Nykyajan kielenopas

Yleistä tästä oppaasta

Oppaan keskeisin sanoma

Älä yritä liikoja. Suuri osa virheistä johtuu siitä, että yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa. Jos yksinkertaistat sanontoja, vähennät virheiden mahdollisuuksia.

Kielivirheistä vain harvat ovat todella vakavia. Varsinkin korjatessasi toisten tekstejä keskity olennaiseen.

Väistä kieliongelmia. Jos sinun täytyy miettiä, onko jokin ilmaisu oikein, niin yleensä myös lukijasi joutuvat ihmettelemään – ellet kierrä ongelmaa.

Opettele tuntemaan käyttämäsi välineet. Tekstit kirjoitetaan nykyisin yleensä tekstin­käsittely­ohjel­mil­la, joissa on monia apu­toimintoja, jotka tehostavat kirjoittajan työtä ja aut­ta­vat oikea­kielisyyteenkin.

Tunne omat taitosi. Kirjoittajan on hyvä arvioida niin vahvuuksiaan kuin heik­kouk­siaan­kin. Hänen on hyvä tietää, mitkä kielenkäytön säännöt hän hallitsee ja mil­lai­sis­sa asioissa hänen pitää katsoa apua esimerkiksi käsikirjoista.

Oppaan tarkoitus ja luonne

Oikeakielisyysopas

Nykyajan kielenopas on laaja esitys suomen kielen kirjoittamisesta lähinnä oikeakielisyyden kannalta. Vaikka kielen­huolto on väljentänyt sääntöjä, normien merkitys on pikemminkin kas­va­nut kuin vähentynyt. Sääntöjen muut­tu­mi­nen on luonut epävarmuutta ja ristiriitaisia nor­mistoja.

Toisen tyyppinen kirjoittamisen opas on Kirjoita asiaa, joka keskittyy kir­joit­ta­mi­sen suuriin linjoihin.

Opas käsittelee siis lähinnä oikeakielisyyttä, siis kielen sääntöjen eli normien nou­dat­ta­mis­ta. Voimme myös sanoa, että aiheena on kielivirheiden välttäminen, olipa kyse kirjoitus­virhees­tä, väärästä sanan­valinnasta, väärästä taivutuksesta, virheellisestä lause­rakenteesta tai muusta. Tässä on tavallaan varsin suppea näkökulma kirjoittamiseen. Se on kuitenkin sellainen näkökulma, jonka monet kokevat tärkeäksi. Oikeakielisyys ei tee huonosta jutusta hyvää, mutta kielivirheiden paljous voi turmella hyvänkin jutun.

Lähtökohta: mitä kirjoittaja pitää vaikeana

Toisaalta tämä opas pyrkii lähtemään sellaisista asioista, jotka kirjoittajat kokevat ongelmiksi. Siksi sisältö painottuu paljolti kielen yksityiskohtiin, kuten välimerkki­sääntöihin, sovinnaisiin merkintätapoihin ja sanojen kirjoitusasuun.

Mukana on kyllä jonkin verran myös kohtia, joissa pyritään osoittamaan yleensä ongel­mat­to­mi­na pidetyt asiat ongelmallisiksi. Sellainen on esimerkiksi lauseiden moni­selit­tei­syys, jota kirjoittaja itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tältä osin lähestymis­tapa on selittävä pikemminkin kuin sääntöjä esittävä. Moniselitteisyyden suurin ongelma on yleensä sen havaitseminen; korjaamiseen tarvitaan pikemminkin pientä vaivannäköä kuin erityisiä sääntöjä.

Miksi kielenhuollon voi aloittaa oikeakielisyydestä?

Kielivirheiden korjaaminen ei suinkaan ole tärkein asia oman kielenkäytön kehittämisessä. Siitä kuitenkin luonnollista aloittaa, koska paljon useammat kokevat tekevänsä kieli­virheitä kuin kirjoittavansa tyylillisesti huonoa tai vaikeatajuista tekstiä. On helpompi oppia kor­jaa­maan oman kielenkäytön yksityiskohtia kuin opetella kokonaan uudenlainen tapa kir­joit­taa. Oikeakielisyyden pohjalta päädytään myös tyylikysymyksiin, sillä virheitä voidaan suures­ti välttää kirjoittamalla yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa kieltä.

Oikeakielisyys rasitteena?

Oikeakielisyys on usein tärkeää, mutta sen saavuttaminen on työlästä. Jos kirjoittaja keskittyy pohtimaan, onko jokin ilmaisu kielellisesti tarkalleen oikea, keskittyminen asiaan ja sen sujuvaan esittämiseen häiriytyy.

Lisäksi oikea ilmaisu ei aina ole kaikkien lukijoiden mielestä oikea. Virallisten suo­si­tus­ten mukainen kieliasu voi olla lukijoille vieras, jopa kummallinen. Siksi on osattava arvioida, milloin oikeakielisyys on tärkeää ja missä määrin. Esimerkiksi toisen kirjoittamaa tekstiä tarkistettaessa tai muutoin muokattaessa on tiedettävä, mihin kannattaa puuttua.

Tämä opas neuvoo neuvoo kirjoittamaan niin, että lukijoille tärkeitä normeja ei rikota. Li­säk­si se korostaa eri normien eri­asteis­ta merkitystä. Kannattaa esi­mer­kik­si väl­tel­lä moni­tul­kin­tai­suu­teen, vääriin tul­kin­toi­hin tai ymmärtämis­vai­keuk­siin joh­ta­via kieli­vir­hei­tä enem­män kuin sellaisia vir­hei­tä, jotka rik­ko­vat vain mel­ko mieli­val­tai­ses­ti ase­tet­tu­ja oikein­kirjoitus­sääntöjä.

Myös ravintoa norminälkään

Suomalaisia on luonnehdittu ”norminälkäisiksi” kieliasioissa ja vähän muutoinkin. Moni haluaa yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, onko jokin ilmaisu oikein vai väärin tai kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea tai ainakin oikeampi.

Kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja ja ilmaisuja, usein lainoina, on kielenkäyttäjän vaikea pysyä perässä. Tilannetta vielä vaikeuttaa se, että kielenhuolto on, sinänsä ym­mär­ret­tä­vis­tä syistä, siirtynyt selvien normien antamisesta suosituksiin ja sallivuuteen.

Tämä opas auttaa kirjoittamaan suomen kieltä oikein, sääntöjen mukaisesti. Mutta opas lähtee siitä, millaisia kieliasioita yleisesti pidetään vaikeina pikemminkin kuin siitä, mitä kaik­kea kielessä pitäisi sääntöjen mukaan korjata. Opas tarkastelee sitäkin, milloin sääntöjä on perusteltua rikkoa ja miten luovitaan keskenään ristiriitaisten sääntöjen karikoissa.

Läpikäyvänä periaatteena on se, että oikeakielisyys palvelee kirjoittamisen tarkoitusta, viestin perillemenoa. Pitääkö kirjoittaa ”viiveen” vai ”viipeen”? Kumpi tahansa vaihtoehto saa osan lukijoista hämmentymään tai jopa ärsyyntymään. Opas ehdottaakin useisiin ongelmiin ratkaisuksi niiden välttämistä. Jos ongelman kiertäminen ei onnistu, kannattaa yleensä valita se vaihtoehto, joka ärsyttää vähiten. Tämä ei aina ole sama kuin se, jota useimmat pitäisivät parhaana.

Normien ristiaallokossa

Kielelle asettavat normeja monet eri tahot: kielitoimisto, yritysten tiedotus­yksiköt, esimiehet, opettajat ja monet muut. Jokaisella normilla on perus­teen­sa, hyvät tai huonot. On tärkeää tuntea pe­rus­teet, jotta voi risti­riita­tilan­teis­sa teh­dä järkeviä valintoja. Siksi tämä opas on osittain poh­dis­ke­le­vam­pi kuin monet van­hem­mat kielen­oppaat. Toi­saal­ta ta­voit­tee­na on antaa mah­dol­li­sim­man täs­mäl­li­siä vastauksia nii­hin ky­sy­myk­siin, joi­hin voi vastata täs­mäl­li­ses­ti.

Ratkaisuja, ei sääntöjä

Tämä kielenopas pyrkii siis tarjoamaan ratkaisuja ongelmiin pikemminkin kuin sääntöjä. Useinkin ratkaisuja on useita, eri tilanteisiin sopivia.

Toisaalta yksi kielenkäyttäjän ongelmista on juuri siinä, että muut vaativat häneltä joi­den­kin sääntöjen noudattamista. Kun pitää opetella uusia sääntöjä, on parempi, että ensin ym­mär­tää niiden perustelut ja tarkoituksen. Silloin säännöt on helpompi hyväksyä ha muistaa. Silloin voi myös harkita, milloin niistä on poikettava. Niinpä tässä oppaassa käsi­tel­lään­kin keskeisten sääntöjen käytännöllisiä perusteluja. Viime kädessä jokainen kir­joit­ta­ja tekee omat ratkaisunsa. Hänen avukseen voidaan tarjota tietoa säännöistä ja suosi­tuk­sis­ta ja niiden perusteluista.

Lähtökohtana on, että lukija osaa suomea. Luonnollinen osaaminen tarvitsee kyllä monen­lais­ta tukea, mutta perustana on kirjoittajan oma kielitaito, ei ulkopuolelta tulevien sään­tö­jen ja ohjeiden kokonaisuus. Opas pyrkii olemaan lukijan kumppanina sääntöjen vii­da­kois­sa, ei osa häntä vastassa olevista vaatimuksista.

Keille opas on tarkoitettu

Opas sopii kaikille, jotka kirjoittavat suomea, mutta erityisesti niille, joille perinteiset kielen­oppaat ovat liian tylsiä tai mutkikkaita. Erityisesti on ajateltu opiskelijoita, koska heiltä eri­tyi­ses­ti vaaditaan oikeakielisyyttä ainakin kokeissa ja opinnäytteissä. Toisen tärkeän kohde­ryhmän muodostavat ne, jotka joutuvat uusien haasteiden eteen kirjoittamisessa, esimerkiksi ylennyksen, alanvaihdon tai luottamustehtävän takia. Opas pyrkii erityisesti tukemaan niitä, jotka ovat saaneet aiheellista kritiikkiä omasta kielenkäytöstään tai muuten havainneet, ehkä hyvinkin masentuneina, että sitä pitää korjata.

Oppaassa pyritään mahdollisimman yleistajuiseen esitystapaan niin, että se on ymmär­ret­tä­vis­sä myös peruskoulu- tai kansakoulupohjalta – silloinkin, kun äidinkielen tun­neil­la opi­tus­ta on suurin osa unohdettu. Tämän takia jopa vakiintuneita kieliopin termejä (kuten sija­muotojen nimet) vältetään, ja jos niitä tarvitaan, ne selitetään.

Opas on hyödyksi myös niille, jotka ehkä hyvinkin perusteellisesti tuntevat kielen­huoltoa. Näitä ovat esimerkiksi toimittajat, kielenkääntäjät ja kielentarkastajatkin. Heille opas tarjoaa ajatuksia siitä, miten kielenhuoltoa ehkä kannattaa rajoittaa ja miten kieliongelman väis­tä­mi­nen voi olla parempi idea kuin sen ratkaiseminen normien mukaisesti.

Oppaan lähestymistapa ja rakenne

Opas on jaettu lukuihin ja ala­lukuihin niin, että kukin ala­luku on oma www-​sivun­sa. Saatavilla on myös koko opas yhtenä HTML-dokumenttina.

Ensimmäinen sisältöluku Oikeakielisyyden merkitys antaa pitkähkön vastauksen kysy­myk­seen, onko oikeakielisyys tärkeää ja miksi se on tärkeää, jos on. Osittain vastaus on, ettei se ole­kaan kovin tärkeää. Mutta varsinaisesti vas­tauk­se­na on ehdotus siitä, miten oikea­kie­li­syy­den merkitystä voi arvioida kussakin ti­lan­tees­sa. Kyse on ennen muuta riskien ar­vioin­nis­ta: mitä vahinkoa voi seurata, jos kir­joi­tan väärin?

Luku Käytännön oikeakielisyyden perusteet kuvaa ja perustelee lähestymistavan, jossa keskeisenä periaatteena on riskien välttäminen ja vaikeuksien kiertäminen.

Seuraavat luvut esittävät tietoja oikeakielisyydestä tasoittain, lähtien kirjoituksen pienimmistä osista ja edeten virkkeiden tasolle:

• kirjoitusmerkit
• sovinnaiset merkinnät eli notaatiot
• sanat (ensin sanojen kirjoitusasu, sitten sananvalinta)
• taivutus
• sanonnat eli fraasit
• lauseet ja virkkeet

Viimeinen luku Kirjoittaminen tietokoneella käsittelee etenkin erikoismerkkien kir­joit­ta­mis­ta, mutta myös oikoluku- ja ulkoasu­asioita.

Opas tarjoaa kahdenlaista apua sellaisiin ongelmiin, joita ei voi kiertää. Siinä on kuvattu tavallisimpia pulmatilanteita ja esitetty vastauksia niihin, ja vastauksia on havainnollistettu esimerkeillä. Vastaukset ovat lyhyitä, mutta eivät aina yksioikoisia, sillä osittain voi paras vastaus riippua siitä, keille kirjoitetaan, mistä ja missä. Toisaalta taas esitetään kuvauksia me­ne­tel­mis­tä, joilla kirjoittaja voi ratkaista ongelmansa. Tässä ei esitetä laajoja sana-, lyhenne- yms. luetteloita siinä määrin kuin monissa vanhoissa kielen­oppaissa, sillä kielen muut­tu­mi­sen takia on tärkeämpää esittää tietoja tietolähteistä.

Esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamisen pulmaan tarjotaan ennen muuta joukko nyrkkisääntöjä, joilla pulma yleensä ratkeaa, kuten ilmaisun painotuksen ajatteleminen. Monilta osin menetelmän kuvaus kertoo sen, mistä erilaisista tietolähteistä kuhunkin on­gel­ma­tyyp­piin voi etsiä ratkaisuja. Tämä opas ei siis pyri olemaan kaikenkattava käsikirja, muun muassa siksi, että kieli muuttuu jatkuvasti, ja siksi, että monien ongelmien ratkaisut ovat tilanne­kohtaisia. Moniin asiakirjoittamisen pulmiin paras vastaus on: oikein on yleensä tehdä samoin kuin muut tekevät samalla alalla – tai siten, kuin tiedotusosaston tai jul­kai­su­sar­jan säännöissä sanotaan.

Oppaan ohjeet lähtevät kirjoituksen pienimpien yksityiskohtien tasolta, yksittäisten merkkien kirjoittamisesta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että juuri yksityiskohdat usein askarruttavat kirjoittajia, ja niihin kaivataan selviä, mutta perusteltuja ohjeita. Tarkastelu etenee sitten asteittain suurempiin kokonaisuuksiin. Lopuksi käsitellään myös kirjoituksen kokonaisrakennetta, vaikka se on enemmän tyyli- kuin oikea­kielisyys­asia. Opas on toisaalta pidetty kohtuullisen mittaisena sillä, että se ei sisällä laajoja sana- ja lyhenne­luetteloita ja vastaavia. Sen sijaan neuvotaan, mistä eri lähteistä löytyy vastauksia yksi­tyis­koh­tai­siin kysymyksiin, ja opastetaan kriittisyyteen niitä sovellettaessa. Tällöin painotetaan erityisesti Internetistä löytyviä tietolähteitä.

Vaikka opas ei pyri olemaan laaja hakuteos kaikista kielenkäytön yksityiskohdista, sen aihepiiri on toisaalta huomattavasti laajempi kuin vanhoissa kielenoppaissa. Oppaassa on otettu huomioon, että asiatekstit nykyisin valtaosaltaan kirjoitetaan tekstin­käsittely­ohjelmalla tai muilla tietokoneohjelmilla. Monet kielivirheet, kuten lainaus­merkkien, ajatus­viivojen ja yhdys­merkkien vääränlainen käyttö, johtuvat paljolti siitä, että ei tunneta eräitä yksin­ker­tai­sia tekstinkäsittely­ohjelmien ominaisuuksia.

Tekstinkäsittelyohjelmat ja erilliset kielentarkistusohjelmat voivat merkittävästi auttaa sanojen oikeinkirjoituksen tarkistamisessa. Osa niistä tarkastaa myös tekstin kieliopillisen rakenteen ja jopa tyylin joitakin puolia. Oppaassa kannustetaan käyttämään tällaisia mah­dol­li­suuk­sia, mutta myös ottamaan huomioon, että tarkistusvälineet eivät aina ole oikeas­sa. Nykyaikaiset tarkistusmahdollisuudet aiheuttavat sen, että sanojen kirjoitusasun yksi­tyis­koh­tia ei tarvitse opettaa, opetella ja tarkistaa lähdeteoksista ollenkaan samassa mää­rin kuin ennen – kunhan tarkistusmahdollisuuksia käytetään. Siksi tässä oppaassa puu­tu­taan sa­no­jen oikeinkirjoitukseen paljon vähemmän kuin monissa vanhemmissa kielen­oppaissa.

Oppaassa käsitellään jonkin verran myös tekstin ladontaa, koska nykyisin kirjoittaja on yleensä myös latoja. Nykyaikaisessa tekstinkäsittelyssä joutuu kirjoittaja itse huolehtimaan muun muassa siitä, että tekstin ulkoasuun ei tule häiritseviä rivijakoja (esimerkiksi ”kansa-nedustaja”). Esitettäviä periaatteita havainnollistetaan kuvaamalla, miten niitä toteutetaan käytettäessä tavallisinta tekstinkäsittelyohjelmaa, Microsoft Wordiä. Tarkoituksena ei ole eri­tyi­ses­ti suositella tätä ohjelmaa, vaan opastaa sen käyttäjiä sen tarjoamiin oikeakielisyyttä edis­tä­viin mahdollisuuksiin. Muiden tekstinkäsittelyohjelmien käyttäjille tämä opastus tarjoaa ideoi­ta siitä, millaisia toimintoja heidän kannattaa etsiä ohjelmansa käyttöohjeista.

Muutoin oppaassa käsitellään vain vähän typografiaa, kuten fontin valintaa ja tekstin asemointia, lähinnä kohdassa Muotoilu ja ladonta.

Oppaassa käsitellään aiempia kielenoppaita enemmän tieteen ja tekniikan kieleen ja mer­kin­töi­hin liittyviä erityiskysymyksiä, lähinnä siltä osin, kuin niitä esiintyy myös suh­teel­li­sen yleistajuiseksi tarkoitetuissa kirjoituksissa, mm. suureiden arvojen kir­joit­ta­mi­nen ja eliöiden tieteellisten nimien käyttö. Näissä asioissa virheet ovat tavallisia ja ovat omiaan vähentämään kirjoituksen luotettavuuden vaikutelmaa asioita tuntevan lukijan silmissä.

Oppaan taustaa

Opas perustuu osittain pitkäaikaiseen tiedonkeruuseen ja miettimiseen, osittain eräisiin lyhyisiin kielenhuollon kursseihin, joita olen pitänyt ja jotka ovat pakottaneet kiteyttämään asioita. Tarkoitukseni oli alun perin saada tämä opas julkaistuksi painettuna. Kielenoppaita on kuitenkin markkinoilla paljon, mutta verkossa ei yhtään tämän laajuista. Päädyin lopulta julkistamaan oppaan verkossa (6. syyskuuta 2004). – Vuonna 2015 Kotimaisten kielten keskus julkisti verkko­sivuston Kieli­toimiston ohje­pankki, mutta se ei ole tehnyt tätä opastani tarpeettomaksi muun muassa siksi, että se on monilta osin suppeampi aihepiiriltään.

Opas on alkujaan kirjoitettu MS Word -ohjelmalla ja sitten muunnettu HTML-muotoon mm. HTML-Kit-ohjelman avulla. Tulos ei ole kovin tyylikäs, mutta suhteellisen toimiva. Alku­peräi­nen ajatus paperi­julkaisemisesta kuitenkin heijastuu siinä, että kokonaisuus ei ole niin ”verkkomainen” kuin se olisi, jos se olisi alun perin suunniteltu verkossa käytettäväksi.

Oppaan tulostamiseen paperille sopii ehkä parhaiten opas yhtenä HTML-dokumenttina. Tyyliohjeen (CSS-koodin) vaikutuksesta ulkoasu paperilla on osittain toinen kuin kuva­ruudulla.

Oppaan kieliasu on eri vaiheissa tarkistettu Wordin oikoluvulla (kieliasun tarkistuksella) tiukimpien toiminta-asetusten mukaan. Päätin kuitenkin olla muuttamatta eräitä ilmaisuja, joita Word suositti korjattaviksi. Erityisesti jätin koko joukon mutta-sanalla alkavia virkkeitä, juurikaan-sanoja ja sellaisia taivutusmuotoja kuin ”Wordiä” (eikä ”Wordia”). Myöhemmin olen aika ajoin tarkistanut kieliasun Oikofixillä, mutta myöhemmissä muutoksissa on saattanut tulla kirjoitus­virheitä.

Oppaan nimi Nykyajan kielenopas heijastaa liittymistä kielenoppaiden vanhaan perin­tee­seen. Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kielenopas” on ”aputeos, joka sisältää kielen­käyttöä koskevia ohjeita”, ja sanan ”kieliopas” sanakirja mainitsee tois­sijaisena rinnak­kais­muoto­na. Uudemmassa Suomen kielen perussanakirjassa ovat osat vaihtuneet, ja tämä heijastelee paljolti sitä, että kirjojen nimissä on ”kieliopas” käynyt tavalliseksi. Muutos tuntuu tar­peet­to­mal­ta, ja jos jompikumpi sanoista onnistutaan ymmärtämään väärin, niin se on var­maan­kin ”kieliopas”. Se nimittäin nykyisin usein tarkoittaa sup­peah­koa teosta, joka esittää jonkin vieraan kielen perusteita. Esimerkiksi yhdistelmä ”matka- ja kieliopas” on mat­kai­li­joil­le tarkoitettu tietopaketti vieraasta maasta ja kielestä. Sehän on aika lailla eri asia kuin oikea­kielisyys­opas, joka on tarkoitettu lähinnä kieltä äidinkielenään puhuville – ja lähinnä kir­joit­ta­mi­sen avuksi.

Hakemisto

Oikeakielisyyden merkitys

Milloin kirjoittaja kaipaa kieliohjeita?

Tässä oppaassa käytetään sanaa ”oikeakielisyys” siitä, että kieli on sääntöjen mukaista, ja myös pyrkimyksestä siihen. Tämä sana on hiukan vanhahtava. Nykyisin käytetään enem­män sanaa ”kielenhuolto”, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin oikeakielisyyteen opastaminen.

Kirjoittaja uusien haasteiden edessä

Lukeminen on kirjoittamisen perusta. Ihminen ei juurikaan pysty kirjoittamaan hienompaa tekstiä kuin mitä hän on tottunut lukemaan. Kukaan tuskin osaisi kirjoittaa sanomalehti­uutista, ellei ole lukenut satoja uutisia. Tieteellisen tutkimuksen, iskevän mainoksen tai hyvän novellin kirjoittaminen eivät suju, ellei kirjoittaja ole lukenut monia sentyyppisiä tekstejä, jollaisen hän yrittää kirjoittaa.

Lukeminen luo tuntumaa teksteihin, tekee sanoja tutuiksi ja saa ihmisen luonnollisella tavalla oppimaan ilmaisutapoja. Kieliohjeilla ja kirjoittamisen tietoisella opiskelulla voi sitten tältä pohjalta ponnistaa hiukan eteenpäin. Samalla voi oppia, miten jotkin tavalliset ilmaisu­tavat ehkä eivät olekaan hyviä ja miten niitä voisi korjailla.

Lukeminen synnyttää myös käsityksiä siitä, miten ”kuuluu kirjoittaa”. Nämä ohimennen omaksutut käsitykset ovat usein paljon vahvempia kuin erikseen opetetut. Jos on lukenut kymmenittäin jonkin viraston sisäisiä muistioita, on oppinut pitämään monia niiden sana­käänteitä ja yleistä tyyliä itsestään selvänä, ainoana mahdollisena. Tästä johtuu, että kir­joit­ta­mi­sen kurssit usein törmäävät vahvaan henkiseen vastarintaan.

Miksi sitten kirjoittaja kaipaisi kieliohjeita, jos on jo oppinut kirjoittamisen tavan? Hän ehkä kokee vaikeaksi noudattaa niiden tekstien malleja, joita hän on lukenut ja lukee. Hän ymmärtää, että tekstissä noudatetaan joitakin periaatteita, mutta hän ei osaa täysin nähdä, mitkä ne ovat. Silloin tarvitaan opastusta, jossa selitetään periaatteita.

Jokainen joutuu myös tilanteisiin, joissa joutuu kirjoittamaan vaativampaa tekstiä kuin oikeastaan osaa kirjoittaa. Tavalliselle kansalaiselle on esimerkiksi kirjallisen sopimuksen tai viranomaiselle lähetettävän kirjeen muotoilu usein hankalaa, koska ei ole totuttu kir­joit­ta­maan sellaisia. Silloin pitää ainakin osata kirjoittaa mahdollisimman huoliteltua kieltä, kirja­kieltä.

Uudet tehtävät työssä tai harrastusten parissa ovat myös usein haasteita. Moni jättää kir­joit­ta­mat­ta esimerkiksi harrastusalansa lehteen, vaikka kiinnostavaa asiaa kyllä olisi. Usein pe­lä­tään juuri kielivirheitä.

Muutokset luovat sekaannusta, sallivuus vaikeuksia

Kielen sääntöjä muutetaan aika ajoin. Koulussa opittu ei aina päde. Kirjoittaminen on paljolti rutiinia, ja moni on rutinoitunut kirjoittamaan sen mukaan, mitä on oppinut koulussa ehkä kymmeniä vuosia sitten.

Kielenhuolto on yleisesti muuttunut sallivampaan suuntaan. Tämä on kuitenkin usein enemmänkin ongelma kuin ratkaisu. Aiemmin kirjoittaja saattoi tarkistaa, pitääkö kirjoittaa ”ruoan” vai ”ruuan”, ja sitten käyttää oikeaa muotoa. Nyt, kun molemmat muodot ovat kieli­toimiston hyväksymiä, hän ei enää tiedäkään, kumpaa oikeasti pidetään oikeana. Vaikka kielitoimisto hyväksyy molemmat, eivät kaikki lukijat hyväksy.

Opettavatko kielen säännöt kirjoittamaan?

Kielenhuolto suppeassa merkityksessä (oikeakielisyys) opastaa siihen, että ei kirjoiteta vää­rin, ei ainakaan pahasti väärin. Se siis auttaa välttämään virheitä. Tällöin lähtökohtana on, että kirjoittaja osaa asiansa ja pystyy jo tuottamaan tekstiä.

Kielenhuollolla on kuitenkin myönteinen vaikutus myös kirjoittamisen taitoon. Kun kir­joit­ta­ja osaa vältellä virheitä, hän saa itseluottamusta. Kielen sääntöjen perusteiden tarkastelu auttaa myös ymmärtämään paremmin kieltä, sen mahdollisuuksia ja karikoita. Usein kieli­virheiden välttäminen merkitsee myös puuttumista tyyliasioihin, sillä hyvin moniin kieli­ongel­miin paras vastaus on: kirjoita yksinkertaisemmin.

On tärkeää huomata, että yleensä kirjoittamisen kurssit ja oppaat eivät pyri auttamaan oikeakielisyysasioissa, saati joidenkin erityisten mallien noudattamisessa.  Päinvastoin ne usein pikemminkin pyrkivät kyseenalaistamaan, jopa saattamaan naurettavaksi sen, mitä kirjoittaja on jo oppinut. Pyritään rikkomaan kaavoja ja vanhoja käsityksiä. Pyritään lopet­ta­maan jatkuva huomion kiinnittäminen oikeakielisyyteen. Tällä on oma mer­ki­tyk­sen­sä, koska usein pitääkin kyseenalaistaa ja kumota, jotta voidaan rakentaa uusi ja parempi kir­joit­ta­mi­sen tapa.

Se, joka haluaa kehittyä kirjoittajana, tarvitsee sekä kirjoittamisen opastusta että oikea­kielisyys­ohjeita. Yleensä kirjoittamisen opastukseen sopivat parhaiten kurssit, joilla tehdään runsaasti harjoitustöitä. Oikeakielisyyttä taas oppii lähinnä lukemalla ohjeita. Kursseilla voi kuitenkin olla oma merkityksensä, koska niillä voidaan tutustuttaa uusimpiin ohjeisiin, har­joi­tel­la ja keskustella vaikeiksi jääneistä asioista.

Oikeakielisyyden asema kielen kokonaisuudessa

Tekstejä voidaan arvioida ja kehittää monella tasolla:

• oikeakielisyys: onko kielenkäyttö sääntöjen mukaista?
• tyyli: onko teksti luonteeltaan, kuten eloisuudeltaan, tarkoitukseensa sopivaa?
• rakenne: onko teksti jäsennykseltään hyvä?
• sisältö: onko asiatekstin sisältö paikkansa pitävää ja tärkeää?

Tämä opas keskittyy lähinnä asiateksteihin, mutta samat peruskysymykset koskevat myös kaunokirjallista tekstiä. Sen osalta sisältökysymys koskee esimerkiksi sitä, onko juoni hyvä, ovatko henkilöt ja tapahtumat uskottavia jne.

Oikeakielisyys on kielellisen ilmaisun pintaa, sisältö taas on syvimmällä. Useinkaan ei pin­nas­ta kannata välittää, ennen kuin syvemmät tasot ovat kunnossa. Ihmisiä kuitenkin kiin­nos­taa oman tekstinsä ulkoasun viimeistely, ja tähän on usein hyviäkin syitä. Moni alkaa ke­hit­tää itseään kirjoittajana nimenomaan pintatasoa, oikeakielisyyttä opettelemalla. On help­poa löy­tää ongelmia ja ratkaisuja niihin. Tämä opas pyrkii auttamaan juuri sel­lai­sis­sa pyr­ki­myk­sis­sä. Oppaassa kuitenkin muistutetaan myös muista tasoista ja välillä poiketaankin niille.

Ristiriidat luovat kysymyksiä

Monipuolinen lukeminen tutustuttaa erilaisiin ilmaisemisen tapoihin ja tyyleihin. Sen takia se ohjaa vertailemaan ja myös kysymään, onko esimerkiksi koulussa opetettu tai työpaikalla yleisesti käytetty kieli ainoa mahdollinen, paras mahdollinen tai edes hyvä.

Ristiriitoja syntyy myös ulkonaisista syistä. Kun syntyy uusia teknisiä, poliittisia tai muita ilmiöitä, niille usein muodostetaan nimityksiä aika nopeasti. Tämä voi tapahtua eri tahoilla eri tavoin. Yksi asiantuntija omaksuu sanan ”proxy” englannin kielestä omaan suomen kieleensä, toinen yrittää muodostaa asialle nimityksen suomen kielen aineksista ja päätyy sanaan ”väli­palvelin” (tai ”välityspalvelin”). Kun nämä asiantuntijat tai heidän tekstinsä kohtaavat, syntyy ristiriita. Lukija ei ehkä ymmärrä kumpaakaan sanaa eikä varsinkaan sitä, että ne tar­koit­ta­vat samaa. Ammattilaiset joutuvat miettimään, miten alan kieltä yhtenäistettäisiin. Ken­ties ase­te­taan toimikunta miettimään asiaa – ja se sitten aikanaan tarjoaa kolmatta vaihto­ehtoa.

Kielenkäytön ristiriitoja syntyy myös, kun organisaatioiden tavat törmäävät toisiinsa, jos­kus hyvinkin vahvasti, esimerkiksi kun yrityksiä tai laitoksia yhdistetään. Tavan­omai­sem­paa on, että erilaisia kielenkäytön tapoja oppineet ihmiset joutuvat toimimaan yhdessä esi­mer­kik­si työryhmässä. Pahimmassa tapauksessa muutama kokous menee siihen, että ihmiset pu­hu­vat toistensa ohi vain siksi, että sanat tarkoittavat heille aivan eri asioita. Kyse ei ole vain termien merkityksistä. Jossakin on tapana sanoa asiat aivan suoraan, jossakin taas jyr­kin mahdollinen tapa ilmoittaa, ettei missään tapauksessa hyväksy jotakin ehdotusta, on sa­noa ”ehdotusta pitäisi vielä kehitellä”. Eri ympäristöissä on myös vakiintuneita tapoja sa­noa asioita, kiinteitä fraaseja, joita ei voi mitenkään ymmärtää vain niiden sisältämien sa­no­jen merkitysten pohjalta.

Erityisen voimakkaita ristiriitoja luovat parodiat. Monet markkinoinnin, hallinnon ja tieteen kielen ilmiöt ovat herkullisia parodian kohteita, sikäli kuin ne eivät itsessään ole niin äärimmäisiä, ettei niitä enää voi parodioida. Suomalainen on herkkä sille, että jotkut nau­ra­vat hänelle tai niille asioille, joita hän pitää tärkeinä tai ainakin tuttuina. Siksi kie­len­käy­tön opastuksessa niin usein pyritään tekemään virheinä pidetyt kielet ilmiön nau­run­alai­sik­si pikemminkin kuin osoittamaan ne huonoiksi asiaperustein.

Arvostelu

On sanottu, että kielenkäytön säännöt eivät ole lakeja. Toisaalta ainakin koulussa säännöillä on suurempi merkitys kuin useimmilla laeilla. Jos rikkoo kielen sääntöjä, arvosana laskee. Jos oikein pahasti rikkoo, jää luokalle. Tällöin kielen säännöillä tarkoitetaan sitä, mitä opettaja pitää oikeana.

Myös monessa muussa yhteydessä voi jonkun esittämä arvostelu olla hyvin painava asia. Kyse voi olla esimiehen, työtoverin, asiakkaan tai jonkun muun esittämästä huomautuksesta. Niiden painoarvo vaihtelee suuresti. Siksi oikeakielisyyden käytän­nöl­li­nen merkityskin vaihtelee. Jos työtoveri nipottaa pilkkujen puutteista, sitä ei yleensä tarvitse ottaa yhtä vakavasti kuin esimiehen määräystä olla käyttämättä joitakin ilmaisutapoja.

Arvostelu on usein perusteetonta siinä mielessä, että se perustuu arvostelijan vääriin käsityksiin kielen yleisistä normeista. Tällöinkin tilanne vaihtelee sen mukaan, kuka arvos­te­lee ja missä asemassa. Yleensä arvostelun kohteelle on hyväksi, jos hän osaa vedota esi­mer­kik­si kielitoimiston ohjeisiin. Tosin tiedotusosasto ehkä ilmoittaa, että firman säännöt ajavat niiden ohi.

Vaikka arvostelu ei koskisikaan kieliasua, voi perimmäisenä syynä olla ainakin osittain juuri kieliasu. Jos arvioija sanoo, ettei oikein ymmärtänyt tekstiä tai ei jaksanut lukea sitä, niin kenties juuri kielivirheet hämmensivät tai rasittivat häntä. Kielivirheiden paljous voi vai­kut­taa tiedos­ta­mat­to­mal­la tasolla. Esmerkiski krijoitusvirhet lukija yleensäs osaa korjata mie­les­sään, usein aivan automaattisesti, mutta lukeminen ja ymmärtäminen hidastuvat, ja jos vir­hei­tä on paljon, lukija tulee niistä tietoiseksi ja voi jopa jättää lukemisen sikseen.

Jos ilmenee, että lukija on käsittänyt tekstin väärin tai ole käsittänyt sitä lainkaan, ti­lan­tee­seen voi suhtautua kuten arvosteluun. Johtuivatko ongelmat tekstin rakenteen epä­sel­vyy­des­tä, sisällön virheistä, tarkoitukseen sopimattomasta tyylistä vai ehkä kieli­virheistä? Yleensä kielivirheiden vaikutus on melko pieni, mutta ei olematon. Käytännössä erilaisten puutteiden ja virheiden yhteisvaikutuksesta riippuu, onko teksti lukijalle ylivoimaista.

Hiukan leikillisesti voi sanoa, että kielen sääntöjen tunteminen lisää sanavalmiutta. Kun itse joutuu arvostelijan tehtävään, voi säännöt tunteva aina sanoa jotain. Jos pyy­de­tään kom­ment­te­ja jostakin tekstiluonnoksesta, voi olla noloa sanoa, ettei ole mitään huo­mau­tet­ta­vaa. Miten kommenttien pyytäjä voisi erottaa sen siitä, ettei tekstiä ole edes luettu? Lähes kaikissa teksteissä on kielivirheitä, joten säännöt tunteva löytää aina pari kommentoitavaa kohtaa. Tätä menettelyä on kuitenkin syytä käyttää varovaisesti. Jos pyydetään kommentteja yleisesti, niin pelkkään kieliasuun puuttuminen tulkitaan sisällön ja rakenteen hyväksymiseksi.

Kielenhuolto on väheksyttyä – ja kansanhuvi

Varsin tavallinen käsitys on, että kielenhuolto askartelee pilkkusääntöjen ja muiden yk­si­tyis­koh­tien parissa. Siitä käytetään sellaisia nimityksiä kuin ”pilkunviilaaminen” ja ala­tyyli­sem­piä­kin nimityksiä. Tämän käsityksen joutuu kohtaamaan myös työpaikallaan tai muussa ym­pä­ris­tös­sään jokainen, joka haluaa parempaa kieltä.

Toisaalta on yleinen kansanhuvi kommentoida muiden tekemiä kielivirheitä. Usein se on pelkkää ajanvietettä tai pätemisen tarvetta. Tämä saattaa raivostuttaa kirjoittajaa, kun hän on pyytänyt palautetta tekstin sisällöstä eikä tekstin ole tarkoituskaan olla vielä viimeisteltyä.

Kielivirheiden kommentointi ja korjailu voi tähdätä myös kirjoituksen sisällön tai jopa kir­joit­ta­jan arvosteluun. Se, joka huomauttelee virheistä, voi aina sanoa, että hän vain ystä­väl­li­ses­ti korjaa virheitä, vaikka ilmeisenä tarkoituksena olisi vain häiritä tai vain saattaa kirjoitus epäilyttävään valoon. Yleisestihän ajatellaan, että jos tekstissä on paljon kielivirheitä, sen sisältökään ei taida olla kunnossa, ja tämähän paljolti pitääkin paikkansa.

Kirjoittajan siis täytyy varautua kieliasun arvosteluun. Mitä paremmin hän tuntee luki­jan­sa, sitä selvempi käsitys hänellä on siitä, millaista arvostelua voi odottaa ja miten vakavasti se pitää ottaa. Jos esimies vaatii, että tekstissä ei saa olla lainkaan kirjoitusvirheitä, niin yleensä kannattaa käyttää oikolukuohjelmaa, vaikka tekstin tarkoitus ei vaatisikaan virheettömyyttä.

Vaatiiko kirjoittaja itseltään liikoja?

Liiallinen virheiden pelko ajaa toimimattomuuteen, pahimmillaan sellaiseen, jota sanotaan vanhanaikaiseksi virkamiehen perusasenteeksi: kun ei tee mitään, ei tee virka­vir­het­tä­kään.

On paljon ihmisiä, jotka ovat omalla alallaan erittäin päteviä, mutta joille oman alan asiois­ta­kin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Yksi syy tähän on täydellisyyden tavoittelu. Ei osata nopeasti kirjoittaa pientä juttua, koska ei haluta päästää julkisuuteen mitään, mikä ei ole valmista, täydellistä ja ehdottoman virheetöntä. Jos oman alan osaaminen on huippu­luok­kaa, halutaan, että kirjoituksetkin ovat huippuluokkaa. Kuitenkin muut ihmiset tar­vit­si­si­vat yleensä riittävän hyviä kirjoituksia nyt eikä loppuun asti hiottuja juttuja ensi vuonna.

Täydellisyyden tavoittelun yksi syy on arvostelun pelko, ja usein pelätään nimenomaan oman alan asiantuntijoiden arvostelua. Jos haluan käydä oman alani gurusta, niin yritän yli kaiken välttää sitä, että teksteissäni olisi pienikään virhe, josta kollegat huomauttavat – ehkä jopa nauravat sille ja minulle.

Virheiden pelkoa ruokkii aiemmin tehtyjen virheiden muistelu. Tähän ongelmaan voi aut­taa se, että sallii itsensä iloita onnistumisistaan ja myönteisestä palautteesta. Kiitokset kan­nat­taa ottaa vastaan kiitoksina sen sijaan, että vähättelisi tyyliin ”sehän oli vain sellainen kiireessä tehty juttu”. Jos kiireessä tehty juttu ajoi asiansa, niin sehän on mainiota. Kielteiseen palautteeseen ja itse havaittuihin virheisiin ja puutteisiin kannattaa ehkä suhtautua siten, että kirjoittaa niiden ydinkohdat ja niistä oppimansa asiat muistiin. Syynä ei ole vain se, että niitä voi käyttää rakentavasti myöhemmin, vaan myös se, että muistiin kirjoitettu on poissa muistia rasittamasta – ja ehkä mieltä kaivelemastakin.

Kritiikkiin suhtautumisessa kannattaa myös muistaa, että monet ihmiset esittävät kiel­tei­sem­mäl­tä kuuluvia kommentteja kuin on tarkoitus. Hyvistä puolista ei viitsitä mainita, vaan huomio kiinnittyy huonoihin. Omaa suhtautumista muiden juttuihin kannattaa toki kehittää siten, että tuo esiin myös hyviksi kokemiaan puolia. Useinhan kritiikki menee paremmin perille, kun aloittaa myönteisellä palautteella. Toisaalta voimme yleensä muuttaa vain itseämme, emme muita, ja on hyväksi sallia myös muille virheiden tekeminen, kuten kiel­teis­ten asioiden korostaminen.

Täydellisyyden tavoittelun perimmäiset syyt voivat olla hyvin syvällä ihmisen mielessä ja menneisyydessä. Taustalla voi olla esimerkiksi se, että on lapsena joutunut kokemaan liial­lis­ta ja kylmää arvostelua, väheksyntää, naureskelua ja kohtuuttomia vaatimuksia – eikä sit­ten isonakaan uskalla tehdä mitään, mikä ei ole täydellistä. Siksi ei pidä liiaksi pelätä liial­lis­ta pelkoakaan. Jos et heti onnistu selviämään vääränlaisesta virheiden pelosta, salli it­sel­le­si virheitä tässäkin asiassa.

Kielenkäytön oikeellisuutta voidaan arvioida sen mukaan, paljonko siinä on virheitä ja miten vakaviksi eri virheet luokitellaan oikeakielisyysohjeissa. Tähän lähestymistapaan meitä ovat ohjanneet niin kouluopetus kuin suuri osa muustakin opetuksesta ja palautteesta. Lähestymistapa ei ole väärä; se on vain kovin yksipuolinen.

Toinen lähestymistapa on se, että kysytään, mitä vahinkoa kielivirheet aiheuttavat. Yleen­sä on kyse vahingon mahdollisuudesta, riskistä. Jos kielivirhe tekee tekstistä moni­selit­tei­sen, on mahdollista, että teksti tulkitaan väärin. Tästä taas voi johtua aineellisiakin va­hin­ko­ja, kun ihmiset toimivat väärin ymmärrettyjen ohjeiden mukaan. Tavallisempi riski on se, että lukija ei lainkaan ymmärrä jotain osaa tekstistä. Kieli­vir­hei­den paljous voi myös saada lukijan jät­tä­mään tekstin kesken tai ottamaan asiaan kielteisen ennakkoasenteen. Mutta yksi pilkku vää­räs­sä kohdassa tuskin aiheuttaa sellaista.

Esimerkkejä virheiden korjaamisesta

Vapaata kirjoittelua

Ensimmäinen esimerkki on tekstistä, joka on aikoinaan kirjoitettu Internetin erääseen kes­kus­te­lu­ryh­mään, sfnet.keskustelu.lapset. Kyse oli julkisesta, kaikille avoimesta foorumista, jossa kirjoittelu oli yleensä hyvin vapaamuotoista. Kukaan ei valvonut sitä, paitsi kirjoittelijat itse, jotka saattoivat huomautella toisilleen sopimattomana pitämästään kirjoittelusta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kieliasu olisi ollut merkityksetön.

(Otsikko:) matkalle egyptiin
Sharm El Sheiki
Heissan!
Egyptin kävijät miten on pikkulasten 1v. kanssa ko. paikassa, mitä tarvitsee
mukaan ja mihin on syytä varautua?
Kiitos vastuksista.

Kyse on käytännöllisestä kysymyksestä, joka kirjoitetaan vapaamuotoisesti ja jolta tuskin kukaan vaatii kielellistä täydellisyyttä. Mutta jos kirjoituksen kieliasu on selvästi huoli­mat­to­mam­pi kuin kyseisellä foorumilla yleensä, syntyy hiukan huono vaikutelma. Tämä taas voi ratkaista sen, käyttääkö joku aikaansa vastaamalla kysymykseen – ja miten vastaa.

Kirjoitus- ja kielivirheiden määrä on tässä aika huomattava. Otsikossa on käytetty vain pieniä kirjaimia, vaikka molemmissa sanoissa pitäisi olla iso alkukirjain. Aivan olennainen paikannimi on kirjoitettu väärin. Nimi on kyllä hankala, ja eri lähteissä on sille erilaisia kirjoitusasuja, mutta tässä on asu, jota ei ole tarkistettu mistään lähteestä. (Oikea muoto suomen­kielisessä tekstissä on ”Šarm el-Šeikh” tai ”Sharm el-Sheikh”.)

Varsinainen asia on ahdettu yhdeksi virkkeeksi, jonka rakenne on sekava ja joka olisi parempi jakaa pariksi virkkeeksi ja kirjoittaa hiukan pidemmän. ”Heissan!” ja ”Kiitos vas­tuk­sis­ta” sen sijaan joutaisivat pois, koska lukija haluaa todennäköisesti vain vilkaista viestin asian. Internetin keskustelufoorumille saattaa tulla kymmeniä, jopa satoja viestejä päivässä, ja siksi niissä nasevuus on kohteliaisuutta. Kirjoitusvirhe sanassa ”vastuksista” on hiukan huvittava ja joka tapauksessa vie ajatuksia pois itse asiasta.

Mutta haitallisin virhe on ilmaisussa ”pikkulasten 1v. kanssa”. Olennaisinta ei ole, että ”1v.” on väärin kirjoitettu. Ilmaisu ”1 v” olisi oikein, mutta sen merkitys olisi ’yksi vuosi’. Tässä kuitenkin tarkoitetaan yksivuotiasta. Mutta ilmaisun korjaaminen kielellisesti oikeaksi vaatisi sen merkityksen täsmentämistä. Tarkoitetaanko ”pikkulasten, tässä tapauksessa yksi­vuo­tiaan”​ vai ehkä ”pikkulasten, mukaan lukien yksivuotiaan”? On olennaista, onko kysyjällä useita lapsia, joukossa yksivuotias, vai onko hän kiinnostunut vain yksivuotiaan kanssa matkustamisen ongelmista.

Vaikka yksityiskohtien oikeakielisyys ei olekaan tärkeää keskustelutyyppisessä vies­tin­näs­sä, jotkin kieliasiat ovat siinäkin olennaisia. Liian huolimaton kirjoittaminen johtaa yleensä myös kielivirheisiin. Vakavimpia ovat ne virheet, jotka esiintyvät sisällön kannalta keskeisissä kohdissa. Useinkaan ratkaisuna ei ole yksittäisten virheiden korjaaminen, vaan tekstin kirjoittaminen kokonaan uudestaan ja huolellisemmin.

Tavanomainen asiateksti

Seuraava teksti on Korttelimenu-nimisen web-sivuston esittelystä:

Korttelimenu on Pohjoismaiden suurin ja suosituin ravintolaopas. Meidän tavoitteenamme on jatkuvasti parantaa valikoimaamme ja tarjoata lisää palveluja. Monet vihjeet ja ideat olemme saaneet teiltä käyttäjiltä joista olemme hyvin kiitollisia. Ruotsissa Korttelimenu tekee yhteistyötä Ruotsin Parahaan Pöydän (Sveriges Bästa Bord) yhteisön kanssa, joka opastaa sinut parhaiden ravintoloiden maailmaan. Meidän tavoitteenamme on kehittää ja ylläpitää vastaava palvelua myös Suomessa.

Tekstissä on kaksi yksinkertaista kirjoitusvirhettä, nimittäin kirjain liikaa sanoissa ”tarjoata” ja ”Parahaan”. Yhtä virhettä ei lukija ehkä huomaa, mutta kun samassa kappaleessa on kaksi virhettä, lukija todennäköisesti jo hiukan häiriintyy. Nykyaikainen lukija ehkä ajattelee, että tekstiä ei selvästikään ole tarkistettu tekstinkäsittelyohjelman oikolukutoiminnolla. Lukija ehkä jopa ajattelee, että tekstiä ei ole viitsitty tarkistaa.

Häiritsevämpiä virheitä voivat olla joka-lauseiden virheet. Rakenne ”yhteisön kanssa, joka” ei ole ehdoton virhe, mutta kömpelö, sillä joka-sanan pitäisi mieluiten viitata juuri edel­tä­vään sanaan. Ongelmaa pahentaa, että edellisessä virheessä on karkea virhe: ”käyt­tä­jil­tä joista olemme hyvin kiitollisia”. Pilkun puuttuminen ei ole tässä olennaisinta, vaan se, että joista-sana näyttäisi viittaavaan sanaan ”käyttäjistä”. Kun tarkoitus on kiittää vihjeistä ja ideoista, virke pitäisi muotoilla toisin. Samalla pitäisi korjata epäsuomalainen sijamuodon käyttö: ”Olemme saaneet teiltä käyttäjiltä monia vihjeitä ja ideoita, joista olemme hyvin kiitollisia.”

Kirjakielen normien kannalta pitäisi meidän-sanat poistaa, koska niitä pitäisi käyttää vain, jos halutaan erityisesti korostaa, että kyse on meidän tavoitteestamme vastakohtana jonkun muun tavoitteelle. Puhekielessä sanotaan yleisesti ”meidän tavoite”, kirjakielessä taas ”tavoitteemme”. Ilmaisu ”meidän ta­voit­teem­me” on tavallaan niiden yhdistelmä, joka ei oikein sovi kumpaankaan kielimuotoon.

Eri asia on, että teksti kokonaisuudessaan toistaa asioita ja esittää itsestään­sel­vyyk­siä­kin. Voi olla, että tekstin kehittäminen kannattaisi aloittaa siitä, että se kirjoitetaan paremmalla tyylillä.

Asiateksti, jolta vaaditaan erityistä oikeellisuutta

Seuraava teksti on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuston sivulta ”Ohjeita käsi­kir­joi­tuk­sen tarjoajalle”, joka on nyttemmin poistettu. (Tekstissä oleva linkki ei toimi.)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee vuosittain noin sata tietokirjaa ja tutk imusta. SKS:n pääkustannusalat ovat perinnekulttuuri, historia, kirjallisuudentutkimus ja suomen kieli. SKS ei kustanna muistelmia, muistelukirjoituksia, paikallisia teoksia tai kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.

Tutustukaa kustannusprofiiliimme ennen käsikirjoituksen tarjoamista: Sopiiko käsikirjoitus meidän julkaistavaksemme?

Käsikirjoitus osoitetaan kustannusjohtajalle. Otamme käsikirjoituksia vastaan vain paperimuodossa, emme käsittele sähköpostitse tulleita julkaisuehdotuksia. Käsi­kirjoi­tuk­seen kannattaa liittää lyhyt saatekirje (1–2 A4-liuskaa). Saatekirjeen olisi syytä sisältää seuraavia asioita:
– tekijän/tekijöiden esittely
– lyhyt selostus käsikirjoituksen sisällöstä
– mitä uutta käsikirjoituksessa on verrattuna vastaaviin kirjoihin
– kenelle ja millaiseen käyttöön kirja on tarkoitettu
– markkinointi-ideoita

Tekstin luonteen ja tarkoituksen takia sen tulisi olla kaikkien sääntöjen mukaista. Siinä on kuitenkin eräitä kiistattomia virheitä ja monia kyseenalaisia kohtia:

1. Ensimmäisessä virkkeessä kirjoitusvirhe ”tutk imusta”. Se olisi paljastunut tieto­kone­ohjel­mal­la tehdyssä oikoluvussa.
2. Sanat ”lukuun ottamatta” voivat liittyä joko edeltävään tai seuraavaan ilmaisuun. Eri tul­kin­nat merkitsevät aivan eri sisältöä. Tosin lukija yleensä pystyy päättelemään, kumpaa (tai oikeastaan mitä) tulkintaa tarkoitetaan, koska tulkinta ”SKS ei julkaise (muistelmia, muistelukirjoituksia, paikallisia teoksia tai kauno­kirjal­li­suut­ta lukuun ottamatta) suo­ma­lai­sen kirjallisuuden klassikoita” ei ole mahdollinen niille, joilla on kohtalaisesti tietoa SKS:stä. Mutta turhaa vaivaa säästyisi, jos teksti olisi selkeämpää: ”– – eikä kauno­kir­jal­li­suut­ta, paitsi suomalaisen kirjallisuuden klassikoita”.
3. Toinen kappale on tyyliltään töksähtävä. On kyseenalaista, onko kaksoispisteen käyttö tässä edes muodollisesti oikein. Paljon tyylikkäämpi olisi muotoilu ”Tutustukaa kustan­nus­profii­liim­me ennen käsikirjoituksen tarjoamista. Harkitkaa sen pohjalta, sopiiko käsi­kirjoi­tus meidän julkaistavaksemme.”
4. Me-muodon käyttö tällaisessa yhteydessä on uudehkoa, hiukan tuttavallista tyyliä. Kielivirheenä sitä ei tietenkään voi pitää, mutta minkä vaikutelman antaa, kun aluksi sivu viittaa SKS:ään, sitten ”meihin”? Jääkö lukijalle epäselväksi, keitä ”me” tarkoittaa?
5. Virkkeessä ”Otamme käsikirjoituksia vastaan vain paperimuodossa, emme käsittele sähköpostitse tulleita julkaisuehdotuksia” on kaksi päälausetta, jotka on erotettu toisistaan vain pilkuilla. Sellainen on sinänsä sallittua, mutta useimmiten huonoa tyyliä. Tässä voisi olla puolipisteen paikka, ellei haluta jakaa asiaa kahdeksi virkkeeksi.
6. Kolmannessa kappaleessa on käytetty erilaisia ilmaisuja ohjeissa, jotka on var­maan­kin todellisuudessa tarkoitettu aika ehdottomiksi. Aluksi käytetään ns. pas­sii­via (”osoi­te­taan”), sitten on epäsuora, mutta erittäin voimakas käsky lähettää käsikirjoitus paperilla ja sen jälkeen on kaksi erityyppistä ilmaisua ”kannattaa liittää” ja ”olisi syytä sisältää”. Näiden ilmaisujen muodollinen lievyys tuskin vastaa sitä, mitä ohjeiden laatija on todella tarkoittanut.
7. Ilmaisu ”1–2 A4-liuskaa” vaikuttaa kovin tiiviiltä. Se rikkoo sitä sääntöä, että pienet luvut kirjoitetaan sanoin (esim. ”yksi tai kaksi A4-liuskaa”). Vaikka sääntöä ei ole syytä pitää ehdottomana, tässä sitä kannattaisi noudattaa.
8. Ilmaisu ”Saatekirjeen olisi syytä sisältää seuraavia asioita:” on varsin epäselvä. Peri­aat­tees­sa, virallisten kielioppien mukaan, partitiivimuodon ”joitakin asioita” käyttö merkitsee, että saatekirjeen olisi syytä sisältää joitakin seuraavista asioista. Toisaalta virkakielessä tämäntyyppinen ilmaisu (esim. ”virasto esittää lausuntonaan seuraavaa:”) tarkoittaa yleensä jotain muuta. Ehkä on ollut tarkoitus sanoa, että saatekirjeen pitää sisältää ainakin mainitut asiat. Tämä olisi parempi sanoa suoraan.
9. Vinoviivan käyttö ilmaisussa ”tekijän/tekijöiden” ei aiheuta väärinkäsityksen vaaraa, koska tarkoitettu lukutapa ja merkitys on asiayhteyden takia ilmeinen: ”tekijän tai tekijöiden”. Mutta vinoviivan käytöllä annetaan vääränlainen esimerkki, eikä sillä saavuteta mitään.
10. Luetelman viimeisen kohdan perästä puuttuu piste, joka sinne sääntöjen mukaan kuuluu.

Tekstin oikeellisuutta voidaan siis arvioida monelta kannalta ja monella tasolla. Monet tässä esitetyistä huomautuksista olisivat pikkumaisia, jos kyse olisi toisen tyyppisestä tekstistä. Toi­saal­ta ainakin huomautukset 2 ja 6 olisivat todennäköisesti kaikissa tilanteissa olennaisia.

Kielivirheitä on monenlaisia

Tavanomaista ”pilkunviilausta”

Seuraavassa on muutama esimerkki sellaisista kielivirheistä, joihin usein kiinnitetään huo­mio­ta. Jos sinulle ei ole selvää, että kyse on (ainakin tavallaan) virheellisistä ilmaisuista, niin nämäkin asiat kyllä selviävät tästä oppaasta tai siinä kuvatuista tietolähteistä. Tässä vai­hees­sa on olennaista, että nämä ovat luonteeltaan ja merkitykseltään erilaisia virheitä.

• tarjous  jauhe  liha, XYZ tuote. Ensin mainittu koetaan laajasti karkeaksi kielivirheeksi. Toinen taas on varsin tavallinen mainonnan, tekniikan yms. kielessä, koska ilmaisua ei ymmärretä yhdyssanaksi. Toisaalta usein lukijakaan ei pidä tarpeellisena kirjoittaa sitä yhdyssanaksi, joten ilmaisu ei herätä kovin laajaa paheksuntaa.
• agressiivinen. Tässä on virheenä kirjoittaa niin kuin lausutaan. Lukijasta voi tuntua, että kirjoittaja yrittää käyttää sanoja, joita ei tunne.
• 10€. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitetaan. Mutta osa ihmisistä huomaa, että suomen kielen selviä normeja on rikottu (luvun ja yksikön väliin kuuluu tyhjä väli).
• lienee on. Tämä voi herättää huvittuneisuutta: kirjoittaja yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa.
• suunnitelma jota ei voida – –. Pilkun puuttuminen ei yleensä muuta virkkeen mer­ki­tys­tä, mutta se voi hidastaa virkkeen jäsentämistä. Tämä taas vaikuttaa siihen, lue­taan­ko teksti.
• vaikuttaa viiveellä. Onko tämä virhe? Ongelmana voi pitää sitä, että se tekee sa­non­nan paperiseksi, mutta myös viive-sanan taivutustapa voidaan kyseen­alaistaa.
• alkaa tekemään. Aikoinaan tätä monissa murteissa esiintyvää rakennetta ei otettu yleis­kieleen. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitetaan, mutta osa lukijoista tietää, että normien mukaan pitää sanoa ”alkaa tehdä”. Asiaa vielä sekoittaa se, että vuonna 2014 suomen kielen lautakunta muutti normia: myös ”alkaa tekemään” on hyväksytty.

Kielenhuolto usein askartelee sellaisten asioiden parissa, joista yllä olevat ovat esimerkkejä. Se käsittelee yksityiskohtia, joiden merkitys on usein varsin pieni. Kielenhuoltoon voisi käyttää määrättömästi aikaa. Olennaista on kysyä, mitä hyötyä on oikeakielisyydestä. Voidaan myös kysyä käänteisesti: mitä todellista haittaa on kielen normien rikkomisesta?

Miksi oikeakielisyys on ahdas näkökulma?

Muodollisesti täysin virheetön kieli voi olla käsittämätöntä tai harhaanjohtavaa. Mitään kie­len sääntöjä ei ehkä rikota, mutta teksti ei sano mitään tai sen sisältö kätkeytyy ilmaisun se­ka­vuu­den alle. Kun lukija sitten yrittää saada tekstistä selvää, hän ehkä tarttuu siihen osaan, jonka luulee ymmärtävänsä – ja ymmärtää sen aivan väärin. Seuraava teksti on ole­tet­ta­vas­ti tarkoitettu niin sanotulle suurelle yleisölle, kaikille Helsingin seudulla busseissa tai muis­sa julkisissa liikennevälineissä matkustaville:

Pelkän oikeakielisyyden kannalta tähän ei voida huomauttaa paljoakaan. Pari pilkkua puut­tuu. Edelle on merkitty tähdellä (*) kohdat, joihin kielen sääntöjen mukaan kuuluisi pilk­ku; näistä ensimmäinen on hiukan tulkinnanvarainen. Lisäksi loppupuolella on käytetty lai­naus­merk­ke­jä väärin eli on aloitettu yksinkertaisella ja lopetettu kaksinkertaisella lainaus­merkillä. Ilmaisu ”alunperin” pitäisi kirjoittaa kahdeksi sanaksi, ”alun perin”. Myös ”kuljettajan­lait­tees­sa” olisi parempi kahtena sanana. Olennaista asiassa kuitenkin on, että oikea­kieli­syys­kor­jauk­set eivät juurikaan vaikuta tekstin ymmärrettävyyteen. Virkkeiden rakennekin on aika selkeä. Tekstin isot ongelmat ovat ihan muualla.

Esimerkin kysymys on muotoiltu tavalla, joka ei sano tavalliselle matkustajalle mitään. Mitä ihmettä tarkoittaa ”askellus”, kun siinä ei varmaankaan ole kyse matkustajan askelista? Esitetty vastaus ei edes vastaa kysymykseen matkustajan kannalta lainkaan. Eihän se sano, mitä matkustajan pitäisi tehdä. Rivien välistä voi ehkä lukea ohjeen: Kerro asiasta kul­jet­ta­jal­le. Tekstin kirjoittaja on ehkä ajatellut, että tämä on itsestään selvää. Mutta se on jäänyt sanomatta, ja se olisi ainoa asia, joka matkustajan tarvitsee tietää – jos hän on jotenkin päätynyt kysymään, mitä tehdä, jos askellus ei toimi.

Oikeakielisyys viestintää auttamassa

Edellinen esimerkki kertoo, että oikeakielisyys on aika ahdas näkökulma. Siitä huolehtiminen voi jopa kääntää huomion pois paljon olennaisemmista asioista. Kieliasun korjailu onkin yleensä järkevää vasta sitten, kun tekstin asiasisältö ja rakenne ovat melko hyvin kunnossa. Seuraavassa esimerkissä näin on, mutta kieliasu kaipaa hiomista.

Korjatussa asussaan teksti on miellyttävämpi lukea:

Tekstin alkuosan rakennetta on muutettu melkoisesti, sillä alkuperäisessä asussa puhuttiin kahdesta tyypistä ja sitten tuli kaksoispisteen jälkeen ”sileisiin, suoriin ja”. Lukija voi häm­men­tyä, jos puhutaan kahdesta tyypistä, mutta ei heti suoraan mainita niitä. Lisäksi ei ole hyvä, että kappaleen ensimmäinen virke on pitkä ja vaikeasti jäsennettävissä. Tekstistä on poistettu eri-sanat, joilla ei oikein ole mitään tehtävää tekstissä. Muut korjaukset ovat sel­vem­min oikeakielisyysasiaa, ja niitä on perusteltu tässä oppaassa annettujen ohjeiden se­li­tyk­sis­sä, tai sitten kyse on kirjoitusvirheiden korjauksista.

Alkuperäisessä tekstissä on toisen virkkeen alussa sana ”Näiden”, ja lukija joutuu erikseen miettimään, mihin se oikein viittaa. Lukija saattaa jopa tulkita virheellisesti, että se viittaa juu­ri sitä ennen mainittuun asiaan, alatyyppeihin! Pilkkujen lisääminen on parantanut tekstin luet­ta­vuut­ta, koska lisätyt pilkut jakavat virkkeen asiasisällön mukaisesti.

Tyylikysymys on, kannattaako tärkeiden sanojen olla kursiivilla senkin jälkeen, kun ne on siirretty tärkeälle paikalle, kappaleen ensimmäiseen virkkeeseen. Esimerkissä on kursivointi poistettu sen osoittamiseksi, että ilman kursivointiakin tärkeät sanat korostuvat asemansa takia.

Kielen sääntöjä eri lähteistä

Kielitoimisto

Kuka oikeastaan päättää siitä, mikä on ”oikeaa suomea” tai ”hyvää suomea”? Kielelle aset­ta­vat sääntöjä monet eri tahot. Keskeisimmässä asemassa on kielitoimisto, joka on ny­kyi­sin Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) osa (kielen­huolto-osasto). Kielitoimisto hoitaa lähinnä yleis­kiel­tä. Yleisesti, ja myös tässä oppaassa, puhutaan kielitoimiston suosituksista, vaikka todel­li­suu­des­sa kyse on virallisuudeltaan ja voimakkuudeltaan vaihtelevista kannanotoista. Osa kannan­otoista on itse asiassa Kotuksen yhteydessä toimivan suomen kielen lauta­kunnan suosi­tuksia.

Kielitoimiston kannanottoja on julkaistu lähinnä Kielikello-lehdessä. Lehden aineisto on saatavilla Internetissä, osoitteessa www.kielikello.fi, ja vuodesta 2018 alkaen lehti on ilmestynyt vain verkossa. Lehden verkkoversiosta on jätetty kokonaan pois pienehkö osa sisällöstä eri perusteilla.

Kielikello-lehti on Kotuksen julkaisema, ja siitä käytetään nimitystä ”kielenhuollon tiedotuslehti”. Sitä voi siis pitää arvovaltaisena, mutta kaikissa tapauksissa ei ole selvää, esittääkö lehden artikkeli kielenhuollon virallisen kannan vai artikkelin kirjoittajan asiantuntija­mielipiteen.

Suhteellisen tuoreita kokoavia esityksiä ovat Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (1. painos 2007, 13. painos 2017) ja Kieli­toimis­ton nimiopas (2008). Ne sisältävät suurelta osin sellaista aineistoa, joka on kerätty Kielikello-lehden artikkeleista, mutta myös uutta aineistoa. Vali­tet­ta­vas­ti nämä oppaat sisältävät paljon virheitä (kirjoitus-, taitto- ja asiavirheitä).

Kielitoimiston kielioppiopas – Ohjeita kieliopillisen vaihtelun hallitsemiseen käsittelee eten­kin taivutus­muotojen muodostusta ja käyttöä, mutta myös pronominien, omistus­liittei­den ja konjunktioiden käyttöä, vertailun tapoja, ajanilmauksia, toistoa, sana­järjes­tys­tä ja koh­te­liai­suu­den ilmaisemista.

Vuonna 2015 Kotus julkisti Kielitoimiston ohjepankin, joka ”sisältää keskeisimmät kieli- ja nimiohjeet muun muassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta, Kielitoimiston nimi­oppaas­ta ja Kielitoimiston kieli­oppi­oppaasta”, Sitä on päivitetty melko tiheään.

Kieliopit

Suomen kielestä on julkaistu monia kielioppeja. Niistä ehdottomasti laajin (1698 sivua) on Iso suomen kielioppi, joka julkaistiin painettuna vuonna 2004. Se on kuvaileva, ei norma­tii­vi­nen kielioppi, eli se selostaa tosiasiallista kielenkäyttöä eikä anna ohjeita siitä, mikä on suosi­tel­ta­vaa kieltä. Tosin siinä on muutamia mainintoja normeistakin.

Laajuudestaan huolimatta Iso suomen kielioppi ei ole kattava ja yhtenäinen kuvaus suo­men kieliopista. Pikemminkin se on kokoelma kielitieteellisiä kirjoituksia suomen kielen il­miöis­tä. Kuvaavaa on, että vanhoista kieliopeista poiketen se ei lainkaan käsittele suomen kie­len kirjoitus­järjestelmää. Vuonna 2008 julkaistiin Ison suomen kieliopin (ISK) verkkoversio VISK, joka on vapaasti käytettävissä.

Normatiivisia kielioppeja ovat lähinnä vanhat kouluissa käytetyt suomen kieliopin kirjat, kuten klassikon aseman saanut, useina muu­tet­tui­na laitoksina julkaistu E. N. Setälän Suomen kielioppi. Nykyisin kun oppikirjojen ennakko­tarkas­tuk­ses­ta on luovuttu, koulujen äidinkielen kirjat voivat olla eri linjoilla. Ne voivat sisältää selviä virheitä: kielen­huollon ohjeiden vas­tais­ta käytäntöä, jopa niiden vastaisia ohjeita.

Standardit

Sanaa ”standardi käytetään monessa merkityksessä. Virallisimmassa merkityksessä se tar­koit­taa kansallisen tai kansainvälisen standardointijärjestön vahvistamaa standardia.

Suomen kansallinen standardointijärjestö SFS Suomen Standardit ry (ent. Suomen Standardisoimisliitto SFS) on jul­kais­sut suuren määrän standardeja, joissa käsitellään myös eri alojen termejä ja merkintätapoja. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että standardien mukaiset termit (ja periaatteet) eivät suinkaan aina ole levinneet alan yleiseen käyttöön.

SFS on julkaissut myös eräitä standardeja, jotka käsittelevät kirjoittamisen yleisiä sään­tö­jä, mm. standardin SFS 4175, Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen. Käytännössä sen ohjeet ovat paljolti tiivistelmä kielitoimiston aihetta koskevista ohjeista sekä eräitä merkintä­tapoja (esim. puhelin­numeroita) koskevista eri tahojen ohjeista. Standardin voimassa­oleva painos on vuodelta 2006. Sen ohjeita on selitetty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 2/2006.

SFS on julkaissut myös asiakirjastandardin SFS 2487, jonka nimi oli aiemmin Asiakirjan tekstin asettelu, mutta vuoden 2007 painos on nimeltään Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot. Siinä kuvataan asiakirjojen tunnistetietojen lisäksi niiden sijoittelu paperille sekä eräitä tekstisisällön muotoilun piirteitä. Tällaisten standardien tärkein merkitys on siinä, että ne ohjaavat asiakirjapohjien ja -mallien laatijoita. SFS:n kuvaus SFS 2487:stä sanoo:

Asiakirjan tunnistetiedot ovat standardissa keskeisiä elementtejä, joita käsitellään asiakirjan kuvailutietoina. Standardin tavoitteena on luoda ja ylläpitää yhtenäisiä käytäntöjä, joita noudattamalla asiakirjasta löytää nopeasti ja helposti vakio­aset­te­lun mukaiset oleelliset tiedot. Tavoitteena on myös luoda malli, jota hyödyn­tä­mäl­lä esimerkiksi asiakirjapohjat ovat valmiiksi standardoituja ja pohja­tiedot on aseteltu lopullista sisällöntuottajaa varten valmiiksi.

Asiakirjastandardi on tarkoitus uudistaa syksyllä 2024.

Asiakirjastandardin (v:n 2007 version) keskeinen sisältö selostetaan mm. kirjassa Työelämän asiakirjat – aset­te­lu, tyylit & typografia.

Eri ammattialojen, harrastusalojen ja muiden erikoisalojen kielessä tarvitaan paljon eri­kois­sa­nas­toa, jota pyrkivät kehittämään ja yhtenäistämään erilaiset järjestöt, toimikunnat, yri­tyk­set ja yksityiset asianharrastajatkin. Osa sanastoista julkaistaan Internetissä, mutta on hyvä huomata, että Internetissä olevat erikoissanastot ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia.

Suomen kielen sanakirjat

Erikoisasemassa ovat suomen kielen sanakirjat:

• Kielitoimiston sanakirja on uusin yleis­kielen sana­kirja, jota päivitetään noin kerran vuodessa. Se julkaistiin v. 2004 digitaalisessa muo­dos­sa, v. 2006 painettuna ja v. 2014 verkossa vapaasti käytettävänä versiona. Sitä on päi­vi­tet­ty noin vuoden välein. Sitä voidaan pitää paitsi kuvailevana myös ohjeellisena esityksenä suomen kie­len sa­nas­tos­ta, Siitä voi etsiä paitsi perus­muotoisia sa­no­ja myös taivutus­muotoja, joita esiintyy haku­sano­jen kuvauksissa (valitaan käyttö­liittymästä ensin kohta ”Koko teksti”).
• Suomen kielen perussanakirja (lyhyemmin: Perussanakirja) julkaistiin vuosina 1990–1994 ja cd-muodossa 1997. Sen merkitys on nyt lähinnä historiallinen. Kieli­toimiston sana­kirja on käytännössä sen päivitetty versio.
• Nykysuomen sanakirja kuvaa lähinnä 1930- ja 1940-luvun kielen­käyttöä, mutta on toisaalta huo­mat­ta­vas­ti laajempi kuin edellä mainitut sana­kirjat: sana­määrä on noin kaksi kertaa suurempi ja sanojen kuvaukset laajempia. Siinä on paljon enemmän esimerkkejä sa­no­jen käy­tös­tä ja myös sellaista vanhaa tai harvinaista sanastoa, jota ei ole otettu uudem­piin sanakirjoihin. Toisaalta siitä tietysti puuttuu uusin sanasto kokonaan. Nyky­suomen sana­kirja ilmestyi vuosina 1951–1961, ja sen perusaineisto oli koottu pääosin 1930-luvulla. Myöhemmin siitä on julkaistu useita muita painoksia, mutta ne ovat kaikki muut­ta­mat­to­mia. Painovuosi voi siis johtaa harhaan. Verkossa 1.3.2021 julkaistu versio on pdf-muodossa teksti­skan­nat­tu­na, joten haut ja tekstin kopiointi yleensä toimivat. Käytössä on kuitenkin hankaluuksia mm. tiedostojen ison koon takia; ks. Vinkkejä Nyky­suomen sana­kirjan digi­version käyttöön.

  Tarkkaan ottaen painoksissa on se ero, että ensimmäisen painoksen kunkin osan lopussa on Oikaisuja-osasto ja viimeisen osan lopussa lisäksi Täydennyksiä-osasto, ja muissa painoksissa oikaisut on tehty tekstiin ja siihen on lisätty merkit, jotka osoittavat, mihin kohtiin on täydennyksiä. Verkkoversio on skannattu ensimmäisestä painoksesta.

Uusimpia sanakirjoja huomattavasti vanhempi Nykysuomen sanakirja on siis edel­leen hyö­dyl­li­nen. Tähän vaikuttaa ensinnäkin sanamäärä ja sanojen selitysten laajuus. Lisäksi Nyky­suomen sana­kirja esittää paljon useammin normikannanottoja, koska se on kir­joi­tet­tu aikana, jolloin kielenhuollon tehtävä nähtiin osittain toisin kuin nykyisin. Kir­joit­ta­jil­le on käy­tän­nös­sä tärkeää, että Nykysuomen sanakirjan mukaiset oikea­kie­li­syys­kannat ovat monille – etenkin iäkkäille – lukijoille edelleenkin kielen oikeellisuuden mittareita.

Oppaita ja ohjeita

Ohjeellisena pidetään laajasti myös kielitoimiston julkaisemaa Kielikello-lehteä. Sen kir­joi­tuk­sis­ta ei kuitenkaan aina ilmene, ovatko ne ohjeellisia kannanottoja vai vain kir­joit­ta­jien­sa nä­ke­myksiä.

Suomessa on julkaistu varsin paljon kielenhuoltoa koskevaa kirjallisuutta. Yleensä lähtö­kohtana ovat kielitoimiston suositukset, mutta mukana on myös kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä tai sellaisia kielitoimiston kannanottoja, joita kielitoimisto on myöhemmin muut­ta­nut. Mitään varsinaisesti virallista kielenopasta ei ole olemassa, mutta Yrityskirjat Oy:n julkaisema Kielenhuollon käsikirja (useita painoksia vuosina 1997–2012) mainitaan joskus puoliviralliseksi mm. siksi, että sen tekijät (Iisa, Oittinen ja Piehl) ovat hankkineet kielen­huol­lon asian­tuntemuksensa kieli­toimis­tos­sa. Kaikki sen kannanotot eivät kuitenkaan ole viral­lis­ten suositusten mukaisia.

Tarkemmin kielenhuollon virallista linjaa seurailee Terho Itkosen Kieliopas ja siitä Sari Maamiehen tarkistama ja uudistama Uusi kieliopas (v. 2000, uusitut painokset v. 2007 ja 2011). Siinä on yleistä kielenhuolto-ohjeistoa vajaat sata sivua sekä aakkosellinen sanasto, jossa on ohjeita yli 20 000 sanan käytöstä.

Koululaiselle tai opiskelijalle ovat hänen opettajiensa ja kielentarkistajien kannanotot yleensä tärkeimpiä kielenkäyttösääntöjä. Monissa oppilaitoksissa on julkaistu laajojakin ohjeistoja muun muassa opinnäytetöiden kielestä. Tällaiset säännöt saattavat joskus poiketa kielitoimiston linjasta. Itse asiassa monet ihmisten käsitykset oikeakielisyydestä perustuvat koulun äidinkielenopettajan kannanottoihin, jotka saattoivat osittain olla jopa hänen itsensä keksimiä periaatteita tai väärin tulkittuja kielitoimiston vanhoja kannan­ottoja.

Esimerkiksi sana allekkain on saatettu koulussa tuomita ilmoittaen, että pitää sanoa alakkain. Kui­ten­kaan esimerkiksi Nykysuomen sanakirja ei tällaista tuomiota sisällä. Tosin siinä alakkain on pää­haku­sana­na, allekkain vain viittauksena siihen, mutta tämä tarkoittaa vain, että muoto alakkain jostain syystä esi­te­tään ensisijaisena. Sitä paitsi Suomen kielen perussanakirjassa muotojen osat ovat vaihtuneet, ja tämä vas­taa yleistä käytäntöä: allekkain on paljon yleisempi.

Netissä on nykyisin opetusaineistoa, joka tarjoaa paljon luotettavamman ohjeen kuin yksittäisten opettajien ehkä hyvinkin erikoiset näkemykset. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita verkko-​oppimis­sivusto Kirjoittajan ABC-kortti, joka tosin on projektissa luotu eli ilmeisesti ylläpitämätön.

Yrityksissä ja virastoissa voi olla sisäisiä kielenkäyttöä koskevia ohjeita. Niissä voi myös olla tiedotusosasto tai muu yksikkö, joka pyrkii ohjailemaan kielenkäyttöä ainakin ulospäin suuntautuvassa tiedotuksessa. Työntekijän kannalta merkittäviä ovat myös hänen esi­mie­hen­sä mielipiteet kielenkäytöstä, jos niitä on ja jos esimies tuo niitä esiin esimerkiksi samalla, kun ottaa kantaa jonkin luonnoksen asiasisältöön.

Kustantamoilla ja lehdillä on omia ohjeitaan. Niistä yleensä kerrotaan vain julkaisuihin kir­joit­ta­vil­le, osittain ehkä vain toimittajille ja kielentarkastajille. Poikkeuksen muodostaa lä­hin­nä kirjanen Tammen ohjeet kirjoittajille, suomentajille ja oikolukijoille (toinen, täy­den­net­ty painos v. 2005). Lisäksi mainittakoon Microsoftin lokalisoinnin tyyliohjeet, Style Guides, eri kielille (myös suomelle). Tällaisissa ohjeistoissa otetaan usein kantaa sellaisiin merkintä­tapoi­hin, sanan­valintoihin tms., joissa yleiskielen ohjeet sallivat useita vaihtoehtoja, mutta jois­sa orga­ni­saa­tio haluaa noudattaa yhtenäistä käytäntöä.

Kiinnostava on myös STT:n tyylikirja, joka sisältää etenkin journalistisia neuvoja, mutta myös kieliohjeita Suomen tietotoimiston toimittajille.

Viranomaisten asiakirjat, kuten direktiivit, lait, asetukset ja tuomioistuinten pää­tök­set, luovat käytännössä kielelle sääntöjä. Ne sanat ja ilmaisutavat, joita niissä käy­te­tään, oh­jai­le­vat ainakin viranomaisten kielenkäyttöä. Tätä suuntausta on voimistanut se, että esi­mer­kik­si lakikieli on jonkin verran lähestynyt yleiskieltä, joten lakikielen sanonnat sopivat aiempaa paremmin myös tavalliseen kielenkäyttöön.

Valtioneuvoston kanslian kielipalvelu on laatinut sanastoja ja ohjeita hallinnon kielestä, esimerkiksi virastojen nimistä englanniksi käännettäessä.

EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeet on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyt­töön, mutta ne luonnollisesti vaikuttavat direktiivien ym. kielen kautta muuhunkin kie­len­käyt­töön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, kos­ka ne ovat osittain varsin yksityiskohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suo­ma­lais­ta suositusta. Ohjeita kannattaa kuitenkin lukea kriittisesti. Niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.

Kyseiset ohjeet jakautuvat kaikille kielille yhteisiin käytäntöihin ja kielikohtaisiin ohjeisiin melko sekavasti. Ohjeiston luonteeseen kuuluu, että ohjeet ovat osittain ristiriidassa eri kielten omien normien kanssa.

EU:n hallinnon suomen kielen asiantuntijoiden ohjeista on koottu dokumentti Suomen kielen käyttöohjeita (PDF). Se käsittelee erityisesti kääntämisessä, varsinkin englannista ja ranskasta käännettäessä tärkeitä kielikysymyksiä.

EU:n sivustossa on myös muita, vähemmän muodollisia kirjoitusohjeita, kuten naseva Kirjoita selkeästi (PDF, 16 sivua), joka on julkaistu kaikilla EU:n virallisilla kielillä.

Esimerkkejä sääntöjen asemasta

Äärimmäinen esimerkki kielen säännön virallisuudesta on mittayksikön ”watti” nimen kir­joi­tus­asu. Vaikka nimi on mukautunut suomen kieleen ja lausutaan ”vatti”, sen kir­joi­tus­asus­sa on säilytetty w-kirjain. Kirjoitusasua ”watti” käytetään Kielitoimiston sanakirjassa, se mai­ni­taan tehon yksikön nimeksi SFS:n vahvistamissa kansallisissa standardeissa ja se esiintyy myös mittayksikköasetuksessa. Voisiko sanan asun virallisuus enää suurempi olla?

Vastakkainen esimerkki on pisteiden käyttö lyhenteissä. Usein on esitetty, että pisteet jou­tai­si­vat pois lähes kaikista lyhenteistä, niin että kirjoitettaisiin vain ”jne” eikä ”jne.”. Ajatus on saanut laajaa kannatusta, ja jotkin kielenoppaatkin ovat suositelleet sitä, mutta toistaiseksi kielitoimisto ei ole ajatusta hyväksynyt. Kuitenkin esimerkiksi puolustusvoimien kielessä kuu­luu käyttää pisteettöminä monia sellaisia lyhenteitä, joihin yleiskielessä kuuluu piste (esi­mer­kik­si ”kapt” merkityksessä ’kapteeni’, yleiskielinen lyhenne ”kapt.”).

Erilaisissa säännöissä voi olla myös kuolleita kirjaimia eli kohtia, jotka on joskus päätetty, mutta jotka ovat käytännössä unohtuneet. Erilaiset sisäiset kirjoittamisohjeet saattavat olla pahastikin vanhentuneita. Kenties niitä ei ole noudatettu vuosikausiin eivätkä useimmat edes tiedä niistä, mutta niitä vain ei ole tullut kumotuksi. Jopa suomen kielen lautakunnan ohjeista löytyy tällaisia asioita. Vuonna 1992 lautakunta suositteli nimitystä ”Euroopan liitto”, mutta käytännössä ”Euroopan unioni” aika pian syrjäytti sen myös kielenhuoltajien kielenkäytössä. Suositusta ei kuitenkaan ole kumottu.

Vielä yhden esimerkin ottaaksemme: kirjoitetaanko ”sairasloma” vai ”sairausloma”? Luul­ta­vas­ti useimpien mielestä ”sairasloma” on tutumpi sana. Kumpikin sana varmaan ym­mär­re­tään yhtä hyvin. Virallisimmissa yhteyksissä on ”sairausloma” oikein, koska Kielitoimiston sanakirja mainitsee sen paremmaksi kuin ”sairasloma” ja koska se esiintyy myös laki­teks­tis­sä. Kieli­toimis­ton verkko­sivulla vielä selitetään, että sairas-alkuista sanaa käytetään viitattaessa sai­raa­seen ihmiseen, kun taas sairaus-alkuista käytetään puhuttaessa yleisemmin sairauteen liit­ty­väs­tä asiasta. Tässä on itse asiassa normi muuttunut, koska Nykysuomen sanakirja aset­taa pikemmin­kin sanan ”sairasloma” etusijalle.

Vertailua muiden kielten ohjeisiin

Suomen kielen huollon tilanne

Suomen kieltä koskeva ohjeisto on siis melko hajanainen. Se on myös puutteellinen, koska monestakaan asiasta ei ole annettu ohjetta. Syynä ei niinkään ole se, että olisi harkitusti jätetty asioita kirjoittajien omaan harkintaan, vaan siitä, asioita ei ole ryhdytty kä­sit­te­le­mään missään virallisessa elimessä tai edes epävirallisessa työ­ryhmässä.

Lisäksi suomen kielen huollossa on menty ns. sallivampaan suuntaan, ja ohjeita anne­taan usein ehdollisessa ja varovaisessa muodossa, jopa kuin anteeksi pyydellen. Suurin osa viime vuosina tehdyistä normien muutoksista onkin sellaisia, joissa aiemmin puhe­kielisenä tai huoliteltuun kieleen kuulumattomana pidetty ilmaus, kuten alkaa tekemään tai pärjätä, on hyväksytty yleis­kieliseksi. Kooste Suomen kielen normien muutoksia kuvaa lähinnä vuoden 2000 jälkeen tehtyjä muutoksia.

Suoma­lai­seen kulttuuriin ei kuulu, että kielenhuoltajat avoimesti puuttuisivat ohjeiden rikkomiseen konkreettisissa tapauksissa. Pakinoissa ja vastaavissa on yleisesti kom­men­toi­tu huonoa kielenkäyttöä, mutta kohteena on ollut pikemminkin esimerkiksi nuoriso yleisesti kuin arvo­valtainen kustantamo.

Ranskan kieli

Tilanne on toinen esimerkiksi ranskan kielen osalta: Ranskan akatemia, l’Académie Fran­çaise, on perinteisesti ohjaillut ja valvonut kieltä. Tämä on liittynyt sen tehtävään puhdas­kie­li­syy­den vaalijana, nykyisin etenkin englannin liiallisen vaikutuksen torjujana.

Vuonna 1990 ranskan kielen korkein neuvosto (Conseil supérieure de la langue française) hyväksyi ranskan oikein­kirjoi­tuk­sen uudistuksen. Vaikka Ranskan akatemiakin hyväksyi sen, se kohtasi laajaa vastusta. Tästä on johtunut horjuvuutta ja seka­vuut­ta: suurin osa kielen käyttäjistä pitäisi vanhassa oikein­kirjoituksessa, mutta merkittävä vähemmistö siirtyi uuteen – ainakin osittain.

Muu­tok­set koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä. Esimerkiksi vanha kirjoitus­asu fraîche on uudistetussa muodossaan tarkkeeton fraiche. Asialla on merkitystä suomen kielen kannalta sikäli, että ranskasta otetuissa sitaatti­lainoissa esiintyy tarkkeita, jotka uudistuksessa poistettiin. Kieli­toimiston sana­kirjassa sanat ovat kuitenkin vanhassa asussa, esimerkiksi brûlée eikä brulée.

Tietoja uudistuksesta on (ranskaksi) sivustossa orthographe-recommandee.info ja (PDF-muotoisessa) dokumentissa L’Essentiel de la nouvelle orthographe, joka sisältää luet­te­lon 800 tavallisimmasta sanasta, joihin uudistus vaikuttaa.

Englannin kieli

Englanninkielisessä maailmassa perinteinen ajattelutapa on, että kieli muotoutuu käytössä ja kieliyhteisö ratkaisee, mikä on oikein. Näin asia ainakin esitetään. Kuitenkin englannin kielen käyttö on erittäin tarkoin säädeltyä. Laki ei aseta rajoja, mutta nou­dat­ta­mal­la huo­li­tel­lun kielen sääntöjä tai rikkomalla niitä kirjoittaja määrää tekstinsä sosiaalisen aseman ja arvos­tuk­sen. Säätelijöinä eivät siis ole viranomaiset ja julkiset laitokset vaan arvostetut julkaisut ja julkaisijat.

Esimerkiksi massiivinen The Chicago Manual of Style ottaa kantaa hyvin täsmällisesti niin sanojen merkityksiin kuin kirjoittamisen pienimpiin yksityiskohtiinkin, jopa pilkkujen kur­si­voin­tiin. Kirjan merkitys on huomattava, koska suuret amerikkalaiset julkaisijat noudattavat sitä. Koska se kuvaa myös monia eri alojen, kuten matematiikan ja biologian, erikois­merkin­tö­jä, jotka ovat kielestä riippumattomia, sitä voi harkinnan mukaan käyttää apuna myös suo­men­kie­li­siä tekstejä kirjoitettaessa. Käsi­kir­jas­ta on myös (maksullinen) verkko­versio. Vas­taa­va brittienglannin käsikirja on ollut Oxford Style Manual, josta on kehitetty New Oxford Style Manual. Netissä on mak­sut­to­mas­sa käy­tös­sä U.S. Government Publishing Office Style Manual.

Sanomalehdissä noudatetaan yleisesti AP Stylebookia, jossa on alan perinteistä johtuvia erikoisuuksia muun muassa välimerkkien käytössä.

Espanjan kieli

Espanjan kieltä puhutaan eri muodoissa ympäri maailmaa. Espanjan kielen akatemiat ovat kuitenkin laatineet yhteisen oikein­kirjoitus­normiston, Ortografía de la lengua española.

Saksan kieli

Saksan kielen oikein­kirjoituksen sääntöjä kuvaa laajasti Dudenin sivuston osio Recht­schreib­regeln.

Saksan kielessä tehtiin vuonna 1996 oikein­kirjoituksen uudistus, joka muun muassa yhtenäisti kaksois-s:n ß käyttöä ja lisäksi jonkin verran versaalin käyttöä substantiivien alussa. Sen pääkohtia kuvailee Kielikellon 4/1996 artikkeli Saksan kielen oikein­kirjoitus uudistuu.

Uudistus on aiheuttanut myös voimakasta vas­tus­tus­ta ja sekavuutta, kun monet arvovaltaisetkin tahot ovat pysyttäytyneet vanhemmassa oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Uudistukseen on toisaalta myöhemmin tehty joitakin muutoksia kiistan­alaisiin kohtiin.

Ruotsin kieli

Ruotsin kielen ohjailussa on painottunut viranomaisten käyttämän kielen säätely. Koko kieli­yhteisölle tarkoitettujen ohjeiden, kuten Språkriktighetsboken (2005) ja Svenska skrivregler (2017), lisäksi on annettu ohjeita hallinto­elimille, tuomio­istui­mil­le ja muille viran­omai­sil­le. Keskeisessä asemassa on ohje Myndig­heternas skrivregler, josta on julkaistu jo useita ver­sioita. Se poikkeaa joissakin asioissa yleis­kieltä koskevista ohjeista.

Suomessa Kotimaisten kielten keskus antaa ohjeita ja neuvoja suomen­ruotsin käytöstä (verkko­sivuston osio Språkhjälp).

Riskien arvioinnin merkitys

Kielenkäytön virheitä kannattaa arvioida siltä kannalta, mitä vaaroja ne aiheuttavat. Paljonko oikeastaan merkitsee se, että jossakin on pilkku väärässä paikassa? Entä se, että tekstissä on sana, jota lukija ei ymmärrä?

Kielioppikeskeinen tarkastelu on usein kiinnittänyt huomiota hyvinkin pieniin yksityis­kohtiin, joilla ei ehkä ole mitään merkitystä viestin perillemenon kannalta. Tässä oppaassa sovelletaan viestintäkeskeistä ajattelua, jossa kolme tärkeintä kysymystä ovat seuraavat:

• Ymmärretäänkö teksti väärin? Teksti on ehkä helppoa ja ymmärrettävää, mutta sen merkitys lukijalle on toinen kuin on tarkoitettu. Huonot sananvalinnat ja lause­raken­tei­den kaksimielisyys ovat olennaisia virheitä.
• Eikö tekstiä ymmärretä lainkaan? Raskaat tai oudot kielelliset ilmaisut voivat tehdä tekstin käsittämättömäksi, vaikka siinä ei olisi ainoaakaan muodollista virhettä. Kieli­virheet tuovat vielä oman lisänsä tähän.
• Loukkaako teksti? Joskus yksittäiset sanatkin voivat loukata. Myös karkeiden kieli­virhei­den suuri määrä voidaan kokea loukkaukseksi. Se on kuin yleisötilaisuuden puhuja olisi pukeutunut likaisiin ja risaisiin vaatteisiin.

Onko yhtenäisyys tarpeen?

Yleiskieli murteiden vastakohtana

Kielen sääntöjä perustellaan usein sillä, että tarvitaan kaikille yhteinen yleiskieli. Siihen otetaan esimerkiksi eri murteiden muodoista vain yksi. Kun yhdessä murteessa sanotaan ”talosa”, toisessa ”talos” ja kolmannessa ”taloos”, niin yleiskielessä hyväksyttäväksi on päätetty vain ”talossa”.

Yleiskieli on eri murteiden puhujien ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä. Jos jokainen kirjoittaisi omaa murrettaan, niin savolaisella olisi suuria vaikeuksia ymmärtää rauma­laista, ja toisinpäin. Lisäksi ihmiset saattavat pitää joitakin murteita rumina tai ainakin kum­mal­li­si­na, vaikka niitä jotenkin ymmärtäisivätkin.

Yleiskieli yhteisenä kielenä

Yleiskieli muodostaa vastakohdan myös erilaisten sosiaalisten ryhmien kielelle, kuten nuorison slangille tai ammattikuntien omille kielimuodoille. On vaikeaa kirjoittaa niin, että tekstin voisivat ymmärtää eri-ikäiset ja eri asemassa olevat ihmiset, joiden tiedot ja asenteet vaihtelevat suuresti. Ilman yleiskieltä se olisi lähes mahdotonta.

Yleiskieli on täten yhteinen kieli ja puolueeton, neutraali kieli. Varsinkin kirjoitettuna se on melko vakiintunutta. Sana ”kirjakieli” voi tarkoittaa monia asioita, mutta lähinnä se sopii tarkoittamaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Se on se kielimuoto, jota kouluissa pyritään opettamaan ja jonka säätely ja ohjailu on kielenhuollon keskeisin tehtävä.

Luonteensa takia kirjakieli on väistämättä jossain määrin tylsää ja rajoittavaa. Se ei ole juuri kenenkään ikioma kieli, vaan ihmiset käyttävät omia kielimuotojaan. Ihmistä, joka käyttää kirjakieltä tavallisessa vapaassa keskustelussa, pidetään suorastaan omituisena. Siksi kirjakieli on myös vaikeaa. Mukaan lipsahtelee ihmisen luonnollisimman kielen ilmaisuja. On kyllä opittu, että kirjakielessä kirjoitetaan ”talossa”, mutta useinkaan ei muisteta, pitääkö kirjoittaa ”alkaa sataa” vai ”alkaa satamaan”.

Milloin ei kannata kirjoittaa kirjakieltä?

Kun mietimme, miksi kirjakieli on ratkaisu moniin ongelmiin, osaamme myös paremmin valita, milloin kirjakielestä kannattaa poiketa. Koska kirjakieli on ennen muuta rajojen ylittämistä ja neutraalia ilmaisua varten, se ei useinkaan sovi vapaamuotoiseen kirjoit­te­luun sellaisten ihmisten kesken, joilla on jokin muu yhteinen kielimuoto. Sellaista voitaisiin jopa pitää yhtä omituisena kuin sitä, että joku aina puhuu kirjakieltä. Esimerkiksi nuorisolehdessä on yleensä oma kielenkäyttötapansa, samoin vaikkapa yrityksen sisäisessä sähkö­posti­viestin­näs­sä. Tämä on yksi syy siihen, että viestintää kannattaa seurata jonkin aikaa, ennen kuin rupeaa itse kirjoittamaan.

Paikallislehteen voi paikallismurre sopia hyvin, ainakin mielipidekirjoituksiin ja paki­noi­hin. Vaikka teksti olisi laajalle yleisölle tarkoitettua, voi kirjoittaja päästää mur­teen­sa tai jopa slanginsa piirteitä näkyviin, kenties niitä erityisesti viljellenkin. Kunhan teksti on perus­luon­teel­taan yleiskieltä, ei muutama savolainen ilmaisu yleensä häiritse lukijaa, vaan voi päin­vas­toin olla piristävää ja elävöittävää.

Onko kirjakielisyys vaikeaa?

Kirjakielisyydessä on monia asteita. Joka tilanteessa ei tarvitse pinnistellä kirjoittaakseen täysin normien mukaista kieltä. Toisaalta useimmilta ei juurikaan vaadi kovaa yrittämistä se, että välttää tavallisessa asiatekstissä sellaisia murremuotoja kuin ”talos” ja ”meijän”. Yleiskielen mukaiset muodothan on opittu viimeistään koulussa. Niiden käyttö aiheuttaa ongelmia lähinnä niille, jotka ovat kirjoittaneet melko vähän tai jotka ovat tottuneet kirjoittamaan enimmäkseen vain esimerkiksi nuorison keskustelupalstoille, joilla on normaalia käyttää arkista kielimuotoa, slangiakin. Tällöin on enimmäkseen kyse siitä, että ymmärtää ja viitsii ottaa huomioon, millaisessa kirjoittamistilanteessa ollaan.

Enemmän ongelmia alkaa syntyä joissakin sananvalinnoissa ja lauserakenteissa. Toisaalta useinkaan ei ole suurta väliä sillä, kirjoittaako sääntöjen mukaisesti ”on tehty” vai lip­sah­taa­ko tekstiin ”ollaan tehty”. Riippuu kirjoittamisen tarkoituksesta ja tilanteesta, miten paljon sellaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.

Firman kieli

Yrityksen tai laitoksen sisällä on kirjoittamattomia ja joskus kirjoitettujakin kielenkäytön sääntöjä. On tapana käyttää tiettyjä ilmaisuja ja tarkoittaa niillä tiettyjä asioita. Usein sisäinen kielenkäyttö on erilaista kuin ulospäin suuntautuvien viestien kieli – ja tähän on hyviä syitä.

Ulospäin lähetetyissä viesteissä on yleensä tarpeen noudattaa yhtenäisyyttä sisällöltään tärkeissä asioissa. Jotkin muotoilut saattavat olla tarkoin mietittyjä, ja niistä poikkeaminen voisi aiheuttaa epäselvyyksiä. Jos yritys mainonnassaan yleisesti kehuu tuotteitaan hin­nal­taan edullisiksi ja sitten tuleekin mainos, jossa ne ovat hinnaltaan kilpailukykyisiä, tämä voidaan tulkita selväksi muutokseksi. Syynä kuitenkin voi olla uusi työntekijä, joka ei tiennyt, miten on tapana sanoa.

Yhtenäisyydellä luodaan myös tyylivaikutelmaa. Lisäksi firman oma kieli luo oma­lei­mai­suut­ta. Siihen hiukan tottunut näkee usein ensi silmäyksellä, minkä organi­saa­tion tekstistä on kyse. Vaikka niin ei kävisikään, niin esimerkiksi melko virallinen kielenkäyttö luo kuvan isosta, vakaasta organisaatiosta, kun taas kevyt, joskus yleiskielen sääntöjä rikkovakin kieli luo ehkä käsitystä uudesta, nuorekkaasta, pienestä.

Eritasoisia normeja

On siis usein perusteltua, että organisaatioissa on kielenkäytön sääntöjä, jotka säätelevät sel­lai­sia­kin asioita, jotka ovat yleiskielen kannalta sinänsä yhdentekeviä. Organisaatiossa toi­mi­van kirjoittajan kannalta voidaan kielenkäytön normit jäsentää seuraaviin tasoihin. Ylem­pä­nä olevat normit ovat yleensä ensisijaisia eli kuhunkin ongelmaan pitäisi hakea vas­taus en­sin ylemmältä tasolta ja vasta sitten mennä alemmille tasoille, jos ylemmällä tasolla ei oteta kantaa.

Tällainen järjestys varmaankin tuntuu monesta kovin rajoittavalta, mutta sen mukaan toimiminen yleensä vähentää ongelmia. On helpompi kirjoittaa teksti alun perin siten, kuin tiedotusosasto haluaa, kuin joutua korjaamaan se ja lisäksi kuuntelemaan selityksiä ja ehkä moitteitakin. Jos haluaa esimerkiksi noudattaa jossakin asiassa yleiskielen sääntöä tai alan yleistä käytäntöä eikä firman vakiintunutta ilmaisutapaa, on varauduttava perustelemaan asia.

Ongelmana kaikkien tasojen säännöissä on, että ne eivät aina ota huomioon lukijoiden käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja hyvää kieltä – eivätkä sitä, minkä vaikutuksen teksti tekee. Tämä on yksi syy siihen, että sääntöjen rikkominen on hyvän kirjoittajan tunnus­merkki. Hyvä kirjoittaja huomaa, milloin säännöt johtavat lukijoiden kannalta, ja siten kirjoittamisen tar­koi­tuk­sen kannalta, huonoihin tuloksiin joko yleisesti tai jossakin erityisessä tilanteessa.

Tekstin yhtenäisyys

Edellä jo mainittiin, että kielenkäytön vaihtelu yrityksen viesteissä saatetaan tulkita mer­kit­se­väk­si, vaikka niin ei ole tarkoitettu. Osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset olettavat, että ainakin suuressa organisaatiossa pyritään yhtenäiseen kielenkäyttöön. Siksi poikkeamat huomataan. Ehkäpä äärimmilleen tämä meni silloin, kun länsimaiset tarkkailijat etsivät Neuvostoliiton virallisen tiedotuksen kielen pienen pienistä yksityiskohdista vihjeitä siitä, mitä Neuvostoliiton johdossa todella on tapahtumassa.

Ihminen etsii eroille merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. On paljon tilanteita, joissa yleiskielen säännöt sallivat kaksi vaihtoehtoa ilman merkityseroa, mutta osa ihmisistä olettaa, että niiden välillä on ainakin jokin ero. Jos tekstissä puhutaan välillä vihdasta, välillä vastasta, saattaa lukija kysyä, mitä vaihtelulla halutaan sanoa.

Asiatekstissä on siis hyvä pyrkiä käyttämään yhtenäistä ilmaisutapaa. Ennen muuta tämä tarkoittaa kielen­käyttöä yhdessä teksti­kokonaisuudessa, kuten kirjeessä tai artikkelissa. Jos on päätetty esimerkiksi puhutella kirjeen saajaa sanalla ”Te”, ei pidä myöhemmin vaihtaa sinutteluun eikä muutenkaan heittäytyä tuttavalliseksi. Jos on kirjoitettu ”moduli”, ei pidä myöhemmin kirjoittaa ”moduuli”. Jopa sellainen, että käytetään ensin ilmaisua ”neuvot­te­lu­jen aloittaminen” ja myöhemmin ”neuvottelun käynnistäminen”, voi hämmentää. Lukija jopa alkaa ihmetellä, onko ensin tarkoitus aloittaa nimellisesti ja sitten vasta käynnistää oikeasti.

Yhtenäisyys on hyväksi myös koostettaessa tekstejä. Esimerkiksi luettelossa, lehdessä, vuosikertomuksessa tai yhteistyönä tehdyssä muistiossa pitäisi yleensä olla yhtenäinen kielenkäyttö. Ei tee hyvää vaikutusta, jos yhdessä jutussa kirjoitetaan puhelinnumerot yhden järjestelmän mukaan, toisessa toisen. Lukija ei ehkä tietoisesti kiinnitä huomiota kir­ja­vuu­teen, mutta kirjavuus luo vaikutelmaa siitä, että aineisto on koottu häthätää eri lähteistä.

Parhaiten yhtenäisyys saavutetaan yhtenäisten käytäntöjen avulla, ja ne taas saavutetaan ohjeilla ja opastuksella. On työlästä ja virhealtista, jos esimerkiksi lehden toimittaja joutuu käymään tekstit läpi yksityiskohtaisesti ja korjaamaan suuren määrän pieniä yksityiskohtia – todellakin viilaamaan pilkkua. Merkinnöistä, jotka voi kirjoittaa monella tavalla, kannattaa siksi antaa selvät ohjeet.

Seuraava kuvitteellinen esimerkki sisältää yhdistyksen yhteystietoja, huolimattomasti koottuina, säilyttäen tietojen antajien käyttämät erilaiset esitystavat.

Seuraavassa on samat tiedot yhtenäisessä asussa esitettyinä. Sekä esteettiset että käy­tän­nöl­li­set seikat puhuvat yhtenäisyyden puolesta tällaisissa asioissa. Myös järjestystä kan­nat­taa miettiä eikä vain latoa tietoja siihen järjestykseen, missä ne ovat tulleet. Tässä on eri­tyis­teh­tä­viä hoitavat henkilöt mainittu ensin vakiintuneessa järjestyksessä, sitten lueteltu muut suku­nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Tiedot voitaisiin toki muotoilla monella muullakin tavalla. Taulukoituina ne saattaisivat olla hiukan helpommin hahmotettavissa, mutta myös persoonattomamman näköisiä. Lyhenne ”puh.” voitaisiin jättää pois, koska on melko ilmeistä, että kyse on puhelinnumeroista. Tyylitöntä on kuitenkin käyttää tätä lyhennettä joissakin tiedoissa, mutta ei kaikissa, ja vielä tyylittömämpää on käyttää sanasta eri lyhenteitä samassa luettelossa.

Yhtenäinen kielenkäyttö voi hiukan huonontaa tekstin tyylillistä tasoa. Onhan kauno­kir­jal­li­suu­den keskeisiä tyylikeinoja juuri vaihtelevien sanojen ja sanontojen käyttö, niin että samasta asiasta käytetään hyvinkin erilaisia nimityksiä. Siksi on tärkeää arvioida, mikä on kirjoittamisen tarkoitus. Arvostaako lukija tyyliä vai yksiselitteisyyttä?

Oikeakielisyys eri tilanteissa

Hyvä kirjoittaja tekee virheitä

Kirjoittamisen säännöt ovat harvoin sel­lai­sia lakeja, joiden rikkomisesta jou­tuu vankilaan. Koulussa voi kir­joit­ta­mis­sään­tö­jen rikkomisesta saada ran­gais­tuk­sen – huonon numeron. Elä­mäs­sä tilanne on yleensä toinen. Jos kir­joi­tuk­sel­la­si saat halutun viestin vä­li­te­tyk­si lukijoille, ei yleensä kuulu kel­le­kään muulle arvostella tekstiäsi. Arvostelua voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia. Kirjoittajan kannattaa siis yrittää päästä eroon siitä omaan mieleen sisäistetystä äidinkielenopettajasta, joka jakelee virhepisteitä.

Vain mitäänsanomaton teksti voi olla ehdottoman oikeaa. Mitä enemmän tekstissä on sisältöä ja ”luonnetta”, sitä enemmän siinä on kohtia, joita ainakin joku pitää virheinä. Oikeakielisyydestä on niin monenlaisia käsityksiä, että ei voi olla kaikille mieliksi, jos haluaa jotain sanoakin.

Hyvä kirjoittaja ottaa riskejä. Asioiden sanominen selkeästi ja iskevästi merkitsee usein normien rajoilla liikkumista ja niiden ylittämistäkin. Joskus kirjoitusvirhekin on tahallinen tyylikeino. Hyvä kirjoittaja myös kehittää omaa tyyliään, ja tällöin hän tulee väistämättä kokeilleeksi ilmaisutapoja, joita ei vielä täysin hallitse.

Hyvä kirjoittaja tekee kompromisseja. Hyvä kirjoittaja tuntee viralliset normit, mutta poikkeaa niistä, jos ne johtavat liian isoihin ongelmiin. Pieni esimerkki tästä on se, että kir­joi­tus­asu ”leasingauto” on normien mukainen, mutta ”leasing-auto” helpompi lukea. Tosin ”lii­sat­tu auto” olisi sujuvampaa suomea, mutta tällaista ilmaisua ei kaikkialla hyväksytä.

Tyyli vaarantaa oikeakielisyyden. Jos tekstissä tavoitellaan erityistä vaikuttavuutta, juhlallisuutta, virallisuutta tai taiteellisuutta, sen kielelliset rakenteet usein mutkistuvat ja sanavarasto poikkeaa arkikielestä. Tällöin ajaudutaan usein pieniin kielivirheisiin joko vahingossa tai tahallisesti.

Hyvä kirjoittaja osaa tehdä tahallisia virheitä

Virheen käsite on suhteellinen. Virhe on säännön rikkomista, mutta kuka asettaa säännöt? Kirjoittaja saattaa rikkoa yhtä sääntöä, jotta noudattaisi toista, kilpailevaa sääntöä. Hän voi myös jättää huomiotta säännön, jonka noudattaminen tekisi ilmaisun kovin kömpelöksi. Silloin pitäisi arvioida, miten laajasti lukijat häiriintyvät virheeksi kokemastaan.

Kun tuntee normin perustelut, voi perustellusti rikkoa normia. Normin perustelu voi olla sellainen, ettei se asiallisesti päde jossakin tilanteessa. Lukija ei silti välttämättä hyväksy normin rikkomista, joten joskus on selitys tarpeen. Yleensä kuitenkin normien rikkomisen selitteleminen häiritsee enemmän kuin itse rikkominen.

Esimerkiksi jos ylipitkiä yhdyssanoja ei voi välttää, voi olla perusteltua käyttää niissä yhdysmerkkiä luettavuuden parantamiseksi, vaikka normi ei sitä sallisikaan. Esimerkiksi kirjoitusasu ”suunnittelu-arviointikierros”, joka tarkoittaa suunnittelusta ja arvioinnista koostuvaa kierrosta, on kielen normien mukainen. Vain rinnasteisten osien välissä on yhdysmerkki. Ks. kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tämä kuitenkin on omiaan jäsentämään sanan väärin, ikään kuin sen osat olisivat ”suunnittelu” ja ”arviointi­kierros”. Kirjoitusasu ”liha-makaronilaatikko” on vastaavasta syystä kummal­li­nen, mutta se ei aiheuta samanlaisia ongelmia, koska kaikki tietävät, että kyse on lihaa ja makaroneja sisältävästä laatikosta. Koska sana kuitenkin on lukijoille ehkä outo, voi olla parempi käyttää ylimääräistä yhdysmerkkiä: ”suunnittelu-arviointi-kierros”. Toinen vaihtoehto on muuttaa itse termiä eikä vain sen kirjoitusasua: ”suunnittelu- ja arviointikierros”. Tällaista rakennetta ei kuitenkaan aina hyväksytä, koska se ei kaikkien mielestä ole tarpeeksi terminluonteinen.

Toinen esimerkki perustellusta normien rikkomisesta on termien valitseminen lukijoiden mukaan. Monista uusista käsitteistä on kielitoimisto esittänyt kantansa ja päättänyt suositella jotain termiä. Usein termi on muodostettu suomen kielen aineksista johtamalla tai yhdys­sa­no­ja muodostamalla. Mutta ammatti-ihmiset ymmärtävät usein paremmin oman alansa ammattikieltä, jargonia, usein englannista lainattua, kuin uudismuodosteita. Virallinen suositus voi olla sellaisen uudismuodosteen kannalla, jota kukaan ei käytä. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan pitäisi käyttää sanaa ”luvake” sellaisesta liike­toiminnan muodosta, jota sitä harjoittavat kutsuvat nimellä ”franchising”. Tämä johtuu siitä, että suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1988 ”tarjota käyttöön Esko Koivusalon esittämää vastinetta lu­va­ke”, ja tämä käsitettiin normiksi. Hiukan uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa on otettu realistisempi linja: hakusanana on ”franchising”, ja ”luvake” on kokonaan poistettu!

Hyvä kirjoittaja osaa käyttää erilaisia hakuteoksia, mutta suhtautuu niihin kriittisesti. Nopeasti kehittyvillä aloilla on laadittu erilaisia sanastoja, joista esimerkiksi kääntäjä löytää nopeasti oikeat termit. Mutta sanastoja laativat toimikunnat saattavat liittää mukaan omia suosituksiaan siitä, miten jotain asiaa pitäisi kutsua. Eikä sanastoissa suinkaan aina mainita, että jotkin termit ovat tällaisia ehdotuksia tai kannanottoja eivätkä todellisen kielenkäytön kuvausta.

Jos tekstissä puhutaan sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä että sen alaisesta Liikenne- ja viestintä­virastosta, tuntuu oudolta käyttää ministeriön nimen alussa gemenaa (”pientä kirjainta”), mutta viraston nimen alussa versaalia (”isoa kirjainta”). Normien mukaan niin pitäisi kuitenkin kirjoittaa. Outous johtuu osittain siitä, että versaalin käyttö koetaan arvostusta osoittavaksi. Ellei ole erityistä syytä noudattaa normeja tarkasti, kannattaa tällaisessa tilanteessa kirjoittaa sekä ministeriön että viraston nimi versaalialkuisena.

Hyvä kirjoittaja osaa noudattaa sääntöjä

Vaikka hyvä kirjoittaja ajoittain rikkoo sääntöjä ihan tahallaan, hän yleensä noudattaa niitä. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että suurin osa säännöistä on järkeviä ainakin useimmissa tilanteissa. Toiseksi hän tietää, että monet lukijat paheksuvat virheitä.

Kielivirheiden etsiminen on suomalaisten kansanhuvi. Virhe saattaa päätyä jopa jul­ki­suu­teen, kun joku erityisesti paheksuu sitä ja kirjoittaa siitä esimerkiksi sanomalehden yleisönosastoon. Jos haluaa vastustaa toisen tekstissä esitettyä asiaa, voi kaivella siitä kieli­vir­hei­tä ja siten pyrkiä saattamaan se huonoon valoon.

Vaikka lukija vain huomaisi kielivirheet tekemättä niistä numeroa, lukeminen häiriytyy. Ihmisten välinen viestintä on tavattoman vaikeaa, paljon vaikeampaa, kuin voisi luulla. Kuten professori Osmo A. Wiio on tiivistänyt, viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Teksti voi jäädä lukematta, tai se luetaan huolimattomasti, tai se ymmärretään olennaiselta osin väärin, tai sen sisältö unohdetaan saman tien.

Sellaiset lukijat, jotka itse tuntevat hyvin suomen kielen säännöt, useinkin arvioivat tekstiä jo sen ulkoasun ensivaikutelman pohjalta. Jos se vilisee virheitä, syntyy kielteinen ennakko­asen­ne, ja kenties teksti jää lukemattakin. Osa tällaisista lukijoista on erityisen tarkkoja kieliasioissa. Vaikka he ovat vähemmistö, he ovat usein tekstin tarkoituksen kannalta vaikutusvaltainen vähemmistö – ääritapauksena tietysti opinnäytettä tarkastava opettaja. Mutta myös esimerkiksi toimittaja, joka valikoi lehteen tarjottuja kirjoituksia, tietoisesti tai tiedostamattomasti valikoi niitä myös kieliasun mukaan.

Riittävän viimeistelty kieliasu koetaan kohteliaisuudeksi ja lukijan kunnioittamiseksi. Lähes kaikki ihmiset kirjoittavat huolimatonta tekstiä silloin, kun kirjoittavat hyvin nopeasti. Eikä kukaan oletakaan, että jokainen pikku lappunen tai sähköpostiviesti olisi hyvin hiottu. Mutta jos sisällöltään tärkeä ehdotus tai selonteko on kieliasultaan huono, lukija kokee, että se on laadittu häthätää ja välittämättä lukijan ongelmista sen tulkit­se­mi­ses­sa. Lukija ei yleensä voi tietää, johtuuko huono kieliasu osaamattomuudesta vai välinpitämättömyydestä.

Oikeakielisyys ei missään tapauksessa takaa sitä, että viestintä onnistuisi. Mutta toisaalta pahat kielivirheet lähes varmasti takaavat, että se epäonnistuu. Oikea­kie­li­syy­del­lä voidaan estää koko joukko häiriötekijöitä. Sitä voisi verrata tekniikkaan, jolla pyritään huolehtimaan siitä, että lähetys kulkee mahdollisimman häiriöttä TV-lähettimestä TV-vastaanottimeen. Pienet häiriöt eivät yleensä haittaa, isot tekevät katsomisen lähes mahdottomaksi. Mutta häiriöttömyys ei takaa sitä, että ohjelma on hyvä.

Kukaan ei voi tuntea kaikkia kirjoittamisen sääntöjä. Niitä on eri tahoilla ja aloilla erilaisia, ja uusia tehdään ja vanhoja muutellaan koko ajan. Hyvä kirjoittaja tuntee omassa toimin­nas­saan olennaiset säännöt, kuten oman ammattialan kielenkäytön säännöt tai sen julkaisu­sarjan säännöt, johon hän kirjoittaa. Lisäksi hän tunnistaa, milloin hän siirtyy alueille, joita ei tunne, ja osaa etsiä niitä koskevia ohjeita. Siksi tässä oppaassa viitataan monenlaisiin eri­tyi­siin ohjeistoihin.

Ole vanhoillinen lähettäessäsi, vapaamielinen vastaanottaessasi

Be conservative in what you send, liberal in what you receive

Internetin kehittäjien piirissä on usein korostettu periaatetta, jonka mukaan tietoa lähe­tet­täes­sä pitää noudattaa sääntöjä, mutta tietoa vastaanotettaessa pitää olla varautunut siihen, että lähettäjä ei ole noudattanut sääntöjä. Tämä ilmaistaan Internetin perus­asia­kirjoi­hin kuuluvassa Internet-standardi 5:ssä näin:

Yhteyskäytännön toteutuksen tulee olla lujatekoinen. Jokaisen toteutuksen tulee olettaa joutuvansa toimimaan yhdessä muiden toteutusten kanssa, joita ovat teh­neet eri ihmiset. – – Yleisesti sanottuna toteutuksen tulee olla vanhoillinen lä­het­täes­sään ja vapaamielinen vastaanottaessaan. Tämä tarkoittaa, että sen on huo­leh­dit­ta­va siitä, että se lähettää vain oikeinmuodostettuja datagrammeja, mutta on hyväksyttävä mikä tahansa datagrammi, jonka se voi tulkita (eikä se esimerkiksi saa toimia tor­ju­vas­ti teknisten virheiden takia siellä, missä tarkoitus on silti selvä).

RFC 791, kohta 3.2, suom. JK

Tämä tekninen periaate sopii, sopivasti tulkittuna ja muunnettuna, myös ihmisten väliseen viestintään. Kirjoittajan pitää vaatia itseltään paljon enemmän kuin hän lukijana vaatii muilta. Tämä ei koske vain kielen virallisia sääntöjä, vaan myös sen huomioon ottamista, miten ihmiset lukijoina suhtautuvat erilaisiin kielellisiin ilmaisuihin, mitä sanoja ja sanontoja heidän voidaan olettaa tuntevan jne.

Edellä lainattua teknistä ohjetta voi syvemminkin verrata ihmisten välisen viestinnän periaatteisiin. Viestiä ei pidä torjua kielivirheiden takia, kunhan merkitys on selvä. Mutta toisaalta meidän on hyvä kirjoittajina varautua siihen, että muut voivat torjua viestimme jopa mitättömien muotoseikkojen takia.

Miten suhtaudun uusiin suosituksiin?

Kielenhuollon uudet suositukset esitetään usein sallivina ja vapauttavina ja kirjoittamista helpottavina. Todellisuudessa kaikki suositusten muutokset vaikeuttavat kirjoittajan työtä. Ne saattavat toki silti olla perusteltuja.

Suositusten muutokset voidaan jakaa kolmeen perusryhmään:

• Arkikielessä pitkään käytetyn vaihtoehdon salliminen vanhan rinnalle. Jos vanhakin vaihtoehto on laajasti käytössä, varovainen kirjoittaja pitäytyy vanhassa. Se ei toden­näköi­ses­ti loukkaa kenenkään lukijan kielikorvaa, mutta uudempi saattaa loukata. Esi­mer­kik­si vaikka ”tuli tehtyä” on nykyisin kielitoimiston hyväksymä, on ”tuli tehdyksi” tur­val­li­sem­pi, koska kieliyhteisö hyväksyy sen varmemmin.
• Arkikielessä hyvin yleisen (ehkä jopa yksinomaisen) vaihtoehdon salliminen vanhan, lähinnä kirjakielisen vaihtoehdon rinnalle. Esimerkiksi ulkomaisten saarten nimiin on aiemmin suositeltu sisäsijoja, kuten ”Caprissa”, mutta nykyisin sallitaan myös ulkosijat, kuten ”Caprilla”. Yleisen vaihtoehdon käyttäminen on yleensä paremmin lukijoille sopivaa, joskin pieni osa lukijoista saattaa pitää sitä virheenä, koska ei tunne suositusten muutoksia. Usein tällaiset muutokset merkitsevät vain useimpien kirjoittajien jo nou­dat­ta­man käytännön virallistamista.
• Suosituksen yksiselitteinen vaihtaminen niin, että aiemmin suositellun ilmauksen tilalle suositellaan toista. Tällaiset muutokset ovat harvinaisia, ja usein ne koskevat kirjoitus­asun yksityiskohtia. Esimerkiksi joihinkin ajatusviivan sisältäviin ilmauksiin, kuten ”New York – Helsinki”, suositellaan nykyisin välilyöntejä ajatusviivan ympärille. Aiemmin välilyöntejä ei saanut käyttää.
• Kokonaan uudet kannanotot, joissa ei suoranaisesti muuteta mitään aiempaa kannan­ot­toa, ovat nekin yleensä asiallisesti muutoksia. Usein kyseessä on pyrkimys aktiivisesti muuttaa kielenkäyttöä tuomalla jokin aiemmin tuntematon sana tai ilmaisu käyttöön. Uudissanoista voidaan mainita ”kuusikko”, jota suositellaan sanan ”sixpack” suo­ma­lai­sem­mak­si vastineeksi. Eräiden vieraiden nimien taivutusta taas pyritään muuttamaan suosituksella, jonka mukaan pitäisi kirjoittaa ”Aceh’ssa” eikä ”Acehissa”. (Teoriassa kyseessä ei ole normin muutos, koska aiemmin tällaisista nimistä ei erikseen sanottu mitään. Asiallisesti kyseessä on muutos, koska yleiseen kielenkäyttöön oli jo ehtinyt muodostua tietty käytäntö.) Tällaisista pyrkimyksistä vain pieni osa onnistuu, ja tällaisia suosituksia kannattaa soveltaa hyvin harkitusti.

Esiintyy myös erilaisia välimuotoja. Kun siirrytään sallivammalle linjalle, saatetaan suo­si­tuk­sis­sa sanoa, että eri vaihtoehdot ovat yhtä hyviä. Todellisuudessa suosituksissakin kui­ten­kin usein otetaan rivien välissä kantaa jommankumman vaihtoehdon puolesta. Tyy­pil­li­nen esi­merk­ki on pilkkujen käyttö mutta- ja vaan-​sanojen edellä. Kielenhuolto suosii uutta käytäntöä, jonka mukaan näitä sanoja käsitellään pilkutuksessa samoin kuin ja-sanaa. Vanha käytäntö, jossa niiden edelle aina tulee pilkku, mainitaan sallittuna, mutta sellaiseen sävyyn, että se on vanhahtava.

Erilaisia kirjoitustilanteita

Kielenhuollon merkitys riippuu suuresti siitä, keille kirjoitetaan ja missä tarkoituksessa. On hyvä miettiä, millaista tekstiä on kirjoittamassa, ainakin ennen kuin rupeaa näkemään suurta vaivaa sen kieliasun viimeistelyssä. Seuraavassa on joitakin tavallisia viestintä­tilanteita.

Henkilökohtainen viesti. Tietyssä mielessä yksinkertaisin kirjoitustilanne on sellainen, jossa viesti on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Se voi silti olla hyvin tärkeä – ja vaativa. Mitä paremmin vastaanottaja tunnetaan, sitä enemmän voidaan viestin kieliasu sovittaa hänelle sopivaksi. Mutta yleensä aivan muut asiat kuin kieliasu ovat olennaisimpia.

Keskustelun puheenvuoro, esimerkiksi viesti sähköpostilistalle tai Internetin keskustelu­pals­tal­le. Tämä on uudentyyppistä viestintää, joka on luonteeltaan julkista, mutta nopeaa, sähketyylistä ja yleensä huolittelematonta. Silti sen kieliasulla on merkitystä, jos esimerkiksi haluaa apua ongelmaansa tai myönteistä huomiota ehdotukselleen.

Sisäinen muistio. Tyypillisiä esimerkkejä teksteistä, joiden kieliasuun ei yleensä kannata kiinnittää juurikaan huomiota, ovat erilaiset sisäiset työpaperit. Yleensä vain kolme tärkeintä riskiä (väärinymmärrys, ei lainkaan ymmärretä, loukkaantuminen) kannattaa ottaa huomioon.

”Muodon vuoksi” -teksti. Monet tekstit kirjoitetaan vain muotovaatimusten täyttämiseksi. Yleensä riittää, että otsikot näyttävät järkeviltä. Esimerkiksi raportit saattavat olla tällaisia. Usein jopa tiedetään, että kukaan ei lue raporttia, ainoastaan vilkaisee, että se on oikean näköinen, ja mapittaa.

Tekninen tiedote. Yleensä lyhyt, hetkelliseen tarpeeseen tehty tiedote rajatulle lukijakunnalle joudutaan usein kirjoittamaan kiireessä. Tällainen on esimerkiksi oman yrityksen väelle lähetettävä sähköpostitiedote siitä, että kopiokone on rikki tai korjattu. Tiedotteen tulisi ennen muuta olla asiasisällöltään riittävä, yksiselitteinen ja selkeä. Yllättävä usein juuri lyhyyden (sähketyylin) takia siitä tulee epäselvä. Lyhyt viesti helposti muodostuu moniselitteiseksi, koska siinä on liian vähän asiayhteyttä.

Tiedote yleisölle. Suurelle yleisölle tarkoitettu tiedote, kuten kuluttajille suunnattu tiedonanto tuotteen virheistä, kannattaa viimeistellä hyvin huolellisesti myös kieliasultaan. Usein tiedotteen merkitys ulottuu sen varsinaista sisältöä laajemmalle: se luo mielikuvia myös kieliasullaan. Etenkin jos sisällössä on jotain ikävää, on tärkeää, ettei kieliasusta ärsyyntyminen lisää ongelmia.

Lehdistötiedote. Toimittajat lukevat eri silmällä kuin suuri yleisö. On kuitenkin syytä varautua siihen, että tiedote menee sellaisenaan lehteen, sillä monet paikallislehdet toimivat niin. Missään tapauksessa ei pidä luottaa siihen, että toimitus kyllä korjaa kirjoitusvirheet!

Tiedote asiakkaille. Vaatii hyvän viimeistelyn, mutta vastaanottajien vaatimukset tunnetaan usein paremmin kuin yleisölle kirjoitettaessa.

Liikekirje. Viimeistelyn tärkeys vaihtelee suuresti. Kieliasultaan tärkeitä ovat aloituksen lisäksi ne kohdat, joissa puhutellaan vastaanottajaa, ja ne, joissa tehdään varsinainen ehdotus, tiedonanto tms.

Raportti. Jos raportti on tarkoitettu luettavaksi, sen tiivistelmän kieliasu on tärkeä.

Kirjanen, esite, web-sivu. Nämä ovat vielä vaativampia kuin tiedotteet, koska ne ovat pysyvämpää aineistoa, jota voidaan lukea vuosia, jopa vuosikymmeniä kirjoittamisen jälkeenkin. Usein niitä lukevat myös monet muutkin ihmiset kuin ne, joille ne on alun perin tarkoitettu.

Kirja. Kirjalta vaaditaan laadukkuutta myös kieliasussa. Painettuun kirjaan suhtaudutaan vaativammin tavalla kuin monisteeseen, jopa sisällöstä riippumatta.

Mainosteksti. Mainostekstit ovat yleensä sen verran lyhyitä, että niistä pitäisi pystyä karsimaan kielivirheet. Toisaalta niissä joskus halutaan tehdä tahallisia virheitä. Mainosväki, samoin kuin toimittajat, saattaa myös vaatia kielellisestä oikeellisuudesta tinkimistä yleistajuisuuden takia.

Mitkä tekstit ovat tärkeitä?

Kaikkien tekstien tarkasta oikeakielisyydestä on mahdotonta huolehtia. Siksi on olennaista tunnistaa, mitkä tekstit ovat siinä mielessä tärkeitä, että niiden hiomiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa. Tosin emme useinkaan tiedä, miten tärkeäksi mikin teksti muodostuu.

Erityisen tärkeitä tekstejä ovat

• julkisuuteen tarkoitetut tekstit
• pysyvään käyttöön tarkoitetut tekstit, kuten pysyväisohjeet
• ne tekstit, joilla erityisesti halutaan vaikuttaa lukijoihin, esimerkiksi taivuttaa heidät jonkin ajatuksen kannalle.

Mutta lisäksi tekstin eri osat ovat tärkeydeltään hyvinkin erilaisia. Erityisen tärkeitä ovat tyypillisesti seuraavat osat tässä järjestyksessä:

1. pääotsikko
2. ingressi eli johdattava tai kokoava aloituskappale, joka on usein korostetusti esitetty, esimerkiksi isommalla fontilla
3. väliotsikot
4. kuvatekstit, jos kuvilla on olennainen sisällöllinen sanoma
5. osat, joissa on uutta ja yllättävää asiaa
6. kunkin kappaleen ensimmäinen virke, ydinvirke.

Nyrkkisääntö: Käytä kolmasosa tekstin hiomiseen käytettävissä olevasta ajasta pääotsikkoon, toinen kolmasosa koska aikataulut pettävät.

Kaikella on aikansa

Tekstin korjailu vaikeuttaa asiaan keskittymistä. On vaikeaa ajatella, mitä sanoo, jos pitää samalla miettiä, miten se sanotaan pilkulleen oikein. Joskus jopa suositellaan, että tekstiä kirjoittaessa ei lainkaan ajateltaisi oikeakielisyyttä. Selvää on, että esimerkiksi työs­tet­täes­sä tekstiä työryhmässä ei pidä kiinnittää huomiota kielivirheisiin ennen kuin viimeistely­vaiheessa.

Yleensä kieli kannattaa saattaa kuntoon vasta, kun asia on kunnossa. On turhauttavaa korjailla tekstiä, joka kirjoitetaan uudestaan. Etenkin jos teksti kootaan useiden ihmisten tai ryhmien tuotoksista, tarvitaan joka tapauksessa tyylin yhtenäistäminen, ja kieliasu kannattaa hioa samalla. Mutta sellainen kielivirhe, joka tekee asiasisällöstä moniselitteisen, kannattaa kyllä ottaa esille ja korjata. Muutenhan ei tiedetä, mistä asiasta keskustellaan tai mitä on tarkoitus esittää. Lisäksi jos teksti pitää hyväksyä korkean tason johtoryhmässä, pitää tehtävän esityksen yleensä olla kieleltään viimeistelty, vaikka tiedetään, että muutoksia voi tulla paljonkin.

Omia tekstejään kirjoittaessaan voi kyllä pitää tekstinkäsittelyohjelman oikoluku­toiminnon käytössä, jos tämä sopii omaan työskentelytapaan. Muiden ihmisten tekstien oikea­kieli­syy­teen puuttuminen on yleensä vain ärsyttävää. Jos kuitenkin virheistä huomauttaa jo varhaisessa vaiheessa, se on syytä tehdä kahden kesken.

Jääkö kielenhuollolle kuitenkaan aikaa? Käytännössä ei oikeaa viimeistelyvaihetta usein­kaan tule lainkaan, joten pahimmista virheistä kannattaa huomauttaa ajoissa. Tällöin on tärkeää keskittyä niihin virheisiin, jotka voivat aiheuttaa todellista haittaa. Jos esittää liian paljon korjauksia, vaikka sinänsä oikeitakin, on suuri vaara, että ne jätetään huomiotta – koska ei ole aikaa.

Hankkeiden suunnittelussa kannattaa pyrkiä siihen, että tärkeiden tekstien työstämiseen on jonkinlainen todellinen tilaisuus. Mieluiten se pitäisi limittää muiden asioiden kanssa siten, että se ei aiheuta viivästyksiä. Sopiva vaihe voi olla se, kun teksti on lähes valmis, mutta varataan vielä aikaa asiasisällön lopputarkistusta varten.

Valitettavasti hanke- ja työsuunnitelmissa lähes aina väheksytään kielenhuoltoa. Yksi syy on, että kunnollinen kielentarkistus voisi merkitä ulkopuolisen palvelun käyttöä, siis sekä viivästystä että rahanmenoa. Siksi kielenhuoltoa kannattaa ehdottaa osana laajempaa kokonaisuutta, siis tekstin viimeistelyä ymmärrettävämmäksi ja kielellisesti oikeaksi.

Voiko omaa tekstiään korjata?

Ihminen on yleensä sokea maneereilleen, kaavamaisille tavoilleen. Huomaamme kyllä muiden ihmisten teksteistä niiden ominaisluonteen ja kaavamaisuudet. Joku aloittaa joka toisen virkkeen ja-sanalla, joku toinen taas käyttää tuhkatiheään vahvistussanaa ”valtavan”. Kyse ei varsinaisesti ole kielivirheistä, vaan tekstin piirteistä, jotka pistävät lukijan silmään, ehkä häiritsevät, jopa ärsyttävät. Toisaalta myös kielivirheet saattavat olla kirjoittajan pinttyneitä tapoja, joita hän itse pitää oikeina.

Ihminen ei useinkaan näe omia virheitään silloinkaan, kun tietäisi ne virheiksi, jos huomaisi ne. Tämä johtuu siitä, että kun kirjoittaja lukee omaa tekstiään, hän tietää, mitä siinä sanotaan, siis mitä on tarkoitus sanoa. Niinpä hänen silmänsä ohittavat kohdan, jossa todellisuudessa sanotaan jotain muuta tai sanotaan asia kielellisesti virheellisellä tavalla. Samoin hän tulkitsee kaikki moniselitteiset ilmaisut oikein eli tarkoittamallaan tavalla.

Tämän takia onkin niin hyödyllistä saada palautetta teksteistään muilta. Mutta usein on tyydyttävä ainakin pääosin itse tehtäviin tarkistuksiin. Tällöin voi olla hyötyä seuraavista ideoista:

• Lue oma tekstisi myöhemmin. Jo muutaman päivän jälkeen teksti ei enää ole niin tuttua. Yksi syy siihen, että tekstit kannattaa kirjoittaa hyvissä ajoin ennen mahdollista määrä­aikaa, onkin tällaisen tarkistamisen tarve.
• Lue tekstisi ääneen tai kuuntele sitä puhesyntetisaattorin esittämänä. Puheesta huomaa monet ongelmat paremmin.
• Käytä tarkistusohjelmia. Esimerkiksi Word-ohjelman oikoluku löytää paljon sellaista, mitä kirjoittaja itse ei huomaa.

Omien tekstien korjailua ei kannata viedä liian pitkälle. Siinä ajautuu helposti tärväämään aikaa yksityiskohtien vivahteiden hiomiseen, vaikka tekstissä on suuria puutteita, joita kirjoittaja ei huomaa. ”Hyttysen te siivilöitte, mutta nielette kamelin!”

On aivan eri asia korjata omaa tekstiä kuin toisen tekstiä. Mutta nämä asiat eivät ole aivan niin erilaisia kuin voisi luulla. Jos otat jonkin oman tekstisi, jonka kirjoitit viisi vuotta sitten, tilanne vastaa paljolti toisen tekstin korjaamista. Et enää kovinkaan tarkasti muista, mitä todella ajattelit ja tarkoitit. Olet ehkä osittain muuttanut käsityksiäsi ja mielipiteitäsi. Jotkin ilmaisut voivat tuntua oudoilta. Tällainen omasta tekstistä vieraantuminen käy joskus aika nopeastikin.

Varsinkin jos tehtävänä on saattaa ajan tasalle jokin oma teksti, joka on kirjoitettu vaikkapa vuosi sitten, on eduksi toimia paljolti kuten korjattaessa toisen tekstiä. Ei ole harvinaista, että vanhaa (tai uuttakin) omaa tekstiä korjatessaan yksinkertaistaa jonkin hankalan sanonnan ja vasta hetken kuluttua muistaa tai muuten ymmärtää, miksi asia oli pitänyt esittää mutkikkaammin.

Saako toisen tekstiä korjata?

Työelämässä ja muualla joudutaan usein ottamaan kantaa toisten kirjoittamiin teksteihin ja myös korjailemaan niitä. Jos teksti esimerkiksi kootaan useiden ihmisten kirjoittamista osuuksista, on yleensä jonkun syytä käydä kaikki tekstit läpi ja muokata ne asultaan tarpeeksi yhtenäisiksi. Tekstin tarkoituksesta ja käytettävissä olevasta ajasta tietysti riippuu, miten perusteellisesti tämä tehdään. Useinkin tämä on samalla ainoa minkään­lainen kielentarkistus, joka tekstille tehdään.

Pelkän koulussa opitun pohjalta on vaikea ryhtyä korjaamaan muiden tekstejä. Koulussa nimittäin kirjoitetaan enimmäkseen vain opettajalle, siis ylemmässä asemassa olevalle, vaikka pitääkin kuvitella, että kirjoitetaan muunlaiselle yleisölle. Kirjoittaja on oppinut, että hänen tekstejään korjaillaan, ei niinkään korjaamaan muiden tekstejä. Ja jos koulu on antanut jonkin mallin tekstin korjaamisesta, niin se on opettajan tekemä tarkistaminen. Siinä opettaja pyrkii huomauttamaan kaikista virheistä – ei niinkään esittämään korjattuja vaihtoehtoja.

Käytännössä se, joka pyytää kommentteja tai korjauksia, yleensä odottaa muutamia muutoksia. Hän ei ehkä lainkaan ole varautunut käyttämään paljon aikaa muutosten käsittelyyn ja toteuttamiseen. Seuraavassa on muutama keskeinen kysymys, jotka ovat olennaisia, kun ryhdytään korjailemaan toisen tekstiä.

Miten olennaisia virheet ovat? Tämä riippuu paitsi virheiden luonteesta myös tekstin tarkoituksesta, kohderyhmästä ja aikataulusta. Oikeastaan mitä tahansa tekstiä voisi korjailla lähes loputtomasti, jos tyyliseikat ja ymmärrettävyys otetaan huomioon. Yleensä toimeksianto ei ole kovinkaan tarkka, vaan sen luonne joudutaan päättelemään, joskus vain arvailemaan.

Miten työlästä korjailu on? Korjaamisessa voi tulla eteen ongelmia, joita ei etukäteen huomaa. Esimerkiksi sanan vaihtaminen toiseen, vähän parempaan on usein varsin työlästä. Tietotekniikka kyllä mahdollistaa sen, että isossakin asiakirjassa vaihdetaan näppärästi esimerkiksi lyhenne toiseen kaikkialla, missä se esiintyy. Mutta jos kyseessä on sana, tilanne on hankalampi, koska se esiintyy eri taivutusmuodoissa. Jos korjaaja päättää muuttaa kirjoitusasun ”Internet” asuksi ”internet”, on käytävä sanan jokainen esiintymä erikseen läpi, sillä jossakin se voi esiintyä virkkeen alussa, jossa muutosta ei pidä tehdä.

Ymmärtääkö korjaaja, mitä on tarkoitettu? Pahimmillaan hän tajuaa vasta korjattuaan jonkin kaikkialla tekstissä esiintyvän virheen, että se ei ollutkaan virhe. Varsinkin tyylilliset korjaukset perustuvat usein siihen, että korjaaja on ymmärtänyt tekstin puutteellisesti ja sen takia kuvittelee, että asia voidaan sanoa yksinkertaisemmin.

Tunteeko korjaaja kohderyhmän kielen? Useimmiten alkuperäinen kirjoittaja ehkä tuntee vastaanottajat paljon paremmin kuin korjailija. Hän ehkä käyttää heille hyvin tuttua, vaikka yleiskielessä väärää ilmaisua. Tämä on tavallinen ongelma silloin, kun kieliasioihin hyvin perehtynyt ihminen rupeaa korjailemaan muun alan asiantuntijan kieltä. Jokin ilmaisu on ehkä ammattislangia, mutta juuri sellaista, jota lukijat ymmärtävät.

Onko ”virhe” harkittu? Joskus kielivirhe on harkittu tehokeino. Jos tekstissä on sen yleiseen tyyliin täysin sopimaton ilmaisu, vaikkapa ”ältsin magee” asiatyylissä, sillä on ehkä tarkoituskin pysähdyttää lukija, jopa ärsyttää häntä. Kirjoittajalla voi myös olla johonkin termikysymykseen oma, perusteltu kanta, joka poikkeaa normista. Silloin voi ehkä kehottaa häntä selittämään ratkaisunsa, koska lukijatkin voivat tarvita tätä tietoa.

Pitääkö korjaukset hyväksyttää? Jos pyydetään korjaamaan teksti, kannattaa selvittää, millaisia valtuuksia se käytännössä merkitsee. Haluaako teettäjä nähdä korjatun tekstin? Tässäkin on monia vaihtoehtoja. Se voi tarkoittaa vain tekstiä uudessa muodossa tai sellaista esitystapaa, johon on merkitty, mitä kohtia on muutettu. Kenties korjaukset pitäisi merkitä yksityiskohtaisesti niin, että mahdollisimman helposti voi verrata alkuperäistä ja korjattua tekstiä.

Paljonko sisältöön saa koskea? Käytännössä muoto ja sisältö voivat kietoutua toisiinsa. Joskus paras tapa hoitaa kielivirhe on lyhentää tekstiä tai lisätä selitys taikka ilmaista asia aivan toisin. Vaikka muutettaisiin vain sanallista muotoilua, saattaa ainakin sävy muuttua, ja sävy voi olla olennainen osa sisältöä esimerkiksi mielipidekirjoituksessa.

Tarkistustyössä on muistettava muodon ja sisällön vuorovaikutus. Kun muokataan toisen tekstiä, on aina vaara, että hämärretään tai jopa kokonaan muutetaan ajatus tai ainakin tyyli. Alkuperäisellä kirjoittajalla on ehkä ollut aivan erityinen syy käyttää jotakin outoa ilmaisua. Se ehkä kannattaa jättää ennalleen tai korjata tavalla, joka ratkaisee alkuperäisen kirjoittajan ongelman paremmin.

Parhaimmillaan kielenhuolto on vuorovaikutusta. Usein tämä merkitsee, että kielen­huol­ta­ja kertoo, mikä on vikana, ja alkuperäinen kirjoittaja muotoilee asian uudestaan. Tehokas tapa on, että kielentarkastaja kertoo, miten on ymmärtänyt tekstin ajatuksen. Tällöin kir­joit­ta­ja usein itse ymmärtää, mikä tekstissä on vikana, ja osaa muotoilla sen paremmin.

Vanha vitsi kertoo kääntäjästä, joka ilmoitti hänelle annetusta poliittisen puheen tekstistä: ”Mahdoton kääntää, ajatus puuttuu.” Vastaava tilanne voi tulla tekstin muokkaajan tai tarkistajan eteen. Tekisi mieli sanoa: ”Ei voi korjata, ajatus puuttuu.” Voi käydä niin, että jos tekstistä ruvetaan poistamaan kielivirheitä, turhia ja harhaanjohtavia sanoja ja lauseita jne., jäljelle ei jää mitään. Usein alkuperäisellä kirjoittajalla on kuitenkin ollut jokin ajatus – se vain ei tule ilmi tekstistä, ellei osaa lukea rivien välistä.

Tekstin korjaajalla pitäisi oikeastaan aina olla mahdollisuus kysyä alkuperäiseltä kir­joit­ta­jal­ta, mitä tämä on tarkoittanut. Usein alkuperäistä kirjoittajaa ei kuitenkaan tavoiteta tai hä­nel­tä ei muusta syystä saada vastauksia. Usein tämä on aikatauluongelma, ja tarkistajakin ymmärtäisi lopulta tekstin ja saisi sen korjatuksi, jos vain olisi tarpeeksi aikaa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä korjailla sellaista, mitä ei lainkaan ymmärrä. Jos vaikeaa tekstiä ruvetaan yksinkertaistamaan ymmärtämättä sen tarkoitusta ja sisältöä, seurauksena on yleensä, että vain itsestään selvä ja lattea osa jää jäljelle. Jos sekava teksti jätetään en­nal­leen, on mahdollista, että edes osa lukijoista ymmärtää, mitä kirjoittaja alkujaan tarkoitti.

Myös pieteetti on aina paikallaan. Tämä tarkoittaa kunnioittavaa suhtautumista. Toisen tekstiä kannattaa käsitellä hänen luomuksenaan, jota ei turhaan muuteta. Muutoksissa pitäisi pyrkiä säilyttämään alkuperäinen tyyli ja henki, elleivät ne ole tekstin tarkoituksen kannalta aivan väärät – jolloin teksti yleensä kannattaisi kirjoittaa ihan uudestaan.

Laajan tekstin johdonmukaisia käytäntöjä ei yleensä kannata ruveta korjaamaan, ellei niissä ole jotain todellista ongelmaa. Jos kirjoittaja on esimerkiksi kirjoittanut lyhenteet kokonaan gemenalla (atk, gsm, html), ne voi jättää ennalleen normeista välittämättä. Korjaileminen olisi työlästä ja riskialtista. Saattaa myös käydä niin, että pitkää tekstiä korjattaessa ilmenee vasta loppupuolella, että ”väärään” kirjoitusasuun tai sanontatapaan oli jokin erityinen, lähes pakottava syy. Voi olla hyvä ajatus vain merkitä muistiin, mitkä johdonmukaiset käytännöt ehkä pitäisi korjata, ja vasta lopuksi harkita, korjataanko ne. Lopussa tiedetään, miten isosta työstä olisi kyse ja mitä ongelmia siinä tulisi.

Esimerkki korjailusta

Esimerkkiteksti käsittelee elokuvan historiaa:

Tekstin tarkistaminen tarkoittaa varsin usein sekä asiasisällön että kieliasun, kenties tyylinkin tarkistamista. Tässä kuitenkin keskitytään kielelliseen puoleen.

Jos siis pitää etsiä kielelliset virheet ja puutteet ja korjata ne, niin mitä kaikkea tehtäisiin? Järkevä vastaus kysymykseen edellyttää, että tiedämme, miksi teksti on kirjoitettu, keille ja mihin yhteyteen. Lisäksi pitäisi tietää, paljonko todella saamme korjata. Mutta katsotaanpa ensin, mitä äidinkielenopettaja ehkä korjaisi, jos kyse olisi aineesta. Tässä vaiheessa voi olla hyödyksi, jos ensin itse käyt läpi yllä olevan tekstit ja kirjoitat muistiin, mitä kielivirheitä siinä mielestäsi on. Kun vertaat sitä alla olevaan, muista, että kielivirheen käsite on suhteellinen.

Seuraavaan on ongelmakohtien alleviivauksilla ja ongelmakohtien jäljessä olevilla kur­si­voi­duil­la huomautuksilla (joissa po. = pitää olla) merkitty, mihin kohtiin opettaja luul­ta­vas­ti puuttuisi.

Tästä ehkä oppilas ymmärtäisi tehneensä virheitä. Ja hiukan tähän tapaan ihmiset saattavat myös työelämässä kommentoida toistensa tekstejä, jos puuttuvat niiden kieliasuun. Tosin huomautukset kirjoitetaan usein reunukseen, jolloin niitä voi olla helpompi lukea. Mutta osaako kirjoittaja korjata tekstin oikeaksi? Tässä on muutamissa kohdissa selvästi tehty korjausehdotus, mutta muut ovatkin sitten hankalampia.

Usein on helppo huomata ja kertoa, että jossakin on kielivirhe. Paremman tekstin ehdottaminen voi olla paljon vaikeampaa. Yksi vaikeuksista on se, että usein pitäisi päätellä tai arvata, mitä kirjoittaja todella tarkoittaa. Toisaalta jos kommentit esitetään alle­viivauksina, kysymysmerkkeinä ja muina epämääräisinä merkintöinä, kuten kovin usein tehdään, on kirjoittajan vaikea arvioida, mitä tekstille pitäisi tehdä.

Oletetaan seuraavaksi, että edellä esitetyn tekstin on kirjoittanut henkilö, joka on varma omasta kielitaidostaan mutta kuitenkin pyytää sihteeriään oikolukemaan tekstinsä. Mitä sihteerin pitäisi tehdä? Varsinaisia kirjoitusvirheitä (lyöntivirheitä) tekstissä ei ole. Siinä on kuitenkin kielivirheitä. Tällöin sihteeri joutuu arvioimaan, millaiset kohdat esimies on valmis myöntämään korjausta vaativiksi. Onko mikä-sanan käytöstä joka-sanan tilalla ehkä jo puhuttu useinkin? Miten helppo on vakuuttaa esimies siitä, että ”aikanaan” on tässä huono muoto? Suostuuko hän kuuntelemaan selityksen, että Kieli­toimiston sanakirjan mukaan ”aikanaan” tarkoittaa ensisijaisesti ’oikeaan aikaan, ajallaan; ajan tullen’? Korjailija joutuu ehkä jättämään osan virheistä rauhaan, jotta tekstiin saataisiin edes joitakin korjauksia. Toisaalta kannattaa myös kysyä, miten tärkeitä korjaukset ovat. Mihin käyttöön teksti tulee? Kielivirheet vaikeuttavat tekstin lukemista merkittävästi, mutta mikään niistä ei varsinaisesti vääristä merkitystä – paitsi ehkä sana ”dramaattinen”. Kirjoittaja on luultavasti tarkoittanut draamallista, draaman eli näytelmän tyyppistä.

Jos haluttaisiin korjata edellä tarkasteltu esimerkkiteksti kielellisesti parempaan kuntoon, olisi syytä todennäköisesti korjata koko se artikkeli, josta se on osa. Tämä saattaisi merkitä sitä, että kirjoitetaan teksti aika lailla uusiksi. Tekstiä tarkastava henkilö voi kyllä joutua pahaan välikäteen, jos teksti on menossa esimerkiksi lehteen ja on pyydetty vain sen ”stilisointia”. Seuraavassa korjailussa on myös korjattu ilmaisun sisältöä jättämällä epäselvä ja osittain virheellinenkin aikaviittaus ”1800-luvun lopulla” pois. Tavoitteena ei ole ollut täydellisyys, vaan lähinnä selvien kieli- ja tyylivirheiden korjaaminen.

Tämän pienen esimerkin tarkastelu on toivottavasti osoittanut, että tekstin korjailua on monenlaista. Mitä enemmän tekstiä halutaan korjata, sitä enemmän kieliasun ja sisällön ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Siksi on tärkeää selvittää tai päättää, millaisen korjaustyön tekee. Tätä voi toisaalta joutua tarkistamaan työn edetessä, jos ilmenee, että vain pieni osa korjauksista hyväksytään.

Muutosten dokumentointi

Jos sinua on pyydetty korjailemaan toisen kirjoittamaa tekstiä, on syytä varautua siihen, että tehdyt muutokset voi tarkistaa. Korjaustyön teettäjä ei useinkaan huomaa tätä erikseen pyytää eikä ehkä tule asiaa ajatelleeksikaan. Etenkin jos muutoksia on paljon, niistä kuitenkin usein halutaan selostus, ja asian selvittäminen jälkikäteen voi olla hyvin työlästä. Siksi kannattaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmien toimintoja, joilla muutoksia koskevat tiedot saadaan talteen automaattisesti.

Vaikka muutoksia ei haluttaisi tarkistaa, niin muutosten näyttäminen voi toimia palautteena. Alkuperäinen kirjoittaja voi oppia muutoksista, koska niistä ilmenee hänen taipumuksiaan virheisiin ja huonoihin ilmaisuihin.

Jos on erikseen pyydetty kertomaan, mitä on muutettu, on pyrittävä erottamaan suuret linjat yksityiskohtien korjauksista. Yleensä oikeakielisyyskorjaukset kuuluvat yksityis­kohtien puolelle. Toisaalta jotkin niistä voivat olla hyvin tärkeitä tekstin ymmärrettävyyden kannalta.

Joskus on syytä erikseen perustella muutoksia, jos niillä on periaatteellinen merkitys tai jos korjaaja on epävarma asiasta. Jos kyse on selvästä kirjoitusvirheestä, asia on selit­tä­mät­tä­kin selvä. Mutta esimerkiksi murteellisen ilmaisun muuttaminen yleiskieliseksi taas voi oudoksuttaa, jos kirjoittaja ei tiedä käyttäneensä murresanaa. Tällaiset selitykset on hyvä kirjoittaa muistiin erikseen samalla, kun tekee muutoksia, koska jälkikäteen tehtynä se on työläämpää.

Mitä tehdään, jos osa korjauksista halutaankin perua? On mahdollista, että alkuperäinen kirjoittaja ei hyväksy kaikkia muutoksia. Esimerkiksi kun käytetään Word-ohjelmaa tekstin korjailuun, kannattaa tämän takia pitää käytössä sen jäljitystoiminto. Se siirtää rasittavan muutosten kirjaamisen ihmiseltä ohjelmalle ja mahdollistaa myös muutosten valikoivan käsittelyn myöhemmin.

Seuraava kuvassa on Word-ohjelman jäljitystoiminto käytössä. Korjailija on muuttanut sanan ”locale-asetuksilla” sanaksi ”paikallisasetuksilla”. Poistettu osa näkyy yliviivattuna ja erivärisenä kuin tavallinen teksti, ja myös lisätty teksti erottuu värillään. Tekstin näkymä voidaan helposti muuttaa normaaliksi eli sellaiseksi, että se näkyy korjattuna ilman tietoa siitä, mitä on muutettu. Mutta ohjelmassa on myös toiminto, joka käy läpi kaikki muutokset siten, että käyttäjä voi valita, mitkä muutokset otetaan mukaan ja mitkä hylätään.

Word-ohjelman versiosta riippuu, miten jäljitys­toiminto otetaan käyttöön

Jäljitystä voidaan siis käyttää hyväksi muutosten näyttämiseen alkuperäisen tekstin kirjoittajalle. Toiminnon ”Hyväksy tai hylkää muutokset” kautta voi kirjoittaja myös valita, mitkä korjaukset todella tehdään.

Jäljitystoiminnosta on hyötyä myös työryhmätyöskentelyssä. Kun tekstiluonnokseen ehdotetut muutokset näkyvät jäljitystoiminnon avulla saatavassa esitysmuodossa, voidaan nähdä, mikä ehdotus tarkasti on ja missä tekstiyhteydessä se esiintyy.

Sääntöjen ristiriidat

Monenlaista ristivetoa

Edellä on lyhyesti kuvattu, että kielen sään­tö­jä on monenlaisia. Tässä tar­kas­tel­laan, miten säännöt voivat olla risti­rii­das­sa keskenään tai erilaisten käytännöllisten tavoitteiden kanssa.

Luultujen virheiden korjailu

Oikeakielisyyden nimissä puututaan usein myös luultuihin virheisiin. Kielivirheiden oikoja saattaa soveltaa vanhentuneita normeja – tai kokonaan kuviteltuja. Jossain mielen sopu­kois­sa voi elää sisäistetty äidinkielenopettaja, joka oli tarkempi kuin edes oman aikansa kielen­huolto. Omia käsityksiä kielestä perustellaan usein vetoamalla kielitoimiston tai jonkun tun­ne­tun kielimiehen kantaan. Tai ehkä vain sanotaan, että niin on koulussa tai jossain muual­la sanottu. Useinkin auktoriteetin kanta on ymmärretty ainakin osittain väärin tai se on jopa täy­sin kuvitteellinen. On paljonkin huhuja siitä, mitä kielitoimisto muka on sanonut.

Tästä seuraa, että jos esimerkiksi työryhmässä on kaksi innokasta oikeakielisyyden har­ras­ta­jaa, he ovat yleensä eri mieltä monesta asiasta. Heidän kinastelunsa voi suuresti häi­ri­tä muita. Ja jokaisessa meissä asuu ainakin pieni kielipoliisi. Jokaisella on yleensä joitakin kieli­asioi­ta, joita hän pitää niin tärkeänä, että huomauttaa muille sääntöjen rikkomisesta.

Työpaikallakin on monta mielipidettä. Usein täytyy ottaa huomioon esimiehen tai työ­tove­rien kannat kieliasioihin, etenkin, kun työstetään tekstejä yhdessä. Monilla meistä on omia lempi-ideoita, joita tuodaan esille. Usein on järkevää antaa periksi (”pienimmän riesan tie”), jos muiden esittämät säännöt eivät ole ainakaan vahingoksi asti virheellisiä.

Kansa haluaa vapautta ja normeja

Hyvin yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielen säännöt kahlehtivat kielenkäyttöä. Haluttaisiin kirjoittaa vapaammin, ja haluttaisiin, että kielitoimisto hyväksyy monet sellaiset ilmaisut, joita kielessä tosiasiassa käytetään.

Tämä hyvin ymmärrettävä vapauden kaipuu on vain yksi puoli asiasta. Yleisesti halutaan myös lisää ja tarkempia sääntöjä.

Suomalaisia on luonnehdittu norminälkäisiksi: halutaan sääntöjä ja yksikäsitteisiä vas­tauk­sia kielikysymyksiin. Etenkin työkseen kirjoittava haluaa yksinkertaisia sääntöjä, jotta mieli vapautuu ajattelemaan itse asiaa eikä pohtimaan kielen yksityiskohtia. Säännöistä halutaan myös riidanratkaisija. Kielenhuollossa toimivien ihmisten yleinen valitus on, että heitä vaa­di­taan sanomaan, mikä on oikein, silloinkin kun he haluaisivat sallia vaihtoehtoja.

Normi saattaa olla vain teoreettinen

Normit eivät aina vastaa käytäntöä. On monia enemmän tai vähemmän virallisia normeja, jotka poikkeavat vakiintuneesta yleisestä käytännöstä. Näin on etenkin aloilla, joilla tarvitaan uusia termejä. Normeilla yritetään usein saada käyttöön omaperäisiä nimityksiä, mutta useinkin asiantuntijat käytännössä jatkavat lainasanojen käyttöä. Jos erikoisalaa tuntematon yrittää käyttää sen sanastoa, hän saattaa lyödä kirveensä kiveen, vaikka käyttäisi alan omia sanakirjoja. Eväste eli cookie oli pitkään kuitti ATK-sanakirjassa, mutta ei missään muualla.

Normeja ja niiden ristiriitoja

Viralliset normitkin voivat olla ristiriidassa keskenään. Kielen normeja tarjoavat kieli­toimis­ton lisäksi monet tahot, kuten SFS, eri alojen amma­til­li­set organisaatiot, yhdistykset ja asiantuntijat. Joissakin standardeissa linjauksia, jotka vetävät eri suuntaan kuin kielitoimisto. Vanha kiistanaihe on päivämäärien kir­joit­ta­mi­nen: 2003-09-12 vai 12.9.2003?

Sanassa evankelis-luterilainen käytettiin vakiintuneesti yhdys­merkkiä, mutta suomen kielen lauta­kunta otti vuonna 1986 kannan, jonka mukaan yhdys­merkkiä ei tulisi käyttää. Vuonna 2016 se muutti kantaansa niin, että molemmat vaihto­ehdot hyväksytään. Nyt siis ei ole selvää normia, mutta ei ole hyvää syytä poiketa vanhasta käytännöstä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää yleensä yhdys­merkil­lis­tä muotoa, joka on muuallakin pari kertaa yleisempi kuin yhdys­merkitön.

Selvä normiristiriita on myös siinä, että Yleinen suomalainen ontologia (YSO) käskee kir­joit­ta­maan ”darwinismi”, ei ”darvinismi”, mutta Kielitoimiston sanakirjassa hakusanana on ”darvinismi” ja ”darwinismi” mainitaan rinnakkaismuotona. (Molempia kirjoitustapoja käy­te­tään; w:n si­säl­tä­vä on tavallisempi.)

Kielenhuollon kolme linjaa

Kielihistoriallinen lähestymistapa oli pitkään kielenhuollon perustana. Kielenhuolto on vanhastaan ollut sidoksissa kielentutkimukseen, joka taas pitkään keskittyi kielen histo­riaan. Tämä merkitsi, että kielelle luotiin ja perusteltiin sääntöjä paljolti kielihistorian havaintojen, teorioiden ja ajatusmallien mukaan. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasun sääntöjä on aikoinaan muovattu sen mukaan, millaiseksi on päätelty klassillisen latinan ääntämys.

Kielihistoriassa ei useinkaan mennä kovin pitkälle, vaan siinä saatetaan tarkastella lähinnä vain viime vuosikymmenien kieltä. Silloin linja muodostuu ennen muuta säännöllisyyden painottamiseksi. Säännöllisyys on epätarkka käsite, mutta tässä sillä tarkoitetaan etenkin sitä, että sananmuodostuksessa ja lauserakenteissa pitäisi noudattaa kielen nykyisen rakenteen antamia esikuvia.

Sanojen johdoksia on torjuttu sillä perusteella, että niitä ei ole johdettu oikein, siis sa­moil­la periaatteilla kuin aiempia johdoksia. Ei saisi sanoa ”entisöidä”, koska ei ennenkään ole johdettu -nen-loppuisista sanoista -soida- tai -söidä-loppuisia verbejä. Nykyisin kielen­huolto kyllä hyväksyy entisöinnin ja jopa uutisoinnin, vaikka ”uutisoida” on alkujaan vään­nel­mä pakinoitsija Ollin sanasta, jolla hän irvaili aikansa lehtikielen kummajaisille.

Pahimmillaan seurauksena on ollut kielitieteellinen holhous, joka tekee kielitieteestä kielen isännän ja menneisyydestä normin. Taustalla on ehkä jopa ajatus menneestä kulta-ajasta ja sen jälkeisestä rappeutumisesta, jota yritetään vastustaa ja korjatakin.

Toisaalta kielihistoriallinen linja on suuresti edistänyt suomen kielen kehittymistä melko yhtenäiseksi ja selkeäksi sivistyskieleksi. Yleiskieli tarvitsi säätelyä, jossa murteiden monista muodoista yleensä vain yksi valittiin yleiskieleen. Kielihistoriallinen linja tarjosi tälle työlle johdonmukaisen perustan, jossa myös pyrittiin vaalimaan suomen kielen ominaisluonnetta ja vastustamaan liiallista vierasta vaikutusta.

Enemmistöperiaate on vaihtoehtoinen ja näennäisen selkeä linja: Oikein on se, miten enemmistö kieltä käyttää ja ymmärtää. Mutta mistä tiedetään, miten enemmistö kirjoittaa ja puhuu? Kysymys ei ole ollenkaan helppo. Vaikka nykyisin voidaan tehdä tehokkaasti hakuja Internetissä olevista teksteistä, nämä tekstit muodostavat vain pienen osan kaikesta, mikä on kirjoitettu. Lisäksi sillä tavoin saadaan tietoa lähinnä sanojen ja kirjoitusasujen yleisyydestä, ei esimerkiksi lauserakenteista.

Olennaisempi ongelma on, voiko kieli kehittyä lainkaan, jos ohjeeksi otetaan vain enem­mis­tön käytäntö. Jos kaikki toimisivat sellaisen ohjeen mukaan, enemmistön käytäntö muo­dos­tui­si yksinomaiseksi. Miten mikään tarpeellinenkaan kielen muutos voisi silloin toteu­tua? Jokainen muutoshan tulee ensin pienen vähemmistön käyttöön.

Uusia tarpeita syntyy ainakin uusista ilmiöistä ja käsitteistä, joten uusia sanoja ainakin tarvitaan. Ja monet nykyiset kielikiistat koskevatkin juuri sellaista nimeämistä, esimerkiksi sitä, käytetäänkö englannista otettua lainasanaa (ja missä muodossa) vai sepitetäänkö uusi sana kotoisista aineksista (ja miten).

Entä voiko enemmistö olla väärässä? On kai kuitenkin mahdollista, että jokin ilmaisu on epäselvä tai ei täytä tehtäväänsä, vaikka se on yleinen käytäntö.

Ymmärrettävyysperiaate merkitsee, että suositaan ilmaisuja, jotka on helppo ymmärtää – ja ymmärtää oikein. Tämä tietysti merkitsee pitkälle menevää enemmistön kielenkäytön huomioon ottamista. Mutta erojakin voi olla.

Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, millaista kieltä enemmistö ymmärtää, ei niin­kään se, mitä enemmistö käyttäisi. Lisäksi ymmärrettävyys­peri­aatteen mukaan pitäisi ottaa huomioon kaikki lukijat, ei vain enemmistöä. Jos saman asian voi sanoa monella tavalla, vali­taan se, jonka mahdollisimman moni ymmärtää. Ymmärrettävyys voi vaatia jopa kielen uudis­tuksia.

Tekstien ymmärrettävyyttä on vaikea tutkia. Esimerkiksi erilaisten tekstin lukemisen nopeus on tutkittavissa, mutta se ei vielä kerro, miten ne ymmärretään – saati onko ymmär­ret­ty oikein. Helposti ymmärretty ei aina ole oikein ymmärrettyä. Ilmaisun tulisi olla paitsi helppolukuista myös yksiselitteistä.

Käytännössä ymmärrettävyysperiaatetta joudutaankin täydentämään kirjoittamisen helppouden periaatteena, joka johtaa suureksi osaksi samaan suuntaan. Se, mikä on helppoa sanoa ja kirjoittaa, on yleensä myös ymmärrettävää. Tämä johtuu siitä, että silloin käytetään yksinkertaisia, puhekieltä lähellä olevia muotoja ja tuttuja sanoja sekä vältetään keinotekoisia sääntöjä. Helppousperiaatteella on myös itsenäinen merkityksensä, koska ei kirjoittajan työtä, vaivaa ja ahdistusta pidä jättää huomiotta, vaikka viestinnän tarkoitus ja lukijat onkin asetettava etusijalle.

Kirjoittamisen helppouden periaate yksinään johtaa helposti harhaan. Sitä ei tässä nosteta kielenhuollon periaatteeksi, eikä sitä sellaiseksi juuri kukaan varmaan esitäkään. Jokaisen on helpointa kirjoittaa ikiomalla tavallaan, mutta lukijoiden huomioon ottaminen vaatii lähes aina siitä poikkeamista.

Ymmärrettävyys oikeakielisyyden mittana

Kuuluisa suomen kielen tutkija E. N. Setälä esitti jo vuonna 1893 oikeakielisyydestä näke­myk­sen, joka on hämmästyttävän nykyaikainen. Virkaanastujaisesitelmässään hän esitti seu­raa­van periaatteen tiivistelmänä ruotsalaisen tutkijan Adolf Noreenin näkemyksistä, niitä mitä ilmei­sim­min kannattaen:

Paras kielenmuoto on se, jonka
kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka
puhuja helpoimmin synnyttää.

Tässä periaate on muotoiltu puhutun kielen kannalta, mutta ajatus on varmasti tarkoitettu sovellettavaksi myös kirjoitettuun kieleen. Puhutussa kielessä on ehkä enemmän syytä ottaa huomioon puhumisen helppous, kun taas kirjoittajalta voidaan vaatia enemmän vaivan näkemistä, jos se on lukijalle hyväksi.

Kielentutkija Adolf Noreen (1854–1925) esitti kyseisen näkemyksen kirjassaan Om språkriktighet vuonna 1885.

Periaate ei anna suoria vastauksia kielenkäytön pulmiin kuin joissakin tapauksissa. ”Hajoittaa” ja ”hajottaa” ovat varmaankin yhtä ymmärrettäviä, mutta kielenhuollon odo­te­taan sanovan, kumpi on oikein. Sanaston ja kieliopillisten rakenteiden osalta ymmär­ret­tä­vyys­peri­aate on usein olennainen, mutta silloinkin joudutaan nojaamaan arvioihin, ehkä vain arvauksiin, siitä, mikä on ymmärrettävintä.

Kielenhuolto on muutoinkin korostanut ymmärrettävyyden merkitystä paljon enemmän kuin usein luullaan. Ehkäpä ”pilkuntarkkuuden” merkitys on yleisessä tietoisuudessa koros­tu­nut siksi, että pieniä asioita koskevat kannanotot ymmärretään helpommin kuin suuret linjaukset. Ei ole helppoa kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä ohjeita siitä, miten kirjoi­te­taan ymmärrettävää kieltä. Eikä sellaisia ohjeita useinkaan jakseta lukea yhtä tarkasti kuin lyhyitä kannanottoja.

Vuonna 1973 kirjoitti professori Aimo Turunen Kielikello-lehden numerossa 6 puheen ja kirjoituksen tyylivaatimuksista. (Valitettavasti tämä artikkeli ei sisälly Kielikellon verkko­versioon.) Artikkelin kohdassa Virkkeelle asetettavat tyylivaatimukset on esitetty virke­tason ohjeet erittäin iskevästi, joskin niiden ymmärtäminen vaatii paneutumista. Seuraavassa lai­nauk­ses­sa olen korostanut artikkelin eräitä avainsanoja; korostukset eivät siis kuulu alku­tekstiin. Turusen mukaan kirjakielen normaalissa lauserakenteessa virkkeen tulee olla

1. niin selvä ja havainnollinen, ettei sitä voi käsittää toisin kuin on tarkoitettu ja että se myös on niin helposti ymmärrettävä kuin asia sallii,
2. niin kiinteä ja ehyt kokonaisuus, että se toimii kaikilta osin kirjoittajan tar­koi­tuk­sen mukaisesti,
3. niin johdonmukainen, että sen kaikki osat ovat loogisessa järjestyksessä ja niiden kesken vallitseva yhteys on täsmällisesti ilmaistu,
4. niin tiivis ja jäntevästi rakentunut, että sen jokainen sana tuo uutta ja asiaan kuuluvaa ennen sanottuun,
5. niin emfaattinen, että tärkeät asiat erottuvat vähemmän tärkeistä, olennaiset epäolennaisista,
6. niin kiinnostava, että se sanontansa vaihtelevuudella ja osuvuudella vetoaa lukijaan, herättää hänessä mielenkiintoa ja ylläpitää sitä,
7. niin luonteva, ettei kirjoittajan sanojen aitous joudu missään kohden ky­sy­myk­sen­alai­sek­si.

Lainatussa tekstissä on käytetty luetelman kohtien (paitsi viimeisen) lopussa pilkkua. Tämä ei ole nykyisten luetelmien muotoa koskevien sääntöjen mukaista.

Sanaa ”emfaattinen” ei tässä varmaankaan ole käytetty tavallisessa merkityksessään ’pai­no­kas’, vaan pikemminkin ’(oikein) painotettu, osiaan oikealla tavalla painottava’. Tämä on hyvä esimerkki sivistyssanojen käytön vaaroista kokeneenkin kielenkäyttäjän tekstissä!

Turusen ohjeiden noudattaminen on haastava tehtävä, ja yleensä joudutaan tyytymään paljon alempaan tavoitetasoon. Mutta muotoiltaessa tärkeimpiä tekstejä, kuten otsikoita ja ingressejä, voi hyvin ottaa Turusen neuvot ohjenuoraksi ja tarkistuslistaksi.

Toisen tyyppinen kielenhuollon linjojen kuvaus sisältyy Markus Långin kielenohjailun historiaa käsittelevän esitelmän kohtaan Nykysuomi. Lång hahmottaa seuraavat suuntaukset: kieliopillisuuskanta, kansan­kielisyys­kanta ja purismi.

Linjat käytännössä

Kielenhuollon linjoja voidaan havainnollistaa sillä, miten ne suhtautuvat joihinkin tapauksiin, joista usein kiistellään.

Viiveen vai viipeen?

Kielihistoriallisen linjan mukaan tulee taivuttaa viive : viipeen, koska ”viive” on muo­dos­tet­tu sanan ”viipyä” pohjalta ja tässä sanassa on astevaihtelu. Taivutuksessa siis v vaihtelee p:n kanssa samoin kuin esimerkiksi sanassa (polvi)taive : (polvi)taipeen tai sanassa leipä : leivän.

Kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan ottaneet ajatusta omakseen, vaan sanaa alettiin tai­vut­taa ilman astevaihtelua viive : viiveen. Tähän vaikutti ensinnäkin se, ettei ajateltu sanan alku­perää.

Kielihistorialliselta kannalta sanan ”viive” kantasanaksi on ajateltava sana, jota ei (ainakaan nyky­kielessä ole), mutta joka kuuluu samaan sanaperheeseen kuin esimerkiksi ”viipyä”. Tarkemmin sanoen kyseessä on rekonstruoitu verbinvartalo viipä- : viivä-, josta ”viipyä” on johdettu passiivi­johti­mel­la -y-, ”viivästää” johtimella -stä- jne. Tämä ajatus on kuitenkin melko teoreettinen ja ontuvakin, sillä viipyä-tyyppisiä verbejä on useita muitakin eikä niille ole helppo osoittaa kantasanoja, vaikka niissä näyttäisikin olevan passiivijohdin -y- tai -u-, esimerkiksi ”uupua”, ”taipua”, ”vaipua”, ”voipua”. Niinpä ei olekaan ihme, että kielenkäyttäjät eivät kokeneet viive-sanaa viipyä-verbiin liittyväksi, vaan itsenäiseksi sanaksi, joka taivutukseltaan rinnastuu sentapaisiin sanoihin kuin ”haave”.

Lisäksi lähes kaikki -ve-loppuiset sanat sattuvat olemaan sellaisia, ettei niissä ole aste­vaih­te­lua, esim. haave : haaveen, toive : toiveen. Kun sanasta tuli muoti-ilmiö, niin täl­lai­nen tai­vu­tus muodostui hyvin yleiseksi. Enemmistöperiaatteen mukaisesti on normia tällöin tar­kis­tet­ta­va. Niin tehtiinkin, joskin lievästi: nykyisin molemmat tai­vu­tuk­set hyväk­sytään.

Entä ymmärrettävyysperiaate? Ei ole selvää, onko muotojen ”viipeen” ja ”viiveen” ym­mär­ret­tä­vyy­del­lä muuta eroa kuin että toinen on yleisempi. Todennäköisesti kuitenkin har­vi­nai­sem­pi muoto on tässä tapauksessa oudompi, ehkä jopa sellainen, että osa ihmisistä ei lain­kaan tunnista sitä. Mutta onko ylipäänsä syytä käyttää viive-sanaa? Sen ymmär­ret­tä­vyys voi olla luultua huonompi. Kun sana on levinnyt tekniikan kielestä yleiskieleen, sen merkitys on muuttunut epämääräisemmäksi ja vaihtelevammaksi. Eri lukijat voivat ymmärtää sen eri tavoilla. Alkuperäisissä käyttöyhteyksissä ”viive” tarkoittaa usein tarkoituksellista vii­väs­tyt­tä­mis­tä taikka jotain teknisistä ilmiöistä johtuvaa viivästystä, yleensä sellaista, jonka kesto on tarkasti laskettavissa. Yleiskielessä taas se monesti tarkoittaa vain, että jonkin teke­minen kestää jonkin aikaa. Arvaako lukija oman koke­muk­sen­sa pohjalta oikein, mitä kir­joit­ta­ja oman kokemuksensa pohjalta viive-sanalla tarkoittaa?

Lähes aina viive-sana onkin korvattavissa jollakin vanhemmalla ja ymmär­ret­tä­väm­mäl­lä ilmaisulla, ainakin ellei kyse ole tekniikan kielestä. Tarvittaessa voidaan viive-sana korvata sanalla ”viivästys”. Se on pitempi, mutta se on ymmärrettävämpi, ja kaikki ovat samaa mieltä sen taivutuksesta. Mutta yleensä koko lauseen uudelleenmuotoilu on vielä parempi vaihto­ehto, jossa kerrotaan, mitä todella tapahtuu.

Seuraavassa esimerkissä viive-sanan käyttö jättää asiasisällön hämäräksi. Kieliasua paran­net­taes­sa on tällöin tiedettävä todellinen asianlaita.

Saako maadoittaa?

Toiseksi esimerkiksi sopii sana ”maadoittaa”. Vanhan, kielihistoriallisen linjan mukaan se on väärin johdettu, koska kielessä ei ole sanaa ”maato”. Tämä toteamus on sinänsä täysin oikea. Mutta kielen kehityksessä on varsin tavallista, että johdoksia muodostetaan ”vää­rien” mallien mukaan. Kun on ”raudoittaa”, sanotaan myös ”maadoittaa”.

Nykysuomen sanakirja, joka julkaistiin 1950-luvulla, otti asiaan kantaa: ”maadoittaa → maattaa”. Nuolta ”→” Nykysuomen sanakirja käyttää viitatessaan hylättävänä pitä­mäs­tään muodosta oikeana pitämäänsä. Todellisuudessa ”maattaa” ei tullut yleiseen käyt­töön. Tässä asiassa Suomen kielen perussanakirja, joka julkaistiin 1990-luvulla, hy­väk­syi vallitsevan kie­len­käy­tön. Siinä päähakusanana ja siten käytännössä suo­si­tel­ta­vam­pa­na on aiemmin tuo­mit­tu ”maadoittaa”, ja ehdotelmasta sanotaan vain: ”maattaa = maadoittaa”.

Kielenkäyttäjän tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kielitoimisto useinkin hyväksyy yleisen kielenkäytön mukaisia ilmaisuja melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi tieto sen kan­nan­ot­to­jen muutoksista leviää hitaasti. Vieläkin on varmaan ihmisiä, joiden mielestä ”maa­doit­taa” on normien vastainen. Eikä kirjoittaja voi tällaisessa asiassa väistää ongelmaa. On käytettävä jompaakumpaa sanaa. Kolmannen vaihtoehdon etsiminen merkitsisi yleensä pää­ty­mis­tä johonkin vielä huonompaan.

Samaistaa vai samastaa?

Usein pohditaan, pitäisikö kirjoittaa ”samaistaa” vai ”samastaa”. Sama kysymys koskee tietysti muotoja ”samastua” ja ”samaistua”. Monet kielenhuoltajat ovat pitäneet i:töntä muotoa oi­kea­na. Taustalla on ollut ajatus, että ”samastaa” johdettu sanasta ”sama” johtimella ”-staa”. Toi­saal­ta i:llinen muoto ”samaistaa” on selvästi yleisempi ja monien mielestä luonnollisempi.

Kielikellossa 2/1995 kuvatun uuden kannan­oton mukaan molemmat vaih­to­eh­dot ovat hy­väk­syt­tä­viä. Tällä linjalla on myös Kieli­toimiston sana­kirja, joskin siinä pää­haku­sana­na on i:tön ”samas­taa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kan­taan­sa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä pe­rus­te­lu näyt­tää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suo­si­tel­lun rinnalle. Joka tapauksessa kielen­käyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyt­tää­kö hän ylei­sem­pää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielen­huollon suo­sit­ta­maa asua ”samastaa”.

Nyhjästään tyhjöstä?

Kielikellossa 4/1986 julkaistiin seuraava selostus kielilautakunnan kannanotosta:

Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.

Kannanotto on järkevä, mutta perustelut ontuvat pahasti. Olennaista on, että tyhjiö on paljon yleisemmin käytössä. Teoreettinen puoli on melko yhdentekevä, etenkin kun myös sanalle tyhjö voidaan esittää ”johto-opillisia rinnakkaistapauksia”. Toisaalta kannanotossa on täysin väistetty se, miksi tekniikan alalla käytetään sanaa tyhjö.

Tekniikan alalla ja muuallakin saattaa yhä esiintyä paikallisia (tai yhden opettajan) normeja, joissa vaaditaan sanan tyhjö käyttöä. Viittaaminen kielenhuollon kannanottoihin voidaan tällöin torjua toteamalla, ettei kielilautakunta ilmeisesti ymmärtänyt asian ydintä. Sanan tyhjö puolustajat esittävät, että tämä sana tarkoittaa tekniikassa aikaansaatavaa tilaa, jossa on hyvin vähän ainetta, kun taas tyhjiö on fysiikassa käytetty teoreettinen termi, joka tarkoittaa ehdottoman tyhjää tilaa, jollaista ei voida käytännössä saavuttaa.

Kantoja otettaessa kannattaisi aina selvittää, mitä eri näkemysten esittäjät todella tar­koit­ta­vat. Tässä tapauksessa voitaisiin sana tyhjö torjua sillä perusteella, ettei yleisesti ole tar­peel­lis­ta eikä mielekästä tehdä eroa käytännöllis-teknisen termin ja vastaavan teoreettis-fysi­kaa­li­sen termin välille. Käytämme esimerkiksi ilmaisua ”tasainen liike” liikkeestä, jossa vauhti pysyy samana, olipa sitten kyseessä fysiikan teoreettisissa tarkasteluissa (ja laskel­mien pohjana) käytetty ehdottoman, täydellisen tasainen liike tai tekniikalla toteutettu tarpeeksi tasainen liike, jossa vauhti todellisuudessa vaihtelee hieman (joskin ehkä niin vähän, ettei vaihtelua voida edes mitata).

Koetelkaa kaikki

”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21)

Kielenhuollon vanhoja, kielihistorialliseen linjaan perustuvia kannanottoja ei pidä ottaa liian vakavasti. Niissä on usein kuitenkin usein ideaa, vaikka idea onkin kätkeytynyt vanhah­ta­vaan ja määräilevään kielenkäyttöön. ”Kaiken koetteleminen” ei tarkoita kaiken kokei­le­mis­ta, vaan arvioimista. Vanhojakin kielenoppaita kannattaa lukea, kunhan muistaa arvioida niiden ohjeita etenkin ymmärrettävyys- ja helppousperiaatteen valossa. Kaikkien sääntöjen ei tarvitse välittömästi palvella näitä periaatteita, mutta säännöt eivät saisi olla niiden kanssa ristiriidassakaan.

Tässä tarkastellaan pienenä esimerkkinä ilmaisua ”pieni hetkinen”, osittain siksi, että mo­net kielenhuoltajat ovat siihen puuttuneet. E. A. Saarimaa ja monet muut kielimiehet ovat todistelleet, että ”hetki” itsessään tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, joten pienennysmuoto ”hetki­nen” on tarpeeton ja määrite ”pieni” vielä tarpeettomampi.

Nykyaikaisempi kielimies Olli Nuutinen todistelee kirjasessa Hetkisen pituus, että todel­li­ses­sa kielenkäytössä esiintyy hyvinkin paljon sellaista, minkä kielenhuolto on tuominnut tarpeettomaksi. Hän mainitsee, että hänen omaa esitelmäänsä on arvosteltu ilmauk­ses­ta ”noin viitisen prosenttia”, koska siinä on epämääräisyys sanottu kahdesti. Arvostelun mu­kaan pitäisi sanoa ”noin viisi prosenttia” tai ”viitisen prosenttia. Nuutinen taas mainitsee, että hänen omaan luontevaan puhekieleensä voisi kuulua ilmaisu ”siinä suunnilleen ehkä noin viitisen prosentin hujakoilla tai niillä main”. Selvää on, että lie­vem­pää ”tar­peet­to­muut­ta” esimerkiksi pienuuden tai likimääräisyyden ilmaisemisessa on varmaankin jokaisen puhe­kielessä.

Vaikka otammekin sallivamman kannan ”tarpeettomaan” saman asian sanomiseen, on hyvä pitää mielessä myös vanhan kielenhuollon näkemykset. Kannattaa myös muistaa, että hyvin usein käytettyjen ilmaisujen teho heikkenee. Vähitellen päädytään siihen, että esi­mer­kik­si ”ihan pieni hetkinen” tarkoittaa sitä, mitä ”hetki” ennen, siis aika epämääräistä aikaväliä, ei erityisen lyhyttä. Jos asiakasta aina pyydetään odottamaan ”pieni hetkinen”, vaikka tiedetään että hän voi joutua odottamaan tunninkin, mitä sitten sanotaan, kun halutaan todella kertoa hyvin lyhyestä ajasta?

On myös hyvä muistaa, että varsinaisessa asiatyylissä on vanhan kielenhuollon vaatima yksinkertaisuus yleensä eduksi. Riittää kirjoittaa ”hetki” ja ”noin 5 %”. Sen si­jaan kevyem­mäs­sä tyylissä voi käyttää kirjoittajalle luontevia ilmaisuja ja puhekielenomaista asioiden tois­ta­mis­ta. Sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pieni hetkinen” ja ”noin viitisen prosenttia” ei yleensä pyritä tarkentamaan merkityksiä, kuten hetken pituutta tai prosenttiluvun tarkkuus­astet­ta. Sen si­jaan puhuja tai kirjoittaja ilmaisee omaa asennettaan tai tunnelmaa. Joskus ehkä vain ko­ris­tel­laan kieltä. Jos taas on pyrittävä tarkkuuteen, on käytettävä aivan toisenlaisia ilmai­suja, kuten ”enintään kymmenen minuuttia” tai (tieteessä ja tekniikassa) ”4,8 % … 5,2 %”.

Tämän kohdan alussa oli aivan tarkoituksellisesti ja huomiota herättämässä raamatun­lause. Yleensä kun kirjoittaja käyttää raamatunlausetta elävöittääkseen kieltään, hän on ym­mär­tä­nyt sen asiayhteyden ja sisällön väärin. Lukija sitten ymmärtää vielä toisella tavalla vää­rin. Siksi raamatunlauseita pitäisi käyttää hyvin harkitusti. Lisäksi ihmiset voivat louk­kaan­tua joko siksi, että lainataan ”satukirjaa”, tai siksi, että Raamattua saa lainata vain hen­gel­li­ses­sä tarkoituksessa. Myös muunlainen tunnettujen lausumien lainaaminen on riski­altis­ta. Usein niillä on monta tulkintaa, ja on monta käsitystä siitä, mitä ne oikeasti tar­koit­ta­vat. Tyypillinen esimerkki on ”poikkeus vahvistaa säännön”. Mitä tavallisemmasta sa­non­nas­ta on kyse, sitä kauemmas se yleensä on edennyt alkuperäisestä merkityksestään ja saa­nut eri­lai­sia uusia merkityksiä. Ottamalla lainauksia tunnetuista kirjoista ja viittaamalla laajalle le­vin­nei­siin sananparsiin voi usein havainnollistaa sanomaansa, mutta myös saada aikaan häm­men­nys­tä.

Käytännön oikeakielisyyden perusteet

Lukija on aina oikeassa

Vähennä lukijan vaivaa, älä omaasi

Kun eteen tulee kysymys, sanotaanko näin vai noin, on kolme helppoa ratkaisua:

• mietitään hetki ja kirjoitetaan sitten niin kuin hyvältä tuntuu
• kysytään neuvoa joltakulta, esimerkiksi työkaverilta, jolloin voi tuntea, että vastuu siirtyy hänelle
• katsotaan hakuteoksesta, yleensä siitä, joka ensin osuu käteen.

Yleensä on kuitenkin parasta tehdä valinta sen mukaan, mikä tuottaa lukijalle vähiten vai­keuk­sia. Ei ole tärkeää olla oikeassa, vaan tärkeää on, että lukija ymmärtää tekstin oikein eikä häiriinny sellaisesta, mitä pitää kielivirheenä.

Lukija on asiakas

Lukija on ikään kuin tekstin asiakas, vaikka hän muutoin olisi esimerkiksi esimiehen, alaisen, virkaveljen, tavarantoimittajan tai muun asemassa. Kirjoittajan pitää ikään kuin pystyä myy­mään tekstinsä ja sen sisältämä asia lukijalle. Ja asiakas on aina oikeassa.

Jos esimerkiksi olen asiakkaana kirjoittamassa valitusta yrityksen tuotteesta, niin kir­joit­ta­mi­se­ni tarkoituksen kannalta osat vaihtuvat. Yritys tai sen valituksia käsittelevä työn­teki­jä on minun asiakkaani, jonka huomion haluan saada osakseni ja jonka haluan tekevän jotain. Minun kannattaa siksi kirjoittaa sellaista kieltä, jota vastaanottaja haluaa lukea. Asiallinen kielenkäyttö, selkeä ilmaisu ja tarkat toivomukset tai vaatimukset ovat toden­näköi­ses­ti asialleni eduksi. Yrityksen kannalta on syytä suhtautua huonosti kirjoi­tet­tuun­kin pa­laut­tee­seen asiallisesti, mutta minun ei kannata luottaa sellaiseen suh­tau­tu­miseen.

Valituskirjelmässä ei ole kovin olennaista kirjoittaa tarkasti normien mukaisesti. Riittää, että vältetään karkeimmat virheet. Sen sijaan jos ”asiakkaani” on esimerkiksi työryhmä, jolle teen ehdotuksen sen kannanotoksi, on yleensä aiheellista viimeistellä itse ehdotus erittäin hyvin ja sen perustelut ja saatekirjelmäkin hyvin.

Ratkaisevaa ei ole, mitä normit sanovat, vaan se, mikä on lukijalle ymmärrettävää ja mitä hän pitää oikeana. Lukijan kanssa ei kannata ruveta riitelemään, vaikka olisi oikeassa. Jos kirjoitan sanomalehteen bronkiitista, on ihan minun syyni, ettei suurin osa lukijoista ym­mär­rä asiaa. Minun on turha vedota siihen, että ”bronkiitti” kuuluu viralliseen tauti­luoki­tuk­seen ja esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa. Jos taas kirjoitan lääke­tieteen ammatti­lai­sil­le, voi ”bronkiitti” olla parempi sana kuin suurelle yleisölle paljon tutumpi ”keuhko­putken­tulehdus”. Kyse ei ole vain lyhyydestä, vaan siitä, että lääkärit ovat tottuneet omaan ammattikieleensä.

Mitä laajemmalle ja kirjavammalle lukijakunnalle kirjoitetaan, sitä enemmän kannattaa tavoitella hyväksyttävyyttä pikemminkin kuin oikeellisuutta. Tärkeää ei edes ole se, mitä useimmat pitävät oikeimpana kielenkäyttönä, vaan se, minkä mahdollisimman moni vielä hyväksyy. Toisaalta jos kirjoitetaan vain yhdelle ihmiselle tai pienelle, yhtenäiselle ryhmälle, kannattaa ottaa lähtökohdaksi vastaanottajien käsitykset oikeasta kielestä sikäli, kuin ne tunnetaan.

Lukijakunnan arviointi

Lukijan käsitykset ovat ensisijainen oikeakielisyyden mitta, mutta mistä voi tietää lukijoiden käsitykset? Usein emme edes tiedä, ketkä ovat lukijoita. On myös hyvä varautua siihen, että teksti saattaa joutua muidenkin käsiin kuin niiden, joita varten se on kirjoitettu. Siksi epä­sel­vis­sä tilanteissa kannattaa asettaa kielen yleiset normit tarkoitetun lukijakunnan kä­si­tys­ten edelle.

Kirjoittajilla on yleensä taipumus olettaa lukijakunta todellista yhtenäisemmäksi. Usein lukijoiden joukko on hyvinkin rajattu, kuten työpaikan tiimi, jossa kaikki ovat saman alan asiantuntijoita. Silti heidän välillään on lukemattomia eroja. Joku on ehkä saanut koulutuk­sen­sa 25 vuotta sitten, toinen aivan äsken, ja koulutuksen sisältö ja painotukset ovat saat­ta­neet olla hyvin erilaiset.

Oikeaa on sellainen kielenkäyttö, jonka lukijat ymmärtävät mahdollisimman hyvin. Tämä ei aina tarkoita sellaista kieltä, jota lukijat itse käyttäisivät. Jos lukijoista 90 % on lääkäreitä, on yleensä parempi kirjoittaa ”keuhkoputkentulehdus” eikä ”bronkiitti”. Lääkärit itse käyt­täi­si­vät todennäköisesti vierasperäistä sanaa, mutta lääkäritkin toki ymmärtävät pi­tem­män, suo­ma­lai­sem­man sanan. Kirjoittaja voi kyllä liittää perään huomautuksen ”(bronkiitti)”​ osoit­taak­seen lääkärilukijoilleen, että tuntee alan termit!

Seuraavassa on lista lukijoiden ominaisuuksista, joiden arviointi voi olla olennaista:

• yleinen koulutustaso (kansakoulu, peruskoulu, lukio tms.)
• ammatillinen koulutus
• työkokemus
• yleinen elämänkokemus
• ikä
• sukupuoli
• arvostukset, arvomaailma
• kielitaito
• lukuharrastukset
• muut harrastukset.

Tärkeää tässä on se, että lista voi auttaa kirjoittajaa hahmottamaan, että lukijat voivat olla monella tapaa erilaisia ja toisessa tilanteessa kuin kirjoittaja. Meillä kaikilla on taipumus ajatella lukijamme samanlaisiksi kuin itse olemme. Saatamme esimerkiksi ottaa tekstiin kielikuvan jalkapalloilun tai teatterin maailmasta, unohtaen, etteivät kaikki harrasta lainkaan jalkapalloa tai teatteria. Silloin kielikuva voi jäädä käsittämättömäksi tai antaa täysin väärän mielikuvan. 

Lukija on hankala

Lukija yleensä tuntee normit huonommin kuin kirjoittaja. Ne ihmiset, jotka kirjoittavat paljon, ovat yleensä paremmin perehtyneitä kielen sääntöihin kuin ne, jotka ovat enimmäkseen vain lukijan asemassa. Aivan erityisesti tämä huomio koskee tilanteita, joissa kirjoittaja itse on tavallista valveutuneempi kieliasioissa, kuten tämän oppaan lukijana varmaankin olet.

Niinpä lukija saattaa nähdä virheitä sielläkin, missä niitä ei ole, koska hän ei tunne kielen­huollon uusimpia kannanottoja. Siksi kirjoittajan kannattaa usein olla vanhoillisempi kuin kielenhuolto, kun on kyse siitä, hyväksytäänkö puhekielenomainen ilmaisu. Jos tekstissä on puhekielisyys, niin lukija luultavasti ymmärtää viestin sisällön, mutta saattaa paheksua kieli­asua.

Toisaalta vanhahtavat tai muuten erikoiset ilmaisut usein ärsyttävät lukijoita. Moni esimerkiksi ihmettelee sanaa ”asemesta” (merkityksessä ’asemasta, sijasta’) ja kenties pitää sitä vir­heel­li­se­nä­kin. Vaikka sana on periaatteessa aivan käypää kieltä, sitä on ehkä paras välttää. Sama koskee vaihtoehtoista sanaa ”asemasta”, koska jotkut haluaisivat korjata sen sanaksi ”asemesta”; Nykysuomen sanakirjan mukaan tällainen korjaus olisi oikein, vaikka nykyinen kielenhuolto hyväksyy molemmat vaihtoehdot. Ongelma ratkeaa käyttämällä sanaa ”sijasta”.

Lukijalla on usein Mielipiteitä, varmoja vakaumuksia kieliasioista. Jos lukijan mielestä ”vasta” on oikein ja ”vihta” väärin, niin tekstin kirjoittajan pitäisi ajatella, että niin on, sanoivat yleiset normit mitä tahansa. (Yleiskielessä toki molemmat sanat ovat sallittuja.) Tämä ei toisaalta ole niin olennaista kuin voisi luulla, koska käytännössä yleensä emme voi tuntea lukijoiden mielipiteitä kovin tarkoin. Mutta jos kirjoitetaan yhdelle tai muutamalle ihmisille, tilanne on toinen. Jos tiedetään, että lukijan mielestä ”vihta” on väärin ja hän on tästä vielä erikseen huomauttanut, ei tietenkään pidä ärsyttää käyttämällä vääräksi julistettua sanaa,

Lukija arvioi tekstiä aina myös yksityiskohtien mukaan. Useinkaan tämä ei ole tietoista, vaan lukijalle vain syntyy yleinen mielikuva, johon kieliasun yksityiskohdatkin vaikuttavat. Mikä tahansa lukijalle tärkeä kielen yksityiskohta voi nousta viestinnän esteeksi, vaikka se olisi tekstin kokonaisuudessa epäolennainen. Siksi kirjoittajan kannattaa pysyä lestissään. Jos hän käyttää termiä, kielikuvaa tai merkintää, jota hän ei hallitse, osa lukijoista toden­näköi­ses­ti huomaa, että jotain on pielessä.

Vanhoillisuus on hyväksi

Turhien riskien välttämisestä seuraa myös vanhoillisuusperiaate. Jos kirjoittaja joutuu kysymään, onko jokin ilmaisutapa sallittu, niin paras vastaus on usein: ehkäpä, mutta älä käytä sitä, koska kaikki lukijasi eivät ole vielä kuulleet, että se on hyväksytty.

Monet lukijat ovat oikeakielisyyden kannalla ja paheksuvat jyrkästi todellisia tai ku­vit­te­le­miaan kieli­virheitä. Kielenhuollon kannanotot ovat joskus varsin epä­johdon­mukai­sia, ja ne saattavat vuosien varrella muuttua. Lisäksi lukija on usein omaksunut käsityksensä vuosi­kymme­niä sitten opettajalta, joka taas oli oppinut kielen normeja omana opis­kelu­aika­naan. Kielen normien muuttumisesta voi kulua monia vuosikymmeniä, ennen kuin uusi normi on edes yleisesti tunnettu saati hyväksytty. On siis ymmärrettävää, että oikea­kieli­syy­des­tä intoileva lukija näkee virheitä sielläkin, missä virhettä ei ole.

Varovainen kielenkäyttäjä yrittää noudattaa noin 50 vuotta vanhoja normeja, koska huomattava osa lukijoista on vielä niiden kannalla ja uskoo ne oikeiksi. Poikkeuksen muodostavat ne normit, joiden noudattaminen alkaa häiritä useampia ja pahemmin kuin niiden rikkominen.

Esimerkiksi ilmaisutyyppiä ”tuli tehtyä” pidettiin aiemmin hylättävänä, vaikka se on aina ollut yleinen monissa murteissa. Se on jo 1970-luvulla hyväksytty ilmaisun ”tuli tehdyksi” rinnalle vaihtoehdoksi. Sen sijaan ilmaisu­tyyppi ”alkaa tekemään” hyväksyttiin vasta vuonna 2014.

Aina ei ongelmien välttäminen tietenkään onnistu. Jos on tarve mainita eteläinen naapuri­maamme, on käytettävä sanaa ”Viro” tai ”Eesti”, vaikka kumpaakin osa ihmisistä pitää vää­rä­nä tai ainakin huonompana kuin toista. Kumpi on oikein? Kysymys on ehkä huonosti ase­tet­tu. Aiheeseen liittyy jopa suuria intohimoja, ja esimerkiksi nimeä ”Viro” on väitetty milloin neuvostovastaiseksi, milloin neuvostohenkiseksi! Voi olla parempi kysyä, kumpi aiheuttaa pienempiä ongelmia. Jos esimerkiksi ollaan kirjoittamassa artikkelia johonkin lehteen, niin lehden aiemmista numeroista ehkä selviää, kumpaa nimeä siinä on tapana käyttää.

Vasta, jos ei ole selvää vastausta kysymykseen, kumpi on lukijoille sopivampi, voi nou­dat­taa yleisiä normeja. Normin mukainen sana tai muoto on perusteltavissa silloin, kun kielen­käyt­tö nostattaa kritiikkiä. Esimerkkitapauksessa normiksi sopii silloin kielitoimiston kanta, joka asettaa etusijalle nimen ”Viro”. Sitä käytetään myös mm. EU:n hallinnon tekstien suomen­kieli­sis­sä versioissa.

Riskien vähentäminen

Riskianalyysi: haittaako virhe?

Seuraavia arviointiperusteita voi soveltaa, kun harkitaan oikeakielisyyden merkitystä kus­sa­kin tilanteessa. Niitä voi käyttää jopa yksittäistä kysymystä ratkaistaessa. Tässä kysy­tään, mitä vahinkoa tai vaaraa kielivirhe voi aiheuttaa. Riskit ovat tärkeys­järjes­tyk­ses­sä. Kol­me ensim­mäis­tä ovat yleensä tärkeimmät, ja ne ovat olennaisia kaikissa teksteissä.

1. Ymmärretäänkö teksti väärin? Jos lukija ymmärtää tekstin erinomaisen sujuvasti, hän saattaa silti ymmärtää sen täysin väärin. Kielenhuollon merkitys tältä osin on lähinnä se, että kielen selkeydellä voidaan hiukan vähentää väärinkäsitysten mahdollisuuksia. Erityisesti monitulkintaiset ilmaisut ovat vaarallisia, koska lukija voi luulla ymmär­tä­vän­sä hyvin, mitä tarkoitetaan.
2. Eikö tekstiä ymmärretä lainkaan? Jos virkkeessä on selvä rakennevirhe, on mah­dol­lis­ta, että lukija ei kerta kaikkiaan pysty jäsentämään sitä, siis ei onnistu luke­maan sitä edes muodoltaan mielekkäänä virkkeenä. Tavallisempaa on, että tekstissä on vaikeita sanoja ja monimutkaisia rakenteita, jotka estävät ymmärtämisen. Tähän ei tarvita ehdotonta käsit­tä­mät­tö­myyt­tä. Riittää, että lukija jättää lukemisen kesken.
3. Loukkaako teksti? Joskus sanatkin loukkaavat, vaikka ei ole tarkoitus (”neekeri”, ”mustalainen”). Mutta lievemmin voi lukijaa loukata se, että hän kokee tekstin hyvin hutiloidusti kirjoitetuksi, sillä viimeistely koetaan lukijaa kunnioittavaksi. Myös virheet lukijalle olennaisissa asioissa voivat loukata, esimerkiksi nimen tai tittelin kirjoittaminen väärin.
4. Ärsyttääkö teksti lukijaa? Jokainen virhe, jonka lukija havaitsee (tai on havait­se­vi­naan), häiritsee lukemista ainakin hiukan. Myös ne virheet, joita lukija ei tietoisesti huomaa, voivat häiritä. Esimerkiksi sekä panna-verbin käyttö että sen välttely (”laittaa tuulemaan”) häiritsee osaa lukijoista.
5. Onko teksti vaikeaa lukea? Esimerkiksi teksti jossa ei ole erotettu sivulauseita pilkulla on hiukan vaikeaa lukea etenkin jos sivulauseita on upotettu päälauseiden sisään. Enimmäkseen luettavuus kuitenkin riippuu tyylistä, ei virheistä. Esimerkiksi hyvin pitkien sanojen, sivistyssanojen ja lyhenteiden runsas käyttö ei sinänsä ole kielivirhe, mutta se huonontaa luettavuutta paljon.
6. Eikö teksti houkuta lukemaan? Hyvä teksti houkuttelee lukijaa tarjoamalla hänelle kiinnostavaa asiaa heti viestin alussa ja jokaisen kappaleen alussa, ydinvirkkeissä. Myös eloisat sanonnat lisäävät houkutusta. Oikeakielisyydellä on suhteellisen pieni merkitys varsinaisena houkuttimena, mutta sen karkea rikkominen vähentää tekstin houkut­te­le­vuut­takin.
7. Eikö teksti lumoa lukijaa? Kun lukija on houkuteltu lukemaan, pitää lupaukset täyttää, ja mieluiten pitäisi lukija lumota tekstin sisällöllä ja muodolla. Tämä on vielä suurem­mas­sa määrin muun kuin oikeakielisyyden asia. Mutta kuten hälyääni tai outo haju voi pilata romanttisen tunnelman tai esteettisen elämyksen, kielivirheet voivat särkeä huolellisesti luodun lumouksen.

Useimmat kielenoppaissa käsitellyt säännöt ovat sellaisia, että niiden rikkomisen aiheuttamat riskit ovat melkoisen pieniä tämän luokituksen mukaan. Yleensä kyse on enintään ärsyt­tä­vyy­des­tä (kohta 4) ja lievästä lukemisen vaikeutumisesta (kohta 5). Niissäkin yksittäisillä vir­heil­lä on vain pieni merkitys, sillä ongelmia syntyy yleensä vasta, kun kieliasu on suuressa määrin sääntöjen vastainen.

Mikä tekstissä ärsyttää?

Osa ihmisistä kertoo innokkaasti, mikä heitä ärsyttää tai jopa loukkaa muiden kielenkäytöstä. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa, missä määrin he edustavat laajempaa näkemystä ja miten tärkeää kielen ärsyttävyys ylipäänsä on ihmisille.

Toisaalta voidaan lähteä siitä, että äänekkäällä vähemmistölläkin on merkitystä eikä sitä kannata turhaan ärsyttää. Viestintä saattaa ajautua aivan sivuraiteille, jos tekstistä esitetyt huomautukset keskittyvät kieliasuun – tai viesteihin, joissa paheksutaan viestejä, joissa pa­hek­su­taan kieliasua jne.

Pro gradu -työssä Ärsyttävä kieli tarkasteltiin kymmentä laajaa Ilta-Sanomien verkko­sivuil­la vuosina 2001–2006 käytyä keskustelua. Sen tulosten yleistettävyys on heikko ja metodit ovat epätarkan kuvailevia ja luokittelevia, mutta siitä voi­daan kuitenkin päätellä, että ainakin seuraavat kielenkäytön piirteet ärsyttävät joi­ta­kin ihmisiä (ja jotkin niistä epäi­le­mät­tä monia ja paljon):

• Morfologiaa ja syntaksia (muoto- ja lauseopillista)
  • possessiivisuffiksien puuttuminen, esim. hänen auto
  • väärä taivutus, kuten viini : viintä, Thaimaa : Thaimaaseen
  • ketä-muodon käyttö nominatiivina, esim. Ketä soitti?
  • ”sä-passiivi” eli sanan sä käyttö merkityksessä ’kuka tahansa’ tai puhujaan itseensä viittaamassa
  • väärä verbinmuoto teitittelyssä, esim. olette olleet (yhdelle puhuttaessa).
• Semantiikkaa (merkitystä koskevaa)
  • keli ’sää’ (alkujaan vain ’säästä riippuva kulkukelpoisuus’)
  • reivata ’muuttaa suuntaa’ (alkuperäinen merkitys: ’pienentää purjeita’),
  • selkeä ’selvä’
  • vääräksi koettu merkityksen laajeneminen tippua ’pudota’ (esim. rekka tippui sillalta)
  • ”matemaattisesti vääräksi” koettu (vaikka yleiskielen mukainen) merkitys, esim. kaksi kertaa suurempi ’kaksi kertaa niin suuri kuin’
  • merkitysten sekoittuminen, esim. pakastin ∼ pakaste ∼ pakkanen (kuten panna pakasteeseen tai panna pakkaseen ’panna pakastimeen’)
  • kiertoilmaukset, esim. laittaa ja pistää sanan panna tilalla tai -rajoitteinen-loppuiset sanat
  • vääräksi koettu kuvaannollisuus, kuten siunata ’hyväksyä’.
• Pragmatiikkaa ja muuta kielen käyttöön liittyvää
  • sana ”väärän ihmisen” käyttämänä, esim. ihana miehen sanomana
  • naisten luokittelu kielen avulla rouviksi ja neideiksi
  • etunimien käyttö kielteisesti kuvailevina, esim. Urpo ’tyhmä’
  • teitittelyn ja sinuttelun sekoittaminen
  • konditionaalin epäselväksi koettu käyttö, esim. ottaisinko tuollaisen (pyyntö vai ääneen miettimistä?).
• Sanasto
  • rasittaviksi koetut muoti-ilmaukset, kuten aikuisten oikeesti, allekirjoittanut, haastava, henkilökohtainen, hulppea, ihan oikeesti, itse asiassa, kohu-, kokonaisvaltainen, käytännössä, laatuaika, loppupeleissä, loppuviimeksi, lähtökohtaisesti, ongelmatiikka, periaatteessa, pitkällä tähtäimellä, pitkässä juoksussa, puitteissa, pääsääntöisesti, salarakas, selkeä, seksikäs, suorittaa, tavallaan, tyyliin, täsmä-, viitekehys, ulkoistaa ja öky-.
  • turhiksi koetut sanat puheenvuoron alussa, kuten eli(kkä), no ja siis
  • turhiksi koetut sanat lausuman sisällä, kuten niinku ja tuota noin
  • aloitusfraasit, kuten minä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä että, olen antanut itselleni kertoa, pakko kysyä, nythän on niin että, ollakseni rehellinen, rehellisesti sanottuna
  • lopetusfraasit, kuten että sellainen tapaus
  • kiroilu.

Yllä oleva luokitus on gradussa esitetty, ja esimerkitkin on poimittu siitä; selityksiä on lisätty. Teitittelyn muotovirhe on gradussa luokiteltu pragmatiikaksi, mutta se on muoto-opillinen asia. Tästä on jätetty pois luokka ”Prosodiaa ja fonetiikkaa”, koska se koskee vain puhuttua kieltä.

Riskien vähentämisen keinoja

Tässä oletetaan, että kirjoittaja on jo havainnut jonkin kielivirheen tai epäilee ilmaisua vir­heel­li­sek­si. Aiheena on, miten virheen aiheuttamia riskejä voidaan vähentää. Pääpaino on edel­lä esitetyn riski­analyysi­luokituksen kolmella ensimmäisellä kohdalla: teksti ymmärretään väärin, teks­tiä ei ymmärretä tai teksti loukkaa lukijaa.

Usein kannattaa yksinkertaisesti sanoa asia toisin, siis valita toisenlainen kielellinen ilmaisu. Tämä on monesti hyvä ratkaisu silloinkin, kun kirjoittaja vain epäilee, onko ensin mieleen tullut tai tekstissä jo oleva ilmaisu virheellinen. Ensinnäkin veisi aikaa tarkistaa, onko alkuperäinen ilmaisu virheellinen. Toiseksi vaikka se olisi kielen sääntöjen mukainen, se voi olla monien lukijoiden mielestä virheellinen.

Esimerkissä on korjattava teksti sulkeissa ja sitten ehdotus korjatuksi tekstiksi.

Etenkin jos ongelmana on ilmaisun mahdollinen moniselitteisyys, selitysten lisääminen on usein tarpeellista. Yleensä ei pitäisi jättää kielelliseen rakenteeseen moniselitteisyyttä, mutta sen sijaan sanojen ja lyhenteiden selittäminen on usein tarpeen. Vaativassa asia­teks­tis­sä on usein pakko käyttää sellaisia termejä, joista tiedetään, että lukijat voivat ymmärtää ne väärin. Silloin on syytä lisätä selitys, ja sopiva paikka voi olla esimerkiksi heti sen en­sim­mäi­sen käyttökerran jälkeen. Seuraavassa esimerkissä on tekstiä tätä varten muokattu kat­kai­se­mal­la virke.

Ilmaisun tarkistaminen sääntöjen mukaiseksi on tietysti myös yksi vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin usein annetaan ymmärtää. Tässä oppaassa on kuvailtu erilaisia virallisia ja vähemmän virallisia tietolähteitä, joista on apua, mutta näiden ohjeiden avullakin on tarkistaminen usein työlästä.

Kirjojen hakemistot ja verkossa olevien aineistojen hakutoiminnot voivat johtaa nopeas­ti­kin tiedon lähteille, mutta sopivien hakusanojen valitseminen saattaa olla työlästä. Esi­mer­kik­si sanan ja lyhenteen merkityksen tai kirjoitusasun tarkistaminen on suhteellisen helppoa. Mutta mikä sopisi hakusanaksi, kun mietitään, onko ”voitanee” vai ”voitaneen” oikea kirjoitusasu? Kysehän ei ole voida-sanasta vaan yleisestä taivutusongelmasta. Asiaa auttaa, jos kirjoittaja tuntee kieliopin termit ja osaa valita hakusanoiksi ”passiivi” ja ”potentiaali”.

Kieliopin käsitteiden kertaamisestakin saattaa siis olla käytännön hyötyä. Tähän sopii esimerkiksi sivusto Suomen kielen rakenne – Pedagogisen kieliopin perusteita.

Normeihin turvautuminen

Erilaiset normit antavat kirjoittajalle turvaa. Ensinnäkin ne yleensä perustuvat kunnolliseen harkintaan ja eri vaihtoehtojen punnitsemiseen. Norminmukainen kirjoitusasu on siksi yleen­sä parempi kuin se, johon kirjoittaja nopeasti mietittyään päättyy. Toiseksi normi ta­val­laan turvaa selustan: jos ilmaisuasi arvostellaan kielellisesti virheelliseksi, voit vedota siihen, että olet noudattanut kielen normeja. Arvostelija ei ehkä silti hyväksy ilmaisua, mutta hän ei voi pitää sinua huolimattomana tai välinpitämättömänä.

Kuten edellä on kuvailtu, normit voivat olla ristiriidassa keskenään. Yleensä ne kuitenkin ovat samoilla linjoilla. Kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvataan sanastotason ongel­mien ratkaisemista. Muihin kielenkäytön pulmiin löytyy tietoa etenkin Kielikello-leh­des­tä tai sen verkkoversiosta sekä kielenoppaista.

Lisäksi voidaan usein ottaa huomioon EU:n tekstinlaadinnan ohjeet vaikka ne onkin laadittu ensi sijassa EU:n hallinnon tekstintuotantoa varten ja vaikka ne saattavat yksityis­kohdis­sa poiketa kansallisista tai kansainvälisistä normeista.

Tyylilajin ja vaatimustason valinta

Millaisia tyylilajeja on?

Sana ”tyyli” voi tarkoittaa täysin henkilö­kohtaista tapaa toimia, mutta myös yleisempää toi­min­ta­tapaa. Voimme puhua esimerkiksi jonkun hiihtotyylistä, mutta myös hiihdon pe­rin­tei­ses­tä tyylistä vastakohtana luistelutyylille. Samoin kielen tyyleistä puhuttaessa voi­daan tar­koit­taa omintakeista, persoonallista ilmaisutapaa tai kielellisen ilmaisun yleistä lajia.

Mainittu ero on olennainen siksi, että tyylilajin huomioon ottaminen ei merkitse per­soo­nal­li­sen tyylin hävittämistä. Kaikkia tyylilajeja, myös asiatyyliä, voi käyttää omin­takei­sel­la tavalla. Eri asia on, että asiatyylin luonteeseen kuuluu hillitty ilmaisu, joten siinä henkilö­koh­tai­set tyylit vaihtelevat vähemmän kuin esimerkiksi runoudessa.

Aiemmin tyylin peruslajeina pidettiin arki­tyyliä, asiatyyliä ja juhlatyyliä. Käy­tän­nös­sä juhla­tyyli on käynyt harvinaiseksi, ja arki- ja asiatyyli ovat sekoittuneet toisiinsa ja toisaalta muuttuneet monivivahteisiksi. Lisäksi kauno­kirjal­li­suu­del­la on omat tyyli­lajinsa.

Käytännössä asiateksteillä voidaan sanoa olevan eräänlainen perustyylilaji, josta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä asiatyyli. Asiatekstien muut lajit voidaan kuvata sen pohjalta, suhteessa siihen. Asiatyyli kohtaa meidät kaikkialla – sanomalehdissä, tietokirjoissa, asia­pitoisilla Internet-sivuilla jne. Sitä voi tyypillisimmillään luonnehtia seuraavanlaiseksi:

• yleensä kahden tai kolmen lauseen mittaisia virkkeitä, välillä pitempiä
• melko yksinkertainen kielellinen rakenne
• rauhallisesti etenevä asioiden esittäminen
• ei juurikaan huudahduksia eikä katkonaisia lauseita
• lukijan suoraa puhuttelemista vältetään, ellei itse asia sitä vaadi
• sanavaraston perustana yleisesti tunnetut sanat
• ei murteellisuuksia eikä puhekielisyyksiä, ei varsinkaan karkeuksia.

Asiatyyli on yleensä turvallisin tyylilajin valinta. Erityisesti tämä koskee tilannetta, jossa lukijakunta on laaja tai tuntematon. Mutta lukijakunnan ja asian mukaan voi käyttää asiatyylistä osittain poikkeavaa tyyliä: yksinkertaisen käyttökielen tyyliä, arkista tyyliä, tuttavallista tyyliä, virallista tyyliä, jopa juhlavaa tyyliä.

Esimerkiksi lehteen kirjoitettaessa on yleensä parasta noudattaa samantapaista tyyliä kuin kyseisessä lehdessä yleensäkin. Tyyli on suuressa määrin jäljittelyä. Toisaalta lievät poikkeamat siitä, millainen tyyli on tapana joissakin yhteyksissä, eivät yleensä häiritse. Tyyliä ei yleensä erikseen opetella, vaan se opitaan ohimennen, kun luetaan tyylin mukaisia tekstejä.

Tyylirikko on selvä poikkeama tekstin yleisestä tyylistä taikka sellaisesta tyylistä, jota jossakin yhteydessä yleisesti odotetaan. Tyypillinen esimerkki on arkinen sana, kuten ”pärjätä”, tavallisessa asiatyylissä. Toinen esimerkki on vanhan­aikaisen kirja­kielen ilmaisu ”on saapuva” tavallisessa tai arkisessa tyylissä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos sana arveluttaa, se luultavasti ei sovi tyyliin. Lähes aina löytyy asiatyylinen vaihtoehto. Kokematon kirjoittaja tekee usein sen virheen, että kirjoittaa tyyliltään ”epäilyttävän” sanan lainaus­merkkeihin. Jos sana on tyyliin sopimaton ilman lainaus­merkkejä, niin lainaus­merkkien käyttö vain korostaa sen sopimattomuutta. Jos se taas ei ole sopimaton, lainaus­merkit herättävät ihmetystä.

Tyylirikko voi olla harkittu tehokeino, mutta useimmiten se on tahaton virhe. Sen hai­tal­li­suus riippuu paljolti siitä, millaisen asian keskellä ja missä tyylilajissa ollaan. Tämänkin takia asiatyyli on yleensä turvallinen vaihtoehto, koska siinä lievät tyylirikot eivät häiritse kovin paljoa. Sen sijaan viralliseksi, vakavaksi ja jopa yleväksi tarkoitetussa tyylissä on osattava välttää arkisia sanoja ja sanakäänteitä.

Tyyliin kompastelua

Jos asiatekstissä yritetään sanoa asiat liian hienosti, ei tyylirikko sinänsä ole kovin vakava. Mutta varsin usein myös tehdään kielivirheitä, kun yritetään käyttää liian hienoa tyyliä.

Lauseenvastikkeet ovat varmaankin tyypillisin kompastuskivi. Erittäin usein lauseenvastike on muodoltaan virheellinen tai merkitykseltään väärä, monesti molempia. Lauseen­vas­tik­kei­ta käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Arkisessa käyttökielessä, kuten uutisissa ja lyhyissä tiedotteissa, lauseenvastikkeita ei ole syytä käyttää juuri koskaan. Mitä pitemmäksi lauseenvastike muodostuisi, sitä suurempi syy on vaihtaa se sivulauseeksi. Usein se pitää korvata päälauseella, kuten edellä olevassa esi­mer­kis­sä, jossa alkuperäinen lause on suorastaan virheellinen. Ilmaisu ”Pekan tullessa kol­man­nek­si” tarkoittaisi ’kun Pekka tuli kolmanneksi’, ja siitähän ei ole kyse, koska Pekan voit­to ei ole saman­aikainen kuin Matin tulo kolmantena maaliin.

Alkuperäisessä lauseessa sana ”rajoittamalla” on kieliopin mukaan predikaatin ”eivät joisi” määrite, joka kertoo tekemisen tavan. Tämän mukainen tulkinta on tässä tapauksessa jär­je­tön. Mutta tällainen virhe voi johtaa tilanteeseen, jossa kieliopin mukainen tulkinta ei ole il­mei­sen mieletön, mutta ei myöskään se, mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi lause ”Aukioloaikoja ra­joit­ta­mal­la ravintolat päätyisivät vaikeuksiin” tarkoittaisi itse asiassa ’Jos ravintolat ra­joit­tai­si­vat aukioloaikoja, ne päätyisivät vaikeuksiin’. Kun käytetään sivulauseita, ajatus saa­daan var­mem­min oikeaksi ja myös helpommin ymmärrettäväksi. Edellä on myös toinen korjaus­vaihto­ehto, joka sopisi esimerkiksi otsikoksi.

Kielikuvat ontuvat usein kuin osuuskaupan hevonen, ja lisäksi niitä usein kirjoitetaan vää­rin. Kielikuvista sanotaan sinänsä aiheellisesti, että ne tekevät kielen havainnolliseksi ja elä­väk­si. Mutta kielikuva voi kangistua pelkäksi sanonnaksi, jolloin se on melko harmiton, mutta myös tehoton tyylikeinona. Esimerkiksi sana ”pattitilanne” on alkujaan ollut kielikuva, koska se viitannut šakkipelin tilanteeseen, pattiin, joka on sääntöjen mukaan tasapeli. Sana on kui­ten­kin ruvennut tarkoittamaan ratkaisematonta, jumittunutta tilannetta, siis aivan eri asiaa. Sel­lais­ta sattuu, mutta olennaista on, että sana ei voi enää toimia kielikuvana kenel­lekään.

Taivutusmuodoilla yritetään joskus tavoitella korkealentoista tyyliä. Esimerkiksi niin sa­not­tu­ja refleksiivisen taivutuksen muotoja, kuten ”loihe” (varsinaisesti ’loi itsensä’) ja ”heit­ti­he” ’heittäytyi’, ei käytetä yleis­kielessä, joten saatetaan ajatella, että niillä tehdään teks­tis­tä erityisen hienoa. Yleensä kuitenkin sekä muoto että merkitys on pielessä, ja vaikka ne oli­si­vat oikein, lukijat eivät niitä ymmärrä. Tällaiset muodot kuuluvat vain murteella kirjoitettuihin teksteihin.

Murteellisuudet voivat sopia kaunokirjallisuuteen esityksen ja henkilö­hah­mo­jen elä­vöit­tä­mi­sek­si ja paikallis­värin tuomiseen. Asiatyyliin ne eivät yleensä kuulu. Harva käyt­tää­kään murre­ilmauksia tahallaan, mutta niitä voi lipsahtaa tekstiin siksi, että niitä ei huomata mur­teel­li­suuk­sik­si. Esimerkiksi sana ”tavan” merkityksessä ’tavallinen’ on hyvin yleinen monissa kielimuodoissa. Se kuitenkin hämmentää usein niitä, joiden omaan murteeseen se ei kuulu; he jäävät ihmettelemään, mitä esimerkiksi ”tavan ihminen” oikein tarkoittaa.

Asiatyylin perussäännöksi sopii: Kun alkaa epäilyttää, on parempi kirjoittaa siten kuin sanoisi. Tämä ei tarkoita arkisen puhekielen kirjoittamista, vaan sitä, että asian esit­tä­mi­sen tapa on samanlainen kuin puheessa. Sanat ja muodot kannattaa yleensä kirjoittaa kirja­kielen mukaisiksi, mutta virkkeiden rakenteen pitäisi olla suhteellisen lähellä sujuvaa puhe­kieltä. Ei kai kukaan aloittaisi palaverissa puheenvuoroaan näin: ”Epäonnistuttuamme pyr­ki­myk­sis­sä saavuttaa suurempi markkinaosuus teen eh­do­tuk­sen – –”. Oireellista on, että äidin­kie­le­nään suomea puhuvakin voi alkaa epäillä objektivirhettä: pitäisikö kirjoittaa ”suu­rem­man markkina­osuuden”? Pikemminkin sanoisimme: ”No ku me ei oo onnistuttu saa­vut­taan isom­paa markkinaosuutta, niin mä ehdotan – –”. Kirja­kieli­ses­sä asussa se kelpaa kieleltään melkein minne vain: ”Koska emme ole onnistuneet saavuttamaan suurempaa markkina­osuut­ta, ehdotan – –”.

Pulmatilanteiden kiertäminen

Mitä tehdä, kun kaikki on väärin?

Tämä pieni virke aiheutti eräällä keskustelufoorumilla syytöksen pilkkuvirheestä:

Sääntöjen mukaan pilkku on oikein. Yleisten sääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuuluu pilkku, koska se aloittaa sivulauseen (seuraa ilmaisu, jossa on predikaatti, tässä ”on tullut”). Mutta sääntö on epämääräisesti muotoiltu. Siihen sisältyy ohje, jonka mukaan pilkun voi jättää pois, jos kuin-sana viittaa edeltävään sanaan. Tässä sen voi ajatella viittaavan enemmän-sanaan.

Yleinen kielitaju ei hyväksy kiinteän ilmaisun ”enemmän kuin” rikkomista pilkulla. Eihän pilkun kohdalla tällöin olisi edes mahdollista tauon paikkaa.

Vaikeuksien välttämisen periaate on: Kun kumpi tahansa kahdesta vaihtoehdosta ärsyttää osaa ihmisistä, valitaan jokin kolmas tapa, usein lauserakenteen muuttaminen.

Esimerkkitapauksessa ei vaikeuden välttäminen ehkä ole tarpeen. Voisimme hyvin käyttää alkuperäistä ilmaisua ilman pilkkua. Mutta periaate on tärkeä. Jos joutuu kysymään, miten jokin sana tai ilmaisu pitää kirjoittaa, kannattaa ensin harkita, miten sen voi kiertää. Vaikka löytäisit oikean ilmaisun, se usein on monien lukijoiden mielestä väärä.

Vaikeuksien välttely

Jos kirjoittaja joutuu kysymään, miten ilmaisu kirjoitetaan, niin lukija joutuu kysymään, mitä se tarkoittaa. Tämä väite on tietysti kärjistetty. Mutta ne kieliasiat, joita kirjoittaja pysähtyy selvittelemään, eivät yleensä ole selviä lukijoillekaan. Siksi kirjoittajan kannattaa pikemminkin yrittää väistää ongelma kuin etsiä siihen oikea ratkaisu.

Ei ole tärkeää olla oikeassa kieliasioissa. Tärkeää on kirjoittaa niin, että se ei ole lukijoiden mielestä väärin, ainakaan kovin väärin, ja että viesti menee perille.

Ongelmien välttely on viisasta, ei pelkurimaista. Monet kielenkäytön ongelmista ovat tekemällä tehtyjä, ja niitä on hyväkin väistellä. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasu on usein horjuva, ja käyttämällä oikeaa muotoa (esimerkiksi ”hierarkkinen”) saa usein osan lukijoista ihmettelemään, koska he ovat tottuneet virheelliseen muotoon (esimerkiksi ”hierarkinen”). Tällaisen tilanteen voi usein väistää käyttämällä omaperäistä sanaa (esi­mer­kik­si ”monitasoinen”), jonka kirjoitusasu on yleensä ongelmaton.

Jos kirjoittaja kysyy mielessään ”Saako sanoa – –?”, on yleensä parempi sanoa asia toisin, olipa virallisen kielen­huollon kanta mikä tahansa. Kun kysytään, onko jokin ilmaus hy­väk­syt­tä­vä, on taustalla yleensä se, että sitä joissakin piireissä pidetään hylättävänä. Ei tar­vit­se miet­tiä eikä selvitellä, onko ”alkaa tekemään” jo hyväksytty. ”Alkaa tehdä” ei häiritse ketään.

Vastaavasti kysymykseen ”Miten lyhennetään – –?” paras vastaus on yleensä se, ettei pidä lyhentää lainkaan. Näin vältetään paitsi kysymys lyhenteen kirjoitusasusta myös se, että ly­hen­teet ovat erittäin usein monitulkintaisia tai käsittämättömiä osalle lukijoista.

Vaikeuksien välttelyä ei kuitenkaan pidä viedä äärimmäisyyksiin. Jos kysymme, pitääkö kirjoittaa ”alkuaan” vai ”alkujaan”, päädymme ehkä siihen, että molemmat ovat hyväksyttäviä ja tarkoittavat samaa, mutta ”alkujaan” on selvästi tavallisempi yleiskielessä, ”alkuaan” taas on yleisempi kielen­huollon teksteissä. Voisi tuntua siltä, että kolmas vaihtoehto, ”alun perin”, kiertää ongelman. Se on kuitenkin toisella tavalla ongelmallinen, koska suositusten vastainen yhteen kir­joit­ta­mi­nen, ”alunperin”, on varsin tavallista ja siten monen lukijan mielestä oikein. Liiaksi ei siis pidä uppoutua vaikeuksien välttelyyn. Pikkuasioissa voi hyvin toimia niin, että käytetään kielenhuollon suosittamaa asua, ellei se tunnu selvästi yleisen käytännön vastaiselta. Keskenään yhtä hyväksyttävistä asuista voi valita sen, joka ensin tuli mieleen.

Vaikeita normeja

Miten sana ”yhdessätoista” kirjoitetaan numeroita käyttäen? Oikea vastaus on ”11:ssä”. Tämä on hiukan hankalaa, koska sekä kirjoittajan että lukijan pitää oikeastaan tehdä muoto-opil­li­nen eli morfologinen analyysi: sana jaetaan osiin ”yhde|ssä|toista” ja tästä sitten poi­mi­taan pääte ”ssä”.

Entä ”yhdennessätoista”? Vastaus on ”11:nnessä” ja siis vielä hankalampi. Sanan ”yh­den­nes­sä­tois­ta­kaan” kirjoittaminen numeroin onkin sitten jo asia, jossa sääntöjen sovel­ta­mi­nen on hankalaa. Muodollisesti oikein on ”11:nnessäkaan”. Mutta tämä on jo aika mieletöntä. Jos lukija ei ihmettele sitä, hän ei ole hereillä. Hereillä oleva lukija taas joutuu keskeyttämään lukemisensa kieliopillista askartelua varten, jotta täysin ymmärtäisi, mistä on kyse.

Järjestyslukujen taivutus on itsessään hankalaa. Numeroin kirjoitettuina ne ovat useim­mil­le ylivoimaisia taivuttaa. Vastaavista syistä kannattaa välttää lyhenteiden ja outojen sanojen taivutusta. Usein voidaan kirjoittaa ilmaisu sanoin eikä lyhennettä tai numeroita käyttäen. Yleensä on myös mahdollista muotoilla virke toisella tavalla niin, että ilmaisu saadaan perus­muotoon.

Kun ongelmaa ei voi kiertää

Aina ei ongelman kiertäminen tietenkään ole mahdollista. Silloin herää kysymys, mitä normia sovelletaan. Jos kirjoittajan on pakko valita esimerkiksi kahdesta sanasta toinen, vaikka kum­pi­kin on jonkun mielestä väärä, on harkittava, mitä lukijoiden enemmistö ajattelee. Myös kannan­otto­jen voimakkuus voi olla merkitsevä.

Vaikka kielikysymyksestä olisi olemassa jokin selvä sääntö, voi olla, että vallitseva käy­tän­tö ei ole säännön mukainen. Etenkin, kun kirjoittaja etsii apua kielikysymykseen, joka ei koske hänen erikoisalaansa, on syytä suhtautua kriittisesti hakuteoksiinkin. Useinkin jonkin alan termistön on tehnyt sanastotyöryhmä, jolla on omat ideansa, ehkä puhdas­kielisyys­tavoit­teen­sa­kin. Internetin hakuvälineillä löytyy usein suuntaa antavaa tietoa siitä, onko jokin sana todella käytössä vai onko se vain sanastoissa.

Normaalia on se, mitä tekstin kohderyhmä pitää normaalina. Vaikka ilmaisut olisivatkin lukijoille ymmärrettäviä, niistä osa voidaan kokea oudoiksi ja asiaankuulumattomiksi. Esimerkiksi arkisen yleispuhekielen sanat (kuten ”meinata”) ovat useimmille hyvin tuttuja, mutta sopivatko ne kirjoitettuun tekstiin?

Epäselvissä tilanteissa viralliset säännöt kuitenkin tuovat turvaa. Jos kieliongelmaan ei ole selvää ratkaisua, niin normia noudattava voi ainakin perustella valintansa järkevän nä­köi­ses­ti. Termistöasioissa voi suoraan viitata sanastoon, jota on käytetty. Ainakin se voi vakuuttaa lukijan siitä, että tekstin outoudet eivät johdu hutiloinnista.

Oikoluku auttaa

Oikoluvun käsite

Oikoluvulla tarkoitetaan nykyisin kielen­tarkistusta eli tekstin kieliasun tarkistamista. Kirjapainoalalla sillä on kuitenkin yleensä toinen, vanhempi merkitys: painovedoksen tarkistaminen siinä olevien ladonta­virheiden korjaamiseksi,

Kielenhuoltajat suosittelevat sanan ”oikoluku” tilalle sanaa ”oikaisuluku” tai sanaa ”korjausluku”. Vaikka ”oikoluku” onkin oikeastaan epälooginen nimitys, se on käytännössä kätevä sekä yleisesti ymmärretty ja käytetty. Julkaisualalla ”oikoluku” siis tarkoittaa oikovedoksen tarkistamista, jossa tutkitaan, onko käsikirjoitus ladottu oikein, eikä tarkoitus ole puuttua kieliasuun. Nykyisin sellaisessa oikoluvussa tarkistetaan, ettei tekstistä ole pudonnut mitään pois ja ettei muutakaan erikoista ole tapahtunut, esimerkiksi että käytetyt erikoismerkit ja tehokeinot näkyvät oikein. Lisäksi pitäisi tarkistaa tekstin rivitys, lähinnä huomata väärät tavutukset.

Oikoluvun luonne vaihtelee suuresti. Se saattaa olla pelkkää oikeakielisyyden tarkistamista eli sen tarkistamista, että sanojen asu, lauserakenteet, välimerkkien käyttö yms. noudattavat kielen sääntöjä. Tässä merkityksessä oikoluku-sanaa käytetään tässä kirjassa.

Usein oikolukuun kuitenkin liittyy myös tyylikysymyksiin ja ymmärrettävyyteen, esityksen rakenteeseen, asioiden toistamiseen ja moniin muihin seikkoihin puuttumista. Saatetaanpa oikoluvuksi kutsua sellaistakin tarkistamista, joka koskee myös asiasisältöä, ehkä jopa ensi­sijai­ses­ti sitä.

Oikoluku-sanan merkityksen kirjavuuteen on syynsä. Usein on käytännöllistä tehdä monia erityyppisiä tarkastuksia samalla kertaa. On myös vaikea rajata, mikä on oikeakielisyyttä, mikä tyyliä, mikä taas ymmärrettävyyttä.

Oikoluvun tarve

Oikoluvun tarve syntyy ennen muuta siitä, että ihmiset tekevät virheitä myös kirjoittaessaan ja muokatessaan tekstiä. Kieliasun virheitä syntyy vahingossa näppäilyvirheinä ja huoli­mat­tomuus­virhei­nä, mutta myös siksi, että kirjoittaja ei tunne jotain kielen normia tai soveltaa sitä väärin.

Huolelliselle kirjoittajalle voi syntyä harhakäsitys oman tekstin virheettömyydestä siksi, että hän huomaa omia virheitään ja korjaa niitä jo kirjoittamisen aikana. Kuitenkin moni virhe jää huomaamatta. Lukiessaan ihminen tiedostamattaan korjaa tekstin virheitä, tai oikeammin sanottuna hän hahmottaa hiukan väärin kirjoitetun sanan oikein edes tajuamatta, että siinä on virhe. Joku muu lukija saattaa hyvin huomata virheen, ehkä ärsyyntyäkin sitä, äärimmillään jopa ymmärtää asian väärin.

Oikoluvun tarpeesta voi usein vakuuttua helposti tarkistamalla omaa tekstiään oiko­luku­ohjelmalla.

Oikoluvun tavat

Oikolukua voi tehdä kirjoittaja itse, joku muu tai tietokoneohjelma. Nämä tavat voivat täydentää toisiaan.

Yleensä kannattaa aloittaa oikolukuohjelman käytöllä. Ohjelmat ovat paljon tarkempia huomaamaan sanojen kirjoitusvirheitä kuin ihmiset, ja ne myös toimivat tehokkaammin. Erityisesti jos käytetään palkattua kielentarkastajaa, on tärkeää antaa hänelle teksti, joka on jo tarkistettu oikolukuohjelmalla.

Usein kirjoittajalla ei ole mahdollisuutta saada ketään muuta tarkistamaan tekstiä. Tällöin on yleensä eduksi, jos hän voi pitää ainakin muutaman päivän tauon ennen viimeistä tar­kis­tus­ta, joka sisältää oikoluvun – sen jälkeen, kun viimeiset asiatarkistukset on tehty ja oikolukuohjelmaa on käytetty.

Oikolukuohjelmat

Oikolukuohjelma voi olla itsenäinen ohjelma tai toisen ohjelman (kuten tekstin­käsittely- tai sähkö­posti­ohjelman) osa. Se voi olla myös verkon kautta käytettävä niin, että sitä voi käyt­tä­jän kannalta kutsua pikemmin palveluksi kuin ohjelmaksi.

Oikolukuohjelmia on monia erilaisia, ja niiden tekemät tarkistukset vaihtelevat suuresti. Oikeinkirjoituksen tarkistamisen lisäksi ohjelmat saattavat tarkistaa välimerkkien käyttöä, merkintätapoja ja jopa lauserakenteiden oikeellisuutta jossain määrin. Vaihtelun takia voi olla eduksi tarkistaa teksti useallakin ohjelmalla.

Tärkeitä oikoluvun apuvälineitä ovat:

• Wordin oikolukutoiminnot. Niitä käsitellään erikseen kohdassa Wordin oikoluku ja kieli­asetukset. Uusimmissa Wordin versioissa toiminto on nimellä Microsoft-kirjoitus­avustaja (Microsoft Editor), ja se on saatavilla myös laajennuksena Edge- ja Chrome-selaimiin (vaatii Microsoft-tilin, kehittyneet piirteet myös Office 365:n tilauksen).
• Voikko-ohjelma, joka on kehitetty suomenkielisen tekstin oikolukuun. Sen voi asentaa toimimaan mm. LibreOffice- ja OpenOffice-ohjelmassa. (Aiemmin sen sai toimimaan myös eräissä sähkö­posti­ohjelmissa ja web-selaimissa.)
• Oikofix, joka on web-pohjainen palvelu ja tarkistaa lähinnä sanojen oikein­kirjoituksen, mutta myös joitakin kieli­oppi­asioita. Se perustuu suomen kielen osalta Voikkoon, ja palvelun aiemman, suppeamman version nimi olikin Webvoikko. Oikofixillä voi tarkistaa myös englanninkielistä tekstiä. Oletus­kielenä on suomen yleiskieli, jolloin oikoluku tunnistaa tieteellistä sanastoa melko suppeasti. Tämän takia on syytä tarvittaessa valita kieli­valikos­ta vaihto­ehto ”suomi + luonnontieteet ja lääketiede”.

Edellä mainitut oikolukuohjelmat ovat varsin kehittyneitä, ja useimmissa kirjoit­tamis­tilan­teis­sa ainakin jokin niistä on käytettävissä. Harvoin on hyvää syytä olla käyttämättä jotakin niistä.

Lisäksi on sekä osittain vielä kehittyneempiä, osittain melko alkeellisia oiko­luku­ohjel­mia. Esi­mer­kik­si Google Docsin tekemä kielen­tarkistus on niin heikkoa, että sitä ei yleensä kannata käyt­tää. Se hälyttää monista aivan normaaleista sanoista, ja toisaalta se ei huomaa läheskään kaikkia kirjoitus­virheitä. Se ehdottaa myös aivan oikein kirjoitettujen yhdys­sanojen hajottamista, jopa sanan kaksoisaaltoviiva hajottamista sanoiksi kaksois aaltoviiva.

Myös ChatGPT-tekoäly­ohjelmaa voi käyttää kielen­tarkistukseen. Sille voi esittää esi­mer­kik­si seuraavan­laisen pyynnön: ”Korjaa seuraava suomenkielinen teksti niin, että merkitset muutokset lihavoinnilla ja kerrot tekstin jälkeen korjausten perustelut:” Sen jälkeen annetaan tarkastettava teksti, jonka pitää olla melko lyhyt, muutamia kappaleita. ChatGPT ei suinkaan havaitse kaikkia virheitä, ja se voi tehdä myös vääriä korjauksia. Se ei aina seuraa sille annettuja ohjeita, mutta sille voi huomautella sen virheistä, jolloin se yleensä tekee uuden ehdotuksen. Sitä voi myös pyytää yksin­kertaistamaan ja yleis­tajuistamaan tekstiä.

Joissakin sähköpostiohjelmissa on oikolukutoiminto. Jos käyttämässäsi ohjelmassa ei ole ja jos kieliasu on tärkeä, voit kirjoittaa tekstin ohjelmalla, jossa on mahdollisimman hyvä oiko­luku, ja sitten leikata ja liimata sen toiseen ohjelmaan.

Kirjoitusmerkit

Välimerkkien tärkeys

Yleistä välimerkeistä

Tässä luvussa käsitellään aluksi välilyöntien käyttöä, sitten pilkkusääntöjä ja muita väli­merkki­sääntö­jä. Sen jälkeen tarkastellaan hiukan laajempia kysymyksiä, joissa kuitenkin yksittäisillä merkeillä on merkittävä osuus: lainausten, luetelmien ja lukujen kir­joit­ta­mi­nen sekä epäsuotavien rivinvaihtojen estäminen. Lopuksi kuvataan erikoismerkkien kir­joit­ta­mis­ta ja käyttöä.

Välimerkit ovat oikeakielisyyden keskeinen osa-alue, yleensä liiankin keskeinen. Usein ajatellaan, että tekstin viimeistely on ”pilkkujen panemista paikoilleen”, vaikka sen pitäisi olla enimmäkseen aivan muuta. Mutta koska hyvin monet kirjoittajat kokevat väli­merk­kien käy­tön ongelmaksi, sitä käsitellään tässä oppaassa varsin yksityiskohtaisesti.

Välimerkkien käytön oikeellisuus on oireellista: niiden huoliteltu käyttö tulkitaan osoi­tuk­sek­si siitä, että teksti on muutoinkin huoliteltua. Huolellisuus taas voidaan muun ohessa nähdä merkiksi siitä, että kirjoittaja pitää sekä tekstiään että lukijoitaan arvossa.

Huolellisuuteen pyrittäessä kiinnitetään huomiota jopa siihen, onko pilkku kursivoitu vai ei. Vaikka niin ei yleensä tehdäkään, on esimerkiksi sulkeiden tai kysymysmerkin kursivointi joskus olennaista. Ks. kohtaa Tehosteet ja välimerkit.

Jotkin välimerkkisäännöt ovat melko mielivaltaisia. Sääntöjen perustana on kyllä jonkin­lai­nen johdonmukaisuus, mutta siitä poiketaan ulkoasusyistä. Esimerkiksi lainausten yh­tey­des­sä on poikkeussääntöjä, joiden mukaan välimerkkejä jätetään pois eräissä ta­pauk­sis­sa, ja taustalla on useinkin halu välttää monien peräkkäisten välimerkkien esiin­ty­mistä.

Lukijalle tärkeintä on jaksotus

Välimerkkien käytössä tärkeintä on, että ne auttavat lukijaa hahmottamaan tekstin rakennetta:

• Pisteet auttavat hahmottamaan, miten teksti jakautuu virkkeisiin. Piste antaa myös lukijalle luvan vetää henkeä, sananmukaisesti tai kuvaannollisestikin.
• Kysymysmerkit ja huutomerkit tekevät saman kuin pisteet, mutta lisäksi ne nostavat kysymykset esille ja korostavat huudahduksia.
• Pilkkujen tärkein tehtävä on auttaa näkemään virkkeiden rakenne. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä pitempiä virkkeet ovat.
• Sulkeet ja ajatusviivat katkovat ajatuksia. Joskus niilläkin on käyttönsä.
• Lainausmerkeillä ennen muuta osoitetaan, että jokin osa tekstistä on suoraa lainausta eli sitaattia.
• Muita välimerkkejä kannattaa käyttää vain varovaisesti ja huolellisesti.

Milloin välimerkillä on itsenäistä merkitystä?

Välimerkeillä on harvoin itsenäistä merkitystä. Teksti on pääosassa, ja välimerkit auttavat tekstin lukemista ja ymmärtämistä. Suomen kielessä esimerkiksi kysymys eroaa lause­raken­teel­taan toteamuksesta, joten kysymysmerkki on mukana vain tekemässä selväksi jo ensi vilkaisulla, että virke on kysymys.

Pilkku merkityksen muuttajana

Usein esitetään esimerkkejä siitä, miten välimerkki voi muuttaa virkkeen merkityksen. Ta­val­lisin lienee tarina armonanomukseen saadusta vastauksesta ”Armoa ei Siperiaan”, joka voi­daan lukea ”Armoa, ei Siperiaan” tai ”Armoa ei, Siperiaan”.

Pilkulla voi olla hyvinkin vahva vaikutus todellisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi se, onko sanan määritteiden välissä pilkku, voi ratkaisevasti vaikuttaa merkitykseen. Eri asia on, että tällaiset hienoudet jäävät monilta lukijoilta huomaamatta.

Mutta jos virkkeen merkitys on pilkkujen varassa, se on heikoissa kantimissa. Silloin on parempi muotoilla teksti uudestaan. Seuraavassa esimerkissä on ensin kaksi tekstiä, joissa pilkutus muuttaa merkityksen. Sitten on asiat esitetty toisella, selvemmällä tavalla. Tällöin huolimattomastikin lukeva saa oikean käsityksen siitä, mitä tapahtui.

Muut välimerkit merkityksen muuttajina

Virkkeen lopettavan välimerkin valinnalla voidaan joissakin tilanteissa tehdä ero totea­muk­sen, huudahduksen, kysymyksen ym. välillä. Kielikello 2/2006 esittää tästä kohdassa Virkkeen päättö­välimerkit esi­merkki­kokoel­man, joka on omalla tavallaan havain­nol­lis­ta­va, mutta voi antaa väärän kuvan siitä, miten järkevää väli­merkeillä pelaaminen on:

Esimerkeistä kaksi ensimmäistä tarkoittavat samaa asiaa eri sävyissä. Kysymyksen muo­dos­ta­mi­nen lisäämällä pelkkä kysymysmerkki loppuun on sen sijaan kyseenalaista ja suomen kieleen huonosti istuvaa. Ironian tavoittelu lainausmerkeillä on usein aika epä­onnis­tu­nut­ta. Ellipsi (pistekolmikko) taas osoittaa, että esitys jää kesken, mutta lukijan päätel­tä­väk­si tai arvattavaksi jää, miksi.

Lyhyempiä virkkeitä, vähemmän pulmia

Suurin osa välimerkkien käytön ongelmista johtuu siitä, että virkkeet ovat liian pitkiä. Siksi tärkein välimerkki on piste. Pitkä virke kannattaa jakaa kahtia, koska se yleensä sisältää kaksi eri asiaa. Tuloksena on lyhyem­piä virkkeitä, joihin on helpompi panna pilkut pai­koil­leen. Sitä paitsi lyhyissä virkkeissä eivät pilkkuvirheetkään paljoa haittaa.

Usein virkettä voi lyhentää muutenkin kuin jakamalla. Kenties sivulause voidaan kor­va­ta lyhyemmällä ilmaisulla tai jopa jättää pois. Seuraavassa esimerkissä on ensin pitkä virke, sitten sama asia sanottuna suoremmin, jolloin pilkkuongelmia on vähemmän. Kyse ei ole vain pituudesta, vaan enemmänkin rakenteen mutkikkuudesta. Mutkikkuuden aiheuttaa usein se, että virke aloitetaan käsitteellisellä substantiivilla, kuten ”syy”.

Välilyönnit

Ennen väli­merk­ke­jä tässä tarkastellaan lyhyes­ti väli­lyön­tien käyttöä. Syynä on etenkin se, että väli­merk­kien käytön sään­nöt ottavat myös kantaa siihen, tu­lee­ko väli­mer­kin eteen tai jäl­keen väli­lyönti.

Välilyönnit ja välit

Sana välilyönti tai lyhyesti väli (eng­lan­nik­si space) tarkoittaa suppeassa merkityksessä erityistä merkkiä, joka saa aikaan tyhjän välin. Tätä ns. tavallista välilyöntiä käytetään etenkin sanojen välissä. Kirjoitus­koneella tai tietokoneella kirjoitettaessa välilyönti saadaan aikaan leveällä näppäimellä, joka on kirjain­näppäinten alla.

Kielen säännöissä käytetään usein ilmaisua tyhjä väli eikä välilyönti. Osittain tämä johtuu siitä, että halutaan kiinnittää huomiota itse asiaan, kuten sanojen erottamiseen tyhjillä väleillä, eikä merkkiin tai näppäimeen, joilla välit saadaan aikaan. Lisäksi välilyönti usein mielletään ”venymättömäksi” tyhjäksi väliksi, kun taas tyhjät välit voivat olla erilevyisiä esimerkiksi palstan tasaamiseksi. Tässä oppaassa kyseisiä ilmaisuja kuitenkin käytetään samaa tarkoittavina.

Peräkkäisiä välilyöntejä käytetään joskus tekstin muotoilemiseksi. Tämä on kuitenkin epävarmaa ja vaikeasti hallittavaa. Peräkkäisiä välilyöntejä syntyy usein vahingossa. Verkko­sivuilla (HTML:ssä) peräkkäiset välilyönnit vastaavat yhtä välilyöntiä. Sen sijaan tekstin­käsit­te­lys­sä ja ladonnassa ne usein vaikuttavat ulkoasuun, yleensä kielteisesti: sanojen välit ovat epätasaisia. Esimerkiksi MS Word -ohjelman oikolukutoiminto havaitsee peräk­käi­set välilyönnit, jolloin ne on helppo korjata.

Sanaa välilyöntimerkki käytetään myös laajemmassa merkityksessä. Silloin se tarkoittaa tavallisen välilyönnin lisäksi myös erilaisia muita merkkejä, joilla tuotetaan tyhjää tilaa. Joitakin niistä käsitellään tarkemmin seuraavassa. Hiukan laajempi kuvaus aiheesta on sivulla Unicode spaces.

Tekstin ladonnassa voidaan yleensä jakaa teksti eri riveille tavallisen välilyönnin kohdalta. Toisin sanoen välilyönti voi korvautua rivinvaihdolla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä koske kaikkia muita välilyöntimerkkejä kuin tavallista välilyöntiä.

Sitova välilyönti

Sitova välilyönti (lyhyemmin sitova väli) eli yhdistävä välilyönti on erityinen merkki, joka tarkoittaa sellaista tyhjää väliä, jonka kohdalta tekstin jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Se siis toimii kuten taval­li­nen välilyönti, mutta yhdistää eli sitoo toisiinsa ne sanat tai muut ilmaisut, joiden välis­sä se on, niin etteivät nämä ilmaisut joudu eri riveille.

Esimerkiksi ilmaisussa ”10 €” on syytä käyttää sitovaa välilyöntiä. Olisi ikävännäköistä ja jopa standardin vastaista, jos €-merkki joutuisi uuden rivin alkuun. Sama koskee numeroin kirjoitettuja isoja lukuja, kuten 1 000 000. Kohdassa Sanojen ”sitominen yhteen” kuvataan eräitä muitakin tilanteita, joissa sitovaa väli­lyöntiä voi olla aiheellista käyttää.

Ellei ole vaaraa eri riveille jakautumisesta, voidaan sitovan välilyönnin sijasta käyttää tavallista välilyöntiä.

Sitovan välilyönnin englanninkielinen nimi on no-break space. Suomen kielessä käy­te­tään joskus myös nimityksiä katkeamaton väli­lyön­ti ja kova välilyönti. Esiintyy myös nimi­tyk­siä, joissa välilyönti-sanan tilalla on väli-sana.

Esimerkiksi Microsoft Word -ohjelmassa sitova välilyönti saadaan aikaan näppäilyllä CtrlShift     eli siten, että välilyönti­näppäintä näpäytettäessä pidetään sekä Ctrl-näppäintä että Vaihto- eli Shift-näppäintä (tasonvaihtonäppäintä) alas painettuna.

Nykyisen standardin mukaisessa suomalaisessa moni­kielisessä näppäin­asettelussa sitova välilyönti saadaan aikaan näppäilyllä Alt Gr     eli siten, että välilyönti­näppäintä näpäytettäessä pidetään Alt Gr -näppäintä (väli­lyönti­näppäimen oikealla puolella) alas painettuna.

HTML:ssä voidaan käyttää merkintää   välilyönnin tilalla, esimerkiksi 10 €.

Sitova välilyönti on joissakin ohjelmissa, kuten Wordissa, myös ”venymätön”. Venymättömyys tarkoittaa, että jos ohjelma latoo tekstin tasa­levyiseen palstaan, se pitää sitovat välilyönnit kiinteän­levyisinä, vaikka tarvittaessa venyttää tavallisia väli­lyön­te­jä. Tämä voi olla eduksi, koska usein sitovaa väli­lyön­tiä käytetään kiinteästi yhteen kuuluvien ilmaisujen välissä; on parempi, että esimerkiksi ilmauksen 10 € osien väliin ei tule ylimääräistä tyhjää.

Sitovan välilyönnin käsittely veny­mät­tö­mä­nä oli aiemmin tavallista myös www-selaimissa, mutta niissä se on harvinaistunut.

Luotettavampi tapa estää sanan­välin venyminen on käyttää jäljempänä kuvattavia määrä­levyisiä väli­lyöntejä.

Yleisiä välilyöntisääntöjä

Tässä oppaassa esitetään eräitä ohjeita siitä, milloin välimerkin tai erikoismerkin eteen tai jälkeen jätetään tyhjä väli ja milloin tyhjän välin tulee olla sitova. Sitovan välilyönnin sijasta voidaan kuitenkin käyttää tavallista välilyöntiä, jos jollakin muulla keinolla estetään rivinvaihto välin kohdalta. Keinona voi olla eri­tyis­ten ladontaa ohjaavien koodien käyttö ja jopa tekstin ulkoasun korjaaminen ”käsin” siirtämällä rivinvaihto eri paikkaan.

Yleisesti pätee lisäksi, että jos merkin kummallakin puolella on käytettävä tyhjää väliä, niistä ensimmäisen tulisi olla sitova. Esimerkiksi yhteenlaskun merkkinä käytetyn plussan kum­mal­le­kin puolelle kuuluu välilyönti, ja esimerkiksi ilmaisussa A + B tulisi siis ainakin en­sim­mäi­sen välilyönnin olla sitova. Näin vältetään plusmerkin joutuminen rivin alkuun. Toi­nen­kin välilyönti voi olla sitova, jos se typografisista syistä nähdään hyväksi.

Ellei mainintaa tyhjän välin käytöstä ole, ei tyhjää väliä käytetä tässä käsiteltyjen merkkien ympärillä.

Lisäksi voidaan sitovaa tyhjää väliä käyttää kohdissa, joissa eri riveille jakaminen voisi aiheuttaa oudon tai luettavuutta heikentävän vaikutuksen. Tällaisia tilanteita ovat muun muassa lyhyet, kiinteästi yhteen kuuluvat ilmaisut, kuten ”ISO 9” tai ”sivu 5”, sekä se, että kappaleen lopussa on hyvin lyhyt sana tms., jonka ei haluta jäävän yksinään rivin alkuun ns. orpo­sanak­si. Lisäksi voidaan sitovaa tyhjää väliä käyttää pisteen jäljessä silloin, kun piste ei lopeta virkettä, esimerkiksi ilmaisussa ”ym. asiat”.

Lisätietoja sitovan tyhjän välin (etenkin sitovan välilyönnin) käytöstä on kohdassa Sanojen ”sitominen yhteen”.

Määrälevyiset välilyönnit

Määrä­levyiset välilyönnit ovat merkkejä, jotka vastaavat välilyöntiä tai (kapean sitovan välin tapauksessa) sitovaa väli­lyöntiä, mutta joilla on suhteellisen tarkkaan määritelty kiinteä leveys. Seuraava taulukko esittää niistä tavallisimmat ja lisäksi niihin rinnastuvan levey­det­tö­män (nollan­levyisen) välin.

Määrälevyisiä välilyöntimerkkejä

koodi	suomeksi	englanniksi	leveys	kuva
U+200B	leveydetön väli	zero-width space	0
U+200A	hieno väli	hair space	noin 1/10…1/16 em
U+2009	ohut väli	thin space	1/5 em tai 1/6 em
U+202F	kapea sitova väli	narrow no-break space	1/5 em
U+205F	keskileveä matem. väli	medium mathematical space	4/18 em
U+2005	neljännesväli	four-per-em space	1/4 em
U+2007	numeroväli	figure space	numeron leveys
U+2002	en-väli (puolikas)	en space	1/2 em
U+2003	em-väli (neliö)	em space	1 em

Yksikkö em tarkoittaa fontin kokoa, joka on fontin suunnitteluun liittyvä käsite. Se vastaa hyvin karkeasti sanottuna noin kahden kirjaimen keski­määräistä leveyttä. Vaikka sen nimi alkujaan johtuu M-kirjaimesta, sillä ei ole mitään mää­ri­tel­tyä suhdetta tämän tai minkään muunkaan kirjaimen ulottuvuuksiin.

Määrälevyisiä välilyöntejä käytetään melko harvoin, sillä nykyisin välistys hoidetaan yleensä muilla tavoilla. Niitä voidaan kuitenkin käyttää estämään välin venyminen (ja kutistuminen) silloin, kun ohjelma esittää tekstin tasatussa palstassa. Tavallinen väli­lyönti voi silloin venyä, mutta neljännes­väli ei; neljännes­väli on suunnilleen tavallisen väli­lyönnin levyinen.

Määrälevyisten välilyöntien kirjoittamista tietokoneella käsitellään kohdassa Merkkien välistys.

Määrälevyisyyden suhteellisuus

Edellä olevan taulukon tiedot hienon välin, ohuen välin ja kapean sitovan välin leveydestä ovat vain suuntaa antavia. Niiden määrälevyisyys on vain sitä, että niillä on kussakin fontissa oma leveytensä, joka yleensä poikkeaa tavallisen väli­lyönnin leveydestä. Esimerkiksi Adoben ohjeiston mukaan hienon välin leveys on vain 1/24 em ja ohuen välin 1/8 em. Toisaalta tällaiset julkaisuohjelmien käsitteet eivät välttämättä vastaa mitään tiettyjä merkkejä, vaan ne viittaavat välistyksen säätöön, ja niiden leveydet voivat riippua ohjelman asetuksista.

Tavallisen välilyönnin leveys vaihtelee fontin mukaan ja on keskimäärin noin 1/4 em, mutta voi olla jopa vain 1/5 em tai toisaalta jopa 1/3 em. Sen leveys voi samaa fonttiakin käytettäessä vaihdella, jos taitto- tai muu ohjelma muutoinkin säätää merkkien ja sanojen välistystä esimerkiksi tasa­palstan tuottamiseksi. Sen sijaan muiden väli­lyönti­merkkien leveydet eivät yleensä muutu palstan tasauksessa.

Neljännesväli

Neljännesvälin leveys on määritelmän mukaan neljäs­osa fontin koosta. Sillä on tässä mielessä kiinteä leveys, kun taas tavallisen väli­lyönnin leveys riippuu fontista ja on keski­määrin noin neljäs­osa fontin koosta.

Neljännesvälille ei ole paljoakaan käyttöä. Yksi mahdollinen käytön syy on se edellä mainittu seikka, että useimmissa ohjelmissa neljännes­väli pysyy kiinteän levyisenä myös palstan tasauksessa, kun taas tavallinen välilyönti voi leventyä ja kaventua.

Ohut väli ja ohuke

Yleensä hyödyllisin määrälevyinen väli on ohut väli (thin space), joka on kapeampi kuin tavallinen välilyönti, mutta erottaa sitä edeltävän ja seuraavan merkin vielä aika selvästi toisistaan. Seu­raa­vas­sa on ensimmäisellä rivillä tavallisia välejä, toisella ohuita välejä.

Aiemmin ohut väli ei toiminut verkko­sivuilla kovinkaan hyvin, mutta tilanne on korjaantunut. Jos edellä oleva esimerkki ei näy kunnolla, käytössä on toden­näköisesti vanha tai jotenkin erikoinen selain.

Tavallisen välin ja ohuen välin leveyksien suhde voi vaihdella fontin tai ohjelman mukaan. Unicode-standardin mukaan ohukkeen leveys on ”1/5 em (tai joskus 1/6 em)”, mikä vastaa vajaata puolta yhden kirjaimen keskimääräisestä leveydestä. Käytännössä on paljon vaih­telua.

Ohuesta välistä on käytetty myös nimitystä ohuke, mutta taitto-ohjelmissa se tarkoittaa taitollista käsitettä pikemminkin kuin määrä­levyistä merkkiä. Kun tekstiin lisätään ohuke, se tarkoittaa merkkien välin suurentamista, ja suurennuksen määrä on usein säädettävissä ohjelman asetuksista. Ohut väli merkkinä on tavallaan tämän joustavan typo­grafisen keinon yksin­kertais­tet­tu vastine kirjoitus­merkkinä.

Keskileveä matemaattinen väli

Keskileveä matemaattinen väli U+205F soveltuu matemaattisiin lausekkeisiin sellaisten operaattorien kuin +, − ja × ympärille. (Lausekkeiden välistys on tarkemmin kuvattu e-kirjassa Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.)

Keskileveän matemaattisen välin leveys on Unicode-standardin mukaan 4/18 em eli 0,222... em, joten se on leveämpi kuin ohuke (jonka leveys on enintään 0,2 em), mutta kapeampi kuin tavallinen välilyönti (jonka leveys on keski­määrin noin 0,25 em). Erot eivät siis ole kovin suuria; ne voivat jopa hävitä pyöristysten takia tai siksi, että väli­lyönti­merkkejä ei ole toteutettu standardin mukaisesti. Etenkin leipätekstin tyypillisessä fontti­koossa keskileveä matemaattinen väli on pikseleinä yleensä saman­levyinen kuin tavallinen välilyönti. Seuraavassa esimerkissä fonttina on Noto Serif, jossa eroa on jonkin verran (mutta joka on muista syistä huono matemaattisiin teksteihin).

Erilaiset välit kirjoitussääntöjen kannalta

Kun kielen säännöt vaativat välilyönnin käyttämistä, voiko käyttää mitä tahansa väli­lyönti­merkkiä? Voiko ohuimpia välilyöntejä käyttää tekstin ulkoasun takia silloinkin, kun kielen säännöt eivät vaadi eivätkä edes salli välilyöntiä? Esimerkiksi ilmauksessa f(0) kirjain f osuu yleensä alku­sulkuun, ellei tehdä jotain, kuten lisätä hienoa väliä. f (0), tai ohutta väliä, f (0).

Kielenkäytön ohjeet eivät ota tällaisiin asioihin kantaa. Yksi mahdollinen linja on, että oikein­kirjoituksen kannalta ohut väli ja neljännesväli rinnastetaan tavalliseen välilyöntiin, mutta hienon välin käyttö on vain typografista säätöä, joten sitä voisi käyttää missä tahansa oikein­kirjoitus­säännöistä riippumatta. Koska hieno väli ei useinkaan ole riittävä, voitaisiin kuitenkin ajatella, että myös ohutta väliä saa käyttää vapaasti, kunhan se ei luo mieli­kuvaa sana­välistä.

Ohut väli, hieno väli yms. ovat merkistöstandardien kannalta väli­lyönti­merk­ke­jä, joten niillä in tekstin rivityksessä sama vaikutus kuin välilyönnillä. Täten esimerkiksi ilmaus f (0), jossa alku­sulkeen edellä on hieno väli, voisi jakautua eri riveille, mikä ei ole hyväksyttävää. On siis usein erikseen huolehdittava rivin­vaihtojen estämisestä; ks. Muita sanojen sitomisen keinoja.

Leveydetön väli

Leveydetöntä väliä (U+200B, zero-width space) ei nimestään huolimatta luokitella väli­lyönti­merkiksi. Sitä käytetään rivin­vaihto­vihjeenä eli sallimaan rivinvaihto merkkijonossa, joka muuten olisi jakamaton.

Jos esimerkiksi vinoviivan ympärillä ei ole välilyöntejä, sillä muodostettu ilmaus kuten ”eduskunta/parlamentti” on yleensä jakamaton (ainakin, jos käytetty ohjelma ei tavuta). Tällöin voi olla syytä lisätä vinoviivan jälkeen leveydetön väli.

Kapea sitova väli

Unicode-standardissa on myös kapea sitova väli eli kapea yhdistävä välilyönti U+202F. Se soveltuisi pitkien lukujen kirjoittamiseen ja moniin muihin tilanteisiin paremmin kuin esi­mer­kik­si ohut väli sikäli, että ohut väli ei estä rivinvaihtoa eli sillä erotetut ilmaukset voivat joutua eri riveille.

Toisaalta Unicode-standardin kuvauksen mukaan kapean sitovan välin leveys on sama kuin ohuen välin tai sama kuin neljännesvälin. Käytännössä sen leveys vaihtelee huo­mat­ta­vas­ti enemmän fontista toiseen, ja monissa fonteissa leveys on sama tai lähes sama kuin tavallisen välin ja sitovan välin, jolloin kapean sitoan välin käytöstä ei ole mainittavaa etua. Lisä­tietoja: Kapea sitova väli (NNBSP).

Seu­raa­vas­sa on ensimmäisellä rivillä tavallisia välejä (samanlevyisiä kuin sitova väli), toisella kapeita sitovia välejä.

Pilkku

Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että nii­den sisällä. Pilkun käyttö lai­naus­ten yh­tey­des­sä selostetaan kui­ten­kin koh­das­sa Lainausmerkit.

Pilkun merkitys

Pilkku on merkkinä melko huo­maa­ma­ton, mutta se on tärkein välimerkki pis­teen jälkeen. Piste jakaa esityksen virk­keik­si, kun taas pilkku auttaa hah­mot­ta­maan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla teks­tiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa nä­ke­mään kielellisten rakenteiden rajat.

Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käy­tön säännöt ovat melko mut­kik­kaat, ja nii­den oikea so­vel­ta­mi­nen vaatii lauseiden kieli­opil­lis­ta erit­te­le­mis­tä. Eipä ihme, että kielen­huolto niin usein koe­taan pilkku­säännöiksi ja pilkkujen vii­laa­mi­seksi.

Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiu­kat kuin ennen, vaan sallitaan mo­lem­mat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaa­mielisyys ei kui­ten­kaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyy­lik­kääs­ti. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat van­hoil­li­set käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tark­ko­jen sään­tö­jen mukainen pilkutus.

Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa useinkaan esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 väli­merkki­ohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin van­hoi­hin, lehden 2. numerossa vuonna 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käy­tön oh­jeis­sa on hyvin lyhyet pilkkuohjeet, joissa lähinnä vain viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kieli­kello 3/1995, artikkeli Pilkku). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja se­ka­vas­ti. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa pilkkusäännöt esitetään omana, laajahkona koh­ta­naan.

Tiivistelmä: pilkku lauseiden välillä ja sisällä

Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään sa­maan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilk­ku pois.

Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.

Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:

• Erillinen, irrallinen lisäys, kuten esimerkki tai puhuttelu, erotetaan muusta lauseesta pilkuilla.
  Tulkaa, pojat, syömään!
• Jos lauseessa luetellaan vähintään kolme asiaa, käytetään pilkkua niiden välissä, ei kuitenkaan kahden viimeisen välissä, sillä siinä on ”ja” tai muu sidesana.
  kissa, koira ja hevonen
• Pilkkua käytetään joissakin tapauksissa substantiivin rinnakkaisten määritteiden välissä.
  uusi, punainen automme

Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, auttamassa luettavan tekstin jäsen­tä­mis­tä, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useim­mi­ten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.

Hiukan toisen tyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Pilkku.

Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.

Lauseiden tunnistaminen

Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lau­sei­ta. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esi­mer­kik­si ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi pre­di­kaat­tia, esi­mer­kik­si ”illalla saunoimme ja uimme”, tai useam­pia­kin, esimerkiksi ”Tulin, näin ja voitin”.

Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alle­viivat­tu­na): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pää­sään­nön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.

Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio, kuten ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-​sana ei aloita sivulausetta.

Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:

• Sivulause päälauseen edessä tai jäljessä. Kummassakin tapauksessa lauseiden väliin tulee pilkku. Esimerkkejä: ”Jos voitan lotossa, teen maailmanympärimatkan.” ”Teen maailmanympärimatkan, jos voitan lotossa.”
• Sivulause päälauseen sisällä. Tällöin sivulauseen molemmille puolille kuuluu pilkku. Esimerkki: ”Talo, jonka Jussi rakensi, on kestänyt hyvin.” Tällaisia päälauseen sisään upotettuja sivulauseita kannattaa usein välttää, koska ne tekevät virke­raken­teen ras­kaak­si. Jos niitä käytetään, on pilkkujen käyttö erityisen tärkeää, jotta virke olisi help­po jäsentää.
• Rinnakkaiset päälauseet. Ne erotetaan yleensä pilkulla: ”Ostin eilen uuden tieto­koneen, ja nyt minun pitäisi vielä keksiä sille käyttöä.” Etenkin jos lauseet ovat pitkiä, on pilkulla tärkeä tehtävä. Pilkku auttaa hahmottamaan virkkeen eräänlaisen taitekohdan eli sen, miten virke jakautuu osiin, joista kumpikin esittää oman asiansa, vaikka ne liittyvätkin toisiinsa.

Sivulauseen aloittaa yleensä jokin sana, joka selvästi osoittaa sen sivulauseeksi, kuten ”jos”, ”että” tai ”joka”. Esimerkiksi eräistä yhdentekevyyttä ilmaisevista sivulauseista sellainen sana kuitenkin puuttuu.

Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättö­väli­merkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käy­te­tään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.

Lauseenvastikkeet eivät ole lauseita

Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:

Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole pre­di­kaat­tia. Mui­ta esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suun­ni­tel­mam­me” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suun­ni­tel­mamme”).

Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja pahek­sua­kin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.

Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pil­kul­la sillä perusteella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.

Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seu­raa­vas­sa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-​sivu­lause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.

Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseen­vas­tik­kei­ta, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseen­vas­tik­kei­den sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.

Rinnakkaiset päälauseet

Pilkun käyttö yleissääntönä

Rinnakkaiset päälauseet erotetaan toisistaan yleensä pilkulla.

Yhteisen lauseenjäsenen vaikutus

Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos

• lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen ja lisäksi
• lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, sekä – että, -kä, tai, joko – tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tar­koit­taa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.

Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”[tämä auto] sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen ”tämä auto” aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.

Pilkuttomuutta voidaan perustella sillä, että se osoittaa kiinteää kielellistä yhteyttä. Jälkimmäinen lause (esimerkissä ”sopii perheellenne”) on itsessään vajaa: se vaatii täydennyksekseen lauseenjäsenen, tässä subjektin, edellisestä lauseesta.

Jos ehdot muuten täyttyvät, mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua, mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.

Pilkuttomuuden aiheuttaman ongelman kiertäminen

Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lau­seen­jä­sen­tä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen prono­mi­ni. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.

Useita rinnakkaisia päälauseita

Jos rinnakkaisia päälauseita on kolme tai useampia, on tapana käyttää ja-sanaa (tai muuta rinnastus­konjunktiota) vain viimeisen pää­lauseen edellä. Epä­selvää on ollut, kuuluisiko tällöin ja-sanan edelle pilkku. Yleisten sääntöjen mukaan kuuluisi, mutta toisaalta luetteloissa ja-sana korvaa pilkun (esimerkiksi hevosia, lehmiä ja lampaita).

Nykyisten sääntöjen mukaan pilkkua voi tällaisissa tapauksissa käyttää tai olla käyt­tä­mät­tä. Tämä sanotaan Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Pilkku pää­lausei­den välissä. Siinä sanotaan: ”Mitä pidempiä lauseet ovat, sitä parempi on selvyyden vuoksi suosia [pilkun käyttöä ja-sanan edellä] tai mieluummin jakaa kokonaisuus kahdeksi virkkeeksi.” (Tämä lisättiin vuonna 2023. Aiemmin asiaan ei liene otettu kantaa virallisissa ohjeissa.)

Yleisen käytännön mukainen muotoa ”A, B ja C” (eikä siis ”A, ja B, ja C”) oleva rakenne, missä A, B ja C ovat lauseita, hyväksytään jo Osmo Ikolan ”Nykysuomen käsi­kirjassa” (3. painos 1992) pilkun käytön ohjeissa seuraavassa mielessä: ”jos on peräkkäin vähintään kolme lausetta, käy­te­tään kopulatiivi­konjunk­tio­ta usein vain kahden viimeisen välillä, siis samoin kuin luetteloissa”. Tämä ei suoraan salli pilkun pois jättämistä, mutta viittaa luetteloihin, joissa ja-sanan edellä ei käytetä pilkkua. Toisaalta sen ainoa esi­merk­ki tästä on sellainen, missä lauseilla on yhteinen subjekti, jolloin tilanne on osin toisen­tyyppinen.

Pilkuttomuus tuntuu yleensä luontevammalta luetteloiden käytännön takia, jos lauseet ovat lyhyitä. Pilkku voi kuitenkin helpottaa virkkeen jäsentämistä, jos lauseet ovat pitkiä.

Ohjepankin ohjeessa huomautetaan pitkien virkkeiden ongelmallisuudesta, ja usein onkin parempi jakaa usean pää­lauseen virke erillisiksi virkkeiksi. Tällöin on kuitenkin syytä välttää lyhyiden, toisiinsa sitomattomien virkkeiden aiheuttamaa tyyli­ongelmaa.

Milloin lauseilla on yhteinen lauseenjäsen?

Selviä tapauksia

Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lau­seen­jäsen. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:

Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:

Kuuluuko adverbiaali vain yhteen lauseista?

Seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva adverbiaali ”valitettavasti” voidaan tul­ki­ta joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tul­ki­taan vain ensim­mäi­seen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lau­seil­la ei ole yh­teis­tä lauseenjäsentä. Luonnollisempi tulkinta on, että adverbiaali on yhteinen:

Pronominin viittaus ei riitä

Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä aja­tuk­sel­li­ses­ti sama subjekti, mutta kieli­asussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).

Persoonamuodon ilmaisema persoona yhteisenä jäsenenä

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on il­mais­tu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen verbin 1. tai 2. persoonan muodolla. Seu­raa­va virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa linjaa on muutettu niin, että tällaisissa tapauksissa saa käyttää pilkkua:

Huom. Jos lauseiden verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.

Tunsin itseni virkistyneeksi ja lähdin hyvillä mielin kotiin. ∼
Tunsin itseni virkistyneeksi, ja lähdin hyvillä mielin kotiin.

Ns. passiivimuodot ja yhteiset lauseenjäsenet

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan jopa ns. passiivimuoto (joka on todellisuudessa yksi per­soo­na­muo­dois­ta), kuten tehdään. Nykyisten sääntöjen mukaan toisaalta pilkun käyttö on sallittua. Seuraava esimerkki on Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaasta.

Pilkuttomuutta voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loo­gi­ses­sa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat. Tosin pilkuttomuus ei ehkä häiritse, jos virke on lyhyt. Lisäksi koska ns. passiivin käytön tarkoitus on useinkin sen hämärtäminen, kuka on tekijänä, voidaan tekijäksi usein tulkita jokin yhteisö, virasto tms. Seuraavassa esimerkissä tarkistaja ja ilmoittaja ovat ehkä eri henkilöitä, mutta yhteiseksi tekijäksi voidaan ajatella persoonaton virasto.

Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on usein hyvin aiheellista, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.

Sana yhteisenä lauseenjäsenenä eri rooleissa

Kielenhuollon ohjeissa ei tarkastella tapauksia, joissa sana on kahdelle lauseelle yhteinen, mutta erilaisina lauseen­jäseninä, esimerkiksi yhden lauseen subjekti ja toisen objekti. Tällaisia rakenteita on hyvä välttää, ja yleensä voidaan käyttää toisessa lauseessa sopivaa pronominia, kuten se

Esimerkki on kokonaisuudessan kömpelö, koska verbin­muoto tuhoutui jo sisältää tahallisen tuhoamisen mahdollisuuden. Kieli­toimiston ohje­pankissa on kuitenkin sivulla Lauseilla yhteinen jäsen: Myrsky riehui ja kaatoi puita, filmi tuhoutui tai tuhottiin otsikossakin tällainen kyseen­alainen rakenne. Siinäkin toisaalta viitataan se-sanan käytön mahdollisuuteen.

Sivulause yhteisenä lauseenjäsenenä

Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseen­jäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.

Pilkut sidesanattomissa rinnastuksissa

Pilkku ei yleensä riitä

Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjaus­ohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnan­virralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. (Aiemmin linja oli toinen.) Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännöissä on ensimmäinen edellä mainituista esimerkeistä hiukan muutetussa muodossa. Opas kuitenkin sentään lisää:

Tavallisempaa tällaisissa tapauksissa on kuitenkin käyttää pistettä, puolipistettä tai konjunktiota.

Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.

Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.

Erikoistapauksia, joissa pilkku riittää

Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:

• Virkkeessä on kolme tai useampia päälauseita. Kuten edellisessä kohdassa esitettiin, tällöin vain kahden viimeisen väliin kirjoitetaan pilkun lisäksi sidesana; muut voidaan rinnastaa pelkällä pilkulla. Tätä poikkeusta ei pilkun käytön säännöissä yleensä erikseen mai­ni­ta, mutta se voidaan johtaa yleisistä periaatteista. Menettely tulee yleensä ky­see­seen vain joko hyvin lyhyissä virkkeissä tai raskaan­puoleisessa asiatyylissä.
  Tulin, näin ja voitin.

  Tulin paikalle senaatin käskystä, näin tilanteen vaativan nopeita ja päättäväisiä toimenpiteitä ja voitin vastustajan sotajoukot.
• Päälauseet ovat rakenteeltaan samantyyppiset niin, että rinnakkaisuus ilmenee helposti. Yleensä lauseet ovat tällöin lyhyitä. Virkkeessä saattaa olla esimerkiksi rakenne toi­si­naan – toisinaan, joka toimii sidesanojen tavoin. Heikommin sitoo sellainen keskeisten lauseenosien kuin talvella – kesällä rinnasteisuus. (Edellä huonoksi luonnehditussa Kielikellon esimerkissä kyllä kesäkuussa ja heinäkuussa ovat kyllä rinnasteisia, mutta ne eivät ole kovin painokkaita eivätkä lauseet ole rakenteeltaan samanlaiset.)
  Toisinaan pikkutarkka työ tuntuu mukavalta, toisinaan siinä tuntee itsensä robotiksi.

  Talvella heitä vaivasi kylmä, kesällä kiusana olivat hyttyset.
• Jälkimmäisessä lauseessa on konjunktion tavoin sitova sana tai muu ilmaus edempänä lauseessa, usein toisena sanana. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa, että tällaisia ilmauksia ovat mm. sanat muuten, muutoin, nimittäin, näet, pikemminkin, silti, siksi ja siis sekä liitepartikkelit -han ∼ -hän, -kin, -kaan ∼ -kään ja -pa ∼ -pä. Se esittää seuraavat esimerkit:

  He matkustelivat laajasti Yhdysvalloissa, ennättivätpä he vielä paluumatkalla Havaijillekin.
  Asia on kiireinen, ministeriössä näet valmistellaan uudistusta jo ensi syksyksi.

Samanlaisten lauseiden rinnastus

Joskus myös pelkkä lauseiden samanlaisuus muodostaa perusteen side­sanat­to­mal­le rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virk­keen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausu­mille.

Uusi kieliopas (4. painos, s. 17) korostaa: ”kahden päälauseen rinnastaminen pelkkää pilkkua käyttäen, ilman rinnastus­konjunktiota, käy verraten harvoin”. Se esittää mm. seuraavan esi­mer­kin, johon sen mukaan ei käy pelkkä pilkku, vaan pitäisi lisätä konjunktio vaan tai kor­va­ta pilkku puoli­pisteellä: ”Tulokset eivät yleensä parane väkisin puristamalla, tarvitaan myös taukoja ja riittävästi lepoa.”

”Samantekevyyden” ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) on seuraava erillinen maininta:

Huom. Pilkulla erotetaan myös samantekevyyttä tms. ilmaisevia rakenteita:

Sanot mitä sanot, minä lähden.

Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.

Tällaisten ns. konsessiivisten rakenteiden (ISK § 1143) kirjoitusasu on täysin vakiintunut. Pilkkua käytetään niissä yleisten periaatteiden mukaisesti: on kaksi lausetta, eikä ole mitään erityistä perustetta jättää pilkkua pois.

Maininta lienee otettu selventämään sitä, että tällaiset rakenteet ovat moitteettomia sidesanattomina. Niitä ei siis tarvitse ruveta korjailemaan sidesanallisiksi. Esimerkiksi ”Vaikka sanoisit mitä tahansa, minä lähden” on toki sekin moitteeton, mutta sävyltään toinen kuin ”Sanot mitä sanot, minä lähden”.

Rinnakkaiset sivulauseet

Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rin­nak­kai­set sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.

Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seu­raa­vis­ta side­sanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tieto­kone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:

Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.

Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Pilkkusääntöjä ei kuitenkaan kannata esittää ohjeina siitä, minkä sanojen eteen tulee pilkku, vaan lauseita ja muita rakenteita koskevina ohjeina. Vaikka että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, tähän on useita poikkeuksia. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-​lau­sei­den väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.

Joskus virkkeessä on rinnastettu sivulause ja lausetta pienempi rakenne, kuten yksittäinen sana. Kieliopeissa ei juuri käsitellä tämäntapaisia rakenteita, mutta parasta lienee jättää ne pilkuttamatta, koska mitään selvää pilkutustapaa ei ole.

Esimerkki voi tuntua ongelmalliselta, koska virkkeeseen ”Keitä nuudeleita, kunnes ne ovat pehmenneet” tietenkin kuuluisi pilkku. Saako pilkun jättää pois siksi, että kunnes-lause on ajan ilmaukseen ”14 minuuttia”? Jos näiden rinnasteisten ilmausten järjestys olisi toinen, eikö pilkkua pitäisi käyttää? Tämäntapaiset rinnastukset ovat melko kömpelöitä ja usein merkitykseltään epäselviä. Oikeampi ja ongelmattomampi ohje olisi ”Keitä nuudelit pehmeiksi, noin 15 minuuttia.”

Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rin­nak­kais­ten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.

Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-​lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.

Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enem­män kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia ra­ken­tei­ta niiden raskaslukuisuuden takia.

Mutta- ja vaan-rakenteet

Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja tavallista käyttää pilkkua niiden edessä. Käytännössä yleinen kielitaju vaikuttaisi olevan vanhojen sääntöjen eli pilkun käytön kannalla.

Pilkun käytön ohjeiden koosteessa Kielikellossa 3/1995 (artikkeli Pilkku) esitetään asia näin:

Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutus­peri­aat­teet kuin muihinkin rinnastus­konjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet kou­lus­sa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-​sa­no­jen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mah­dol­li­nen.

Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.

Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet il­mai­se­vat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virk­keen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.

Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyt­tö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.

Lyhyet virkkeet ilman pilkkua

Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää lauseiden väliin muutoin kuu­lu­via pilkkuja pois. Esimerkiksi virk­kees­sä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rin­nas­teis­ta pää­lauset­ta, joten pääsäännön mu­kaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku. Näin lyhyessä virk­kees­sä tuskin kukaan käyttäisi pilkkua. On tavanomaista jättää pilkku pois myös vähän pitemmistä virkkeistä.

Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon ja saattaisivat tuoda siihen painotusta, jota ei haluta.

Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kym­me­nen. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on varsin tiukka, joskaan ei aivan yksiselitteinen rajoitus:

Huom. Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mittaisia), pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä:

Minä otan tämän, ja sinä otat tuon.

Toivon, että tulet ajoissa. ∼ Toivon että tulet ajoissa.

Jos päälauseessa kuitenkin on useampi kuin yksi sana, sivu­lause erotetaan pää­lauseesta pilkulla:

Toivon tosiaankin, että tulet ajoissa.

Jos ”parin kolmen” tulkitaan merkitsevän enintään kolmea, tämä merkitsisi, että pilkun saa jättää pois

• päälauseen ja sivulauseen välistä, jos päälauseessa on 1 sana ja sivulauseessa enintään 3 sanaa (laskematta mukaan konjunktiota, kuten ”ja”)
• kahden päälauseen välistä, jos kummassakin on enintään 3 sanaa.

Ohjeet puhuvat lauseiden välisen pilkun pois jättämisestä, joten niitä lienee tulkittava niin, että muunlaisia pilkkuja ei saa jättää pois virkkeen lyhyyteen vedoten. Esimerkiksi lyhyeenkin ilmaukseen kuuluvat pilkut puhuttelun ympärille.

Kauno­kir­jal­li­suu­des­sa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväk­sy­tym­pää­kin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu ehkä osittain sellaisesta ajatuksesta, että romaanin tai novellin teks­tiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä, vaan pikemminkin eläytyy teks­tin kulkuun.

Pilkun jättäminen pois eräistä yhdistelmistä

Ei pilkkua kahden sidesanan väliin

Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hah­mot­ta­mi­sessa.

Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku asia kuvataan näin:

Jos lauseiden rajalla on kaksi konjunktiota peräkkäin, niiden välissä ei käytetä pilk­kua. Kyseeseen tulevat esimerkiksi sellaiset konjunktioparit kuin ja että, ja kun, ja jos, ja vaikka, että jos, että kun, että vaikka, mutta jos, mutta kun, tai että, tai kun, tai vaikka.

Hän lupasi, että jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästys­korkoa.

Lähdimme matkaan aika myöhään, ja kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää.

Tästä saattaa saada sen käsityksen, että kyseessä olisi poikkeus­sääntö. Pilkuttomuus on kuitenkin yleisten peri­aatteiden mukaista. Esimerkissä jos-sana aloittaa sivulauseen, mutta sen edellä ei ole osaakaan siitä kokonaisuudesta, jonka sivulause se on. Edellä oleva että-sana ei ole osa lausetta, vaan lauseiden välinen konjunktio. Pilkutus on siis sama kuin se olisi virkkeessä ”Jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästys­korkoa.” Ei sii­hen­kään kuulu pilkkua jos-sanan eteen, vaan vain sivulauseen (jos-lauseen) ja sen päälauseen väliin.

Pilkku sellaisissa ilmauksissa kuin ”niin että” ja ”aina kun”

Jos peräkkäin on adverbi, kuten ”niin”, ja jokin sidesana eli konjunktio, niin pilkun käytössä on kolme vaihto­ehtoa:

• Pilkku sijoitetaan sidesanan edelle. Tämä on yleisten sääntöjen mukaista, ja se on varmin valinta epä­selvissä tapauksissa.
  Me nauroimme niin, että mahaan sattui.
• Pilkku sijoitetaan adverbin edelle. Tällöin adverbin ei ajatella kuuluvan edelliseen lauseeseen, vaan adverbin ja sidesanan katsotaan muodostavan yhden ”moni­osaisen konjunktio­ilmauksen”. Seuraavassa esimerkissa sanojen ”niin että” voidaan tulkita yhdessä tarkoittavan samaa kuin ”jotta”.
  Tule sitten ajoissa, niin että ehdimme keskustella ennen kokousta.
• Pilkkua ei käytetä lainkaan. Tämä poikkeaa eniten yleisistä säännöistä, mutta on sallittua muun muassa Kielitoimiston ohjepankin sivun Pilkku moni­osaisissa konjunktio­ilmauk­sis­sa: silloin kun, niin että mukaan. Menettelyä voi ehkä perustella sillä, että puheessa ei ole selvää taukoa, joten pilkun sijoittaminen kumpaan tahansa paikkaan voisi olla lievästi hämmentävää, koska se koettaisiin ajatuksen kat­kai­sevaksi.
  Pilko porkkanat samalla kun minä kuorin perunat.

Ohjeiden mukaan pilkun paikan valinta voi riippua ilmaisun merkityksestä ja pai­no­tuk­ses­ta. Jos esi­mer­kik­si ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiin­teäs­ti yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle. Selvintä on kuitenkin käyttää jotta-sanaa tällaisissa tilanteissa.

Edellä mainittujen lisäksi muita tavallisia adverbin (tai adverbien) ja sidesanan yhdis­tel­miä ovat aina kun, heti kun, niin kauan kuin, samalla kun ja silloin kun. Edellä mainittu ohje sanoo, ilmeisesti kun-loppuisia yhdistelmiä tarkoittaen: ”Lause­raja voidaan osoittaa pilkulla, mutta pilkku ei ole välttämätön”. Esimerkeistä päätellen tämä tarkoittaa, että joko pilkkua ei ole tai se on sanojen välissä, mutta ei ensimmäisen sanan edellä.

Pilkun käyttö konjunktion edellä on yleisten pilkku­sääntöjen mukaista, eikä yleensä ole hyvää syytä jättää sitä pois. Vaikka esimerkiksi sana­pari samalla kun voi hahmottua ikään kuin yhdeksi konjunktioksi, kun aloittaa kuitenkin lauseen.

Kun sidesanana on kuin, sen edellä ei käytetä pilkkua. Sen sijaan pilkku voi joskus tulla sitä edeltävän adverbin edelle, Ks. Adverbin ja kuin-sanan yhdistelmät, kuten ”aivan kuin”.

”Se joka” tms. virkkeen alussa

Sääntöjen mukaan pilkun saa jättää pois sivulauseen edestä, jos virke alkaa se-sanan jonkin muodon ja joka-, mikä- tai että-sanan yhdistelmällä.

Tässä yhteydessä se-sanan muotoihin rinnastetaan sellaiset kuin siellä ja sinne, jotka ovat muodostukseltaan poikkeuksellisia ja käytöltään lähinnä adverbeja. Seuraava asetelma esittää joukon yhdistelmiä, joita sääntö koskee. Se ei ole tyhjentävä.

Sääntö on siis varsin tapauksittainen, kasuistinen. Esimerkiksi yhdistelmää se, millainen tai hän, joka tai kaikki, mikä se ei koske, vaikka ne ovat luonteeltaan aivan vastaavia. Lisäksi sääntö esitetään eri lähteissä eri tavoin. Esimerkiksi Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Pilkku se joka- ja se että ‑ilmauksissa käsittelee vain se-pronominilla alkavia tapauksia, kun taas Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaan vastaava kohta mainitsee myös ”pronomini­kantaiset sanat”, kuten siellä (joka perustuu se-sanaan, mutta ei ole sen taivutus­muoto).

Tämä poikkeussääntö on kuitenkin turha, koska

• se turhaan rikkoo sitä yleistä sääntöä, että lauseen sisällä oleva sivulause erotetaan pilkuilla molemmin puolin
• se on hankala muistaa, joten sitä tulee helposti soveltaneeksi väärin
• se aiheuttaa turhaa vaihtelua, koska pilkun käyttökin on edelleen sallittua.

Virkkeenalkuinen adverbi ja konjunktio

Jos virke alkaa adverbilla (kuten etenkin) ja konjunktiolla (kuten jos), niin sääntöjä muo­dol­li­ses­ti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on ala­ikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyt­tää oudolta ja tuntuu kankealta.

Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kal­lis­tu­van samalle kannalle.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännössä käsitellään etenkin jos -tyyp­pis­ten ra­ken­tei­den pilkuttamista lauseiden välissä. Siitä esitetään, että pilkku tulee usein korostavan sa­nan (kuten etenkin) edelle, mutta ”pilkku on tietysti mahdollinen myös konjunktion edellä”. Esi­mer­keis­tä voidaan päätellä, että pilkku kirjoitetaan jompaankumpaan paikkaan. Virk­keen­al­kuis­ta etenkin jos -ra­ken­net­ta käsitellään vain sivumennen esimerkissä, mutta melko selvästi kantaa ottaen:

Vrt. ei pilkkua: Erityisesti kun työvoimasta on ylitarjontaa, on vammaisten työl­lis­ty­mi­nen vaikeaa.

Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole teh­tä­vää kielessä, vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.

Ajatusviiva ja pilkku

On sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta on loogisempaa käyttää pilkkua ajatusviivasta huolimatta, jos yleiset säännöt sitä vaativat. Tällöin ajatus­viivat ja niiden välissä oleva teksti muodostavat erillisen osuuden, ja virke kirjoitetaan muutoin kuin sitä ei olisi.

Pilkkua ei tarvita kuin-sanan edelle

Vanha sääntö pilkusta sivulauseen edellä

Vanhojen pilkkusääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuului pilkku, jos se aloittaa sivu­lau­seen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön tehtiin kuitenkin eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” ​on sel­lai­nen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.

Edellä kuvatulla linjalla on vielä esimerkiksi Uuden kielioppaan 3. painos (2007). Taustalla on ehkä se, että haluttiin pitää kiinni periaatteesta, jonka mukaan sivulause erotetaan pilkulla. Tämän on kuitenkin arvioitu johtavan usein turhaan ja häiritseväänkin pilkutukseen kuin-sanan edellä. Säännöstö oli tämän takia sekava ja tulkinnan­varainen.

Nykysääntö: ei pilkkua

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yleisohjeena, että kuin-sanan edelle ei tule pilkkua (tähän on lainattu sen esimerkeistä vain ensimmäinen):

Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei.

Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.

Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista ou­dol­ta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat vanhan pilkku­sään­nön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä.

Opas puhuu vertailua ilmaisevista kuin-sanoista, mutta Kielitoimiston sana­kirjan kuvauksen mukaan kuin-sana ilmaisee aina vertailua, paitsi joissakin arki- tai runo­kielisissä ilmauksissa.

Pilkku irrallisen lisäyksen edellä

Pilkku on kuitenkin sallittu ja usein luonteva, jos kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esi­mer­kik­si virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana. Virke olisi kieli­opillisesti täydellinen ilman kyseistä lisäystäkin. Tällöin kuin-sana ei ilmaise tavanomaista vertailua, vaan vastaa sanaparia ikään kuin tms. Aihetta kä­si­tel­lään tarkemmin jäljempänä kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä.

Se, käytetäänkö pilkkua vai ei, voi vaikuttaa ilmaisun sävyyn.

Viimeksi mainitussa esimerkissä ei ole kyse irrallisesta lisästä. Lause ”Hän esiintyi” ei ole mielekäs ilman loppuosaa. Tässä pilkku olisi siis selvä virhe.

Adverbin ja kuin-sanan yhdistelmät, kuten ”aivan kuin”

Sellaisista ilmauksista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Uusi sääntö yksinkertaistaa tilannetta sikäli, ettei enää ole sitä vaihto­ehtoa, että pilkku tulisi kuin-sanan edelle.

Jos aivan kuin -rakenne tai vastaava on ennen päälausetta, käytetään aina pilkkua.

Myös jos järjestys on toinen, pilkku usein auttaa (nopeuttaa) virkkeen hahmottumista.

Näissä tapauksissa pilkun voi myös jättää pois. Tämä saattaa hiukan vaikuttaa virkkeen sävyyn ja painotukseen. Seuraavassa esimerkissä saattaa kehotus ”Lue käyttöohje” saada pilkusta lisää painoa.

Pilkku erottamassa irrallista lisäystä

Erillinen täydennys erotetaan pilkulla

Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Jos lisäys on lauseen kes­kel­lä, sen kummallekin puolelle tulee pilkku.

Irrallinen lisäys on peri­aat­tees­sa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen pe­rus­mer­ki­tys muuttuu. Monet­kin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käy­te­tään usein korostamaan irrallisuutta.

Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:

• puhuttelut ja huudahdukset ja vastaavat
  Tulepa, Pekka, auttamaan tiskaamisessa.

  Huh huh, nyt päästään saunaan.
• selittävät lisäykset (kuten esimerkit), tarkennukset ja välihuomautukset
  Allergiaa aiheuttavat monet ruoka-aineet, esimerkiksi pähkinät.

  Se tapahtui viime kesänä, juuri ennen juhannusta.

  Tapasin hänet, kuten jo kerroin, useita kertoja viime viikolla.
• pääsanansa jäljessä oleva määrite.
  matematiikka, tieteiden kuningatar

Hyvin lyhyistä ilmauksista, kuten ”Hei Pekka”, jätetään pilkku yleisesti pois, mutta tämä ei siis ole sääntöjen mukaista. Sääntö, joka koskee pilkun jättämistä pois lyhyistä virkkeistä, koskee tilanteita, joissa pilkku olisi lauseiden välissä.

Jos selittävän lisäyksen edellä on eli-sana, ei pilkkua yleensä kuitenkaan käytetä. Pilkulla voidaan ehkä hiukan korostaa selityksen irrallisuutta, mutta se ei vaikuta tyylikkäältä.

Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieli­opil­li­sis­ta syistä. Esi­mer­kik­si ilmauksessa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irral­li­sem­pi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis koti­kaupunkini Espoo”. Kuitenkin edellisessä pilkku on välttämätön, jälkimmäisessä taas pilkun käyttö on tyyli- ja painotus­kysymys.

Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.

Kuten-sanan merkityksen vaikutus

Jos kuten-sanan merkitys on ’esimerkiksi’ tai ’muun muassa’, sen katsotaan aloittavan irrallisen lisäyksen, joka erotetaan pilkulla tai pilkuilla.

Jos taas kuten-sanan merkitys on ’niin kuin’ tai ’samoin kuin’, ilmausta ei tulkita irralliseksi lisäykseksi, vaan lause­yhteyteen kuuluvaksi. Tällöin pilkkua ei yleensä käytetä.

Pilkun käytöllä voi ehkä kuitenkin osoittaa korostusta ja painotusta: ”Hänen esityksensä oli pitkästyttävä, kuten aina” esittäisi kahtena asiana, että esitys oli pitkästyttävä ja että kyseinen esiintyjä on aina pitkästyttävä. On kuitenkin tulkinnan­varaista, onko tällainen pilkutus sään­tö­jen mukaista; Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Konjunktiot: kuten ei mainitse tällaista mah­dol­li­suutta.

Yleisten sääntöjen mukaisesti käytetään pilkkua silloin, kun kuten-sana aloittaa sivu­lauseen eli ilmauksen, jossa on predikaatti.

Kuten-sanaa käytetään yleisesti myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”tapahtumat kuten häät”. Kielen­huollon ohjeissa niitä ei pidetä hyväksyttävinä tai ainakaan hyvinä, vaan olisi sanottava esimerkiksi ”sellaiset tapahtumat kuin häät”. Tämä kyllä johtaa usein ilmaisun pidentymiseen ilman selvää hyötyä, mutta säännön taustalla on ehkä pyrkimys rajoittaa kuten-sanan mer­ki­tys edellä kuvatulla tavalla.

Ilmauksessa ”kuten esimerkiksi” on kaksi samaa tar­koit­ta­vaa sanaa, ja yksikin riittäisi. Kuitenkin Kieli­toimiston ohje­pankin mukaan ”yhdistelmä on hyvin tavallinen ja jo kivettynyt kuten-sanan vastineeksi”.

Sukunimi, etunimi

Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja ero­te­taan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sel­lai­siin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan.

Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin mo­nis­sa yhteyksissä olla tarpeen var­sin­kin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alku­kirjain­lyhen­ne, koska tällöin voi syntyä epä­sel­vyyt­tä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etu­nimi on ”Kari” ja suku­nimi alkaa S:llä.)

Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäl­jit­te­le­väs­sä kie­les­sä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.

Titteli lisäyksenä

Irrallinen lisäys on myöskin titteli tai muu vastaava määrite, jos se kirjoitetaan nimen jälkeen.

Nimi lisäyksenä

Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.

Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tar­koi­te­taan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä ir­ral­li­nen li­säys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat täl­lais­ta käy­tän­töä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häi­rit­se­väs­ti.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan irrallisena lisäyksenä voi olla myös nimi, ja se esittää mm. seuraavan esimerkin. Sen mukaan pilkkujen käyttö lisää nimen painokkuutta.

Jos päädytään erottamaan irrallinen lisäys pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.

Paljoksuvat ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yksioikoisesti:

Pilkulla erotetaan muusta lauseesta myös paljoksuvat ilmaukset, joihin sisältyy esimerkiksi sana saati tai jopa:

Välillä saattaa tuntua vaikealta saada lapsi liikkeelle, saati sitten syömään kasviksia.
Vesistöjen sulapaikoissa sinnittelee vielä useita vesilintulajeja, jopa aivan talvisessa Lapissa saakka.

Sääntöä voi ehkä kuitenkin rikkoa etenkin lyhyissä lauseissa Tällöin painotus voi hiukan muuttua: kyse ei oikein ole paljoksumisesta, kun sanotaan esimerkiksi Lämpötila kohoaa yli nollan jopa Lapissa.

Toisaalta jos lause on pitkä, pilkun käyttö auttaa jäsentämään lauseen. Pilkku ehkä myös helpottaa ääneen lukemista, koska paljoksuvan ilmauksen edellä on yleensä tauko.

Kyse ei ole erillisestä lisäyksestä esimerkiksi sellaisissa tapauksissa kuin Autoon mahtuu jopa kahdeksan henkeä. Siinä kahdeksan henkeä on lauserakenteen olennainen osa, ei irrallinen lisäys. Pilkkua ei käytetä tällaisissa tapauksissa.

Pilkku parillisissa ilmauksissa, kuten mitä – sitä

Pilkkua käytetään erottamaa toisistaan sellaisten rakenteiden osat, jotka on muodostettu sanaparilla mitä – sitä, milloin – milloin, toisaalta – toisaalta, tai osaksi – osaksi. Sääntöä lienee lupa tulkita niin, että se koskee myös muita vastaavia pareja, kuten osittain – osittain.

Taukopilkutus painotuksen nimissä

Normien mukaisessa suomen kielessä sovelletaan periaatteessa kieliopillista eli lause­raken­teen mukaista pilkutusta eikä taukopilkutusta. Käytännössä on kuitenkin osittain menty taukopilkutuksen suuntaan.

Edellä käsitellyissä pilkkusäännöissä on todellisuudessa usein kyse tauko­pilkutuksesta. Kun sanotaan, että pilkkua voi käyttää tai olla käyttämättä ja että tämä vaikuttaa pai­no­tuk­seen tai sävyyn, pilkun käyttö vaikuttaa ehkä ensisijaisesti taukona – luettaessa tietenkin ajateltuna taukona. Taukoon kyllä saattaa liittyä painotus- tai sävyasioita.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sallii normaaleista säännöistä poikkeavat pilkut ”pai­no­tus­suh­tei­den” selventämiseksi. Mahtaneeko tässä kuitenkin pohjimmiltaan olla kyse tauko­pil­ku­tuk­ses­ta? Pitkä pilkuton lause on hankala lukea, kun ei ole selvää kohtaa, jossa sopii vetää henkeä sananmukaisesti tai kuvaannollisesti. Oppaan ohje on seuraava:

Pilkku voi joskus auttaa selventämään lauseen painotussuhteita. Mitä pitempi ilmaus, sitä tärkeämpi pilkku on kokonaisuuden hahmotuksen kannalta:

Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa. ∼

Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit, myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa.

Lauseenalkuisen ilmauksen erottaminen

Englannin kielessä, varsinkin amerikanenglannissa, on tavallista erottaa lauseen alussa ole­vat aikaa, paikkaa, tapaa, kirjoittajan asennetta tms. kuvaavat ilmaukset (adverbiaalit) pil­kul­la. Tapa on jossain määrin levinnyt suomen kieleen, mutta se ei yleensä ole sääntöjen mukaista.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tuntuu hiukan avaavan ovia vieraalle vaikutukselle, kun se sallii pilkutuksen tällaisissa asioissa painotuksen takia:

Kun lauseen alussa on asennetta tai näkökulmaa ilmaiseva sana tai sanonta, ei sitä tavallisesti eroteta muusta lauseesta pilkulla. Jos ilmaus on erityisen painokas, pilkku on mahdollinen.

Valitettavasti lomaan on vielä pitkä aika

Sunnuntaina pidettävästä tottelevaisuuskokeesta hän odottaa täysiä pisteitä.

Toisaalta menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia. ∼ Toisaalta, menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia.

Ihme kyllä, asia ehdittiin käsitellä loppuun asti.

Jo sellaisten ilmausten kuin ”toisaalta” ja ”ihme kyllä” sijoittaminen lauseen alkuun merkitsee jo niiden painottamista. Suomen kielessähän tällaisia ilmauksia voi käyttää lauseen sisälläkin. Siksi pilkun käyttö on tarpeetonta ja antaa vain huonon esimerkin, jota saatetaan jäljitellä ilman mitään painotustarkoitusta.

Pilkku erillisissä ilmauksissa

Lyhyissä ilmauksissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Eri­tyis­sääntöjä:

• Pilkkua ei käytetä päiväyksissä paikan ja ajankohdan välissä eikä päivämäärän il­mai­sus­sa viikonpäivän ja päivämäärän välissä.
  Espoossa 4. huhtikuuta 2005
  maanantaina 4. huhtikuuta 2005
• Pilkkua ei yleensä käytetä kirjeen alkupuhuttelun lopussa. Jos puhuttelussa on ter­veh­dys­sa­na ja vastaanottajan nimi, niiden välissä voi käyttää pilkkua, mutta pilkun saa jättää poiskin.
  Pääjohtaja Matti Meikäläinen

  Hei, Maija

  Hei Maija
• Jos alkupuhuttelu kuitenkin halutaan kirjoittaa osaksi viestin ensimmäistä virkettä, käytetään pu­hut­te­lun lopussa pilkkua. Standardissa SFS 4175 on tästä seuraava esimerkki, jolla on tar­koi­tus vihjata, että tällainen aloitus sopii lähinnä tuttavallisiin viesteihin. Tällaisissa tapauksissa puhuttelun katsotaan olevan osa viestin ensimmäistä virkettä, joten puhuttelun jälkeinen osa aloitetaan gemenalla.
  Hei Maija,
  kiitos viestistäsi. Hoidan asian heti.
• Pilkkua ei käytetä kirjeen lopputervehdyksessä.
  Terveisin
  Matti
  Pilkun käyttö lopputervehdyksissä on kyllä yleistä, mutta esimerkiksi Uusi kieliopas erikseen torjuu sen ”englantilaismallisena”, millä lienee tarkoitus viitata englannin kielen vaikutukseen.

Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.

Pilkku luettelon osien erottimena

Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa.

Tavallinen luettelo: viimeisten osien välissä ja-sana

Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vas­taa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin usein englannissa.

Kun luettelo luetaan ääneen, ja-sana ilmaisee, että seuraava kohta on luettelon viimeinen. Toisaalta luettelo näyttää yhtenäisemmältä, kun kaikki kohdat on erotettu toisistaan pilkulla.

”Tekninen” luettelo: kaikkien osien välissä pilkku

Usein kirjoitetaan kahden viimeisenkin kohdan edelle pilkku eikä ja-sanaa, etenkin teknisissä luetteloissa, jotka eivät ole osana tekstiä. Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas suhtautuu tähän hyväksyvästi ja esittää siitä seuraavat esimerkit:

Matemaattisten kaavojen sisältämissä luetteloissa tällainen käytäntö on yksinomainen. Niistä usein jätetään välilyönti pilkun jälkeen pois etenkin, jos osia on vain kaksi, mutta tämä ei ole matematiikkastandardin yleisimmän käytännön mukaista.

Puolipiste pilkun tehtävässä

Jos luettelon osat sisältävät pilkkuja, käytetään selvyyden vuoksi puolipistettä pilkun tehtävässä.

Vaihtoehtojen luettelo

Kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja, paitsi kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.

Ei pilkkua luetelman kohdan loppuun

Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa lue­tel­ma­vii­val­la tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että lue­tel­ma­vii­va jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Pa­rem­pi on­kin sa­noa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tar­peet­to­mak­si erottaa luetelman kohdat pilkuilla.

Pilkku kahden rinnasteisen asian välissä

Jos on rinnakkain kaksi sanaa tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:

• pilkkua ei käytetä, jos sidesana on sentyyppinen kuin ”ja” tai ”tai”; joukkoon kuuluvat myös ”sekä”, ”vai” ja ”eli”
• pilkkua voi käyttää tai sen voi jättää pois, jos sidesanana on ”mutta” tai ”vaan”
• pilkkua käytetään, jos sidesanana on ”jopa”, ”vieläpä” tai ”saati”.

Pilkku rinnakkaisten määritteiden välissä

Pilkku yleensä vain erikoistapauksissa

Kun substantiivilla on useita määritteitä, niiden välissä käytetään pilkkua seuraavasti:

• Yleensä pilkkua ei käytetä
  kaunis punainen talo
• Pilkkua voidaan käyttää, jos halutaan korostaa kumpaakin määritettä. Tällöin pilkun tilalle voidaan ajatella ja-sana, ja luettaessa pilkun kohdalla on yleensä lyhyt tauko.
  kaunis, punainen talo [kaunis ja punainen talo]
• Pilkkua voidaan käyttää hahmotettavuuden vuoksi myös silloin, kun määritteet ovat pitkiä ja niillä itsellään on määritteitä. Tämä koskee etenkin tilanteita, joissa adjektiivina on verbin partisiippi. Tällöinkin pilkun kohdalla on yleensä lyhyt tauko.
  Ostimme tavattoman kauniin, viime vuonna rakennetun talon.
• Pilkkua on syytä käyttää määritteiden välissä silloin, kun muuten voitaisiin tulkita, että ne eivät ole rinnasteisia.
  Näin toisenkin, harvinaisen linnun. [Näin toisenkin linnun, ja se oli harvinainen]
  Näin toisenkin harvinaisen linnun. [Olin nähnyt harvinaisen linnun, ja nyt näin toisenkin]

Sellaiset ilmaukset kuin ”kolme neljä” voi tulkita rinnasteisiksi ilmauksiksi, joihin on ajateltava tai-sana. Niissä ei käytetä pilkkua.

Kaksitulkintainen ja-rakenne

Joissakin tilanteissa syntyy ja-sanan käytöstä olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole sel­vää, viittaavatko määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää sel­ven­tä­mään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja hal­paa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa il­mauk­sis­sa ja-sanaa. Kirjakielisemmät ”hyvää, halpaa autoa” ja ”hyvää halpaa autoa” ovat muo­dol­li­ses­ti­kin yksi­selit­tei­siä; niiden välinen ero on lähinnä painotusero.

Pilkuttomuus voi muuttaa merkityksen

Joissakin tapauksissa ilmauksen merkitys riippuu pilkun käytöstä.

Ilmaus ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaa, että aiemmin on tehty kiin­nos­ta­via ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi var­si­nai­ses­ti rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” ko­ko­nai­suu­te­na. Käy­tän­nös­sä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi teh­dä täl­lai­sia pää­tel­miä, vaan pilkku vain on unohtunut tai osunut väärään paikkaan.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava esimerkki, joka on lähinnä teo­reet­ti­nen, sillä ilmaus ”toinen korjattu painos” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”toinen, kor­jat­tu painos” – ei vain ole ymmärretty panna pilkkua paikalleen. (Näin on käynyt muun muas­sa erään kielenhuolto-oppaan kirjaa itseään koskevissa tiedoissa.)

Varsin vakiintunutta on pilkuttomuus sellaisissa joukko-osastojen nimityksissä kuin ”90. kevyt divisioona”, vaikka merkitys ei olekaan ’kevyistä divisioonista 90:s’ vaan ’90. divisioona, joka on kevyt’. Tämä johtuu vieraskielisistä esikuvista ja siitä, että ilmaukset rinnastuvat sellaisiin, joissa tarkentimena ei ole adjektiivi, vaan yhdyssanan alkuosa tai genetiivimäärite, esimerkiksi ”11. panssaridivisioona” ja ”13. kaartin divisioona”.

”Kuvailevat” määritteet

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava hiukan arvoituksellinen kohta pilkun mer­ki­tyksestä:

Kun peräkkäiset määritteet ovat kuvailevia, pilkun käyttö ei välttämättä ilmennä merkityseroa. Pilkkua käytettäessä jälkimmäinen määrite voi kuitenkin saada painokkaamman aseman.

Hameessa on kaunis, koristeellinen reunus. ∼ Hameessa on kaunis koristeellinen reunus.
Ihanat, pehmeät unisukat ∼ Ihanat pehmeät unisukat

Mitä tarkoittanee määritteen kuvailevuus? Ilmeisesti sitä, että määritettä ei voi tulkita jär­jes­tys­tä tai vertailua osoittavaksi (esim. toinen, seuraava, parempi). Esimerkiksi ilmausten ”pa­rem­pi punainen paitani” ja ”parempi, punainen paitani” ero ei ole vain painotusero, sillä ”pa­rem­pi” ei ole vain kuvaileva, vaan vertaileva.

Pilkku tittelien välissä

Vanhojen sääntöjen mukaan rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Taipuvuus taas riippuu siitä, onko tittelillä (esim. ”johtaja”) määrite (esim. ”laitoksen”).

Sääntöjä on kuitenkin muutettu – tai ehkä oikeammin sanottuna säännöistä on suureksi osaksi luovuttu. Tämä on yhteydessä tittelien taivutusta koskevien sääntöjen muutoksiin. Nykyisin Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas esittää näin:

• Jos tittelit ovat perusmuotoisia (nominatiivissa) eikä kummallakaan ole määritettä, tittelien väliin kirjoitetaan pilkku.
  toimitusjohtaja, ekonomi Liisa Järvinen
• Jos toisella tittelillä on määrite, voi käyttää tai olla käyttämättä pilkkua.
  laitoksen johtaja, tohtori Orvokki Virtanen ∼
  laitoksen johtaja tohtori Orvokki Virtanen

Epävarman kirjoittajan tekee ehkä mieli käyttää aina pilkkua tittelien välissä, koska nykyisten sääntöjen mukaan pilkku on aina sallittu. Toisaalta pilkkujen käyttö voi näyttää virheeltä, jos lukija on tottunut vanhaan sääntöön.

Pilkku desimaalipilkkuna

Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.

Perusteluja pilkkusäännöille

Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.

Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sel­lai­nen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen si­vu­lau­set­ta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos kor­jaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luet­ta­vuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman ras­kai­ta jot­ta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös hel­pom­piin virkkeisiin.

Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä, mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen, mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pil­kun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.

Entä jos pilkutus muuttaa merkityksen?

Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pil­kun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.

Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kir­joit­ta­ja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.

Muut välimerkit: . ? ! … : ; - –

Piste

Piste välimerkkinä

Virkkeen lopussa

Pistettä käytetään väli­merk­ki­nä virkkeen lopus­sa silloin, kun ei ole ai­het­ta käyttää huuto­merk­kiä tai kysymys­merk­kiä.

Ei kahta välilyöntiä

Pisteen jälkeen tulee väli­lyönti, paitsi jos seuraa loppusulje tai lainauksen lopettava lai­naus­merk­ki. Jotkut jättävät pisteen jälkeen kaksi välilyöntiä. Sellaista menettelyä on käy­tet­ty eng­lan­nin ja joskus suomenkin kielessä, mutta lähinnä kone­kirjoi­tus­teks­teis­sä. On esi­tet­ty, että se parantaisi luettavuutta, koska virkkeet erot­tu­vat toisistaan paremmin. Suomen kielen sään­nöis­sä ei suositeta, jos­kaan ei erikseen kielletäkään, kahden välilyönnin käyttöä, eikä se ole tavallinen käytäntö.

Ei kahta pistettä peräkkäin

Kun pisteellinen lyhenne, kuten ”jne.”, päättää virkkeen, toista pistettä ei kirjoiteta. Tällöin virkkeen loppua ei siis osoiteta välimerkillä, mutta se yleensä ilmenee siitä, että seuraa versaalilla (”isolla kirjaimella”) alkava sana.

Suhde sulkeisiin ja lainausmerkkeihin

Jos virke on sulkeissa tai lainaus­merkkien sisällä, kuuluu piste loppu­sulkeen tai loppu­lainaus­merkin edelle.

Jos taas virkkeen sisällä on sulkeiden tai lainausmerkkien sisällä oleva jakso, jakson loppuun ei kirjoiteta pistettä, vaikka se erillisenä lopetettaisiin pisteeseen. Jos tällainen jakso on virkkeen lopussa, tulee virkkeen lopettava piste siis loppu­sulkeen tai loppu­lainaus­merkin jälkeen.

Piste kaavaan tms. päättyvän virkkeen lopussa

Jos virke päättyy matemaattiseen kaavaan, erikoiskielen ilmaukseen tms., sen loppuun tulee normaalisti piste. Tämä koskee myös tilannetta, jossa kaava tms. on ladottu omalle rivilleen. Joskus kuitenkin piste jätetään pois, jotta lukija ei luulisi pisteen kuuluvan esimerkiksi tieto­kone­kielen ilmaukseen. Ks. lisätietoja kohdasta Kaavat ja välimerkit.

Pistettä ei tule kaavan loppuun kaavaluettelossa eikä taulukossa eikä muutenkaan silloin, kun kaava ei ole osa virkettä.

Piste teoksen nimessä

Teoksen nimessä tai muussa erisnimessä ei pitäisi käyttää pistettä välimerkkinä. Jos tekstiin joudutaan kirjoittamaan nimi, jossa on piste, on kaksi vaihto­ehtoa: piste jätetään pois tai koko nimi kirjoitetaan lainausmerkkeihin. Muutoin piste häiritsee, koska se näyttää lopet­ta­van virkkeen.

Pisteiden käyttö erillisten ilmausten lopussa

Pistettä käytetään siis virkkeen lopussa ja muutamissa erikoistapauksissa, joita edellä kä­si­tel­tiin. Pistettä ei yleensä käytetä sellaisen erillään olevan ilmaisun lopussa, joka ei muo­dos­ta virkettä eli jossa ei ole yhtään lausetta. Tällaisia ovat esimerkiksi allekirjoitukset.

On kuitenkin monia tapauksia, joissa erillään olevan ilmaisun perään kirjoitetaan piste, vaik­ka ilmaisu ei muodosta virkettä. Toisaalta esimerkiksi otsikon loppuun ei kirjoiteta pis­tet­tä (ellei se lopu pisteelliseen lyhenteeseen), vaikka otsikko olisi virke.

Pisteen käytön säännöt (kuten Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Piste olevat) ovat osittain tulkinnan­varaiset ja kiistanalaiset, ja käytäntökin vaihtelee. Seuraavat periaatteet ja esimerkit kuvannevat yleisintä tulkintaa ja käytäntöä.

Arvoisa vastaanottaja

Ohessa on pyytämänne kopio
verokortistani.

Espoossa 4. huhtikuuta 2020
Jukka K. Korpela
puh. 050 5500 168

• otsikon lopussa (vaikka otsikko olisi virke)
• luetelman kohdan lopussa, paitsi jos kohta muo­dos­taa virkkeen tai on lue­tel­man vii­mei­nen
• kirjeen päiväyksen, vastaanottajan yksilöinnin, puhuttelun, allekirjoituksen, osoitetiedon tms. erillisenä esitettävän tiedon lopussa.

• kuvatekstin, taulukon selityksen tms. alussa olevan ilmoituksen lopussa, esim. ”Kuva 42.”; tällainen ilmoitus esitetään usein lihavoituna tai kursivoituna
• itse kuvatekstin, taulukon selityksen tms. lopussa etenkin, jos se on muodoltaan virke
• yleensä alaviitteen lopussa
• luetelman viimeisen kohdan lopussa.

Kuva 42. Kevätkukkia.

Kuvateksteissä esiintyy monenlaisia käytäntöjä. Kuva­teks­tin alussa oleva ilmoitus esitetään usein liha­voi­tu­na tai kursivoituna. Joskus se erotetaan sitä seu­raa­vas­ta var­si­nai­ses­ta kuva­teks­tis­tä kaksoispisteellä (Kuva 42: Kevät­kukkia.), mutta piste on nykyisen yleisempi. Aivan lyhyen kuvatekstin, esi­mer­kik­si nimen, loppuun ei yleensä kir­joi­te­ta pistettä. Jul­kai­suis­sa on hyvä noudattaa yhte­näis­tä käytäntöä. Tällöin pisteiden käyttö on oikea valin­ta, koska toden­näköi­ses­ti osa kuva­teks­teis­tä on virk­keitä.

Kielikello 2/2006 neuvoo (kohdassa Pisteen muuta käyttöä):

Kuvatekstin ja esimerkiksi taulukon nimen lopussa käytetään pistettä, kun tekstinä on kokonainen lause; muussa tapauksessa pistettä ei yleensä käytetä. Erityisesti silloin, kun samassa yhteydessä on erimuotoisia kuvatekstejä, voi kaikkien loppuun kuitenkin yhtenäisyyden vuoksi panna pisteen.

Jos piste jätetään pois kuvatekstin tai muun irrallisen tekstiosuuden lopusta, saattaa lukijalle joskus syntyä mielikuva, että teksti katkeaa kesken. Sattuuhan joskus, että kirjoittajalta to­del­la jää kirjoittaminen kesken eikä hän huomaa myöhemmin täydentää sitä.

Piste osoittamassa järjestyslukua

Numeroin merkityn luvun jäljessä

Piste numerojonon perässä osoittaa, että se tarkoittaa järjestyslukua. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. On suotavaa käyttää tällöin sitovaa välilyöntiä. Jos nimittäin rivinvaihto sattuu tällaisen pisteen jälkeen, lukija saattaa ainakin ensin hahmottaa tilanteen niin, että virke päättyy kyseiseen pisteeseen.

Vaihtoehtona päätteen merkitseminen

Järjestysluvun merkitseminen edellä kuvatulla tavalla edellyttää, että luku ei ole virkkeen lopussa ja että luku on perusmuodossa tai samassa muodossa kuin seuraava sana, kuten se yleensä on. Muutoin on käytettävä merkintää, jossa numerojonon perässä on kaksoispiste, järjestysluvun tunnus ja sijapääte; ks. kohtaa Järjestysluvut.

Ei erikoissääntöä partitiiville

Järjestyslukuihin ei liity samanlaista partitiivin merkitsemisen periaatetta kuin peruslukuihin. Numerojono, jota seuraa piste, voi siis edustaa järjestysluvun partitiivia, jos seuraava sana on partitiivissa. Syynä on se, että partitiivin päätteen merkitsemiseen ei ole samanlaista syytä. Esimerkiksi ilmaukset viidestoista kerta ja viidettätoista kertaa eroavat toisistaan myös substantiivin muodon suhteen, joten kummassakin lukusana voidaan kirjoittaa ilmauksella 15., kun taas ilmausten viisitoista kertaa ja viittätoista kertaa välillä on tehtävä ero numeroita käytettäessä (15 kertaa, 15:tä kertaa).

Lakikielen pisteettömyys

Lakikielessä on vanha perinne jättää pisteet pois järjestysluvuista, esimerkiksi ”3 syyskuuta”, ”lain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa”. Oikeusministeriön tuottama Lainkirjoittajan opas antaa tämän mukaisen ohjeen (kohdassa 24.4.2). Tällainen kirjoitusasu saatetaan jopa lukea peruslukuja käyttäen ”lain kolme luvun viisi pykälän kaksi momentissa” eikä yleiskielen mu­kaan ”lain kolmannen luvun viidennen pykälän toisessa momentissa”. Tämä ei ole yleis­kie­len sääntöjen mukaista eikä fiksuakaan.

Jos järjestyslukua seuraa pykälämerkki §, voi tuntua tarpeettomalta käyttää pistettä, koska §-merkkiä ei käytetä muissa yhteyksissä. Voi siis ajatella, että §-merkki jo itsessään osoittaa edeltävän numeron järjestys­luvuksi. Virallisissa kielenkäytön ohjeissa kuitenkin yhä vaa­di­taan pisteen käyttöä pykälä­merkin­nöis­sä (esim. ”5. §”) lakikielen ulkopuolella.

Suomen kielen yleiset normit toteavat edellä kuvatun laki­kielen käytännön. Laki­kielen käsite on tällöin ymmärrettävä ahtaasti, lähinnä vain säädös­tekstejä koskevaksi. (Ks. Hyvää virka­kieltä -palstan kirjoitusta Pistekö pikkuasia?)

Käytännössä pisteettömyys on yleistä myös oikeus­tieteellisessä kirjallisuudessa ja lain­valmistelussa. Sen sijaan esimerkiksi lehti­kirjoitukseen se ei kuulu silloinkaan, kun siinä mainitaan lain­kohtia.

Piste lyhenteen lopussa

Pistettä käytetään lyhenteen lopussa puuttuvan osan merkkinä. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. Jos virke jatkuu, on suotavaa käyttää yh­dis­tä­vää välilyöntiä, sillä rivin lopussa oleva piste voi aiheuttaa vaikutelman virkkeen lop­pu­misesta.

Pistettä ei käytetä lyhenteen lopussa eräissä erikoistapauksissa, esimerkiksi ma = maanantai, s = sekuntia(a), EU = Euroopan unioni. Aihetta käsitellään tarkemmin lyhenteitä koskevan luvun kohdassa Pisteet lyhenteissä.

Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, kirjoitetaan vain yksi piste, joka siis toimii samalla lyhenteen pisteenä ja virkkeen lopettavana pisteenä. Sen sijaan muun välimerkin kuin pisteen edellä ei lyhenteen pistettä jätetä pois.

Kun pisteellistä lyhennettä taivutetaan, piste jää kaksoispisteen edeltä pois.

Piste lyhenteen sisällä

Pistettä käytetään yhdyssanan lyhenteen sisällä osoittamassa, että merkkejä on jätetty pois. Piste voi tällöin korvata kirjainten ohessa myös yhdysmerkin.

Piste ajan ilmauksissa

Pistettä käytetään usein erottamaan tunnit minuuteista ja minuutit sekunneista, kun il­mais­taan ajan kesto tai kellonaika. Tämä on Suomen kansallisen oikeinkirjoitusstandardin mu­kais­ta. Vertaa kohtaan Ajan ilmaisut.

Piste numeroinnissa

Numeroitaessa otsikoita käytetään pistettä jaotustasojen välissä, mutta ei koko otsikko­nume­ron perässä, siis esimerkiksi ”kohta 2.3.1”, kuten kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi tarkemmin kuvataan.

Numeroidun luetelman kohtien numeroiden perään ei suositella pistettä, vaan oikeaa suljetta.

Pistettä käytetään kansainvälisen käytännön mukaisesti myös standardien, tietokone­ohjelmien yms. versioiden numeroissa numeroinnin tasojen erottamiseen.

Vertaa kohtaan Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena.

Pisteen erikoiskäyttöä

Pisteellä on myös monenlaista erikoiskäyttöä. Kohdassa Ellipsi käsitellään kolmen (tai joskus kahden) pisteen yhdistelmän merkityksiä. Tilastotaulukoissa saattaa piste osoittaa, että tietoa on loogisesti mahdoton esittää, ja usean pisteen yhdistelmällä voi olla muita merkityksiä.

Sisällysluetteloissa ja muissa taulukkotyyppisissä esityksissä on vanhastaan usein käytetty pistejonoa ohjaamaan lukijan katsetta. Word-ohjelman toiminto, joka luo sisällysluettelon, tuottaa sellaisen esityksen, joskin ns. pisteviivan muodostumisen voi kyllä estää.

Verkkosivuilla pisteviivan tuottaminen olisi varsin hankalaa, eikä sitä juuri yritetäkään. Sen sijaan taulukoiden muotoilussa käytetään usein yhtenäisiä viivoja esimerkiksi taulukon rivien välissä katseen ohjaamiseen.

Seuraavassa esimerkissä on ohjaavat pistejonot toteutettu alkeellisesti: käyttämällä tekstissä tasalevyistä fonttia ja kirjoittamalla sopivat määrät pisteitä.

Pisteviivan käyttö esimerkiksi kirjojen sisällysluetteloissa on lähinnä vanha tapa, eikä se suin­kaan ole koskaan ollut yksinomainen käytäntö. Sen tarve syntyy halusta sijoittaa sivu­nume­rot yhteen sarakkeeseen, jolloin numero usein joutuu kauas tekstistä, johon se liittyy. Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ei tehdä numeroista saraketta, vaan kirjoitetaan numero suo­raan tekstin perään, vain välilyönnillä siitä erotettuna. Tämä voi tuntua oudolta, jos siihen ei ole tottunut, mutta se tekee sisällysluettelon käytöstä helpompaa.

Kysymysmerkki

Kysymysmerkin peruskäyttö

Kysymysmerkkiä ”?” käytetään kysymysvirkkeen lopussa. Kysymysvirke on virke, jonka päälause on kysymys­lause. Kysymys­lauseessa on jokin kysymys­pronomini, kuten kuka tai missä, tai kysyvä adjektiivi tai adverbi, kuten millainen tai milloin, taikka jossakin sanassa kysymys­liite ߛko tai ߛkö.

Jos virke päättyy alisteiseen kysymys­lauseeseen, ei kysymysmerkkiä tule, ellei päälausekin ole kysyvä. Alisteinen kysymys­lause on sivu­lause, joka on kysymys­lauseen muotoinen. Se ei esitä lukijalle tai kuulijalle kysymystä, vaan kuvaa kysymyksen, joka on esitetty tai voitaisiin esittää jossain muussa yhteydessä.

Alisteista kysymyslausetta on aiemmin kutsuttu usein epäsuoraksi kysymyslauseeksi tai epäsuoraksi kysymykseksi, ja tällaisia nimityksiä käytetään edelleen jopa kielen­huollon ohjeissa. Kyse ei kuitenkaan ole epäsuorastakaan kysymisestä,

Kysymysmerkkiä käytetään, jos virke on muodoltaan kysyvä, vaikka se olisikin kysymykseen muotoon puettu kohtelias pyyntö. Sama koskee retorista kysymystä eli kysymystä, johon ei odoteta vastausta.

Tosin Riitta Eronen esittää kirjoituksessaan ”Pilkulleen” (teoksessa Kielipoliisin käsikirja, toim. Pirkko Muikku-Werner) retorisista kysymys­lauseista seuraavan ohjeen: ”Kysymysmerkkiä ei tarvita, mutta ei sitä virheenäkään pidetä.” Kielikellossa julkaistuissa varsinaisissa välimerkkiohjeissa (numerossa 2/2006, kohta Kysymysmerkki) sanotaan lievemmin ja hämärämmin: ”Jos kysymyslause kui­ten­kin on sisällöltään lähinnä toteamus (eli retorinen kysymys, johon ei odoteta vastausta), sen voi lo­pet­taa pisteeseenkin.” Tässä siis sallitaan piste eikä suinkaan aseteta sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Li­säk­si esi­merkkinä on virke ”Kuka sen nyt niin varmasti tietää.” Se on todellakin toteamus, ja kysymys­lau­seen muotoon puettuihin toteamuksiin ohje varmaan sopiikin. Retoriset kysymykset ovat kuitenkin muu­ta: ne ovat puheessa (retoriikassa) tai puheen­omaisessa kirjoituksessa käytettyjä tyyli­keinoja, joissa kuu­li­ja tai lukija haastetaan miettimään kysymystä, vaikka hänen ei tietenkään odoteta esittävän vastausta.

Kysymysmerkki otsikoissa ja teosten nimissä

Otsikoissa voidaan poiketa yleisistä säännöistä. Kysymysmerkki voidaan jättää niistä pois myös selvän kysymyksen jäljestä. Ks. kohtaa Välimerkit otsikoissa.

Sama koskee kirjojen tai muiden teosten nimiä, jotka voidaan käsittää eräänlaisiksi otsikoiksi. Jos nimi on selvästi tarkoitettu haastamaan lukijan pohdintaan, kysymysmerkki on paikallaan. Jos taas nimi on muodoltaan kysymyslause mutta kuvaa lähinnä teoksen aihetta (niin että sen edelle voidaan ajatella sanat ”tässä kirjassa kerrotaan”), kysymysmerkki voisi tuntua jopa oudolta. Tätä kuvaavat seuraavat kirjojen nimet:

Ei väliä kysymysmerkin edelle

Kysymysmerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, ei edes ohutta väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Jos tuntuu siltä, että kysymysmerkki ikävästi koskettaa tekstin viimeistä kirjainta, on parempi hiukan lisätä välistystä viimeisen kirjaimen jälkeen.

Kysymysmerkin käytön erikoissääntöjä

"Kysymysmerkki saatetaan korvata pisteellä (tai huutomerkillä) silloin, kun virke on lähinnä vain muodoltaan kysyvä ja sisällöltään enemmänkin toteamus (tai huudahdus). Kieli­toi­mis­ton ohjeissa hyväksytään tämä toteamusten osalta ja esitetään seuraava esi­merkki:

Monissa väite- ja kysymysvirke eroavat puheessa lähinnä vain sävelkulultaan, kirjoituksessa vain lopussa olevan välimerkin avulla. Suomen kielessäkin käytetään jonkin verran väite­lau­seen tekemistä kysymykseksi siihen tapaan (”Hän tulee huomenna?”), mutta tämä kuuluu lähinnä arkikieleen.

Usein kysymystä ei esitetä lauseena, vaan vain yhdellä sanalla, esimerkiksi ”Huomenna?” Suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin se, että sanassa on tällöin kysyvä liite -ko tai -kö. Silloin sana voidaan luontevasti käsittää lauseen (esim. ”Huomennako hän tulee?”) lyhentymäksi.

Muutoinkin saatetaan esittää kysymys ilmaisulla, joka ei muodosta lausetta ja jonka vain sävel­kulku puheessa ja kysymysmerkki kirjoituksessa osoittaa kysymykseksi. Vaikka esi­mer­kik­si Kielikello 3/1998 sisältää tästä (kohdassa Kysymysmerkki) seuraavat esimerkit, ei ilmaisutapaa voi pitää ai­na­kaan huoliteltuun kieleen sopivana. Mainoksiin ja otsikoihin se saattaa lyhyytensä ansiosta sopia. Valitettavasti Kielikello 2/2006 ohjaa kyseenalaiseen suuntaan mainitsemalla (kohdassa Kysymysmerkki) vieläpä esi­mer­kin ”Et siis välitä mat­kus­ta­misesta?”

Johdantolauseen merkitys

Kysymystä usein edeltää jonkinlainen johdantolause. Tällöin on olennaista, onko johdanto ja kysymys muotoiltu yhdeksi virkkeeksi. Jos on, niin kysymys on sivulauseen asemassa, eikä loppuun tule kysymysmerkkiä. Jos ne ovat eri virkkeitä, jolloin välissä on yleensä kaksois­piste, tulee loppuun kysymysmerkki. Se, onko kyseessä yksi virke, riippuu väli­merkkien käytöstä, ei siitä, alkaako kysymys versaalilla.

Kaksi kysymysmerkkiä – tosi naiivia??

Joskus käytetään kahta tai jopa useampaa kysymysmerkkiä korostamassa virkkeen kysyvää luonnetta, kysyjän hämmästystä tms. Tätä tehokeinoa on käytetty liioitellusti niin paljon, että sitä useimmissa tyylilajeissa pidetään huonona, jopa mauttomana. Erittäin kohtuullisesti käy­tet­ty­nä se kuitenkin voi joskus puoltaa paikkaansa.

Kysymys- ja huutomerkki?!

Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmä (?! tai !?) on epämääräinen tunteen ilmaus eikä sovi asiatekstiin. Kevyessä kirjoittelussa se on melko tavallinen, mutta vastuu tulkinnasta jätetään lukijalle.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo miedonpuoleisesti:

Huutomerkin ja kysymysmerkin yhdistelmä (!? tai ?!) ilmaisee tunnesävyistä ihmettelyä. Se onkin asiatekstissä harvinainen.

Näin halpaa!?
Onko tässä enää mitään järkeä?!

Sisäkkäisten kysymysten ongelma

Joskus ilmaisun looginen rakenne vaatisi kahta peräkkäistä kysymystä, tosin siten, että niiden välissä on lainausmerkki. Tilanne syntyy, kun kysymysvirkkeen lopussa on lainattu teksti, jo­ka esittää suoran kysymyksen.

Kielitoimiston suositus (Kielikello 3/1998 ja 2/2006 sekä Kielitoimiston oikein­kir­joi­tus­opas) kuitenkin on, että tällaisissa ti­lan­teis­sa kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki. Suo­si­tuk­sen mukaan kysymysmerkki tulee en­nen lainausmerkkiä, jos lainausta edeltää selvä johto­lau­se, joka päättyy kaksoispisteeseen.

Muutoin kysymysmerkki kirjoitetaan lainausmerkin jälkeen (eli lainauksen lopusta jätetään kysymysmerkki pois).

Koska tilanne on harvinainen ja koska suosituksen mukainen välimerkkien käyttö on ou­dok­sut­ta­vaa (ja vaikea muistaa), kannattaa ongelma yleensä kiertää. Tämä onnistuu usein muut­ta­mal­la suora lainaus epäsuoraksi. Tosin ilmaisun luonne voi muuttua, koska ei viitata mää­rä­ta­val­la muotoiltuun kysymykseen vaan sen esittämään asiaan. Niinpä saattaa olla tarpeen rakentaa ilmaisu kokonaan uudestaan, eri pohjalle.

Ks. myös kohtaa Lainausmerkkien ja muiden välimerkkine suhde.

Kyseenalaistava kysymysmerkki

Kysymysmerkkiä käytetään myös ilmaisemaan tekstissä oleva sana tai asia epäselväksi tai muuten epävarmaksi. Silloin se on yleensä sulkeissa sanan jäljessä tai yhdessä sanan kanssa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on asiasta seuraavat esimerkit, joista ensimmäisessä vain ilmaistaan vuosiluku epävarmaksi, toisessa taas tarkemmin esitetään epäilys, että vuosiluku voikin olla 2005 eikä 2004:

Sulkeissa olevalla kysymysmerkillä voidaan ilmaista myös kirjoittajan kannanottoa ku­vaa­miin­sa asioihin, etenkin muiden ihmisten tekojen tai sanojen selostukseen. Kannanoton luon­ne voi vaihdella epäilystä paheksumiseen, ja usein sitä vielä korostetaan käyttämällä usei­ta kysymys­merkkejä peräkkäin. Tällaisia ilmauksia ei voi pitää asiatyyliin sopivina.

Kysymysmerkkiä käytetään šakkiottelun selostuksessa siirron kuvauksen perässä (esim. e2–e3?) osoittaa, että se­los­ta­ja pitää siirtoa huonona tai ainakin epäilyttävänä. Tällöin kyse ei siis ole epävarmuudesta sen suhteen, tapahtuiko siirto, vaan kielteisestä kannanotosta siir­toon.

Edellä kuvatuille kysymysmerkin käyttötavoille on ominaista, että ne ovat pelkästään kirjoitettuun kieleen kuuluvia ilmauksia. Niillä esitetyt kannanotot jäävät pois, kun teksti luetaan ääneen, ellei kannanottoja ilmaista jollakin tavalla aivan erikseen.

Kysymysmerkki nimen osana

Nykyisin on muodostettu nimiä, joiden lopussa on kysymysmerkki. Esimerkiksi brittiläinen kuluttajajärjestö käyttää itsestään nimeä ”Which?”. Sellaisen nimen käyttö suomenkielisessä tekstissä johtaisi kummallisuuksiin, jos kysymysmerkki yritettäisiin säilyttää sanaa tai­vu­tet­taes­sa­kin. Yleisesti on sallittua ja suositeltavaa jättää kysymysmerkki pois. Vrt. kohtaan Huutomerkki nimen osana jäljempänä.

Huutomerkki

Huutomerkin peruskäyttö huudahduksissa

Huutomerkkiä ”!” käytetään huudahtavan virkkeen tai erillisen huudahduksen lopussa. Huudahdus voi olla kehotus, käsky, tunteenpurkaus tms. Usein voi lauseen lopussa käyttää joko pistettä tai huutomerkkiä, ja valinta vaikuttaa lauseen sävyyn.

Huutomerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Sen sijaan voidaan typografisista syistä hiukan lisätä välistystä sen edelle, jotta se ei näyttäisi olevan kiinni edeltävässä merkissä ja jotta se paremmin erottuisi. Välistyksen tarve tietenkin riippuu siitä, millainen kirjain kysymysmerkin edellä on.

Huutomerkin kahdennus on lapsellista!!

Huutomerkki joskus kahdennetaan, mutta tähän pätee sama kuin kysymys­merkin kah­den­ta­mi­seen. Vielä pahempaa on kirjoittaa monia huutomerkkejä!!!!

Muutenkin huutomerkkiä on hyvä käyttää säästeliäästi! Huudahtelu helposti tekee tekstin levottomaksi ja antaa lapsellisen vaikutelman!

Myös huuto- ja kysymysmerkin käyttö yhdessä (Mitä!?) tekee yleensä epäasiallisen vai­ku­tel­man. Ks. kohtaa Kysymys- ja huutomerkki?!

Huutomerkki lainauksessa

Jos huudahdus lainataan, niin huutomerkin käyttö riippuu siitä, onko lainaus suora vai epäsuora. Suora lainaus sisältää lainatut sanat sellaisinaan, yleensä lainausmerkeissä, ja tällöin tulee huudahdukseen kuuluva huutomerkki mukaan. Epäsuora lainaus liittää sanat osaksi omaa virkettä, ja siihen voi sisältyä sanonnan muuttaminen. Silloin ei loppuun tule huutomerkkiä, paitsi silloin harvoin, kun lainaajakin haluaa lainauksellaan huudahtaa.

Huutomerkin erikoiskäyttöä

Matemaattisissa merkinnöissä huutomerkkiä käytetään luvun tai lausekkeen perässä tar­koit­ta­maan niin sanottua kertomaa (englanniksi factorial). Ilmaisu n! tarkoittaa lukua, joka saa­daan kertomalla luvut 1:stä n:ään keskenään. Esimerkiksi 5! = 1 ⋅ 2 ⋅ 3 ⋅ 4 ⋅5 = 120. Tämän takia on hyvä välttää ilmaisuja, joissa huudahtava lause loppuu numeroin merkittyyn lukuun. On parempi kirjoittaa ”Tulos on viisi!” kuin ”Tulos on 5!”, ainakin jos lukijat saattavat olla ma­te­maat­ti­ses­ti ajattelevia.

Tietotekniikassa huutomerkillä on hyvinkin kummallisia merkityksiä. Monissa ohjel­mointi­kielissä se tarkoittaa kieltoa eli negaatiota: lauseke !p tarkoittaa ’ei p’ eli ’ehto p ei ole voi­massa’.

Huutomerkillä on muutakin erikoiskäyttöä. Šakkiottelun selostuksessa huutomerkki (esim. e2–e3!) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa hyvänä. Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdis­tel­mäl­lä (e2–e3?!) voidaan kuvata siirto arveluttavaksi vaikkakaan ei selvästi vir­heel­li­sek­si, ja päinvastainen yhdistelmä (e2–e3!?) taas osoittaa, että siirto on kiinnostava, mutta ei vält­tä­mät­tä paras.

Huutomerkki sulkeissa

Sulkeissa oleva huutomerkki, ”(!)”, tarkoittaa huomion kiinnittämistä edeltävään sanaan tai muuhun ilmaukseen. Usein sitä käytetään lainauksen sisällä, lainaajan huomautuksena siitä, että edeltävä ilmaisu on todella peräisin lainatusta tekstistä eikä ole lainaajan kirjoitusvirhe. Samaan tarkoitukseen käytetään myös merkintää ”(sic)”, joka johtuu latinan sanasta, joka tarkoittaa ’niin’.

Näitä merkintöjä eivät lukijat useinkaan osaa tulkita oikein mm. sen takia, että niitä käy­te­tään siis toisaalta merkityksessä ’tässä ei ole paino­virhettä’, toisaalta ilmauksen ko­ros­ta­mi­sek­si jostain muusta syystä. Niiden käyttöä ei siis voi suositella tavalliseen yleis­ta­jui­sek­si tar­koi­tet­tuun tekstiin.

Huutomerkki nimen osana

Joihinkin erisnimiin on pyritty ottamaan huutomerkki. Esimerkiksi eräs orkesteri käyttää nimeä ”Avanti!”, ja sanasto- ja ontologia­palvelun Finto osa ”Suoma­laiset yhteisö­nimet” esittää sen käytettävänä nimen­muotona.

Välimerkit ovat kuitenkin kielen sääntöjen mukaan käytettäviä kirjoituksen aineksia, joiden ottaminen nimeen on epäasiallista ja aiheuttaa sekaannuksia. Lisäksi ne häiritsevät taivutusta. Siksi niihin voi suhtautua kohdassa Yritys- ja tuotenimet yms. mainitun kieli­lauta­kun­nan kannanoton mukaisesti: huutomerkki jätetään pois. Sitä ei siis katsota nimen osaksi, vaikka yritys tms. käyttäisi sitä nimen logoasussa ja muutenkin. Aihetta käsitellään myös kohdassa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.

Jos kuitenkin joudutaan noudattamaan käytäntöä, jossa huutomerkkiä pidetään nimen osana, sitä kannattaa noudattaa johdonmukaisesti. Huutomerkkiä käsitellään täten kuten nimessä esiintyvää erikoismerkkiä. Kielenhuollon käsikirja toteaa, että tällaisissa tapauksissa ”voi siis joutua käyttämään kahta suurta välimerkkiä peräkkäin” (siis esimerkiksi huutomerkin jäl­keen pistettä).

Omituista vaikutelmaa voi usein lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.

Jos huutomerkkiin loppuvaa nimeä joudutaan taivuttamaan, taivutetaan varsinaista nimeä eli sanaa. Esimerkiksi sellaiset Avantin sivuilla esiintyvät taivutukset kuin ”Avanti!a” ovat vir­heel­li­siä. Tässäkin kummallisuutta voi lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alku­osana.

Jos huutomerkillinen nimi on yhdyssanan alkuosana, on luonnollista soveltaa sääntöä, jonka mukaan yhdyssanassa käytetään tällöin yhdysmerkkiä. Erikseen kirjoittaminen, kuten ”Avanti! kamariorkesteri” Avantin sivuilla, on selvästi virheellistä. Kielikellon 2/2006 ohjeissa on (kohdassa Yhdysmerkki) seuraava esimerkki, jossa on kyse huutomerkillisenä mai­nos­te­tun nimen ”Aasiaan!” käytöstä yhdyssanan osana.

Aasiaan!-kampanja ∼ Aasiaan-kampanja

Kielenhuollon käsikirja suo­sit­te­lee, että tällaisessa tapauksessa jätetään ennen yhdysmerkkiä tyhjä väli, esim. ”Avanti! -orkesteri”. Tämä ei siis kuitenkaan ole virallinen ohje, ja se lisäisi huutomerkin aiheuttamia epä­selvyyk­siä.

Ellipsi . . . tai ... tai …

Ellipsin eri muotoja

Kolmea peräkkäistä pistettä on vanhastaan käytetty osoittamaan jonkin­laista tekstin poisjättöä. Esimerkiksi kirjan vuoro­sana ”Tuosta tulee mieleeni . . .” tarkoittaa, että puhuja jättää lauseen kesken tai loppua ei kuulla. Piste­kolmikko eli ellipsi voidaan toteuttaa eri tavoin:

Nykyisin käytetään suomen kielessä yleensä kolmea pistettä suoraan peräkkäin. Aiemmin oli tavallista erottaa pisteet väleillä. Ellipsi­merkki tuottaa yleensä näiden väli­muodon, mutta sen asu riippuu fontista.

Suomen kielen normit eivät ota kantaa siihen, miten ellipsi esitetään. Nykyisin niissä kyllä annetaan ymmärtää, että olisi parasta käyttää ellipsi­merkkiä. Esi­mer­kik­si Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Kolme pistettä) tätä nou­da­te­taan nykyisin; aiemmin siinä käytettiin kolmea pistettä suoraan peräkkäin.

Vanhan käytännön mukaan pisteet erotettiin väleillä. Jos noudatetaan tätä tapaa, on yleensä syytä käyttää sitovia välejä, jotta kolmen pisteen ryhmä ei jakautuisi eri riveille. Vanhassa käytännössä käytettiin väliä myös ensimmäisen pisteen edellä.

Tässä oppaassa on käytetty ellipsi­merkkiä, mutta se on ehkä huono kompromissi. Sen kirjoittaminen on hankalampaa, ja sillä saatava ulkoasu vaihtelee.

Ellipsimerkki ”…” (U+2026) sisältyy useisiin mer­kis­tö­stan­dar­dei­hin ja on useimmiten käytettävissä. Siinä on siis kyse yhdestä merkistä, jonka ilmi­asu koostuu kolmesta vie­rek­käi­ses­tä pisteestä, joiden välissä on yleensä tilaa, mutta vähemmän kuin väli­lyönnin verran. Merkistä käytetään myös ni­mi­tys­tä pistekolmikko ja (hämäävästi) kolme pistettä.

Typografisessa käytännössä ellipsi on yleensä ollut sellainen, jossa pisteiden välissä on tyhjää tilaa enemmän kuin jos kir­joi­tet­tai­siin pisteet peräkkäin. Myös en­sim­mäi­sen pisteen edellä ja vii­mei­sen jäl­jes­sä saattaa olla hiukan yli­mää­räis­tä tilaa. Tämä koskee lä­hin­nä painotekstien pe­rin­näi­siä fontteja, kuten Times New Roman. Muissa fonteissa tilanne saattaa olla jopa päinvastainen ja siis typografisen perinteen vastainen. Myös pisteiden koot voivat vaihdella: ellipsin pisteet saattavat olla erinäköisiä kuin tavallinen piste.

Teoksen The Chicago Manual of Style mukaan englannin kielessä käytettävä ellipsis koostuu välis­te­tyis­tä pisteistä eli pisteistä, joiden välillä on hiukan tyhjää, spaced periods, kun taas eräissä muissa kie­lis­sä (ranska, italia, espanja) käytettävä ellipsi, josta kirja käyttää nimitystä suspension points, koostuu kol­mes­ta ta­val­li­ses­ta, välis­tä­mät­tö­mäs­tä pis­tees­tä.

Kolme pistettä välistettyinä

Jos edellä mainittuja kolmea ellipsin esittämisen tapaa pidetään kaikkia eri syistä huonoina, voidaan käyttää kolmea pistettä pe­räk­käin niin, että merk­kien välistyksellä saadaan ulkoasu väljemmäksi.

Kaksi pistettä ei käy

Ellipsin tilalla käytetään joskus kahta pistettä ”..” etenkin vaihteluvälejä ilmaistaessa, esi­mer­kik­si ”5..8” pro ”5…8” tai ”5–8”. Ilmaisu­tapa ei ole suomen (eikä esim. englannin) sääntöjen mu­kai­nen. Se on epäselvä, koska ”..” voi syntyä myös kirjoitus­virheenä, kun on tarkoitus kir­joit­taa vain yksi piste.

Automaattinen ellipsimerkki

Jotkin yleisesti käytetyt tekstinkäsittely­ohjelmat, kuten Word ja LibreOffice, toimivat niin, että kun käyttäjä kirjoittaa pisteen kolme kertaa peräkkäin, ohjelma muuntaa ne ellipsiksi. Tämän takia moni tulee käyttäneeksi ellipsimerkkiä tietämättään.

Toiminta voidaan estää ohjelman asetuksia muuttamalla. Wordin toiminta-asetuksissa tämä tehdään poistamalla automaattisen korjauksen säännöistä rivi, jolla on korvattavana ”...” ja korvaavana ”…”.

Ellipsi osoittamassa kesken jättämistä

Ellipsi kertovassa kielessä

Ellipsillä osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Se kirjoitetaan nykyisten ohjeiden mukaan suoraan, ilman väliä, viimeisen mukana olevan sanan perään. Sen jälkeen on tyhjä väli samoissa tapauk­sis­sa kuin sanan jälkeen. Jos se on sellaisen virkkeen lopussa, joka lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.

Edellä olevat esimerkit ovat puhekieltä jäljittelevästä kirjoitetusta kielestä. Tyypillisesti ellipsiä onkin käytetty kaunokirjallisuudessa ja lähinnä vuorosanoissa.

Ellipsi luettelon lopussa

Nykyisin ellipsiä käytetään myös esittämään, että asioiden luettelo ei ole täydellinen. Tällaista ei voi pitää hyvänä tyylinä. On parempi käyttää sellaista lyhennettä kuin ”jne.” tai ”yms.” tai (etenkin virallisemmassa tyylissä) vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia. Vielä parempi on usein muotoilla virke niin, että luettelon osittaisuus ilmenee muulla tavoin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyylieroja:

Jos ellipsiä käytetään luettelon lopussa, se kirjoitetaan yleiskielessä suoraan kiinni edeltävään kohtaan, ilman pilkkua tai välilyöntiä. (Tämä poikkeaa ellipsin käytöstä matemaattisissa yh­teyk­sis­sä.) Näin ainakin on pääteltävissä seuraavasta Kielikellon 2/2006 esimerkistä (kohdasta Kolme pistettä):

Ilmauksia, joissa on mukana pilkku ja ehkä myös välilyönti ellipsin edellä, ei ehkä kuitenkaan voi pitää virheellisinä. Joka tapauksessahan kirjoittaja ratkaisee, mistä kohdasta hän katkaisee jonon, esimerkiksi kirjoittaako hän ”I, II, III…” vai ”I, II, III, IV…”. Olisi luonnollista sallia har­kin­ta­val­ta myös pilkun ja väli­lyönnin osalta, esimerkiksi ”I, II, III,…” tai ”I, II, III, …”.

Ellipsi ilmauksen alussa

Ellipsiä käytetään joskus myös ilmauksen alussa osoittamassa, että ilmaus alkaa keskeltä virkettä. Tyypillisesti kyse on tällöin vuoro­sanas­ta, joka jatkaa jotakin toista vuorosanaa. Tällöin ellipsi kirjoitetaan kiinni seuraavaan sanaan. Ellipsin edelle tulee lainaus­merkki, repliikki­viiva tai muu väli­merkki samalla tavoin kuin tulisi, jos ellipsiä ei olisi.

Ellipsi tauon merkkinä

Ellipsiä käytetään myös vuorosanoissa osoittamaan epäröintiä, miettimistä tai muusta syystä johtuvaa taukoa, vaikka kielen­oppaat ja ohjeet eivät yleensä tällaista käyttöä mainitsekaan.

Kuitenkin ellipsin käyttö esityksen kat­kei­le­mi­sen kuvaamiseen on vanha käytäntö. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi selostaa ”piste­ryhmän” yhtä käyttöä seuraavasti:

Osoittamaan, että esitys katkeilee esim. esittäjän (puhujan) vain vaivalloisesti saa­des­sa sanotuksi sanottavansa t. äkkiä hillitessä itsensä taikka että esitys kat­kais­taan, koska kirjoittaja t. puhuja ei enää löydä riittävän sattuvia ilmauksia t. pitää jatkoa niin selvänä, että voi jättää sen lukijan sanoitta ymmärrettäväksi. Pisteitä on ta­val­li­ses­ti kolme.

Nykyisissä ohjeissakin (Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas) on seuraava esimerkki, jossa asiallisesti on kyse ellipsin käytöstä miettimisen tms. osoittamiseen, ei lauseen kesken jäämisestä:

Ellipsin käyttö miettimisen osoittamiseen saattaa liittyä myös sanan kesken jättämiseen: puhuja aloittaa sanan, mutta jättää sen kesken ja sitten sanoo toisen.

Ellipsin tyyliarvo

Ellipsiä käytetään monissa tyylilajeissa. Se saattaa tehdä milloin lapsellisen, milloin mahti­pontisen vaikutelman. E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo ellipsistä: ”Tätä erikoisesti tun­tei­le­van tyylin suosimaa väli­merkintä­keinoa on syytä käyttää säästeliäästi.”

Kielikellon 3/1998 ohje Kolme pistettä ... kuvaa ellipsin käyttöä hiukan epäselvästi: ”Kolme pistettä on harvinainen väli­merkki. Sitä käytetään lähinnä kauno­kirjal­li­ses­sa tai tut­ta­val­li­ses­sa tyylissä osoit­ta­maan, että lauseesta puuttuu alku tai loppu. Sen sijaan asia­tyylissä käy­te­tään poiston merk­ki­nä kahta ajatusviivaa eikä kolmea pistettä. Il­mauk­sen kes­ken jääminen taas osoi­te­taan tavallisesti käyttämällä lyhennettä jne., ym. tai yms.” Kieli­kellon 2/2006 ohjeessa Kolme pistettä) ollaan olennaisesti samoilla linjoilla, samoin Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Kolme pistettä.

Kielikellon 2/2021 artikkeli Kolmen pisteen käytöstä ja merkityksistä… kuvailee:

Kolme pistettä vaikkapa arkisessa viestittelyssä tai internetin palstoilla herättää monesti keskustelua sekä monen­kirjavia mieli­piteitä ja tulkintoja siitä, mitä sillä yritetään ilmaista.

Ellipsin käyttö koetaan artikkelin mukaan usein naljailuksi tai ilkeilyksi. Toisaalta se voi ilmaista pohdintaa tai epävarmuutta taikka taukoja tai katkeilua.

Ellipsiä kannattaakin käyttää hyvin säästeliäästi tai ei lainkaan.

Lainauksiin ei ellipsiä

Joissakin kirjoitustyyleissä on (englannin käytännön mukaisesti) käytetty ellipsiä osoit­ta­maan, että lainauksesta on jätetty pois jotakin. Koska tällainen käyttö voi sekaantua kesken jättämistä osoittavaan ellipsiin ja siten aiheuttaa epäselvyyksiä, sitä ei voi suositella, vaan on parempi käyttää ajatusviivoja.

Standardin SFS 4175 vuoden 2006 painoksessa onkin otettu yksiselitteinen kanta. Sen mukaan ellipsillä (kolmella pisteellä) osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Standardi erikseen korostaa, että sanojen pois jättäminen lainauksesta osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Standardin edellisessä, vuoden 1998 painoksessa oli sama ajatus, mutta siinä oli eräässä alaviitteessä tämän kanssa ristiriidassa oleva lainauksia koskeva lausuma ”eräissä tyylilajeissa poisjätön merkkinä voidaan käyttää kolmea pistettä”.

Ellipsi merkitsee siis todellisen esityksen jäämistä kesken tai joskus pysähtelyä. Sen sijaan ajatusviivat osoittavat, että alku­peräi­ses­sä tekstissä tai puheessa esitys on jatkunut, mutta jatko ei ole mukana lainauksessa.

Ellipsin vaikutus muiden välimerkkien käyttöön

Viralliset säännöt eivät ole kovinkaan yksiselitteisiä ja selkeitä sen suhteen, miten ellipsin yhteydessä käytetään muita välimerkkejä ja välilyöntejä. Seuraavassa esitetään yksi melko johdonmukainen säännöstä. Perusajatuksena on, että ellipsiä käsitellään kuten se olisi sen sanan osa, jota se seuraa.

• Ennen ellipsiä ei nykyisten sääntöjen mukaan kirjoiteta välilyöntiä.
• Jos ellipsi liittyy luetteloon, ei ennen ellipsiä kirjoiteta pilkkua, paitsi matemaattisissa luetteloissa (ks. kohtaa Ellipsi matematiikassa).
• Ellipsin jälkeen kirjoitetaan välilyönti, paitsi jos seuraa toinen välimerkki, kuten huuto­merkki.
• Jos ellipsi on sellaisen virkkeen lopussa, joka muuten lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.
• Ellipsin käyttö ei muutoin vaikuta muiden välimerkkien käyttöön.

Pisteet merkkien poisjätön merkkinä

Aiemmin on ellipsiä tai muuta pisteryhmää käytetty myös osoittamaan, että kirjoitusasusta puuttuu kirjaimia tai muita merkkejä esi­mer­kik­si häveliäisyys­syistä. Tällöin on usein käytetty pisteitä sama määrä kuin pois jätettyjä merkkejä, esimerkiksi P....le tai aiemman käytännön mukaan P . . . . le. Myös ajatusviivaa on käytetty samanlaiseen tarkoitukseen.

Nykyiset suositukset eivät ota kantaa siihen, mitä mer­kin­tö­jä tällaisissa yhteyksissä pitäisi käyttää. Koska nykyisin yleisesti suositellaan aja­tus­vii­vaa poiston merkitsemiseen, tuntuisi luonnolliselta käyttää sitä pikemminkin kuin pis­tei­tä, esi­mer­kik­si P–le.

Ellipsi taulukkomerkintänä

Erään käytännön mukaan ellipsiä tai kolmea erillistä pistettä on käytetty tilastotaulukoissa osoittamaan, että tietoa ei esitetä, koska se on salassa pidettävä. Nykyinen virallinen suositus on neljä pistettä (....).

Ellipsi matematiikassa

Matematiikan merkinnöissä ellipsiä käytetään yleisesti osoittamaan, että on jätetty pois lu­vus­ta numeroita, sarjasta termejä, luettelosta kohtia tms. Usein ellipsi on ilmaisun lopussa osoit­ta­mas­sa, että numerojono, sarja tms. jatkuisi loputtomasti tai voi vaihdella pituu­deltaan.

Jos kyseessä on luettelo, jonka osat on erotettu pilkuilla, erotetaan ellipsikin luettelon osista pilkulla (toisin kuin yleiskielessä). Tosin matematiikka­standardi SFS-ISO 80000-2 ei erikseen ota asiaan kantaa ja sen oma käy­tän­tö­kin on osittain horjuva, mutta sen esi­mer­keis­sä on yleensä käytetty seuraavanlaisia tapoja, joita käytetään myös kirjassa MAOL-taulukot:

Näitä käytäntöjä kannattaa siis käyttää matematiikassa ja luonnontieteissä, ja ne voidaan tiivistää seuraavasti:

• Kun ellipsi osoittaa numerojonon jatkumista (ks. Päättymätön desimaali­esitys), se kirjoitetaan suoraan viimeisen merkityn numeron perään.
• Kun ellipsi osoittaa, että pilkulla toisistaan erotettujen ilmausten jonosta on jätetty jotain pois, kirjoitetaan ellipsi ikään kuin jonon alkioksi. Se siis erotetaan edellisestä ja seuraavasta alkiosta pilkulla, ja pilkun jälkeen kirjoitetaan välilyönti.
• Myös kun ellipsi osoittaa, että operaattorilla toisistaan erotettujen ilmausten jonosta on jätetty jotain pois, kirjoitetaan ellipsi ikään kuin jonon alkioksi. Tässä tapauksessa se siis erotetaan edellisestä ja seuraavasta alkiosta operaattorilla, jonka ympärillä on välilyönnit.

Standardissa SFS-ISO 80000-2 ellipsi on toteutettu osittain ellipsimerkillä, osittain kolmella peräkkäisellä pisteellä, joiden välissä ja ympärillä on välilyönnit. Ulkoasu on tällöin typografisesti väärä, koska ellipsin ulkoasu vaihtelee tämän takia jopa yhden sivun sisällä. Standardi ei edes mainitse ellipsi­merkkiä. Stan­dar­dia ei muutenkaan voida pitää typografisesti esi­kuval­li­se­na saati normatiivisena.

Standardissa SFS 4175:2006 on seuraava, matematiikkastandardista poikkeava merkintätapa, josta puuttuu välilyönti pilkun ja ellipsin välistä:

Tämän kanssa ristiriidassa on toisaalta Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkki ”roomalaisia numeroita I, I, III…”, josta siis puuttuu myös pilkku ellipsin edeltä.

Matematiikassa käytetään usein ellipsi­merkin (…) tilalla vastaavaa merkkiä, joka on rivin pe­rus­vii­van yläpuolella (⋯). Merkistöstandardeissa tällainen merkki on nimeltään midline horizontal ellipsis (U+22EF). Suomenkieliseksi nimeksi sopisi rivinkeskinen ellipsi. Merkki sisältyy melko har­voi­hin fontteihin.

Esimerkiksi kirjan The Chicago Manual of Style kuvaamassa mate­maat­tis­ten merkintöjen käytännössä (mutta ei matematiikka­standardissa) tällainen symboli esiintyy tavallisen ellipsin tilalla summien, re­laa­tioi­den tms. yhteydessä, jolloin ellipsimerkki halutaan samalle korkeudelle kuin ope­raat­to­rit. Tällaista käytäntöä suosittaa myös Detailtypographie-kirja. Jos rivinkeskinen ellipsi ei ole käytettävissä, voidaan käyttää tavallista ellipsi­merkkiä ja ehkä säätää sen sijaintia pysty­suun­nas­sa.

Ellipsi vaihteluväliä osoittamassa

Luonnontieteen ja tekniikan kielessä käytetään ellipsiä rajakohtien (pienimmän ja suu­rim­man arvon) välissä. Tällöin tarkoitetaan niin sanottua suljettua väliä, johon myös raja-arvot kuuluvat. Ilmaisu voidaan tavallaan tulkita erikoistapaukseksi ellipsin käytöstä pois­jätön merkkinä: ellipsi vastaa kaikkia arvoja alarajan ja ylärajan välissä.

Vanhastaan tätä ilmaisutapaa ei ole suositeltu yleiskieleen. Käytännössä kuitenkin yleis­kieleen suositeltu tapa, ajatusviivan käyttö, johtaa epäselviin tai erikoisiin ilmaisuihin silloin, kun mukana on miinusmerkkisiä lukuja (esim. ”−5–−2”). Niinpä tällaisissa yhteyksissä sal­li­taan nykyisin ellipsin käyttö yleiskielessäkin. Aiheesta on lisää kohdassa Luku- tai suure­välin ilmoittaminen.

Välilyöntien käyttöä näissä yhteyksissä ei ole tarkasti säädelty, mutta luonnollisin me­net­te­ly lienee, että ellipsin ympärillä on välilyönnit, jos ainakin toinen rajakohdista sisältää väli­lyönnin.

Kaksoispiste

Kaksoispiste välimerkkinä

Lainauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään suoran lainauksen edellä silloin, kun sitä edeltää johtolause tai pelk­kä lainatun henkilön nimi. Kaksois­pisteen jälkeen tulee väli­lyön­ti, ja sen jälkeinen lainaus aloi­te­taan yleensä versaalilla.

Etenkin lehtikielessä käytetään otsikoita, joissa esitetään tiivistetysti jonkin tahon väite tai muu lausuma. Tällöin käytetään vuorosanan tapaista ilmausta, jossa on kaksoispiste lau­su­man esittäjän ja itse lausuman välissä. Kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan usein hyvinkin vapaasta tulkinnasta. Lainausmerkkejä ei tällöin tietenkään käytetä.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan kaksoispisteen jälkeinen ilmaus voidaan tällöin aloittaa versaalilla tai gemenalla. Versaali­alkuisuus on sikäli luontevaa, että kyseessä on virkettä vastaava ilmaus, jota edeltää eräänlainen lähde­viittaus.

Kaksoispisteen jälkeen otsikossa voi käyttää isoa tai pientä alkukirjainta:

Sotilaslähde: Mannertenvälinen kriisi uhkaa ∼

Sotilaslähde: mannertenvälinen kriisi uhkaa

Täsmentävän ilmauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä ennen täsmentävää ilmausta, kuten selitystä, perustelua, päätelmää tai luetelmaa. Tällöin sen jälkeen tulee välilyönti.

Kaksoispisteen jälkeinen täsmentävä ilmaus aloitetaan gemenalla (pienellä alku­kir­jai­mel­la), vaikka se olisi kokonainen virke.

Jos täsmentävä ilmaus kuitenkin koostuu useista virkkeistä, ne kirjoitetaan normaalien virk­kei­den tavoin eli jokainen niistä aloitetaan versaalilla (isolla alkukirjaimella). Pitkät täs­men­tä­vät ilmaukset ovat kuitenkin yleensä epätäsmällisiä, koska ei ole ollenkaan selvää, mis­sä vai­hees­sa täsmennykset loppuvat ja siirrytään uuteen asiaan.

Kaksoispiste katkaisee ja yhdistää

Täsmentävän ilmauksen edellä käytetään kaksoispistettä vain, jos sitä edeltävä osa jo muo­dos­tai­si kokonaisen virkkeen.

Kaksoispistettä seuraava täsmentävä ilmaus ei siis ole loogisesti virkkeen osa, vaan koko virkettä tarkentava lisäys. Täten kaksoispiste samalla katkaisee ja yhdistää: se lopettaa varsinaisen virkkeen, mutta yhdistää sen seuraavaan tarkennukseen. Tarkennus ei useinkaan ole virke.

Jos taas täsmentävä ilmaus on kielellisesti osa virkettä, sen edellä ei ole mitään väli­merk­kiä tai sen edellä on pilkku – tai joskus ajatusviiva. Ilmaus alkaa usein selittävällä sanal­la, kuten ”nimittäin” tai ”koska”.

Usein tällainen ratkaisu on mahdollinen silloinkin, kun kaksois­pistet­tä­kin voisi käyttää.

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä vain, jos sitä seuraava täsmentävä ilmaus lopettaa virkkeen. Jos virke jatkuu täsmentävän ilmauksen jälkeen, on käytettävä muita välimerkkejä, kuten ajatusviivoja, sulkeita tai pilkkuja.

Kaksoispiste: hienoa tyyliä, johon voi kompastua

Kaksoispiste kuuluu puolipisteen lailla lähinnä korkeaan tyyliin. Äidinkielenopettajat eri­tyi­ses­ti suosittelevat ja kehuvat niiden käyttöä; lukijat eivät niinkään.

Tyylivaikutus muuttuu kielteiseksi, jos kaksoispistettä käytetään puolipisteen sijasta taikka muuten tilanteessa, johon se ei kuulu. Lisäksi kaksoispisteen idea on lukijoille usein epäselvä. Koska kaksoispiste katkaisee, se saattaa antaa sen jälkeiselle täsmennykselle enemmän pai­noa kuin olisi aiheellista.

Usein voisi hyvin käyttää pilkkua kaksoispisteen tilalla. Esitystä voi vielä täsmentää sopi­val­la tarkennuksella pilkun jäljessä.

Joissakin muissa tapauksissa taas voi syntyä epäselvyyttä mm. siitä, seuraako kaksoispisteen jälkeen päätelmä vai perustelu. Niinpä usein onkin parempi käyttää pilkkua ja sopivaa side­sanaa.

Kaksoispiste luetelman edellä

Yleensä luetelman edellä kannattaa käyttää kaksoispistettä. Se osoittaa, että luetelman kohdat eivät kuulu suoraan edellä olevan virkkeen rakenteeseen.

Tällöin luetelmaa edeltävä selitys on muo­dol­taan kokonainen virke tai otsikonomainen teksti. Selityksen lopussa on usein sana ”seuraavat” tai vastaava, joka tekee selityksestä muo­dol­taan täyden virkkeen. Vertaa seuraavia vaihtoehtoja. Ensimmäisessä virke jatkuu suoraan lue­tel­man kohdissa, jolloin kaksoispistettä ei käytetä. Luetelman kohdat ovat lauseen­jäseniä lau­sees­sa, joka alkaa ennen luetelmaa. Teksti voitaisiin suoraan muuntaa kappa­leek­si jät­tä­mäl­lä rivin­vaihdot ja luetelma­viivat pois sekä lisäämällä pilkku ja ja-sana. Tässä käytetty vaihto­ehto on yleensä selkeämpi, koska se erottaa luetelman omaksi kokonaisuudekseen.

Kaksoispistettä käytetään silloinkin, kun luetelmaa edeltävä selitys ei muodosta virkettä, vaan on luonteeltaan otsikko, jossa ei ole lainkaan verbiä.

Kielikello 2/2006 lisää kuitenkin luetelmia koskevien perusohjeiden jälkeen: ”Selvästi ot­si­kon­omai­sis­sa yhteyksissä kaksoispisteen voi jättää pois.” Tätä lienee järkevä tulkita sen verran suppeasti, että kaksoispiste jätetään pois vain, jos selitys on otsikkona ja se on osoitettu otsikoksi ulkonaisin keinoin, kuten lihavoinnilla.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kohdassa, jossa esitetään sama periaate kaksoispisteen pois jättämisestä, on seuraava esimerkki. Siinä luetelmaa edeltävän tekstin otsikko­luonne on selvä: teksti kuvaa luetelman sisällön ja on lisäksi lihavoitu.

Kaksoispiste teoksen nimen osien välissä

Englannin kielessä käytetään usein kaksoispistettä erottamaan teoksen nimen alkuosa (ot­sik­ko, engl. title) selittävästä jälkiosasta (alaotsikosta, engl. subtitle). Itse teokseen on täl­löin usein painettu jälkiosa selvästi pienemmällä fontilla uudelle riville, jolloin välimerkkiä ei tar­vita.

Jos sellainen teos mainitaan tekstissä ja siitä halutaan mainita koko nimi, on jonkinlainen välimerkki tarpeen. Kirjallisuus­luetteloon sopisi ehkä piste, mutta tekstissä se ei tunnu hy­väl­tä. Suomen kielessä voitaneen tällöin noudattaa samaa menettelyä kuin englannissa, siis käyt­tää kaksois­pistettä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, jos osien välissä on sidesana, kuten or tai eli.

Tällaisissa tapauksissa voisi käyttää myös ajatusviivaa.

Kirjastojen tietokannoissa käytetään yleensä kaksois­pistettä, jonka kummallakin puolella on väli­lyönti, esimerkiksi ”Haavoitettu jätti­läi­nen : Yhdys­vallat syyskuun 2001 jälkeen”.

Kaksoispiste sisälyhenteissä

Aiemmin käytettiin kaksoispistettä yleisesti lyhenteessä merkkinä siitä, että sanan keskeltä on jätetty kirjaimia pois, esimerkiksi r:va = rouva. Nykyisin tällaiset lyhenteet kirjoitetaan ilman kaksois­pistettä, esimerkiksi rva.

Ainoa nykyisin yleisessä käytössä oleva kaksois­pisteellinen lyhenne on n:o = numero, ja senkin tilalla esiintyy usein nro.

Kaksoispiste päätteen, johtimen tai liitteen edellä

Kaksoispiste päätteen edellä

Kaksoispistettä käytetään päätteen edellä silloin, kun lyhenne, numeroin ilmaistu luku tai symboli edustaa taivutusmuodossa olevaa sanaa ja taivutusmuoto on tarpeen ilmaista. Päätteiden merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Kirjaimista puhuttaessa vanha käytäntö on, että tekstiin kirjoitetaan kirjain itse eikä sen nimeä, esi­mer­kik­si ”tuosta puuttuu f” eikä ”tuosta puuttuu äf”. Jos lauseyhteys vaatii taivuttamista, pääte mer­ki­tään edellä kuvatulla tavalla, esimerkiksi ”lisäsin siihen f:n”. Nykyisin kuitenkin esiintyy huo­li­tel­luis­sa asia­teks­teis­sä­kin käytäntöä, jossa kirjoitetaan kirjaimen nimi. Tällöin taivutukseen ei tietenkään tarvita kaksois­pistet­tä, vaan nimi kirjoitetaan normaalisti sanana, esimerkiksi äf : äffän : äffästä jne. Saman­laista vaih­te­lua on joh­dok­sis­sa. Yleensä kirjoitetaan esimerkiksi ”i:tön”, mutta kielen­huol­ta­jien teksteissäkin saat­taa jo esiintyä asu ”iitön”. Typografinen vaikutelma on parempi ja tekstin ääneen lukeminen hel­pom­paa, mutta osa luki­jois­ta saattaa pitää asuja ”äffä” ja ”ii” puhe­kieli­syy­te­nä.

Tällaisissa tapauksissa ei tekstiä saa jakaa eri riveille kaksoispisteen jäljestä. Ks. kohtaa Sanan jako eri riveille.

Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä.

Kaksoispistettä ei käytetä ns. lyhennesanoissa eli ilmauksissa, jotka ovat alkujaan lyhenteitä, mutta ovat muuttuneet sanoiksi. Lyhennesanoina voidaan käsitellä esimerkiksi seuraavia: Nato, Opec, Etyk. Ne siis luetaan normaaleina sanoina ja taivutetaan sen mukaisesti. Kuten yleensä vieraita nimiä taivutettaessa, päätteen edellä käytetään i:tä sidevokaalina, jos sana päättyy konsonanttiin.

Jos nimeen liittyy tavaramerkin symboli ™ tai ®, niin kielenhuollon ohjeiden mukaan nimeä taivutetaan normaalisti ja symboli liitetään sen loppuun. Tavaramerkin symbolia siis kä­si­tel­lään kirjoitetun kielen aineksena, jota ei ajatella luettavaksi ääneen. Normaalissa teks­tis­sä täl­lai­sia symboleita ei tarvita, mutta joissakin tílanteissa niitä joudutaan käyt­tä­mään.

Kaksoispiste liitepartikkelin edellä

Kielenhuollon ohjeet eivät mainitse kaksois­pisteen käyttöä liitepartikkelin, kuten -kin, -kaan, -han, -pa tai -ko, edellä. Kaksois­pistet­tä on kuitenkin tapana käyttää samoissa tilanteissa kuin taivutus­päätteen edellä.

Ilmauksessa voi olla sekä taivutuspääte että liitepartikkeli. Yleensä tilanne ei tuota ongelmia.

Jos sana kuitenkin on toista-loppuinen luku­sana, syntyy hämmentävä tilanne. Jos esi­mer­kik­si sana viidessätoistakaan halut­tai­siin kirjoittaa niin, että luku merkitään numeroin, pitäisi sen jälkeen kirjoittaa sekä taivutuspääte ssä että liitepartikkeli kaan. Tässä ei liene muuta mah­dol­li­suut­ta kuin kirjoittaa ne peräkkäin, vaikka ne kirjaimin kirjoitetussa sanassa ja pu­hu­tus­sa sanassa eivät olekaan peräkkäisiä ja vaikka kokonaisuus näyttää oudolta.

Kaksoispiste sijapäätteen ja possessiivisuffiksin edellä

Jos sanan vartaloa seuraa sijapääte ja possessiivi­suffiksi, molemmat päätteet kirjoitetaan näkyviin, jos vartalo ilmaistaan numeroilla tai lyhenteillä. Sama koskee tilannetta, jossa sija­päätteen yhteydessä on vielä järjestys­luvun tunnus. Tällaiset ilmaukset ovat harvinaisia, usein teennäisiä, ja luvut on tällöin yleensä parempi kirjoittaa kirjaimin.

Varsin erikoinen tilanne syntyy, jos toista-loppuisessa sanassa on sekä alku­osaan kuuluva taivutus­pääte että jälki­osaan liittyvä possessiivi­suffiksi, esimerkiksi lauseessa Hänen lokakuun viidettä­toistaan ei koskaan tullut. Jos näin erikoista sana­muodostetta käytetään ja se halutaan kirjoittaa numeroita käyttäen, täytynee kirjoittaa eri osien päätteet peräkkäin. Jos tällöin tulisi sama vokaali kolmesti peräkkäin, yleisten sääntöjen mukaan pitäisi käyttää heitto­merkkiä erottimena.

Kaksoispiste johtimen edellä

Kaksoispistettä käytetään myös silloin, kun lyhenteestä muodostetaan johdos eli lyhen­tee­seen liitetään johtopääte eli johdin. Tällaiset ilmaisut eivät ole kovin tavallisia, ja ne voivat häm­men­tää lukijoita. Niissä siis ei käytetä yhdysmerkkiä kuten yhdyssanoja muodos­tet­taes­sa (ei siis SAK-lainen). – Sananloput -lainen ja -mainen tulkitaan johto­päät­teiksi tällaisissa yhteyksissä.

Kaksoispiste taivutusmuotojen erottimena

Kielitieteessä ja muutoin kieltä käsiteltäessä käytetään kaksoispistettä erottamaan saman sanan taivutusmuotoja. Tällöin teksti yleensä käsittelee taivuttamista, mutta joskus kyseessä on vain sanan yksilöinti silloin, kun kahdella eri sanalla on sama perusmuoto. Vertaa tilden käyttöön vaihtoehtoisten asujen tai sanojen välissä.

Kielitoimiston ohjeiden (Kielikello 3/1998, kohta Kaksoispiste) mukaan tällaisissa ta­pauk­sis­sa kirjoitetaan kaksoispisteen ympärille välilyönnit. Tämä on myös yleisin käytäntö. Haku­teok­sis­sa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa saatetaan tilan säästämiseksi jättää väli­lyön­nit pois.

Kaksoispiste suhteen merkkinä

Kaksoispistettä käytetään ilmaistaessa lukujen tai suureiden suhdetta. Tällöin sen ympärille ei standardin SFS 4175 mukaan kirjoiteta välilyöntejä, toisin kuin käytettäessä kaksoispistettä jako­las­kun merkkinä.

Sääntö, jonka mukaan suhteen merkin ympärillä ei käytetä välilyöntejä, on melko mieli­val­tai­nen ja johtaa hiukan outoon kirjoitus­asuun etenkin, jos luku sisältää välilyönnin. Ilmaus ”1:1 000” hahmottuu visuaalisesti helposti väärin, osiin ”1:1” ja ”000”. Lisäksi matema­tiikka­stan­dar­din 80000-2 esimerkissä käytetään välilyöntejä suhteen merkin ympärillä: ”h : b”. Niinpä säännön rikkominen ilmaisun luontevuuden takia voi olla perusteltua (esi­mer­kik­si ”1 : 20 000”).

Suhteiden merkitsemiseen käytetään muitakin tapoja etenkin silloin, kun tarkoitetaan esiintyvyyttä, kuten taudin yleisyyttä väestössä (1:200, 1/200, 0,5 %).

Suhdemerkinnän taivuttamista pitäisi välttää. Ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.

Unicode-merkistö sisältää myös suhdemerkin ratio U+2236, joka on määritelty ma­te­maat­ti­sek­si operaattoriksi ja joka on ulkoasultaan kaksoispisteen kaltainen. Se olisi mer­ki­tyk­sel­tään yksiselitteisempänä sopiva suhteen merkiksi, mutta se sisältyy suhteellisen har­voi­hin fontteihin, eikä matematiikka­standardi edes mainitse sitä.

Kaksoispiste ääntämismerkinnöissä

Ääntämismerkinnöissä (foneettisessa kirjoituksessa) käytetään usein kaksoispistettä vo­kaa­lin jäljessä osoittamassa, että vokaali ääntyy pitkänä. Esimerkiksi suomen sana luulee mer­ki­tään tällöin [lu:le:]. Tämä on tavallista muun muassa tieto­sana­kirjoissa. Vaihtoehtoinen tapa on vaakaviivan (pituusmerkin) käyttö vokaalin päällä.

Toisaalta esimerkiksi kansainvälinen foneettinen merkistö IPA määrittelee pituusmerkiksi kolmio­kaksois­pisteen, modifier letter triangular colon ”ː” U+02D0. Koska se ei useinkaan ole käy­tet­tä­vis­sä silloinkaan, kun monia IPA-merkistön tavallisia merkkejä voi käyttää, sen tilalla käytetään yleisesti kaksoispistettä. Epäselvyyksiä ei voi syntyä, koska kaksoispisteellä ei IPAssa ole (muuta) merkitystä.

Kaksoispiste tekijämerkinnöissä

Jos kirjaan, artikkeliin yms. viitattaessa mainitaan myös tekijä tai tekijät, on tapana erottaa tekijätieto teoksen nimestä kaksoispisteellä. Sen edellä ei ole välilyöntiä, jäljessä on. Tällainen merkintätapa sopii kirjallisuusluetteloihin, kirjamainoksiin yms. Tekstissä on parempi muo­toil­la asia niin, että tekijä mainitaan normaalissa lauseyhteydessä.

Kaksoispiste jakolaskun merkkinä

Kaksoispistettä on usein käytetty jakolaskun merkkinä, myös kouluopetuksessa. Sen sijasta tulisi käyttää vinoviivaa tai asettelua, jossa jakaja on jaettavan alla ja niiden välissä on vaakaviiva. Ks. kohtaa Kaksoispiste ”:” vanhentuneena jakolaskun merkkinä.

Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena

Kaksoispistettä käytetään koodinluonteisissa ilmauksissa monitasoisen jaotuksen tasojen välisenä erottimena, esimerkiksi sarjan numeron ja osan numeron välissä.

Tuomioistuinratkaisujen numeroinnissa on käytetty sekä merkintätapaa KKO 2005:82 että merkintätapaa KKO:2005:82. Muun muassa Finlex-tietokannan Oikeustapauksia-osassa käytetään jälkimmäistä, jossa siis on kaksoispiste myös tuomioistuimen nimen lyhenteen ja vuosiluvun välissä.

Eri yhteyksissä on kuitenkin käytössä erilaisia tapoja osoittaa jaotus. Nu­me­roi­taes­sa otsikoita ei jaotustasojen välissä käytetä kaksoispistettä vaan pistettä (esimerkiksi 4.4.5.4). Lehtien ja julkaisusarjojen numeroinnissa on kahta lähinnä kahta käytäntöä, ni­mit­täin vuosiluku:numero tai numero/vuosiluku. Lakien numerointi on jälkimmäisen käy­tän­nön mu­kai­nen, esim. 5/2003.

Jos lähdeviitteissä käytetään merkintätapaa, jossa on tekijän sukunimi ja teoksen ilmestymis­vuosi, voidaan niiden jälkeen kirjoittaa kaksois­piste, väli ja sivu­numero. Esimerkiksi ”Virtanen 2020: 42” viittaa tällöin Virtasen vuonna 2020 ilmestyneen teoksen sivuun 42.

Kaksoispistettä käytetään usein myös ajan ilmauksissa tuntien ja minuuttien sekä minuuttien ja sekuntien välissä.

Kaksoispistettä käytettiin aiemmin rahasummia ilmaistaessa, esimerkiksi 2:50 mk. Tapa on täysin vanhentunut Suomessa, vaikka se mainitaankin vielä Kielikellossa 2/2006 artikkelissa Merkit ruotsiksi. Ruotsinruotsissa se yhä esiintyy virallisissa suosituksissakin toisena vaihto­ehtona (esim. 2,50 kr tai 2:50 kr).

Kaksoispiste julkaisupaikan ja julkaisijan erottimena

Melko yleisen käytännön mukaan teoksen julkaisupaikka ja julkaisija erotetaan toisistaan kaksoispisteellä, jos tällaiset seikat ilmoitetaan lähdetiedoissa.

Tällainen kaksoispisteen käyttö kuitenkin poikkeaa selvästi kaksoispisteen muusta käytöstä. Sopivampi merkki olisi puolipiste. Yleiset standardit eivät edellytä minkään erityisen merkin käyttöä.

Puolipiste

Puolipistettä käytetään ryhmittelyyn. Sitä on usein erityisesti suositeltu äidinkielen ope­tuk­ses­sa ja tyylioppaissa. Joskus se voikin parantaa tyylivaikutelmaa, mutta puoli­pistettä käy­te­tään helposti väärin. Vaikka kirjoittaja osaisi käyttää sitä oikein, lukijat eivät useinkaan osaa tulkita sen merkitystä oikein. Tavallisessa yleistajuisessa asia­teks­tis­sä puolipistettä ei yleensä kannata käyttää.

Kun puolipistettä käytetään välimerkkinä, sen jälkeen jätetään aina tyhjä väli.

Kielikellossa 3/1997 on laajahko puolipisteen käytön selostus ja ohjeisto Puolipiste ei ole kaksoispiste.

Puolipiste välimerkkinä

Puolipistettä käytetään yhdistämään virkkeitä, jotka liittyvät ajatukseltaan kiinteästi yhteen.

Puolipisteen vaikutuksen havaitsee oikeastaan vasta tarkastelemalla sillä yhdistettyjä virk­kei­tä suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, johon ne kuuluvat, kappaleeseen. Puoli­pis­teen käy­tös­sä on olennaista, että sillä yhdistetyt virkkeet kuuluvat yhteen kiin­teäm­min kuin kap­pa­leen virk­keet muutoin. Seuraavassa esimerkissä puolipisteellä on liitetty virkkeeseen sivu­huo­mau­tus, joka toisessa tyylissä voitaisiin myös kirjoittaa sulkeisiin. Jos se kirjoitettaisiin taval­li­sek­si, pisteellä muista erotetuksi virkkeeksi, niin se muodostaisi katkon aja­tuk­sen kulkuun.

On sanottu, että puolipiste sopii käytettäväksi, kun pilkku ei tarpeeksi erottaisi ilmauksia toisistaan ja piste erottaisi ne liiaksi. Puolipiste on kuitenkin periaatteessa aina korvattavissa pisteellä, kun taas pilkulla korvaaminen yleensä vaatii myös lauserakenteen muutoksen, esimerkiksi konjunktion lisäämisen.

Useimmiten on parasta tehdä valinta pisteen ja pilkun välillä eikä käyttää puolipistettä.

Puolipiste pilkun tehtävässä

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi pilkun sijasta luettelossa, jonka kohdat sisältävät pilkkuja. Tarpeen tähän aiheuttavat tavallisimmin desimaalipilkut. Toinen tyypillinen tapaus on ihmisten nimien luettelo, jossa on henkilön sukunimi ja etunimi pilkulla erotettuina.

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi myös luettelossa, jonka osat ovat pitkiä.

Usein tällainen rakenne voitaisiin korvata luetelmarakenteella, joka muodostetaan lue­tel­ma­vii­vo­ja käyttäen ja jossa kohtien välissä ei käytetä pilkkuja. Luetelmia kuitenkin väl­te­tään useis­sa tyylilajeissa.

Erikoistapaus edellä mainitusta on puolipisteen käyttö ryhmiteltäessä sanan merkityksen se­li­tyk­siä sanakirjassa tai tietosanakirjassa. Sanakirjassa puolipistettä käytetään yleensä erot­ta­maan olennaisesti erilaisia merki­tyksiä toisistaan, kun taas pilkulla erotetaan sanan eri vas­ti­nei­ta, jotka eroavat vain vivahteiltaan, tyylilajiltaan tms.

Yhdysmerkki

Yhdysmerkin eri käytöt

Yhdysmerkki ”-” ei kuulu var­si­nai­siin väli­merk­kei­hin eli sa­no­jen välissä käy­tet­tä­viin merkkeihin. Sen sijaan yhdys­merk­kiä käytetään sanan tai mer­kin­nän sisäl­lä, lopussa tai alussa

• tavuviivana, kun sana jaetaan eri riveille
  järjestelmäl-
  linen
• usein yhdys­sanan osien välissä
  raaka-aine

  Itä-Suomi

  DNA-näyte

  suomalais-ruotsalainen
• yhdyssanan pois jätetyn osan tilalla
  maa- ja metsätalous [= maatalous ja metsätalous]
• yhdyssanassa, jonka osana on sanaliitto
  ISO 9 -standardi
• joissakin erikoismerkinnöissä.
  Mi-mitä? [kuvaa änkytystä]

Yhdysmerkit merkkikoodeissa

”Tavallinen yhdysmerkki” on kummajainen

Kirjoituskoneissa ja tietokoneiden näp­päi­mis­töis­sä sekä monissa merkki­koodeis­sa on merkki, joka on tar­koi­tet­tu käy­tet­tä­väk­si sekä yhdys­merkki­nä että ajatus­viivana ja miinus­merkkinä. Usein sitä käytetään vielä muissakin tehtävissä.

Tämä johtuu vanhoista teknisistä rajoituksista, kuten tarpeesta käyttää varsin suppeaa merkki­valikoimaa vanhoissa kirjoitus­koneissa, vanhoissa tiedon­siirron tavoissa ym. Tämän takia on syntynyt monia käytäntöjä, jotka perustuvat yhdysmerkin moninaiskäyttöön ja jotka häviävät vain hitaasti.

Seuraava taulukko esittää eräitä tyypillisiä ilmauksia, joissa monet ovat tottuneet käyttämään yhdysmerkkiä, vaikka muu merkki olisi oikeampi.

Yhdysmerkit nykyaikaisissa merkkikoodeissa

Nykyisin tietokoneissa voidaan jo hyvin monissa yhteyksissä käyttää laajaa merkki­vali­koi­maa, jossa muun muassa ajatusviivoilla ja miinusmerkillä on omat koodinsa. Lisäksi yhdys­merk­ke­jä­kin on useita:

• Unicode-yhdysmerkki, Unicodessa hyphen (U+2010). Se on merki­tyk­sel­tään sel­väs­ti yhdysmerkki eikä koskaan ajatusviiva tai miinusmerkki. Sen käyttö on tois­tai­sek­si varsin vähäistä, ja sen kirjoittaminen on yleensä hankalaa.
• Sitova yhdysmerkki eli yhdistävä yhdysmerkki, Unicodessa nonbreaking hyphen (U+2011). Se vastaa muutoin Unicode-yhdysmerkkiä, mutta sen jäljestä ei ole sallittua jakaa sanaa eri riveille.
• Yhdysmerkki sanan tavallisimmassa merkityksessä, tarkemmin kuvattuna Ascii-yhdysmerkki, virallisessa suomalaisessa nimistössä tavuviiva-miinusmerkki, Unicodessa hyphen-minus (U+002D). Se on edellä kuvattu monimerkityksinen merkki, ja se on se, mitä tavallisimmin tarkoitetaan, kun puhutaan yhdysmerkistä, yhdys­viivas­ta, tavuviivasta, viivasta tms. Tavallisen näppäimistön näppäin, johon on kaiverrettu ”‑”, tuottaa normaalisti tämän merkin.
• Numeronlevyinen viiva, Unicodessa figure dash (U+2012). Sillä on sama (moni­selit­tei­nen) merkitys kuin Ascii-yhdysmerkillä, mutta sen leveys on sama kuin nume­roi­den 0, 1, 2 jne.; se on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä taulukoissa typo­grafi­sis­ta syistä.

Esimerkiksi suomen sanassa kuu-ukko voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa edellä mai­ni­tuis­ta neljästä merkistä, joskin numeroviivan käyttö olisi outoa. Yleensä (ja myös tässä op­paas­sa) kirjoitetaan tämäntapaiset sanat käyttäen Ascii-yhdysmerkkiä joko siksi, ettei tun­ne­ta vaihtoehtoja, tai siksi, että tiedetään vaihtoehtoihin liittyviä monia teknisiä ongelmia.

Merkistöstandardeissa on myös pehmeä tavuviiva (soft hyphen). Nykyisen tulkinnan mukaan se ei ni­mes­tään huolimatta ole yhdysmerkki, vaan näkymätön ohjaus­merkki, joka ilmoittaa sallitun ta­vu­tus­koh­dan.

Yhdysmerkkien ulkoasu

Unicode-yhdysmerkki, sitova yhdysmerkki ja Ascii-yhdysmerkki ovat lähes kaikissa fonteissa kes­ke­nään samanlevyiset. Poikkeuksena on mm. Lucida Sans Unicode, jossa Ascii-yhdys­merk­ki on sa­man­le­vyi­nen kuin (lyhyt) ajatusviiva, mutta Unicode-yhdys­merkki ja sitova yhdys­merkki ovat oikean­mit­tai­set. Merkkien olennainen ero on niiden merkityksessä ja ominaisuuksissa, jotka voivat epäsuorasti vaikuttaa asia­kirjan ulko­asuunkin.

Varsinainen yhdysmerkki voisi käyttönsä kannalta olla hyvin lyhyt, jopa miltei pistemäinen. Ajatusviiva ja miinusmerkki ovat selvästi pitempiä. Koska Ascii-yhdysmerkkiä käy­te­tään niiden kaikkien tilalla, on ollut typo­gra­fi­ses­ti perusteltua suunnitella se kes­ki­mit­tai­sek­si. Valitettavasti niissäkin fonteissa, joihin sisältyy Unicode-yhdys­merk­ki, se on usein toteutettu saman­nä­köi­se­nä kuin Ascii-yhdysmerkki. Ohei­nen kuva esittää kuitenkin Code2000-fontin eräitä viivamerkkejä, jotka on harkitusti suun­ni­tel­tu erimittaisiksi.

Jos tekstissä halutaan käyttää varsinaista yhdysmerkkiä, on otettava huomioon fontti­ongelmien lisäksi se, että tätä merkkiä tulisi käyttää johdonmukaisesti. Jos joissakin sanoissa on Ascii-yhdysmerkki ja joissakin varsinainen yhdysmerkki, voi syntyä ikävää sekavuutta, jos ne ovat fontissa erimittaiset. Lucida Sans Unicodea voi kuitenkin käyttää, jos voidaan johdon­mukaisesti käyttää Unicode-yhdys­merkkiä tai sitovaa yhdys­merkkiä Ascii-yhdys­merkin sijasta.

Edellä mainituista merkeistä muut kuin Ascii-yhdysmerkki aiheuttavat yleensä ongelmia, jos niitä syötetään tietojärjestelmiin tai ohjelmiin, jotka eivät osaa käsitellä niitä. Jos esi­mer­kik­si teks­tin­käsit­tely­ohjel­mal­la tehty asiakirja on tarkoitus siirtää julkaisu­ohjelmistossa muo­kat­ta­vak­si, on syytä selvittää etukäteen, selviääkö julkaisu­ohjelmisto esimerkiksi (varsi­nai­ses­ta) yhdysmerkistä ja sitovasta yhdysmerkistä.

Yhdysmerkin muoto on yleensä vaakasuora viiva, mutta joissakin fonteissa se on hiukan kalteva, oikealle nouseva, ja silloin yleensä lyhyt. Tällainen muoto, joka lienee peräisin fraktuurasta, voi ai­heut­taa hämmennystä.

Joissakin fonteissa (esimerkiksi Microsoft Sans Serif ja edellä mainittu Lucida Sans Uni­code) Ascii-yhdysmerkki on täysin tai lähes samanpituinen kuin ajatusviiva (n-viiva). Tästä syn­ty­vän sekaannus­vaaran takia sellaisten fonttien käyttöä on hyvä välttää.

Yhdysmerkin nimet

Tässä oppaassa käytetään yhdysmerkki-sanaa Ascii-yhdysmerkistä, ellei toisin sanota. Yhdys­merk­kiä kutsutaan yleisesti yhdysviivaksi tai tavuviivaksi, joskus myös väliviivaksi.

Yhdysmerkki-nimeä käytetään muun muassa kielen­huollon ohjeissa, ja selvintä on käyttää sitä. Tavuviiva-nimi on paras varata yhdysmerkin yhteen käyttö­tarkoitukseen ja mer­ki­tyk­seen. Väliviiva-sanaa kannattaa eri­tyi­ses­ti välttää, koska se helposti sekaantuu ajatus­vii­vaan, jota käytetään mm. luku­välien il­mauk­sis­sa (esim. 0–10).

Yhdysmerkkiin voidaan viitata sanalla viiva silloin, kun väärin­käsityksen vaaraa ei ole, esimerkiksi sanottaessa ääneen auton rekisterinumero.

Yhdysmerkki tavuviivana

Yhdysmerkkiä käytetään tavuviivana rivin lopussa osoittamaan, että sana on jaettu eri riveille.

Jos sanan normaalissa kirjoitusasussa on yhdysmerkki ja sana jaetaan sen kohdalta eri riveille, kirjoitetaan rivin loppuun vain yksi yhdysmerkki. Ulkoasusta ei siis näe, onko rivin lopussa oleva yhdysmerkki vain sanan jakamista osoittava tavuviiva vai kuuluuko se itse sanan kirjoitusasuun.

Jäljempänä käsitellään erikseen sitä, millaisista kohdista sanan saa jakaa eri riveille.

Yhdysmerkki yhdyssanoissa

Tavallisimpien virheiden välttäminen

Silmiinpistävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä on yhdysmerkin jättäminen pois sellaisista il­mauk­sis­ta kuin ”7-vuotias”. Jostakin syystä se usein esiintyy teksteissä, joissa tehdään myös vas­tak­kais­suun­tai­nen, yhtä räikeä virhe: selvä sanaliitto, kuten ”7 vuotta”, kir­joi­te­taan­kin yhdys­merk­kiä käyttäen yhdyssanaksi. Ääntämyksen ajatteleminen auttaa muistamaan oikean asun: seitsenvuotias (yhdyssana), seitsemän vuotta (sanaliitto).

Jopa yksinkertaisissa tapauksissa tehdään virheitä myös sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa on lyhenne, vieraskielinen sana tai muu erikoisilmaus. Niihin kuuluu yhdysmerkki, mutta yleisesti käytetään erilaisia vääriä kirjoitusasuja, jopa useita eri tapoja samassa tekstissä.

Perussäännöt

Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä seuraavissa tapauksissa, joista useimpia kuvataan jäljempänä tarkemmin omissa kohdissaan:

• yhdyssanat, jotka sisältävät tunnuksen, lyhenteen, erikoismerkin tms.
  B-luokka
• erisnimen sisältävät yhdyssanat
  Olympus-kamera
• yhdyssanat, joissa alkuosa loppuu samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa
  linja-auto
• yhdyssanat, joiden osa on tulkittava esittämäänsä kielenainesta tarkoittavaksi
  hevonen-sana [= sana hevonen]

  kyllä-vastaus [= vastaus kyllä]

  tu-tavu

  r-äänne
• rinnasteiset yhdyssanat, jos osat ovat muodoltaankin rinnasteiset
  kanttori-urkuri

  suomalais-ruotsalainen

  lipunmyyjä-opas
• yhdyssanat, joissa ainakin toinen osa on sanaliitto
  antaa mennä -periaate ∼ antaa-mennä-periaate
• yhdyssanat, joiden alkuosa on kieltosana ”ei-”
  ei-suomalainen [= muu kuin suomalainen]
• sitaattilainat, joissa yhdysmerkki kuuluu lainanantaja­kielen kirjoitusasuun (jossa usein on vaihtelua, varsinkin englannissa)
  clair-obscur

  hands-free
• jotkin sellaiset sanat, joiden alkuosa on vierasperäinen, usein yksitavuinen etuliite ja jälkiosa suomenkielinen sana
  ex-ministeri [= entinen ministeri]

  bi-mies [arkikieltä, = biseksuaalinen mies]
• sellaiset vierassanan sisältävät yhdyssanat, joissa vierassana on asultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton
  squash-ottelu
• joskus muulloinkin selvyyden vaatiessa, ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.
  tango-ilta [erotukseksi tanko-, tango- tai tanga-sanan muodosta ”tangoilta”]

Eräissä moniosaisissa ilmauksissa on yhdysmerkin tai muiden merkkien käyttö usein ongel­mal­lis­ta. Tätä kuvataan jäljempänä kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Karkea virhe: XYZ tuote

Nykyisin on hyvin tavallista kirjoittaa tuotenimi ja tuotteen laji kuvaileva sana kahdeksi eri sanaksi. Varsinkin teknisten tuotteiden mainonnassa ja esitteissä kirjoitetaan tyyliin ”Intel prosessori”. Tämä on kuitenkin karkea virhe, kuten kohdassa Yhteen vai erikseen? kuvataan.

Ei ”G8 -maat” vaan ”G8-maat”

Yhdysmerkin edelle ei jätetä välilyöntiä, vaikka yhdyssanan alkuosa olisi erisnimi, eri­kois­merk­ki tai muu erikoisilmaus. On siis kirjoitettava ”Canon-kamera”, ei ”Canon -kamera” (eikä tietenkään ”Canon kamera”). Samoin kirjoitetaan välilyönneittä ”DVD-B-verkko”.

Välilyöntiä käytetään yhdysmerkin edellä kuitenkin sanaliiton ja sanan yhdistelmässä.

Sentapaiset virheelliset kirjoitusasut kuin ”DVD-B -verkko” johtunevat paljolti sekaan­tu­mi­ses­ta edellä mainitun laisiin että sa­man­ta­pai­siin ilmauksiin, joissa alkuosa on sanaliitto. Jos kirjoitettaisiin esimerkiksi ”DVD B” (eikä ”DVD-B”), olisi oikea kirjoitusasu ”DVD B -verkko”. Vrt. Kieli-ikkunaan Verraton yhdysviivailija.

Yhdysmerkki taivutuksessa, johdoksissa ja yhdyssanan osissa

Yhdysmerkki säilyy myös sanaa taivutettaessa.

Sen sijaan kun erisnimestä muodostetaan johdos, yhdysmerkkiä ei käytetä.

Kielennimi ”valkovenäjä” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä sen takia, että jälkiosaa ei tulkita erisnimeksi kuten ei kielten nimiä yleensäkään.

Kuitenkin kahden saman vokaalin välissä yhdysmerkki säilyy johdoksissakin. Virallisissa säännöissä tätä ilmeisesti ei sanota, mutta se on vallitseva ja järkevä käytäntö.

Jos yhdysmerkin sisältävä yhdyssana otetaan yhdyssanan osaksi, yhdysmerkki säilyy. Tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Se, tuleeko sanaan yhdysmerkki myös pääyhdysosien väliin, riip­puu sen rakenteesta yleisten sääntöjen mukaisesti. Tässä tosin on jonkin verran hor­jun­taa; ks. kohtaa Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa.

Jos kirjoitetaan ilmaus Liisan-päiväkahvi yhdeksi sanaksi, niin osien Liisan-päivä ja kahvi väliin ei tule yhdysmerkkiä, koska mikään sääntö ei sitä vaadi. Suositellumpi ilmaus on kuitenkin Liisan päivän kahvi. Ks. kohtaa Alkuosana sanaliitto.

Yhdyssana, jonka osana on tunnus tms.

Yhdyssanan osien välissä käytetään yhdysmerkkiä, jos osaa ei ole kirjoitettu kirjaimin sa­na­na, vaan tunnuksella, numerolla, sym­bo­lil­la, koodilla, lyhenteellä tms. Ks. kuitenkin kohtia Yhdys­merk­ki ja lyhenteet ja Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä. Toisaalta sellaisia ra­ken­tei­ta kuin ”hepatiitti A” ei tulkita yhdyssanoiksi (ks. Hepatiitti A vai A-hepatiitti?).

Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa lyhenne, numero tms. esittää säännön seuraavasti:

Yhdyssanan osana oleva kirjain, merkki, numero tai lyhenne liitetään yhdyssanan alku- tai loppuosaan yhdysmerkillä

Sanan ”osa” on tässä tulkittava viittaavan ensi­sijai­ses­ti yhdys­sanan rakenne­osiin, komponent­tei­hin. Tämä tarkoittaa, että kirjaimen tms. esiintyminen yhdyssanan sisällä ei aina aiheuta yhdys­merk­kiä kaikkien osien väliin. Jos esimerkiksi yhdyssana ”T-paita” otetaan yhdyssanan alku­osaksi, ei toista yhdysmerkkiä käytetä (ellei jokin muu sääntö vaadi sitä). Toisaalta jos se otetaan jälkiosaksi, yhdysmerkkiä käytetään, koska tällöin kirjainosa ”T” joutuu edeltävän osan viereen. Tätä ei säännöissä suoraan sanota, mutta esimerkiksi asu ”koiraT-paita” olisi ilmeisen mahdoton.

Jos yhdyssanan osana on sulkeissa oleva ilmaus, on yleensä luonnollista tulkita se irralliseksi lisäykseksi, joka ei vaikuta sanan kirjoitusasuun eikä siis vaadi yhdysmerkkiä. Tällaisia il­mauk­sia esiintyy varsinkin kemian nimistössä. Ks. kohtaa Sananosa sulkeissa.

Pelkkä yhdysmerkin esiintyminen yhdyssanan osan sisällä ei aiheuta sitä, että osien väliin kirjoitettaisiin yhdysmerkki. Ks. kuitenkin kohtaa Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Jos kirjoitusmerkki mainitaan yhdyssanassa nimellään, ei yhdys­merk­kiä tarvita.

Tällaisissa tapauksissa voidaan kuitenkin joskus käyttää yhdysmerkkiä, jotta yhdyssana olisi helpompi hahmottaa. Tämä koskee mm. seuraavia virallisia merkkien nimiä.

Yhdysmerkki identtisten vokaalien välissä

Jos yhdyssanan osana oleva sana loppuu samaan vokaaliin, jolla seuraava osa alkaa, kirjoitetaan osien väliin yhdys­merkki.

Tällainen yhdysmerkki saattaa jakaa yhdys­sanan siinä mielessä epäloogisesti, että yhdys­merkki ei erota toisistaan yhdys­sanan pääosia. Ks. Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Tällaisen säännön tarkoitus on helpottaa sanojen hahmottamista ja erityisesti osoittaa, että kyse on eri tavuihin kuuluvista vokaaleista eikä yhdestä pitkästä vokaalista. Vaikka saman­tapainen tarve voi olla silloin, kun kyse on kahdesta eri vokaalista, sääntö ei koske sellaisia tapauksia.

Sääntö ei koske tapausta, jossa osa loppuu samaan konsonanttiin, jolla seuraava osa alkaa.

Jotkin vierasperäiset sanat tulkitaan yhdys­sanoiksi tämän säännön soveltamisen kannalta. Ne alku­perältään vieraan kielen yhdys­sanoja ja alkavat sentapaisella osalla kuin anti tai pre. Ääntämys on suomen kielessä yhdys­sana­tyyppinen: jälki­osan alku­tavulla on sivu­paino, ja vierekkäiset identtiset vokaalit ääntyvät erikseen, eri tavuihin kuuluvina, eivätkä pitkänä vokaalina. Lainan­antaja­kielessä ei yleensä ole yhdys­merkkiä, koska siinä peräkkäiset identtiset vokaalit ääntyvät yleensä erikseen.

Näin ei kuitenkaan menetellä, kun sanan alkuosa on ko, jota seuraa o. Ne kirjoitetaan ilman yhdys­merkkiä ääntämyksestä riippumatta. Tosin Kieli­kellon 4/2023 artikkeli Koope­ra­tii­vi­nen ja anti-inflammatorinen pitää tätä epäloogisena ja mainitsee, että nykyisin esiintyy sellaisia asuja ko-operatiivinen. Tällä ei kuitenkaan tarkoitettane normin muuttamista.

Yhdysmerkki sitaattilainoissa

Yhdysmerkkiä käytetään usein sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat kokonaisuudessaan sitaattilainoja. Niissä on kuitenkin paljon horjuntaa. Jopa Kieli­toimiston sana­kirjassa esitetään esimerkiksi vaihto­ehtoisina taxfree ja tax-free; lisäksi esiintyy usein tax free.

Englannin kielessä verbin ja adverbin yhdistelmä kirjoitetaan erilleen, kun ilmausta kokonaisuudessaan käytetään verbin tavoin, esimerkiksi to drive in ’ajaa sisään’. Englannin verbejä ei käytetä suomessa sitaatti­lainoina; sen sijaan esiintyy englannin verbeistä muodostettuja suomeen mukautettuja verbejä, kuten putata (verbistä put).

Vastaava koskee esimerkiksi adjektiivin ja substantiivin yhdistelmiä. Esimerkiksi second hand tarkoittaa sanan­mukaisesti toista kättä, mutta secondhand käytettyä tai toisen omistuksessa ollutta.

Mainitun­laiset yhdistelmät kirjoitetaan yleensä yhdys­merkillisenä yhdys­sanana, yhteen, kun niitä käytetään substantiivin tavoin, esimerkiksi a drive-in ’paikka, jossa voi käydä nousematta autosta’, tai adjektiivin tavoin, esimerkiksi drive-in theatre (’autoteatteri’, siis ’teatteri, johon ajetaan sisään autolla’). Jotkin yhdistelmät ovat kuitenkin vakiintuneet suoraan yhteen kirjoitettaviksi, kuten comeback ’paluu’.

Tällaiset ilmaukset on paras kirjoittaa alku­perä­kielen mukaisessa asussa, kuten sitaatti­lainat yleensäkin. Englannin sanojen kirjoitus­asun voi tarkistaa esimerkiksi Merriam-Websteristä tai Lexicosta. Niiden mukaisia asuja ovat muun muassa seuraavat:

Yhdysmerkin käyttö on erityisen tavallista silloin, kun vierasperäinen ilmaisu koostuu saman sanan tai tavun toistamisesta.

Kun yhdysmerkin sisältävä sitaatti­laina esiintyy yhdys­sanan osana, on selvintä erottaa se toisesta osasta yhdys­merkillä, vaikka mikään normi ei tätä vaadikaan.

Yhdyssana, jonka osana on erisnimi

Jos yhdyssanan osista ainakin toinen on erisnimi (ja kirjoitetaan siis versaalialkuisena), käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Kuitenkin monissa vakiintuneissa ilmauksissa käsitellään alkuosaa yleis­nimen tavoin, jolloin se kirjoitetaan gemena-alkuisena. Tällöin ei yhdysmerkkiä käytetä, ellei jokin muu sääntö sitä vaadi.

Edellä mainittujen tapausten kuvauksissa saatetaan puhua erisnimiluonteen hämärtymisestä. Sellaisesta onkin kyse esimerkiksi sanassa ”dieselmoottori”, mutta ei niinkään sanassa ”ranskanleipä”. Sen alkuosa kyllä ymmärretään Ranskaan viittaavaksi, mutta yhdyssana on muuttunut merkitykseltään yleiseksi ja tavalliseksi yleiskielen sanaksi. Sen alkuosa viittaa vain väljästi alkuperään.

Toisaalta genetiivissä oleva erisnimimäärite voidaan usein tulkita eril­lisek­si sanaksi eikä yhdyssanan osaksi. Silloin ei tietenkään käytetä yhdysmerkkiä, vaan sanojen välissä on väli­lyönti. Kun erisnimi määrittää toista sanaa, on viisikin vaihto­ehtoa, joista tosin yleensä tulee kussakin ilmauksessa kyseeseen vain yksi tai kaksi: erisnimi erillisenä sanana gene­tii­vis­sä, erisnimi yhdyssanan alkuosana genetiivissä tai nominatiivissa sekä yleisnimen tavoin käy­tet­ty erisnimi sana genetiivissä tai nominatiivissa. Ks. myös kohtaa Erisnimi­alkuiset ilmaisut.

Sen sijaan esimerkiksi ”Caesarsalaatti” on virheellinen sekamuoto. Jos alkuosa (henkilön­nimi) kirjoitetaan versaalialkuisena, tarvitaan yhdysmerkki. Jos sitä taas käsitellään yleis­nimen tavoin, ei yhdysmerkkiä käytetä, ja koko sanakin kirjoitetaan gemena-alkuisena, koska ruokalajien nimet tulkitaan yleisnimiksi, ei erisnimiksi.

Ilman yhdysmerkkiä kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan useimmat paikannimet (maan­tieteel­li­set nimet). Kuitenkin erään määrite­osat erotetaan yhdys­merkillä. Poikkeuksia on myös muun muassa rakennusten nimissä. Ks. kohtaa Paikan­nimien erityiskysymyksiä.

Kielenhuollon ohjeissa ei käsitellä tapausta, jossa yhdys­sanan osana on yhdys­sana, joka sisältää yhdysmerkin.

Jos yhdys­merkin käyttö johtuu muusta syystä kuin eris­nimestä (kuten sanassa raja-arvo), se ei aiheuta toisen yhdys­merkin lisäämistä (vaan kirjoitetaan esimerkiksi raja-arvolause).

Ongelmia syntyy, jos eris­nimen sisältävä yhdys­sana, kuten Muumi-muki, liitetään yhdys­sanaksi, jonka toinen osa on yleis­nimi. Jos yleis­nimi tulee alku­osaksi, sen erottaminen toisesta osasta yhdys­merkillä tuntuu välttämättömältä, vaikka tästä ei siis ole esitetty sääntöä.

Jos taas yleis­nimi on jälkimmäisenä osana, ei yhdys­merkki vaikuta välttämättömältä. Toisaalta yhdys­merkin käyttö on yleisesti sallittua selvyys­syistä, ja tässä se voi auttaa hahmottamaan sanan rakenteen oikein. (Seuraavassa esimerkissä Muumi määrittää sanaa muki, ei sanaa mukikokoelma.

Usein on parempi ilmaista asia toisin, esimerkiksi käyttämällä sana­liiton sijasta yhdys­sanaa.

Sukunimien yhdistelmät

Yhdysnimessä eli sukunimessä, joka on muodostettu yhdistämällä kahdesta nimestä, käy­te­tään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ero on olennainen, koska ajatusviivaa käy­te­tään eräissä nimimerkinnöissä eri henkilöiden sukunimien välissä.

Nimilaki ei, outoa kyllä, säädellyt tällaisten nimien kirjoitusasua, vaan puhui vain entisen suku­nimen käytöstä puolisoiden yhteisen sukunimen edellä. Tiukasti tulkiten kyseessä ei siis ole yhdysnimi, vaan kahden nimen käyttö yhdessä. Myös ääntämys on tämän mukainen: nimet ääntyvät kahtena sanana, joista kummankin alku­tavu on pää­painol­li­nen. Varsin va­kiin­tu­nut käytäntö kuitenkin on, että nimet kirjoitetaan niin, että niiden välissä on yhdysmerkki (ilman välilyöntejä).

Vuoden 2019 alusta alkaen nimilain tilalla on Etu- ja sukunimilaki, jossa kirjoitus­asu on säädelty seuraavasti (5. §:ssä):

Kahdesta eri sukunimestä, joiden käyttämiseen henkilöllä on tässä laissa säädetty oikeus, voidaan muodostaa sukunimiyhdistelmä. – – Sukunimet yhdistetään yhdys­merkillä tai kirjoitetaan erilleen. Sukunimien järjestys ja yhdysmerkin käyttö on valittava yhdistelmää muodostettaessa.

Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yhdistelmät, joissa toinen nimistä on kaksisanainen, esi­mer­kik­si ”von Schultz”. Jos yhdistelmä tulkitaan yhdyssanaksi, olisi sanaliiton ja sanan yh­dis­tel­mää koskevien yleisten sääntöjen mukaan kirjoitettava esimerkiksi ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen” ja ”von Schultz- de Broglie”. Tällainen vaikuttaa monista oudoilta, ja niinpä on ryhdytty käyttämään asuja, joissa ei ole välilyöntiä yhdysmerkin edellä eikä jäl­jes­sä, esimerkiksi ”Virtanen-von Schultz”, ”von Schultz-Virtanen”. Nämäkään eivät kui­ten­kaan näytä hyviltä.

Kielikellossa 2/2006 esitetyn kannan mukaan sovelletaan edellä mainittuja yleisiä sään­tö­jä, ja esimerkkeinä ovat ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen”. Kuitenkin lehden nume­ros­sa 3/2006 esitetään painovirheiden oikaisujen yms. jou­kos­sa tähän ”korjaus”, ja lehden verkko­versiossa numeron 2/2006 sisältö on muutettu tämän mukaiseksi (kohdassa Rinnasteisten osien välissä):

Kaksoissukunimissä yhdyssana kirjoitetaan kuitenkin vakiintuneen käytännön mu­kaan ilman välilyöntejä, vaikka jompikumpi sukunimistä koostuisi erikseen kir­joi­tet­ta­vis­ta osista.

Tämä merkitsisi seuraavanlaisia nimiasuja, jotka esiintyvätkin Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaas­sa esimerkkeinä:

Saman periaatteen mukaan olisi ilmeisesti kirjoitettava myös esimerkiksi von Schultz-van der Vaart.

Todellisuudessa mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Tapaukset ovat harvinaisia, ja kirjoitusasu vaihtelee.

Parasta olisi ehkä muuttaa kirjoitustapaa niin, että tällaisissa tapauksissa sukunimet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman yhdysmerkkiä, toki sananväli jättäen, esimerkiksi ”Virtanen von Schultz” ja ”von Schultz Virtanen”. Tällainen on Ruotsissa käytäntönä, joskin siellä ni­mien yhdistelmää (esimerkiksi Höök Enhagen) pidetään periaatteessa sellaisena, että jäl­kim­mäi­nen nimi on sukunimi ja edellinen eräänlainen lisänimi (mellannamn) etunimien ja suku­nimen välissä. Nykyisin menettely on Suomessakin mahdollinen, mutta siitä on asian­omaisen päätettävä, kun ottaa nimi­yhdistelmän käyttöön.

Yhdysmerkki esiintyy myös eräissä yhdyssanamuotoisissa nimissä, etenkin sellaisissa, joissa alkuosa on ”Ala-” tai ”Ylä-”. Ulkonaisesti tällainen yhdysmerkki ei eroa nimien välissä käytettävästä. Jos tällainen nimi yhdistetään toiseen sukunimeen, syntyy yhdistelmä, jossa yhdysmerkki esiintyy kahdessa eri merkityksessä, esimerkiksi ”Mäki-Anttila-Virtanen”. Suomessa ei ole käytössä kolmen sukunimen yhdistelmiä, joten kuvitteellisesta esi­merk­ki­nimes­tä voi päätellä, että se on nimien ”Mäki-Anttila” ja ”Virtanen” yhdistelmä.

Jos sukunimien yhdistelmä on muodostunut yrityksen nimeksi, tavaramerkiksi tms., lienee yleensä parasta käsitellä sitä erisnimenä, joka kirjoitetaan vakiintuneessa asussa. Tällöin asu usein poikkeaa siitä, miten sukunimien yhdistelmä suomessa muodostettaisiin. Englannissa nimien välissä on usein yhdysmerkki. Ei siis tarvitse ryhtyä selvittämään, mihin esimerkiksi nimi Merriam-Webster perustuu, vaan sen voi kirjoittaa englannin mukaisesti. (Tämä nimi johtuu Noah Websteristä ja Merriamin veljeksistä eli se oli alkujaan Merriamien ja Websterin sanakirja, joten suomen kielen kannalta olisi johdonmukaisempaa käyttää ajatusviivaa, Merriam–Webster. Kirjan nimi on kuitenkin Merriam-Webster.)

Muut yhdistelmänimet

Usein on tulkinnanvaraista, tulisiko nimien yhdistelmissä käyttää yhdysmerkkiä vai ajatus­viivaa. Sukunimien yhdistelmiin on yhdysmerkki vakiintunut, kuten edellä mainittiin. Yleisesti voidaan sanoa, että jos kahden nimen yhdistelmä on jonkin kohteen nimitys, käytetään vä­lis­sä yhdysmerkkiä. Jos taas kumpikin nimi tarkoittaa omaa kohdettaan ja ne ovat jonkin sanan rinnakkaisia määritteitä tai ilmaisevat osapuoli, käytetään ajatus­viivaa; tästä tarkemmin kohdassa Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa.

Kaksiosaiset yhdistettyjen valtioiden nimet ovat etenkin entisistä unionivaltioista pu­hut­taes­sa yleensä yhdysmerkillisiä, kuten ”Itävalta-Unkari” ja ”Brandenburg-Preussi”. Sama koskee sel­lai­sia historiallisia alueennimiä kuin Schleswig-Holstein ja Elsass-Lothringen. Toisaalta ny­kyi­sin valtioiden moniosaisina niminä on ruvettu käyttämään yleensä ja-sanalla muo­dos­tet­tua sanaliittoa, esimerkiksi ”Trininad ja Tobago”, vaikka ne aiheuttavatkin taivutus­ongel­mia. Historiallisena nimityksenä esiintyy mm. 1900-luvun alun tilanteesta pu­hut­taes­sa alueen nimi ”Serbia-Montenegro”, mutta vuosina 1992–2006 valtion nimenä käy­tet­täes­sä se oli muodossa ”Serbia ja Montenegro”.

Oppilaitosten nimissä, joissa mainitaan kaksi paikkakuntaa, on yhdysmerkki yleinen. Niissä yleensä vieläpä jätetään ensimmäinen nimi taivuttamatta, esim. ”Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu”, ikään kuin sijaintipaikka olisi nimeltään ”Kemi-Tornio”.

Yritysten toimipisteiden nimissä on usein määritteinä kaksi eris­nimeä, kuten kaupungin nimi ja kaupungin­osan nimi. Niissä käytetään yleisesti yhdys­merkkiä eikä ajatus­viivaa, esimerkiksi ”Helsinki-Munkkivuoren konttori”, ja Kielenhuollon käsikirjassa jopa otetaan kantaa sellaisen asun puolesta. Yleisten sääntöjen mukaista olisi käyttää ajatus­viivaa, ja ehkä kielellisesti oikein asu olisi sanaliitto, kuten ”Helsingin Munkkivuoren konttori”. Jos yritys itse käyttää jotain asua johdon­mukaisesti, on kuitenkin muidenkin syytä käyttää. Käytännössä esimerkiksi konttoriin viitataan usein lyhyemmin nimellä ”Helsinki-Munkkivuori” tai ”Helsinki Munkkivuori”, eikä aina ole selvää, mikä asu on virallinen.

Erityisesti lentoasemien nimiin on vakiintunut yhdys­merkillinen asu, jossa ensimmäisenä on kaupunki, jota asema lähinnä palvelee, ja toisena paikka­kunta, jossa asema sijaitsee, esimerkiksi ”Helsinki-Vantaan lentoasema”, josta usein käytetään lyhyempää muotoa ”Helsinki-Vantaa”. Ilmaisu on epälooginen, mutta kielitoimiston hy­väk­sy­mä. Asu johtuu kansainvälisestä käytännöstä lentoasemien nimeämisessä, esimerkiksi Stockholm-Arlanda, Paris-Orly). Suomen kielen mukaista olisi ollut kirjoittaa ”Helsingin–Vantaan lento­asema”.

Finavian lentoasemien luettelossa mainituista nimistä Tampere-Pirkkala on edellä ku­vat­tua tyyppiä. Sen sijaan Kemi-Tornio ja Kokkola-Pietarsaari viittaavat kahteen kaupunkiin, joita lento­asema palvelee

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi voidaan tulkita sellaisetkin, joissa jokin kohde nimetään kah­del­la eri nimellä, esimerkiksi eri aikoina käytetyllä, kuten ”maalaisliitto-keskusta­puolue”. Epä­sel­vem­pi on ”Neuvostoliitto-Venäjä”. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, koska esimerkiksi unioni­valtion nimityksessä ”Itävalta-Unkari” osien suhde on aivan toinen. Jopa sinänsä tyy­li­tön ja moni­mielinen vinoviivan käyttö (”Neuvostoliitto/Venäjä”) saattaa olla selvempää kuin yhdys­mer­kin käyttö.

Eräät kuntien nimet ovat rinnasteisia yhdyssanoja, koska kunta on muodostettu yh­dis­tä­mäl­lä kaksi kuntaa. Tällaisia on joitakin ulkomaisiakin kaupunkien nimiä.

Tel Avivista ja Jaffasta yhdistämällä muodostetun kaupungin nimi kirjoitetaan yleensä muun­kielisten asujen mallin mukaan ”Tel Aviv-Jaffa”, vaikka yleisten sääntöjen mukaan pitäisi yhdysmerkin edellä olla välilyönti (Tel Aviv -Jaffa). Toisaalta kaupungista yleisesti käytetään vain nimeä Tel Aviv, myös monissa viralliseksi katsottavissa lähteissä.

Yhdistetty etunimi kirjoitetaan joskus suoraan yhteen, esim. ”Annamaija”. Tällainen asu saattaa olla myös asianomaisen virallinen, väestörekisteriin merkitty nimi. Asiatyylissä on luonnollisestikin pyrittävä käyttämään sitä kirjoitusasua, jossa nimi on virallisesti re­kis­te­röity.

Rinnasteiset yhdyssanat

Jos yhdyssanan alkuosa ei ole loppuosan määrite, vaan osat ovat rinnasteiset, käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Tällainen rinnasteinen yhdyssana lausutaan yleensä kahtena sanana: kummankin osan alkutavulla on pääpaino, ikään kuin kirjoitettaisiin esimerkiksi ”parturi kampaaja”. Kun tällainen sana on yksiköllisenä määritteenä, se voitaisiin usein korvata kahdella sanalla, joita yhdistää pilkku tai ja-sana, esimerkiksi ”laulaja ja lauluntekijä”.

Rinnasteisia yhdyssanoja koskevat kirjoitussäännöt ovat osittain hyvin tulkinnanvaraisia. Kielikellossa 3/1998 esitetyt säännöt sanovat:

Jotkin yhdyssanat ovat rinnasteisia sisällöltään, mutta eivät muodoltaan. Tällöin osien välissä ei käytetä yhdysmerkkiä: afroaasialainen, indoeurooppalainen, sosioekonominen. Sen sijaan muodoltaankin rinnasteisia ovat afrikkalais-aasia­lai­nen, intialais-eurooppalainen ja sosiaalis-taloudellinen, joten niissä tarvitaan yhdysmerkki.

On epäselvää, mitä muodon rinnasteisuudella tarkoitetaan, ja Kielikellon 2/2006 ohjeissa se­li­tys­tä on vieläpä supistettu. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa taas sanotaan: ”Jos mer­ki­tyk­sel­tään rinnasteiset osat ovat erimuotoisia, yhdysmerkkiä ei käytetä.” Ilmeisesti vaa­di­taan, että yhdysosissa on samanlainen pääte, sikäli kuin jommassakummassa on jokin joh­to­pää­te. Tosin esimerkiksi sanassa ”afrikkalais-aasialainen” esiintyy pääte ”-lainen” alku­osas­sa eri muodossa kuin loppuosassa, nimittäin erityisessä yhdyssanamuodossa.

Lienee tulkittava niin, että jos merkitykseltään rinnasteinen yhdyssana on alkuosaansa myöten lainaa, sen osien ei katsota olevan muodoltaan rinnasteisia. Tällöin siis ei käytetä yhdysmerkkiä. Alkuosa on usein o-loppuinen.

Yhdysmerkillisenä kirjoitetaan myös sellaiset sanat kuin ”talonmies-siivooja”. Niissä on kyse selvästä merkitysten rinnasteisuudesta: ammattiin tai tehtävään kuuluu kaksi asiaa. Muodon rinnasteisuus on usein tulkinnanvaraista, koska toisessa osassa saattaa olla johdinaines (kuten ”‑ja”), jota toisessa ei ole. Vinoviivan käyttö (näyttelijä/ohjaaja) on tällaisissa tapauk­sis­sa selvä virhe ja voi johtaa harhaan, koska vino­viivan perusmerkitys on ’tai’.

Usein tällaiset rinnasteiset ilmaukset voitaisiin esittää myös ja-sanaa käyttäen: ”näyttelijä ja ohjaaja”. Sellaista kuitenkin usein vältetään, koska pelätään väärinkäsitystä: jois­sa­kin ti­lan­teis­sa olisi tulkinnanvaraista, tarkoitetaanko yhtä vai kahta ihmistä.

Ammattinimike ”levyseppä-hitsaaja” on rakenteeltaan rinnasteinen, mutta on taval­li­sem­paa kirjoittaa se ilman yhdysmerkkiä: ”levyseppähitsaaja”. Tätä asua voi myös pitää viral­li­se­na, koska sitä käytetään myös Opetushallituksen teksteissä, jotka määrittelevät kyseisen tutkinnon.

Yhdyssanan osien merkitysten rinnasteisuus voi tarkoittaa eri asioita. Usein rinnasteisuus siis vastaa ja-sanaa, mutta tällekin on eri tulkintoja. Esimerkiksi ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” tarkoittaa tyypillisesti samaa kuin ”taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset”, joka taas tarkoittaa tavallisesti samaa kuin ”taloudelliset kysymykset ja sosiaaliset kysymykset”. Rinnasteisella yhdyssanalla kuitenkin pyritään toisaalta tiivistämään sanontaa, toisaalta luomaan mielikuvaa siitä, että asiat liittyvät toisiinsa. Saatetaan ajatella, että ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” ovat kysymyksiä, joista kukin on samalla sekä talou­del­li­nen että sosiaalinen. Toisaalta esimerkiksi ”jääkaappi-pakastin” tarkoittaa laitetta, joka koostuu jää­kaa­pis­ta ja pakastimesta.

Sellaisissa ilmauksissa kuin ”nouseva-laskeva sävelkulku” tarkoitetaan sävel­kulkua, joka on sekä nouseva että laskeva, mutta siinä mielessä, että se on ensin nouseva ja sitten laskeva.

Rinnasteiset yhdyssanat kirjoitetaan käytännössä usein ilman yhdys­merkkiä. Osittain tällaiset tapaukset voidaan tulkita vakiintuneeksi käytännöksi niin, että yhdys­merkittömyys on nor­mien mukaista. Muun muassa seuraavia sanoja ei käsitellä rinnakkaisina oikein­kirjoi­tuk­sen kannalta:

Täysin vakiintunut on myös sana ”lammaskaali”. Kirjoitus­asua voi puolustella sillä, että tämä yhdys­sana ei oikeastaan ole rinnasteinen, vaan mer­ki­tys on pikemminkin ’lammasta sisältävä kaali­ruoka’.

Uudempi tapaus on ”kuulokemikrofoni”, joka tarkoittaa kuulokkeiden ja mikrofonin yhdistelmää. Sitä ei pidetä rinnasteisena yhdys­sanana, vaikka sen toisenlainen tulkinta (mikrofoni, johon liittyy kuulokkeet) on hiukan teennäinen.

Sellaiset tapaukset kuin ”mustavalkea” käsitellään nykyisin säännössä värien nimistä muo­dos­tet­tui­na yhdys­sanoina, jotka kirjoitetaan yleensä kokonaan yhteen. Niiden lisäksi on siis muita tapauksia, joissa merkitys on enemmän tai vähemmän selvästi rinnakkainen, mutta yhdysmerkkiä ei silti käytetä.

K. Cannelinin Kieliopas: ohjeita suomenkielen käyttäjille. 1, Äänne- ja sanaoppi (1. painos v. 1916) valottaa yhdysmerkin käyttöä seuraavasti (lainaus on 3. painoksesta, kohdasta 110):

Yhdysmerkkiä suositellaan käytettäväksi rinnastetussa (kopulatiivisessa) yhdis­tyk­ses­sä:

a) molempien yhdysosien ollessa erisnimiä: Elsass-Lothringi — Itävalta-Unkari y. m.

b) edellisen yhdysosan ollessa typistynyt: jumal-ihminen — kansallis-isänmaallinen — ranskalais-suomalainen

c) muita tapauksia: kääntäjä-mukailija — suolaa-leipää — tohtori-insinööri — urkuri-lukkari y. m.

Kirja esittää myös seuraavan huomautuksen, joka sisältää poikkeuksia esitettyihin sääntöihin:

kuuromykkä (< kuuro ja mykkä) — lukukirjoitustapa (luku- ja kirjoitustapa) — maailma (< maa ja ilma) — punakeltainen (< puna ja keltainen) — sinivalkoinen (< sini ja valkoinen) — voileipä (voi ja leipä)

Tämä vanha säännöstö siis kuvaa yhdysmerkillisyyden vain joitakin erikoistapauksia koskevaksi. Se selittää, että huomautuksessa mainitut poikkeukset ”ovat tosin nekin rinnastusyhdistyksiä, mutta kun niissä vain edellinen osa — samoin kuin muissakin yhdysperäisissä — on pääkorollinen, kirjoitetaan ne väliviivattomina”. Tämän perusteella voidaan muotoilla seuraava ohje, joka nykyistä virallista säännöstöä paremmin kuvaa vallitsevan tilanteen ja auttaa kielenkäyttäjää:

Mainitunlainen painotus määräytyy melko monimutkaisella tavalla, jota on vaikea kuvata täsmällisesti. Siihen vaikuttaa se, koetaanko yhdyssanan osat samanlaisiksi ja rinnasteisiksi, mutta myös se, missä määrin yhdyssana on kiteytynyt nimitys, jota ei enää hahmoteta eri osista koostuvaksi (kuten voileipä).

Yleisesti tulkitaan rinnasteiseksi myös sana ”evankelis-luterilainen”, vaikka kielen­huollon suositus onkin yhdysmerkittömyys, kuten normiristiriitojen kuvauksessa selostettiin. Käytännössä ongelma voidaan yleensä kiertää käyttämällä vain sanaa ”luterilainen”, joka tarkoittaa samaa.

Toi­saal­ta sanaa ”roomalaiskatolinen” ei tulkita rinnasteiseksi, vaan siinä alkuosa on tar­ken­ta­va mää­ri­te; vrt. sanaan ”kreikkalaiskatolinen”. Normaalissa asia­tyylissä näitä sanoja ei tarvita, vaan niiden tilalla käytetään sanoja ”katolinen” ja ”ortodoksi(nen)”.

Yhdysmerkin käyttö rinnasteisissa yhdyssanoissa on tarkoitettu helpottamaan yhdys­sanan ymmärtämistä rinnasteiseksi. Tosin tämä ei useinkaan toimi, koska yhdys­merkkiä käytetään muissakin yhdyssanoissa kuin rinnasteisissa ja koska yhdys­merkkiä toisaalta ei käytetä kaikissa sellaisissa yhdys­sanoissa, jotka ovat loogisesti ottaen rinnasteisia.

Vain harvoissa tapauksissa yhdysmerkin käyttö vaikuttaa siihen, miten yhdyssana on tulkittava. Seuraava esimerkki on lähinnä keinotekoinen:

Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa

Yhdyssana voi olla moniosainen kahdella tavalla:

• Yhdyssanassa voi olla kolme tai useampia keskenään rinnasteisia osia. Tällöin käytetään yhdysmerkkiä kaikkien osien välissä.
  suomalais-ruotsalais-norjalainen yhtiö
• Yhdyssanan osana voi olla yhdyssana. Tällainen monitasoinen (hierarkkinen) yhdyssana kirjoitetaan periaatteessa siten, että kullakin tasolla sovelletaan yleisiä yhdyssanojen kirjoitussääntöjä.
  linja-autoasema [osina linja-auto ja asema]

  pää-äänenkannattaja [osina pää ja äänenkannattaja]

Yhdyssanaan ei siis tule sen pääosien (kuten linja-auto ja asema) väliin yhdysmerkkiä vain sillä perusteella, että osista jompikumpi sisältää yhdysmerkin. Usein toinen yhdysmerkki kuitenkin selventäisi sanan rakennetta. Vrt. kohtiin Rinnasteiset määriteosat ja Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Käytännössä säännöissä kuitenkin tarkoitetaan, että kahta yhdysmerkkiä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin ”digi-tv-sovitin”. Sen voidaan ajatella jäsentyvän osiin ”digi-tv” ja ”sovitin”, joista ensimmäiseen kuuluu yhdysmerkki. Myös näiden pääosien rajalla käytetään yhdysmerkkiä. Tämä on ilmaistu Kielikellossa 2/2006 seuraavasti (kohdassa Yhdysmerkki): ”Yhdyssanan osana oleva lyhenne erotetaan yhdysmerkillä. Tavallisesti lyhenne on yhdys­sanan alkuosana, mutta se voi olla myös yhdyssanan keskellä tai lopussa.” Keskellä oleva lyhenne on tarkkaan ottaen yhdyssanan osan osa.

Horjuvuutta on sellaisissa tapauksissa, joissa yhdyssanan alkuosana on yhdyssana, joka kuuluu yhdysmerkki sillä perusteella, että se sisältää tunnuksen, lyhenteen tms. Tällöin saa­te­taan yhdysmerkki kirjoittaa myös koko yhdyssanan pääosien väliin, vaikka mikään ylei­nen sääntö ei tällaista vaadi, esimerkiksi ”g-molli-balladi”. Tätä voi­daan pe­rus­tel­la hah­mo­tet­ta­vuu­del­la: yhdyssanan osat ovat ”g-molli” ja ”balladi”, eivät ”g” ja ”molliballadi”. Varmemmin oikea on kuitenkin kirjoitusasu, joka sisältää vain yleisten sään­tö­jen mukaisen yhdysmerkin. Suo­men kielen perus­sana­kir­ja mainitsee kuitenkin vaihtoehdot a-mollivalssi ja a-molli-valssi (s.v. molli); Kieli­toimiston sana­kirjassa esimerkki on muutettu muotoon valssi a-mollissa, jossa siis on kielen­huollon aiemmin vieroksuma paikallis­sija-attribuutti.

Vastaavasti kirjoitetaan esimerkiksi ”A-osakesarja” siitä riippumatta, ajatellaanko sen koos­tu­van osista ”A” ja ”A-osakesarja” vai osista ”A-osake” ja ”sarja”.

Värien nimistä muodostetut yhdyssanat

Edellä mainituissa Kielikellon ohjeissa sanotaan värien nimistä hiukan sekavasti:

Monet kaksiosaiset värinnimet ovat rinnasteisia vain sisällöltään, esimerkiksi punakeltainen, sinivalkoinen. Tällä tavoin kirjoitetut värinnimet eivät tosin aina ole selviä: esimerkiksi punakeltainen voi olla joko punainen ja keltainen tai oranssi, ja sinipunainen voi olla sininen ja punainen tai liila. Moniosaisissa väriennimissä käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, esimerkiksi musta-puna-ruskea.

Kuitenkin sanan ”mustavalkea” osat samanmuotoisia (päätteettömiä perus­sa­no­ja), mutta se kirjoitetaan (mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan) ilman yhdysmerkkiä. Värien ja vä­ri­tys­ten nimityksiä siis ilmeisesti käsitellään ikään kuin ne eivät olisi rinnasteisia yhdys­sa­no­ja, paitsi jos osia on vähintään kolme. Tähän vaikuttanee se, että ääntämys on yksi­huip­pui­nen (pää­pai­no vain alkutavulla). Kielikellon 2/2006 ohjeissa selitetään, että ”punakeltainen” ja ”sinivalkoinen” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska osat eivät ole muodoltaan rin­nas­tei­set, ja jatketaan, että ”tämän mallin mukaan” kirjoitetaan myös ”mustavalkoinen”, ”mustavalkoruutuinen” ja ”mustavalkovalokuva”.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ei esitetä aiheesta yleisiä sääntöjä. Siinä vain sa­no­taan: ”Moniosaisten väriyhdistelmien ja -sävyjen nimitykset ovat suurelta osin va­kiin­tu­neet viivattomiksi yhdyssanoiksi.” (Esimerkeistä ilmenee, että ”moniosainen” tar­koit­taa tässä myös ja ensisijaisesti kaksiosaista.)

Kielitoimiston sanakirjassa on asu ”puna-vihersokeus”, joka merkitsee sellaista tulkintaa, että yhdysosat ”puna” ja ”viher” ovat samanmuotoiset. Kielikellossa 2/2006 tämä esitetään jopa (ainoana) esi­merk­ki­nä tapauksesta, jossa ”värinnimitykset ovat selvästi rinnasteiset sekä muodoltaan että mer­ki­tyk­sel­tään”. Tosin käytännössä muodot ”punavihersokeus” ja ”punavihervärisokeus” ovat tavallisempia kuin yhdysmerkilliset – vaikka Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas väit­tää­kin, että ”puna-vihersokeus” on vakiintunut termi.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas luo asiaan lisää hämmennystä seuraavasti:

Silloin kun puhe on selvästi eri värien yhdistelmistä, nimityksissä voi käyttää myös yhdysmerkkiä:

kelta-musta ∼ keltamusta peliasu
beige-musta-vihreä ∼ beigemustavihreä takki

Esimerkiksi sana ”punakeltainen” on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa punaisen ja keltaisen välillä olevaa väriä, oranssia, mutta myös sellaista, mistä osa on punainen ja osa keltainen. Vastaava koskee sanaa ”sinipunainen”. Edellä lainattu kielitoimiston kanta merkitsee, ettei selvää eroa voi normien mukaan tehdä yhdysmerkin käytölläkään. On siis parempi käyttää yksiselitteisiä vaihtoehtoja:

Useimmiten nimitystä ei voi tulkita välimuotoväriksi, joten sellaiset sanat kuin ”sinikeltainen” ovat merkitykseltään ongelmattomia, olipa niissä yhdysmerkki tai ei.

Rinnasteiset määriteosat

Jos yhdyssanalla on useita määriteosia, jotka ovat keskenään rinnasteisia, käytetään niiden välissä yhdysmerkkiä. Sääntöjen mukaan ei tällöin käytetä yhdysmerkkiä määriteosien ja jälkiosan välissä (paitsi jos siihen kuuluu yhdysmerkki jonkin erityisen säännön takia). Tämä jakaa sanan monien mielestä epäloogisella tavalla.

Keskenään rinnasteisia määriteosia on joskus enemmän kuin kaksi.

Käytännössä muun muassa ruokien nimistä jätetään yhdys­merkit usein pois. Esimerkiksi yhdys­merkitön ”lihamakaronilaatikko” on yleisempi kuin oikea asu. Suhde on vielä selvempi sanan ”lihaperunasoselaatikko” osalta.

Mainittu sääntö johtaa aika ongelmallisiin asuihin. Esimerkiksi ”äiti-lapsikerho” hah­mot­tuu ikään kuin osat olisivat ”äiti” ja ”lapsikerho” eivätkä ”äiti-lapsi” ja ”kerho”. Viral­li­set sään­nöt ovat aika ehdottomat, mutta selkeämpää kirjoitusasua ”äiti-lapsi-kerho” voisi pe­rus­tel­la seuraavassa kohdassa mainittavalla poikkeuksella.

Tähän sanatyyppiin kuuluvat yhden tulkinnan mukaan myös sellaiset sanat kuin ”hinta-laatusuhde”. Muista näkemyksistä ks. kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Ks. myös kohtaa Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana.

Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä

Yleisissä säännöissä kuvattujen tapausten lisäksi yhdysmerkkiä voidaan käyttää, jos selvyys vaatii. Kielikellon 3/1998 yhdysmerkkiohjeissa sanotaan: ”Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös muissa yhdyssanoissa, jos ne muuten hahmottuvat vaikeasti tai ovat kaksitulkintaisia; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeet sanovat olen­nai­ses­ti saman: ”Yhdysmerkkiä voi tar­peen mukaan käyttää hahmottamisen hel­pot­ta­mi­sek­si tai kaksi­tulkintaisuuden vält­tä­mi­sek­si kaiken­laisissa yhdyssanoissa; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas taas esittää erisävyisesti (huomaa joskus-sana): ”Selvyyden vuoksi yhdys­merk­kiä voi joskus käyttää muunkinlaisissa yhdys­sanoissa, varsinkin kun jälkiosa alkaa vo­kaa­lil­la.” (Kieli­toimiston ohje­pankin KOP:n yhdys­merkki­ohjeissa asia esitetään sivu­huomautuksena sivulla Yhdys­merkki yhdys­sanassa, jossa osien rajalla samat vokaalit: linja-auto.) Ohjeissa esitetään seuraavat esimerkit:

Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! mainitaan myös esimerkki ”maali-ero”, ilmeisesti ajatuksena, että ”maaliero” voisi jäsentyä myös ”maa-liero”. Tämä on kuitenkin ehkä tarkoitettu vain hauskaksi huomautukseksi.

Ohjeita kirjoitettaessa on ajateltu suhteellisen ahtaasti sellaisia ta­pauk­sia, joissa olisi muutoin vaikea hahmottaa, missä yhdysosien raja on, tai ylipäänsä huo­ma­ta sana yhdys­sanak­si. Sääntöjen sana­muodot antavat kuitenkin oikeuden käyttää yhdys­merk­kiä laajasti. Ilmaus ”hahmottuvat vaikeasti” sopii hyvin moniin yhdys­sanoihin.

Yhdysmerkin tällaisen käytön käsittelyä kielen­huollon ohjeissa varhaisempina aikoina kuvailee verkko­sivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Yhdysmerkin käyttö selvyyden vuoksi.

Erityisesti yhdysmerkkiä käytetään, jos yhdyssanan osa on kirjoitusasultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton vierasperäinen sana. Tämä on erikoistapaus edellä kuvatusta yleisestä säännöstä: yhdysmerkkiä voidaan käyttää sanan rakenteen sel­ven­tä­miseen.

Pelkkä sanan osan vierasperäisyys ei vaadi yhdysmerkkiä. Jos lainasana on yleisessä käy­tös­sä ja siten kieleen vakiintunut, yhdysmerkkiä ei yleensä tarvita.

Standardi SFS 4175 esittää: ”Monissa tapauksissa sekä yhdysmerkitön että yhdysmerkillinen vaihtoehto ovat mahdollisia, ja valinta voidaan perustaa siihen, onko sana oletettavasti luki­joil­le tuttu.” Tä­män takia valinnassa kannattaa ottaa huomioon myös kohderyhmä.

Koska ”internet” ja ”web” ovat yleisesti tunnettuja ja helposti hahmottuvia sanoja, ei niillä alkaviin yhdyssanoihin yleensä tarvita yhdysmerkkiä. Toisaalta yhdysmerkkiä ei voi pitää virheenäkään sääntöjen väljyyden takia.

Yhdysmerkin käyttö on tavallista silloin, kun tällaisen sanan jälkiosa alkaa vokaalilla. Täl­lai­nen mahdollisuus mainitaan myös kielilautakunnan kannanotossa. Vaikka sanat ovat tuttuja, niiden rakenne (yksitavuisuus ja kolmitavuisuus) yhdessä vokaalialkuisuuden kanssa hiukan vaikeuttaa hahmottamista.

Jos mainitut sanat kirjoitetaan versaalialkuisina erisnimien tavoin, käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkkiä.

Kielikello 3/1998 suo­sit­te­li ydysmerkkiohjeissaan yhdysmerkitöntä vaihtoehtoa sanoihin, joiden osana on vieraskielinen sana, ”jos sanan havainnollisuus sen vain sallii”. Tämä lie­nee edelleenkin kielenhuollon periaatteena, vaikka lausumaa ei ole tois­tet­tu uudemmissa oh­jeis­sa. Selvyys taas vaatisi usein yhdysmerkkien runsastakin käyttöä.

Ohjeiden sanamuotojen vaihtelu heijastanee osittain julkista keskustelua yhdyssanojen aiheuttamista lukemisvaikeuksista. Luettavuuden kannalta ja ehkä erityisesti lukihäiriöisten kannalta parasta kai olisi, jos kaikissa yhdyssanoissa osoitettaisiin yhdys­osien raja yhdys­mer­kil­lä tai muutoin. Sellaiseen ei kuitenkaan ole haluttu mennä.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskusteltiin lokakuussa 2006 laajasti yhdysmerkin käytöstä. Keskustelu alkoi kirjoituksesta, jossa vaadittiin laajempaa yhdysmerkin käyttöä, jotta mm. lukihäiriöisten olisi helpompi lukea pitkiä sanoja. Kielitoimiston taholta esitettiin (Kankaanpää ja Grönros 17.10.2006) kannanotto, jossa toisaalta suhtauduttiin varsin sal­li­vas­ti yhdysmerkin käyttöön selvyyssyistä, toisaalta varoitettiin liiallisista muutoksista:

Nykyistenkin suositusten perusteella yhdysmerkkiä voi käyttää yhdyssanan osien rajalla aina, kun se tuntuu tarpeelliselta (ks. Kielikello 2/2006, yhdysmerkkiohjeet).

– –

Useimmat yhdyssanat kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä. Jos sitä yhtäkkiä alet­tai­siin käyttää paljon nykyistä enemmän, se luultavasti vaikeuttaisi lukemista ja yhdys­sano­jen hahmottamista.

Tulkinnanvaraa ja vaihtoehtoja siis on. Kirjoittajan pitää arvioida,

• miten outo vierassana on lukijoille
• miten vaikeasti hahmotettava yhdyssana kokonaisuutena on.

Tällöin ei pitäisi ajatella vain lukijoiden enemmistöä, vaan erityisesti sitä, onko yhdys­mer­ki­tön sana huomattavalle osalle lukijoista vaikeampi hahmottaa kuin yhdys­mer­kil­linen.

Esimerkiksi jos alkuosa on -ing-loppuinen, yhdyssana on melko hankala hahmottaa, jos jälkiosa alkaa vokaalilla. Kielikello 2/2006 mainitsee esimerkin ”curlingjoukkue” vain näin kir­joi­tet­tu­na, mutta toisaalta ”catering-ala ∼ cateringala”. Miltä tuntuisivat esimerkiksi ”designala”, ”designaate” ja ”designoloasu”? Sen sijaan ”designvaate” on helpommin hah­mo­tet­ta­vis­sa. Jos lukijat ovat teollisen muotoilun asiantuntijoita, joiden käsitykseen päte­vyy­des­tä ja osaa­mi­ses­ta sisältyy, että käyttelee sujuvasti tällaisia sanoja, he voisivat jopa oudoksua yhdys­merk­kiä sanassa ”design-vaate”.

Kielenhuollon ohjeet merkitsevät, että yhdysmerkin käyttö vierassanan sisältävissä yh­dys­sa­nois­sa on poikkeuksellista. Ymmärrettävyyden kannalta voidaan perustella suosittaa jopa lähes vastakkaista periaatetta: jos yhdyssanan osana on vierassana, käytetään sel­vyy­den vuoksi yhdysmerkkiä, ellei vierassanaa voida pitää lukijoille hyvin tuttuna ja yhdis­tel­mää hel­pos­ti hahmottuvana. Yhdysmerkin vieroksuminen on ehkä alkujaan johtunut typo­grafi­sis­ta syis­tä, mutta se on aika elitististä. Suomen sanat ovat pitkiä ja vaikeita, ja tavallista kansaa (ja eri­tyi­ses­ti mm. lukihäiriöisiä) pitäisi edes hiukan auttaa käyttämällä yhdys­merkkiä vai­keis­sa yhdys­sanoissa.

Kolmi- tai useampiosainen yhdyssana hahmottuu usein paljon paremmin, jos pääosien rajalle pannaan yhdysmerkki. Esimerkiksi sana ”varhaisuusenglanti” (erään kielimuodon nimi) olisi perusteltua kirjoittaa ”varhais-uusenglanti”, jotta vältettäisiin väärä jäsentyminen osiin ”varhaisuus” ja ”englanti”.

Lyhennesana käsitetään oikeinkirjoituksen kannalta tavalliseksi sanaksi, ei lyhenteeksi. Yhdyssanassa ei siis yleensä käytetä yhdysmerkkiä vain siitä syystä, että sen osana on lyhennesana. Tämä pätee etenkin silloin, kun lyhennesana on muodostunut yleisesti tunnetuksi eikä sen alkuperääkään ehkä tunneta tai ainakaan ajatella.

Selvyyden vuoksi voidaan yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää tällaisissakin sanoissa – siitä riippumatta, että osana on lyhennesana, ei sen takia. Seuraavassa esimerkissä voi yhdys­merk­kiä käyttää siksi, että lyhennesana on suhteellisen uusi ja monille outo.

Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas esittää aiheesta seuraavat esimerkit, joissa siis useimmissa yhdysmerkitön vaihtoehto mainitaan ensin:

lukivaikeus (∼ luki-vaikeus), alehinta ∼ ale-hinta, euriborkorko ∼ euribor-korko
luomu-ilta
kenkäale, syysale ∼ syys-ale

Jos yhdyssanan osana oleva lyhennesana on erisnimi, esimerkiksi tavaramerkki tai yrityksen nimi, käytetään yhdysmerkkiä erisnimiä koskevan yleissäännön mukaisesti.

Kielikello 2/2006 ja Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas erikseen kieltävät erottamasta vieras­peräi­seen sanaan kuuluvaa etu­lii­tet­tä yhdysmerkillä, esimerkiksi ”dis-informaatio”. Tätä voi perustella sillä, että täl­lai­nen sana ei ole suomen kielen kannalta yhdyssana (suomessa ei ole sanaa ”dis” tässä tar­koi­te­tus­sa merkityksessä).

Sääntöä ei kuitenkaan ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun jokin erityinen sääntö vaatii yhdysmerkkiä.

Yhdyssanoissa yleisten sääntöjen mukaan käytettävä yhdysmerkki rikkoo usein sanan ra­ken­teen. Sana linja-autoasema näyttää koostuvan osista linja ja autoasema, vaikka sen pe­rus­osat ovat linja-auto ja autoasema.

Aiemmin käytettiin tällaisissa tapauksissa joskus kir­joi­tus­ta­paa, jossa yhdysmerkki jätetään pois, esim. linjaautoasema, tai korvataan heitto­mer­kil­lä, esimerkiksi linja’autoasema. Tällaiset asut ovat nykyisin selvästi virheellisiä.

Sen si­jaan voi­tai­siin puolustella asua linja-auto-asema sillä, että toista yhdysmerkkiä käytetään sel­vyy­den vuoksi. Kielenhuollon käsikirja mainitsee tämän mahdollisuuden käsitellessään yh­dys­sa­no­ja, joihin säännöt vaativat yhdysmerkin jommankumman osan sisälle:

Vaikka yhdysmerkki voitaisiin sijoittaa hahmotuksen helpottamiseksi myös määriteosan ja perusosan rajalle (vaihto-oppilas-matkat, arvo-osuus-tili, tasa-arvo-valtuutettu), ei tätä keinoa käytetä juuri lainkaan. Siksi on turvallisinta sijoittaa yhdysmerkki tavallisen käytännön mukaan vain eri osiin kuuluvien samojen perättäisten vokaalien väliin.

Yleisten sääntöjen mukaan ei siis edes sellaisiin yhdysmerkillisen sitaattilainan sisältäviin sanoihin kuin ”ro-roalus” kuulu toista yhdysmerkkiä. Kuitenkin käytännössä ainakin tapauk­siin, joissa yhdyssanan rakenne rikkoutuisi hyvin hämmentävästi, voidaan soveltaa ohjetta yhdysmerkin poikkeuksellisesta käytöstä selvyyden vuoksi.

Täysin vakiintunut tapa on alkuosan ”ei” erottaminen yhdysmerkillä, vaikka tätä ei yhdys­mer­kin käytön säännöissä yleensä mainitakaan. Tällaisissa yhdyssanoissa alkuosa tar­koit­taa lähinnä ’muu kuin’ eli ns. komplementaarista vastakohtaa. Esimerkiksi ”ei-kristillinen” on eri asia kuin ”epäkristillinen”.

Yhdysmerkki erikoismerkkien yhteydessä

Selvänä voitaneen pitää, että jos yhdyssanan osa loppuu muuhun kuin kirjaimeen, käytetään yhdysmerkkiä. Tosin Kieli­toimiston ohje­pankin kohta Yhdyssanassa kirjain, merkki tai numero sanoo: ”Kun yhdyssanan osana on kirjain, numero, koodi, merkki, sana-aines tms., käytetään yhdysmerkkiä”, ja tämä voidaan tulkita niin, että se koskee vain tapauksia, joissa yhdys­osa kokonaisuudessa on kirjain, numero tms. Kuitenkin esimerkiksi sellainen kirjoitus­asu kuin C#kieli tuntuu mahdottomalta.

Yleisemmin voisi sanoa, että jos yhdyssanan osa sisältää muita merkkejä kuin kirjaimia ja muita sanoissa käytettäviä merkkejä (yhdysmerkki, heittomerkki), osa erotetaan edeltävästä tai seuraavasta osasta yhdysmerkillä. Usein tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne olisi parempi korvata esimerkiksi kokonaan kirjaimin kirjoitetuilla sanoilla. Esimerkiksi taulukoiden otsikoissa ja muissa tilansäästöä vaativissa tilanteissa niitä kuitenkin voidaan tarvita.

Yhdysmerkkiä käytettäisiin myös sellaisessa ilmauksessa kuin ”kerros-m²” (= kerros­neliö­met­ri), jos sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Sen sijasta on kuitenkin syytä käyttää toista ilmaisu­tapaa, jossa puhutaan esimerkiksi kerrosalasta.

Uutena sääntönä esitetään Kielikellossa 2/2006, seuraava: Jos yhdyssanan alkuosa loppuu plus- tai miinusmerkkiin, niin yhdysmerkin edelle voidaan jättää väli. Ohjeessa viitataan typo­gra­fi­siin ongelmiin, ja taustalla onkin se, että joissakin fonteissa peräkkäiset miinus­merk­ki ja yhdysmerkki näyttävät yhdeltä viivalta. Tosin tämäntapaiset ilmaukset ovat melko har­vi­nai­sia ja yleensä korvattavissa sujuvammilla.

Edellä mainittu sääntö esitetään ehdottomana silloin, kun miinusmerkki korvataan ajatus­viival­la tai yhdysmerkillä: sen jälkeen tulee tyhjä väli ennen yhdys­merkkiä.

Plusmerkin tapauksessa välin jättäminen ei ole tarpeellista niinkään selvyyssyistä (”Leader+-​ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä) kuin typografisista syistä. Yhdistelmä +- on vain harvoissa fonteissa tasapainoisen näköinen. Lisäksi se saattaa joskus aiheuttaa se­kaan­nuk­sia, koska sitä käytetään myös plus-miinus-merkin (±) korvikkeena.

Säännöt eivät ota selvää kantaa siihen, mitä ”yhdyssanan osa” tässä yhteydessä tarkoittaa. Luonnolliselta vaikuttaisi tulkinta, että ajatusviiva (–) yhdysosassa aiheuttaisi siis tarpeen käyttää yhdysmerkkiä; esimerkkejä tästä on kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tosin tätä tulkintaa vastaan puhuu se, että Kieli­toimiston ohjepankin kohdassa Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet on esimerkki ”neli–viisikuinen ~ neli-viisikuinen” (eikä ”neli–viisi-kuinen”). Lisäksi Kielikellon 2/2006 kirjoituksessa ajatusviiva­ohjeessa esitetään vaihtoehtoisina asut neli-viisikymppinen ja neli–viisikymppinen sekä viisi–kymmenkertainen ja viisi-kymmenkertainen, vaikka ohjeet näyttäisivät sanovat, että ajatus­viivaa käytettäessä tarvitaan yhdysmerkki: neli–viisi-kymppinen ja viisi–kymmen-kertainen. Tällaisia asuja ei toisaalta käytetä, vaan yleensä tämäntapaisissa ilmauksissa luvut kirjoitetaan numeroin, jolloin yhdysmerkkiä käytetään numeroiden takia (esimerkiksi 5–10-kertainen).

Sanaliiton ja sanan yhdistelmä

Kun yhdyssanan alkuosa on sanaliitto, käytetään osien välissä yhdysmerkkiä, jonka edelle jätetään tyhjä väli.

Huomaa kuitenkin tapaus Liisan-päiväkahvi (alkuosana sanaliitto Liisan päivä; kirjoitetaan mieluiten sanaliitoksi Liisan päivän kahvi).

Sääntö pätee silloinkin, kun sanaliiton ympärillä on lainausmerkit tai se on kur­si­voi­tu. Aiemmin saatettiin suositella, että tällöin yhdysmerkkiä ei tarvita, mutta nykyi­sis­sä sään­nöis­sä ei siis ole sellaista poikkeusta. Päinvastoin Kielitoimiston ohjepankin sivulla Yhdys­merkki sana­liiton sisäl­tä­vis­sä yhdys­sanoissa on seuraava esimerkki:

”Kenelle kellot soivat” -teos.

Esimerkistä ilmenee myös se, että lainaus­merkkien käyttö ei muuta sitä, että yhdysmerkin edelle kirjoitetaan välilyönti. Toisinkin voisi ajatella, koska lainaus­merkkien voisi ajatella kokoavan sanaliiton ikään kuin yhdeksi sanaksi. Kirjoitusasu ”Kenelle kellot soivat”-teos olisi siis kuitenkin virheellinen.

Lainausmerkkien käyttö on tällaisissa il­mauk­sis­sa van­hah­ta­vaa ja yleensä tarpeetonta, mutta ne voivat selventää ilmausta, jos yhdys­sa­nan alku­osaan kuuluu useita sanoja.

Samaa periaatetta noudatetaan silloinkin, kun alkuosa koostuu sanojen vertaisista ilmauk­sis­ta, joissa on käytetty lyhenteitä, numeroita tms. Tämä esitetään usein nyrkki­sääntö­nä: jos yhdysmerkkiä edeltävässä osassa on väli, tulee myös yhdysmerkin eteen väli. Jäljempänä tar­kas­tel­laan erikseen eräitä tällaisia ilmaisutyyppejä,

Tässä tarkastellussa yhdyssanatyypissä käytettävä merkki on yhdysmerkki (-), ei ajatusviiva (–). Suomen kielen oikein­kirjoitus­sään­nöis­sä ei ole mitään tilannetta, jossa sanan alussa tai lopussa olisi sanassa kiinni oleva aja­tus­viiva. Kuitenkin esiintyy varsin usein sellaisia virheitä kuin ”Gruntmaster 6000 –tuotteet”.

Tavallisimpia ”tietokoneen tekemiä” virheitä suomenkielisessä tekstissä on ollut sanan­alkui­sen yhdys­mer­kin muuttuminen ajatusviivaksi, esimerkiksi ”–nimi” eikä ”-nimi”. Tämä johtuu Word-oh­jel­man useiden versioiden virheellisestä toiminnasta. Ongelma on väistymässä, koska Word 365:ssä virhe on korjattu. (Ks. kohtaa Virheellisten ”korjausten” estä­mi­nen).

Jos yhdyssanan alkuosa on numeroin merkitty luku, sovelletaan eräitä erikoissääntöjä, ks. Luku yhdyssanan osana. Keskeiset säännöt ilmenevät seuraavista esimerkeistä.

Jos taas määriteosa (alkuosa) koostuu yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, ilmaisu tulkitaan  yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä.

Vaikka yhdyssanan alkuosa koostuu sanoista tai sananveroisista ilmauksista, sitä ei käsitetä tässä tarkasteltujen sääntöjen kannalta sanaliitoksi, ellei siinä ole välilyöntiä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vain ajatusviiva tai vinoviiva.

Ks. lisäesimerkkejä kohdasta Ajatusviiva ja yhdyssanat.

Oikeinkirjoitusstandardissa asia esitetään seuraavanlaisena sääntönä:

Jos alkuosa koostuu ajatusviivan tai yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, se tulkitaan yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä. Sama koskee yleisesti tilannetta, jossa alkuosa ei sisällä tyhjää väliä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vinoviiva.

Jos ajatusviiva korvataan yhdysmerkillä, käsitetään yhdysmerkkiä tällöin ympäröivät väli­lyön­nit ajatusviivan korvikkeeseen kuuluviksi, ei sananväleiksi. Oikeinkirjoitus on siis muu­toin aivan samanlainen kuin ajatusviivaa käytettäessä.

Joissakin tapauksissa kirjoitetaan sanaliiton ja sanan yhdistelmä niin, että niiden välissä ja myös sanaliiton sanojen välissä on yhdysmerkki. Tällaisessa ns. ketjusanassa ei käytetä välilyöntejä. Kirjoitus­tapa on vanhahtavan näköinen ja harvinainen, mutta se saattaa olla aiheellinen silloin, kun lu­ki­jan on muutoin vaikea hahmottaa ilmausta.

Esimerkkilause olisi vaikeammin hahmotettava, jos yhdys­merkkien tilalla olisi väli­lyönnit: Haavoittunut jäi ei kenenkään maalle

Kielikellon 3/1984 kirjoituksessa Ketjuyhdyssanat – sananmuodostuksen anglismejako? kutsutaan ketju­yhdys­sanoiksi laajemmin sellaisia yhdys­sanoja, ”joiden sisäinen rakenne on lauseen­omainen”; kirjoitus­asu voi vaihdella. Artikkelin lopussa oleva kieli­toimiston suositus sallii erilaisia kirjoitus­tapoja, mutta suhtautuu ketju­yhdys­sanoihin melko pidättyvästi; ne ”liikkuvat tyylillisesti vaarallisella alueella”.

Jos ketjusanoja kuitenkin käytetään, voidaan eri kirjoitus­tavat asettaa seuraavaan järjestykseen parhaasta aloittaen:

1. minä määrään meillä -asenne
2. ”minä määrään meillä” -asenne
3. minä määrään meillä -asenne
4. minä-määrään-meillä-asenne.

Edellä ensimmäiseksi asetetun vaihto­ehdon ongelmana on kuitenkin se, ettei aina ole riit­tä­vän selvää, mistä sanasta ketju alkaa. Virkkeen hahmottaminen voi olla lukijalle hankalaa. Tämä tietysti riippuu sekä itse ilmauksesta että siitä lause­yhteydestä, jossa minä määrään meillä -asenteen tyyppinen ilmaus esiintyy.

Sanaliiton tavoin käsitellään myös esimerkiksi sellaisia kirjaimista ja numeroista koostuvia ilmaisuja, jotka on tarkoitettu luettaviksi kahtena tai useampana sanana ja joissa tämän takia on välilyönti. Esimerkiksi ilmaisu ”IXUS 700” on tällainen, joten jos se on yhdyssanan alku­osa­na, tarvitaan välilyönti ja yhdysmerkki: ”IXUS 700 -kamera”. Kirjoitusasu on monien mie­les­tä hiukan outo.

Melko usein tällaiset ilmaisut voidaan korvata sujuvammilla rakenteilla, jotka alkavat ”tuki­substantiivilla”, esimerkissämme sanalla ”kamera”, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä lainkaan: ”kamera IXUS 700”. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Sanaliittoalkuisiksi yhdyssanoiksi tulkitaan myös tilanteet, joissa yhdyssanan alkuosaan liit­tyy sulkeissa oleva selitys. Tällöin sana ja sitä sulkeissa seuraava selitys siis tulkitaan sana­lii­tok­si. Useimmiten on parempi muotoilla lauseet niin, että tällaisia rakenteita ei tarvita.

Kielitieteessä ja jopa kielenkäytön ohjeissa käytetään joskus sellaista kirjoitustapaa kuin ”mäki ja vuori -sanat”. Kirjoitetaan siis ikään kuin alkuosa ”mäki ja vuori” olisi sanaliitto, joka on yhdyssanan alkuosa. Kirjoitustapaa ei voi suositella, koska se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä ja hämmentää siihen tottumattomia. Usein on luontevaa kirjoittaa ilmaus ra­ken­teen­sa mukaisesti yhdyssanoiksi, joilla on yhteinen alkuosa. Vaihtoehtoisesti voi käyt­tää tukisubstantiivi­rakennetta, joka alkaa sanalla ”sana” tai vastaavalla; tämä on usein kä­te­vin­tä silloin, kun sanoja (tai sanaliittoja) on paljon. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Jos yhdyssanan alkuosa on sanaliitto ja yhdyssana jaetaan eri riveille yhdysosien välistä, kirjoitetaan yhdysmerkki uuden rivin alkuun. Tällaisia tilanteita on hyvä välttää, koska ne voivat hämmentää lukijaa. Aivan virheellinen on joidenkin tietokoneohjelmien tapa jakaa täl­lai­sis­sa­kin tilanteissa eri riveille yhdysmerkin jäljestä.

Jos yhdyssanan jälkiosa on sanaliitto, kirjoitetaan yhdysmerkki kiinni alkuosaan, mutta erotetaan jälkiosasta välilyönnillä. Yleinen sääntö on täten, että sanaliitto-osan ja muun osan väliin tulee välilyönti, ja yhdysmerkki on kiinni muussa osassa. Nämä ilmaisut ovat vieläkin hämmentävämpiä kuin edellä mainitut, joten niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan hyvänsä

Vanhoissa ohjeissa ei edes mainittu sellaista tilannetta, jossa sekä alku- että loppuosa on sanaliitto. Kielikello 2/2006 kuitenkin käsittelee aihetta, joskin se välttää ottamasta selvää kantaa:

Vielä harvinaisempia [kuin sanan ja sanaliiton muodostamat yhdyssanat] ovat ta­pauk­set, joissa yhdyssanan molemmat osat koostuvat sanaliitoista. Näissä ta­pauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni jompaankumpaan osaan.

Valio Benecol- rasvaton maitojuoma ∼ Valio Benecol -rasvaton maitojuoma

Kahden sanaliiton yhdyssanan asemesta on yleensä selkeämpää käyttää muunlaista rakennetta.

rasvaton maitojuoma Valio Benecol ∼ Valio Benecol, rasvaton maitojuoma

Ohjeen vaihtoehdot perustuvat jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, sillä ”Valio Benecol” oli tuote­perheen nimi, ei kyseisen yksittäisen tuotteen (kuten rasvattoman maitojuoman) nimi. Vaihtoehdot ovat siis yhtä huonoja kuin ”juusto Edam” tai ”Edam, juusto”. Niitä voi pitää jopa kielenvastaisina.

Esimerkissä mainittu tuotteen nimi olisi luontevalla suomen kielellä ”Valion rasvaton Benecol-maitojuoma”. Tilanteesta riippuu, voidaanko käyttää tällaista asua, joka poikkeaa markkinoinnissa, tuotekuvauksissa yms. käytetystä. Valmistajan tavoitteena oli ilmeisesti ollut tehdä nimestä ”Valio Benecol” ikään kuin kiinteä kokonaisuus, joka mielletään eri­tyi­sen tuotesarjan nimeksi.

Nykyisin ”Valio Benecol” ei enää ole käytössä, koska Benecol-tavaramerkki on siirtynyt Raisio Oyj:lle. Sanaliittomuotoisia tuotesarjan nimiö on kuitenkin paljon. Tuotteiden nimeämisessä käytetään yhä yleisemmin linjaa, jossa erisnimien yhdistelmää (kuten ”Arla Ingman”) halutaan yh­dis­tel­lä erilaisten yleisnimien kanssa niin, että yleisnimikin saattaa koostua useasta sanasta. Tuloksena on hyvinkin kummallisia kehitelmiä, kuten ”Valio Luomu rasvaton maito” ja ”Valio Plus maito rasvaton”.

Joissakin tilanteissa voidaan perustella sitä, että käytetään samaa kirjoitusasua kuin val­mis­ta­ja käyttää, olipa se miten hölmö, kielenvastainen tai muuten kehno tahansa. Kie­li­toi­mis­ton ohjeiden mukaista ilmeisesti olisi se, että sanojen järjestys ja sijamuodot säi­ly­tetään, mutta kirjoitusasua korjaillaan. (Tämä kompromissi ei ehkä lopulta tyydytä ke­tään.) Kol­mas vaihto­ehto on kirjoittaa nimi kokonaisuudessaan suomen kielen rakenteen mukaisesti.

Jos kahden sanaliiton yhdyssanan kirjoittamista ei voida välttää, on selvintä kirjoittaa alku­osan loppuun yhdysmerkki, jonka jälkeen on välilyönti. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoa, jonka edellä mainittu ohje esittää ensimmäisenä.

Tilanne, jossa rinnasteisen yhdyssanan osana on sanaliitto, on harvinainen. Tällöin so­vel­le­taan samoja sääntöjä kuin yleensä yhdyssanaan, jonka osana on sanaliitto.

Tilanne syntyy useimmiten silloin, kun näin muodostettu yhdyssana on vielä itse yhdys­sanan osana. Esimerkiksi sanassa ”juusto-tomaattisalaatti” on jälkiosana ”salaatti”. Sitä edel­tää yhdyssana, jossa on kaksi rinnasteista osaa ja joka ei juuri voisi esiintyä itsenäisenä. Jos tällaisessa ilmauksessa korvataan vaikkapa sana ”juusto” sanaliitolla ”bel paese” (joka on erään juustolaadun nimi), syntyy tässä käsiteltävä ongelma. Tällöin on sanaliitto erotettava sitä seuraavasta yhdysmerkistä välilyönnillä, yleisten sääntöjen mukaisesti.

Jos tässä tapauksessa vaihdetaan rinnasteisten yhdysosien järjestys, syntyy vielä hankalampi oikeinkirjoituspulma. Sanaliitto ”bel paese” pitäisi erottaa välilyönnillä sitä edeltävästä yhdys­merkistä, mutta entä sitä seuraavasta osasta? Kielikellon 2/2006 yhdysmerkki­ohjeet yrittävät ratkaista asian sään­nöl­lä ”Jos rinnasteisen yhdyssanan osa on erikseen kirjoitettava sanaliitto, sen ja yhdys­mer­kin väliin tulee välilyönti” ja seuraavalla esimerkillä:

Epäselväksi jää, miksi tällöin tulee yhdysmerkki ennen jälkiosaa ”salaatti”, mutta edellisessä tapauksessa ei.

Nykyisten sääntöjen mukaan edellä kuvattuja ohjeita ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin, joissa toinen nimistä on sanaliitto. Niihin ei kirjoiteta välilyöntiä yhdysmerkin kum­mal­le­kaan puolelle.

Vielä erikoisempi kuin edellä mainittu kirjoitussääntö on vastaava sääntö rinnasteisille yhdyssanoille, joissa on kaksi maantieteellistä nimeä ja niistä jompikumpi on sanaliitto. Sääntö on Kielitoimiston ohjepankin sivulla Paikannimet: yhdysmerkilliset:

Kun rinnasteisen nimen jompikumpi osa on kaksiosainen, yhdysmerkkiä ei eroteta nimestä välilyönnillä:

Tel Aviv-Jaffa (samoin myös sukunimissä: Korhonen-von Hertzen, von Hertzen-Mäki))

Suomen kielessä käytetään virallisten ohjeiden mukaan nimiasua Tel Aviv, muissa kielissä yleensä Tel-Aviv. Muun muassa kieli­toimiston luettelossa Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet ei käytetä edellä mainittua kaksoisnimeä, vaan vain nimeä Tel Aviv.

Yhdysmerkki yhteisen osan tilalla

Yhdysmerkki yhdyssanojen yhteisen osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään, kun yhdyssanojen yhteinen osa on jätetty toistamatta eli se on kirjoitettu peräkkäisistä yhdyssanoista vain yhteen, useimmiten viimeiseen. Toisin sanoen yhdysmerkki edustaa pois jätettyä osaa.

Tällöin jätetään tyhjä väli yhdysmerkin edelle, jos on jätetty toistamatta alkuosa, ja sen jälkeen, jos on jätetty toistamatta loppuosa.

Viimeksi mainitun tyyppisessä ilmaisussa myös monikko on mahdollinen: Simon- ja Annankatujen, vaikka sitä ei voi pitää ilmauksen ”Simon­katujen ja Annan­katujen kulmassa” lyhentymänä. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty yksikköä tällaisissa ilmauksissa, mutta säännöt sallivat nykyisin myös moni­kon. Ks. A- ja B-kohdissa vai A- ja B-kohdassa?

Myös kaksi eris­nimeä voidaan rinnastaa niin, että toisesta jätetään sanojen yhteinen osa pois.

Tällainen rinnastus voi kuitenkin tuntua oudolta silloin, kun sanat eivät viittaa sellaiseen, mitä niiden yhteinen osa erillisenä sana tarkoittaa. Esimerkiksi Kirkkokatu ja Puistokatu ovat katuja, mutta Ahtisaari ja Huhtasaari eivät ole saaria, vaan ihmisten sukunimiä.

Kielenhuollon ohjeissa ei ole selvää kantaa tällaisiin ilmauksiin. Kysy.fi-palvelussa vastaus kysymykseen, onko oikein lyhentää tyyliin ”Ala- ja Ylihärmä” sanoo Kotuksen kantaa selostaen, että kysytty ilmaus on käypä, mutta esimerkiksi ”Savon- ja Hämeenlinna” ei ole hyvän tyylin mukainen. Tämä voidaan ymmärtää edellä esitetyn mukaiseksi, koska Savonlinna ei tarkoita linnaa, vaan kaupunkia, kuten tässä yhteydessä myös Hämeenlinna. Sen sijaan Alahärmä ja Ylihärmä syntyivät, kun Härmä jaettiin kahtia.

Sellaiset sanat kuin kotimainen ja ulkomainen tulkitaan yhdys­sanoiksi, koska ne perustuvat sanoihin kotimaa ja ulkomaa. Myös esimerkiksi samanlainen on yhdys­sana: jälkiosa lainen esiintyy myös itsenäisenä sanana. Sen sijaan mansikka ja mustikka eivät ole yhdys­sanoja, eikä niistä siis voi erottaa yhteistä yhdys­osaa.

Tulkinnan­varaisia ovat johtimilla lainen ja mainen muodostetut sanat (ISK § 155, kuten espoolainen ja aaltomainen; jälkimmäisistä Iso suomen kieli­oppi sanoo erikseen (§ 437), että niissä johdin tässä suhteessa ”käyttäytyy yhdys­osan kaltaisesti”.

Vierasperäiset sanat, jotka ovat alku­perä­kielessä yhdys­sanoja, saatetaan kokea yhdys­sana­maisiksi, jos saman­loppuisia sanoja on useita, esimerkiksi biologia, geologia, psykologia jne. Niitä ei kuitenkaan ole syytä käsitellä niin, että niissä olisi yhteinen yhdys­osa, jonka voi jättää pois; tästä tosin ei ole mitään virallista kantaa.

Kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta puhuttaessa voidaan käyttää lyhennettyä ilmaisua.

Yhdyssanan osana olevaa numeroin ilmaistua lukua tai muuta ilmausta käsitellään kuten sanaa. Sen perään tulee siis yhdysmerkki, jos se ajatellaan sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka loppuosa on jätetty pois.

Ilmauksessa saattaa olla useitakin rinnasteisia sanoja, joista on jätetty yhdyssanojen yhteinen osa pois.

Tässä käsiteltävä kirjoitustapa on suomen kielen sääntöjen mukainen, ja yksinkertaisissa tapauksissa se on helppo hallita. Monimutkaisissa tapauksissa, joita käsitellään seu­raa­vas­sa, syntyy kuitenkin helposti ongelmia niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Yksin­kertai­sis­sa­kin tapauksissa on usein hyvä harkita, olisiko selvempää toistaa sanan osa, etenkin jos se on lyhyehkö. Tämä ei tietenkään aina ole mahdollista mm. siksi, että määriteosat liittyvät kiinteästi yhteen; ”maa- ja metsätalous” on vakiintunut ilmaus, jonka merkitys on hiukan toinen kuin ilmaisun ”maatalous ja metsätalous”.

Kannattaa muistaa, että vaikka harjaantunut lukija ymmärtää sellaiset ilmaukset kuin ”maa- ja metsätalous” sujuvasti, ne voivat olla tottumattomille hankalia. Puheessa ne ovat usein vielä hankalampia, koska ei ole yhdysmerkin tapaista osoitusta siitä, että sana on tulkittava sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka jälkiosa on myöhempänä. Lisäksi loppu­osan toistaminen saattaa luoda vaikutelman rauhallisemmasta ja harkitummasta tekstistä.

Joissakin tapauksissa loppuosan toistaminen vähentää mahdollisuutta käsittää ilmaus väärin. Seuraavista vaihtoehdoista ensimmäinen on toista helpommin tulkittavissa niin, että pu­hu­taan yhdestä henkilöstä, joka hoitaa sekä ulkoasioita että puolustusasioita.

Kun kahden yhdyssanan yhteinen osa jätetään pois, tulisi yhdys­sanojen olla lähellä toisiaan. Esimerkiksi lauseessa ”Kylmässä ulko- ja kuivassa sisäilmassa ei ole juurikaan kosteutta” ei kuitenkaan ole muodollista virhettä.

Säännöt puhuvat siitä, että yhdysmerkkiä käytetään sanan lopussa osoittamassa pois jätettyä yhdyssanan jälkiosaa. Ei ole rajoitettu sitä, miten kaukana kokonaan kirjoitettu toinen yhdyssana voi olla; käytännössä se toki on myöhemmin samassa lauseessa.

Esimerkkitapauksessa tilanne on yksiselitteinen, koska kyseisessä lauseessa on vain yksi kokonaan kirjoitettu yhdyssana, ”sisäilmassa”, joten yhteisenä osana on sen jälki­osa. Olisi kuitenkin parempi kirjoittaa sana ”ulkoilmassa” kokonaan, jolloin lause hahmottuu hel­pom­min.

Vaikeasti hahmotettavia tilanteita syntyy, kun kaksi hankalaa asiaa yhdistyy: sanaliitto yhdys­sanan osana ja yhdyssanojen yhteisen osan pois jättäminen. Sääntöjen mukaan kir­joi­te­taan esimerkiksi ”in vivo -kokeissa” (alkuosana sanaliitto ”in vivo”). Mutta entä jos mai­ni­taan rin­nak­kain tämä ja samantapainen ilmaus ”in vitro -kokeissa” ja halutaan mainita yhtei­nen loppu­osa ”-kokeissa” vain kerran?

Tällöin kirjoitusasu muuttuu sikäli, että poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoi­te­taan aina kiinni sitä edeltävään tai seuraavaan sanaan. Tämän takia ”in vivo -kokeissa” muuttuu kir­joi­tus­asuun ”in vivo-”.

Asia voidaan sanoa (kai hankalammin) myös seuraavasti: Jos yhdyssanan määriteosa (alku­osa) on sanaliitto ja yhdyssanasta on jätetty pois jälkiosa, niin poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni määriteosan viimeiseen sanaan.

Tällaiset ilmaisut aiheuttavat kuitenkin vaikeuksia kokeneimmillekin kirjoittajille. Siksi ne hämmentävät lukijoitakin, joten kannattaa kiertää ongelma, jos suinkin mahdollista. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi siellä, missä ilmaisuja ”in vivo” ja ”in vitro” käytetään, ne ovat osa alan vakiintunutta termistöä. Mutta useimmiten kiertäminen onnistuu. Seuraavista vaihtoehtoisista ilmaisuista viimeinen on sujuvin, mutta ei vielä sovi virallisimpaan tyyliin.

Joskus tilanne on vielä mutkikkaampi, kun on useita peräkkäisiä yhdyssanoja, joilla on yhteinen loppuosa. Alkuosista osa saattaa olla sanaliittoja, osa sanoja.

Erikoista kuitenkin on, että esitettyään tällaisen hankalan, mutta johdonmukaisen ohjeiston Kielikello sallii melko mielivaltaisen poikkeuksen, joka mutkistaa asioita edelleen:

Jos määriteosia on vähintään kolme ja niihin kuuluu erikseen kirjoitettavia sana­liit­to­ja, koko luettelon voi myös kirjoittaa yhdeksi määriteosaksi ja erottaa perus­osas­ta sananvälillä ja yhdysmerkillä.

Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz ‑kauppaketjut

Tällaisen poikkeuksen salliminen ei helpota elämää, ja se olisi paras unohtaa. Poikkeuksen takana lienee sellainen logiikka, että pitkä ilmaus, kuten ”Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz”, käsitetään yhdeksi, sanaliiton tapaiseksi kokonaisuudeksi. Logiikka kuitenkin ontuu, koska on asetettu mielivaltainen vaatimus vähintään kolmesta osasta. Lisäksi lukijalle käy tässä entistä vaikeammaksi hahmottaa koko ilmauksen rakennetta.

Varsinkin tuotemerkeistä puhuttaessa esiintyy melko usein sanaliittoja, jotka on rinnastettu pilkulla tai ja-sanalla ja jotka kuuluvat yhdys­sanoihin, joilla on yhteinen jälkiosa. Jos sanaliitot on kirjoitettu täydellisinä, kyse on edellä kuvatun laisesta tapauksesta.

Hankalampi ilmaustyyppi saadaan, jos jokin sanaliitoista lyhennetään. Esimerkiksi tuote­malle­ja mainitaan usein rinnakkain niin, että niiden yhteinen osa jätetään pois, esi­mer­kik­si ”Nokia 6600 ja 3600” eikä pitemmin ”Nokia 6600 ja Nokia 3600”. Jos tällainen ilmaus on yhdyssanan määriteosana, käsitelläänkö lyhennettynä kirjoitettua osaa sen muodon mukaan (Nokia 6600- ja 3600-matkapuhelimet) vai tulkitaanko se sanaliiton edustajaksi? Kielikellossa 2/2006 otettu kanta on selitettävissä jälkimmäisen kannan pohjalta. Tällöin siis kirjoitusasu on sama kuin edellä mainitussa lyhentämättömässä ilmauksessa, paitsi että yhteinen osa on jätetty pois. Lehti selittää tämän seuraavasti:

Jos toistamatta jätetään yhdyssanan määriteosana [= alkuosana] olevien sana­liit­to­jen yhteinen osa, toistamatta jätettyä osaa ei korvata yhdysmerkillä. Näissä tapauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni yhdyssanan perusosaan [= jälkiosaan] mutta erotetaan sanaliiton jälkimmäisestä osasta välilyönnillä aivan niin kuin silloinkin, kun koko sanaliitto on näkyvissä.

XL 6000- ja 6100 -mallit ∼ XL 6000- ja XL 6100 -mallit

Esimerkissä siis lähtökohtana pidetään ilmausta XL 6000- ja XL 6100 -mallit, jossa alkuosat on kirjoitettu kokonaan. Jos jälkimmäisestä jätetään osa XL pois, tämä ei vaikuta kirjoitus­asuun.

Vaikka edellä kuvattu yhdysmerkkien käyttö on sääntöjen mukaista, se on monien mie­les­tä outoa. Usein onkin parempi käyttää rakennetta, jossa yleisnimeen, kuten ”matka­puhe­li­met”, liittyy sen jäljessä oleva taipumaton määrite. Tämä periaate esitetään myös edellä mainituissa ohjeissa. Tällöin ei tarvita yhdysmerkkejä lainkaan. Ilmaisumuoto ei kuitenkaan sovi kaikkiin yhteyksiin, vaan vain esimerkiksi puhuttaessa tuotemalleista yleisesti, ei yksittäisistä tuot­teis­ta niiden malli mainiten.

Monissa tapauksissa tällaiset hankalat ilmaukset voidaan korvata rakenteilla, joissa käytetään genetiivimääritteitä eikä yhdyssanoja.

Nykykielessä käytetään usein tarpeettomasti yhdyssanaa, koska ei tunneta suomen kielen vanhoja il­mai­su­ta­po­ja, vaan yritetään sovittaa englannin malleja suomeen. Kenties ajatellaan, että genetiivi tar­koit­tai­si omistajaa. Mutta esimerkiksi ”Metallican albumi” on yhtä luonteva ilmaisu kuin ”Sibeliuksen sin­fo­nia” (ei ”Sibelius-sinfonia”). Samoin on kätevämpää ja luon­te­vam­paa kirjoittaa esimerkiksi ”iPad 2:n julkistus” kuin ”iPad 2 -julkistus” Ks. kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.

Yhdysmerkki yhdyssanan ja sanaliiton yhteisen osan tilalla

Yhdyssanalla ja sanaliitolla saattaa olla sama jälki­osa, esimerkiksi ilmauksessa yhteis­kunta­tieteet ja humanistiset tieteet. Kun ilmaukset on yhdistetty rinnastus­konjunktiolla (yleensä ja), on sallittua jättää yhdys­sanasta yhteinen jälkiosa pois ja kirjoittaa sen tilalle yhdys­merkki: yhteis­kunta‑ ja humanistiset tieteet. Tämä kuvataan muun muassa Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Yhdys­merkki toistamatta jätetyn sanan tilalla: aamu‑ ja ilta­vuoro, jossa kyllä myös neuvotaan, että on selvempää toistaa yhteinen osa.

Toiston haitta on yleensä paljon pienempi kuin luul­laan. Vaihtoehtona voi olla myös rinnastettavien osien muuttaminen saman­tyyp­pi­sik­si.

Jos rinnastuksessa on ensin sanaliitto ja sitten yhdyssana ja niillä on yhteinen jälkiosa, on sallittua jättää jättää sana­liiton jälkiosa pois. Tällöin sen tilalle ei kirjoiteta yhdys­merkkiä.

Edellisen esimerkin viimeisessä kohdassa esitetty virheellinen kirjoitus­tapa on melko tavallinen. Sitä voi pitää ymmärrettävänä: yhdysmerkin käytöllä tavoitellaan rakenteen selventämistä. Asu on kuitenkin sääntöjen vastainen; se edellyttäisi, että on olemassa yhdyssana ”humanistisettieteet”.

Yhdysmerkin erikoiskäyttöä

Yhdysmerkki sanan puuttuvan osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi edellä kuvatulla tavalla yhdyssanan osan tilalla myös muutoin osoittamaan sanan osan puuttumista. Usein kyse on abstraktista ilmauksesta, jossa mainitaan sanan alkuosa tai pääte, ja yhdys­merkki ilmaisee, ettei kyse ole itsenäisestä sanasta. Ta­val­li­ses­ti tällainen ilmaus on kursivoitu, jos kursivointi on teknisesti mahdollista.