Nykyajan kielenopas


Search engine by freefind. Yleismerkki * toimii.
Pikatie tämän oppaan hakemistoon:
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S Š T U V W X Y Z Ž Å Ä Ö.

Nykyajan kielenopas on laaja esitys suomen kielen kirjoittamisesta lähinnä oikeakielisyyden kannalta. Vaikka kielen­huolto on väljentänyt sääntöjä, normien merkitys on pikemminkin kas­va­nut kuin vähentynyt. Sääntöjen muut­tu­mi­nen on luonut epävarmuutta ja ristiriitaisia nor­mistoja.

Kielelle asettavat normeja monet eri tahot: kielitoimisto, yritysten tiedotus­yksiköt, esimiehet, opettajat ja monet muut. Jokaisella normilla on perus­teen­sa, hyvät tai huonot. On tärkeää tuntea pe­rus­teet, jotta voi risti­riita­tilan­teis­sa teh­dä järkeviä valintoja. Siksi tämä opas on osittain poh­dis­ke­le­vam­pi kuin monet van­hem­mat kielen­oppaat. Toi­saal­ta ta­voit­tee­na on antaa mah­dol­li­sim­man täs­mäl­li­siä vastauksia nii­hin ky­sy­myk­siin, joi­hin voi vastata täs­mäl­li­ses­ti.

Opas neuvoo kirjoittamaan niin, että lukijoille tärkeitä normeja ei rikota. Li­säk­si se korostaa eri normien eri­asteis­ta merkitystä. Kannattaa esi­mer­kik­si väl­tel­lä moni­tul­kin­tai­suu­teen, vääriin tul­kin­toi­hin tai ymmärtämis­vai­keuk­siin joh­ta­via kieli­vir­hei­tä enem­män kuin sellaisia vir­hei­tä, jotka rik­ko­vat vain mel­ko mieli­val­tai­ses­ti ase­tet­tu­ja oikein­kirjoitus­sääntöjä.

Opas on jaettu lukuihin ja ala­lukuihin niin, että kukin ala­luku on oma www-​sivun­sa. Saatavilla on myös koko opas yhtenä HTML-dokumenttina.

Toisentyyppinen kirjoittamisen opas on Kirjoita asiaa, joka keskittyy kir­joit­ta­mi­sen suuriin linjoihin.

© 20042017 Jukka K. Korpela, jukkakk@gmail.com

Yleistä tästä oppaasta

Oppaan keskeisin sanoma

Älä yritä liikoja. Suuri osa virheistä johtuu siitä, että yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa. Jos yksinkertaistat sanontoja, vähennät virheiden mahdollisuuksia.

Kielivirheistä vain harvat ovat todella vakavia. Varsinkin korjatessasi toisten tekstejä keskity olennaiseen.

Väistä kieliongelmia. Jos sinun täytyy miettiä, onko jokin ilmaisu oikein, niin yleensä myös lukijasi joutuvat ihmettelemään – ellet kierrä ongelmaa.

Opettele tuntemaan käyttämäsi välineet. Tekstit kirjoitetaan nykyisin yleensä tekstin­käsittely­ohjel­mil­la, joissa on monia apu­toimintoja, jotka tehostavat kirjoittajan työtä ja aut­ta­vat oikea­kielisyyteenkin.

Tunne omat taitosi. Kirjoittajan on hyvä arvioida niin vahvuuksiaan kuin heik­kouk­siaan­kin. Hänen on hyvä tietää, mitkä kielenkäytön säännöt hän hallitsee ja mil­lai­sis­sa asioissa hänen pitää katsoa apua esimerkiksi käsikirjoista.

Oppaan tarkoitus ja luonne

Oikeakielisyysopas

Opas käsittelee nimenomaan oikeakielisyyttä, siis kielen sääntöjen eli normien nou­dat­ta­mis­ta. Voimme myös sanoa, että aiheena on kielivirheiden välttäminen. Tässä on siis tavallaan varsin suppea näkökulma kirjoittamiseen. Se on kuitenkin sellainen näkökulma, jonka monet kokevat tärkeäksi. Oikeakielisyys ei tee huonosta jutusta hyvää, mutta kielivirheiden paljous voi turmella hyvänkin jutun.

Lähtökohta: mitä kirjoittaja pitää vaikeana

Toisaalta tämä opas pyrkii lähtemään sellaisista asioista, jotka kirjoittajat kokevat ongelmiksi. Siksi sisältö painottuu paljolti kielen yksityiskohtiin, kuten välimerkki­sääntöihin, sovinnaisiin merkintätapoihin ja sanojen kirjoitusasuun.

Mukana on kyllä jonkin verran myös kohtia, joissa pyritään osoittamaan yleensä ongel­mat­to­mi­na pidetyt asiat ongelmallisiksi. Sellainen on esimerkiksi lauseiden moni­selit­tei­syys, jota kirjoittaja itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tältä osin lähestymis­tapa on selittävä pikemminkin kuin sääntöjä esittävä. Moniselitteisyyden suurin ongelma on yleensä sen havaitseminen; korjaamiseen tarvitaan pikemminkin pientä vaivannäköä kuin erityisiä sääntöjä.

Useimmat kielenoppaat pyrkivät kertomaan paljon sellaisista asioista, joita niiden lukijat eivät koe ongelmallisiksi. Varoitellaan ”huonosta kielestä” kuten ruotsin tai englannin mukaisten ilmaisujen käytöstä suomessa, puhekielisyyksistä tai murteellisuuksista taikka muoti-ilmaisuista. Sellaisia asioita on tässä oppaassa painotettu suhteellisen vähän. Syynä on lähinnä se, että sellaisia ohjeita ei lueta eikä varsinkaan muisteta ja sovelleta kovin innok­kaas­ti. Lisäksi sellaisista aiheista on kirjoitettu varsin paljon, ja verkostakin löytyy esi­mer­kik­si Internetixistä oppimateriaalina Asiakirjoittaminen ja kielenhuolto.

Miksi kielenhuollon voi aloittaa oikeakielisyydestä?

Kielivirheiden korjaaminen ei suinkaan ole tärkein asia oman kielenkäytön kehittämisessä. Siitä kuitenkin luonnollista aloittaa, koska paljon useammat kokevat tekevänsä kieli­virheitä kuin kirjoittavansa tyylillisesti huonoa tai vaikeatajuista tekstiä. On helpompi oppia kor­jaa­maan oman kielenkäytön yksityiskohtia kuin opetella kokonaan uudenlainen tapa kir­joit­taa. Oikeakielisyyden pohjalta päädytään myös tyylikysymyksiin, sillä virheitä voidaan suures­ti välttää kirjoittamalla yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa kieltä.

Oikeakielisyys rasitteena?

Oikeakielisyys on usein tärkeää, mutta sen saavuttaminen on työlästä. Jos kirjoittaja keskittyy pohtimaan, onko jokin ilmaisu kielellisesti tarkalleen oikea, keskittyminen asiaan ja sen sujuvaan esittämiseen häiriytyy.

Lisäksi oikea ilmaisu ei aina ole kaikkien lukijoiden mielestä oikea. Virallisten suo­si­tus­ten mukainen kieliasu voi olla lukijoille vieras, jopa kummallinen. Siksi on osattava arvioida, milloin oikeakielisyys on tärkeää ja missä määrin. Esimerkiksi toisen kirjoittamaa tekstiä tarkistettaessa tai muutoin muokattaessa on tiedettävä, mihin kannattaa puuttua.

Myös ravintoa norminälkään

Suomalaisia on luonnehdittu ”norminälkäisiksi” kieliasioissa ja vähän muutoinkin. Moni haluaa yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, onko jokin ilmaisu oikein vai väärin tai kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea tai ainakin oikeampi.

Kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja ja ilmaisuja, usein lainoina, on kielenkäyttäjän vaikea pysyä perässä. Tilannetta vielä vaikeuttaa se, että kielenhuolto on, sinänsä ym­mär­ret­tä­vis­tä syistä, siirtynyt selvien normien antamisesta suosituksiin ja sallivuuteen.

Tämä opas auttaa kirjoittamaan suomen kieltä oikein, sääntöjen mukaisesti. Mutta opas lähtee siitä, millaisia kieliasioita yleisesti pidetään vaikeina pikemminkin kuin siitä, mitä kaik­kea kielessä pitäisi sääntöjen mukaan korjata. Opas tarkastelee sitäkin, milloin sääntöjä on perusteltua rikkoa ja miten luovitaan keskenään ristiriitaisten sääntöjen karikoissa.

Läpikäyvänä periaatteena on se, että oikeakielisyys palvelee kirjoittamisen tarkoitusta, viestin perillemenoa. Pitääkö kirjoittaa ”viiveen” vai ”viipeen”? Kumpi tahansa vaihtoehto saa osan lukijoista hämmentymään tai jopa ärsyyntymään. Opas ehdottaakin useisiin ongelmiin ratkaisuksi niiden välttämistä. Jos ongelman kiertäminen ei onnistu, kannattaa yleensä valita se vaihtoehto, joka ärsyttää vähiten. Tämä ei aina ole sama kuin se, jota useimmat pitäisivät parhaana.

Ratkaisuja, ei sääntöjä

Tämä kielenopas pyrkii siis tarjoamaan ratkaisuja ongelmiin pikemminkin kuin sääntöjä. Useinkin ratkaisuja on useita, eri tilanteisiin sopivia.

Toisaalta yksi kielenkäyttäjän ongelmista on juuri siinä, että muut vaativat häneltä joi­den­kin sääntöjen noudattamista. Kun pitää opetella uusia sääntöjä, on parempi, että ensin ym­mär­tää niiden perustelut ja tarkoituksen. Silloin säännöt on helpompi hyväksyä ha muistaa. Silloin voi myös harkita, milloin niistä on poikettava. Niinpä tässä oppaassa käsi­tel­lään­kin keskeisten sääntöjen käytännöllisiä perusteluja. Viime kädessä jokainen kir­joit­ta­ja tekee omat ratkaisunsa. Hänen avukseen voidaan tarjota tietoa säännöistä ja suosi­tuk­sis­ta ja niiden perusteluista.

Lähtökohtana on, että lukija osaa suomea. Luonnollinen osaaminen tarvitsee kyllä monen­lais­ta tukea, mutta perustana on kirjoittajan oma kielitaito, ei ulkopuolelta tulevien sään­tö­jen ja ohjeiden kokonaisuus. Opas pyrkii olemaan lukijan kumppanina sääntöjen vii­da­kois­sa, ei osa häntä vastassa olevista vaatimuksista.

Keille opas on tarkoitettu

Opas sopii kaikille, jotka kirjoittavat suomea, mutta erityisesti niille, joille perinteiset kielen­oppaat ovat liian tylsiä tai mutkikkaita. Erityisesti on ajateltu opiskelijoita, koska heiltä eri­tyi­ses­ti vaaditaan oikeakielisyyttä ainakin kokeissa ja opinnäytteissä. Toisen tärkeän kohde­ryhmän muodostavat ne, jotka joutuvat uusien haasteiden eteen kirjoittamisessa, esimerkiksi ylennyksen, alanvaihdon tai luottamustehtävän takia. Opas pyrkii erityisesti tukemaan niitä, jotka ovat saaneet aiheellista kritiikkiä omasta kielenkäytöstään tai muuten havainneet, ehkä hyvinkin masentuneina, että sitä pitää korjata.

Oppaassa pyritään mahdollisimman yleistajuiseen esitystapaan niin, että se on ymmär­ret­tä­vis­sä myös peruskoulu- tai kansakoulupohjalta – silloinkin, kun äidinkielen tun­neil­la opi­tus­ta on suurin osa unohdettu. Tämän takia jopa vakiintuneita kieliopin termejä (kuten sija­muotojen nimet) vältetään, ja jos niitä tarvitaan, ne selitetään.

Opas on hyödyksi myös niille, jotka ehkä hyvinkin perusteellisesti tuntevat kielen­huoltoa. Näitä ovat esimerkiksi toimittajat, kielenkääntäjät ja kielentarkastajatkin. Heille opas tarjoaa ajatuksia siitä, miten kielenhuoltoa ehkä kannattaa rajoittaa ja miten kieliongelman väis­tä­mi­nen voi olla parempi idea kuin sen ratkaiseminen normien mukaisesti.

Oppaan lähestymistapa ja yleisrakenne

Ensimmäinen sisältöluku Oikeakielisyyden merkitys antaa pitkähkön vastauksen kysymykseen, onko oikeakielisyys tärkeää ja miksi se on tärkeää, jos on. Osittain vastaus on, ettei se ole­kaan kovin tärkeää. Mutta varsinaisesti vas­tauk­se­na on ehdotus siitä, miten oikea­kie­li­syy­den merkitystä voi arvioida kussakin ti­lan­tees­sa. Kyse on ennen muuta riskien ar­vioin­nis­ta: mitä vahinkoa voi seurata, jos kir­joi­tan väärin?

Luku Käytännön oikeakielisyyden perusteet kuvaa ja perustelee lähestymistavan, jossa keskeisenä periaatteena on riskien välttäminen ja vaikeuksien kiertäminen.

Seuraavat luvut esittävät tietoja oikeakielisyydestä tasoittain, lähtien kirjoituksen pienimmistä osista ja edeten virkkeiden tasolle:

Viimeinen luku Kirjoittaminen tietokoneella käsittelee etenkin erikoismerkkien kir­joit­ta­mis­ta, mutta myös oikoluku- ja ulkoasu­asioita.

Opas tarjoaa kahdenlaista apua sellaisiin ongelmiin, joita ei voi kiertää. Siinä on kuvattu tavallisimpia pulmatilanteita ja esitetty vastauksia niihin, ja vastauksia on havainnollistettu esimerkeillä. Vastaukset ovat lyhyitä, mutta eivät aina yksioikoisia, sillä osittain voi paras vastaus riippua siitä, keille kirjoitetaan, mistä ja missä. Toisaalta taas esitetään kuvauksia me­ne­tel­mis­tä, joilla kirjoittaja voi ratkaista ongelmansa. Tässä ei esitetä laajoja sana-, lyhenne- yms. luetteloita siinä määrin kuin monissa vanhoissa kielen­oppaissa, sillä kielen muut­tu­mi­sen takia on tärkeämpää esittää tietoja tietolähteistä.

Esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamisen pulmaan tarjotaan ennen muuta joukko nyrkkisääntöjä, joilla pulma yleensä ratkeaa, kuten ilmaisun painotuksen ajatteleminen. Monilta osin menetelmän kuvaus kertoo sen, mistä erilaisista tietolähteistä kuhunkin on­gel­ma­tyyp­piin voi etsiä ratkaisuja. Tämä opas ei siis pyri olemaan kaikenkattava käsikirja, muun muassa siksi, että kieli muuttuu jatkuvasti, ja siksi, että monien ongelmien ratkaisut ovat tilanne­kohtaisia. Moniin asiakirjoittamisen pulmiin paras vastaus on: oikein on yleensä tehdä samoin kuin muut tekevät samalla alalla – tai siten, kuin tiedotusosaston tai jul­kai­su­sar­jan säännöissä sanotaan.

Oppaan ohjeet lähtevät kirjoituksen pienimpien yksityiskohtien tasolta, yksittäisten merkkien kirjoittamisesta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että juuri yksityiskohdat usein askarruttavat kirjoittajia, ja niihin kaivataan selviä, mutta perusteltuja ohjeita. Tarkastelu etenee sitten asteittain suurempiin kokonaisuuksiin. Lopuksi käsitellään myös kirjoituksen kokonaisrakennetta, vaikka se on enemmän tyyli- kuin oikea­kielisyys­asia. Opas on toisaalta pidetty kohtuullisen mittaisena sillä, että se ei sisällä laajoja sana- ja lyhenne­luetteloita ja vastaavia. Sen sijaan neuvotaan, mistä eri lähteistä löytyy vastauksia yksi­tyis­koh­tai­siin kysymyksiin, ja opastetaan kriittisyyteen niitä sovellettaessa. Tällöin painotetaan erityisesti Internetistä löytyviä tietolähteitä.

Vaikka opas ei pyri olemaan laaja hakuteos kaikista kielenkäytön yksityiskohdista, sen aihepiiri on toisaalta huomattavasti laajempi kuin vanhoissa kielenoppaissa. Oppaassa on otettu huomioon, että asiatekstit nykyisin valtaosaltaan kirjoitetaan tekstin­käsittely­ohjelmalla tai muilla tietokoneohjelmilla. Monet kielivirheet, kuten lainaus­merkkien, ajatus­viivojen ja yhdys­merkkien vääränlainen käyttö, johtuvat paljolti siitä, että ei tunneta eräitä yksin­ker­tai­sia tekstinkäsittely­ohjelmien ominaisuuksia.

Tekstinkäsittelyohjelmat ja erilliset kielentarkistusohjelmat voivat merkittävästi auttaa sanojen oikeinkirjoituksen tarkistamisessa. Osa niistä tarkastaa myös tekstin kieliopillisen rakenteen ja jopa tyylin joitakin puolia. Oppaassa kannustetaan käyttämään tällaisia mah­dol­li­suuk­sia, mutta myös ottamaan huomioon, että tarkistusvälineet eivät aina ole oikeas­sa. Nykyaikaiset tarkistusmahdollisuudet aiheuttavat sen, että sanojen kirjoitusasun yksi­tyis­koh­tia ei tarvitse opettaa, opetella ja tarkistaa lähdeteoksista ollenkaan samassa mää­rin kuin ennen – kunhan tarkistusmahdollisuuksia käytetään. Siksi tässä oppaassa puu­tu­taan sa­no­jen oikeinkirjoitukseen paljon vähemmän kuin monissa vanhemmissa kielen­oppaissa.

Oppaassa käsitellään jonkin verran myös tekstin ladontaa, koska nykyisin kirjoittaja on yleensä myös latoja. Nykyaikaisessa tekstinkäsittelyssä joutuu kirjoittaja itse huolehtimaan muun muassa siitä, että tekstin ulkoasuun ei tule häiritseviä rivijakoja (esimerkiksi ”kansa-nedustaja”). Esitettäviä periaatteita havainnollistetaan kuvaamalla, miten niitä toteutetaan käytettäessä tavallisinta tekstinkäsittelyohjelmaa, Microsoft Wordiä. Tarkoituksena ei ole eri­tyi­ses­ti suositella tätä ohjelmaa, vaan opastaa sen käyttäjiä sen tarjoamiin oikeakielisyyttä edis­tä­viin mahdollisuuksiin. Muiden tekstinkäsittelyohjelmien käyttäjille tämä opastus tarjoaa ideoi­ta siitä, millaisia toimintoja heidän kannattaa etsiä ohjelmansa käyttöohjeista.

Muutoin oppaassa käsitellään typografiaa kuten fontin valintaa ja tekstin asemointia mel­ko vähän, lähinnä kohdassa Muotoilu ja ladonta.

Oppaassa käsitellään aiempia kielenoppaita enemmän tieteen ja tekniikan kieleen ja mer­kin­töi­hin liittyviä erityiskysymyksiä, lähinnä siltä osin, kuin niitä esiintyy myös suh­teel­li­sen yleistajuiseksi tarkoitetuissa kirjoituksissa, mm. suureiden arvojen kir­joit­ta­mi­nen ja eliöiden tieteellisten nimien käyttö. Näissä asioissa virheet ovat tavallisia ja ovat omiaan vähentämään kirjoituksen luotettavuuden vaikutelmaa asioita tuntevan lukijan silmissä.

Oppaan taustaa

Opas perustuu osittain pitkäaikaiseen tiedonkeruuseen ja miettimiseen, osittain eräisiin lyhyisiin kielenhuollon kursseihin, joita olen pitänyt ja jotka ovat pakottaneet kiteyttämään asioita. Tarkoitukseni oli alun perin saada tämä opas julkaistuksi painettuna. Kielenoppaita on kuitenkin markkinoilla paljon, mutta verkossa ei yhtään tämän laajuista. Päädyin lopulta julkistamaan oppaan verkossa (6. syyskuuta 2004).

Opas on alkujaan kirjoitettu MS Word -ohjelmalla ja sitten muunnettu HTML-muotoon mm. HTML-Kit-ohjelman avulla. Tulos ei ole kovin tyylikäs, mutta suhteellisen toimiva. Alku­peräinen ajatus paperijulkaisemisesta kuitenkin heijastuu siinä, että kokonaisuus ei ole niin ”verkkomainen” kuin se olisi, jos se olisi alun perin suunniteltu verkossa käytettäväksi.

Oppaan tulostamiseen paperille sopii ehkä parhaiten opas yhtenä HTML-dokumenttina. Tyyliohjeen (CSS-koodin) vaikutuksesta ulkoasu paperilla on osittain toinen kuin kuva­ruudulla.

Oppaan kieliasu on eri vaiheissa tarkistettu Wordin oikoluvulla (kieliasun tarkistuksella) tiukimpien toiminta-asetusten mukaan. Päätin kuitenkin olla muuttamatta eräitä ilmaisuja, joita Word suositti korjattaviksi. Erityisesti jätin koko joukon mutta-sanalla alkavia virkkeitä, juurikaan-sanoja ja sellaisia taivutusmuotoja kuin ”Wordiä” (eikä ”Wordia”). Myöhemmin olen tarkistanut kieliasun Oikofixillä.

Oppaan nimi Nykyajan kielenopas heijastaa liittymistä kielenoppaiden vanhaan perin­tee­seen. Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kielenopas” on ”aputeos, joka sisältää kielen­käyttöä koskevia ohjeita”, ja sanan ”kieliopas” sanakirja mainitsee tois­sijaisena rinnak­kais­muoto­na. Uudemmassa Suomen kielen perussanakirjassa ovat osat vaihtuneet, ja tämä heijastelee paljolti sitä, että kirjojen nimissä on ”kieliopas” käynyt tavalliseksi. Muutos tuntuu tar­peet­to­mal­ta, ja jos jompikumpi sanoista onnistutaan ymmärtämään väärin, niin se on var­maan­kin ”kieliopas”. Se nimittäin nykyisin usein tarkoittaa sup­peah­koa teosta, joka esittää jonkin vieraan kielen perusteita. Esimerkiksi yhdistelmä ”matka- ja kieliopas” on mat­kai­li­joil­le tarkoitettu tietopaketti vieraasta maasta ja kielestä. Sehän on aika lailla eri asia kuin oikea­kielisyys­opas, joka on tarkoitettu lähinnä kieltä äidinkielenään puhuville – ja lähinnä kir­joit­ta­mi­sen avuksi.

Hakemisto

(Hakemistoa ei ole sivun tulostusversiossa, koska sen viittaukset ovat hypertekstiviittauksia.)

Voit siirtyä halutun alkukirjaimen kohdalle seuraavilla linkeillä:
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S Š T U V W X Y Z Ž Å Ä Ö.

A

B

C

D

E

F

G

H

I

J

K

L

M

N

O

P

Q

R

S

Š

T

U

V

W

X

Y

Z

Ž

Å

Ä

Ö

Oikeakielisyyden merkitys

Milloin kirjoittaja kaipaa kieliohjeita?

Tässä oppaassa käytetään sanaa ”oikeakielisyys” siitä, että kieli on sääntöjen mukaista, ja myös pyrkimyksestä siihen. Tämä sana on hiukan vanhahtava. Nykyisin käytetään enem­män sanaa ”kielenhuolto”, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin oikeakielisyyteen opastaminen.

Kirjoittaja uusien haasteiden edessä

Lukeminen on kirjoittamisen perusta. Ihminen ei juurikaan pysty kirjoittamaan hienompaa tekstiä kuin mitä hän on tottunut lukemaan. Kukaan tuskin osaisi kirjoittaa sanomalehti­uutista, ellei ole lukenut satoja uutisia. Tieteellisen tutkimuksen, iskevän mainoksen tai hyvän novellin kirjoittaminen eivät suju, ellei kirjoittaja ole lukenut monia sentyyppisiä tekstejä, jollaisen hän yrittää kirjoittaa.

Lukeminen luo tuntumaa teksteihin, tekee sanoja tutuiksi ja saa ihmisen luonnollisella tavalla oppimaan ilmaisutapoja. Kieliohjeilla ja kirjoittamisen tietoisella opiskelulla voi sitten tältä pohjalta ponnistaa hiukan eteenpäin. Samalla voi oppia, miten jotkin tavalliset ilmaisu­tavat ehkä eivät olekaan hyviä ja miten niitä voisi korjailla.

Lukeminen synnyttää myös käsityksiä siitä, miten ”kuuluu kirjoittaa”. Nämä ohimennen omaksutut käsitykset ovat usein paljon vahvempia kuin erikseen opetetut. Jos on lukenut kymmenittäin jonkin viraston sisäisiä muistioita, on oppinut pitämään monia niiden sana­käänteitä ja yleistä tyyliä itsestään selvänä, ainoana mahdollisena. Tästä johtuu, että kir­joit­ta­mi­sen kurssit usein törmäävät vahvaan henkiseen vastarintaan.

Miksi sitten kirjoittaja kaipaisi kieliohjeita, jos on jo oppinut kirjoittamisen tavan? Hän ehkä kokee vaikeaksi noudattaa niiden tekstien malleja, joita hän on lukenut ja lukee. Hän ymmärtää, että tekstissä noudatetaan joitakin periaatteita, mutta hän ei osaa täysin nähdä, mitkä ne ovat. Silloin tarvitaan opastusta, jossa selitetään periaatteita.

Jokainen joutuu myös tilanteisiin, joissa joutuu kirjoittamaan vaativampaa tekstiä kuin oikeastaan osaa kirjoittaa. Tavalliselle kansalaiselle on esimerkiksi kirjallisen sopimuksen tai viranomaiselle lähetettävän kirjeen muotoilu usein hankalaa, koska ei ole totuttu kir­joit­ta­maan sellaisia. Silloin pitää ainakin osata kirjoittaa mahdollisimman huoliteltua kieltä, kirja­kieltä.

Uudet tehtävät työssä tai harrastusten parissa ovat myös usein haasteita. Moni jättää kir­joit­ta­mat­ta esimerkiksi harrastusalansa lehteen, vaikka kiinnostavaa asiaa kyllä olisi. Usein pe­lä­tään juuri kielivirheitä.

Muutokset luovat sekaannusta, sallivuus vaikeuksia

Kielen sääntöjä muutetaan aika ajoin. Koulussa opittu ei aina päde. Kirjoittaminen on paljolti rutiinia, ja moni on rutinoitunut kirjoittamaan sen mukaan, mitä on oppinut koulussa ehkä kymmeniä vuosia sitten. Siksi on hyvä seurata kielenhuollon kehitystä. Joissakin lehdissä on kielen­huolto­palstoja, jotka ovat yleensä kevyitä lukea, mutta auttavat pysymään ajan tasalla kielen ja sen sääntöjen suhteen. Verkkosivustoon Kotuksen kolumnit on koottu kolumneja vuodesta 1996 alkaen.

Kielenhuolto on yleisesti muuttunut sallivampaan suuntaan. Tämä on kuitenkin usein enemmänkin ongelma kuin ratkaisu. Aiemmin kirjoittaja saattoi tarkistaa, pitääkö kirjoittaa ”ruoan” vai ”ruuan”, ja sitten käyttää oikeaa muotoa. Nyt, kun molemmat muodot ovat kieli­toimiston hyväksymiä, hän ei enää tiedäkään, kumpaa oikeasti pidetään oikeana. Vaikka kielitoimisto hyväksyy molemmat, eivät kaikki lukijat hyväksy.

Opettavatko kielen säännöt kirjoittamaan?

Kielenhuolto suppeassa merkityksessä (oikeakielisyys) opastaa siihen, että ei kirjoiteta vää­rin, ei ainakaan pahasti väärin. Se siis auttaa välttämään virheitä. Tällöin lähtökohtana on, että kirjoittaja osaa asiansa ja pystyy jo tuottamaan tekstiä.

Kielenhuollolla on kuitenkin myönteinen vaikutus myös kirjoittamisen taitoon. Kun kir­joit­ta­ja osaa vältellä virheitä, hän saa itseluottamusta. Kielen sääntöjen perusteiden tarkastelu auttaa myös ymmärtämään paremmin kieltä, sen mahdollisuuksia ja karikoita. Usein kieli­virheiden välttäminen merkitsee myös puuttumista tyyliasioihin, sillä hyvin moniin kieli­ongel­miin paras vastaus on: kirjoita yksinkertaisemmin.

On tärkeää huomata, että yleensä kirjoittamisen kurssit ja oppaat eivät pyri auttamaan oikeakielisyysasioissa, saati joidenkin erityisten mallien noudattamisessa.  Päinvastoin ne usein pikemminkin pyrkivät kyseenalaistamaan, jopa saattamaan naurettavaksi sen, mitä kirjoittaja on jo oppinut. Pyritään rikkomaan kaavoja ja vanhoja käsityksiä. Pyritään lopet­ta­maan jatkuva huomion kiinnittäminen oikeakielisyyteen. Tällä on oma mer­ki­tyk­sen­sä, koska usein pitääkin kyseenalaistaa ja kumota, jotta voidaan rakentaa uusi ja parempi kir­joit­ta­mi­sen tapa.

Se, joka haluaa kehittyä kirjoittajana, tarvitsee sekä kirjoittamisen opastusta että oikea­kielisyys­ohjeita. Yleensä kirjoittamisen opastukseen sopivat parhaiten kurssit, joilla tehdään runsaasti harjoitustöitä. Oikeakielisyyttä taas oppii lähinnä lukemalla ohjeita. Kursseilla voi kuitenkin olla oma merkityksensä, koska niillä voidaan tutustuttaa uusimpiin ohjeisiin, har­joi­tel­la ja keskustella vaikeiksi jääneistä asioista.

Oikeakielisyyden asema kielen kokonaisuudessa

Tekstejä voidaan arvioida ja kehittää monella tasolla:

Tämä opas keskittyy lähinnä asiateksteihin, mutta samat peruskysymykset koskevat myös kaunokirjallista tekstiä. Sen osalta sisältökysymys koskee esimerkiksi sitä, onko juoni hyvä, ovatko henkilöt ja tapahtumat uskottavia jne.

Oikeakielisyys on kielellisen ilmaisun pintaa, sisältö taas on syvimmällä. Useinkaan ei pin­nas­ta kannata välittää, ennen kuin syvemmät tasot ovat kunnossa. Ihmisiä kuitenkin kiin­nos­taa oman tekstinsä ulkoasun viimeistely, ja tähän on usein hyviäkin syitä. Moni alkaa ke­hit­tää itseään kirjoittajana nimenomaan pintatasoa, oikeakielisyyttä opettelemalla. On help­poa löy­tää ongelmia ja ratkaisuja niihin. Tämä opas pyrkii auttamaan juuri sel­lai­sis­sa pyr­ki­myk­sis­sä. Oppaassa kuitenkin muistutetaan myös muista tasoista ja välillä poiketaankin niille.

Ristiriidat luovat kysymyksiä

Monipuolinen lukeminen tutustuttaa erilaisiin ilmaisemisen tapoihin ja tyyleihin. Sen takia se ohjaa vertailemaan ja myös kysymään, onko esimerkiksi koulussa opetettu tai työpaikalla yleisesti käytetty kieli ainoa mahdollinen, paras mahdollinen tai edes hyvä.

Ristiriitoja syntyy myös ulkonaisista syistä. Kun syntyy uusia teknisiä, poliittisia tai muita ilmiöitä, niille usein muodostetaan nimityksiä aika nopeasti. Tämä voi tapahtua eri tahoilla eri tavoin. Yksi asiantuntija omaksuu sanan ”proxy” englannin kielestä omaan suomen kieleensä, toinen yrittää muodostaa asialle nimityksen suomen kielen aineksista ja päätyy sanaan ”väli­palvelin” (tai ”välityspalvelin”). Kun nämä asiantuntijat tai heidän tekstinsä kohtaavat, syntyy ristiriita. Lukija ei ehkä ymmärrä kumpaakaan sanaa eikä varsinkaan sitä, että ne tar­koit­ta­vat samaa. Ammattilaiset joutuvat miettimään, miten alan kieltä yhtenäistettäisiin. Ken­ties ase­te­taan toimikunta miettimään asiaa – ja se sitten aikanaan tarjoaa kolmatta vaihto­ehtoa.

Kielenkäytön ristiriitoja syntyy myös, kun organisaatioiden tavat törmäävät toisiinsa, jos­kus hyvinkin vahvasti, esimerkiksi kun yrityksiä tai laitoksia yhdistetään. Tavan­omai­sem­paa on, että erilaisia kielenkäytön tapoja oppineet ihmiset joutuvat toimimaan yhdessä esi­mer­kik­si työryhmässä. Pahimmassa tapauksessa muutama kokous menee siihen, että ihmiset pu­hu­vat toistensa ohi vain siksi, että sanat tarkoittavat heille aivan eri asioita. Kyse ei ole vain termien merkityksistä. Jossakin on tapana sanoa asiat aivan suoraan, jossakin taas jyr­kin mahdollinen tapa ilmoittaa, ettei missään tapauksessa hyväksy jotakin ehdotusta, on sa­noa ”ehdotusta pitäisi vielä kehitellä”. Eri ympäristöissä on myös vakiintuneita tapoja sa­noa asioita, kiinteitä fraaseja, joita ei voi mitenkään ymmärtää vain niiden sisältämien sa­no­jen merkitysten pohjalta.

Erityisen voimakkaita ristiriitoja luovat parodiat. Monet markkinoinnin, hallinnon ja tieteen kielen ilmiöt ovat herkullisia parodian kohteita, sikäli kuin ne eivät itsessään ole niin äärimmäisiä, ettei niitä enää voi parodioida. Suomalainen on herkkä sille, että jotkut nau­ra­vat hänelle tai niille asioille, joita hän pitää tärkeinä tai ainakin tuttuina. Siksi kie­len­käy­tön opastuksessa niin usein pyritään tekemään virheinä pidetyt kielet ilmiön nau­run­alai­sik­si pikemminkin kuin osoittamaan ne huonoiksi asiaperustein.

Arvostelu

On sanottu, että kielenkäytön säännöt eivät ole lakeja. Toisaalta ainakin koulussa säännöillä on suurempi merkitys kuin useimmilla laeilla. Jos rikkoo kielen sääntöjä, arvosana laskee. Jos oikein pahasti rikkoo, jää luokalle. Tällöin kielen säännöillä tarkoitetaan sitä, mitä opettaja pitää oikeana.

Myös monessa muussa yhteydessä voi jonkun esittämä arvostelu olla hyvin painava asia. Kyse voi olla esimiehen, työtoverin, asiakkaan tai jonkun muun esittämästä huomautuksesta. Niiden painoarvo vaihtelee suuresti. Siksi oikeakielisyyden käytän­nöl­li­nen merkityskin vaihtelee. Jos työtoveri nipottaa pilkkujen puutteista, sitä ei yleensä tarvitse ottaa yhtä vakavasti kuin esimiehen määräystä olla käyttämättä joitakin ilmaisutapoja.

Arvostelu on usein perusteetonta siinä mielessä, että se perustuu arvostelijan vääriin käsityksiin kielen yleisistä normeista. Tällöinkin tilanne vaihtelee sen mukaan, kuka arvos­te­lee ja missä asemassa. Yleensä arvostelun kohteelle on hyväksi, jos hän osaa vedota esi­mer­kik­si kielitoimiston ohjeisiin. Tosin tiedotusosasto ehkä ilmoittaa, että firman säännöt ajavat niiden ohi.

Vaikka arvostelu ei koskisikaan kieliasua, voi perimmäisenä syynä olla ainakin osittain juuri kieliasu. Jos arvioija sanoo, ettei oikein ymmärtänyt tekstiä tai ei jaksanut lukea sitä, niin kenties juuri kielivirheet hämmensivät tai rasittivat häntä. Kielivirheiden paljous voi vai­kut­taa tiedos­ta­mat­to­mal­la tasolla. Esmerkiski krijoitusvirhet lukija yleensäs osaa korjata mie­les­sään, usein aivan automaattisesti, mutta lukeminen ja ymmärtäminen hidastuvat, ja jos vir­hei­tä on paljon, lukija tulee niistä tietoiseksi ja voi jopa jättää lukemisen sikseen.

Jos ilmenee, että lukija on käsittänyt tekstin väärin tai ole käsittänyt sitä lainkaan, ti­lan­tee­seen voi suhtautua kuten arvosteluun. Johtuivatko ongelmat tekstin rakenteen epä­sel­vyy­des­tä, sisällön virheistä, tarkoitukseen sopimattomasta tyylistä vai ehkä kieli­virheistä? Yleensä kielivirheiden vaikutus on melko pieni, mutta ei olematon. Käytännössä erilaisten puutteiden ja virheiden yhteisvaikutuksesta riippuu, onko teksti lukijalle ylivoimaista.

Hiukan leikillisesti voi sanoa, että kielen sääntöjen tunteminen lisää sanavalmiutta. Kun itse joutuu arvostelijan tehtävään, voi säännöt tunteva aina sanoa jotain. Jos pyy­de­tään kom­ment­te­ja jostakin tekstiluonnoksesta, voi olla noloa sanoa, ettei ole mitään huo­mau­tet­ta­vaa. Miten kommenttien pyytäjä voisi erottaa sen siitä, ettei tekstiä ole edes luettu? Lähes kaikissa teksteissä on kielivirheitä, joten säännöt tunteva löytää aina pari kommentoitavaa kohtaa. Tätä menettelyä on kuitenkin syytä käyttää varovaisesti. Jos pyydetään kommentteja yleisesti, niin pelkkään kieliasuun puuttuminen tulkitaan sisällön ja rakenteen hyväksymiseksi.

Kielenhuolto on väheksyttyä – ja kansanhuvi

Varsin tavallinen käsitys on, että kielenhuolto askartelee pilkkusääntöjen ja muiden yk­si­tyis­koh­tien parissa. Siitä käytetään sellaisia nimityksiä kuin ”pilkunviilaaminen” ja ala­tyyli­sem­piä­kin nimityksiä. Tämän käsityksen joutuu kohtaamaan myös työpaikallaan tai muussa ym­pä­ris­tös­sään jokainen, joka haluaa parempaa kieltä.

Toisaalta on yleinen kansanhuvi kommentoida muiden tekemiä kielivirheitä. Usein se on pelkkää ajanvietettä tai pätemisen tarvetta. Tämä saattaa raivostuttaa kirjoittajaa, kun hän on pyytänyt palautetta tekstin sisällöstä eikä tekstin ole tarkoituskaan olla vielä viimeisteltyä.

Kielivirheiden kommentointi ja korjailu voi tähdätä myös kirjoituksen sisällön tai jopa kir­joit­ta­jan arvosteluun. Se, joka huomauttelee virheistä, voi aina sanoa, että hän vain ystä­väl­li­ses­ti korjaa virheitä, vaikka ilmeisenä tarkoituksena olisi vain häiritä tai vain saattaa kirjoitus epäilyttävään valoon. Yleisestihän ajatellaan, että jos tekstissä on paljon kielivirheitä, sen sisältökään ei taida olla kunnossa, ja tämähän paljolti pitääkin paikkansa.

Kirjoittajan siis täytyy varautua kieliasun arvosteluun. Mitä paremmin hän tuntee luki­jan­sa, sitä selvempi käsitys hänellä on siitä, millaista arvostelua voi odottaa ja miten vakavasti se pitää ottaa. Jos esimies vaatii, että tekstissä ei saa olla lainkaan kirjoitusvirheitä, niin yleensä kannattaa käyttää oikolukuohjelmaa, vaikka tekstin tarkoitus ei vaatisikaan virheettömyyttä.

Vaatiiko kirjoittaja itseltään liikoja?

Liiallinen virheiden pelko ajaa toimimattomuuteen, pahimmillaan sellaiseen, jota sanotaan vanhanaikaiseksi virkamiehen perusasenteeksi: kun ei tee mitään, ei tee virka­vir­het­tä­kään.

On paljon ihmisiä, jotka ovat omalla alallaan erittäin päteviä, mutta joille oman alan asiois­ta­kin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Yksi syy tähän on täydellisyyden tavoittelu. Ei osata nopeasti kirjoittaa pientä juttua, koska ei haluta päästää julkisuuteen mitään, mikä ei ole valmista, täydellistä ja ehdottoman virheetöntä. Jos oman alan osaaminen on huippu­luok­kaa, halutaan, että kirjoituksetkin ovat huippuluokkaa. Kuitenkin muut ihmiset tar­vit­si­si­vat yleensä riittävän hyviä kirjoituksia nyt eikä loppuun asti hiottuja juttuja ensi vuonna.

Täydellisyyden tavoittelun yksi syy on arvostelun pelko, ja usein pelätään nimenomaan oman alan asiantuntijoiden arvostelua. Jos haluan käydä oman alani gurusta, niin yritän yli kaiken välttää sitä, että teksteissäni olisi pienikään virhe, josta kollegat huomauttavat – ehkä jopa nauravat sille ja minulle.

Virheiden pelkoa ruokkii aiemmin tehtyjen virheiden muistelu. Tähän ongelmaan voi aut­taa se, että sallii itsensä iloita onnistumisistaan ja myönteisestä palautteesta. Kiitokset kan­nat­taa ottaa vastaan kiitoksina sen sijaan, että vähättelisi tyyliin ”sehän oli vain sellainen kiireessä tehty juttu”. Jos kiireessä tehty juttu ajoi asiansa, niin sehän on mainiota. Kielteiseen palautteeseen ja itse havaittuihin virheisiin ja puutteisiin kannattaa ehkä suhtautua siten, että kirjoittaa niiden ydinkohdat ja niistä oppimansa asiat muistiin. Syynä ei ole vain se, että niitä voi käyttää rakentavasti myöhemmin, vaan myös se, että muistiin kirjoitettu on poissa muistia rasittamasta – ja ehkä mieltä kaivelemastakin.

Kritiikkiin suhtautumisessa kannattaa myös muistaa, että monet ihmiset esittävät kiel­tei­sem­mäl­tä kuuluvia kommentteja kuin on tarkoitus. Hyvistä puolista ei viitsitä mainita, vaan huomio kiinnittyy huonoihin. Omaa suhtautumista muiden juttuihin kannattaa toki kehittää siten, että tuo esiin myös hyviksi kokemiaan puolia. Useinhan kritiikki menee paremmin perille, kun aloittaa myönteisellä palautteella. Toisaalta voimme yleensä muuttaa vain itseämme, emme muita, ja on hyväksi sallia myös muille virheiden tekeminen kuten kiel­teis­ten asioiden korostaminen.

Täydellisyyden tavoittelun perimmäiset syyt voivat olla hyvin syvällä ihmisen mielessä ja menneisyydessä. Taustalla voi olla esimerkiksi se, että on lapsena joutunut kokemaan liial­lis­ta ja kylmää arvostelua, väheksyntää, naureskelua ja kohtuuttomia vaatimuksia – eikä sit­ten isonakaan uskalla tehdä mitään, mikä ei ole täydellistä. Siksi ei pidä liiaksi pelätä liial­lis­ta pelkoakaan. Jos et heti onnistu selviämään vääränlaisesta virheiden pelosta, salli it­sel­le­si virheitä tässäkin asiassa.

Kielenkäytön oikeellisuutta voidaan arvioida sen mukaan, paljonko siinä on virheitä ja miten vakaviksi eri virheet luokitellaan oikeakielisyysohjeissa. Tähän lähestymistapaan meitä ovat ohjanneet niin kouluopetus kuin suuri osa muustakin opetuksesta ja palautteesta. Lähestymistapa ei ole väärä; se on vain kovin yksipuolinen.

Toinen lähestymistapa on se, että kysytään, mitä vahinkoa kielivirheet aiheuttavat. Yleen­sä on kyse vahingon mahdollisuudesta, riskistä. Jos kielivirhe tekee tekstistä moni­selit­tei­sen, on mahdollista, että teksti tulkitaan väärin. Tästä taas voi johtua aineellisiakin va­hin­ko­ja, kun ihmiset toimivat väärin ymmärrettyjen ohjeiden mukaan. Tavallisempi riski on se, että lukija ei lainkaan ymmärrä jotain osaa tekstistä. Kieli­vir­hei­den paljous voi myös saada lukijan jät­tä­mään tekstin kesken tai ottamaan asiaan kielteisen ennakkoasenteen. Mutta yksi pilkku vää­räs­sä kohdassa tuskin aiheuttaa sellaista.

Esimerkkejä virheiden korjaamisesta

Vapaata kirjoittelua

Ensimmäinen esimerkki on tekstistä, joka on kirjoitettu Internetin eräälle keskustelu­fooru­mil­le, news:sfnet.keskustelu.lapset. Kyse on julkisesta, kaikille avoimesta foorumista, jossa kirjoittelu on yleensä hyvin vapaamuotoista. Kukaan ei valvo sitä, paitsi kirjoittelijat itse, jotka saattavat huomautella toisilleen sopimattomana pitämästään kirjoittelusta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kieliasu olisi merkityksetön.

(Otsikko:) matkalle egyptiin
Sharm El Sheiki
Heissan!
Egyptin kävijät miten on pikkulasten 1v. kanssa ko. paikassa, mitä tarvitsee
mukaan ja mihin on syytä varautua?
Kiitos vastuksista.

Kyse on käytännöllisestä kysymyksestä, joka kirjoitetaan vapaamuotoisesti ja jolta tuskin kukaan vaatii kielellistä täydellisyyttä. Mutta jos kirjoituksen kieliasu on selvästi huoli­mat­to­mam­pi kuin kyseisellä foorumilla yleensä, syntyy hiukan huono vaikutelma. Tämä taas voi ratkaista sen, käyttääkö joku aikaansa vastaamalla kysymykseen – ja miten vastaa.

Kirjoitus- ja kielivirheiden määrä on tässä aika huomattava. Otsikossa on käytetty vain pieniä kirjaimia, vaikka molemmissa sanoissa pitäisi olla iso alkukirjain. Aivan olennainen paikannimi on kirjoitettu väärin. Nimi on kyllä hankala, ja eri lähteissä on sille erilaisia kirjoitusasuja, mutta tässä on asu, jota ei ole tarkistettu mistään lähteestä. (Oikeimpana muotona suomenkielisessä tekstissä on pidettävä kirjoitusasua ”Šarm el-Šeikh” tai tässä yhteydessä, merkistön rajoittuneisuuden takia, ”Sharm el-Sheikh”.)

Varsinainen asia on ahdettu yhdeksi virkkeeksi, jonka rakenne on sekava ja joka olisi parempi jakaa pariksi virkkeeksi ja kirjoittaa hiukan pidemmän. ”Heissan!” ja ”Kiitos vas­tuk­sis­ta” sen sijaan joutaisivat pois, koska lukija haluaa todennäköisesti vain vilkaista viestin asian. Internetin keskustelufoorumille saattaa tulla kymmeniä, jopa satoja viestejä päivässä, ja siksi niissä nasevuus on kohteliaisuutta. Kirjoitusvirhe sanassa ”vastuksista” on hiukan huvittava ja joka tapauksessa vie ajatuksia pois itse asiasta.

Mutta haitallisin virhe on ilmaisussa ”pikkulasten 1v. kanssa”. Olennaisinta ei ole, että ”1v.” on väärin kirjoitettu. Ilmaisu ”1 v” olisi oikein, mutta sen merkitys olisi ’yksi vuosi’. Tässä kuitenkin tarkoitetaan yksivuotiasta. Mutta ilmaisun korjaaminen kielellisesti oikeaksi vaatisi sen merkityksen täsmentämistä. Tarkoitetaanko ”pikkulasten, tässä tapauksessa yksi­vuo­tiaan”​ vai ehkä ”pikkulasten, mukaan lukien yksivuotiaan”? On olennaista, onko kysyjällä useita lapsia, joukossa yksivuotias, vai onko hän kiinnostunut vain yksivuotiaan kanssa matkustamisen ongelmista.

Vaikka yksityiskohtien oikeakielisyys ei olekaan tärkeää keskustelutyyppisessä vies­tin­näs­sä, jotkin kieliasiat ovat siinäkin olennaisia. Liian huolimaton kirjoittaminen johtaa yleensä myös kielivirheisiin. Vakavimpia ovat ne virheet, jotka esiintyvät sisällön kannalta keskeisissä kohdissa. Useinkaan ratkaisuna ei ole yksittäisten virheiden korjaaminen, vaan tekstin kirjoittaminen kokonaan uudestaan ja huolellisemmin.

Tavanomainen asiateksti

Seuraava teksti on Korttelimenu-nimisen web-sivuston esittelystä:

Korttelimenu on Pohjoismaiden suurin ja suosituin ravintolaopas. Meidän tavoitteenamme on jatkuvasti parantaa valikoimaamme ja tarjoata lisää palveluja. Monet vihjeet ja ideat olemme saaneet teiltä käyttäjiltä joista olemme hyvin kiitollisia. Ruotsissa Korttelimenu tekee yhteistyötä Ruotsin Parahaan Pöydän (Sveriges Bästa Bord) yhteisön kanssa, joka opastaa sinut parhaiden ravintoloiden maailmaan. Meidän tavoitteenamme on kehittää ja ylläpitää vastaava palvelua myös Suomessa.

Tekstissä on kaksi yksinkertaista kirjoitusvirhettä, nimittäin kirjain liikaa sanoissa ”tarjoata” ja ”Parahaan”. Yhtä virhettä ei lukija ehkä huomaa, mutta kun samassa kappaleessa on kaksi virhettä, lukija todennäköisesti jo hiukan häiriintyy. Nykyaikainen lukija ehkä ajattelee, että tekstiä ei selvästikään ole tarkistettu tekstinkäsittelyohjelman oikolukutoiminnolla. Lukija ehkä jopa ajattelee, että tekstiä ei ole viitsitty tarkistaa.

Häiritsevämpiä virheitä voivat olla joka-lauseiden virheet. Rakenne ”yhteisön kanssa, joka” ei ole ehdoton virhe, mutta kömpelö, sillä joka-sanan pitäisi mieluiten viitata juuri edel­tä­vään sanaan. Ongelmaa pahentaa, että edellisessä virheessä on karkea virhe: ”käyt­tä­jil­tä joista olemme hyvin kiitollisia”. Pilkun puuttuminen ei ole tässä olennaisinta, vaan se, että joista-sana näyttäisi viittaavaan sanaan ”käyttäjistä”. Kun tarkoitus on kiittää vihjeistä ja ideoista, virke pitäisi muotoilla toisin. Samalla pitäisi korjata epäsuomalainen sijamuodon käyttö: ”Olemme saaneet teiltä käyttäjiltä monia vihjeitä ja ideoita, joista olemme hyvin kiitollisia.”

Kirjakielen normien kannalta pitäisi meidän-sanat poistaa, koska niitä pitäisi käyttää vain, jos halutaan erityisesti korostaa, että kyse on meidän tavoitteestamme vastakohtana jonkun muun tavoitteelle. Puhekielessä sanotaan yleisesti ”meidän tavoite”, kirjakielessä taas ”tavoitteemme”. Ilmaisu ”meidän ta­voit­teem­me” on tavallaan niiden yhdistelmä, joka ei oikein sovi kumpaankaan kielimuotoon.

Eri asia on, että teksti kokonaisuudessaan toistaa asioita ja esittää itsestään­sel­vyyk­siä­kin. Voi olla, että tekstin kehittäminen kannattaisi aloittaa siitä, että se kirjoitetaan paremmalla tyylillä.

Asiateksti, jolta vaaditaan erityistä oikeellisuutta

Seuraava teksti on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuston sivulta ”Ohjeita käsi­kir­joi­tuk­sen tarjoajalle”. (Ohjeen nykyversio on osittain erilainen.)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee vuosittain noin sata tietokirjaa ja tutk imusta. SKS:n pääkustannusalat ovat perinnekulttuuri, historia, kirjallisuudentutkimus ja suomen kieli. SKS ei kustanna muistelmia, muistelukirjoituksia, paikallisia teoksia tai kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.

Tutustukaa kustannusprofiiliimme ennen käsikirjoituksen tarjoamista: Sopiiko käsikirjoitus meidän julkaistavaksemme?

Käsikirjoitus osoitetaan kustannusjohtajalle. Otamme käsikirjoituksia vastaan vain paperimuodossa, emme käsittele sähköpostitse tulleita julkaisuehdotuksia. Käsikirjoitukseen kannattaa liittää lyhyt saatekirje (1–2 A4-liuskaa). Saatekirjeen olisi syytä sisältää seuraavia asioita:
– tekijän/tekijöiden esittely
– lyhyt selostus käsikirjoituksen sisällöstä
– mitä uutta käsikirjoituksessa on verrattuna vastaaviin kirjoihin
– kenelle ja millaiseen käyttöön kirja on tarkoitettu
– markkinointi-ideoita

Tekstin luonteen ja tarkoituksen takia sen tulisi olla kaikkien sääntöjen mukaista. Siinä on kuitenkin eräitä kiistattomia virheitä ja monia kyseenalaisia kohtia:

  1. Ensimmäisessä virkkeessä kirjoitusvirhe ”tutk imusta”. Se olisi paljastunut tieto­kone­ohjel­mal­la tehdyssä oikoluvussa.
  2. Sanat ”lukuun ottamatta” voivat liittyä joko edeltävään tai seuraavaan ilmaisuun. Eri tul­kin­nat merkitsevät aivan eri sisältöä. Tosin lukija yleensä pystyy päättelemään, kumpaa (tai oikeastaan mitä) tulkintaa tarkoitetaan, koska tulkinta ”SKS ei julkaise (muistelmia, muistelukirjoituksia, paikallisia teoksia tai kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta) suo­ma­lai­sen kirjallisuuden klassikoita” ei ole mahdollinen niille, joilla on kohtalaisesti tietoa SKS:stä. Mutta turhaa vaivaa säästyisi, jos teksti olisi selkeämpää: ”– – tai kaunokirjallisuutta, paitsi suomalaisen kirjallisuuden klassikoita”.
  3. Toinen kappale on tyyliltään töksähtävä. On kyseenalaista, onko kaksoispisteen käyttö tässä edes muodollisesti oikein. Paljon tyylikkäämpi olisi muotoilu ”Tutustukaa kustannus­profii­liim­me ennen käsikirjoituksen tarjoamista. Harkitkaa sen pohjalta, sopiiko käsikirjoitus meidän julkaistavaksemme.”
  4. Me-muodon käyttö tällaisessa yhteydessä on uudehkoa, hiukan tuttavallista tyyliä. Kielivirheenä sitä ei tietenkään voi pitää, mutta minkä vaikutelman antaa, kun aluksi sivu viittaa SKS:ään, sitten ”meihin”? Jääkö lukijalle epäselväksi, keitä ”me” tarkoittaa?
  5. Virkkeessä ”Otamme käsikirjoituksia vastaan vain paperimuodossa, emme käsittele sähköpostitse tulleita julkaisuehdotuksia” on kaksi päälausetta, jotka on erotettu toisistaan vain pilkuilla. Sellainen on sinänsä sallittua, mutta useimmiten huonoa tyyliä. Tässä voisi olla puolipisteen paikka, ellei haluta jakaa asiaa kahdeksi virkkeeksi.
  6. Kolmannessa kappaleessa on käytetty erilaisia ilmaisuja ohjeissa, jotka on var­maan­kin todellisuudessa tarkoitettu aika ehdottomiksi. Aluksi käytetään ns. pas­sii­via (”osoi­te­taan”), sitten on epäsuora, mutta erittäin voimakas käsky lähettää käsikirjoitus paperilla ja sen jälkeen on kaksi erityyppistä ilmaisua ”kannattaa liittää” ja ”olisi syytä sisältää”. Näiden ilmaisujen muodollinen lievyys tuskin vastaa sitä, mitä ohjeiden laatija on todella tarkoittanut.
  7. Ilmaisu ”1–2 A4-liuskaa” vaikuttaa kovin tiiviiltä. Se rikkoo sitä sääntöä, että pienet luvut kirjoitetaan sanoin (esim. ”yksi tai kaksi A4-liuskaa”). Vaikka sääntöä ei ole syytä pitää ehdottomana, tässä sitä kannattaisi noudattaa.
  8. Ilmaisu ”Saatekirjeen olisi syytä sisältää seuraavia asioita:” on varsin epäselvä. Peri­aat­tees­sa, virallisten kielioppien mukaan, partitiivimuodon ”joitakin asioita” käyttö merkitsee, että saatekirjeen olisi syytä sisältää joitakin seuraavista asioista. Toisaalta virkakielessä tämäntyyppinen ilmaisu (esim. ”virasto esittää lausuntonaan seuraavaa:”) tarkoittaa yleensä jotain muuta. Ehkä on ollut tarkoitus sanoa, että saatekirjeen pitää sisältää ainakin mainitut asiat. Tämä olisi parempi sanoa suoraan.
  9. Vinoviivan käyttö ilmaisussa ”tekijän/tekijöiden” ei aiheuta väärinkäsityksen vaaraa, koska tarkoitettu lukutapa ja merkitys on asiayhteyden takia ilmeinen: ”tekijän tai tekijöiden”. Mutta vinoviivan käytöllä annetaan vääränlainen esimerkki, eikä sillä saavuteta mitään.
  10. Luetelman viimeisen kohdan perästä puuttuu piste, joka sinne sääntöjen mukaan kuuluu.

Tekstin oikeellisuutta voidaan siis arvioida monelta kannalta ja monella tasolla. Monet tässä esitetyistä huomautuksista olisivat pikkumaisia, jos kyse olisi toisentyyppisestä tekstistä. Toi­saal­ta ainakin huomautukset 2 ja 6 olisivat todennäköisesti kaikissa tilanteissa olennaisia.

Kielivirheitä on monenlaisia

Tavanomaista ”pilkunviilausta”

Seuraavassa on muutama esimerkki sellaisista kielivirheistä, joihin usein kiinnitetään huo­mio­ta. Jos sinulle ei ole selvää, että kyse on (ainakin tavallaan) virheellisistä ilmaisuista, niin nämäkin asiat kyllä selviävät tästä oppaasta tai siinä kuvatuista tietolähteistä. Tässä vai­hees­sa on olennaista, että nämä ovat luonteeltaan ja merkitykseltään erilaisia virheitä.

Kielenhuolto usein askartelee sellaisten asioiden parissa, joista yllä olevat ovat esimerkkejä. Se käsittelee yksityiskohtia, joiden merkitys on usein varsin pieni. Kielenhuoltoon voisi käyttää määrättömästi aikaa. Olennaista on kysyä, mitä hyötyä on oikeakielisyydestä. Voidaan myös kysyä käänteisesti: mitä todellista haittaa on kielen normien rikkomisesta?

Miksi oikeakielisyys on ahdas näkökulma?

Muodollisesti täysin virheetön kieli voi olla käsittämätöntä tai harhaanjohtavaa. Mitään kie­len sääntöjä ei ehkä rikota, mutta teksti ei sano mitään tai sen sisältö kätkeytyy ilmaisun se­ka­vuu­den alle. Kun lukija sitten yrittää saada tekstistä selvää, hän ehkä tarttuu siihen osaan, jonka luulee ymmärtävänsä – ja ymmärtää sen aivan väärin. Seuraava teksti on ole­tet­ta­vas­ti tarkoitettu niin sanotulle suurelle yleisölle, kaikille Helsingin seudulla busseissa tai muis­sa julkisissa liikennevälineissä matkustaville:

Mitä tehdä, jos askellus ei toimi?

Kuljettaja voi ja hänen pitäisi säätää bussin vyöhykettä, jos automaattinen askellus on mennyt sekaisin tai on jäljessä. Lukijalaite tietää sijaintinsa askelluksen perusteella. Toisin sanoen bussipysäkkien välimatka on laskettu* ja renkaaseen kiinnitetty mittari laskee matkaa ja päättelee sijainnin sen perusteella. Jos matka on esimerkiksi laskettu alun perin väärin tai jos bussi tekee ylimääräisen lenkin tai oikaisee tms.* matkamittari ei pidä paik­kaan­sa. Tällöin kuljettajan on korjattava virhe käsin. Kuljettajanlaitteessa on nuoli­näp­päi­met, joita painamalla bussin 'sijaintia" reitillä voidaan muuttaa.

Pelkän oikeakielisyyden kannalta tähän ei voida huomauttaa paljoakaan. Pari pilkkua puut­tuu. Edelle on merkitty tähdellä (*) kohdat, joihin kielen sääntöjen mukaan kuuluisi pilk­ku; näistä ensimmäinen on hiukan tulkinnanvarainen. Lisäksi loppupuolella on käytetty lai­naus­merk­ke­jä väärin eli on aloitettu yksinkertaisella ja lopetettu kaksinkertaisella lainaus­merkillä. Ilmaisu ”alunperin” pitäisi kirjoittaa kahdeksi sanaksi, ”alun perin”. Myös ”kuljettajan­lait­tees­sa” olisi parempi kahtena sanana. Olennaista asiassa kuitenkin on, että oikea­kieli­syys­kor­jauk­set eivät juurikaan vaikuta tekstin ymmärrettävyyteen. Virkkeiden rakennekin on aika selkeä. Tekstin isot ongelmat ovat ihan muualla.

Esimerkin kysymys on muotoiltu tavalla, joka ei sano tavalliselle matkustajalle mitään. Mitä ihmettä tarkoittaa ”askellus”, kun siinä ei varmaankaan ole kyse matkustajan askelista? Esitetty vastaus ei edes vastaa kysymykseen matkustajan kannalta lainkaan. Eihän se sano, mitä matkustajan pitäisi tehdä. Rivien välistä voi ehkä lukea ohjeen: Kerro asiasta kul­jet­ta­jal­le. Tekstin kirjoittaja on ehkä ajatellut, että tämä on itsestään selvää. Mutta se on jäänyt sanomatta, ja se olisi ainoa asia, joka matkustajan tarvitsee tietää – jos hän on jotenkin päätynyt kysymään, mitä tehdä, jos askellus ei toimi.

Oikeakielisyys viestintää auttamassa

Edellinen esimerkki kertoo, että oikeakielisyys on aika ahdas näkökulma. Siitä huolehtiminen voi jopa kääntää huomion pois paljon olennaisemmista asioista. Kieliasun korjailu onkin yleensä järkevää vasta sitten, kun tekstin asiasisältö ja rakenne ovat melko hyvin kunnossa. Seuraavassa esimerkissä näin on, mutta kieliasu kaipaa hiomista.

Normaalit kissan karvat voi jakaa kahteen eri perustyyppiin: sileisiin, suoriin ja aika terävä­kärkisiin peitinkarvoihin ja niiden alla oleviin lyhyempiin ja pehmeämpiin pohjakarvoihin, jotka taas voi jakaa kahteen-kolmeen eri alatyyppiin. Näiden lisäksi on pitkät ja jäykät tuntokarvat. Tavallisesti peitinkarvat ovat enintäin muutaman senttimetrin mittasia ja turkki peittää tuuheana, tasaisena ja sileänä koko kissan vartalon pehmentäen ääriviivoja kevyesti. Sellainen on normaali lyhyt turkki ja se on samanlainen kuin kissan villeillä esi-​isillä.

Korjatussa asussaan teksti on miellyttävämpi lukea:

Normaalit kissan karvat voi jakaa kahteen perustyyppiin: peitinkarvoihin ja pohja­karvoi­hin. Peitinkarvat ovat sileitä, suoria ja aika teräväkärkisiä. Niiden alla on pohja­karvo­ja, jotka ovat lyhyempiä ja pehmeämpiä ja jakautuvat kahteen tai kolmeen alatyyppiin. Peitin- ja pohjakarvojen lisäksi on pitkät ja jäykät tuntokarvat. Tavallisesti peitinkarvat ovat enin­tään muutaman senttimetrin mittaisia, ja turkki peittää tuuheana, tasaisena ja sileänä koko kissan vartalon pehmentäen ääriviivoja kevyesti. Sellainen on normaali lyhyt turkki, ja se on samanlainen kuin kissan villeillä esi-isillä.

Tekstin alkuosan rakennetta on muutettu melkoisesti, sillä alkuperäisessä asussa puhuttiin kahdesta tyypistä ja sitten tuli kaksoispisteen jälkeen ”sileisiin, suoriin ja”. Lukija voi häm­men­tyä, jos puhutaan kahdesta tyypistä, mutta ei heti suoraan mainita niitä. Lisäksi ei ole hyvä, että kappaleen ensimmäinen virke on pitkä ja vaikeasti jäsennettävissä. Tekstistä on poistettu eri-sanat, joilla ei oikein ole mitään tehtävää tekstissä. Muut korjaukset ovat sel­vem­min oikeakielisyysasiaa, ja niitä on perusteltu tässä oppaassa annettujen ohjeiden se­li­tyk­sis­sä, tai sitten kyse on kirjoitusvirheiden korjauksista.

Alkuperäisessä tekstissä on toisen virkkeen alussa sana ”Näiden”, ja lukija joutuu erikseen miettimään, mihin se oikein viittaa. Lukija saattaa jopa tulkita virheellisesti, että se viittaa juu­ri sitä ennen mainittuun asiaan, alatyyppeihin! Pilkkujen lisääminen on parantanut tekstin luet­ta­vuut­ta, koska lisätyt pilkut jakavat virkkeen asiasisällön mukaisesti.

Tyylikysymys on, kannattaako tärkeiden sanojen olla kursiivilla senkin jälkeen, kun ne on siirretty tärkeälle paikalle, kappaleen ensimmäiseen virkkeeseen. Esimerkissä on kursivointi poistettu sen osoittamiseksi, että ilman kursivointiakin tärkeät sanat korostuvat asemansa takia.

Kielen sääntöjä eri lähteistä

Kielitoimisto

Kuka oikeastaan päättää siitä, mikä on ”oikeaa suomea” tai ”hyvää suomea”? Kielelle aset­ta­vat sääntöjä monet eri tahot. Keskeisimmässä asemassa on kielitoimisto, joka on ny­kyi­sin Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) osa (kielen­huolto-osasto). Kielitoimisto hoitaa lähinnä yleis­kiel­tä. Yleisesti, ja myös tässä oppaassa, puhutaan kielitoimiston suosituksista, vaikka todel­li­suu­des­sa kyse on virallisuudeltaan ja voimakkuudeltaan vaihtelevista kannanotoista. Osa kannan­otoista on itse asiassa Kotuksen yhteydessä toimivan suomen kielen lauta­kunnan suosi­tuksia.

Kielitoimiston kannanotoista ei ole olemassa yhtenäistä esitystä, mutta niitä voi etsiä Kielikello-lehdestä. Lehden aineistosta suurin osa on saatavilla myös Internetissä, osoitteessa www.kielikello.fi. Nykyisin (9.4.2014 alkaen) järjestely on sellainen, että lehden arkisto on luettavissa maksutta, ja sisältöä voi etsiä useilla hakutavoilla Arkiston haku -toiminnon kautta. Arkistossa ja sen haussa eivät ole mukana kuluvan vuoden numerot, ja niiden verkko­versioiden lukeminen on mahdollista vain tilaajille. Lehden verkkoversiosta on jätetty kokonaan pois pienehkö osa sisällöstä eri perusteilla.

Kielikello-lehti on Kotimaisten kielten keskuksen julkaisema, ja siitä käytetään nimitystä ”kielenhuollon tiedotuslehti”. Sitä voi siis pitää arvovaltaisena, mutta kaikissa tapauksissa ei ole selvää, esittääkö lehden artikkeli kielenhuollon virallisen kannan vai artikkelin kirjoittajan asiantuntija­mielipiteen.

Suhteellisen tuoreita kokoavia esityksiä ovat Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (uusin painos 2012) ja Kieli­toimis­ton nimiopas (2008). Ne sisältävät suurelta osin sellaista aineistoa, joka on kerätty Kielikello-lehden artikkeleista, mutta myös uutta aineistoa. Valitettavasti nämä oppaat sisältävät paljon virheitä (kirjoitus-, taitto- ja asiavirheitä).

Kielitoimiston kielioppiopas – Ohjeita kieliopillisen vaihtelun hallitsemiseen käsittelee etenkin taivutusmuotojen muodostusta ja käyttöä, mutta myös pronominien, omistus­liittei­den ja konjunktioiden käyttöä, vertailun tapoja, ajanilmauksia, toistoa, sana­järjes­tys­tä ja kohteliaisuuden ilmaisemista.

Huhtikuussa 2015 Kotus julkisti Kielitoimiston ohjepankin, joka ”sisältää keskeisimmät kieli- ja nimiohjeet muun muassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta, Kielitoimiston nimioppaasta ja Kielitoimiston kielioppioppaasta.”

Kieliopit

Suomen kielestä on julkaistu monia kielioppeja. Niistä ehdottomasti laajin (1698 sivua) on Iso suomen kielioppi, joka julkaistiin painettuna vuonna 2004. Se on kuvaileva, ei norma­tii­vi­nen kielioppi, eli se selostaa tosiasiallista kielenkäyttöä eikä anna ohjeita siitä, mikä on suosi­tel­ta­vaa kieltä. Tosin siinä on muutamia mainintoja normeistakin.

Laajuudestaan huolimatta Iso suomen kielioppi ei ole kattava ja yhtenäinen kuvaus suo­men kieliopista. Pikemminkin se on kokoelma kielitieteellisiä kirjoituksia suomen kielen il­miöis­tä. Kuvaavaa on, että vanhoista kieliopeista poiketen se ei lainkaan käsittele suomen kie­len kirjoitus­järjestelmää.

Vuonna 2008 julkaistiin Ison suomen kieliopin (ISK) verkkoversio VISK, joka on vapaasti käytettävissä.

Normatiivisia kielioppeja ovat lähinnä vanhat kouluissa käytetyt suomen kieliopin kirjat kuten klassikon aseman saanut, useina muu­tet­tui­na laitoksina julkaistu E. N. Setälän Suomen kielioppi. Nykyisin kun oppikirjojen ennakko­tarkas­tuk­ses­ta on luovuttu, koulujen äidinkielen kirjat sisältävät selviä virheitä (kielen­huollon ohjeiden vastaista käytäntöä, jopa niiden vastaisia ohjeita).

Standardit

Sanaa ”standardi käytetään monessa merkityksessä. Virallisimmassa merkityksessä se tar­koit­taa kansallisen tai kansainvälisen standardointijärjestön vahvistamaa standardia.

Suomen kansallinen standardointijärjestö eli Suomen Standardisoimisliitto SFS on jul­kais­sut suuren määrän standardeja, joissa käsitellään myös eri alojen termejä ja merkintätapoja. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että standardien mukaiset termit (ja periaatteet) eivät suinkaan aina ole levinneet alan yleiseen käyttöön.

SFS on julkaissut myös eräitä standardeja, jotka käsittelevät kirjoittamisen yleisiä sään­tö­jä, mm. standardin SFS 4175, Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen. Käytännössä sen ohjeet ovat paljolti tiivistelmä kielitoimiston aihetta koskevista ohjeista sekä eräitä merkintä­tapoja (esim. puhelin­numeroita) koskevista eri tahojen ohjeista. Standardin voimassa­oleva painos on vuodelta 2006. Sen ohjeita on selitetty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 2/2006.

SFS on julkaissut myös asiakirjastandardin SFS 2487, jonka nimi oli aiemmin Asiakirjan tekstin asettelu, mutta uusittu, vuoden 2007 painos on nimeltään Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot. Siinä kuvataan asiakirjojen tunnistetietojen lisäksi niiden sijoittelu paperille sekä eräitä tekstisisällön muotoilun piirteitä. Tällaisten standardien tärkein merkitys on siinä, että ne ohjaavat asiakirjapohjien ja -mallien laatijoita. SFS:n kuvaus SFS 2487:stä sanoo:

Asiakirjan tunnistetiedot ovat standardissa keskeisiä elementtejä, joita käsitellään asiakirjan kuvailutietoina. Standardin tavoitteena on luoda ja ylläpitää yhtenäisiä käytäntöjä, joita noudattamalla asiakirjasta löytää nopeasti ja helposti vakio­aset­te­lun mukaiset oleelliset tiedot. Tavoitteena on myös luoda malli, jota hyödyn­tä­mäl­lä esimerkiksi asiakirjapohjat ovat valmiiksi standardoituja ja pohja­tiedot on aseteltu lopullista sisällöntuottajaa varten valmiiksi.

Standardit ovat maksullisia, mutta useat yleiset kirjastot hankkivat kaikki SFS:n standardit. Asiakirjastandardin keskeinen sisältö selostetaan mm. kirjassa Työelämän asiakirjat – aset­te­lu, tyylit & typografia.

Eri ammattialojen, harrastusalojen ja muiden erikoisalojen kielessä tarvitaan paljon eri­kois­sa­nas­toa, jota pyrkivät kehittämään ja yhtenäistämään erilaiset järjestöt, toimikunnat, yri­tyk­set ja yksityiset asianharrastajatkin. Osa sanastoista julkaistaan Internetissä, mutta on hyvä huomata, että Internetissä olevat erikoissanastot ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia.

Suomen kielen sanakirjat

Erikoisasemassa ovat suomen kielen sanakirjat:

Uusimpia sanakirjoja huomattavasti vanhempi Nykysuomen sanakirja on siis edel­leen hyödyllinen. Tähän vaikuttaa ensinnäkin sanamäärä ja sanojen selitysten laajuus. Lisäksi Nykysuomen sanakirja esittää paljon useammin normikannanottoja, koska se on kir­joi­tet­tu aikana, jolloin kielenhuollon tehtävä nähtiin osittain toisin kuin nykyisin. Kir­joit­ta­jil­le on käytännössä tärkeää, että Nykysuomen sanakirjan mukaiset oikea­kie­li­syys­kannat ovat monille – etenkin vanhemmille – lukijoille edelleenkin kielen oikeellisuuden mittareita.

Oppaita ja ohjeita

Ohjeellisena pidetään laajasti myös kielitoimiston julkaisemaa Kielikello-lehteä. Sen kir­joi­tuk­sis­ta ei kuitenkaan aina ilmene, ovatko ne ohjeellisia kannanottoja vai vain kir­joit­ta­jien­sa nä­ke­myksiä.

Suomessa on julkaistu varsin paljon kielenhuoltoa koskevaa kirjallisuutta. Yleensä lähtö­kohtana ovat kielitoimiston suositukset, mutta mukana on myös kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä tai sellaisia kielitoimiston kannanottoja, joita kielitoimisto on myöhemmin muut­ta­nut. Mitään varsinaisesti virallista kielenopasta ei ole olemassa, mutta Yrityskirjat Oy:n julkaisema Kielenhuollon käsikirja (useita painoksia vuosina 1997–2012) mainitaan joskus puoliviralliseksi mm. siksi, että sen tekijät (Iisa, Oittinen ja Piehl) ovat hankkineet kielenhuollon asiantuntemuksensa kieli­toimis­tos­sa. Jotkin sen kannanotot eivät kuitenkaan ole virallisten suositusten mukaisia.

Tarkemmin kielenhuollon virallista linjaa seurailee Terho Itkosen Kieliopas ja siitä Sari Maamiehen tarkistama ja uudistama Uusi kieliopas (v. 2000, uusitut painokset v. 2007 ja 2011). Siinä on yleistä kielenhuolto-ohjeistoa vajaat sata sivua sekä aakkosellinen sanasto, jossa on ohjeita yli 20 000 sanan käytöstä.

Koululaiselle tai opiskelijalle ovat hänen opettajiensa ja kielentarkistajien kannanotot yleensä tärkeimpiä kielenkäyttösääntöjä. Monissa oppilaitoksissa on julkaistu laajojakin ohjeistoja muun muassa opinnäytetöiden kielestä. Tällaiset säännöt saattavat joskus poiketa kielitoimiston linjasta. Itse asiassa monet ihmisten käsitykset oikeakielisyydestä perustuvat koulun äidinkielenopettajan kannanottoihin, jotka saattoivat osittain olla jopa hänen itsensä keksimiä periaatteita tai väärin tulkittuja kielitoimiston vanhoja kannan­ottoja.

Esimerkiksi sana allekkain on saatettu koulussa tuomita ilmoittaen, että pitää sanoa alakkain. Kui­ten­kaan esimerkiksi Nykysuomen sanakirja ei tällaista tuomiota sisällä. Tosin siinä alakkain on pää­haku­sana­na, allekkain vain viittauksena siihen, mutta tämä tarkoittaa vain, että muoto alakkain jostain syystä esi­te­tään ensisijaisena. Sitä paitsi Suomen kielen perussanakirjassa muotojen osat ovat vaihtuneet, ja tämä vas­taa yleistä käytäntöä: allekkain on paljon yleisempi.

Netissä on nykyisin opetusaineistoa, joka tarjoaa paljon luotettavamman ohjeen kuin yksittäisten opettajien ehkä hyvinkin erikoiset näkemykset. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita verkko-​oppimis­sivusto Kirjoittajan ABC-kortti, joka tosin on projektissa luotu eli ilmeisesti ylläpitämätön. Vaille ylläpitoa on jätetty myös Internetixin laaja-alaisempi, mutta toisaalta pinnallisempi Asiakirjoittaminen ja kielenhuolto.

Yrityksissä ja virastoissa voi olla sisäisiä kielenkäyttöä koskevia ohjeita. Niissä voi myös olla tiedotusosasto tai muu yksikkö, joka pyrkii ohjailemaan kielenkäyttöä ainakin ulospäin suuntautuvassa tiedotuksessa. Työntekijän kannalta merkittäviä ovat myös hänen esi­mie­hen­sä mielipiteet kielenkäytöstä, jos niitä on ja jos esimies tuo niitä esiin esimerkiksi samalla, kun ottaa kantaa jonkin luonnoksen asiasisältöön.

Kustantamoilla ja lehdillä on omia ohjeitaan. Niistä yleensä kerrotaan vain julkaisuihin kir­joit­ta­vil­le, osittain ehkä vain toimittajille ja kielentarkastajille. Poikkeuksen muodostaa lä­hin­nä kirjanen Tammen ohjeet kirjoittajille, suomentajille ja oikolukijoille (toinen, täy­den­net­ty painos v. 2005). Lisäksi mainittakoon Microsoftin lokalisoinnin tyyliohjeet, Style Guides, eri kielille (myös suomelle). Tällaisissa ohjeistoissa otetaan usein kantaa sellaisiin merkintä­tapoi­hin, sanan­valintoihin tms., joissa yleiskielen ohjeet sallivat useita vaihtoehtoja, mutta jois­sa orga­ni­saa­tio haluaa noudattaa yhtenäistä käytäntöä.

Kiinnostava on myös STT:n tyylikirja, joka sisältää etenkin journalistisia neuvoja, mutta myös kieliohjeita Suomen tietotoimiston toimittajille.

Viranomaisten asiakirjat kuten direktiivit, lait, asetukset ja tuomioistuinten pää­tök­set luovat käytännössä kielelle sääntöjä. Ne sanat ja ilmaisutavat, joita niissä käy­te­tään, oh­jai­le­vat ainakin viranomaisten kielenkäyttöä. Tätä suuntausta on voimistanut se, että esi­mer­kik­si lakikieli on jonkin verran lähestynyt yleiskieltä, joten lakikielen sanonnat sopivat aiempaa paremmin myös tavalliseen kielenkäyttöön.

Valtioneuvoston kanslian kielipalvelu on laatinut sanastoja ja ohjeita hallinnon kielestä, esimerkiksi virastojen nimistä englanniksi käännettäessä.

EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeet on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyt­töön, mutta ne luonnollisesti vaikuttavat direktiivien ym. kielenkäytön kautta muuhunkin kie­len­käyt­töön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, kos­ka ne ovat osittain varsin yksityiskohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suo­ma­lais­ta suositusta. Ohjeita kannattaa kuitenkin lukea kriittisesti. Niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.

Kyseiset ohjeet jakautuvat kaikille kielille yhteisiin käytäntöihin ja kielikohtaisiin ohjeisiin melko sekavasti. Ohjeiston luonteeseen kuuluu, että ohjeet ovat osittain ristiriidassa eri kielten omien normien kanssa.

EU:n hallinnon suomen kielen asiantuntijoiden ohjeista on koottu dokumentti Suomen kielen käyttöohjeita (PDF). Se käsittelee erityisesti kääntämisessä, varsinkin englannista ja ranskasta käännettäessä tärkeitä kielikysymyksiä.

EU:n sivustossa on myös muita, vähemmän muodollisia kirjoitusohjeita kuten naseva Kirjoita selkeästi (PDF, 16 sivua), joka on julkaistu kaikilla EU:n virallisilla kielillä.

Esimerkkejä sääntöjen asemasta

Äärimmäinen esimerkki kielen säännön virallisuudesta on mittayksikön ”watti” nimen kir­joi­tus­asu. Vaikka nimi on mukautunut suomen kieleen ja lausutaan ”vatti”, sen kir­joi­tus­asus­sa on säilytetty w-kirjain. Kirjoitusasua ”watti” käytetään Kielitoimiston sanakirjassa, se mainitaan tehon yksikön nimeksi Suomen Standardisoimisliiton vahvistamissa kansallisissa standardeissa ja se esiintyy myös mittayksikköasetuksessa. Voisiko sanan asun virallisuus enää suurempi olla?

Vastakkainen esimerkki on pisteiden käyttö lyhenteissä. Usein on esitetty, että pisteet jou­tai­si­vat pois lähes kaikista lyhenteistä, niin että kirjoitettaisiin vain ”jne” eikä ”jne.”. Ajatus on saanut laajaa kannatusta, ja jotkin kielenoppaatkin ovat suositelleet sitä, mutta toistaiseksi kielitoimisto ei ole ajatusta hyväksynyt. Kuitenkin esimerkiksi puolustusvoimien kielessä kuu­luu käyttää pisteettöminä monia sellaisia lyhenteitä, joihin yleiskielessä kuuluu piste (esi­mer­kik­si ”kapt” merkityksessä ’kapteeni’, yleiskielinen lyhenne ”kapt.”).

Erilaisissa säännöissä voi olla myös kuolleita kirjaimia eli kohtia, jotka on joskus päätetty, mutta jotka ovat käytännössä unohtuneet. Erilaiset sisäiset kirjoittamisohjeet saattavat olla pahastikin vanhentuneita. Kenties niitä ei ole noudatettu vuosikausiin eivätkä useimmat edes tiedä niistä, mutta niitä vain ei ole tullut kumotuksi. Jopa suomen kielen lautakunnan ohjeista löytyy tällaisia asioita. Vuonna 1992 lautakunta suositteli nimitystä ”Euroopan liitto”, mutta käytännössä ”Euroopan unioni” aika pian syrjäytti sen myös kielenhuoltajien kielenkäytössä. Suositusta ei kuitenkaan ole kumottu.

Vielä yhden esimerkin ottaaksemme: kirjoitetaanko ”sairasloma” vai ”sairausloma”? Luul­ta­vas­ti useimpien mielestä ”sairasloma” on tutumpi sana. Kumpikin sana varmaan ym­mär­re­tään yhtä hyvin. Virallisimmissa yhteyksissä on ”sairausloma” oikein, koska Kielitoimiston sanakirja mainitsee sen paremmaksi kuin ”sairasloma” ja koska se esiintyy myös laki­teks­tis­sä. Kieli­toimis­ton verkko­sivulla vielä selitetään, että sairas-alkuista sanaa käytetään viitattaessa sai­raa­seen ihmiseen, kun taas sairaus-alkuista käytetään puhuttaessa yleisemmin sairauteen liit­ty­väs­tä asiasta. Tässä on itse asiassa normi muuttunut, koska Nykysuomen sanakirja aset­taa pikemmin­kin sanan ”sairasloma” etusijalle.

Vertailua muiden kielten ohjeisiin

Suomen kielen huollon tilanne

Suomen kieltä koskeva ohjeisto on siis melko hajanainen. Se on myös puutteellinen, koska monestakaan asiasta ei ole annettu ohjetta. Syynä ei niinkään ole se, että olisi harkitusti jätetty asioita kirjoittajien omaan harkintaan, vaan siitä, asioita ei ole ryhdytty kä­sit­te­le­mään missään virallisessa elimessä tai edes epävirallisessa työ­ryhmässä.

Lisäksi suomen kielen huollossa on menty ns. sallivampaan suuntaan, ja ohjeita anne­taan usein ehdollisessa ja varovaisessa muodossa, jopa kuin anteeksi pyydellen. Suurin osa viime vuosina tehdyistä normien muutoksista onkin sellaisia, joissa aiemmin puhe­kielisenä tai huoliteltuun kieleen kuulumattomana pidetty ilmaus kuten alkaa tekemään tai pärjätä on hyväksytty yleis­kieliseksi. Kooste Suomen kielen normien muutoksia kuvaa lähinnä vuoden 2000 jälkeen tehtyjä muutoksia.

Suoma­lai­seen kulttuuriin ei kuulu, että kielenhuoltajat avoimesti puuttuisivat ohjeiden rikkomiseen konkreettisissa tapauksissa. Pakinoissa ja vastaavissa on yleisesti kom­men­toi­tu huonoa kielenkäyttöä, mutta kohteena on ollut pikemminkin esimerkiksi nuoriso yleisesti kuin arvo­valtainen kustantamo.

Ranskan kieli

Tilanne on toinen esimerkiksi ranskan kielen osalta: Ranskan akatemia, l’Académie Fran­çaise, on perinteisesti ohjaillut ja valvonut kieltä. Tämä on liittynyt sen tehtävään puhdas­kie­li­syy­den vaalijana, nykyisin etenkin englannin liiallisen vaikutuksen torjujana.

Vaikka akatemia on arvostettu laitos, sen 1990-luvulla hyväksymä ranskan oikein­kirjoi­tuk­sen uudistus on kohdannut laajaa vastusta. Tästä johtuu horjuvuutta ja seka­vuut­ta. Muu­tok­set koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä. Esimerkiksi vanha kirjoitus­asu fraīche on uudistetussa muodossaan tarkkeeton fraiche, mutta tässä tapauksessa akatemia hyväksyy myös vanhan asun. Tietoja uudistuksesta on sivustossa orthographe-recommandee.info ja (PDF-muotoisessa) dokumentissa L’Essentiel de la nouvelle orthographe, joka sisältää luet­te­lon 800 tavallisimmasta sanasta, joihin uudistus vaikuttaa.

Englannin kieli

Englanninkielisessä maailmassa perinteinen ajattelutapa on, että kieli muotoutuu käytössä ja kieliyhteisö ratkaisee, mikä on oikein. Näin asia ainakin esitetään. Kuitenkin englannin kielen käyttö on erittäin tarkoin säädeltyä. Laki ei aseta rajoja, mutta nou­dat­ta­mal­la huo­li­tel­lun kielen sääntöjä tai rikkomalla niitä kirjoittaja määrää tekstinsä sosiaalisen aseman ja arvos­tuk­sen. Säätelijöinä eivät siis ole viranomaiset ja julkiset laitokset vaan arvostetut julkaisut ja julkaisijat.

Esimerkiksi massiivinen The Chicago Manual of Style ottaa kantaa hyvin täsmällisesti niin sanojen merkityksiin kuin kirjoittamisen pienimpiin yksityiskohtiinkin, jopa pilkkujen kur­si­voin­tiin. Kirjan merkitys on huomattava, koska suuret amerikkalaiset julkaisijat noudattavat sitä. Koska se kuvaa myös monia eri alojen kuten matematiikan ja biologian erikois­merkin­tö­jä, jotka ovat kielestä riippumattomia, sitä voi harkinnan mukaan käyttää apuna myös suo­men­kie­li­siä tekstejä kirjoitettaessa. Käsi­kir­jas­ta on myös (maksullinen) verkko­versio. Vas­taa­va brittienglannin käsikirja on The Oxford Style Manual, josta on ilmestynyt uusittu painos New Oxford Style Manual (ks. listaani aiemman painoksen virheistä). Netissä on maksuttomassa käy­tös­sä U.S. Government Printing Office Style Manual.

Espanjan kieli

Espanjan kieltä puhutaan eri muodoissa ympäri maailmaa. Espanjan kielen akatemiat ovat kuitenkin laatineet yhteisen oikeinkirjoitusnormiston, Ortografķa de la lengua espańola. Se löytyy Espanjan akatemian, Real Academia Española, sivuilta.

Saksan kieli

Saksan kieltä on pitkään pyritty säätelemään, ja 1990-luvulla toteutettu kirjoitus­järjes­tel­män uudistus on vahvistanut näitä pyrkimyksiä. Ks. aineistoa Dokumente zu den Inhalten der Recht­schreib­reform, joka sisältää myös laajan (PDF-muotoisen) saksan oikein­kirjoituksen ohjeiston Amtliches Regelwerk. Toisaalta uudistus on aiheuttanut myös voimakasta vas­tus­tus­ta ja sekavuutta, kun monet arvovaltaisetkin tahot ovat pysyttäytyneet vanhemmassa oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Tietoja uudistuksesta on myös sivuilla Recht­schreib­reform der deutschen Sprache zum 1.8.1998 ja Neue Rechtschreibung.

Ruotsin kieli

Ruotsin kielen ohjailussa on painottunut viranomaisten käyttämän kielen säätely. Koko kieli­yhteisölle tarkoitettujen ohjeiden kuten Språkriktighetsboken (2005) ja Svenska skrivregler (2008) lisäksi on siis annettu ohjeita hallinto­elimille, tuomio­istui­mil­le ja muille viran­omai­sil­le. Keskeisessä asemassa on ohje Myndig­heternas skrivregler, josta on julkaistu jo useita ver­sioi­ta.

Suomessa on jossain määrin epäselvää ja kiistanalaista, ovatko suomenruotsia koskevat normit samat kuin ruotsinruotsia koskevat.

Riskien arvioinnin merkitys

Kielenkäytön virheitä kannattaa arvioida siltä kannalta, mitä vaaroja ne aiheuttavat. Paljonko oikeastaan merkitsee se, että jossakin on pilkku väärässä paikassa? Entä se, että tekstissä on sana, jota lukija ei ymmärrä?

Kielioppikeskeinen tarkastelu on usein kiinnittänyt huomiota hyvinkin pieniin yksityis­kohtiin, joilla ei ehkä ole mitään merkitystä viestin perillemenon kannalta. Tässä oppaassa sovelletaan viestintäkeskeistä ajattelua, jossa kolme tärkeintä kysymystä ovat seuraavat:

Onko yhtenäisyys tarpeen?

Yleiskieli murteiden vastakohtana

Kielen sääntöjä perustellaan usein sillä, että tarvitaan kaikille yhteinen yleiskieli. Siihen otetaan esimerkiksi eri murteiden muodoista vain yksi. Kun yhdessä murteessa sanotaan ”talosa”, toisessa ”talos” ja kolmannessa ”taloos”, niin yleiskielessä hyväksyttäväksi on päätetty vain ”talossa”.

Yleiskieli on eri murteiden puhujien ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä. Jos jokainen kirjoittaisi omaa murrettaan, niin savolaisella olisi suuria vaikeuksia ymmärtää rauma­laista, ja toisinpäin. Lisäksi ihmiset saattavat pitää joitakin murteita rumina tai ainakin kum­mal­li­si­na, vaikka niitä jotenkin ymmärtäisivätkin.

Yleiskieli yhteisenä kielenä

Yleiskieli muodostaa vastakohdan myös erilaisten sosiaalisten ryhmien kielelle, kuten nuorison slangille tai ammattikuntien omille kielimuodoille. On vaikeaa kirjoittaa niin, että tekstin voisivat ymmärtää eri-ikäiset ja eri asemassa olevat ihmiset, joiden tiedot ja asenteet vaihtelevat suuresti. Ilman yleiskieltä se olisi lähes mahdotonta.

Yleiskieli on täten yhteinen kieli ja puolueeton, neutraali kieli. Varsinkin kirjoitettuna se on melko vakiintunutta. Sana ”kirjakieli” voi tarkoittaa monia asioita, mutta lähinnä se sopii tarkoittamaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Se on se kielimuoto, jota kouluissa pyritään opettamaan ja jonka säätely ja ohjailu on kielenhuollon keskeisin tehtävä.

Luonteensa takia kirjakieli on väistämättä jossain määrin tylsää ja rajoittavaa. Se ei ole juuri kenenkään ikioma kieli, vaan ihmiset käyttävät omia kielimuotojaan. Ihmistä, joka käyttää kirjakieltä tavallisessa vapaassa keskustelussa, pidetään suorastaan omituisena. Siksi kirjakieli on myös vaikeaa. Mukaan lipsahtelee ihmisen luonnollisimman kielen ilmaisuja. On kyllä opittu, että kirjakielessä kirjoitetaan ”talossa”, mutta useinkaan ei muisteta, pitääkö kirjoittaa ”alkaa sataa” vai ”alkaa satamaan”.

Milloin ei kannata kirjoittaa kirjakieltä?

Kun mietimme, miksi kirjakieli on ratkaisu moniin ongelmiin, osaamme myös paremmin valita, milloin kirjakielestä kannattaa poiketa. Koska kirjakieli on ennen muuta rajojen ylittämistä ja neutraalia ilmaisua varten, se ei useinkaan sovi vapaamuotoiseen kirjoit­te­luun sellaisten ihmisten kesken, joilla on jokin muu yhteinen kielimuoto. Sellaista voitaisiin jopa pitää yhtä omituisena kuin sitä, että joku aina puhuu kirjakieltä. Esimerkiksi nuorisolehdessä on yleensä oma kielenkäyttötapansa, samoin vaikkapa yrityksen sisäisessä sähkö­posti­viestin­näs­sä. Tämä on yksi syy siihen, että viestintää kannattaa seurata jonkin aikaa, ennen kuin rupeaa itse kirjoittamaan.

Paikallislehteen voi paikallismurre sopia hyvin, ainakin mielipidekirjoituksiin ja paki­noi­hin. Vaikka teksti olisi laajalle yleisölle tarkoitettua, voi kirjoittaja päästää mur­teen­sa tai jopa slanginsa piirteitä näkyviin, kenties niitä erityisesti viljellenkin. Kunhan teksti on perus­luon­teel­taan yleiskieltä, ei muutama savolainen ilmaisu yleensä häiritse lukijaa, vaan voi päin­vas­toin olla piristävää ja elävöittävää.

Onko kirjakielisyys vaikeaa?

Kirjakielisyydessä on monia asteita. Joka tilanteessa ei tarvitse pinnistellä kirjoittaakseen täysin normien mukaista kieltä. Toisaalta useimmilta ei juurikaan vaadi kovaa yrittämistä se, että välttää tavallisessa asiatekstissä sellaisia murremuotoja kuin ”talos” ja ”meijän”. Yleiskielen mukaiset muodothan on opittu viimeistään koulussa. Niiden käyttö aiheuttaa ongelmia lähinnä niille, jotka ovat kirjoittaneet melko vähän tai jotka ovat tottuneet kirjoittamaan enimmäkseen vain esimerkiksi nuorison keskustelupalstoille, joilla on normaalia käyttää arkista kielimuotoa, slangiakin. Tällöin on enimmäkseen kyse siitä, että ymmärtää ja viitsii ottaa huomioon, millaisessa kirjoittamistilanteessa ollaan.

Enemmän ongelmia alkaa syntyä joissakin sananvalinnoissa ja lauserakenteissa. Toisaalta useinkaan ei ole suurta väliä sillä, kirjoittaako sääntöjen mukaisesti ”on tehty” vai lip­sah­taa­ko tekstiin ”ollaan tehty”. Riippuu kirjoittamisen tarkoituksesta ja tilanteesta, miten paljon sellaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.

Firman kieli

Yrityksen tai laitoksen sisällä on kirjoittamattomia ja joskus kirjoitettujakin kielenkäytön sääntöjä. On tapana käyttää tiettyjä ilmaisuja ja tarkoittaa niillä tiettyjä asioita. Usein sisäinen kielenkäyttö on erilaista kuin ulospäin suuntautuvien viestien kieli – ja tähän on hyviä syitä.

Ulospäin lähetetyissä viesteissä on yleensä tarpeen noudattaa yhtenäisyyttä sisällöltään tärkeissä asioissa. Jotkin muotoilut saattavat olla tarkoin mietittyjä, ja niistä poikkeaminen voisi aiheuttaa epäselvyyksiä. Jos yritys mainonnassaan yleisesti kehuu tuotteitaan hin­nal­taan edullisiksi ja sitten tuleekin mainos, jossa ne ovat hinnaltaan kilpailukykyisiä, tämä voidaan tulkita selväksi muutokseksi. Syynä kuitenkin voi olla uusi työntekijä, joka ei tiennyt, miten on tapana sanoa.

Yhtenäisyydellä luodaan myös tyylivaikutelmaa. Lisäksi firman oma kieli luo oma­lei­mai­suut­ta. Siihen hiukan tottunut näkee usein ensi silmäyksellä, minkä organi­saa­tion tekstistä on kyse. Vaikka niin ei kävisikään, niin esimerkiksi melko virallinen kielenkäyttö luo kuvan isosta, vakaasta organisaatiosta, kun taas kevyt, joskus yleiskielen sääntöjä rikkovakin kieli luo ehkä käsitystä uudesta, nuorekkaasta, pienestä.

Eritasoisia normeja

On siis usein perusteltua, että organisaatioissa on kielenkäytön sääntöjä, jotka säätelevät sel­lai­sia­kin asioita, jotka ovat yleiskielen kannalta sinänsä yhdentekeviä. Organisaatiossa toi­mi­van kirjoittajan kannalta voidaan kielenkäytön normit jäsentää seuraaviin tasoihin. Ylem­pä­nä olevat normit ovat yleensä ensisijaisia eli kuhunkin ongelmaan pitäisi hakea vas­taus en­sin ylemmältä tasolta ja vasta sitten mennä alemmille tasoille, jos ylemmällä tasolla ei oteta kantaa.

esimiehen ohjeet määrättyä tehtävää varten annetut ohjeet termeistä tms.
organisaation normit joskus erityisiä ohjeita, mutta yleensä pääteltävä käytännöstä
alan yleiset normit esim. yrityksen toimialalla yleisesti hyväksytty sanasto
yleiskielen normit kielitoimiston suositukset, Kielitoimiston sanakirja, kielenoppaat
yleinen käytäntö miten nykyisin yleisesti kirjoitetaan
oma harkinta kirjoittajan oma päättely siitä, mikä olisi oikein

Tällainen järjestys varmaankin tuntuu monesta kovin rajoittavalta, mutta sen mukaan toimiminen yleensä vähentää ongelmia. On helpompi kirjoittaa teksti alun perin siten, kuin tiedotusosasto haluaa, kuin joutua korjaamaan se ja lisäksi kuuntelemaan selityksiä ja ehkä moitteitakin. Jos haluaa esimerkiksi noudattaa jossakin asiassa yleiskielen sääntöä tai alan yleistä käytäntöä eikä firman vakiintunutta ilmaisutapaa, on varauduttava perustelemaan asia.

Ongelmana kaikkien tasojen säännöissä on, että ne eivät aina ota huomioon lukijoiden käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja hyvää kieltä – eivätkä sitä, minkä vaikutuksen teksti tekee. Tämä on yksi syy siihen, että sääntöjen rikkominen on hyvän kirjoittajan tunnus­merkki. Hyvä kirjoittaja huomaa, milloin säännöt johtavat lukijoiden kannalta, ja siten kirjoittamisen tar­koi­tuk­sen kannalta, huonoihin tuloksiin joko yleisesti tai jossakin erityisessä tilanteessa.

Tekstin yhtenäisyys

Edellä jo mainittiin, että kielenkäytön vaihtelu yrityksen viesteissä saatetaan tulkita mer­kit­se­väk­si, vaikka niin ei ole tarkoitettu. Osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset olettavat, että ainakin suuressa organisaatiossa pyritään yhtenäiseen kielenkäyttöön. Siksi poikkeamat huomataan. Ehkäpä äärimmilleen tämä meni silloin, kun länsimaiset tarkkailijat etsivät Neuvostoliiton virallisen tiedotuksen kielen pienen pienistä yksityiskohdista vihjeitä siitä, mitä Neuvostoliiton johdossa todella on tapahtumassa.

Ihminen etsii eroille merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. On paljon tilanteita, joissa yleiskielen säännöt sallivat kaksi vaihtoehtoa ilman merkityseroa, mutta osa ihmisistä olettaa, että niiden välillä on ainakin jokin ero. Jos tekstissä puhutaan välillä vihdasta, välillä vastasta, saattaa lukija kysyä, mitä vaihtelulla halutaan sanoa.

Asiatekstissä on siis hyvä pyrkiä käyttämään yhtenäistä ilmaisutapaa. Ennen muuta tämä tarkoittaa yhden tekstikokonaisuuden kuten kirjeen tai artikkelin kielenkäyttöä. Jos on päätetty esimerkiksi puhutella kirjeen saajaa sanalla ”Te”, ei pidä myöhemmin vaihtaa sinutteluun eikä muutenkaan heittäytyä tuttavalliseksi. Jos on kirjoitettu ”moduli”, ei pidä myöhemmin kirjoittaa ”moduuli”. Jopa sellainen, että käytetään ensin ilmaisua ”neuvot­te­lu­jen aloittaminen” ja myöhemmin ”neuvottelun käynnistäminen”, voi hämmentää. Lukija jopa alkaa ihmetellä, onko ensin tarkoitus aloittaa nimellisesti ja sitten vasta käynnistää oikeasti.

Yhtenäisyys on hyväksi myös koostettaessa tekstejä. Esimerkiksi luettelossa, lehdessä, vuosikertomuksessa tai yhteistyönä tehdyssä muistiossa pitäisi yleensä olla yhtenäinen kielenkäyttö. Ei tee hyvää vaikutusta, jos yhdessä jutussa kirjoitetaan puhelinnumerot yhden järjestelmän mukaan, toisessa toisen. Lukija ei ehkä tietoisesti kiinnitä huomiota kir­ja­vuu­teen, mutta kirjavuus luo vaikutelmaa siitä, että aineisto on koottu häthätää eri lähteistä.

Parhaiten yhtenäisyys saavutetaan yhtenäisten käytäntöjen avulla, ja ne taas saavutetaan ohjeilla ja opastuksella. On työlästä ja virhealtista, jos esimerkiksi lehden toimittaja joutuu käymään tekstit läpi yksityiskohtaisesti ja korjaamaan suuren määrän pieniä yksityiskohtia – todellakin viilaamaan pilkkua. Merkinnöistä, jotka voi kirjoittaa monella tavalla, kannattaa siksi antaa selvät ohjeet.

Seuraava kuvitteellinen esimerkki sisältää yhdistyksen yhteystietoja, huolimattomasti koottuina, säilyttäen tietojen antajien käyttämät erilaiset esitystavat.

Yhteystietoja
Maija Meikäläinen, puheenjohtaja, p. 555 4567.
Heikäläinen Liisa rah.hoit puh 09-555 1234
Muukalainen, Ville (09)5552345
siht. Jokunen, J. +358 9 555 3456
Väinämöinen, Väinö (031)5555678
TEIKÄLÄINEN TAAVI puhelin 55 56 789

Seuraavassa on samat tiedot yhtenäisessä asussa esitettyinä. Sekä esteettiset että käy­tän­nöl­li­set seikat puhuvat yhtenäisyyden puolesta tällaisissa asioissa. Myös järjestystä kan­nat­taa miettiä eikä vain latoa tietoja siihen järjestykseen, missä ne ovat tulleet. Tässä on eri­tyis­teh­tä­viä hoitavat henkilöt mainittu ensin vakiintuneessa järjestyksessä, sitten lueteltu muut suku­nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Hallituksen jäsenet
Meikäläinen, Maija, puheenjohtaja, puh. 09 555 4567.
Jokunen, Jaakko, sihteeri, puh. 09 555 3456
Heikäläinen, Liisa, rahastonhoitaja, puh. 09 555 1234
Muukalainen, Ville, puh. 09 555 2345
Teikäläinen, Taavi, puh. 09 555 6789
Väinämöinen, Väinö, puh. 031 555 5678

Tiedot voitaisiin toki muotoilla monella muullakin tavalla. Taulukoituina ne saattaisivat olla hiukan helpommin hahmotettavissa, mutta myös persoonattomamman näköisiä. Lyhenne ”puh.” voitaisiin jättää pois, koska on melko ilmeistä, että kyse on puhelinnumeroista. Tyylitöntä on kuitenkin käyttää tätä lyhennettä joissakin tiedoissa, mutta ei kaikissa, ja vielä tyylittömämpää on käyttää sanasta eri lyhenteitä samassa luettelossa.

Yhtenäinen kielenkäyttö voi hiukan huonontaa tekstin tyylillistä tasoa. Onhan kauno­kir­jal­li­suu­den keskeisiä tyylikeinoja juuri vaihtelevien sanojen ja sanontojen käyttö, niin että samasta asiasta käytetään hyvinkin erilaisia nimityksiä. Siksi on tärkeää arvioida, mikä on kirjoittamisen tarkoitus. Arvostaako lukija tyyliä vai yksiselitteisyyttä?

Oikeakielisyys eri tilanteissa

Sisällys:

Hyvä kirjoittaja tekee virheitä

Kirjoittamisen säännöt ovat harvoin sel­lai­sia lakeja, joiden rikkomisesta jou­tuu vankilaan. Koulussa voi kir­joit­ta­mis­sään­tö­jen rikkomisesta saada ran­gais­tuk­sen – huonon numeron. Elä­mäs­sä tilanne on yleensä toinen. Jos kir­joi­tuk­sel­la­si saat halutun viestin vä­li­te­tyk­si lukijoille, ei yleensä kuulu kel­le­kään muulle arvostella tekstiäsi. Arvostelua voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia. Kirjoittajan kannattaa siis yrittää päästä eroon siitä omaan mieleen sisäistetystä äidinkielenopettajasta, joka jakelee virhepisteitä.

Vain mitäänsanomaton teksti voi olla ehdottoman oikeaa. Mitä enemmän tekstissä on sisältöä ja ”luonnetta”, sitä enemmän siinä on kohtia, joita ainakin joku pitää virheinä. Oikeakielisyydestä on niin monenlaisia käsityksiä, että ei voi olla kaikille mieliksi, jos haluaa jotain sanoakin.

Hyvä kirjoittaja ottaa riskejä. Asioiden sanominen selkeästi ja iskevästi merkitsee usein normien rajoilla liikkumista ja niiden ylittämistäkin. Joskus kirjoitusvirhekin on tahallinen tyylikeino. Hyvä kirjoittaja myös kehittää omaa tyyliään, ja tällöin hän tulee väistämättä kokeilleeksi ilmaisutapoja, joita ei vielä täysin hallitse.

Hyvä kirjoittaja tekee kompromisseja. Hyvä kirjoittaja tuntee viralliset normit, mutta poikkeaa niistä, jos ne johtavat liian isoihin ongelmiin. Pieni esimerkki tästä on se, että kir­joi­tus­asu ”leasingauto” on normien mukainen, mutta ”leasing-auto” helpompi lukea. Tosin ”lii­sat­tu auto” olisi sujuvampaa suomea, mutta tällaista ilmaisua ei kaikkialla hyväksytä.

Tyyli vaarantaa oikeakielisyyden. Jos tekstissä tavoitellaan erityistä vaikuttavuutta, juhlallisuutta, virallisuutta tai taiteellisuutta, sen kielelliset rakenteet usein mutkistuvat ja sanavarasto poikkeaa arkikielestä. Tällöin ajaudutaan usein pieniin kielivirheisiin joko vahingossa tai tahallisesti.

Hyvä kirjoittaja osaa tehdä tahallisia virheitä

Virheen käsite on suhteellinen. Virhe on säännön rikkomista, mutta kuka asettaa säännöt? Kirjoittaja saattaa rikkoa yhtä sääntöä, jotta noudattaisi toista, kilpailevaa sääntöä. Hän voi myös jättää huomiotta säännön, jonka noudattaminen tekisi ilmaisun kovin kömpelöksi. Silloin pitäisi arvioida, miten laajasti lukijat häiriintyvät virheeksi kokemastaan.

Kun tuntee normin perustelut, voi perustellusti rikkoa normia. Normin perustelu voi olla sellainen, ettei se asiallisesti päde jossakin tilanteessa. Lukija ei silti välttämättä hyväksy normin rikkomista, joten joskus on selitys tarpeen. Yleensä kuitenkin normien rikkomisen selitteleminen häiritsee enemmän kuin itse rikkominen.

Esimerkiksi jos ylipitkiä yhdyssanoja ei voi välttää, voi olla perusteltua käyttää niissä yhdysmerkkiä luettavuuden parantamiseksi, vaikka normi ei sitä sallisikaan. Esimerkiksi kirjoitusasu ”suunnittelu-arviointikierros”, joka tarkoittaa suunnittelusta ja arvioinnista koostuvaa kierrosta, on kielen normien mukainen. Vain rinnasteisten osien välissä on yhdysmerkki. Ks. kohtaa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tämä kuitenkin on omiaan jäsentämään sanan väärin, ikään kuin sen osat olisivat ”suunnittelu” ja ”arviointi­kierros”. Kirjoitusasu ”liha-makaronilaatikko” on vastaavasta syystä kummal­li­nen, mutta se ei aiheuta samanlaisia ongelmia, koska kaikki tietävät, että kyse on lihaa ja makaroneja sisältävästä laatikosta. Koska sana kuitenkin on lukijoille ehkä outo, voi olla parempi käyttää ylimääräistä yhdysmerkkiä: ”suunnittelu-arviointi-kierros”. Toinen vaihtoehto on muuttaa itse termiä eikä vain sen kirjoitusasua: ”suunnittelu- ja arviointikierros”. Tällaista rakennetta ei kuitenkaan aina hyväksytä, koska se ei kaikkien mielestä ole tarpeeksi terminluonteinen.

Toinen esimerkki perustellusta normien rikkomisesta on termien valitseminen lukijoiden mukaan. Monista uusista käsitteistä on kielitoimisto esittänyt kantansa ja päättänyt suositella jotain termiä. Usein termi on muodostettu suomen kielen aineksista johtamalla tai yhdys­sa­no­ja muodostamalla. Mutta ammatti-ihmiset ymmärtävät usein paremmin oman alansa ammattikieltä, jargonia, usein englannista lainattua, kuin uudismuodosteita. Virallinen suositus voi olla sellaisen uudismuodosteen kannalla, jota kukaan ei käytä. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan pitäisi käyttää sanaa ”luvake” sellaisesta liike­toiminnan muodosta, jota sitä harjoittavat kutsuvat nimellä ”franchising”. Tämä johtuu siitä, että suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1988 ”tarjota käyttöön Esko Koivusalon esittämää vastinetta lu­va­ke”, ja tämä käsitettiin normiksi. Hiukan uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa on otettu realistisempi linja: hakusanana on ”franchising”, ja ”luvake” on kokonaan poistettu!

Hyvä kirjoittaja osaa käyttää erilaisia hakuteoksia, mutta suhtautuu niihin kriittisesti. Nopeasti kehittyvillä aloilla on laadittu erilaisia sanastoja, joista esimerkiksi kääntäjä löytää nopeasti oikeat termit. Mutta sanastoja laativat toimikunnat saattavat liittää mukaan omia suosituksiaan siitä, miten jotain asiaa pitäisi kutsua. Eikä sanastoissa suinkaan aina mainita, että jotkin termit ovat tällaisia ehdotuksia tai kannanottoja eivätkä todellisen kielenkäytön kuvausta.

Jos tekstissä puhutaan sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä että sen alaisesta Viestintävirastosta, tuntuu oudolta käyttää ministeriön nimen alussa gemenaa (”pientä kirjainta”), mutta viraston nimen alussa versaalia (”isoa kirjainta”). Normien mukaan niin pitäisi kuitenkin kirjoittaa. Outous johtuu osittain siitä, että versaalin käyttö koetaan arvostusta osoittavaksi. Ellei ole erityistä syytä noudattaa normeja tarkasti, kannattaa tällaisessa tilanteessa kirjoittaa sekä ministeriön että viraston nimi versaalialkuisena.

Hyvä kirjoittaja osaa noudattaa sääntöjä

Vaikka hyvä kirjoittaja ajoittain rikkoo sääntöjä ihan tahallaan, hän yleensä noudattaa niitä. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että suurin osa säännöistä on järkeviä ainakin useimmissa tilanteissa. Toiseksi hän tietää, että monet lukijat paheksuvat virheitä.

Kielivirheiden etsiminen on suomalaisten kansanhuvi. Virhe saattaa päätyä jopa jul­ki­suu­teen, kun joku erityisesti paheksuu sitä ja kirjoittaa siitä esimerkiksi sanomalehden yleisönosastoon. Jos haluaa vastustaa toisen tekstissä esitettyä asiaa, voi kaivella siitä kieli­vir­hei­tä ja siten pyrkiä saattamaan se huonoon valoon.

Vaikka lukija vain huomaisi kielivirheet tekemättä niistä numeroa, lukeminen häiriytyy. Ihmisten välinen viestintä on tavattoman vaikeaa, paljon vaikeampaa, kuin voisi luulla. Kuten professori Osmo A. Wiio on tiivistänyt: viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Teksti voi jäädä lukematta, tai se luetaan huolimattomasti, tai se ymmärretään olennaiselta osin väärin, tai sen sisältö unohdetaan saman tien.

Sellaiset lukijat, jotka itse tuntevat hyvin suomen kielen säännöt, useinkin arvioivat tekstiä jo sen ulkoasun ensivaikutelman pohjalta. Jos se vilisee virheitä, syntyy kielteinen ennakko­asen­ne, ja kenties teksti jää lukemattakin. Osa tällaisista lukijoista on erityisen tarkkoja kieliasioissa. Vaikka he ovat vähemmistö, he ovat usein tekstin tarkoituksen kannalta vaikutusvaltainen vähemmistö – ääritapauksena tietysti opinnäytettä tarkastava opettaja. Mutta myös esimerkiksi toimittaja, joka valikoi lehteen tarjottuja kirjoituksia, tietoisesti tai tiedostamattomasti valikoi niitä myös kieliasun mukaan.

Riittävän viimeistelty kieliasu koetaan kohteliaisuudeksi ja lukijan kunnioittamiseksi. Lähes kaikki ihmiset kirjoittavat huolimatonta tekstiä silloin, kun kirjoittavat hyvin nopeasti. Eikä kukaan oletakaan, että jokainen pikku lappunen tai sähköpostiviesti olisi hyvin hiottu. Mutta jos sisällöltään tärkeä ehdotus tai selonteko on kieliasultaan huono, lukija kokee, että se on laadittu häthätää ja välittämättä lukijan ongelmista sen tulkit­se­mi­ses­sa. Lukija ei yleensä voi tietää, johtuuko huono kieliasu osaamattomuudesta vai välinpitämättömyydestä.

Oikeakielisyys ei missään tapauksessa takaa sitä, että viestintä onnistuisi. Mutta toisaalta pahat kielivirheet lähes varmasti takaavat, että se epäonnistuu. Oikea­kie­li­syy­del­lä voidaan estää koko joukko häiriötekijöitä. Sitä voisi verrata tekniikkaan, jolla pyritään huolehtimaan siitä, että lähetys kulkee mahdollisimman häiriöttä TV-lähettimestä TV-vastaanottimeen. Pienet häiriöt eivät yleensä haittaa, isot tekevät katsomisen lähes mahdottomaksi. Mutta häiriöttömyys ei takaa sitä, että ohjelma on hyvä.

Kukaan ei voi tuntea kaikkia kirjoittamisen sääntöjä. Niitä on eri tahoilla ja aloilla erilaisia, ja uusia tehdään ja vanhoja muutellaan koko ajan. Hyvä kirjoittaja tuntee omassa toimin­nas­saan olennaiset säännöt, kuten oman ammattialan kielenkäytön säännöt tai sen julkaisu­sarjan säännöt, johon hän kirjoittaa. Lisäksi hän tunnistaa, milloin hän siirtyy alueille, joita ei tunne, ja osaa etsiä niitä koskevia ohjeita. Siksi tässä oppaassa viitataan monenlaisiin eri­tyi­siin ohjeistoihin.

Ole vanhoillinen lähettäessäsi, vapaamielinen vastaanottaessasi

Be conservative in what you send, liberal in what you receive

Internetin kehittäjien piirissä on usein korostettu periaatetta, jonka mukaan tietoa lähettäessä pitää noudattaa sääntöjä, mutta tietoa vastaanotettaessa pitää olla varautunut siihen, että lähettäjä ei ole noudattanut sääntöjä. Tämä ilmaistaan Internetin perus­asiakirjoihin kuuluvassa Internet-standardi 5:ssä näin:

Yhteyskäytännön toteutuksen tulee olla lujatekoinen. Jokaisen toteutuksen tulee olettaa joutuvansa toimimaan yhdessä muiden toteutusten kanssa, joita ovat teh­neet eri ihmiset. – – Yleisesti sanottuna toteutuksen tulee olla vanhoillinen lä­het­täes­sään ja vapaamielinen vastaanottaessaan. Tämä tarkoittaa, että sen on huo­leh­dit­ta­va siitä, että se lähettää vain oikeinmuodostettuja datagrammeja, mutta on hyväksyttävä mikä tahansa datagrammi, jonka se voi tulkita (eikä se esimerkiksi saa toimia torjuvasti teknisten virheiden takia siellä, missä tarkoitus on silti selvä).

RFC 791, kohta 3.2, suom. JK

Tämä tekninen periaate sopii, sopivasti tulkittuna ja muunnettuna, myös ihmisten väliseen viestintään. Kirjoittajan pitää vaatia itseltään paljon enemmän kuin hän lukijana vaatii muilta. Tämä ei koske vain kielen virallisia sääntöjä, vaan myös sen huomioon ottamista, miten ihmiset lukijoina suhtautuvat erilaisiin kielellisiin ilmaisuihin, mitä sanoja ja sanontoja heidän voidaan olettaa tuntevan jne.

Edellä lainattua teknistä ohjetta voi syvemminkin verrata ihmisten välisen viestinnän periaatteisiin. Viestiä ei pidä torjua kielivirheiden takia, kunhan merkitys on selvä. Mutta toisaalta meidän on hyvä kirjoittajina varautua siihen, että muut voivat torjua viestimme jopa mitättömien muotoseikkojen takia.

Miten suhtaudun uusiin suosituksiin?

Kielenhuollon uudet suositukset esitetään usein sallivina ja vapauttavina ja kirjoittamista helpottavina. Todellisuudessa kaikki suositusten muutokset vaikeuttavat kirjoittajan työtä. Ne saattavat toki silti olla perusteltuja.

Suositusten muutokset voidaan jakaa kolmeen perusryhmään:

Esiintyy myös erilaisia välimuotoja. Kun siirrytään sallivammalle linjalle, saatetaan suosituksissa sanoa, että eri vaihtoehdot ovat yhtä hyviä. Todellisuudessa suosituksissakin kuitenkin usein otetaan rivien välissä kantaa jommankumman vaihtoehdon puolesta. Tyypillinen esimerkki on pilkkujen käyttö mutta- ja vaan-​sanojen edellä. Kielenhuolto suosii uutta käytäntöä, jonka mukaan näitä sanoja käsitellään pilkutuksessa kuten ja-sanaa. Vanha käytäntö, jossa niiden edelle aina tulee pilkku, mainitaan sallittuna, mutta sellaiseen sävyyn, että se on vanhahtava.

Erilaisia kirjoitustilanteita

Kielenhuollon merkitys riippuu suuresti siitä, keille kirjoitetaan ja missä tarkoituksessa. On hyvä miettiä, millaista tekstiä on kirjoittamassa, ainakin ennen kuin rupeaa näkemään suurta vaivaa sen kieliasun viimeistelyssä. Seuraavassa on joitakin tavallisia viestintä­tilanteita.

Henkilökohtainen viesti. Tietyssä mielessä yksinkertaisin kirjoitustilanne on sellainen, jossa viesti on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Se voi silti olla hyvin tärkeä – ja vaativa. Mitä paremmin vastaanottaja tunnetaan, sitä enemmän voidaan viestin kieliasu sovittaa hänelle sopivaksi. Mutta yleensä aivan muut asiat kuin kieliasu ovat olennaisimpia.

Keskustelun puheenvuoro, esimerkiksi viesti sähköpostilistalle tai Internetin keskustelu­pals­tal­le. Tämä on uudentyyppistä viestintää, joka on luonteeltaan julkista, mutta nopeaa, sähketyylistä ja yleensä huolittelematonta. Silti sen kieliasulla on merkitystä, jos esimerkiksi haluaa apua ongelmaansa tai myönteistä huomiota ehdotukselleen.

Sisäinen muistio. Tyypillisiä esimerkkejä teksteistä, joiden kieliasuun ei yleensä kannata kiinnittää juurikaan huomiota, ovat erilaiset sisäiset työpaperit. Yleensä vain kolme tärkeintä riskiä (väärinymmärrys, ei lainkaan ymmärretä, loukkaantuminen) kannattaa ottaa huomioon.

”Muodon vuoksi” -teksti. Monet tekstit kirjoitetaan vain muotovaatimusten täyttämiseksi. Yleensä riittää, että otsikot näyttävät järkeviltä. Esimerkiksi raportit saattavat olla tällaisia. Usein jopa tiedetään, että kukaan ei lue raporttia, ainoastaan vilkaisee, että se on oikean näköinen, ja mapittaa.

Tekninen tiedote. Yleensä lyhyt, hetkelliseen tarpeeseen tehty tiedote rajatulle lukijakunnalle joudutaan usein kirjoittamaan kiireessä. Tällainen on esimerkiksi oman yrityksen väelle lähetettävä sähköpostitiedote siitä, että kopiokone on rikki tai korjattu. Tiedotteen tulisi ennen muuta olla asiasisällöltään riittävä, yksiselitteinen ja selkeä. Yllättävä usein juuri lyhyyden (sähketyylin) takia siitä tulee epäselvä. Lyhyt viesti helposti muodostuu moniselitteiseksi, koska siinä on liian vähän asiayhteyttä.

Tiedote yleisölle. Suurelle yleisölle tarkoitettu tiedote, kuten kuluttajille suunnattu tiedonanto tuotteen virheistä, kannattaa viimeistellä hyvin huolellisesti myös kieliasultaan. Usein tiedotteen merkitys ulottuu sen varsinaista sisältöä laajemmalle: se luo mielikuvia myös kieliasullaan. Etenkin jos sisällössä on jotain ikävää, on tärkeää, ettei kieliasusta ärsyyntyminen lisää ongelmia.

Lehdistötiedote. Toimittajat lukevat eri silmällä kuin suuri yleisö. On kuitenkin syytä varautua siihen, että tiedote menee sellaisenaan lehteen, sillä monet paikallislehdet toimivat niin. Missään tapauksessa ei pidä luottaa siihen, että toimitus kyllä korjaa kirjoitusvirheet!

Tiedote asiakkaille. Vaatii hyvän viimeistelyn, mutta vastaanottajien vaatimukset tunnetaan usein paremmin kuin yleisölle kirjoitettaessa.

Liikekirje. Viimeistelyn tärkeys vaihtelee suuresti. Kieliasultaan tärkeitä ovat aloituksen lisäksi ne kohdat, joissa puhutellaan vastaanottajaa, ja ne, joissa tehdään varsinainen ehdotus, tiedonanto tms.

Raportti. Jos raportti on tarkoitettu luettavaksi, sen tiivistelmän kieliasu on tärkeä.

Kirjanen, esite, web-sivu. Nämä ovat vielä vaativampia kuin tiedotteet, koska ne ovat pysyvämpää aineistoa, jota voidaan lukea vuosia, jopa vuosikymmeniä kirjoittamisen jälkeenkin. Usein niitä lukevat myös monet muutkin ihmiset kuin ne, joille ne on alun perin tarkoitettu.

Kirja. Kirjalta vaaditaan laadukkuutta myös kieliasussa. Painettuun kirjaan suhtaudutaan vaativammin tavalla kuin monisteeseen, jopa sisällöstä riippumatta.

Mainosteksti. Mainostekstit ovat yleensä sen verran lyhyitä, että niistä pitäisi pystyä karsimaan kielivirheet. Toisaalta niissä joskus halutaan tehdä tahallisia virheitä. Mainosväki, samoin kuin toimittajat, saattaa myös vaatia kielellisestä oikeellisuudesta tinkimistä yleistajuisuuden takia.

Mitkä tekstit ovat tärkeitä?

Kaikkien tekstien tarkasta oikeakielisyydestä on mahdotonta huolehtia. Siksi on olennaista tunnistaa, mitkä tekstit ovat siinä mielessä tärkeitä, että niiden hiomiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa. Tosin emme useinkaan tiedä, miten tärkeäksi mikin teksti muodostuu.

Erityisen tärkeitä tekstejä ovat

Mutta lisäksi tekstin eri osat ovat tärkeydeltään hyvinkin erilaisia. Erityisen tärkeitä ovat tyypillisesti seuraavat osat tässä järjestyksessä:

  1. pääotsikko
  2. ingressi eli johdattava tai kokoava aloituskappale, joka on usein korostetusti esitetty, esimerkiksi isommalla fontilla
  3. väliotsikot
  4. kuvatekstit, jos kuvilla on olennainen sisällöllinen sanoma
  5. osat, joissa on uutta ja yllättävää asiaa
  6. kunkin kappaleen ensimmäinen virke, ydinvirke.

Nyrkkisääntö: Käytä kolmasosa tekstin hiomiseen käytettävissä olevasta ajasta pääotsikkoon, toinen kolmasosa ingressiin. Kolmatta kolmasosaa ei yleensä jää käytettäväksi, koska aikataulut pettävät.

Kaikella on aikansa

Tekstin korjailu vaikeuttaa asiaan keskittymistä. On vaikeaa ajatella, mitä sanoo, jos pitää samalla miettiä, miten se sanotaan pilkulleen oikein. Joskus jopa suositellaan, että tekstiä kirjoittaessa ei lainkaan ajateltaisi oikeakielisyyttä. Selvää on, että esimerkiksi työs­tet­täes­sä tekstiä työryhmässä ei pidä kiinnittää huomiota kielivirheisiin ennen kuin viimeistelyvaiheessa.

Yleensä kieli kannattaa saattaa kuntoon vasta, kun asia on kunnossa. On turhauttavaa korjailla tekstiä, joka kirjoitetaan uudestaan. Etenkin jos teksti kootaan useiden ihmisten tai ryhmien tuotoksista, tarvitaan joka tapauksessa tyylin yhtenäistäminen, ja kieliasu kannattaa hioa samalla. Mutta sellainen kielivirhe, joka tekee asiasisällöstä moniselitteisen, kannattaa kyllä ottaa esille ja korjata. Muutenhan ei tiedetä, mistä asiasta keskustellaan tai mitä on tarkoitus esittää. Lisäksi jos teksti pitää hyväksyä korkean tason johtoryhmässä, pitää tehtävän esityksen yleensä olla kieleltään viimeistelty, vaikka tiedetään, että muutoksia voi tulla paljonkin.

Omia tekstejään kirjoittaessaan voi kyllä pitää tekstinkäsittelyohjelman oikoluku­toiminnon käytössä, jos tämä sopii omaan työskentelytapaan. Muiden ihmisten tekstien oikeakielisyyteen puuttuminen on yleensä vain ärsyttävää. Jos kuitenkin virheistä huomauttaa jo varhaisessa vaiheessa, se on syytä tehdä kahden kesken.

Jääkö kielenhuollolle kuitenkaan aikaa? Käytännössä ei oikeaa viimeistelyvaihetta useinkaan tule lainkaan, joten pahimmista virheistä kannattaa huomauttaa ajoissa. Tällöin on tärkeää keskittyä niihin virheisiin, jotka voivat aiheuttaa todellista haittaa. Jos esittää liian paljon korjauksia, vaikka sinänsä oikeitakin, on suuri vaara, että ne jätetään huomiotta – koska ei ole aikaa.

Hankkeiden suunnittelussa kannattaa pyrkiä siihen, että tärkeiden tekstien työstämiseen on jonkinlainen todellinen tilaisuus. Mieluiten se pitäisi limittää muiden asioiden kanssa siten, että se ei aiheuta viivästyksiä. Sopiva vaihe voi olla se, kun teksti on lähes valmis, mutta varataan vielä aikaa asiasisällön lopputarkistusta varten.

Valitettavasti hanke- ja työsuunnitelmissa lähes aina väheksytään kielenhuoltoa. Yksi syy on, että kunnollinen kielentarkistus voisi merkitä ulkopuolisen palvelun käyttöä, siis sekä viivästystä että rahanmenoa. Siksi kielenhuoltoa kannattaa ehdottaa osana laajempaa kokonaisuutta, siis tekstin viimeistelyä ymmärrettävämmäksi ja kielellisesti oikeaksi.

Voiko omaa tekstiään korjata?

Ihminen on yleensä sokea maneereilleen, kaavamaisille tavoilleen. Huomaamme kyllä muiden ihmisten teksteistä niiden ominaisluonteen ja kaavamaisuudet. Joku aloittaa joka toisen virkkeen ja-sanalla, joku toinen taas käyttää tuhkatiheään vahvistussanaa ”valtavan”. Kyse ei varsinaisesti ole kielivirheistä, vaan tekstin piirteistä, jotka pistävät lukijan silmään, ehkä häiritsevät, jopa ärsyttävät. Toisaalta myös kielivirheet saattavat olla kirjoittajan pinttyneitä tapoja, joita hän itse pitää oikeina.

Ihminen ei useinkaan näe omia virheitään silloinkaan, kun tietäisi ne virheiksi, jos huomaisi ne. Tämä johtuu siitä, että kun kirjoittaja lukee omaa tekstiään, hän jo tietää, mitä siinä sanotaan, siis mitä on tarkoitus sanoa. Niinpä hänen silmänsä ohittavat kohdan, jossa todellisuudessa sanotaan jotain muuta tai sanotaan asia kielellisesti virheellisellä tavalla. Samoin hän tulkitsee kaikki moniselitteiset ilmaisut oikein eli tarkoittamallaan tavalla.

Tämän takia onkin niin hyödyllistä saada palautetta teksteistään muilta. Mutta usein on tyydyttävä ainakin pääosin itse tehtäviin tarkistuksiin. Tällöin voi olla hyötyä seuraavista ideoista:

Omien tekstien korjailua ei kannata viedä liian pitkälle. Siinä ajautuu helposti tärväämään aikaa yksityiskohtien vivahteiden hiomiseen, vaikka tekstissä on suuria puutteita, joita kirjoittaja ei huomaa. ”Hyttysen te siivilöitte, mutta nielette kamelin!”

On aivan eri asia korjata omaa tekstiä kuin toisen tekstiä. Mutta nämä asiat eivät ole aivan niin erilaisia kuin voisi luulla. Jos otat jonkin oman tekstisi, jonka kirjoitit viisi vuotta sitten, tilanne vastaa paljolti toisen tekstin korjaamista. Et enää kovinkaan tarkasti muista, mitä todella ajattelit ja tarkoitit. Olet ehkä osittain muuttanut käsityksiäsi ja mielipiteitäsi. Jotkin ilmaisut voivat tuntua oudoilta. Tällainen omasta tekstistä vieraantuminen käy joskus aika nopeastikin.

Varsinkin jos tehtävänä on saattaa ajan tasalle jokin oma teksti, joka on kirjoitettu vaikkapa vuosi sitten, on eduksi toimia paljolti kuten korjattaessa toisen tekstiä. Ei ole harvinaista, että vanhaa (tai uuttakin) omaa tekstiä korjatessaan yksinkertaistaa jonkin hankalan sanonnan ja vasta hetken kuluttua muistaa tai muuten ymmärtää, miksi asia oli pitänyt esittää mutkikkaammin.

Saako toisen tekstiä korjata?

Työelämässä ja muualla joudutaan usein ottamaan kantaa toisten kirjoittamiin teksteihin ja myös korjailemaan niitä. Jos teksti esimerkiksi kootaan useiden ihmisten kirjoittamista osuuksista, on yleensä jonkun syytä käydä kaikki tekstit läpi ja muokata ne asultaan tarpeeksi yhtenäisiksi. Tekstin tarkoituksesta ja käytettävissä olevasta ajasta tietysti riippuu, miten perusteellisesti tämä tehdään. Useinkin tämä on samalla ainoa minkään­lainen kielentarkistus, joka tekstille tehdään.

Pelkän koulussa opitun pohjalta on vaikea ryhtyä korjaamaan muiden tekstejä. Koulussa nimittäin kirjoitetaan enimmäkseen vain opettajalle, siis ylemmässä asemassa olevalle, vaikka pitääkin kuvitella, että kirjoitetaan muunlaiselle yleisölle. Kirjoittaja on oppinut, että hänen tekstejään korjaillaan, ei niinkään korjaamaan muiden tekstejä. Ja jos koulu on antanut jonkin mallin tekstin korjaamisesta, niin se on opettajan tekemä tarkistaminen. Siinä opettaja pyrkii huomauttamaan kaikista virheistä – ei niinkään esittämään korjattuja vaihtoehtoja.

Käytännössä se, joka pyytää kommentteja tai korjauksia, yleensä odottaa muutamia muutoksia. Hän ei ehkä lainkaan ole varautunut käyttämään paljon aikaa muutosten käsittelyyn ja toteuttamiseen. Seuraavassa on muutama keskeinen kysymys, jotka ovat olennaisia, kun ryhdytään korjailemaan toisen tekstiä.

Miten olennaisia virheet ovat? Tämä riippuu paitsi virheiden luonteesta myös tekstin tarkoituksesta, kohderyhmästä ja aikataulusta. Oikeastaan mitä tahansa tekstiä voisi korjailla lähes loputtomasti, jos tyyliseikat ja ymmärrettävyys otetaan huomioon. Yleensä toimeksianto ei ole kovinkaan tarkka, vaan sen luonne joudutaan päättelemään, joskus vain arvailemaan.

Miten työlästä korjailu on? Korjaamisessa voi tulla eteen ongelmia, joita ei etukäteen huomaa. Esimerkiksi sanan vaihtaminen toiseen, vähän parempaan on usein varsin työlästä. Tietotekniikka kyllä mahdollistaa sen, että isossakin asiakirjassa vaihdetaan näppärästi esimerkiksi lyhenne toiseen kaikkialla, missä se esiintyy. Mutta jos kyseessä on sana, tilanne on hankalampi, koska se esiintyy eri taivutusmuodoissa. Jos korjaaja päättää muuttaa kirjoitusasun ”Internet” asuksi ”internet”, on käytävä sanan jokainen esiintymä erikseen läpi, sillä jossakin se voi esiintyä virkkeen alussa, jossa muutosta ei pidä tehdä.

Ymmärtääkö korjaaja, mitä on tarkoitettu? Pahimmillaan hän tajuaa vasta korjattuaan jonkin kaikkialla tekstissä esiintyvän virheen, että se ei ollutkaan virhe. Varsinkin tyylilliset korjaukset perustuvat usein siihen, että korjaaja on ymmärtänyt tekstin puutteellisesti ja sen takia kuvittelee, että asia voidaan sanoa yksinkertaisemmin.

Tunteeko korjaaja kohderyhmän kielen? Useimmiten alkuperäinen kirjoittaja ehkä tuntee vastaanottajat paljon paremmin kuin korjailija. Hän ehkä käyttää heille hyvin tuttua, vaikka yleiskielessä väärää ilmaisua. Tämä on tavallinen ongelma silloin, kun kieliasioihin hyvin perehtynyt ihminen rupeaa korjailemaan muun alan asiantuntijan kieltä. Jokin ilmaisu on ehkä ammattislangia, mutta juuri sellaista, jota lukijat ymmärtävät.

Onko ”virhe” harkittu? Joskus kielivirhe on harkittu tehokeino. Jos tekstissä on sen yleiseen tyyliin täysin sopimaton ilmaisu, vaikkapa ”ältsin magee” asiatyylissä, sillä on ehkä tarkoituskin pysähdyttää lukija, jopa ärsyttää häntä. Kirjoittajalla voi myös olla johonkin termikysymykseen oma, perusteltu kanta, joka poikkeaa normista. Silloin voi ehkä kehottaa häntä selittämään ratkaisunsa, koska lukijatkin voivat tarvita tätä tietoa.

Pitääkö korjaukset hyväksyttää? Jos pyydetään korjaamaan teksti, kannattaa selvittää, millaisia valtuuksia se käytännössä merkitsee. Haluaako teettäjä nähdä korjatun tekstin? Tässäkin on monia vaihtoehtoja. Se voi tarkoittaa vain tekstiä uudessa muodossa tai sellaista esitystapaa, johon on merkitty, mitä kohtia on muutettu. Kenties korjaukset pitäisi merkitä yksityiskohtaisesti niin, että mahdollisimman helposti voi verrata alkuperäistä ja korjattua tekstiä.

Paljonko sisältöön saa koskea? Käytännössä muoto ja sisältö voivat kietoutua toisiinsa. Joskus paras tapa hoitaa kielivirhe on lyhentää tekstiä tai lisätä selitys taikka ilmaista asia aivan toisin. Vaikka muutettaisiin vain sanallista muotoilua, saattaa ainakin sävy muuttua, ja sävy voi olla olennainen osa sisältöä esimerkiksi mielipidekirjoituksessa.

Tarkistustyössä on muistettava muodon ja sisällön vuorovaikutus. Kun muokataan toisen tekstiä, on aina vaara, että hämärretään tai jopa kokonaan muutetaan ajatus tai ainakin tyyli. Alkuperäisellä kirjoittajalla on ehkä ollut aivan erityinen syy käyttää jotakin outoa ilmaisua. Se ehkä kannattaa jättää ennalleen tai korjata tavalla, joka ratkaisee alkuperäisen kirjoittajan ongelman paremmin.

Parhaimmillaan kielenhuolto on vuorovaikutusta. Usein tämä merkitsee, että kielen­huoltaja kertoo, mikä on vikana, ja alkuperäinen kirjoittaja muotoilee asian uudestaan. Tehokas tapa on, että kielentarkastaja kertoo, miten on ymmärtänyt tekstin ajatuksen. Tällöin kirjoittaja usein itse ymmärtää, mikä tekstissä on vikana, ja osaa muotoilla sen paremmin.

Vanha vitsi kertoo kääntäjästä, joka ilmoitti hänelle annetusta poliittisen puheen tekstistä: ”Mahdoton kääntää, ajatus puuttuu.” Vastaava tilanne voi tulla tekstin muokkaajan tai tarkistajan eteen. Tekisi mieli sanoa: ”Ei voi korjata, ajatus puuttuu.” Voi käydä niin, että jos tekstistä ruvetaan poistamaan kielivirheitä, turhia ja harhaanjohtavia sanoja ja lauseita jne., jäljelle ei jää mitään. Usein alkuperäisellä kirjoittajalla on kuitenkin ollut jokin ajatus – se vain ei tule ilmi tekstistä, ellei osaa lukea rivien välistä.

Tekstin korjaajalla pitäisi oikeastaan aina olla mahdollisuus kysyä alkuperäiseltä kirjoittajalta, mitä tämä on tarkoittanut. Usein alkuperäistä kirjoittajaa ei kuitenkaan tavoiteta tai häneltä ei muusta syystä saada vastauksia. Usein tämä on aikatauluongelma, ja tarkistajakin ymmärtäisi lopulta tekstin ja saisi sen korjatuksi, jos vain olisi tarpeeksi aikaa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä korjailla sellaista, mitä ei lainkaan ymmärrä. Jos vaikeaa tekstiä ruvetaan yksinkertaistamaan ymmärtämättä sen tarkoitusta ja sisältöä, seurauksena on yleensä, että vain itsestään selvä ja lattea osa jää jäljelle. Jos sekava teksti jätetään ennalleen, on mahdollista, että edes osa lukijoista ymmärtää, mitä kirjoittaja alkujaan tarkoitti.

Myös pieteetti on aina paikallaan. Tämä tarkoittaa kunnioittavaa suhtautumista. Toisen tekstiä kannattaa käsitellä hänen luomuksenaan, jota ei turhaan muuteta. Muutoksissa pitäisi pyrkiä säilyttämään alkuperäinen tyyli ja henki, elleivät ne ole tekstin tarkoituksen kannalta aivan väärät – jolloin teksti yleensä kannattaisi kirjoittaa ihan uudestaan.

Laajan tekstin johdonmukaisia käytäntöjä ei yleensä kannata ruveta korjaamaan, ellei niissä ole jotain todellista ongelmaa. Jos kirjoittaja on esimerkiksi kirjoittanut lyhenteet kokonaan gemenalla (atk, gsm, html), ne voi jättää ennalleen normeista välittämättä. Korjaileminen olisi työlästä ja riskialtista. Saattaa myös käydä niin, että pitkää tekstiä korjattaessa ilmenee vasta loppupuolella, että ”väärään” kirjoitusasuun tai sanontatapaan oli jokin erityinen, lähes pakottava syy. Voi olla hyvä ajatus vain merkitä muistiin, mitkä johdonmukaiset käytännöt ehkä pitäisi korjata, ja vasta lopuksi harkita, korjataanko ne. Lopussa tiedetään, miten isosta työstä olisi kyse ja mitä ongelmia siinä tulisi.

Esimerkki korjailusta

Esimerkkiteksti käsittelee elokuvan historiaa:

Aikanaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys, mikä mahdollisti ohjaajien filmata pimeämmissä tilanteissa ja äänen synkronointi, minkä seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video. Monien muiden teknologioiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- lineaarista ja epälineaarista, dramaattista ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää).

Tekstin tarkistaminen tarkoittaa varsin usein sekä asiasisällön että kieliasun, kenties tyylinkin tarkistamista. Tässä kuitenkin keskitytään kielelliseen puoleen.

Jos siis pitää etsiä kielelliset virheet ja puutteet ja korjata ne, niin mitä kaikkea tehtäisiin? Järkevä vastaus kysymykseen edellyttää, että tiedämme, miksi teksti on kirjoitettu, keille ja mihin yhteyteen. Lisäksi pitäisi tietää, paljonko todella saamme korjata. Mutta katsotaanpa ensin, mitä äidinkielenopettaja ehkä korjaisi, jos kyse olisi aineesta. Tässä vaiheessa voi olla hyödyksi, jos ensin itse käyt läpi yllä olevan tekstit ja kirjoitat muistiin, mitä kielivirheitä siinä mielestäsi on. Kun vertaat sitä alla olevaan, muista, että kielivirheen käsite on suhteellinen.

Seuraavaan on ongelmakohtien alleviivauksilla ja ongelmakohtien jäljessä olevilla kursivoiduilla huomautuksilla (joissa po. = pitää olla) merkitty, mihin kohtiin opettaja luultavasti puuttuisi.

Aikanaan po. Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta nopeus vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä po. joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys tautofoniaa!, mikä po. joka mahdollisti ohjaajien filmata mahdollistaa-verbiin ei voi liittyä infinitiiviä pimeämmissä tilanteissa pilkku tähän ja äänen synkronointi, minkä po. jonka seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video onko oikea sana?. edellinen virke kovin pitkä Monien muiden teknologioiden mieluummin: tekniikoiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- pitää olla ajatusviiva ”–” lineaarista ja epälineaarista, dramaattista tarkoitetaanko draamallista? ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää). virkkeen loppu epäselvä

Tästä ehkä oppilas ymmärtäisi tehneensä virheitä. Ja hiukan tähän tapaan ihmiset saattavat myös työelämässä kommentoida toistensa tekstejä, jos puuttuvat niiden kieliasuun. Tosin huomautukset kirjoitetaan usein reunukseen, jolloin niitä voi olla helpompi lukea. Mutta osaako kirjoittaja korjata tekstin oikeaksi? Tässä on muutamissa kohdissa selvästi tehty korjausehdotus, mutta muut ovatkin sitten hankalampia.

Usein on helppo huomata ja kertoa, että jossakin on kielivirhe. Paremman tekstin ehdottaminen voi olla paljon vaikeampaa. Yksi vaikeuksista on se, että usein pitäisi päätellä tai arvata, mitä kirjoittaja todella tarkoittaa. Toisaalta jos kommentit esitetään alle­viivauksina, kysymysmerkkeinä ja muina epämääräisinä merkintöinä, kuten kovin usein tehdään, on kirjoittajan vaikea arvioida, mitä tekstille pitäisi tehdä.

Oletetaan seuraavaksi, että edellä esitetyn tekstin on kirjoittanut henkilö, joka on varma omasta kielitaidostaan mutta kuitenkin pyytää sihteeriään oikolukemaan tekstinsä. Mitä sihteerin pitäisi tehdä? Varsinaisia kirjoitusvirheitä (lyöntivirheitä) tekstissä ei ole. Siinä on kuitenkin kielivirheitä. Tällöin sihteeri joutuu arvioimaan, millaiset kohdat esimies on valmis myöntämään korjausta vaativiksi. Onko mikä-sanan käytöstä joka-sanan tilalla ehkä jo puhuttu useinkin? Miten helppo on saada esimies huomaamaan, että ”aikanaan” on tässä huono muoto? Suostuuko hän kuuntelemaan selityksen, että Suomen kielen perus­sanakirjan mukaan ”aikanaan” tarkoittaa ensisijaisesti ’oikeaan aikaan, ajallaan; ajan tullen’? Korjailija joutuu ehkä jättämään osan virheistä rauhaan, jotta tekstiin saataisiin edes joitakin korjauksia. Toisaalta kannattaa myös kysyä, miten tärkeitä korjaukset ovat. Mihin käyttöön teksti tulee? Kielivirheet vaikeuttavat tekstin lukemista merkittävästi, mutta mikään niistä ei varsinaisesti vääristä merkitystä – paitsi ehkä sana ”dramaattinen”. Kirjoittaja on luultavasti tarkoittanut draamallista, draaman eli näytelmän tyyppistä.

Jos haluttaisiin korjata edellä tarkasteltu esimerkkiteksti kielellisesti parempaan kuntoon, olisi syytä todennäköisesti korjata koko se artikkeli, josta se on osa. Tämä saattaisi merkitä sitä, että kirjoitetaan teksti aika lailla uusiksi. Tekstiä tarkastava henkilö voi kyllä joutua pahaan välikäteen, jos teksti on menossa esimerkiksi lehteen ja on pyydetty vain sen ”stilisointia”. Seuraavassa korjailussa on myös korjattu ilmaisun sisältöä jättämällä epäselvä ja osittain virheellinenkin aikaviittaus ”1800-luvun lopulla” pois. Tavoitteena ei ole ollut täydellisyys, vaan lähinnä selvien kieli- ja tyylivirheiden korjaaminen.

Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa, kun siirryttiin äänielokuvaan. Muihin parannuksiin kuuluu kameroiden koneellistuminen, joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella. Filmipakkojen kehittyminen mahdollisti kuvaamisen entistä pimeämmissä tilanteissa. Kehitettiin myös tahdistus, jonka ansiosta voitiin ääni tallentaa samalla nopeudella kuin kuva. Monet muutkin tekniikat ovat vaikuttaneet siihen, että filmi voi sisältää hyvin monenlaista sisältöä – asioita aikajärjestyksessä kuvaavaa ja muunlaista, näytelmätyyppistä ja tiedottavaa, liikkuvaa kuvaa ja liikkumattomien kuvien sarjoja.

Tämän pienen esimerkin tarkastelu on toivottavasti osoittanut, että tekstin korjailua on monenlaista. Mitä enemmän tekstiä halutaan korjata, sitä enemmän kieliasun ja sisällön ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Siksi on tärkeää selvittää tai päättää, millaisen korjaustyön tekee. Tätä voi toisaalta joutua tarkistamaan työn edetessä, jos ilmenee, että vain pieni osa korjauksista hyväksytään.

Muutosten dokumentointi

Jos sinua on pyydetty korjailemaan toisen kirjoittamaa tekstiä, on syytä varautua siihen, että tehdyt muutokset voi tarkistaa. Korjaustyön teettäjä ei useinkaan huomaa tätä erikseen pyytää eikä ehkä tule asiaa ajatelleeksikaan. Etenkin jos muutoksia on paljon, niistä kuitenkin usein halutaan selostus, ja asian selvittäminen jälkikäteen voi olla hyvin työlästä. Siksi kannattaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmien toimintoja, joilla muutoksia koskevat tiedot saadaan talteen automaattisesti.

Vaikka muutoksia ei haluttaisi tarkistaa, niin muutosten näyttäminen voi toimia palautteena. Alkuperäinen kirjoittaja voi oppia muutoksista, koska niistä ilmenee hänen taipumuksiaan virheisiin ja huonoihin ilmaisuihin.

Jos on erikseen pyydetty kertomaan, mitä on muutettu, on pyrittävä erottamaan suuret linjat yksityiskohtien korjauksista. Yleensä oikeakielisyyskorjaukset kuuluvat yksityis­kohtien puolelle. Toisaalta jotkin niistä voivat olla hyvin tärkeitä tekstin ymmärrettävyyden kannalta.

Joskus on syytä erikseen perustella muutoksia, jos niillä on periaatteellinen merkitys tai jos korjaaja on epävarma asiasta. Jos kyse on selvästä kirjoitusvirheestä, asia on selit­tä­mät­tä­kin selvä. Mutta esimerkiksi murteellisen ilmaisun muuttaminen yleiskieliseksi taas voi oudoksuttaa, jos kirjoittaja ei tiedä käyttäneensä murresanaa. Tällaiset selitykset on hyvä kirjoittaa muistiin erikseen samalla, kun tekee muutoksia, koska jälkikäteen tehtynä se on työläämpää.

Mitä tehdään, jos osa korjauksista halutaankin perua? On mahdollista, että alkuperäinen kirjoittaja ei hyväksy kaikkia muutoksia. Esimerkiksi kun käytetään Word-ohjelmaa tekstin korjailuun, kannattaa tämän takia pitää käytössä sen jäljitystoiminto. Se siirtää rasittavan muutosten kirjaamisen ihmiseltä ohjelmalle ja mahdollistaa myös muutosten valikoivan käsittelyn myöhemmin.

Seuraava kuvassa on Word-ohjelman jäljitystoiminto käytössä. Korjailija on muuttanut sanan ”locale-asetuksilla” sanaksi ”paikallisasetuksilla”. Poistettu osa näkyy yliviivattuna ja erivärisenä kuin tavallinen teksti, ja myös lisätty teksti erottuu värillään. Tekstin näkymä voidaan helposti muuttaa normaaliksi eli sellaiseksi, että se näkyy korjattuna ilman tietoa siitä, mitä on muutettu. Mutta ohjelmassa on myös toiminto, joka käy läpi kaikki muutokset siten, että käyttäjä voi valita, mitkä muutokset otetaan mukaan ja mitkä hylätään.

[Kuva Wordin jäljitystoiminnosta]

Word-ohjelmassa otetaan jäljitystoiminto käyttöön valitsemalla Työkalut-valikosta vaihto­ehto ”Jäljitä muutokset” ja sitten kohdat ”Korosta muutokset” ja ”Jäljitä muutokset muok­kauk­sen aikana”. Työkalut-valikon kohdasta ”Asetukset” voi valita, millaisin värein muutokset näkyvät.

Jäljitystä voidaan siis käyttää hyväksi muutosten näyttämiseen alkuperäisen tekstin kirjoittajalle. Toiminnon ”Hyväksy tai hylkää muutokset” kautta voi kirjoittaja myös valita, mitkä korjaukset todella tehdään.

Jäljitystoiminnosta on hyötyä myös työryhmätyöskentelyssä. Kun tekstiluonnokseen ehdotetut muutokset näkyvät jäljitystoiminnon avulla saatavassa esitysmuodossa, voidaan nähdä, mikä ehdotus tarkasti on ja missä tekstiyhteydessä se esiintyy.

Sääntöjen ristiriidat

Sisällys:

Monenlaista ristivetoa

Edellä on lyhyesti kuvattu, että kielen sään­tö­jä on monenlaisia. Tässä tar­kas­tel­laan, miten säännöt voivat olla risti­rii­das­sa keskenään tai erilaisten käytännöllisten tavoitteiden kanssa.

Luultujen virheiden korjailu

Oikeakielisyyden nimissä puututaan usein myös luultuihin virheisiin. Kielivirheiden oikoja saattaa soveltaa vanhentuneita normeja – tai kokonaan kuviteltuja. Jossain mielen sopu­kois­sa voi elää sisäistetty äidinkielenopettaja, joka oli tarkempi kuin edes oman aikansa kielen­huolto. Omia käsityksiä kielestä perustellaan usein vetoamalla kielitoimiston tai jonkun tun­ne­tun kielimiehen kantaan. Tai ehkä vain sanotaan, että niin on koulussa tai jossain muual­la sanottu. Useinkin auktoriteetin kanta on ymmärretty ainakin osittain väärin tai se on jopa täy­sin kuvitteellinen. On paljonkin huhuja siitä, mitä kielitoimisto muka on sanonut.

Tästä seuraa, että jos esimerkiksi työryhmässä on kaksi innokasta oikeakielisyyden har­ras­ta­jaa, he ovat yleensä eri mieltä monesta asiasta. Heidän kinastelunsa voi suuresti häi­ri­tä muita. Ja jokaisessa meissä asuu ainakin pieni kielipoliisi. Jokaisella on yleensä joitakin kieli­asioi­ta, joita hän pitää niin tärkeänä, että huomauttaa muille sääntöjen rikkomisesta.

Työpaikallakin on monta mielipidettä. Usein täytyy ottaa huomioon esimiehen tai työ­tove­rien kannat kieliasioihin, etenkin, kun työstetään tekstejä yhdessä. Monilla meistä on omia lempi-ideoita, joita tuodaan esille. Usein on järkevää antaa periksi (”pienimmän riesan tie”), jos muiden esittämät säännöt eivät ole ainakaan vahingoksi asti virheellisiä.

Kansa haluaa vapautta ja normeja

Hyvin yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielen säännöt kahlehtivat kielenkäyttöä. Haluttaisiin kirjoittaa vapaammin, ja haluttaisiin, että kielitoimisto hyväksyy monet sellaiset ilmaisut, joita kielessä tosiasiassa käytetään.

Tämä hyvin ymmärrettävä vapauden kaipuu on vain yksi puoli asiasta. Yleisesti halutaan myös lisää ja tarkempia sääntöjä.

Suomalaisia on luonnehdittu norminälkäisiksi: halutaan sääntöjä ja yksikäsitteisiä vas­tauk­sia kielikysymyksiin. Etenkin työkseen kirjoittava haluaa yksinkertaisia sääntöjä, jotta mieli vapautuu ajattelemaan itse asiaa eikä pohtimaan kielen yksityiskohtia. Säännöistä halutaan myös riidanratkaisija. Kielenhuollossa toimivien ihmisten yleinen valitus on, että heitä vaa­di­taan sanomaan, mikä on oikein, silloinkin kun he haluaisivat sallia vaihtoehtoja.

Normi saattaa olla vain teoreettinen

Normit eivät aina vastaa käytäntöä. On monia enemmän tai vähemmän virallisia normeja, jotka poikkeavat vakiintuneesta yleisestä käytännöstä. Näin on etenkin aloilla, joilla tarvitaan uusia termejä. Normeilla yritetään usein saada käyttöön omaperäisiä nimityksiä, mutta useinkin asiantuntijat käytännössä jatkavat lainasanojen käyttöä. Jos erikoisalaa tuntematon yrittää käyttää sen sanastoa, hän saattaa lyödä kirveensä kiveen, vaikka käyttäisi alan omia sanakirjoja. Eväste eli cookie oli pitkään kuitti ATK-sanakirjassa, mutta ei missään muualla.

Normeja ja niiden ristiriitoja

Viralliset normitkin voivat olla ristiriidassa keskenään. Kielen normeja tarjoavat kieli­toimis­ton lisäksi monet tahot, kuten Suomen Standardisoimisliitto SFS, eri alojen amma­til­li­set organisaatiot, yhdistykset ja asiantuntijat. Joissakin standardeissa linjauksia, jotka vetävät eri suuntaan kuin kielitoimisto. Vanha kiistanaihe on päivämäärien kir­joit­ta­mi­nen: 2003-09-12 vai 12.9.2003?

Kuvaava esimerkki aiemmasta normien ristiriidasta on ollut, että suomen kielen lautakunnan vuonna 1986 ottaman kannan mukaan tulisi kirjoittaa evankelisluterilainen, mutta Suomen perustuslaissa ja kirkkolaissa on asu evankelis-luterilainen, samoin Nykysuomen sanakirjassa. Sana on vanhastaan tulkittu rinnasteiseksi yhdyssanaksi, jollaiseen yleensä kuuluu yhdysmerkki. Mainittua kannanottoa on selitetty Kielikellon 3/1998 välimerkkisuositusten kohdassa Yhdysmerkki sillä, että kyseessä on yhdys­sana, jossa ”osat eivät ole rinnasteiset vaan toinen määrittää toista”. Sama ajatus on Kieli­kellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeissa, joissa erikseen mainitaan, että kyseessä on suomen kielen lauta­kunnan suosittama asu. Aiemmissa välimerkkisuosituksissa vuonna 1993 selitettiin erikseen: ”ei ole evankelinen ja luterilainen vaan evankelisesti luterilainen”. Ajatuskulku on varsin outo. Joka tapauksessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää yleensä yhdys­merkil­lis­tä muotoa, joka on muuallakin pari kertaa yleisempi kuin yhdys­merkitön.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.5.2016, että aiemmin suositellun kirjoitusasun evankelisluterilainen lisäksi hyväksytään myös yhdys­merkillinen evankelisluterilainen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen?

Käytännössä kyse ei ole mistään evankelisesta luterilaisuudesta vastakohtana jollekin muulle lu­te­ri­lai­suu­del­le, vaan siitä, että uskonsuuntaa kutsutaan kaksoisnimellä. Alkuosa korostaa evan­ke­liumi­kes­kei­syyt­tä, toinen taas suunnan syntyyn keskeisesti vaikuttanutta henkilöä. Jos sana evankelinen tul­ki­taan laa­jas­ti niin, että se tarkoittaa yleisesti ns. uskonpuhdistuksessa syntyneitä käsityksiä ja uskonsuuntia, niin looginen nimitys olisi oikeastaan luterilaisevankelinen!

Selvä normiristiriita on myös siinä, että Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) käskee kir­joit­ta­maan ”darwinismi”, ei ”darvinismi”, mutta Suomen kielen perussanakirja (ja Nyky­suomen sanakirja) tuntee vain muodon ”darvinismi”. Kielitoimiston sanakirjassa taas hakusanana on ”darvinismi”, mutta ”darwinismi” mainitaan rinnakkaismuotona. Molempia kirjoitustapoja käy­te­tään; w:n si­säl­tä­vä on tavallisempi.

Kielenhuollon kolme linjaa

Kielihistoriallinen lähestymistapa oli pitkään kielenhuollon perustana. Kielenhuolto on vanhastaan ollut sidoksissa kielentutkimukseen, joka taas pitkään keskittyi kielen histo­riaan. Tämä merkitsi, että kielelle luotiin ja perusteltiin sääntöjä paljolti kielihistorian havaintojen, teorioiden ja ajatusmallien mukaan. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasun sääntöjä on aikoinaan muovattu sen mukaan, millaiseksi on päätelty klassillisen latinan ääntämys.

Kielihistoriassa ei useinkaan mennä kovin pitkälle, vaan siinä saatetaan tarkastella lähinnä vain viime vuosikymmenien kieltä. Silloin linja muodostuu ennen muuta säännöllisyyden painottamiseksi. Säännöllisyys on epätarkka käsite, mutta tässä sillä tarkoitetaan etenkin sitä, että sananmuodostuksessa ja lauserakenteissa pitäisi noudattaa kielen nykyisen rakenteen antamia esikuvia.

Sanojen johdoksia on torjuttu sillä perusteella, että niitä ei ole johdettu oikein, siis sa­moil­la periaatteilla kuin aiempia johdoksia. Ei saisi sanoa ”entisöidä”, koska ei ennenkään ole johdettu -nen-loppuisista sanoista -soida- tai -söidä-loppuisia verbejä. Nykyisin kielen­huolto kyllä hyväksyy entisöinnin ja jopa uutisoinnin, vaikka ”uutisoida” on alkujaan vään­nel­mä pakinoitsija Ollin sanasta, jolla hän irvaili aikansa lehtikielen kummajaisille.

Pahimmillaan seurauksena on ollut kielitieteellinen holhous, joka tekee kielitieteestä kielen isännän ja menneisyydestä normin. Taustalla on ehkä jopa ajatus menneestä kulta-ajasta ja sen jälkeisestä rappeutumisesta, jota yritetään vastustaa ja korjatakin.

Toisaalta kielihistoriallinen linja on suuresti edistänyt suomen kielen kehittymistä melko yhtenäiseksi ja selkeäksi sivistyskieleksi. Yleiskieli tarvitsi säätelyä, jossa murteiden monista muodoista yleensä vain yksi valittiin yleiskieleen. Kielihistoriallinen linja tarjosi tälle työlle johdonmukaisen perustan, jossa myös pyrittiin vaalimaan suomen kielen ominaisluonnetta ja vastustamaan liiallista vierasta vaikutusta.

Enemmistöperiaate on vaihtoehtoinen ja näennäisen selkeä linja: Oikein on se, miten enemmistö kieltä käyttää ja ymmärtää. Mutta mistä tiedetään, miten enemmistö kirjoittaa ja puhuu? Kysymys ei ole ollenkaan helppo. Vaikka nykyisin voidaan tehdä tehokkaasti hakuja Internetissä olevista teksteistä, nämä tekstit muodostavat vain pienen osan kaikesta, mikä on kirjoitettu. Lisäksi sillä tavoin saadaan tietoa lähinnä sanojen ja kirjoitusasujen yleisyydestä, ei esimerkiksi lauserakenteista.

Olennaisempi ongelma on, voiko kieli kehittyä lainkaan, jos ohjeeksi otetaan vain enem­mis­tön käytäntö. Jos kaikki toimisivat sellaisen ohjeen mukaan, enemmistön käytäntö muo­dos­tui­si yksinomaiseksi. Miten mikään tarpeellinenkaan kielen muutos voisi silloin toteu­tua? Jokainen muutoshan tulee ensin pienen vähemmistön käyttöön.

Uusia tarpeita syntyy ainakin uusista ilmiöistä ja käsitteistä, joten uusia sanoja ainakin tarvitaan. Ja monet nykyiset kielikiistat koskevatkin juuri sellaista nimeämistä, esimerkiksi sitä, käytetäänkö englannista otettua lainasanaa (ja missä muodossa) vai sepitetäänkö uusi sana kotoisista aineksista (ja miten).

Entä voiko enemmistö olla väärässä? On kai kuitenkin mahdollista, että jokin ilmaisu on epäselvä tai ei täytä tehtäväänsä, vaikka se on yleinen käytäntö.

Ymmärrettävyysperiaate merkitsee, että suositaan ilmaisuja, jotka on helppo ymmärtää – ja ymmärtää oikein. Tämä tietysti merkitsee pitkälle menevää enemmistön kielenkäytön huomioon ottamista. Mutta erojakin voi olla.

Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, millaista kieltä enemmistö ymmärtää, ei niin­kään se, mitä enemmistö käyttäisi. Lisäksi ymmärrettävyys­peri­aatteen mukaan pitäisi ottaa huomioon kaikki lukijat, ei vain enemmistöä. Jos saman asian voi sanoa monella tavalla, vali­taan se, jonka mahdollisimman moni ymmärtää. Ymmärrettävyys voi vaatia jopa kielen uudis­tuksia.

Tekstien ymmärrettävyyttä on vaikea tutkia. Esimerkiksi erilaisten tekstin lukemisen nopeus on tutkittavissa, mutta se ei vielä kerro, miten ne ymmärretään – saati onko ymmär­ret­ty oikein. Helposti ymmärretty ei aina ole oikein ymmärrettyä. Ilmaisun tulisi olla paitsi helppolukuista myös yksiselitteistä.

Käytännössä ymmärrettävyysperiaatetta joudutaankin täydentämään kirjoittamisen helppouden periaatteena, joka johtaa suureksi osaksi samaan suuntaan. Se, mikä on helppoa sanoa ja kirjoittaa, on yleensä myös ymmärrettävää. Tämä johtuu siitä, että silloin käytetään yksinkertaisia, puhekieltä lähellä olevia muotoja ja tuttuja sanoja sekä vältetään keinotekoisia sääntöjä. Helppousperiaatteella on myös itsenäinen merkityksensä, koska ei kirjoittajan työtä, vaivaa ja ahdistusta pidä jättää huomiotta, vaikka viestinnän tarkoitus ja lukijat onkin asetettava etusijalle.

Kirjoittamisen helppouden periaate yksinään johtaa helposti harhaan. Sitä ei tässä nosteta kielenhuollon periaatteeksi, eikä sitä sellaiseksi juuri kukaan varmaan esitäkään. Jokaisen on helpointa kirjoittaa ikiomalla tavallaan, mutta lukijoiden huomioon ottaminen vaatii lähes aina siitä poikkeamista.

Ymmärrettävyys oikeakielisyyden mittana

Kuuluisa suomen kielen tutkija E. N. Setälä esitti jo vuonna 1893 oikeakielisyydestä näke­myk­sen, joka on hämmästyttävän nykyaikainen. Virkaanastujaisesitelmässään hän esitti seu­raa­van periaatteen tiivistelmänä ruotsalaisen tutkijan Adolf Noreenin näkemyksistä, niitä mitä ilmei­sim­min kannattaen:

Paras kielenmuoto on se, jonka
kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka
puhuja helpoimmin synnyttää.

Tässä periaate on muotoiltu puhutun kielen kannalta, mutta ajatus on varmasti tarkoitettu sovellettavaksi myös kirjoitettuun kieleen. Puhutussa kielessä on ehkä enemmän syytä ottaa huomioon puhumisen helppous, kun taas kirjoittajalta voidaan vaatia enemmän vaivan näkemistä, jos se on lukijalle hyväksi.

Kielentutkija Adolf Noreen (1854–1925) esitti kyseisen näkemyksen kirjassaan Om språkriktighet vuonna 1885.

Periaate ei anna suoria vastauksia kielenkäytön pulmiin kuin joissakin tapauksissa. ”Hajoittaa” ja ”hajottaa” ovat varmaankin yhtä ymmärrettäviä, mutta kielenhuollon odo­te­taan sanovan, kumpi on oikein. Sanaston ja kieliopillisten rakenteiden osalta ymmär­ret­tä­vyys­peri­aate on usein olennainen, mutta silloinkin joudutaan nojaamaan arvioihin, ehkä vain arvauksiin, siitä, mikä on ymmärrettävintä.

Kielenhuolto on muutoinkin korostanut ymmärrettävyyden merkitystä paljon enemmän kuin usein luullaan. Ehkäpä ”pilkuntarkkuuden” merkitys on yleisessä tietoisuudessa koros­tu­nut siksi, että pieniä asioita koskevat kannanotot ymmärretään helpommin kuin suuret linjaukset. Ei ole helppoa kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä ohjeita siitä, miten kirjoi­te­taan ymmärrettävää kieltä. Eikä sellaisia ohjeita useinkaan jakseta lukea yhtä tarkasti kuin lyhyitä kannanottoja.

Vuonna 1973 kirjoitti professori Aimo Turunen Kielikello-lehden numerossa puheen ja kirjoituksen tyylivaatimuksista. (Valitettavasti tämä artikkeli ei sisälly Kielikellon verkko­versioon.) Artikkelin kohdassa Virkkeelle asetettavat tyylivaatimukset on esitetty virke­tason ohjeet erittäin iskevästi, joskin niiden ymmärtäminen vaatii paneutumista. Seuraavassa lai­nauk­ses­sa olen korostanut artikkelin eräitä avainsanoja; korostukset eivät siis kuulu alku­tekstiin. Turusen mukaan kirjakielen normaalissa lauserakenteessa virkkeen tulee olla

  1. niin selvä ja havainnollinen, ettei sitä voi käsittää toisin kuin on tarkoitettu ja että se myös on niin helposti ymmärrettävä kuin asia sallii,
  2. niin kiinteä ja ehyt kokonaisuus, että se toimii kaikilta osin kirjoittajan tar­koi­tuk­sen mukaisesti,
  3. niin johdonmukainen, että sen kaikki osat ovat loogisessa järjestyksessä ja niiden kesken vallitseva yhteys on täsmällisesti ilmaistu,
  4. niin tiivis ja jäntevästi rakentunut, että sen jokainen sana tuo uutta ja asiaan kuuluvaa ennen sanottuun,
  5. niin emfaattinen, että tärkeät asiat erottuvat vähemmän tärkeistä, olennaiset epäolennaisista,
  6. niin kiinnostava, että se sanontansa vaihtelevuudella ja osuvuudella vetoaa lukijaan, herättää hänessä mielenkiintoa ja ylläpitää sitä,
  7. niin luonteva, ettei kirjoittajan sanojen aitous joudu missään kohden ky­sy­myk­sen­alai­sek­si.

Lainatussa tekstissä on käytetty luetelman kohtien (paitsi viimeisen) lopussa pilkkua. Tämä ei ole nykyisten luetelmien muotoa koskevien sääntöjen mukaista.

Sanaa ”emfaattinen” ei tässä varmaankaan ole käytetty tavallisessa merkityksessään ’pai­no­kas’, vaan pikemminkin ’(oikein) painotettu, osiaan oikealla tavalla painottava’. Tämä on hyvä esimerkki sivistyssanojen käytön vaaroista kokeneenkin kielenkäyttäjän tekstissä!

Turusen ohjeiden noudattaminen on haastava tehtävä, ja yleensä joudutaan tyytymään paljon alempaan tavoitetasoon. Mutta tärkeimpien tekstien kuten otsikoiden ja ingressien muotoilussa voi hyvin ottaa Turusen neuvot ohjenuoraksi ja tarkistuslistaksi.

Toisentyyppinen kielenhuollon linjojen kuvaus sisältyy Markus Långin esitelmän Kielenohjailun historiaa kohtaan Nykysuomi. Lång hahmottaa seuraavat suuntaukset: kieliopillisuuskanta, kansan­kielisyys­kanta ja purismi.

Linjat käytännössä

Kielenhuollon linjoja voidaan havainnollistaa sillä, miten ne suhtautuvat joihinkin tapauksiin, joista usein kiistellään.

Viiveen vai viipeen?

Kielihistoriallisen linjan mukaan tulee taivuttaa viive : viipeen, koska ”viive” on muo­dos­tet­tu sanan ”viipyä” pohjalta ja tässä sanassa on astevaihtelu. Taivutuksessa siis v vaihtelee p:n kanssa kuten esimerkiksi sanassa (polvi)taive : (polvi)taipeen tai sanassa leipä : leivän.

Kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan ottaneet ajatusta omakseen, vaan sanaa alettiin tai­vut­taa ilman astevaihtelua viive : viiveen. Tähän vaikutti ensinnäkin se, ettei ajateltu sanan alku­perää.

Kielihistorialliselta kannalta sanan ”viive” kantasanaksi on ajateltava sana, jota ei (ainakaan nyky­kielessä ole), mutta joka kuuluu samaan sanaperheeseen kuin esimerkiksi ”viipyä”. Tarkemmin sanoen kyseessä on rekonstruoitu verbinvartalo viipä- : viivä-, josta ”viipyä” on johdettu passiivi­johti­mel­la -y-, ”viivästää” johtimella -stä- jne. Tämä ajatus on kuitenkin melko teoreettinen ja ontuvakin, sillä viipyä-tyyppisiä verbejä on useita muitakin eikä niille ole helppo osoittaa kantasanoja, vaikka niissä näyttäisikin olevan passiivijohdin -y- tai -u-, esimerkiksi ”uupua”, ”taipua”, ”vaipua”, ”voipua”. Niinpä ei olekaan ihme, että kielenkäyttäjät eivät kokeneet viive-sanaa viipyä-verbiin liittyväksi, vaan itsenäiseksi sanaksi, joka taivutukseltaan rinnastuu sentapaisiin sanoihin kuin ”haave”.

Lisäksi lähes kaikki -ve-loppuiset sanat sattuvat olemaan sellaisia, ettei niissä ole aste­vaih­te­lua, esim. haave : haaveen, toive : toiveen. Kun sanasta tuli muoti-ilmiö, niin täl­lai­nen tai­vu­tus muodostui hyvin yleiseksi. Enemmistöperiaatteen mukaisesti on normia tällöin tar­kis­tet­ta­va. Niin tehtiinkin, joskin lievästi: nykyisin molemmat tai­vu­tuk­set hyväk­sytään.

Entä ymmärrettävyysperiaate? Ei ole selvää, onko muotojen ”viipeen” ja ”viiveen” ym­mär­ret­tä­vyy­del­lä muuta eroa kuin että toinen on yleisempi. Todennäköisesti kuitenkin har­vi­nai­sem­pi muoto on tässä tapauksessa oudompi, ehkä jopa sellainen, että osa ihmisistä ei lain­kaan tunnista sitä. Mutta onko ylipäänsä syytä käyttää viive-sanaa? Sen ymmär­ret­tä­vyys voi olla luultua huonompi. Kun sana on levinnyt tekniikan kielestä yleiskieleen, sen merkitys on muuttunut epämääräisemmäksi ja vaihtelevammaksi. Eri lukijat voivat ymmärtää sen eri tavoilla. Alkuperäisissä käyttöyhteyksissä ”viive” tarkoittaa usein tarkoituksellista vii­väs­tyt­tä­mis­tä taikka jotain teknisistä ilmiöistä johtuvaa viivästystä, yleensä sellaista, jonka kesto on tarkasti laskettavissa. Yleiskielessä taas se monesti tarkoittaa vain, että jonkin teke­minen kestää jonkin aikaa. Arvaako lukija oman koke­muk­sen­sa pohjalta oikein, mitä kir­joit­ta­ja oman kokemuksensa pohjalta viive-sanalla tarkoittaa?

Lähes aina viive-sana onkin korvattavissa jollakin vanhemmalla ja ymmär­ret­tä­väm­mäl­lä ilmaisulla, ainakin ellei kyse ole tekniikan kielestä. Tarvittaessa voidaan viive-sana korvata sanalla ”viivästys”. Se on pitempi, mutta se on ymmärrettävämpi, ja kaikki ovat samaa mieltä sen taivutuksesta. Mutta yleensä koko lauseen uudelleenmuotoilu on vielä parempi vaihto­ehto, jossa kerrotaan, mitä todella tapahtuu.

Järjestelmän uusiminen aiheutti viiveitä toimituksissa.
Järjestelmän uusiminen hidasti toimituksia.

Seuraavassa esimerkissä viive-sanan käyttö jättää asiasisällön hämäräksi. Kieliasua paran­net­taes­sa on tällöin tiedettävä todellinen asianlaita.

Saldotieto päivittyy vuorokauden viiveellä.
Saldotieto päivittyy vuorokauden kuluttua.
Saldotieto päivittyy vuorokauden kuluessa.
Saako maadoittaa?

Toiseksi esimerkiksi sopii sana ”maadoittaa”. Vanhan, kielihistoriallisen linjan mukaan se on väärin johdettu, koska kielessä ei ole sanaa ”maato”. Tämä toteamus on sinänsä täysin oikea. Mutta kielen kehityksessä on varsin tavallista, että johdoksia muodostetaan ”vää­rien” mallien mukaan. Kun on ”raudoittaa”, sanotaan myös ”maadoittaa”.

Nykysuomen sanakirja, joka julkaistiin 1950-luvulla, otti asiaan kantaa: ”maadoittaa → maattaa”. Nuolta ”→” Nykysuomen sanakirja käyttää viitatessaan hylättävänä pitä­mäs­tään muodosta oikeana pitämäänsä. Todellisuudessa ”maattaa” ei tullut yleiseen käyt­töön. Tässä asiassa Suomen kielen perussanakirja, joka julkaistiin 1990-luvulla, hy­väk­syi vallitsevan kie­len­käy­tön. Siinä päähakusanana ja siten käytännössä suo­si­tel­ta­vam­pa­na on aiemmin tuo­mit­tu ”maadoittaa”, ja ehdotelmasta sanotaan vain: ”maattaa = maadoittaa”.

Kielenkäyttäjän tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kielitoimisto useinkin hyväksyy yleisen kielenkäytön mukaisia ilmaisuja melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi tieto sen kan­nan­ot­to­jen muutoksista leviää hitaasti. Vieläkin on varmaan ihmisiä, joiden mielestä ”maa­doit­taa” on normien vastainen. Eikä kirjoittaja voi tällaisessa asiassa väistää ongelmaa. On käytettävä jompaakumpaa sanaa. Kolmannen vaihtoehdon etsiminen merkitsisi yleensä pää­ty­mis­tä johonkin vielä huonompaan.

Samaistaa vai samastaa?

Usein pohditaan, pitäisikö kirjoittaa ”samaistaa” vai ”samastaa”. Sama kysymys koskee tietysti muotoja ”samastua” ja ”samaistua”. Monet kielenhuoltajat ovat pitäneet i:töntä muotoa oi­kea­na. Taustalla on ollut ajatus, että ”samastaa” johdettu sanasta ”sama” johtimella ”-staa”. Toi­saal­ta i:llinen muoto ”samaistaa” on selvästi yleisempi ja monien mielestä luonnollisempi.

Vuonna 1993 otetun uuden kannan (ks. Kielikello 2/1995) mukaan molemmat vaih­to­eh­dot ovat hy­väk­syt­tä­viä. Tällä linjalla on myös Perussanakirja, joskin siinä pää­haku­sana­na on i:tön ”samas­taa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kan­taan­sa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä pe­rus­te­lu näyt­tää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suo­si­tel­lun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän ylei­sem­pää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielen­huollon suo­sit­ta­maa asua ”samastaa”.

Nyhjästään tyhjöstä?

Kielikellossa 4/1986 julkaistiin seuraava selostus kielilautakunnan kannanotosta:

Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.

Kannanotto on järkevä, mutta perustelut ontuvat pahasti. Olennaista on, että tyhjiö on paljon yleisemmin käytössä. Teoreettinen puoli on melko yhdentekevä, etenkin kun myös sanalle tyhjö voidaan esittää ”johto-opillisia rinnakkaistapauksia”. Toisaalta kannanotossa on täysin väistetty se, miksi tekniikan alalla käytetään sanaa tyhjö.

Tekniikan alalla ja muuallakin saattaa yhä esiintyä paikallisia (tai yhden opettajan) normeja, joissa vaaditaan sanan tyhjö käyttöä. Viittaaminen kielenhuollon kannanottoihin voidaan tällöin torjua toteamalla, ettei kielilautakunta ilmeisesti ymmärtänyt asian ydintä. Sanan tyhjö puolustajat esittävät, että tämä sana tarkoittaa tekniikassa aikaansaatavaa tilaa, jossa on hyvin vähän ainetta, kun taas tyhjiö on fysiikassa käytetty teoreettinen termi, joka tarkoittaa ehdottoman tyhjää tilaa, jollaista ei voida käytännössä saavuttaa.

Kantoja otettaessa kannattaisi aina selvittää, mitä eri näkemysten esittäjät todella tar­koit­ta­vat. Tässä tapauksessa voitaisiin sana tyhjö torjua sillä perusteella, ettei yleisesti ole tar­peel­lis­ta eikä mielekästä tehdä eroa käytännöllis-teknisen termin ja vastaavan teoreettis-fysi­kaa­li­sen termin välille. Käytämme esimerkiksi ilmaisua ”tasainen liike” liikkeestä, jossa vauhti pysyy samana, olipa sitten kyseessä fysiikan teoreettisissa tarkasteluissa (ja laskel­mien pohjana) käytetty ehdottoman, täydellisen tasainen liike tai tekniikalla toteutettu tarpeeksi tasainen liike, jossa vauhti todellisuudessa vaihtelee hieman (joskin ehkä niin vähän, ettei vaihtelua voida edes mitata).

Koetelkaa kaikki

”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21)

Kielenhuollon vanhoja, kielihistorialliseen linjaan perustuvia kannanottoja ei pidä ottaa liian vakavasti. Niissä on usein kuitenkin usein ideaa, vaikka idea onkin kätkeytynyt vanhah­ta­vaan ja määräilevään kielenkäyttöön. ”Kaiken koetteleminen” ei tarkoita kaiken kokei­le­mis­ta, vaan arvioimista. Vanhojakin kielenoppaita kannattaa lukea, kunhan muistaa arvioida niiden ohjeita etenkin ymmärrettävyys- ja helppousperiaatteen valossa. Kaikkien sääntöjen ei tarvitse välittömästi palvella näitä periaatteita, mutta säännöt eivät saisi olla niiden kanssa ristiriidassakaan.

Tässä tarkastellaan pienenä esimerkkinä ilmaisua ”pieni hetkinen”, osittain siksi, että mo­net kielenhuoltajat ovat siihen puuttuneet. E. A. Saarimaa ja monet muut kielimiehet ovat todistelleet, että ”hetki” itsessään tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, joten pienennysmuoto ”hetki­nen” on tarpeeton ja määrite ”pieni” vielä tarpeettomampi.

Nykyaikaisempi kielimies Olli Nuutinen todistelee kirjasessa Hetkisen pituus, että todel­li­ses­sa kielenkäytössä esiintyy hyvinkin paljon sellaista, minkä kielenhuolto on tuominnut tarpeettomaksi. Hän mainitsee, että hänen omaa esitelmäänsä on arvosteltu ilmauk­ses­ta ”noin viitisen prosenttia”, koska siinä on epämääräisyys sanottu kahdesti. Arvostelun mu­kaan pitäisi sanoa ”noin viisi prosenttia” tai ”viitisen prosenttia. Nuutinen taas mainitsee, että hänen omaan luontevaan puhekieleensä voisi kuulua ilmaisu ”siinä suunnilleen ehkä noin viitisen prosentin hujakoilla tai niillä main”. Selvää on, että lie­vem­pää ”tar­peet­to­muut­ta” esimerkiksi pienuuden tai likimääräisyyden ilmaisemisessa on varmaankin jokaisen puhe­kielessä.

Vaikka otammekin sallivamman kannan ”tarpeettomaan” saman asian sanomiseen, on hyvä pitää mielessä myös vanhan kielenhuollon näkemykset. Kannattaa myös muistaa, että hyvin usein käytettyjen ilmaisujen teho heikkenee. Vähitellen päädytään siihen, että esi­mer­kik­si ”ihan pieni hetkinen” tarkoittaa sitä, mitä ”hetki” ennen, siis aika epämääräistä aikaväliä, ei erityisen lyhyttä. Jos asiakasta aina pyydetään odottamaan ”pieni hetkinen”, vaikka tiedetään että hän voi joutua odottamaan tunninkin, mitä sitten sanotaan, kun halutaan todella kertoa hyvin lyhyestä ajasta?

On myös hyvä muistaa, että varsinaisessa asiatyylissä on vanhan kielenhuollon vaatima yksinkertaisuus yleensä eduksi. Riittää kirjoittaa ”hetki” ja ”noin 5 %”. Sen si­jaan kevyem­mäs­sä tyylissä voi käyttää kirjoittajalle luontevia ilmaisuja ja puhekielenomaista asioiden tois­ta­mis­ta. Sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pieni hetkinen” ja ”noin viitisen prosenttia” ei yleensä pyritä tarkentamaan merkityksiä, kuten hetken pituutta tai prosenttiluvun tarkkuus­astet­ta. Sen si­jaan puhuja tai kirjoittaja ilmaisee omaa asennettaan tai tunnelmaa. Joskus ehkä vain ko­ris­tel­laan kieltä. Jos taas on pyrittävä tarkkuuteen, on käytettävä aivan toisenlaisia ilmai­suja, kuten ”enintään kymmenen minuuttia” tai (tieteessä ja tekniikassa) ”5 % ± 0,2 %”.

Tämän kohdan alussa oli aivan tarkoituksellisesti ja huomiota herättämässä raamatun­lause. Yleensä kun kirjoittaja käyttää raamatunlausetta elävöittääkseen kieltään, hän on ym­mär­tä­nyt sen asiayhteyden ja sisällön väärin. Lukija sitten ymmärtää vielä toisella tavalla vää­rin. Siksi raamatunlauseita pitäisi käyttää hyvin harkitusti. Lisäksi ihmiset voivat louk­kaan­tua joko siksi, että lainataan ”satukirjaa”, tai siksi, että Raamattua saa lainata vain hen­gel­li­ses­sä tarkoituksessa. Myös muunlainen tunnettujen lausumien lainaaminen on riski­altis­ta. Usein niillä on monta tulkintaa, ja on monta käsitystä siitä, mitä ne oikeasti tar­koit­ta­vat. Tyypillinen esimerkki on ”poikkeus vahvistaa säännön”. Mitä tavallisemmasta sa­non­nas­ta on kyse, sitä kauemmas se yleensä on edennyt alkuperäisestä merkityksestään ja saa­nut eri­lai­sia uusia merkityksiä. Ottamalla lainauksia tunnetuista kirjoista ja viittaamalla laajalle le­vin­nei­siin sananparsiin voi usein havainnollistaa sanomaansa, mutta myös saada aikaan häm­men­nys­tä.

Käytännön oikeakielisyyden perusteet

Lukija on aina oikeassa

Sisällys:

Vähennä lukijan vaivaa, älä omaasi

Kun eteen tulee kysymys, sanotaanko näin vai noin, niin on kolme helppoa ratkaisua:

Yleensä on kuitenkin parasta tehdä valinta sen mukaan, mikä tuottaa lukijalle vähiten vai­keuk­sia. Ei ole tärkeää olla oikeassa, vaan tärkeää on, että lukija ymmärtää tekstin oikein eikä häiriinny sellaisesta, mitä pitää kielivirheenä.

Lukija on asiakas

Lukija on ikään kuin tekstin asiakas, vaikka hän muutoin olisi esimerkiksi esimiehen, alaisen, virkaveljen, tavarantoimittajan tai muun asemassa. Kirjoittajan pitää ikään kuin pystyä myy­mään tekstinsä ja sen sisältämä asia lukijalle. Ja asiakas on aina oikeassa.

Jos esimerkiksi olen asiakkaana kirjoittamassa valitusta yrityksen tuotteesta, niin kir­joit­ta­mi­se­ni tarkoituksen kannalta osat vaihtuvat. Yritys tai sen valituksia käsittelevä työn­teki­jä on minun asiakkaani, jonka huomion haluan saada osakseni ja jonka haluan tekevän jotain. Minun kannattaa siksi kirjoittaa sellaista kieltä, jota vastaanottaja haluaa lukea. Asiallinen kielenkäyttö, selkeä ilmaisu ja tarkat toivomukset tai vaatimukset ovat toden­näköi­ses­ti asialleni eduksi. Yrityksen kannalta on syytä suhtautua huonosti kirjoi­tet­tuun­kin pa­laut­tee­seen asiallisesti, mutta minun ei kannata luottaa sellaiseen suh­tau­tu­miseen.

Valituskirjelmässä ei ole kovin olennaista kirjoittaa tarkasti normien mukaisesti. Riittää, että vältetään karkeimmat virheet. Sen sijaan jos ”asiakkaani” on esimerkiksi työryhmä, jolle teen ehdotuksen sen kannanotoksi, on yleensä aiheellista viimeistellä itse ehdotus erittäin hyvin ja sen perustelut ja saatekirjelmäkin hyvin.

Ratkaisevaa ei ole, mitä normit sanovat, vaan se, mikä on lukijalle ymmärrettävää ja mitä hän pitää oikeana. Lukijan kanssa ei kannata ruveta riitelemään, vaikka olisi oikeassa. Jos kirjoitan sanomalehteen bronkiitista, on ihan minun syyni, ettei suurin osa lukijoista ymmärrä asiaa. Minun on turha vedota siihen, että ”bronkiitti” kuuluu viralliseen tauti­luokitukseen ja esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa. Jos taas kirjoitan lääke­tieteen ammattilaisille, voi ”bronkiitti” olla parempi sana kuin suurelle yleisölle paljon tutumpi ”keuhkoputkentulehdus”. Kyse ei ole vain lyhyydestä, vaan siitä, että lääkärit ovat tottuneet omaan ammattikieleensä.

Mitä laajemmalle ja kirjavammalle lukijakunnalle kirjoitetaan, sitä enemmän kannattaa tavoitella hyväksyttävyyttä pikemminkin kuin oikeellisuutta. Tärkeää ei edes ole se, mitä useimmat pitävät oikeimpana kielenkäyttönä, vaan se, minkä mahdollisimman moni vielä hyväksyy. Toisaalta jos kirjoitetaan vain yhdelle ihmiselle tai pienelle, yhtenäiselle ryhmälle, kannattaa ottaa lähtökohdaksi vastaanottajien käsitykset oikeasta kielestä sikäli, kuin ne tunnetaan.

Lukijakunnan arviointi

Lukijan käsitykset ovat ensisijainen oikeakielisyyden mitta, mutta mistä voi tietää lukijoiden käsitykset? Usein emme edes tiedä, ketkä ovat lukijoita. On myös hyvä varautua siihen, että teksti saattaa joutua muidenkin käsiin kuin niiden, joita varten se on kirjoitettu. Siksi epä­sel­vis­sä tilanteissa kannattaa asettaa kielen yleiset normit tarkoitetun lukijakunnan kä­si­tys­ten edelle.

Kirjoittajilla on yleensä taipumus olettaa lukijakunta todellista yhtenäisemmäksi. Usein lukijoiden joukko on hyvinkin rajattu, kuten työpaikan tiimi, jossa kaikki ovat saman alan asiantuntijoita. Silti heidän välillään on lukemattomia eroja. Joku on ehkä saanut koulutuk­sen­sa 25 vuotta sitten, toinen aivan äsken, ja koulutuksen sisältö ja painotukset ovat saat­ta­neet olla hyvin erilaiset.

Oikeaa on sellainen kielenkäyttö, jonka lukijat ymmärtävät mahdollisimman hyvin. Tämä ei aina tarkoita sellaista kieltä, jota lukijat itse käyttäisivät. Jos lukijoista 90 % on lääkäreitä, on yleensä parempi kirjoittaa ”keuhkoputkentulehdus” eikä ”bronkiitti”. Lääkärit itse käyt­täi­si­vät todennäköisesti vierasperäistä sanaa, mutta lääkäritkin toki ymmärtävät pi­tem­män, suomalaisemman sanan. Kirjoittaja voi kyllä liittää perään huomautuksen ”(bronkiitti)”​ osoittaakseen lääkärilukijoilleen, että tuntee alan termit!

Seuraavassa on lista lukijoiden ominaisuuksista, joiden arviointi voi olla olennaista:

Tärkeää tässä on se, että lista voi auttaa kirjoittajaa hahmottamaan, että lukijat voivat olla monella tapaa erilaisia ja toisessa tilanteessa kuin kirjoittaja. Meillä kaikilla on taipumus ajatella lukijamme samanlaisiksi kuin itse olemme. Saatamme esimerkiksi ottaa tekstiin kielikuvan jalkapalloilun tai teatterin maailmasta, unohtaen, etteivät kaikki harrasta lainkaan jalkapalloa tai teatteria. Silloin kielikuva voi jäädä käsittämättömäksi tai antaa täysin väärän mielikuvan. 

Lukija on hankala

Lukija yleensä tuntee normit huonommin kuin kirjoittaja. Ne ihmiset, jotka kirjoittavat paljon, ovat yleensä paremmin perehtyneitä kielen sääntöihin kuin ne, jotka ovat enimmäkseen vain lukijan asemassa. Aivan erityisesti tämä huomio koskee tilanteita, joissa kirjoittaja itse on tavallista valveutuneempi kieliasioissa, kuten tämän oppaan lukijana varmaankin olet.

Niinpä lukija saattaa nähdä virheitä sielläkin, missä niitä ei ole, koska hän ei tunne kielen­huollon uusimpia kannanottoja. Siksi kirjoittajan kannattaa usein olla vanhoillisempi kuin kielenhuolto, kun on kyse siitä, hyväksytäänkö puhekielenomainen ilmaisu. Jos tekstissä on puhekielisyys, niin lukija luultavasti ymmärtää viestin sisällön, mutta saattaa paheksua kieli­asua.

Toisaalta vanhahtavat tai muuten erikoiset ilmaisut usein ärsyttävät lukijoita. Moni esimerkiksi ihmettelee sanaa ”asemesta” (merkityksessä ’asemasta, sijasta’) ja kenties pitää sitä vir­heel­li­se­nä­kin. Vaikka sana on periaatteessa aivan käypää kieltä, sitä on ehkä paras välttää. Sama koskee vaihtoehtoista sanaa ”asemasta”, koska jotkut haluaisivat korjata sen sanaksi ”asemesta”; Nykysuomen sanakirjan mukaan tällainen korjaus olisi oikein, vaikka nykyinen kielenhuolto hyväksyy molemmat vaihtoehdot. Ongelma ratkeaa käyttämällä sanaa ”sijasta”.

Lukijalla on usein Mielipiteitä, varmoja vakaumuksia kieliasioista. Jos lukijan mielestä ”vasta” on oikein ja ”vihta” väärin, niin tekstin kirjoittajan pitäisi ajatella, että niin on, sanoivat yleiset normit mitä tahansa. (Yleiskielessä toki molemmat sanat ovat sallittuja.) Tämä ei toisaalta ole niin olennaista kuin voisi luulla, koska käytännössä yleensä emme voi tuntea lukijoiden mielipiteitä kovin tarkoin. Mutta jos kirjoitetaan yhdelle tai muutamalle ihmisille, tilanne on toinen. Jos tiedetään, että lukijan mielestä ”vihta” on väärin ja hän on tästä vielä erikseen huomauttanut, ei tietenkään pidä ärsyttää käyttämällä vääräksi julistettua sanaa,

Lukija arvioi tekstiä aina myös yksityiskohtien mukaan. Useinkaan tämä ei ole tietoista, vaan lukijalle vain syntyy yleinen mielikuva, johon kieliasun yksityiskohdatkin vaikuttavat. Mikä tahansa lukijalle tärkeä kielen yksityiskohta voi nousta viestinnän esteeksi, vaikka se olisi tekstin kokonaisuudessa epäolennainen. Siksi kirjoittajan kannattaa pysyä lestissään. Jos hän käyttää termiä, kielikuvaa tai merkintää, jota hän ei hallitse, osa lukijoista toden­näköi­ses­ti huomaa, että jotain on pielessä.

Vanhoillisuus on hyväksi

Turhien riskien välttämisestä seuraa myös vanhoillisuusperiaate. Jos kirjoittaja joutuu kysymään, onko jokin ilmaisutapa sallittu, niin paras vastaus on usein: ehkäpä, mutta älä käytä sitä, koska kaikki lukijasi eivät ole vielä kuulleet, että se on hyväksytty.

Monet lukijat ovat oikeakielisyyden kannalla ja paheksuvat jyrkästi todellisia tai ku­vit­te­le­miaan kieli­virheitä. Kielenhuollon kannanotot ovat joskus varsin epä­johdon­mukai­sia, ja ne saattavat vuosien varrella muuttua. Lisäksi lukija on usein omaksunut käsityksensä vuosi­kymme­niä sitten opettajalta, joka taas oli oppinut kielen normeja omana opis­kelu­aika­naan. Kielen normien muuttumisesta voi kulua monia vuosikymmeniä, ennen kuin uusi normi on edes yleisesti tunnettu saati hyväksytty. On siis ymmärrettävää, että oikea­kieli­syy­des­tä intoileva lukija näkee virheitä sielläkin, missä virhettä ei ole.

Varovainen kielenkäyttäjä yrittää noudattaa noin 50 vuotta vanhoja normeja, koska huomattava osa lukijoista on vielä niiden kannalla ja uskoo ne oikeiksi. Poikkeuksen muodostavat ne normit, joiden noudattaminen alkaa häiritä useampia ja pahemmin kuin niiden rikkominen.

Esimerkiksi ilmaisutyyppiä ”tuli tehtyä” pidettiin aiemmin hylättävänä, vaikka se on aina ollut yleinen monissa murteissa. Nykyisin se on hyväksytty ilmaisun ”tuli tehdyksi” rinnalle vaihtoehdoksi. Sen sijaan ilmaisutyyppiä ”alkaa tekemään” ei ole vieläkään hyväksytty. Tällaisen epäjohdonmukaisuuden takiakin on hyvä käyttää asiatekstissä niitä vaihtoehtoja, jotka kielenhuolto on vanhastaan hyväksynyt.

Aina ei ongelmien välttäminen tietenkään onnistu. Jos on tarve mainita eteläinen naapuri­maamme, on käytettävä sanaa ”Viro” tai ”Eesti”, vaikka kumpaakin osa ihmisistä pitää vää­rä­nä tai ainakin huonompana kuin toista. Kumpi on oikein? Kysymys on ehkä huonosti ase­tet­tu. Aiheeseen liittyy jopa suuria intohimoja, ja esimerkiksi nimeä ”Viro” on väitetty milloin neuvostovastaiseksi, milloin neuvostohenkiseksi! Voi olla parempi kysyä, kumpi aiheuttaa pienempiä ongelmia. Jos esimerkiksi ollaan kirjoittamassa artikkelia johonkin lehteen, niin lehden aiemmista numeroista ehkä selviää, kumpaa nimeä siinä on tapana käyttää.

Vasta, jos ei ole selvää vastausta kysymykseen, kumpi on lukijoille sopivampi, voi nou­dat­taa yleisiä normeja. Normin mukainen sana tai muoto on perusteltavissa silloin, kun kielen­käyt­tö nostattaa kritiikkiä. Esimerkkitapauksessa normiksi sopii silloin kielitoimiston kanta, joka asettaa etusijalle nimen ”Viro”. Sitä käytetään myös mm. EU:n hallinnon tekstien suomen­kieli­sis­sä versioissa.

Riskien vähentäminen

Riskianalyysi: haittaako virhe?

Seuraavia arviointiperusteita voi soveltaa, kun harkitaan oikeakielisyyden merkitystä kus­sa­kin tilanteessa. Niitä voi käyttää jopa yksittäistä kysymystä ratkaistaessa. Tässä kysy­tään, mitä vahinkoa tai vaaraa kielivirhe voi aiheuttaa. Riskit ovat tärkeys­järjes­tyk­ses­sä. Kol­me ensimmäistä ovat yleensä tärkeimmät, ja ne ovat olennaisia kaikissa teksteissä.

  1. Ymmärretäänkö teksti väärin? Jos lukija ymmärtää tekstin erinomaisen sujuvasti, hän saattaa silti ymmärtää sen täysin väärin. Kielenhuollon merkitys tältä osin on lähinnä se, että kielen selkeydellä voidaan hiukan vähentää väärinkäsitysten mahdollisuuksia. Erityisesti monitulkintaiset ilmaisut ovat vaarallisia, koska lukija voi luulla ymmär­tä­vän­sä hyvin, mitä tarkoitetaan.
  2. Eikö tekstiä ymmärretä lainkaan? Jos virkkeessä on selvä rakennevirhe, on mah­dol­lis­ta, että lukija ei kerta kaikkiaan pysty jäsentämään sitä, siis ei onnistu luke­maan sitä edes muodoltaan mielekkäänä virkkeenä. Tavallisempaa on, että tekstissä on vaikeita sanoja ja monimutkaisia rakenteita, jotka estävät ymmärtämisen. Tähän ei tarvita ehdotonta käsittämättömyyttä. Riittää, että lukija jättää lukemisen kesken.
  3. Loukkaako teksti? Joskus sanatkin loukkaavat, vaikka ei ole tarkoitus (”neekeri”, ”mustalainen”). Mutta lievemmin voi lukijaa loukata se, että hän kokee tekstin hyvin hutiloidusti kirjoitetuksi, sillä viimeistely koetaan lukijaa kunnioittavaksi. Myös virheet lukijalle olennaisissa asioissa voivat loukata, esimerkiksi nimen tai tittelin kirjoittaminen väärin.
  4. Ärsyttääkö teksti lukijaa? Jokainen virhe, jonka lukija havaitsee (tai on havait­se­vi­naan), häiritsee lukemista ainakin hiukan. Myös ne virheet, joita lukija ei tietoisesti huomaa, voivat häiritä. Esimerkiksi sekä panna-verbin käyttö että sen välttely (”laittaa tuulemaan”) häiritsee osaa lukijoista.
  5. Onko teksti vaikeaa lukea? Esimerkiksi teksti jossa ei ole erotettu sivulauseita pilkulla on hiukan vaikeaa lukea etenkin jos sivulauseita on upotettu päälauseiden sisään. Enimmäkseen luettavuus kuitenkin riippuu tyylistä, ei virheistä. Esimerkiksi hyvin pitkien sanojen, sivistyssanojen ja lyhenteiden runsas käyttö ei sinänsä ole kielivirhe, mutta se huonontaa luettavuutta paljon.
  6. Eikö teksti houkuta lukemaan? Hyvä teksti houkuttelee lukijaa tarjoamalla hänelle kiinnostavaa asiaa heti viestin alussa ja jokaisen kappaleen alussa, ydinvirkkeissä. Myös eloisat sanonnat lisäävät houkutusta. Oikeakielisyydellä on suhteellisen pieni merkitys varsinaisena houkuttimena, mutta sen karkea rikkominen vähentää tekstin houkut­te­le­vuut­takin.
  7. Eikö teksti lumoa lukijaa? Kun lukija on houkuteltu lukemaan, pitää lupaukset täyttää, ja mieluiten pitäisi lukija lumota tekstin sisällöllä ja muodolla. Tämä on vielä suurem­mas­sa määrin muun kuin oikeakielisyyden asia. Mutta kuten hälyääni tai outo haju voi pilata romanttisen tunnelman tai esteettisen elämyksen, kielivirheet voivat särkeä huolellisesti luodun lumouksen.

Useimmat kielenoppaissa käsitellyt säännöt ovat sellaisia, että niiden rikkomisen aiheuttamat riskit ovat melkoisen pieniä tämän luokituksen mukaan. Yleensä kyse on enintään ärsyt­tä­vyy­des­tä (kohta 4) ja lievästä lukemisen vaikeutumisesta (kohta 5). Niissäkin yksittäisillä virheillä on vain pieni merkitys, sillä ongelmia syntyy yleensä vasta, kun kieliasu on suuressa määrin sääntöjen vastainen.

Mikä tekstissä ärsyttää?

Osa ihmisistä kertoo innokkaasti, mikä heitä ärsyttää tai jopa loukkaa muiden kielenkäytöstä. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa, missä määrin he edustavat laajempaa näkemystä ja miten tärkeää kielen ärsyttävyys ylipäänsä on ihmisille.

Toisaalta voidaan lähteä siitä, että äänekkäällä vähemmistölläkin on merkitystä eikä sitä kannata turhaan ärsyttää. Viestintä saattaa ajautua aivan sivuraiteille, jos tekstistä esitetyt huomautukset keskittyvät kieliasuun – tai viesteihin, joissa paheksutaan viestejä, joissa pa­hek­su­taan kieliasua jne.

Pro gradu -työssä Ärsyttävä kieli tarkasteltiin kymmentä laajaa Ilta-Sanomien verkkosivuilla vuosina 2001–2006 käytyä keskustelua. Sen tulosten yleistettävyys on heikko ja metodit ovat epätarkan kuvailevia ja luokittelevia, mutta siitä voi­daan kuitenkin päätellä, että ainakin seuraavat kielenkäytön piirteet ärsyttävät joi­ta­kin ihmisiä (ja jotkin niistä epäilemättä monia ja paljon):

Yllä oleva luokitus on gradussa esitetty, ja esimerkitkin on poimittu siitä; selityksiä on lisätty. Teitittelyn muotovirhe on gradussa luokiteltu pragmatiikaksi, mutta se on muoto-opillinen asia. Tästä on jätetty pois luokka ”Prosodiaa ja fonetiikkaa”, koska se koskee vain puhuttua kieltä.

Riskien vähentämisen keinoja

Tässä oletetaan, että kirjoittaja on jo havainnut jonkin kielivirheen tai epäilee ilmaisua vir­heel­li­sek­si. Aiheena on, miten virheen aiheuttamia riskejä voidaan vähentää. Pääpaino on edel­lä esitetyn riski­analyysi­luokituksen kolmella ensimmäisellä kohdalla: teksti ymmärretään väärin, teks­tiä ei ymmärretä tai teksti loukkaa lukijaa.

Usein kannattaa yksinkertaisesti sanoa asia toisin, siis valita toisenlainen kielellinen ilmaisu. Tämä on monesti hyvä ratkaisu silloinkin, kun kirjoittaja vain epäilee, onko ensin mieleen tullut tai tekstissä jo oleva ilmaisu virheellinen. Ensinnäkin veisi aikaa tarkistaa, onko alkuperäinen ilmaisu virheellinen. Toiseksi vaikka se olisi kielen sääntöjen mukainen, se voi olla monien lukijoiden mielestä virheellinen.

Huomioikaa tarjouksemme voimassa olon päättyvän 4. joulukuuta.
Huomatkaa, että tarjouksemme viimeinen voimassaolopäivä on 4. joulukuuta.

Esimerkissä on korjattava teksti sulkeissa ja sitten ehdotus korjatuksi tekstiksi.

Etenkin jos ongelmana on ilmaisun mahdollinen moniselitteisyys, selitysten lisääminen on usein tarpeellista. Yleensä ei pitäisi jättää kielelliseen rakenteeseen moniselitteisyyttä, mutta sen sijaan sanojen ja lyhenteiden selittäminen on usein tarpeen. Vaativassa asia­teks­tis­sä on usein pakko käyttää sellaisia termejä, joista tiedetään, että lukijat voivat ymmärtää ne väärin. Silloin on syytä lisätä selitys, ja sopiva paikka voi olla esimerkiksi heti sen en­sim­mäi­sen käyttökerran jälkeen. Seuraavassa esimerkissä on tekstiä tätä varten muokattu kat­kai­se­mal­la virke.

Maksulliset sisällöt internetissä ja niihin liittyvä mikromaksaminen on ollut puheen­aihee­na jo useita vuosia, mutta yhdenmukaista järjestelmää ei ole ollut saatavilla.

Jo vuosia on puhuttu internetin maksullisista sisällöistä ja niihin liittyvästä mikro­maksa­mi­ses­ta. Mikromaksamisella tarkoitetaan pienten, yleensä muutamien senttien suuruisten summien maksamista verkon kautta.  Yhdenmukaista järjestelmää tätä varten ei ole ollut saatavilla.

Ilmaisun tarkistaminen sääntöjen mukaiseksi on tietysti myös yksi vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin usein annetaan ymmärtää. Tässä oppaassa on kuvailtu erilaisia virallisia ja vähemmän virallisia tietolähteitä, joista on apua, mutta näiden ohjeiden avullakin on tarkistaminen usein työlästä.

Kirjojen hakemistot ja verkossa olevien aineistojen hakutoiminnot voivat johtaa nopeas­ti­kin tiedon lähteille, mutta sopivien hakusanojen valitseminen saattaa olla työlästä. Esi­mer­kik­si sanan ja lyhenteen merkityksen tai kirjoitusasun tarkistaminen on suhteellisen helppoa. Mutta mikä sopisi hakusanaksi, kun mietitään, onko ”voitanee” vai ”voitaneen” oikea kirjoitusasu? Kysehän ei ole voida-sanasta vaan yleisestä taivutusongelmasta. Asiaa auttaa, jos kirjoittaja tuntee kieliopin termit ja osaa valita hakusanoiksi ”passiivi” ja ”potentiaali”. Valitettavasti Kielikello-lehden nykyisen version arkiston haussa voi antaa vain yhden hakusanan, ja esimerkiksi edellä mainituilla sanoilla löytyy kummallakin aika monta artikkelia.

Kieliopin käsitteiden kertaamisestakin saattaa siis olla käytännön hyötyä. Ensi hätään riittää usein se kielioppiaineisto, joka löytyy Internetixistä oppimateriaalina Pedagogisen kieliopin perusteita.

Normeihin turvautuminen

Erilaiset normit antavat kirjoittajalle turvaa. Ensinnäkin ne yleensä perustuvat kunnolliseen harkintaan ja eri vaihtoehtojen punnitsemiseen. Norminmukainen kirjoitusasu on siksi yleen­sä parempi kuin se, johon kirjoittaja nopeasti mietittyään päättyy. Toiseksi normi ta­val­laan turvaa selustan: jos ilmaisuasi arvostellaan kielellisesti virheelliseksi, voit vedota siihen, että olet noudattanut kielen normeja. Arvostelija ei ehkä silti hyväksy ilmaisua, mutta hän ei voi pitää sinua huolimattomana tai välinpitämättömänä.

Kuten edellä on kuvailtu, normit voivat olla ristiriidassa keskenään. Yleensä ne kuitenkin ovat samoilla linjoilla. Kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvataan sanastotason ongel­mien ratkaisemista. Muihin kielenkäytön pulmiin löytyy tietoa etenkin Kielikello-leh­des­tä tai sen verkkoversiosta sekä kielenoppaista.

Lisäksi voidaan usein ottaa huomioon EU:n tekstinlaadinnan ohjeet vaikka ne onkin laadittu ensi sijassa EU:n hallinnon tekstintuotantoa varten ja vaikka ne saattavat yksityiskohdissa poiketa kansallisista tai kansainvälisistä normeista.

Tyylilajin ja vaatimustason valinta

Millaisia tyylilajeja on?

Sana ”tyyli” voi tarkoittaa täysin henkilökohtaista tapaa toimia, mutta myös yleisempää toi­min­ta­tapaa. Voimme puhua esimerkiksi jonkun hiihtotyylistä, mutta myös hiihdon pe­rin­tei­ses­tä tyylistä vastakohtana luistelutyylille. Samoin kielen tyyleistä puhuttaessa voi­daan tar­koit­taa omintakeista, persoonallista ilmaisutapaa tai kielellisen ilmaisun yleistä lajia.

Mainittu ero on olennainen siksi, että tyylilajin huomioon ottaminen ei merkitse per­soo­nal­li­sen tyylin hävittämistä. Kaikkia tyylilajeja, myös asiatyyliä, voi käyttää omin­takei­sel­la tavalla. Eri asia on, että asiatyylin luonteeseen kuuluu hillitty ilmaisu, joten siinä henkilö­koh­tai­set tyylit vaihtelevat vähemmän kuin esimerkiksi runoudessa.

Aiemmin tyylin peruslajeina pidettiin arkityyliä, asiatyyliä ja juhlatyyliä. Käytännössä juhlatyyli on käynyt harvinaiseksi, ja arki- ja asiatyyli ovat sekoittuneet toisiinsa ja toisaalta muuttuneet monivivahteisiksi. Lisäksi kaunokirjallisuudella on omat tyylilajinsa.

Käytännössä asiateksteillä voidaan sanoa olevan eräänlainen perustyylilaji, josta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä asiatyyli. Asiatekstien muut lajit voidaan kuvata sen pohjalta, suhteessa siihen. Asiatyyli kohtaa meidät kaikkialla – sanomalehdissä, tietokirjoissa, asia­pitoisilla Internet-sivuilla jne. Sitä voi tyypillisimmillään luonnehtia seuraavanlaiseksi:

Asiatyyli on yleensä turvallisin tyylilajin valinta. Erityisesti tämä koskee tilannetta, jossa lukijakunta on laaja tai tuntematon. Mutta lukijakunnan ja asian mukaan voi käyttää asiatyylistä osittain poikkeavaa tyyliä: yksinkertaisen käyttökielen tyyliä, arkista tyyliä, tuttavallista tyyliä, virallista tyyliä, jopa juhlavaa tyyliä.

Esimerkiksi lehteen kirjoitettaessa on yleensä parasta noudattaa samantapaista tyyliä kuin kyseisessä lehdessä yleensäkin. Tyyli on suuressa määrin jäljittelyä. Toisaalta lievät poikkeamat siitä, millainen tyyli on tapana joissakin yhteyksissä, eivät yleensä häiritse. Tyyliä ei yleensä erikseen opetella, vaan se opitaan ohimennen, kun luetaan tyylin mukaisia tekstejä.

Tyylirikko on selvä poikkeama tekstin yleisestä tyylistä taikka sellaisesta tyylistä, jota jossakin yhteydessä yleisesti odotetaan. Tyypillinen esimerkki on arkinen sana, kuten ”pärjätä”, tavallisessa asiatyylissä. Toinen esimerkki on vanhanaikaisen kirjakielen ilmaisu kuten ”on saapuva” tavallisessa tai arkisessa tyylissä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos sana arveluttaa, se luultavasti ei sovi tyyliin. Lähes aina löytyy asiatyylinen vaihtoehto. Kokematon kirjoittaja tekee usein sen virheen, että kirjoittaa tyyliltään ”epäilyttävän” sanan lainaus­merkkeihin. Jos sana on tyyliin sopimaton ilman lainaus­merkkejä, niin lainaus­merkkien käyttö vain korostaa sen sopimattomuutta. Jos se taas ei ole sopimaton, lainaus­merkit herättävät ihmetystä.

Tyylirikko voi olla harkittu tehokeino, mutta useimmiten se on tahaton virhe. Sen hai­tal­li­suus riippuu paljolti siitä, millaisen asian keskellä ja missä tyylilajissa ollaan. Tämänkin takia asiatyyli on yleensä turvallinen vaihtoehto, koska siinä lievät tyylirikot eivät häiritse kovin paljoa. Sen sijaan viralliseksi, vakavaksi ja jopa yleväksi tarkoitetussa tyylissä on osattava välttää arkisia sanoja ja sanakäänteitä.

Tyyliin kompastelua

Jos asiatekstissä yritetään sanoa asiat liian hienosti, ei tyylirikko sinänsä ole kovin vakava. Mutta varsin usein myös tehdään kielivirheitä, kun yritetään käyttää liian hienoa tyyliä.

Lauseenvastikkeet ovat varmaankin tyypillisin kompastuskivi. Erittäin usein lauseenvastike on muodoltaan virheellinen tai merkitykseltään väärä, monesti molempia. Lauseen­vas­tik­kei­ta käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Sadan metrin juoksussa Matti voitti Pekan tullessa kolmanneksi.
Sadan metrin juoksussa Matti voitti ja Pekka tuli kolmanneksi.

Arkisessa käyttökielessä kuten uutisissa ja lyhyissä tiedotteissa lauseenvastikkeita ei ole syytä käyttää juuri koskaan. Mitä pitemmäksi lauseenvastike muodostuisi, sitä suurempi syy on vaihtaa se sivulauseeksi. Usein se pitää korvata päälauseella, kuten edellä olevassa esi­mer­kis­sä, jossa alkuperäinen lause on suorastaan virheellinen. Ilmaisu ”Pekan tullessa kol­man­nek­si” tarkoittaisi ’kun Pekka tuli kolmanneksi’, ja siitähän ei ole kyse, koska Pekan voit­to ei ole saman­aikainen kuin Matin tulo kolmantena maaliin.

Aukioloaikoja rajoittamalla ihmiset eivät joisi nykyistä vähempää.
Jos aukioloaikoja rajoitettaisiin, ihmiset eivät silti joisi nykyistä vähempää.
Aukioloaikojen rajoittaminen ei vähentäisi juomista.

Alkuperäisessä lauseessa sana ”rajoittamalla” on kieliopin mukaan predikaatin ”eivät joisi” määrite, joka kertoo tekemisen tavan. Tämän mukainen tulkinta on tässä tapauksessa jär­je­tön. Mutta tällainen virhe voi johtaa tilanteeseen, jossa kieliopin mukainen tulkinta ei ole il­mei­sen mieletön, mutta ei myöskään se, mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi lause ”Aukioloaikoja ra­joit­ta­mal­la ravintolat päätyisivät vaikeuksiin” tarkoittaisi itse asiassa ’Jos ravintolat ra­joit­tai­si­vat aukioloaikoja, ne päätyisivät vaikeuksiin’. Kun käytetään sivulauseita, ajatus saa­daan var­mem­min oikeaksi ja myös helpommin ymmärrettäväksi. Edellä on myös toinen korjaus­vaihto­ehto, joka sopisi esimerkiksi otsikoksi.

Kielikuvat ontuvat usein kuin osuuskaupan hevonen, ja lisäksi niitä usein kirjoitetaan vää­rin. Kielikuvista sanotaan sinänsä aiheellisesti, että ne tekevät kielen havainnolliseksi ja elä­väk­si. Mutta kielikuva voi kangistua pelkäksi sanonnaksi, jolloin se on melko harmiton, mutta myös tehoton tyylikeinona. Esimerkiksi sana ”pattitilanne” on alkujaan ollut kielikuva, koska se viitannut šakkipelin tilanteeseen, pattiin, joka on sääntöjen mukaan tasapeli. Sana on kuitenkin ruvennut tarkoittamaan ratkaisematonta, jumittunutta tilannetta, siis aivan eri asiaa. Sel­lais­ta sattuu, mutta olennaista on, että sana ei voi enää toimia kielikuvana kenellekään.

Taivutusmuodoilla yritetään joskus tavoitella korkealentoista tyyliä. Esimerkiksi niin sa­not­tu­ja refleksiivisen taivutuksen muotoja kuten ”loihe” (varsinaisesti ’loi itsensä’) ja ”heit­ti­he” ’heittäytyi’ ei käytetä yleiskielessä, joten saatetaan ajatella, että niillä tehdään teks­tis­tä erityisen hienoa. Yleensä kuitenkin sekä muoto että merkitys on pielessä, ja vaikka ne oli­si­vat oikein, lukijat eivät niitä ymmärrä. Tällaiset muodot kuuluvat vain murteella kirjoitettuihin teksteihin.

Murteellisuudet voivat sopia kaunokirjallisuuteen esityksen ja henkilö­hah­mo­jen elä­vöit­tä­mi­sek­si ja paikallis­värin tuomiseen. Asiatyyliin ne eivät yleensä kuulu. Harva käyt­tää­kään murre­ilmauksia tahallaan, mutta niitä voi lipsahtaa tekstiin siksi, että niitä ei huomata mur­teel­li­suuk­sik­si. Esimerkiksi sana ”tavan” merkityksessä ’tavallinen’ on hyvin yleinen monissa kielimuodoissa. Se kuitenkin hämmentää usein niitä, joiden omaan murteeseen se ei kuulu; he jäävät ihmettelemään, mitä esimerkiksi ”tavan ihminen” oikein tarkoittaa.

Asiatyylin perussäännöksi sopii: Kun alkaa epäilyttää, on parempi kirjoittaa siten kuin sanoisi. Tämä ei tarkoita arkisen puhekielen kirjoittamista, vaan sitä, että asian esit­tä­mi­sen tapa on samanlainen kuin puheessa. Sanat ja muodot kannattaa yleensä kirjoittaa kirja­kielen mukaisiksi, mutta virkkeiden rakenteen pitäisi olla suhteellisen lähellä sujuvaa puhe­kieltä. Ei kai kukaan aloittaisi palaverissa puheenvuoroaan näin: ”Epäonnistuttuamme pyr­ki­myk­sis­sä saavuttaa suurempi markkinaosuus teen eh­do­tuk­sen – –”. Oireellista on, että äidin­kie­le­nään suomea puhuvakin voi alkaa epäillä objektivirhettä: pitäisikö kirjoittaa ”suu­rem­man markkina­osuuden”? Pikemminkin sanoisimme: ”No ku me ei oo onnistuttu saa­vut­taan isom­paa markkinaosuutta, niin mä ehdotan – –”. Kirja­kieli­ses­sä asussa se kelpaa kieleltään melkein minne vain: ”Koska emme ole onnistuneet saavuttamaan suurempaa markkina­osuut­ta, ehdotan – –”.

Pulmatilanteiden kiertäminen

Mitä tehdä, kun kaikki on väärin?

Tämä pieni virke aiheutti eräällä keskustelufoorumilla syytöksen pilkkuvirheestä:

Minähän olen sentään soitellut enemmän, kuin minulle on tullut puheluja.

Sääntöjen mukaan pilkku on oikein. Yleisten sääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuuluu pilkku, koska se aloittaa sivulauseen (seuraa ilmaisu, jossa on predikaatti, tässä ”on tullut”). Mutta sääntö on epämääräisesti muotoiltu. Siihen sisältyy ohje, jonka mukaan pilkun voi jättää pois, jos kuin-sana viittaa edeltävään sanaan. Tässä sen voi ajatella viittaavan enemmän-sanaan.

Yleinen kielitaju ei hyväksy kiinteän ilmaisun ”enemmän kuin” rikkomista pilkulla. Eihän pilkun kohdalla tällöin olisi edes mahdollista tauon paikkaa.

Vaikeuksien välttämisen periaate on: Kun kumpi tahansa kahdesta vaihtoehdosta ärsyttää osaa ihmisistä, valitaan jokin kolmas tapa, usein lauserakenteen muuttaminen.

Minähän olen sentään soitellut useampia puheluja kuin saanut.

Esimerkkitapauksessa ei vaikeuden välttäminen ehkä ole tarpeen. Voisimme hyvin käyttää alkuperäistä ilmaisua ilman pilkkua. Mutta periaate on tärkeä. Jos joutuu kysymään, miten jokin sana tai ilmaisu pitää kirjoittaa, kannattaa ensin harkita, miten sen voi kiertää. Vaikka löytäisit oikean ilmaisun, se usein on monien lukijoiden mielestä väärä.

Vaikeuksien välttely

Jos kirjoittaja joutuu kysymään, miten ilmaisu kirjoitetaan, niin lukija joutuu kysymään, mitä se tarkoittaa. Tämä väite on tietysti kärjistetty. Mutta ne kieliasiat, joita kirjoittaja pysähtyy selvittelemään, eivät yleensä ole selviä lukijoillekaan. Siksi kirjoittajan kannattaa pikemminkin yrittää väistää ongelma kuin etsiä siihen oikea ratkaisu.

Ei ole tärkeää olla oikeassa kieliasioissa. Tärkeää on kirjoittaa niin, että se ei ole lukijoiden mielestä väärin, ainakaan kovin väärin, ja että viesti menee perille.

Ongelmien välttely on viisasta, ei pelkurimaista. Monet kielenkäytön ongelmista ovat tekemällä tehtyjä, ja niitä on hyväkin väistellä. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasu on usein horjuva, ja käyttämällä oikeaa muotoa (esimerkiksi ”hierarkkinen”) saa usein osan lukijoista ihmettelemään, koska he ovat tottuneet virheelliseen muotoon (esimerkiksi ”hierarkinen”). Tällaisen tilanteen voi usein väistää käyttämällä omaperäistä sanaa (esi­mer­kik­si ”monitasoinen”), jonka kirjoitusasu on yleensä ongelmaton.

Jos kirjoittaja kysyy mielessään ”Saako sanoa…?”, on yleensä parempi sanoa asia toisin, olipa virallisen kielen­huollon kanta mikä tahansa. Kun kysytään, onko jokin ilmaus hy­väk­syt­tä­vä, on taustalla yleensä se, että sitä joissakin piireissä pidetään hylättävänä. Ei tar­vit­se miet­tiä eikä selvitellä, onko ”alkaa tekemään” jo hyväksytty. ”Alkaa tehdä” ei häiritse ketään.

Vastaavasti kysymykseen ”Miten lyhennetään…?” paras vastaus on yleensä se, ettei pidä lyhentää lainkaan. Näin vältetään paitsi kysymys lyhenteen kirjoitusasusta myös se, että ly­hen­teet ovat erittäin usein monitulkintaisia tai käsittämättömiä osalle lukijoista.

Vaikeuksien välttelyä ei kuitenkaan pidä viedä äärimmäisyyksiin. Jos kysymme, pitääkö kirjoittaa ”alkuaan” vai ”alkujaan”, päädymme ehkä siihen, että molemmat ovat hyväksyttäviä ja tarkoittavat samaa, mutta ”alkujaan” on selvästi tavallisempi yleiskielessä, ”alkuaan” taas on yleisempi kielen­huollon teksteissä. Voisi tuntua siltä, että kolmas vaihtoehto, ”alun perin”, kiertää ongelman. Se on kuitenkin toisella tavalla ongelmallinen, koska suositusten vastainen yhteen kir­joit­ta­mi­nen, ”alunperin”, on varsin tavallista ja siten monen lukijan mielestä oikein. Liiaksi ei siis pidä uppoutua vaikeuksien välttelyyn. Pikkuasioissa voi hyvin toimia niin, että käytetään kielenhuollon suosittamaa asua, ellei se tunnu selvästi yleisen käytännön vastaiselta. Keskenään yhtä hyväksyttävistä asuista voi valita sen, joka ensin tuli mieleen.

Vaikeita normeja

Miten sana ”yhdessätoista” kirjoitetaan numeroita käyttäen? Oikea vastaus on ”11:ssä”. Tämä on hiukan hankalaa, koska sekä kirjoittajan että lukijan pitää oikeastaan tehdä muoto-opil­li­nen eli morfologinen analyysi: sana jaetaan osiin ”yhde|ssä|toista” ja tästä sitten poi­mi­taan pääte ”ssä”.

Entä ”yhdennessätoista”? Vastaus on ”11:nnessä” ja siis vielä hankalampi. Sanan  ”yhdennessätoistakaan” kirjoittaminen numeroin onkin sitten jo asia, jossa sääntöjen soveltaminen on hankalaa. Muodollisesti oikein on ”11:nnessäkaan”. Mutta tämä on jo aika mieletöntä. Jos lukija ei ihmettele sitä, hän ei ole hereillä. Hereillä oleva lukija taas joutuu keskeyttämään lukemisensa kieliopillista askartelua varten, jotta täysin ymmärtäisi, mistä on kyse.

Järjestyslukujen taivutus on itsessään hankalaa. Numeroin kirjoitettuina ne ovat useim­mil­le ylivoimaisia taivuttaa. Vastaavista syistä kannattaa välttää lyhenteiden ja outojen sanojen taivutusta. Usein voidaan kirjoittaa ilmaisu sanoin eikä lyhennettä tai numeroita käyttäen. Yleensä on myös mahdollista muotoilla virke toisella tavalla niin, että ilmaisu saadaan perusmuotoon.

Hän tuli 11:nneksi.
Hän tuli yhdenneksitoista.
Hän tuli sijalle 11.

Kun ongelmaa ei voi kiertää

Aina ei ongelman kiertäminen tietenkään ole mahdollista. Silloin herää kysymys, mitä normia sovelletaan. Jos kirjoittajan on pakko valita esimerkiksi kahdesta sanasta toinen, vaikka kum­pi­kin on jonkun mielestä väärä, on harkittava, mitä lukijoiden enemmistö ajattelee. Myös kannan­otto­jen voimakkuus voi olla merkitsevä.

Vaikka kielikysymyksestä olisi olemassa jokin selvä sääntö, voi olla, että vallitseva käy­tän­tö ei ole säännön mukainen. Etenkin, kun kirjoittaja etsii apua kielikysymykseen, joka ei koske hänen erikoisalaansa, on syytä suhtautua kriittisesti hakuteoksiinkin. Useinkin jonkin alan termistön on tehnyt sanastotyöryhmä, jolla on omat ideansa, ehkä puhdas­kielisyys­tavoit­teen­sa­kin. Internetin hakuvälineillä löytyy usein suuntaa antavaa tietoa siitä, onko jokin sana todella käytössä vai onko se vain sanastoissa.

Normaalia on se, mitä tekstin kohderyhmä pitää normaalina. Vaikka ilmaisut olisivatkin lukijoille ymmärrettäviä, niistä osa voidaan kokea oudoiksi ja asiaankuulumattomiksi. Esimerkiksi arkisen yleispuhekielen sanat (kuten ”meinata”) ovat useimmille hyvin tuttuja, mutta sopivatko ne kirjoitettuun tekstiin?

Epäselvissä tilanteissa viralliset säännöt kuitenkin tuovat turvaa. Jos kieliongelmaan ei ole selvää ratkaisua, niin normia noudattava voi ainakin perustella valintansa järkevän nä­köi­ses­ti. Termistöasioissa voi suoraan viitata sanastoon, jota on käytetty. Ainakin se voi vakuuttaa lukijan siitä, että tekstin outoudet eivät johdu hutiloinnista.

Oikoluku auttaa

Oikoluvun käsite

Oikoluvulla tarkoitetaan nykyisin tekstin kieliasun tarkistamista. Kirjapainoalalla sillä on kuitenkin yleensä toinen, vanhempi merkitys: painovedoksen tarkistaminen siinä olevien ladontavirheiden korjaamiseksi. Sellaisesta tarkistamisesta käytetään myös nimitystä oikaisuluku tai korjausluku.

Kielenhuoltajat suosittelevat sanan ”oikoluku” tilalle sanaa ”oikaisuluku” tai sanaa ”korjausluku”. Vaikka ”oikoluku” onkin oikeastaan epälooginen nimitys, se on käytännössä kätevä sekä yleisesti ymmärretty ja käytetty. Julkaisualalla ”oikoluku” siis tarkoittaa oikovedoksen tarkistamista, jossa tutkitaan, onko käsikirjoitus ladottu oikein, eikä tarkoitus ole puuttua kieliasuun. Nykyisin sellaisessa oikoluvussa tarkistetaan, ettei tekstistä ole pudonnut mitään pois ja ettei muutakaan erikoista ole tapahtunut, esimerkiksi että käytetyt erikoismerkit ja tehokeinot näkyvät oikein. Lisäksi pitäisi tarkistaa tekstin rivitys, lähinnä huomata väärät tavutukset.

Oikoluvun luonne vaihtelee suuresti. Se saattaa olla pelkkää oikeakielisyyden tarkistamista eli sen tarkistamista, että sanojen asu, lauserakenteet, välimerkkien käyttö yms. noudattavat kielen sääntöjä. Tässä merkityksessä oikoluku-sanaa käytetään tässä kirjassa.

Usein oikolukuun kuitenkin liittyy myös tyylikysymyksiin ja ymmärrettävyyteen, esityksen rakenteeseen, asioiden toistamiseen ja moniin muihin seikkoihin puuttumista. Saatetaanpa oikoluvuksi kutsua sellaistakin tarkistamista, joka koskee myös asiasisältöä, ehkä jopa ensi­sijai­ses­ti sitä.

Oikoluku-sanan merkityksen kirjavuuteen on syynsä. Usein on käytännöllistä tehdä monia erityyppisiä tarkastuksia samalla kertaa. On myös vaikea rajata, mikä on oikeakielisyyttä, mikä tyyliä, mikä taas ymmärrettävyyttä.

Oikoluvun tarve

Oikoluvun tarve syntyy ennen muuta siitä, että ihmiset tekevät virheitä myös kirjoittaessaan ja muokatessaan tekstiä. Kieliasun virheitä syntyy vahingossa näppäilyvirheinä ja huolimattomuusvirheinä, mutta myös siksi, että kirjoittaja ei tunne jotain kielen normia tai soveltaa sitä väärin.

Huolelliselle kirjoittajalle voi syntyä harhakäsitys oman tekstin virheettömyydestä siksi, että hän huomaa omia virheitään ja korjaa niitä jo kirjoittamisen aikana. Kuitenkin moni virhe jää huomaamatta. Lukiessaan ihminen tiedostamattaan korjaa tekstin virheitä, tai oikeammin sanottuna hän hahmottaa hiukan väärin kirjoitetun sanan oikein edes tajuamatta, että siinä on virhe. Joku muu lukija saattaa hyvin huomata virheen, ehkä ärsyyntyäkin sitä, äärimmillään jopa ymmärtää asian väärin.

Oikoluvun tarpeesta voi usein vakuuttua helposti tarkistamalla omaa tekstiään oiko­luku­ohjelmalla.

Oikoluvun tavat

Oikolukua voi tehdä kirjoittaja itse, joku muu tai tietokoneohjelma. Nämä tavat voivat täydentää toisiaan.

Yleensä kannattaa aloittaa oikolukuohjelman käytöllä. Ohjelmat ovat paljon tarkempia huomaamaan sanojen kirjoitusvirheitä kuin ihmiset, ja ne myös toimivat tehokkaammin. Erityisesti jos käytetään palkattua kielentarkastajaa, on tärkeää antaa hänelle teksti, joka on jo tarkistettu oikolukuohjelmalla.

Usein kirjoittajalla ei ole mahdollisuutta saada ketään muuta tarkistamaan tekstiä. Tällöin on yleensä eduksi, jos hän voi pitää ainakin muutaman päivän tauon ennen viimeistä tarkistusta, joka sisältää oikoluvun – sen jälkeen, kun viimeiset asiatarkistukset on tehty ja oikolukuohjelmaa on käytetty.

Oikolukuohjelmat

Oikolukuohjelma voi olla itsenäinen ohjelma tai toisen ohjelman – kuten tekstinkäsittely- tai sähköpostiohjelman – osa. Se voi olla myös verkon kautta käytettävä niin, että sitä voi käyttäjän kannalta kutsua pikemmin palveluksi kuin ohjelmaksi.

Oikolukuohjelmia on monia erilaisia, ja niiden tekemät tarkistukset vaihtelevat suuresti. Oikeinkirjoituksen tarkistamisen lisäksi ohjelmat saattavat tarkistaa välimerkkien käyttöä, merkintätapoja ja jopa lauserakenteiden oikeellisuutta jossain määrin. Vaihtelun takia voi olla eduksi tarkistaa teksti useallakin ohjelmalla.

Tärkeitä oikoluvun apuvälineitä ovat:

Edellä mainitut oikolukuohjelmat ovat varsin kehittyneitä ja toisaalta useimmissa kirjoittamistilanteissa käytettävissä. Harvoin on hyvää syytä olla käyttämättä jotakin niistä. Niiden lisäksi on sekä osittain vielä kehittyneempiä, osittain melko alkeellisia oikolukuohjelmia.

Joissakin sähköpostiohjelmissa on oikolukutoiminto. Jos käyttämässäsi ohjelmassa ei ole ja jos kieliasu on tärkeä, voit kirjoittaa tekstin ohjelmalla, jossa on mahdollisimman hyvä oikoluku, ja sitten leikata ja liimata sen toiseen ohjelmaan.

On olemassa myös maksullisia oikolukuohjelmia, joissa on vielä monipuolisempia mahdollisuuksia. Esimerkkinä mainittakoon Lingsoft-yhtiön tarkistin, josta on verkossa vapaasti käytettävä esittelyversio: Lingsoft Proofreader demo.

Kirjoitusmerkit

Välimerkkien tärkeys

Yleistä välimerkeistä

Tässä luvussa käsitellään aluksi välilyöntien käyttöä, sitten pilkkusääntöjä ja muita väli­merkki­sääntö­jä. Sen jälkeen tarkastellaan hiukan laajempia kysymyksiä, joissa kuitenkin yksittäisillä merkeillä on merkittävä osuus: lainausten, luetelmien ja lukujen kirjoittaminen sekä epäsuotavien rivinvaihtojen estäminen. Lopuksi kuvataan erikoismerkkien kir­joit­ta­mis­ta ja käyttöä.

Välimerkit ovat oikeakielisyyden keskeinen osa-alue, yleensä liiankin keskeinen. Usein ajatellaan, että tekstin viimeistely on ”pilkkujen panemista paikoilleen”, vaikka sen pitäisi olla enimmäkseen aivan muuta. Mutta koska hyvin monet kirjoittajat kokevat väli­merk­kien käy­tön ongelmaksi, sitä käsitellään tässä oppaassa varsin yksityiskohtaisesti.

Välimerkkien käytön oikeellisuus on oireellista: niiden huoliteltu käyttö tulkitaan osoi­tuk­sek­si siitä, että teksti on muutoinkin huoliteltua. Huolellisuus taas voidaan muun ohessa nähdä merkiksi siitä, että kirjoittaja pitää sekä tekstiään että lukijoitaan arvossa.

Huolellisuuteen pyrittäessä kiinnitetään huomiota jopa siihen, onko pilkku kursivoitu vai ei. Vaikka niin ei yleensä tehdäkään, on esimerkiksi sulkeiden tai kysymysmerkin kursivointi joskus olennaista. Ks. kohtaa Tehosteet ja välimerkit.

Jotkin välimerkkisäännöt ovat melko mielivaltaisia. Sääntöjen perustana on kyllä jonkin­lai­nen johdonmukaisuus, mutta siitä poiketaan ulkoasusyistä. Esimerkiksi lainausten yh­tey­des­sä on poikkeussääntöjä, joiden mukaan välimerkkejä jätetään pois eräissä ta­pauk­sis­sa, ja taustalla on useinkin halu välttää monien peräkkäisten välimerkkien esiin­ty­mistä.

Lukijalle tärkeintä on jaksotus

Välimerkkien käytössä tärkeintä on, että ne auttavat lukijaa hahmottamaan tekstin rakennetta:

Milloin välimerkillä on itsenäistä merkitystä?

Välimerkeillä on harvoin itsenäistä merkitystä. Teksti on pääosassa, ja välimerkit auttavat tekstin lukemista ja ymmärtämistä. Suomen kielessä esimerkiksi kysymys eroaa lause­raken­teel­taan toteamuksesta, joten kysymysmerkki on mukana vain tekemässä selväksi jo ensi vilkaisulla, että virke on kysymys.

Pilkku merkityksen muuttajana

Usein esitetään esimerkkejä siitä, miten välimerkki voi muuttaa virkkeen merkityksen. Ta­val­lisin lienee tarina armonanomukseen saadusta vastauksesta ”Armoa ei Siperiaan”, joka voi­daan lukea ”Armoa, ei Siperiaan” tai ”Armoa ei, Siperiaan”.

Pilkulla voi olla hyvinkin vahva vaikutus todellisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi se, onko sanan määritteiden välissä pilkku, voi ratkaisevasti vaikuttaa merkitykseen. Eri asia on, että tällaiset hienoudet jäävät monilta lukijoilta huomaamatta.

Hän teki toisen rakentavan ehdotuksen. [Hän oli aiemmin tehnyt rakentavan ehdotuksen, ja nyt hän teki toisen ehdotuksen, joka myös on rakentava.]
Hän teki toisen, rakentavan ehdotuksen. [Hän oli aiemmin tehnyt ehdotuksen, ja nyt hän teki toisen, joka on rakentava. Tämä sisältää väitteen, että ensimmäinen ehdotus ei ollut rakentava.]

Mutta jos virkkeen merkitys on pilkkujen varassa, se on heikoissa kantimissa. Silloin on parempi muotoilla teksti uudestaan. Seuraavassa esimerkissä on ensin kaksi tekstiä, joissa pilkutus muuttaa merkityksen. Sitten on asiat esitetty toisella, selvemmällä tavalla. Tällöin huolimattomastikin lukeva saa oikean käsityksen siitä, mitä tapahtui.

Hän näki tytön, joka hymyili iloisesti ja käveli sitten pois.
Hän näki tytön, joka hymyili iloisesti, ja käveli sitten pois.
Hän näki tytön, joka hymyili iloisesti. Sitten hän käveli pois.
Hän näki tytön, joka hymyili iloisesti. Tyttö käveli kuitenkin pois.
Muut välimerkit merkityksen muuttajina

Virkkeen lopettavan välimerkin valinnalla voidaan joissakin tilanteissa tehdä ero totea­muk­sen, huudahduksen, kysymyksen ym. välillä. Kielikello 2/2006 esittää tästä kohdassa Virkkeen päättövälimerkit esi­merkki­kokoel­man, joka on omalla tavallaan havainnollistava, mutta voi antaa väärän kuvan siitä, miten järkevää välimerkeillä pelaaminen on:

Kaikki hyvin.
Kaikki hyvin!
Kaikki hyvin?
Kaikki ”hyvin”.
Kaikki hyvin…

Esimerkeistä kaksi ensimmäistä tarkoittavat samaa asiaa eri sävyissä. Kysymyksen muo­dos­ta­mi­nen lisäämällä pelkkä kysymysmerkki loppuun on sen sijaan kyseenalaista ja suomen kieleen huonosti istuvaa. Ironian tavoittelu lainausmerkeillä on usein aika epä­onnis­tu­nut­ta. Ellipsi (pistekolmikko) taas osoittaa, että esitys jää kesken, mutta lukijan päätel­tä­väk­si tai arvattavaksi jää, miksi.

Lyhyempiä virkkeitä, vähemmän pulmia

Suurin osa välimerkkien käytön ongelmista johtuu siitä, että virkkeet ovat liian pitkiä. Siksi tärkein välimerkki on piste. Pitkä virke kannattaa jakaa kahtia, koska se yleensä sisältää kaksi eri asiaa. Tuloksena on lyhyempiä virkkeitä, joihin on helpompi panna pilkut pai­koil­leen. Sitä paitsi lyhyissä virkkeissä eivät pilkkuvirheetkään paljoa haittaa.

Usein virkettä voi lyhentää muutenkin kuin jakamalla. Kenties sivulause voidaan kor­va­ta lyhyemmällä ilmaisulla tai jopa jättää pois. Seuraavassa esimerkissä on ensin pitkä virke, sitten sama asia sanottuna suoremmin, jolloin pilkkuongelmia on vähemmän. Kyse ei ole vain pituudesta, vaan enemmänkin rakenteen mutkikkuudesta. Mutkikkuuden aiheuttaa usein se, että virke aloitetaan käsitteellisellä substantiivilla kuten ”syy”.

Syy, miksi kysyn tätä, on se, että lakiteksti vaikuttaa ristiriitaiselta.
Kysyn tätä siksi, että lakiteksti vaikuttaa ristiriitaiselta.

Välilyönnit

Sisällys:

Ennen välimerkkejä tarkastellaan tässä lyhyesti väli­lyön­tien käyttöä. Syynä on etenkin se, että väli­merk­kien käytön sään­nöt ottavat myös kantaa siihen, tu­lee­ko väli­mer­kin eteen tai jäl­keen väli­lyönti.

Välilyönnit ja välit

Sana välilyönti tarkoittaa suppeassa merkityksessä erityistä merkkiä, joka saa aikaan tyhjän välin. Tätä ns. tavallista välilyöntiä käytetään etenkin sanojen välissä. Kirjoitus­koneella tai tietokoneella kirjoitettaessa välilyönti saadaan aikaan leveällä näppäimellä, joka on kirjain­näppäinten alla. Tietokonealalla tästä merkistä käytetään usein nimitystä blanko, eng­lan­nis­sa sanaa space.

Kielen säännöissä käytetään usein ilmaisua tyhjä väli eikä välilyönti. Osittain tämä johtuu siitä, että halutaan kiinnittää huomiota itse asiaan, kuten sanojen erottamiseen tyhjillä väleillä, eikä merkkiin tai näppäimeen, joilla välit saadaan aikaan. Lisäksi välilyönti usein mielletään ”venymättömäksi” tyhjäksi väliksi, kun taas tyhjät välit voivat olla erilevyisiä esimerkiksi palstan tasaamiseksi. Tässä oppaassa kyseisiä ilmaisuja kuitenkin käytetään samaa tarkoittavina.

Peräkkäisiä välilyöntejä käytetään joskus tekstin muotoilemiseksi. Tämä on kuitenkin epävarmaa ja vaikeasti hallittavaa. Peräkkäisiä välilyöntejä syntyy usein vahingossa. Verkkosivuilla (HTML:ssä) peräkkäiset välilyönnit vastaavat yhtä välilyöntiä. Sen sijaan tekstinkäsittelyssä ja ladonnassa ne usein vaikuttavat ulkoasuun, yleensä kielteisesti: sanojen välit ovat epätasaisia. Esimerkiksi MS Word -ohjelman oikolukutoiminto havaitsee peräkkäiset välilyönnit, jolloin ne on helppo korjata.

Sanaa välilyöntimerkki käytetään myös laajemmassa merkityksessä. Silloin se tarkoittaa tavallisen välilyönnin lisäksi myös erilaisia muita merkkejä, joilla tuotetaan tyhjää tilaa. Joitakin niistä käsitellään tarkemmin seuraavassa. Hiukan laajempi kuvaus aiheesta on sivulla Unicode spaces.

Tekstin ladonnassa voidaan yleensä jakaa teksti eri riveille tavallisen välilyönnin kohdalta. Toisin sanoen välilyönti voi korvautua rivinvaihdolla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä koske kaikkia muita välilyöntimerkkejä kuin tavallista välilyöntiä.

Yhdistävä välilyönti

Yhdistävä välilyönti on erityinen merkki, joka tarkoittaa sellaista tyhjää väliä, jonka kohdalta tekstin jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Se siis toimii kuten tavallinen välilyönti, mutta yhdistää eli sitoo toisiinsa ne sanat tai muut ilmaisut, joiden välissä se on, niin etteivät nämä ilmaisut joudu eri riveille.

Ellei ole vaaraa eri riveille jakautumisesta, voidaan sitovan välilyönnin sijasta käyttää tavallista välilyöntiä.

Yhdistävän välilyönnin englanninkielinen nimi on no-break space. Suomen kielessä käy­te­tään myös mm. seuraavia nimityksiä: sitova välilyönti, katkeamaton väli­lyön­ti, kova välilyönti. Myös esiintyy nimityksiä, joissa välilyönti-sanan tilalla on väli-sana.

Esimerkiksi Microsoft Word -ohjelmassa yhdistävä välilyönti saadaan aikaan näppäilyllä CtrlShift     eli siten, että välilyönti­näppäintä näpäytettäessä pidetään sekä Vaihto- eli Shift-näppäintä (tasonvaihtonäppäintä) että Ctrl-näppäintä alas painettuna. HTML:ssä taas voidaan käyttää merkintää   välilyönnin tilalla.

Esimerkiksi ilmaisussa ”10 €” on syytä käyttää yhdistävää välilyöntiä. Olisi ikävännäköistä ja jopa standardin vastaista, jos €-merkki joutuisi uuden rivin alkuun. Lisäksi voi olla hyö­dyl­lis­tä käyttää yhdistävää välilyöntiä kiinteästi yhteen kuu­lu­vien ilmaisujen välissä sil­loin­kin, kun eri riveille jakautumisesta ei ole vaaraa. Tämä johtuu siitä, että käytännössä yhdis­tä­vä välilyönti on yleensä myös ”venymätön välilyönti”.

Venymättömyys tarkoittaa, että jos tietokoneohjelma latoo tekstin tasa­levyiseen palstaan, se pitää yhdistävät välilyönnit kiinteänlevyisinä vaikka tarvittaessa venyttää tavallisia väli­lyön­te­jä. Tämä on eduksi, koska yhdistävää välilyöntiä usein käytetään kiinteästi yhteen kuuluvien ilmaisujen välissä. (Tavallisten välilyöntien venyvyys riippuu ohjelmasta. Yksin­kertai­sim­mas­sa tapauksessa ohjelma esittää ne kiinteänlevyisinä. Tasaus saattaa merkitä vain sitä, että ohjelma kasvattaa kaikkia sananvälejä yhtä paljon, jotta rivi tulee täyteen.)

Tämä on kiinteän, 15 cm:n levyiseksi tasattu teksti, jossa sanojen välit ovat vaihtelevanmittaiset.

Tämä on kiinteän, 15 cm:n levyiseksi tasattu teksti, jossa sanojen välit ovat vaihtelevanmittaiset, mutta ilmaisussa ”15 cm” on yhdistävä välilyönti.

Yleisiä välilyöntisääntöjä

Tässä oppaassa esitetään eräitä ohjeita siitä, milloin välimerkin tai erikoismerkin eteen tai jälkeen jätetään tyhjä väli ja milloin tyhjän välin tulee olla yhdistävä. Tässä oppaassa käytetty termi yhdistävä tyhjä väli tarkoittaa, että tulisi käyttää yhdistävää välilyöntiä tai tavallista välilyöntiä ja jotain keinoa rivinvaihdon estämiseen välin kohdalta. Keinona voi olla eri­tyis­ten ladontaa ohjaavien koodien käyttö ja jopa tekstin ulkoasun korjaaminen ”käsin” siirtämällä rivinvaihto eri paikkaan.

Yleisesti pätee lisäksi, että jos merkin kummallakin puolella on käytettävä tyhjää väliä, niistä ensimmäisen tulisi olla yhdistävä. Esimerkiksi yhteenlaskun merkkinä käytetyn plussan ym­pä­ril­le kuuluu välilyönti, ja esimerkiksi ilmaisussa kissat + koirat tulisi siis ainakin en­sim­mäi­sen välilyönnin olla yhdistävä. Näin vältetään plusmerkin joutuminen rivin alkuun. Toi­nen­kin välilyönti voi olla yhdistävä, jos typografisista syistä nähdään hyväksi.

Ellei mainintaa tyhjän välin käytöstä ole, ei tyhjää väliä käytetä tässä käsiteltyjen merkkien ympärillä.

Lisäksi voidaan yhdistävää tyhjää väliä käyttää kohdissa, joissa eri riveille jakaminen voisi aiheuttaa oudon tai luettavuutta heikentävän vaikutuksen. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi lyhyet, kiinteästi yhteen kuuluvat ilmaisut kuten ”ISO 9” tai ”sivu 5” sekä se, että kappaleen lopussa on hyvin lyhyt sana tms., jonka ei haluta jäävän yksinään rivin alkuun ns. orpo­sanak­si. Lisäksi voidaan yhdistävää tyhjää väliä käyttää pisteen jäljessä silloin, kun piste ei lopeta virkettä, esimerkiksi ilmaisussa ”ym. asiat”.

Lisätietoja yhdistävän tyhjän välin (etenkin yhdistävän välilyönnin) käytöstä on kohdassa Sanojen ”sitominen yhteen”.

Määrälevyiset välilyönnit

Sananvälien venyminen voidaan käytännössä usein estää myös käyttämällä jotakin määrä­levyis­tä välilyöntimerkkiä. Nämä ovat merkkejä, jotka vastaavat välilyöntiä, mutta joilla on suhteellisen tarkkaan määritelty kiinteä leveys.

Määrälevyisiä välilyöntimerkkejä
koodisuomeksienglanniksileveyskuva
U+200Bleveydetön välizero-width space0
U+200Ahieno välihair spacenoin 1/10…1/16 em
U+2009ohukethin space1/5 em tai 1/6 em
U+2005neljännesvälifour-per-em space1/4 em
U+2002en-väli (puolikas)en space1/2 em
U+2003em-väli (neliö)em space1 em

Em-yksikkö tarkoittaa fontin korkeutta ja vastaa karkeasti sanoen kahden merkin keski­määräistä leveyttä. Vaikka sen nimi alkujaan johtuu M-kirjaimesta, sillä ei ole mitään mää­ri­tel­tyä suhdetta tämän tai minkään muunkaan kirjaimen ulottuvuuksiin.

Tavallisen välilyönnin leveys vaihtelee fontin mukaan ja on keskimäärin noin 1/4 em. Sen leveys voi samaa fonttiakin käytettäessä vaihdella, jos taitto- tai muu ohjelma muutoinkin säätää merkkien ja sanojen välistystä esimerkiksi tasa­palstan tuottamiseksi.

Typografiassa tärkein määrälevyinen väli on ohut väli eli ohuke (thin space), joka on kapeampi kuin tavallinen välilyönti, mutta erottaa merkit vielä aika selvästi toisistaan. Seu­raa­vas­sa on ensimmäisellä rivillä tavallisia välejä, toisella ohukkeita. Esimerkki ei näy ha­lu­tul­la tavalla kaikissa selaimissa lähinnä fonttirajoitusten takia.

1 234 567 890 123 456
1 234 567 890 123 456

Ohukkeiden hyvä toteutus olisi sellainen, että ohjelma ladonnassa vain jättää sopivan tyhjän tilan merkkien väliin. Web-selaimet eivät kuitenkaan osaa tätä vaan ne lisäävät kyseiseen paikkaan merkin sellaisena, kuin se löytyy käytössä olevasta fontista. Yleisesti käytettävissä olevista fonteista vain muu­ta­mat, kuten Arial Unicode MS ja Lucida Sans Unicode, sisältävät ohukkeen. Muistakaan syistä ohuke ei toimi hyvin verkkosivuilla.

Tavallisen välin ja ohukkeen leveyksien suhde voi vaihdella fontin tai ohjelman mukaan. Unicode-standardin mukaan ohukkeen leveys on ”1/5 em (tai joskus 1/6 em”), mikä vastaa vajaata puolta yhden kirjaimen keskimääräisestä leveydestä. Käytännössä on paljon vaih­te­lua, ja taitto-ohjelmissa ohukkeen leveys on usein valittavissa. Niissä nimitys ”ohuke” tai vastaava tarkoittaakin ehkä taitollista käsitettä pikemminkin kuin määrä­levyistä merkkiä.

Tässä oppaassa lähdetään siitä, että oikeinkirjoituksen kannalta ohuke ja neljännesväli rinnastetaan tavalliseen välilyöntiin. Hienon välin käyttö on tulkinnaltaan ongelmallisempi. Sitä voisi pitää pelkästään typografisena säätönä, jolloin sitä voisi käyttää missä tahansa oikeinkirjoitussäännöistä riippumatta. Kuitenkin se on merkistöstandardien kannalta väli­lyönti­merkki, joten sillä voi olla mm. tekstin rivityksessä sama vaikutus kuin välilyönnillä.

Unicode-standardissa on myös kapea yhdistävä välilyönti U+202F. Se kuitenkin sisältyy hyvin harvoihin fontteihin, eikä sen leveyttä tai käyttötarkoituksia ole määritelty.

Määrälevyisten välilyöntien kirjoittamista tietokoneella käsitellään lisää kohdassa Merkkien välistys.

Pilkku

Sisällys:

Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että nii­den sisällä. Pilkun käyttö lai­naus­ten yh­tey­des­sä selostetaan kui­ten­kin koh­das­sa Lainausmerkit.

Pilkun merkitys

Pilkku on merkkinä melko huo­maa­ma­ton, mutta se on tärkein välimerkki pis­teen jälkeen. Piste jakaa esityksen virk­keik­si, kun taas pilkku auttaa hah­mot­ta­maan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla teks­tiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa nä­ke­mään kielellisten rakenteiden rajat.

Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käy­tön säännöt ovat melko mut­kik­kaat, ja nii­den oikea so­vel­ta­mi­nen vaatii lauseiden kieli­opil­lis­ta erit­te­le­mis­tä. Eipä ihme, että kielen­huolto niin usein koe­taan pilkku­säännöiksi ja pilkkujen vii­laa­mi­seksi.

Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiu­kat kuin ennen, vaan sallitaan mo­lem­mat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaa­mielisyys ei kui­ten­kaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyy­lik­kääs­ti. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat van­hoil­li­set käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tark­ko­jen sään­tö­jen mukainen pilkutus.

Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa useinkaan esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 väli­merkki­ohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin van­hoi­hin, lehden 2. numerossa v. 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käy­tön oh­jeis­sa on hyvin lyhyet pilkkuohjeet, joissa lähinnä vain viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kieli­kello 3/1995, artikkeli Pilkku). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja se­ka­vas­ti. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa pilkkusäännöt esitetään omana, laajahkona koh­ta­naan.

Tiivistelmä: pilkku lauseiden välillä ja sisällä

Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään sa­maan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilk­ku pois.

Työryhmässä sovittiin, että seuraavassa kokouksessa asiaa käsitellään uudelleen, koska se vaatii vielä lisäselvityksiä.

Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.

Pekka kävi kalassa ja lähti sitten töihin.

Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:

Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, auttamassa luettavan tekstin jäsentämistä, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.

Hiukan toisentyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Pilkku.

Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.

Lauseiden tunnistaminen

Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lau­sei­ta. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esi­mer­kik­si ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi pre­di­kaat­tia, esi­mer­kik­si ”illalla saunoimme ja uimme”, tai useam­pia­kin, esimerkiksi ”Tulin, näin ja voitin”.

Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alle­viivat­tu­na): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pää­sään­nön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.

Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio kuten ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-​sana ei aloita sivulausetta.

Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:

Sivulauseen aloittaa yleensä jokin sana, joka selvästi osoittaa sen sivulauseeksi, kuten ”jos”, ”että” tai ”joka”. Esimerkiksi eräistä yhdentekevyyttä ilmaisevista sivulauseista sellainen sana kuitenkin puuttuu.

Hän lupasi tulla, olipa ilma millainen hyvänsä. ~
Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.
[= Hän lupasi tulla, vaikka ilma olisi millainen hyvänsä.]

Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättö­väli­merkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käy­te­tään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.

Lauseenvastikkeet eivät ole lauseita

Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:

Voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lauseita.
Ulkoilman lämpötilan noustessa sietämättömän korkeaksi käy tarpeelliseksi siirtyä ilmastoituun sisätilaan.

Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole pre­di­kaat­tia. Mui­ta esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suun­ni­tel­mam­me” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suun­ni­tel­mamme”).

Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja pahek­sua­kin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.

Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pil­kul­la sillä perustella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.

Susi juoksenteli, selvästikin saalista etsien, kaatopaikkojen ympärillä.
Susi juoksenteli kaatopaikkojen ympärillä, selvästikin saalista etsien.
Ilmiö on havaittu Karjaalla, Lopella ja Porvoossa, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seu­raa­vas­sa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-​sivu­lause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.

Meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lauseita, voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla.

Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseen­vas­tik­kei­ta, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseen­vas­tik­kei­den sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.

Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lauseita.
Kun ulkoilman lämpötila nousee sietämättömän korkeaksi, käy tarpeelliseksi siirtyä ilmastoituun sisätilaan.

Rinnakkaiset päälauseet

Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Voidaan ajatella, että pilkku jätetään pois, jotta lauseet näyttäisivät kiinteämmin kuuluvan yhteen. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tar­koit­taa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.

Tämä auto on halpa ja sopii perheellenne.
Tuo auto on kallis eikä sovi teille.

Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”[tämä auto] sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen ”tämä auto” aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.

Pilkuttomuutta voidaan perustella sillä, että se osoittaa kiinteää kielellistä yhteyttä. Jälkimmäinen lause (esimerkissä ”sopii perheellenne”) on itsessään vajaa: se vaatii täydennyksekseen lauseenjäsenen, tässä subjektin, edellisestä lauseesta.

Jos ehdot muuten täyttyvät mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.

Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lau­seen­jä­sen­tä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen prono­mi­ni. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.

Matti lähti lammelle onkimaan ja tuli jo tunnin kuluttua takaisin mukanaan iso saalis.
Matti lähti lammelle onkimaan, ja jo tunnin kuluttua hän tuli takaisin mukanaan iso saalis.

Jos rinnakkaisia lauseita on kolme tai useampia, niin yleensä menetellään kuten asioita lue­tel­taes­sa: osien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä sidesana, yleensä ja-sana. Täl­löin usein jätetään sidesanan edeltä pilkku pois. Luetellaan esimerkiksi ”kissoja, koiria, he­vo­sia ja lampaita” ja vastaavasti rinnastetaan lauseita: ”Liisa perkasi porkkanamaan, Jukka kävi sienessä ja Leena laittoi ruuan.” Kun kuitenkin on kyse lauseista, tulee sidesanan eteen täl­löin sään­tö­jen mukaan pilkku, ellei lauseilla ole jotakin yhteistä lauseenjäsentä.

Liisa perkasi porkkanamaan, Jukka kävi sienessä, ja Leena laittoi ruuan.
Liisa perkasi porkkanamaan, kävi sienessä ja laittoi ruuan.

Pilkut sidesanattomissa rinnastuksissa

Pilkku ei yleensä riitä

Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjaus­ohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnan­virralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännöissä on ensimmäinen edellä mainituista esimerkeistä hiukan muutetussa muodossa. Opas kuitenkin sentään lisää:

Tavallisempaa tällaisissa tapauksissa on kuitenkin käyttää pistettä, puolipistettä tai konjunktiota.

Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.

Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.

Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään. Tarvitaan erityinen korjausohjelma.
Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään; tarvitaan erityinen korjausohjelma.
Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, vaan tarvitaan erityinen korjausohjelma.
Erikoistapauksia, joissa pilkku riittää

Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:

Samanlaisten lauseiden rinnastus

Joskus myös pelkkä lauseiden samanlaisuus muodostaa perusteen side­sanat­to­mal­le rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virk­keen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausu­mille.

Ihminen päättää, Jumala säätää.
Pekka lähti kalaan, Maija meni puutarhaan töihin.
Pekka lähti kalaan, ja Maija meni puutarhaan töihin.

Uusi kieliopas (4. painos, s. 17) korostaa: ”kahden päälauseen rinnastaminen pelkkää pilkkua käyttäen, ilman rinnastus­konjunktiota, käy verraten harvoin”. Se esittää mm. seuraavan esi­mer­kin, johon sen mukaan ei käy pelkkä pilkku, vaan pitäisi lisätä konjunktio vaan tai kor­va­ta pilkku puoli­pisteellä: ”Tulokset eivät yleensä parane väkisin puristamalla, tarvitaan myös taukoja ja riittävästi lepoa.”

”Samantekevyyden” ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) on seuraava erillinen maininta:

Huom. Pilkulla erotetaan myös samantekevyyttä tms. ilmaisevia rakenteita:
Sanot mitä sanot, minä lähden.
Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.

Tällaisten ns. konsessiivisten rakenteiden (ISK § 1143) kirjoitusasu on täysin vakiintunut. Pilkkua käytetään niissä yleisten periaatteiden mukaisesti: on kaksi lausetta, eikä ole mitään erityistä perustetta jättää pilkkua pois.

Maininta lienee otettu selventämään sitä, että tällaiset rakenteet ovat moitteettomia sidesanattomina. Niitä ei siis tarvitse ruveta korjailemaan sidesanallisiksi. Esimerkiksi ”Vaikka sanoisit mitä tahansa, minä lähden” on toki sekin moitteeton, mutta sävyltään toinen kuin ”Sanot mitä sanot, minä lähden”.

Milloin lauseilla on yhteinen lauseenjäsen?

Selviä tapauksia

Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lau­seen­jäsen. Mutta useinkaan ei ole selvää, miten tilanne on tulkittava. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:

Pekka kävi kalassa ja lähti sitten töihin.

Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:

Illalla Pekka lähti kalaan ja Maija meni puutarhaan töihin.
Kuuluuko adverbiaali vain yhteen lauseista?

Seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva sana ”valitettavasti” voidaan tul­ki­ta joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tul­ki­taan vain ensimmäiseen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lau­seil­la ei ole yhteistä lauseenjäsentä.

Valitettavasti veroilmoituksenne on puutteellinen ja Teidän on korjattava se.
Pronominin viittaus ei riitä

Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä ajatuksellisesti sama subjekti, mutta kieliasussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).

Bussi lähtee heti, ja se kiertää aseman kautta.
Bussi lähtee heti ja kiertää aseman kautta.
Persoonamuodon ilmaisema persoona yhteisenä jäsenenä

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on il­mais­tu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen yksikön 1. tai 2. persoonan muodolla. Seu­raa­va virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:

Tarkistan asian ja kerron siitä sinulle huomenna.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa linjaa on muutettu niin, että tällaisissa tapauksissa saa käyttää pilkkua:

Huom. Jos lauseiden verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.

Tunsin itseni virkistyneeksi ja lähdin hyvillä mielin kotiin. ~
Tunsin itseni virkistyneeksi, ja lähdin hyvillä mielin kotiin.
Ns. passiivimuodot ja yhteiset lauseenjäsenet

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan jopa ns. passiivimuoto (joka on todellisuudessa yksi per­soo­na­muo­dois­ta). Nykyisten sääntöjen mukaan toisaalta pilkun käyttö on sallittua. Seuraava esimerkki on Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaasta.

Hakemukset osoitetaan johtajalle ja ne lähetetään hallintoyksikköön. ~
Hakemukset osoitetaan johtajalle, ja ne lähetetään hallintoyksikköön.

Pilkuttomuutta voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loo­gi­ses­sa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat. Tosin pilkuttomuus ei ehkä häiritse, jos virke on lyhyt. Lisäksi koska ns. passiivin käytön tarkoitus on useinkin sen hämärtäminen, kuka on tekijänä, voidaan tekijäksi usein tulkita jokin yhteisö, virasto tms. Seuraavassa esimerkissä tarkistaja ja ilmoittaja ovat ehkä eri henkilöitä, mutta yhteiseksi tekijäksi voidaan ajatella persoonaton virasto.

Asia tarkistetaan ja siitä ilmoitetaan Teille huomenna.

Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on usein hyvin aiheellista, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.

Asia tarkistetaan huolellisesti virastossamme, ja siitä ilmoitetaan Teille huomenna kirjeitse.
Sivulause yhteisenä lauseenjäsenenä

Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.

Vältämme ruuhkan, ja matka sujuu toivottavasti nopeammin. [ei yhteistä lauseenjäsentä]
Jos lähdemme ajoissa, vältämme ruuhkan ja matka sujuu toivottavasti nopeammin. [päälauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä jos-lause]

Rinnakkaiset sivulauseet

Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rin­nak­kai­set sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.

Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seu­raa­vis­ta side­sanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Tämä on tietokone, joka on hyvin nopea ja jonka saat halvalla.

Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tieto­kone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:

Tämä on talo, jonka rakensi Jussi, joka oli isoisäni.

Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.

Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Pilkkusääntöjä ei kuitenkaan kannata esittää ohjeina siitä, minkä sanojen eteen tulee pilkku, vaan lauseita ja muita rakenteita koskevina ohjeina. Vaikka että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, tähän on useita poikkeuksia. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-​lau­sei­den väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.

Elokuvassa oli sekä jännitystä että huumoria. Hän kertoi, että elokuva oli todella hyvä ja että sen katsoisi toistamiseenkin.

Joskus virkkeessä on rinnastettu sivulause ja lausetta pienempi rakenne, kuten yksittäinen sana. Kieliopeissa ei juuri käsitellä tämäntapaisia rakenteita, mutta parasta lienee jättää ne pilkuttamatta, koska mitään selvää pilkutustapaa ei ole.

Keitä nuudeleita 15 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmenneet.

Esimerkki voi tuntua ongelmalliselta, koska virkkeeseen ”Keitä nuudeleita, kunnes ne ovat pehmenneet” tietenkin kuuluisi pilkku. Saako pilkun jättää pois siksi, että kunnes-lause on ajan ilmaukseen ”14 minuuttia”? Jos näiden rinnasteisten ilmausten järjestys olisi toinen, eikö pilkkua pitäisi käyttää? Tämäntapaiset rinnastukset ovat melko kömpelöitä ja usein merkitykseltään epäselviä. Oikeampi ja ongelmattomampi ohje olisi ”Keitä nuudelit pehmeiksi, noin 15 minuuttia.”

Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rin­nak­kais­ten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.

Kysyin, kuka on siirtänyt sitä konetta, miksi sitä on siirretty ja miksei minulle ole ilmoitettu.

Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-​lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.

Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enem­män kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia ra­ken­tei­ta niiden raskaslukuisuuden takia.

Tämä on tietokone, joka on hyvin nopea, jossa on paljon levytilaa ja jonka saat halvalla.

Mutta- ja vaan-rakenteet

Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja tavallista käyttää pilkkua niiden edessä. Käytännössä yleinen kielitaju vaikuttaisi olevan vanhojen sääntöjen eli pilkun käytön kannalla.

Pilkun käytön ohjeiden koosteessa Kielikellossa 3/1995 (artikkeli Pilkku) esitetään asia näin:

Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutus­peri­aat­teet kuin muihinkin rinnastus­konjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet kou­lus­sa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-​sa­no­jen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mah­dol­li­nen.

Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.

Hän valitti päätöksestä mutta perui myöhemmin päätöksensä.
Hän valitti päätöksestä, mutta perui myöhemmin päätöksensä.

Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet il­mai­se­vat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virk­keen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.

Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyt­tö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.

Matti lähti kalaan mutta tuli pian takaisin.
Matti lähti kalaan, mutta tuli pian takaisin.
Matti lähti illalla innoissaan läheiselle lammelle onkimaan ahvenia, mutta tuli huonon kalaonnen takia jo tunnin kuluttua takaisin.

Lyhyet virkkeet ilman pilkkua

Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää lauseiden väliin muutoin kuuluvia pilkkuja pois. Esimerkiksi virk­kees­sä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rinnasteista päälausetta, joten pääsäännön mu­kaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku. Näin lyhyessä virkkeessä tuskin kukaan käyttäisi pilkkua. On tavanomaista ja järkevää jättää pilkku pois myös vähemmän pitemmistä virkkeistä.

Soitatko minulle vai soitanko minä sinulle?

Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon ja saattaisivat tuoda siihen painotusta, jota ei haluta.

Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kym­me­nen. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas jopa rajaa poikkeuksen tapauksiin, joissa ”lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mit­tai­sia)”. Lisäksi sen mukaan päälauseen ja sivulauseen välistä saa jättää pilkun pois vain, jos pää­lause on yksisanainen:

Toivon, että tulet ajoissa. ~ Toivon että tulet ajoissa.
Toivon tosiaankin, että tulet ajoissa.

Kauno­kir­jal­li­suu­des­sa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväk­sy­tym­pää­kin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu osittain siitä, että esimerkiksi novellin teks­tiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä, vaan pikemminkin eläytyy teks­tin kulkuun.

Pilkun jättäminen pois eräistä yhdistelmistä

Yleensä ei pilkkua kahden sidesanan väliin

Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hah­mot­ta­mi­sessa.

Uskon, että jos ehdotukseni hyväksytään, saavutetaan suuria säästöjä.

Yleisten sääntöjen mukaan pitäisi sivulauseen ”jos ehdotukseni hyväksytään” kummallakin puolella olla pilkku. Poikkeussäännön mukaan sen edestä kuitenkin jätetään pilkku pois, koska virkkeessä on peräkkäin kaksi sidesanaa ”että” ja ”jos” ja niiden edellä on pilkku.

Usein esiintyvät peräkkäin mm. seuraavat sidesanat, ja yleensä siis vain ensimmäisen eteen tulee pilkku: että kun, jos vaikka, ja jos, kuin että, mutta jos, tai kun.

Pilkku sellaisissa ilmauksissa kuin ”niin että”

Jos peräkkäin on adverbi kuten ”niin” ja jokin sidesana, niin pilkku voidaan sijoittaa joko adverbin tai sidesanan edelle. Riippuu muun muassa ilmaisun merkityksestä ja pai­no­tuk­ses­ta, kumpaa tapaa noudatetaan. Jos esimerkiksi ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiinteästi yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle.

Me nauroimme niin, että mahaan sattui.

Tule sitten ajoissa, niin että ehdimme keskustella ennen kokousta.

Muita tavallisia adverbin ja sidesanan yhdistelmiä ovat heti kun, niin kauan kuin ja silloin kun.

Pilkku voidaan näissä tapauksissa usein jättää kokonaan poiskin, vaikka virke ei ole lyhyt. Tätä puoltaa se, että puheessa ei yleensä ole selvää taukoa, ja pilkun sijoittaminen kumpaan tahansa paikkaan voisi olla lievästi hämmentävää, koska se koettaisiin ajatuksen kat­kai­sevaksi.

Osta postista kirjekuoria samalla kun käyt viemässä kirjeen.

”Se joka” tms. virkkeen alussa

Sääntöjen mukaan pilkun saa jättää pois sivulauseen edestä, jos virke alkaa se-sanan jonkin muodon ja joka-, mikä- tai että-sanan yhdistelmällä.

Se, joka tulee ensimmäisenä maaliin, voittaa pelin. ~
Se joka tulee ensimmäisenä maaliin, voittaa pelin.

Tässä yhteydessä se-sanan muotoihin rinnastetaan sellaiset kuin siellä ja sinne, jotka ovat muodostukseltaan poikkeuksellisia ja käytöltään lähinnä adverbeja. Seuraava asetelma esittää joukon yhdistelmiä, joita sääntö koskee. Se ei ole tyhjentävä.

1. sana 2. sana
se
sen
sitä
siitä
siinä
siellä
sieltä
sinne
siksi
joka
jossa
jonka
mikä
mitä
mihin
mistä
minne
että

Sääntö on siis varsin tapauksittainen, kasuistinen. Esimerkiksi yhdistelmää se, millainen tai hän, joka tai kaikki, mikä se ei koske, vaikka ne ovat luonteeltaan aivan vastaavia.

Tämä poikkeussääntö on kuitenkin turha, koska

Virkkeenalkuinen adverbi ja konjunktio

Jos virke alkaa adverbilla kuten etenkin ja konjunktiolla kuten jos, niin sääntöjä muodollisesti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on ala­ikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyt­tää oudolta ja tuntuu kankealta.

Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kal­lis­tu­van samalle kannalle.

Etenkin jos kyse on alaikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännössä käsitellään etenkin jos -tyyp­pis­ten ra­ken­tei­den pilkuttamista lauseiden välissä. Siitä esitetään, että pilkku tulee usein korostavan sa­nan kuten etenkin edelle, mutta ”pilkku on tietysti mahdollinen myös konjunktion edellä”. Esi­mer­keis­tä voidaan päätellä, että pilkku kirjoitetaan jompaankumpaan paikkaan. Virk­keen­al­kuis­ta etenkin jos -ra­ken­net­ta käsitellään vain sivumennen esimerkissä, mutta melko selvästi kantaa ottaen:

Vrt. ei pilkkua: Erityisesti kun työvoimasta on ylitarjontaa, on vammaisten työl­lis­ty­mi­nen vaikeaa.

Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole teh­tä­vää kielessä vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.

Ajatusviiva ja pilkku

On sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta on loogisempaa käyttää pilkkua ajatusviivasta huolimatta, jos yleiset säännöt sitä vaativat.

Hän sanoi – hiukan epäröiden – että työ oli jo tehty.
Hän sanoi – hiukan epäröiden –, että työ oli jo tehty.

Pilkkua ei tarvita kuin-sanan edelle

Vanha sääntö pilkusta sivulauseen edellä

Vanhat pilkkusäännöt sanovat, että kuin-sanan edelle tulee pilkku, jos se aloittaa sivu­lau­seen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön on kuitenkin tehty eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” ​on sel­lai­nen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.

Edellä kuvatulla linjalla on vielä esimerkiksi Uuden kielioppaan 3. painos (2007). Taustalla on ehkä se, että haluttiin pitää kiinni periaatteesta, jonka mukaan sivulause erotetaan pilkulla, mutta tämän huo­mat­tiin johtavan usein turhaan ja häiritseväänkin pilkutukseen kuin-sanan edellä. Säännöstö oli tämän takia sekava ja tulkinnan­varainen. Onkohan edes mahdollista, että vertailua tarkoittava kuin-lause ei viittaa aiempana olevaan sanaan?

Nykysääntö: ei pilkkua

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanookin (tähän on lainattu sen esimerkeistä vain ensimmäinen):

Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei.
Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.

Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista ou­dol­ta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat vanhan pilkku­sään­nön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä.

Pilkku irrallisen lisäyksen edellä

Pilkku on kuitenkin sallittu ja usein luonteva, jos kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esi­mer­kik­si virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana. Tällöin kuin-sana ei ilmaise tavanomaista vertailua vaan vastaa sanaparia ikään kuin tms. Se, käytetäänkö pilkkua vai ei, voi vaikuttaa ilmaisun sävyyn. Irrallisia lisäyksiä kä­si­tel­lään tarkemmin seuraavassa kohdassa.

Hän vaati muita mukautumaan tahtoonsa, kuin Euroopan omistaja. ~
Hän vaati muita mukautumaan tahtoonsa kuin Euroopan omistaja.
Hän esiintyi kuin Euroopan omistaja.

Viimeksi mainitussa esimerkissä ei ole kyse irrallisesta lisästä. Lause ”Hän esiintyi” ei ole mielekäs ilman loppuosaa. Tässä pilkku olisi siis selvä virhe.

Yhdistetyt konjunktiot kuten ”aivan kuin”

Sellaisista yhdistetyistä sidesanoista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Uusi sääntö yksinkertaistaa tilannetta sikäli, ettei pitäisi enää edes ajatella, tulisiko pilkku kuin-sanan edelle.

Jos aivan kuin -rakenne tai vastaava on ennen päälausetta, käytetään aina pilkkua.

Ennen kuin aloitamme, muistutan muutamista säännöistä.

Myös jos järjestys on toinen, pilkku usein auttaa (nopeuttaa) virkkeen hahmottumista.

Tulehan jo syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy.

Näissä tapauksissa pilkun voi myös jättää pois. Tämä saattaa hiukan vaikuttaa virkkeen sävyyn ja painotukseen. Seuraavassa esimerkissä saattaa kehotus ”Lue käyttöohje” saada pilkusta lisää painoa.

Lue käyttöohje, ennen kuin käynnistät koneen.
Lue käyttöohje ennen kuin käynnistät koneen.

Pilkku erottamassa irrallista lisäystä

Erillinen täydennys erotetaan pilkulla

Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Jos lisäys on lauseen kes­kel­lä, sen kummallekin puolelle tulee pilkku.

Irrallinen lisäys on peri­aat­tees­sa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen pe­rus­mer­ki­tys muuttuu. Monet­kin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käy­te­tään usein korostamaan irrallisuutta.

Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:

Hyvin lyhyistä ilmauksista kuten ”Hei Pekka” jätetään pilkku yleisesti pois, mutta tämä ei siis ole sääntöjen mukaista. Sääntö, joka koskee pilkun jättämistä pois lyhyistä virkkeistä, koskee tilanteita, joissa pilkku olisi lauseiden välissä.

Jos selittävän lisäyksen edellä on eli-sana, ei pilkkua yleensä kuitenkaan käytetä. Pilkulla voidaan ehkä hiukan korostaa selityksen irrallisuutta, mutta se ei vaikuta tyylikkäältä.

Täällä asuu pesukarhuja eli supeja. ~
Täällä asuu pesukarhuja, eli supeja.

Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieli­opil­li­sis­ta syistä. Esi­mer­kik­si ilmauksessa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irral­li­sem­pi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis koti­kaupunkini Espoo”. Kuitenkin edellisessä pilkku on välttämätön, jälkimmäisessä taas pilkun käyttö on tyyli- ja painotus­kysymys.

Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.

Hän mainitsi kokouksessa, aivan sen lopussa, uusista kehittämissuunnitelmista.
Hän mainitsi kokouksessa – aivan sen lopussa – uusista kehittämissuunnitelmista.
Sukunimi, etunimi

Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja ero­te­taan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sel­lai­siin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan.

Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin mo­nis­sa yhteyksissä olla tarpeen var­sin­kin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alku­kirjain­lyhen­ne, koska tällöin voi syntyä epä­sel­vyyt­tä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etu­nimi on ”Kari” ja suku­nimi alkaa S:llä.)

Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäl­jit­te­le­väs­sä kie­les­sä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.

Virtanen, Matti
Virtanen, M.
Kari, S.
Titteli lisäyksenä

Irrallinen lisäys on myöskin titteli tai muu vastaava määrite, jos se kirjoitetaan nimen jälkeen.

Virtanen, Matti, erityisasiantuntija
Ehdotuksen teki Matti Virtanen, erityisasiantuntija.
Nimi lisäyksenä

Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.

Lahden ampumaseuran EM-hopeanainen Hanna Etula jätettiin viidenneksi.
Lahden ampumaseuran EM-hopeanainen, Hanna Etula, jätettiin viidenneksi.

Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tar­koi­te­taan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä ir­ral­li­nen li­säys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat täl­lais­ta käy­tän­töä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häi­rit­se­väs­ti.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan irrallisena lisäyksenä voi olla myös nimi, ja se esittää mm. seuraavan esimerkin. Sen mukaan pilkkujen käyttö lisää nimen painokkuutta.

Suomen kirjakielen isä, Mikael Agricola, syntyi Pernajassa vuoden 1510 tienoilla.
Suomen kirjakielen isä Mikael Agricola syntyi Pernajassa vuoden 1510 tienoilla.

Jos päädytään erottamaan irrallinen lisäys pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.

Paljoksuvat ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yksioikoisesti:

Pilkulla erotetaan muusta lauseesta myös paljoksuvat ilmaukset, joihin sisältyy esimerkiksi sana saati tai jopa:
Välillä saattaa tuntua vaikealta saada lapsi liikkeelle, saati sitten syömään kasviksia.
Vesistöjen sulapaikoissa sinnittelee vielä useita vesilintulajeja, jopa aivan talvisessa Lapissa saakka.

Sääntö tuntuu kuitenkin liioitellulta. Pilkun voisi jättää poiskin, jolloin painotus ehkä hiukan muuttuu. Toisaalta jos lause on pitkä, pilkun käyttö auttaa jäsentämään lauseen. Pilkku ehkä myös helpottaa ääneen lukemista, koska paljoksuvan ilmauksen edellä on yleensä tauko.

Pilkku parillisissa ilmauksissa kuten mitä – sitä

Pilkkua käytetään erottamaa toisistaan sellaisten rakenteiden osat, jotka on muodostettu sanaparilla mitäsitä, milloinmilloin, toisaaltatoisaalta, tai osaksiosaksi. Sääntöä lienee lupa tulkita niin, että se koskee myös muita vastaavia pareja, kuten osittainosittain.

Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.
Hän kannattaa milloin yhtä, milloin toista puoluetta.

Taukopilkutus painotuksen nimissä

Normien mukaisessa suomen kielessä sovelletaan periaatteessa kieliopillista eli lause­raken­teen mukaista pilkutusta eikä taukopilkutusta. Käytännössä on kuitenkin osittain menty taukopilkutuksen suuntaan.

Edellä käsitellyissä pilkkusäännöissä on todellisuudessa usein kyse tauko­pilkutuksesta. Kun sanotaan, että pilkkua voi käyttää tai olla käyttämättä ja että tämä vaikuttaa pai­no­tuk­seen tai sävyyn, pilkun käyttö vaikuttaa ehkä ensisijaisesti taukona – luettaessa tietenkin ajateltuna taukona. Taukoon kyllä saattaa liittyä painotus- tai sävyasioita.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sallii normaaleista säännöistä poikkeavat pilkut ”pai­no­tus­suh­tei­den” selventämiseksi. Mahtaneeko tässä kuitenkin pohjimmiltaan olla kyse tauko­pil­ku­tuk­ses­ta? Pitkä pilkuton lause on hankala lukea, kun ei ole selvää kohtaa, jossa sopii vetää henkeä sananmukaisesti tai kuvaannollisesti. Oppaan ohje on seuraava:

Pilkku voi joskus auttaa selventämään lauseen painotussuhteita. Mitä pitempi ilmaus, sitä tärkeämpi pilkku on kokonaisuuden hahmotuksen kannalta:
Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa. ~
Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit, myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa.

Lauseenalkuisen ilmauksen erottaminen

Englannin kielessä, varsinkin amerikanenglannissa, on tavallista erottaa lauseen alussa ole­vat aikaa, paikkaa, tapaa, kirjoittajan asennetta tms. kuvaavat ilmaukset (adverbiaalit) pil­kul­la. Tapa on jossain määrin levinnyt suomen kieleen, mutta se ei yleensä ole sääntöjen mukaista.

On the other hand, we might have to read between the lines.
Toisaalta meidän ehkä täytyy lukea rivien välistä.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tuntuu hiukan avaavan ovia vieraalle vaikutukselle, kun se sallii pilkutuksen tällaisissa asioissa painotuksen takia:

Kun lauseen alussa on asennetta tai näkökulmaa ilmaiseva sana tai sanonta, ei sitä tavallisesti eroteta muusta lauseesta pilkulla. Jos ilmaus on erityisen painokas, pilkku on mahdollinen.
Valitettavasti lomaan on vielä pitkä aika
Sunnuntaina pidettävästä tottelevaisuuskokeesta hän odottaa täysiä pisteitä. Toisaalta menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia. ~ Toisaalta, menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia.
Ihme kyllä, asia ehdittiin käsitellä loppuun asti.

Jo sellaisten ilmausten kuin ”toisaalta” ja ”ihme kyllä” sijoittaminen lauseen alkuun merkitsee jo niiden painottamista. Suomen kielessähän tällaisia ilmauksia voi käyttää lauseen sisälläkin. Siksi pilkun käyttö on tarpeetonta ja antaa vain huonon esimerkin, jota saatetaan jäljitellä ilman mitään painotustarkoitusta.

Pilkku erillisissä ilmauksissa

Lyhyissä ilmauksissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Eri­tyis­sääntöjä:

Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.

Toimittaja Matti Meikäläinen
Minulla ei ole huomauttamista artikkeliluonnokseen ”Höpsismin uudet tuulet”, jonka lähetitte tarkistettavakseni.
Terveisin
Liisa Teikäläinen

Pilkku luettelon osien erottimena

Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa.

Tavallinen luettelo: viimeisten osien välissä ja-sana

Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vas­taa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin usein englannissa.

Osta perunoita, porkkanoita, sipulia ja herneitä.
Osta 1) perunoita, 2) porkkanoita, 3) sipulia ja 4) herneitä.
”Tekninen” luettelo: kaikkien osien välissä pilkku

Usein kirjoitetaan kahden viimeisenkin kohdan edelle pilkku eikä ja-sanaa, etenkin teknisissä luetteloissa, jotka eivät ole osana tekstiä. Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas suhtautuu tähän hyväksyvästi ja esittää siitä seuraavat esimerkit:

Retkivarustus: makuupussi, peseytymisvälineet, pyyheliina, kumisaappaat, vaelluskengät, ensiapulaukku.
Lomapäiväni: 7.4., 10.5., 20.5., 23.5.

Matemaattisten kaavojen luetteloissa tällainen käytäntö on yksinomainen. Niistä usein jätetään välilyönti pilkun jälkeen pois etenkin, jos osia on vain kaksi, mutta tämä ei ole matematiikkastandardin yleisimmän käytännön eikä kirjan MAOL-taulukot käytännön mukaista.

f(a, b, c)
f(0, 1)
Puolipiste pilkun tehtävässä

Jos luettelon osat sisältävät pilkkuja, käytetään selvyyden vuoksi puolipistettä pilkun tehtävässä.

Mittaustulokset: 74,3; 74,8; 74,5; 75,1.
Vaihtoehtojen luettelo

Kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja, paitsi kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.

Tähän keittoon voi käyttää kehnäsieniä, orakkaita tai vahveroita.
Ei pilkkua luetelman kohdan loppuun

Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa lue­tel­ma­vii­val­la tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että lue­tel­ma­vii­va jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Pa­rem­pi on­kin sa­noa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tar­peet­to­mak­si erottaa luetelman kohdat pilkuilla.

Osta
– perunoita
– porkkanoita
– sipulia
– herneitä.
Pilkku kahden rinnasteisen asian välissä

Jos on rinnakkain kaksi sanaa tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:

Polkupyöräni on vanha ja hyvin toimiva.
Polkupyöräni on vanha mutta hyvin toimiva.
Polkupyöräni on vanha, mutta hyvin toimiva.
Polkupyöräni on vanha, jopa ennen sotia rakennettu.

Pilkku rinnakkaisten määritteiden välissä

Pilkku yleensä vain erikoistapauksissa

Kun substantiivilla on useita määritteitä, niiden välissä käytetään pilkkua seuraavasti:

Sellaiset ilmaukset kuin ”kolme neljä” voi tulkita rinnasteisiksi ilmauksiksi, joihin on ajateltava tai-sana. Niissä ei käytetä pilkkua.

Paikalla oli aina kolme neljä toimittajaa.
Palaan tunnin parin päästä.
Kaksitulkintainen ja-rakenne

Joissakin tilanteissa syntyy ja-sanan käytöstä olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole sel­vää, viittaavatko määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää sel­ven­tä­mään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja hal­paa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa il­mauk­sis­sa ja-sanaa. Kirjakielisemmät ”hyvää, halpaa autoa” ja ”hyvää halpaa autoa” ovat muo­dol­li­ses­ti­kin yksi­selit­tei­siä; niiden välinen ero on lähinnä painotusero.

Pilkuttomuus voi muuttaa merkityksen

Joissakin tapauksissa ilmauksen merkitys riippuu pilkun käytöstä.

Tässä vaiheessa tehtiin uusi kiinnostava ehdotus. [aiempien kiinnostavien ehdotusten lisäksi]

Ilmaus ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaa, että aiemmin on tehty kiin­nos­ta­via ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi var­si­nai­ses­ti rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” ko­ko­nai­suu­te­na. Käytännössä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi teh­dä täl­lai­sia päätelmiä, vaan pilkku vain on unohtunut tai osunut väärään paikkaan.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava esimerkki, joka on lähinnä teo­reet­ti­nen, sillä ilmaus ”toinen korjattu painos” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”toinen, kor­jat­tu painos” – ei vain ole ymmärretty panna pilkkua paikalleen. (Näin on käynyt muun muas­sa erään kielenhuolto-oppaan kirjaa itseään koskevissa tiedoissa.)

Tämä on teoksen toinen, korjattu painos [toinen ja lisäksi korjattu painos]
Tämä on teoksen toinen korjattu painos [korjatuista painoksista toinen]

Varsin vakiintunutta on pilkuttomuus sellaisissa joukko-osastojen nimityksissä kuin ”90. kevyt divisioona”, vaikka merkitys ei olekaan ’kevyistä divisioonista 90:s’ vaan ’90. divisioona, joka on kevyt’. Tämä johtuu vieraskielisistä esikuvista ja siitä, että ilmaukset rinnastuvat sellaisiin, joissa tarkentimena ei ole adjektiivi vaan yhdyssanan alkuosa tai genetiivimäärite, esimerkiksi ”11. panssaridivisioona” ja ”13. kaartin divisioona”.

17. moottoroitu divisioona
”Kuvailevat” määritteet

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava hiukan arvoituksellinen kohta pilkun mer­ki­tyksestä:

Kun peräkkäiset määritteet ovat kuvailevia, pilkun käyttö ei välttämättä ilmennä merkityseroa. Pilkkua käytettäessä jälkimmäinen määrite voi kuitenkin saada painokkaamman aseman.
Hameessa on kaunis, koristeellinen reunus. ~ Hameessa on kaunis koristeellinen reunus.
Ihanat, pehmeät unisukat ~ Ihanat pehmeät unisukat

Mitä tarkoittanee määritteen kuvailevuus? Ilmeisesti sitä, että määritettä ei voi tulkita jär­jes­tys­tä tai vertailua osoittavaksi (esim. toinen, seuraava, parempi). Esimerkiksi ilmausten ”pa­rem­pi punainen paitani” ja ”parempi, punainen paitani” ero ei ole vain painotusero, sillä ”pa­rem­pi” ei ole vain kuvaileva vaan vertaileva.

Pilkku tittelien välissä

Vanhojen sääntöjen mukaan rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Taipuvuus taas riippuu siitä, onko tittelillä (esim. ”johtaja”) määrite (esim. ”laitoksen”).

laitoksen johtajalle professori Tuumivaiselle

Sääntöjä on kuitenkin muutettu – tai ehkä oikeammin sanottuna säännöistä on suureksi osaksi luovuttu. Tämä on yhteydessä tittelien taivutusta koskevien sääntöjen muutoksiin. Nykyisin Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas esittää näin:

Epävarman kirjoittajan tekee ehkä mieli käyttää aina pilkkua tittelien välissä, koska nykyisten sääntöjen mukaan pilkku on aina sallittu. Toisaalta pilkkujen käyttö voi näyttää virheeltä, jos lukija on tottunut vanhaan sääntöön.

Pilkku desimaalipilkkuna

Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.

Todistuksen keskiarvo on 8,3.
Hinta oli 8 765,80 euroa.

Perusteluja pilkkusäännöille

Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.

Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sel­lai­nen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen si­vu­lau­set­ta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos kor­jaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luet­ta­vuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman ras­kai­ta jot­ta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös helpompiin virkkeisiin.

Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä, mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen, mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pil­kun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.

Entä jos pilkutus muuttaa merkityksen?

Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pil­kun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.

Hän kertoo vanhasta opettajastaan, joka jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten ja korostaa perinteiden merkitystä.

Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kir­joit­ta­ja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.

Hän kertoo vanhasta opettajastaan, joka jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten. Muutenkin hän korostaa perinteiden merkitystä.
Hän kertoo vanhasta opettajastaan, joka jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten ja joka korostaa perinteiden merkitystä.

Muut välimerkit: . ? ! … : ; - –

Sisällys: (Sulkeita ( ) [ ] { } käsitellään seuraavassa luvussa. Lainausmerkeistä on myös oma lukunsa, samoin puolilainausmerkistä eli heittomerkistä.)

Piste

Piste välimerkkinä

Pistettä käytetään välimerkkinä virkkeen lopussa. Jos virke on sulkeissa tai lainausmerkkien sisällä, kuuluu piste loppu­sulkeen tai loppulainausmerkin edelle.

Yhtiön tulos oli hyvä. Erityisen myönteistä oli viennin kehitys.

Pisteen jälkeen tulee välilyönti, paitsi jos seuraa loppusulje tai lainauksen lopettava lai­naus­merk­ki. Jotkut jättävät pisteen jälkeen kaksi välilyöntiä. Sellaista menettelyä on käy­tet­ty eng­lan­nin ja joskus suomenkin kielessä, mutta lähinnä kone­kirjoi­tus­teks­teis­sä. On esi­tet­ty, että se parantaisi luettavuutta, koska virkkeet erottuvat toisistaan paremmin. Suomen kielen sään­nöis­sä ei suositeta, jos­kaan ei erikseen kielletäkään, kahden välilyönnin käyttöä, eikä se ole tavallinen käytäntö.

Kun pisteellinen lyhenne kuten ”jne.” päättää virkkeen, toista pistettä ei kirjoiteta.

Siellä järjestetään kursseja, kokouksia, seminaareja jne.

Jos virke tai virkkeitä on sulkeissa tai lainausmerkeissä, piste tulee ennen oikeaa suljetta tai lainauksen päättävää merkkiä, muuten sen jälkeen.

Koulutusmäärärahat on tänä vuonna entistä selvemmin kohdistettu tietotekniikan so­vel­lus­ten käyttöön. (Viime vuonna 10 % määrärahoista kohdistettiin tietotekniikan kou­lu­tuk­seen.)
Koulutusmäärärahat on tänä vuonna entistä selvemmin kohdistettu tietotekniikan sovellusten käyttöön (viime vuonna 10 % määrärahoista).
Säännöissä on seuraava pykälä: ”Johtokunta kokoontuu kolme kertaa vuodessa.”

Jos virke päättyy matemaattiseen kaavaan, erikoiskielen ilmaukseen tms., sen loppuun tulee normaalisti piste. Tämä koskee myös tilannetta, jossa kaava tms. on ladottu omalle rivilleen. Joskus kuitenkin piste jätetään pois, jotta lukija ei luulisi pisteen kuuluvan esimerkiksi tieto­kone­kielen ilmaukseen. Ks. lisätietoja kohdasta Kaavat ja välimerkit.

Tulos saadaan kaavasta (a + b) / 2.
Tulos saadaan kaavasta
(a + b) / 2.
Anna komento ”cd ..”.
Anna komento
cd ..
Piste osoittamassa järjestyslukua

Piste numerojonon perässä osoittaa, että se tarkoittaa järjestyslukua. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. On suotavaa käyttää tällöin yhdis­tä­vää välilyöntiä. Jos nimittäin rivinvaihto sattuu tällaisen pisteen jälkeen, lukija saattaa ainakin ensin hahmottaa tilanteen niin, että virke päättyy kyseiseen pisteeseen.

1. päivänä tammikuuta
25. toimintavuosi
8. luokka
2. kohta

Järjestysluvun merkitseminen edellä kuvatulla tavalla edellyttää, että luku on perusmuodossa tai samassa muodossa kuin seuraava sana, kuten se yleensä on. Muutoin on käytettävä merkintää, jossa numerojonon perässä on kaksoispiste, järjestysluvun tunnus ja sijapääte; ks. kohtaa Järjestysluvut.

Hän tuli 9:nneksi. [= yhdeksänneksi]

Lakikielessä on vanha perinne kirjoittaa jättää pisteet pois järjestysluvuista, esimerkiksi ”3 syyskuuta”, ”lain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa”. Tällainen kirjoitusasu saatetaan jopa lukea peruslukuja käyttäen ”lain kolme luvun viisi pykälän kaksi momentissa” eikä yleiskielen mu­kaan ”lain kolmannen luvun viidennen pykälän toisessa momentissa”. Tämä ei ole yleis­kie­len sääntöjen mukaista eikä fiksuakaan.

Asiasta on säädetty lain 3. luvun 5 §:n 2. momentin 3. kohdassa.

Jos järjestyslukua seuraa pykälämerkki §, on tavallista olla käyttämättä pistettä, esi­mer­kik­si ”5 §”. Tämä on hyväksyttävää paitsi vakiintuneisuutensa takia myös siksi, että §-merkkiä ei käytetä muissa yhteyksissä, joten se jo itsessään osoittaa edeltävän numeron järjestys­luvuksi. Virallisissa kielenkäytön ohjeissa kuitenkin yhä vaaditaan pisteen käyttöä pykälä­merkin­nöis­sä (esim. ”5. §”) lakikielen ulkopuolella.

Piste lyhenteen lopussa

Pistettä käytetään lyhenteen lopussa puuttuvan osan merkkinä. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. Jos virke jatkuu, on suotavaa käyttää yh­dis­tä­vää välilyöntiä, sillä rivin lopussa oleva piste voi aiheuttaa vaikutelman virkkeen lop­pu­misesta.

ks. = katso
jne. = ja niin edelleen
Vp. = vastausta pyydetään
s. = sivu(t), sivu(i)lla
tark. = tarkastaja, tarkastettu
fil. maist. = filosofian maisteri

Pistettä ei käytetä lyhenteen lopussa eräissä erikoistapauksissa, kuten esimerkiksi ma = maanantai, s = sekuntia(a), EU = Euroopan unioni. Aihetta käsitellään tarkemmin lyhenteitä koskevan luvun kohdassa Pisteet lyhenteissä.

Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, kirjoitetaan vain yksi piste, joka siis toimii samalla lyhenteen pisteenä ja virkkeen lopettavana pisteenä. Sen sijaan muun välimerkin kuin pisteen edellä ei lyhenteen pistettä jätetä pois.

Kakkuun voit lisätä rusinoita, manteleita yms.
Voit lisätä kakkuun mausteita makusi mukaan (rusinoita, manteleita yms.).
Lisää kakkuun rusinoita, manteleita yms., jos haluat.
Lisätäänkö kakkuun rusinoita, tms.?
Huom.!

Kun pisteellistä lyhennettä taivutetaan, piste jää kaksoispisteen edeltä pois.

mrd:n [= miljardin]
s:lla [= sivulla]
Piste lyhenteen sisällä

Pistettä käytetään yhdyssanan lyhenteen sisällä osoittamassa, että merkkejä on jätetty pois. Piste voi tällöin korvata kirjainten ohessa myös yhdysmerkin.

apul.prof. [= apulaisprofessori]
dipl.ins. [= diplomi-insinööri]
tekn.tal. [= teknis-taloudellinen]
Piste ajan ilmauksissa

Pistettä käytetään usein erottamaan tunnit minuuteista ja minuutit sekunneista, kun il­mais­taan ajan kesto tai kellonaika. Tämä on Suomen kansallisen oikeinkirjoitusstandardin mu­kais­ta. Vertaa kohtaan Ajan ilmaisut.

1.27.36 [= 1 tunti 27 minuuttia 36 sekuntia]
kello 12.15
Piste numeroinnissa

Numeroitaessa otsikoita käytetään pistettä jaotustasojen välissä, mutta ei koko otsikko­nume­ron perässä, siis esimerkiksi ”kohta 2.3.1”, kuten kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi tarkemmin kuvataan.

3.6 Tiivistelmä

Numeroidun luetelman kohtien numeroiden perään ei suositella pistettä, vaan oikeaa suljetta.

1) kissa

Pistettä käytetään kansainvälisen käytännön mukaisesti myös standardien, tietokone­ohjelmien yms. versioiden numeroissa numeroinnin tasojen erottamiseen.

Unicode-standardin versiota 4.1.0 seuraava versio oli 5.0, joka sisälsi 1 365 uutta merkkiä.

Vertaa kohtaan Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena.

Pisteiden käyttö erillisten ilmausten lopussa

Pistettä käytetään siis virkkeen lopussa ja muutamissa erikoistapauksissa, joita edellä kä­si­tel­tiin. Pistettä ei yleensä käytetä sellaisen erillään olevan ilmaisun lopussa, joka ei muo­dos­ta virkettä eli jossa ei ole yhtään lausetta. Tällaisia ovat esimerkiksi allekirjoitukset.

On kuitenkin monia tapauksia, joissa erillään olevan ilmaisun perään kirjoitetaan piste, vaik­ka ilmaisu ei muodosta virkettä. Toisaalta esimerkiksi otsikon loppuun ei kirjoiteta pis­tet­tä (ellei se lopu pisteelliseen lyhenteeseen), vaikka otsikko olisi virke.

Pisteen käytön säännöt ovat osittain tulkinnanvaraiset ja kiistanalaiset, ja käytäntökin vaihtelee. Seuraavat periaatteet ja esimerkit kuvannevat yleisintä tulkintaa ja käytäntöä.

Arvoisa vastaanottaja

Ohessa on verokorttini kopio, jota
ei tarvitse palauttaa.

Espoossa 4. huhtikuuta 2005
Jukka K. Korpela
puh. (09) 888 2675
Pistettä ei käytetä
Pistettä käytetään
(valokuva kukista)
Kuva 42. Kevätkukkia.

Kuvateksteissä esiintyy monenlaisia käytäntöjä. Kuva­teks­tin alussa oleva ilmoitus esitetään usein liha­voi­tu­na tai kursivoituna. Joskus se erotetaan sitä seu­raa­vas­ta var­si­nai­ses­ta kuva­teks­tis­tä kaksoispisteellä (Kuva 42: Kevätkukkia.), mutta piste on nykyisen yleisempi. Aivan lyhyen kuvatekstin, esi­mer­kik­si nimen, loppuun ei yleensä kir­joi­te­ta pistettä. Jul­kai­suis­sa on hyvä noudattaa yhte­näis­tä käytäntöä. Tällöin pisteiden käyttö on oikea valin­ta, koska toden­näköi­ses­ti osa kuva­teks­teis­tä on virk­keitä.

Kielikello 2/2006 neuvoo (kohdasssa Pisteen muuta käyttöä):

Kuvatekstin ja esimerkiksi taulukon nimen lopussa käytetään pistettä, kun tekstinä on kokonainen lause; muussa tapauksessa pistettä ei yleensä käytetä. Erityisesti silloin, kun samassa yhteydessä on erimuotoisia kuvatekstejä, voi kaikkien loppuun kuitenkin yhtenäisyyden vuoksi panna pisteen.

Jos piste jätetään pois kuvatekstin tai muun irrallisen tekstiosuuden lopusta, saattaa lukijalle joskus syntyä mielikuva, että teksti katkeaa kesken. Sattuuhan joskus, että kirjoittajalta to­del­la jää kirjoittaminen kesken eikä hän huomaa myöhemmin täydentää sitä.

Pisteen erikoiskäyttöä

Pisteellä on myös monenlaista erikoiskäyttöä. Kohdassa Ellipsi käsitellään kolmen (tai joskus kahden) pisteen yhdistelmän merkityksiä. Tilastotaulukoissa saattaa piste osoittaa, että tietoa on loogisesti mahdoton esittää, ja usean pisteen yhdistelmällä voi olla muita merkityksiä.

Sisällysluetteloissa ja muissa taulukkotyyppisissä esityksissä on vanhastaan usein käytetty pistejonoa ohjaamaan lukijan katsetta. Word-ohjelman toiminto, joka luo sisällysluettelon, tuottaa sellaisen esityksen, joskin ns. pisteviivan muodostumisen voi kyllä estää.

Verkkosivuilla pisteviivan tuottaminen olisi varsin hankalaa, eikä sitä juuri yritetäkään. Sen sijaan taulukoiden muotoilussa käytetään usein yhtenäisiä viivoja esimerkiksi taulukon rivien välissä katseen ohjaamiseen.

Seuraavassa esimerkissä on ohjaavat pistejonot toteutettu alkeellisesti: käyttämällä tekstissä tasalevyistä fonttia ja kirjoittamalla sopivat määrät pisteitä.

Kissat..............12
Hamsterit...........15
Hevoset.............42

Pisteviivan käyttö esimerkiksi kirjojen sisällysluetteloissa on lähinnä vanha tapa, eikä se suin­kaan ole koskaan ollut yksinomainen käytäntö. Sen tarve syntyy halusta sijoittaa sivu­nume­rot yhteen sarakkeeseen, jolloin numero usein joutuu kauas tekstistä, johon se liittyy. Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ei tehdä numeroista saraketta, vaan kirjoitetaan numero suo­raan tekstin perään, vain välilyönnillä siitä erotettuna. Tämä voi tuntua oudolta, jos siihen ei ole tottunut, mutta se tekee sisällysluettelon käytöstä helpompaa.

Kissat 12
Hamsterit 15
Hevoset 42

Kysymysmerkki

Kysymysmerkin peruskäyttö

Kysymysmerkkiä ”?” käytetään suoran kysymysvirkkeen lopussa.

Lähdetäänkö sieneen?

Olennaista siis on, sisältääkö virkkeen päälause kysymyksen. Jos virke päättyy epäsuoraan kysymys­lauseeseen, ei kysymysmerkkiä tule, ellei päälausekin ole kysyvä.

Paljonko kello on?
Hän kysyi, paljonko kello on.
Hän kysyi: ”Paljonko kello on?”
Kysyitkö, paljonko kello on?

Kysymysmerkkiä käytetään, jos virke on muodoltaan kysyvä, vaikka se olisikin kysymykseen muotoon puettu kohtelias pyyntö. Sama koskee retorista kysymystä eli kysymystä, johon ei odoteta vastausta.

Voisitko ojentaa suolan?
Olisiko enää hullummin voinut käydä?

Tosin Riitta Eronen esittää kirjoituksessaan ”Pilkulleen” (teoksessa Kielipoliisin käsikirja, toim. Pirkko Muikku-Werner) retorisista kysymys­lauseista seuraavan ohjeen: ”Kysymysmerkkiä ei tarvita, mutta ei sitä virheenäkään pidetä.” Kielikellossa julkaistuissa varsinaisissa välimerkkiohjeissa (numerossa 2/2006, kohta Kysymysmerkki) sanotaan lievemmin ja hämärämmin: ”Jos kysymyslause kui­ten­kin on sisällöltään lähinnä toteamus (eli retorinen kysymys, johon ei odoteta vastausta), sen voi lo­pet­taa pisteeseenkin.” Tässä siis sallitaan piste eikä suinkaan aseteta sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Li­säk­si esi­merkkinä on virke ”Kuka sen nyt niin varmasti tietää.” Se on todellakin toteamus, ja kysymys­lau­seen muotoon puettuihin toteamuksiin ohje varmaan sopiikin. Retoriset kysymykset ovat kuitenkin muu­ta: ne ovat puheessa (retoriikassa) tai puheen­omaisessa kirjoituksessa käytettyjä tyyli­keinoja, joissa kuu­li­ja tai lukija haastetaan miettimään kysymystä, vaikka hänen ei tietenkään odoteta esittävän vastausta.

Kysymysmerkki otsikoissa ja teosten nimissä

Otsikoissa voidaan poiketa yleisistä säännöistä. Kysymysmerkki voidaan jättää niistä pois myös selvän kysymyksen jäljestä. Ks. kohtaa Välimerkit otsikoissa.

Sama koskee kirjojen tai muiden teosten nimiä, jotka voidaan käsittää eräänlaisiksi otsikoiksi. Jos nimi on selvästi tarkoitettu haastamaan lukijan pohdintaan, kysymysmerkki on paikallaan. Jos taas nimi on muodoltaan kysymyslause mutta kuvaa lähinnä teoksen aihetta (niin että sen edelle voidaan ajatella sanat ”tässä kirjassa kerrotaan”), kysymysmerkki voisi tuntua jopa oudolta. Tätä kuvaavat seuraavat kirjojen nimet:

Onko maallamme malttia vaurastua?
Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa
Ei väliä kysymysmerkin edelle

Kysymysmerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, ei edes ohuketta, toisin kuin ranskan kielessä. Jos tuntuu siltä, että kysymysmerkki ikävästi koskettaa tekstin viimeistä kirjainta, on parempi hiukan lisätä välistystä viimeisen kirjaimen jälkeen.

Voulez-vous danser avec moi ? [ranskaa, kysymysmerkin edellä ohut väli]
Tanssitko kanssani?
Tanssitko kanssani? [välistystä lisätty 1 typografinen piste]
Kysymysmerkin käytön erikoissääntöjä

Kysymysmerkki saatetaan korvata pisteellä (tai huutomerkillä) silloin, kun virke on lähinnä vain muodoltaan kysyvä ja sisällöltään enemmänkin toteamus (tai huudahdus). Kieli­toi­mis­ton ohjeissa hyväksytään tämä toteamusten osalta ja esitetään seuraava esi­merkki:

Kukapa sen niin varmasti tietää.

Monissa väite- ja kysymysvirke eroavat puheessa lähinnä vain sävelkulultaan, kirjoituksessa vain lopussa olevan välimerkin avulla. Suomen kielessäkin käytetään jonkin verran väite­lau­seen tekemistä kysymykseksi siihen tapaan (”Hän tulee huomenna?”), mutta tämä kuuluu lähinnä arkikieleen.

Hän tulee huomenna.
Tuleeko hän huomenna?

Usein kysymystä ei esitetä lauseena, vaan vain yhdellä sanalla, esimerkiksi ”Huomenna?” Suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin se, että sanassa on tällöin kysyvä liite -ko tai -kö. Silloin sana voidaan luontevasti käsittää lauseen (esim. ”Huomennako hän tulee?”) lyhentymäksi.

Huomennako?

Muutoinkin saatetaan esittää kysymys ilmaisulla, joka ei muodosta lausetta ja jonka vain sävel­kulku puheessa ja kysymysmerkki kirjoituksessa osoittaa kysymykseksi. Vaikka esi­mer­kik­si Kielikello 3/1998 sisältää tästä (kohdassa Kysymysmerkki) seuraavat esimerkit, ei ilmaisutapaa voi pitää ai­na­kaan huoliteltuun kieleen sopivana. Mainoksiin ja otsikoihin se saattaa lyhyytensä ansiosta sopia. Valitettavasti Kielikello 2/2006 ohjaa kyseenalaiseen suuntaan mainitsemalla (kohdassa Kysymysmerkki) vieläpä esi­mer­kin ”Et siis välitä matkustamisesta?”

Hilsettä olkapäillä?
Olympialaiset Suomeen?
Johdantolauseen merkitys

Kysymystä usein edeltää jonkinlainen johdantolause. Tällöin on olennaista, onko johdanto ja kysymys muotoiltu yhdeksi virkkeeksi. Jos on, niin kysymys on sivulauseen asemassa, eikä loppuun tule kysymysmerkkiä. Jos ne ovat eri virkkeitä, jolloin välissä on yleensä kaksois­piste, tulee loppuun kysymysmerkki. Se, onko kyseessä yksi virke, riippuu väli­merkkien käytöstä, ei siitä, alkaako kysymys versaalilla.

Onkin syytä kysyä, mistä nämä muutokset johtuvat.
Onkin syytä kysyä: mistä nämä muutokset johtuvat?
Onkin syytä kysyä: Mistä nämä muutokset johtuvat? Mitä niistä seuraa?
Kaksi kysymysmerkkiä – tosi naiivia??

Joskus käytetään kahta tai jopa useampaa kysymysmerkkiä korostamassa virkkeen kysyvää luonnetta, kysyjän hämmästystä tms. Tätä tehokeinoa on käytetty liioitellusti niin paljon, että sitä useimmissa tyylilajeissa pidetään huonona, jopa mauttomana. Erittäin kohtuullisesti käy­tet­ty­nä se kuitenkin voi joskus puoltaa paikkaansa.

Kysymys- ja huutomerkki?!

Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmä (?! tai !?) on epämääräinen tunteen ilmaus eikä sovi asiatekstiin. Kevyessä kirjoittelussa se on melko tavallinen, mutta vastuu tulkinnasta jätetään lukijalle.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo miedonpuoleisesti:

Huutomerkin ja kysymysmerkin yhdistelmä (!? tai ?!) ilmaisee tunnesävyistä ihmettelyä. Se onkin asiatekstissä harvinainen.
Näin halpaa!?
Onko tässä enää mitään järkeä?!
Sisäkkäisten kysymysten ongelma

Joskus ilmaisun looginen rakenne vaatisi kahta peräkkäistä kysymystä, tosin siten, että niiden välissä on lainausmerkki. Tilanne syntyy, kun kysymysvirkkeen lopussa on lainattu teksti, jo­ka esittää suoran kysymyksen.

Kielitoimiston suositus (Kielikello 3/1998 ja 2/2006 sekä Kielitoimiston oikein­kir­joi­tus­opas) kuitenkin on, että tällaisissa ti­lan­teis­sa kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki. Suo­si­tuk­sen mukaan kysymysmerkki tulee en­nen lainausmerkkiä, jos lainausta edeltää selvä johto­lau­se, joka päättyy kaksoispisteeseen.

Kuka kysyikään: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Muutoin kysymysmerkki kirjoitetaan lainausmerkin jälkeen (eli lainauksen lopusta jätetään kysymysmerkki pois).

Kuinka moni kirjoitti aiheesta ”EU tulee, oletko valmis”?

Koska tilanne on harvinainen ja koska suosituksen mukainen välimerkkien käyttö on ou­dok­sut­ta­vaa (ja vaikea muistaa), kannattaa ongelma yleensä kiertää. Tämä onnistuu usein muut­ta­mal­la suora lainaus epäsuoraksi. Tosin ilmaisun luonne voi muuttua, koska ei viitata mää­rä­ta­val­la muotoiltuun kysymykseen vaan sen esittämään asiaan. Niinpä saattaa olla tarpeen rakentaa ilmaisu kokonaan uudestaan, eri pohjalle.

Kuka kysyikään, onko maallamme malttia vaurastua?
Yksi aiheista oli ”EU tulee, oletko valmis?” Moniko kirjoitti siitä?

Ks. myös kohtaa Lainausmerkkien ja muiden välimerkkien suhde.

Kyseenalaistava kysymysmerkki

Kysymysmerkkiä käytetään myös ilmaisemaan tekstissä oleva sana tai asia epäselväksi tai muuten epävarmaksi. Silloin se on yleensä sulkeissa sanan jäljessä tai yhdessä sanan kanssa.

Tyhjää äänesti yksi vihreiden (?) edustaja.
Tyhjää äänesti yksi edustaja (vihreä?).

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on asiasta seuraavat esimerkit, joista ensimmäisessä vain ilmaistaan vuosiluku epävarmaksi, toisessa taas tarkemmin esitetään epäilys, että vuosiluku voikin olla 2005 eikä 2004:

Asiaa käsiteltiin jo vuoden 2004 (?) kesätapaamisessa.
Asiaa käsiteltiin jo vuoden 2004 (2005?) kesätapaamisessa.

Sulkeissa olevalla kysymysmerkillä voidaan ilmaista myös kirjoittajan kannanottoa ku­vaa­miin­sa asioihin, etenkin muiden ihmisten tekojen tai sanojen selostukseen. Kannanoton luon­ne voi vaihdella epäilystä paheksumiseen, ja usein sitä vielä korostetaan käyttämällä usei­ta kysymys­merkkejä peräkkäin. Tällaisia ilmauksia ei voi pitää asiatyyliin sopivina.

Kysymysmerkkiä käytetään šakkiottelun selostuksessa siirron kuvauksen perässä (esim. e2–e3?) osoittaa, että se­los­ta­ja pitää siirtoa huonona tai ainakin epäilyttävänä. Tällöin kyse ei siis ole epävarmuudesta sen suhteen, tapahtuiko siirto, vaan kielteisestä kannanotosta siir­toon.

Edellä kuvatuille kysymysmerkin käyttötavoille on ominaista, että ne ovat pelkästään kirjoitettuun kieleen kuuluvia ilmauksia. Niillä esitetyt kannanotot jäävät pois, kun teksti luetaan ääneen, ellei kannanottoja ilmaista jollakin tavalla aivan erikseen.

Kysymysmerkki nimen osana

Nykyisin on muodostettu nimiä, joiden lopussa on kysymysmerkki. Esimerkiksi brittiläinen kuluttajajärjestö käyttää itsestään nimetä ”Which?”. Sellaisen nimen käyttö suomenkielisessä tekstissä johtaisi kummallisuuksiin, jos kysymysmerkki yritettäisiin säilyttää sanaa tai­vu­tet­taes­sa­kin. Yleisesti on sallittua ja suositeltavaa jättää kysymysmerkki pois. Vrt. kohtaan Huutomerkki nimen osana jäljempänä.

Asiasta oli valittanut Which-järjestö.
Asiasta oli valittanut Which.
Asiaa käsiteltiin Whichin valituksen takia.

Huutomerkki

Huutomerkin peruskäyttö huudahduksissa

Huutomerkkiä ”!” käytetään huudahtavan virkkeen tai erillisen huudahduksen lopussa. Huudahdus voi olla kehotus, käsky, tunteenpurkaus tms. Usein voi lauseen lopussa käyttää joko pistettä tai huutomerkkiä, ja valinta vaikuttaa lauseen sävyyn.

Nyt on työt tehty tältä päivältä!
Soitapas minulle heti huomenaamulla!
Huomio!
Eläköön!
Hän huudahti: ”Lopetetaan jo!”

Huutomerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Sen sijaan voidaan typografisista syistä hiukan lisätä välistystä sen edelle, jotta se ei näyttäisi olevan kiinni edeltävässä merkissä ja jotta se paremmin erottuisi. Välistyksen tarve tietenkin riippuu siitä, millainen kirjain kysymysmerkin edellä on.

Kansalaiset! [ei väliä – oikein kirjoitettu, mutta tässä ahdasta]
Kansalaiset ! [välilyönti huutomerkin edellä – virhe]
Kansalaiset! [0,1 em:n välistys huutomerkin edellä]
Huutomerkin kahdennus on lapsellista!!

Huutomerkki joskus kahdennetaan, mutta tähän pätee sama kuin kysymys­merkin kah­den­ta­mi­seen. Vielä pahempaa on kirjoittaa monia huutomerkkejä!!!!

Muutenkin huutomerkkiä on hyvä käyttää säästeliäästi! Huudahtelu helposti tekee tekstin levottomaksi ja antaa lapsellisen vaikutelman!

Myös huuto- ja kysymysmerkin käyttö yhdessä (Mitä!?) tekee yleensä epäasiallisen vai­ku­tel­man. Ks. kohtaa Kysymys- ja huutomerkki?!

Huutomerkki lainauksessa

Jos huudahdus lainataan, niin huutomerkin käyttö riippuu siitä, onko lainaus suora vai epäsuora. Suora lainaus sisältää lainatut sanat sellaisinaan, yleensä lainausmerkeissä, ja tällöin tulee huudahdukseen kuuluva huutomerkki mukaan. Epäsuora lainaus liittää sanat osaksi omaa virkettä, ja siihen voi sisältyä sanonnan muuttaminen. Silloin ei loppuun tule huutomerkkiä, paitsi silloin harvoin, kun lainaajakin haluaa lainauksellaan huudahtaa.

Hän sanoi: ”Nyt on työt tehty tältä päivältä!”
Hän sanoi, että nyt on työt tehty tältä päivältä.
Hän sanoi, että nyt on työt tehty tältä päivältä! [Lainaaja korostaa huudahtaen.]
Huutomerkin erikoiskäyttöä

Matemaattisissa merkinnöissä huutomerkkiä käytetään luvun tai lausekkeen perässä tar­koit­ta­maan niin sanottua kertomaa (englanniksi factorial). Ilmaisu n! tarkoittaa lukua, joka saa­daan kertomalla luvut 1:stä n:ään keskenään. Esimerkiksi 5! = 1 ⋅ 2 ⋅ 3 ⋅ 4 ⋅5 = 120. Tämän takia on hyvä välttää ilmaisuja, joissa huudahtava lause loppuu numeroin merkittyyn lukuun. On parempi kirjoittaa ”Tulos on viisi!” kuin ”Tulos on 5!”, ainakin jos lukijat saattavat olla ma­te­maat­ti­ses­ti ajattelevia.

Tietotekniikassa huutomerkillä on hyvinkin kummallisia merkityksiä. Monissa ohjel­mointi­kielissä se tarkoittaa kieltoa eli negaatiota: lauseke !p tarkoittaa ’ei p’ eli ’ehto p ei ole voi­massa’.

Huutomerkillä on muutakin erikoiskäyttöä. Šakkiottelun selostuksessa huutomerkki (esim. e2–e3!) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa hyvänä. Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdis­tel­mäl­lä (e2–e3?!) voidaan kuvata siirto arveluttavaksi vaikkakaan ei selvästi vir­heel­li­sek­si, ja päinvastainen yhdistelmä (e2–e3!?) taas osoittaa, että siirto on kiinnostava, mutta ei vält­tä­mät­tä paras.

Huutomerkki sulkeissa

Sulkeissa oleva huutomerkki, ”(!)”, tarkoittaa huomion kiinnittämistä edeltävään sanaan tai muuhun ilmaukseen. Usein sitä käytetään lainauksen sisällä, lainaajan huomautuksena siitä, että edeltävä ilmaisu on todella peräisin lainatusta tekstistä eikä ole lainaajan kirjoitusvirhe. Samaan tarkoitukseen käytetään myös merkintää ”(sic)”, joka johtuu latinan sanasta, joka tarkoittaa ’niin’.

Näitä merkintöjä eivät lukijat useinkaan osaa tulkita oikein mm. sen takia, että niitä käy­te­tään siis toisaalta merkityksessä ’tässä ei ole paino­virhettä’, toisaalta ilmauksen ko­ros­ta­mi­sek­si jostain muusta syystä. Niiden käyttöä ei siis voi suositella tavalliseen yleis­ta­jui­sek­si tar­koi­tet­tuun tekstiin.

Huutomerkki nimen osana

Joihinkin erisnimiin on pyritty ottamaan huutomerkki. Esimerkiksi eräs orkesteri käyttää nimeä ”Avanti!”, ja Kirjastot.fi suosittelee tätä nimiasua sivustossaan Hankalat musiikkinimet.

Välimerkit ovat kuitenkin kielen sääntöjen mukaan käytettäviä kirjoituksen aineksia, joiden ottaminen nimeen on epäasiallista ja aiheuttaa sekaannuksia. Lisäksi ne häiritsevät taivutusta. Siksi niihin voi suhtautua kohdassa Yritys- ja tuotenimet mainitun kieli­lauta­kun­nan kannanoton mukaisesti: huutomerkki jätetään pois. Sitä ei siis katsota nimen osaksi, vaikka yritys tms. käyttäisi sitä nimen logoasussa ja muutenkin. Aihetta käsitellään myös kohdassa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.

Kuuntelin Avantia.

Jos kuitenkin joudutaan noudattamaan käytäntöä, jossa huutomerkkiä pidetään nimen osana, sitä kannattaa noudattaa johdonmukaisesti. Huutomerkkiä käsitellään täten kuten nimessä esiintyvää erikoismerkkiä. Kielenhuollon käsikirja toteaa, että tällaisissa tapauksissa ”voi siis joutua käyttämään kahta suurta välimerkkiä peräkkäin” (siis esimerkiksi huutomerkin jäl­keen pistettä).

Festivaaleilla esiintyi myös Avanti!.

Omituista vaikutelmaa voi usein lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.

Festivaaleilla esiintyi myös Avanti!-orkesteri.

Jos huutomerkkiin loppuvaa nimeä joudutaan taivuttamaan, taivutetaan varsinaista nimeä eli sanaa. Esimerkiksi Avantin sivuilla esiintyvät taivutukset kuten ”Avanti!a” ovat virheellisiä. Tässäkin kummallisuutta voi lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.

Kuuntelin Avantia!.
Kuuntelin Avanti!-orkesteria.

Jos huutomerkillinen nimi on yhdyssanan alkuosana, on luonnollista soveltaa sääntöä, jonka mukaan yhdyssanassa käytetään tällöin yhdysmerkkiä. Erikseen kirjoittaminen, kuten ”Avanti! kamariorkesteri” Avantin sivuilla, on selvästi virheellistä. Kielikellon 2/2006 ohjeissa on (kohdassa Yhdysmerkki) seuraava esimerkki, jossa on kyse huutomerkillisenä mainostetun nimen ”Aasiaan!” käytöstä yhdyssanan osana.

Aasiaan!-kampanja ~ Aasiaan-kampanja

Kielenhuollon käsikirja suo­sit­te­lee, että tällaisessa tapauksessa jätetään ennen yhdysmerkkiä tyhjä väli, esim. ”Avanti! -orkesteri”. Tämä ei siis kuitenkaan ole virallinen ohje, ja se lisäisi huutomerkin aiheuttamia epä­selvyyk­siä.

Ellipsi …

Ellipsi (pistekolmikko) merkkinä

Tässä tarkoitetaan ellipsillä ensisijaisesti erityistä merkkiä ”…”, joka sisältyy useisiin mer­kis­tö­stan­dar­dei­hin. Siinä on siis kyse yhdestä merkistä, jonka ilmi­asu koostuu kolmesta vie­rek­käi­ses­tä pisteestä, joiden välissä on suhteellisen paljon tilaa. Merkistä käytetään myös ni­mi­tys­tä pistekolmikko ja (hämäävästi) kolme pistettä.

Typografisessa käytännössä ellipsi on yleensä ollut sellainen, jossa pisteiden välissä on tyhjää tilaa enemmän kuin jos kir­joi­tet­tai­siin pisteet peräkkäin. Myös en­sim­mäi­sen pisteen edellä ja vii­mei­sen jäl­jes­sä saattaa olla hiukan yli­mää­räis­tä tilaa. Tämä koskee lähinnä painotekstien pe­rin­näi­siä fontteja, kuten Times New Roman. Muissa fonteissa tilanne saattaa olla jopa päinvastainen ja siis typografisen perinteen vastainen. Myös pisteiden koot voivat vaihdella: ellipsin pisteet saattavat olla erinäköisiä kuin tavallinen piste.

Teoksen The Chicago Manual of Style mukaan englannin kielessä käytettävä ellipsis koostuu pisteistä, joiden välillä on hiukan tyhjää, spaced periods, kun taas eräissä muissa kielissä (ranska, italia, espanja) käytettävä ellipsi, josta kirja käyttää nimitystä suspension points, koostuu kolmesta ta­val­li­ses­ta, välis­tä­mät­tö­mäs­tä pis­tees­tä. Missään ei liene keskusteltu siitä, kumpaa käytäntöä suomessa tulisi nou­dat­taa. Van­hal­la kirja­paino­teknii­kal­la ladotuissa teksteissä pisteet ovat välistettyjä, jopa hyvinkin sel­väs­ti. Ellipsi­merkin käyttöä voi siis pitää oikeampana.

Jos ellipsi ei ole käytettävissä tai jos se on käytettävässä fontissa tehtäväänsä sopimaton, kirjoitetaan sen asemesta kolme tavallista pistettä pe­räk­käin (...). Tällöin voidaan ehkä merk­kien välistyksellä (noin 0,1 em-yksikköä) saada ulkoasu muistuttamaan ellipsiä.

Ellipsin tilalla käytetään joskus kahta pistettä ”..”, etenkin vaihteluvälejä ilmaistaessa, esim. ”5..8” pro ”5…8” tai ”5–8”. Kahden pisteen käyttöä, joka ehkä osittain johtuu eräiden ohjelmointi­kielten merkinnöistä, ei voi suositella. Ilmaisutapa on epäselvä, koska ”..” voi syntyä myös kirjoitusvirheenä, kun on tarkoitus kirjoittaa vain yksi piste.

Yleisesti käytetyt tekstinkäsittelyohjelmat toimivat niin, että kun käyttäjä kirjoittaa pisteen kolme kertaa peräkkäin, ohjelma muuntaa ne ellipsiksi. Tämän takia moni tulee käyttäneeksi ellipsimerkkiä tietämättään.

Ellipsi osoittamassa kesken jättämistä
Ellipsi kertovassa kielessä

Ellipsillä osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Se kirjoitetaan suoraan, ilman väliä, viimeisen mukana olevan sanan perään. Sen jälkeen on tyhjä väli samoissa tapauk­sis­sa kuin sanan jälkeen. Jos se on sellaisen virkkeen lopussa, joka lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.

Ensi viikolla tapaamme, ja silloin…
Varokin koskemasta siihen tai…!
Siellä oli Pekka, Masa, Miia, Lissu… En muista kaikkia.

Edellä olevat esimerkit ovat puhekieltä jäljittelevästä kirjoitetusta kielestä. Tyypillisesti ellipsiä onkin käytetty kaunokirjallisuudessa ja lähinnä vuorosanoissa.

Ellipsi luettelon lopussa

Nykyisin ellipsiä käytetään myös esittämään, että asioiden luettelo ei ole täydellinen. Tällaista ei voi pitää hyvänä tyylinä. On parempi käyttää sellaista lyhennettä kuin ”jne.” tai ”yms.” tai (etenkin virallisemmassa tyylissä) vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia. Vielä parempi on usein muotoilla virke niin, että luettelon osittaisuus ilmenee muulla tavoin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyylieroja:

Alueella kasvatetaan vehnää, maissia, viiniä…
Alueella kasvatetaan vehnää, maissia, viiniä ym.
Alueella kasvatetaan vehnää, maissia, viiniä ynnä muita.
Alueella kasvatetaan muun muassa vehnää, maissia ja viiniä.

Jos ellipsiä käytetään luettelon lopussa, se kirjoitetaan yleiskielessä suoraan kiinni edeltävään kohtaan, ilman pilkkua tai välilyöntiä. (Tämä poikkeaa ellipsin käytöstä matemaattisissa yh­teyk­sis­sä.) Näin ainakin on pääteltävissä seuraavasta Kielikellon 2/2006 esimerkistä (kohdasta Kolme pistettä):

Kappaleiden merkintään käytettiin roomalaisia numeroita I, II, III…

Ilmauksia, joissa on mukana pilkku ja ehkä myös välilyönti ellipsin edellä, ei kuitenkaan voi pitää virheellisinä. Joka tapauksessahan kirjoittaja ratkaisee, mistä kohdasta hän katkaisee jonon, esimerkiksi kirjoittaako hän ”I, II, III…” vai ”I, II, III, IV… On luonnollista sallia har­kin­ta­val­ta myös pilkun osalta, esimerkiksi ”I, II, III,…” tai ”I, II, III, …”.

Ellipsi ilmauksen alussa

Ellipsiä käytetään joskus myös ilmauksen alussa osoittamassa, että ilmaus alkaa keskeltä virkettä. Tyypillisesti kyse on tällöin vuorosanasta, joka jatkaa jotakin toista vuorosanaa. Tällöin ellipsi kirjoitetaan kiinni seuraavaan sanaan. Ellipsin edelle tulee välilyönti, lainaus­merkki, repliikkiviiva tai muu välimerkki samalla tavoin kuin tulisi, jos ellipsiä ei olisi.

”Hän laittoi myös ruokaa…”, sanoi Tupu.
”…ja tiskasi!” jatkoi Hupu.
Ellipsi tauon merkkinä

Ellipsiä käytetään myös vuorosanoissa osoittamaan miettimistä ja taukoa, vaikka kielen­oppaat ja ohjeet eivät yleensä tällaista käyttöä mainitsekaan. Myös ajatusviivaa on käy­tet­ty samaan tarkoitukseen, ja tämä olisi nykyisten suositusten hengen mukaista.

Onhan sitä siinä… yhtä tasaista taivalta.

Kuitenkin ellipsin käyttö esityksen katkeilemisen kuvaamiseen on vanha käytäntö. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi selostaa ”piste­ryhmän” yhtä käyttöä seuraavasti:

Osoittamaan, että esitys katkeilee esim. esittäjän (puhujan) vain vaivalloisesti saa­des­sa sanotuksi sanottavansa t. äkkiä hillitessä itsensä taikka että esitys kat­kais­taan, koska kirjoittaja t. puhuja ei enää löydä riittävän sattuvia ilmauksia t. pitää jatkoa niin selvänä, että voi jättää sen lukijan sanoitta ymmärrettäväksi. Pisteitä on ta­val­li­ses­ti kolme.
Kirja mainitsee mm. seuraavan esimerkin (Juhani Aholta):
»Ja sitä on tuota yhtä suoraa tietä… kuinka pitkälle liekään?» kyseli hän. – »Onhan sitä siinä… yhtä tasaista taivalta.»

Ellipsin käyttö miettimisen osoittamiseen saattaa liittyä myös sanan kesken jättämiseen: puhuja aloittaa sanan, mutta jättää sen kesken ja sitten sanoo toisen.

Vien teidät Hanhivaaran luostar… siis lasarettiin!
Ellipsin tyyliarvo

Ellipsiä käytetään monissa tyylilajeissa. Se saattaa tehdä milloin lapsellisen, milloin mahti­pontisen vaikutelman. E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo ellipsistä: ”Tätä erikoisesti tun­tei­le­van tyylin suosimaa välimerkintäkeinoa on syytä käyttää säästeliäästi.”

Kielitoimiston oh­jeis­sa Kielikellossa 3/1998 kuvataan ellipsin käyttöä hiukan epäselvästi: ”Kolme pistettä on harvinainen välimerkki. Sitä käytetään lähinnä kaunokirjallisessa tai tuttavallisessa tyylissä osoit­ta­maan, että lauseesta puuttuu alku tai loppu. Sen sijaan asia­tyylissä käytetään poiston merk­ki­nä kahta ajatusviivaa – – eikä kolmea pistettä. Il­mauk­sen kes­ken jääminen taas osoi­te­taan tavallisesti käyttämällä lyhennettä jne., ym. tai yms.” Uudemmissa ohjeissa (Kieli­kello 2/2006, kohta ) ollaan olennaisesti samoilla linjoilla.

Ei ellipsiä lainauksiin

Joissakin kirjoitustyyleissä on (englannin käytännön mukaisesti) käytetty ellipsiä osoit­ta­maan, että lainauksesta on jätetty pois jotakin. Koska tällainen käyttö voi sekaantua kesken jättämistä osoittavaan ellipsiin ja siten aiheuttaa epäselvyyksiä, sitä ei voi suositella, vaan on parempi käyttää ajatusviivoja.

Standardin SFS 4175 vuoden 2006 painoksessa onkin otettu yksiselitteinen kanta. Sen mukaan ellipsillä (kolmella pisteellä) osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Standardi erikseen korostaa, että sanojen pois jättäminen lainauksesta osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Standardin edellisessä, vuoden 1998 painoksessa oli sama ajatus, mutta siinä oli eräässä alaviitteessä tämän kanssa ristiriidassa oleva lainauksia koskeva lausuma ”eräissä tyylilajeissa poisjätön merkkinä voidaan käyttää kolmea pistettä”.

Ellipsi merkitsee siis todellisen esityksen jäämistä kesken tai joskus pysähtelyä. Sen sijaan ajatusviivat osoittavat, että alkuperäisessä tekstissä tai puheessa esitys on jatkunut, mutta jatko ei ole mukana lainauksessa.

Ellipsin vaikutus muiden välimerkkien käyttöön

Viralliset säännöt eivät ole kovinkaan yksiselitteisiä ja selkeitä sen suhteen, miten ellipsin yhteydessä käytetään muita välimerkkejä ja välilyöntejä. Seuraavassa esitetään yksi melko johdonmukainen säännöstä. Perusajatuksena on, että ellipsiä käsitellään kuten se olisi sen sanan osa, jota se seuraa.

Enpä tiedä… en jaksa ajatella.
Siellä oli hevosia, lehmiä, lampaita…
Älä koske siihen tai…!
Enpä tiedä… Olkoon menneeksi!
Pisteet merkkien poisjätön merkkinä

Aiemmin on ellipsiä tai muuta pisteryhmää käytetty myös osoittamaan, että kirjoitusasusta puuttuu kirjaimia tai muita merkkejä esimerkiksi häveliäisyyssyistä. Tällöin on usein käytetty pisteitä sama määrä kuin pois jätettyjä merkkejä, esimerkiksi P....le. Myös ajatusviivaa on käytetty samanlaiseen tarkoitukseen.

Nykyiset suositukset eivät ota kantaa siihen, mitä mer­kin­tö­jä tällaisissa yhteyksissä pitäisi käyttää. Koska nykyisin yleisesti suositellaan aja­tus­vii­vaa poiston merkitsemiseen, tuntuisi luonnolliselta käyttää sitä pikemminkin kuin pis­tei­tä, esi­mer­kik­si P–le.

Ellipsi taulukkomerkintänä

Erään käytännön mukaan ellipsiä tai kolmea erillistä pistettä on käytetty tilastotaulukoissa osoittamaan, että tietoa ei esitetä, koska se on salassa pidettävä. Nykyinen virallinen suositus on neljä pistettä (....).

Ellipsi matematiikassa

Matematiikan merkinnöissä ellipsiä käytetään yleisesti osoittamaan, että on jätetty pois lu­vus­ta numeroita, sarjasta termejä, luettelosta kohtia tms. Usein ellipsi on ilmaisun lopussa osoit­ta­mas­sa, että numerojono, sarja tms. jatkuisi loputtomasti tai voi vaihdella pituudeltaan.

Jos kyseessä on luettelo, jonka osat on erotettu pilkuilla, erotetaan ellipsikin luettelon osista pilkulla (toisin kuin yleiskielessä). Tosin matematiikka­standardi SFS-ISO 80000-2 ei erikseen ota asiaan kantaa ja sen oma käytäntökin on osittain horjuva, mutta sen esi­mer­keis­sä on yleensä käytetty seuraavanlaisia tapoja, joita käytetään myös kirjassa MAOL-taulukot:

e = 2,718 281 8…
(a1, a2, …, an)
Z = { …, −2, −1, 0, 1, 2, … }
a1 + a2 + … + an)

Näitä käytäntöjä kannattaa siis käyttää matematiikassa ja luonnontieteissä, ja ne voidaan tiivistää seuraavasti:

Standardissa SFS-ISO 80000-2 ellipsi on toteutettu osittain ellipsimerkillä, osittain kolmella peräkkäisellä pisteellä, joiden välissä ja ympärillä on välilyönnit. Ulkoasu on tällöin typografisesti väärä, koska ellipsin ulkoasu vaihtelee tämän takia jopa yhden sivun sisällä. Standardi ei edes mainitse ellipsi­merkkiä. Standardia ei muutenkaan voida pitää typografisesti esikuvallisena saati normatiivisena.

Standardissa SFS 4175:2006 on seuraava, matematiikkastandardista poikkeava merkintätapa, josta puuttuu välilyönti pilkun ja ellipsin välistä:

kokonaisluvut 1, 2, 3,…

Tämän kanssa ristiriidassa on toisaalta Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkki ”roomalaisia numeroita I, I, III…”, josta siis puuttuu myös pilkku ellipsin edeltä.

Matematiikassa käytetään usein ellipsin tilalla vastaavaa merkkiä, joka on rivin pe­rus­vii­van yläpuolella. Merkistöstandardeissa tällainen merkki on nimeltään midline horizontal ellipsis (U+22EF). Suomenkieliseksi nimeksi sopisi rivinkeskinen ellipsi. Merkki sisältyy melko har­voi­hin fontteihin. Esimerkiksi kirjan The Chicago Manual of Style kuvaamassa mate­maat­tis­ten merkintöjen käytännössä tällainen symboli esiintyy tavallisen ellipsin tilalla summien, re­laa­tioi­den tms. yhteydessä, jolloin ellipsimerkki halutaan samalle korkeudelle kuin ope­raat­to­rit. Tällaista käytäntöä suosittaa myös Detailtypographie-kirja. Jos rivinkeskinen ellipsi ei ole käytettävissä, voidaan käyttää tavallista ellipsiä ja ehkä säätää sen sijaintia pysty­suun­nas­sa.

a1 + a2 + ⋯ + an
x1 < x2 < ⋯ < xn
Ellipsi vaihteluväliä osoittamassa

Luonnontieteen ja tekniikan kielessä käytetään ellipsiä rajakohtien (pienimmän ja suu­rim­man arvon) välissä. Tällöin tarkoitetaan niin sanottua suljettua väliä, johon myös raja-arvot kuuluvat. Ilmaisu voidaan tavallaan tulkita erikoistapaukseksi ellipsin käytöstä pois­jätön merkkinä: ellipsi vastaa kaikkia arvoja alarajan ja ylärajan välissä.

Vanhastaan tätä tätä ilmaisutapaa ei ole suositeltu yleiskieleen. Käytännössä kuitenkin yleiskieleen suositeltu tapa, ajatusviivan käyttö, johtaa epäselviin tai erikoisiin ilmaisuihin silloin, kun mukana on miinusmerkkisiä lukuja (esim. ”−5–−2”). Niinpä tällaisissa yhteyksissä sallitaan nykyisin ellipsin käyttö yleiskielessäkin. Aiheesta on lisää kohdassa Luku- tai suure­välin ilmoittaminen.

Välilyöntien käyttöä näissä yhteyksissä ei ole tarkasti säädelty, mutta luonnollisin me­net­te­ly lienee, että ellipsin ympärillä on välilyönnit, jos ainakin toinen rajakohdista sisältää väli­lyönnin.

Lämpötila on −5…−2 °C. [tekniikassa tavallinen ilmaisu]
Lämpötila on −5 °C … −2 °C. [mittayksikköstandardin mukainen kirjoitustapa]

Kaksoispiste

Kaksoispiste välimerkkinä
Lainauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään suoran lainauksen edellä silloin, kun sitä edeltää johtolause tai pelk­kä lainatun henkilön nimi. Kaksoispisteen jälkeen tulee välilyönti, ja sen jälkeinen lainaus aloi­te­taan yleensä versaalilla.

Paavo sanoi: ”Mennään jo!”
Paavo: ”Mennään jo!”

Etenkin lehtikielessä käytetään otsikoita, joissa esitetään tiivistetysti jonkin tahon väite tai muu lausuma. Tällöin käytetään vuorosanan tapaista ilmausta, jossa on kaksoispiste lau­su­man esittäjän ja itse lausuman välissä. Kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan usein hyvinkin vapaasta tulkinnasta. Lainausmerkkejä ei tällöin tietenkään käytetä.

Amazon: IBM yrittää omistaa internetin

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan kaksoispisteen jälkeinen ilmaus voidaan tällöin aloittaa versaalilla tai gemenalla. Versaali­alkuisuus on sikäli luontevaa, että kyseessä on virkettä vastaava ilmaus, jota edeltää eräänlainen lähde­viittaus.

Kaksoispisteen jälkeen otsikossa voi käyttää isoa tai pientä alkukirjainta:
Sotilaslähde: Mannertenvälinen kriisi uhkaa ~
Sotilaslähde: mannertenvälinen kriisi uhkaa
Täsmentävän ilmauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä täsmentävän ilmauksen kuten selityksen, perustelun, päätelmän tai luetelman edellä. Tällöin sen jälkeen tulee välilyönti.

Kaksoispisteen jälkeinen täsmentävä ilmaus aloitetaan gemenalla (pienellä alku­kir­jai­mel­la), vaikka se olisi kokonainen virke.

Seuraukset olivat vakavat: maiden välille syntyi sota.
On syytä ottaa käyttöön viruksentorjuntaohjelma: virukset ovat erittäin merkittävä uhka, jota vastaan on tehokkaita torjuntakeinoja.
Tapahtumat vastaavat varsin yksityiskohtaisesti elämäkerrallisia tietoja: kirjailija siis selvästi kuvaa omia kokemuksiaan.
Näytteet otetaan kahdesti vuodessa: kesä- ja joulukuussa.

Jos täsmentävä ilmaus kuitenkin koostuu useista virkkeistä, ne kirjoitetaan normaalien virk­kei­den tavoin eli jokainen niistä aloitetaan versaalilla (isolla alkukirjaimella). Pitkät täs­men­tä­vät ilmaukset ovat kuitenkin yleensä epätäsmällisiä, koska ei ole ollenkaan selvää, mis­sä vai­hees­sa täsmennykset loppuvat ja siirrytään uuteen asiaan.

Seuraukset olivat vakavat: Maiden suhteet katkesivat ja kärjistyivät. Lopulta niiden välille syntyi sota.
Kaksoispiste katkaisee ja yhdistää

Täsmentävän ilmauksen edellä käytetään kaksoispistettä vain, jos sitä edeltävä osa jo muo­dos­tai­si kokonaisen virkkeen.

Kaksoispistettä seuraava täsmentävä ilmaus ei siis ole loogisesti virkkeen osa, vaan koko virkettä tarkentava lisäys. Täten kaksoispiste samalla katkaisee ja yhdistää: se lopettaa varsinaisen virkkeen, mutta yhdistää sen seuraavaan tarkennukseen. Tarkennus ei useinkaan ole virke.

Jos taas täsmentävä ilmaus on kielellisesti osa virkettä, sen edellä ei ole mitään väli­merk­kiä tai sen edellä on pilkku – tai joskus ajatusviiva. Ilmaus alkaa usein selittävällä sanal­la kuten ”nimittäin” tai ”koska”.

Näytteiden otto kahdesti vuodessa, nimittäin kesä- ja joulukuussa, on todettu riittäväksi.

Usein tällainen ratkaisu on mahdollinen silloinkin, kun kaksois­pistet­tä­kin voisi käyttää.

Tapahtumat vastaavat varsin yksityiskohtaisesti elämäkerrallisia tietoja, joten kirjailija selvästi kuvaa omia kokemuksiaan.
Näytteet otetaan kahdesti vuodessa, nimittäin kesä- ja joulukuussa.

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä vain, jos sitä seuraava täsmentävä ilmaus lopettaa virkkeen. Jos virke jatkuu täsmentävän ilmauksen jälkeen, on käytettävä muita välimerkkejä, kuten ajatusviivoja, sulkeita tai pilkkuja.

Näytteet otetaan kahdesti vuodessa – kesä- ja joulukuussa – ja tutkitaan välittömästi.
Kaksoispiste: hienoa tyyliä, johon voi kompastua

Kaksoispiste kuuluu puolipisteen lailla lähinnä korkeaan tyyliin. Äidinkielenopettajat eri­tyi­ses­ti suosittelevat ja kehuvat niiden käyttöä; lukijat eivät niinkään.

Tyylivaikutus muuttuu kielteiseksi, jos kaksoispistettä käytetään puolipisteen sijasta taikka muuten tilanteessa, johon se ei kuulu. Lisäksi kaksoispisteen idea on lukijoille usein epäselvä. Koska kaksoispiste katkaisee, se saattaa antaa sen jälkeiselle täsmennykselle enemmän pai­noa kuin olisi aiheellista.

Usein voisi hyvin käyttää pilkkua kaksoispisteen tilalla. Esitystä voi vielä täsmentää sopi­val­la tarkennuksella pilkun jäljessä.

Näytteet otetaan kahdesti vuodessa: kesä- ja joulukuussa.
Näytteet otetaan kahdesti vuodessa, kesä- ja joulukuussa.
Näytteet otetaan kahdesti vuodessa, nimittäin kesä- ja joulukuussa.

Joissakin muissa tapauksissa taas voi syntyä epäselvyyttä mm. siitä, seuraako kaksoispisteen jälkeen päätelmä vai perustelu. Niinpä usein onkin parempi käyttää pilkkua ja sopivaa side­sanaa.

Kaksoispiste luetelman edellä

Yleensä luetelman edellä kannattaa käyttää kaksoispistettä. Se osoittaa, että luetelman kohdat eivät kuulu suoraan edellä olevan virkkeen rakenteeseen.

Tällöin luetelmaa edeltävä selitys on muo­dol­taan kokonainen virke tai otsikonomainen teksti. Selityksen lopussa on usein sana ”seuraavat” tai vastaava, joka tekee selityksestä muo­dol­taan täyden virkkeen. Vertaa seuraavia vaihtoehtoja. Ensimmäisessä virke jatkuu suoraan luetelman kohdissa, jolloin kaksoispistettä ei käytetä. Luetelman kohdat ovat lauseen­jäseniä lauseessa, joka alkaa ennen luetelmaa. Teksti voitaisiin suoraan muuntaa kappa­leek­si jät­tä­mäl­lä rivinvaihdot ja luetelmaviivat pois sekä lisäämällä pilkku ja ja-sana. Tässä käytetty vaihto­ehto on yleensä selkeämpi, koska se erottaa luetelman omaksi kokonaisuudekseen.

Suomessa tavattavat joutsenlajit ovat
– laulujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen.
Suomessa tavattavat joutsenlajit ovat seuraavat:
– laulujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen.

Kaksoispistettä käytetään silloinkin, kun luetelmaa edeltävä selitys ei muodosta virkettä, vaan on luonteeltaan otsikko, jossa ei ole lainkaan verbiä.

Suomessa tavattavat joutsenlajit:
– laulujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen.

Kielikello 2/2006 lisää kuitenkin luetelmia koskevien perusohjeiden jälkeen: ”Selvästi ot­si­kon­omai­sis­sa yhteyksissä kaksoispisteen voi jättää pois.” Tätä lienee järkevä tulkita sen verran suppeasti, että kaksoispiste jätetään pois vain, jos selitys on otsikkona ja se on osoitettu otsikoksi ulkonaisin keinoin kuten lihavoinnilla.

Suomessa tavattavat joutsenlajit
– laulujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kohdassa, jossa esitetään sama periaate kaksoispisteen pois jättämisestä, on seuraava esimerkki. Siinä luetelmaa edeltävän tekstin otsikko­luonne on selvä: teksti kuvaa luetelman sisällön ja on lisäksi lihavoitu.

Tulppaanien hoito-ohje
– Leikkaa varsia veitsellä noin 1 cm.
– Lisää maljakkoon kylmää vettä noin 5 cm.
– Laita tulppaanit maljakkoon muovipakkauksessaan.
– Poista muovi noin puolen tunnin kuluttua.
Kaksoispiste teoksen nimen osien välissä

Englannin kielessä käytetään usein kaksoispistettä erottamaan teoksen nimen alkuosa (ot­sik­ko, engl. title) selittävästä jälkiosasta (alaotsikosta, engl. subtitle). Itse teokseen on täl­löin usein painettu jälkiosa selvästi pienemmällä fontilla uudelle riville, jolloin välimerkkiä ei tar­vita.

Jos sellainen teos mainitaan tekstissä ja siitä halutaan mainita koko nimi, on jonkinlainen välimerkki tarpeen. Kirjallisuus­luetteloon sopisi ehkä piste, mutta tekstissä se ei tunnu hy­väl­tä. Suomen kielessä voitaneen tällöin noudattaa samaa menettelyä kuin englannissa, siis käyt­tää kaksois­pistettä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, jos osien välissä on sidesana kuten or tai eli.

Ostin kirjan The Italian country table: Home cooking from Italy’s farmhouse kitchens.
Keijo Korhosen kirja Haavoitettu jättiläinen: Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen ilmestyi jo vuonna 2002.
Darwinin pääteos tunnetaan yleensä nimellä Lajien synty, mutta sen täydellinen nimi on Lajien synty luonnollisen valinnan vaikutuksesta eli Luonnon suosimien rotujen säi­ly­mi­nen taistelussa olemassaolosta.

Tällaisissa tapauksissa voisi käyttää myös ajatusviivaa.

Kaksoispiste päätteen, johtimen tai liitteen edellä
Kaksoispiste päätteen edellä

Kaksoispistettä käytetään päätteen edellä silloin, kun lyhenne, numeroin ilmaistu luku tai symboli edustaa taivutusmuodossa olevaa sanaa ja taivutusmuoto on tarpeen ilmaista. Päätteiden merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään tarkemmin jäljempänä.

EKG:n
300:lla
50 €:lla
50 g:lla
alv:ineen [= arvonlisäveroineen]
100°:seen [= sataan asteeseen]
3:lla [= ruutukolmosella]
i:stä [= iistä, i-kirjaimesta]

Kirjaimista puhuttaessa vanha käytäntö on, että tekstiin kirjoitetaan kirjain itse eikä sen nimeä, esi­mer­kik­si ”tuosta puuttuu f” eikä ”tuosta puuttuu äf”. Jos lauseyhteys vaatii taivuttamista, pääte mer­ki­tään edellä kuvatulla tavalla, esimerkiksi ”lisäsin siihen f:n”. Nykyisin kuitenkin esiintyy huo­li­tel­luis­sa asia­teks­teis­sä­kin käytäntöä, jossa kirjoitetaan kirjaimen nimi. Tällöin taivutukseen ei tietenkään tarvita kaksois­pistet­tä, vaan nimi kirjoitetaan normaalisti sanana, esimerkiksi äf : äffän : äffästä jne. Samanlaista vaihtelua on johdoksissa. Yleensä kirjoitetaan esimerkiksi ”i:tön”, mutta kielen­huol­ta­jien teksteissäkin saattaa jo esiintyä asu ”iitön”. Typografinen vaikutelma on parempi ja tekstin ääneen lukeminen hel­pom­paa, mutta osa lukijoista saattaa pitää äffästä ja iistä kirjoittamista puhekielisyytenä.

Tällaisissa tapauksissa ei tekstiä saa jakaa eri riveille kaksoispisteen jäljestä. Ks. kohtaa Sanan jako eri riveille.

Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä.

nrossa [= numerossa]

Kaksoispistettä ei käytetä ns. lyhennesanoissa eli ilmauksissa, jotka ovat alkujaan lyhenteitä, mutta ovat muuttuneet sanoiksi. Lyhennesanoina voidaan käsitellä esimerkiksi seuraavia: Nato, Opec, Etyk. Ne siis luetaan normaaleina sanoina ja taivutetaan sen mukaisesti. Kuten yleensä vieraita nimiä taivutettaessa, päätteen edellä käytetään i:tä sidevokaalina, jos sana päättyy konsonanttiin.

Natossa
Opecin
Etykiin

Jos nimeen liittyy tavaramerkin symboli ™ tai ®, niin kielenhuollon ohjeiden mukaan nimeä taivutetaan normaalisti ja symboli liitetään sen loppuun. Tavaramerkin symbolia siis kä­si­tel­lään kirjoitetun kielen aineksena, jota ei ajatella luettavaksi ääneen. Normaalissa teks­tis­sä täl­lai­sia symboleita ei tarvita, mutta joissakin kielimuodoissa niitä joudutaan käyt­tä­mään.

Lääkitykseen käytetään Aspirinia®.
Kaksoispiste liitepartikkelin edellä

Kielenhuollon ohjeet eivät mainitse kaksoispisteen käyttöä liitepartikkelin kuten -kin, -kaan, -han, -pa tai -ko edellä. Kaksoispistettä on kuitenkin tapana käyttää samoissa tilanteissa kuin taivutuspäätteen edellä.

SMP:hän
42:kin

Ilmauksessa voi olla sekä taivutuspääte että liitepartikkeli. Yleensä tilanne ei tuota ongelmia.

SMP:ssähän
42:llekin

Jos sana kuitenkin on toista-loppuinen lukusana, syntyy hämmentävä tilanne. Jos esimerkiksi sana viidessätoistakaan haluttaisiin kirjoittaa niin, että luku merkitään numeroin, pitäisi sen jälkeen kirjoittaa sekä taivutuspääte ssä että liitepartikkeli kaan. Tässä ei liene muuta mah­dol­li­suut­ta kuin kirjoittaa ne peräkkäin, vaikka ne kirjaimin kirjoitetussa sanassa ja pu­hu­tus­sa sanassa eivät olekaan peräkkäisiä ja vaikka kokonaisuus näyttää oudolta.

15:ssäkaan
Kaksoispiste johtimen edellä

Kaksoispistettä käytetään myös silloin, kun lyhenteestä muodostetaan johdos eli lyhen­tee­seen liitetään johtopääte eli johdin. Tällaiset ilmaisut eivät ole kovin tavallisia, ja ne voivat häm­men­tää lukijoita. Niissä siis ei käytetä yhdysmerkkiä kuten yhdyssanoja muodos­tet­taes­sa (ei siis ”SAK-lainen”). – Sananloput ”-lainen” ja ”-mainen” tulkitaan tässä yhtey­des­sä johto­päät­teiksi.

SAK:lainen
SAK-tyyppinen
Kaksoispiste taivutusmuotojen erottimena

Kielitieteessä ja muutoin kieltä käsiteltäessä käytetään kaksoispistettä erottamaan saman sanan taivutusmuotoja. Tällöin teksti yleensä käsittelee taivuttamista, mutta joskus kyseessä on vain sanan yksilöinti silloin, kun kahdella eri sanalla on sama perusmuoto. Vertaa tilden käyttöön vaihtoehtoisten asujen tai sanojen välissä.

Kielitoimiston ohjeiden (Kielikello 3/1998, kohta Kaksoispiste) mukaan tällaisissa ta­pauk­sis­sa kirjoitetaan kaksoispisteen ympärille välilyönnit. Tämä on myös yleisin käytäntö. Haku­teok­sis­sa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa saatetaan tilan säästämiseksi jättää väli­lyön4nit pois.

Vanha taivutus on alpi : alven : alvet jne.
Hän tunsi sanan kuusi : kuuden, mutta ei sanaa kuusi : kuusen.
Kaksoispiste suhteen merkkinä

Kaksoispistettä käytetään ilmaistaessa lukujen tai suureiden suhdetta. Tällöin sen ympärille ei standardin SFS 4175 kirjoiteta välilyöntejä, toisin kuin käytettäessä kaksoispistettä jakolaskun merkkinä (ks. seuraavaa kohtaa).

mittakaava 1:20 000 [etäisyys maastossa on 20 000 kertaa niin suuri kuin kartalla]
mehua ja vettä suhteessa 1:3 [yksi osa mehua kolmeen osaan vettä]
a:b = c:d [verranto: a:n suhde b:hen on yhtä suuri kuin c:n suhde d:hen]
kuvasuhde 16:9 [kuvan leveyden suhde korkeuteen on 16:9]

Sääntö, jonka mukaan suhteen merkin ympärillä ei käytetä välilyöntejä, on melko mieli­val­tai­nen ja johtaa hiukan outoon kirjoitus­asuun etenkin, jos luku sisältää välilyönnin. Ilmaus ”1:1 000” hahmottuu visuaalisesti helposti väärin, osiin ”1:1” ja ”000”. Lisäksi matematiikka­standardin 80000-2 esimerkissä käytetään välilyöntejä suhteen merkin ympärillä: ”h : b”. Niinpä säännön rikkominen ilmaisun luontevuuden takia voi olla perusteltua (esi­mer­kik­si ”1 : 20 000”).

Suhteiden merkitsemiseen käytetään muitakin tapoja etenkin silloin, kun tarkoitetaan esiintyvyyttä, kuten taudin yleisyyttä väestössä (1:200, 1/200, 0,5 %).

Suhdemerkinnän taivuttamista pitäisi välttää. Ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.

Unicode-merkistö sisältää myös ratio-nimisen merkin U+2236, joka on määritelty ma­te­maat­ti­sek­si operaattoriksi ja joka on ulkoasultaan kaksoispisteen kaltainen. Se olisi mer­ki­tyk­sel­tään yksiselitteisempänä sopiva suhteen merkiksi, mutta se sisältyy suhteellisen har­voi­hin fontteihin, eikä matematiikka­standardi edes mainitse sitä.

Kaksoispiste ääntämismerkinnöissä

Ääntämismerkinnöissä (foneettisessa kirjoituksessa) käytetään usein kaksoispistettä vo­kaa­lin jäljessä osoittamassa, että vokaali ääntyy pitkänä. Esimerkiksi suomen sana luulee mer­ki­tään tällöin [lu:le:]. Tämä on tavallista muun muassa tieto­sana­kirjoissa. Vaihtoehtoinen tapa on vaakaviivan (pituusmerkin) käyttö vokaalin päällä.

Bremen [bre:men]
Bremen [brēmen]

Toisaalta esimerkiksi kansainvälinen foneettinen merkistö IPA määrittelee pituusmerkiksi merkin modifier letter triangular colonː” U+02D0. Koska se ei useinkaan ole käy­tet­tä­vis­sä silloinkaan, kun monia IPA-merkistön tavallisia merkkejä voi käyttää, sen tilalla käytetään yleisesti kaksoispistettä. Epäselvyyksiä ei voi syntyä, koska kaksoispisteellä ei IPAssa ole (muuta) merkitystä.

Kaksoispiste tekijämerkinnöissä

Jos kirjaan, artikkeliin yms. viitattaessa mainitaan myös tekijä tai tekijät, on tapana erottaa tekijätieto teoksen nimestä kaksoispisteellä. Sen edellä ei ole välilyöntiä, jäljessä on. Tällainen merkintätapa sopii kirjallisuusluetteloihin, kirjamainoksiin yms. Tekstissä on parempi muo­toil­la asia niin, että tekijä mainitaan normaalissa lauseyhteydessä.

Desmond Morris: Eläin nimeltä ihminen
Oletko lukenut Desmond Morrisin kirjan Eläin nimeltä ihminen?
Kaksoispiste jakolaskun merkkinä

Kaksoispisteen käyttö jakomerkkinä on sääntöjen mukaan sallittua, mutta se on vanhahtavaa ja voi johtaa epäselvyyksiin. Siksi jakomerkkinä on parempi käyttää vinoviivaa, ainakin kou­lu­mate­ma­tii­kan ulkopuolella. Jos kaksoispistettä käytetään jakolaskun merkkinä, sen ym­pä­ril­le kirjoitetaan sääntöjen mukaan välilyönnit, toisin kuin käytettäessä sitä suhteen merkkinä (ks. edellistä kohtaa).

20 000 : 5 = 4 000 [kaksikymmentätuhatta jaettuna viidellä on neljätuhatta]
Mittakaava 1:20 000 [yhden suhde kahteenkymmeneentuhanteen]
Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena

Kaksoispistettä käytetään koodinluonteisissa ilmauksissa monitasoisen jaotuksen tasojen välisenä erottimena, esimerkiksi sarjan numeron ja osan numeron välissä.

Matt. 3:15 [Matteuksen evankeliumikirjan 3. luvun 15. jae]
virsi 492:1–3 [virren 492 säkeistöt 1–4]
KM 1993:33 [vuoden 1993 komiteanmietintö numero 33]
RL 40:5 [rikoslain 40. luvun 5. pykälä]
lehtemme numerossa 2003:5
KKO:2005:82 [korkeimman oikeuden vuoden 2005 tuomio numero 82]

Tuomioistuinratkaisujen numeroinnissa on käytetty sekä merkintätapaa KKO 2005:82 että merkintätapaa KKO:2005:82. Muun muassa Finlex-tietokannan Oikeustapauksia-osassa käytetään jälkimmäistä, jossa siis on kaksoispiste myös tuomioistuimen nimen lyhenteen ja vuosiluvun välissä.

Eri yhteyksissä on kuitenkin käytössä erilaisia tapoja osoittaa jaotus. Nu­me­roi­taes­sa otsikoita ei jaotustasojen välissä käytetä kaksoispistettä vaan pistettä (esimerkiksi 4.4.5.4). Lehtien ja julkaisusarjojen numeroinnissa on kahta lähinnä kahta käytäntöä, ni­mit­täin vuosiluku:numero tai numero/vuosiluku. Lakien numerointi on jälkimmäisen käy­tän­nön mu­kai­nen, esim. 5/2003.

Kaksoispistettä käytetään usein myös ajan ilmauksissa tuntien ja minuuttien sekä minuuttien ja sekuntien välissä.

Kaksoispistettä käytettiin aiemmin rahasummia ilmaistaessa, esimerkiksi 2:50 mk. Tapa on täysin vanhentunut Suomessa, vaikka se mainitaankin vielä Kielikellossa 2/2006 artikkelissa Merkit ruotsiksi. Ruotsinruotsissa se yhä esiintyy jopa viranomaisten suosittelemana (esim. 2:50 kr).

Kaksoispiste julkaisupaikan ja julkaisijan erottimena

Melko yleisen käytännön mukaan teoksen julkaisupaikka ja julkaisija erotetaan toisistaan kaksoispisteellä, jos tällaiset seikat ilmoitetaan lähdetiedoissa.

Korpela, Jukka K.: Verkkojulkaisun typografia. Helsinki: RPS-yhtiöt, 2010.

Tällainen kaksoispisteen käyttö kuitenkin poikkeaa selvästi kaksoispisteen muusta käytöstä. Sopivampi merkki olisi puolipiste. Yleiset standardit eivät edellytä minkään erityisen merkin käyttöä.

Korpela, Jukka K.: Verkkojulkaisun typografia. Helsinki; RPS-yhtiöt, 2010.

Puolipiste

Puolipistettä käytetään ryhmittelyyn. Sitä on usein erityisesti suositeltu äidinkielen ope­tuk­ses­sa ja tyylioppaissa. Joskus se voikin parantaa tyylivaikutelmaa, mutta puoli­pistettä käy­te­tään helposti väärin. Vaikka kirjoittaja osaisi käyttää sitä oikein, lukijat eivät useinkaan osaa tulkita sen merkitystä oikein. Tavallisessa yleistajuisessa asia­teks­tis­sä puolipistettä ei yleensä kannata käyttää.

Kun puolipistettä käytetään välimerkkinä, sen jälkeen jätetään aina tyhjä väli.

Kielikellossa 3/1997 on laajahko puolipisteen käytön selostus ja ohjeisto Puolipiste ei ole kaksoispiste.

Puolipiste välimerkkinä

Puolipistettä käytetään yhdistämään virkkeitä, jotka liittyvät ajatukseltaan kiinteästi yhteen.

Laulujoutsen kuuluu Suomen alkuperäiseen linnustoon; kyhmyjoutsen levisi maahamme vasta 1900-luvulla.

Puolipisteen vaikutuksen havaitsee oikeastaan vasta tarkastelemalla sillä yhdistettyjä virk­kei­tä suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, johon ne kuuluvat, kappaleeseen. Puoli­pis­teen käy­tös­sä on olennaista, että sillä yhdistetyt virkkeet kuuluvat yhteen kiin­teäm­min kuin kap­pa­leen virk­keet muutoin. Seuraavassa esimerkissä puolipisteellä on liitetty virkkeeseen sivu­huo­mau­tus, joka toisessa tyylissä voitaisiin myös kirjoittaa sulkeisiin. Jos se kirjoitettaisiin taval­li­sek­si, pisteellä muista erotetuksi virkkeeksi, niin se muodostaisi katkon aja­tuk­sen kulkuun.

Albert Einstein oli erittäin monipuolinen fyysikko. Erityisesti hänet tunnetaan suh­teel­li­suus­teo­riois­ta, jotka hän julkaisi vuosina 1905 ja 1915; Nobelin palkinnon hän kui­ten­kin sai valosähköisen ilmiön teoriasta. Suhteellisuusteoriasta Einstein päätyi aineen ja energian väliseen vastaavuuteen, joka ilmaistaan tunnetulla yhtälöllä E = mc².

On sanottu, että puolipiste sopii käytettäväksi, kun pilkku ei tarpeeksi erottaisi ilmauksia toisistaan ja piste erottaisi ne liiaksi. Puolipiste on kuitenkin periaatteessa aina korvattavissa pisteellä, kun taas pilkulla korvaaminen yleensä vaatii myös lauserakenteen muutoksen, esimerkiksi konjunktion lisäämisen.

Laulujoutsen kuuluu Suomen alkuperäiseen linnustoon. Kyhmyjoutsen levisi maa­ham­me vasta 1900-luvulla.
Laulujoutsen kuuluu Suomen alkuperäiseen linnustoon, kun taas kyhmyjoutsen levisi maahamme vasta 1900-luvulla.

Useimmiten on parasta tehdä valinta pisteen ja pilkun välillä eikä käyttää puolipistettä.

Keskiarvot eivät riitä kuvaamaan ilmaston muutosta; tarvitaan dynaamista lähestymistapaa.
Keskiarvot eivät riitä kuvaamaan ilmaston muutosta. Tarvitaan dynaamista lähestymistapaa.
Keskiarvot eivät riitä kuvaamaan ilmaston muutosta, vaan tarvitaan dynaamista lähestymistapaa.
Puolipiste pilkun tehtävässä

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi pilkun sijasta luettelossa, jonka kohdat sisältävät pilkkuja. Tarpeen tähän aiheuttavat tavallisimmin desimaalipilkut. Toinen tyypillinen tapaus on ihmisten nimien luettelo, jossa on henkilön sukunimi ja etunimi pilkulla erotettuina.

Arvot ovat 2,1; 3,3; 4,7; 5,5.
Osallistujat: Ahvenainen, Antti; Janatuinen, Jaakko; Kari, Ilkka; Viljanen, Ville.

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi myös luettelossa, jonka osat ovat pitkiä.

Tavoitteet ovat seuraavat: hengen ja terveyden suojeleminen ja työturvallisuuden edis­tä­mi­nen; omaisuus- ja ympäristövahinkojen estäminen; kuluttajan etujen var­men­ta­mi­nen.

Usein tällainen rakenne voitaisiin korvata luetelmarakenteella, joka muodostetaan lue­tel­ma­vii­vo­ja käyttäen ja jossa kohtien välissä ei käytetä pilkkuja. Luetelmia kuitenkin väl­te­tään useis­sa tyylilajeissa.

Tavoitteet ovat seuraavat:
– hengen ja terveyden suojeleminen ja työturvallisuuden edistäminen
– omaisuus- ja ympäristövahinkojen estäminen
– kuluttajan etujen varmentaminen.

Erikoistapaus edellä mainitusta on puolipisteen käyttö ryhmiteltäessä sanan merkityksen se­li­tyk­siä sanakirjassa tai tietosanakirjassa. Sanakirjassa puolipistettä käytetään yleensä erot­ta­maan olennaisesti erilaisia merki­tyksiä toisistaan, kun taas pilkulla erotetaan sanan eri vas­ti­nei­ta, jotka eroavat vain vivahteiltaan, tyylilajiltaan tms.

aridi kuiva, kulottunut, auringon polttama; hedelmätön; (kuvaann.) kuiva, ikävä

baletti näyttämöllä musiikin säestyksellä esitettävä taidetanssi; sitä varten sävelletty musiikki; sitä esittävä tanssijaryhmä.

Yhdysmerkki

Sisällys:

Yhdysmerkki ”-” ei kuulu var­si­nai­siin välimerkkeihin eli sa­no­jen välissä käytettäviin merkkeihin. Sen sijaan yhdys­merk­kiä käytetään sanan tai merkinnän sisällä, lopussa tai alussa

Yhdysmerkki merkkikoodeissa
”Tavallinen yhdysmerkki” on kummajainen

Kirjoituskoneissa ja tietokoneiden näp­päi­mis­töis­sä sekä monissa merkki­koodeis­sa on merkki, joka on tarkoitettu käy­tet­tä­väk­si sekä yhdys­merkkinä että ajatus­viivana ja miinus­merkkinä. Usein sitä käytetään vielä muissakin tehtävissä.

Tämä johtuu vanhoista teknisistä rajoituksista kuten tarpeesta käyttää varsin suppeaa merkki­valikoimaa vanhoissa kirjoitus­koneissa, vanhoissa tiedon­siirron tavoissa ym. Tämän takia on syntynyt monia käytäntöjä, jotka perustuvat yhdysmerkin moninaiskäyttöön ja jotka tulevat häviämään vain hitaasti.

Seuraava taulukko esittää eräitä tyypillisiä ilmauksia, joissa monet ovat tottuneet käyttämään yhdysmerkkiä, vaikka muu merkki olisi oikeampi.

KorvikemerkintäOikea merkintäKäytetty oikea merkki
klo 10 - 18 klo 10–18 ajatusviiva
lento Helsinki - Vaasa lento Helsinki–Vaasa ajatusviiva
Tule pian - juna lähtee! Tule pian – juna lähtee! ajatusviiva
-5 astetta −5 astetta miinusmerkki korvike.
5 - 2 = 3 5 − 2 = 3 miinusmerkki
Yhdysmerkit nykyaikaisissa merkkikoodeissa

Nykyisin tietokoneissa voidaan jo hyvin monissa yhteyksissä käyttää laajaa merkki­vali­koi­maa, jossa muun muassa ajatusviivoilla ja miinusmerkillä on omat koodinsa. Lisäksi yhdys­merk­ke­jä­kin on useita:

Esimerkiksi suomen sanassa kuu-ukko voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa edellä mai­ni­tuis­ta neljästä merkistä, joskin numeroviivan käyttö olisi outoa. Yleensä (ja myös tässä op­paas­sa) kirjoitetaan tämäntapaiset sanat käyttäen tavuviiva-miinusmerkkiä joko siksi, ettei tun­ne­ta vaihtoehtoja, tai siksi, että tunnetaan vaihtoehtoihin liittyviä monia teknisiä ongelmia.

Merkistöstandardeissa on myös pehmeä tavuviiva (soft hyphen). Nykyisen tulkinnan mukaan se ei ni­mes­tään huolimatta ole yhdysmerkki, vaan näkymätön ohjaus­merkki, joka ilmoittaa sallitun ta­vu­tus­koh­dan.

Yhdysmerkkien ulkoasu

Yhdysmerkki, sitova yhdysmerkki ja Ascii-yhdysmerkki ovat useimmissa fonteissa kes­ke­nään samanlevyiset. Poikkeuksena on mm. Lucida Sans Unicode, jossa Ascii-yhdys­merk­ki on sa­man­le­vyi­nen kuin (lyhyt) ajatusviiva, mutta yhdys­merkki ja sitova yhdys­merkki ovat oikean­mit­tai­set. Merkkien olennainen ero on niiden merkityksessä ja ominaisuuksissa, jotka voivat epäsuorasti vaikuttaa asia­kirjan ulko­asuunkin.

(viivamerkkejä Code2000-fontissa) Varsinainen yhdysmerkki on usein ja voi hyvin olla lyhyt, jopa miltei pistemäinen. Ajatusviiva ja miinusmerkki ovat selvästi pitempiä. Koska Ascii-yhdysmerkkiä käy­te­tään niiden kaikkien tilalla, on typo­gra­fi­ses­ti perusteltua suunnitella se kes­ki­mit­tai­sek­si. Valitettavasti niissäkin mel­ko harvoissa fonteissa, joihin sisältyy varsinainen yhdys­merk­ki, se on usein toteutettu saman­nä­köi­se­nä kuin Ascii-yhdysmerkki. Ohei­nen kuva esittää kuitenkin Code2000-fontin eräitä viivamerkkejä, jotka on harkitusti suun­ni­tel­tu erimittaisiksi.

Jos tekstissä halutaan käyttää varsinaista yhdysmerkkiä, on otettava huomioon fontti­ongelmien lisäksi se, että tätä merkkiä tulisi käyttää johdonmukaisesti. Jos joissakin sanoissa on Ascii-yhdysmerkki ja joissakin varsinainen yhdysmerkki, voi syntyä ikävää sekavuutta, jos ne ovat fontissa erimittaiset, kuten niiden pitäisi.

Edellä mainituista merkeistä muut kuin Ascii-yhdysmerkki aiheuttavat yleensä ongelmia, jos niitä syötetään tietojärjestelmiin tai ohjelmiin, jotka eivät osaa käsitellä niitä. Jos esi­mer­kik­si teks­tin­käsit­tely­ohjel­mal­la tehty asiakirja on tarkoitus siirtää julkaisu­ohjelmistossa muo­kat­ta­vak­si, on syytä selvittää etukäteen, selviääkö julkaisu­ohjelmisto esimerkiksi (varsi­nai­ses­ta) yhdysmerkistä ja sitovasta yhdysmerkistä.

Yhdysmerkin muoto on yleensä vaakasuora viiva, mutta joissakin fonteissa se on hiukan kalteva, oikealle nouseva, ja silloin yleensä lyhyt. Tällainen muoto, joka lienee peräisin fraktuurasta, voi ai­heut­taa hämmennystä.

Joissakin fonteissa (esimerkiksi Microsoft Sans Serif ja edellä mainittu Lucida Sans Uni­code) Ascii-yhdysmerkki on täysin tai lähes samanpituinen kuin ajatusviiva (n-viiva). Tästä syn­ty­vän sekaannus­vaaran takia sellaisten fonttien käyttöä on hyvä välttää.

Yhdysmerkin nimet

Yhdysmerkkiä kutsutaan yleisesti yhdysviivaksi tai tavuviivaksi, joskus myös väliviivaksi. Yhdysmerkki-nimi on virallinen, ja selvintä on käyttää sitä. Tavuviiva-nimi on paras varata yhdysmerkin yhteen käyttötarkoitukseen ja merkitykseen. Väliviiva-sanaa kannattaa eri­tyi­ses­ti välttää, koska se helposti sekaantuu ajatusviivaan, jota käytetään mm. luku­välien il­mauk­sis­sa (esim. 0–10).

Yhdysmerkki tavuviivana

Yhdysmerkkiä käytetään tavuviivana rivin lopussa osoittamaan, että sana on jaettu eri riveille.

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjai-
sella rinteellä, liki Toukolan kylää.

Jos sanan normaalissa kirjoitusasussa on yhdysmerkki ja sana jaetaan sen kohdalta eri riveille, kirjoitetaan rivin loppuun vain yksi yhdysmerkki. Ulkoasusta ei siis näe, onko rivin lopussa oleva yhdysmerkki vain sanan jakamista osoittava tavuviiva vai kuuluuko se itse sanan kirjoitusasuun.

kuorma-auto
kuorma-
auto

Jäljempänä käsitellään erikseen sitä, millaisista kohdista sanan saa jakaa eri riveille.

Yhdysmerkki yhdyssanoissa
Tavallisimpien virheiden välttäminen

Silmiinpistävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä on yhdysmerkin jättäminen pois sellaisista il­mauk­sis­ta kuin ”7-vuotias”. Jostakin syystä se usein esiintyy teksteissä, joissa tehdään myös vas­tak­kais­suun­tai­nen, yhtä räikeä virhe: selvä sanaliitto kuten ”7 vuotta” kir­joi­te­taan­kin yhdys­merk­kiä käyttäen yhdyssanaksi. Ääntämyksen ajatteleminen auttaa muistamaan oikean asun: seitsenvuotias (yhdyssana), seitsemän vuotta (sanaliitto).

Jopa yksinkertaisissa tapauksissa tehdään virheitä myös sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa on lyhenne, vieraskielinen sana tai muu erikoisilmaus. Niihin kuuluu yhdysmerkki, mutta yleisesti käytetään erilaisia vääriä kirjoitusasuja, jopa useita eri tapoja samassa tekstissä.

Yleisiä virheitä
Kirjoitusasu Kommentti
IP -osoiteVäärin. Saattaa osittain johtua sekaantumisesta yhdyssanoihin, joissa alkuosa on sanaliitto.
IP –osoiteVäärin. Johtuu käytännössä siitä, että kirjoitetaan edellinen asu, mutta Word-ohjelma muuttaa yhdysmerkin ajatusviivaksi.
IP- osoiteVäärin. (Ylimääräinen välilyönti.)
IP - osoiteVäärin. (Kaksi ylimääräistä välilyöntiä.)
IP-osoiteOikea kirjoitusasu.
Perussäännöt

Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä seuraavissa tapauksissa, joista useimpia kuvataan jäljempänä tarkemmin omissa kohdissaan:

Eräissä moniosaisissa ilmauksissa on yhdysmerkin tai muiden merkkien käyttö usein ongel­mal­lis­ta. Tätä kuvataan jäljempänä kohdassa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Karkea virhe: XYZ tuote

Nykyisin on hyvin tavallista kirjoittaa tuotenimi ja tuotteen laji kuvaileva sana kahdeksi eri sanaksi. Varsinkin teknisten tuotteiden mainonnassa ja esitteissä kirjoitetaan tyyliin ”Intel prosessori”. Tämä on kuitenkin karkea virhe, kuten kohdassa Yhteen vai erikseen? kuvataan.

XYZ-tuote
Intel-prosessori
Miele-astianpesukone
Ei ”G8 -maat” vaan ”G8-maat”

Yhdysmerkin edelle ei jätetä välilyöntiä, vaikka yhdyssanan alkuosa olisi erisnimi, eri­kois­merk­ki tai muu erikoisilmaus. On siis kirjoitettava ”Canon-kamera”, ei ”Canon -kamera” (eikä tietenkään ”Canon kamera”). Samoin kirjoitetaan välilyönneittä ”DVD-B-verkko”.

Välilyöntiä käytetään yhdysmerkin edellä kuitenkin sanaliiton ja sanan yhdistelmässä.

Canon G5 -kamera [= kamera, jonka malli on Canon G5]

Sentapaiset virheelliset kirjoitusasut kuin ”DVD-B -verkko” johtunevat paljolti sekaantumisesta edellä mainitun laisiin että sa­man­ta­pai­siin ilmauksiin, joissa alkuosa on sanaliitto. Jos kirjoitettaisiin esimerkiksi ”DVD B” (eikä ”DVD-B”), olisi oikea kirjoitusasu ”DVD B -verkko”. Vrt. Kieli-ikkunaan Verraton yhdysviivailija.

Yhdysmerkki taivutuksessa, johdoksissa ja yhdyssanan osissa

Yhdysmerkki säilyy myös sanaa taivutettaessa.

Uusi-Seelanti : Uudessa-Seelannissa
Isoon-Britanniaan : Isoon-Britanniaan [mutta mieluummin vain Britannia : Britanniaan]

Sen sijaan kun erisnimestä muodostetaan johdos, yhdysmerkkiä ei käytetä.

Uusi-Seelanti > uusiseelantilainen
Länsi-Suomi > länsisuomalainen
Valko-Venäjä > valkovenäläinen
Guinea-Bissau > guineabissaulainen

Kielennimi ”valkovenäjä” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä sen takia, että jälkiosaa ei tulkita erisnimeksi, kuten ei kielten nimiä yleensäkään.

Kuitenkin kahden saman vokaalin välissä yhdysmerkki säilyy johdoksissakin. Virallisissa säännöissä tätä ilmeisesti ei sanota, mutta se on vallitseva ja järkevä käytäntö.

Yli-Ii
yli-iiläinen

Jos yhdysmerkin sisältävä yhdyssana otetaan yhdyssanan osaksi, yhdysmerkki säilyy. Tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Se, tuleeko sanaan yhdysmerkki myös pääyhdysosien väliin, riip­puu sen rakenteesta yleisten sääntöjen mukaisesti. Tässä tosin on jonkin verran hor­jun­taa; ks. kohtaa Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa.

A-vitamiinipitoisuus
arvo-osuusjärjestelmä [osat: arvo-osuus ja järjestelmä]
Papua-Uusi-Guinea [osien Papua ja Uusi-Guinea väliin tulee yhdysmerkki, koska osat ovat rinnasteiset]

Jos kirjoitetaan ilmaus Liisan-päiväkahvi yhdeksi sanaksi, niin osien Liisan-päivä ja kahvi väliin ei tule yhdysmerkkiä, koska mikään sääntö ei sitä vaadi. Suositellumpi ilmaus on kuitenkin Liisan päivän kahvi. Ks. kohtaa Alkuosana sanaliitto.

Yhdyssana, jonka osana on tunnus tms.

Yhdyssanan osien välissä käytetään yhdysmerkkiä, jos osaa ei ole kirjoitettu kirjaimin sa­na­na, vaan tunnuksella, numerolla, sym­bo­lil­la, koodilla, lyhenteellä tms. Ks. kuitenkin kohtia Yhdys­merk­ki ja lyhenteet ja Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä. Toisaalta sellaisia ra­ken­tei­ta kuin ”hepatiitti A” ei tulkita yhdyssanoiksi (ks. Hepatiitti A vai A-hepatiitti?).

A-vitamiini
x-kirjain
versaali-K
β-säteily [= beetasäteily]
e-asiointi [mieluummin: sähköinen asiointi t. verkkoasiointi]
A4-koko
F1-kilpailu
3D-malli [= kolmiulotteinen malli]
3,5-vuotias
50-vuotisjuhlavastaanotto
EU-maat [= EU:n maat, Euroopan unionin maat]
SFS-EN-standardi
ALV-numero
alv-numero
taulu-tv
digi-tv-lähetys
kursiivi-x

Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa lyhenne, numero tms. esittää säännön seuraavasti:

Yhdyssanan osana oleva kirjain, merkki, numero tai lyhenne liitetään yhdyssanan alku- tai loppuosaan yhdysmerkillä

Tämä tarkoittaa, että kirjaimen tms. esiintyminen yhdyssanan osana ei aina aiheuta yhdysmerkkiä kaikkien osien väliin. Jos esimerkiksi yhdyssana ”T-paita” otetaan yhdyssanan alkuosaksi, ei toista yhdysmerkkiä käytetä (ellei jokin muu sääntö vaadi sitä). Jos taas se otetaan jälkiosaksi, yhdysmerkkiä käytetään, koska tällöin kirjainosa ”T” joutuu edeltävän osan viereen.

T-paitakauppias [T-paitoja myyvä henkilö]
koira-T-paita [koira-aiheinen T-paita]

Jos yhdyssanan osana on sulkeissa oleva ilmaus, on yleensä luonnollista tulkita se irralliseksi lisäykseksi, joka ei vaikuta sanan kirjoitusasuun eikä siis vaadi yhdysmerkkiä. Tällaisia il­mauk­sia esiintyy varsinkin kemian nimistössä. Ks. kohtaa Sananosa sulkeissa.

kromi(III)kloridi

Pelkkä yhdysmerkin esiintyminen yhdyssanan osan sisällä ei aiheuta sitä, että osien väliin kirjoitettaisiin yhdysmerkki. Ks. kuitenkin kohtaa Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

osa-aikatyö [yhdyssanan osina ”osa-aika” ja ”työ”]

Jos kirjoitusmerkki mainitaan yhdyssanassa nimellään, ei yhdys­merk­kiä tarvita.

plusmerkki [= +-merkki]
miinuspiste
ässänmuotoinen [= S:n muotoinen]
aanelonen [arkikieltä, = A4-arkki]

Tällaisissa tapauksissa voidaan kuitenkin joskus käyttää yhdysmerkkiä, jotta yhdyssana olisi helpompi hahmottaa. Tämä koskee mm. seuraavia virallisia merkkien nimiä.

et-merkki [= &-merkki, &]
ät-merkki [= @-merkki, @]
Yhdysmerkki sitaattilainoissa

Yhdysmerkkiä käytetään usein sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat kokonaisuudessaan sitaattilainoja. Alkukielinen, tavallisesti englanninkielinen, ilmaisu on tällöin usein kir­joi­tus­asul­taan horjuva (come-back, come back, comeback). Tällöin voidaan suomessakin perus­tel­la eri kirjoitusasuja. Englannissa sanaliitto usein kehittyy ensin yhdysmerkilliseksi ja sitten kokonaan yhteen kirjoitettavaksi yhdyssanaksi, kun se yleistyy ja vakiintuu.

Yhdysmerkillinen asu, jota kielitoimiston ohjeetkin rivien välissä suosittavat, sopii suomen kieleen usein paremmin kuin sanaliitoksi kirjoittaminen. Tämä johtuu etenkin siitä, että täl­lais­ta ilmaisua käytetään usein yhdyssanan osana, ja esimerkiksi ”tax-free-myymälä” on siis­tim­pi kirjoitusasu kuin ”tax free -myymälä”.

tax-free
come-back
drive-in
roll-on

Yhdysmerkin käyttö on erityisen tavallista silloin, kun vierasperäinen ilmaisu koostuu saman sanan tai tavun toistamisesta.

agar-agar
beri-beri
cha-cha-cha
go-go
ro-ro

Sen sijaan kirjoitetaan yleisen käytännön mukaan ”siksak”, Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”siksakki”, ei ”sik-sak”.

Yhdyssana, jonka osana on erisnimi

Jos yhdyssanan osista ainakin toinen on erisnimi (ja kirjoitetaan siis versaalialkuisena), käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Nummi-Pusula
Länsi-Suomi
Iso-Britannia [mutta mieluummin vain Britannia]
Suomen Venäjän-kauppa
Suomen Tukholman-suurlähettiläs
Saksan-matka
Mattila-niminen
Matti-setä
Puukko-Mack
Maamme-laulu
Opel-moottori

Kuitenkin monissa vakiintuneissa ilmauksissa käsitellään alkuosaa yleis­nimen tavoin, jolloin se kirjoitetaan gemena-alkuisena. Tällöin ei yhdysmerkkiä käytetä, ellei jokin muu sääntö sitä vaadi.

dieselmoottori
ranskanleipä

Edellä mainittujen tapausten kuvauksissa saatetaan puhua erisnimiluonteen hämärtymisestä. Sellaisesta onkin kyse esimerkiksi sanassa ”dieselmoottori”, mutta ei niinkään sanassa ”ranskanleipä”. Sen alkuosa kyllä ymmärretään Ranskaan viittaavaksi, mutta yhdyssana on muuttunut merkitykseltään yleiseksi ja tavalliseksi yleiskielen sanaksi. Sen alkuosa viittaa vain väljästi alkuperään.

Toisaalta genetiivissä oleva erisnimimäärite voidaan usein tulkita eril­lisek­si sanaksi eikä yhdyssanan osaksi. Silloin ei tietenkään käytetä yhdysmerkkiä, vaan sanojen välissä on väli­lyönti. Kun erisnimi määrittää toista sanaa, on viisikin vaihto­ehtoa, joista tosin yleensä tulee kussakin ilmauksessa kyseeseen vain yksi tai kaksi: erisnimi erillisenä sanana gene­tii­vis­sä, erisnimi yhdyssanan alkuosana genetiivissä tai nominatiivissa sekä yleisnimen tavoin käy­tet­ty erisnimi sana genetiivissä tai nominatiivissa. Ks. myös kohtaa Erisnimi­alkuiset ilmaisut.

Ranskan suurlähettiläs
Ranskan-suurlähettiläs [eri merkitys kuin edellisellä]
Caesar-salaatti
ranskanleipä
caesarsalaatti

Sen sijaan esimerkiksi ”Caesarsalaatti” on virheellinen sekamuoto. Jos alkuosa (henkilön­nimi) kirjoitetaan versaalialkuisena, tarvitaan yhdysmerkki. Jos sitä taas käsitellään yleis­nimen tavoin, ei yhdysmerkkiä käytetä, ja koko sanakin kirjoitetaan gemena-alkuisena, koska ruokalajien nimet tulkitaan yleisnimiksi, ei erisnimiksi.

Ilman yhdysmerkkiä kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan sellaiset paikannimet (maan­tieteel­li­set nimet), jossa jälkiosana oleva yleisnimi katsotaan kiinteäksi osaksi itse nimeä. Toisaalta rakennusten nimissä noudatetaan yleisiä sääntöjä. Ks. kohtaa Paikannimien erityiskysymyksiä.

Oulujoki
Araljärvi
Tampere-talo
Sukunimien yhdistelmät

Yhdysnimessä eli sukunimessä, joka on muodostettu yhdistämällä kahdesta nimestä, käy­te­tään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ero on olennainen, koska ajatusviivaa käy­te­tään eräissä nimimerkinnöissä eri henkilöiden sukunimien välissä.

Maija Ek-Niemi [yhdysnimi]
Ek-Niemi–Ylä-Anttila: Opaskirja [kaksi tekijää, Ek-Niemi ja Ylä-Anttila]

Nimilaki ei, outoa kyllä, säädä tällaisten nimien kirjoitusasua, vaan puhuu vain entisen suku­nimen käytöstä puolisoiden yhteisen sukunimen edellä. Tiukasti tulkiten kyseessä ei siis ole yhdysnimi, vaan kahden nimen käyttö yhdessä. Myös ääntämys on tämän mukainen: nimet ääntyvät kahtena sanana, joista kummankin alku­tavu on pää­painol­li­nen. Varsķn va­kiin­tu­nut käytäntö kuitenkin on, että nimet kirjoitetaan niin, että niiden välissä on yhdysmerkki (ilman välilyöntejä).

Tosin tästä periaatteesta poiketaan mm. puhelinluetteloissa, joissa yhdysnimissä on enimmäkseen yhdysmerkki, mutta joissakin yhdysnimissä ajatusviiva (esimerkiksi ”Ek–Niemi”.

Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yhdistelmät, joissa toinen nimistä on kaksisanainen, esi­mer­kik­si ”von Schultz”. Jos yhdistelmä tulkitaan yhdyssanaksi, olisi sanaliiton ja sanan yh­dis­tel­mää koskevien yleisten sääntöjen mukaan kirjoitettava esimerkiksi ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen” ja ”von Schultz- de Broglie”. Tällainen vaikuttaa monista oudoilta, ja niinpä on ryhdytty käyttämään asuja, joissa ei ole välilyöntiä yhdysmerkin edellä eikä jäl­jes­sä, esimerkiksi ”Virtanen-von Schultz”, ”von Schultz-Virtanen”. Nämäkään eivät kui­ten­kaan näytä hyviltä.

Kielikellossa 2/2006 esitetyn kannan mukaan sovelletaan edellä mainittuja yleisiä sään­tö­jä, ja esimerkkeinä ovat ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen”. Kuitenkin lehden nume­ros­sa 3/2006 esitetään painovirheiden oikaisujen yms. jou­kos­sa tähän ”korjaus”, ja lehden verkko­versiossa numeron 2/2006 sisältö on muutettu tämän mukaiseksi (kohdassa Rinnasteisten osien välissä):

Kaksoissukunimissä yhdyssana kirjoitetaan kuitenkin vakiintuneen käytännön mu­kaan ilman välilyöntejä, vaikka jompikumpi sukunimistä koostuisi erikseen kir­joi­tet­ta­vis­ta osista.

Tämä merkitsisi seuraavanlaisia nimiasuja, jotka esiintyvätkin Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaas­sa esimerkkeinä:

Virtanen-von Schultz
von Schultz-Virtanen

Saman periaatteen mukaan olisi ilmeisesti kirjoitettava myös esimerkiksi von Schultz-van der Vaart.

Todellisuudessa mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Tapaukset ovat harvinaisia, ja kirjoitusasu vaihtelee.

Parasta olisi ehkä muuttaa kirjoitustapaa niin, että tällaisissa tapauksissa sukunimet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman yhdysmerkkiä, toki sananväli jättäen, esimerkiksi ”Virtanen von Schultz” ja ”von Schultz Virtanen”. Tällainen on Ruotsissa käytäntönä, joskin siellä ni­mien yhdistelmää (esimerkiksi Höök Enhagen) pidetään periaatteessa sellaisena, että jäl­kim­mäi­nen nimi on sukunimi ja edellinen eräänlainen lisänimi (mellannamn) etunimien ja suku­nimen välissä.

Yhdysmerkki esiintyy myös eräissä yhdyssanamuotoisissa nimissä, etenkin sellaisissa, joissa alkuosa on ”Ala-” tai ”Ylä-”. Ulkonaisesti tällainen yhdysmerkki ei eroa nimien välissä käytettävästä. Jos tällainen nimi yhdistetään toiseen sukunimeen, syntyy yhdistelmä, jossa yhdysmerkki esiintyy kahdessa eri merkityksessä, esimerkiksi ”Mäki-Anttila-Virtanen”. Suomessa ei ole käytössä kolmen sukunimen yhdistelmiä, joten kuvitteellisesta esi­merk­ki­nimes­tä voi päätellä, että se on nimien ”Mäki-Anttila” ja ”Virtanen” yhdistelmä.

Ranskassa vuoden 2005 alussa voimaan tulleen lain mukaan lapselle voitiin antaa suku­nimeksi vanhempien suku­nimet kahdella yhdysmerkillä erotettuina, esimerkiksi Martin--Durant. Kahden yhdysmerkin käyttöä perusteltiin sillä, että se erottaa tällaiset yhdistelmä­nimet vanhoista yhdys­merkillisistä nimistä, jotka eivät ole henkilön vanhempien suku­nimien yhdistelmiä. Tästä on kuitenkin nyttemmin siirrytty peri­aatteeseen, jonka mukaan sukunimet kirjoitetaan tällaisissa tapauksissa eri sanoiksi, jotka erotetaan tavallisella sananvälillä, esimerkiksi Martin Durant.

Jos sukunimien yhdistelmä on muodostunut yrityksen nimeksi, tavaramerkiksi tms., lienee yleensä parasta käsitellä sitä erisnimenä, joka kirjoitetaan vakiintuneessa asussa. Tällöin asu usein poikkeaa siitä, miten sukunimien yhdistelmä suomessa muodostettaisiin. Englannissa nimien välissä on usein yhdysmerkki. Ei siis tarvitse ryhtyä selvittämään, mihin esimerkiksi nimi Merriam-Webster perustuu, vaan sen voi kirjoittaa englannin mukaisesti. (Tämä nimi johtuu Noah Websteristä ja Merriamin veljeksistä eli se oli alkujaan Merriamien ja Websterin sanakirja, joten suomen kielen kannalta johdonmukaisempaa olisi käyttää ajatusviivaa: Merriam–Webster.)

Tarkista asia Merriam-Websteristä [= Merriam-Webster-sanakirjasta]
Muut yhdistelmänimet

Usein on tulkinnanvaraista, tulisiko nimien yhdistelmissä käyttää yhdysmerkkiä vai ajatus­viivaa. Sukunimien yhdistelmiin on yhdysmerkki vakiintunut, kuten edellä mainittiin. Yleisesti voidaan sanoa, että jos kahden nimen yhdistelmä on jonkin kohteen nimitys, käytetään vä­lis­sä yhdysmerkkiä. Jos taas kumpikin nimi tarkoittaa omaa kohdettaan ja ne ovat jonkin sanan rinnakkaisia määritteitä tai ilmaisevat osapuolia. Ks. kohtaa Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa.

Ruotsi-Suomi [Suomessa käytetty nimitys Ruotsista aikana, jolloin siihen kuului myös nykyisen Suomen alue]
Ruotsi–Suomi-maaottelu

Kaksiosaiset yhdistettyjen valtioiden nimet ovat etenkin entisistä unionivaltioista puhuttaessa yleensä yhdysmerkillisiä, kuten ”Itävalta-Unkari” ja ”Brandenburg-Preussi”. Sama koskee sel­lai­sia historiallisia alueennimiä kuin Schleswig-Holstein ja Elsass-Lothringen. Toisaalta ny­kyi­sin valtioiden moniosaisina niminä on ruvettu käyttämään yleensä ja-sanalla muo­dos­tet­tua sanaliittoa, esimerkiksi ”Trininad ja Tobago”, vaikka ne aiheuttavatkin taivutus­ongel­mia. Historiallisena nimityksenä esiintyy mm. 1900-luvun alun tilanteesta pu­hut­taes­sa alueen nimi ”Serbia-Montenegro”, mutta vuosina 1992–2006 valtion nimenä käy­tet­täes­sä se oli muodossa ”Serbia ja Montenegro”.

Esimerkiksi oppilaitosten nimissä, joissa mainitaan kaksi paikkakuntaa, on yhdysmerkki yleinen. Niissä yleensä vieläpä jätetään ensimmäinen nimi taivuttamatta, esim. ”Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu”, ikään kuin sijaintipaikka olisi nimeltään ”Kemi-Tornio”.

Erikseen on mainittava kirjoitusasu ”Helsinki-Vantaan lentoasema”, josta usein käytetään lyhyempää muotoa ”Helsinki-Vantaa”. Ilmaisu on epälooginen, mutta kielitoimiston hy­väk­sy­mä. Asu johtuu kansainvälisestä käytännöstä lentoasemien nimeämisessä (esim. Stockholm-Arlanda, Paris-Orly). Suomen kielen mukaista olisi ollut kirjoittaa ”Helsingin–Vantaan lento­asema”.

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi voidaan tulkita sellaisetkin, joissa jokin kohde nimetään kah­del­la eri nimellä, esimerkiksi eri aikoina käytetyllä, kuten ”maalaisliitto-keskusta­puolue”. Epä­sel­vem­pi on ”Neuvostoliitto-Venäjä”. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, koska esimerkiksi unioni­valtion nimityksessä ”Itävalta-Unkari” osien suhde on aivan toinen. Jopa sinänsä tyy­li­tön ja moni­mielinen vinoviivan käyttö (”Neuvostoliitto/Venäjä”) saattaa olla selvempää kuin yhdys­mer­kin käyttö.

Eräät kuntien nimet ovat rinnasteisia yhdyssanoja, koska kunta on muodostettu yh­dis­tä­mäl­lä kaksi kuntaa. Tällaisia on joitakin ulkomaisiakin kaupunkien nimiä. Tel Avivista ja Jaffasta yhdistämällä muodostetun kaupungin nimi kirjoitetaan yleensä ”Tel Aviv-Jaffa”, vaikka yleisten sääntöjen mukaan pitäisi yhdysmerkin edellä olla välilyönti (Tel Aviv -Jaffa.)

Nummi-Pusula
Cluj-Napoca

Yhdistetty etunimi kirjoitetaan joskus suoraan yhteen, esim. ”Annamaija”. Tällainen asu saattaa olla myös asianomaisen virallinen, väestörekisteriin merkitty nimi. Asiatyylissä on luonnollisestikin pyrittävä käyttämään sitä kirjoitusasua, jossa nimi on virallisesti re­kis­te­röity.

Rinnasteiset yhdyssanat
Perussääntönä yhdysmerkin käyttö

Jos yhdyssanan alkuosa ei ole loppuosan määrite, vaan osat ovat rinnasteiset, käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

parturi-kampaaja
laulaja-lauluntekijä

Tällainen rinnasteinen yhdyssana lausutaan yleensä kahtena sanana: kummankin osan alkutavulla on pääpaino, ikään kuin kirjoitettaisiin esimerkiksi ”parturi kampaaja”. Kun tällainen sana on yksiköllisenä määritteenä, se voitaisiin usein korvata kahdella sanalla, joita yhdistää pilkku tai ja-sana, esimerkiksi ”laulaja ja lauluntekijä”. Ammattinimike on kuitenkin saattanut erityiseen asuun.

Merkityksen ja muodon rinnasteisuus

Rinnasteisia yhdyssanoja koskevat kirjoitussäännöt ovat osittain hyvin tulkinnanvaraisia. Kielikellossa 3/1998 esitetyt säännöt sanovat:

Jotkin yhdyssanat ovat rinnasteisia sisällöltään, mutta eivät muodoltaan. Tällöin osien välissä ei käytetä yhdysmerkkiä: afroaasialainen, indoeurooppalainen, sosioekonominen. Sen sijaan muodoltaankin rinnasteisia ovat afrikkalais-aasia­lai­nen, intialais-eurooppalainen ja sosiaalis-taloudellinen, joten niissä tarvitaan yhdysmerkki.

On epäselvää, mitä muodon rinnasteisuudella tarkoitetaan, ja Kielikellon 2/2006 ohjeissa se­li­tys­tä on vieläpä supistettu. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa taas sanotaan: ”Jos mer­ki­tyk­sel­tään rinnasteiset osat ovat erimuotoisia, yhdysmerkkiä ei käytetä.” Ilmeisesti vaa­di­taan, että yhdysosissa on samanlainen pääte, sikäli kuin jommassakummassa on jokin joh­to­pää­te. Tosin esimerkiksi sanassa ”afrikkalais-aasialainen” esiintyy pääte ”-lainen” alku­osas­sa eri muodossa kuin loppuosassa, nimittäin erityisessä yhdyssanamuodossa.

Lienee tulkittava niin, että jos merkitykseltään rinnasteinen yhdyssana on alkuosaansa myöten lainaa, sen osien ei katsota olevan muodoltaan rinnasteisia. Tällöin siis ei käytetä yhdysmerkkiä. Alkuosa on usein o-loppuinen.

afroamerikkalainen
angloamerikkalainen
anglosaksinen

Yhdysmerkillisenä kirjoitetaan myös sellaiset sanat kuin ”talonmies-siivooja”. Niissä on kyse selvästä merkitysten rinnasteisuudesta: ammattiin tai tehtävään kuuluu kaksi asiaa. Muodon rinnasteisuus on usein tulkinnanvaraista, koska toisessa osassa saattaa olla johdinaines (kuten ”-ja”), jota toisessa ei ole. Vinoviivan käyttö (näyttelijä/ohjaaja) on tällaisissa tapauk­sis­sa selvä virhe ja voi johtaa harhaan, koska vino­viivan perusmerkitys on ’tai’.

näyttelijä-ohjaaja
keisari-suuriruhtinas

Usein tällaiset rinnasteiset ilmaukset voitaisiin esittää myös ja-sanaa käyttäen: ”näyttelijä ja ohjaaja”. Sellaista kuitenkin usein vältetään, koska pelätään väärinkäsitystä: jois­sa­kin ti­lan­teis­sa olisi tulkinnanvaraista, tarkoitetaanko yhtä vai kahta ihmistä.

Ammattinimike ”levyseppä-hitsaaja” on rakenteeltaan rinnasteinen, mutta on taval­li­sem­paa kirjoittaa se ilman yhdysmerkkiä: ”levyseppähitsaaja”. Tätä asua voi myös pitää viral­li­se­na, koska sitä käytetään myös Opetushallituksen teksteissä, jotka määrittelevät kyseisen tutkinnon.

Yhdyssanan osien merkitysten rinnasteisuus voi tarkoittaa eri asioita. Usein rinnasteisuus siis vastaa ja-sanaa, mutta tällekin on eri tulkintoja. Esimerkiksi ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” tarkoittaa tyypillisesti samaa kuin ”taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset”, joka taas tarkoittaa tavallisesti samaa kuin ”taloudelliset kysymykset ja sosiaaliset kysymykset”. Rinnasteisella yhdyssanalla kuitenkin pyritään toisaalta tiivistämään sanontaa, toisaalta luomaan mielikuvaa siitä, että asiat liittyvät toisiinsa. Saatetaan ajatella, että ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” ovat kysymyksiä, joista kukin on samalla sekä talou­del­li­nen että sosiaalinen. Toisaalta esimerkiksi ”jääkaappi-pakastin” tarkoittaa laitetta, joka koostuu jää­kaa­pis­ta ja pakastimesta.

Poikkeuksia

Rinnasteiset yhdyssanat kirjoitetaan käytännössä usein ilman yhdys­merkkiä. Osittain tällaiset tapaukset voidaan tulkita vakiintuneeksi käytännöksi niin, että yhdys­merkittömyys on nor­mien mukaista. Muun muassa seuraavia sanoja ei käsitellä rinnakkaisina oikein­kirjoi­tuk­sen kannalta:

kuurosokea
mustavalkea ~ mustavalkoinen
voileipä

Täysin vakiintunut on myös sana ”lammaskaali”. Kirjoitus­asua voi puolustella sillä, että tämä yhdys­sana ei oikeastaan ole rinnasteinen, vaan mer­ki­tys on pikemminkin ’lammasta sisältävä kaali­ruoka’.

Sellaiset tapaukset kuin ”mustavalkea” käsitellään nykyisin säännössä värien nimistä muo­dos­tet­tui­na yhdys­sanoina, jotka kirjoitetaan yleensä kokonaan yhteen. Niiden lisäksi on siis muita tapauksia, joissa merkitys on enemmän tai vähemmän selvästi rinnakkainen, mutta yhdysmerkkiä ei silti käytetä.

Selvyyttä vanhoista ohjeista

K. Cannelinin Kieliopas: ohjeita suomenkielen käyttäjille. 1, Äänne- ja sanaoppi (1. painos v. 1916) valottaa yhdysmerkin käyttöä seuraavasti (lainaus on 3. painoksesta, kohdasta 110):

Yhdysmerkkiä suositellaan käytettäväksi rinnastetussa (kopulatiivisessa) yhdis­tyk­ses­sä:
a)molempien yhdysosien ollessa erisnimiä: Elsass-LothringiItävalta-Unkari y. m.
b) edellisen yhdysosan ollessa typistynyt: jumal-ihminenkansallis-isänmaallinenranskalais-suomalainen
c) muita tapauksia: kääntäjä-mukailijasuolaa-leipäätohtori-insinööriurkuri-lukkari y. m.

Kirja esittää myös seuraavan huomautuksen, joka sisältää poikkeuksia esitettyihin sääntöihin:

kuuromykkä (< kuuro ja mykkä) — lukukirjoitustapa (luku- ja kirjoitustapa) — maailma (< maa ja ilma) — punakeltainen (< puna ja keltainen) — sinivalkoinen (< sini ja valkoinen) — voileipä (voi ja leipä)

Tämä vanha säännöstö siis kuvaa yhdysmerkillisyyden vain joitakin erikoistapauksia koskevaksi. Se selittää, että huomautuksessa mainitut poikkeukset ”ovat tosin nekin rinnastusyhdistyksiä, mutta kun niissä vain edellinen osa — samoin kuin muissakin yhdysperäisissä — on pääkorollinen, kirjoitetaan ne väliviivattomina”. Tämän perusteella voidaan muotoilla seuraava ohje, joka nykyistä virallista säännöstöä paremmin kuvaa vallitsevan tilanteen ja auttaa kielenkäyttäjää:

Jos yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on samanlainen pääpaino kuin koko sanan alkutavulla, eikä vain sivupainoa, käytetään yhdyssanassa yhdysmerkkiä.

Mainitunlainen painotus määräytyy melko monimutkaisella tavalla, jota on vaikea kuvata täsmällisesti. Siihen vaikuttaa se, koetaanko yhdyssanan osat samanlaisiksi ja rinnasteisiksi, mutta myös se, missä määrin yhdyssana on kiteytynyt nimitys, jota ei enää hahmoteta eri osista koostuvaksi (kuten voileipä).

Erikoistapaus ”evankelis-luterilainen”

Yleisesti tulkitaan rinnasteiseksi myös sana ”evankelis-luterilainen”, vaikka kielen­huollon suositus onkin yhdysmerkittömyys, kuten normiristiriitojen kuvauksessa selostettiin. Käytännössä ongelma voidaan yleensä kiertää käyttämällä vain sanaa ”luterilainen”, joka tarkoittaa samaa.

Toi­saal­ta sanaa ”roomalaiskatolinen” ei tulkita rinnasteiseksi, vaan siinä alkuosa on tar­ken­ta­va mää­ri­te; vrt. sanaan ”kreikkalaiskatolinen”. Normaalissa asia­tyylissä näitä sanoja ei tarvita, vaan niiden tilalla käytetään sanoja ”katolinen” ja ”ortodoksi(nen)”.

Yhdysmerkin selventävä vaikutus vähäinen

Yhdysmerkin käyttö rinnasteisissa yhdyssanoissa on tarkoitettu helpottamaan yhdys­sanan ymmärtämistä rinnasteiseksi. Tosin tämä ei useinkaan toimi, koska yhdys­merkkiä käytetään muissakin yhdyssanoissa kuin rinnasteisissa ja koska yhdys­merkkiä toisaalta ei käytetä kaikissa sellaisissa yhdys­sanoissa, jotka ovat loogisesti ottaen rinnasteisia.

Vain harvoissa tapauksissa yhdysmerkin käyttö vaikuttaa siihen, miten yhdyssana on tulkittava. Seuraava esimerkki on lähinnä keinotekoinen:

teknistieteellinen [= teknisiä tieteitä koskeva t. niihin perustuva]
teknis-tieteellinen [= tekninen ja tieteellinen, tekninen tai tieteellinen]
Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa

Yhdyssana voi olla moniosainen kahdella tavalla:

Yhdyssanaan ei siis tule sen pääosien (kuten linja-auto ja asema) väliin yhdysmerkkiä vain sillä perusteella, että osista jompikumpi sisältää yhdysmerkin. Usein toinen yhdysmerkki kuitenkin selventäisi sanan rakennetta. Vrt. kohtiin Rinnasteiset määriteosat ja Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Käytännössä säännöissä kuitenkin tarkoitetaan, että kahta yhdysmerkkiä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin ”digi-tv-sovitin”. Sen voidaan ajatellaan jäsentyvä osiin ”digi-tv” ja ”sovitin”, joista ensimmäiseen kuuluu yhdysmerkki. Myös näiden pääosien rajalla käytetään yhdysmerkkiä. Tämä on ilmaistu Kielikellossa 2/2006 seuraavasti (kohdassa ): ”Yhdyssanan osana oleva lyhenne erotetaan yhdysmerkillä. Tavallisesti lyhenne on yhdyssanan alkuosana, mutta se voi olla myös yhdyssanan keskellä tai lopussa.” Keskellä oleva lyhenne on tarkkaan ottaen yhdyssanan osan osa.

Horjuvuutta on sellaisissa tapauksissa, joissa yhdyssanan alkuosana on yhdyssana, joka kuuluu yhdysmerkki sillä perusteella, että se sisältää tunnuksen, lyhenteen tms. Tällöin saa­te­taan yhdysmerkki kirjoittaa myös koko yhdyssanan pääosien väliin, vaikka mikään ylei­nen sääntö ei tällaista vaadi eikä oikeastaan edes salli, esimerkiksi ”g-molli-balladi”. Tätä voi­daan pe­rus­tel­la hahmotettavuudella: yhdyssanan osat ovat ”g-molli” ja ”balladi”, eivät ”g” ja ”molliballadi”. Varmemmin oikea on kuitenkin kirjoitusasu, joka sisältää vain yleisten sään­tö­jen mukaisen yhdysmerkin. Suomen kielen perus­sana­kir­ja mainitsee kuitenkin vaihtoehdot a-mollivalssi ja a-molli-valssi (s.v. molli).

g-molliballadi

Vastaavasti kirjoitetaan esimerkiksi ”A-osakesarja” siitä riippumatta, ajatellaanko sen koostuvan osista ”A” ja ”A-osakesarja” vai osista ”A-osake” ja ”sarja”.

Värien nimistä muodostetut yhdyssanat

Edellä mainituissa Kielikellon ohjeissa sanotaan värien nimistä hiukan sekavasti:

Monet kaksiosaiset värinnimet ovat rinnasteisia vain sisällöltään, esimerkiksi punakeltainen, sinivalkoinen. Tällä tavoin kirjoitetut värinnimet eivät tosin aina ole selviä: esimerkiksi punakeltainen voi olla joko punainen ja keltainen tai oranssi, ja sinipunainen voi olla sininen ja punainen tai liila. Moniosaisissa väriennimissä käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, esimerkiksi musta-puna-ruskea.

Kuitenkin sanassa ”mustavalkea” molemmat osat samanmuotoisia, (päätteettömiä perus­sa­no­ja), mutta se kirjoitetaan (mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan) ilman yhdysmerkkiä. Värien ja vä­ri­tys­ten nimityksiä siis ilmeisesti käsitellään ikään kuin ne eivät olisi rinnasteisia yhdys­sa­no­ja, elleivät ne ole moniosaisia. Tähän vaikuttanee se, että ääntämys on yksi­huip­pui­nen (pää­pai­no vain alkutavulla). Kielikellon 2/2006 selitetään ensin, miksi ”punakeltainen” ja ”sinivalkoinen” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä (osat eivät ole muodoltaan rinnasteiset), ja jatketaan, että ”tämän mallin mukaan” kirjoitetaan myös ”mustavalkoinen”, ”mustavalkoruutuinen” ja ”mustavalkovalokuva”.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ei esitetä aiheesta yleisiä sääntöjä. Siinä vain sa­no­taan: ”Moniosaisten väriyhdistelmien ja -sävyjen nimitykset ovat suurelta osin va­kiin­tu­neet viivattomiksi yhdyssanoiksi.” (Esimerkeistä ilmenee, että ”moniosainen” tar­koit­taa tässä myös ja ensisijaisesti kaksiosaista.)

Kielitoimiston sanakirjassa on asu ”puna-vihersokeus”, joka merkitsee sellaista tulkintaa, että yhdysosat ”puna” ja ”viher” ovat samanmuotoiset. Kielikellossa 2/2006 tämä esitetään jopa (ainoana) esi­merk­ki­nä tapauksesta, jossa ”värinnimitykset ovat selvästi rinnasteiset sekä muodoltaan että mer­ki­tyk­sel­tään”. Tosin käytännössä muodot ”punavihersokeus” ja ”punavihervärisokeus” ovat tavallisempia kuin yhdysmerkilliset – vaikka Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas väit­tää­kin, että ”puna-vihersokeus” on vakiintunut termi.

sinivalkea
keltamusta
sini-musta-valkea
punavihreä
puna-vihersokeus

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas luo asiaan lisää hämmennystä seuraavasti:

Silloin kun puhe on selvästi eri värien yhdistelmistä, nimityksissä voi käyttää myös yhdysmerkkiä:
kelta-musta ~ keltamusta peliasu
beige-musta-vihreä ~ beigemustavihreä takki

Esimerkiksi sana ”punakeltainen” on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa punaisen ja keltaisen välillä olevaa väriä, oranssia, mutta myös sellaista, mistä osa on punainen ja osa keltainen. Vastaava koskee sanaa ”sinipunainen”. Edellä lainattu kielitoimiston kanta merkitsee, ettei selvää eroa voi normien mukaan tehdä yhdysmerkin käytölläkään. On siis parempi käyttää yksiselitteisiä vaihtoehtoja:

Monitulkintainen sana Selvä ”välivärin” nimitys Selvä värien yhdistelmän nimitys
punakeltainenoranssipunainen ja keltainen
sinipunainenvioletti, liilasininen ja punainen
sinivihreäsinertävänvihreäsininen ja vihrä

Useimmiten ei nimitystä voi tulkita välimuotoväriksi, joten sellaiset sanat kuin ”sinikeltainen” ovat merkitykseltään ongelmattomia, olipa niissä yhdysmerkki tai ei.

Rinnasteiset määriteosat

Jos yhdyssanalla on useita määriteosia, jotka ovat keskenään rinnasteisia, käytetään niiden välissä yhdysmerkkiä. Sääntöjen mukaan ei tällöin käytetä yhdysmerkkiä määriteosien ja jälkiosan välissä (paitsi jos siihen kuuluu yhdysmerkki jonkin erityisen säännön takia). Tämä jakaa sanan monien mielestä epäloogisella tavalla.

liha-makaronilaatikko
koipi-reisipalat [= koipi- ja reisipalat]
puna-vihersokeus [käytännössä usein asussa punavihersokeus]
äiti-lapsikerho

Keskenään rinnasteisia määriteosia on joskus enemmän kuin kaksi.

kaali-porkkana-puolukkasalaatti

Käytännössä muun muassa ruokien nimistä jätetään yhdys­merkit usein pois. Esimerkiksi yhdys­merkitön ”lihamakaronilaatikko” on yleisempi kuin oikea asu. Suhde on vielä selvempi sanan ”lihaperunasoselaatikko” osalta.

Mainittu sääntö johtaa aika ongelmallisiin asuihin. Esimerkiksi ”äiti-lapsikerho” hah­mot­tuu ikään kuin osat olisivat ”äiti” ja ”lapsikerho” eivätkä ”äiti-lapsi” ja ”kerho”. Viral­li­set sään­nöt ovat aika ehdottomat, mutta selkeämpää kirjoitusasua ”äiti-lapsi-kerho” voisi pe­rus­tel­la seuraavassa kohdassa mainittavalla poikkeuksella.

Tähän sanatyyppiin kuuluvat yhden tulkinnan mukaan myös sellaiset sanat kuin ”hinta-laatusuhde”. Muista näkemyksistä ks. kohtaa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Ks. myös kohtaa Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana.

Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä
Yhdysmerkillä voi auttaa lukemista

Yleisissä säännöissä kuvattujen tapausten lisäksi yhdysmerkkiä voidaan käyttää, jos selvyys vaatii. Kielikellon 3/1998 yhdysmerkkiohjeissa sanotaan: ”Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös muissa yhdyssanoissa, jos ne muuten hahmottuvat vaikeasti tai ovat kaksitulkintaisia; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeet sanovat olen­nai­ses­ti saman: ”Yhdysmerkkiä voi tar­peen mukaan käyttää hahmottamisen hel­pot­ta­mi­sek­si tai kaksi­tulkintaisuuden vält­tä­mi­sek­si kaiken­laisissa yhdyssanoissa; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas taas esittää erisävyisesti (huomaa joskus-sana): ”Selvyyden vuoksi yhdys­merk­kiä voi joskus käyttää muunkinlaisissa yhdys­sanoissa, varsinkin kun jälkiosa alkaa vo­kaa­lil­la.” Ohjeissa esitetään seuraavat esimerkit:

pop-opisto
pop-uutuus
rap-artisti
syys-aiheinen
nyky-isyys
päivä-isyys [vrt. päiväisyys]
lottien sisar-ilta
laulu-ilta [vrt. lauluilta]
golf-opettaja

Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! mainitaan myös esimerkki ”maali-ero”, ilmeisesti ajatuksena, että ”maaliero” voisi jäsentyä myös ”maa-liero”. Tämä on kuitenkin ehkä tarkoitettu vain hauskaksi huomautukseksi.

Ohjeita kirjoitettaessa on ajateltu suhteellisen ahtaasti sellaisia ta­pauk­sia, joissa olisi muutoin vaikea hahmottaa, missä yhdysosien raja on, tai ylipäänsä huo­ma­ta sana yhdys­sanak­si. Sääntöjen sana­muodot antavat kuitenkin oikeuden käyttää yhdys­merk­kiä laajasti. Ilmaus ”hahmottuvat vaikeasti” sopii hyvin moniin yhdys­sanoihin.

Yhdysmerkki vierassanan sisältävissä sanoissa

Erityisesti yhdysmerkkiä käytetään, jos yhdyssanan osa on kirjoitusasultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton vierasperäinen sana. Tämä on erikoistapaus edellä kuvatusta yleisestä säännöstä: yhdysmerkkiä voidaan käyttää sanan rakenteen sel­ven­tä­miseen.

sioux-intiaani
lied-ilta
csárdás-tanssi
ą-hinta [= yksikköhinta]

Pelkkä sanan osan vierasperäisyys ei vaadi yhdysmerkkiä. Jos lainasana on yleisessä käy­tös­sä ja siten kieleen vakiintunut, yhdysmerkkiä ei yleensä tarvita.

golfmaila
lasertulostin
leasingauto ~ leasing-auto

Standardi SFS 4175 esittää: ”Monissa tapauksissa sekä yhdysmerkitön että yhdysmerkillinen vaihtoehto ovat mahdollisia, ja valinta voidaan perustaa siihen, onko sana oletettavasti luki­joil­le tuttu.” Tä­män takia valinnassa kannattaa ottaa huomioon myös kohderyhmä.

Sanat ”internet” ja ”web” yhdyssanan alussa

Koska ”internet” ja ”web” ovat yleisesti tunnettuja ja helposti hahmottuvia sanoja, ei niillä alkaviin yhdyssanoihin yleensä tarvita yhdysmerkkiä. Toisaalta yhdysmerkkiä ei voi pitää virheenäkään sääntöjen väljyyden takia.

internetkysymykset (~ internet-kysymykset)
websivu (~ web-sivu)

Yhdysmerkin käyttö on tavallista silloin, kun tällaisen sanan jälkiosa alkaa vokaalilla. Tällainen mahdollisuus mainitaan myös kielilautakunnan kannanotossa. Vaikka sanat ovat tuttuja, niiden rakenne (yksitavuisuus ja kolmitavuisuus) yhdessä vokaalialkuisuuden kanssa hiukan vaikeuttaa hahmottamista.

internet-osoite (~ internetosoite)
web-asiantuntija (~ webasiantuntija)

Jos mainitut sanat kirjoitetaan versaalialkuisina erisnimien tavoin, käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkkiä.

Internet-kysymykset
Web-sivu
Keskustelua selventävän yhdysmerkin tarpeellisuudesta

Kielikello 3/1998 suo­sit­te­li yhdysmerkkiohjeissaan yhdysmerkitöntä vaihtoehtoa sanoihin, joiden osana on vieraskielinen sana, ”jos sanan havainnollisuus sen vain sallii”. Tämä lie­nee edelleenkin kielenhuollon periaatteena, vaikka lausumaa ei ole tois­tet­tu uudemmissa oh­jeis­sa. Selvyys taas vaatisi usein yhdysmerkkien runsastakin käyttöä.

Ohjeiden sanamuotojen vaihtelu heijastanee osittain julkista keskustelua yhdyssanojen aiheuttamista lukemisvaikeuksista. Luettavuuden kannalta ja ehkä erityisesti lukihäiriöisten kannalta parasta kai olisi, jos kaikissa yhdyssanoissa osoitettaisiin yhdys­osien raja yhdys­mer­kil­lä tai muutoin. Sellaiseen ei kuitenkaan ole haluttu mennä.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskusteltiin lokakuussa 2006 laajasti yhdysmerkin käytöstä. Keskustelu alkoi kirjoituksesta, jossa vaadittiin laajempaa yhdysmerkin käyttöä, jotta mm. lukihäiriöisten olisi helpompi lukea pitkiä sanoja. Kielitoimiston taholta esitettiin (Kankaanpää ja Grönros 17.10.2006) kannanotto, jossa toisaalta suhtauduttiin varsin sal­li­vas­ti yhdysmerkin käyttöön selvyyssyistä, toisaalta varoitettiin liiallisista muutoksista:

Nykyistenkin suositusten perusteella yhdysmerkkiä voi käyttää yhdyssanan osien rajalla aina, kun se tuntuu tarpeelliselta (ks. Kielikello 2/2006, yhdysmerkkiohjeet).

– –

Useimmat yhdyssanat kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä. Jos sitä yhtäkkiä alet­tai­siin käyttää paljon nykyistä enemmän, se luultavasti vaikeuttaisi lukemista ja yhdys­sano­jen hahmottamista.

Tulkinnanvaraa ja vaihtoehtoja siis on. Kirjoittajan pitää arvioida,

Tällöin ei pitäisi ajatella vain lukijoiden enemmistöä, vaan erityisesti sitä, onko yhdys­mer­ki­tön sana huomattavalle osalle lukijoista vaikeampi hahmottaa kuin yhdys­mer­kil­linen.

Esimerkiksi jos alkuosa on -ing-loppuinen, yhdyssana on melko hankala hahmottaa, jos jälkiosa alkaa vokaalilla. Kielikello 2/2006 mainitsee esimerkin ”curlingjoukkue” vain näin kir­joi­tet­tu­na, mutta toisaalta ”catering-ala ~ cateringala”. Miltä tuntuisivat esimerkiksi ”designala”, ”designaate” ja ”designoloasu”? Sen sijaan ”designvaate” on helpommin hahmotettavissa. Jos lukijat ovat teollisen muotoilun asiantuntijoita, joiden käsitykseen pätevyydestä ja osaa­mi­ses­ta sisältyy, että käyttelee sujuvasti tällaisia sanoja, he voisivat jopa oudoksua yhdys­merk­kiä sanassa ”design-vaate”.

Kielenhuollon ohjeet merkitsevät, että yhdysmerkin käyttö vierassanan sisältävissä yh­dys­sa­nois­sa on poikkeuksellista. Ymmärrettävyyden kannalta voidaan perustella suosittaa jopa lähes vastakkaista periaatetta: jos yhdyssanan osana on vierassana, käytetään sel­vyy­den vuoksi yhdysmerkkiä, ellei vierassanaa voida pitää lukijoille hyvin tuttuna ja yhdis­tel­mää hel­pos­ti hahmottuvana. Yhdysmerkin vieroksuminen on ehkä alkujaan johtunut typo­grafi­sis­ta syis­tä, mutta se on aika elitististä. Suomen sanat ovat pitkiä ja vaikeita, ja tavallista kansaa (ja eri­tyi­ses­ti mm. lukihäiriöisiä) pitäisi edes hiukan auttaa käyttämällä yhdys­merkkiä vai­keis­sa yhdys­sanoissa.

Yhdysmerkki moniosaisissa sanoissa

Kolmi- tai useampiosainen yhdyssana hahmottuu usein paljon paremmin, jos pääosien rajalle pannaan yhdysmerkki. Esimerkiksi sana ”varhaisuusenglanti” (erään kielimuodon nimi) olisi perusteltua kirjoittaa ”varhais-uusenglanti”, jotta vältettäisiin väärä jäsentyminen osiin ”varhaisuus” ja ”englanti”.

routaeristys-ehdotus
etukäteis-tutustuminen
Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä

Lyhennesana käsitetään oikeinkirjoituksen kannalta tavalliseksi sanaksi, ei lyhenteeksi. Yhdyssanassa ei siis yleensä käytetä yhdysmerkkiä vain siitä syystä, että sen osana on lyhennesana. Tämä pätee etenkin silloin, kun lyhennesana on muodostunut yleisesti tunnetuksi eikä sen alkuperääkään ehkä tunneta tai ainakaan ajatella.

hetupohjainen [= henkilötunnuspohjainen]
heviosasto [= hedelmä- ja vihannesosasto]
lukihäiriö [= luku- ja kirjoitushäiriö]
luomutuote [= luonnonmukainen tuote]
savamaksu [= sairausvakuutusmaksu]
sotumaksu [= sosiaaliturvamaksu]
sukorasia [= suojakosketinrasia]
tevateollisuus [= tekstiili- ja vaatetusteollisuus]
tuposopimus [= tulopoliittinen sopimus]

Selvyyden vuoksi voidaan yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää tällaisissakin sanoissa – siitä riippumatta, että osana on lyhennesana, ei sen takia. Seuraavassa esimerkissä voi yhdys­merk­kiä käyttää siksi, että lyhennesana on suhteellisen uusi ja monille outo.

tivi-ammattilainen [= tieto- ja viestintätekniikan ammattilainen]

Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas esittää aiheesta seuraavat esimerkit, joissa siis useimmissa yhdysmerkitön vaihtoehto mainitaan ensin:

lukivaikeus (~ luki-vaikeus), alehinta ~ ale-hinta, euriborkorko ~ euribor-korko
luomu-ilta
kenkäale, syysale ~ syys-ale

Jos yhdyssanan osana oleva lyhennesana on erisnimi, esimerkiksi tavaramerkki tai yrityksen nimi, käytetään yhdysmerkkiä erisnimiä koskevan yleissäännön mukaisesti.

Abloy-avain
Hyla-maito
Vierasta etuliitettä ei eroteta

Kielikello 2/2006 ja Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas erikseen kieltävät erottamasta vierasperäiseen sanaan kuuluvaa etu­lii­tet­tä yhdysmerkillä, esimerkiksi ”dis-informaatio”. Tätä voi perustella sillä, että täl­lai­nen sana ei ole suomen kielen kannalta yhdyssana (suomessa ei ole sanaa ”dis” tässä tar­koi­te­tus­sa merkityksessä).

disinformaatio
ateisti
reproduktiivinen

Sääntöä ei kuitenkaan ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun jokin erityinen sääntö vaatii yhdysmerkkiä.

anti-intellektuaalinen
Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa

Yhdyssanoissa yleisten sääntöjen mukaan käytettävä yhdysmerkki rikkoo usein sanan ra­ken­teen. Sana linja-autoasema näyttää koostuvan osista linja ja autoasema, vaikka sen pe­rus­osat ovat linja-auto ja autoasema.

Aiemmin käytettiin tällaisissa tapauksissa joskus kir­joi­tus­ta­paa, jossa yhdysmerkki jätetään pois, esim. linjaautoasema, tai korvataan heitto­mer­kil­lä, esimerkiksi linja’autoasema. Tällaiset asut ovat nykyisin selvästi virheellisiä.

Sen si­jaan voi­tai­siin puolustella asua linja-auto-asema sillä, että toista yhdysmerkkiä käytetään sel­vyy­den vuoksi. Kielenhuollon käsikirja mainitsee tämän mahdollisuuden käsitellessään yh­dys­sa­no­ja, joihin säännöt vaativat yhdysmerkin jommankumman osan sisälle:

Vaikka yhdysmerkki voitaisiin sijoittaa hahmotuksen helpottamiseksi myös määriteosan ja perusosan rajalle (vaihto-oppilas-matkat, arvo-osuus-tili, tasa-arvo-valtuutettu), ei tätä keinoa käytetä juuri lainkaan. Siksi on turvallisinta sijoittaa yhdysmerkki tavallisen käytännön mukaan vain eri osiin kuuluvien samojen perättäisten vokaalien väliin.

Yleisten sääntöjen mukaan ei siis edes sellaisiin yhdysmerkillisen sitaattilainan sisältäviin sanoihin kuin ”ro-roalus” kuulu toista yhdysmerkkiä. Kuitenkin käytännössä ainakin tapauk­siin, joissa yhdyssanan rakenne rikkoutuisi hyvin hämmentävästi, voidaan soveltaa ohjetta yhdysmerkin poikkeuksellisesta käytöstä selvyyden vuoksi.

ro-ro-alus
tax-free-myymälä
Ei-alkuiset yhdyssanat

Täysin vakiintunut tapa on alkuosan ”ei” erottaminen yhdysmerkillä, vaikka tätä ei yhdys­mer­kin käytön säännöissä yleensä mainitakaan. Tällaisissa yhdyssanoissa alkuosa tar­koit­taa lähinnä ’muu kuin’ eli ns. komplementaarista vastakohtaa. Esimerkiksi ”ei-kristillinen” on eri asia kuin ”epäkristillinen”.

ei-sosialistinen
ei-rautametallit [= värimetallit]
Yhdysmerkki erikoismerkkien yhteydessä

Selvänä voitaneen pitää, että jos yhdyssanan osa loppuu muuhun kuin kirjaimeen, käytetään yhdysmerkkiä. Tätä ei säännöissä erikseen sanota, vaan niissä puhutaan vain tapauksista, joissa yhdyssanan osana on ”kirjain, numero tai muu merkki” taikka ”kirjain-numerokoodi”. Yhdysmerkin tarve on kuitenkin yhtä ilmeinen esimerkiksi seuraavissa sanoissa:

C#-kieli [= ohjelmointikieli nimeltä C#]
A*-matriisi [= matriisi, jota merkitään symbolilla A*]
AB+-veri [= veriryhmään AB+ kuuluva veri]

Yleisemmin voitaneen sanoa, että jos yhdyssanan osa sisältää muita merkkejä kuin kirjaimia, se erotetaan edeltävästä tai seuraavasta osasta yhdysmerkillä. Usein tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne olisi parempi korvata esimerkiksi kokonaan kirjaimin kirjoitetuilla sanoilla. Esimerkiksi taulukoiden otsikoissa ja muissa tilansäästöä vaativissa tilanteissa niitä kuitenkin voidaan tarvita.

B2B-kauppa [business to business -kauppa, yritysten välinen kauppa]

Yhdysmerkkiä käytettäisiin myös sellaisessa ilmauksessa kuin ”kerros-m²” (= kerros­neliö­met­ri), jos sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Sen sijasta on kuitenkin syytä käyttää toista ilmaisutapaa, jossa puhutaan esimerkiksi kerrosalasta.

Uutena sääntönä esitetään Kielikellossa 2/2006, seuraava: Jos yhdyssanan alkuosa loppuu plus- tai miinusmerkkiin, niin yhdysmerkin edelle voidaan jättää väli. Ohjeessa viitataan typo­gra­fi­siin ongelmiin, ja taustalla onkin se, että joissakin fonteissa peräkkäiset miinus­merk­ki ja yhdysmerkki näyttävät yhdeltä viivalta. Tosin tämäntapaiset ilmaukset ovat melko har­vi­nai­sia ja yleensä korvattavissa sujuvammilla.

8−-arvosana ~ 8− -arvosana [= arvosana 8−]

Edellä mainittu sääntö esitetään ehdottomana silloin, kun miinusmerkki korvataan ajatus­viival­la tai yhdysmerkillä: sen jälkeen tulee tyhjä väli ennen yhdysmerkkiä (esimerkiksi 8- -arvosana).

Välin jättäminen on varmaankin tarpeetonta plusmerkin tapauksessa; ”Leader+-ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä.

8- -arvosana

Plusmerkin tapauksessa välin jättäminen ei ole tarpeellista niinkään selvyyssyistä (”Leader+-​ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä) kuin typografisista syistä. Yhdistelmä +- on vain harvoissa fonteissa tasapainoisen näköinen. Lisäksi se saattaa joskus aiheuttaa se­kaan­nuk­sia, koska sitä käytetään myös plus-miinus-merkin (±) korvikkeena.

AB+ -veri
8+ -arvosana
Leader+ -ohjelma
Sanaliiton ja sanan yhdistelmä
Sanaliitto yhdyssanan alkuosana

Kun yhdyssanan alkuosa on sanaliitto, käytetään osien välissä yhdysmerkkiä, jonka edelle jätetään tyhjä väli.

avaimet käteen -periaate
läheltä piti -tilanne
pro gradu -tutkielma
New Yorkin -matka
Matti Meikäläinen -nimi
kaksi ja puoli -vuotias

Huomaa kuitenkin tapaus Liisan-päiväkahvi (alkuosana sanaliitto Liisan päivä; kirjoitetaan mieluiten sanaliitoksi Liisan päivän kahvi).

Sääntö pätee silloinkin, kun sanaliiton ympärillä on lainausmerkit tai se on kur­si­voi­tu. Aiemmin saatettiin suositella, että tällöin yhdysmerkkiä ei tarvita, mutta nykyi­sis­sä sään­nöis­sä ei siis ole sellaista poikkeusta. Päinvastoin Kielitoimiston ohjepankin sivulla on seuraava esimerkki:

”Kenelle kellot soivat” -teos.

Esimerkistä ilmenee myös se, että lainaus­merkkien käyttö ei muuta sitä, että yhdysmerkin edelle kirjoitetaan välilyönti. Toisinkin voisi ajatella, koska lainaus­merkkien voisi ajatella kokoavan sanaliiton ikään kuin yhdeksi sanaksi. Kirjoitusasu ”Kenelle kellot soivat”-teos olisi siis kuitenkin virheellinen.

Lainausmerkkien käyttö on tällaisissa il­mauk­sis­sa van­hah­ta­vaa ja yleensä tarpeetonta, mutta ne voivat selventää ilmausta, jos yhdys­sa­nan alku­osaan kuuluu useita sanoja.

”antaa mennä” -periaate
”ei kieltoa, ei pakkoa” -periaate
Escherichia coli -bakteeri

Samaa periaatetta noudatetaan silloinkin, kun alkuosa koostuu sanojen vertaisista ilmauk­sis­ta, joissa on käytetty lyhenteitä, numeroita tms. Tämä esitetään usein nyrkki­sääntö­nä: jos yhdysmerkkiä edeltävässä osassa on väli, tulee myös yhdysmerkin eteen väli. Jäljempänä tar­kas­tel­laan erikseen eräitä tällaisia ilmaisutyyppejä,

Gruntmaster 6000 -tuotteet
Varo Wordin tekemää ”korjausta” ajatusviivaksi

Tässä tarkastellussa yhdyssanatyypissä käytettävä merkki on yhdysmerkki (-), ei ajatusviiva (–). Suomen kielen oikein­kirjoitus­sään­nöis­sä ei ole mitään tilannetta, jossa sanan alussa tai lopussa olisi sanassa kiinni oleva aja­tus­viiva. Kuitenkin esiintyy varsin usein sellaisia virheitä kuin ”Gruntmaster 6000 –tuotteet”.

Tavallisimpia ”tietokoneen tekemiä” virheitä suomenkielisessä tekstissä on sananalkuisen yhdys­mer­kin muuttuminen ajatusviivaksi, esimerkiksi ”–nimi” eikä ”-nimi”. Tämä johtuu Word-oh­jel­man oletus­asetuksista, jotka on siis syytä korjata (ks. kohtaa Virheellisten ”korjausten” estä­mi­nen).

Numeroin merkityt luvut

Jos yhdyssanan alkuosa on numeroin merkitty luku, sovelletaan eräitä erikoissääntöjä, ks. Luku yhdyssanan osana. Keskeiset säännöt ilmenevät seuraavista esimerkeistä.

12-osainen
10 000-kertainen
2½ -vuotias
2,5-vuotias
Yhdysmerkillinen alkuosa

Jos taas määriteosa (alkuosa) koostuu yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, ilmaisu tulkitaan  yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä.

Pohjois-Karjala-projekti
Tu-160-lentokone
Välilyönnitön yhdistelmä alkuosana

Vaikka yhdyssanan alkuosa koostuu sanoista tai sananveroisista ilmauksista, sitä ei käsitetä tässä tarkasteltujen sääntöjen kannalta sanaliitoksi, ellei siinä ole välilyöntiä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vain ajatusviiva tai vinoviiva.

Suomi–Ruotsi-maaottelu
20–25-vuotiaat
ISO/IEC-standardi
kyllä/ei-kysymys
t&k-menot
www.kotus.fi-sivusto
firman_tiedot-taulu

Ks. lisäesimerkkejä kohdasta Ajatusviiva ja yhdyssanat.

Oikeinkirjoitusstandardissa asia esitetään seuraavanlaisena sääntönä:

Jos alkuosa koostuu ajatusviivan tai yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, se tulkitaan yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä. Sama koskee yleisesti tilannetta, jossa alkuosa ei sisällä tyhjää väliä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vinoviiva.

Jos ajatusviiva korvataan yhdysmerkillä, käsitetään yhdysmerkkiä tällöin ympäröivät väli­lyön­nit ajatusviivan korvikkeeseen kuuluviksi, ei sananväleiksi. Oikeinkirjoitus on siis muu­toin aivan samanlainen kuin ajatusviivaa käytettäessä.

Suomi - Ruotsi-maaottelu [oikeammin: Suomi–Ruotsi-maaottelu]
20 - 25-vuotiaat [oikeammin: 20–25-vuotiaat]
Ketjusanat

Joissakin tapauksissa kirjoitetaan sanaliiton ja sanan yhdistelmä niin, että niiden välissä ja myös sanaliiton sanojen välissä on yhdysmerkki. Tällaisessa ns. ketjusanassa ei käytetä välilyöntejä. Kirjoitus­tapa on vanhahtavan näköinen ja harvinainen, mutta se saattaa olla aiheellinen silloin, kun lu­ki­jan on muutoin vaikea hahmottaa ilmausta.

avaimet-käteen-periaate
ei-kenenkään-maa
Numeroin merkitty luku sanan veroisena

Sanaliiton tavoin käsitellään myös esimerkiksi sellaisia kirjaimista ja numeroista koostuvia ilmaisuja, jotka on tarkoitettu luettaviksi kahtena tai useampana sanana ja joissa tämän takia on välilyönti. Esimerkiksi ilmaisu ”IXUS 700” on tällainen, joten jos se on yhdyssanan alku­osa­na, tarvitaan välilyönti ja yhdysmerkki: ”IXUS 700 -kamera”. Kirjoitusasu on monien mie­les­tä hiukan outo.

Melko usein tällaiset ilmaisut voidaan korvata sujuvammilla rakenteilla, jotka alkavat ”tuki­substantiivilla”, esimerkissämme sanalla ”kamera”, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä lainkaan: ”kamera IXUS 700”. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Natura 2000 -ohjelma [= ohjelma, jonka nimi on Natura 2000]
SFS 4175 -standardi [= standardi SFS 4175]
Benedictus XVI -nimi [= nimi Benedictus XVI]
Windows XP -pohjainen
Sulkuhuomautus sanan veroisena

Sanaliittoalkuisiksi yhdyssanoiksi tulkitaan myös tilanteet, joissa yhdyssanan alkuosaan liit­tyy sulkeissa oleva selitys. Tällöin sana ja sitä sulkeissa seuraava selitys siis tulkitaan sana­lii­tok­si. Useimmiten on parempi muotoilla lauseet niin, että tällaisia rakenteita ei tarvita.

deoksiribonukleiinihappo (DNA) -molekyyli
deoksiribonukleiinihappo- eli DNA-molekyyli
DRM (Digital Rights Management) -ohjelma
DRM-ohjelma (DRM = Digital Rights Management)
Ei ”mäki ja vuori -sanat”

Kielitieteessä ja jopa kielenkäytön ohjeissa käytetään joskus sellaista kirjoitustapaa kuin ”mäki ja vuori -sanat”. Kirjoitetaan siis ikään kuin alkuosa ”mäki ja vuori” olisi sanaliitto, joka on yhdyssanan alkuosa. Kirjoitustapaa ei voi suositella, koska se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä ja hämmentää siihen tottumattomia. Usein on luontevaa kirjoittaa ilmaus ra­ken­teen­sa mukaisesti yhdyssanoiksi, joilla on yhteinen alkuosa. Vaihtoehtoisesti voi käyt­tää tukisubstantiivi­rakennetta, joka alkaa sanalla ”sana” tai vastaavalla; tämä on usein kä­te­vin­tä silloin, kun sanoja (tai sanaliittoja) on paljon. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

mäki- ja vuori-sana
sanat mäki ja vuori
sanat mäki, vuori, tunturi ja kukkula
Yhdysmerkki rivin alussa

Jos yhdyssanan alkuosa on sanaliitto ja yhdyssana jaetaan eri riveille yhdysosien välistä, kirjoitetaan yhdysmerkki uuden rivin alkuun. Tällaisia tilanteita on hyvä välttää, koska ne voivat hämmentää lukijaa. Aivan virheellinen on joidenkin tietokoneohjelmien tapa jakaa täl­lai­sis­sa­kin tilanteissa eri riveille yhdysmerkin jäljestä.

Hänelle esiteltiin GSM 1800
-järjestelmiä.
Koulussa luettiin Seitsemän veljestä
-romaani.
Sanaliitto yhdyssanan jälkiosana

Jos yhdyssanan jälkiosa on sanaliitto, kirjoitetaan yhdysmerkki kiinni alkuosaan, mutta erotetaan jälkiosasta välilyönnillä. Yleinen sääntö on täten, että sanaliitto-osan ja muun osan väliin tulee välilyönti, ja yhdysmerkki on kiinni muussa osassa. Nämä ilmaisut ovat vieläkin hämmentävämpiä kuin edellä mainitut, joten niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan hyvänsä

Itä- Sri Lanka [= Sri Lankan itäosa]
nyky- Los Angeles [= nykyinen Los Angeles]
vale- Will Smith [= Will Smithinä esiintynyt henkilö]
nuoriso- big band
Yhdyssanat, joissa kumpikin osa on sanaliitto

Vanhoissa ohjeissa ei edes mainittu sellaista tilannetta, jossa sekä alku- että loppuosa on sanaliitto. Kielikello 2/2006 kuitenkin käsittelee aihetta, joskin se välttää ottamasta selvää kantaa:

Vielä harvinaisempia [kuin sanan ja sanaliiton muodostamat yhdyssanat] ovat ta­pauk­set, joissa yhdyssanan molemmat osat koostuvat sanaliitoista. Näissä ta­pauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni jompaankumpaan osaan.

Valio Benecol- rasvaton maitojuoma ~ Valio Benecol -rasvaton maitojuoma

Kahden sanaliiton yhdyssanan asemesta on yleensä selkeämpää käyttää muunlaista rakennetta.

rasvaton maitojuoma Valio Benecol ~ Valio Benecol, rasvaton maitojuoma

Ohjeen vaihtoehdot perustuvat jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, sillä ”Valio Benecol” oli tuote­perheen nimi, ei kyseisen yksittäisen tuotteen (kuten rasvattoman maitojuoman) nimi. Vaihtoehdot ovat siis yhtä huonoja kuin ”juusto Edam” tai ”Edam, juusto”. Niitä voi pitää jopa kielenvastaisina.

Esimerkissä mainittu tuotteen nimi olisi luontevalla suomen kielellä ”Valion rasvaton Benecol-maitojuoma”. Tilanteesta riippuu, voidaanko käyttää tällaista asua, joka poikkeaa markkinoinnissa, tuotekuvauksissa yms. käytetystä. Valmistajan tavoitteena oli ilmeisesti ollut tehdä nimestä ”Valio Benecol” ikään kuin kiinteä kokonaisuus, joka mielletään eri­tyi­sen tuotesarjan nimeksi.

Nykyisin ”Valio Benecol” ei enää ole käytössä, koska Benecol-tavaramerkki on siirtynyt Raisio Oyj:lle. Sanaliittomuotoisia tuotesarjan nimiö on kuitenkin paljon. Tuotteiden nimeämisessä käytetään yhä yleisemmin linjaa, jossa erisnimien yhdistelmää (kuten ”Arla Ingman”) halutaan yh­dis­tel­lä erilaisten yleisnimien kanssa niin, että yleisnimikin saattaa koostua useasta sanasta. Tuloksena on hyvinkin kummallisia kehitelmiä, kuten ”Valio Luomu rasvaton maito” ja ”Valio Plus maito rasvaton”.

Joissakin tilanteissa voidaan perustella sitä, että käytetään samaa kirjoitusasua kuin val­mis­ta­ja käyttää, olipa se miten hölmö, kielenvastainen tai muuten kehno tahansa. Kie­li­toi­mis­ton ohjeiden mukaista ilmeisesti olisi se, että sanojen järjestys ja sijamuodot säi­ly­tetään, mutta kirjoitusasua korjaillaan. (Tämä kompromissi ei ehkä lopulta tyydytä ke­tään.) Kol­mas vaihto­ehto on kirjoittaa nimi kokonaisuudessaan suomen kielen rakenteen mukaisesti.

Arla Ingman Rasvaton Maito [valmistajan käyttämä kirjoitusasu]
Arla Ingman -rasvaton maito [Kielikellon linjan mukainen asu]
Arla Ingman- rasvaton maito [Kielikellon linjan mukainen toinen asu]
Arla Ingmanin rasvaton maito [suomenkielinen nimitys]

Jos kahden sanaliiton yhdyssanan kirjoittamista ei voida välttää, on selvintä kirjoittaa alkuosan loppuun yhdysmerkki, jonka jälkeen on välilyönti. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoa, jonka edellä mainittu ohje esittää ensimmäisenä.

Hugo Boss- after shave [= partavesi, jonka tuotenimi on Hugo Boss]
Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana

Tilanne, jossa rinnasteisen yhdyssanan osana on sanaliitto, on harvinainen. Tällöin so­vel­le­taan samoja sääntöjä kuin yleensä yhdyssanaan, jonka osana on sanaliitto.

Tilanne syntyy useimmiten silloin, kun näin muodostettu yhdyssana on vielä itse yhdys­sanan osana. Esimerkiksi sanassa ”juusto-tomaattisalaatti” on jälkiosana ”salaatti”. Sitä edel­tää yhdyssana, jossa on kaksi rinnasteista osaa ja joka ei juuri voisi esiintyä itsenäisenä. Jos tällaisessa ilmauksessa korvataan vaikkapa sana ”juusto” sanaliitolla ”bel paese” (joka on erään juustolaadun nimi), syntyy tässä käsiteltävä ongelma. Tällöin on sanaliitto erotettava sitä seuraavasta yhdysmerkistä välilyönnillä, yleisten sääntöjen mukaisesti.

bel paese -tomaattisalaatti

Jos tässä tapauksessa vaihdetaan rinnasteisten yhdysosien järjestys, syntyy vielä hankalampi oikeinkirjoituspulma. Sanaliitto ”bel paese” pitäisi erottaa välilyönnillä sitä edeltävästä yhdys­merkistä, mutta entä sitä seuraavasta osasta? Kielikellon 2/2006 yhdysmerkki­ohjeet yrittävät ratkaista asian sään­nöl­lä ”Jos rinnasteisen yhdyssanan osa on erikseen kirjoitettava sanaliitto, sen ja yhdys­mer­kin väliin tulee välilyönti” ja seuraavalla esimerkillä:

tomaatti- bel paese -salaatti

Epäselväksi jää, miksi tällöin tulee yhdysmerkki ennen jälkiosaa ”salaatti”, mutta edellisessä tapauksessa ei.

Ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin

Nykyisten sääntöjen mukaan edellä kuvattuja ohjeita ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin, joissa toinen nimistä on sanaliitto. Niihin ei kirjoiteta välilyöntiä yhdysmerkin kum­mal­le­kaan puolelle.

Virtanen-von Schultz
Yhdysmerkki yhteisen osan tilalla
Perussäännöt

Yhdysmerkkiä käytetään, kun yhdyssanojen yhteinen osa on jätetty toistamatta eli se on kirjoitettu peräkkäisistä yhdyssanoista vain yhteen, useimmiten viimeiseen. Toisin sanoen yhdysmerkki edustaa pois jätettyä osaa.

Tällöin jätetään tyhjä väli yhdysmerkin edelle, jos on jätetty toistamatta alkuosa, ja sen jälkeen, jos on jätetty toistamatta loppuosa.

syntymäaika ja -paikka
kesä- ja heinäkuu
Keski- ja Etelä-Eurooppa
Simon- ja Annankadun kulmassa

Viimeksi mainitun tyyppisessä ilmaisussa myös monikko on mahdollinen: Simon- ja Annankatujen. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty yksikköä tällaisissa ilmauksissa, mutta säännöt sallivat nykyisin myös monikon. Ks. kohtaa A- ja B-kohdissa vai A- ja B-kohdassa?

Kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta puhuttaessa voidaan käyttää lyhennettyä ilmaisua.

heinä-elokuun vaihteessa [= heinä- ja elokuun vaihteessa]

Yhdyssanan osana olevaa numeroin ilmaistua lukua tai muuta ilmausta käsitellään kuten sanaa. Sen perään tulee siis yhdysmerkki, jos se ajatellaan sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka loppuosa on jätetty pois.

1980- ja 1990-luvulla
5–6- ja 9–10-vuotiaat
AB+- ja O-veriryhmä [= veriryhmät AB+ ja O]

Ilmauksessa saattaa olla useitakin rinnasteisia sanoja, joista on jätetty yhdyssanojen yhteinen osa pois.

kesä-, heinä- ja elokuu
korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Tässä käsiteltävä kirjoitustapa on suomen kielen sääntöjen mukainen, ja yksinkertaisissa tapauksissa se on helppo hallita. Monimutkaisissa tapauksissa, joita käsitellään seu­raa­vas­sa, syntyy kuitenkin helposti ongelmia niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Yksin­kertai­sis­sa­kin tapauksissa on usein hyvä harkita, olisiko selvempää toistaa sanan osa, etenkin jos se on lyhyehkö. Tämä ei tietenkään aina ole mahdollista mm. siksi, että määriteosat liittyvät kiinteästi yhteen; ”maa- ja metsätalous” on vakiintunut ilmaus, jonka merkitys on hiukan toinen kuin ilmaisun ”maatalous ja metsätalous”.

Kannattaa muistaa, että vaikka harjaantunut lukija ymmärtää sellaiset ilmaukset kuin ”maa- ja metsätalous” sujuvasti, ne voivat olla tottumattomille hankalia. Puheessa ne ovat usein vielä hankalampia, koska ei ole yhdysmerkin tapaista osoitusta siitä, että sana on tulkittava sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka jälkiosa on myöhempänä. Lisäksi loppu­osan toistaminen saattaa luoda vaikutelman rauhallisemmasta ja harkitummasta tekstistä.

Hanke jakautuu määrittely- ja toteutusvaiheeseen.
Hanke jakautuu määrittelyvaiheeseen ja toteutusvaiheeseen.

Joissakin tapauksissa loppuosan toistaminen vähentää mahdollisuutta käsittää ilmaus väärin. Seuraavista vaihtoehdoista ensimmäinen on toista helpommin tulkittavissa niin, että pu­hu­taan yhdestä henkilöstä, joka hoitaa sekä ulkoasioita että puolustusasioita.

ulko- ja puolustusministeri
ulkoministeri ja puolustusministeri
Sanaliitto asiaa mutkistamassa

Vaikeasti hahmotettavia tilanteita syntyy, kun kaksi hankalaa asiaa yhdistyy: sanaliitto yhdys­sanan osana ja yhdyssanojen yhteisen osan pois jättäminen. Sääntöjen mukaan kir­joi­te­taan esimerkiksi ”in vivo -kokeissa” (alkuosana sanaliitto ”in vivo”). Mutta entä jos mai­ni­taan rin­nak­kain tämä ja samantapainen ilmaus ”in vitro -kokeissa” ja halutaan mainita yhtei­nen loppu­osa ”-kokeissa” vain kerran?

Tällöin kirjoitusasu muuttuu sikäli, että poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoi­te­taan aina kiinni sitä edeltävään tai seuraavaan sanaan. Tämän takia ”in vivo -kokeissa” muuttuu kir­joi­tus­asuun ”in vivo-”.

in vivo- ja in vitro -kokeissa
Lontoon- ja New Yorkin -matka
New Yorkin- ja Lontoon-matka

Asia voidaan sanoa (kai hankalammin) myös seuraavasti: Jos yhdyssanan määriteosa (alku­osa) on sanaliitto ja yhdyssanasta on jätetty pois jälkiosa, niin poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni määriteosan viimeiseen sanaan.

Tällaiset ilmaisut aiheuttavat kuitenkin vaikeuksia kokeneimmillekin kirjoittajille. Siksi ne hämmentävät lukijoitakin, joten kannattaa kiertää ongelma, jos suinkin mahdollista. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi siellä, missä ilmaisuja ”in vivo” ja ”in vitro” käytetään, ne ovat osa alan vakiintunutta termistöä. Mutta useimmiten kiertäminen onnistuu. Seuraavista vaihtoehtoisista ilmaisuista viimeinen on sujuvin, mutta ei vielä sovi virallisimpaan tyyliin.

pro gradu- ja lisensiaattitutkielmissa
pro gradu -tutkielmissa ja lisensiaattitutkielmissa
graduissa ja lisensiaattitutkielmissa

Joskus tilanne on vielä mutkikkaampi, kun on useita peräkkäisiä yhdyssanoja, joilla on yhteinen loppuosa. Alkuosista osa saattaa olla sanaliittoja, osa sanoja.

Latin 1-, Latin 2- ja Latin 9 -merkistö [= merkistöt Latin 1, Latin 2 ja Latin 9]
Marks & Spencer-, Boots- ja Hennes & Mauritz -kauppaketju

Erikoista kuitenkin on, että esitettyään tällaisen hankalan, mutta johdonmukaisen ohjeiston Kielikello sallii melko mielivaltaisen poikkeuksen, joka mutkistaa asioita edelleen:

Jos määriteosia on vähintään kolme ja niihin kuuluu erikseen kirjoitettavia sana­liit­to­ja, koko luettelon voi myös kirjoittaa yhdeksi määriteosaksi ja erottaa perus­osas­ta sananvälillä ja yhdysmerkillä.

Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz -kauppaketjut

Tällaisen poikkeuksen salliminen ei helpota elämää, ja se olisi paras unohtaa. Poikkeuksen takana lienee sellainen logiikka, että pitkä ilmaus kuten ”Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz” käsitetään yhdeksi, sanaliiton tapaiseksi kokonaisuudeksi. Logiikka kuitenkin ontuu, koska on asetettu mielivaltainen vaatimus vähintään kolmesta osasta. Lisäksi lukijan käy tässä entistä vaikeammaksi hahmottaa koko ilmauksen rakennetta.

Sanaliiton lyhentymä määriteosana

Varsinkin tuotemerkeistä puhuttaessa esiintyy melko usein sanaliittoja, jotka on rinnastettu pilkulla tai ja-sanalla ja jotka kuuluvat yhdyssanoihin, joilla on yhteinen jälkiosa. Jos sanaliitot on kirjoitettu täydellisinä, kyse on edellä kuvatun laisesta tapauksesta.

Nokia 6600- ja Nokia 3600 -matkapuhelimet

Hankalampi ilmaustyyppi saadaan, jos jokin sanaliitoista lyhennetään. Esimerkiksi tuote­malle­ja mainitaan usein rinnakkain niin, että niiden yhteinen osa jätetään pois, esi­mer­kik­si ”Nokia 6600 ja 3600” eikä pitemmin ”Nokia 6600 ja Nokia 3600”. Jos tällainen ilmaus on yhdyssanan määriteosana, käsitelläänkö lyhennettynä kirjoitettua osaa sen muodon mukaan (Nokia 6600- ja 3600-matkapuhelimet) vai tulkitaanko se sanaliiton edustajaksi? Kielikellossa 2/2006 otettu kanta on selitettävissä jälkimmäisen kannan pohjalta. Tällöin siis kirjoitusasu on sama kuin edellä mainitussa lyhentämättömässä ilmauksessa, paitsi että yhteinen osa on jätetty pois. Lehti selittää tämän seuraavasti:

Jos toistamatta jätetään yhdyssanan määriteosana [= alkuosana] olevien sana­liit­to­jen yhteinen osa, toistamatta jätettyä osaa ei korvata yhdysmerkillä. Näissä tapauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni yhdyssanan perusosaan [= jälkiosaan] mutta erotetaan sanaliiton jälkimmäisestä osasta välilyönnillä aivan niin kuin silloinkin, kun koko sanaliitto on näkyvissä.

XL 6000- ja 6100 -mallit ~ XL 6000- ja XL 6100 -mallit

Esimerkissä siis lähtökohtana pidetään ilmausta XL 6000- ja XL 6100 -mallit, jossa alkuosat on kirjoitettu kokonaan. Jos jälkimmäisestä jätetään osa XL pois, tämä ei vaikuta kirjoitus­asuun.

Vaikka edellä kuvattu yhdysmerkkien käyttö on sääntöjen mukaista, se on monien mie­les­tä outoa. Usein onkin parempi käyttää rakennetta, jossa yleisnimeen kuten ”matka­puhe­li­met” liittyy sen jäljessä oleva taipumaton määrite. Tämä periaate esitetään myös edellä mainituissa ohjeissa. Tällöin ei tarvita yhdysmerkkejä lainkaan. Ilmaisumuoto ei kuitenkaan sovi kaikkiin yhteyksiin, vaan vain esimerkiksi puhuttaessa tuotemalleista yleisesti, ei yksittäisistä tuot­teis­ta niiden malli mainiten.

matkapuhelimet Nokia 6600 ja Nokia 3600
matkapuhelimet Nokia 6600 ja 3600
kauppaketjut Marks & Spencer-, Boots- ja Hennes & Mauritz

Monissa tapauksissa tällaiset hankalat ilmaukset voidaan korvata rakenteilla, joissa käytetään genetiivimääritteitä eikä yhdyssanoja.

Iron Maiden- ja Metallica-albumit
Iron Maidenin ja Metallican albumit

Nykykielessä käytetään usein tarpeettomasti yhdyssanaa, koska ei tunneta suomen kielen vanhoja il­mai­su­ta­po­ja, vaan yritetään sovittaa englannin malleja suomeen. Kenties ajatellaan, että genetiivi tar­koit­tai­si omistajaa. Mutta esimerkiksi ”Metallican albumi” on yhtä luonteva ilmaisu kuin ”Sibeliuksen sin­fo­nia” (ei ”Sibelius-sinfonia”). Samoin on kätevämpää ja luon­te­vam­paa kirjoittaa esimerkiksi ”iPad 2:n julkistus” kuin ”iPad 2 -julkistus” Ks. kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.

Yhdyssanan alkuosa ja itsenäinen sana rinnakkain

Hämmennystä herättävät myös tapaukset, joissa on rinnastettu yhdyssanan alkuosa ja it­se­näi­nen sana. Vaikka sellainen rinnastus on sallittu, on useimmiten parasta kiertää on­gel­ma. Usein on parempi toistaa yhteinen osa. Toiston haitta on yleensä paljon pienempi kuin luul­laan. Vaihtoehtona voi olla myös rinnastettavien osien muuttaminen saman­tyyp­pi­sik­si. Jos kuitenkin rinnastetaan yhdyssanan alkuosa ja itsenäinen sana kolmannen sanan mää­rit­tei­nä tässä järjestyksessä, tulee alkuosan perään yhdysmerkki. Jos taas itsenäinen sana on ensin, ei sen perään tule yhdysmerkkiä.

fantasia- ja kokeilevat fontit
kokeilevat ja fantasiafontit
fantasiafontit ja kokeilevat fontit
maatalous- ja tietotekniset kysymykset
maatalous- ja tietotekniikkakysymykset
maataloutta ja tietotekniikkaa koskevat kysymykset

Melko tavallinen virhe on sentapainen kirjoitusasu kuin ”kokeilevat- ja fantasiafontit”. Yhdysmerkin käytöllä tavoitellaan rakenteen selventämistä. Asu on kuitenkin sääntöjen vastainen; se edellyttäisi, että on olemassa yhdyssana ”kokeilevatfontit”.

Yhdysmerkin erikoiskäyttöä
Yhdysmerkki sanan puuttuvan osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi edellä kuvatulla tavalla yhdyssanan osan tilalla myös muutoin osoittamaan sanan osan puuttumista. Usein kyse on abstraktista ilmauksesta, jossa mainitaan sanan alkuosa tai pääte. Tavallisesti tämä ilmaus on kursivoitu, jos kursivointi on teknisesti mahdollista.

Inessiivin pääte on -ssa tai -ssä.
Sanan hevonen taivutusvartalo on hevose-.
Sanassa laulelee on johdin -ele-, joka on frekventatiivinen eli kuvaa toiminnan toistuvaksi.

Yhdysmerkin käyttöä tällaisessa yhteydessä voi pitää epäloogisena, mutta se on täysin va­kiin­tu­nut­ta. Kuitenkin ajatusviivaa käytetään eräissä poisjättötapauksissa kuten ”–tana!”, jois­sa ilmaisu edustaa koko sanaa. Edellä mainitut yhdysmerkin sisältävät ilmaisut sen sijaan tar­koit­ta­vat vain sanan osaa, ja yhdysmerkki on osoittamassa tätä.

Yhdysmerkki jaotusta osoittamassa

Joissakin merkintätavoissa käytetään yhdysmerkkiä jaotuksen eri tasoille viittaavien nume­roi­den tms. välissä. Esimerkiksi ”2-5” voi tarkoittaa 2. luvun 5. kohtaa. Suomen kielessä täl­lai­nen ei ole tavallista. Kuitenkin sitä käytetään joissakin nimeämis­järjestelmissä.

ISO 639-2 [= standardin ISO 639 osa 2]
Yhdysmerkki koodimerkinnöissä

Moniin koodimerkintöihin kuten yhteys- ja yksilöintitietoihin kuuluu yhdysmerkki.

102110-177J [henkilötunnus]
ISBN 951-846-195-3 [ISBN-tunnus]
Yhdysmerkki puhetapaa osoittamassa

Yhdysmerkkiä käytetään joskus kuvaamaan, että puhuja ääntää pitkän vokaalin venytettynä, yleensä kaksitavuisena, taikka änkyttäen toistaa tavuja tai tavunalkuja.

Jaa-a.
Nii-in.
Mi-mitä?
Vo-vo-voisinkohan ky-kysyä yhtä asiaa?

Kirjoitusasu ”jaa-a” kuvaa sanan ”jaa” sellaista ääntämystä, jossa ääntyy ensin pitkä (usein ylipitkä) a-äänne ja sitten eri tavuun kuuluva lyhyt a-äänne. Loogisempi kirjoitusasu olisi oikeastaan ”jaa’a” (vrt. esim. sanaan ”vaa’an”).

Yhdysmerkki sanojen yhdistäjänä

Aiemmin yhdysmerkkiä käytettiin joskus myös osoittamaan sanojen yhteenkuuluvuutta ja sitä, että sanat muodostavat kiinteän ilmauksen. Tämä koskee etenkin ketjusanoja kuten ”ei-kenenkään-maa”, mutta myös muunlaisia sanayhdistelmiä. Nykyisin ne kuitenkin yleensä kirjoitetaan sanaliitoiksi eli sanat erotetaan toisistaan välilyönneillä.

Kuulin vain junan pysähtyvän raiteella se-ja-se.
Kuulin vain junan pysähtyvän raiteella se ja se.
Yhdysmerkki jatkoviivana

Yhdysmerkkiä on tapana käyttää tv- ja videotekstityksissä osoittamaan repliikin jatkumista. Kun repliikki ei mahdu kerralla ruutuun, kirjoitetaan sen alkuosan loppuun väli ja yhdys­merk­ki. Yhdysmerkkiä on tapana kutsua tällaisessa yhteydessä jatkoviivaksi.

Siitä kokista jonka ovi avautuu -
tulee kauhukeittiön voittaja.

Tällaisessa tilanteessa saatetaan repliikin toisen osan alkuun kirjoittaa yhdysmerkki ja väli (- tulee kauhukeittiön voittaja.)

Tällainen yhdysmerkin käyttö on melko lailla vakiintunut tekstityksiin, ja katsojat ovat siihen tottuneet. Se ei kuitenkaan vastaa kielen yleisiä sääntöjä. Yhdysmerkki on tässä lähinnä ajatusviivan korvike, koska tekstityksissä ei voi tai ei uskalleta käyttää ajatusviivaa. Toisaalta ajatusviivakaan ei soveltuisi tällaiseen käyttöön, koska ajatusviiva välimerkkinä tarkoittaa muita asioita.

Jatkoviiva siis osoittaa vain ruudulla esitettävän tekstin jakautumista kahteen (tai useam­paan) osaan teknisistä syistä. Jatkoviivalla ei ole tarkoitus osoittaa esimerkiksi pu­hees­sa ole­vaa taukoa tai katkelmallisuutta tai siirtymistä sivuasiaan. Täten se voi se­kaan­tua ajatus­viivaan tai ajatusviivan korvikkeena käytettyyn yhdysmerkkiin.

Tekstityksissä poiketaan usein normaaleista välimerkkisäännöistä muutenkin. Edellisestä esimerkistä puuttuvat pilkut sivulauseen ympäriltä.

Yhdysmerkki korvikemerkkinä
Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään ajatusviivan sijasta silloin, kun ajatusviiva ei ole käytettävissä merk­ki­vali­koi­man rajoittuneisuuden takia. Sääntöjen mukaan tällöin jätetään yhdysmerkin kum­mal­le­kin puolelle tyhjä väli. (Luetelmaviivana käytetyn yhdysmerkin edelle ei kui­ten­kaan jätetä tyhjää väliä.)

Tarkoituksena on - niin kuin aina politiikan tutkimuksessa - analysoida vallankäyttöä.
5 - 7 [5–7, viidestä seitsemään]

Käytännössä on hyvin tavallista, että rajakohtailmaisuihin ei jätetä tyhjiä välejä, vaan kir­joi­te­taan ”5-7”. Tämä tuntuu luonnolliselta etenkin sellaisissa ilmauksissa kuin ”5-7-vuotiaat”, sillä ”5 - 7-vuotiaat” näyttäisi siltä kuin sen osat olisivat ”5” ja ”7-vuotiaat”.

Amerikanenglannissa käytetään usein kahta peräkkäistä yhdysmerkkiä ”--” (pitkän) ajatus#viivan korvikkeena. Suomen kielen sääntöihin sellainen ei kuulu.

Yhdysmerkki miinusmerkin korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään myös miinusmerkin korvikkeena. Tällöinkin se on tavallaan ajatus­viivan korvike, sillä miinusmerkin ensisijainen korvike on ajatusviiva.

Kun miinusmerkin korvikkeena käytettävä yhdysmerkki on luvun edessä etumerkkinä, ei sen ja luvun väliin kirjoiteta välilyöntiä.

-4 [miinus neljä]
10 - 2 [kymmenen miinus kaksi]

Miinusmerkin kuvauksessa käsitellään tapauksia, joissa on tulkinnanvaraista, pitäisikö käyttää yhdysmerkkiä vai miinusmerkkiä.

Sitova yhdysmerkki

Tietokoneohjelmat usein käsittelevät yhdysmerkkiä sellaisena, että sen jäljestä voi aina jakaa tekstin eri riveille. Tämä on yleensä hyväksyttävää esimerkiksi sellaisissa ilmauksissa kuin ”kuorma-auto”, mutta epäsuotavaa sellaisissa kuin ”F-1”.

Merkistöstandardeissa on tämän takia erillinen merkki, sitova yhdysmerkki eli yhdis­tä­vä yhdysmerkki (nonbreaking hyphen, U+2011), jonka jäljestä sanan jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Sitä siis voisi periaatteessa usein käyttää lyhyissä, koodinomaisissa ilmauksissa, jotka sisältävät yhdysmerkin. Lisäksi sitä voisi käyttää sanan alussa sellaisissa ilmauksissa kuin ”lähtöaika ja -paikka”, sillä jotkin ohjelmat saattavat muuten jakaa eri riveille yhdys­merkin jäljestä tällaisissakin tilanteissa.

Sitova yhdysmerkki ei kuitenkaan toimi kovinkaan yleisesti tietokoneohjelmissa, eikä se sisälly useimpiin fontteihin. Se tulee kyseeseen esimerkiksi silloin, kun teksti esitetään Arial Unicode MS -fontilla (johon se kuuluu).

Toisaalta Microsoft Wordin ohjeissa sitovaksi yhdys­merkiksi kutsuttu merkki ei ole edellä mainittu Unicode-merkki, vaan Wordin sisäinen ohjausmerkki, ”kova yhdysmerkki”. Katso tietoja kohdasta Rivitys Word-ohjelmassa.

Lisäksi otettava huomioon, että monissa tietoteknisissä yhteyksissä on käytettävä nimen­omaan Ascii-yhdysmerkkiä eikä sitovaa tai kovaa yhdysmerkkiä. Esimerkiksi Internet-verkko­tunnus kuten www.f-secure.fi voidaan kyllä Word-ohjelmassa kirjoittaa käyttäen kovaa yhdysmerkkiä. Jos kuitenkin käyttäjä esimerkiksi kopioi niin kirjoitetun verkko­tunnuk­sen vaikkapa Word-asiakirjasta selaimensa osoiteriville, se ei toimi. Verkko­tunnuk­sis­sa käytettävä viivamerkki on Ascii-yhdysmerkki.

Yleensä onkin pyrittävä estämään epäsuotavat rivijaot yhdysmerkin jäljestä muilla keinoin. Esimerkiksi verkkosivuilla voidaan tarkoitukseen käyttää (epästandardia) nobr-merkkausta.

Pehmeä tavuviiva

Pehmeä tavuviiva, soft hyphen, on Unicode-standardin mukaan näkymätön ohjausmerkki, joka ilmaisee sallitun tavutuskohdan. Se on siis tavutusvihje, jonka ohjelma saa jättää täysin huomiotta, jolloin se ei vaikuta mitään tekstin ulkoasuun. Ohjelma voi myös ottaa vihjeestä vaarin ja tavuttaa sanan vihjeen kohdalta, riippumatta siitä, millaisia tavutussääntöjä (jos mitään) se muuten soveltaa. Tällöin tulee rivin loppuun yhdysmerkki kuten yleensäkin tavutuksessa.

Pehmeällä tavuviivalla voidaan yrittää saada ohjelma esimerkiksi tavuttamaan sana, jonka se muuten jättäisi tavuttamatta, koska se on epävarma sanan rakenteesta. Lisätietoja aihees­ta on kohdassa Tavutusvihjeet.

Verkkosivulla pehmeä tavuviiva on ainoa tapa saada aikaan tavutusta, koska selaimiin ei ole toteutettu mitään muita tavutussääntöjä. Verkkosivulla pehmeän tavuviivan voi esittää myös niin sanottuna entiteetti­viittauksena &shy;.

Pehmeän tavuviivan määritelmä oli aiemmin varsin epäselvä; ks. dokumenttia Soft hyphen (SHY) – a hard problem? Sen käsittely eri ohjelmissa on edelleenkin varsin kirjavaa. Se on kuitenkin hyödyllinen verkkojulkaisemisessa etenkin tekstissä, jossa esiintyy hyvin pitkiä sanoja. Nykyisin kaikki merkittävimmät selaimet ottavat huomioon pehmeillä tavuviivoilla esitetyt tavutusvihjeet. Jotkin vanhemmat selaimet jättävät ne huomiotta, ja vain muu­ta­mat, jo lähes merkityksettömiksi käyneet vanhat selaimet esittävät pehmeän tavuviivan aina näkyvänä yhdysmerkkinä.

Muiden alojen ohjelmissa tällaista virheellistä toimintaa kuitenkin vielä esiintyy. Erityisesti Word käsittelee pehmeää tavuviivaa aina näkyvänä merkkinä, vieläpä sellaisena, jonka jäl­keen rivinvaihto ei ole sallittu. Wordin oma tavutusvihje on kyllä tarkoitettu samanlaiseen käyttöön, mutta se ei ole mikään merkki vaan Wordin sisäinen merkintä.

Ajatusviiva

Sisällys:

Ajatusviiva (–) on yhdysmerkkiä (-) pitempi vaakaviiva. Ajatusviivalla on monia eri mer­ki­tyk­siä, jotka helposti sekoittuvat toi­siin­sa. Sitä käytetään sekä välimerkkinä lau­sei­den ja muiden ilmaisujen välillä että erikois­merk­ki­nä useissa yhteyksissä.

Ehkäpä tärkein ajatusviivaa koskeva peri­aate tavallisen tekstin kirjoittamisessa on se, että sen käyttöä välimerkkinä kan­nat­taa välttää – ellei tiedä mitä tekee. Käytä pisteitä ja pilkkuja.

Toiseksi tärkein periaate on kenties se, että monissa vaihteluvälejä yms. kos­ke­vis­sa merkinnöissä tulisi käyttää ajatusviivaa, jos suinkin mahdollista. Aukioloajan ilmaisu ”ma–pe 8–18” on oikeampi kuin ”ma-pe 8-18” ja tyylikkäämpi kuin ”ma - pe 8 - 18”. Jos kuitenkin ajatusviivan käyttö on mah­do­ton­ta, käytä oikeita korvaavia merkintöjä; ks. kohtaa Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena.

Ajatusviivalle ei ole omaa näppäintä, eivätkä monet osaa kirjoittaa sitä. Kirjoittamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, kuten kohdassa Merkkien kirjoittaminen tietokoneella kuvataan.

Lyhyt vai pitkä ajatusviiva?

Ajatusviivoja on kaksi erilaista, lyhyt (–) ja pitkä (—), eli n-viiva (en-viiva) ja m-viiva (em-​viiva), englanniksi en dash ja em dash. Aiemmin niiden välillä ei tehty selvää eroa, vaan ne käsitettiin saman merkin erimittaisiksi toteutuksiksi. Merkistöstandardien kannalta ja siten myös tieto­koneen sisäisessä esityksessä ne ovat kaksi eri merkkiä.

Nykyisin standardi SFS 4175 suosittaa lyhyen ajatusviivan käyttöä.

Aiempien ohjeiden mukaan voitiin käyttää jompaakumpaa niistä kaikissa ajatusviivan teh­tä­vis­sä. Tavallisinta on ollut, että tekstissä käytetään joko kaikkialla lyhyttä ajatusviivaa tai kaik­kial­la pitkää ajatusviivaa. Lyhyt on suomenkielisissä teksteissä nykyisin tavallisempi.

Lyhyen ajatusviivan käytön perusteluna on, että pitkä ajatusviiva kuuluu lähinnä sel­lai­seen painoasun perinteeseen, jossa ajatusviiva on kiinni ympäröivissä sanoissa, jolloin viivan pituus korvaa tyhjien välien puuttumisen. Englannin kielessä kirjoitetaan yhden käy­tän­nön mukaan ”xxx – yyy”, toisen käytännön mukaan ”xxx—yyy”. (Ks. kohtaa Välimerkit englannin kielessä.) Koska suomessa ajatusviivan ympärille jätetään tyhjät välit silloin, kun ajatusviiva on välimerkkinä, on luonnollista käyttää lyhyttä ajatusviivaa. Koska ajatusviivalla on hyvin monta merkitystä, olisi luonnollista ajatella, että eri merkityksissä käytetään erimittaisia viivoja. Tämä kuitenkin johtaisi käytännössä mahdottomuuksiin, koska jo nykyiset säännöt koetaan vaikeiksi ” niitä rikotaan jopa äidinkielen oppikirjoissa. Erimittaisia ajatusviivoja käsittelee tarkemmin sivu Onko viivoissa ajatusta ja pituutta?

Pitkälle ajatusviivalle on kuitenkin erikoiskäyttöä toiston ilmaisemiseen kirjal­lisuus­viitteissä.

Ajatusviivan pituus eri fonteissa

Ajatusviivan pituus vaihtelee fontin mukaan. Tämä on hyväksyttävää, kunhan ajatusviiva on selvästi pitempi kuin yhdysmerkki.

Ajatusviiva on kuitenkin toteutettu virheellisesti, yhdysmerkin mittaisena tai jopa sitä lyhyempänä, joissakin fonteissa, mm. Comic Sans MS, Lucida Sans Unicode, Microsoft Sans Serif, Trebuchet MS.

Ajatusviiva välimerkkinä

Välimerkkinä ajatusviiva on osoitus ajatuksen katkeamisesta. Se ei ole erityisen tyylikäs välimerkki.

Ajatusviivan käyttötarkoituksia
Ajatusviivaa käytetään virkkeissä välimerkkinä useassa tarkoituksessa, joista yleensä vain kaksi ensimmäistä mainitaan ohjeissa ja oppaissa (ks. lisäksi kohtaa kahden ajatusviivan käytöstä poiston merkitsemisessä):

Näissä yhteyksissä ajatusviivan kummallakin puolella on tyhjä väli.

Ajatusviivan käyttö ei yleensä vaikuta muiden välimerkkien käyttöön. Erityisesti jos ajatusviivoilla on erotettu irrallinen lisäys, joka päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, on ajatusviivan ympärillä tällöinkin välilyönnit.

Hän pyysi meiltä – muistattehan? – suunnitelmia ensi perjantaiksi.

Ajatusviivan käyttö erottamassa kappaleen loppua muusta kappaleesta johtuu yleensä kappalejaon tai kappaleen rakenteen tai sisällön miettimisen puutteellisuudesta. Esimerkiksi edellä esitetty valasesimerkki on suorastaan naiivi, sillä virke ”Valaat kuuluvat nisäkkäisiin” sopisi paremmin joko kappaleen alkuun tai kokonaan eri kappaleeseen. Naiivi on myös seuraava Kielikellossa 2/2006 esitetty esimerkki; se paranisi, jos ajatusviiva vain jätettäisiin pois. (Lisäksi siinä lienee selväkielisellä tarkoitettu selkokielistä.)

Ohjelmassa myös luettiin ote normaalitekstistä ja sama asia selväkielisenä versiona. – En ymmärtänyt normaalitekstistä mitään. Selväkielinen versio sen sijaan oli hyvää, selkeää, ymmärrettävää asiasuomea.

Kappaleen, jossa on ”ajatusviivallinen häntä”, voi usein korjata jollakin seuraavista tavoista:

Pilkku tai muu välimerkki ajatusviivan jäljessä

Säännöt ovat epäselvät sen suhteen, kirjoitetaanko ajatusviivan jälkeen pilkku seuraavan­lai­sis­sa tapauksissa. Loogisesti ottaen pilkku tarvitaan, sillä jos ajatusviivoin erotettu irrallinen lisäys jätetään pois, virkkeeseen kuuluu pilkku. Tätä voi pitää parhaana menettelynä.

Hän kertoi poliisille rauhallisesti – tosin ääni järkytyksestä väristen –, että hänet oli ryöstetty.

Tällaisessa yhteydessä kannattaa käyttää ajatusviivan edellä yhdistävää välilyöntiä eikä tavallista välilyöntiä. Näin ehkä estetään se, että tietokoneohjelma jakaa tekstin riveille niin, että ajatusviivan ja pilkun yhdistelmä ”–,” joutuu rivin alkuun.

Vuoden 1993 ohjeiden (Kielikello 3/1993) mukaan saa pilkun jättää pois. Vuoden 1998 ohjeissa (Kielikello 3/1998) ei vastaavaa lausumaa ole, mutta niissä sanotaan: ”Jos ajatus­viivan jälkeen tarvitaan jokin muu välimerkki, se kirjoitetaan kiinni viivaan.” Esi­merk­ki­nä niissä on yllä oleva. Vuoden 2006 ohjeissa (Kielikello 2/2006) sanotaan erikseen: ”Ajatus­vii­voin erotetun virkkeenosan jäljestä voi halutessaan jättää pilkun poiskin.” Kieli­toimis­ton oikein­kirjoitus­oppaassa taas esitetään vaihtoehdot samanveroisina: ”Jos virke jatkuu ajatus­viivan jälkeen sivulauseella, voi lauseyhteyden edellyttämän pilkun kirjoittaa joko kiinni ajatus­viivaan tai jättää kokonaan pois.”

Jos pilkun jättäminen pois ajatusviivan jäljestä hämärtäisi virkkeen rakenteen, voidaan pilkkua pitää pakollisena. Toisaalta tällainen rakenne on usein paremmin esitettävissä esimerkiksi sulkeita käyttäen, joskaan sulkeet eivät sovi kaikkiin tyylilajeihin.

Pöydällä on oli monenlaista tavaraa: aseita, hylsyjä – ilmeisesti messinkisiä –, kent­tä­pak­ke­ja ja papereita.
Pöydällä on oli monenlaista tavaraa: aseita, hylsyjä (ilmeisesti messinkisiä), kenttäpakkeja ja papereita.

Puolipistettä tai kaksoispistettä ei voi jättää pois ajatusviivan jäljestä. Näissäkin tapauksissa on syytä käyttää ajatusviivan edellä yhdistävää välilyöntiä. Toisaalta ilmaisut voi usein kor­va­ta sellaisilla, joissa ei tarvita hiukan outoja väli­merkki­yhdistelmiä. Esimerkiksi sana­jär­jes­tyk­sen muuttaminen voi auttaa.

Matti oli lapsesta saakka keräillyt monenlaisia tavaroita – ahnaasti kuin harakka –: leikkiautoja, käpyjä, kiviä ynnä muuta.
Matti oli lapsesta saakka keräillyt – ahnaasti kuin harakka – monenlaisia tavaroita: leikkiautoja, käpyjä, kiviä ynnä muuta.

Pilkun tai muun välimerkin käyttö ajatusviivan jäljessä voi kuitenkin kummastuttaa lukijoita. Monet ilmeisesti kokevat ajatusviivan yksinäänkin tarpeeksi vahvaksi välimerkiksi. Selvintä on välttää tällaiset ongelmat muotoilemalla virkkeet hiukan toisin. Usein voi ajatusviivat korvata pilkuilla.

Hän kertoi poliisille rauhallisesti, vaikkakin ääni järkytyksestä väristen, että hänet oli ryöstetty.
Rivinvaihto ajatusviivan kohdalta

Epäselvää on ollut, saako tekstin jakaa eri riveille välimerkkinä käytetyn ajatusviivan edeltä vai onko sallittua vain sen jäljestä jakaminen. (Vrt. kysymykseen jakamisesta vaihteluväliä tms. osoittavan ajatusviivan jäljestä.) Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston oikein­kirjoitus­op­paan ohjeissa asiaan kuitenkin otetaan kantaa: molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti –
mutta vain koska sen sisältöä ei ymmärretty.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti
– mutta vain koska sen sisältöä ei ymmärretty.

Ajatusviivan jäljestä jakaminen tuntuisi kuitenkin olevan selvempää. Silloin rivin lopusta näkyy, että virke jatkuu jotenkin poikkeavalla tavalla. Lisäksi yleisesti jaetaan välimerkin jäljestä, ei edeltä. Tätä puoltaa sekin, että rivinalkuinen ajatusviiva voidaan hahmottaa virheellisesti luetelmaviivaksi.

Detailtypographie-kirja suosittelee seuraavia järkevän tuntuisia periaatteita:

Toisaalta esimerkiksi verkkosivuilla on hankalaa estää rivinvaihdon osuminen ajatusviivan edelle; sitovan välilyönnin käyttö ei riitä, vaan käytännössä tarvitaan epästandardia nobr-merkkausta tai jotain kömpelömpää.

Kuitenkin tyylisyistä halutaan joskus aloittaa rivi ajatusviivalla, varsinkin otsikoissa. Silloin ajatusviiva usein aloittaa virkkeenomaisen ilmauksen.

Hän astui sisään, sanoi päivää –
ja lähti pois.
Kahvin hinta hurjaan nousuun
– väheneekö suomalaisten kahvinjuonti?

Kielikello 2/2006 pitää kuitenkin parempana kirjoittaa ajatusviiva ensimmäisen otsikkorivin loppuun, ”koska ajatusviivalla ilmaistaan, että otsikko jatkuu vielä rivin loppumisen jälkeen”. Normaalisti kuitenkin otsikon jatkuminen on ilmeistä typografisista syistä: otsikko on isom­mal­la fontilla tai muuten normaalitekstistä selvästi poikkeava.

Jos ajatusviiva aloittaa uuden virkkeen, lienee selvää, että sopiva jakokohta on ennen ajatusviivaa, ei sen jälkeen.

Ehdotus hyväksyttiin kokouksessa yksimielisesti.
– Tämä johtui vain siitä, että sen sisältöä ei ymmärretty.
Ajatusviiva luetelmaviivana

Ajatusviivaa käytetään ns. ranskalaisena viivana luetelman kunkin kohdan alussa. Sen perässä on tällöin tyhjä väli. Ks. kohtia Luetelmamerkit ja Luetelmat.

Viesti voi olla kiireellisyydeltään
– hälytyssanoma
– kiireellinen sanoma
– tavallinen sanoma.
Ajatusviiva repliikkiviivana

Ajatusviivaa voidaan käyttää osoittamaan repliikin alkua tai jatkumista. Tällöin ei lainaus­merk­kien käyttö ole tarpeellista. Kun ajatusviiva osoittaa repliikin alun, sen jälkeen jätetään tyhjä väli. Kun se osoittaa repliikin jatkumisen, kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli.

– Tuletko mukaan? hän kysyi.

– Hyvä on, hän vastasi, – vaikka mieluummin jäisin kotiin.

Repliikkiviivaa käytettäessä tulisi puhujan vaihtuminen osoittaa aloittamalla uudelta riviltä.

Ajatusviiva miinusmerkin korvikkeena

Jos käytettävissä olevassa merkkivalikoimassa ei ole varsinaista miinusmerkkiä, käytetään miinusmerkin korvikkeena ajatusviivaa. Tilanne on harvinainen, sillä useimmiten pätee, että jos voi käyttää ajatusviivaa, voi käyttää miinusmerkkiäkin. Jos kumpaakaan ei voi käyttää, käytetään korvikkeena yhdysmerkkiä.

–4 [miinus neljä]
9– [yhdeksän miinus]
10 – 2 [kymmenen miinus kaksi]
Ajatusviiva poiston merkitsemisessä

Sen osoittamiseen, että lainauksesta on jätetty jotakin pois, käytetään poistetun osan tilalla kahta ajatusviivaa. Ajatusviivojen edessä, välissä ja jäljessä on tyhjä väli, joista vain vii­mek­si mainitun kohdalta on suotavaa teksti jakaa eri riveille.

Kirjoitus alkaa toteamuksella: ”Ylioppilastutkinto on – – suorastaan kansallinen instituutio.”

Esimerkkitapauksessa on alkuperäisen tekstin virke kokonaisuudessaan seuraava: ”Yli­op­pi­las­tut­kin­to on enemmän kuin lukion päättötutkinto, se on suorastaan kansallinen ins­ti­tuu­tio.” Lainaaja on halunnut ottaa tästä vain osan. Poiston merkitseminen on tavallaan va­roi­tus sii­tä, että alkutekstissä saattaa asioiden korostus ja painotus olla toinen kuin lainaus antaa ym­märtää.

Jälkimmäisen ajatusviivan jälkeen ei kuitenkaan tule tyhjää väliä, jos seuraa välimerkki. Seuraavassa esimerkissä on jätetty pois virkkeen loppuosa, ja lainaus jatkuu sen jälkeen. Tällöin kirjoitetaan virkkeen lopettava piste näkyviin, ja se siis tulee kiinni edeltävään ajatus­viivaan.

Perustuslain 14 §:ssä säädetään: ”Jokaisella Suomen kansalaisella ja maassa vakinaisesti asuvalla ulkomaalaisella, joka on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, on oikeus äänestää kunnallisvaaleissa – –. Oikeudesta muutoin osallistua kuntien hallintoon säädetään lailla.”

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan voidaan poistoa osoittavat ajatusviivat kir­joit­taa hakasulkeisiin, esimerkiksi [– –] eikä pelkkä – –. Tämä poikkeaa suomen kielen van­has­ta käy­tän­nös­tä, kielenhuollon aiemmista suosituksista ja standardista SFS 4175. Van­ho­jen nor­mien mukaan uusi, englannin jäljittelystä syntynyt merkintä tarkoittaa sitä, että lai­na­tus­sa teks­tis­sä itsessään on hakasulkeet ja niiden välissä ollut teksti on jätetty pois.

Usein ei kuitenkaan pidetä tarpeellisena poiston osoittamista lainatun tekstin alussa eikä lopussa. Sen sijaan jos tekstin keskeltä on poistettu sanoja, voi lainaus antaa aivan väärän käsityksen, ellei poistoa merkitä.

On esitetty myös erilaisia käsityksiä, että myös lainauksen alussa ja lopussa pitäisi käyttää poistoa osoittavia merkkejä, jos lainaus alkaa keskeltä virkettä tai päättyy ennen virkkeen loppua.

Jos kyse ei ole lainauksessa olevasta poistosta, vaan oman tekstin virkkeen jäämisestä kesken, on selvempää käyttää ajatusviivojen sijasta ellipsiä ”…”.

Edellä käsitellyissä tapauksissa on kyse ainakin yhden, yleensä usean sanan tai sanan­tapai­sen ilmaisun pois jättämisestä. Aiemmin käytettiin kaunokirjallisuudessa yhtä aja­tus­vii­vaa osoittamaan kirjainten jättämistä pois sanasta, usein häveliäisyyssyistä, esi­mer­kik­si ”–kele!”, ”p–a”. Saatettiin myös käyttää sellaista ilmaisua kuin ”K–n kuver­ne­men­tis­sa” silloin, kun teks­tis­sä loogisesti pitäisi olla jokin erisnimi, mutta kirjailija ei tyyli­syistä halua käyttää mitään nimeä.

Ajatusviiva tyhjän merkkinä

Ajatusviivaa käytetään usein osoittamaan tiedon tai muun asian puuttumista. Myös yhdys­merk­kiä käytetään, mutta ajatusviiva erottuu paremmin. Usein on tulkinnan­varaista, onko käytetty merkki käsitettävä ajatusviivaksi vai miinusmerkiksi. Ajatusviiva on loogisempi vaih­to­ehto, koska kyse ei ole negatiivisesta luvusta eikä vähennyslaskusta. Ks. eri­tyi­ses­ti koh­taa Erikois­merkinnät taulukoissa.

Nimi: Jukka K. Korpela
Jäsennumero: 19392
Erikoistoivomukset: –
Ajatusviiva välien merkinnöissä
Tavalliset välien merkinnät

Ajatusviivaa käytetään vaihteluvälin tai matkan ääripäitä ilmaisevien merkintöjen välissä. Esimerkiksi ”1–5” tarkoittaa ’yhdestä viiteen’. Useissa tapauksissa on ajatusviivan käytölle vaihtoehtoja, kuten kohdassa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen kuvataan. Jos ajatus­viivaa käytetään, sen lukutapa vaihtelee, eikä sitä välttämättä aina lueta lainkaan; ks. Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.

klo 9–12 [kello yhdeksästä kahteentoista]
ma–pe [= maanantaista perjantaihin]
vuosina 1997–2002
1.4.–30.9.2007
10–15-vuotiaat
Helsingin–Turun rata
Tiilimäki 2–4 [katuosoitteena]
Avaus oli e2–e4. [šakkisiirron merkintä]

Šakkisiirtojen merkinnöissä on tavallisempaa käyttää yhdysmerkkiä (esimerkiksi e2-e4) kuin ajatusviivaa. Ajatusviiva sopii tehtävään kuitenkin paremmin, koska kyse on lähtöpaikan ja tulopaikan ilmoittamisesta: esimerkiksi e2– tarkoittaa siirtoa, jossa sotilas siirretään ruudusta e2 ruutuun e4.

Eräänlaiseksi välin merkinnäksi voitaneen tulkita myös historiassa käytetty nimitys ”Talin–Ihantalan taistelu”. Sen voidaan tulkita viittaavan alueeseen Talista Ihantalaan.

Kerava–Lahti-oikorata vai Kerava-Lahti-oikorata?

Jos matka, liikenneyhteys tms. ilmaistaan ääripäät nimeämällä, ongelmattomin ilmaisutapa on käyttää genetiiviä. Tällöin ääripäiden välissä käytetään sääntöjen mukaan ajatusviivaa.

Keravan–Lahden oikorata

Nominatiivin käyttö tällaisissa ilmauksissa on yleistä. Tällöin rakenteesta muodostetaan yhdyssana, koska nominatiivimuotoinen substantiivi ei suomessa yleensä voi olla erillisenä määritesanana (ei kivi talo, vaan kivitalo). Ilmaisutapa ei ole suomen kieleen kovin hyvin istuva, mutta sitä ei voi pitää vääränäkään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, mitä merkkiä käytetään ääripäiden välissä, ajatusviivaa vai yhdysmerkkiä. Standardissa SFS 4175 on seuraava esimerkki, joka on ajatusviivan kannalla:

Kerava–Lahti-oikorata

Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 on ajatusviivan käytön esimerkeissä mainittu ilmauksen ”Hyvinkään–Hangon rata” jälkeen sulkeissa vaihtoehto ”Hyvinkää-Hanko-rata”. Sen on ehkä tulkittava tarkoittavan, että jos matkan, liikenneyhteyden tms. ääripäät ilmaistaan nomi­na­tii­vis­sa eikä genetiivissä, niiden välissä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa. Taustalla saattaa olla ajatus, että tällöin ilmauksen alkuosa ei ole väliä tarkoittava ilmaus, vaan rin­nas­tei­nen yhdyssana (Hyvinkää-Hanko) Tämä vaikuttaa tarpeettomalta kirjavuu­del­ta, mutta sen mukaan käytännössä yleinen ”Kerava-Lahti-oikorata” olisi oikein.

Väli, jonka loppu tai alku on avoin

Erikoistapaus on väli, josta ilmoitetaan vain alkukohta (tai loppukohta). Tavallisimmin ky­sees­sä on kirjan sivuihin viittaaminen niin, että mainitaan vain alkusivu, mutta ajatus­viivalla osoi­te­taan, että tarkoitetaan myös yhtä tai useampaa sivua sen jälkeen. Viittaus on tar­koi­tuk­sel­li­sen epäselvä. Tällaisia ilmaisuja kannattaa välttää. Usein olisi parempi ilmaista tarkasti, mitä sivuja tarkoitetaan. Sellainen merkintä kuin ”8– pistettä” voi olla mer­ki­tyk­sel­tään epä­selvä, koska luvun perässä oleva ajatusviiva voidaan ymmärtää miinus­merkiksi! Kuitenkin lopusta avoin väli on sopiva merkintä silloin, kun ilmaistaan ihmisten elinvuosia ja käsitellään henkilöä, joka on yhä elossa. Toinen vaihtoehto on ilmoittaa syntymävuosi, mutta tällöin merkintä ei muodoltaan vastaa sellaisia elinvuosien ilmauksia kuin 1900–1983.

s. 324– [= sivulta 324 alkaen]
komitean jäsen 2000– [= vuodesta 2000 alkaen ja edelleen]
Jukka K. Korpela (1952–)
Jukka K. Korpela (s. 1952)
”10–15-vuotiaat”

Horjuvuus ajatusviivan käytössä on tavallaan ymmärrettävää tapauksissa, joissa ilmaisu on yhdyssanan osana, jolloin sanassa on myös yhdysmerkki. Tällöin ajatusviiva pitempänä näyttää olevan isompi erotin kuin yhdysmerkki, mikä rikkoo ilmaisun loogisen rakenteen. Esimerkiksi ilmaisun ”10–15-vuotiaat” osathan ovat ”10–15” ja ”vuotiaat”, ei ”10” ja ”15-vuotiaat”. Jos tällaisten ilmaisujen välttäminen onnistuu luontevasti, se siis hiukan parantaa tekstin luettavuutta.

Tähän tarvittaisiin 7–8-metrinen lankku.
Tähän tarvittaisiin 7–8 metrin lankku.
Kesä–heinäkuussa vai kesä-heinäkuussa?

Ajatusviivaa käytetään silloinkin, kun ääriarvot on ilmaistu sanoilla.

viisi–kymmenen asukasta
viisisataa–seitsemänsataa euroa
kesä–elokuussa
kesä–heinäkuussa

Ilmaus ”kesä–elokuussa” lienee ymmärrettävä lyhentymäksi ilmauksesta ”kesäkuussa–elokuussa”. Yhdyssanan jälkiosan pois jättämistä ei kuitenkaan tällaisessa tapauksessa merkitä yhdysmerkillä kuten (eri asiaa tar­koit­ta­vas­sa) ilmauksessa ”kesä- ja elokuussa”.

Kahden peräkkäisen luvun, kuukauden tms. tapauksessa, esimerkiksi ilmaisutyypissä ”kesä–heinäkuussa”, käytetään milloin yhdysmerkkiä, milloin ajatusviivaa. Kielen­huol­ta­jat­kin ovat olleet asiasta erimielisiä. Loogisinta olisi käyttää samaa ilmaisu­tapaa kuin laajemmista vaihteluväleistä puhuttaessa, siis ajatusviivaa. Tämä voidaan tulkita myös ohjeiden mukaan ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.

Yhdysmerkkiä käytettäessä (”kesä-heinäkuussa”) ilmaisua ei tulkita vaihteluvälin esi­tyk­sek­si, vaan ehkä lähinnä lyhentymäksi sanoista ”kesä- ja heinäkuussa”. Kielikello 3/1998 esittääkin:

Peräkkäiset kuukaudet voidaan ilmaista yhdysmerkin avulla: kesä-heinäkuussa, tammi-helmikuun vaihteessa. Samaa kirjoitustapaa voidaan soveltaa myös pe­räk­käi­siä lukuja sisältävissä ilmauksissa, esimerkiksi neljä-viisivuotias, neli-viisikymppinen.

Huomaa kuitenkin, että usein on sujuvampaa kirjoittaa esimerkiksi ”neli- tai viisivuotias”. Li­säk­si sääntö koskee vain ilmaisuja, joissa kyse on kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta tai lu­vus­ta. On siis kirjoitettava ”kesä–elokuussa”, koska tällaisissa tapauksissa rajakohta­tulkinta on ainoa mahdollinen. Käytännössä niissäkin käytetään yleisesti yhdysmerkkiä (kesä-elo­kuus­sa), ja monien kielenhuoltajien mielestä tämä on oikein. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa se onkin ilmoitettu hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi.

Kielikellossa 2/2006 (s. 31) on sallittu yhdysmerkin käyttö rajakohtailmauksissa, joskin vain, kun kirjaimin kirjoitettu rajakohtailmaus on yhdyssanan osana. Esimerkiksi kirjoitusasu ”neli-viisikymppinen” on sallittu. Tämä vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta poikkeukselta, joten on parempi nou­dat­taa toista sallittua vaihtoehtoa eli kirjoittaa ilmaus kuten muutkin rajakohtailmaukset. Onhan epä­loogis­ta, että kirjoitettaisiin ”5–10-kertainen”, mutta ”viisi-kymmenkertainen”. Tämä esi­merk­ki-ilmaus on kyllä kirjoitusasusta riippumatta huono, koska se aivan liian helposti se­kaan­tuu sanaan ”viisikymmenkertainen”.

neli–viisikymppinen
viisi–kymmenkertainen
kolmi–nelivuotiaat

Hyväksyttävinä on pidettävä myös sellaisia ilmauksia kuin ”1920–1950-luvulla”, vaikka ne ovatkin hiukan epäloogisia. Ilmaus voidaan ajatella lyhentymäksi ilmauksesta ”1920-luvulla–1950-luvulla”. Jos kuitenkin kyse on peräkkäisistä vuosikymmenistä (tai vuosisadoista tms.), on sujuvampaa käyttää ja-sanalla muodostettua ilmausta: ”1920- ja 1930-luvulla”.

”Pari kolme”

Kielikiellon ohjeiden mukaan ”ajatusviivaa ei käytetä sellaisissa kiinteissä sanapareissa, jois­sa on kir­jai­min kirjoitettuna kaksi peräkkäistä kokonaislukua ja joissa tarkoitetaan vain ääri­päi­tä”. Niissä ei käytetä muutakaan välimerkkiä, vaan vain sananväliä. Tulisi siis kirjoittaa ”pari kolme”, ei ”pari–kolme” eikä ”pari-kolme”. Käytännössä tällainen ilmaisu ei useinkaan ilmaise vain ”ääripäitä” eli kahta lukua vaan jotain epämääräisempää. Etenkin ”pari kolme” on epä­mää­räi­sem­pi kuin ”kaksi tai kolme”. Jos pyytää toista ostamaan ”viisi kuusi” omenaa, ei pidä ih­me­tel­lä, jos hän ostaakin seitsemän, kun ne ovat niin pieniäkin.

kolme neljä henkeä
pari kolme kertaa

Tähän ilmaisutyyppiin voitaneen rinnastaa ”viikko pari”, vaikka se tarkoittaakin suunnilleen ’viikko tai kaksi tai siltä väliltä tai niillä main’ eikä vain ”ääripäitä”.

Sen sijaan on parempi kirjoittaa ”neljä–viisi metriä” (eikä ”neljä viisi metriä”) jo senkin takia, että Kielikello 2/2006 mainitsee tällaisen esimerkin. Ilmaus voidaan kyllä lukea ”neljä viisi metriä”, vaikka Kielikello tässä yhteydessä mainitseekin vain lukutavan ”neljästä viiteen metriä”.

Välilyönnit ajatusviivan ympärillä

Jos ajatusviivalla yhdistetyt ilmaukset ovat monisanaisia tai muuten sisältävät välilyöntejä, voi olla tarpeen havainnollisuuden vuoksi käyttää välilyöntiä ajatusviivan ympärillä. Viralliset säännöt eivät tällaista käytäntöä ole tunteneet, vaan niiden kannalta sitä on voitu jopa pitää virheenä. Vuonna 2006 sääntöjä kuitenkin muutettiin. Nykyisin standardi SFS 4175 sanoo:

Rajakohta- ja osapuolimerkinnöissä ajatusviivan kummallekaan puolelle ei tule välilyöntiä. Jos kuitenkin ilmauksista jompikumpi sisältää enemmän kuin yhden sanan, ajatusviivan molemmin puolin tulee välilyönti.

15. toukokuuta – 12. kesäkuuta
Taksimatka Olari – Helsingin lentoasema
Lento New York – Helsinki
Jalkapallo-ottelu Saksa – Costa Rica
Pituus on 10 mm – 5 m.
32 eKr. – 8 jKr.

Kielikellossa 2/2006 julkaistut välimerkkiohjeet sen sijaan sanovat, että tällaisissa tapauk­sissa voi käyttää välilyöntejä selvyyden vuosi. Tällainen välittävä kanta mutkistaa asioita turhaan. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas taas sanoo, että näissä tapauksissa välilyöntejä kannattaa käyttää.

Johdonmukaista on käyttää välilyöntejä ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun raja­koh­dat ovat numeroin kirjoitettuja lukuja, joissa on välilyöntejä. Sellaiset luvuthan lue­taan kah­te­na tai useampana sanana. Kielikellossa 2/2006 on esimerkissä ”2 500–3 500”, mutta välien käyttö olisi selvempää.

2 500 – 3 500 [kaksituhatta viisisataa – kolmetuhatta viisisataa]

Yleisemmin voitaisiin lähteä siitä, että jos ajatusviivalla yhdistetyistä ilmauksista ainakin toi­nen sisältää välilyönnin, jätetään välilyönnin ympärille välit. Näin vältettäisiin sen poh­ti­mi­nen, millaisissa tapauksissa ilmaus ”sisältää enemmän kuin yhden sanan”, vaikka siinä ei ehkä ole yhtään normaalisti, lyhentämättömänä kirjoitettua sanaa.

Tälle linjalle onkin asetuttu Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet, tosin lievähkösti: ”Jos [ajatus]viivan erottamista ilmauksista ainakin toinen koostuu erilleen kirjoitettavista sanoista tai merkeistä, välilyöntejä kannattaa selvyyden vuoksi käyttää”. Esimerkkinä tästä on muun muassa ”23 500 – 24 700”, mutta siihen liittyy sulkuhuomautus, joka merkitsee, että välit voi jättää poiskin: ”(~ 23 500–24 700”).

Kuitenkin EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on toinen linja. Niiden kohdassa ajatusviivan käy­tös­tä on yhtenä esimerkkinä ”1096 90 10–1099 10 10”, joka on tulkittava koodien (esi­mer­kik­si tuotekoodien) vaihteluväliksi. Ilmaus on hiukan outo, koska visuaalisesti ajatus­viiva yhdistää siinä vain kaksi lyhyttä numerojonoa (10–1099), ja muut numerot jäävät ikään kuin ulkopuolelle. Selvempi olisi seuraavanlainen ilmaus: ”1096 90 10 – 1099 10 10”.

Standardin SFS 4175 mukaan välilyöntejä käytetään ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun rajakohtamerkinnöissä esiintyy etumerkillinen luku. Toisaalta tällöin on yleensä parempi käyttää ajatusviivan sijasta ellipsiä (…).

−10 – −5
−5 – +5

Ohjeissa ei käsitellä erikseen tapausta, jossa ajatusviivoilla on yhdistetty kolme tai useampia ilmauksia ja niistä jotkin ovat monisanaisia. Ainoa typografisesti järkevä ratkaisu on, että jokaisen ajatusviivan ympärille jätetään tällöin välit.

Lennot Helsinki – Lissabon – Ponta Delgada
Ajatusviivan typografia

Hyvässä typografiassa huolehditaan ainakin otsikoissa yms. siitä, että ajatusviiva ei ole aivan kiinni ympäröivissä merkeissä. Esimerkiksi ilmaus 0–4 voi näyttää rumalta. Välilyönnin käyt­tö (0 – 4) ei kuitenkaan ole hyväksyttävää, vaan typografinen säätö on hoidettava muilla kei­noin. Käytännössä pyritään lisäämään ajatusviivan kummallekin puolelle tyhjää tilaa mää­rä, joka on noin kymmenesosa fontin koosta: 0–4. Asian voi usein tehdä muuttamalla merk­kien välistystä. Tarve tähän riippuu mm. fontista ja siitä, millaisia merkkejä on ajatus­vii­van edellä ja jäljessä.

Ajatusviiva eräissä nimimerkinnöissä
Ajatusviiva rinnakkain mainittujen tekijöiden nimien välissä

Ajatusviivaa käytetään yleisesti ja-sanan tilalla ilmoitettaessa teoksen tekijöiden, teorian tai tuotteen keksijöiden tms. nimiä ja vastaavissa nimimerkinnöissä.

Korpela–Linjama: Web-suunnittelu
Paasikiven–Kekkosen linja
Molotovin–Ribbentropin sopimus
Barro–Gordon-malli
Bosen–Einsteinin kondensaatti
Fosterin–Seeleyn ilmaisin
Lahti–Saloranta-pikakivääri

Joskus, etenkin kirjan tekijöitä mainittaessa, nimiä on useampia kuin kaksi. Tällöin käytetään ajatusviivoja kaikkien nimien välissä.

Iisa–Piehl–Oittinen: Kielenhuollon käsikirja

Tämäntapaisissa ilmauksissa on genetiivimuotojen käyttö yleensä suomen kielen parhaiten sopivaa. Toinen vaihtoehto on yhdyssanan käyttö, ja se on joissakin tapauksissa vakiin­tu­nut­ta. Usein tällaisen ilmaisun alkuosaa ruvetaan yksinään pitämään jonkin asian nimityksenä ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”Lahti–Saloranta”. Kirjoitusasussa on perusteltua tällöin säilyttää ajatusviiva.

Apostolien Pietarin ja Paavalin mukaan nimetty linnoitus (venäjäksi ”Petropavlovskaja krepost”) esiintyy suomenkielisessä tekstissä yleensä nimellä ”Pietari-Paavalin linnoitus”, joskus loogisemmalla nimellä ”Pietarin-Paavalin linnoitus”. Yleisten sääntöjen mukaista olisi ajatusviivan käyttö rinnakkaisten nimien välissä: ”Pietarin–Paavalin linnoitus”.

Välilyöntien käyttö

Aiempien sääntöjen mukaan ajatusviivan ympärillä ei tällaisissa merkinnöissä käytetä vä­li­lyön­te­jä. Välilyöntien käyttö kuitenkin edistää selvyyttä silloin, kun tekijöistä ilmoitetaan muu­ta­kin kuin sukunimet. Kuten edellä mainittiin, vuonna 2006 vahvistettu standardin SFS 4175 painos suosittaakin välilyöntien käyttöä, jos ilmauksista ainakin toinen sisältää enem­män kuin yhden sanan (ja siis välilyönnin).

Virtanen, A. – Lahtinen, E.: Elämän hanttikortit
Jukka K. Korpela – Tero Linjama: Web-suunnittelu
Sukunimien yhdistelmässä ei ajatusviivaa

Jos kyse on avioliittoon mentäessä käyttöön otetusta sukunimestä (oikeastaan nimien yhdistelmästä), joka sisältää puolison nimen, käytetään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ks. kohtaa Sukunimien yhdistelmät.

Maija Meikäläinen meni naimisiin John Smithin kanssa ja käyttää nyt nimeä Meikäläinen-Smith.
Meikäläinen–Smith: Iso keittokirja [teos, jolla on kaksi tekijää, Meikäläinen ja Smith]
Ajatusviivan korvaaminen selvemmillä ilmauksilla

Koska yhdysmerkki ei kovinkaan hyvin erotu ajatusviivasta, syntyy helposti epäselvyyksiä. Sekaannusta lisää, että varsin usein käytetään yhdysmerkkiä ajatusviivan tilalla. Tarkoittaako ”Niemi–Anttila” tekijämerkintänä yhtä ihmistä, jolla on kaksoisnimi, vai kahta tekijää? Lisäksi jos ilmaisu on yhdyssanan osa, rakenne on oudon näköinen, kun siinä on sekä ajatusviiva että yhdysmerkki siten, että viivojen pituusero helposti ohjaa jäsentämään ilmaisun väärin (esimerkiksi ilmaisun ”Barro–Gordon-malli” osiin ”Barro” ja ”Gordon-malli”).

Selvintä onkin käyttää samaa menetelmää kuin yleensä luetteloissa: nimien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä ja-sana. Teorioita yms. nimettäessä kirjoitetaan nimet tällöin genetiivimuotoon; samoin on syytä tehdä myös kirjan tekijöiden nimille, jos kirja mainitaan tekstissä eikä vain esim. luettelossa. Ja-sanan tilalla voi käyttää &-merkkiä, jos se tuntuu paremmin sopivan tyyliin.

Ek-Niemi ja Ylä-Anttila: Opaskirja
Hankkikaa Ek-Niemen ja Ylä-Anttilan ”Opaskirja” ensi tiistaiksi.
Barron ja Gordonin malli
Bosen ja Einsteinin statistiikka
Korpela, Larmela & Planman: Pascal-ohjelmointikieli

Ajatusviivan tai &-merkin käyttö on oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun tekijöitä on enemmän kuin kaksi ja tekijöistä mainitaan suku- ja etunimi tässä järjestyksessä. Tällöin pilkun käyttö kahdessa eri merkityksessä aiheuttaisi hämmennystä.

Korpela, Jukka – Larmela, Timo – Planman, Ahti: Pascal-ohjelmointikieli

On syytä ottaa huomioon mahdollinen tarve noudattaa jonkin organisaation tai alan yleistä käytäntöä, joka ehkä poikkeaa edellä esitetyistä tavoista epäselvempään suuntaan. Ja-sanalla yhdistettyjä ilmaisuja ei aina koeta riittävän terminomaiseksi, vaan käytetään sellaisia il­mauk­sia kuin ”Michelsonin–Morleyn koe” (eikä ”Michelsonin ja Morleyn koe”). Lisäksi niissä usein muut nimet paitsi viimeinen kirjoitetaan perusmuodossa (”Michelson–Morleyn koe”).

Yhdistelmän nimien taivuttaminen

Koska sanomme ”Paasikiven linja” ja ”Kekkosen linja”, on loogista kirjoittaa ”Paasikiven–Kekkosen linja” eikä ”Paasikivi–Kekkosen linja”. Hyvin tavallista on kuitenkin jättää muut nimet kuin ensimmäinen tällöin perusmuotoon, etenkin jos nimiä on useita.

Esimerkiksi lääketieteessä on vallitseva käytäntö kirjoittaa kahden tutkijan mukaan ni­me­tyn taudin nimi niin, että vain jälkimmäinen nimi on genetiivissä, esimerkiksi ”Creutz­feldt–Jacobin tauti” (tai virheellisesti yhdysmerkkiä käyttäen). Usein on turvallisinta tutustua kä­si­tel­tä­vän alan kirjojen hakemistoihin ja päätellä niistä, millaisia ilmaisutapoja näissä yh­teyk­sis­sä yleensä käytetään.

Kielikellossa 2/2006 sanotaan:

Huom. lääketieteessä on oma käytäntönsä: vain viimeinen nimi taipuu.
Churg–Straussin oireyhtymä, Charcot–Marie–Toothin tauti

Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa esitetään sama asia lyhennettynä (ensimmäinen esimerkki on jätetty pois). Ohjeissa siis sanotaan selvästi, vaikkakin epäsuorasti, että yleiskielessä tulisi taivuttaa kaikkia nimiä. Mainitussa Kielikellon numerossa on tästä seuraavat esimerkit:

Maisonin–Dixonin linja
Boylen–Mariotten laki

Kielitoimiston ohje Kielikellossa 3/1998 sanoo: ”Jos nimiä on useita, viimeisen taivuttaminen riittää.” Esimerkkinä on ilmaisu ”Charcot–Marie–Toothin tauti”. On vaikea nähdä, miksi taivuttaminen olisi sen vaikeampaa tai tarpeettomampaa kuin kahden nimen tapauksessa. Tosin muualla on säännölle esitetty sellainen perustelu, että kahden nimen tapauksessa on syytä taivuttaa ensimmäistäkin nimeä, jotta tilanne erottuisi selvemmin yhdysnimitapauksesta. Uudemmissa kannanotoissa on poikkeus siis kuitenkin määritelty alan eikä henkilöiden määrän mukaan.

Ajatusviiva vai yhdysmerkki?

Erikoistapaus on nimi Helsinki-Vantaan lentoasema, joka on epäloogisesti päätetty sel­lai­sek­si, että siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä alkuosa taivu. Kielenhuollon käsikirjassa otetaan kan­taa myös sellaisen yhdysmerkillisen kirjoitusasun kuin ”Helsinki-Munkkivuoren konttori” puo­les­ta. Tämä johtunee siitä, että nimi kirjoitetaan usein vain ”Helsinki-Munkkivuori” eikä sen loogista rakennetta ajatella.

Jos ei mainita rinnakkain nimiä, vaan niistä johdettuja sanoja, käsitetään ilmaisu rinnasteiseksi yhdyssanaksi. Täten siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa.

suomalais-ruotsalainen
marksismi-leninismi

Usein tällaiset yhdyssanat ovat kömpelöitä ja voitaisiin korvata esimerkiksi sanaliitoilla.

intialais-suomalainen liikemiestapaaminen [kömpelö ilmaus]
intialaisten ja suomalaisten liikemiesten tapaaminen [sujuvampi]
Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa

Ajatusviivaa käytetään myös erilaisissa osapuolten rinnastuksissa. Kyseessä voi olla esimerkiksi ottelun vastapuolien tai tuloksen taikka sanakirjan kielten ilmaiseminen.

Suomi–Ruotsi-maaottelu
kolmimaaottelu Ruotsi–Norja–Suomi
Suomi–Kiina-seura
Suomi voitti pistein 102–96.
TPS–HUPS 2–1 [ottelutulos; TPS voitti HUPS:n kahdella maalilla yhtä vastaan]
suomi–englanti-sanakirja

Näiden tapaisissa ilmauksissa ajatusviivan käyttö usein vähemmän loogista kuin välien ilmauksissa. Sa­na­kir­jan kieliä mainittaessa voitaisiin ongelma kiertää käyttämällä sellaista pitempää il­maus­ta kuin ”suomalais-englantilainen sanakirja” (johon kuuluu kiistatta yhdysmerkki). Se on kui­ten­kin paitsi pitempi myös epäloogisempi, koska kyse on selvästi kielistä, ei maista tai kan­sal­li­suuk­sista.

Horjuvuutta kuvastaa, että Iso suomen kielioppi käyttää eräässä esimerkissä (§ 434) kirjoitusasua ”Suomi-Ruotsi-maaottelu”, jossa siis on yhdysmerkki ajatusviivan tilalla. Kyseinen kielioppi on kuvaileva, ei normatiivinen, ja esiintymä lienee tulkittava kirjoitusvirheeksi tai näytteeksi tosiasiallisesta kielen­käytöstä.

Toisaalta ajatusviivan käytöllä voidaan ajatella olevan selventävä merkitys. Se erottaa esimerkiksi ilmaisun ”Ruotsi–Suomi” nimityksestä ”Ruotsi-Suomi”, joka tarkoittaa Ruotsin valtakuntaa aikana, jolloin Suomi kuului siihen.

Käytännössä yhdysmerkin käyttö on varsin tavallista tällaisissa tapauksissa. Kirjoittajien on usein vaikea hahmottaa eroa niiden ja rinnasteisten yhdyssanojen välillä. Ks. myös kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.

Sellaisiin ilmauksiin kuin ”Suomi–Ruotsi-maaottelu” ei kuulu välilyöntiä (siis ei: Suomi–Ruotsi -maaottelu), vaikka ajatusviiva niissä tavallaan vastaa sananväliä (alkuosa ”Suomi–Ruotsi” lausutaan selvästi kahtena sanana).

Sotien nimissä on usein selviä vastapuolten ilmauksia, joissa siis tulisi yleisten sääntöjen mukaan käyttää ajatusviivaa. Yhdysmerkin käyttö on kuitenkin hyvin yleistä.

Venäjän–Japanin sota
Saksan–Ranskan sota

Vastapuolista on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”EU-Intia-suhteet”. Tällaiset sanat ovat leviämässä asiateksteihin, ja koska kyse on huolimattomasta esitystavasta, ei väli­merk­kien käyttöäkään ole mietitty. Logiikka tuntuisi vaativan ajatusviivaa, esimerkiksi ”EU–Intia-suhteet”. Parempi olisi kuitenkin käyttää asiatekstiin sopivampaa ja selvempää ilmaisutapaa kuten ”EU:n ja Intian suhteet”.

Myös ystävyysseurojen nimet voidaan tulkita sellaisiksi, että niissä ilmaistaan osapuolet. Kielenhuollon käsikirja esittääkin esimerkin ”Suomi–Unkari-seura”. Kuitenkin tämän seuran virallisessa, yhdistysrekisteriin merkityssä nimessä (samoin kuin sen paikallis­osastojen nimissä) on asu ”Suomi-Unkari Seura”. Tämä asu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä parillakin tavalla, mutta sitä siis voi perustella sen virallisuudella ja sillä, että Suomi-Unkari Seura itse käyttää sitä. Tosin se käyttää myös muita kirjoitusasuja (kuten Suomi – Unkari Seura) jopa yhden sivun sisällä.

Yhdistysrekisterissä ei ilmeisesti ole erotettu yhdysmerkkiä ajatusviivasta. Niinpä kun rekisterissä on ”Suomi-Kiina-seura”, mutta Suomi–Kiina-seura itse käyttää ajatus­viival­lis­ta muotoa, on jälkimmäistä pidettävä oikeampana.

Erikoisuus seurojen nimien historiassa on seuraava kehityskulku. Vuonna 1940 toimi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka nimi oli kielellisesti moitteeton vaikkakin pitkä. Sen työn jatkajaksi perustettiin v. 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS), joka taas Neuvostoliiton hajottua otti uudeksi nimekseen Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura. Nimi on pitkä, mutta ei aiheuta väli­merkki­ongelmia. Paikallisten yhdistysten nimissä taas yleisesti esiintyy (hiukan vaihtelevissa kirjoitus­asuissa) määrite Suomi-Venäjä-Seuran.

Laveasti tulkiten osapuolista on kyse myös silloin, kun merkitään esimerkiksi korttien jakautumista korttipelissä.

Vastustajien valtit olivat jakautuneet 3–2. [= Toisella vastustajalla oli 3 valttia ja toisella 2.]

Osapuoliksi voidaan tulkita myös muunlaiset määrälliset osuudet, joten ajatusviiva on parempi kuin usein käytetty yhdysmerkki (80-20-sääntö) ja paljon parempi kuin vinoviiva, joka saa ilmauksen näyttämään murtoluvulta (80/20-sääntö).

Pareton periaate eli 80–20-sääntö on nyrkkisääntö, jonka mukaan 20 % syistä aiheuttaa 80 % seurauksista.
Ilmaisutyyppi ”sekä – että”

Oppaat ja ohjeet eivät yleensä mainitse sellaista ajatusviivan käyttöä kuin ilmaisussa ”sekä – että”, vaikka ne itse käyttävät sellaista. Esimerkki­tapauksessa tarkoitetaan kaksi­osais­ta konjunktiota, joka koostuu toisistaan erillään olevista sanoista ”sekä”, ja ”että”. Voidaan ehkä tulkita, että kyse on erään­lai­ses­ta osa­puol­ten ilmaisemisesta. Toinen tulkinta on, että tässä ajatusviiva poikkeuksellisesti toimii poisjätön merkkinä (vrt. kahden ajatusviivan käyttöön poiston merkkinä lainauksissa). Joka tapauksessa yleensä jätetään niissä tyhjä väli ajatus­viivan kum­mal­le­kin puolelle.

Rinnasteisen lauseen osien väliin tulee pilkku, ellei niitä yhdistä jokin konjunktioista ja, sekä, sekä – että, -kä, ynnä, eli, tai, joko – tai, vai, mutta, vaan (Uusi kieliopas).
Parikonjunktio jokotai esiintyy väitelausekontekstissa ja asettaa yleensä vastakkain toisensa poissulkevat vaihtoehdot. (ISK § 1099)
Ranskan kielessä kieltosana on tavallisesti ne – pas, esimerkiksi Je ne sais pas.

Välit kuitenkin saatetaan jättää pois. Selvän normin puuttuessa tätä ei voine pitää virheenä.

Pilkkua käytetään sanaparin mitäsitä, milloinmilloin, toisaaltatoisaalta, osaksiosaksi sisältävissä ilmauksissa (Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas, kohta Pilkku.)
Ajatusviiva vaihtoehtojen välissä

Yleensä ajatusviiva sopii vaihtoehtojen väliin vielä huonommin kuin vinoviiva, koska ajatus­viiva on monien muiden merkitystensä takia vaikeasti hahmotettavissa vaihto­ehtoi­suu­den merkiksi.

Melko yleistä ja jossain määrin ymmärrettävää on kuitenkin ajatusviivan käyttö eri­kie­lis­ten ilmausten välissä. Se saattaa olla tyylillisesti joskus sopivampi kuin vinoviiva eri­kie­lis­ten vaihtoehtojen välissä. Lisäksi kansainvälisissä postiosoitteissa käytetään Maail­man postiliiton suosituksen mukaan ajatusviivaa, kun ilmaistaan maan nimi kahdella kielellä.

Espoon kaupunki – Esbo stadCity of Espoo
FILIPPIINIT – THE PHILIPPINES
Pitkä ajatusviiva kirjallisuusviitteissä

Vaikka suomen kielessä tulisi yleensä käyttää kaikissa ajatusviivan tehtävissä lyhyttä ajatus­viivaa, on eräs erikoistilanne, jossa pitkä ajatusviiva eli m-viiva on perusteltu.

Tieteellisten esitysten kirjallisuusviitteissä on vanhan typografisen käytännön mukaan käy­tet­ty kolmea pitkää ajatusviivaa peräkkäin (ilman väliä) tekijän nimen paikalla, kun mai­ni­taan saman tekijän usei­ta teoksia. Käytäntö ei ole kovin tavallinen suomen kie­les­sä, mutta sitä voi­daan pi­tää hyväksyttävänä. Sitä noudattavat mm. Virittäjä-lehti ja Iso suomen kielioppi. Seuraava esimerkki on lyhyt ote viimeksi mainitun teoksen kir­jal­li­suus­luet­te­los­ta.

Larjavaara, Matti 1990: Suomen deiksis. Suomi 156. Helsinki: SKS.
——— 1991: Aspektuaalisen objektin synty. – Vir. 95 s. 372408.

Typografian käsikirja mainitsee tämän käytännön ja esittää sen olevan perinteinen bibliografinen tapa. Sen 4. painoksessa (2012) kuitenkin otetaan kanta, jonka mukaan yksikin viiva riittää, ja käytetään tätä tapaa.

Edellä olevassa esimerkissä kirjallisuusviittaukset koostuvat tekijän nimestä ja vuosi­luvus­ta, ja kirjallisuusluettelossa ajatusviivat korvaavat vain nimen. Jos kir­jal­li­suus­viit­tauk­sis­sa ei mainita vuosilukua, esiintyy sellaistakin käytäntöä, jossa ajatus­vii­vat korvaavat sekä nimen että sitä seuraavan välimerkin (kuten kaksoispisteen). Seuraava esimerkki on Typografian käsikirjan kirjallisuusluettelosta.

Haley, Allan: ABC’s of Type. Lund Humphries, London 1990.

Alphabet. The History, Evolution, and Design of Letters We Use Today. Watson–Guptill, New York 1995.

Jos käytetään kolmea pitkää ajatusviivaa, tulisi huolehtia siitä, että peräkkäiset ajatusviivat ovat kiinni toisissaan eli muodostavat yhtenäisen viivan. Useissa fonteissa (esim. Calibri, Cambria, Palatino Lino­type) niiden välissä pienehkö rako, esimerkiksi Palatino Lino­typessä näin: ———. Tämän takia edellä olevassa esimerkissä on tässä esi­tyk­ses­sä pyritty käyt­tä­mään Arial-fonttia.

Unicode-standardiin lisättiin versiossa 6.1 (2012) merkki three-em dash. Kestää kuitenkin monia vuosia, ennen kuin se alkaa olla yleisesti käytettävissä fonteissa.

Jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä

Tekstin jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä lienee katsottava periaatteessa sallituksi silloinkin, kun ajatusviiva kuuluu vaihteluväliä tms. osoittavaan ilmaukseen eikä sen ym­pä­ril­lä ole välilyöntejä. (Vrt. kysymykseen rivinvaihdosta välimerkkinä käytetyn ajatusviivan kohdalta.)

Tilaisuuteen osallistui arvioni mukaan viisitoista–
seitsemäntoista henkeä.
Tapaamisen jälkeen lähdimme seuraamaan Suomi–
Ruotsi-maaottelua.

Monet tietokoneohjelmat automaattisesti pitävät ajatusviivaa merkkinä, jonka jäljestä on lupa jakaa eri riveille. Tämä on myös Unicode-standardin määrittelemien rivityssääntöjen mu­kais­ta. Eri asia on, ettei usein ole järkevää jakaa varsinkaan lyhyttä ilmausta, kuten nume­roi­ta käyttävää vaihteluvälin ilmausta 15–17 saati 1–2. Monissa ohjelmissa tuottaa ongelmia estää rivinvaihto ajatusviivan jäljestä (ks. esim. kohtaa Rivitys Word-ohjelmassa).

Detailtypographie-kirjan mukaan esimerkiksi päivämäärien väliä kuten 1.1.2012–1.5.2013 tai ääripäiden ilmaisua kuten Helsinki–Oulu ei pitäisi jakaa. Tämä tuntuu kuitenkin liioi­tel­lul­ta; syynä on ehkä se, että kirjan tekijöiden mielestä rivin lopussa oleva ajatusviiva on typo­grafisesti outo.

Pirkko Leino esittää kirjassaan Pilkulleen! s. 97, että ”ajatusviivan kohdalta ei jaeta eri riveille niitä il­mauk­sia, joissa ajatusviivan ympärillä ei ole väliä”. Kielenhuollon ohjeissa ei kuitenkaan ole tällaista sään­töä, joskaan ei vastakkaistakaan ohjetta. Koska ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä yleensä ko­ko­nais­ten sanojen tai sanaliittojen tai niitä vastaavien ilmausten välissä, olisi epäloogista ehdottomasti kiel­tää ri­vi­tys.

Ajatusviiva ja yhdyssanat

Jos yhdyssanan osana on ilmaus, joka sisältää ajatusviivan, tämä osa erotetaan yhdyssanan muusta osasta yhdysmerkillä. Yhdysmerkin eteen ei tällöin yleensä tule välilyöntiä.

50–60-vuotiaat
Suomi–Ruotsi-maaottelu

Jos kuitenkin ajatusviivan ympärillä on välilyönnit, koska sen edellä tai jäljessä oleva ilmaus sisältää välilyönnin (ja siis koostuu useasta sanasta), tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkin edellekin välilyönti. Tällaiset kirjoitusasut ovat hankalia ja hiukan oudon näköisiä, joten tällaisia ilmauksia on hyvä välttää. Seuraavat esimerkit ovat Kielikellosta 2/2006. Niistä ensimmäinen tarkoittanee yksinkertaisesti virtakytkintä. Toisessa tarkoitettu yhdistys taas on rekisteröinyt nimensä asussa ”Suomi-Sri Lanka Seura ry”, joka on tietysti kielen sääntöjen vastainen.

virta kytkettynä – virta poissa -kytkin
Suomi – Sri Lanka -seura
Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”
Ongelman synty

Sujuvassa kielessä sanottaisiin ”hinnan ja laadun suhde”. Nykykielessä kuitenkin moni suosii englannin mallin mukaisia asuja kuten ”hinta/laatu suhde”. Esimerkkitapauksessa voisi vielä ajatella, että kyseessä on todella jakolaskulla ilmaistava asia, jolloin vinoviiva on ajateltavissa. Silloin kirjoitusasun tietysti pitäisi olla ”hinta/laatu-suhde”, ellei noudateta ohjetta väli­lyön­tien käytöstä jakolaskun merkin ympärillä (”hinta / laatu -suhde”)!

Esimerkiksi ”opettaja/oppilas-suhde” olisi jo keinotekoinen ilmaisu, ellei sitten tar­koi­te­ta opettajien määrän suhdetta oppilaiden määrään. Jos tarkoitetaan opettajien ja oppi­lai­den suhdetta toisiinsa, niin taaskin ”opettajien ja oppilaiden suhde” (tai ”suhteet”) olisi paras ratkaisu. Mikäli tämä ei kelpaa, niin ”opettaja-oppilas-suhde” tuntuisi luon­nol­li­sel­ta kirjoitus­asulta.

Kielikellon 3/1998 välimerkkiohjeissa sanotaan kuitenkin:

Jos yhdyssanan alkuosa (määriteosa) koostuu kahdesta yhdysmerkillä ero­tet­ta­vas­ta rinnasteisesta osasta, alku- ja loppuosan (perusosan) väliin ei tarvita yhdys­merk­kiä, esimerkiksi hinta-laatusuhde (ajatusviivaa käytettäessä hinta–laatu-suhde – –). Luon­te­vam­pia kuin moniosaiset yhdyssanat ovat usein sanaliitoiksi puretut ra­ken­teet: isä-poikasuhde > isän ja pojan suhde.

Kaksi kirjoitustapaa

Kielenhuollon kantaa lienee tulkittava niin, että sallitut kirjoitusasut ovat esimerkki­tapauk­ses­sa ”opettaja-oppilassuhde” ja ”opettaja–oppilas-suhde”. Ensin mainitussa tapauksessa tulkitaan, että alkuosat ovat rinnasteiset. Toisessa vaihtoehdossa taas kyse olisi sentapaisesta ajatus­viivan käytöstä, jota kuvattiin kohdassa Ajatusviiva välien merkinnöissä. Kieli­kellossa 2/2006 on vielä hiukan selvemmin esitetty edellä mainittujen kirjoitustapojen vaihto­eh­toisuus.

äiti–lapsi-suhde
äiti-lapsisuhde
äidin ja lapsen suhde

Kielenhuollon käsikirjassa käsitetään tämäntapaiset ilmaisut eräänlaisiksi osapuolten il­mai­suik­si ja sanotaan: ”Kun osapuolet eivät ole erisnimiä, ei niiden välillä käytetä nykyisin ajatus­vii­vaa, vaan ne kirjoitetaan rinnasteiseksi yhdyssanaksi yhdysmerkin avulla. – – Ai­kai­sem­pi kirjoitustapa kaksine eripituisine viivoineen (konekirjoituksessa vielä väli­lyön­tei­neen) on mutkikas.” Kielitoimiston kanta on siis kuitenkin toinen.

Ongelman välttäminen

Tässä tarkastellut ilmaisut ovat usein itsessään keinotekoisia ja hämäriä, eivät vain oikein­kirjoitukseltaan ongelmallisia. Tilalle sopisi ehkä paremmin aivan muu ilmaisutapa.

Esimerkiksi englannin ilmaisu ”client/server architecture” on ATK-sanakirjan mukaan suo­mek­si ”palvelinperiaate” (kirjan aiemmissa versioissa ”palvelintekniikka”). Tämäkään sana tosin ei yleensä ole lukijoille selittämättä selvä.

Usein kyseessä on vain vieraan mallin mukaan tehty ilmaisu, johon on kasattu subs­tan­tii­ve­ja peräkkäin ja ruvettu sitten miettimään, mitä merkkejä niiden väliin tar­vit­tai­siin. Ilmaisu olisi helppo muuttaa sujuvammaksi, jos vain ajateltaisiin, miten asia on luonnollista sanoa.

nukleoni–nukleoni-vuorovaikutus
nukleonien välinen vuorovaikutus
nimi–arvo-pari [engl. name/value pair]
nimen ja arvon pari

Joissakin tapauksissa kömpelön ilmaisun tarkoituksena näyttäisi selvästi olevan asian hä­mär­tä­mi­nen. Esimerkiksi iskusana ”tilaaja–tuottaja-malli” tarkoittaa julkisten pal­ve­lui­den yk­si­tyis­tä­mis­tä, käytännössä lähinnä sitä, että kunnat ostavat ostavat yksityisiltä yrityksiltä pal­ve­lui­ta kuntalaisille eivätkä itse tuota niitä. Ajatusta on haluttu poliittisesti perustella sillä, että kun kunnat ovat aiemmin olleet palvelujen tuottajia, niiden pitäisi olla vain niiden tilaajia.

Olisiko kirjoitettava ”itä–länsi-suunta” vai ”itä-länsisuunta”? Uusi kieliopas mainitsee mo­lem­mat vaihtoehdot, mutta jälkimmäisen sulkeissa. Ajatusviivallista vaihtoehtoa voi pe­rus­tel­la rinnastuksella sellaisiin ilmauksiin kuin Helsinki–Oulu-matka. Myös kahden yh­dys­mer­kin käyttöä (itä-länsi-suunta) voisi perustella.

pohjois–etelä-suuntainen

Yhdyssanat, joiden alkuosat ovat keskenään rinnasteiset, ovat muutoinkin usein hankalasti jäsennettäviä. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa on ehkä selvintä noudattaa edellä mainittua Kielikellon ohjetta, vaikka ei olisi kyse suhdeilmauksesta. ”Ylimääräisen” yhdysmerkin lisää­mi­nen (aalto-hiukkas-dualismi) parantaisi selvyyttä, mutta ei ilmeisestikään olisi ohjeiden hengen mukaista.

aalto-hiukkasdualismi

Vastaavasti sellainen kirjoitusasu kuin plus-miinus-tilasto on ilmeisesti ohjeiden vastainen vaikkakin selkeämpi. Ehdottomasti vältettävä on melko usein käytetty plus/miinus-tilasto; vinoviivan käyttö on erityisen harhaanjohtavaa, koska tässä ei kyse ole suhteesta, vaan erotuksesta (tehtyjen ja päästettyjen maalien erotus).

plus-miinustilasto

Sulkeet ( ) [ ] { }

Sisällys:

Sulkeet katkovat ajatuksia

Sulkeita eli sulku­merkkejä käytetään usein liikaa, ja ne häiritsevät lukemista. Sulkeilla on kuitenkin omat tehtävänsä, varsinkin erikoiskäytössä.

Romaanissa ajatusviiva, raportissa sulkeet

Kirjallisessa tyylissä käytetään – joskus ylen­palt­ti­ses­ti­kin – ajatusviivoja erottamaan ir­ral­li­sia se­li­tyk­siä ja muita lisäyksiä. Usein ajatus­viivojen sijasta voi käyttää pilkkuja. Tek­ni­sem­mäs­sä ja ar­ki­sem­mas­sa kie­les­sä on tavallisempaa käyttää sul­kei­ta.

Tieteen kielessä käy­te­tään usein alaviitteitä vastaaviin tar­koi­tuk­siin.

Suora teksti yleensä paras

Monesti se, missä teksti julkaistaan tai keille se kirjoitetaan, sanelee sen, minkä käy­tän­nön mukaisesti selitykset ja lisäykset esitetään. Mutta hyvä tavoite on, että teksti kulkee yh­te­näi­se­nä, poukkoilematta. Useinkin paras vaihtoehto on jättää epäolennainen sivuhuomautus ko­ko­naan pois. Toinen vaihtoehto on esit­tää ensin pääasia, sitten sivuasia omassa virk­kees­sään.

Sulkeet kertovat hiomattomuudesta

Sulkeet sopivat epäviralliseen tyyliin, jossa kirjoittaja ei juurikaan ennalta suunnittele teks­tiään, saati muokkaa sitä. Silloin voi panna vähemmän tärkeät asiat sulkeisiin sen sijaan, että jäsentäisi tekstin uudestaan. Mutta toisaalta juuri tämän takia sulkeiden runsas käyttö on merkki huonosta tekstin suunnittelusta.

Huolellisessa kirjoittamisessa toimitaan niin, että jos työversiossa on sulkeissa oleva huo­mau­tus, se jätetään pois tai erotetaan omaksi virk­keek­seen tai siirretään tekstin muussa koh­das­sa käsiteltäväksi.

Ehdotus on kiinnostava (vaikka siinä on puutteita, esim. kustannuslaskelma puutteellinen) ja kannattaa kehitellä.
Ehdotus on kiinnostava, ja sitä kannattaa kehitellä. Nyt siinä on puutteena muun muassa kustannuslaskelman ylimalkaisuus.

Sulkeissa olevat tekstit saattavat olla jopa kirjoittajan itselleen esittämiä huomautuksia, joita hän ei ole huomannut tai viitsinyt poistaa. Sulkeissa on ehkä vaihtoehtoinen sana tai ilmaus: kirjoittaja ei ole osannut päättää, miten asian sanoisi.

Sulkeissa olevat vaihtoehdot saattavat tietysti olla hyväksikin, jos osa lukijoista esi­mer­kik­si tunnistaa yhden termin ja osa toisen. Vaihtoehtoja pitäisi kuitenkin jättää vain, jos niistä on lukijoille hyötyä, ei kirjoittajan päät­tä­mät­tö­myy­den takia.

Pyörässä on titaniumlukko (titaanilukko?).
Pyörässä on titaanilukko.
Sulkeet luovat epäselvyyttä

Sulkeissa olevat huomautukset ovat usein epäselviä, koska niiden suhde edeltävään tekstiin on hämärä. Usein sellainen huomautus ei muodoltaankaan liity tekstiin, vaan on erillinen lisuke, kuten seuraavassa (joka on standardin SFS 4175:n erään painoksen alaviitteestä!):

Alaviitettä tms. osoittavan numeron jäljessä ei suljetta käytetä, paitsi jos on erehdyksen vaara (laaja numeroaineisto).

Esittääkö sulkeissa oleva teksti, mitä erehdyksen vaaralla tarkoitetaan, tai rajoittaako se muutoin säännön soveltamisalaa? Vai mainitseeko se vain esi­mer­kin tilanteesta, jossa erehdyksen vaara voi syntyä? Jos sulkeita ei käytettäisi, jou­dut­tai­siin huomautus muotoilemaan selvemmäksi.

Sulkeiden käyttö johtuu usein halusta välttää täsmällisyyttä. Lisäksi se usein johtaa epäselvyyteen, vaikka epäselvyyteen ei erikseen pyrittäisikään.

Tuloksena oli stipolimodi (reptyfaltti).

Sulkeissa oleva ilmaus on usein monitulkintainen. Oheinen esimerkki sisältää keksittyjä sanoja, jol­loin ei ole esitietoa merkityksestä ohjaamassa tulkintaa. Sulkuhuomautus voidaan tulkita eri tavoilla:

Sulkeet lupauksena: saa ohittaa

Sulkeilla (ja alaviitteilläkin) voidaan kuitenkin joskus auttaa lukijoita. Sulkeet ymmärretään yleisesti niin, että niiden välissä on jotain vähemmän tärkeää, kenties aivan sivuhuomautus. Niinpä sulkeet voi nähdä lupauksena siitä, että niiden välissä oleva teksti voidaan ohittaa, jos lukijalla on kiire tai jos hän ei helposti ymmärrä sitä tai se ei tunnu kiinnostavalta.

Tekstin pitäisi siis olla ymmärrettävissä, kun sulkeisissa olevat asian kokonaan ohitetaan. Yleensä se onkin. Tietysti kirjoittajan pitäisi toisaalta kysyä itseltään: jos se ei ole tärkeää, miksi se on mukana?

”Ohituslupa” on erityisen tärkeä silloin, kun sulkeissa on outoja termejä, muuten vieraita sanoja tai kenties jopa vieraskielinen lainaus taikka se on asiasisältönsä tai kielellisen muo­ton­sa takia vaikeatajuinen.

Mikään aineellinen kappale ei voi saavuttaa valonnopeutta. (Valonnopeus tarkoittaa tässä, kuten yleensä fysiikassa, valon ja muun sähkömagneettisen aalto­liikkeen nopeutta tyhjiössä.)
Sulkeissa olevan ilmauksen muoto

Sulkeissa oleva teksti saattaa olla erillinen ilmaus, kuten kokonainen virke, joka ei välttämättä liity ympäröivään tekstiin. Tällöin se kirjoitetaan tietenkin muodoltaan itsenäiseksi, vaikka se kirjoitettaisiin virkkeen sisään. Tyylillisesti tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne katkovat esitystä.

He kävivät Riminissä (Adrianmeren rannikko oli silloin suosittu matkailukohde) ja sieltä käsin Ravennassa.

Sulkeissa oleva teksti saattaa myös muodostaa osan ympäröivää lausetta ja sisältää sen lauseenjäseniä. Jos sanojen muoto valitaan tämän mukaan, lukeminen on sujuvaa. Tällöin sulkeet voisi usein jättää pois tai ainakin korvata pilkuilla.

He kävivät Riminissä (Adrianmeren rannalla).
Ryhmään kuuluminen antaa jäsenille pääsyn kaikkiin resursseihin (asiakastietoihin, sähköposteihin ja kalentereihin) hyvin joustavasti.

Ei kuitenkaan ole virallisia sääntöjä siitä, tuleeko sulkeissa oleva ilmaus kirjoittaa muotoon, joka sopii lauseyhteyteen. Kielenhuollon käsikirja esittää, että sekä taivuttaminen että taivuttamattomuus ovat mahdollisia. Se lisää: ”Taivuttaminen on kuitenkin usein luontevaa.”

Käytännössä on usein helpompi kirjoittaa sulkeissa olevat sanat perusmuotoon. Silloin teksti voi olla jopa helpompi hahmottaa kirjallisessa esityksessä. Ääneen luettaessa tilanne on toinen: joudutaan pitämään selvemmät tauot, jotta huomautus hahmottuisi erilliseksi.

Ryhmään kuuluminen antaa jäsenille pääsyn kaikkiin resursseihin (asiakastiedot, sähköpostit ja kalenterit) hyvin joustavasti.

Esimerkki havainnollistaa sulkeiden epätäsmällisyyttä: onko tässä kyseessä tyhjentävä luettelo vai esimerkkejä?

Tavalliset sulkeet eli kaarisulkeet ()

Sulkeiden peruskäyttö

Tavallisia kaarisulkeita käytetään osoittamassa lisähuomautusta tai täsmennystä tai joskus vaihtoehtoa. Lisähuomautus voi olla mm. lähdeviittaus, joka mainitsee teoksen tai viittaa sii­hen esimerkiksi tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Sulkeissa on yleensä kokonainen sana tai pitem­pi ilmaus, mutta myös sanan osa voidaan panna sulkeisiin.

Koulutusmäärärahat on tänä vuonna (2003) kohdistettu tietotekniikan sovellusten käyttöön (viime vuonna 10 % määrärahoista).
tekninen (teknillinen) tieto
tekni(lli)nen tieto

Kuten esimerkeistä näkyy, sulkeissa olevan ilmauksen suhde tavalliseen tekstiin vaihtelee. Se voi olla jokin seuraavista:

Useimmiten on melko selvää, onko sulkeissa tarkennus, lisäys vai vaihtoehto. Jos sulkeissa on lukijalle outo sana, lyhenne tms., tulkinta ei olekaan itsestään selvä. Esimerkiksi seu­raa­vas­sa tekstissä voi käytettyä sanaa tuntematon jäädä epätietoisuuteen siitä, onko ky­sees­sä tar­ken­nus (ajoitustieteen, erityisesti dendrokronologian), lisäys (ajoitustieteen dendro­krono­logian) vai vaihtoehto (ajoitustieteen eli dendrokronologian). Sulkeissa olevalla sanalla on luultavasti pyritty selventämään tai täsmentämään asioita, mutta tuloksena voikin olla se­kaan­nus. Jos asia esitettäisiin ilman sulkeita, ilmaisusta tulisi epäilemättä selvempi.

Hänet nimitettiin ajoitustieteen (dendrokronologian) dosentiksi.
Hänet nimitettiin dendrokronologian dosentiksi. Dendrokronologia tarkoittaa puiden vuosirenkaisiin perustuvaa ajoitusta.
Sananosa sulkeissa – vaarallista?

Kuten esimerkistä ”tekni(lli)nen” ilmenee, sulkeisiin voidaan panna myös sananosa, jopa yksittäinen kirjain. Se ei kuitenkaan ole kovin tyylikkään näköistä. Lisäksi monet tieto­kone­ohjelmat pitävät loppusuljetta merkkinä, jonka jäljestä saa jakaa eri riveille, tavuviivaa li­sää­mättä.

Lukija saattaa tämän takia nähdä seuraavantapaista tekstiä:

bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla (kirjoitus)
merkin bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla

Tällöin luonnollinen tulkinta on, että tekstissä on kaksi eri sanaa: ”kirjoitus (merkki)”. Kir­joit­ta­ja on kuitenkin ehkä kirjoittanut ilmauksen ”(kirjoitus)merkki”, mutta jokin ohjelma on pilkkonut sen.

Jotkin ohjelmat (mm. Internet Explorer) jakavat myös alkusulkeen edeltä. Niinpä voi käydä näin:

bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla tekni
(lli)nen bla bla bla bla bla bla bla bla tekni(lli)
nen bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla bla

Jos sananosa pannaan sulkeisiin, kannattaa selvittää, miten virheellinen jakautuminen voidaan estää. Ks. kohtaa Rivitys Word-ohjelmassa.

Joissakin kemian merkinnöissä esiintyy sulkeissa olevia ilmauksia. Koska ne kuuluvat alan termistöön, niiden käyttö saattaa olla välttämätöntä. Oikea kirjoitusasu on tällöin sellainen, jossa sana muutoin kirjoitetaan normaalisti. Sulkeiden käyttö ei siis vaadi yhdysmerkin li­sää­mis­tä eikä yhdyssanan osien kirjoittamista erikseen.

rauta(II)sulfaattimonohydraatti

Englannissa kirjoitetaan ”iron (II) sulphate monohydrate”, mutta englannissa termien kirjoitusasu on muutenkin toinen: siinä käytetään hyvin usein sanaliittoa silloin, kun suomessa on yhdyssana.

Tällaisissa tapauksissa on usein erikseen huolehdittava rivinvaihdoista niiden estämisen sijasta. Esimerkiksi Word 2007 käsittelee esimerkkisanan niin, että ainoa mahdollinen ta­vu­tus­koh­ta on ensimmäisen tavun jälkeen: rau-ta(II)sulfaattimonohydraatti! Tämän takia sa­naan kan­nat­taa lisätä tavutusvihjeitä. Tällaisissa sanoissa myös loppusulkeen jäljestä ja­ka­mi­nen on mahdollista, kunhan jakokohtaan tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdys­merkki:

rauta(II)-
sulfaattimonohydraatti

Esimerkkitapauksessa sulkeissa oleva ilmaus kertoo raudan valenssin eli hapetusasteen roomalaisella numerolla (II = 2). Ilmaus siis liittyy kiinteästi edeltävään sanaa, joten on luonnollista pitää se kiinni siinä. Toisaalta ei ole erityistä syytä, miksi tällainen erillinen lisäys muuten vaikuttaisi sanan jakautumiseen eri riveillä. Aiheesta ei tiettävästi ole virallista ohjetta.

Sulkeissa olevan tekstin muoto

Jos sulkeissa oleva teksti muodostaa virkkeen, on luonnollista kirjoittaa sen loppuun (ennen loppusuljetta) piste tai muu virkkeen lopettava välimerkki. Tällöin sulkeissa on yleensä huo­mau­tus, joka koskee sitä edeltävää kokonaista virkettä tai pidempää jaksoa.

Kielitoimiston ohjeen (Kielikello 2/2006) mukaan kirjoitetaan sulkeissa oleva lähdeviite hiukan eri tavoin eri yhteyksissä:

Sulkeet sivumäärää ilmoitettaessa

Sulkeilla on erityiskäyttönä se, että julkaisun kokonaissivumäärä ilmoitetaan sivunumeron jäljessä sulkeissa, siitä välilyönnillä erotettuna. Standardin SFS 2487 mukaisesti tällainen merkintä sijoitetaan asiakirjan oikeaan yläkulmaan.

1 (20) [= sivu 1 asiakirjassa, jossa on 20 sivua]
Sulkeita ei yleensä pitäisi kursivoida

Jos sulkeissa oleva ilmaisu on kursivoitu, ei sulkeita kursivoida. Tosin tästä on jonkin verran erilaisia näkemyksiä. Erään typografisen näkemyksen mukaan sulkeet eivät ulkonäkösyistä lain­kaan sovi kursivoitaviksi, eivät edes muutoin kursivoidun tekstin keskellä. Tästä riippu­mat­ta­kin voidaan lähteä siitä, että sulkeet kuuluvat niitä ympäröivään tekstiin ja erot­ta­vat sulkeissa olevan tekstin siitä, joten sulkeet kirjoitetaan samalla tyylillä kuin ympä­röi­vä teksti.

Banaanikärpänen (Drosophila melanogaster) on perinnöllisyystieteessä tärkeä koe-eläin.

Jos sulkeet ovat kursivoidun tekstijakson sisällä, voidaan perustella näkemystä, jonka mu­kaan sulkeetkin pitää kursivoida. Käytännössä niin yleensä toimitaan, koska kursivointi pitäi­si kirjoittajan estää erikseen kunkin sulkeen osalta. Kuitenkin typografisin perustein on myös pidetty sulkeiden kursivointia vääränä kaikissa tilanteissa; ks. kohtaa Tehosteet ja väli­mer­kit.

Oikeanpuoleinen sulje numeroinnin yhteydessä

Oikeanpuoleista kaarisuljetta ”)” yksinään käytetään luetelmassa tai muussa luettelossa osoittamassa numeron tai kirjaimen jäljessä luettelon jäsentä. Jos kyse on tekstinsisäisestä luettelosta, on hyvä käyttää sulkeen perässä yhdistävää välilyöntiä.

Kaksoispistettä käytetään 1) välimerkkinä, 2) päätteen edellä ja 3) osoittamassa suhdetta.

Kaksoispistettä käytetään a) välimerkkinä, b) päätteen edellä ja c) osoittamassa suhdetta.

Monet käyttävät luetteloissa loppusulkeen sijasta pistettä varsinkin numeroiden yh­tey­des­sä: ”Kaksoispistettä käytetään 1. välimerkkinä, 2. päätteen edellä ja 3. osoit­ta­mas­sa suhdetta.” Sellainen käytäntö on kuitenkin tekstin sisällä hyvin kyseenalaista ja aiheuttaa epäselvyyksiä. Normaa­lis­ti­han esimerkiksi ilmaisu ”1. välimerkkinä” luetaan ”ensim­mäi­se­nä välimerkkinä”.

Sulkeet alaviitteiden yhteydessä

Standardin SFS 4175 mukaan alaviitteeseen viittaavan numeron yhteydessä ei yleensä käy­te­tä sulkeita. Linja on kuitenkin hiukan väljentynyt. Aiempi sääntö oli: ”Alaviitettä tms. osoit­ta­van numeron jäljessä suljetta ei käytetä, paitsi jos on erehdyksen vaara (laaja numero­aineisto).” Nykyisin standardi sanoo tässä yhteydessä: ”Luvun jäljessä voidaan käyttää oikeanpuoleista kaarisuljetta selvyyden vuoksi esimerkiksi paljon numeroita sisältävässä tekstissä.” Sulkeen käyttöä voi perustella mm. sillä, että nykyisin esiintyy myös yläindeksejä sisältäviä yritysnimiä, tuotenimiä, logoja jne., joten esimerkiksi merkinnän SMP¹ voisi joskus luulla tarkoittavan nimeä, johon kuuluu yläindeksinä oleva ykkönen.

Ehdotuksen teki SMP¹. [normaali viittaus alaviitteeseen]
Ehdotuksen teki SMP1). [vaihtoehtoinen viittauksen muoto]

Yleiset ohjeet eivät ota kantaa siihen, kirjoitetaanko numeroa ehkä seuraava sulje taval­li­sel­la tekstillä, esimerkiksi SMP1), vai yläindeksiksi, esimerkiksi SMP1). Jäl­kim­mäi­nen vaikuttaa loo­gi­sem­malta ja kauniimmalta.

Hakasulkeet []

Hakasulkeita käytetään kaarisulkeiden asemesta erikoistapauksissa:

Hakasulkeita ei suomen kielen vanhan käytännön mukaan käytetä poisjätön merkinnässä, toisin kuin usein englannin kielessä.

Aaltosulkeet {}

Aaltosulkeita käytetään erikoistarkoituksiin esimerkiksi matematiikassa, kemian kaavoissa ja tietotekniikassa erityisten sääntöjen mukaisesti.

{0, 1, 7} [joukko, jonka alkiot ovat 0, 1 ja 7]
$as_nro = $asiakasnumero{$nimi}; [Perl-ohjelmointikieltä]

Joissakin esitystavoissa käytetään suurta vasenta aaltosuljetta osoittamaan, että useat peräkkäiset rivit kuuluvat yhteen. Tämä on nykyisin harvinaista, koska sen toteuttaminen tekstinkäsittelyohjelmissa on hankalaa. Jos käytetään tavallista aaltosuljetta isokokoisena, kuten alla olevassa esimerkissä, ulkoasu on yleensä varsin ruma, koska suurentaminen kasvattaa viivanpaksuuden suhteettoman isoksi.

{ laulujoutsen
kyhmyjoutsen
pikkujoutsen

Isoja aaltosulkeita tarvitaan kuitenkin matematiikassa. Tällöin on parasta käyttää jotakin kaavaeditoria. Seuraava esimerkki on tehty Word 2007:n kaavatoiminnolla, joka on kuvattu PDF-kirjassa Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.

(Kuva, joka esittää funktion määrittelyä yhtälöllä, jossa vasen
puoli on f(x) ja oikea puoli on isolla aaltosulkeella koottu
kahden rivin yhdistelmä. Ylempi rivi on ”−x, x < 0” ja
alempi rivi on ”x, x ≥ 0”.

Kulmasulkeet

Usein käytetään pienemmyys- ja suuremmuusmerkistä ”<” ja ”>” nimitystä kulmasulje silloin, kun niitä käytetään sulkeiden tavoin. Kuitenkin varsinaiset kulmasulkeet ovat eri merkkejä, muodoltaan selvästi tylppäkulmaisempia: U+2329 ”” ja U+232A ””. Pienemmyys- ja suurem­muus­merk­ki ovat vain niiden korvikkeita.

Toisaalta oikeat kulmasulkeet ovat harvinaisia, lähinnä matema­tii­kan erikois­merkin­nöis­sä käytettyjä. Niissäkin yleensä käytetään korvikemerkintöjä, koska kulmasulkeet sisältyvät vain harvoihin fontteihin ja koska niiden käytössä on muitakin teknisiä ongelmia. Oikeita kulma­sulkei­ta esiintyy lähinnä käsin kirjoitettaessa ja painotekstissä.

Funktioiden f ja g L²-sisätulosta käytetään merkintää 〈f|g〉.

Kulmasulkeiden harvinaisuutta kuvaa se, että ainoa matematiikkastandardin määrittelemä käyttötarkoitus niille on keskiarvon esittämisessä: suureen x aritmeettinen keskiarvo voidaan merkitä 〈x〉. Tämäkin on toissijainen merkintä. Ensisijainen merkintä on viiva suureen symbolin päällä ().

Joskus harvoin käytetään matematiikassa kulmasulkeita ryhmittelyyn sen takia, että lau­sek­kees­sa on paljon sisäkkäisiä sulkeita ja halutaan sulkeiden tyypillä korostaa ra­ken­net­ta. Ylei­sem­pää on, että tarvittaessa käytetään esimerkiksi tavallisia kaarisulkeita kai­kil­la tasoilla, kuten seuraavassa kohdassa kuvataan.

z / 〈a / {b × [c + d/(e + f)]}〉 =
z / (a / (b × (c + d/(e + f))))

Tietokonekielissä ei juuri koskaan käytetä oikeita kulmasulkeita, vaan esimerkiksi HTML-​kie­len tägin alku- ja loppumerkki (esimerkiksi tägissä <title>) ovat pienemmyys- ja suurem­muus­merkki.

Jos oikeita kulmasulkeita joskus tarvitaan, muodostaa sopivien merkkien valinta haas­ta­van ongelman useista syistä (ks. Jukka Korpela, Unicode Explained, s. 422–424). Edellä on käy­tet­ty merkkejä U+2329 ja U+232A, jotka toimivat yleensä paljon varmemmin kuin ma­te­maat­ti­ses­sa tekstissä teoreettisesti oikeammat (matematiikka­standardin mukaiset) merkit U+27E8 ja U+27E9, jotka si­säl­ty­vät vain hyvin harvoihin fontteihin.

Sulkeet matematiikassa

Matematiikkastandardi luettelee sulkeet järjestyksessä, joka vastaa yleisesti noudatettua tapaa käyttää sulkeita sisäkkäin, sisimmistä uloimpiin, silloin kun eritasoiset sulkeet kirjoitetaan eri tavoin:

1/{[a/(c + d)]² + 1}

Standardi ei kuitenkaan määrittele tällaista järjestystä eikä suosittele sulkumerkkien vaihtelua sisäkkäisyyden mukaan:

Ryhmittelyyn on suositeltavaa käyttää pelkkiä kaari­sulkeita, sillä haka- ja kulma­sulkeilla tai aalto­sulkeilla on usein erityis­merkitys joillakin aloilla. Kaari­sulkeita voi käyttää sisäkkäin ilman moni­tulkintaisuuden vaaraa.
1/((a/(c + d))² + 1)

Sulkeet kemiassa

Kemian nimistössä käytetään sulkeita osoittamaan yhdisteen rakenne erityisten sääntöjen mukaan. Tällöin käytetään kaari-, haka- ja aaltosulkeita osittain erityismerkityksissä, osittain sulkeiden sisäkkäisyyden takia.

pin-2(3)-eeni
bisyklo[3.2.1]oktaani
rac-1-{[(sykloheksyylioksi)karbonyyli]oksi}etyyli

Sääntöjä on kuvattu oppaan IUPAC Nomenclature of Organic Chemistry. osassa Enclosing marks.

Lainausten esittäminen

Sisällys:

Ennen kuin käsittelemme lainausmerkkien käyttöä, tarkastelemme erilaisia tapoja osoit­taa teksti lai­na­tuk­si. Kaikissa tavoissa ei käy­te­tä lainaus­merk­kejä.

Tässä käsiteltävät varsinaiset lainaukset on erotettava (jäljempänä käsiteltävästä) kielen­aines­ten mainitsemisesta, jossa myös saa­te­taan käyttää lainausmerkkejä (esimerkki: sa­nas­sa ”kissa” on viisi kirjainta).

Lainaus vai selostus?

Oletetaanpa, että Pekka sanoo: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.” Tässä siis lai­na­taan sananmukaisesti Pekan sanoja, ja tällöin käytetään lainausmerkkejä. Lainausmerkit ovat kir­joit­ta­jan lupaus siitä, että hän esittää täysin tarkasti sen, mitä joku on sanonut tai kir­joit­ta­nut, mitään poistamatta, muuttamatta tai lisäämättä. Tätä sanotaan suoraksi lainaukseksi. Suora lainaus on ikään kuin muualta otettu tekstinpalanen, joka aivan sellai­se­naan liitetään oman tekstin väliin, ja tämän merkiksi se ympäröidään lainaus­merkeillä.

Voitaisiin esittää myös epäsuora lainaus, esimerkiksi seuraavasti: Pekka sanoi, että hän oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tämä voitaisiin esittää kirjallisemmin myös ns. lau­seen­vas­tik­keil­la näin: Pekka sanoi olleensa viime yönä kalassa ja saaneensa kolme lohta. Kum­mas­sa­kin muotoilussa esitetään tarkasti se asia, jonka joku on esittänyt, mutta kie­lel­li­nen muoto on sovitettu lauseyhteyteen, kirjoittajan oman tekstin osaksi. Tässä ta­pauk­ses­sa on minä-ilmaisut muutettu hän-ilmaisuiksi. Jos epäsuora lainaus esitettäisiin pal­jon myö­hem­min, olisi myös ilmaisu ”viime yönä” korvattava toisella, esimerkiksi ”edellis­yönä”. Muu­ten­han ”viime yö” tulkittaisiin väärin.

Epäsuoran lainauksen johdantolause, kuten ”Pekka sanoi”, on sekin lupaus. Se lupaa, että toistetaan asiasisältö, joskaan ei ehkä kaikkea, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut jossakin yhtey­dessä.

Enemmän vapauksia voidaan ottaa selostuksessa, joka ehkä ilmoitetaan jonkun sano­mi­siin perustuvaksi, mutta kuitenkin esittäjän itsensä käsityksenä. Selostus sisältää siis kannan­oton, jossa jokin esitetään tosiasiana tai omana käsityksenä, ei toisen mielipiteenä. Esi­merk­ki: Pekka oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tähän voidaan liittää lie­ven­nyk­sek­si vaikkapa sana ”kuulemma”, mutta se ei muuta selostusta lainaukseksi.

Haastattelujen sisältämät lainaukset eivät yleensä koskaan ole sanatarkkoja, vaikka ne usein esitetään lainausmerkeissä tai muuten suoran lainauksen tavoin. Tämä johtuu jo siitä, että haastateltavan puhe usein sisältää puhekielisyyksiä, puheelle ominaisia täytesanoja ja toistoa, katkonaisia virkkeitä jne. Sen toistaminen täysin tarkoin saattaisi haastateltavan ja hänen asiansa jopa naurettavaan valoon. Jos haastateltava esittäisi asian viimeistellyn kirja­kieli­ses­ti, kyseessä ei enää olisi aito haastattelutilanne. Niinpä toimittaja pyrkii muok­kaa­maan ja tiivistämään puhutut sanat yleiskieliseksi tekstiksi. Hyvään lehtimiestapaan kuuluu, että haastateltu saa tekstin luettavakseen ja voi saada sen korjatuksi, jos hänen sanojensa asiasisältö on esitetty väärin.

”Sekamuotoinen” lainaus

Erilaisten lainausten ja selostusten erottaminen toisistaan on tärkeää, jotta ei anneta väärää käsitystä kenenkään puheista tai kirjoituksista. Tämä vaatii erityisen huomion kiin­nit­tä­mis­tä asiaan, sillä puhekielessä ei juurikaan käytetä suoria lainauksia, ja epäsuora lainaus ja selostus helposti sekaantuvat toisiinsa.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki suoran ja epäsuoran lainauksen välimuodot tai yhdistelmät olisivat virheellisiä.

Seuraavassa esimerkissä on sama asia kahdenlaisena epäsuorana lainauksena (lauseenvastiketta ja sivulausetta käyttäen), suorana lainauksena ja eräänlaisena sekamuotona:

Ville sanoi tulevansa varmasti huomenna.
Ville sanoi, että hän tulee varmasti huomenna.
Ville sanoi: ”Mä tuun varmasti huomenna.”
Ville sanoi, että ”mä tuun varmasti huomenna”,

Viimeksi mainitun laista ”sekamuotoista” lainausta on usein – myös tämän oppaan aiemmassa versiossa – pidetty hyvään kieleen sopimattomana. Käytäntö on kuitenkin vanha, eikä se aiheuta väärinkäsityksiä. Lainausmerkkien käyttö tekee selväksi, että kyse on suorasta lainauksesta, vaikka sen edellä onkin että-sana. Puheessa sekamuotoinen lausuma voi olla tulkinnanvarainen, mutta puheessa lainausmerkkejä usein vastaa äänensävyn muuttaminen, joka osoittaa, että lainataan toisen sanoja.

Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan että-sanan kuvauksessa (kohta I 2 b) kerrotaan, että sekä kansanomaisessa kielessä että yleiskielessä käytetään että-sanaa ”erityisissä tyylilajeissa suoraa esitystä [= suoraa lainausta] johtolauseeseen liitettäessä”. Iso suomen kielioppi (§ 1466; painetussa kirjassa otsikkona Sekamuoto, eläytymisesitys ja vapaa (epä)suora esitys, verkkoversiossa Miksi perinteinen jako ei riitä) puolestaan esittää tällaisista ja eräistä muista esitystavoista seuraavan: ”Sekamuodosta puhuminen ei ole optimaalista, koska siitä voi saada käsityksen, että tämä varsin yleinen käytäntö – puhutussa kielessä lähes yksinomainen – olisi jotenkin taitamatonta ja että kieliopintekijöiden muotoilemat ideaalityypit olisivat ensisijaisia.”

Lainaa oikein

Sitaatit ovat yleensä vääriä. (Korpelan sitaattilaki)

Jos päättää käyttää suoraa lainausta, on syytä varautua vaivannäköön. Lainaus pitää pyrkiä varmistamaan alkuperäisestä lähteestä. Jos alkuperäinen lähde on vieraskielinen, tulisi etsiä sen julkaistu suomennos tai huolehtia siitä, että käännöksen tekee joku kyseistä kieltä ja asiaa tunteva.

Erityisesti jos aikoo lainata lainattua, kannattaa jokaiseen sitaattiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Mitä tunnetummasta lausumasta on kyse, sitä todennäköisemmin se esiintyy muun­tu­neis­sa, jopa vääristellyissä asuissa. Jos sitaatti joskus vahingossa sattuukin olemaan täy­sin alkuperäisen tekstin mukainen tai sen hyväksyttävän käännöksen mukainen ja muka­na on vielä oikea lähdeviitekin, niin konteksti on kuitenkin väärä eli siteeratulla tekstillä on alku­jaan tarkoitettu muuta kuin siteeraaja panee sen tarkoittamaan.

Sitaattien kriittisessä arvioinnissa ja alkuperäisen tekstin etsimisessä voi olla apua Wikiquote-sivustosta, varsinkin sen englanninkielisestä osasta. Sitä ei kannata pitää perim­mäi­se­nä tietolähteenä, mutta siinä voi olla hyödyllisiä viittauksia teoksiin, joista lainauk­set ovat peräisin, tai kommentteja siitä, miten jonkun nimiin pantu mietelause onkin muualta peräisin.

Lähteen ilmoittaminen

Yleensä tulisi ilmoittaa, mistä lainaus on otettu ja kenen tekstistä on kyse. Tekijän­oikeus­laki useimmissa tapauksissa suorastaan vaatii tätä, jos lainataan kirjallista teosta. Myös lai­naa­mi­sen tarkoituksen kannalta lähteen ilmoittaminen on usein olennaista.

Lähde voidaan ilmoittaa monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan mainitaan, kenen sanoista on kyse, tai tämä voi ilmetä asiayhteydestäkin.

Pekka sanoi tänä aamuna: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.”

Toinen äärimmäisyys on tarkka tieteellinen lähdemaininta, joka yksilöi esimerkiksi kirjan kohdan sivun tarkkuudella.

”Mitä sitte roomalaiseen ja kanooniseen oikeuteen tulee, niin ovat nekin laintulkitsemisen apukeinoja, vaan eivät oikeuslähteitä.” (Allan Serlachius: Lainopin alkeet. WSOY, Porvoo, 1910. Sivu 54.)

Edellä oleva lainaus muuten havainnollistaa sitä, että lainauksen kirjoitusasua ei pidä korjata, vaikka se olisi virheellinen. Tässä tapauksessa ovat seuraavat asut kirjoitus­ajankohdan tai ainakin kirjoittajan oikeinkirjoituskäsitysten mukaisia: ”sitte” (nykyisin ”sitten”) ja ”kanooniseen” (nykyisin ”kanoniseen”). Kuitenkin selvä kirjoitus­virhe (paino­virhe) eli kirjoittajan vahingossa tekemä virhe voidaan korjata, mutta tällöinkin muutos on merkittävä jäljempänä kuvattavalla tavalla.

Varsinkin tieteessä kuuluu hyviin tapoihin ilmoittaa myös ajatusten tai tietojen lähde, vaikka kyse ei olisi suorasta lainauksesta. Tällainenkin lähdemaininta voidaan tehdä eri tavoilla.

Verkkosivujen teossa on keskeistä aluksi määritellä tavoitteet eli se, mitä sivuilla pyritään saavuttamaan. (Korpela & Linjama: Web-suunnittelu.) Tämä on näennäisen itsestään­sel­vää, mutta tavoitteellisuuden unohtamista on kuitenkin aiheellisesti pidetty yhtenä yleisimmistä ja vakavimmista ongelmista. (Nielsen: Top Ten Mistakes of Web Management, verkkosivu.)

Lähdeviitteet kirjoitetaan yleensä sulkeisiin kuten edellä olevissa esimerkeissä. Tämä on myös tyyliohjeiden suositus, ja mm. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas sanoo yksiselitteisesti: ”Referoidun tai lainatun teoksen lähdetiedot merkitään tekstissä kaarisulkeisiin”. Kuitenkin varsinkin motot esitetään usein niin, että lähdeviite erotetaan lainauksesta ajatusviivalla tai kirjoitetaan omalle rivilleen esimerkiksi oikealle sisennettyinä, joko sellaisenaan tai niin, että edellä on ajatusviiva. Seuraavassa on neljä vaihtoehtoa, joista siis viimeinen on suositusten mukainen:

Tulin, näin, voitin. – Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.
– Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.
Julius Caesar
Tulin, näin, voitin. (Julius Caesar)

Lähdeviittausten toteuttamistavoista ks. kohtaa Lähdetiedot ja huomautukset. Käytännössä viittaukset usein toteutetaan alaviitteiden avulla, koska viittauksia on tieteellisissä teksteissä paljon. Ne häiritsisivät lukemista, jos ne olisivat tekstin seassa. Usein käytetään myös menetelmää, jossa viittaus on sulkeissa tekstin joukossa, mutta sisältää vain lyhyen merkinnän, esimerkiksi te­ki­jän nimen yksinään tai yhdessä vuosiluvun kanssa, esimerkiksi ”(Korpela & Linjama 2003)”. Tällöin lopussa on kirjallisuusluettelo, josta lukija voi selvittää, mihin teokseen viitataan.

Tässä ei puututa tarkemmin viitejärjestelmiin, koska yleensä eri julkaisuilla on omat, usein hyvinkin tarkat sääntönsä, joihin niihin kirjoittavan on perehdyttävä. Silloin, kun kirjoittaja voi itse voi valita esitystavan, on tärkeintä se, että lukija saa tietää lainauksen lähteen riit­tä­vän hyvin niin, että hän voi tarvittaessa tämän tiedon perusteella hankkia alku­peräis­teok­sen käsiinsä mahdollisimman helposti. Lisäksi esitystavan on hyvä olla yhte­näi­nen sekä tyyli­syis­tä että selvyyden vuoksi.

Lainausten esittämisen tapoja

Tavallisin tapa ilmaista teksti lainatuksi on käyttää lainausmerkkejä. Tämä sopii hyvin silloin, kun lainaus on lyhyehkö ja osa tekstikappaletta.

Usein väitetään, että Julius Caesar olisi kuollessaan sanonut ”Et tu, Brute!”, suo­men­net­tu­na ”Sinäkin, Brutukseni!”, kun hän huomasi murhaajiensa joukosta ystävänsä Brutuksen. Tiettävästi Caesarin viimeiset sanat olivat kuitenkin ”Ista quidem vis est!”, suo­men­net­tu­na ”Tämähän on väkivaltaa!”

Vaihtoehtona lainausmerkkien käytölle on lainatun tekstin kursivointi. Asiayhteydestä riip­puu, milloin tämä on sopiva ja riittävän selkeä menettely. Etenkin, kun lainataan monia yk­sit­täi­siä sanoja tai lyhyitä katkelmia, kursivointi tekee tekstistä ehkä hiukan miellyttävämmän näköisen kuin lainausmerkkien käyttö. Tällöin kyse on usein ”lainaamisesta” vain melko väljässä merkityksessä.

Usein väitetään, että Julius Caesar olisi kuollessaan sanonut Et tu, Brute!

Lähinnä kaunokirjallisessa esityksessä esitetään henkilöiden sanomiset niin, että aloitetaan uusi kappale ajatusviivalla. Lisätietoja tästä on kohdassa Ajatusviiva repliikkiviivana.

– Meidän taitaa olla aika lähteä, sanoi Matti.
– Niin on, myönsi Liisa.

Lainaus voidaan esittää myös erillisenä tekstilohkona niin, että se taitoltaan erottuu muusta tekstistä. Tämä on varsinkin pitkille lainauksille sopiva tapa. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset (lohkolainaukset).

Johtolauseen liittäminen lainaukseen

Lainaukseen liittyy yleensä johtolause eli lause, joka ilmoittaa, kenen sanoista on kyse, kuten ”Pekka sanoi”. Johtolause voidaan liittää lainaukseen usealla tavalla:

Pitkät lainaukset (lohkolainaukset)

Etenkin jos lainaus on usean kappaleen mittainen, on yleensä parasta esittää se omana loh­ko­naan, ikään kuin muusta tekstistä erotettuna laatikkona. Tavallista on käyttää sisen­nys­tä. Sen sijaan tai sen ohella voidaan käyttää myös poikkeavaa fonttia. Esimerkiksi web-sivul­la voi myös käyttää poikkeavaa taustaväriä. Voidaan jopa korostaa laatikko­mai­suut­ta sillä, että lainauksen ympärillä on reu­na­viivat.

Tavallisesti tällöin ei käytetä lainausmerkkejä, koska käytetty ulkoasu jo erottaa lai­nauk­sen muusta tekstistä. Ulkoasun viesti ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen, ja ääneen luet­taes­sa se katoaa kokonaan. Tämän takia pitäisi tehdä lukijalle muilla keinoin selväksi, että ky­sees­sä on lainaus. Yleensä on syytä esittää ennen pitkää lainausta lyhyt selitys, millaisesta lai­nauk­ses­ta on kyse, ja lainauksen jälkeen tarkempi lähdeviite.

Tietoturvaa ei pidä tehdä mahdollisimman suureksi, vaan riittävän suureksi. Kun tieto­tur­vaa lisätään, kustannukset nousevat ja käyttömukavuus heikkenee. Jossakin vai­hees­sa ei saa­vu­tet­ta­va lisäturva enää vastaa sen saavuttamisen hintaa. Toisaalta käytön helppous on usein saavutettu sillä, että tietoturvasta ei ole lainkaan huolehdittu. Petteri Järvinen on kärjistänyt asian sanomalla, että mukavuuden ja tietoturvan tulo on vakio. Hän kirjoittaa:
Tietoturvan parantaminen vähentää väistämättä käytön mukavuutta ja päin­vastoin. Monet sovellukset ovat tietoturvan kannalta huonoja juuri siksi, että niissä on painotettu liikaa käyttömukavuutta.
(Petteri Järvinen: Tietoturva & yksityisyys. Docendo, 2002. Sivu 43.)

Pitkän lainauksenkin voi kyllä kirjoittaa lainausmerkkejä käyttäen. Silloin suosituksena on, että lainausmerkki on normaalisti vain alussa ja lopussa. Kuitenkin kielitoimiston suositus lisää tähän poikkeuksen: ”Hyvin pitkässä lainauksessa selvyyden vaatiessa voidaan lainaus­merkkejä käyttää kunkin kappaleen alussa ja lopussa.” Mutta on varsin kyseen­alaista, pa­ran­taa­ko menettely selkeyttä. Pikemminkin syntyy epäselvyys. Jos on peräkkäin kaksi kap­pa­let­ta, joista kummankin alussa ja lopussa on lainausmerkki, niin on luonnollista aja­tel­la, että ne ovat kaksi eri lainausta – ehkä samasta lähteestä, mutta eri kohdista.

Tästä toisaalta seuraa, että jos haluaa kirjoittaa peräkkäin useita lainauksia, on syytä tehdä selväksi niiden erillisyys. Muutoin lukija saattaa olettaa, että kyse on edellä kuvatun käytännön mukaisesta yhdestä lainauksesta. Tilannetta voidaan selventää liittämällä kunkin lainauksen perään erikseen lähdeviite, joka tällöin varsinaisen tehtävänsä lisäksi tekee selväksi lainausten erillisyyden.

Joskus on menetelty niinkin, että pitkässä lainauksessa on lainausmerkki jokaisen kap­pa­leen alussa, mutta ei lopussa, paitsi viimeisen lopussa. Tämä ei ole suomen kielen ny­kyis­ten normien mukaista. Sama koskee vuoden 1992 raamatunsuomennoksen käytäntöä, jossa pitkä lainaus saattaa sisältää lainausmerkkejä siihen sisältyvien jakeiden alussa satun­nai­sen näköisesti.

Lainauksen muuttelu

Mitä saa tai pitää muuttaa?

Suoran lainauksen tekstiä ei yleensä saa muutella. Lainaaja ei tietenkään saa muuttaa tekstiä omien käsitystensä ja tavoitteidensa mukaiseksi, ei edes näennäisen viattomalla tavalla kuten selvän asiavirheen korjaamisella. Kirjoitusvirheitäkään ei saa korjata ilman, että merkitään, että tekstiä on muutettu.

Kuitenkin on sallittua, usein jopa välttämätöntä, tehdä lainaukseen muutoksia, joita lai­naa­mi­sen tarkoitus vaatii. Ensinnäkin voidaan lainauksesta jättää pois tekstiosuuksia, joilla ei ole vaikutusta siinä asiayhteydessä, jossa lainausta käytetään. Poistot on kuitenkin mer­kit­tä­vä, eivätkä ne saa johtaa siihen, että alku­peräisen tekstin sisällöstä saa väärän käsi­tyksen. Toiseksi voidaan lisätä selventäviä sanoja tai jopa vaihtaa sanoja toisiin, jotta lainaus olisi sisällöltään ymmärrettävä. Esimerkiksi lainatussa tekstissä olevat pronominit jäävät usein vaille viittauskohdetta, ellei niihin liitetä selittäviä sanoja.

Muutosten merkintä

Yleisesti käytetyt muutosten merkinnän tavat ovat seuraavat:

Muutosten merkintä ei siis ole mitenkään täydellistä, eikä siitä voi päätellä lainatun tekstin tarkkaa asua. Tämä ei ole niiden tarkoituskaan. Muutosten merkinnät vain ilmoittavat, että tekstiä on lainattaessa muutettu. Lukija, joka haluaa tarkasti verrata lainausta alkuperäiseen tekstiin, joutuu kuitenkin tekemään sen erikseen.

Englannin kielessä kirjoitetaan poiston merkintä usein hakasulkeisiin: […]. Suomen kie­les­sä ei vastaava tapaa ole juuri käytetty, eikä tapa edistä selvyyttä. Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan, että poistoa osoittavat ajatusviivat merkitään usein hakasulkeisiin, siis [– –], etenkin silloin, kun on poistettu kokonainen virke tai useampia virkkeitä tai pitempikin jakso. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan samaan tapaan, että ajatusviivat ”voi merkitä” hakasulkeisiin. Lisäys ”Hakasulkeet eivät kuitenkaan ole tässä välttämättömät” voidaan ymmärtää niin, että hakasulkeita suorastaan suositellaan.

Esimerkki lainauksen muuttamisesta

Seuraavassa on kokonainen kappale eräästä alkuperäistekstistä (vanhasta lakitekstistä):

Osakkeenomistajan on pidettävä kunnossa hallitsemansa huoneiston sisäosat ja muut osakkeiden perusteella hallinnassaan olevat tilat. Yhtiö on kuitenkin velvollinen kor­jaa­maan rakenteista johtuvat sisäpuoliset viat sekä pitämään kunnossa huoneistoon asen­ne­tut sel­lai­set lämpö-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihto- ja muut sen kal­tai­set johdot ja kanavat sekä vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huo­neis­toi­hin. Osakkeenomistajan on ilmoitettava yhtiölle viivytyksettä sellaisesta huo­neis­ton viasta tai puutteellisuudesta, jonka korjaaminen kuuluu yhtiölle.

Lainaukseen saatettaisiin ottaa siitä vain osa seuraavasti tilanteessa, jossa olennaista on vain lyhyehkö osa tekstistä.

Vesihanojen korjaus oli tässä tapauksessa asunto-osakeyhtiön järjestettävä ja mak­set­ta­va. Koska nimittäin yhtiöjärjestyksessä ei ole säädöksiä korjausvastuun jakautumisesta, so­vel­let­tiin seuraavaa säädöstä:
[Asunto-osakeyhtiö] on – – velvollinen – – pitämään kunnossa huoneistoon asen­ne­tut sellaiset – – vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huo­neis­toi­hin.
(Asunto-osakeyhtiölain 78 §:n 2. momentti.)

Esimerkki on vanhasta asunto-osakeyhtiölaista. Lakia muutettiin perusteellisesti vuonna 2010.

Huudahdukset lainauksissa

Melko usein käytetään lainauksissa sellaista merkintää kuin ”[!]” tai ”[sic]” korostamaan, että tekstissä oleva erikoinen tai virheellinen kirjoitusasu tai asia on todella alkuperäisestä lai­na­tus­ta tekstistä eikä lainaajan tekemä kirjoitusvirhe. Monet lukijat eivät kuitenkaan tunne tätä tapaa, vaan saattavat ihmetellä sitä. Jos on tarpeen erityisesti korostaa, että esimerkiksi jokin kirjoitusvirhe on alkutekstissä, niin asia on paras sanoa erikseen lainauksen jälkeen.

Englanninkielisessä maailmassa on usein tapana merkitä hakasulkeisiin myös sellaiset muutokset, joissa kirjain on vaihdettu gemenasta versaaliksi tai toisinpäin lauseyhteyden vaatimalla tavalla. Siis jos lainatussa tekstissä on esimerkiksi ”the” näin kirjoitettuna lauseen keskellä, mutta lainaus aloitetaan tällä sanalla, kirjoitetaan ”[T]he”. Suomen kielessä tällainen ei ole tapana, ja on vaikea kuvitella, mitä hyötyä siitä olisi.

Korostukset lainauksissa

Ulkonaiset korostukset kuten kursivointi on pyrittävä säilyttämään alkutekstin mukaisina. Korostuksia ei siis pidä poistaa eikä lisätä.

Jos kuitenkin lisätään korostus, koska jonkin sanan tai ilmauksen korostaminen on lainauksen tarkoituksen kannalta tärkeää, on lainauksen yhteydessä (tai ehkä lainauksen sisällä hakasulkeissa) mainittava asiasta, esimerkiksi lainausta edeltävässä johdannossa ”(Korostus minun)”. Joskus käytetty ilmaus ”Korostus kirjoittajan” on hyvin epäselvä: kumman kirjoittajan, lainatun vai lainaavan tekstin kirjoittajan? Usein käytetään sentapaista merkintää kuin ”(kurs. NN)”, missä ”NN” ovat lainaajan nimikirjaimet. Tämä on kielellisesti hiukan outo tapa lyhentää ”(kursivointi NN:n)” eikä varmaankaan avaudu kaikille lukijoille. Yksinkertaisinta ja selvintä on kirjoittaa lainaus sellaisenaan ja sitä ennen tai sen jälkeen kiinnittää omassa tekstissä huomiota tärkeään ilmaukseen.

Vieraskielinen lainaus

Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa ja kieliä käsittelevissä teksteissä esiintyy usein vieras­kielisiä lainauksia. Muutoin vieraskielisiä lainauksia käytetään lähinnä tieteellisissä jul­kai­suis­sa ja niissäkin harvoin.

Kielenopetusta ja kielitiedettä lukuun ottamatta on useimmiten parasta esittää lainattava, alkujaan vieraskielinen teksti suomennoksena. Ensisijaisesti on syytä käyttää julkaistua suomennosta, jos se on olemassa. Suomentaja on syytä aina mainita alkuperäisen kirjoittajan lisäksi.

Useimmiten ei voida olettaa kaikkien lukijoiden osaavan lainattavan tekstin alkukieltä. Kieltä osaavillekaan ei alkukielinen versio yleensä ole hyödyllisempi kuin suomennos. Joskus kuitenkin alkuteksti on tarpeen, jos tekstissä on erityisen vaikeasti käännettävissä oleva ilmaus tai jos alkukielinen asu on lainauksen tarkoituksen kannalta olennainen. Tällöinkin on syytä yleensä esittää myös suomennos. Jos suomennos antaa riittävän hyvän käsityksen sisällöstä, mutta alkuteksti voi auttaa ymmärtämään vivahteita paremmin, voi alkutekstin esittää alaviitteessä, loppuviitteessä tai (hypertekstissä) sivulla, johon viitataan linkillä.

Vieraskielisiä lainauksia koskevia sääntöjä esitetään vain harvoissa oppaissa ja ohjeissa. Kansainvälisesti ohjeet ovat jossain määrin ristiriitaisiakin sen suhteen, missä määrin lainauksen asua, erityisesti välimerkkien käyttöä, on syytä muuttaa. Seuraavia periaatteita voi kuitenkin pitää suositeltavina:

Lainauksen tapainen otsikko

Lehdissä käytetään usein otsikoita, jotka ovat muodoltaan ikään kuin lainauksia. Niissä ni­me­tään henkilö tai organisaatio, ja sitten on kaksoispiste ja jokin lausuma. Yleensä kyse ei kui­ten­kaan ole suorasta lainauksesta, vaan kaksoispistettä käytetään lyhyyden takia suun­nil­leen merkityksessä ’on esittänyt, että’. Tavallista on, että lausuma aloitetaan ver­saa­lil­la (isolla kir­jai­mel­la), mutta tätä on pidetty virheellisenä (Raija Lehtonen artikkelissa Iso vastaan pieni – korkeakouluopiskelijoiden alkukirjaimet Kieli­kellos­sa 3/2003). Luon­nol­li­sin­ta lienee kuitenkin kirjoittaa tällaiset ilmaisut yleisen käy­tän­nön mukaisesti, vaik­ka luki­jal­le voikin jäädä epäselväksi, onko kyseessä todellinen lainaus. Kuten kaksoispisteen käytön kuvauksessa todetaan, kieli­toimiston nykyisen kannan mukaan versaali ja gemena ovat mo­lem­mat hyväksyttäviä tässä.

KKO: Leikkaus ei aina ole este käräjäreissulle

Lainausmerkit

Sisällys:

Edellisessä kohdassa kä­si­tel­tiin lainausten esit­tä­mis­tä ja mm. mui­den väli­merk­kien käyttöä lai­naus­ten yhtey­des­sä. Seu­raa­vas­sa kä­si­tel­lään itse lai­naus­merk­kejä.

Suomen kielen lainausmerkit

Lainausmerkkien ensisijainen teh­tä­vä on ilmoittaa, että teksti on lai­nat­tu eli siteerattu eli otettu jos­ta­kin kirjallisesta tai suullisesta lähteestä sellaisenaan.

Kirja alkaa virkkeellä ”Sofia Amundsen oli matkalla koulusta kotiin.”
Tavalliset lainausmerkit ja kulmalainausmerkit

Suomen kielessä käytetään lainausmerkkinä joko tavallista lainausmerkkiä (”) tai kulma­lainausmerkkiä (») siten, että samassa asiakirjassa käytetään vain jompaakumpaa. Niiden välillä ei ole merkityseroa.

Hän sanoi: ”Tule tänne!”
Hän sanoi: »Tule tänne!»

Kulmalainausmerkkiä (») käytetään lähinnä kirjoissa, ja sen käyttö on ollut vähenemään päin. Sitä eivät kaikki kielenoppaat edes mainitse, varmaankin paljolti siksi, että sitä on pidetty vain tavallisen lainausmerkin typografisena muunnelmana. Tyylillisesti sitä voidaan pitää huomaa­mat­to­mam­pa­na ja paremmin kaunokirjallisuuteen sopivana kuin tavallista lainaus­merkkiä. Sen etuna on myös se, että se (toisin kuin tavallinen lainaus­merkki) kuuluu Latin-1-merkis­töön, joskaan monet eivät osaa kirjoittaa sitä tietokoneella.

Aiemmin on suomessa ollut muitakin lainausmerkkikäytäntöjä. Ks. selostusta Lainausmerkit suomen kielessä ja niiden kirjoittaminen tietokoneella.

Alussa ja lopussa sama merkki

Lainauksen alussa ja lopussa käytetään samanlaista merkkiä, ei esimerkiksi alussa kään­teis­tä lainaus­merkkiä (“) kuten englannissa.

Hän sanoi: ”En voi.”
He said: “I cannot.”

Virheellinen englannin mukaisten lainausmerkkien esiintyminen suomenkielisessä tekstissä johtuu lähes aina siitä, että teksti on kirjoitettu Word-ohjelmalla vääriä toiminta-asetuksia käyttäen. Englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa Word nimittäin muuttaa lainausmerkit englannin mukaisiksi, ellei tätä erikseen estetä. Ks. kohtaa Wordin oikoluku ja kieliasetukset. Ellei käytettävä Wordin versio tue suomen kieltä, on parasta kokonaan poistaa käytöstä se toiminto, että Word pyrkii muuttamaan lainausmerkit käytetyn kielen mukaisiksi; vrt. koh­taan Wordin virheellisten ”korjausten” estäminen.

Kaksinkertainen lainausmerkki on normaali

Jäljempänä kuvattavaa heittomerkkiä (’) ei pidä yleisesti käyttää lainausmerkkinä. Sillä on omat rajatut käyttötarkoituksensa, joihin kuuluu käyttö puolilainausmerkkinä eräissä tapauksissa.

Nykyisin on varsin tavallista käyttää heittomerkkiä tavallisen lainausmerkin ympärillä. Yleisyydestään huolimatta käytäntö ei ole hyväksyttävä. Se voi aiheuttaa joskus väärin­käsityksiä tai monitulkintaisuutta, koska se saattaa sekoittua edellä mainittuun heittomerkin erikoiskäyttöön.

Lainausmerkit ja vieraskielinen teksti

Suomen kielen mukaisia lainausmerkkejä käytetään lainauksen ympärillä myös silloin, kun lainaus on vierasta kieltä. Yleensä kyse on lyhyestä lainauksesta. Ks. myös kohtaa Vieras­kie­li­nen lainaus.

Hän tokaisee usein ”Who cares?

Lainauksen sisällä on parasta noudattaa tarkoin lainatun tekstin omaa käytäntöä. Tätä ei säännöissä erikseen sanota, mutta se on johdettavissa suoran lainauksen yleisistä peri­aatteista. Jos siis lainattu teksti itse sisältää lainausmerkkejä, pyritään ne säilyttämään alkutekstin mukaisina.

Mainitunlaisessa tapauksessa on parasta tehdä lainauksesta erillinen, esim. sisennetty tekstikokonaisuus (lohkolainaus), jolloin sen ympärille ei tarvita lainausmerkkejä. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset.

Lohkolainauksen käyttö ei kuitenkaan aina tule kyseeseen. Jos esimerkiksi viitataan vie­ras­kie­li­seen teokseen, jonka nimessä on lainausmerkkejä, on parasta kursivoida nimi ja säilyttää lainausmerkit (kuten muutkin välimerkit) alkutekstin mukaisina.

Perehdyin artikkeliin “This bread I break”—language and interpretation.

Joskus tällaisessa tapauksessa ei voida tai ei haluta käyttää kursivointia, vaan koko lainaus pannaan lainausmerkkeihin. Tilanteesta ei ole normia, mutta lainausmerkkien suhteen on parasta menetellä kuten suomenkielisessä tekstissä. Toisin sanoen sisempinä lainaus­merk­kei­nä käytetään suomen kielen mukaista yksinkertaista lainausmerkkiä eli heittomerkkiä. Muut menettelyt johtaisivat sekaviin ja vaikeasti hallittaviin kirjoitusasuihin.

Perehdyin artikkeliin ”’This bread I break’—language and interpretation”.

Lainausmerkkien nimiä ja muotoja

Seuraavaan taulukkoon on koottu eräitä suomen kielessä ja muissa kielissä käytettyjä lainausmerkkejä ja niiden nimityksiä. Mukaan on otettu myös eräitä merkkejä, jotka usein sekoitetaan lainausmerkkeihin. Virallisten nimien lähteenä on tässä eurooppalaisten merkkien suomenkielinen nimistö, vaikka se onkin monin tavoin ongelmallinen.

Eri kielten lainausmerkkejä ja niitä muistuttavia merkkejä
Unicode Virallinen nimi Käyttönimi Huomautuksia
"U+0022 lainausmerkki Ascii-lainausmerkki vain tietokonekielissä
'U+0027 heittomerkki Ascii-heittomerkki vain tietokonekielissä
»U+00BB oikealle osoittava kaksinkertainen kulmalainausmerkki kulmalainausmerkki kirjoissa yleinen
U+201D kokolainausmerkki (tavallinen) lainausmerkki suomen tavallinen lainausmerkki
U+2019 puolilainausmerkki heittomerkki lainausmerkki erikois­tilan­teissa ja heittomerkki
U+201E ylösalainen kokolainausmerkki englannissa alkulainausmerkki
U+2018 ylösalainen puolilainausmerkki englannissa alkulainausmerkki
U+00B4 akuutti-korkomerkki akuutti joskus ääntämisohjeissa osoittamassa edeltävä vokaali painolliseksi
U+2033 kaksinkertainen ylä­puoli­nen indeksointipilkku tuumamerkki; sekuntimerkki tuuman ja (kulma)se­kun­nin merkki ym.
U+2032 yläpuolinen indeksointipilkku minuuttimerkki jalan ja (kulma)mi­nuu­tin merkki ym.
ʺU+02BA (tarkkeenomainen kaksin­kertai­nen ylä­puoli­nen indeksointipilkku) kovan merkin vastine kyrillisen aakkoston kovan merkin vastine trans­lit­te­raa­tios­sa; paino­merkki joissakin mer­kin­tä­ta­vois­sa
ʹU+02B9 (tarkkeenomainen yläpuolinen indeksointipilkku) pehmeän merkin vastine kyrillisen aakkoston pehmeän merkin vastine translitteraatiossa
ˈU+02C8 (tarkkeenomainen pystyviiva) painon merkki pääpainon merkki IPAssa

Kolmella taulukon lopussa mainitulla merkillä ei ole virallista suomenkielistä nimeä. Tässä on esitetty nimet, jotka on muodostettu samoilla periaatteilla kuin viralliset nimet.

Kielenoppaissa käytetään usein sanaa ”kokolainausmerkki”, kun tarkoitetaan tavallista lainausmerkkiä () tai kulmalainausmerkkiä (») erotukseksi puolilainausmerkistä (). Pientä hämmennystä voi aiheuttaa, että edellä mainitussa nimistössä ”kokolainausmerkki” on nimen­omaan tavallisen lainausmerkin nimi.

Ascii-lainausmerkki

Kun esitetään koodinluonteisia ilmaisuja, jotka kuuluvat esimerkiksi johonkin tietokone­kieleen, on säilytettävä niissä esiintyvät lainausmerkit sellaisinaan. Niissä voi merkin vaih­ta­mi­nen toiseen muuttaa koko ilmaisun toimimattomaksi. Tavallisesti kyseessä on tällöin ns. Ascii-lainausmerkki eli konelainausmerkki eli pystylainausmerkki (").

Dokumentin alkuun kirjoitetaan <html lang="fi">.

Ascii-lainausmerkkiä käytetään usein esimerkiksi konekirjoitustekstissä ja sähköpostissa oikean lainausmerkin tilalla merkistörajoitusten takia. Tämä merkki ei kuulu minkään (ihmis)kielen kirjoitusjärjestelmään, mutta sitä käytetään yleisenä korvikkeena eri kielten sääntöjen mukaisille lainausmerkeille. Oikeanlaisten lainausmerkkien käytöllä voi tehdä myönteisen vaikutuksen. Nykyisin jopa painotuotteissa esiintyy Ascii-lainausmerkkejä tai englannin mukaisia lainausmerkkejä tavallisessa suomenkielisessä tekstissä. Ymmär­ret­tä­vyy­teen se ei juuri koskaan vaikuta, mutta ulkonaiseen tyyliin kylläkin.

Kun tietokoneen käyttäjä kirjoittaa näppäimistöltä lainausmerkin, kyseessä on ensi­sijaisesti Ascii-lainausmerkki. Tästä juuri johtuu näiden merkkien yleisyys sähkö­postissa, web-sivuilla ja jopa kirjoissa. Toisaalta monet tekstinkäsittelyohjelmat osaavat käsitellä tekstiä siten, että ne automaattisesti korvaavat Ascii-lainausmerkit kunkin kielen sääntöjen mukaisilla merkeillä. (Tämän takia Ascii-lainausmerkin kirjoittaminen Wordissä vaatii erityistoimia.) Mutta ongelmia syntyy, jos ohjelma ei tunne esimerkiksi suomen kielen sääntöjä tai jos se ei tiedä, että teksti on suomea. Aihetta käsitellään jäljempänä merkkien kirjoittamisen yhteydessä.

Ascii-lainausmerkkiä kutsutaan usein tuumamerkiksi. Toisaalta myös tuuman merkkinä käytettäessä se on vain oikean merkin korvike. Oikea tuuman merkki on erinäköinen, mutta sitä käytetään melko harvoin, koska se puuttuu monista fonteista.

Lainausmerkit kiinni lainatussa tekstissä

Alkulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin ensimmäiseen sanaan. Vastaavasti loppulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin viimeiseen merkkiin. Lainaus­merk­kien ja lainatun tekstin väliin ei siis jätetä tyhjää (toisin kuin ranskassa).

Hän sanoi: »Valtio olen minä.»

Il a dit: « L’état, c’est moi. »

Aloittavan lainausmerkin edelle jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan edelle, ja lopettavan lainausmerkin jälkeen jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen. Tyhjää väliä ei siis jätetä lainauksen perään, jos seuraa välimerkki.

Suomen kielessä välimerkki kirjoitetaan lainausmerkkien sisään vain, jos se kuuluu lai­nat­tuun tekstiin. Edellä olevassa esimerkissä on siis lainattu kokonainen joskin hyvin lyhyt virke, joka päättyy pisteeseen.

Lainausmerkit osoittamassa suoraa lainausta

Lainausmerkkejä käytetään suoran lainauksen eli sitaatin ympärillä. Edellä käsiteltiin lainausten esittämistä yleisesti.

Lainausmerkkien ja muiden välimerkkien suhde

Muiden välimerkkien käyttö lainausmerkkien yhteydessä on varsin hankala ja sekava aihe­piiri. Taustalla on muun muassa se, että halutaan välttää kolmen peräkkäisen välimerkin käyttöä. Tämä taas on usein ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lainaus­merkkien ei pitäisi vaikuttaa muiden välimerkkien käyttöön. Luonnollistahan olisi, että suoran lainauksen sisällä käytetään välimerkkejä tarkoin samalla tavalla kuin lainauksen lähteessä ja että lainaus toi­saal­ta on sitä ympäröivän tekstin kannalta yksi jakamaton kokonaisuus, kuin yksi symboli. Sään­nöt siis kuitenkin osittain poikkeavat tästä.

Pääsäännöt ovat seuraavat:

Toiseen edellä mainituista säännöistä on Kielikellon 2/2006 mukaan seuraava poikkeus: vaikka lainattu teksti loppuu kysymysmerkkiin, voi lainausmerkin jälkeen kirjoittaa pisteen, ”mikäli lainauksella ei ole selvää johtolausetta tai lainauksen kysymysmerkki kuuluu selvästi itse lainaukseen”. Tätä havainnollistetaan seuraavalla esimerkillä, jossa siis voi käyttää tai olla käyttämättä pistettä:

Kirjoita essee aiheesta ”Mihin uskonto vaikuttaa?”
Kirjoita essee aiheesta ”Mihin uskonto vaikuttaa?”.

Kielikellon numeroissa 3/1998 ja 2/2006 sanotaan, että kun sekä lainattu lause että johto­lause ovat kysymyksiä, kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki, nimittäin ennen lainaus­merk­kiä. Loogista olisi kirjoittaa kysymysmerkki tällaisessa tapauksessa myös lainaus­merkin jälkeen.

Kuka kysyikään: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Lehden jälkimmäisessä numerossa vielä hämmennetään lisää sanomalla, että jos kak­sois­pis­teel­lä erotettua johtolausetta ei ole, kysymysmerkki sijoitetaan lainausmerkin jälkeen.

Kuinka moni kirjoitti aiheesta ”Vaatiiko vapaaehtoistyö liikaa”?

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa toistetaan edellä mainitut säännöt samoja esimerkkejä käyttäen.

Säännöstö on siis melkoisen sekava ja vaikea hahmottaa ja muistaa. Selvintä olisikin siir­tyä sellaiseen yksinkertaiseen periaatteeseen, että lainausmerkkien sisään kirjoitetaan lai­nat­tu teksti välimerkkeineen ja lainauksen sisältävään virkkeeseen kirjoitetaan sen ra­ken­teen vaa­ti­mat välimerkit. Tällöin tulisi usein väli­merkki sekä loppu­lainaus­merkin eteen että sen jälkeen.

Lainataanko loppuvälimerkkikin?

Joskus on varsin tulkinnanvaraista, katsotaanko välimerkin kuuluvan lainauksen loppuun. Jos lainaus loppuu kysymys- tai huudahdusvirkkeeseen, on luonnollista ottaa kysymys- tai huutomerkki lainauksen osaksi. Vastaavaa periaatetta on luontevaa soveltaa silloinkin, kun välimerkiksi sopii piste, mutta toisenkinlainen hahmotus on mahdollinen. Jos ajatellaan, että ei ole lainattu kokonaista virkettä eikä lainauksen loppuun siten kirjoiteta pistettä, kuuluu koko virkkeen loppuun piste yleissääntöjen mukaan.

Caesar sanoi: ”Arpa on heitetty!”
Caesar sanoi: ”Arpa on heitetty.”
Caesar sanoi: ”Arpa on heitetty”.

Toisaalta vaikka on lainattu kokonainen virke tai useita virkkeitä, jätetään lainauksen lopusta yleensä piste pois, jos lainaus on kirjoitettu virkkeen sisälle. Tällöin lainauksen johtolause on lainauksen jäljessä tai lainauksella ei varsinaisesti ole johtolausetta.

”Hiljaa hyvä tulee”, hän sanoi.
Hänen mielilauseensa ”Hiljaa hyvä tulee” jäi mieleeni.

Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan hiukan oudosti, että tällaisissa tapauksissa voisi myös käyttää pistettä lainauksen lopussa. Pisteettömyys esitetään kuitenkin tavallisempana vaihtoehtona:

Vaikka siteeraus päättyisi pisteeseen, piste jätetään tavallisesti pois virkkeen jat­kues­sa siteerauksen jälkeen.

Runoilijan sanat ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin(.)” koskettivat minua.

Edellä lainattu esimerkki on sikäli virheellinen, että lainatussa runossa ei ole pistettä kyseisessä kohdassa.

Jos lainataan yleisesti tunnettu sanonta, sananparsi tms., voidaan lainaus aloittaa gemenalla (pienellä alkukirjaimella), vaikka se loogisesti muodostaisi virkkeen.

Hänen mielilauseensa oli ”hiljaa hyvä tulee”.
Sananlaskut ja vastaavat

Sananlaskuja, lentäviä lauseita ja vastaavia ei yleensä kirjoiteta lainausmerkkeihin. Osittain ne oletetaan niin tunnetuiksi, ettei lainausmerkkejä tarvita, osittain taas niiden ajatellaan muotoutuneen itse kielen osaksi – kenties satojen tai jopa tuhansien vuosien kuluessa.

Nuoriso riehui taas ostoskeskuksessa. Voi aikoja, voi tapoja!

Jos kuitenkin puhutaan sananlaskusta tms. sen sijaan, että vain käytetään sitä, se kirjoitetaan lainausmerkkeihin.

Sanonta ”Voi aikoja, voi tapoja!” on kovin kulunut.

Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua

Korjaavatko lainausmerkit tyylirikon?

Lainausmerkkejä käytetään myös osoittamaan ilmaisu jotenkin poikkeukselliseksi. Joskus tällöin on kyse lainauksesta hyvin laajassa merkityksessä: ”lainataan” sana toisesta tyyli­lajis­ta. Lainausmerkkiä pitäisi käyttää sellaisessa tilanteessa vain erityisistä syistä. Englannin kielessä käytetään usein nimitystä scare quotes ’pelotuslainausmerkit’, ja hyvänä sääntönä voikin pitää sitä, että tällaista lainausmerkkien käyttöä vältetään, ellei tarkoitus ole hät­käh­dyt­tää lukijaa.

Jos jokin ilmaus ei sovi tekstin tyylilajiin, lainausmerkkien käyttö yleensä vain nostaa kömmähdyksen näkyvämmäksi.

Valitettavasti jotkin ohjeetkin antavat sellaisen käsityksen, että olisi yleisesti sopivaa tai jopa suositeltavaa kirjoittaa toiseen tyylilajiin kuuluva sana lainausmerkkeihin. Syynä harhaanjohtaviin ohjeisiin on osittain se, että tässä käsiteltyä lainausmerkin käyttöä on vaikeaa kuvailla yleisin sanakääntein.

Jos tekstissä käytetään sen yleisestä tyylilajista poikkeavaa sanaa, niin menettelyn pitäisi olla tietoinen ja harkittu tehokeino. Tavallisimmin sitä ehkä käytetään virkkeen loppu­puolel­la. Siihen liittyy riskejä, mutta ne ehkä kannattaa ottaa. Lainausmerkkien käyttö ei tällöin ole tarpeellista vaan päinvastoin pilaa tehokeinon ja luo lapsellisen vaikutelman.

Ehdotuksen käsittely eduskunnassa on ollut varsin hidasta, koska aihe on lakiteknisesti vaikea, mutta myös siksi että Yhtenäisyyspuolue teki härskin välistävedon.
Arkikieltä ja sanontoja ei lainausmerkkeihin

Usein kirjoitetaan lainausmerkkeihin arkikielen sana tai sanonta, jota käytetään asia­tyylissä. Lainausmerkeillä on tällöin ehkä anteeksipyytelemisen merkitys. Kirjoittaja tietää, ettei sanaa oikeastaan sopisi käyttää, mutta käyttää sitä kuitenkin – ehkä siksi, ettei tunne vastaavaa kirja­kielen sanaa. Tällöin olisi usein parempi jättää lainausmerkit pois, koska ne lähinnä vain kiinnittävät huomiota tyylirikkoon.

Joskus kuitenkin halutaan käyttää arkisanoja vakavan asiatyylin seassa. Tyypillisesti ti­lan­ne on sellainen, että kirjoitetaan virallisia ohjeita tai neuvoja ihmisille, joiden tiedetään käyt­tä­vän asioista tiettyjä nimityksiä. Tämän takia käytetään heille tuttuja sanoja, mutta pannaan ne lainausmerkkeihin. Vaihtoehtona voisi olla lyhenteen ”ns.”, mutta se ehkä koetaan vieraannuttavaksi. Painavin huomautus tämän tyyliseikan johdosta on kuitenkin se, että teksti kannattaisi kokonaisuudessaan kirjoittaa kielellä, jota sen kohderyhmä ymmärtää. Jos ”asiatyyli” ei salli sellaisten sanojen käyttöä, joilla viestistä saadaan ymmärrettävä, niin vika onkin ehkä ”asiatyylissä”.

Oppilaiden tulisi vähentää ”irkkailua” koulun koneilla.
Oppilaiden tulisi vähentää ns. irkkailua koulun koneilla.
Vähentäkää irkkailua koulun koneilla, jotta koneita vapautuu koulutöiden tekemiseen.

Lainausmerkeillä saatetaan myös osoittaa ilmaisu kuvaannolliseksi. Tämä on varsin tavallista koululaisten aineissa. He tuntevat kuvasanonnan, mutta eivät täysin ole ymmärtäneet sen asemaa kielessä.

Yleensä kuvaannollisia sanontoja ei ole syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin. Turhat lainaus­merkit kertovat vain kirjoittajan epävarmuudesta. Jos ilmaisu ei sovi tekstiin ilman lainausmerkkejä, ei se yleensä sovi siihen lainausmerkeissäkään.

Edellä olevaan otsikkoon Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua on ta­hal­li­ses­ti tehty virhe: siinä ei olisi perusteita kirjoittaa sana ”poikkeavaa” lainaus­merk­kei­hin. Koke­mat­to­mat ja joskus kokeneetkin kirjoittajat käyttävät usein aivan liiaksi lainausmerkkejä, koska eivät tiedä tai muista, että normaali kieli on täynnä kuvallisia ilmaisuja. Jos kirjoittaa, että jostakin asiasta nousi ”myrsky”, ilmaisu voidaan lukea jopa niin, ettei kirjoittaja tiedä, että suomen kielessä on aivan tavanomaista käyttää myrsky-sanaa kuvaannollisesti eikä vain ilmakehän ilmiöistä.

Nyt täytyy viilentää tunteita ja siivota kielenkäyttöä.
Liiallinen lainausmerkkien käyttö tekee jopa lapsellisen vaikutelman.
Lainausmerkkien käyttö kuvaannollisen sanan tai sanonnan ympärillä voi luoda jopa kummallisia vaikutelmia:
Aristotelesta pidetään eläintieteen isänä.
Tietokoneen ajokortin ”äitinä” pidetään Kyllikki Karia.

On tavanomaista puhua tieteiden, ideoiden yms. isistä, ja lainausmerkkien käyttö isä-sanan ympärillä olisi omituista. Mutta onko vähemmän omituista käyttää lainausmerkkejä äiti-sanan ympärillä, kun sitä käytetään aivan vastaavassa kuvaannollisessa mer­ki­tyk­sessä?

Sanonnan kuvaannollisuuden korostaminen

Joskus voi kuitenkin olla tarpeen käyttää lainausmerkkejä kuvaannollisuuden erityiseen korostamiseen. Tämä tulee kyseeseen etenkin silloin, kun kirjaimellinenkin tulkinta olisi mahdollinen. Lukija siis ohjataan kahdesta mahdollisesta tulkinnasta siihen, jota tarkoitetaan.

Taikina ”kiehuu” ennen leipomista. [= tapahtuu jotain joka kirjoittajan mielestä muistuttaa kiehumista]
Virhetilanne aiheutti tietokoneen ”kaatumisen”. [= tietokoneen ns. kaatumisen, joutumisen sellaiseen tilaan, että kone pitää käynnistää uudestaan]

Ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, että lukija ymmärtää lainausmerkeillä esitetyn vihjeen. Jopa kömpelö ilmaisu ns. (tai auki kirjoitettuna: niin sanottu) on usein selvempi vihje, vaikka sekään ei ole yksikäsitteinen. Sitä käytettäessä ei ole tyylikästä käyttää lisäksi lainaus­merk­ke­jä. Voidaan kirjoittaa ”kaatumisen” tai ns. kaatumisen, mutta ns. ”kaatumisen” on liioit­telua.

Lainausmerkit kyseenalaistavassa merkityksessä

Vielä voidaan lainausmerkeillä osoittaa oma käsitys jonkin sanan kuvaavuudesta. Joskus lainausmerkit vastaavat lähinnä muka-sanaa, ja useinkin tarkoituksena on ivailla. Voidaan myös vakavassa mielessä ilmaista, että jotakin sanaa pidetään huonona, harhaanjohtavana.

Hän teki ”rakentavan” ehdotuksen. [= Hän teki muka rakentavan ehdotuksen.]
Niihin aikoihin keskusteltiin paljon ”armomurhasta”.
Lainausmerkit vieraan sanan ympärillä

Erikoistapauksissa voidaan lainausmerkkeihin panna vieraan kielen ilmaisu taikka itse se­pi­tet­ty tai vain pienen piirin tuntema sana. Tällöin kyse on sanan outouden koros­ta­mi­ses­ta, tavallaan myös lainatusta sanasta. Tarkoituksena on, että lukija kiinnittäisi erityistä huomiota sanaan, kenties jopa erikseen selvittäisi, päättelisi tai arvaisi sen merkityksen. Etenkin nopeassa lukemisessa voi outo sana jäädä huomaamatta, jolloin viesti ei välity kunnolla tai lukija joutuu myöhemmin palaamaan kyseiseen kohtaan.

Monet radionkuuntelijat inhoavat ”ninkutusta”.

Usein kursiivin käyttö olisi parempi vaihtoehto, mutta se ei aina ole mahdollista tai käy­tän­nöl­lis­tä. Kursiivi korostaa vähemmän. Jos tekstissä esiintyy ”status quo” lainaus­merkeissä, sanotaan oikeastaan lukijoille, että kyseessä on heille outo ilmaisu. Jos taas kirjoitetaan status quo kursiivilla, ei ilmaisua osoiteta varsinaisesti oudoksi, vaan vain normaalitekstistä poikkeavaksi. Jos tekstissä esiintyy status quo aivan normaalin tekstin asussa, oletetaan lukijoiden tuntevan tämän termin. Kirjoitusasun valinta siis riippuu siitä, keille kirjoitetaan. Kursiivin käyttö on usein turvallisin valinta, kun kyse on vieraan kielen ilmaisusta (sitaattilainasta).

Hänestä muodostui teatterielämämme ”l’enfant terrible”.
Hänestä muodostui teatterielämämme l’enfant terrible.
Hänestä muodostui teatterielämämme l’enfant terrible.
Koko sana lainausmerkkeihin

Jos sana, joka halutaan panna lainausmerkkeihin, on yhdyssanan osa, kirjoitetaan lainaus­merkit koko yhdyssanan ympärille. Tämä ohje annetaan Kielikellossa 2/2006 tapauk­seen, jossa kirjoittaja tahtoo näyttää, että ”käyttää esimerkiksi jostain termistä epävirallista muo­toa”, mutta on luonnollista tulkita yleisemmin. Esimerkkinä epä­suotavasta kirjoitus­asus­ta on ”fiber”-laikka.

”fiberlaikka”

Vaikka vain alkuosa käsitetään epäviralliseksi nimitykseksi ja loppuosa on tavallinen sana, kirjoitetaan siis lainausmerkit koko sanan ympärille. Eri asia on, että tällaisissa tapauksissa on erityisen aiheellista ottaa huomioon lehden suositus: ”Tällaiset arkisuutta osoittavat lainausmerkit ovat kuitenkin harvoin tarpeen. Tyylikkäämpää olisi korvata ne esimerkiksi lyhenteillä nk. tai ns.” (Näistä lyhenteistä jälkimmäinen on sopivampi, koska se on paljon yleisempi ja tutumpi.)

Lainausmerkki kielenaineksen ympärillä

Vaihtoehtoja: ”kissa”, kissa, kissa-sana

Eräänlaista lainaamista on sekin, että viitataan kielen sanoihin tai muihin kielen­ainek­siin, kuten sananosiin tai numerojonoihin. Kun puhun sanasta ”kissa”, en viittaa kissaan, vaan kie­len osaseen. Lainausmerkkien käyttö on yksi tavallinen tapa tehdä tällainen ero. Toinen, ny­kyi­sin varsin yleinen menetelmä on sanan kursivointi. Joskus on käytetty alleviivausta. Vaih­to­eh­toi­ses­ti voidaan puhua kissa-sanasta. Muutoinkin ilmaisua usein täsmennetään sana-​sanal­la. Se on hyvä käytäntö etenkin silloin, kun teksti on tarkoitettu ääneen luettavaksi.

”Halla” on peräisin jostakin balttilaisesta kielestä.
Sana ”halla” on peräisin jostakin balttilaisesta kielestä.
Halla on peräisin jostakin balttilaisesta kielestä.
Halla-sana on peräisin jostakin balttilaisesta kielestä.
Englannin sanan aquarium monikko on joko aquariums tai latinan mukaisesti aquaria.
Englannin sanan ”aquarium” monikko on joko ”aquariums” tai latinan mukaisesti ”aquaria”.

Käsitteellisesti sanottuna tässä on kyse siitä, että ilmaistaan sanojen tai muiden kielenainesten kuuluvan objektikieleen eli kieleen, josta sanotaan jotain, erotukseksi sanojen normaalista käytöstä. Kun kieltä käy­te­tään kielen kuvaamiseen, esimerkiksi kerrotaan suomen sanoista suomeksi, pitää olla tarkkana, ettei­vät käsitetasot sekaannu toisiinsa. Tässä käsitellyillä merkintätavoilla pyritään huolehtimaan tästä.

Vaihtoehtoja on siis monia, ja tässäkin oppaassa on käytetty eri kohdissa eri tapoja. Usein lauseyhteys ja tällaisten ilmaisujen paljous ratkaisevat, mikä tapa on sopivin. Paljolti kyse on myös makuasiasta ja typografisesta kokonaisvaikutelmasta.

Yleinen suuntaus on, että kielenaines mieluummin kirjoitetaan kursiivilla kuin pannaan lainausmerkkeihin. Tätä voidaan pitää myös nykyisenä suosituksena. Kielikello 2/2006 sanoo lainausmerkkien käytöstä tässä yhteydessä: ”Näin voi edelleenkin tehdä, mutta nykyään käytetään myös muita tekstinkäsittelylaitteiden suomia erottelukeinoja, useimmiten kursiivia.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa otetaan kantaa hiukan vahvemmin: lainausmerkeistä sanotaan, että niitä ”käytetään silloin, jos ilmausta ei voi kursivoida.”

Tässä oppaassa kuitenkin kirjoitetaan kielenainekset useimmiten lainaus­merk­kien väliin. Osa­syy­nä on, että kursiivin käyttö on useissa tapauksissa mahdotonta tai epäsuotavaa, koska se voi

Onko lainausmerkeillä ja kursivoinnilla merkitysero?

Vanhastaan on edellä käsitellyissä yhteyksissä lainausmerkkien merkitys ollut sama kuin kur­si­voin­nin. Kuitenkin uusissa kielenoppaissa ja ohjeissa esiintyy sellaista käytäntöä, että suositeltava ilmaisu on kursiivilla, virheelliseksi tai huonommaksi sanottu lainaus­mer­keis­sä. Tarkoituksena on ehkä vieraannuttaa kirjoittaja ja lukija väärästä ilmaisutavasta osoittamalla se lainatuksi, vaikka mistään varsinaisesta lainauksesta ei yleensä ole kyse. Esimerkki Kie­len­huol­lon käsi­kirjasta (kohdasta, joka selittää etunimien taivutusta):

Poikkeus on Säde, joissa on pitkä e: Säteen, ei ”Säden”.

Tätä käytäntöä ei kuitenkaan selitetä eikä useinkaan noudateta johdonmukaisesti, koska on tilanteita, joissa jompikumpi tapa on käytännössä mahdoton käyttää. Käytäntöä ei voi suo­si­tel­la senkään takia, että loogisesti rinnasteiset ilmaisut kirjoitettaisiin eri tavalla.

Merkkien lainaaminen

Yksittäisiä merkkejä mainittaessa voidaan käyttää jotakin seuraavista tavoista (tässä esimerkkinä pykälämerkki):

Menetelmä Esimerkki Huomautus
Merkki itsessään § Usein epäselvä.
Lainausmerkit ”§” Melko selkeä, mutta ei sovi kaikille merkeille.
Kursivointi § Useimmiten epäselvä. Ei sovi kaikille merkeille.
Yhdyssana, jälkiosana merkki-sana §-merkki Toimii yleensä. Käytä mahdollisuuksien mukaan yhdistävää yhdys­merkkiä.
Merkki-sana merkin edellä merkki § Toimii yleensä. Käytä yhdistävää välilyöntiä.
Merkin nimi pykälämerkki Merkkien nimet ovat usein vakiin­tu­mat­to­mia.
Unicode-koodimerkintä U+00A7 Yksilöi merkin teknisesti. Ei sovi yleis­tajuiseen esitykseen ainakaan ilman selitystä.

Usein merkin nimen loppuosana on merkki-sana. Esimerkiksi sellainen ilmaus kuin §-merkki on tietysti tarkoitettu luettavaksi pykälämerkki, ei pykälämerkkimerkki.

Selvin menettely on yleensä yhdistelmä: mainitaan merkin nimi ja sen jälkeen itse merkki lainausmerkeissä taikka sulkeissa. Välissä on hyvä käyttää yhdistävää välilyöntiä.

Käytä pykälämerkkiä ”§” vain numeron jäljessä.
Käytä pykälämerkkiä (§) vain numeron jäljessä.

Jos merkkiä mainittaessa lauseyhteys vaatii taivutetun muodon käyttöä (kuten edellisissä esimerkeissä), on parasta käyttää merkin nimeä tai merkki-sanan avulla muodostettua il­maus­ta. Yleisten sääntöjen mukaisesti taivutuspääte liitetään merkkiin kaksoispisteen avul­la; ks. kohtaa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus. Tällöin ei lainausmerkkien käyttö yleen­sä ole tyylikästä, mutta kursivointi voi selventää. Tällaiset ilmaukset ovat perus­tel­ta­vis­sa vain sil­loin, kun tilanahtaus estää selvemmän ilmauksen käytön esi­mer­kik­si taulukossa.

Käytä §:ä vain numeron jäljessä.

Joskus on tarpeen puhua myös lainausmerkeistä ja heittomerkeistä merkkeinä. Tällöin lai­naus­merk­kien käyttö olisi varsin epäselvää (esim. ”””) ja kursivointi hyödytöntä. Joskus täl­lai­ses­sa tilanteessa käytetään pienempi kuin -merkkiä ja suurempi kuin -merkkiä kulma­lainaus­merk­kien tavoin. Toinen vaihtoehto on pystyviivojen käyttö.

Suomen kielen normaali lainausmerkki on <”>, ei <">.
Suomen kielen normaali lainausmerkki on |”|, ei |"|.

Lainausmerkit nimen ympärillä

Varsinkin aiemmin on käytetty lainausmerkkejä erisnimien ympärillä monissa tilanteissa. Käyttö on kuitenkin vähentynyt. Emme enää kirjoita, että matkustetaan ”Cinderellalla”. Joissakin tapauksissa lainausmerkkien tai esimerkiksi kursivoinnin käyttö voi kuitenkin olla tarpeen erisnimiluonteen korostamiseksi. Seuraavassa puhutaan tietystä elokuvasta:

Kieślowskin ”Sininen” on hyvin koskettava.
Kieślowskin Sininen on hyvin koskettava.

Mitä tunnetummasta kirjan, elokuvan, TV-ohjelman, muun teoksen, kurssin tms. nimestä on kyse, sitä luonnollisempaa on kirjoittaa se normaalina tekstinä. Asiaan vaikuttaa myös se, miten helposti tekstiyhteydestä näkee, että kyse on nimestä.

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kolme kertaa.
”Inho” on vaikuttanut minuun syvästi.

On kuitenkin vakiintunut tapa käyttää lainausmerkkejä lempinimen ympärillä silloin, kun lempinimi mainitaan virallisen nimen ohella, usein sen sisällä.

Harry ”Hjallis” Harkimo

Kirjallisten teosten, musiikkiteosten ym. nimet kirjoitetaan painotekstissä perinteisesti kursiivilla ilman lai­naus­merk­ke­jä. Lainausmerkkejä on ruvettu käyttämään kursivoinnin sijasta silloin, kun kursiivia ei voida, osata tai haluta käyttää.

Kun mainitaan teoksen osa, esimerkiksi kirjan luku tai runokokoelman runo, käytetään yleensä lainausmerkkejä (ilman kursivointia). Esitystapa saattaa oudoksuttaa siihen tot­tu­ma­ton­ta, mutta siinä on oma logiikkansa. (Tosin logiikkaa horjuttaa se, että runon nimi saa­te­taan kirjoittaa kursiivilla, etenkin jos se käsitetään itsenäiseksi teokseksi.) Vastaavaa tapaa nou­da­te­taan painotekstissä myös viitattaessa aikakausijulkaisussa ilmestyneeseen artik­ke­liin: lehden nimi (joka käsitetään ikään kuin teoksen nimeksi) kirjoitetaan kursiivilla, ar­tik­ke­lin nimi lainausmerkkeihin.

kirjan Alaston apina luku ”Uteliaisuus”
kirjoitus ”Onko kansalla varaa suomeen?” (Kanava 6/2007)

Lainausmerkki toiston merkkinä

Lainausmerkkiä käytetään joskus osoittamaan tiedon toistumista taulukoidussa esityksessä. Tällöin on sallittua kirjoittaa toistomerkki kyseisen sarakkeen alkuun (”sarkaimen kohdalle”); standardin SFS 4175 mukaan näin menetellään ”yleensä”, kun taas Kielikello 2/2006 esittää tämän ohjeena, vaikka ohjetta ei sen omassa esimerkissä noudatetakaan.

Tässä käytettävän merkin voisi tulkita myös merkiksi ditto mark  (U+3003), joka kuitenkin sisältyy vain harvoihin fontteihin.

Merkintätavassa käytetään joskus myös kulmalainausmerkkiä (»).

Ville Virtanen Helsinki
Lasse Lahtinen
Mikko Mäkelä

Sääntöjen mukaan käytetään tällöin pelkkää lainausmerkkiä, mutta edelleen yleinen on pitempi ilmaisu, jossa lainausmerkin ympärillä on ajatusviivat (–”– tai –»–). Monien mielestä tällainen ilmaisutapa on selkeämpi.

Ville Virtanen Helsinki
Lasse Lahtinen –”–
Mikko Mäkelä  –”–

Tässä kuvattu merkintäkäytäntö on harvinaistunut. Sitä käytetään lähinnä käsin kir­joi­tet­taes­sa. Tietokoneella tehdyissä taulukoissa sitä ei juuri käytetä, vaan teksti toistetaan. Tämä joh­tuu muun muassa siitä, että lajittelussa ja muussa muokkauksessa eivät ohjelmat yleensä osaa käsi­tel­lä lainausmerkillä osoitettua toistoa.

Puolilainausmerkki eli heittomerkki

Sisällys:

”Puolilainausmerkki” ja ”heittomerkki” ovat saman merkin () eri nimiä, joita käytetään sen mukaan, missä mer­ki­tyk­ses­sä tätä merkkiä käytetään. Sitä käy­te­tään toisaalta lainaus­merk­ki­nä eräis­sä erikoistehtävissä, toisaalta sanan­sisäi­se­nä merkkinä.

Usein on haluttu erottaa puoli­lainaus­merkki ja heittomerkki toi­sis­taan. Koska kyse kuitenkin on saman­tapai­ses­ta käytöstä (välimerkki sanan laa­jas­sa merkityksessä) ja koska ne ovat kes­ke­nään täysin saman­näköi­set, niitä ei eroteta toisistaan merkkien koo­dauk­ses­sa esimerkiksi Unicode-stan­dar­dis­sa. Siksi on tek­ni­ses­ti parempi puhua niistä yhtenä merkkinä, jolla on eri käyttötarkoituksia ja eri nimiä, kuin kahtena saman­näköisenä merkkinä.

Puolilainausmerkki erikoislainausmerkkinä

Puolilainausmerkin tehtävät

Puolilainausmerkkiä käytetään lainausmerkkinä kahdessa tapauksessa:

Puolilainausmerkkiin liittyvät välien käytön säännöt ovat samat kuin lainausmerkkiä koskevat.

Jos lainausmerkeissä olevan lainauksen sisällä on puolilainausmerkeissä oleva ilmaus, ei kirjoitusasusta voi päätellä, onko alkuperäisessä tekstissä käytetty lainausmerkkejä vai puoli­lainaus­merkkejä. Olipa alkutekstissä ilmaus ”epäselvyyksistä” tai ilmaus ’epä­sel­vyyk­sis­tä’, niin lainausmerkkien sisällä on ’epäselvyyksistä’. Jos tämä on mer­ki­tyk­sel­lis­tä, on pa­rem­pi esittää lainaus esimerkiksi sisennettynä lohko­lainauk­se­na, jolloin sen ympärille ei tule lai­naus­merk­ke­jä ja kaikki sen sisältämät välimerkit säilytetään alkuperäisinä.

Kirjoitit seuraavasti:
Asiassa on ollut ’epäselvyyksiä’?
Mitähän tarkoitit sillä? Joka tapauksessa käytit välimerkkejä väärin, koska käytit puolilainausmerkkejä (’) normaalien lainausmerkkien (”) sijasta.
Puolilainausmerkin muoto

Suomessa puolilainausmerkki (kuten lainausmerkkikin) on samanlainen lainauksen alussa ja lopussa, ei esimerkiksi merkki ‘ lainauksen alussa kuten englannissa. Sen muotoa on havain­nol­lis­tet­tu rinnastuksilla kohdassa Lainausmerkkien nimiä ja muotoja.

Puolilainausmerkki on erotettava ns. Ascii-heittomerkistä ('), jota usein joudutaan käyt­tä­mään esimerkiksi konekirjoitustekstissä ja sähköpostissa puolilainausmerkin tilalla mer­kis­tö­rajoi­tus­ten takia. Tekstinkäsittelyssä ja painoteksteissä Ascii-heittomerkin käyttö tulisi ra­joit­taa sellaisiin merkintöihin, joihin se kuuluu jonkin tietokonekielen tms. mää­ri­tel­män mu­kaan. Vrt. Ascii-lainausmerkkiä koskeviin huomautuksiin.

Arkikielessä puolilainausmerkkiä ja varsinkin Ascii-heittomerkkiä kutsutaan usein nimellä ”hipsu”.

Käytännössä puolilainausmerkki tavallisimmin kirjoitetaan käyttämällä näppäintä, joka on tavallisessa suomalaisessa näppäimistössä Ä-näppäimen oikealla puolella. Varsinaisesti se tuottaa Ascii-heittomerkin, mutta tekstinkäsittelyohjelma osaa yleensä automaattisesti muun­taa sen oikeanlaiseksi heittomerkiksi. Tämä kuitenkin riippuu ohjelmasta. Esimerkiksi sähköpostiohjelmat ja verkkopalvelujen käyttöliittymät eivät yleensä tee sellaisia muun­nok­sia, vaan käyttäjän pitää osata itse kirjoittaa oikea merkki.

Puolilainausmerkin tilalla ei pidä käyttää myöskään akuuttia aksenttia (´), jota se ulko­näöl­tään usein muistuttaa.

Akuutti aksentti saadaan aikaan tarkenäppäimellä, joka on +-näppäimestä oikealle, ja se on tarkoitettu käytettäväksi tarkkeellisten kirjainten kuten é kirjoittamiseen. Jos huoli­mat­to­mas­ti kirjoitetaan esimerkiksi sana vaa’an niin, että heittomerkkinäppäimen sijasta painetaan tarkenäppäintä, saadaan aikaan aivan väärä asu vaaįn. Virhe on yllät­tä­vän yleinen.

Typografisia ongelmia syntyy melko usein siitä, että puolilainausmerkki on liian lähellä viereistä kirjainta. Ahtautta syntyy muun muassa i-kirjainten välissä. Tähän kan­nat­tai­si kiin­nit­tää huomiota ainakin otsikoissa ja muissa hyvin näkyvissä ja isoissa teksteissä. Yleensä jo pieni välistyksen lisäys parantaa tilannetta.

rei’itys [ei välistyksen säätöä]
reiitys [lisätty 0,1 em heittomerkin kummallekin puolelle]
Peräkkäiset lainausmerkit

Edellä mainittu ahtausongelma on erityisen paha silloin, kun lainausmerkkejä on peräkkäin. Näin käy silloin, kun lainaus­merkeissä oleva ilmaus alkaa ilmauksella, joka on lainausmerkeissä. Muodollista estettä ei ole seuraavanlaiselle kirjoitusasulle:

Hän sanoi ”En käyttänyt sanaa ’kissa’” ja vaikeni sitten.

Puolilainausmerkin ja lainausmerkin yhdistelmä näyttää kuitenkin oudolta. Tällaisessa tilanteessa voi lisätä merkkien välistystä hiukan:

Hän sanoi ”En käyttänyt sanaa ’kissa” ja vaikeni sitten.

Yleensä on kuitenkin parempi muuttaa ilmaisua jotenkin.

Hän sanoi ”En käyttänyt sanaa kissa” ja vaikeni sitten.
Puolilainausmerkki merkityksen selityksissä

Edellä kuvattu puolilainausmerkin toinen käyttötapa on tavallinen lähinnä kielitieteellisissä tai muuten kieltä käsittelevissä teksteissä. Sen takia on outoa, että käyttö on usein vir­heel­lis­tä tai ainakin kyseenalaista.

Oikeanlaista käyttöä on sellainen, jossa puolilainausmerkit ovat sanan tai muun ilmauk­sen ympärillä selventämässä, että kyseessä on merkityksen selitys. Selitettävä ilmaus esiintyy yleen­sä tekstissä hiukan aiemmin, usein juuri ennen selittävää ilmausta, ja se on yleensä ta­val­li­sis­sa lainausmerkeissä tai kursivoituna. Tämä johtuu siitä, että ilmaus esi­te­tään kielen­ainek­se­na, jota käsitellään, sen sijaan, että sitä käytettäisiin normaalisti.

Tällaisilla merkintätavoilla voidaan esittää tiiviissä muodossa esimerkiksi se ajatus, että eräiden ruotsinkielisten paikannimien loppu -lax ei johdu ruotsin kielen sanasta lax, joka tarkoittaa lohta:

Nimen loppuosa -lax ei johdu sanasta lax ’lohi’.
Nimen loppuosa ”-lax” ei johdu sanasta ”lax” ’lohi’.

Sen sijaan on tarpeetonta ja ehkä hämmentävääkin käyttää yksinkertaisia lainausmerkkejä esimerkiksi seuraavanlaisessa ilmauksessa: Nimen loppuosa -lax ei johdu ’lohta’ tar­koit­ta­vas­ta sanasta lax. Ilmaisussa ”lohta tarkoittava” käytetään sanoja normaalisti, joten voidaan kirjoittaa seuraavasti:

Nimen loppuosa -lax ei johdu lohta tarkoittavasta sanasta lax.
Puolilainausmerkin väärinkäyttöä

Melko yleisesti käytetään puolilainausmerkkiä tavallisen lainausmerkin tilalla. Syynä voi osittain olla brittienglannin vaikutus. Osasyynä saattaa olla se, että heittomerkki on hiukan helpompi kirjoittaa tietokoneella, koska tavallisen lainausmerkin kirjoittamiseen tarvitaan yleensä Vaihto- eli shift-näppäintä avuksi.

Esiintyy myös sellaista ajattelua, että puolilainausmerkkiä sopii käyttää osoittamaan sana kuvaannolliseksi, ivalliseksi tms. Tämä merkitsee, että kirjoitettaisiin tiedote kertoi ”raken­ta­vas­ta” ehdotuksesta, jos halutaan korostaa, että tiedote käytti sanaa rakentava, mutta tiedote kertoi ’rakentavasta’ ehdotuksesta, jos itse käytetään sanaa rakentava ivallisessa merki­tyk­ses­sä. Tämä ei kuitenkaan ole suomen kielen normien mukaista, vaan kummassakin tapauksessa käytetään tavallista lainausmerkkiä. Ei myöskään ole realistista olettaa, että lukijat ym­mär­täi­si­vät erilaisten lainausmerkkien tarkoittavan erilaisia asioita.

EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Lainausmerkit sanotaan:

Säädöstekstissä on käytettävä puolilainausmerkkejä ainoastaan seuraavanlaisissa tapauksissa:
Euroopan unionin jäsenvaltiot, jäljempänä ’jäsenvaltiot’, perustavat tällä yleissopimuksella Euroopan poliisiviraston, jäljempänä ’Europol’.
Tässä sopimuksessa tarkoitetaan ’yleissopimuksella’ Euroopan unionista tehdyn sopimuksen K.3 artiklan perusteella tehtyä yleissopimusta tietotekniikan käytöstä tullialalla.

Kuvatun lainen puolilainausmerkkien käyttö ei ole suomen kielen yleisten normien mukaista. Sitä ei noudateta johdonmukaisesti EU:n teksteissäkään, vaan niissä esiintyy tällaisissa yhteyksissä myös tavallisia lainausmerkkejä ja myös lainausmerkkien pois jättämistä.

Ei lainausmerkkien vuorottelua

Joidenkin kielten säännöissä on määritelty, mitä tehdään, jos lainauksia on enemmän si­säk­käin. Tällöin saattaa olla käytössä vuorottelusääntö esimerkiksi niin, että uloimmat lainaus­mer­kit ovat kaksinkertaiset, lähinnä sisimmät yksinkertaiset, seuraavaksi sisimmät taas kak­sin­ker­tai­set jne. Suomen kielen säännöissä ei asiaan ole otettu kantaa. Toisaalta sään­tö­jen mu­kaan si­sem­pi­nä lainausmerkkeinä käytetään yksinkertaisia lainausmerkkejä, joten eril­li­sen kan­nan­oton puuttuminen merkitsee, että vuorottelua ei ole.

Hyvä on. [alkuperäinen teksti]
Matti sanoi: ”Hyvä on.” [yksinkertainen lainaus]
Maija kertoi: ”Matti sanoi: ’Hyvä on.’” ​[lainaus lainauksen sisällä]
Kirjan sivulla 42 on seuraava kuvaus: ”Maija kertoi: ’Matti sanoi: ’Hyvä on.’’” ​[lainaus sellaisen lainauksen sisällä, joka on lainauksen sisällä; lopussa on kolme yksinkertaista lainausmerkkiä ja yksi tavallinen lainausmerkki]

Tilanne on onneksi varsin harvinainen, ja useimmiten se on vältettävissä esimerkiksi esittämällä uloin lainaus lohkolainauksena.

Kirjan sivulla 42 on seuraava kuvaus:

Maija kertoi: ”Matti sanoi: ’Hyvä on.’”

Puolilainausmerkki heittomerkkinä

Yleiskatsaus heittomerkin käyttöön

Puolilainausmerkkiä käytetään heittomerkkinä sanan sisällä toisaalta osoittamaan tavun­rajaa, toisaalta vieraan sanan ja sen suomalaisen päätteen välissä. Tarkemmin sanoen heitto­merk­kiä käytetään

Lisäksi heittomerkkiä käytetään

Seuraavassa tarkastellaan näitä eri tapauksia tarkemmin.

Heittomerkki tavunrajaa osoittamassa
Heittomerkki kahden saman vokaalin välissä: vaa’an

Kun heittomerkkiä käytetään kahden saman vokaalin välissä, se osoittaa ne eri tavuihin kuu­lu­vik­si. Yleensähän kaksi samaa vokaalia tarkoittaa suomessa pitkää vokaalia. Käy­tän­nös­sä tavunrajan osoittaminen ei tällaisissa tapauksissa olisi välttämätöntä, mutta se on vakiin­tu­nut kirjoitussääntö.

Käytännössä kyse on k:n astevaihtelun synnyttämistä tilanteista. Kun vahvassa asteessa on k kahden saman vokaalin välissä, tulkitaan nykyisin, että heikossa asteessa on yleensä pitkä vokaali, ei tavunrajaa, esimerkiksi haka : haat (ei ha’at). Tavun­raja esiintyy ja heitto­merkkiä käytetään seuraavissa tilanteissa:

Viimeinen kohta ei ole normien kannalta aivan selvä, koska sanakirjat, kieliopit ja kielenohjeet eivät kuvaa asiaa täsmällisesti.

Esimerkiksi sanat ”rei’itys” ja ”rei’issä” ääntyvät yleensä ”reijitys” ja ”reijissä”. Kirjoitusasu on tällaisissa tapauksissa kuitenkin sellaisen ajatuksen mukainen, että i-äänteiden välissä ei ole mitään äännettä. Heittomerkillä on tarkoitus osoittaa, että i-vokaalit eivät kuulu samaan tavuun eli eivät muodosta pitkää vokaalia.

Jos sanoista säkä (merkityksessä ’eräiden nisäkkäiden selän korkein kohta’) ja häkä joudutaan käyttämään heikkoasteisia muotoja, on melko ta­val­lis­ta kirjoittaa heittomerkki, esimerkiksi sä’än ja hä’än. Tällöin heittomerkki ei ole niinkään osoi­tus tavunrajasta (jota ei yleensä tällaisissa sanoissa liene) kuin tapa auttaa lukijaa hah­mot­ta­maan sana, erityisesti että kyse ei ole sanan sää tai sanan häät muodosta. Kielen sään­tö­jen mu­kai­se­na tapaa ei kui­ten­kaan voi pitää.

Aiemmin käytettiin heittomerkkiä paljon useammin sanoissa, joissa vokaalien välinen k on astevaihtelussa, myös tapauksissa, joissa ei edes ole tavunrajaa. Esimerkiksi verbin jakaa käskymuoto saatettiin tämän takia kirjoittaa ja’a. Tällainen käytäntö on hyvin vanhahtavaa, eikä sitä pidä käyttää kuin siteerattaessa vanhoja tekstejä, joissa se esiintyy (”ma lu’in rivin, lu’in kaks”).

Heittomerkki vokaaliyhdistelmää selventämässä: ha’uissa

Sääntöjen mukaan jää tavunraja osoittamatta, jos sanassa on peräkkäin kolme erilaista vo­kaa­lia. Täten esimerkiksi hauissa voi olla joko sanan haku tai sanan hauki muoto. Jär­jes­tel­mä on epälooginen, koska juuri tällaisissa tapauksissa tavunrajan osoittaminen olisi käy­tän­nös­sä usein tarpeen, ei niinkään kahden saman vokaalin välissä.

Selvyyden vuoksi saat­taa siis jos­kus olla perusteltua lisätä sanaan heittomerkki, esi­mer­kik­si ha’uissa. Tätä ei usein­kaan mai­ni­ta heittomerkin käytön ohjeissa, mutta Kieli­kellon 3/1998 heitto­merkki­ohje esittää:

Selvyyden vuok­si voi joskus olla tarpeen merkitä kahden eri vokaalinkin väliin osuva tavuraja.
ha’uissa (< haku)
hauissa (< hauki)

Loogista olisi, että sanan hauki elatiivi (ja sanan hauis partitiivi) kirjoitetaan hau’ista tavunrajan osoittamiseksi.

Uu­dem­pi Kielikellon 2/2006 heitto­merkki­ohje ei sisällä sellaista mainintaa, ei myöskään standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175), Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas eikä Kieli­toimiston ohje­pankin heitto­merkki­ohje. Kuitenkin Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. painoksessa s. 195) selventävän heittomerkin jopa suositeltavana:

Selvyyden vuoksi on syytä käyttää heittomerkkiä lisäksi sellaisissa harvi­nai­seh­kois­sa muodoissa kuin haku : ha’uista (vrt. hauki : hauista) ja ruko : ru’oilla (vrt. ruoka : ruoilla).

Aiemmin heittomerkkiä saatettiin suositella vahvemmin, joskaan ei täysin johdonmukaisesti. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi ottaa kantaa seuraavasti:

Jos kolmen tai neljän vierekkäisen vokaalin­merkin yhtymässä on olemassa, varsinkin nopeasti lukiessa, mahdollisuus diftongittaa tavalla, jota ei tarkoiteta, on heitto­merkin tavu­rajalla käyttäminen paikallaan. Esim. (haku :) ha’uissa, (hauki :) hau’issa, (hyöky :) hyö’yissä, (ruko :) ru’oissa, (ruoka :) ruo’issa ( ~ ruuissa), (täky :) tä’yillä. Sensijaan aion, auennut, huoistuu, huoistaa, kaiun, kieuin, kiuas, leuan jne., joissa mainittua mahdolli­suut­ta ei juuri ole, kirjoi­te­taan ilman heitto­merkkiä.

Sellaista melko yleistä heittomerkin käyttöä kuin vaa’oissa ei voine pitää nykyisten sääntöjen mu­kai­se­na. Se on ehkä syntynyt siitä, että tavallisemmissa yksikkömuodoissa kuten vaa’assa käy­te­tään heitto­merkkiä. Peri­aatteessa heittomerkin käyttöä voisi kuitenkin perustella edellä mainitulla ohjeella, joka sallii sen ”selvyyden vuoksi”.

Heittomerkki sivistyssanoissa vokaalien välissä

Aiemmin käytettiin joissakin harvoissa lainasanoissa heittomerkkiä osoittamassa tavunrajaa. Esimerkiksi sana ”oologia” ääntyy Nykysuomen sanakirjan mukaan ”o-ologia” eli alun o-kir­jai­met kuuluvat eri tavuihin. Tämän mukaisesti se joskus kirjoitettiin ”o’ologia”. Nykyisin se ilmeisesti lausutaan niin, että alussa on pitkä o-äänne, jolloin ei herää kysymystä, tar­vit­tai­siin­ko heitto­merkki. Vastaavista syistä sellaiset kirjoitusasut kuin ”ko’or­di­naa­tis­to” ja ”no’ologia” ovat täysin vanhentuneita.

Sanaan ”kooperaatio” liittyy Kielitoimiston sanakirjassa ääntämis­ohje [ko-ope-], mikä lienee tulkittava niin, että se ääntyy yhdyssanana, jonka alkuosa on ”ko-”. Kirjoitusasussa ei siis kuitenkaan osoiteta tätä, ei myöskään peräkkäisten o-vokaalien kuulumista eri tavuihin. Aiemmin on joskus käytetty kirjoitusasua ”ko’operaatio”, mutta loogisin, ääntämystä vastaava asu olisi ”ko-operaatio”. Vastaava koskee sanaa ”kooperatiivinen”.

Sanan jakaminen heittomerkin kohdalta

Jos sana, jossa heittomerkki on tavujen rajalla, jaetaan eri riveille kyseisestä kohdasta, jää heittomerkki pois. Tällainen jako voi kuitenkin hämmentää lukijaa, joten sitä suosi­tel­laan välttämään. Se myös rikkoo sitä yleistä periaatetta, jonka mukaan vokaalien välistä ei jaeta (paitsi yhdysosien rajalta).

vaa’assa
vaa-
assa
Heittomerkki vieraan sanan taivutuksessa ja johdoksissa

Vieraan sanan taivutuksessa heittomerkki erottaa perusmuodon ja taivutuspäätteen toi­sis­taan. Se selventää sanan rakennetta. Sääntöjen mukaan heittomerkkiä kuitenkin käy­te­tään vain tarkoin rajatuissa tapauksissa. Pääsääntö on, että heittomerkkiä käytetään tai­vu­tus­päät­teen edellä, jos sanan perusmuoto loppuu kirjoituksessa konso­nant­tiin, mut­ta ään­tä­myk­ses­sä vokaaliin.

Bordeaux : Bordeaux’ssa [bordoo : bordoossa]
show : show’hun [šou : šouhun]

Vieraiden sanojen taivutusta käsitellään tarkemmin jäljempänä. Ks. erityisesti kohtia Pääteongelmia: Fermatin vai Fermat’n? ja Heittomerkin käyttö selvyys­syistä.

Edellä esitettyä sääntöä sovelletaan silloinkin, kun taivutettu muoto on yhdyssanan osa, vaikka näin syntyvä ilmaus voi hiukan oudoksuttaa.

Bouvet’nsaari
bordeaux’ndoggi

Sen sijaan yhdyssanoissa ei käytetä heittomerkkiä osien välissä silloin, kun alkuosa loppuu kirjoituksessa konsonanttiin ja ääntämyksessä vokaaliin. Selvyyden vaatiessa voi käyttää yhdysmerkkiä yhdysosien välissä.

bordeauxviinit ~ bordeaux-viinit

Vanhat normit puhuvat heittomerkin edellä kuvatusta käytöstä vain taivutusmuodoissa. Kuitenkin tuntuisi luonnolliselta soveltaa samaa periaatetta johdoksissa ja liitettäessä sanaan liitepartikkeli tai omistusliite. Onhan outoa kirjoittaa ”Bordeaux’ssa”, mutta ”bordeauxlainen”, ”Bordeauxkin” ja ”Bordeauxnsa”. Kielikellon 4/1994 artikkelin Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä mukaan heitto­merkkiä käytetään -lainen-johtimen edellä, joten yleinen sääntö oli tarkoitettu laajemmaksi kuin se sana­muotonsa mukaan oli. Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohjeissa sanotaankin, että heitto­merk­kiä käytetään, jos kirjoitus­asu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin ja ”sanaan lisätään taivutus­pääte, liite tai johdos [tarkoittaa: johdin]”.

bordeaux’lainen
foucault’lainen
foucault’mainen
minun Bordeaux’ni
Foucault’kin erehtyi joissakin asioissa.

Tosin johdin -mainen ~ -mäinen on jossain määrin erikoisasemassa. Sillä muodostetut sanat tulkitaan usein yhdyssanamaisiksi (ks. Iso suomen kielioppi, § 280), joten voitaisiin perustella myös heittomerkitöntä kirjoitusasua kuten ”foucaultmainen”.

Laajennettu ohje merkitsee sitä, että muun muassa joidenkin vakiintuneiden lisänimien kirjoitusasua olisi muutettava. Esimerkiksi Bernhard Clairvauxlaisen lisänimi olisi kir­joi­tet­ta­va Clairvaux’lainen.

Kielikellossa 2/2006 on myös se uusi kannanotto, että edellä kuvatuissa tapauksissa heitto­merkki säilytetään, jos sana jaetaan eri riveille sen kohdalta. Sääntö on siis toinen kuin sel­lai­sis­sa tapauksissa kuin ”vaa’an”, eikä sitä ole Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa, Lienee selvää, että tämäntapaiset sananjaot ovat varsin häm­men­tä­viä ja että niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan tahansa.

show’-
hun
Heittomerkki avainsanan taivutuksessa

Esimerkiksi Twitterissä halutaan usein merkitä tekstin sana avainsanaksi kirjoittamalla sen eteen ristikkomerkki #. Sanojen taivutus aiheuttaa tällöin ongelmia. Jos esimerkiksi halutaan käyttää lauseessa sanaa ”toimittajalle”, niin merkintä ”#toimittajalle” tekisi siitä avainsanan juuri tässä muodossa. Hakutoiminnoissa ei juuri käytetä taivutettuja muotoja, joten tällainen merkintä olisi jokseenkin hyödytön.

Asiaa on yritetty ratkaista monella tavalla: erottamalla vartalo ja pääte kaksoispisteellä, heittomerkillä tai välilyönnillä tai jopa jättämällä sana taivuttamatta, vaikka lauseyhteys vaatii taivutusta. Mikään menettely ei ole kielen normien mukainen. Vähiten epälooginen on heitto­merkin käyttö, koska se vastaa vieraiden nimien taivutuksessa jossain määrin käytettyä tapaa.

#Ilta-Pulu’n #toimittaja’lle sattui #moka. [pienin paha]
#Ilta-Pulu:n #toimittaja:lle sattui #moka.
#Ilta-Pulu n #toimittaja lle sattui #moka.
#Ilta-Pulu #toimittaja sattui #moka.
Heittomerkki loppuheiton merkkinä

Aiemmin heittomerkkiä käytettiin yleisesti osoittamaan, että sanan lopusta on ”heittynyt” pois kirjain tai kirjaimia, yleensä vokaali, esimerkiksi jop’ = jopa, mi’ = mikä. Runokielessä sel­lai­nen oli tavallista: Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin. Nimi heittomerkki johtuu tällaisesta käytöstä, sa­moin vastaava sivistyssana apostrofi, joka johtuu kreikan sanoista, jotka tarkoittavat pois heit­tä­mistä.

Nykyisin heittomerkkiä ei suositella käytettäväksi eikä yleensä käytetä tällaisiin tar­koi­tuk­siin. Jos sanan lopusta jää jotain pois, tätä ei mitenkään erikseen osoiteta. Sama kos­kee ny­kyi­sin myös yhdyssanan sisäistä loppuheittoa, jossa sanan alkuosan loppu on ly­hen­ty­nyt, esim. parastaikaa (ennen parast’aikaa). Suomen kielen perussanakirjassa esiintyy vie­lä mm. haku­sana jok’ikinen, mutta senkin kohdalla todetaan, että tavallisempi asu on joka ikinen. Kieli­toimis­ton sana­kirjasta sana jok’ikinen poistettiin, mutta palautettiin myöhemmin; lisäksi siinä on jok’ainoa, selityksenä ”taval­li­sem­min: joka ainoa”, mutta ei muita sanoja, joiden perusmuodossa on heittomerkki.

Sen tietää jokainen. [normaalityyliä]
Sen tietää joka ikinen. [painokas ilmaus]
Sen tietää jok’ikinen. [vanhahtava ilmaus]

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan: ”Runokielessä heittomerkillä on varsinkin aiemmin osoitettu, että sanan loppuvokaali on jätetty pois”. Sana ”varsinkin” antaa ymmärtää, että menettely olisi edelleen mahdollinen nykyisin.

Runoja ja muuta tekstiä lainattaessa on tietysti säilytettävä siinä ehkä esiintyvät heittomerkit. Sama koskee historiallisia nimityksiä.

Vaasan marssi alkaa sanoilla ”Miss’ laaja aukee Pohjanmaa”.
Pataljoona sai v. 1871 nimen Henkivartioväen 3. Suomen Tarkk’ampuja­patal­joona.

Myös joissakin suomalaisissa sukunimissä ja muissa nimissä esiintyy heittomerkki. Se on tietysti säilytettävä, jos se kuuluu nimen viralliseen tai vakiintuneeseen asuun.

Kivikk’aho
Veneh’oja
Heittomerkki vieraan ilmauksen osana

Vieraissa nimissä saattaa esiintyä heittomerkki nimen perusmuodossa, jolloin se tulkitaan kiinteäksi osaksi itse nimeä. Heittomerkki säilytetään tietysti myös sellaisissa sitaattilainoissa, joissa se esiintyy esimerkiksi lyhentämisen merkkinä.

O’Connor
Cosimo de’ Medici
rock’n’roll [= rock and roll]

Heittomerkki saattaa vieraassa kielessä olla osa genetiivin päätettä, mutta suomen kielen kannalta se kuuluu itse nimeen. Monet englanninkieliset yritysten nimet ovat alkujaan henkilönnimien genetiivejä. Yritykset ovat kuitenkin saattaneet pudottaa heittomerkin pois nimestä etenkin, jos yhteys henkilönnimeen on hämärtynyt.

Scotty’s
Harrods [aiemmin: Harrod’s]

Jos heittomerkki kuuluu nimeen, se on säilytettävä myös nimeä taivutettaessa. Valitettavasti se saattaa tällöin aiheuttaa taivutetun muodon hahmottumisen väärin, koska vieraiden ni­mien taivutuksessa heittomerkki yleensä erottaa nimen suomenkielisestä taivutus­päätteestä.

McDonald’s
Hän on töissä McDonald’sissa.
St Mary’s
St Mary’sin

Joskus heittomerkki on vieraan nimen lopussa. Jos nimeä taivutetaan, sidevokaali (i) ja taivutuspääte tulevat heittomerkin jälkeen.

Ostin tämän Bashas’ista. [Bashas’ on amerikkalainen ruokakauppaketju.]
Hän opiskeli Queens’issä eli Queens’ Collegessa.

Heittomerkki saattaa esiintyä vieraassa nimessä myös sen alussa. Eräät tällaiset nimet, ’s-Her­to­gen­bosch-tyyppiset, on tapana kirjoittaa gemena-alkuisina myös virkkeen alussa.

’s-Gravenhage eli Den Haag tunnetaan suomessa nimellä Haag.
Heittomerkin näköisiä erikoismerkkejä

Joissakin vieraissa nimissä esiintyy heittomerkkiä muistuttava merkki, joka on peri­aat­tees­sa eri merkki, mutta useimmiten korvataan heittomerkillä. Syynä voi olla se, että oikeampi merk­ki ei ole käytettävissä. Tavallisempaa on, että kirjoittajat eivät edes osaa erottaa merkkejä toisistaan.

Heittomerkkikirjain

Heittomerkkikirjain (modifier letter apostrophe, U+02BC) on ulkoasultaan heittomerkkiä muistuttava tai jopa sen kanssa samannäköinen merkki, jota käytetään kirjaimena joissakin kirjoitusjärjestelmissä.

Heittomerkkikirjain (ʼ) on gwichʼin-kielessä glottaaliklusiilin merkki.

Heittomerkkikirjaimen erottaminen heittomerkistä perustuu osittain periaatesyihin, mutta myös siihen, että tekstin automaattisessa käsittelyssä voi olla tarpeen käsitellä kirjaimia toisin kuin heittomerkin kaltaisia erikoismerkkejä. Erityisesti jos tekstistä valitaan esimerkiksi hiirellä napsauttamalla sana, tulisi heittomerkkikirjaimen toimia sanan osana.

Käytännössä heittomerkkikirjaimen tilalla käytetään usein heittomerkkiä. Tämä voi olla jopa välttämätöntä silloin, kun käytettävä fontti ei sisällä heittomerkkikirjainta.

Suosituksessa Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet heittomerkkitarkkeen nimenä on ”tarkkeenomainen heittomerkki”. Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska kyseessä on kirjain ja koska ainoa tarkkeenomaisuus on merkin muodossa, joka ei erota tätä kirjainta tavallisesta heittomerkistä.

Ylösalainen heittomerkki skotlantilaisissa nimissä

Skotlantilaisperäisten Mac-alkuisten nimien kirjoitusasussa on nimikohtaista vaihtelua: Mac ~ Mc ~ M‘. Viimeksi mainitussa asussa olisi ainakin Oxford Style Manualin mukaan käy­tet­tä­vä turned comma -nimistä merkkiä. Se on ilmeisesti tulkittava samaksi kuin ylös­alai­nen puoli­lainaus­merkki (left single quotation mark, U+2018) eli samaksi kuin englannin kie­len yksin­kertainen alkulainausmerkki (ks. Välimerkit englannin kielessä). Käytännössä ta­val­li­sen heit­to­mer­kin (esimerkiksi M’) tai sen jonkin jäljitelmän (esimerkiksi M') käyttö on yleistä. Ks. dokumenttia M‘Culloch and the Turned Comma, joka mm. kuvaa, miten ylösalainen puoli­lainaus­merkki on tässä yhteydessä kehittynyt pienestä c-kirjaimesta.

M‘Fingal
Puoliympyrämerkit arabian siirtokirjoituksessa

Ns. tieteellisen kaavan mukaan siirtokirjoitetuissa arabiankielisissä nimissä esiintyvät oikeanpuoleinen puoliympyrä modifier letter right half ring ʾ (U+02BE) ja va­sem­man­puo­lei­nen puoliympyrä modifier letter left half ring ʿ (U+02BF). Ne kuuluvat melko harvoihin fontteihin. Jos ne joudutaan korvaamaan tavallisemmilla merkeillä, niin edellisen tilalla voi käyttää tavallista heittomerkkiä. Jäl­kim­mäi­nen olisi tällöin parempi korvata käänteisellä heittomerkillä (‘), joka on sama merkki kuin englannin kielen yksinkertainen lainausmerkki. Seuraavissa esimerkeissä on ensin tarkan siirtokirjoituksen mukainen asu, sitten sulkeissa yksin­ker­tais­tet­tu, tavallisempi kirjoitusasu.

Raʾs ~ Ra’s
Saʿd ~ Sa‘d
al-Qaʿida ~ al-Qa‘ida
Sanʿa ~ San‘a
geʿez ~ ge’ez

Sana geʿez ei ole arabiaa vaan geʿezin kieltä. Sille ei ole standardoitua siirtokirjoitusmenetelmää, ja kielen nimenkin kirjoitusasu vaihtelee.

Usein nämä merkit jätetään kokonaan pois. Esimerkiksi Jemenin pääkaupungin nimeksi il­moi­te­taan jopa virallisissa maiden ja pääkaupunkien luetteloissa ”Sanaa”, vaikka arabian translitteroinnin standardi sanoo tässä sanassa esiintyvän ʿayn-kirjaimen käsittelystä: ”Kaikissa asemissa suo­si­tel­laan ʿ-merkin käyttöä tai ainakin sen korvaamista merkeillä ’, ' tai “. Sanan alussa merkki voidaan yleiskielisessä translitteraatiossa kuitenkin jättää vaille vastinetta. Vokaalin kahdentamista (esim. Saad) ei suositella.” (Ehkä ”Sanaa” voidaan selittää sovinnaisnimeksi, mutta nimen oikein translitteroitu asukin esiintyy suomalaisissa haku­teok­sis­sa, joten varsinaisesta vakiintuneesta sovinnaisnimestä ei ole kyse.)

Kovan ja pehmeän merkin siirtokirjoitusvastineet

Venäjän translitteroinnissa käytetään usein heittomerkkiä silloin, kun halutaan käyt­tää ns. tavallista kaavaa hiukan tarkempaa translitterointimenetelmää. Tällöin heitto­merkki esiintyy ns. pehmeän merkin vastineena. Myös akuuttia () käytetään samaan tar­koi­tuk­seen. Stan­dar­din mukainen vastine olisi kuitenkin modifier letter prime ʹ (U+02B9). Se voi olla sa­man­nä­köi­nen kuin kulmaminuutin symboli, mutta sitä pidetään merkistö­stan­dar­dis­sa eri merk­ki­nä. Käytännössä se on valitettavan monissa fonteissa pystysuora, Ascii-heittomerkin kal­tai­nen. Hyväksyttävän näköinen se on muun muassa fonteissa Times New Roman ja Arial Unicode MS.

Tolʹstoi ~ Tol’stoi ~ Tol“stoi [yleiskielessä: Tolstoi]
Gogolʹ ~ Gogol’ ~ Gogol“ [yleiskielessä: Gogol]
ʻokina

Heittomerkin tapainen erikoismerkki esiintyy Tyynenmeren alueen kielissä kuten havaijissa tarkoittamassa eräänlaista konsonanttia (glottaali­klusiilia). Sitä pidetään tällöin kirjaimena, ja sitä kutsutaan muun muassa nimellä ʻokina; nimen alussa esiintyy itse kirjain. Sen tilalla esiin­tyy käytännössä usein tavallinen tai ylös­alai­nen heittomerkki; usein se myös vain jäte­tään pois. Unicode-standardin mukaan tällaiseen käyttöön tarkoitettu merkki on kui­ten­kin modifier letter turned comma (ʻ, U+02BB).

Oʻahu [yksi Havaijin pääsaarista]
Nukuʻalofa [Tongan pääkaupunki]

Jos ʻokinaa ei jostain syystä voi käyttää, lienee parasta korvata se käänteisellä heittomerkillä (esim. O‘ahu) tai senkin puuttuessa Ascii-heittomerkillä (esim. O'ahu).

Lisätietoja heittomerkin näköisistä merkeistä polynesialais-, intiaani- ym. kielissä on verkkosivulla Apostrophes in Native Languages.

Akuutti

Akuuttia aksenttia erillisenä merkkinä () (ks. kohtaa Tarkkeista kehitetyt erikoismerkit) käytetään koltansaamessa liudennuksen merkkinä.

Kå“ddve“rǧǧpõrtt
Yläpilkun näköinen tarke

Tšekin- ja slovakinkielisissä nimissä esiintyy d-, l- ja t-kirjaimen yhteydessä tarke, joka on ylhäällä olevan pilkun näköinen, vaikka sitä sanotaankin hatuksi. Koska se muistuttaa heittomerkkiä, se usein korvataan heittomerkillä, vaikka tällöin ulkoasu on ainakin jossain määrin vääränlainen.

Biľak [l ja tarke]
Bil’ak [virheellisesti l ja heittomerkki]

Tarvittavat merkit ovat ď (U+010F latin small letter d with caron), ľ (U+013E latin small letter l with caron) ja ť (U+0165 latin small letter t with caron).

Välimerkit muissa kielissä

Välimerkkien käytön kielikohtaisuus

Tämän oppaan aiheena on suomen kielen kirjoittaminen, mutta muiden kielten käytöstä on hyvä sanoa muutama sana. Eri kielissä on hyvinkin erilaisia sääntöjä välimerkkien käytölle.

Ensinnäkin suomenkielisen tekstin sisältämät vieraskieliset lainaukset on pyrittävä kir­joit­ta­maan mahdollisimman tarkoin kyseisen kielen sääntöjen mukaan. Uloimmat lainaus­merkit kirjoitetaan tietysti suomen kielen mukaan, koska nehän vielä kuuluvat suomen­kieliseen tekstiin ja erottavat lainauksen siitä. Aihetta käsiteltiin edellä kohdassa Vieraskielinen lainaus.

Toiseksi tekstinkäsittelyohjelmia käytettäessä syntyy erittäin usein virheellistä jälkeä, kos­ka ohjelma ”älykkäästi” muuttaa lainausmerkit kielikohtaisiksi, mutta väärän kielen mu­kai­sik­si. Siksi on hyvä osata kiinnittää huomiota pieniinkin asioihin kuten “englannin­kieli­siin” lainausmerkkeihin, jotta osaa korjata virheet.

Monet tekstinkäsittelyohjelmat toimivat englannin sääntöjen mukaan, ainakin ellei niitä erikseen ohjata muuhun. Word-ohjelmaa käytettäessä kannattaa ilmoittaa ohjelmalle tekstin kieli, jolloin Word muuntaa näppäimistöltä kirjoitetut Ascii-lainausmerkit kielen mukaisiksi lainausmerkeiksi, siis esimerkiksi ”näin”, „wie hier“ ja « comme ici ». Tässä tarvittavia menet­te­ly­jä käsitellään oppaan viimeisessä luvussa.

Varsinkin lainausmerkit ovat eri kielissä erilaiset. Lisäksi saman kielen sisälläkin saattaa olla erilaisia käytäntöjä, kuten suomessakin. Esimerkiksi ranskassa on myös huomattava, että välimerkkien yhteydessä käytetään tyhjiä välejä toisin kuin useimmissa muissa kielissä. Useat tekstinkäsittelyohjelmat osaavat tehdä tämän automaattisesti, jos ne tunnistavat kielen rans­kak­si.

Välimerkit englannin kielessä

Seuraavassa käsitellään lyhyesti englannin kielen välimerkkisääntöjä, koska monet kir­joit­ta­vat englanniksi tai ainakin lainaavat englanninkielistä tekstiä. Lisäksi on hyvä tuntea eng­lan­nin käytännöt, jotta ei vahingossa käytä niitä suomen kielessä, sillä muun muassa tieto­tek­nii­kan vaikutuksesta niitä esiintyy usein.

Lainausmerkit ovat englannin kielessä epäsymmetriset, siis sellaiset, että aloittava lai­naus­merk­ki on erilainen kuin lopettava. Yhdysvalloissa käytetään yleensä kaksin­kertai­sia lai­naus­merk­ke­jä, “this way”, Britanniassa usein yksinkertaisia, ‘this way’. Silloin, kun jou­du­taan rajoittumaan Ascii-merkistöön, jotkut käyttävät tyyliä ``this way" tai `this way', siis käyt­täen kahta tai yhtä gravismerkkiä aloittavan lainausmerkin tilalla. Tämä ei kuitenkaan ole kovin tavallista eikä loogista eikä edes tuota hyvää ulkoasua.

Kun lainausmerkkejä on sisäkkäin, ovat sisemmät ymmärrettävästikin toisenlaiset kuin ulommat. Täten Yhdysvalloissa kirjoitetaan yleensä tyyliin “in this ‘interesting’ way”, Britanniassa taas usein toisinpäin: ‘in this “interesting” way’.

Yhdysvalloissa käytetään yleisesti menettelyä, jossa välimerkki viedään lainaus­merk­kien sisään, vaikka se loogisesti ei ole osa lainattua tekstiä: He was known to his followers as “the guiding light.” Tällöin siis virkkeen lopettava piste on lainausmerkkien sisällä, vaikka on lai­nat­tu vain erillisiä sanoja, ei virkettä.

Ajatusviivana käytetään Yhdysvalloissa yleensä m-viivaa, jonka ympärillä ei ole tyh­jiä välejä: this is—as I already said—quite as­ton­ish­ing. Britanniassa taas yleensä käy­te­tään n-viivaa, jonka kummallakin puolella on tyhjä väli: this is – as I already said – quite as­ton­ish­ing. Kummassakin maassa käytetään raja­kohta­ilmauksissa n-viivaa, jonka ym­pä­ril­lä ei ole tyhjää väliä, esimerkiksi 1900–1950.

Luetelmat

Luetelman perusrakenne

Luetelmalla tarkoitetaan seuraavantapaista rakennetta:

Suomessa on yleisissä tuomioistuinasioissa kolme oikeusastetta:
– käräjäoikeus
– hovioikeus
– korkein oikeus.

Esimerkki havainnollistaa yksinkertaisen luetelman sääntöjenmukaista rakennetta:

Luetelman kohtien tulisi siis olla samantasoisia siinä mielessä, että jos yksikin kohta on virke tai useita virkkeitä, kaikki kohdat ovat tällaisia. Tästä poikkeaminen antaa vaiku­tel­man selvästä huolimattomuudesta.

Välimerkit luetelmassa

Jos luetelma johdantoineen on tulkittavissa yhdeksi virkkeeksi, tulee luetelman loppuun piste, muiden kohtien loppuun ei mitään välimerkkiä. Jos taas luetelman kohdat muo­dos­tu­vat virkkeistä, tulee kunkin virkkeen loppuun iso välimerkki, yleensä piste.

Sääntöä pisteen käytöstä luetelman viimeisen kohdan lopussa rikotaan varsin usein. Il­mei­ses­ti sitä ei koeta tarpeelliseksi, koska luetelman päättyminen itsessään ”panee pisteen” esi­tet­tä­väl­le asialle.

Usein luetelman viimeisen kohdan lopussa oleva piste päättää sen virkkeen, joka alkaa luetelmaa edeltävästä selityksestä ja jonka osia luetelman kohdat ovat. Pistettä ei ole luontevaa käyttää eikä yleensä käytetä, jos luetelma ei ole tekstin osana, vaan esitetään aivan erillisenä, esimerkiksi diaesityksen sivuna, jolla on vain luetelma.

Jos luetelma liittyy kysymykseen, olisi periaatteessa loogista kirjoittaa luetelman (viimeisen kohdan) loppuun kysymysmerkki, jos luetelmaa edeltävä johdanto esittää kysymyksen. Täl­löin­hän luetelma voidaan tulkita virkkeen osaksi, ja kun virke kokonaisuutena on kysyvä, kuuluu sen loppuun kysymysmerkki.

Mitkä seuraavista ovat oikeita joutsenia:
– viisujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen?

Luontevampaa olisi kuitenkin kirjoittaa kysymysmerkki johdannon loppuun. Tällöin kysy­mys­merk­ki lopettaa virkkeen, ja luetelma on tekstistä erillinen kokonaisuus, johon teksti viittaa. Tällöin luetelman loppuun ei edellä esitetyn mukaisesti ole aihetta kirjoittaa mitään väli­merkkiä.

Mitkä seuraavista ovat oikeita joutsenia?
– viisujoutsen
– kyhmyjoutsen
– pikkujoutsen

Vaihtoehtoluetelmat

Kielenkäytön ohjeissa ei yleensä ole käsitelty erikseen sellaisia luetelmia, jossa kohdat esitetään toistensa vaihtoehtoina. Jos sellaista lue­tel­maa vastaava esitys kirjoitettaisiin juoksevana tekstinä, niin kahden viimeisen kohdan välissä on tai-sana. Täten tulee helposti mieleen, että tai-sana kuuluu myös luetelman kahden vii­mei­sen kohdan väliin. Tämä ei kuitenkaan ole kovin selkeä esitystapa, sillä vaihtoehtoisuus ilme­nee vasta, kun suurin osa luetelmasta on luettu. Lisäksi on kyseen­alaista, onko se nor­mien mu­kai­nen.

Parempi on muotoilla esitys niin, että vaihto­ehtoisuus ilmenee luetelman edeltä, yleensä siis sen johdannosta. Kielikello 2/2006 sanookin: ”Jos luetelmassa esitetään vaihto­ehto­ja, se kannattaa kertoa jo johdanto­lausees­sa sekaannusten välttämiseksi.”

Tarkastellaan esimerkkinä seuraavaa tekstikappaletta:

Lähetä hakemuksesi sähköpostitse, kirjeitse, faksilla tai verkkosivullamme olevalla lomakkeella.

Jos tämä halutaan muuttaa luetelmaksi, ei kannata tehdä muutosta mekaanisesti, jolloin syntyisi tai-ongelma. Sen sijaan voidaan kirjoittaa esimerkiksi seuraavasti:

Lähetä hakemuksesi jollakin seuraavista tavoista:
– sähköpostitse
– kirjeitse
– faksilla
– verkkosivullamme olevalla lomakkeella.

Numeroidut luetelmat

Kielenkäytön ohjeissa ei yleensä juuri käsitellä numeroituja luetelmia, joita kuitenkin paljon käytetään. Niiden ulkoasussa on paljon vaihtelua: tuleeko numeron jälkeen piste tai muu välimerkki, käytetäänkö tavallisia vai roomalaisia numeroita vaiko ehkä kirjaimia a, b, c jne. numerointia vastaavaan tarkoitukseen.

Ohjeet ottavat kantaa hiukan epäsuorasti: ne mainitsevat sulkeiden käytön säännöissä, että oikeanpuoleista kaarisuljetta ”)” käytetään osoittamassa numeron tai kirjaimen jäl­jes­sä luettelon jäsentä. Sulkeen käyttöä voidaankin pitää selvempänä kuin pisteen käyttöä.

Suomessa on yleisissä tuomioistuinasioissa kolme oikeusastetta:
1) käräjäoikeus
2) hovioikeus
3) korkein oikeus.

Tekstinkäsittelyohjelmien ym. tuottamat luetelmat ovat yleensä oletusarvoisesti sellaisia, että numeron perässä on piste eikä suljetta. Normit eivät ota asiaan selvää kantaa. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty suljetta. Se sopiikin suomeen paremmin kuin piste, koska luvun jälkeinen piste muutoin osoittaa luvun järjestysluvuksi; joskus siis esimerkiksi ”1.” saatetaan ainakin ensin hahmottaa luetelman kohdan sisältöön kuuluvaksi järjestysluvuksi. Asia on toisaalta yleensä melko helposti korjattavissa ohjelman asetuksia muuttamalla. Ks. kohtaa Luetelman kirjoittaminen.

Numeroituja luetelmia kannattaa käyttää varovaisesti. Numeroinnilla voidaan kyllä korostaa kohtien lukumäärää, ja ennen muuta numerointi auttaa viittaamaan eri kohtiin, etenkin jos käydään suullisesti läpi kirjoitetun luetelman kohdat. Toisaalta numerointi usein koetaan tärkeys- tai muuta järjestystä osoittavaksi ja korostavaksi, vaikka ei olisi tarkoitus. Pistettä käytettäessä tämä vaara on erityisen suuri, koska piste luvun jäljessä yleensä osoittaa sen järjestysluvuksi.

Kirjainten käytöllä voidaan mainittuja vaaroja välttää, mutta kirjaimet voidaan kokea vähemmän havainnollisiksi. Yleensä on tapana käyttää gemenakirjaimia.

Suomessa tavataan kolmea joutsenlajia:
a) laulujoutsen
b) kyhmyjoutsen
c) pikkujoutsen.

Luetelmien tarve ja ongelmat

Luetelmia käytetään yleisesti esittelyissä ja selityksissä, joissa on paljon yksityiskohtia. Luetelman ajatellaan jäsentävän ilmaisun selvästi erillisiin kohtiin. Luetelmia käytetään paljon muistiinpanoissa, luonnostelussa, luentokalvoissa ja teknisissä kuvauksissa. Web-sivuille niitä on erityisesti suositeltu siksi, että luetelmat sopivat nopeaan, silmäilevään lukemiseen. ”Voitko kirjoittaa asiasta muutaman ranskalaisen viivan?” on tavallinen pyyn­tö hahmotella nopeasti lyhyt kirjallinen esitys, joka ei koostu normaaleista kappaleista ja virkkeistä vaan avainsanoista ja ehkä lyhyistä lauseista.

Monet pitävät luetelmia sopimattomina tyylikkääseen tekstiin. Tähän ehkä vaikuttaa niiden yleisyys teknisissä esityksissä. Lisäksi luetelma voi vaikuttaa nopeasti tehdyltä, jopa kyhätyltä. Vaikutusta saattaa vielä korostaa se, että luetelmassa käytetään luetelmapalloja eikä luetelmaviivoja.

Usein luetelma voidaankin muuntaa juoksevaksi tekstiksi sujuvasti etenkin, jos luetelma on lyhyt.

Suomessa on yleisissä tuomioistuinasioissa kolme oikeusastetta, nimittäin käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus.

Saatetaan myös tehdä kompromissi: luetellaan kohdat tekstissä, mutta numeroidaan ne. Vaikka tämä on hyväksyttyä ja kielenhuollon ohjeiden esimerkeissä käytetty menettely, se yleensä yhdistää molempien vaihtoehtojen huonot puolet. Kohdat eivät erotu selkeiksi osiksi kuten luetelmassa, mutta ei myöskään saada sujuvasti luettavaa ja ilmaisultaan huoliteltua tekstikappaletta.

Suomessa on yleisissä tuomioistuinasioissa kolme oikeusastetta: 1) käräjäoikeus, 2) hovioikeus ja 3) korkein oikeus.

Kielikellon 2/2006 ohjeiden mukaan esimerkin kaltaisissa tapauksissa voidaan käyttää ja-sanan tilalla myös pilkkua. Menettely ei ole hyvä, koska se turhaan rikkoo kielen yleisiä käytäntöjä.

Kannattaa siis arvioida, millainen esitystapa sopii tekstin tyyliin. Jos luetelman käyttöön päädytään, on hyvä osata niiden käyttöön liittyvät välimerkkisäännöt. Tärkeämpää on muodostaa luetelma muodoltaan yhtenäiseksi ja tasapainoiseksi.

Yleensä kompromissi luetelmaksi tekemisen ja tekstikappaleeksi kirjoittamisen välillä on huono ratkaisu. Siinä yhdistyy molempien vaihtoehtojen haittoja. Kuitenkin esimerkiksi lakiteksteihin on vakiintunut seuraavan esimerkin mukainen rakenne. Siinä sisältö on kirjoitettu ikään kuin kappaleeksi, mutta sitä on kuitenkin taitossa käsitelty kuten lue­tel­maa. Pilkun tilalla saattaa esiintyä myös puolipiste. Lisäksi tai-sanan edelläkin on usein pilkku. Poikkeamaa kielen normeissa käsitellyistä tapauksista merkitsee myös virkkeen jatkuminen luetelman jälkeen.

Joka
1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka
2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista,
on tuomittava kunnianloukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Rikoslaki 24:9

Tällaisesta esitystavasta ei pidä ottaa mallia. On paljon parempi muotoilla esitys niin, että koko luetelma on siihen liittyvän tekstin jäljessä.

Luetelmien ulkoasu

Tekstinkäsittelyohjelmilla kirjoitettavat luetelmat ovat yleensä sellaisia, että luetelma­merk­ki­nä on luetelmapallo. Vaikka tähän on laajalti totuttu, kirjapainotason painotuotteissa on tyylikkäämpää käyttää luetelmaviivoja, jotka ovat kielen yleisten sääntöjen mukainen esitystapa. Katso kohtia Luetelmamerkit ja Luetelman kirjoittaminen.

Oikeinkirjoitussäännöt eivät ota kantaa siihen, esitetäänkö luetelmat sisennettyinä, kuten tietokoneohjelmat yleensä tekevät. Myöskään ei oteta kantaa siihen, miten kaukana lue­tel­ma­merk­ki on luetelman kohdan tekstin alusta. Kuitenkin ajatusviivan käytön säännöt sanovat, että luetelmaviivana käytetyn ajatusviivan jälkeen tulee välilyönti. Tämä on luonnol­lis­ta tulkita niin, että yleisesti pitäisi luetelmamerkin ja tekstin välissä olla ainakin väli­lyön­nin verran tyhjää tilaa. Usein tietokoneohjelmat jättävät tilaa paljon enemmänkin, mutta sellainen ei useinkaan edistä selvyyttä.

Luetelman ulkoasu voidaan usein tehdä paremmaksi kuin tekstinkäsittelyohjelman tuottama perusasu. Seuraavia keinoja kannattaa harkita:

Tyylikysymys on myös se, mitä tapahtuu, kun luetelman kohdan teksti jakautuu usealle riville. Tietokoneohjelmat yleensä aloittavat uuden rivin samasta kohdasta kuin ensim­mäi­sen, mutta mahdollista on aloittaa toinen ja myöhemmät rivit luetelmamerkin kohdalta.

Yleensä pidetään sopivimpana, että luetelman rivit alkavat samasta kohdasta. Tietokone­ohjel­mat siis tekevät tämän automaattisesti, kunhan käytetään niiden tarjoamia valmiita välineitä luetelmien tekemiseen.

Numerot ja luvut

Sisällys:

Numeroiden tarve ja hankaluus

Kaupassa, tekniikassa, tieteessä ja monella muul­la alalla on tärkeää ilmaista asioita täs­mäl­li­ses­ti, käyttäen tarkkoja lukumääriä tai suureita. Tällöin luvut käytännön syistä useim­mi­ten kir­joi­te­taan numeroin (esi­mer­kik­si ”45”) eikä sanoin (”neljä­kym­mentä­viisi”). Mitä isom­pi luku, sen hel­pom­paa ja havain­nol­li­sem­paa on kir­joit­taa se numeroin.

Numeroiden käyttöön liittyy kuitenkin monia ongelmia, joiden välttämistä ja rat­kai­se­mis­ta tar­kas­tel­laan jäljempänä. Miten esimerkiksi kir­joi­te­taan numeroita käyttäen sana ”nel­jän­nen­kym­me­nen­nen­vii­den­nen”? Sananakin se on han­ka­la, mutta nu­me­roin kirjoittaminen tuo vielä omat ongel­mansa.

Numeroita käytetään myös monissa muissa ilmauksissa kuin lukujen kir­joit­ta­mi­ses­sa, esi­mer­kik­si puhelinnumeroissa ja henkilö­tunnuksissa. Näitä asioita tarkastellaan seu­raa­vas­sa luvussa, Sovinnaiset merkinnät. Siinä käsitellään myös lukujen esittämistä tau­lu­koissa.

Lukujen ilmaiseminen tavat

Kirjaimilla vai numeroilla?

Luku voidaan ilmaista sanoilla (kirjaimilla) tai numeroilla. Tavan valinnalle on suuntaviivoja, joita selostetaan jäljempänä. Ehdottomia ohjeita on asiasta kuitenkin vain vähän. Vi­ral­liset säännötkin kehottavat ottamaan huomioon asiayhteyden ja tekstin koko­nai­suu­den, kun valitaan lukujen esitystapaa.

Teknisessä, tieteellisessä ja usein hallinnollisessakin esi­tyk­ses­sä suositaan yleensä lukujen kirjoittamista numeroin, kaunokirjallisessa esityksessä taas sanoin. Esitteissä, julisteissa, laskuissa yms. kirjoitetaan usein numeroin sellaisetkin pienet luvut, jotka perussääntöjen mukaan kirjoitettaisiin sanoin. Vertaa myös tyyli­vaiku­telmaa:

Toimitusaika on neljä viisi päivää.
Toimitusaika 45 päivää.
Myönnämme kahden prosentin käteisalennuksen.
Käteisalennus 2 %

Seuraavassa esitettävät ohjeet luvun ilmaisemisesta numeroin tai sanoin koskevat lähinnä tilanteita, joissa luku esiintyy taivuttamattomana ja peruslukuna, ei järjestyslukuna. Jos luku kirjoitetaan numeroin, aiheuttavat taivutusmuodot ja järjestysluvut usein ongelmia; näitä ongelmia ja niiden kiertämistä tarkastellaan jäljempänä erikseen.

Harvinainen luvun ilmaisemisen tapa on kirjoittaa sen numeroiden nimet sanoina, esimerkiksi ”neljä yksi yksi seitsemän”. Puheessa vastaava ilmaisutapa on tavallinen etenkin koodinomaisia numerosarjoja mai­nit­taes­sa. Kirjoituksessa käytetään tällöin numeroita: 4117. Kaunokirjallisessa esityksessä saatetaan kuitenkin haluta käyttää sanoja. Isosta suomen kieliopista ( § 791) voidaan päätellä, että normaali kirjoitus­asu on tällöin edellä mainittu: kunkin numeron nimi erillisenä sanana.

Sekamuotoiset ilmaukset

Suurehkot luvut esitetään usein sekamuotoisesti, siis osittain sanoin ja osittain numeroin, vaikka tällaista mahdollisuutta ei yleensä mainita kielenkäytön ohjeissa.

42 miljoonaa
200 tuhatta

Käytäntö on hyvin tavallinen ja yleensä ymmärrettävin vaihtoehto silloin, kun kyse on täy­sis­tä miljoonista tai miljardeista. Ehkä hiukan arkikielisemmän tuntuinen se on silloin, kun kyse on täysistä tuhansista. Ilmaisutapojen suhteita voisi arvioida seuraavasti:

Sekamuotoisissa ilmauksissa voi noudattaa EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan Välit ja välimerkit numeroissa periaatetta, jonka mukaan kirjaimin kirjoitettava lukusana valitaan niin, että numeroin kirjoitettavaan osaan tulee enintään kolme desimaalia.

1 326,1 miljoonaa
1,3261 miljardia [ei suositeltava]

Kyseisen ohjeen mukaan toisaalta ”1,326 miljardia” on suositeltavampi kuin ”1 326 mil­joo­naa”. Tämä on kyseenalaisempaa. Miljardi-sanaa kannattaa käyttää yleensä vain silloin, kun miljoona-sanan käyttö johtaisi selvästi kömpelömpään ilmaukseen (kuten 15 000 miljoonaa).

Sanoin kirjoitettavat luvut

Sanoin (kirjaimin) kirjoitetaan yleensä

Kirjaimin kirjoitettavissa luvuissa on vaihtelua seuraavasti:

Numeroin kirjoitettavat luvut
Numeroin kirjoitetaan yleensä

Kaikki luvut kirjoitetaan havainnollisuuden vuoksi numeroilla ns. selkokielessä. Selko­kieli tarkoittaa kieltä, joka on suunniteltu niidenkin ymmärrettäväksi, joille tavallinen yleis­kieli on liian vaikeatajuista. Ks. opasta Tee se helpoksi.

Meillä on kolme koiraa ja kaksi kissaa. [Yleiskieltä]
Meillä on 3 koiraa ja 2 kissaa. [Selkokieltä]

Verkkosivuille suosittelee tunnettu käytettävyysasiantuntija Jakob Nielsen linjaa, jonka mu­kaan lähes kaikki luvut kirjoitetaan numeroin. Perusteena on etenkin se, että verkkosivuja lue­taan silmäilemällä ja usein täsmällisiä tietoja etsien. Tällöin luvuin esitetyt tiedot löydetään hel­pos­ti, kun numerot erottuvat tekstin joukosta. (Ks. Show Numbers as Numerals When Writing for Online Readers.)

Testasimme 3 uutta tulostinmallia.

Ilmauksissa, joissa on paljon lukuja ja numerokoodeja, kannattaa usein ilmaista pienet lukumäärät (kappalemäärät) sanoina.

Automaatti antoi kaksi 50 euron ja kaksi 20 euron seteliä.
Hankittiin kahdeksan HAL 3270 -päätettä ja yksi HAL 3272 -pääteohjain.
Rinnasteiset luvut samalla tavalla

On syytä kirjoittaa keskenään rinnasteiset luvut samalla menetelmällä, vaikka lukujen suu­ruuk­sien takia niissä muutoin käytettäisiin eri kirjoitustapoja. Ei siis esimerkiksi ”Liisalla on viisi euroa ja Matilla 42 euroa”, vaan molemmat luvut numeroilla tai molemmat sanoilla. Nu­me­roin kirjoittaminen on tällaisessa tapauksessa tavallista, paitsi kaunokirjallisuudessa.

Liisalla on 5 euroa ja Matilla 42 euroa.
Liisalla on viisi euroa ja Matilla neljäkymmentäkaksi euroa.
”Sata (100)” yleensä turhaa

Joissakin yhteyksissä käytetään ilmaisuja, joissa luku sekä numeroin että sanoin. Niitä esiin­tyy sekeissä, vekseleissä, velkakirjoissa ja muissa sopimusteksteissä. Perusteeksi on esi­tet­ty lähinnä asiakirjan myöhemmän väärentämisen vaikeuttaminen. Menettely on muo­dol­li­ses­ti virheetön ja sitä saatetaan pitää jopa pakollisena pankkimaailmassa. Se on kui­ten­kin yleensä tarpeeton, jopa epäselvyyksiä aiheuttava.

Jos näin menetellään, on luontevinta kirjoittaa sanallinen ilmaus sulkeisiin numero­ilmauk­sen jälkeen. Päinvastainen tapa, esimerkiksi ”satakaksikymmentä (120)”, on tietysti mah­dol­li­nen, mutta ei luonteva. Siinähän on pantu normaali kirjoitusasu sulkeisiin epä­nor­maa­lin jälkeen eikä toisinpäin. Sekeissä tämä esitystapa on kuitenkin perusteltu niitä koskevan sää­dök­sen takia.

Kauppaan sisältyy 120 liitintä.
Kauppaan sisältyy 120 (satakaksikymmentä) liitintä.
Maksakaa tästä sekistä 900 euroa kenelle minä määrään.
Maksakaa tästä sekistä 900 (yhdeksänsataa) euroa kenelle minä määrään.

Kevyessä tyylissä kirjoitetaan joskus luku sekä sanoin että numeroin sen korostamiseksi: ”Haluan esittää yhden (1) huomautuksen.” Ilmaisukeinona tämä on pikemminkin kömpelö ja naiivi kuin hauska.

Yleensä luvun kirjoittaminen sekä numeroin että sanoin ei muutenkaan selvennä mitään. Lukija katsoo numeroin kirjoitetun ilmauksen ja yrittää ohittaa sanallisen ilmauksen mah­dol­li­sim­man sujuvasti.

Usein ajatellaan, että velkakirjoissa ja sekeissä (ja sopimuksissa yms.) pitää ehdot­to­mas­ti kirjoittaa summa sekä numeroin että kirjaimin. Ajatellaan jopa, että tämä olisi lain vaatimus. Velkakirjalaissa ei asiasta kuitenkaan ole mitään. Vekselilaissakaan ei ole tällaista vaatimusta eikä ole koskaan ollutkaan. Vekselilaissa vain sanotaan, että jos summa on ilmaistu sekä numeroin että kirjaimin ja ne tarkoittavat eri summia, niin kirjaimin merkitty summa on pä­te­vä. Tästä muuten seuraa yksi hyvä syy kirjoittaa summa vain numeroin. Kirjaimin kir­joi­tet­taes­sa nimittäin tulee helpommin kirjoittaneeksi summan väärin (siis toiseksi kuin tar­koi­te­taan), koska ilmaisu on silloin silmälle vähemmän havainnollinen ja selkeä.

Lukujen jakamattomuus

Numeroin kirjoitettua lukua ei pitäisi jakaa eri riveille. Kielikellon 2/2006 ohjeessa Numero­ilmausten ryhmittely sanotaan: ”Selvyyssyistä pitkätkin luvut tulisi tekstissä pysyttää samalla rivillä. Tähän voi käyttää sitovaa välilyöntiä tms.” Seuraavassa on vasemmalla esi­merk­ki huonosta rivityksestä, oikealla paremmasta, vaikka siinä onkin hiukan häiritsevästi yksi rivi muita selvästi lyhyempi:

Esityksen mukaan kokonaisavustus
olisi vuonna 2017 yhteensä 219
570 €. Yhdistyksen yleisavustus (110
000 €) ja valmennustoimintaan
osoitettu erityinen avustus (60 000
€) jatkuisivat entisellä tasolla.
Esityksen mukaan kokonaisavustus
olisi vuonna 2017 yhteensä
219 570 €. Yhdistyksen yleisavustus
(110 000 €) ja valmennustoimintaan
osoitettu erityinen avustus (60 000 €)
jatkuisivat entisellä tasolla.
Lukusanojen lyhenteet

Joskus lukusanoista käytetään lyhenteitä. Käytännössä kyseeseen tulevat lähinnä lyhenteet milj. = miljoona ja mrd. = miljardi. Ne eivät juurikaan lyhennä ilmaisua, ja niiden järkevä käyttö rajoittuukin oikeastaan otsikoihin, taulukoihin ja muihin tilanteisiin, joissa tilan sääs­töön on erityinen tarve. Sanalle ”tuhat” ei ole yleiskielistä lyhennettä, mutta lehti-ilmoi­tuk­sis­sa ja muissa yhteyksissä, joissa tilaa halutaan säästää ymmärrettävyyden kus­tan­nuk­sel­la­kin, käytetään usein lyhennettä ”t.” merkityksessä ’tuhatta’.

Elokuvien tuotantotukeen lisää 10 milj. [= kymmenen miljoonaa]
1,2 mrd. [= 1,2 miljardia = 1 200 000 000]
Hp. 170 t. [= Hintapyyntö 170 000]
Hp. 170 000

Fysikaalista suuretta ilmaistaessa voidaan yleensä välttää suuret luvut käyttämällä sopivia SI-järjestelmän etuliitteitä. Tällaisissa ilmauksissa ei tulisi käyttää lukusanoja eikä niiden ly­hen­tei­tä. Järjestelmän periaatteisiin kuuluu, että suureen lukuarvo kirjoitetaan numeroin.

25 MV [fysiikassa suositeltava merkintätapa]
25 megavolttia [yleiskieliseen tekstiin sopiva tapa]
25 000 000 V [fysiikassa mahdollinen tapa]
25 ⋅ 106 V [fysiikassa mahdollinen, mutta raskaslukuinen tapa]
25 miljoonaa volttia
25 000 000 volttia

SI-järjestelmän etuliitteitä kuten ”kilo” ja ”mega” tai vastaavia tunnuksia ”k” ja ”M” ei tulisi käyttää muissa yhteyksissä kuin SI-järjestelmän yksiköiden tunnuksissa ja nimissä edellä mai­ni­tul­la tavalla. Kuitenkin on melko tavallista ja osittain hyväksyttyäkin käyttää raha­sum­mia ilmaistaessa käyttää lyhennettä ”M€”. Lisäksi arkikielessä käytetään yleisesti etuliitteitä sanoina lyhentyminä pidemmistä ilmauksista, esim. kilo = kilogramma (tai kilovoltti tms.), milli = millimetri, sentti = senttimetri, mega = megatavu t. megabitti jne. Vakiintuneena on pidettävä myös sanaa ”megapikseli” (miljoona pikseliä eli kuvapistettä) kameran erot­telu­kykyä ilmaistaessa. Tällaista kielenkäyttöä ei kuitenkaan kannata ruveta laa­jen­tamaan.

Arkikielessä on jo melko tavallista käyttää tunnusta k tai K merkityksessä ’tuhat’. Esimerkiksi 4k tai 4K voi tarkoittaa neljäätuhatta euroa, pikseliä, ihmistä ym. Osittain näiden ilmausten yleistyminen johtuu siitä, että niitä esiintyy tietokoneohjelmien esittämissä tiedoissa silloin, kun tilan säästämisen tarve tai halu on suuri. Tällaiset ilmaukset ovat asiatyylissä paha tyylirikko.

Ks. myös kohtaa Suureet taulukoissa.

Onko ”ykkönen” käypää kieltä?

Sopivat numeroiden nimiksi

Sellaiset sanat kuin ”ykkönen” ja ”kakkonen” voidaan kokea liian arkikielisiksi asia­teks­tei­hin. Osittain tämä pitääkin paikkansa, mutta sanoina ne ovat hyvää yleiskieltä, kun niitä käytetään numeromerkkien ”1”, ”2” jne. niminä. Kielikello 2/2006 esittää:

Numeroilmausta käytetään myös substantiivina. Neutraalin yleiskielisiä ovat numeroa tar­koit­tavat substantiivit sinänsä:

ykkönen, kakkonen, kolmonen, nelonen, viitonen, kuutonen, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, satanen

Lausuma on kuitenkin epälooginen. Mainituista sanoista vain yhdeksää ensimmäistä tar­koit­ta­vat numeroita numeromerkin (1–9) merkityksessä. Niistä taas vain kuusi en­sim­mäis­tä eli numeroita 1–6 tarkoittavat ovat lukusanoista poikkeavia substantiiveja, joita voisi kutsua nimellä numerosubstantiivi. (Kieliopeissa näillä sanoilla ei ole mitään erityistä nimitystä.) Tässä merkityksessä ne ovat varmasti hyvää yleiskieltä ja sopivat kaikkiin tyylilajeihin.

Kirjoitit puhelinnumeroni väärin: viimeinen numero on kuutonen, ei viitonen.

Esimerkkitapauksessa voisi kai sanoa myös ”on kuusi, ei viisi”, mutta se voisi tuntua jotenkin teennäiseltä.

Numeroiden 8 ja 9 niminä käytetään yleisesti sanoja ”kahdeksikko” ja ”yhdeksikkö”, joita siis myös voidaan pitää numerosubstantiiveina. Niitä on tuskin ollut tarkoitus tuomita yleis­kie­leen sopimattomiksi, vaan Kielikellon kirjoittajalle on sattunut ajatusvirhe.

Hänen yhdeksikkönsä näyttävät aivan kakkosilta.

Kielikello 2/2006 mainitsee myös arkikielisiksi luonnehtimiaan numerosubstantiiveja: ”Tyyliarvoltaan arkisempia ovat sanat vitonen, kutonen, seiska, kasi, ysi ja kymppi.” Tämä on kuitenkin aika sekalainen joukko. Useimmat sanoista ovat vastaavien yleis­kielis­ten numero­substan­tii­vien arki­asuja, mutta sanoista ”seiska” ja ”kymppi” ei voi sanoa samaa. Sikäli kuin lukuja 7 ja 10 vastaavia numerosubstantiiveja ylipäänsä käytetään, ei tarjolla ole mitään kirjakielisempää. Kielikellon mainitsemat ”seitsemän” ja ”kymmenen” ovat yksinkertaisesti lukusanoja.

Tätä ei muuksi muuta se, että lukusanaa voidaan joissakin tilanteissa käyttää substantiivin tavoin, esimerkiksi sanonnassa ”kahden kauppa, kolmannen korvapuusti”. Ilmiö koskee kaikenlaisia lukusanoja.

Numerosubstantiivi esineen tms. nimenä

Numerosubstantiivia käytetään myös tarkoittamaan jotakin, johon vastaava lukusana jotenkin soveltuu. Numerosubstantiivi voi tarkoittaa esimerkiksi korttipakan korttia, jonka arvoa lukusana kuvaa, tai rahaa, jonka arvo on lukusanan ilmaisema määrä euroja tai muita rahayksiköitä. Jälkimmäistä käyttöä eivät varmaankaan kaikki pidä aivan kirja­kieli­senä.

Hän aloitti ristikolmosella. [= ♣3:lla]
Annoin hänelle viitosen. [= viiden euron setelin]

Tällaisessa käytössä voi olla myös sana ”satanen”. On kuitenkin vaikea nähdä, miten se olisi neutraalia yleiskieltä, jos ”kymppi” ilmeisestikään ei ole. Lukua tuhat tarkoittava ”tonni” on selvästi arkikielinen.

Kielikello 2/2006 mainitsee myös seuraavat esimerkit: ”A4 luetaan aa-nelonen ja E4 tai Eurooppa-nelonen”. Tällaiset lukutavat edellyttävät kuitenkin ilmausten käyttöä itsenäisesti substantiivin tavoin, vaikka ne huolitellussa kielessä esiintyvät vain yhdys­sanan alkuosina. Ilmauksissa ”A4-arkki” ja ”E4-tie” luvut tietysti luetaan perus­lukuina (aa neljä, ee neljä).

Kaksosia yms. tarkoittavat sanat

Kielikello 2/2006 hämmentää lisää: ”Monikollisia sanoja kolmoset, neloset, viitoset, kuu­to­set, seitoset taas käytetään ilmaisemaan samasta raskaudesta syntyneitä.” Todellisuudessa täl­lai­set sanat muodostavat oman ryhmänsä, vaikka muutamat niistä ovatkin numero­subs­tan­tii­vien monikkomuotoja. Listassa viimeisenä mainittu seitoset sen sijaan on toisen­tyyp­pi­nen, samoin listan alusta pois jätetty, tällaisista sanoista tavallisin kaksoset.

Samaan sarjaan kuuluu sana yksönen, joka on kielitoimiston suosittama nimitys henkilölle, joka on ainoana (yhdestä raskaudesta) syntynyt eli ei ole kaksonen, kolmonen tms.

Kooste numerosubstantiivien merkityksistä

Numerosubstantiivien käytön moninaisuudesta antaa kuvaa seuraava kokoava, mutta varmaankin puutteellinen luettelo. Numerosubstantiivia käytetään

Saako virkkeen aloittaa numerolla?

Yleensä vältettävä

Vältä virkkeen aloittamista numerolla. Numerolla voi kuitenkin aloittaa, jos muunlainen muotoilu johtaisi kömpelyyteen, epäselvyyteen, väärään painotukseen tms.

Usein esitetään sellainen periaate, että virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla. Perusteluksi sano­taan, että virkkeen alku on silloin vaikeampi hahmottaa. Virkkeen lopettava pistehän on melko huomaamaton merkki, ja virkerakenteen nopeassa hahmotuksessa on apua siitä, että virke alkaa normaalilla tavalla eli versaali­kir­jai­mel­la (isolla kirjaimella).

Numerolla aloittamisen kielto on aiemmin sisältynyt standardiinkin. Suomen kielen sään­nöt eivät kuitenkaan nykyisin sisällä sellaista kieltoa. Ohjeissa saatetaan jopa sanoa, että nume­rol­la aloittaminen on ”aivan hyväksyttävää”. Tämä on kuitenkin liioittelua.

Usein on helppo välttää numerolla aloittaminen muut­ta­mal­la sanajärjestystä tai esi­mer­kik­si lisäämällä alkuun sana ”Vuonna” tai lyhenne ”V.”, jos virke alkaa vuosiluvulla.

10 euron seteleitä on toivottu automaatteihin.
Automaatteihin on toivottu 10 euron seteleitä.
1492 Kolumbus teki ensimmäisen matkan Amerikkaan.
Vuonna 1492 Kolumbus teki ensimmäisen matkan Amerikkaan.
Numeroilmaus virkkeen aiheena

Jos virkkeen varsinaisena aiheena ja ensimmäiseksi mainittavana asiana on sellainen, joka nor­maa­lis­ti kirjoitetaan numeroin, jouduttaisiin usein epäluontevaan ilmaisuun, jos pyrit­täi­siin ehdottomasti välttämään virkkeen numeroalkuisuutta. Sana­jär­jes­tyk­sen muut­ta­mi­nen voisi muuttaa lauseen painotusta ja vivahteita tavalla, joka ei vastaa kirjoittajan tarkoituksia.

1900-lukua on sanottu lyhyeksi vuosisadaksi.
Numeroalkuisuus otsikoissa

Otsikot ja vastaavat aloitetaan usein numerolla. Tällöin ei tietenkään ole virkkeiden toisistaan erottamisen ongelmaa. Muutenkin käytäntö on hyväksyttävä, koska luvun ilmaiseminen on usein olennaista uutisen sisällön takia.

250 työntekijää pakkolomalle

Tekstissä numeroalkuisuus ei ole yhtä luonnollista. Lukumäärä on yleensä uusi asia, joten hyvin rakennetussa esityksessä se mainitaan lauseen lopussa tai keskellä.

250 työntekijää joutuu pakkolomalle.
Pakkolomalle joutuu 250 työntekijää.
Erityisen ongelmallista numeroalkuisuutta

Parissa tapauksessa on erityisesti syytä välttää virkkeen aloittamista numerolla. Jos virke aloittaa numeroidun luetelman kohdan, niin itse kohdan aloittaminen numerolla olisi häm­men­tä­vää (esimerkiksi ”1) 10 euron – –” tai vielä hämmentävämpi ”1. 10 euron – –”). Jos virke päättyy numeroon ja seuraava virke alkaa numerolla, syntyy myös outo, joskus jopa vaikea­sel­koi­nen tilanne.

Erilaisia mahdollisia yhdistelmiä on 32 768. 128 niistä on käytössä.

Erilaisia mahdollisia yhdistelmiä on 32 768. Vain 128 niistä on käytössä.

Vastauksia saapui yli 100. 50 niistä oli puutteellisia.

Vastauksia saapui yli 100, mutta niistä 50 oli puutteellisia.

Numeroalkuisuuden välttämisen taustaa

Vanhaa sääntöä, jonka mukaan virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla, on opetettu kouluissa ja muualla, joskin säännön sävy ja ehdottomuus on vaihdellut. Taustalla on osittain edellä mai­nit­tu virkkeiden hahmotettavuus, osittain se, että numeroiden käyttöä ei ole pidetty kovin tyy­lik­kää­nä – ja tämä on korostunut virkkeen alussa. Kaunokirjallisessa tyylissä luvut esi­te­tään mieluiten sanoin; ks. kohtaa Lukujen ilmaisemisen tavat. Lisäksi numerolla tai yleen­sä luvulla aloittaminen korostaa määrällistä ilmausta, joka tulee usein tavallaan liian aikai­sin: ennen kuin ilmenee, mikä määrä ilmaistaan.

Yleensä lauseessa sijoitetaan tutut asiat eli teema alkuun ja se, mitä niistä sanotaan (reema), jonnekin myöhemmäksi. Esimerkiksi tarkalla ajan määritteellä kuten ”1.1.1998” aloittaminen viittaisi siihen, että kyseisestä ajankohdasta on ollut puhetta aiemmin ja nyt sanotaan jotain uutta siitä, mitä silloin tapahtui. Siksi luontevampi järjestys on yleensä toinen.

1.1.1998 tämä virka perustettiin.
Tämä virka perustettiin 1.1.1998.

Vielä selvempää on, että määrälliset ilmaukset kuten ”500 euroa” ovat useimmiten yksityis­kohtaista uutta tietoa, joka kuuluu muualle kuin virkkeen alkuun. Joskus ne kuitenkin ovat osa teemaa, kuten puhuttaessa 500 euron setelien ongelmista tai 5 000 metrin juoksu­kilpai­lus­ta. Silloin voi yleensä hyvin aloittaa virkkeen numerolla.

Valitettavasti kielenhuolto on liiaksikin suhteellistanut vanhan säännön, osittain jopa luopunut siitä. Kielikello 2/2006 (s. 50) aloittaa aiheen ”Virkkeen aloittaminen numero­ilmauk­sel­la” käsittelyn lauseella, joka antaa väärän viestin: ”Virkkeen voi aloittaa numerolla”. Tämä lause painottuu liiaksi, kun se on alussa. Lisäksi rajoitus on liian lievä: ”jos se on asioi­den esittämisjärjestyksen kannalta luontevaa”. Kirjoituksen esimerkeistäkin vain ensim­mäi­nen on sopiva: siinä numeroalkuisuuden korvaaminen todennäköisesti johtaisi kier­te­lyi­hin, jotka häiritsisivät enemmän kuin numeroalkuisuus:

5 000 metrin alkukilpailu juostiin sateessa.

Kyseisen kuvauksen toinen esimerkki on ”2000-luvulle tultaessa yhdistyksen toiminta laajeni entisestään”. Se olisi kuitenkin yhtä luonteva ja tyylikäs muodossa ”Yhdistyksen toiminta laajeni edelleen 2000-luvun alussa.” (Ehkä edelleen-sanaa ei edes tarvittaisi, sillä kenties ei edes tarkoiteta mitään uutta laajenemista tai lisälaajenemista aiemmin mainitun lisäksi.).

Kielenhuollon käsikirjassa on seuraava esimerkkinä siitä, että ”virkkeen ja lauseen voi aloittaa numerolla, jos se on asiajärjestyksen kannalta luontevaa”:

Kokouksessa päätettiin pitää jäsenmaksu ennallaan. 30 euroa jäseneltä riittää kattamaan 2/3 talousarvion mukaisista menoista.

Kirjassa esimerkki on ladottu niin, että ensimmäisen pisteen jälkeen on rivinvaihto. Tällöin on kahdeksi virkkeeksi hahmottaminen hiukan helpompaa, etenkin kun ”30” on sekä kursivoitu että lihavoitu!

Nopeasti luettaessa tuollaisen tekstin voi kuitenkin helposti lukea alkavaksi ”Kokouksessa päätettiin pitää jäsenmaksu ennallaan 30 eurona”, etenkin kun se olisi järkevää asioiden esittämistä: jos mainitaan, että jäsenmaksu pidettiin ennallaan, ja etenkin jos sen suuruus erikseen mainitaan, olisi tietysti mitä luonnollisinta sanoa nämä yhdessä! Lukija sitten ehkä verbin ”riittää” kohdalla tajuaa jäsentäneensä väärin ja huomaa pisteenkin jne. Tämä olisi voitu sujuvasti välttää:

Kokouksessa päätettiin pitää jäsenmaksu ennallaan 30 eurona. Se riittää kattamaan 2/3 talousarvion mukaisista menoista.
Numero edustaa sanaa

Jos virke alkaa numerolla, katsotaan numeroilmauksen edustavan virkkeen ensimmäistä sanaa. Vaikka tällöin virkkeen alku jääkin osoittamatta versaalin käytöllä, ei tätä ole syytä yrittää korjata kirjoittamalla numeroilmausta seuraava kirjain versaalilla. Ks. kohtaa Numeroalkuinen sana virkkeen alussa.

25-osainen tietosanakirja myytävänä. [ei: 25-Osainen]
1,3-butadieenin kaava on CH2=CH–CH=CH2.

Lukujen kirjoittaminen peräkkäin

Numeroin merkittyjä lukuja ei kannata kirjoittaa peräkkäin, koska silloin lukijan on vaikea hahmottaa, että kyse on kahdesta eri luvusta. Standardi SFS 4175 esittää tämän ehdot­to­ma­na sääntönä:

Numeroin kirjoitettuja lukuja ja numerosarjoja ei pidä kirjoittaa peräkkäin, ellei niitä ole luettelomaisesti rinnastettu toisiinsa (2 000, 2 500, 3 200 jne.).

Useimmiten ongelman voi korjata muuttamalla sanajärjestystä tai lisäämällä sanan.

Kokonaistuotto oli v. 2000 200 000 euroa. [vaikeasti luettava ilmaisu]
Kokonaistuotto vuonna 2000 oli 200 000 euroa. [parempi ilmaisu]

Silloin meillä oli 28 486-tietokonetta. [erittäin epäselvä ilmaisu]
Silloin meillä oli 28 IBM 486 -tietokonetta. [selvempi ilmaisu]
Silloin meillä oli 28 kappaletta IBM 486 -tietokoneita. [kömpelö, mutta selvä ilmaisu]

Jaamme 10 500 euron palkintoa. [huono ilmaisu]
Jaamme 10 kpl 500 euron palkintoja.
Jaamme kymmenen 500 euron palkintoa.

Seuraavassa esimerkissä lukujen peräkkäisyys on erityisen häiritsevää, koska ensimmäisen luvun edessä ei ole sanaa ”vuosi” tai sen lyhennettä ohjaamassa oikeaan hahmotukseen. Jos ilmausta ei muuten voi korjata (jostain syystä on noudatettava määrättyä lauseenjäsenten järjestystä), pitäisi siis ainakin lisätä selventävä lyhenne.

Liikevaihtomme laski 2013 300 miljoonasta 290 miljoonaan. [Huono]
Liikevaihtomme laski v. 2013 300 miljoonasta 290 miljoonaan. [Vähän parempi]
Vuonna 2013 liikevaihtomme laski 300 miljoonasta 290 miljoonaan. [Korjattu]

Sellaista ilmausta kuin ”viisi sadasta” ei siis voi kirjoittaa numeroin ilman muutoksia, koska ”5 100:sta” rikkoisi sääntöä ja olisi epäselvä – kirjoitusasuhan olisi jopa sama kuin ilmauksen ”viidestätuhannesta sadasta”. Jos numeroiden käyttöön on aihetta, pitää lause siis muotoilla hiukan toisin.

Kysymyksen vastasi vain 42 vastaajaa 176:sta. [Ei: Kysymykseen vastasi vain 42 176 vastaajasta.]

Joissakin tilanteissa, esimerkiksi taulukkoesityksessä, voi ehkä käyttää sellaista rakennetta kuin ”42/176”. Ks. kohtaa Vinoviiva osuutta ilmaistaessa.

Lukuja voi säännön mukaan kuitenkin olla peräkkäin, jos ne muodostavat luettelon ja lukujen välissä on väli­merkki tai sidesana. Usein kuitenkin tulos on vaikeasti hahmotettava, jolloin kannattaa har­ki­ta muita vaihtoehtoja. Jos lukuja on paljon, voisi olla parempi esittää ne taulukkona. Jos mu­ka­na on lukuja, joissa on desimaalipilkku, ilmaisusta tulee yleensä vaikeasti hahmotettava. Jois­sa­kin tapauksissa auttaa, että kaikkiin lukuihin liitetään yksikkö.

Ilmiö toistui vuosina 1821, 1891, 1973 ja 1996.
Hän osallistui 1 500, 5 000 ja 10 000 metrin juoksuun.
Käytimme 1,5, 2,5, 3, 3,5 ja 5 kg:n punnuksia.
Käytimme 1,5 kg:n, 2,5 kg:n, 3 kg:n, 3,5 kg:n ja 5 kg:n punnuksia.

Vuosiluvut

Vuosiluku on paras kirjoittaa kokonaisena, siis yleensä nelinumeroisena. Tällöin se helpommin hahmottuu vuosiluvuksi, ja lisäksi vältetään epäselvyyksiä.

Tämä tapahtui vuonna 1960.
Kyseessä oli tyypillinen 1960-luvun ilmiö, ”60-lukulaisuus”.

Jos kuitenkin vuosisadan osoittavat numerot jätetään pois, niin usein on ollut tapana kir­joit­taa yhdysmerkki tai heittomerkki pois jätetyn osan tilalle, esim. -60 tai ’60. Kieli­toi­mis­ton ohjeen ja standardin SFS 4175 mukaan tällöin ei kuitenkaan käytetä yhdysmerkkiä eikä muutakaan merk­kiä niiden tilalla, vaan kirjoitetaan esimerkiksi 60 ja 60-luvulla.

Ks. myös kohtia Aikavälin ilmaisut ja Vuosiluvut ja vuosi-sana.

Etenkin lyhyistä nimenkaltaisista merkinnöistä jätetään usein pois vuosisadat. Tämä voi aiheuttaa epäselvyyksiä. Esi­mer­kik­si tapah­tu­man nimen lyhenne ITK 05 on hämärä, ja suo­si­tus­ten vastainen ITK ’05 on tavallaan ymmär­ret­tä­väm­pi. Ehdottomasti selvintä on kir­joit­taa vuosiluku täydellisenä, esimerkiksi ITK 2005. Tämä koskee myös vuosilukujen mai­nit­se­mis­ta rinnakkain esimerkiksi aikaväliä ilmoitettaessa.

Se oli 1970- ja 1980-luvun ilmiö.
Hän eli vuosina 1512–1589.

Jos tarkoitetaan ensimmäisen vuosisadan vuotta, on usein parasta käyttää tarkennusta ”jKr.”.

Rooma paloi vuonna 64 jKr.

Vuosiluvut ovat poikkeus yleisestä numeroiden ryhmittelyn säännöstä: vuosiluvun numerot kirjoitetaan peräkkäin ilman välejä.

Tarkka vai pyöreä luku?

Lukujen ilmaisemisen tarkkuus kannattaa valita asiayhteyden, lukijakunnan ja tekstin tar­koi­tuk­sen mukaan. Esimerkiksi ilmaisu ”6 216 181 161” on vähemmän havainnollinen kuin ”6 200 000 000” saati ”6,2 miljardia”. Jos ilmaisu luetaan ääneen, havainnollisuuden ero ko­ros­tuu voimakkaasti. Toisaalta pyöreän luvun käyttö merkitsee epätarkkuutta. Tärkeää on, mi­tä luvulla halutaan sanoa. Aina ei tarvitse kertoa asiaa niin tarkasti kuin se tiedetään. Li­säk­si isoissa luvuissa on usein epätarkkuutta, joten liian tarkka ilmaisu voi johtaa harhaan.

Tieteelliseen esitykseen kuuluu yleensä mahdollisimman suuri täsmällisyys niin, että suu­reen arvoon liitetään arvio siitä, miten tarkasti suure on mitattu tai laskettu, esi­mer­kik­si ”nopeus oli 5,67(2) m/s”. (Ks. kohtaa Tarkkuusarviot.) Yleistajuisessa esityksessä sellainen täs­mäl­li­syys tarkkuus ei yleensä ole tarpeen, vaan se saattaa päinvastoin vaikeuttaa sa­no­man perillemenoa. Ilmaisu ”nopeus oli 6 m/s” voi olla sopiva.

Toisaalta mitä yleistajuisemmaksi esitys pyritään tekemään, sitä enemmän kannattaa lukujen ohella tai jopa tilalla käyttää sanallisia, kuvailevia ilmaisuja. Lisäksi kannattaa harkita, millaiset yksiköt ja ilmaisutavat ovat lukijalle tuttuja. Esimerkiksi ”nopeus oli noin 20 km/h” on useimmille selvempi kuin tieteessä käytetty nopeuden ilmaisu, jossa yksikkönä on m/s (metriä sekunnissa). Mutta asian luonteesta riippuu, onko sekin tarpeettoman epä­havain­nol­lis­ta. Ilmaisu ”nopeus oli reipasta pyöräilyvauhtia” olisi ainakin kauno­kirjal­li­seen esitykseen sopivampi, jos on tarkoitus kuvata jotakin liikkumisvauhtia havain­nol­li­ses­ti, mutta niin, että tarkalla vauhdilla ei ole merkitystä.

Suuret luvut ja lukusokeus

Useimmat ihmiset tuntevat lukusanat ”miljoona” ja ”miljardi”. Siitä ylöspäin tilanne muut­tuu­kin. Sanaa ”biljoona” kannattaa kokonaan välttää, sillä käännösvirheiden takia se esiintyy melko usein miljardin merkityksessä amerikanenglannin billion-sanan mukaan. Vaikka kirjoittaja tietäisikin, että biljoona tarkoittaa tuhatta miljardia, lukija ei ehkä tiedä – tai ei voi olla varma siitä, onko kirjoittaja tiennyt! Vielä suuremmalla syyllä tämä koskee suurempia lukusanoja kuten triljoonaa.

42 tuhatta miljardia [= 42 000 000 000 000 = 42 biljoonaa]

Lisäksi kannattaa muistaa, että suuret luvut hämmentävät ihmisiä usein suuresti. On jopa väitetty, että ihminen ei oikeastaan pysty kunnolla ymmärtämään rahasummia, jotka ovat suurempia kuin hänen kuukausipalkkansa.

Asioita voi havainnollistaa esimerkiksi vertaamalla niitä sellaisiin asioihin, jotka ovat ihmisten edes jollain tavoin hahmotettavissa. Usein ei varsinaista suurta lukua tällöin edes tarvitse sanoa, ainakaan yleistajuisessa tekstissä.

Hankkeen kustannus olisi 15 kertaa Suomen valtion budjetti.
Matka on 200 kertaa niin pitkä kuin maapallon ympärysmitta.

Onko ”kaksi kertaa suurempi kuin” epäselvä ilmaisu?

Aika ajoin syntyy julkista keskustelua, kun joku väittää, että sentapaista ilmaisua kuin ”kaksi kertaa suurempi kuin” on käytetty väärin. Sellaista paheksuntaa on esitetty lehdistössä ai­na­kin 1950-luvulta alkaen. Väitteen mukaan ilmaisu tarkoittaa kolmin­kertaista eikä kak­sin­ker­tais­ta.

Käytännössä kuitenkin kaikki tietävät, että jos Matilla on 100 euroa rahaa ja Liisalla kaksi kertaa enemmän, niin Liisalla on 200 eikä 300 euroa. Tämä tulkinta on vahvistettu kieli­toi­mis­ton kannanotossa vuonna 1974.

Jos kuitenkin haluaa välttää edellä mainitut teoreettiset vastaväitteet, voi kirjoittaa ”kaksi kertaa niin paljon kuin” eikä ”kaksi kertaa suurempi kuin”. Toisaalta usein tällainen ongel­man kiertäminen vaatii lauseen uudel­leen­muotoilun.

Puola maksoi panssarivaunuista viisi kertaa vähemmän kuin Suomi.
Puola maksoi panssarivaunuista vain viidesosan siitä mitä Suomi.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”kaksi kertaa suurempi kuin” ei kuulu täs­mäl­li­seen kielenkäyttöön (kannanotto hakusanan kerta selityksessä). Sen sijaan ilmauksen ”viisi kertaa pienempi kuin” kohdalla ei vastaavaa huomautusta ole, vaikka aiemman Suomen kielen perussanakirjan mukaan se sopii vain arkikieleen. Vaikka siis mitään todellisen väärinkäsityksen vaaraa ei ole, varovainen kirjoittaja voi välttää kyseisiä ilmaisuja sen takia, että ainakin pieni osa lukijoista paheksuu niitä virheellisinä.

Aihetta käsittelee laajasti Jukka Kohosen kirjoitus Kaksi kertaa suurempi – yleisimmät harhaluulot.

Puolta suurempi” on epäselvä

Myös ilmaus ”puolta suurempi” tarkoittaa vanhastaan ja sanakirjojen mukaan ’kaksi kertaa niin suuri kuin’, siis samaa kuin ”kaksi kertaa suurempi kuin”. (Ks. esim. Tuomo Jämsän kirjoitusta Paljonko on puolta enemmän?) Sen osalta kuitenkin toinen merkitys, ’puolitoista kertaa niin suuri kuin’, on nykyisin aika paljon käytössä eikä vain teoreettisiin rakennelmiin perustuva ajatus.

Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! (WSOY 2006) jopa väitetään (s. 388), että uusi merkitys olisi oikea ja ainoa merkitys:

HUOMAA! Ilmaukset puolet suurempi ja puolet enemmän eivät tarkoita alkuperäistä määrää kaksinkertaisena: esim. jos 50:stä tulee puolet suurempi, on lopputulos 75 eikä 100, tai jos joku saa 30 €:oon verrattuna puolet enemmän rahaa, tuo joku ei saa 60 €:a vaan 45 €.

Siksi on parasta kokonaan olla käyttämättä sellaisia ilmaisuja kuin ”puolta suurempi”. Ainakin osa lukijoista jäisi epätietoisiksi siitä, tarkoitetaanko kaksinkertaista vai puoli­toista­kertais­ta. Yksiselitteinen vaihtoehto on ”50 % suurempi kuin”, mutta se ei useinkaan ole kovin tyylikäs. Jos esimerkiksi joidenkin hankkeiden määrä oli puolitoista kertaa niin suuri kuin edellisenä vuonna, ei pidä kirjoittaa ”Hankkeiden määrä oli puolta suurempi kuin edellisenä vuonna”, vaan vaikkapa jokin seuraavista:

Hankkeiden määrä oli kasvanut 50 % edellisestä vuodesta.
Hankkeita oli 50 % enemmän kuin edellisenä vuonna.
Hankkeita oli 42; edellisenä vuonna niitä oli 22.

Useinkin itse lukujen esittäminen on sekä havainnollisempaa että täsmällisempää kuin erilaiset suhdevertailut. Syynä on etenkin se, että suhdevertailuissa joudutaan käyttämään prosentteja, koska kansankielinen ”puolta enemmän” on käynyt epäselväksi.

Numerot

Numeroilla tarkoitetaan tietenkin yleensä merkkejä 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9 ja 0, joita käytetään muun muassa lukujen ilmaisemiseen. Näitä on tapana kutsua arabialaisiksi numeroiksi, jos ne halutaan erottaa roomalaisista numeroista, mutta parempi nimitys on ”tavalliset nume­rot”. (Arabian kielessä käytetään numeroita, jotka ovat aivan erinäköisiä, joskin samaa alku­perää.)

Sana ”numero” voi kuitenkin tarkoittaa myös numerosarjaa, esim. koodinumeroa tai puhelinnumeroa, tai jopa tunnistetta, joka voi sisältää myös muita merkkejä kuin numeroita, ainakin ryhmittely- ja tarkistusmerkkeinä.

Voiko numero sisältää kirjaimia?

Yleensä sanan ”numero” kaksimerkityksisyys ei aiheuta ongelmia. Mutta joskus se tarkoittaa jopa sellaista koodia, jossa on muitakin merkkejä kuin numeroita. Jos asiakasta kehotetaan ilmoittamaan tilausnumeronsa ja hänen saamissaan tiedoissa on tilausnumeron kohdalla E1917317, lukija ei aina ymmärrä esimerkiksi alkukirjaimen kuuluvan koodiin. Eikä se aina kuulukaan. Jos nimitykset ovat kirjoittajan valittavissa, kannattaa siis välttää numero-sanaa tällaisissa tilanteissa ja käyttää nimitystä ”tilauskoodi”, ”asiakastunnus” tms. Usein virallinen nimityskin on tunnuksen kannalla. Esimerkiksi auton rekisteri­numero on virallisesti ”ajo­neu­von rekisteritunnus”.

Lähinnä tietotekniikassa käytetään heksadesimaalista eli 16-kantaista lukujärjestelmää (lukujen esittämisen järjestelmää). Siinä numeroina käytetään tavallisten numeroiden 0–9 lisäksi kirjaimia A:sta F:ään, jotka edustavat lukuja 10–15. Usein luvun esityksen eteen kir­joi­te­taan 0x (nolla ja x-kirjain) osoitukseksi heksadesimaalisuudesta, esimerkiksi 0x80 tai 0xA0.

Versaali- ja gemenanumerot

Typografiassa erotetaan versaalinumerot, jotka ovat samantyyppisiä kuin versaali­kirjaimet eli ”isot kirjaimet” (keskenään samankorkuisia ja kokonaan rivin perus­viivan yläpuolella) ja gemena­numerot, joiden korkeus vaihtelee. Niitä ei merkistö­standardeissa pidetä eri merk­kei­nä, vaan kyse on samojen merkkien eri esitystavoista.

Gemenanumeroista käytetään englannissa nimitystä old style numbers. Tämän takia ne saattavat esiintyä esimerkiksi taitto-ohjelman valikossa nimellä ”vanha tyyli”.

Tietokoneissa käytetään yleensä sellaisia fontteja, joissa numerot ovat versaali­nume­roi­ta. Esimerkiksi Times New Roman -fontissa on seuraavanlaiset versaali­nume­rot (sikäli kuin selaimesi voi käyttää tätä fonttia): 0123456789. Tavallisin poikkeus on ollut Georgia-fontti, jossa on seuraavanlaiset gemenanumerot (sikäli kuin selaimesi voi käyttää Georgiaa): 0123456789. Tosin eräissä Windows Vistan mukana tulleissa uusissa fonteissa (Candara, Constantia, Corbel) on gemenanumerot.

Vanhemmassa typografiassa suosittiin gemenanumeroita muun muassa siksi, että ne eivät liiaksi nosta lukuja esille tekstistä. Lisäksi gemena­numerot antavat luvuille ulkoasu­hahmoja samaan tapaan kuin gemena­kirjainten korkeuden vaihtelu luo sanahahmoja. Gemena­nume­rot ovatkin palanneet käyttöön monissa yhteyksissä. Kuitenkin esi­mer­kik­si Helsingin Sa­no­mat, joka oli palannut gemena­numeroiden käyttöön leipä­tekstissä, luopui niistä taas ulko­asu-​uudis­tuk­ses­saan 16.11.2009.

Gemenanumerot eivät yleensä sovi paljon lukuja sisältävään tekniseen tekstiin eivätkä taulukoihin, eivät myöskään tekstiin, josta lukujen halutaan ”hyppäävän esiin”. Ne sopivat huonosti myös koodinomaisiin ilmaisuihin kuten ISO 537 ja F-1, joissa ne joutuvat rin­nak­kain versaalikirjainten kanssa.

Sama fontti voi sisältää sekä gemena- että versaalinumerot, ja kehittyneessä typografiassa voidaan tämän ansiosta usein käyttää molempia ilman fontin vaihtamista. Tämä tulee kui­ten­kin yleensä kyseeseen vain taitto-ohjelmissa. Tekstinkäsittelyssä, verkko­jul­kai­se­mi­ses­sa yms. on yleensä valittava fontti sellaiseksi, että siinä numeroiden asu sopii aiot­tui­hin käyttö­tarkoi­tuk­siin.

Roomalaiset numerot
Roomalaisten numeroiden järjestelmä

Erikoistilanteissa käytetään myös roomalaisia numeroita I = 1, V = 5, X = 10, L = 50, C = 100, D = 500 ja M = 1000. Numeroina käytetään siis tiettyjä kirjaimia, jotka yleensä kirjoitetaan versaalilla. Luku kirjoitetaan tällaisin numeroin siten, että luku on numeroiden arvojen sum­ma. Numerot kirjoitetaan järjestyksessä suurimmasta pienimpään, esi­mer­kik­si MMCCCVII = 1000 + 1000 + 100 + 100 + 100 + 5 + 1 + 1 = 2307.

Lisäksi noudatetaan nykyisin lähes aina sopimusta, jonka mukaan eräät roomalaisten numeroiden yhdistelmät kirjoitetaan lyhennettyinä niin, että isomman numeron edessä on pienempi, jonka arvo on vähennettävä isommasta. Nämä yhdistelmät ovat: IV = 4 (ei IIII, kuten joskus vanhoissa kellotauluissa), IX = 9 (ei VIIII), XL = 40, XC = 90, CD = 400 ja CM = 900.

Yleensä vain pienehköjä lukuja

Käytännössä roomalaisin numeroin kirjoitetaan yleensä vain pienehköjä lukuja. Tähän on pari poikkeusta:

Suppea käyttöala

Roomalaisia numeroita on aiemmin käytetty melko laajastikin, mutta suuntaus on ollut kohti tavallisten numeroiden käyttöä, jota myös kielenhuolto on suosittanut. Toisaalta englannin kielen ja EU-asiakirjojen kieliasun vaikutus on jossain määrin lisännyt rooma­lais­ten nume­roi­den käyttöä.

Roomalaiset numerot henkilönnimissä

Yleiskielessä ei yleensä tarvita roomalaisia numeroita muuhun kuin hallitsijoiden ja paavien järjestyslukujen ilmoittamiseen, johon tämä tapa on täysin vakiintunut. Rooma­lai­siin nume­roi­hin ei tällöin liitetä järjestyslukuun muutoin kuuluvaa pistettä, koska ne itsessään tar­koit­ta­vat järjestyslukuja.

kuningas Kaarle XII
Kaarle XVI Kustaa
paavi Gregorius X

Jos jostain syystä halutaan kirjoittaa tällainen järjestysluku kirjaimin, niin Uuden kielioppaan mukaan käytetään gemenaa: Kaarle V = Kaarle viides (ei: Viides). Tämä on loogista, koska kyseessä on jär­jes­tys­luku, ei lisänimi.

Jossain määrin roomalaisia numeroita käytetään Yhdysvalloissa henkilönnimissä erottamaan muuten samannimisiä, samaan sukuun kuuluvia ihmisiä.

Vieraissa nimissäkin numero on luonnollista ja tavanomaista lukea suomenkielisenä (esim. III = kolmas, ei the third), vaikka se periaatteessa on osa itse vieraskielistä nimeä. Lukutapa vaikuttaa numeron taivutuspäätteen merkintään.

Henry Ford III

Häntä on verrattu Henry Ford III:een [= kolmanteen].

Roomalaiset numerot julkaisujen numeroinnissa

Kirjojen ja muiden julkaisujen rakenteessa on roomalaisia numeroita käytetty ja käytetään mm. englannin vaikutuksesta joskus edelleenkin joihinkin erityistehtäviin:

Roomalaisia numeroita käytetään joskus lakiviittauksissa, esimerkiksi ”tekijänoikeuslain II luku”. Tämä on kuitenkin perusteetonta, koska itse laeissa luvut on numeroitu tavallisilla numeroilla.

Roomalaiset numerot kuukausien numeroina

Roomalaisia numeroita on tapana käyttää kuukausien numeroina mm. kasvi- ja lintukirjoissa. Esimerkiksi kasvin kuvauksessa merkintä ”V–VI” tarkoittaa, että kasvi kukkii touko- ja kesäkuussa.

Roomalaiset numerot luokkien numeroinnissa

Jonkin verran roomalaisia numeroita esiintyy erilaisten luokitusten ilmaisemisessa, esi­mer­kik­si ”III veroluokka”, ”kilpailun luokka IV”. Ellei sellainen kirjoitustapa ole johonkin yh­tey­teen vakiintunut, on parempi käyttää tavallisia numeroita. Nykyisin käytetään tavallisia nu­me­roi­ta usein sielläkin, missä aiemmin käytettiin roomalaisia.

3. veroluokka
kilpailun 4. luokka
verbin III infinitiivi
verbin 3. infinitiivi

Vaikka roomalaiset numerot siis normaalisti ilmaisevat järjestyslukuja, tästä on käytännössä poikettu usein etenkin hiukan arkisissa ilmauksissa kuten ”III-olut”. Vaikka oluiden jako vero­luokkiin on nykyisin poistettu, käyttävät valmistajat edelleen vanhan vero­luokituksen mu­kai­sia luokkia: I-olut (ykkösolut), III-olut (kolmosolut), IV A -olut (neljä aa olut) ja IV B -olut (neljä bee olut) sekä kahden viimeksi mainitun yhteisnimitys IV-olut (nelosolut).

Suomen kielen lautakunta hyväksyi v. 2005 käytännön, jossa roomalaiset numerot edus­ta­vat substantiivia, käytännössä usein sellaista sanaa kuin ”kolmonen” tai sen yhdys­sana­muotoa ”kolmos-”. Ks. kuvausta numerosubstantiiveista. Lautakunta kuitenkin ko­ros­taa, että tällöin substantiivisuus on otettava huomioon kirjoitusa­sussa. Usein sekä ad­jek­tii­vi­na että substantiivina lukeminen on mahdollista.

II tyypin [toisen tyypin]
II-tyypin [kakkostyypin]
I luokka [ensimmäinen luokka]
I-luokka [ykkösluokka]
Kehä III:ta [kehä kolmosta]
USA II:een [uuessaa kakkoseen]

Esimerkiksi koululuokkien numeroinnissa on yleensä siirrytty tavallisiin numeroihin; tosin Kielikello 2/2006 mainitsee vielä roomalaisten numeroidenkin käytön. Usein luokan nu­me­roon liittyy kirjain, joka erottaa luokan rinnakkaisluokista, esimerkiksi ”4B” (ennen ”IV B”). Ilmaisu luontevaa lukea ”neljäs bee”, mutta koodinomaisuutensa takia se yleensä kirjoitetaan ilman välilyöntiä ja järjestyslukuun yleensä kuuluvaa pistettä. Tosin kieli­toimiston eräs van­hah­ko suositus ja Kielenhuollon käsikirja käyttävät ilmaisutapaa ”4.B-luokka”, mutta sitä tus­kin käytännössä juurikaan esiintyy. Ilmaisu ”4B-luokka” on sekin hankala: miten se on aja­tel­tu luettavaksi? Oletettavasti ”neljäs bee-luokka”, joka on epäloogista, koska kyseessä ei ole B-luokista neljäs. Ongelmasta selvitään kirjoittamalla numero-kirjainkoodi sanan ”luokka” jäl­keen ja lukemalla sen luku peruslukuna. Arki­kieles­sä voi pelkkää luokan tunnusta käyttää substan­tii­vin tavoin.

Hän pääsi 4. luokalle. [neljännellä luokalla]
Hän on luokalla 4B. [luokalla neljä bee]
Hän on 4B:llä. [neljä beellä; arkikieltä]

Kielikellossa 2/2006 tarjotaan häkellyttävä määrä erilaisia vaihtoehtoja: 4.B-luokka, 4. B -luokka, IV B -luokka, 4B-luokka ja 4b-luokka. Sujuvin vaihtoehto (luokka 4B) siis puuttuu, mutta tuskin sitä voi sääntöjen vastaisena pitää.

Luokka-asteiden nimityksistä johdetuissa adjektiiveissa alkuosa on järjestysluku ja ero­te­taan jälkiosasta ”luokkalainen” yhdysmerkillä. Ilmaisun kirjoittaminen kokonaan sanoin on yleensä tyylikkäintä.

neljäsluokkalainen
4.-luokkalainen
IV-luokkalainen

Jos luokan nimessä on kirjain, on Kielikellon mukaan myös adjektiivin muodostuksessa tar­jol­la kirjava kokoelma vaihtoehtoja: 4.B-luokkalainen, 4. B -luokkalainen, IV B -luok­ka­lai­nen, 4B-luokkalainen ja 4b-luokkalainen. Näistä 4B-luokkalainen on yksinkertaisin ja siten sopivin. Kannattaa huomata, että ongelma on usein kierrettävissä toisenlaisella ilmaisulla.

4B-luokkalainen
luokan 4B oppilas
Roomalaiset numerot armeijakuntien numeroinnissa

Armeijakunnat numeroidaan roomalaisin numeroin. Sen sijaan sekä armeijakuntaa ylemmän yksikön (armeijan) että sitä alemman yksikön (divisioonan) numerointi tehdään tavallisilla numeroilla.

Hän palveli 6. armeijaan kuuluneeseen LI armeijakuntaan sijoitetussa 71. jalkaväki­divisioonassa.

Esimerkissä on ”LI” siis luettava ”viidennessäkymmenennessäensimmäisessä”. Kirjoitusasusta ks. Sotilas­yksiköiden nimet.

Roomalaiset numerot asemakaavoissa

Asemakaavoissa käytetään roomalaisia numeroita kerroslukujen eli talojen kerrosten lukumäärien merkitsemiseen. Syynä on, että tällöin ne erottuvat kaavoissa olevista muista numeromerkinnöistä. Joskus tällainen merkintätapa pääsee karkuun ja sitä käytetään myös tekstissä, esimerkiksi sanassa ”XII-kerroksinen” (po. ”12-kerroksinen”).

Desimaaliluvut

Pilkku, ei pistettä

Desimaaliluvuissa käytetään kokonaisosan ja desimaaliosan välissä pilkkua (esim. 2,52) eikä pistettä kuten englannissa (2.52). Näiden merkintätapojen sekaantuminen voi joskus aiheut­taa suuriakin ongelmia, koska esimerkiksi ilmaisu ”1,005” tarkoittaa suomen kielessä hiukan yli yhtä, ilmaisu ”1.005” taas tuhattaviittä ja englannissa asia on täsmälleen päin­vas­toin. Pis­teen käyttö ilmauksessa ”1.005” (tuhat viisi) ei nykyisin ole suositeltavaa, mutta se on edel­leen varsin yleistä, ja siksi sekaantumisen vaara on todellinen.

123,45
1 230,45
1,234 567

Pilkun jälkeisten numeroiden ryhmittelystä ks. Desimaaliosan ryhmittely.

Käytännössä voidaan joutua tilanteisiin, joissa asiakirjaan on liitettävä laaja tietokoneella tuotettu tietoaineisto, jonka luvuissa on desimaalipisteet. Jos aineiston muuntaminen on hankalaa tai riskialtista ja siksi päädytään säilyttämään pisteet, on asiasta syytä mainita selityksissä.

Etu- ja loppunollan tarve

Englannin kielessä ja ohjelmointikielissä yms. on tapana jättää usein etunolla pois desi­maa­li­lu­vun esityksestä, jos luvun kokonaisosa on tasan nolla, esimerkiksi ”.123”. Tämä voi tuntua erityisen luon­nol­li­sel­ta esimerkiksi taulukon sarakkeessa, jossa kaikki luvut ovat tätä tyyppiä (esimerkiksi korrelaatio­kertoimia, jotka ovat välillä 0:sta 1:een eikä 1:tä käytännössä esiin­ny). Tämä ei ole suomen sääntöjen mukaista, ei vaikka desi­maali­piste vaihdettaisiin pilkkuun.

0,123

Jos kuitenkin äärimmäisessä tiiviyden ta­voit­te­lus­sa mennään etunollan pois jättämiseen, aiheuttanee vähiten hämminkiä se, että käy­te­tään englannin mukaista pisteellistä mer­kin­tä­tapaa (.123) kauttaaltaan koko aineis­tossa.

Suomen kielen käytäntöön ei kuulu myöskään desimaalierottimen kirjoittaminen luvun perään silloin, kun sitä ei seuraa yhtään desimaalia. Englannin kielessä sellaista käytäntöä esiintyy, ja ohjelmointikielissä se on tavallinenkin silloin, kun on tarvetta erottaa desi­maali­luku (esimerkiksi ”12.”) kokonaisluvusta (esimerkiksi ”12”).

12,0

Aseen kaliiperin ilmaisemisessa käytetään kuitenkin usein amerikkalaisia kaliiperi-ilmauksia sel­lai­si­naan. Ne ilmaisevat kaliiperin tuumina ja ilman nollaa desimaali­erottimena käytetyn pis­teen edessä. Tällöin esimerkiksi puhe .30:n aseesta tai luodista tarkoittaa 0,30 tuuman kalii­peria.

Päättymätön desimaaliesitys

Jos luvun viimeisen desimaalin jälkeen kirjoitetaan ellipsimerkki tai kolme pistettä, se tar­koit­taa, että luvussa on lisää desimaaleja, mutta niitä ei ole kirjoitettu näkyviin. Tämä on kor­rek­tia vain silloin, kun kyseessä on luku, jonka desimaali­esitys on päättymätön eikä se ole jak­sol­li­nen.

π = 3,141 592…

Jos sen sijaan desimaaliesitys on päättyvä, mutta siitä otetaan käytännön syistä vain osa desimaaleista, oikea menettely on käyttää noin-merkkiä ja pyöristää viimeinen mukana oleva desimaali.

55 979 / 78 125 ≈ 0,717[tarkka arvo on 0,716 531 2]

Jos taas desimaaliesitys on päättymätön, mutta jaksollinen, on nykyisin suositeltu menettely se, että jakson muodostavien numeroiden yläpuolella on viiva. Aiemmin käytettyä tapaa, jossa jakso kirjoitetaan sulkeisiin, esimerkiksi 0,33(3), ei suositella; se voi sekaantua tarkkuus­arviois­sa käytettyyn merkintään.

1/3 = 0,3 [esitys, jossa pilkun jälkeen on loputtomasti kolmosia]
1/7 = 0,1426857

Jos yläpuolisen viivan tuottaminen on teknisesti mahdotonta, lienee parasta käyttää ellipsimerkkiä ja ottaa mukaan sen verran desimaaleja, että lukija voi päätellä, että kyseessä on ilmeisesti jaksollinen esitys (esimerkiksi 0,333 333…).

Eksponenttiesitys

Hyvin suurten ja hyvin lähellä nollaa olevien lukujen esittämiseen käytetään tieteessä ja tekniikassa usein eksponenttiesitystä. Tällöin luku esitetään kahden luvun tulona niin, että jälkimmäinen luku on 10:n potenssi. Kertomerkkinä voi tällöin olla kertomerkki-niminen merkki ”×” tai kertopiste ”⋅”.

3,1 ⋅ 106 = 3,1 × 106 = 3 100 000

Eksponenttien kirjoittamisesta sekä eksponenttiesityksen vaihtoehdoista fysiikan suureita ilmaistaessa (esim. 3,1 MN = 3,1 ⋅ 106 N) ks. kohtaa Eksponentit ja ylä- ja alaindeksit.

Murtoluvut

Tavallinen merkintätapa

Murtoluvut kirjoitetaan nykyisin yleensä tyyliin 2/3, siis käyttäen tavallisia nume­roi­ta ja vinoviivaa. Jos murtoluku liittyy sitä edeltävään kokonaislukuun eli kyseessä on sekaluku, on muistettava kirjoittaa välilyönti niiden väliin.

7 2/3
Typografiset murtoluvut

Unicode-standardissa on erityinen murtoluvun vinoviiva -niminen merkki (U+2044), joka saattaa tuottaa typografisesti paremman tuloksen kuin tavallinen vinoviiva. Se kuuluu kuitenkin melko harvoihin fontteihin, ja vain harvat ohjelmat osaavat käsitellä sen laadukkaasti.

5/6 [tässä on tavallinen vinoviiva]
5⁄6 [tässä on murtoluvun vinoviiva]
56 [murtoluvun vinoviiva, lukujen ulkoasua säädetty]

Typografisesti ehkä parempi, perinteistä kirjapainoasua muistuttava tulos voidaan kuitenkin usein saada aikaan taitto-ohjelmien välineillä. Tämä on osittain mahdollista verkkosivuillakin (ks. kirjaa CSS3 – uudet mahdollisuudet). Seuraava esimerkki sisältää näin muotoillun murtoluvun, jos käytettävissä on Constantia-fontti ja jos käytettävä selain tukee fontin OpenType-piirteiden käyttöä.

5/6
Pitkät murtoluvut

Jos murtoluvun osoittaja tai nimittäjä on yli kolminumeroinen luku, on luonnollista soveltaa siihen lukujen ryhmittelysääntöä. Ovathan osoittaja ja nimittäjä kokonaislukuja.

55 891/18 251

Ulkoasu on tällöin melko epähavainnollinen, suorastaan sekava. Asiaa auttaisi, jos vinoviivan ympärille kirjoitettaisiin välilyönnit. Tosin tällöin ilmaus periaatteessa muuttuu murtolukumerkinnästä merkityksi jakolaskuksi.

55 891 / 18 251

Toisaalta jos murtoluvussa on nelinumeroinen luku, mutta ei pitempää, voisi soveltaa neli­numeroisia lukuja koskevaa poikkeusta ja kirjoittaa murtoluvun kokonaan ilman välejä.

5891/1251 [= 5 891 / 1 251]
Murtoluvut sanoina

Muutamat tavallisimmat, sanamuodossa lyhyet murtoluvut kir­joi­te­taan jos­kus sanoin.

puoli = 1/2
kolmannes = kolmasosa = 1/3
sadasosa = sadannes = 1/100

Koska näitä sanallisia ilmauksia käytetään melko harvoin, ne sekaantuvat joskus järjestyslukuihin etenkin taivutettaessa.

sadannes : sadannesta : sadanneksen [1/100]
sadas : sadatta : sadannen [100.]

Jos sanoin kirjoitettavan murtoluvun osoittaja ei ole yksi, kirjoitetaan osoittaja eri sanaksi.

kaksi kolmasosaa [2/3]

Jos osoittaja on yksi, se voidaan jättää mainitsematta sanoin kirjoitettaessa.

Naisten osuus valtuuston jäsenistä on vain kolmasosa.
Naisten osuus valtuuston jäsenistä on vain yksi kolmasosa.
Murtoluvut erillisinä merkkeinä

Kolmelle tavalliselle murtoluvulle on erityiset merkit yleisesti käytettävissä olevassa merkistössä (Latin-1): ¼, ½ ja ¾. Niistä tosin yleensä vain puolikkaan merkki ½ voidaan kirjoittaa suoraan näppäimistöltä, mutta muut voidaan tuottaa melko helposti (ks. kohtaa Merkkien kirjoittaminen). Näiden merkkien käyttö tuottaa yleensä typo­grafi­sesti hyvän tuloksen.

Unicode-merkistö sisältää erillisiä merkkejä myös mm. sellaisille murtoluvuille kuin 1/8. Niiden käyttökelpoisuus on suppeampi, koska ne sisältyvät melko harvoihin fontteihin.

Jos kaikki tekstissä tarvittavat murtoluvut voidaan esittää erillisinä merkkeinä kuten ¼, sellaista esitystä kannattaa käyttää. Muutoin on paras käyttää yhtenäisesti kaikille murto­luvuille merkintätapaa 1/4.

Jos tekstissä esiintyy sekaisin esimerkiksi ¼ ja 1/5, lukija voi jopa epäillä, että erilaisiin merkintä­tapoi­hin sisältyy merkitysero. Lisäksi typografinen vaikutus on kielteinen.

Word-ohjelma yleensä muuntaa esimerkiksi näppäilyn ”3/4” automaattisesti merkiksi ”¾”, joten tämä on siis joskus erikseen estettävä tai kumottava (esim. Ctrl+Z:lla).

Sekaluvut

Luku voi sisältää sekä kokonais- että murto-osan, esimerkiksi 6½. Jos tällainen niin sa­not­tu sekaluku kirjoitetaan käyttäen murto-osalle erillistä merkkiä (tai typografista murtolukua), siinä ei käytetä tyh­jää väliä, vaikka ilmaisun osat luetaankin erikseen (kuusi ja puoli). Typografisesti parasta oli­si ehkä käyttää niissä ohuketta, kuten raportti UTR #20 suosittaa. Jos taas murto-osa kir­joi­te­taan kahtena lukuna, joiden välissä on vinoviiva, se on ymmär­ret­tä­väs­ti­kin erotettava koko­nais­osasta (yhdistävällä) väli­lyönnillä, koska esimerkiksi 21/2 tar­koit­tai­si kahta­kymmentä­yhtä kahdes­osaa.


2½ rkl
2 1/2 rkl
Murtolukujen välttäminen

Murtolukuja sisältävät ilmaisut ovat nykyisin hiukan vanhahtavia, ja niitä käytetään lähinnä arvosanoissa ja vastaavissa, joskus myös keittiömitoissa. Muutoin käytetään kir­joi­tuk­ses­sa yleensä desimaalilukuja (esimerkiksi 6,5) silloinkin, kun luku luetaan tyyliin ”kuusi ja puoli” eikä ”kuusi pilkku viisi”. Rahasummien esityksessä taas käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”6,50 euroa”.

Tekstiä muokattaessa tai käännettäessä ei kuitenkaan pidä muitta mutkitta korvata murtolukuja desimaaliluvuilla. Korvaaminen voi johtaa epäkäytännöllisiin merkintöihin (esimerkiksi 1/16 = 0,0625), päättymättömiin desimaalilukuihin (1/3 = 0,33333…) tai väärään tietoon tarkkuudesta. Jos tekstissä mainitaan luku 2¾, ilmaus on epätarkempi kuin 2,75. Ellei tarkkuudesta sanota mitään, 2¾ sisältää arvion, että todellinen arvo on lähempänä 2¾:aa kuin 2½:ta tai 3:a, kun taas 2,75 sisältää sen, että todellinen arvo on välillä 2,745…2,755.

Suhteiden merkitseminen

Suureiden suhde kuten 2 g/kg

Kahden fysikaalisen suureen suhde ilmaistaan standardien mukaan siten, että lukua seuraa suureiden yksiköiden osamäärä. Ks. kohtaa Suureiden suhteet.

Hopeapitoisuus on 833 g/kg.

Käytännössä kuitenkin käytetään tämän sijasta hyvin yleisesti seuraavassa kuvattavia suhdelukuja.

Suhdeluvut

Kahden luvun suhde on luku, ja se voidaan ilmaista eri tavoin.

Lukujen 2 ja 1000 suhde on 1/500 eli 0,002 eli 0,2 % eli 2 ‰.

Käytännössä näin käsitellään yleisesti myös kahden samanlaatuisen suureen suhdetta. Periaatteessa tällöin jää ilmoittamatta, tarkoitetaanko esimerkiksi massojen suhdetta vai tilavuuksien suhdetta; se saatetaan ilmaista erikseen sanallisesti.

Hopeapitoisuus on 833 ‰. [yleinen, mutta periaatteessa epätarkka ilmaus]

Käytännössä näin käsitellään yleisesti myös kahden samanlaatuisen suureen suhdetta. Tällöin oletetaan, että on selvää, mitä suureita ja mitä yksiköitä tarkoitetaan.

Ilman hiilidioksidipitoisuus on 0,3 %. [epätarkka ilmaus]
Ilman hiilidioksidipitoisuus on 3 g/m³. [korrekti ilmaus]
Prosenttimerkinnät kuten 0,2 %

Yksinkertaistetusti sanottuna prosentti tarkoittaa sadasosaa. Tarkemmin sanoen prosentti on luvun 0,01 eli 1/100 erityis­nimi, jota käytetään suhteita ilmaistaessa. Täten esimerkiksi 0,2 % tarkoittaa samaa kuin 0,002. Tämän mukaisesti prosentti­käsitettä ja merkintää tulisi käyttää vain tilanteissa, joissa ilmaistaan luvulla kahden saman­laatuisen suureen suhde.

Prosenttimerkkiä % käytetään vain luvun yhteydessä.

Koska prosentti on siis luku, ei periaatteessa tulisi puhua painoprosentista eikä tilavuus­prosentista. Mittayksikköstandardissa sanotaan:

Koska yksiköt prosentti ja promille ovat lukuja, ei ole mielekästä puhua esimerkiksi painoprosentista tai tilavuusprosentista. Siksi yksikön % tunnukseen ei saa liittää lisätietoja, kuten esimerkiksi % (m/m) tai % (V/V). – – Esimerkiksi massaosuus on suositeltavaa ilmaista seuraavasti: "B:n massa­osuus on wB = 0,78" tai "B:n massa­osuus on wB = 78 %". Termiä prosentti ei myöskään saa käyttää suureen nimessä, koska se on harhaanjohtavaa. Jos massaosuus on 0,78 = 78 %, onko prosentti­määrä 78 vai onko 78 % = 0,78? Sen sijaan on käytettävä yksiselitteistä termiä osuus. Massan ja tilavuuden osuudet voidaan myös ilmaista yksiköinä, kuten μg/g = 10−6 tai ml/m3 = 10−9.

Käytännössä paino- ja tilavuus­prosentista puhuminen on kuitenkin tavallista. Yleisesti käy­te­tään myös sellaisia lyhenteitä kuin ”til.-%” (tilavuusprosentti) tai vastaava englannin­kielinen ly­hen­ne ”Vol. %”. Jos tilavuusprosentista puhutaan, lyhenne ”til.pros.” on hyväk­syt­tä­väm­pi kuin ”til.-%”.

Standardin suosittamaa käytäntöä kannattaa kuitenkin noudattaa täs­mäl­li­syy­teen pyr­ki­vis­sä tieteellisissä ja teknisissä esityksissä. Esimerkiksi ilmauksen ”Valmisteessa on 21 paino­prosent­tia rasvaa” sijasta voidaan käyttää seuraavia:

Valmisteen massasta on 23 % rasvaa.
Valmisteessa on rasvaa 230 g/kg.

Vastaavasti esimerkiksi ilmaus ”Juomassa on alkoholia 8 tilavuusprosenttia” voidaan hyväksyttävämmin ilmaista seuraavilla tavoilla:

Juoman tilavuudesta on alkoholia 8 %.
Juomassa on alkoholia 80 mL/L.

Jos aiemmin esitetyssä suola- ja kaliumpitoisuusesimerkissä on kyse painosuhteista, olisi tarkka ilmaisu seuraavanlainen:

Vedessä oli suolaa 35 g/kg ja kaliumia 4,1 g/kg.

Maidon ”rasvaprosentit” ovat rasvan massaosuuksia maidossa.

Kevytmaidon rasvaprosentti on 1,5. [Arkityylinen, epätarkka ilmaus]
Kevytmaidossa on rasvaa 1,5 %. [Parempi ilmaus]
Kevytmaidossa on rasvaa 1,5 painoprosenttia. [Tarkempi ilmaus]
Kevytmaidossa on rasvaa 15 g/kg. [Periaatteessa asiallisin, mutta monille outo ilmaus]

Muutoinkaan ei tarkassa kielenkäytössä käytetä prosentti-sanaa yhdys­sanan jälki­osana. Loogisesti ei ole olemassa esimerkiksi äänestys-, vero-, työttömyys- tai virheprosentteja. Koska prosentti on luvun nimi, ei ole olemassa erilaisia prosentteja sen enempää kuin on olemassa erilaisia lukuja 1/100. Ilmaukset, joissa puhutaan erilaisista prosenteista, olisi siis korjattava niin, että kerrotaan, mitä suhdetta tarkoitetaan, ja suhteen arvo sitten ilmaistaan luvulla, tavallisemmin prosentti­käsitettä käyttäen.

Työttömyysprosentti on 8. [Arkityylinen, epälooginen ilmaus]
Työttömyysaste on 8 %. [Parempi ilmaus]
Työttömien osuus on 8 %. [Ehkä vielä parempi ilmaus]

Jopa viralliseen kielenkäyttöön on levinnyt sana ”energiaprosentti” ja sitä tarkoittavia mer­kin­tö­jä kuten ”E%”. Merkinnöistä suositeltava on Kielikellon 2/2014 mukaan ”E-%”. Koko ilmaus kuitenkin rikkoo niitä periaatteita vastaan, joiden mukaan prosenttikäsitettä tulisi käyttää. Sen sijasta tulisi ilmaista asia toisin.

Rasvojen saannin vaihteluväli suosituksessa on 25–40 energiaprosenttia. [virheellinen ilmaisutapa]
Rasvojen saannin vaihteluväli suosituksessa on 25–40 E-%. [vielä virheellisempi]
Rasvoista tulisi suosituksen mukaan saada 25–40 % energiasta. [korjattu ilmaus]

Sana ”veroprosentti” esiintyy lain­säädän­nös­sä­kin, joten sitä on pidettävä oikeana terminä. Esimerkiksi sanalle ”kunnallis­vero­prosentti” ei ole hyväksyttävää vaihto­ehtoa; joskus käytetty ”kunnallis­vero­aste” on kaksi­tulkin­tai­nen.

Kunta nosti veroprosentin 21:een.
Pienet pitoisuudet ja ppm ym.

Usein prosentti on suuruudeltaan epäkäytännöllinen pienten pitoisuuksien ilmaisemiseen, eikä promillen käyttö yleensä auta paljoakaan. Sen takia käytetään usein sellaisia lyhenteitä kuin ”ppm”, joka tarkoittaa miljoonasosaa. Kansainvälisen mittayksikköjärjestelmän mukaan niitä ei kuitenkaan tulisi käyttää. Standardi SFS-ISO 80000-1 ottaa vahvasti kantaa: ”Lyhen­teet, kuten ppm, pphm, ppb tai ppt, ovat kielisidonnaisia ja monitulkintaisia, eikä niitä saa käyttää. Niiden sijaan on suositeltavaa käyttää kymmenen potensseja.”

Pienten pitoisuuksien merkintöjä (yleisimmät merkitykset)
Lyh. Englanninkielinen ilmaus Suomennos Lukuna
ppm parts per million miljoonasosa 10−6
pphm parts per hundred million sadasmiljoonasosa 10−8
ppb parts per billion miljardisosa 10−9
ppt parts per trillion biljoonasosa 10−12
ppq parts per quadrillion tuhannesbiljoonasosa 10−15

Vaikka lyhenteitä ppm ym. pidettäisiinkin johonkin käyttöön sopivina, olisi muistettava, että ne vastaavat lukuja. Olisi siis täsmennettävä, tarkoitetaanko massojen suhdetta, tilavuuksien suhdetta vai ehkä jotain muuta.

Erityisen tulkinnanvarainen on lyhenne ”ppm”, koska se voi tarkoittaa tilavuusosuutta, massaosuutta tai ainemääräosuutta. Viimeksi mainitussa merkityksessä se usein selitetään ilmauksella ”particles per million”.

Ilmaus ”Ilman hiilidioksidipitoisuus on 425 ppm” olisi oikeammin esitettynä seuraava (koska käytännössä ppm-lyhenne tässä yhteydessä tarkoittaa tilavuuksien suhteita):

Ilmassa on hiilidioksidia 425 cm³/m³.
Massaosuus ja tilavuusosuus

Mittayksikköjärjestelmään liittyy massaosuuden käsite, joka tarkoittaa tietyn aineen osuutta jossakin kokonaisuudessa massan mukaan lausuttuna. Massaosuus voidaan esittää esi­mer­kik­si sellaisella ilmauksella kuin 3 µg/kg tai 3 × 10−9.

Tällaisen suureen voi siis ilmaista pelkällä luvullakin, koska suureen nimi kertoo, että kyse on massojen suh­tees­ta.

Vastaavasti voidaan käyttää tilavuusosuuden käsitettä. Se saattaa olla kätevä silloin, kun tekstiyhteyteen halutaan esimerkiksi otsikko sarakkeelle, joka sisältää ”tilavuusprosentteja”. Luvut voidaan tällöin hyvin esittää prosentteina.

Täten voisi käyttää myös seuraavanlaisia ilmauksia:

Hiilidioksidin tilavuusosuus ilmassa on 425 × 10−6.

Standardi SFS 4508 (Prosentti ja promille. Käsitteet ja käyttö) suosittaa edellä kuvatun laisia ilmauksia ja mainitsee esimerkkeinä yksiköt g/t ja µg/g (”miljoonasosia” massaosuutena), cm³/m³ ja mm³/dm³ (”miljoonasosia” tilavuusosuutena) sekä mg/t (”miljardisosia” massa­osuu­te­na). Parhaiten mitta­yksikkö­järjestelmän perus­ajatuksiin sopii se, että yksikössä jakajana on etuliitteetön perusyksikkö, m³ tai kg.

Standardi SFS 4508 kuitenkin sallii sellaiset ilmaukset kuin ”% painosta” ja ”% tila­vuu­des­ta”. Lisäksi se esittää myönnytyksenä yleisen käytännön suuntaan seuraavan: ”Tiivistetty merkintä esim. etiketissä voi olla ’31 % til.’” Tämä vastaa englanninkielissä etiketeissä melko tavallista tyyliä ”31% vol.” Sopiva lukutapa on ”kolmekymmentäyksi prosenttia tilavuudesta”.

Prosenttiyksikkö on eri asia kuin prosentti

Prosenttiyksikkö-sanaa tulisi käyttää vain verrattaessa prosenttilukuja keskenään. Tosin ver­tail­ta­via lukuja ei välttämättä mainita, ainakaan molempia. Voidaan esimerkiksi sanoa ”korko nousi kaksi prosenttiyksikköä”. Tämä tarkoittaa, että jos korko on ollut vaikkapa 4 %, niin se on nyt 6 %. Aiheesta kertoo lisää kielitoimiston verkkosivu Prosentti ja prosentti­yksikkö. Se kuitenkin käyttää sellaisia sanoja kuin ”kannatusprosentti”, jotka eivät sovi yhteen edellä kuvatun prosenttikäsitteen kanssa.

Sanaa ”prosenttiyksikköä” ei voi sääntöjen mukaan kirjoittaa %-merkkiä käyttäen. Ly­hen­ne ”pros.yks.” on ajateltavissa, mutta tuskin tarpeellinen.

Promillemerkinnät kuten 2 ‰

Promille tarkoittaa tuhannesosaa, joten esimerkiksi 2 ‰ tarkoittaa samaa kuin 0,002. Tämän mukaisesti promillemerkintää tulisi käyttää vain tilanteissa, joissa voi käyttää lukua. Promillemerkkiä ‰ käytetään hyvässä tyylissä vain luvun yhteydessä.

Standardin ISO 31-0 mukaan promillemerkkiä tulisi välttää. Nykyinen mitta­yksikkö­standardi ei sisällä sellaista ajatusta; se antaa tarkat ohjeet merkin käytöstä.

Veren alkoholipitoisuudesta puhuttaessa jopa rikoslaki käyttää promille-sanaa. Pi­toi­suuk­sia ilmaistaessa pitäisi kuitenkin aina kertoa, minkä suureiden suhteesta on kyse, mas­so­jen vai tilavuuksien. Veren ”promillet” eivät kuitenkaan ole ”painopromilleja” eivätkä ”tila­vuus­pro­mil­le­ja”, vaan kyseessä on massan ja tilavuuden suhde, josta ei pitäisi puhua promilleina.

Esimerkiksi se, että veren alkoholipitoisuus on ”0,6 promillea”, tarkoittaa, että veressä on alkoholia 0,6 grammaa litrassa. Asia tulisi siis ilmaista sillä tavoin tai lyhyemmin yksiköiden tunnuksia käyttäen:

Kuljettajan veressä oli alkoholia 0,6 g/L.
Ei prosentteja ja promilleja sekaisin

Jos tekstissä on sekä prosentteja että promilleja, on tyylin takia ja väärinlukemisen vält­tä­mi­sek­si parempi käyttää yhtenäistä merkintätapaa. Jos siis promillemerkkiä ‰ ei voi käyttää, on tällöin paras kirjoittaa mo­lem­mat merkit samaa tapaa noudattaen, siis o/o ja o/oo. Tämä on toisaalta melko har­vi­nai­nen tilanne, koska yleensä on parempi välttää pro­sent­tien ja promillejen käyttämistä samassa yhteydessä. Seuraavat vaihtoehdot ovat kaikki muodollisesti oikeita, mutta viimeinen on selkein:

Veden suolapitoisuus oli 3,5 % ja kaliumpitoisuus 4,1 ‰.
Veden suolapitoisuus oli 3,5 o/o ja kaliumpitoisuus  4,1 o/oo.
Veden suolapitoisuus oli 35 ‰ ja kaliumpitoisuus 4,1 ‰.
Suhdemerkinnät kuten 1:500

Lukujen tai suureiden suhteet ilmaistaan usein käyttämällä merkintää, jossa lukujen välissä on kaksoispiste.

Sekoita mehua ja vettä suhteessa 1:4.

Esimerkki tarkoittaa, että mehun ja veden määrät suhtautuvat toisiinsa kuten luvut 1 ja 4 toisiinsa eli veden määrä on neljä kertaa niin suuri kuin mehun määrä. Ks. kohtaa Kaksois­piste suhteen merkkinä.

Joskus käytetään suhteen ilmaisemiseen vinoviivaa, esimerkiksi 1/4, mutta se voi ai­heut­taa väärin­käsityksiäkin. Jos sekoitussuhde on 1:4, niin silloin mehun määrä on 1/5 kokonais­määrästä, mutta merkintä 1/4 voisi johtaa ajatukset harhaan.

Esiintyvyysmerkinnät kuten 1/500

Vinoviivan käyttö on varsin tavallista yhdessä erikoistapauksessa, nimittäin ilmaistaessa jonkin asian esiintyvyyttä eli yleisyyttä. Tällöin kyse on suhdeilmauksesta, jossa ensimmäinen luku on aina 1 ja joka ilmoittaa esiintyvyyden suhteessa jonkin väestön tai muun populaation kokonaismäärään. Tämän takia murto­luku­merkintä on ymmärrettävissä myös luvuksi, joka ilmaisee esiintymien osuuden tai esiintymis­toden­näköi­syyden. Vas­taa­vas­ta syystä myös desimaaliluvun, prosenttiluvun tai promilleluvun käyttö on mahdollista.

Voidaan siis käyttää monia vaihto­ehtoisia ilmaisu­tapoja. Valinta niiden välillä voidaan perustaa siihen, mikä on oletettavasti tutuin tekstin kohderyhmälle.

Taudin esiintyvyys on 1:500.
Taudin esiintyvyys on 1/500.
Taudin esiintyvyys on 0,002.
Taudin esiintyvyys on 0,2 %.
Taudin esiintyvyys on 2 ‰.
Taudin esiintyvyys on 1 tapaus 500:aa henkeä kohti.
Tauti esiintyy keskimäärin 1 ihmisellä 500:sta
Tautia sairastaa joka 500:s.

Tieteessä tavallisimmat merkintätavat ovat 1:500 ja 1/500, joista jälkimmäinen lienee yleisempi. Yleistajuiseksi tarkoitettuun esitykseen sopii yleensä pidempi ja selittävämpi ilmaus.

Saako sanoa ”menot ovat 60 % BKT:sta?”

Sellainen ilmaus kuin ”A on 60 % B:stä” tai ”A on 3/5 % B:stä” tarkoittaa useimmiten suuruuksien suhteita ilman, että A olisi B:n osa. Joskus harvoin voi syntyä epäselvyyksiä. Jos esimerkiksi sanotaan, että jokin alue on 60 % Texasista, se voitaisiin joskus tulkita niin, että kyseinen alue on Texasin osa, eikä pelkästään pinta-alojen suhteen ilmaisuksi.

Julkisen sanan neuvosto on pariin otteeseen antanut langettavan päätöksen sen­tyyp­pi­ses­tä ilmauksesta kuin ”julkiset menot ovat 60 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta”. Tämä on pa­kot­ta­nut viestimet muuttamaan ilmaisujaan kömpelömmiksi, joskin peri­aatteessa sel­vem­mik­si, esimerkiksi ”julkisten menojen suhde brutto­kansan­tuotteeseen on 60 prosenttia”. Näiden erikoisten kannanottojen (mm. JSN:n langettava päätös 5618/SL/14) taustalla näyttää olevan ajatus, että tavallisen ilmauksen voisi todella ymmärtää väärin niin, että julkiset menot ovat BKT:n osa eli olisivat kansantalouden tuottoa (eivätkä menoja). Olennaisempi ongelma on kuitenkin se, että ilmaus voidaan ymmärtää niin, että BKT:sta menee 60 % julkisen talouden ylläpitämiseen; tämä ei pidä paikkaansa. Siinä on kuitenkin kyse eri asiasta, eikä väärin­käsitys poistune ilmaisu­tapaa muuttamalla.

Jos tekstiltä vaaditaan erityistä muodollistakin tarkkuutta, on siis parempi välttää sanojen osa ja osuus käyttöä silloin, kun kyse on suuruuksien vertailusta eikä myös siitä, että jokin on toisen osa.

Julkisten menojen ja bruttokansantuotteen suhde on lähes 60 %.

Luku yhdyssanan osana

Luvun käytössä yhdyssanan osana voidaan erottaa seuraavat tapaukset:

Säännöt ovat siis melko mutkikkaat ja epäjohdonmukaisetkin. Etenkin sekalukuja koskeva käytäntö on kirjava, mm. ”kaksi ja puoli vuotias”, ”kaksi ja puolivuotias”, ”kaksi- ja puoli vuotias”, ja edellä mainitun ohjeen mukainen asu on harvinaisuus. Tämänkin takia on parempi välttää sekalukuja ja käyttää desimaalilukuja (esimerkiksi ”2,5-vuotias”).

Luku ja yksikkö

Erotetaan tyhjällä välillä

Luku erotetaan tyhjällä välillä sitä seuraavasta mittayksiköstä eli yksiköstä, jolla mitataan jotakin suuretta kuten pituutta, aikaa tai massaa. Sama koskee rahasummien ilmaisemista. Näin tehdään silloinkin, kun yksikkö ilmaistaan lyhenteellä tai tunnuksella. Poikkeuksen muodostavat vain erikoissymbolit °, ′ ja ″ (esimerkiksi 5° tai 21″); ks. kohtaa Asteet, aste­minuu­tit ja astesekunnit.

5 metriä 5 m
60 watin lamppu 60 W:n lamppu
10 prosenttia 10 %
42 euroa 42 €

Edellä esitettyä sääntöä rikotaan hyvin yleisesti. Tekniikan alalla on tavallista kirjoittaa ”5m”, ja arkikielessä moni kirjoittaa ”10%” ja ”42€”. Juuri koskaan tähän ei sisälly väärin­ymmär­tä­mi­sen vaaraa. Kyse on enemmänkin siitä, että sääntöjen mukainen kirjoitus­asu näyt­tää huolitellummalta ja on hiukan helpompi hahmottaa.

Erityisesti litramääriä ilmaistaessa voi luvun ja tunnuksen yhteen kirjoittaminen, esim. ”50l”, olla todella hämmentävää. Erikseen kirjoittaminen, esim. ”50 l”, auttaa paljon. Vielä enemmän auttaa, jos lisäksi käytetään litran tunnuksena versaali-L:ää, esim. ”50 L”, mikä on standardien sallimaa ja mm. Yhdysvalloissa suositeltu käytäntö. Tavallisessa tekstissä on kaikkein selvintä ja sujuvinta ilmoittaa yksikkö sanallisesti, esim. ”50 litraa”.

Yhteen kirjoittamisen yksi syy on, että halutaan estää luvun ja yksikön joutuminen eri riveille. Tietokoneohjelman tekemä ladonta saattaa jakaa esimerkiksi ilmaisun ”5 m” siten, että ”5” jää rivin loppuun ja ”m” tulee seuraavan rivin alkuun. Sellaisen estäminen on hyvä tavoite, mutta yhteen kirjoittaminen on väärä tavoite.

Rivinvaihtojen estäminen

Standardi SFS 4175 sanoo, että lukua ja siihen liittyvää yksikön tunnusta ei saa erottaa toisistaan rivinvaihdolla.

Liikevaihto oli 1 723 800 €.

Ei: Liikevaihto oli 1 723 800
€.

Jos esimerkiksi ilmaisu ”5 m” jaetaan eri riveille, tulee rivin alkuun tuleva yksikön tunnus standardin mukaan vaihtaa sanaksi, siis esim. ”metriä”.

Liikevaihto oli 1 723 800
euroa.

Tällaisesta tunnuksen vai sanaan rivityksen muuttuessa eivät tietokoneohjelmat yleensä pysty huolehtimaan. Lisäksi tällöin voisi syntyä häiritsevää kirjavuutta, jos tekstissä on muutoin käytetty yksikön tunnusta eikä nimeä.

Rivinvaihtojen estämiseen on käytettävissä monia tapoja. Yksi kätevimmistä on sitova välilyönti, joka on useimmiten käytettävissä. Onkin hyvä totutella käyttämään sitä aina, kun kirjoittaa luvun ja yksikön muodostamia ilmaisuja. Esimerkiksi MS Word -ohjelmassa tämä tarkoittaa vain sitä, että pidetään Vaihto- ja Ctrl-näppäintä alas painettuina, kun näpäytetään välilyöntinäppäintä.

Kapeassa palstassa saattaa joskus olla aiheellista harkitusti rikkoa sääntöä, jos yksikön merkintä ja koko ilmaus on pitkähkö, esimerkiksi 15 000 km/h.

Jos yksikkö ilmaistaan sanalla, on sääntöjen mukaan sallittua jakaa eri riveille luvun ja yksikön välistä. Hyvänä sellaista jakoa ei kuitenkaan voi pitää mm. sen takia, että vasta yksikön sijamuoto kertoo, miten luku pitää lukea. Esimerkiksi ”6 volttia” luetaan ”kuusi volttia”, mutta ”6 voltin” luetaan ”kuuden voltin”.

Luvun ryhmittäminen

Yleensä kolmen ryhmiin välilyönneillä

Numeroin kirjoitetut nelinumeroiset ja sitä suuremmat luvut ryhmitetään yleensä kolmen numeron ryhmiin, aloittaen lopusta (ykkösistä). Tarkoituksena on helpottaa lukujen hah­mot­ta­mis­ta ja lukemista. Ryhmittämiseen käytetään suomen kielessä nykyisin tyhjää väliä, mieluiten yhdistävää tyhjää väliä.

1 523 000 euroa

Jos esteettisistä syistä pidetään tavallista välilyöntiä häiritsevän erottavana, voidaan useissa yhteyksissä säätää se kapeammaksi. Tähän käytettävät tekniikat vaihtelevat mm. käytetyn ohjelman mukaan. Ks. kohtaa Välilyönti.

1 523 000 euroa

Ryhmittely on vanha ja aiheellinen tapa. Se on sitä tärkeämpää, mitä pitemmistä luvuista on kyse. Sen käyttö on vähentynyt mm. siksi, että tietokone­ohjelmien tulosteissa ja tietokonekielissä ryhmittelyä ei yleensä ole.

Ryhmittelysääntöön on eräitä poikkeuksia: vuosiluvut, koodimaiset numerosarjat sekä sivunumerot ja pykälien numerot. Lisäksi on eräissä tilanteissa sallittua jättää neli­nume­roi­nen luku ryhmittämättä.

Vanhoja tuhaterottimia

Vanhentuneena on pidettävä Suomessa aiemmin joskus käytettyä menetelmää, jossa numero­ryhmien välissä eli tuhaterottimena on heittomerkki, esim. 55’555. Tietenkään ei suomen kielessä pidä käyttää myöskään englannin kielen käytäntöä, jossa kolmen numeron ryhmien välissä on pilkut. Esimerkiksi 1,500 tarkoittaa suomessa puoltatoista, englannissa tuhattaviittäsataa.

Aiemmin on kolmen numeron ryhmien välissä usein käytetty pistettä (esim. 55.555), ja tapaa käytetään edelleenkin. Virallisten suositusten mukaan se oli aiemmin sallittua muu­ta­mis­sa erikoistapauksissa. Standardin SFS 4175 aiempi versio sanoi: ”Jos on vaarana, että tyhjä väli täytetään numerolla (esi­mer­kik­si sekeissä ja vekseleissä), numeroryhmät voidaan erottaa pisteellä.” Käy­tän­nös­sä aika on aja­nut tämän ohitse, eikä sillä ole tosiasiallista mer­ki­tys­tä vää­ren­nys­ten estämisessä. Ohje onkin poistettu standardin nykyisestä versiosta. Me­net­te­lyä ei voi suositella senkään takia, että se saattaa sekaantua englannin kielen käy­tän­töön, jossa piste erottaa kokonais­osan desimaaleista ja joka on yleistynyt suomen­kieli­sis­sä­kin teksteissä. Voi olla hyvin vakavaa, jos kirjoittaja tarkoittaa ilmaisulla 1.005 tuhatta­viittä, mutta lukija ymmärtää sen yhdeksi kokonaiseksi ja viideksi tuhannes­osaksi (1,005).

On vaikea ymmärtää, miksi väärentäjän olisi vaikeampaa piirtää lukuun 10.400 vaikkapa ykkönen pisteen tilalle kuin kirjoittaa lukuun 10 400 lisänumero välilyönnin paikalle. Sitä paitsi jos vää­ren­tä­mään rupeaa, kannattaa tietysti kirjoittaa yhdeksikkö luvun eteen. Sellaiset sekaannukset, joissa 10.400 luetaan 10,400, ovat ihan todellisia vaikkakin onneksi harvinaisia. Sen sijaan vää­ren­nys­ten torjuminen pisteillä on täysin kuvit­teel­lis­ta. Ajatus pisteen käytön tarpeellisuudesta on ehkä saanut alkunsa konekirjoituksen aikakaudella: Jos asiakirja on kirjoitettu koneella tasalevyistä fonttia käyttäen, vie välilyönti saman verran tilaa kuin numero. Silloin sen tilalle voi lyödä numeron, jos saa paperin asetelluksi koneeseen sopivasti. Jos taas oli käytetty pistettä, saattoi väärennyksen ehkä havaita. Kysehän oli kirjasimen iskuun perus­tu­vas­ta kirjoituksesta, joten pisteen jäljen saattoi nähdä ja tuntea, vaikka päälle oli lyöty muu merkki.

Isot luvut vieraskielisissä ilmauksissa

Jos lainaus sisältää vieraskielistä tekstiä, siinä säilytetään kirjoitusasu alkuperäisenä, myös lukujen esitysmuodot. Jos taas tekstiä käännetään, muutetaan lukujen esitys kohdekielen mukaiseksi.

Rajatapauksen muodostaa mm. sellainen numerointi, jossa numero voitaisiin tulkita myös nimen luonteiseksi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten patenttien eli patenttikielessä ”US-​pa­tent­tien” numeroita kuitenkin käsitellään suomen kielessä melko vakiintuneesti lukui­na, joi­den kirjoitus­asu muutetaan suomen mukaiseksi.

US-patentti 7,273,454 [engl.: US patent 7,273,454]
Lukusanojen ryhmittely

Kirjaimin kirjoitettaessa luku ryhmitellään samoin kuin numeroin merkittäessä, mutta tyhjän välin ei tarvitse olla yhdistävä. Esimerkiksi luvun kolmea viimeistä numeroa vastaava osuus (sadat, kymmenet ja ykköset) ilmaistaan siis yhteen kirjoitetulla sanalla. Kuten aiemmin mainittiin, pitkien lukujen kirjoittamista sanoin on yleensä syytä välttää.

kaksikymmentäyksi [= 21]
kaksisataakaksikymmentäyksi [= 221]
viisituhatta [= 5 000] kaksikymmentäkolmetuhatta kaksisataakaksikymmentäyksi [= 23 221]
kuusimiljoonaa viisisataakaksikymmentäkolmetuhatta [= 6 523 000]
kaksikymmentäkaksimiljoonaa kaksisataakaksikymmentäviisituhatta [= 22 225 000]

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan ”yhdysluku on yhdyssana” ja voitaisiin kirjoittaa kokonaan yhteenkin. Edellä kuvattu ryhmittely esitetään kuitenkin vakiintuneena tapana.

Yhdyssanatulkinta ei vastaa ääntämystä, jossa yhdeksi sanaksi (vain yhden pääpainon sisältäväksi) lausutaan yleensä enintään yksinkertaisen, lukua 2–9 esittävän sanan ja sellaisen sanan kuin ”kymmentä”, ”sataa” tms. yhdistelmä. Esimerkiksi 23 221 luetaan yleensä ”kaksi­kym­men­tä kolme tuhatta kaksisataa kaksikymmentä yksi”.

Sellaiset melko yleiset ilmaukset kuin ”viisi tuhatta” rinnastuvat käytännössä lukusanan ja substantiivin yhdistelmiin kuten ”viisi hevosta”. Mitä selvemmin sana kymmenen, sata, tuhat, miljoona tms. substantiivin asemassa, sitä luontevampaa erilleen kirjoittaminen on. Viralliset ohjeet eivät kuitenkaan salli erilleen kirjoittamista, kun kyse on täsmällisestä luvusta. Sen sijaan ohjeissa mainitaan ”erikoistapauksina”, ilman selityksiä, seuraavat: ”pari sataa ~ parisataa” ”toista tuhatta ~ toistatuhatta”, ”satoja tuhansia ~ satojatuhansia” ”neljä ja puoli miljoonaa ~ neljä- ja puolimiljoonaa”. Näissä tapauksissa on järkevää kirjoittaa sanat erilleen; ks. kohtaa Epätarkat lukuilmaukset.

Isot lukusanat

Sanat miljoona ja miljardi voidaan kirjoittaa myös erikseen. Näin on tapana tehdä etenkin silloin, kun on kyse kokonaisista miljoonista ja miljardeista.

kuusi miljoonaa [= 6 000 000]
kaksi miljardia [= 2 000 000 000]

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan tällainen on tavallista ”erityisesti kun miljoonia tai miljardeja on yli kymmenen”.

Epätarkat lukuilmaukset

Sellaiset ilmaukset kuin satoja tuhansia voidaan Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan kirjoittaa yhteen tai erikseen. Erikseen kirjoitettu asu mainitaan ensimmäisenä, mikä on ehkä lievä kannanotto.

Erikseen kirjoittaminen on luonnollisempaa. Suomen kielen muutenkin pitkiä sanoja ei pidä pidentää tarpeettomalla yhteen kirjoittamisella, ja tällaiset rakenteet rinnastuvat luku­sanan ja substantiivin yhdistelmiin. Lukusanojen osittainen yhteen kirjoittaminen kuten tuhat viisisataakaksikymmentäyksi on sovinnainen tapa, joka heijastaa numeroin kirjoi­tet­tu­jen lukujen asua (1 521). Sitä ei ole tarpeen ulottaa ilmauksiin, joissa ei ole kyse täs­mäl­li­ses­tä lu­vusta.

Vastaavasti ilmauksista pari sataa ~ parisataa kannattaa suosia edellistä. Samoin on syytä kirjoittaa neljä ja puoli miljoonaa, vaikka teennäinen neljä- ja puolimiljoonaa on myös sallittu.

Desimaaliosan ryhmittely

Desimaaliluvun desimaaliosaa ei yleensä ole ollut tapana ryhmitellä. Pitkät desimaaliosat voidaan kuitenkin ryhmitellä kolmen numeron ryhmiin vasemmalta oikealle. Asiaa koskevat SFS-standardit ovat olleet osittain ristiriidassa keskenään. Ristiriita on sikäli poistunut, koska stan­dar­din SFS 4175 vuoden 2006 painos sallii ryhmittely. Lisäksi standardi SFS-ISO 80000-1 erityisesti suosittaa ryhmittelyä.

On esitetty vastakkaisia mieli­pitei­tä siitä, edistääkö ryhmittely havain­nol­li­suut­ta ja sel­keyt­tä. Sen on arveltu mm. herättävän epäilyksiä kirjoitusvirheistä: koska yleensä kir­joi­te­taan tyyliin 8,1631, saattaa kirjoitusasu 8,163 1 herättää epäilyn siitä, että tekstiin on tul­lut yli­määräinen merkki tai siitä puuttuu jotain.

Hyödyllisintä ryhmittely lienee silloin, kun desimaalipisteen jäljessä on monta nollaa. Toi­saal­ta tällaiset tilanteet ovat harvinaisia, kuten jäljempänä kuvataan.

0,000 027 34
π ≈ 3,14159
π ≈ 3,141 592 653 589 793 238
1 u ≈ 1,660 54 ⋅ 10−27 kg

Fysiikan suureita ilmaistaessa voidaan lähes aina käyttää mittayksiköiden etuliitteitä niin, että pitkiä desimaaliosia ei esiinny. SI-järjestelmässä on laaja valikoima etuliitteitä.

0,000 027 34 m = 27,34 µm
Koodinumeroissa omat ryhmittelysäännöt

Ryhmityssäännöstä poikkeavat monet koodinluonteiset tunnusluvut, jotka useinkaan eivät ole varsinaisesti lukuja, vaan vain tunnisteina toimivia numerosarjoja. Usein niiden ryh­mit­te­lys­tä on erillisiä sääntöjä eri aloilla. Ne saatetaan jättää ryhmittelemättä tai ryh­mi­tel­lä esimerkiksi neljän tai viiden numeron ryhmiin.

standardi ISO 10646
henkilötunnus 090252-177J
kokoelman numero 78283

Kohdassa Yhteys- ja yksilöintijärjestelmät tarkemmin kuvataan eräitä koodijärjestelmiä ja niiden ryhmittely­käytäntöjä.

Vuosiluvuissa ei ryhmittelyä

Ryhmityssäännöstä poikkeavat myös vuosiluvut: ne kirjoitetaan ilman välejä.

vuonna 2003

Tätä poikkeussääntöä on syytä soveltaa myös viisinumeroisiin ja pidempiin vuosilukuihin, kun niitä joskus esiintyy esihistoriallisissa viittauksissa tai tulevaisuuskuvitelmissa.

Tämä tapahtui noin v. 10500 eKr.
Romaani sijoittuu vuoteen 12714.

Kun sen sijaan ei esitetä vuosilukua, vaan vuosien määrä (ajan kesto), sovelletaan yleensä normaalia ryh­mit­te­ly­sääntöä.

Tämä tapahtui noin 12 500 vuotta sitten.
Nelinumeroiset luvut

Usein jätetään myös muut nelinumeroiset luvut kuin vuosiluvut ryhmittelemättä, siis kir­joi­te­taan esimerkiksi 2500 ja 5000 ilman tyhjää väliä. Näin tehdään etenkin silloin, kun sel­lai­sia lukuja on tekstissä vain vähän eikä siinä ole isompia lukuja.

Nykyisin standardi SFS 4175 sallii tämän melko väljästi: ”Erityisestä syystä neli­nume­roi­nen luku voidaan jättää ryh­mit­te­le­mät­tä.” Esimerkkinä ilmaisu, jossa välien käyttö aiheuttaisi melko oudon ulkoasun:

Näytön erotustarkkuus on 1280×1024.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa jäljelmänä esitettävät erikoistapaukset, mutta ei esitä yleistä mahdollisuutta jättää nelinumeroinen luku ryhmittelemättä. Toisaalta Kielikellon 2/2006 ohjeiden mukaan ”nelinumeroiset ja suuremmat luvut ryhmitellään yleensä kolmen numeron ryhmiin”, ja yleensä-sanan voi ajatella sisältävän poikkeusten mahdollisuuden.

Esimerkiksi kirjojen sivunumeroissa ei ole tapana käyttää välejä, vaikka asiasta ei yleensä mitään erillistä sääntöä olekaan. Tällainen käytäntö sopii hyvin edellä mainitun ohjeen rajoihin. Lisäksi Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo erikseen: ”Myös neli- ja useampi­nume­roi­nen sivunumero esitetään ryhmittelemättömänä, esim. ks. s. 1125.

s. 14681473

Erityisenä syynä voidaan pitää sitäkin, että samassa yhteydessä esiintyy sekä nelinumeroisia vuosilukuja että nelinumeroisia lukuja, jotka ilmoittavat ajan pituuden vuosina. Tällöin on luontevaa kirjoittaa jälkimmäisetkin ilman välejä.

Hevonen kesytettiin noin 6000 vuotta sitten. Vanhimmat hevosen luulöydöt Pohjoismaista ovat vanhemmalta kivikaudelta, n. 2500 eKr.

Myös pykälien numerot jätetään ryhmittelemättä. Ne ovat harvoin nelinumeroisia, mutta esimerkiksi Iso suomen kielioppi käyttää ryhmittämättömiä numeroita kuten ”§ 1738”.

Perusteltu syy voi olla sekin, että luku on osa pitkää murtolukua.

1928/2541

Ilmeisesti monet kirjoittavat kokevat, että nelinumeroisissa luvuissa ryhmittely on yleisesti tarpeetonta, jopa häiritsevää. Etenkin jos luvun ensimmäinen numero on 1, se kapeutensa takia ehkä näyttää olevan liian erillään muusta luvusta: 1 878 voi näyttää siltä kuin siinä olisi selvästi kaksi eri lukua. Mutta häiritsevää voi olla myös se, että samassa tekstissä on esi­mer­kik­si neli- ja viisinumeroiset luvut kirjoitettu eri tyylillä, esim. ”Yli 4000 termiä mää­ri­tel­mi­neen, noin 30 000 hakusanaa”. Tärkeintä onkin käyttää yhtenäistä tyyliä: neli­nume­roi­sia lukuja ei pidä jättää ryhmittelemättä, jos tekstissä on niihin rinnastuvia viisi- tai useampi­nume­roi­sia lukuja, jotka on tietysti ryhmiteltävä.

Numero- ja kirjainkoodit

Erottaminen tekstistä

Yleisesti luku tai muu numerojono erotetaan muusta tekstistä (mutta ei seuraavasta väli­mer­kis­tä) tyhjällä välillä kuten sanat toisistaan. Tämä pätee myös silloin, kun numero­jono on koodin­luonteinen. Yksinkertaiset pelkkiä numeroita taikka numeroita ja välimerkkejä sisäl­tä­vät koodit eivät yleensä ole kirjoitus­asultaan ongelmallisia.

vuonna 2005
Tämä tapahtui v. 2005.
kokoushuone 5
vanki 176-123.
Väli numeron ja kirjaimen välissä

Erilaisissa koodimerkinnöissä erotetaan numero-osa kirjainosasta yleensä välilyönnillä. Usein on hyvä tällöin yhdistävällä välilyönnillä tai muulla tavoin huolehtia siitä, että osat eivät joudu eri riveille. Monista koodimerkinnöistä on eri­tyi­nen standardi tai suositus, joka erikseen edellyttää välilyönnin käyttöä.

Kirkkokatu 11 A 5
formula 1
ISO 9000
tekijänoikeuslain 25 k §
sopimuksen kohta 2 a
Yhteen kirjoitettavia yhdistelmiä

Edellä esitettyyn sääntöön on kuitenkin paljon poikkeuksia: monet kirjaimista ja numeroista koostuvat koodit kirjoitetaan ilman tyhjää väliä. Yleensä tällaiset koodit ovat lyhyitä, ja usein niiden asusta on erityinen standardi tai suositus. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ottaa kantaa yleisesti:

Lyhyet kirjain-numerokoodit kirjoitetaan tavallisesti yhteen ilman välilyöntejä, sillä suppea kokonaisuus on helppo hahmottaa yhteenkin kirjoitettuna.

Monet tapaukset ovat kuitenkin vain käytännön varassa, eikä käytäntö aina ole yhtenäinen. Tulkinnanvarainen on esimerkiksi ilmaisu ”TV1”, joka tavallisesti kirjoitetaan ilman väliä. TV-kanavien nimet lienee parasta kirjoittaa TV-yhtiön käyttämällä tavalla.

paperikoko A4
palkkaluokka C75
raitiolinja 3A
tie E79
F1-osakilpailu
MTV3

Lentojen tunnukset ilmoitetaan useimmiten välilyönnillisinä (esim. KF 555, AY 811), mutta esimerkiksi Finnairin aikatauluissa käytetään välilyönnitöntä asua (esim. AY811), ja käytössä saattaa olla vielä kolmannenlainen asu, etunollan sisältävä (esim. AY 0811).

Finnairin lento AY 811

Junavuorojen numerot VR kirjoittaa välilyönnillisinä, mutta eräät junatyyppien tunnukset välilyönnittöminä (IC2, InterCity2; ks. kohtaa junien nimistä).

junavuorot P 121, Intercity2 179 ja Pendolino 141

Lehtien sivunumerointi saattaa sisältää numeron lisäksi osaa ilmaisevan kirjaimen. Esi­mer­kik­si Helsingin Sanomissa on sivut numeroitu niin, että osan tunnuskirjaimen ja sivun numeron välissä on välilyönti. Lehden omaa numerointitapaa on hyvä käyttää lehden sivui­hin viitattaessa.

Aiheesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 17.10.2006 sivulla C 5.

E-koodit eli elintarvikkeissa käytettävien lisäaineiden koodit kirjoitetaan usein ilman väliä, esimerkiksi E330. Tätä voi pitää käytännöllisenä, koska koodeissa on useimmiten vain kolme numeroa, joskus neljä. Elintarvikeviraston E-koodiavain käyttää kuitenkin väliä E-kirjaimen jäljessä, esimerkiksi E 330.

Lisäainetta E300 eli askorbiinihappoa (C-vitamiinia) käytetään mm. hapettumisen­esto­aineena.

Merkinnän EU 15 ohella käytetään merkintöjä EU15 ja EU-15 tarkoittamassa viidentoista ns. vanhan EU-maan muodostamaa joukkoa, joskus myös EU:ta ennen vuoden 2004 laa­je­ne­mis­ta. Kielitoimiston vanha sivu EU15 tai EU 15 kuvaa asun EU 15 ”suomen kielessä taval­li­sim­paan ta­paan” kirjoitetuksi, mutta hyväksyy myös asun EU15. Sivu EU-lyhenteen uusi elämä esittää nämä vaihtoehdot saman­arvoisina, mutta toisaalta se viittaa asuun EU-15 käytössä olevana. Tätä asua EU-15 eräs virka­kieli­palstan kirjoitus luonnehtii ”tilastolyhenteeksi”.

Tämäntapaisissa tilanteissa on ehkä parasta asettaa kokonaan yhteen kirjoitettu asu EU15 etusijalle. Tämä johtuu mm. sitä, että usein sitä käy­te­tään yhdyssanan alkuosana. Jos nimittäin kirjoitettaisiin ”EU 15”, olisi kirjoitettava ”EU 15 -maat”, joka on hiukan kömpelöä.

Suomi kuuluu EU15-maihin.

Kuvaohjelmille asetettujen ikärajojen merkinnöissä esiintyy sekä yhteen kirjoittamista (K15 ’kielletty alle 15-vuotiailta’) että yhdysmerkin käyttöä (K-15), joskus välilyöntiäkin (K 15). Koska yhdysmerkistä tai välilyönnistä ei ole mitään erityistä hyötyä, on parempi jättää ne pois (esimerkiksi K15). Näin menetteli mm. Valtion elokuvatarkastamo verkkosivuillaan. Tallenteiden tar­kas­tus­mer­kin­nöis­sä on pelkkä numero (esimerkiksi 15), ja elokuvatarkastamon seuraaja MEKU käyttää numero­kuvakkeita. Virallisimmissa asiateksteissä on pa­rem­pi käyttää pitkiä ilmauksia kuten ”alle 15-vuotiailta kielletty elokuva”.

Nykyiset ikärajat (1.1.2007 alkaen) ovat K18, K15, K13, K11, K7 ja S (sallittu).
K15-elokuvaan pääsee 13-vuotiaskin aikuisen seurassa.

Välilyönnittöminä on tapana kirjoittaa eräät koodinluonteiset merkintätavat, joissa nu­me­roon tai kirjaimeen liittyy erikoismerkki, joka edustaa sanaa. Tällaisia ovat mm. kortti­pelien yhteydessä käytetyt merkinnät, joissa käytetään korttipakan maiden merkkejä ♣ (risti), ♦ (ruutu), ♥ (hertta) ja ♠ (pata).

He joutuivat 5♥:n sitoumukseen. [viiden hertan]
Hän aloitti ♠Q:lla. [pata-Q:lla, patarouvalla]

Välilyöntiä käytetään pykälän numeron ja kirjaimen välissä (ks. ohjeita pykälämerkin käytöstä).

Lain 3 a §:ssä.

Jos koodi on yhdyssanan osa, noudatetaan yhdysmerkin käyttöä koskevia sääntöjä. Yhdysmerkin edelle tulee siis tyhjä väli vain, jos myös koodissa on tyhjä väli.

formula 1 -ajot

ISO 9000 -laatujärjestelmä

Yhdysmerkin edelle ei siis tule tyhjää väliä esimerkiksi seuraavissa kirjain-numerokoodin sisältävissä ilmauksissa, koska koodissakaan ei ole tyhjää väliä.

F1-ajot

A4-kokoinen paperi

E79-tie

G8-maat

MP3-soitin

Monien koodien kirjoitusasusta on erityisiä standardeja tai muita normeja tai suosituksia, jotka voivat merkitä poikkeuksia edellä esitettyihin yleisiin sääntöihin.

Luku- tai suurevälin ilmoittaminen

Alku ja loppu selvästi

Usein on tarvetta ilmaista vaihteluväli ilmoittamalla sen pienin ja suurin luku tai suure. Suo­ma­lai­sen käytännön mukaan tällöin kirjoitetaan kumpikin luku täydellisenä, ei lyhentäen ku­ten usein englannissa. Englannissa ”116–9” voi tarkoittaa samaa kuin ”116–119”, ja tä­mä on­kin yleensä ainoa järkevä tulkinta, mutta ilmaus on hankala hahmottaa, eikä se kuulu suo­ma­lai­seen perinteeseen. Poikkeuksen muodostavat vain vuosilukuvälit, jotka suo­mes­sa­kin kir­joi­te­taan usein lyhennettyinä.

Erityisen vältettäviä ovat sellaiset ilmaukset kuin ”20–30 000”, jos tarkoitetaan merkitystä ’kahdestakymmenestätuhannesta kolmeenkymmeneentuhanteen’.

s. 116–119
v. 2001–2005
20 00030 000

Tämäntapaiset ilmaukset saatetaan kyllä lukea lyhennettyinä. Esimerkiksi ”1992–1995” voidaan lukea ”tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkaksi yhdeksänkymmentäviisi”, ja ”5 000 – 6 000” voidaan lukea ”viisi kuusi tuhatta”. Puheessa lyhentämisen tarve on paljon suurempi kuin kirjoituksessa (silloin, kun luvut kirjoitetaan numeroin).

Välin ilmaiseminen taivutuspäätteillä

Jos vaihteluväliä osoittavat luvut ovat pieniä tai pyöreitä, voidaan koko ilmaus kirjoittaa sanoin. (Ks. kohtaa Lukujen ilmaisemisen tavat.) Ala- ja yläraja kirjoitetaan suomen kielen järjestelmän mukaisiin sijamuotoihin.

Kuulijoiden määrä vaihteli viidestä kahdeksaan.
Kuulijoita oli viidestä kahdeksaan.
Tarkasteltujen yritysten työntekijämäärä vaihtelee yhdestä sataan.

Etenkin jos luvut ovat isoja, ne halutaan yleensä kirjoittaa numeroin. Yksi vaihtoehto on ilmaista asia kuten lukusanoja käytettäessä, mutta kirjoittaen luvut numeroin. Tällöin joudutaan merkitsemään jäljempänä kuvattavien sääntöjen mukaan taivutuspäätteet numeroin ilmaistuun lukuun.

Kuulijoita oli 5:stä 8:aan.

Kuulijoita oli 30:stä 40:een. [= Kuulijoita oli kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen.]

Välin ilmaiseminen symbolin avulla

Lukujen kirjoittaminen taivutettuina on hankalaa sekä kirjoittajalle että lukijalle. Tämän takia käytetään usein ilmaisua, jossa on vain luvut tai suureet perusmuodossa ja niiden välissä erityinen symboli, joka osoittaa vaihteluväliä. Symbolina on yleensä jokin seuraavista:

Kuulijoita oli 30–40.
Kuulijoita oli 30 - 40.
Kuulijoita oli 30 ą 40.
Kuulijoita oli 30…40.

Tavallisinta ja yleensä suositeltavinta on käyttää tällaisissa yhteyksissä symbolina ajatusviivaa (ensin mainittu vaihtoehto edellä). Jos joudutaan käyttämään yhdysmerkkiä ajatusviivan korvikkeena, tulisi käyttää yhdysmerkkiä siten, että sen kummallakin puolella on tyhjä väli, esim. ”30 - 40”. Tämä on kuitenkin monien mielestä hankalaa ja vähän outoakin, joten sentapaiset virheelliset ilmaisut kuin ”30-40” ovat varsin tavallisia.

Vanhojen sääntöjen mukaan ei vaihteluväliä ilmaistaessa pitäisi käyttää välilyöntejä ajatusviivan eikä ellipsin ympärillä. Jos rajakohdat esitetään ilmauksilla, jotka sisältävät välilyöntejä, tulos on kuitenkin usein varsin sekavan näköinen. Esimerkiksi ilmauksessa 7 m–8 m ajatusviiva näyttää yhdistävän ilmauksia ”m” ja ”8” eikä isompia kokonaisuuksia. Niinpä nykyisen standardin mukaan ajatusviivan ympärillä käytetään välilyöntejä täl­lai­sis­sa tapauksissa, kuten ajatusviivan kuvauksessa esitettiin. Ellipsistä ei vastaavaa ole sanottu, mutta siihen on luonnollista soveltaa samaa periaatetta.

Massa on 0,8 kg–0,9 kg. [Vanhojen sääntöjen mukainen ilmaus]
Massa on 0,8 kg – 0,9 kg. [Nykysääntöjen mukainen ilmaus.]
Massa on 0,8 kg…0,9 kg.
Massa on 0,8 kg … 0,9 kg. [Selvempi vaihtoehto.]

Ks. myös kohtaa Tarkkuusarviot.

Matematiikassa voidaan lukuväli ilmaista myös sellaisilla merkinnöillä kuin [0,8, 0,9], joka tarkoittaa niiden lukujen joukkoa, jotka ovat vähintään yhtä suuria kuin 0,8 ja enintään yhtä suuria kuin 0,9. Jos ala- tai yläraja ei kuulu joukkoon, käytetään hakasulkeen sijasta kaari­sul­jet­ta. Esimerkiksi [0,8, 0,9) tarkoittaa, että yläraja 0,9 ei kuulu joukkoon, Toinen tapa on kääntää haka­sulje niin, että se osoittaa ”poispäin”, esimerkiksi [0,8, 0,9[. Vaikka tällaiset ilmaukset ovat tii­vii­tä ja täsmällisiä, monet eivät tunne niitä, eikä niitä yleensä kannata käyttää matematiikan ulko­puolel­la.

Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan
Ajatusviivailmaus on silmää varten

Vaikka luku- tai suureväli on yleensä kätevintä ilmaista ajatusviivaa käyttäen, tästä saattaa olla syytä poiketa lukemisongelmien takia. Ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä vahvasti ”kirjallinen”: ilmaus on kirjoitettu silmää varten, ei korvaa ajatellen. Jos teksti on tarkoitettu ääneen luettavaksi, on hyvä välttää sitä, että puhe kuulostaa paperista luetulta. Lisäksi ilmaus saattaa luettuna olla vaikeasti hahmottuva tai jopa moniselitteinen.

Ilmaisu ”30–40” pitäisi vanhojen sääntöjen mukaan lukea ”kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen” tai ”kolmekymmentä neljäkymmentä”. Hyvin tavallista on lukea se kirjoitusasun mukaan ”kolmekymmentä viiva neljäkymmentä”.

Nykyisin ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva” on osittain hyväksyttyäkin, sillä Kielikello 2/2006 sanoo:

Miten rajakohtailmaus luetaan ääneen?

Rajakohtaa osoittavat luvut voi lukea tai­vut­ta­mat­ta tai taivuttaen. Etenkin pitkien lukusanojen yhteydessä on usein kätevintä ja selvintä jättää lukusanat tai­vut­ta­mat­ta ja lukea myös ajatusviiva sanaksi viiva.

5–10 asukasta (luetaan viidestä kymmeneen asukasta tai viisi kymmenen asukasta)
Osallistujia on 2 500–3 500. (luetaan kahdestatuhannestaviidestäsadasta kolmeentuhanteenviiteensataan tai kaksituhattaviisisataa kolme­tuhat­ta­viisi­sataa tai kaksituhattaviisisataa viiva kolme­tuhatta­viisi­sataa.)

Tästä normin muuttumisesta huolimatta kuulijoiden joukossa voi silti olla sellaisia, joiden kielikorvaa ”viiva” raastaa. Muutos voidaan kokea jopa antautumiseksi huonon kielen­käytön edessä.

Ajatusviivailmaus taipuu huonosti

Varsinkin jos välin ilmaisu esiintyy taivutettuna, syntyy ongelmia. Esimerkiksi ilmaisussa ”4–6 omenaa” on ”4–6” sanan ”omenaa” määritteenä samassa mielessä kuin luku ”4” ilmaisussa ”4 omenaa”. Tässä tapauksessa ilmaisu on luettavissa sujuvasti ”neljästä kuuteen omenaa”, eikä tarvitse turvautua paperinmakuiseen (paperista lukemiselta kuulostavaan) lukutapaan ”neljä viiva kuusi omenaa”. Mutta jos pääsana esiintyy taivutettuna, tilanne on paljon ongelmallisempi.

Voiko ilmaisun ”4–6 omenasta” lukea ”neljästä kuuteen omenasta”? Luultavasti moni päätyy pitämään pienempänä pahana lukutapaa ”neljästä viiva kuudesta omenasta”. Vanha lukutapa ”neljästä kuudesta omenasta” ei ehkä sovi nykykieleen, ja lisäksi se johtaa väärinkäsityksiin sellaisissa tapauksessa kuin ”4–10 omenasta”.

Vaikka ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva” on yleistä ja nykyisin sallittua, ei kirjoittajan kannata luottaa siihen, että se aina luetaan niin. Tilanteissa, joissa teksti todennäköisesti tullaan lukemaan ääneen, etenkin puhetta kirjoitettaessa, kannattaa ottaa huomioon, että rajakohtailmauus kuten ”8–10” voidaan lukea kahdella muullakin tavalla.

Miten luettaisiin esimerkiksi ”korko nousi 8–10 prosenttiin”? Lukutapa ”kahdeksasta kymmeneen prosenttiin” antaisi sen aivan väärän käsityksen, että korko oli ennen 8 % ja on nyt 10 %. Tässähän tarkoitetaan, että korko on nyt 8 %:n ja 10 %:n välillä ja oli aiemmin pienempi. Lukutapa ”kahdeksaan kymmeneen prosenttiin” lienee sääntöjen mukainen, mutta sekin on varsin epäselvä, koska se ei kunnolla erotu ilmaisusta ”kahdeksaan­kym­me­neen prosenttiin”. Ääneen luettaessa olisi ilmeisesti kömpelö ”kahdeksaan viiva kymmeneen prosenttiin” ainoa toimiva mahdollisuus. Mutta kirjoittajan kannattaa yrittää muotoilla lauseet niin, että ongelmat vältetään.

Korko nousi ja on nyt 8–10 %.
Vaihtelu vai muutos?

Suureen vaihtelua ja muutosta voidaan ilmaista samanlaisin sanoin, esimerkiksi ”kah­dek­sas­ta kymmeneen”. Vaihtelu voidaan kirjoituksessa esittää esimerkiksi ajatus­viivaa käyttäen, muutosta ei. Muutoshan on yhdenlaista vaihtelua, mutta vaihtelu ja muutos on silti syytä pitää erillään. Usein lauseyhteys, esimerkiksi lauseen predikaattiverbi, riittää selventämään asian.

Lämpötila vaihteli kahdeksasta kymmeneen asteeseen.
Lämpötila vaihteli 8–10 °C.
Lämpötila nousi kahdeksasta kymmeneen asteeseen.

Vaihteluväli voidaan ilmaista monin tavoin, vaikka ei otettaisikaan huomioon mahdollisuutta kirjoittaa luvut sanoin eikä numeroin. Seuraavassa on tärkeimmät vaihtoehtoiset ilmaisutyypit, joista ensimmäinen, lyhin, on yleensä sopivin asiatekstiin.

Lämpötila on 8–10 °C.
Lämpötila vaihtelee välillä 8–10 °C.
Lämpötila vaihtelee 8:n ja 10 °C:n välillä.
Lämpötila vaihtelee 8:sta 10 °C:seen.

Hylättäviä epäloogisia sekamuodosteita ovat sen sijaan ”Lämpötila vaihtelee 8–10 °C:n välillä” ja ”Lämpötila vaihtelee 8–10 °C:seen.”

Muutosta ilmaistaessa on syytä käyttää kuvaavaa verbiä kuten nousee tai vähenee. Kuitenkin ilmaus ”Lämpötila nousee 8:sta 10 asteeseen” (tai ”Lämpötila nousee 8–10 as­tee­seen”) on usein liian epäselvä, koska se voidaan tulkita myös ’lämpötila nousee arvoon, joka on välillä 8:sta 10 asteeseen’. Tätä väärintulkinnan riskiä ei ole, jos asiayhteys selvästi ilmaisee nykytilan:

Lämpötila on nyt 4 °C ja nousee päivällä 10 °C:seen.
Lauserakenteen muutos voi auttaa

Välin ilmaisun taivuttamisen tuomia hankaluuksia voi usein välttää lauseiden uudel­leen­muo­toi­lul­la. Tällöin myös tekstin lukeminen ääneen helpottuu huomattavasti.

Työpaikat lisääntyvät ensi vuonna 10 000 – 12 000:lla.
Työpaikkoja tulee ensi vuonna lisää vuonna 10 000 – 12 000.
Auttaisiko ”ą”?

Yksi tapa välttää joitakin ajatusviivailmauksen lukemisen ongelmia on ajatusviivan tilalla ranskan à-prepositiota. Tällöin ei käytännössä ole kuin yksi lukutapa.

30 à 40 [luetaan yleensä: kolmekymmentä aa neljäkymmentä]
8 à 10 prosenttiin [luetaan: kahdeksaan aa kymmeneen prosenttiin]

Koska ą on itsenäinen sana, sen ympärille kirjoitetaan välilyönnit.

Monien mielestä ą-prepositio kuitenkin tekee hiukan hienostelevan vaikutelman. Lisäksi kielenoppaat eivät tätä ilmaisutapaa yleensä mainitse. Nykysuomen sanakirjassa se kuvataan, uudemmat sanakirjat eivät kuvaa. Toisaalta tällainen käyttö voi sekaantua tämän pre­po­si­tion käyttöön yksikköhinnan ilmoittamisessa eli merkityksessä ’kukin’, esim. ”30 kg à 40 €”. Joka tapauksessa oikea kirjoitusasu on ”à”, ei ”á”, joka on varsin tavallinen.

Entäpä ellipsi ”…”?

Vielä yksi mahdollisuus ilmaista vaihteluväli on käyttää ellipsiä, esim. ”30…40”. Kielitoimiston vanhojen ohjeiden mukaan tämä menettely sopii vain tekniikan ja luonnontieteen il­mauk­siin. Kuitenkin standardin SFS 4175 mukaan ellipsiä (kolmea pistettä) voidaan käyttää yleis­kie­les­sä­kin, jos rajakohtamerkinnässä esiintyy etumerkillinen luku.

Ellipsin etuna ajatusviivan käyttöön verrattuna on myös se, että ajatusviiva voi sekaantua miinusmerkkiin. Kielikello 2/2006 suhtautuukin ellipsin käyttöön sallivasti, tosin kierrellen: ”Jos jälkimmäistä rajaa osoittava ilmaus alkaa plus- tai miinusmerkillä, merkitään ajatusviivan molemmin puolin selvyyden vuoksi välilyönti. Etenkin teknis-tieteellisissä teksteissä täl­lai­sis­sa tapauksissa käytetään usein kolmea pistettä – –. ”. Muunlaisissa teksteissä voi harkita muitakin ilmaus­tapoja.” Valitettavasti lehden tässä yhteydessä esittämät muut ilmaustavat, kuten ”4–6 plusastetta”, ovat epäloogisuutensa takia huonoja; ks. mm. huomautusta sanasta plusaste.

Ellipsiä käyttävän ilmauksen lukemisessa on samat ongelmat kuin ajatusviivaa käy­tet­täes­sä – ja lisäksi se ongelma, ettei sen lukeminen merkin nimellä (”ellipsi” tai ”kolme pistettä”) tunnu ollenkaan yhtä luontevalta kuin ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva”.

Lämpötilan vaihteluväli oli −10…−5 astetta.

Standardi SFS 4175 lisää, että jos tällaisessa tapauksessa (jossa rajakohtamerkintä sisältää etumerkin) kuitenkin käytetään ajatusviivaa, tulee sen kummallekin puolelle välilyönti.

Lämpötilan vaihteluväli oli −10 – −5 astetta.

Jos päädytään käyttämään ellipsiä jonkin suurevälin ilmaisemisessa, on parasta ilmaista kaikki suurevälit samalla tavalla koko asiakirjassa, vaikka niissä ei esiintyisikään miinus­merkkejä. Erilaisten tapojen käyttö sekaisin olisi häiritsevää ja aiheuttaisi epä­tietoi­suut­ta siitä, onko esimerkiksi ilmauksilla 1–5 ja 1…5 jokin merkitysero.

Odotettavissa yöllä −5…−3 °C, päivällä 6…8 °C.

Kielenhuollon käsikirja mainitsee esimerkin ”Viiden vuorokauden keskilämpötila on +1 °C…−1 °C”, mutta suosittelee yleiskieleen sellaisia ilmaisuja kuin ”+1 °C:sta −1 °C:seen” ja ”+1 °C:n ja −1 °C:n välillä”. Niistä ensimmäinen on hankala yksikön tunnuksen taivutuksen takia, mutta jälkimmäinen sopii tekstissä käytettäväksi. Tiiviissä esityksessä ellipsin käyttö on varmaankin selvintä.

Järjestyslukujen väli määritteenä

Jos määritteenä oleva lukuväli viittaa järjestysnumeroihin, on usein käytännöllisintä käyttää ilmaisutyyppiä, jossa lukuilmaisu on pääsanan jäljessä (ks. 5. kohta vai kohta 5?). Muussa tapauksessa (esim. ”5.–8. luokalla”) ääneen lukeminen on kömpelöä (”viidennestä kah­dek­san­teen luokalla” vai ”viidellä viiva kahdeksannella luokalla”?).

luokilla 5.–8. [= luokilla viidennestä kahdeksanteen]

Vastaava menettely auttaa välttämään sellaisia ilmauksia, joita suositellaan seuraavassa Kielikellon 2/2006 (s. 66) ohjeessa, mutta joiden lukeminen ääneen on hankalaa:

Kun luokkia osoittavat järjestysluvut esiintyvät rajakohtailmauksissa, ne merkitään ja luetaan seuraavasti:

1.–2. luokan oppilaille [luetaan: ensimmäisestä toiseen luokan oppilaille tai ensimmäisen ja toisen luokan oppilaille] ~ 1. ja 2. luokan oppilaille
1.–3. luokan oppilaille [luetaan: ensimmäisestä kolmanteen luokan oppilaille]

Jos kyse on kahdesta peräkkäisestä luokasta, on ja-sanalla muodostetun ilmauksen käyttö usein sujuvinta. Muissa tapauksissa lienee parasta käyttää luokka-sanalla alkavaa il­maus­ta. (Välin lukemista viiva-sanaa käyttäen käsitellään kohdassa Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.)

luokkien 1–3 oppilaille [luokkien yhdestä kolmeen oppilaille t. luokkien yksi viiva kolme oppilaille]

Hankalampi tilanne syntyy, kun järjestyslukujen väli on yhdyssanan määriteosana. Kielikello 2/2006 antaa tästä seuraavan ohjeen:

1.–2.-luokkalaisille (luetaan: ensi- ja toisluokkalaisille tai ensimmäisestä toiseen -luokkalaisille)
1.–3.-luokkalaisille (luetaan: ensimmäisestä kolmanteen -luokkalaisille)

Tällaisetkin kömpelösti luettavat ilmaukset voidaan yleensä välttää toisenlaisilla muotoiluilla:

luokkien 1–3 oppilaille

Yhdysluokat muodostavat oman ongelmansa. Ilmaus ”yhdistetty 1. ja 2. luokka” olisi selkeä, mutta sitä ei koulumaailmassa käytetä, vaan puhutaan yhdysluokasta. Silloin eräs ilmaisutapa olisi ”1. ja 2. luokan yhdysluokka”, ja sitä jonkin verran käytetään.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) esitetään kuitenkin vain seuraavat vaihtoehdot:

1–2-yhdysluokka
1.–2.-yhdysluokka
yhdysluokka 1–2

Näistä hankalasti luettavista ja kömpelöistä ilmauksista viimeksi mainittu lienee vähiten hankala.

Lakikielessä, joka muutenkin noudattaa omia merkintätapojaan, kirjoitetaan esimerkiksi ”lain 4–6 §:ssä”. Miten se voidaan lukea? Juristit lukevat kai yleensä ”lain neljä viiva kuusi pykälässä”, mutta tämä on merkkien konemaista lukemista paperista eikä sujuvaa kieltä. Yleiskielessä kan­nat­taa­kin käyttää toisentyyppistä ilmausta:

lain §:issä 4–6 [Luetaan: lain pykälissä neljästä kuuteen t. neljännestä kuudenteen]
Välin ilmaiseminen välillä-sanaa käyttäen

Lukuväli voidaan ilmaista myös sentapaisilla ilmaisuilla kuin ”15 ja 20 metrin välillä”, kunhan lauseyhteys on sopiva. Tällöin ilmaisusta tulee usein pitempi, mutta varsinkin ääneen luet­taes­sa sujuvampi.

Kun lukua seuraa yksikön ilmaisu, kuten ”metrin”, ei numeroin ilmaistuun lukuun lii­te­tä sijapäätettä. Luku luetaan samassa sijassa kuin yksikön ilmaisu, siis esim. ”viiden­toista ja kahdenkymmenen metrin välillä”. (Ks. jäljempää kohtaa Luvun taipuminen seuraavan sanan mukaan). Jos kuitenkin kyse on pelkästä luvusta, on genetiivin pääte merkittävä eli luvun perään kirjoitetaan ”:n”.

Paprikan kilohinta on ollut 3–7 euroa.
Paprikan kilohinta on vaihdellut 3 ja 7 euron välillä.

Kuulijoiden määrä vaihteli 5:n ja 8:n välillä.

Usein horjunta eri vaihtoehtojen välillä johtaa sekamuodostelmiin kuten ”3–7 euron välillä” tai ”1.6.–30.8. välisenä aikana”. Sellaisia kielenhuolto suosittelee välttämään. Näissä ta­pauk­sis­sa välttämiseen onkin aihetta, koska ilmaisut ovat luettuina outoja, esimerkiksi ”kolmesta seitsemään euron välillä”. Sen sijaan ilmaisu ”osuus vaihtelee välillä 12–15 prosenttia”, joka myös mainitaan vältettäväksi, ei ole mitenkään kummallinen: siinä välillä-sana on luontevasti luettavissa osaksi lauseen rakennetta.

On myös muunlaisia tapoja ilmaista vaihteluväli. Laissa ei säädetä, että jostakin rikoksesta tuomitaan ”1–9 vuodeksi vankeuteen”, vaan että on tuomittava ”vähintään yhdeksi ja enin­tään yhdeksäksi vuodeksi”.

Vuosilukuvälin ilmaiseminen

Vuosilukujen yhteydessä on ajatusviivan (tai sen korvikkeen yhdysmerkin) käyttö tavallisin ja sopivin ratkaisu. Aiemmin jätettiin yleisesti vuosisadat pois jälkimmäisestä luvusta, jos kyse oli saman vuosisadan vuosista, esim. 1960–70. Nykyisin on parempi kirjoittaa luvut kokonaan havainnollisuuden ja selvyyden vuoksi (ks. kohtaa Aikavälin ilmaisut).

vuosina 1960–1970
Suurevälin ilmaiseminen

Jos ilmoitettavana on suureen (kuten pituuden tai massan) vaihteluväli eikä vain lukujen väli, niin SI-järjestelmän periaatteiden mukaan pitäisi oikeastaan liittää aina yksikkö kumpaankin lukuun. Käytännössä yksikkö yleensä ilmaistaan vain kerran, lopussa.

15 m … 20 m [SI-järjestelmän kannalta mahdollisimman oikea merkintä suomessa]
15…20 m [tieteessä ja tekniikassa tavallinen merkintä]
15–20 m [yleiskielen virallisten sääntöjen mukainen merkintä]

Jos yksikkö liitetään vain ylärajaan, voi joskus syntyä pahojakin epäselvyyksiä. Esimerkiksi ilmaisu ”16…22 000 Hz” on sekä kirjoitettuna että ääneen luettuna helppo ymmärtää väärin: ”kuudestatoista (tuhannesta) kahteenkymmeneenkahteen tuhanteen hertsiin”. Yksikön liittäminen myös alarajaan selventää asian. Ongelma vältetään myös käyttämällä yksikön kerrannaista, tässä tapauksessa kilohertsiä (kHz = 1 000 Hz), mikä on muutenkin suo­si­tel­ta­vaa, kun luku on iso. Tällöin tietysti on pakko liittää yksikkö myös alarajaan.

16 Hz … 22 000 Hz
16 Hz … 22 kHz
Välin ilmaisu määritteenä ja taivutettuna

Hankaliin tilanteisiin joudutaan, kun välin ilmaisua pitäisi käyttää jonkin sanan määrit­tee­nä, etenkin jos tämä sana esiintyy taivutettuna. Kirjoittaminen on suhteellisen helppoa, mutta tällöin voi syntyä tekstiä, jonka lukeminen ääneen tuottaa vaikeuksia – tai väärinkäsityksiä. Siksi onkin ehkä hyvä ajatella, onko ilmaus luettavissa sujuvasti, ja tarvittaessa valita toinen ilmaisutapa. Esimerkiksi ”8–10” euroon voidaan lukea ”kahdeksasta kymmeneen euroon” tai ”kahdeksaan kymmeneen euroon”, jolloin seuraavan esimerkin merkitys muuttuu. Emme voi luottaa siihen, että lukija huomaa lukea sen ”kahdeksaan viiva kymmeneen euroon”, joten on parempi muotoilla lause toisin.

Liikevaihdon arvioidaan nousevan ensi vuonna 8–10 miljoonaan euroon. [ääneen luettuna kaksitulkintainen]
Liikevaihto on nousussa, ja sen arvioidaan olevan ensi vuonna 8–10 miljoonaa euroa. [yksitulkintainen]

Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.

Tarkkuuden ilmaiseminen

Eräänlaisesta vaihteluvälistä on kyse myös tarkkuuden ilmaisemisessa. Esitettäessä mit­tauk­sen tulos tarkoittaa esimerkiksi ”15,5 mm ± 0,2 mm” sitä, että pituuden arvioidaan olevan noin 15,5 mm siten, että virhe on jollakin todennäköisyydellä enintään 0,2 mm. Toisin sa­noen pituuden arvioidaan olevan välillä 15,3 mm … 15,7 mm.

Käytännössä on tavallista käyttää lyhyempää ilmaisutapaa kuten ”15,5 ± 0,2 mm”.

Toisaalta tällaisia ilmauksia ei tulisi nykyisten standardien mukaan lainkaan käyttää. Ks. kohtaa Tarkkuusarviot.

Äärettömät välit

Äärettömiä välejä ovat sellaiset, joilla on vain alaraja tai vain yläraja. Yleiskielessä ne on pa­ras­ta ilmaista sellaisilla ilmaisuilla kuin ”vähintään 10”, ”enintään 0” tai ”enintään –18 °C”.

Matematiikan merkinnöissä käytetään usein äärettömän merkkiä ∞, esimerkiksi ”10…∞” ja ”–∞…0”. Merkintä on yksikäsitteinen, mutta ei yleistajuinen. Jos ellipsin tilalla on ajatus­vii­va, esimerkiksi ”10–∞” tai ”–∞–0”, on sekaantuminen miinusmerkkiin lähellä.

Vielä ongelmallisempia ovat sellaiset tavallisissa teksteissä aika usein käytetyt merkinnät kuin ”10–”, joissa siis yläraja jätetään merkitsemättä. Sellainen voi sekaantua koulu­arvo­sano­jen merkintään, kuten sellaiseen, joka tarkoittaa kymppi miinusta eli hiukan alle kympin. Joissakin yhteyksissä tämä ongelma on yritetty välttää käyttämällä sellaista merkintää kuin ”10+”, joka on tarkoitettu luettavaksi ”kymmenen tai enemmän”. Sellaisten merkintöjen käyttö on syytä rajoittaa harvoihin asiayhteyksiin, joissa se on yleinen tapa. Yksi tällainen yhteys on viittaaminen kirjan sivuihin: merkintä ”s. 10–” tarkoittaa ’sivulta 10 alkaen’. Usein on selvempää ilmoittaa tarkka sivujen joukko kuten ”s. 10–17”. Kannattaa huomata sekin, että sellaiset merkinnät kuin ”10–” ovat hankalia, jos teksti pitää lukea ääneen.

Suomi on ollut EU:n jäsen 1995–.
Suomi on ollut EU:n jäsen v:sta 1995. [Sujuvampi ilmaisutapa]

Luvun sijamuodon osoittaminen

Lukusanojen ja lukumerkintöjen taivutus

Kun luku kirjoitetaan kirjaimin (sanoin), on luvun taivuttaminen yleensä ongelmatonta. Tosin pitkien lukujen taivutusmuodot ovat kömpelöitä; ks. kohtaa lukusanojen taivutus.

viisi : viidessä
viisitoista : viidessätoista
viisikymmentä : viidessäkymmenessä
viisikymmentäviisi : viidessäkymmenessäviidessä

Kun luku kirjoitetaan numeroin, merkitään taivutuspääte kirjaimin, jos lauseyhteys vaatii luvun taivutettuun muotoon. Periaate on yksinkertainen, mutta vaikeuksia syntyy, kun pitää tunnistaa, mikä osa taivutettua lukusanaa on päätettä. Tätä käsitellään jäljempänä kohdassa Mikä kirjoitetaan näkyviin taivutuspäätteeksi?.

5:ssä
15:ssä
50:ssä
55:ssä

Joskus numeroin merkitty luku luetaan vieraan kielen mukaan, lähinnä silloin, kun se on osa vierasta nimeä, esimerkiksi ”Air Force 1” ja ”Blue1”. Ks. kohtaa Vieraskielisen merkinnän taivutus.

Sanoissa ”yksinkertainen”, ”kaksinkertainen”, …, ”kuusinkertainen” alkuosa on monikon instruktiivissa. Numeroita käytettäessä tämä vaatisi periaatteessa kirjoittamaan ”1:in-kertainen”, ”2:in-kertainen” jne. Niin ei kuitenkaan menetellä, vaan kirjoitetaan esimerkiksi ”6-kertainen”. Yleensä on parempi kirjoittaa luku kirjaimin tällaisissa yhteyksissä, mutta esimerkiksi mainosteksteissä halutaan usein korostaa lukua kirjoittamalla se numerolla.

Luvun perusmuoto

Numeroin ilmaistu luku yksinään tarkoittaa yleensä perusluvun perusmuotoa. Tämä on yksinkertainen ja ongelmaton tapaus.

Työntekijöitä oli 23. [Luetaan: Työntekijöitä oli kaksikymmentäkolme.]
Talossa on 15 asuntoa. [Luetaan: Talossa on viisitoista asuntoa.]

Tässä asiassa harvoin tehdään virheitä. Joskus kuitenkin huomaa, että kirjoittaja on pitänyt tarpeellisena liittää -toista-loppuista lukusanaa tarkoittavaan ilmaisuun osan tästä lopusta, esimerkiksi ”16:sta”, kun tarkoitettu sana on ”kuusitoista”. Tästä voi seurata sekaannuksia, koska virallisten sääntöjen mukaan ”16:sta” tarkoittaa sanaa ”kuudesta­toista”.

Luvun taipuminen seuraavan sanan mukaan
Päätteen merkitsemättömyyden sääntö

Suomen kieleen on otettu seuraava erityinen sääntö: Jos lukua heti seuraa samassa sija­muo­dos­sa taipuva sana, luvunkin sijamuoto ilmenee tästä. Lukuun ei siis tällöin merkitä sija­pää­tet­tä. Esimerkiksi ”8 osassa” luetaan ”kahdeksassa osassa”. Sääntöön on yksi poik­keus, jota käsitellään tarkemmin jäljempänä, mutta tässä on siitä esimerkki: ”8 osaa” ei lueta ”kah­dek­saa osaa” vaan ”kahdeksan osaa”.

Sääntö poikkeaa kielen yleisistä periaatteista, mutta se tekee monet hyvin tavalliset il­mai­sut lyhyemmiksi ja siistimmän näköisiksi. Lukijan edellytetään katsovan, millainen il­mai­su seuraa lukua, ja ajattelevan, että lukusana on samassa sijamuodossa. Ääneen luet­taes­sa tämä tietysti hiukan hidastaa lukemista. Asiaa auttaa, jos yhdistävällä välillä es­te­tään teks­tin ja­kau­tu­mi­nen eri riveille luvun ja sitä seuraavan sanan välistä tällaisissa tapauksissa.

vahvistetaan 5 vuodeksi [Luetaan: vahvistetaan viideksi vuodeksi]
8 tunnissa [Luetaan: kahdeksassa tunnissa]
15 tytölle [Luetaan: viidelletoista tytölle]
3. luvussa [Luetaan: kolmannessa luvussa]

Sääntöä sovelletaan silloinkin, kun luvun ja sen pääsanan välissä on adjektiivi, joka on samassa sijassa kuin pääsana. Tällöinkinhän luvun sijamuoto ilmenee sitä seuraavasta sanasta.

15 uuden tapauksen takia [Viidentoista – –]
25 viisivuotiaalle lapselle [Kahdellekymmenelleviidelle – –]
Säännön täydennys

Päätteen saa jättää merkitsemättä silloinkin, kun sanan edessä on useita rinnasteisia lukuja, joi­den välissä on pilkku tai konjunktio. Tällöin siis molemmat tai kaikki luvut luetaan seu­raa­van sanan sijamuodon mukaisesti. Menettelyä yleensä myös sovelletaan, muun muas­sa siksi, että sellaiset ilmaisut kuin ”4:ssä tai 5 tapauksessa” näyttäisivät tasa­pai­not­tomilta.

4 tai 5 tapauksessa [Luetaan: neljässä tai viidessä tapauksessa]
3., 6. ja 7. kohtaan [Luetaan: kolmanteen, kuudenteen ja seitsemänteen kohtaan]

Lisäksi voidaan luvun sijamuoto jättää merkitsemättä, jos on vain yksi lyhyt sana luvun ja sen sanan välissä, johon se liittyy. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää tämän poikkeuksen suppeana: välissä olevan sanan on oltava taipumaton. (Voi kysyä, tuleeko kyseeseen juuri muu sana kuin ”eri”.) Näissä tapauksissa taivutus­päätteen merkitseminen on kuitenkin sallittua ja ehkä selvempää. Toisaalta usein voidaan välissä oleva sana poistaa.

Näin kävi 15 eri kunnassa.
Näin kävi 15:ssä eri kunnassa.
Näin kävi 15 kunnassa.

Poikkeussääntöä venyttäen voitaisiin kirjoittaa myös ”500 Ruotsin kruunulla”. Selvempää on kuitenkin noudattaa yleistä sääntöä, jos välissä oleva sana on itsessään taivutettu muoto.

500:lla Ruotsin kruunulla [viidelläsadalla Ruotsin kruunulla]
Säännön tulkintaa: satunnainen samasijaisuus ei riitä

Vaikka sääntö yleensä muotoillaan niin, että se koskee lukua, joka on samassa sijassa kuin seuraava sana, sitä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun samasijaisuus johtuu sat­tu­mas­ta. Toisin sanoen säännössä tarkoitetaan vain tilanteita, joissa luku ja sana liittyvät toi­siin­sa ja sen takia taipuvat samassa sijassa (ns. kongruenssi). Seuraavassa esimerkissä on kyse ”satunnaisesta samasijaisuudesta” (ilmaisu ”kolmanneksi suurin” sattuu olemaan trans­la­tii­vis­sa) ja siksi lukuun tulee merkitä pääte. Tällaisissa tapauksissa on lähes aina pa­rem­pi muo­toil­la lause toisin.

Yritys nousi Suomen 3:nneksi suurimmaksi.
Yritys nousi Suomen kolmanneksi suurimmaksi.

Satunnaiseksi samasijaisuudeksi lienee syytä tulkita myös seuraavanlaiset tilanteet, joissa lukusana on genetiivissä ja substantiivilla on genetiivimäärite:

64 000 Ohion osavaltion työntekijän henkilötiedot katosivat. [ei suositeltava ilmaus]

Esimerkki on uutisotsikosta, johon on ehkä haluttu luku alkuun vaikuttavuuden lisäämiseksi. Kuitenkin luku pitäisi lukea genetiivissä (kuudenkymmenenneljäntuhannen), joten pääte olisi merkittävä, sillä luku liittyy vasta kauempana olevaan sanaan (työntekijän) eikä seuraavaan sanaan (Ohion). Sujuvampaa on kuitenkin vaihtaa sanajärjestystä niin, että luku tulee sen sanan eteen, johon se liittyy.

64 000:n Ohion osavaltion työntekijän henkilötiedot katosivat. [parempi]
Ohion osavaltion 64 000 työntekijän henkilötiedot katosivat. [vielä parempi]
Epäselvä tilanne: taivutuspääte puuttuu

Säännöt ovat epäselviä silloin, kun lukua seuraava sana on kyllä periaatteessa taivutetussa muodossa, mutta ilman taivutuspäätettä. Suomen kielessähän sijapääte voi jäädä pois ns. omistusliitteen edeltä, joten esimerkiksi sananmuotojen ”jäsen” ja ”jäsenen” ero häviää, jos sanaan liitetään omistusliite. Esimerkiksi ”jäsenemme” voi toimia sekä nominatiivina että genetiivinä.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää tulkinnanvaraisesti:

Sopivimmalta tuntuu tulkinta, jonka mukaan jälkimmäinen kohta on varsinainen sääntö ja toinen selittää sitä toiselta kannalta tavallisimmassa tilanteessa – huomaa sana ”yleensä”. Niinpä ilmaus ”600 jäsenemme joukko” ei olisi oikein, koska luvun sijamuoto ja siten luku­tapa ei ilmene seuraavasta sanasta, koska siinä ei ole sijapäätettä. Vain lause­opil­li­ses­ta ra­ken­tees­ta voi päätellä, että sijamuodon on tulkittava olevan genetiivi.

600:n jäsenemme joukko [= kuudensadan jäsenemme joukko]
Päätteen merkitseminen symmetrian vuoksi

Periaatteessa edellä esitetty sääntö siitä, milloin päätettä ei merkitä, on ehdoton. Joissakin tilanteissa voi sääntöä kuitenkin hallitusti rikkoa, kun sen noudattaminen merkitsisi il­mauk­sen symmetrian rikkoutumisen. Tyypillisiä tilanteita ovat muutoksia kuvaavat il­mauk­set, joissa on kaksi lukua eri sijassa.

Matka lyhennettiin 32:sta 28 kilometriin. [sääntöjen mukainen ilmaus]
Matka lyhennettiin 32:sta 28:aan kilometriin. [sääntöä rikkova, mutta tyyliltään parempi]
Matka lyhennettiin 32 kilometristä 28 kilometriin. [laveampi ilmaus, joka väistää ongelman]
Päätteen merkitseminen algebralliseen ilmaukseen

Periaate päätteen jättämisestä merkitsemättä koskee vain tilanteita, joissa luku on mer­kit­ty numeroin. Niinpä sitä ei ole syytä laajentaa koskemaan tapauksia, joissa käy­te­tään luku­määrän kirjain­symbolia (esim. ”n tapauksessa”) tai lukumäärän paikalla on mate­maat­ti­nen lauseke.

n:ssä tapauksessa
p + 1:stä alkiosta

Kuitenkin jos lukumäärää ilmaiseva matemaattinen lauseke on mutkikas, ei useinkaan ole luontevaa tapaa lukea sitä ääneen niin, että se olisi lauseyhteyden vaatimassa sija­muo­dos­sa. Tällöin voitaneen hiukan rikkoa sääntöjä ja jättää pääte merkitsemättä. (Esi­mer­kis­sä huuto­merk­ki tarkoittaa kertomaa.)

Yleisesti voidaan n:n alkion joukosta valita k kaikkiaan n!/(k!(n − k)!) tavalla.

Tällainen ongelma voidaan usein kiertää muotoilemalla virke niin, että lauseke määrittää perusmuodossa (nominatiivissa) olevaa sanaa.

On olemassa n!/(k!(n − k)!/) tapaa valita k alkiota n:n alkion joukosta.
Mikä kirjoitetaan näkyviin taivutuspäätteeksi?

Muissa kuin edellä mainituissa tapauksissa ilmoitetaan lukusanan taivutus kirjoittamalla lu­vun perään kaksoispiste ja sijapääte. Sijapääte otetaan luvun viimeisestä taipuvasta osasta. Esi­mer­kik­si sanassa ”kahdessakymmenessä” on kaksi sijapäätettä, ”-ssa” ja ”-ssä”. Niistä jäl­kim­mäi­nen kirjoitetaan näkyviin, jos luku ilmaistaan numeroin: ”20:ssä”. Lukijan oletetaan osaa­van liittää luvun muihin osiin vastaavat sijapäätteet. Sanoissa, jotka ovat -toista-lop­pui­sia, kyseistä loppua ei taivuteta, vaan viimeinen taipuva osa on sitä edeltävä osa (esi­mer­kik­si viidellätoista, viidestätoista).

Hämmennystä aiheuttavat usein sellaiset lukusanat kuin ”kahtakymmentä” ja ”viittäsataa”. Numeroita käytettäessä ne kirjoitetaan ”20:tä” ja ”500:aa”, koska sanan loppuosa taipuu. Tässä hämmentää se, että sanojen perusmuodossakin on lopussa partitiivin pääte: ”kaksikymmentä”, ”viisisataa”. Loppuosaa käsitellään kuitenkin taipuvana, koska muissa sijamuodoissa kuin koko sanan perusmuodossa se taipuu normaalisti: ”kahteenkymmeneen”, ”viidessäsadassa” jne.

Miten sijapääte sitten saadaan selville? Periaatteessa tarvitaan sanan kieliopillinen (tar­kem­min sanoen muoto-opillinen eli morfologinen) erittely. Tämä on yksi niitä tilanteita, joissa olisi todellista hyötyä koulussa opitusta sanojen jäsentämisestä. Mutta käytännössä voidaan soveltaa seuraavaa taulukkoa. Siinä on luku­sanojen vartalot, joista monista on erikseen ”vahva” ja ”heikko” muoto, useista myös erityinen parti­tii­vis­sa esiintyvä muoto. Päätettä on se osa taivutetusta sanasta, joka seuraa vartaloa.

luvun perusmuoto ”vahva” vartalo ”heikko” vartalo partit. vartalo
1 yksi yhte- yhde- yh-
2 kaksi kahte- kahde- kah-
3 kolme kolme- kolme- kolme-
4 neljä neljä- neljä- neljä-
5 viisi viite- viide- viit-
6 kuusi kuute- kuude- kuut-
7 seitsemän seitsemä- seitsemä- seitsemä-
8 kahdeksan kahdeksa- kahdeksa- kahdeksa-
9 yhdeksän yhdeksä- yhdeksä- yhdeksä-
10 kymmenen kymmene- kymmene- kymmen-
100 sata sata- sada- sata-
1000 tuhat tuhante- tuhanne- tuhat-

Poikkeuksen muodostavat siis partitiivimuodot ”yhtä”, ”kahta”, ”viittä”, ”kuutta”, ”kymmentä” ja ”tuhatta”. Niissä päätettä on ”-tä” tai ”-ta”. Kirjoitus­asut ovat siis ”1:tä”, ”2:ta”, ”5:tä”, ”6:ta”, ”10:tä” (ja ”20:tä” jne.) ja ”1 000:ta” (ja ”2 000:ta” jne.). Muiden lukusanojen partitiivissa on sama vartalo.

220:ssä [kahdessasadassakahdessakymmenessä]
15:llä [viidellätoista]
5 000:lla [viidellätuhannella]
23:lla tämän ryhmän potilaalla
14:ssä 45 minuutin mittaisessa jaksossa [neljässätoista neljänkymmenen – –]
kello lähestyy 22:ta

Jos taivutuspäätteeseen sisältyy vokaalin pidentymä, kirjoitetaan pitkä vokaali kokonaan näkyviin, siis kaksi vokaalimerkkiä. Esimerkiksi sanassa ”viiteen” on vartalona ”viite-” ja päätettä oikeastaan vain ”-en”. Mutta koska vartalon loppuvokaali ja päätteen alkuvokaali kuuluvat yhteen, muodostaen pitkän vokaalin, kirjoitetaan tämä vokaali kokonaan näkyviin, esimerkiksi ”5:een” (ei ”5:en”). Sama sääntö pätee lyhenteitä ja tunnuksia taivutettaessa.

Työntekijöiden määrä kasvoi 23:een [kahteenkymmeneenkolmeen].
Toimipisteiden lukumäärä lähenee jo 500:aa [viittäsataa].

Peruslukua tarkoittavissa lukusanoissa, joiden perusmuoto on n-loppuinen (seitsemän, kah­dek­san, yhdeksän, kymmenen), ei loppu-n:n katsota kuuluvan sanan vartaloon. Vaikka näi­den sanojen yksikön genetiivi on samanmuotoinen kuin nominatiivi, merkitään gene­tii­vin pää­te näkyviin. Esimerkiksi sana ”kahdeksan” kirjoitetaan siis numeroita käytet­täes­sä joko ”8” tai ”8:n” sen mukaan, onko se nominatiivi vai genetiivi (sen perus­teel­la, mikä on sen ase­ma lauseessa). Kuitenkin tässäkin noudatetaan periaatetta, jonka mukaan päätettä ei mer­ki­tä, jos lukusana on samassa sijassa kuin seuraava sana.

Paikalla oli 8 henkeä.
Tavataan heti kello 8:n jälkeen.
Teltta riittää 8 hengelle.
Tämä on 8 hengen teltta.

Edellä sanottuja periaatteita sovelletaan silloinkin, kun lukusana ei ole n-loppui­nen, mutta sen viimeinen taipuva osa loppuu n:ään. Päätehän merkitään näkyviin viimeisen taipuvan osan mukaan.

Tavataan kello 17:n jälkeen.
Taipumattomuutta ei voi merkitä

Joskus voisi olla tarpeen osoittaa, että numeroin merkittyä lukua ei lueta seuraavan sanan mukaisessa muodossa. Esimerkiksi ilmaus ”30 tapauksesta” luetaan normaalisti ”kol­mes­ta­kymmenestä tapauksesta”, mutta näin ei tietenkään pidä tehdä lauseessa ”Hän luki 30 ta­pauk­ses­ta kirjoitettua artikkelia.”

Ei kuitenkaan ole mitään tapaa osoittaa ”nollataivutusta” eli esimerkiksi sitä, että ”30 ta­pauk­ses­ta” pitää lukea ”kolmekymmentä tapauksesta”. Ongelman jättämistä huomiotta voi­si perustella sillä, että mitään kielen virallista sääntöä ei rikota. Yleensä kannattaa kui­ten­kin miettiä, voisiko ongelman välttää esimerkiksi sanajärjestystä tai sanontaa muut­ta­mal­la tai kirjoittamalla luvun sanoin.

Hän luki 30 ta­pauk­ses­ta kirjoitettua artikkelia. [muodollisesti oikein, mutta vältettävä]
Hän luki 30 artikkelia tapauksesta.
Hän luki kolmekymmentä tapauksesta kirjoitettua artikkelia.
Korjasimme 42 moottorissa ollutta vikaa. [vältettävä]
Korjasimme moottorin 42 vikaa.
Niinpä 15 tutkimuksessa tehtyä havaintoa jouduttiin hylkäämään. [vältettävä]
Niinpä 15 havaintoa jouduttiin hylkäämään.

Järjestyslukujen osalta ongelman voi kuitenkin välttää sillä, että järjestysluvun merkkinä ei käytetä pistettä, vaan luvun jälkeen kirjoitetaan kaksoispiste ja pääte. Tässä tapauksessa pääte osoittaa myös sijamuodon, koska järjestysluvulla on perusmuodossa eri pääte (yleensä -s) kuin muissa sijamuodoissa.

Hän oli 17:s jonossa.

Jos kirjoitettaisiin ”Hän oli 17. jonossa”, ilmaus olisi kaksitulkintainen: se voitaisiin lukea myös ”Hän oli seitsemännessätoista jonossa”.

Partitiivin pääte merkitään aina peruslukuun: viittäsataa henkeä = 500:aa henkeä

Suomen kielen erikoisuuksiin kuuluu, että sanotaan esimerkiksi ”viisi poikaa”, jolloin siis lu­vun jälkeinen sana on -a- tai -ä-loppui­ses­sa taivutusmuodossa, yksikön partitiivissa. Mo­nis­sa muissa kielissähän käytetään monikon perusmuotoa (five boys, fem pojkar). Nu­me­roi­ta käy­tet­täes­sä kirjoitetaan ”5 poikaa”. Tällöin lukusana luetaan perusmuotoisena, ”viisi”. Tämä on poikkeus siihen, että jos lukua seuraa taivutusmuodossa oleva sana, niin lukusana on vastaavassa taivutusmuodossa, esimerkiksi ”viidellä pojalla”.

Loppusumma on 50 euroa. [viisikymmentä euroa]

Hän myi 12 arpaa. [kaksitoista arpaa]

Tästä erikoisuudesta seuraa ongelma: miten erotetaan toisistaan ilmaisut ”viisi poikaa” ja ”viittä poikaa” silloin, kun luku kirjoitetaan numeroin? Ratkaisuksi on sovittu, että ne kir­joi­te­taan ”5 poikaa” ja ”5:tä poikaa”. Toisin sanoen jos numeroin ilmaistu perusluku on par­ti­tii­vis­sa, niin sen pääte merkitään aina näkyviin.

Lasku on 50:tä euroa suurempi. [viittäkymmentä euroa]

Hän myi 12:ta arpaa. [kahtatoista arpaa]

Sääntö koskee myös tilannetta, jossa sanaan liittyy omistusliite tai muu liite. Liitehän ei vai­ku­ta siihen, mikä sijamuoto on kyseessä. Seuraavassa on oikeassa muodossa lause, joka on esiintynyt väärässä muodossa (”80” ilman päätettä) niinkin laadukkaassa julkaisussa kuin Suomen Kuva­lehti.

Yleisradio juhlii 80:tä vuottaan. [kahdeksaakymmentä vuottaan]

Tällaiset ilmaisut ovat hankalia niin lukijalle kuin kirjoittajallekin. Siksi niitä kannattaa välttää, jos se suinkin onnistuu. Jos lauserakennetta saa hiukan muokata, tämä yleensä onnistuu aika helposti.

Lasku on yli 50 euroa.

Hänellä oli myytävänä 12 arpaa.

Lakitekstissä esiintyy sellaisia virheellisiä kirjoitusasuja kuin ”16 vuotta nuorempi lapsi”. Sehän tarkoittaisi kielen sääntöjen mukaan lasta, joka on kuusitoista vuotta nuorempi (kuin joku muu), vaikka tarkoitettu merkitys onkin ’alle 16-vuotias’. Uusissa säädöksissä ongelmaa ei näytä olevan, koska niissä kirjoitetaan luku sanoin tällaisissa tapauksissa.

16:ta vuotta nuorempi lapsi = kuuttatoista vuotta nuorempi lapsi

Erityisen hankala on ilmaus, jossa lukusanaa seuraa lyhenne tai tunnus ja ilmaisu on par­ti­tii­vis­sa. Kirjoitusasu ”50:tä euroa” (luetaan: viittäkymmentä euroa) on melko on­gel­ma­ton, mut­ta jos käytetään rahayksikön tunnusta, pitäisikin nykyisten virallisten sääntöjen mukaan liit­tää pääte siihen eikä lukuun, esimerkiksi ”50 €:a”. Onneksi tällaiset tilanteet voitaneen aina vält­tää käyttämällä lyhenteen tai tunnuksen tilalla sanaa taikka muo­toi­le­mal­la lause toisin.

Takin hinta ei saa ylittää 50 €:a. [Virallisesti oikea, mutta hämmentävä asu.]
Takin hinta ei saa ylittää 50:tä euroa. [Oikea ja selvempi asu.]
Takin hinta ei saa olla yli 50 euroa. [Selvä ilmaisu.]
Takin hinta ei saa olla yli 50 €. [Tämäkin käy.]

Nykyisin on sallittua merkitä taivutuspääte edellä kuvatun laisissa tapauksissa sekä luvun että yksikön ilmaukseen, esimerkiksi ”50:tä €:a”. Kielikello 2/2006 esittää tämän hiukan oudosti, nimittäin ikään kuin se olisi aina ollut sallittua:

Periaatteessa on toki mahdollista myös merkitä pääte sekä numeroon että ly­hen­tee­seen: Työttömyys hipoo 12:ta %:a. Tämä merkintätapa ei ole tavallinen.

Vielä yhden vaihtoehdon esittää Pirkko Leino taas kirjassaan Pilkulleen! (Otava, 2006). Kirjan mukaan ”voidaan valita, kumpaan osaan pääte merkitään, numeroon vai sitä seuraavaan ly­hen­tee­seen tai merkkiin”. Esimerkkinä on 15:tä % = 15 %:a ja 14:ää srk = 14 srk:aa. (Toi­nen esimerkki on sikäli huono, että seurakunta-sanan lyhentämiseen on tekstissä har­voin tar­vet­ta.) Päätteen merkitseminen vain numeroon ei ole virallisten ohjeiden mu­kais­ta, vaikka sitä voisikin pitää loogisimpana vaihtoehtona paristakin syystä.

Ensinnäkin kyse on lukusanaan eikä sen jälkeiseen sanaan kuuluvan partitiivin päätteen mer­kit­se­mi­ses­tä, joten on omituista liittää pääte jälkimmäiseen. Kun olennaisesti halutaan osoittaa, että esi­mer­kik­si numero ”5” on luettava ”viittä” eikä ”viisi”, niin miksi kummassa tämä tehdään liittämällä parti­tiivin pääte ”-a” %-merkkiin? Toiseksi periaate on tällöin toinen kuin ilmaisussa, joka koostuu numeroin ilmaistusta luvusta ja sanasta, esimerkiksi ”5 prosenttia”. Jos siitä halutaan käyttää partitiivia, niin pääte merkitään lukuun: ”5:tä prosenttia”.

Lukusanojen monikkomuodot

Lukusanojen monikkomuotoja kuten ”yhdet”, ”kahdet” jne. tarvitaan vain harvoin, nimit­täin puhuttaessa useasta sellaisesta asiasta, jollaiseen viitataan substantiivin monikolla, jolla on yksiköllinen merkitys, kuten ”häät” tai ”housut”. Vielä harvemmin on tarvetta käyttää täl­lai­ses­sa yhteydessä numeroin kirjoittua lukua.

Tällaisessa tapauksessa ei monikon perusmuodossa (nominatiivissa) olevaan ilmaukseen kirjoiteta monikon tunnusta ”-t” näkyviin, jos monikollisuus ilmenee seuraavasta sanasta. Käytäntö on siis sama kuin sijamuodon osoittamisessa.

20 housut [= kahdetkymmenet housut]

Vaikka asiaa ei säännöissä mainitakaan, on loogista menetellä niin, että monikollisiin tai­vu­tus­muo­toi­hin suhtaudutaan kuten yksiköllisiin. Päätettä (monikon tunnusta ”-i” ja sija­pää­tet­tä) ei siis merkitä näkyviin, jos muoto ilmenee seuraavasta sanasta, mutta muussa ta­pauk­ses­sa ne liitetään lukuun kaksoispisteen avulla.

näiden 20 housujen hinta [kaksienkymmenien housujen]
näiden 20:ien Martinellin housujen hinta [kaksienkymmenien Martinellin housujen]
Näistä housuista ainakin 20:issä on virhe. [kaksissakymmenissä]

Tällaiset ilmaukset ovat kuitenkin hämmentäviä, joten niitä kannattaa välttää muotoi­le­mal­la lauseet toisin. Kielikellossa 2/2006 on tästä seuraava esimerkki (jossa on ensin hankala ilmaus, sitten sujuvampi vaihtoehto):

Hän on ollut mukana useissa MM-kisoissa, joista 15:issä päätuomarina.
Hän on ollut mukana 15 MM-kilpailussa.

Esimerkkitapauksessa on tosin lauseen sisältöä muutettu (supistettu). Ilmaus ”15:issä” on tarkoitettu luettavaksi ”viisissätoista”, jälkimmäisen lauseen ilmaus ”15” taas ”viidessätoista”.

Kielikellossa 2/2006 on seuraava esimerkki monikollisesta taivutetusta järjestys­luvusta, jota seuraa samassa sijassa oleva sana. Lukuun siis merkitään vain järjestys­lukua osoittava piste, ei monikon tunnusta eikä sija­päätettä. Ilmaus ”134.” on tässä tarkoitettu luettavaksi ”sadansiakolmansiakymmenensiäneljänsiä”.

Nyt ollaan järjestämässä jo pitopalvelun 134. hääjuhlia.

Mainitussa lehdessä on myös seuraava esimerkki, joka osoittaa, että monikolliseen jär­jes­tys­lu­kuun merkitään sekä monikon tunnus ”-i” että sijapääte, jos lukusanan muoto ei ilmene seuraavasta sanasta.

Nyt ollaan järjestämässä jo seuran 12:nsia [kahdensiatoista] kaikille jäsenille avoimia kisoja.
Luku ja lyhenne taivutettuna

Lukua seuraava mittayksikön, rahayksikön tms. lyhenne tai tunnus ajatellaan luettavaksi sanana, ja koko ilmaus kirjoitetaan tämän mukaisesti. Lyhenteen tai tunnuksen jälkeen on merkittävä lauserakenteen vaatima sijapääte.

Ostin takin 50 eurolla.

Ostin takin 50 €:lla [viidelläkymmenellä eurolla].

Takin hinta ei saa ylittää 50:tä €:a [viittäkymmentä euroa].

Viimeksi mainittu esimerkki on standardissa SFS 4175 asussa, jossa lukuun ei ole liitetty sijapäätettä, siis ”Takin hinta ei saa ylittää 50 €:a”. Tämä on kuitenkin ristiriidassa lukujen merkitsemistä koskevien yleisten periaatteiden kanssa. Mutta tämä ongelma osoittaa osaltaan sen, että tämäntapaisia ilmaisuja kannattaa välttää.

Joissakin mittayksiköiden käyttöä koskevissa ohjeissa on periaate, jonka mukaan mittayksikköjen tunnuksia kuten ”km” ja ”s” pitäisi käyttää sellaisinaan, ilman sijapäätettä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että näiden tunnusten on tarkoitus olla kansainvälisiä ja kaikkialla samanlaisia, ja taivutuksen merkitseminen koetaan sen takia häiritseväksi. Toisaalta kirjoittamista koskevat säännöt vaativat taivutuksen merkitsemistä, ja näille säännöille on yleensä annettava etusija. Mutta hyvin usein ongelman voi välttää muotoilemalla ilmaisun niin, että yksikkö on perusmuodossa.

Aita on 250 m:n pituinen.

Aita on 250 m pitkä.

Aidan pituus on 250 m.

Murtolukujen taivutus

Murtolukujen taivuttamista on syytä välttää, koska taivuttaminen on kirjoittajalle hankalaa ja taivutettujen muotojen tulkitseminen lukijalle ehkä vielä hankalampaa.

Tuotteen osuus nousi jopa ¾:aan koko liikevaihdosta.
Tuotteen osuus oli suurimmillaan jopa ¾ koko liikevaihdosta.

Jos murtolukua joudutaan taivuttamaan, on parasta ajatella se luettavaksi tyyliin ”kolme nel­jäs­osaa” eikä esimerkiksi ”kolme neljännestä”. (Kielitoimiston ohjeet kyllä sallivat jäl­kim­mäi­sen­kin lukutavan, jolloin kirjoitetaan esimerkiksi ¾:een = kolmeen neljän­nek­seen eikä ¾:aan = kolmeen neljäsosaan.) Taivutuspäätteeksi otetaan se osa ilmaisun lopusta, joka on sanan ”-osa” jäljessä.

Arvioimme tuotteen osuuden ¾:ksi liikevaihdosta. [kolmeksi neljäsosaksi]

Tällöin kuitenkin otetaan huomioon se yleinen periaate, että päätteeseen otetaan mukaan pitkä vokaali kokonaisuudessaan. Täten jos taivutettu murtoluku loppuu ”-osaa” tai ”-osaan”, niin taivutuspäätteeksi merkitään vastaavasti ”:aa” tai ”:aan”.

Murtoluku ½ muodostaa poikkeuksen, koska se luetaan ”puoli”.

½:een [= puoleen]

Jos luku sisältää sekä kokonaisosan että murto-osan, niin taivutetun muodon kirjoitusasu määräytyy lopun eli murto-osan mukaan.

7½:ssa [= seitsemässä ja puolessa]
Desimaalilukujen taivutus

Desimaalilukujenkin taivutus on hankalaa ja toisaalta usein vältettävissä ainakin kirjoituksessa.

Kilpailijan kaatuminen pudotti taitopisteet 7,9:ään.
Kilpailijan kaatumisen takia taitopisteitä tuli vain 7,9.

Jos desimaalilukua joudutaan taivuttamaan, on parasta ajatella se luettavaksi yksin­kertaisesti numeroittain, esimerkiksi ”seitsemän pilkku yhdeksän”. Kirjoitettava taivutuspääte mää­räy­tyy tällöin viimeistä numeroa vastaavan lukusanan mukaan, siis esimerkiksi ”7,9:ään”, koska ”yhdeksään” kirjoitetaan ”9:ään”.

Säännöt eivät ota kantaa siihen, taivutetaanko puheessa myös luvun kokonaisosaa. Taivuttaminen tuntuu ehkä huolitellummalta.

seitsemässä pilkku yhdeksässä [7,9:ssä]
seitsemän pilkku yhdeksässä [7,9:ssä]

Jos desimaalilukua ei taivuteta, se voidaan ääneen luettaessa lausua vapaasti eri tavoilla. Esimerkiksi ”2,5” voidaan lukea ”kaksi pilkku viisi” tai ”kaksi (kokonaista) ja viisi kymmenes­osaa” tai ”kaksi ja puoli” tai jopa vanhanaikaisesti ”puolenkolmatta”. Tämä jousta­vuus on yksi lisäsyy välttää desimaalilukujen taivutusta.

Käytännössä lukutapa ”kaksi pilkku viisi” on yleisin yksinkertaisuutensa ansiosta. Se sopii kaiken­lais­ten desimaalilukujen lukemiseen, myös sellaisten, joissa on monia desimaaleja (esimerkiksi 3,1416).

Jos desimaaliluku esittää rahasummaa, on yleensä luontevaa lukea desimaalit niin, että käytetään rahayksikön jako-osan nimeä. Esimerkiksi ”2,60 €” voidaan lukea ”kaksi euroa (ja) kuusikymmentä senttiä”. Taivutustapauksissa täytyy kuitenkin ajatella lukutavaksi sellainen kuin ”kaksi pilkku kuusikymmentä euroa”.

2,60 €:oon [kahteen pilkku kuuteenkymmeneen euroon]
Numeromerkintöjen taivutus

Jos kyseessä on lukuja sisältävä merkintä, joka ei koostu vain yhdestä luvusta, on syytä erityisesti välttää merkinnän taivuttamista. Yleensä tämä onnistuu muuttamalla lause­rakennetta.

Esimerkiksi sellaisesta ilmauksesta kuin ”1:1”, esittää Kielikello 2/2006 seuraavan:

Myös suhdelukuja ym. numeromerkintöjä voi taivuttaa, mutta useimmiten on selvempää muotoilla lause niin, että ne voi esittää perusmuotoisina.
Yhtiön vaihtosuhteen pitäisi olla lähellä 1:1:tä.
Yhtiön vaihtosuhteen pitäisi olla suunnilleen 1:1.

Mitenkähän ilmaus ”1:1:tä” on ajateltu luettavaksi? Koska ”1:1:tä” luetaan lähinnä ”yhden suhde yhteen”, niin sen partitiivi on ”yhden suhdetta yhteen”, mikä edellyttäisi kirjoitus­asua ”1:1:tta”, koska näkyviin merkitään taipuvan osan taivutuspääte. Tämä hankaluus osoittaa, että välttämiseen on todella syytä. Ellei luontevampaa tapaa keksitä, voidaan ottaa apu­substan­tii­vik­si sopiva yleisnimi kuten ”suhde”, jota sitten voidaan taivuttaa.

Yhtiön vaihtosuhteen pitäisi olla lähellä suhdetta 1:1.

Kellonaikojen taivutuksen välttäminen ei aina onnistu kovin helposti. Niiden taivutettujen muotojen lukeminen on suhteellisen luontevaa, mutta ne täytyy tällöin käytännössä ajatella luettaviksi mekaanisesti numeroina (esimerkiksi ”kaksitoista viisitoista”) eikä vanhojen tapojen mukaan (esimerkiksi ”neljännestä yli puolenpäivän”), ei myöskään arkikielisesti (esimerkiksi ”varttia yli kakstoista”). Tällaisenkin taivutuksen välttäminen on usein viisasta. Tosin esimerkiksi seuraavassa taivutuksen välttävä muutos muuttaa hiukan ilmaisun sävyä.

Tulen varmasti kello 12.15:ksi. [kahdeksitoista viideksitoista]
Tulen varmasti kello 12.15:een mennessä. [kahteentoista viiteentoista].
Tulen varmasti viimeistään kello 12.15.

Kuten kohdassa Päätteen jättäminen pois kellonajan ilmaisusta kuvataan, edellä olevan esimerkin toisessa kohdassa olisi sallittua kirjoittaa ”kello 12.15 mennessä”.

Järjestysluvut

Järjestysluvuksi osoittaminen

Kun numeroin kirjoitetun luvun perään kirjoitetaan piste, se tarkoittaa järjestyslukua perus­muo­dos­sa tai seuraavan sanan mukaisessa taivutusmuodossa. Ks. lisätietoja kohdasta Piste osoittamassa järjestyslukua.

Tämä on yrityksen 25. toimintavuosi [kahdeskymmenesviides].

3. sija [kolmas sija]

3. sijaa [kolmatta sijaa]

3. sijalla [kolmannella sijalla]

Tietyntyyppisissä päivämäärämerkinnöissä tällainen merkintä kuitenkin esittää järjestys­luvun taivutettua muotoa tavalla, joka ilmenee seuraavista esimerkeistä.

1. syyskuuta [ensimmäisenä]

viimeistään 31. elokuuta [kolmantenakymmenentenäensimmäisenä]

Edellä kuvattua menettelyä ei voi soveltaa silloin, kun järjestysluku on pisteeseen päättyvän virkkeen lopussa. Useimmiten on syytä muuttaa lauserakennetta tai kirjoittaa luku sanana, mutta jos se ei ole mahdollista, kirjoitetaan luvun perään kaksoispiste ja järjestysluvun pääte. Kyseinen pääte saadaan edellä kuvatulla tavalla, siis erottamalla lukusanasta se osa, joka seuraa vartaloa. Esimerkiksi järjestysluvussa ”viides” vartaloa on ”viide-”.

Hänen sijoituksensa oli 25:s. [kahdeskymmenesviides]

Tätä tapaa, siis kaksoispistettä ja päätettä pisteen sijasta, on syytä käyttää myös silloin, kun järjestysluku on tarkoitus lukea perusmuodossa (nominatiivissa), mutta sitä seuraa toisessa sijamuodossa oleva sana. Esimerkiksi ”4. joukkueen” voitaisiin lukea ”neljännen joukkueen”, joten jos tarkoitetaan lukutapaa ”neljäs joukkueen”, on syytä kirjoittaa ”4:s joukkueen”. Vertaa kohtaan Taipumattomuutta ei voi merkitä. Myös luvun kirjoittaminen sanoin saattaa olla sopiva ratkaisu. Yksi vaihtoehto on tietysti lauseen uudelleenmuotoileminen niin, että ongelmaa ei synny.

Hän on maalitilastossa 4:s joukkueen hyökkääjistä.
[Ei: Hän on maalitilastossa 4. joukkueen hyökkääjistä.]
Hän on maalitilastossa 4:s joukkueen hyökkääjistä.
Hän on maalitilastossa 4. sijalla joukkueen hyökkääjistä.

Joissakin tapauksissa mitään todellista väärinkäsityksen vaaraa ei ole, mutta tahatonta koomisuutta on silti hyvä välttää.

Hän oli Ruotsin 15. kuningas. [Mieluummin kuin: Hän oli 15. Ruotsin kuningas.]
Järjestyslukujen taivutus

Järjestyslukujen taivuttamista kannattaa yleensä välttää, varsinkin jos luku on merkitty nu­me­roin ja ja se on iso. Jos numeroin kirjoitettuun järjestyslukuun kuitenkin joudutaan liit­tä­mään sijapääte, niin kaksois­pisteen jälkeen merkitään ensin järjestysluvun tunnus ja sen jäl­keen sija­pääte.

Koska tällaisten ilmaisujen lukeminenkin on hyvin hankalaa, on yleensä aiheellista muo­toil­la lause toisella tavalla. Järjestyslukujen korvaaminen perusluvuilla ei tällöin aina ole kovin tyylikästä, mutta se voi parantaa ilmaisun luettavuutta suuresti.

Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä 23:ntena.
Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä 23:s.
Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä sijalla 23.

Kävelin 31:sestä 35. kerrokseen.
Kävelin 31. kerroksesta 35. kerrokseen.

Sellaisia ilmaisuja kuin ”kolmanneksi paras” ei juuri ole mielekästä kirjoittaa numeroita käyt­täen, sillä lukuun tulisi sääntöjen mukaan merkitä sekä järjestysluvun tunnus että sija­pääte, esimerkiksi ”3:nneksi paras”.

Hän oli kilpailun kolmanneksi paras.

Järjestysluvun -ksi-muoto saattaa kuitenkin olla kirjoitettuna kohtuuttoman pitkä ja hankala, kuten ”kahdenneksikymmenenneksiensimmäiseksi”. Ilmaus ”21. paras” ei ole sääntöjen mukainen, koska se merkitsisi ’kahdeskymmenesyhdes paras’. Tosin sellaisia il­mauk­sia on esiintynyt jopa Kielikello-lehdessä (”suomen 21. yleisin sana”). Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Luvut ja numerot: järjestyslukujen taivuttaminen on kuitenkin esimerkeissä yleisten sääntöjen mukaisesti ”12:nneksi parhaan”.

Käytännössä ilmaisutyyppi ”21. paras” on yleisessä käytössä, paljon yleisempi kuin sääntöjen mukainen ”21:seksi paras” (tai ”21:nneksi paras”, jos tarkoitetaan lukutapaa ”kahdenneksi­kymmenenenneksi­yhdenneksi”). Sitä ei kuitenkaan voi suositella, sillä yleensä löytyy jokin tapa kiertää ongelma.

Hän oli kilpailun 50:nneksi paras [Muodollisesti oikea, mutta kömpelö ilmaus]
Hän on oli tuloksissa 50:s.
Hänen sijalukunsa oli 50.
5. kohta vai kohta 5?

Suomen kieleen sopii yksinkertaisissa tapauksissa paremmin ilmaisutyyppi ”viides kohta” ​(eli ”5. kohta”) kuin ”kohta viisi” ​(eli ”kohta 5”). Jälkimmäinen on epäloogisempi, koska siinä on asiallisesti kyse järjestysluvusta, mutta kuitenkin kirjoitetaan ja lausutaan perusluku. Tämä voidaan selittää niin, että luku toimii ikään kuin nimenä, nimilappuna, kuten ilmaisussa ”kohta A”.

Ilmaisutyyppi ”kohta viisi” (eli ”kohta 5”) on kuitenkin usein käytännöllisempi, kun

Järjestyslukujen taivutustaulukko

Seuraava taulukko auttaa erottamaan sanasta järjestysluvun tunnuksen ja sijapäätteen. Sen avulla voidaan esimerkiksi sana ”viidettä” jakaa vartaloon ”viide-” ja pääteainekseen ”-ttä”. Pääteaineksen jakaminen osiin (järjestysluvun tunnus ja sijapääte) ei tässä ole tarpeen, koska molemmat kuitenkin kirjoitetaan näkyviin (”5:ttä”).

järjestysluvun perusmuoto vartalo
1. ensimmäinen

ensimmäi-

1. -yhdes

-yhde-

2. toinen

toi-

2. -kahdes

-kahde-

3. kolmas

kolma-

4. neljäs

neljä-

5. viides

viide-

6. kuudes

kuude-

7. seitsemäs

seitsemä-

8. kahdeksas

kahdeksa-

9. yhdeksäs

yhdeksä-

10. kymmenes

kymmene-

100. sadas

sada-

1 000. tuhannes

tuha-

1 000 000. miljoonas

miljoona-

Taulukossa kuvattu menettely on osittain täysin sopimuksenvarainen. On sovittu, että sa­nois­sa ”ensimmäinen” ja ”toinen” tulkitaan loppu ”-nen” järjestysluvun tunnukseksi, vaikka to­del­li­suu­des­sa ne osoittaa järjestysluvuiksi se, että käytetään kokonaan eri sanaa kuin pe­rus­luvuis­ta (”yksi” ja ”kaksi”).

Vaihtoehtoiset muodot ”-yhdes” ja ”-kahdes” esiintyvät vain moni­osai­sis­sa lukusanoissa (esim. ”sadasyhdes” = ”sadasensimmäinen”). Ne ovat sääntöjen mukaisia, ja ”-yhdes” on selvästi lyhyempi kuin ”-ensimmäinen”, mutta osa kielenkäyttäjistä vierastaa niitä.

Roomalaiset numerot ja taivutus

Jos luku on kirjoitettu roomalaisin numeroin ja tällaista merkintää taivutetaan, kirjoitetaan näkyviin vain sijapääte, ei järjestysluvun tunnusta. Tämä johtuu siitä, että rooma­lais­ten numeroiden katsotaan itsessään merkitsevän järjestyslukua. (Ks. poikkeuksia tähän koh­das­ta Roomalaiset numerot.) Kun siis lukusanasta tai sen viimei­ses­tä taipuvasta osasta on ensin erotettu vartalo (esimerkiksi jaettu sana ”kolmannen” osiin ”kolma-” ja ”-nnen”), niin päätteestä vielä otetaan pois järjestysluvun tunnus, joka on ”-nne-” tai ”-nte-” tai (parti­tii­vis­sa, esim. ”kolmatta”) ”-t”. Jäljelle jäävä osa on sijapääte, joka siis tällöin kirjoi­te­taan näkyviin kaksoispisteen jälkeen, kuitenkin niin, että tässäkin pitkä vokaali kir­joi­te­taan kokonaan.

Kustaa III:n [kolmannen]
Kustaa III:ta [kolmatta]
Kaarle XII:lle [kahdennelletoista]
Johannes XXIII:een [kahdenteenkymmenenteenkolmanteen]
Henry Ford III:lla [kolmannella]

Taivutuksen merkitseminen roomalaisiin numeroihin on hankalaa, ja siinä tehdään virheitä muuten huolitellussakin kielessä. Seuraavaan taulukkoon on koottu tieto siitä, mitä sana­varta­loi­ta roomalaiset numerot edustavat. Kirjoitettava pääte saadaan siis selville ajat­te­le­mal­la, miten taivutettu sana luetaan ja erottamalla siitä alusta pois taulukon mukainen osa. Esimerkiksi ilmaus, joka luetaan ”Kaarle viidettä”, on kirjoitettava ”Kaarle V:tä”, koska ”V” edustaa järjestysluvun vartaloa ”viidet-”.

luvun perusmuoto ”vahva” vartalo ”heikko” vartalo partit. vartalo
I ensimmäinen ensimmäise- ensimmäise- ensimmäis-
II toinen toise- toise- tois-
III kolmas kolmante- kolmanne- kolmat-
IV neljäs neljänte- neljänne- neljät-
V viides viidente- viidenne- viidet-
VI kuudes kuudente- kuudenne- kuudet-
VII seitsemäs seitsemänte- seitsemänne- seitsemät-
VIII kahdeksas kahdeksante- kahdeksanne- kahdeksat-
IX yhdeksäs yhdeksänte- yhdeksänne- yhdeksät-
X kymmenes kymmenente- kymmenenne- kymmenet-
XI yhdestoista yhdente-(toista) yhdenne-(toista) yhdet-(toista)
XII kahdestoista kahdente-(toista) kahdenne-(toista) kahdet-(toista)

Luvuissa XI–XIX on taipumaton loppuosa ”-toista”. Päätteeksi kirjoitetaan sitä edeltävän osan pääte, esimerkiksi kolmanteentoista = XIII:een, koska alkuosasta ”kolmanteen” erotetaan tau­lu­kon mukaisesti ”kolmante-” ja loppuosa on päätettä. Taivutuksen merkitsemisen yleis­ten sääntöjen mukaisesti päätteeksi merkitään kuitenkin ”een”, koska pitkä vokaali kir­joi­te­taan kokonaan (kahdella vokaalimerkillä).

Joissakin ilmauksissa roomalaisin numeroin ilmaistua lukua ei kuitenkaan lueta järjestys­luku­na (esimerkiksi ”toinen”) vaan peruslukuna (esimerkiksi ”kaksi”) tai numero­substan­tii­vi­na (esimerkiksi ”kakkonen”). Tällöin on luonnollista merkitä taivutus­pääte lukutavan mu­kaan. Esimerkiksi ilmaisu ”Kehä III” luetaan yleensä ”kehä kolmonen”, joten taivutuksessa pidetään vartalona kolmonen-sanan taivutusvartaloa ”kolmose-” tai (jos -e- puuttuu) ”kolmos-”. Monet tämäntapaiset ilmaisut taivutetaan (ja on käytän­nölli­sin­tä taivuttaa) niin, että niissä tai­puu subs­tan­tii­vi, ei luku, siis esimerkiksi ”luokka kuusi”, ”