Älä yritä liikoja. Suuri osa virheistä johtuu siitä, että yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa. Jos yksinkertaistat sanontoja, vähennät virheiden mahdollisuuksia.
Kielivirheistä vain harvat ovat todella vakavia. Varsinkin korjatessasi toisten tekstejä keskity olennaiseen.
Väistä kieliongelmia. Jos sinun täytyy miettiä, onko jokin ilmaisu oikein, niin yleensä myös lukijasi joutuvat ihmettelemään – ellet kierrä ongelmaa.
Opettele tuntemaan käyttämäsi välineet. Tekstit kirjoitetaan nykyisin yleensä tekstinkäsittelyohjelmilla, joissa on monia aputoimintoja, jotka tehostavat kirjoittajan työtä ja auttavat oikeakielisyyteenkin.
Tunne omat taitosi. Kirjoittajan on hyvä arvioida niin vahvuuksiaan kuin heikkouksiaankin. Hänen on hyvä tietää, mitkä kielenkäytön säännöt hän hallitsee ja millaisissa asioissa hänen pitää katsoa apua esimerkiksi käsikirjoista.
Nykyajan kielenopas on laaja esitys suomen kielen kirjoittamisesta lähinnä oikeakielisyyden kannalta. Vaikka kielenhuolto on väljentänyt sääntöjä, normien merkitys on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt. Sääntöjen muuttuminen on luonut epävarmuutta ja ristiriitaisia normistoja.
Toisen tyyppinen kirjoittamisen opas on Kirjoita asiaa, joka keskittyy kirjoittamisen suuriin linjoihin.
Opas käsittelee siis lähinnä oikeakielisyyttä, siis kielen sääntöjen eli normien noudattamista. Voimme myös sanoa, että aiheena on kielivirheiden välttäminen, olipa kyse kirjoitusvirheestä, väärästä sananvalinnasta, väärästä taivutuksesta, virheellisestä lauserakenteesta tai muusta. Tässä on tavallaan varsin suppea näkökulma kirjoittamiseen. Se on kuitenkin sellainen näkökulma, jonka monet kokevat tärkeäksi. Oikeakielisyys ei tee huonosta jutusta hyvää, mutta kielivirheiden paljous voi turmella hyvänkin jutun.
Toisaalta tämä opas pyrkii lähtemään sellaisista asioista, jotka kirjoittajat kokevat ongelmiksi. Siksi sisältö painottuu paljolti kielen yksityiskohtiin, kuten välimerkkisääntöihin, sovinnaisiin merkintätapoihin ja sanojen kirjoitusasuun.
Mukana on kyllä jonkin verran myös kohtia, joissa pyritään osoittamaan yleensä ongelmattomina pidetyt asiat ongelmallisiksi. Sellainen on esimerkiksi lauseiden moniselitteisyys, jota kirjoittaja itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Tältä osin lähestymistapa on selittävä pikemminkin kuin sääntöjä esittävä. Moniselitteisyyden suurin ongelma on yleensä sen havaitseminen; korjaamiseen tarvitaan pikemminkin pientä vaivannäköä kuin erityisiä sääntöjä.
Kielivirheiden korjaaminen ei suinkaan ole tärkein asia oman kielenkäytön kehittämisessä. Siitä kuitenkin luonnollista aloittaa, koska paljon useammat kokevat tekevänsä kielivirheitä kuin kirjoittavansa tyylillisesti huonoa tai vaikeatajuista tekstiä. On helpompi oppia korjaamaan oman kielenkäytön yksityiskohtia kuin opetella kokonaan uudenlainen tapa kirjoittaa. Oikeakielisyyden pohjalta päädytään myös tyylikysymyksiin, sillä virheitä voidaan suuresti välttää kirjoittamalla yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa kieltä.
Oikeakielisyys on usein tärkeää, mutta sen saavuttaminen on työlästä. Jos kirjoittaja keskittyy pohtimaan, onko jokin ilmaisu kielellisesti tarkalleen oikea, keskittyminen asiaan ja sen sujuvaan esittämiseen häiriytyy.
Lisäksi oikea ilmaisu ei aina ole kaikkien lukijoiden mielestä oikea. Virallisten suositusten mukainen kieliasu voi olla lukijoille vieras, jopa kummallinen. Siksi on osattava arvioida, milloin oikeakielisyys on tärkeää ja missä määrin. Esimerkiksi toisen kirjoittamaa tekstiä tarkistettaessa tai muutoin muokattaessa on tiedettävä, mihin kannattaa puuttua.
Tämä opas neuvoo neuvoo kirjoittamaan niin, että lukijoille tärkeitä normeja ei rikota. Lisäksi se korostaa eri normien eriasteista merkitystä. Kannattaa esimerkiksi vältellä monitulkintaisuuteen, vääriin tulkintoihin tai ymmärtämisvaikeuksiin johtavia kielivirheitä enemmän kuin sellaisia virheitä, jotka rikkovat vain melko mielivaltaisesti asetettuja oikeinkirjoitussääntöjä.
Suomalaisia on luonnehdittu ”norminälkäisiksi” kieliasioissa ja vähän muutoinkin. Moni haluaa yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, onko jokin ilmaisu oikein vai väärin tai kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea tai ainakin oikeampi.
Kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja ja ilmaisuja, usein lainoina, on kielenkäyttäjän vaikea pysyä perässä. Tilannetta vielä vaikeuttaa se, että kielenhuolto on, sinänsä ymmärrettävistä syistä, siirtynyt selvien normien antamisesta suosituksiin ja sallivuuteen.
Tämä opas auttaa kirjoittamaan suomen kieltä oikein, sääntöjen mukaisesti. Mutta opas lähtee siitä, millaisia kieliasioita yleisesti pidetään vaikeina pikemminkin kuin siitä, mitä kaikkea kielessä pitäisi sääntöjen mukaan korjata. Opas tarkastelee sitäkin, milloin sääntöjä on perusteltua rikkoa ja miten luovitaan keskenään ristiriitaisten sääntöjen karikoissa.
Läpikäyvänä periaatteena on se, että oikeakielisyys palvelee kirjoittamisen tarkoitusta, viestin perillemenoa. Pitääkö kirjoittaa ”viiveen” vai ”viipeen”? Kumpi tahansa vaihtoehto saa osan lukijoista hämmentymään tai jopa ärsyyntymään. Opas ehdottaakin useisiin ongelmiin ratkaisuksi niiden välttämistä. Jos ongelman kiertäminen ei onnistu, kannattaa yleensä valita se vaihtoehto, joka ärsyttää vähiten. Tämä ei aina ole sama kuin se, jota useimmat pitäisivät parhaana.
Kielelle asettavat normeja monet eri tahot: kielitoimisto, yritysten tiedotusyksiköt, esimiehet, opettajat ja monet muut. Jokaisella normilla on perusteensa, hyvät tai huonot. On tärkeää tuntea perusteet, jotta voi ristiriitatilanteissa tehdä järkeviä valintoja. Siksi tämä opas on osittain pohdiskelevampi kuin monet vanhemmat kielenoppaat. Toisaalta tavoitteena on antaa mahdollisimman täsmällisiä vastauksia niihin kysymyksiin, joihin voi vastata täsmällisesti.
Tämä kielenopas pyrkii siis tarjoamaan ratkaisuja ongelmiin pikemminkin kuin sääntöjä. Useinkin ratkaisuja on useita, eri tilanteisiin sopivia.
Toisaalta yksi kielenkäyttäjän ongelmista on juuri siinä, että muut vaativat häneltä joidenkin sääntöjen noudattamista. Kun pitää opetella uusia sääntöjä, on parempi, että ensin ymmärtää niiden perustelut ja tarkoituksen. Silloin säännöt on helpompi hyväksyä ha muistaa. Silloin voi myös harkita, milloin niistä on poikettava. Niinpä tässä oppaassa käsitelläänkin keskeisten sääntöjen käytännöllisiä perusteluja. Viime kädessä jokainen kirjoittaja tekee omat ratkaisunsa. Hänen avukseen voidaan tarjota tietoa säännöistä ja suosituksista ja niiden perusteluista.
Lähtökohtana on, että lukija osaa suomea. Luonnollinen osaaminen tarvitsee kyllä monenlaista tukea, mutta perustana on kirjoittajan oma kielitaito, ei ulkopuolelta tulevien sääntöjen ja ohjeiden kokonaisuus. Opas pyrkii olemaan lukijan kumppanina sääntöjen viidakoissa, ei osa häntä vastassa olevista vaatimuksista.
Opas sopii kaikille, jotka kirjoittavat suomea, mutta erityisesti niille, joille perinteiset kielenoppaat ovat liian tylsiä tai mutkikkaita. Erityisesti on ajateltu opiskelijoita, koska heiltä erityisesti vaaditaan oikeakielisyyttä ainakin kokeissa ja opinnäytteissä. Toisen tärkeän kohderyhmän muodostavat ne, jotka joutuvat uusien haasteiden eteen kirjoittamisessa, esimerkiksi ylennyksen, alanvaihdon tai luottamustehtävän takia. Opas pyrkii erityisesti tukemaan niitä, jotka ovat saaneet aiheellista kritiikkiä omasta kielenkäytöstään tai muuten havainneet, ehkä hyvinkin masentuneina, että sitä pitää korjata.
Oppaassa pyritään mahdollisimman yleistajuiseen esitystapaan niin, että se on ymmärrettävissä myös peruskoulu- tai kansakoulupohjalta – silloinkin, kun äidinkielen tunneilla opitusta on suurin osa unohdettu. Tämän takia jopa vakiintuneita kieliopin termejä (kuten sijamuotojen nimet) vältetään, ja jos niitä tarvitaan, ne selitetään.
Opas on hyödyksi myös niille, jotka ehkä hyvinkin perusteellisesti tuntevat kielenhuoltoa. Näitä ovat esimerkiksi toimittajat, kielenkääntäjät ja kielentarkastajatkin. Heille opas tarjoaa ajatuksia siitä, miten kielenhuoltoa ehkä kannattaa rajoittaa ja miten kieliongelman väistäminen voi olla parempi idea kuin sen ratkaiseminen normien mukaisesti.
Opas on jaettu lukuihin ja alalukuihin niin, että kukin alaluku on oma www-sivunsa. Saatavilla on myös koko opas yhtenä HTML-dokumenttina.
Ensimmäinen sisältöluku Oikeakielisyyden merkitys antaa pitkähkön vastauksen kysymykseen, onko oikeakielisyys tärkeää ja miksi se on tärkeää, jos on. Osittain vastaus on, ettei se olekaan kovin tärkeää. Mutta varsinaisesti vastauksena on ehdotus siitä, miten oikeakielisyyden merkitystä voi arvioida kussakin tilanteessa. Kyse on ennen muuta riskien arvioinnista: mitä vahinkoa voi seurata, jos kirjoitan väärin?
Luku Käytännön oikeakielisyyden perusteet kuvaa ja perustelee lähestymistavan, jossa keskeisenä periaatteena on riskien välttäminen ja vaikeuksien kiertäminen.
Seuraavat luvut esittävät tietoja oikeakielisyydestä tasoittain, lähtien kirjoituksen pienimmistä osista ja edeten virkkeiden tasolle:
Viimeinen luku Kirjoittaminen tietokoneella käsittelee etenkin erikoismerkkien kirjoittamista, mutta myös oikoluku- ja ulkoasuasioita.
Opas tarjoaa kahdenlaista apua sellaisiin ongelmiin, joita ei voi kiertää. Siinä on kuvattu tavallisimpia pulmatilanteita ja esitetty vastauksia niihin, ja vastauksia on havainnollistettu esimerkeillä. Vastaukset ovat lyhyitä, mutta eivät aina yksioikoisia, sillä osittain voi paras vastaus riippua siitä, keille kirjoitetaan, mistä ja missä. Toisaalta taas esitetään kuvauksia menetelmistä, joilla kirjoittaja voi ratkaista ongelmansa. Tässä ei esitetä laajoja sana-, lyhenne- yms. luetteloita siinä määrin kuin monissa vanhoissa kielenoppaissa, sillä kielen muuttumisen takia on tärkeämpää esittää tietoja tietolähteistä.
Esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamisen pulmaan tarjotaan ennen muuta joukko nyrkkisääntöjä, joilla pulma yleensä ratkeaa, kuten ilmaisun painotuksen ajatteleminen. Monilta osin menetelmän kuvaus kertoo sen, mistä erilaisista tietolähteistä kuhunkin ongelmatyyppiin voi etsiä ratkaisuja. Tämä opas ei siis pyri olemaan kaikenkattava käsikirja, muun muassa siksi, että kieli muuttuu jatkuvasti, ja siksi, että monien ongelmien ratkaisut ovat tilannekohtaisia. Moniin asiakirjoittamisen pulmiin paras vastaus on: oikein on yleensä tehdä samoin kuin muut tekevät samalla alalla – tai siten, kuin tiedotusosaston tai julkaisusarjan säännöissä sanotaan.
Oppaan ohjeet lähtevät kirjoituksen pienimpien yksityiskohtien tasolta, yksittäisten merkkien kirjoittamisesta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että juuri yksityiskohdat usein askarruttavat kirjoittajia, ja niihin kaivataan selviä, mutta perusteltuja ohjeita. Tarkastelu etenee sitten asteittain suurempiin kokonaisuuksiin. Lopuksi käsitellään myös kirjoituksen kokonaisrakennetta, vaikka se on enemmän tyyli- kuin oikeakielisyysasia. Opas on toisaalta pidetty kohtuullisen mittaisena sillä, että se ei sisällä laajoja sana- ja lyhenneluetteloita ja vastaavia. Sen sijaan neuvotaan, mistä eri lähteistä löytyy vastauksia yksityiskohtaisiin kysymyksiin, ja opastetaan kriittisyyteen niitä sovellettaessa. Tällöin painotetaan erityisesti Internetistä löytyviä tietolähteitä.
Vaikka opas ei pyri olemaan laaja hakuteos kaikista kielenkäytön yksityiskohdista, sen aihepiiri on toisaalta huomattavasti laajempi kuin vanhoissa kielenoppaissa. Oppaassa on otettu huomioon, että asiatekstit nykyisin valtaosaltaan kirjoitetaan tekstinkäsittelyohjelmalla tai muilla tietokoneohjelmilla. Monet kielivirheet, kuten lainausmerkkien, ajatusviivojen ja yhdysmerkkien vääränlainen käyttö, johtuvat paljolti siitä, että ei tunneta eräitä yksinkertaisia tekstinkäsittelyohjelmien ominaisuuksia.
Tekstinkäsittelyohjelmat ja erilliset kielentarkistusohjelmat voivat merkittävästi auttaa sanojen oikeinkirjoituksen tarkistamisessa. Osa niistä tarkastaa myös tekstin kieliopillisen rakenteen ja jopa tyylin joitakin puolia. Oppaassa kannustetaan käyttämään tällaisia mahdollisuuksia, mutta myös ottamaan huomioon, että tarkistusvälineet eivät aina ole oikeassa. Nykyaikaiset tarkistusmahdollisuudet aiheuttavat sen, että sanojen kirjoitusasun yksityiskohtia ei tarvitse opettaa, opetella ja tarkistaa lähdeteoksista ollenkaan samassa määrin kuin ennen – kunhan tarkistusmahdollisuuksia käytetään. Siksi tässä oppaassa puututaan sanojen oikeinkirjoitukseen paljon vähemmän kuin monissa vanhemmissa kielenoppaissa.
Oppaassa käsitellään jonkin verran myös tekstin ladontaa, koska nykyisin kirjoittaja on yleensä myös latoja. Nykyaikaisessa tekstinkäsittelyssä joutuu kirjoittaja itse huolehtimaan muun muassa siitä, että tekstin ulkoasuun ei tule häiritseviä rivijakoja (esimerkiksi ”kansa-nedustaja”). Esitettäviä periaatteita havainnollistetaan kuvaamalla, miten niitä toteutetaan käytettäessä tavallisinta tekstinkäsittelyohjelmaa, Microsoft Wordiä. Tarkoituksena ei ole erityisesti suositella tätä ohjelmaa, vaan opastaa sen käyttäjiä sen tarjoamiin oikeakielisyyttä edistäviin mahdollisuuksiin. Muiden tekstinkäsittelyohjelmien käyttäjille tämä opastus tarjoaa ideoita siitä, millaisia toimintoja heidän kannattaa etsiä ohjelmansa käyttöohjeista.
Muutoin oppaassa käsitellään vain vähän typografiaa, kuten fontin valintaa ja tekstin asemointia, lähinnä kohdassa Muotoilu ja ladonta.
Oppaassa käsitellään aiempia kielenoppaita enemmän tieteen ja tekniikan kieleen ja merkintöihin liittyviä erityiskysymyksiä, lähinnä siltä osin, kuin niitä esiintyy myös suhteellisen yleistajuiseksi tarkoitetuissa kirjoituksissa, mm. suureiden arvojen kirjoittaminen ja eliöiden tieteellisten nimien käyttö. Näissä asioissa virheet ovat tavallisia ja ovat omiaan vähentämään kirjoituksen luotettavuuden vaikutelmaa asioita tuntevan lukijan silmissä.
Opas perustuu osittain pitkäaikaiseen tiedonkeruuseen ja miettimiseen, osittain eräisiin lyhyisiin kielenhuollon kursseihin, joita olen pitänyt ja jotka ovat pakottaneet kiteyttämään asioita. Tarkoitukseni oli alun perin saada tämä opas julkaistuksi painettuna. Kielenoppaita on kuitenkin markkinoilla paljon, mutta verkossa ei yhtään tämän laajuista. Päädyin lopulta julkistamaan oppaan verkossa (6. syyskuuta 2004). – Vuonna 2015 Kotimaisten kielten keskus julkisti verkkosivuston Kielitoimiston ohjepankki, mutta se ei ole tehnyt tätä opastani tarpeettomaksi muun muassa siksi, että se on monilta osin suppeampi aihepiiriltään.
Opas on alkujaan kirjoitettu MS Word -ohjelmalla ja sitten muunnettu HTML-muotoon mm. HTML-Kit-ohjelman avulla. Tulos ei ole kovin tyylikäs, mutta suhteellisen toimiva. Alkuperäinen ajatus paperijulkaisemisesta kuitenkin heijastuu siinä, että kokonaisuus ei ole niin ”verkkomainen” kuin se olisi, jos se olisi alun perin suunniteltu verkossa käytettäväksi.
Oppaan tulostamiseen paperille sopii ehkä parhaiten opas yhtenä HTML-dokumenttina. Tyyliohjeen (CSS-koodin) vaikutuksesta ulkoasu paperilla on osittain toinen kuin kuvaruudulla.
Oppaan kieliasu on eri vaiheissa tarkistettu Wordin oikoluvulla (kieliasun tarkistuksella) tiukimpien toiminta-asetusten mukaan. Päätin kuitenkin olla muuttamatta eräitä ilmaisuja, joita Word suositti korjattaviksi. Erityisesti jätin koko joukon mutta-sanalla alkavia virkkeitä, juurikaan-sanoja ja sellaisia taivutusmuotoja kuin ”Wordiä” (eikä ”Wordia”). Myöhemmin olen aika ajoin tarkistanut kieliasun Oikofixillä, mutta myöhemmissä muutoksissa on saattanut tulla kirjoitusvirheitä.
Oppaan nimi Nykyajan kielenopas heijastaa liittymistä kielenoppaiden vanhaan perinteeseen. Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kielenopas” on ”aputeos, joka sisältää kielenkäyttöä koskevia ohjeita”, ja sanan ”kieliopas” sanakirja mainitsee toissijaisena rinnakkaismuotona. Uudemmassa Suomen kielen perussanakirjassa ovat osat vaihtuneet, ja tämä heijastelee paljolti sitä, että kirjojen nimissä on ”kieliopas” käynyt tavalliseksi. Muutos tuntuu tarpeettomalta, ja jos jompikumpi sanoista onnistutaan ymmärtämään väärin, niin se on varmaankin ”kieliopas”. Se nimittäin nykyisin usein tarkoittaa suppeahkoa teosta, joka esittää jonkin vieraan kielen perusteita. Esimerkiksi yhdistelmä ”matka- ja kieliopas” on matkailijoille tarkoitettu tietopaketti vieraasta maasta ja kielestä. Sehän on aika lailla eri asia kuin oikeakielisyysopas, joka on tarkoitettu lähinnä kieltä äidinkielenään puhuville – ja lähinnä kirjoittamisen avuksi.
Tässä oppaassa käytetään sanaa ”oikeakielisyys” siitä, että kieli on sääntöjen mukaista, ja myös pyrkimyksestä siihen. Tämä sana on hiukan vanhahtava. Nykyisin käytetään enemmän sanaa ”kielenhuolto”, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin oikeakielisyyteen opastaminen.
Lukeminen on kirjoittamisen perusta. Ihminen ei juurikaan pysty kirjoittamaan hienompaa tekstiä kuin mitä hän on tottunut lukemaan. Kukaan tuskin osaisi kirjoittaa sanomalehtiuutista, ellei ole lukenut satoja uutisia. Tieteellisen tutkimuksen, iskevän mainoksen tai hyvän novellin kirjoittaminen eivät suju, ellei kirjoittaja ole lukenut monia sentyyppisiä tekstejä, jollaisen hän yrittää kirjoittaa.
Lukeminen luo tuntumaa teksteihin, tekee sanoja tutuiksi ja saa ihmisen luonnollisella tavalla oppimaan ilmaisutapoja. Kieliohjeilla ja kirjoittamisen tietoisella opiskelulla voi sitten tältä pohjalta ponnistaa hiukan eteenpäin. Samalla voi oppia, miten jotkin tavalliset ilmaisutavat ehkä eivät olekaan hyviä ja miten niitä voisi korjailla.
Lukeminen synnyttää myös käsityksiä siitä, miten ”kuuluu kirjoittaa”. Nämä ohimennen omaksutut käsitykset ovat usein paljon vahvempia kuin erikseen opetetut. Jos on lukenut kymmenittäin jonkin viraston sisäisiä muistioita, on oppinut pitämään monia niiden sanakäänteitä ja yleistä tyyliä itsestään selvänä, ainoana mahdollisena. Tästä johtuu, että kirjoittamisen kurssit usein törmäävät vahvaan henkiseen vastarintaan.
Miksi sitten kirjoittaja kaipaisi kieliohjeita, jos on jo oppinut kirjoittamisen tavan? Hän ehkä kokee vaikeaksi noudattaa niiden tekstien malleja, joita hän on lukenut ja lukee. Hän ymmärtää, että tekstissä noudatetaan joitakin periaatteita, mutta hän ei osaa täysin nähdä, mitkä ne ovat. Silloin tarvitaan opastusta, jossa selitetään periaatteita.
Jokainen joutuu myös tilanteisiin, joissa joutuu kirjoittamaan vaativampaa tekstiä kuin oikeastaan osaa kirjoittaa. Tavalliselle kansalaiselle on esimerkiksi kirjallisen sopimuksen tai viranomaiselle lähetettävän kirjeen muotoilu usein hankalaa, koska ei ole totuttu kirjoittamaan sellaisia. Silloin pitää ainakin osata kirjoittaa mahdollisimman huoliteltua kieltä, kirjakieltä.
Uudet tehtävät työssä tai harrastusten parissa ovat myös usein haasteita. Moni jättää kirjoittamatta esimerkiksi harrastusalansa lehteen, vaikka kiinnostavaa asiaa kyllä olisi. Usein pelätään juuri kielivirheitä.
Kielen sääntöjä muutetaan aika ajoin. Koulussa opittu ei aina päde. Kirjoittaminen on paljolti rutiinia, ja moni on rutinoitunut kirjoittamaan sen mukaan, mitä on oppinut koulussa ehkä kymmeniä vuosia sitten.
Kielenhuolto on yleisesti muuttunut sallivampaan suuntaan. Tämä on kuitenkin usein enemmänkin ongelma kuin ratkaisu. Aiemmin kirjoittaja saattoi tarkistaa, pitääkö kirjoittaa ”ruoan” vai ”ruuan”, ja sitten käyttää oikeaa muotoa. Nyt, kun molemmat muodot ovat kielitoimiston hyväksymiä, hän ei enää tiedäkään, kumpaa oikeasti pidetään oikeana. Vaikka kielitoimisto hyväksyy molemmat, eivät kaikki lukijat hyväksy.
Kielenhuolto suppeassa merkityksessä (oikeakielisyys) opastaa siihen, että ei kirjoiteta väärin, ei ainakaan pahasti väärin. Se siis auttaa välttämään virheitä. Tällöin lähtökohtana on, että kirjoittaja osaa asiansa ja pystyy jo tuottamaan tekstiä.
Kielenhuollolla on kuitenkin myönteinen vaikutus myös kirjoittamisen taitoon. Kun kirjoittaja osaa vältellä virheitä, hän saa itseluottamusta. Kielen sääntöjen perusteiden tarkastelu auttaa myös ymmärtämään paremmin kieltä, sen mahdollisuuksia ja karikoita. Usein kielivirheiden välttäminen merkitsee myös puuttumista tyyliasioihin, sillä hyvin moniin kieliongelmiin paras vastaus on: kirjoita yksinkertaisemmin.
On tärkeää huomata, että yleensä kirjoittamisen kurssit ja oppaat eivät pyri auttamaan oikeakielisyysasioissa, saati joidenkin erityisten mallien noudattamisessa. Päinvastoin ne usein pikemminkin pyrkivät kyseenalaistamaan, jopa saattamaan naurettavaksi sen, mitä kirjoittaja on jo oppinut. Pyritään rikkomaan kaavoja ja vanhoja käsityksiä. Pyritään lopettamaan jatkuva huomion kiinnittäminen oikeakielisyyteen. Tällä on oma merkityksensä, koska usein pitääkin kyseenalaistaa ja kumota, jotta voidaan rakentaa uusi ja parempi kirjoittamisen tapa.
Se, joka haluaa kehittyä kirjoittajana, tarvitsee sekä kirjoittamisen opastusta että oikeakielisyysohjeita. Yleensä kirjoittamisen opastukseen sopivat parhaiten kurssit, joilla tehdään runsaasti harjoitustöitä. Oikeakielisyyttä taas oppii lähinnä lukemalla ohjeita. Kursseilla voi kuitenkin olla oma merkityksensä, koska niillä voidaan tutustuttaa uusimpiin ohjeisiin, harjoitella ja keskustella vaikeiksi jääneistä asioista.
Tekstejä voidaan arvioida ja kehittää monella tasolla:
Tämä opas keskittyy lähinnä asiateksteihin, mutta samat peruskysymykset koskevat myös kaunokirjallista tekstiä. Sen osalta sisältökysymys koskee esimerkiksi sitä, onko juoni hyvä, ovatko henkilöt ja tapahtumat uskottavia jne.
Oikeakielisyys on kielellisen ilmaisun pintaa, sisältö taas on syvimmällä. Useinkaan ei pinnasta kannata välittää, ennen kuin syvemmät tasot ovat kunnossa. Ihmisiä kuitenkin kiinnostaa oman tekstinsä ulkoasun viimeistely, ja tähän on usein hyviäkin syitä. Moni alkaa kehittää itseään kirjoittajana nimenomaan pintatasoa, oikeakielisyyttä opettelemalla. On helppoa löytää ongelmia ja ratkaisuja niihin. Tämä opas pyrkii auttamaan juuri sellaisissa pyrkimyksissä. Oppaassa kuitenkin muistutetaan myös muista tasoista ja välillä poiketaankin niille.
Monipuolinen lukeminen tutustuttaa erilaisiin ilmaisemisen tapoihin ja tyyleihin. Sen takia se ohjaa vertailemaan ja myös kysymään, onko esimerkiksi koulussa opetettu tai työpaikalla yleisesti käytetty kieli ainoa mahdollinen, paras mahdollinen tai edes hyvä.
Ristiriitoja syntyy myös ulkonaisista syistä. Kun syntyy uusia teknisiä, poliittisia tai muita ilmiöitä, niille usein muodostetaan nimityksiä aika nopeasti. Tämä voi tapahtua eri tahoilla eri tavoin. Yksi asiantuntija omaksuu sanan ”proxy” englannin kielestä omaan suomen kieleensä, toinen yrittää muodostaa asialle nimityksen suomen kielen aineksista ja päätyy sanaan ”välipalvelin” (tai ”välityspalvelin”). Kun nämä asiantuntijat tai heidän tekstinsä kohtaavat, syntyy ristiriita. Lukija ei ehkä ymmärrä kumpaakaan sanaa eikä varsinkaan sitä, että ne tarkoittavat samaa. Ammattilaiset joutuvat miettimään, miten alan kieltä yhtenäistettäisiin. Kenties asetetaan toimikunta miettimään asiaa – ja se sitten aikanaan tarjoaa kolmatta vaihtoehtoa.
Kielenkäytön ristiriitoja syntyy myös, kun organisaatioiden tavat törmäävät toisiinsa, joskus hyvinkin vahvasti, esimerkiksi kun yrityksiä tai laitoksia yhdistetään. Tavanomaisempaa on, että erilaisia kielenkäytön tapoja oppineet ihmiset joutuvat toimimaan yhdessä esimerkiksi työryhmässä. Pahimmassa tapauksessa muutama kokous menee siihen, että ihmiset puhuvat toistensa ohi vain siksi, että sanat tarkoittavat heille aivan eri asioita. Kyse ei ole vain termien merkityksistä. Jossakin on tapana sanoa asiat aivan suoraan, jossakin taas jyrkin mahdollinen tapa ilmoittaa, ettei missään tapauksessa hyväksy jotakin ehdotusta, on sanoa ”ehdotusta pitäisi vielä kehitellä”. Eri ympäristöissä on myös vakiintuneita tapoja sanoa asioita, kiinteitä fraaseja, joita ei voi mitenkään ymmärtää vain niiden sisältämien sanojen merkitysten pohjalta.
Erityisen voimakkaita ristiriitoja luovat parodiat. Monet markkinoinnin, hallinnon ja tieteen kielen ilmiöt ovat herkullisia parodian kohteita, sikäli kuin ne eivät itsessään ole niin äärimmäisiä, ettei niitä enää voi parodioida. Suomalainen on herkkä sille, että jotkut nauravat hänelle tai niille asioille, joita hän pitää tärkeinä tai ainakin tuttuina. Siksi kielenkäytön opastuksessa niin usein pyritään tekemään virheinä pidetyt kielet ilmiön naurunalaisiksi pikemminkin kuin osoittamaan ne huonoiksi asiaperustein.
On sanottu, että kielenkäytön säännöt eivät ole lakeja. Toisaalta ainakin koulussa säännöillä on suurempi merkitys kuin useimmilla laeilla. Jos rikkoo kielen sääntöjä, arvosana laskee. Jos oikein pahasti rikkoo, jää luokalle. Tällöin kielen säännöillä tarkoitetaan sitä, mitä opettaja pitää oikeana.
Myös monessa muussa yhteydessä voi jonkun esittämä arvostelu olla hyvin painava asia. Kyse voi olla esimiehen, työtoverin, asiakkaan tai jonkun muun esittämästä huomautuksesta. Niiden painoarvo vaihtelee suuresti. Siksi oikeakielisyyden käytännöllinen merkityskin vaihtelee. Jos työtoveri nipottaa pilkkujen puutteista, sitä ei yleensä tarvitse ottaa yhtä vakavasti kuin esimiehen määräystä olla käyttämättä joitakin ilmaisutapoja.
Arvostelu on usein perusteetonta siinä mielessä, että se perustuu arvostelijan vääriin käsityksiin kielen yleisistä normeista. Tällöinkin tilanne vaihtelee sen mukaan, kuka arvostelee ja missä asemassa. Yleensä arvostelun kohteelle on hyväksi, jos hän osaa vedota esimerkiksi kielitoimiston ohjeisiin. Tosin tiedotusosasto ehkä ilmoittaa, että firman säännöt ajavat niiden ohi.
Vaikka arvostelu ei koskisikaan kieliasua, voi perimmäisenä syynä olla ainakin osittain juuri kieliasu. Jos arvioija sanoo, ettei oikein ymmärtänyt tekstiä tai ei jaksanut lukea sitä, niin kenties juuri kielivirheet hämmensivät tai rasittivat häntä. Kielivirheiden paljous voi vaikuttaa tiedostamattomalla tasolla. Esmerkiski krijoitusvirhet lukija yleensäs osaa korjata mielessään, usein aivan automaattisesti, mutta lukeminen ja ymmärtäminen hidastuvat, ja jos virheitä on paljon, lukija tulee niistä tietoiseksi ja voi jopa jättää lukemisen sikseen.
Jos ilmenee, että lukija on käsittänyt tekstin väärin tai ole käsittänyt sitä lainkaan, tilanteeseen voi suhtautua kuten arvosteluun. Johtuivatko ongelmat tekstin rakenteen epäselvyydestä, sisällön virheistä, tarkoitukseen sopimattomasta tyylistä vai ehkä kielivirheistä? Yleensä kielivirheiden vaikutus on melko pieni, mutta ei olematon. Käytännössä erilaisten puutteiden ja virheiden yhteisvaikutuksesta riippuu, onko teksti lukijalle ylivoimaista.
Hiukan leikillisesti voi sanoa, että kielen sääntöjen tunteminen lisää sanavalmiutta. Kun itse joutuu arvostelijan tehtävään, voi säännöt tunteva aina sanoa jotain. Jos pyydetään kommentteja jostakin tekstiluonnoksesta, voi olla noloa sanoa, ettei ole mitään huomautettavaa. Miten kommenttien pyytäjä voisi erottaa sen siitä, ettei tekstiä ole edes luettu? Lähes kaikissa teksteissä on kielivirheitä, joten säännöt tunteva löytää aina pari kommentoitavaa kohtaa. Tätä menettelyä on kuitenkin syytä käyttää varovaisesti. Jos pyydetään kommentteja yleisesti, niin pelkkään kieliasuun puuttuminen tulkitaan sisällön ja rakenteen hyväksymiseksi.
Varsin tavallinen käsitys on, että kielenhuolto askartelee pilkkusääntöjen ja muiden yksityiskohtien parissa. Siitä käytetään sellaisia nimityksiä kuin ”pilkunviilaaminen” ja alatyylisempiäkin nimityksiä. Tämän käsityksen joutuu kohtaamaan myös työpaikallaan tai muussa ympäristössään jokainen, joka haluaa parempaa kieltä.
Toisaalta on yleinen kansanhuvi kommentoida muiden tekemiä kielivirheitä. Usein se on pelkkää ajanvietettä tai pätemisen tarvetta. Tämä saattaa raivostuttaa kirjoittajaa, kun hän on pyytänyt palautetta tekstin sisällöstä eikä tekstin ole tarkoituskaan olla vielä viimeisteltyä.
Kielivirheiden kommentointi ja korjailu voi tähdätä myös kirjoituksen sisällön tai jopa kirjoittajan arvosteluun. Se, joka huomauttelee virheistä, voi aina sanoa, että hän vain ystävällisesti korjaa virheitä, vaikka ilmeisenä tarkoituksena olisi vain häiritä tai vain saattaa kirjoitus epäilyttävään valoon. Yleisestihän ajatellaan, että jos tekstissä on paljon kielivirheitä, sen sisältökään ei taida olla kunnossa, ja tämähän paljolti pitääkin paikkansa.
Kirjoittajan siis täytyy varautua kieliasun arvosteluun. Mitä paremmin hän tuntee lukijansa, sitä selvempi käsitys hänellä on siitä, millaista arvostelua voi odottaa ja miten vakavasti se pitää ottaa. Jos esimies vaatii, että tekstissä ei saa olla lainkaan kirjoitusvirheitä, niin yleensä kannattaa käyttää oikolukuohjelmaa, vaikka tekstin tarkoitus ei vaatisikaan virheettömyyttä.
Liiallinen virheiden pelko ajaa toimimattomuuteen, pahimmillaan sellaiseen, jota sanotaan vanhanaikaiseksi virkamiehen perusasenteeksi: kun ei tee mitään, ei tee virkavirhettäkään.
On paljon ihmisiä, jotka ovat omalla alallaan erittäin päteviä, mutta joille oman alan asioistakin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Yksi syy tähän on täydellisyyden tavoittelu. Ei osata nopeasti kirjoittaa pientä juttua, koska ei haluta päästää julkisuuteen mitään, mikä ei ole valmista, täydellistä ja ehdottoman virheetöntä. Jos oman alan osaaminen on huippuluokkaa, halutaan, että kirjoituksetkin ovat huippuluokkaa. Kuitenkin muut ihmiset tarvitsisivat yleensä riittävän hyviä kirjoituksia nyt eikä loppuun asti hiottuja juttuja ensi vuonna.
Täydellisyyden tavoittelun yksi syy on arvostelun pelko, ja usein pelätään nimenomaan oman alan asiantuntijoiden arvostelua. Jos haluan käydä oman alani gurusta, niin yritän yli kaiken välttää sitä, että teksteissäni olisi pienikään virhe, josta kollegat huomauttavat – ehkä jopa nauravat sille ja minulle.
Virheiden pelkoa ruokkii aiemmin tehtyjen virheiden muistelu. Tähän ongelmaan voi auttaa se, että sallii itsensä iloita onnistumisistaan ja myönteisestä palautteesta. Kiitokset kannattaa ottaa vastaan kiitoksina sen sijaan, että vähättelisi tyyliin ”sehän oli vain sellainen kiireessä tehty juttu”. Jos kiireessä tehty juttu ajoi asiansa, niin sehän on mainiota. Kielteiseen palautteeseen ja itse havaittuihin virheisiin ja puutteisiin kannattaa ehkä suhtautua siten, että kirjoittaa niiden ydinkohdat ja niistä oppimansa asiat muistiin. Syynä ei ole vain se, että niitä voi käyttää rakentavasti myöhemmin, vaan myös se, että muistiin kirjoitettu on poissa muistia rasittamasta – ja ehkä mieltä kaivelemastakin.
Kritiikkiin suhtautumisessa kannattaa myös muistaa, että monet ihmiset esittävät kielteisemmältä kuuluvia kommentteja kuin on tarkoitus. Hyvistä puolista ei viitsitä mainita, vaan huomio kiinnittyy huonoihin. Omaa suhtautumista muiden juttuihin kannattaa toki kehittää siten, että tuo esiin myös hyviksi kokemiaan puolia. Useinhan kritiikki menee paremmin perille, kun aloittaa myönteisellä palautteella. Toisaalta voimme yleensä muuttaa vain itseämme, emme muita, ja on hyväksi sallia myös muille virheiden tekeminen, kuten kielteisten asioiden korostaminen.
Täydellisyyden tavoittelun perimmäiset syyt voivat olla hyvin syvällä ihmisen mielessä ja menneisyydessä. Taustalla voi olla esimerkiksi se, että on lapsena joutunut kokemaan liiallista ja kylmää arvostelua, väheksyntää, naureskelua ja kohtuuttomia vaatimuksia – eikä sitten isonakaan uskalla tehdä mitään, mikä ei ole täydellistä. Siksi ei pidä liiaksi pelätä liiallista pelkoakaan. Jos et heti onnistu selviämään vääränlaisesta virheiden pelosta, salli itsellesi virheitä tässäkin asiassa.
Kielenkäytön oikeellisuutta voidaan arvioida sen mukaan, paljonko siinä on virheitä ja miten vakaviksi eri virheet luokitellaan oikeakielisyysohjeissa. Tähän lähestymistapaan meitä ovat ohjanneet niin kouluopetus kuin suuri osa muustakin opetuksesta ja palautteesta. Lähestymistapa ei ole väärä; se on vain kovin yksipuolinen.
Toinen lähestymistapa on se, että kysytään, mitä vahinkoa kielivirheet aiheuttavat. Yleensä on kyse vahingon mahdollisuudesta, riskistä. Jos kielivirhe tekee tekstistä moniselitteisen, on mahdollista, että teksti tulkitaan väärin. Tästä taas voi johtua aineellisiakin vahinkoja, kun ihmiset toimivat väärin ymmärrettyjen ohjeiden mukaan. Tavallisempi riski on se, että lukija ei lainkaan ymmärrä jotain osaa tekstistä. Kielivirheiden paljous voi myös saada lukijan jättämään tekstin kesken tai ottamaan asiaan kielteisen ennakkoasenteen. Mutta yksi pilkku väärässä kohdassa tuskin aiheuttaa sellaista.
Ensimmäinen esimerkki on tekstistä, joka on aikoinaan kirjoitettu Internetin erääseen keskusteluryhmään, sfnet.keskustelu.lapset. Kyse oli julkisesta, kaikille avoimesta foorumista, jossa kirjoittelu oli yleensä hyvin vapaamuotoista. Kukaan ei valvonut sitä, paitsi kirjoittelijat itse, jotka saattoivat huomautella toisilleen sopimattomana pitämästään kirjoittelusta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kieliasu olisi ollut merkityksetön.
(Otsikko:) matkalle egyptiin
Sharm El Sheiki
Heissan!
Egyptin kävijät miten on pikkulasten 1v. kanssa ko. paikassa, mitä tarvitsee
mukaan ja mihin on syytä varautua?
Kiitos vastuksista.
Kyse on käytännöllisestä kysymyksestä, joka kirjoitetaan vapaamuotoisesti ja jolta tuskin kukaan vaatii kielellistä täydellisyyttä. Mutta jos kirjoituksen kieliasu on selvästi huolimattomampi kuin kyseisellä foorumilla yleensä, syntyy hiukan huono vaikutelma. Tämä taas voi ratkaista sen, käyttääkö joku aikaansa vastaamalla kysymykseen – ja miten vastaa.
Kirjoitus- ja kielivirheiden määrä on tässä aika huomattava. Otsikossa on käytetty vain pieniä kirjaimia, vaikka molemmissa sanoissa pitäisi olla iso alkukirjain. Aivan olennainen paikannimi on kirjoitettu väärin. Nimi on kyllä hankala, ja eri lähteissä on sille erilaisia kirjoitusasuja, mutta tässä on asu, jota ei ole tarkistettu mistään lähteestä. (Oikea muoto suomenkielisessä tekstissä on ”Šarm el-Šeikh” tai ”Sharm el-Sheikh”.)
Varsinainen asia on ahdettu yhdeksi virkkeeksi, jonka rakenne on sekava ja joka olisi parempi jakaa pariksi virkkeeksi ja kirjoittaa hiukan pidemmän. ”Heissan!” ja ”Kiitos vastuksista” sen sijaan joutaisivat pois, koska lukija haluaa todennäköisesti vain vilkaista viestin asian. Internetin keskustelufoorumille saattaa tulla kymmeniä, jopa satoja viestejä päivässä, ja siksi niissä nasevuus on kohteliaisuutta. Kirjoitusvirhe sanassa ”vastuksista” on hiukan huvittava ja joka tapauksessa vie ajatuksia pois itse asiasta.
Mutta haitallisin virhe on ilmaisussa ”pikkulasten 1v. kanssa”. Olennaisinta ei ole, että ”1v.” on väärin kirjoitettu. Ilmaisu ”1 v” olisi oikein, mutta sen merkitys olisi ’yksi vuosi’. Tässä kuitenkin tarkoitetaan yksivuotiasta. Mutta ilmaisun korjaaminen kielellisesti oikeaksi vaatisi sen merkityksen täsmentämistä. Tarkoitetaanko ”pikkulasten, tässä tapauksessa yksivuotiaan” vai ehkä ”pikkulasten, mukaan lukien yksivuotiaan”? On olennaista, onko kysyjällä useita lapsia, joukossa yksivuotias, vai onko hän kiinnostunut vain yksivuotiaan kanssa matkustamisen ongelmista.
Vaikka yksityiskohtien oikeakielisyys ei olekaan tärkeää keskustelutyyppisessä viestinnässä, jotkin kieliasiat ovat siinäkin olennaisia. Liian huolimaton kirjoittaminen johtaa yleensä myös kielivirheisiin. Vakavimpia ovat ne virheet, jotka esiintyvät sisällön kannalta keskeisissä kohdissa. Useinkaan ratkaisuna ei ole yksittäisten virheiden korjaaminen, vaan tekstin kirjoittaminen kokonaan uudestaan ja huolellisemmin.
Seuraava teksti on Korttelimenu-nimisen web-sivuston esittelystä:
Korttelimenu on Pohjoismaiden suurin ja suosituin ravintolaopas. Meidän tavoitteenamme on jatkuvasti parantaa valikoimaamme ja tarjoata lisää palveluja. Monet vihjeet ja ideat olemme saaneet teiltä käyttäjiltä joista olemme hyvin kiitollisia. Ruotsissa Korttelimenu tekee yhteistyötä Ruotsin Parahaan Pöydän (Sveriges Bästa Bord) yhteisön kanssa, joka opastaa sinut parhaiden ravintoloiden maailmaan. Meidän tavoitteenamme on kehittää ja ylläpitää vastaava palvelua myös Suomessa.
Tekstissä on kaksi yksinkertaista kirjoitusvirhettä, nimittäin kirjain liikaa sanoissa ”tarjoata” ja ”Parahaan”. Yhtä virhettä ei lukija ehkä huomaa, mutta kun samassa kappaleessa on kaksi virhettä, lukija todennäköisesti jo hiukan häiriintyy. Nykyaikainen lukija ehkä ajattelee, että tekstiä ei selvästikään ole tarkistettu tekstinkäsittelyohjelman oikolukutoiminnolla. Lukija ehkä jopa ajattelee, että tekstiä ei ole viitsitty tarkistaa.
Häiritsevämpiä virheitä voivat olla joka-lauseiden virheet. Rakenne ”yhteisön kanssa, joka” ei ole ehdoton virhe, mutta kömpelö, sillä joka-sanan pitäisi mieluiten viitata juuri edeltävään sanaan. Ongelmaa pahentaa, että edellisessä virheessä on karkea virhe: ”käyttäjiltä joista olemme hyvin kiitollisia”. Pilkun puuttuminen ei ole tässä olennaisinta, vaan se, että joista-sana näyttäisi viittaavaan sanaan ”käyttäjistä”. Kun tarkoitus on kiittää vihjeistä ja ideoista, virke pitäisi muotoilla toisin. Samalla pitäisi korjata epäsuomalainen sijamuodon käyttö: ”Olemme saaneet teiltä käyttäjiltä monia vihjeitä ja ideoita, joista olemme hyvin kiitollisia.”
Kirjakielen normien kannalta pitäisi meidän-sanat poistaa, koska niitä pitäisi käyttää vain, jos halutaan erityisesti korostaa, että kyse on meidän tavoitteestamme vastakohtana jonkun muun tavoitteelle. Puhekielessä sanotaan yleisesti ”meidän tavoite”, kirjakielessä taas ”tavoitteemme”. Ilmaisu ”meidän tavoitteemme” on tavallaan niiden yhdistelmä, joka ei oikein sovi kumpaankaan kielimuotoon.
Eri asia on, että teksti kokonaisuudessaan toistaa asioita ja esittää itsestäänselvyyksiäkin. Voi olla, että tekstin kehittäminen kannattaisi aloittaa siitä, että se kirjoitetaan paremmalla tyylillä.
Seuraava teksti on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuston sivulta ”Ohjeita käsikirjoituksen tarjoajalle”, joka on nyttemmin poistettu. (Tekstissä oleva linkki ei toimi.)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee vuosittain noin sata tietokirjaa ja tutk imusta. SKS:n pääkustannusalat ovat perinnekulttuuri, historia, kirjallisuudentutkimus ja suomen kieli. SKS ei kustanna muistelmia, muistelukirjoituksia, paikallisia teoksia tai kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.
Tutustukaa kustannusprofiiliimme ennen käsikirjoituksen tarjoamista: Sopiiko käsikirjoitus meidän julkaistavaksemme?
Käsikirjoitus osoitetaan kustannusjohtajalle. Otamme käsikirjoituksia vastaan vain paperimuodossa, emme käsittele sähköpostitse tulleita julkaisuehdotuksia. Käsikirjoitukseen kannattaa liittää lyhyt saatekirje (1–2 A4-liuskaa). Saatekirjeen olisi syytä sisältää seuraavia asioita:
– tekijän/tekijöiden esittely
– lyhyt selostus käsikirjoituksen sisällöstä
– mitä uutta käsikirjoituksessa on verrattuna vastaaviin kirjoihin
– kenelle ja millaiseen käyttöön kirja on tarkoitettu
– markkinointi-ideoita
Tekstin luonteen ja tarkoituksen takia sen tulisi olla kaikkien sääntöjen mukaista. Siinä on kuitenkin eräitä kiistattomia virheitä ja monia kyseenalaisia kohtia:
Tekstin oikeellisuutta voidaan siis arvioida monelta kannalta ja monella tasolla. Monet tässä esitetyistä huomautuksista olisivat pikkumaisia, jos kyse olisi toisen tyyppisestä tekstistä. Toisaalta ainakin huomautukset 2 ja 6 olisivat todennäköisesti kaikissa tilanteissa olennaisia.
Seuraavassa on muutama esimerkki sellaisista kielivirheistä, joihin usein kiinnitetään huomiota. Jos sinulle ei ole selvää, että kyse on (ainakin tavallaan) virheellisistä ilmaisuista, niin nämäkin asiat kyllä selviävät tästä oppaasta tai siinä kuvatuista tietolähteistä. Tässä vaiheessa on olennaista, että nämä ovat luonteeltaan ja merkitykseltään erilaisia virheitä.
Kielenhuolto usein askartelee sellaisten asioiden parissa, joista yllä olevat ovat esimerkkejä. Se käsittelee yksityiskohtia, joiden merkitys on usein varsin pieni. Kielenhuoltoon voisi käyttää määrättömästi aikaa. Olennaista on kysyä, mitä hyötyä on oikeakielisyydestä. Voidaan myös kysyä käänteisesti: mitä todellista haittaa on kielen normien rikkomisesta?
Muodollisesti täysin virheetön kieli voi olla käsittämätöntä tai harhaanjohtavaa. Mitään kielen sääntöjä ei ehkä rikota, mutta teksti ei sano mitään tai sen sisältö kätkeytyy ilmaisun sekavuuden alle. Kun lukija sitten yrittää saada tekstistä selvää, hän ehkä tarttuu siihen osaan, jonka luulee ymmärtävänsä – ja ymmärtää sen aivan väärin. Seuraava teksti on oletettavasti tarkoitettu niin sanotulle suurelle yleisölle, kaikille Helsingin seudulla busseissa tai muissa julkisissa liikennevälineissä matkustaville:
Kuljettaja voi ja hänen pitäisi säätää bussin vyöhykettä, jos automaattinen askellus on mennyt sekaisin tai on jäljessä. Lukijalaite tietää sijaintinsa askelluksen perusteella. Toisin sanoen bussipysäkkien välimatka on laskettu* ja renkaaseen kiinnitetty mittari laskee matkaa ja päättelee sijainnin sen perusteella. Jos matka on esimerkiksi laskettu alun perin väärin tai jos bussi tekee ylimääräisen lenkin tai oikaisee tms.* matkamittari ei pidä paikkaansa. Tällöin kuljettajan on korjattava virhe käsin. Kuljettajanlaitteessa on nuolinäppäimet, joita painamalla bussin 'sijaintia" reitillä voidaan muuttaa.
Pelkän oikeakielisyyden kannalta tähän ei voida huomauttaa paljoakaan. Pari pilkkua puuttuu. Edelle on merkitty tähdellä (*) kohdat, joihin kielen sääntöjen mukaan kuuluisi pilkku; näistä ensimmäinen on hiukan tulkinnanvarainen. Lisäksi loppupuolella on käytetty lainausmerkkejä väärin eli on aloitettu yksinkertaisella ja lopetettu kaksinkertaisella lainausmerkillä. Ilmaisu ”alunperin” pitäisi kirjoittaa kahdeksi sanaksi, ”alun perin”. Myös ”kuljettajanlaitteessa” olisi parempi kahtena sanana. Olennaista asiassa kuitenkin on, että oikeakielisyyskorjaukset eivät juurikaan vaikuta tekstin ymmärrettävyyteen. Virkkeiden rakennekin on aika selkeä. Tekstin isot ongelmat ovat ihan muualla.
Esimerkin kysymys on muotoiltu tavalla, joka ei sano tavalliselle matkustajalle mitään. Mitä ihmettä tarkoittaa ”askellus”, kun siinä ei varmaankaan ole kyse matkustajan askelista? Esitetty vastaus ei edes vastaa kysymykseen matkustajan kannalta lainkaan. Eihän se sano, mitä matkustajan pitäisi tehdä. Rivien välistä voi ehkä lukea ohjeen: Kerro asiasta kuljettajalle. Tekstin kirjoittaja on ehkä ajatellut, että tämä on itsestään selvää. Mutta se on jäänyt sanomatta, ja se olisi ainoa asia, joka matkustajan tarvitsee tietää – jos hän on jotenkin päätynyt kysymään, mitä tehdä, jos askellus ei toimi.
Edellinen esimerkki kertoo, että oikeakielisyys on aika ahdas näkökulma. Siitä huolehtiminen voi jopa kääntää huomion pois paljon olennaisemmista asioista. Kieliasun korjailu onkin yleensä järkevää vasta sitten, kun tekstin asiasisältö ja rakenne ovat melko hyvin kunnossa. Seuraavassa esimerkissä näin on, mutta kieliasu kaipaa hiomista.
Korjatussa asussaan teksti on miellyttävämpi lukea:
Tekstin alkuosan rakennetta on muutettu melkoisesti, sillä alkuperäisessä asussa puhuttiin kahdesta tyypistä ja sitten tuli kaksoispisteen jälkeen ”sileisiin, suoriin ja”. Lukija voi hämmentyä, jos puhutaan kahdesta tyypistä, mutta ei heti suoraan mainita niitä. Lisäksi ei ole hyvä, että kappaleen ensimmäinen virke on pitkä ja vaikeasti jäsennettävissä. Tekstistä on poistettu eri-sanat, joilla ei oikein ole mitään tehtävää tekstissä. Muut korjaukset ovat selvemmin oikeakielisyysasiaa, ja niitä on perusteltu tässä oppaassa annettujen ohjeiden selityksissä, tai sitten kyse on kirjoitusvirheiden korjauksista.
Alkuperäisessä tekstissä on toisen virkkeen alussa sana ”Näiden”, ja lukija joutuu erikseen miettimään, mihin se oikein viittaa. Lukija saattaa jopa tulkita virheellisesti, että se viittaa juuri sitä ennen mainittuun asiaan, alatyyppeihin! Pilkkujen lisääminen on parantanut tekstin luettavuutta, koska lisätyt pilkut jakavat virkkeen asiasisällön mukaisesti.
Tyylikysymys on, kannattaako tärkeiden sanojen olla kursiivilla senkin jälkeen, kun ne on siirretty tärkeälle paikalle, kappaleen ensimmäiseen virkkeeseen. Esimerkissä on kursivointi poistettu sen osoittamiseksi, että ilman kursivointiakin tärkeät sanat korostuvat asemansa takia.
Kuka oikeastaan päättää siitä, mikä on ”oikeaa suomea” tai ”hyvää suomea”? Kielelle asettavat sääntöjä monet eri tahot. Keskeisimmässä asemassa on kielitoimisto, joka on nykyisin Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) osa (kielenhuolto-osasto). Kielitoimisto hoitaa lähinnä yleiskieltä. Yleisesti, ja myös tässä oppaassa, puhutaan kielitoimiston suosituksista, vaikka todellisuudessa kyse on virallisuudeltaan ja voimakkuudeltaan vaihtelevista kannanotoista. Osa kannanotoista on itse asiassa Kotuksen yhteydessä toimivan suomen kielen lautakunnan suosituksia.
Kielitoimiston kannanottoja on julkaistu lähinnä Kielikello-lehdessä. Lehden aineisto on saatavilla Internetissä, osoitteessa www.kielikello.fi, ja vuodesta 2018 alkaen lehti on ilmestynyt vain verkossa. Lehden verkkoversiosta on jätetty kokonaan pois pienehkö osa sisällöstä eri perusteilla.
Kielikello-lehti on Kotuksen julkaisema, ja siitä käytetään nimitystä ”kielenhuollon tiedotuslehti”. Sitä voi siis pitää arvovaltaisena, mutta kaikissa tapauksissa ei ole selvää, esittääkö lehden artikkeli kielenhuollon virallisen kannan vai artikkelin kirjoittajan asiantuntijamielipiteen.
Suhteellisen tuoreita kokoavia esityksiä ovat Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (1. painos 2007, 13. painos 2017) ja Kielitoimiston nimiopas (2008). Ne sisältävät suurelta osin sellaista aineistoa, joka on kerätty Kielikello-lehden artikkeleista, mutta myös uutta aineistoa. Valitettavasti nämä oppaat sisältävät paljon virheitä (kirjoitus-, taitto- ja asiavirheitä).
Kielitoimiston kielioppiopas – Ohjeita kieliopillisen vaihtelun hallitsemiseen käsittelee etenkin taivutusmuotojen muodostusta ja käyttöä, mutta myös pronominien, omistusliitteiden ja konjunktioiden käyttöä, vertailun tapoja, ajanilmauksia, toistoa, sanajärjestystä ja kohteliaisuuden ilmaisemista.
Vuonna 2015 Kotus julkisti Kielitoimiston ohjepankin, joka ”sisältää keskeisimmät kieli- ja nimiohjeet muun muassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta, Kielitoimiston nimioppaasta ja Kielitoimiston kielioppioppaasta”, Sitä on päivitetty melko tiheään.
Suomen kielestä on julkaistu monia kielioppeja. Niistä ehdottomasti laajin (1698 sivua) on Iso suomen kielioppi, joka julkaistiin painettuna vuonna 2004. Se on kuvaileva, ei normatiivinen kielioppi, eli se selostaa tosiasiallista kielenkäyttöä eikä anna ohjeita siitä, mikä on suositeltavaa kieltä. Tosin siinä on muutamia mainintoja normeistakin.
Laajuudestaan huolimatta Iso suomen kielioppi ei ole kattava ja yhtenäinen kuvaus suomen kieliopista. Pikemminkin se on kokoelma kielitieteellisiä kirjoituksia suomen kielen ilmiöistä. Kuvaavaa on, että vanhoista kieliopeista poiketen se ei lainkaan käsittele suomen kielen kirjoitusjärjestelmää. Vuonna 2008 julkaistiin Ison suomen kieliopin (ISK) verkkoversio VISK, joka on vapaasti käytettävissä.
Normatiivisia kielioppeja ovat lähinnä vanhat kouluissa käytetyt suomen kieliopin kirjat, kuten klassikon aseman saanut, useina muutettuina laitoksina julkaistu E. N. Setälän Suomen kielioppi. Nykyisin kun oppikirjojen ennakkotarkastuksesta on luovuttu, koulujen äidinkielen kirjat voivat olla eri linjoilla. Ne voivat sisältää selviä virheitä: kielenhuollon ohjeiden vastaista käytäntöä, jopa niiden vastaisia ohjeita.
Sanaa ”standardi käytetään monessa merkityksessä. Virallisimmassa merkityksessä se tarkoittaa kansallisen tai kansainvälisen standardointijärjestön vahvistamaa standardia.
Suomen kansallinen standardointijärjestö SFS Suomen Standardit ry (ent. Suomen Standardisoimisliitto SFS) on julkaissut suuren määrän standardeja, joissa käsitellään myös eri alojen termejä ja merkintätapoja. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että standardien mukaiset termit (ja periaatteet) eivät suinkaan aina ole levinneet alan yleiseen käyttöön.
SFS on julkaissut myös eräitä standardeja, jotka käsittelevät kirjoittamisen yleisiä sääntöjä, mm. standardin SFS 4175, Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen. Käytännössä sen ohjeet ovat paljolti tiivistelmä kielitoimiston aihetta koskevista ohjeista sekä eräitä merkintätapoja (esim. puhelinnumeroita) koskevista eri tahojen ohjeista. Standardin voimassaoleva painos on vuodelta 2006. Sen ohjeita on selitetty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 2/2006.
SFS on julkaissut myös asiakirjastandardin SFS 2487, jonka nimi oli aiemmin Asiakirjan tekstin asettelu, mutta vuoden 2007 painos on nimeltään Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot. Siinä kuvataan asiakirjojen tunnistetietojen lisäksi niiden sijoittelu paperille sekä eräitä tekstisisällön muotoilun piirteitä. Tällaisten standardien tärkein merkitys on siinä, että ne ohjaavat asiakirjapohjien ja -mallien laatijoita. SFS:n kuvaus SFS 2487:stä sanoo:
Asiakirjan tunnistetiedot ovat standardissa keskeisiä elementtejä, joita käsitellään asiakirjan kuvailutietoina. Standardin tavoitteena on luoda ja ylläpitää yhtenäisiä käytäntöjä, joita noudattamalla asiakirjasta löytää nopeasti ja helposti vakioasettelun mukaiset oleelliset tiedot. Tavoitteena on myös luoda malli, jota hyödyntämällä esimerkiksi asiakirjapohjat ovat valmiiksi standardoituja ja pohjatiedot on aseteltu lopullista sisällöntuottajaa varten valmiiksi.
Asiakirjastandardi on tarkoitus uudistaa syksyllä 2024.
Asiakirjastandardin (v:n 2007 version) keskeinen sisältö selostetaan mm. kirjassa Työelämän asiakirjat – asettelu, tyylit & typografia.
Eri ammattialojen, harrastusalojen ja muiden erikoisalojen kielessä tarvitaan paljon erikoissanastoa, jota pyrkivät kehittämään ja yhtenäistämään erilaiset järjestöt, toimikunnat, yritykset ja yksityiset asianharrastajatkin. Osa sanastoista julkaistaan Internetissä, mutta on hyvä huomata, että Internetissä olevat erikoissanastot ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia.
Erikoisasemassa ovat suomen kielen sanakirjat:
Tarkkaan ottaen painoksissa on se ero, että ensimmäisen painoksen kunkin osan lopussa on Oikaisuja-osasto ja viimeisen osan lopussa lisäksi Täydennyksiä-osasto, ja muissa painoksissa oikaisut on tehty tekstiin ja siihen on lisätty merkit, jotka osoittavat, mihin kohtiin on täydennyksiä. Verkkoversio on skannattu ensimmäisestä painoksesta.
Uusimpia sanakirjoja huomattavasti vanhempi Nykysuomen sanakirja on siis edelleen hyödyllinen. Tähän vaikuttaa ensinnäkin sanamäärä ja sanojen selitysten laajuus. Lisäksi Nykysuomen sanakirja esittää paljon useammin normikannanottoja, koska se on kirjoitettu aikana, jolloin kielenhuollon tehtävä nähtiin osittain toisin kuin nykyisin. Kirjoittajille on käytännössä tärkeää, että Nykysuomen sanakirjan mukaiset oikeakielisyyskannat ovat monille – etenkin iäkkäille – lukijoille edelleenkin kielen oikeellisuuden mittareita.
Ohjeellisena pidetään laajasti myös kielitoimiston julkaisemaa Kielikello-lehteä. Sen kirjoituksista ei kuitenkaan aina ilmene, ovatko ne ohjeellisia kannanottoja vai vain kirjoittajiensa näkemyksiä.
Suomessa on julkaistu varsin paljon kielenhuoltoa koskevaa kirjallisuutta. Yleensä lähtökohtana ovat kielitoimiston suositukset, mutta mukana on myös kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä tai sellaisia kielitoimiston kannanottoja, joita kielitoimisto on myöhemmin muuttanut. Mitään varsinaisesti virallista kielenopasta ei ole olemassa, mutta Yrityskirjat Oy:n julkaisema Kielenhuollon käsikirja (useita painoksia vuosina 1997–2012) mainitaan joskus puoliviralliseksi mm. siksi, että sen tekijät (Iisa, Oittinen ja Piehl) ovat hankkineet kielenhuollon asiantuntemuksensa kielitoimistossa. Kaikki sen kannanotot eivät kuitenkaan ole virallisten suositusten mukaisia.
Tarkemmin kielenhuollon virallista linjaa seurailee Terho Itkosen Kieliopas ja siitä Sari Maamiehen tarkistama ja uudistama Uusi kieliopas (v. 2000, uusitut painokset v. 2007 ja 2011). Siinä on yleistä kielenhuolto-ohjeistoa vajaat sata sivua sekä aakkosellinen sanasto, jossa on ohjeita yli 20 000 sanan käytöstä.
Koululaiselle tai opiskelijalle ovat hänen opettajiensa ja kielentarkistajien kannanotot yleensä tärkeimpiä kielenkäyttösääntöjä. Monissa oppilaitoksissa on julkaistu laajojakin ohjeistoja muun muassa opinnäytetöiden kielestä. Tällaiset säännöt saattavat joskus poiketa kielitoimiston linjasta. Itse asiassa monet ihmisten käsitykset oikeakielisyydestä perustuvat koulun äidinkielenopettajan kannanottoihin, jotka saattoivat osittain olla jopa hänen itsensä keksimiä periaatteita tai väärin tulkittuja kielitoimiston vanhoja kannanottoja.
Esimerkiksi sana allekkain on saatettu koulussa tuomita ilmoittaen, että pitää sanoa alakkain. Kuitenkaan esimerkiksi Nykysuomen sanakirja ei tällaista tuomiota sisällä. Tosin siinä alakkain on päähakusanana, allekkain vain viittauksena siihen, mutta tämä tarkoittaa vain, että muoto alakkain jostain syystä esitetään ensisijaisena. Sitä paitsi Suomen kielen perussanakirjassa muotojen osat ovat vaihtuneet, ja tämä vastaa yleistä käytäntöä: allekkain on paljon yleisempi.
Netissä on nykyisin opetusaineistoa, joka tarjoaa paljon luotettavamman ohjeen kuin yksittäisten opettajien ehkä hyvinkin erikoiset näkemykset. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita verkko-oppimissivusto Kirjoittajan ABC-kortti, joka tosin on projektissa luotu eli ilmeisesti ylläpitämätön.
Yrityksissä ja virastoissa voi olla sisäisiä kielenkäyttöä koskevia ohjeita. Niissä voi myös olla tiedotusosasto tai muu yksikkö, joka pyrkii ohjailemaan kielenkäyttöä ainakin ulospäin suuntautuvassa tiedotuksessa. Työntekijän kannalta merkittäviä ovat myös hänen esimiehensä mielipiteet kielenkäytöstä, jos niitä on ja jos esimies tuo niitä esiin esimerkiksi samalla, kun ottaa kantaa jonkin luonnoksen asiasisältöön.
Kustantamoilla ja lehdillä on omia ohjeitaan. Niistä yleensä kerrotaan vain julkaisuihin kirjoittaville, osittain ehkä vain toimittajille ja kielentarkastajille. Poikkeuksen muodostaa lähinnä kirjanen Tammen ohjeet kirjoittajille, suomentajille ja oikolukijoille (toinen, täydennetty painos v. 2005). Lisäksi mainittakoon Microsoftin lokalisoinnin tyyliohjeet, Style Guides, eri kielille (myös suomelle). Tällaisissa ohjeistoissa otetaan usein kantaa sellaisiin merkintätapoihin, sananvalintoihin tms., joissa yleiskielen ohjeet sallivat useita vaihtoehtoja, mutta joissa organisaatio haluaa noudattaa yhtenäistä käytäntöä.
Kiinnostava on myös STT:n tyylikirja, joka sisältää etenkin journalistisia neuvoja, mutta myös kieliohjeita Suomen tietotoimiston toimittajille.
Viranomaisten asiakirjat, kuten direktiivit, lait, asetukset ja tuomioistuinten päätökset, luovat käytännössä kielelle sääntöjä. Ne sanat ja ilmaisutavat, joita niissä käytetään, ohjailevat ainakin viranomaisten kielenkäyttöä. Tätä suuntausta on voimistanut se, että esimerkiksi lakikieli on jonkin verran lähestynyt yleiskieltä, joten lakikielen sanonnat sopivat aiempaa paremmin myös tavalliseen kielenkäyttöön.
Valtioneuvoston kanslian kielipalvelu on laatinut sanastoja ja ohjeita hallinnon kielestä, esimerkiksi virastojen nimistä englanniksi käännettäessä.
EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeet on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyttöön, mutta ne luonnollisesti vaikuttavat direktiivien ym. kielen kautta muuhunkin kielenkäyttöön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, koska ne ovat osittain varsin yksityiskohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suomalaista suositusta. Ohjeita kannattaa kuitenkin lukea kriittisesti. Niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.
Kyseiset ohjeet jakautuvat kaikille kielille yhteisiin käytäntöihin ja kielikohtaisiin ohjeisiin melko sekavasti. Ohjeiston luonteeseen kuuluu, että ohjeet ovat osittain ristiriidassa eri kielten omien normien kanssa.
EU:n hallinnon suomen kielen asiantuntijoiden ohjeista on koottu dokumentti Suomen kielen käyttöohjeita (PDF). Se käsittelee erityisesti kääntämisessä, varsinkin englannista ja ranskasta käännettäessä tärkeitä kielikysymyksiä.
EU:n sivustossa on myös muita, vähemmän muodollisia kirjoitusohjeita, kuten naseva Kirjoita selkeästi (PDF, 16 sivua), joka on julkaistu kaikilla EU:n virallisilla kielillä.
Äärimmäinen esimerkki kielen säännön virallisuudesta on mittayksikön ”watti” nimen kirjoitusasu. Vaikka nimi on mukautunut suomen kieleen ja lausutaan ”vatti”, sen kirjoitusasussa on säilytetty w-kirjain. Kirjoitusasua ”watti” käytetään Kielitoimiston sanakirjassa, se mainitaan tehon yksikön nimeksi SFS:n vahvistamissa kansallisissa standardeissa ja se esiintyy myös mittayksikköasetuksessa. Voisiko sanan asun virallisuus enää suurempi olla?
Vastakkainen esimerkki on pisteiden käyttö lyhenteissä. Usein on esitetty, että pisteet joutaisivat pois lähes kaikista lyhenteistä, niin että kirjoitettaisiin vain ”jne” eikä ”jne.”. Ajatus on saanut laajaa kannatusta, ja jotkin kielenoppaatkin ovat suositelleet sitä, mutta toistaiseksi kielitoimisto ei ole ajatusta hyväksynyt. Kuitenkin esimerkiksi puolustusvoimien kielessä kuuluu käyttää pisteettöminä monia sellaisia lyhenteitä, joihin yleiskielessä kuuluu piste (esimerkiksi ”kapt” merkityksessä ’kapteeni’, yleiskielinen lyhenne ”kapt.”).
Erilaisissa säännöissä voi olla myös kuolleita kirjaimia eli kohtia, jotka on joskus päätetty, mutta jotka ovat käytännössä unohtuneet. Erilaiset sisäiset kirjoittamisohjeet saattavat olla pahastikin vanhentuneita. Kenties niitä ei ole noudatettu vuosikausiin eivätkä useimmat edes tiedä niistä, mutta niitä vain ei ole tullut kumotuksi. Jopa suomen kielen lautakunnan ohjeista löytyy tällaisia asioita. Vuonna 1992 lautakunta suositteli nimitystä ”Euroopan liitto”, mutta käytännössä ”Euroopan unioni” aika pian syrjäytti sen myös kielenhuoltajien kielenkäytössä. Suositusta ei kuitenkaan ole kumottu.
Vielä yhden esimerkin ottaaksemme: kirjoitetaanko ”sairasloma” vai ”sairausloma”? Luultavasti useimpien mielestä ”sairasloma” on tutumpi sana. Kumpikin sana varmaan ymmärretään yhtä hyvin. Virallisimmissa yhteyksissä on ”sairausloma” oikein, koska Kielitoimiston sanakirja mainitsee sen paremmaksi kuin ”sairasloma” ja koska se esiintyy myös lakitekstissä. Kielitoimiston verkkosivulla vielä selitetään, että sairas-alkuista sanaa käytetään viitattaessa sairaaseen ihmiseen, kun taas sairaus-alkuista käytetään puhuttaessa yleisemmin sairauteen liittyvästä asiasta. Tässä on itse asiassa normi muuttunut, koska Nykysuomen sanakirja asettaa pikemminkin sanan ”sairasloma” etusijalle.
Suomen kieltä koskeva ohjeisto on siis melko hajanainen. Se on myös puutteellinen, koska monestakaan asiasta ei ole annettu ohjetta. Syynä ei niinkään ole se, että olisi harkitusti jätetty asioita kirjoittajien omaan harkintaan, vaan siitä, asioita ei ole ryhdytty käsittelemään missään virallisessa elimessä tai edes epävirallisessa työryhmässä.
Lisäksi suomen kielen huollossa on menty ns. sallivampaan suuntaan, ja ohjeita annetaan usein ehdollisessa ja varovaisessa muodossa, jopa kuin anteeksi pyydellen. Suurin osa viime vuosina tehdyistä normien muutoksista onkin sellaisia, joissa aiemmin puhekielisenä tai huoliteltuun kieleen kuulumattomana pidetty ilmaus, kuten alkaa tekemään tai pärjätä, on hyväksytty yleiskieliseksi. Kooste Suomen kielen normien muutoksia kuvaa lähinnä vuoden 2000 jälkeen tehtyjä muutoksia.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu, että kielenhuoltajat avoimesti puuttuisivat ohjeiden rikkomiseen konkreettisissa tapauksissa. Pakinoissa ja vastaavissa on yleisesti kommentoitu huonoa kielenkäyttöä, mutta kohteena on ollut pikemminkin esimerkiksi nuoriso yleisesti kuin arvovaltainen kustantamo.
Tilanne on toinen esimerkiksi ranskan kielen osalta: Ranskan akatemia, l’Académie Française, on perinteisesti ohjaillut ja valvonut kieltä. Tämä on liittynyt sen tehtävään puhdaskielisyyden vaalijana, nykyisin etenkin englannin liiallisen vaikutuksen torjujana.
Vuonna 1990 ranskan kielen korkein neuvosto (Conseil supérieure de la langue française) hyväksyi ranskan oikeinkirjoituksen uudistuksen. Vaikka Ranskan akatemiakin hyväksyi sen, se kohtasi laajaa vastusta. Tästä on johtunut horjuvuutta ja sekavuutta: suurin osa kielen käyttäjistä pitäisi vanhassa oikeinkirjoituksessa, mutta merkittävä vähemmistö siirtyi uuteen – ainakin osittain.
Muutokset koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä. Esimerkiksi vanha kirjoitusasu fraîche on uudistetussa muodossaan tarkkeeton fraiche. Asialla on merkitystä suomen kielen kannalta sikäli, että ranskasta otetuissa sitaattilainoissa esiintyy tarkkeita, jotka uudistuksessa poistettiin. Kielitoimiston sanakirjassa sanat ovat kuitenkin vanhassa asussa, esimerkiksi brûlée eikä brulée.
Tietoja uudistuksesta on (ranskaksi) sivustossa orthographe-recommandee.info ja (PDF-muotoisessa) dokumentissa L’Essentiel de la nouvelle orthographe, joka sisältää luettelon 800 tavallisimmasta sanasta, joihin uudistus vaikuttaa.
Englanninkielisessä maailmassa perinteinen ajattelutapa on, että kieli muotoutuu käytössä ja kieliyhteisö ratkaisee, mikä on oikein. Näin asia ainakin esitetään. Kuitenkin englannin kielen käyttö on erittäin tarkoin säädeltyä. Laki ei aseta rajoja, mutta noudattamalla huolitellun kielen sääntöjä tai rikkomalla niitä kirjoittaja määrää tekstinsä sosiaalisen aseman ja arvostuksen. Säätelijöinä eivät siis ole viranomaiset ja julkiset laitokset vaan arvostetut julkaisut ja julkaisijat.
Esimerkiksi massiivinen The Chicago Manual of Style ottaa kantaa hyvin täsmällisesti niin sanojen merkityksiin kuin kirjoittamisen pienimpiin yksityiskohtiinkin, jopa pilkkujen kursivointiin. Kirjan merkitys on huomattava, koska suuret amerikkalaiset julkaisijat noudattavat sitä. Koska se kuvaa myös monia eri alojen, kuten matematiikan ja biologian, erikoismerkintöjä, jotka ovat kielestä riippumattomia, sitä voi harkinnan mukaan käyttää apuna myös suomenkielisiä tekstejä kirjoitettaessa. Käsikirjasta on myös (maksullinen) verkkoversio. Vastaava brittienglannin käsikirja on ollut Oxford Style Manual, josta on kehitetty New Oxford Style Manual. Netissä on maksuttomassa käytössä U.S. Government Publishing Office Style Manual.
Sanomalehdissä noudatetaan yleisesti AP Stylebookia, jossa on alan perinteistä johtuvia erikoisuuksia muun muassa välimerkkien käytössä.
Espanjan kieltä puhutaan eri muodoissa ympäri maailmaa. Espanjan kielen akatemiat ovat kuitenkin laatineet yhteisen oikeinkirjoitusnormiston, Ortografía de la lengua española.
Saksan kielen oikeinkirjoituksen sääntöjä kuvaa laajasti Dudenin sivuston osio Rechtschreibregeln.
Saksan kielessä tehtiin vuonna 1996 oikeinkirjoituksen uudistus, joka muun muassa yhtenäisti kaksois-s:n ß käyttöä ja lisäksi jonkin verran versaalin käyttöä substantiivien alussa. Sen pääkohtia kuvailee Kielikellon 4/1996 artikkeli Saksan kielen oikeinkirjoitus uudistuu.
Uudistus on aiheuttanut myös voimakasta vastustusta ja sekavuutta, kun monet arvovaltaisetkin tahot ovat pysyttäytyneet vanhemmassa oikeinkirjoituksessa. Uudistukseen on toisaalta myöhemmin tehty joitakin muutoksia kiistanalaisiin kohtiin.
Ruotsin kielen ohjailussa on painottunut viranomaisten käyttämän kielen säätely. Koko kieliyhteisölle tarkoitettujen ohjeiden, kuten Språkriktighetsboken (2005) ja Svenska skrivregler (2017), lisäksi on annettu ohjeita hallintoelimille, tuomioistuimille ja muille viranomaisille. Keskeisessä asemassa on ohje Myndigheternas skrivregler, josta on julkaistu jo useita versioita. Se poikkeaa joissakin asioissa yleiskieltä koskevista ohjeista.
Suomessa Kotimaisten kielten keskus antaa ohjeita ja neuvoja suomenruotsin käytöstä (verkkosivuston osio Språkhjälp).
Kielenkäytön virheitä kannattaa arvioida siltä kannalta, mitä vaaroja ne aiheuttavat. Paljonko oikeastaan merkitsee se, että jossakin on pilkku väärässä paikassa? Entä se, että tekstissä on sana, jota lukija ei ymmärrä?
Kielioppikeskeinen tarkastelu on usein kiinnittänyt huomiota hyvinkin pieniin yksityiskohtiin, joilla ei ehkä ole mitään merkitystä viestin perillemenon kannalta. Tässä oppaassa sovelletaan viestintäkeskeistä ajattelua, jossa kolme tärkeintä kysymystä ovat seuraavat:
Kielen sääntöjä perustellaan usein sillä, että tarvitaan kaikille yhteinen yleiskieli. Siihen otetaan esimerkiksi eri murteiden muodoista vain yksi. Kun yhdessä murteessa sanotaan ”talosa”, toisessa ”talos” ja kolmannessa ”taloos”, niin yleiskielessä hyväksyttäväksi on päätetty vain ”talossa”.
Yleiskieli on eri murteiden puhujien ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä. Jos jokainen kirjoittaisi omaa murrettaan, niin savolaisella olisi suuria vaikeuksia ymmärtää raumalaista, ja toisinpäin. Lisäksi ihmiset saattavat pitää joitakin murteita rumina tai ainakin kummallisina, vaikka niitä jotenkin ymmärtäisivätkin.
Yleiskieli muodostaa vastakohdan myös erilaisten sosiaalisten ryhmien kielelle, kuten nuorison slangille tai ammattikuntien omille kielimuodoille. On vaikeaa kirjoittaa niin, että tekstin voisivat ymmärtää eri-ikäiset ja eri asemassa olevat ihmiset, joiden tiedot ja asenteet vaihtelevat suuresti. Ilman yleiskieltä se olisi lähes mahdotonta.
Yleiskieli on täten yhteinen kieli ja puolueeton, neutraali kieli. Varsinkin kirjoitettuna se on melko vakiintunutta. Sana ”kirjakieli” voi tarkoittaa monia asioita, mutta lähinnä se sopii tarkoittamaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Se on se kielimuoto, jota kouluissa pyritään opettamaan ja jonka säätely ja ohjailu on kielenhuollon keskeisin tehtävä.
Luonteensa takia kirjakieli on väistämättä jossain määrin tylsää ja rajoittavaa. Se ei ole juuri kenenkään ikioma kieli, vaan ihmiset käyttävät omia kielimuotojaan. Ihmistä, joka käyttää kirjakieltä tavallisessa vapaassa keskustelussa, pidetään suorastaan omituisena. Siksi kirjakieli on myös vaikeaa. Mukaan lipsahtelee ihmisen luonnollisimman kielen ilmaisuja. On kyllä opittu, että kirjakielessä kirjoitetaan ”talossa”, mutta useinkaan ei muisteta, pitääkö kirjoittaa ”alkaa sataa” vai ”alkaa satamaan”.
Kun mietimme, miksi kirjakieli on ratkaisu moniin ongelmiin, osaamme myös paremmin valita, milloin kirjakielestä kannattaa poiketa. Koska kirjakieli on ennen muuta rajojen ylittämistä ja neutraalia ilmaisua varten, se ei useinkaan sovi vapaamuotoiseen kirjoitteluun sellaisten ihmisten kesken, joilla on jokin muu yhteinen kielimuoto. Sellaista voitaisiin jopa pitää yhtä omituisena kuin sitä, että joku aina puhuu kirjakieltä. Esimerkiksi nuorisolehdessä on yleensä oma kielenkäyttötapansa, samoin vaikkapa yrityksen sisäisessä sähköpostiviestinnässä. Tämä on yksi syy siihen, että viestintää kannattaa seurata jonkin aikaa, ennen kuin rupeaa itse kirjoittamaan.
Paikallislehteen voi paikallismurre sopia hyvin, ainakin mielipidekirjoituksiin ja pakinoihin. Vaikka teksti olisi laajalle yleisölle tarkoitettua, voi kirjoittaja päästää murteensa tai jopa slanginsa piirteitä näkyviin, kenties niitä erityisesti viljellenkin. Kunhan teksti on perusluonteeltaan yleiskieltä, ei muutama savolainen ilmaisu yleensä häiritse lukijaa, vaan voi päinvastoin olla piristävää ja elävöittävää.
Kirjakielisyydessä on monia asteita. Joka tilanteessa ei tarvitse pinnistellä kirjoittaakseen täysin normien mukaista kieltä. Toisaalta useimmilta ei juurikaan vaadi kovaa yrittämistä se, että välttää tavallisessa asiatekstissä sellaisia murremuotoja kuin ”talos” ja ”meijän”. Yleiskielen mukaiset muodothan on opittu viimeistään koulussa. Niiden käyttö aiheuttaa ongelmia lähinnä niille, jotka ovat kirjoittaneet melko vähän tai jotka ovat tottuneet kirjoittamaan enimmäkseen vain esimerkiksi nuorison keskustelupalstoille, joilla on normaalia käyttää arkista kielimuotoa, slangiakin. Tällöin on enimmäkseen kyse siitä, että ymmärtää ja viitsii ottaa huomioon, millaisessa kirjoittamistilanteessa ollaan.
Enemmän ongelmia alkaa syntyä joissakin sananvalinnoissa ja lauserakenteissa. Toisaalta useinkaan ei ole suurta väliä sillä, kirjoittaako sääntöjen mukaisesti ”on tehty” vai lipsahtaako tekstiin ”ollaan tehty”. Riippuu kirjoittamisen tarkoituksesta ja tilanteesta, miten paljon sellaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.
Yrityksen tai laitoksen sisällä on kirjoittamattomia ja joskus kirjoitettujakin kielenkäytön sääntöjä. On tapana käyttää tiettyjä ilmaisuja ja tarkoittaa niillä tiettyjä asioita. Usein sisäinen kielenkäyttö on erilaista kuin ulospäin suuntautuvien viestien kieli – ja tähän on hyviä syitä.
Ulospäin lähetetyissä viesteissä on yleensä tarpeen noudattaa yhtenäisyyttä sisällöltään tärkeissä asioissa. Jotkin muotoilut saattavat olla tarkoin mietittyjä, ja niistä poikkeaminen voisi aiheuttaa epäselvyyksiä. Jos yritys mainonnassaan yleisesti kehuu tuotteitaan hinnaltaan edullisiksi ja sitten tuleekin mainos, jossa ne ovat hinnaltaan kilpailukykyisiä, tämä voidaan tulkita selväksi muutokseksi. Syynä kuitenkin voi olla uusi työntekijä, joka ei tiennyt, miten on tapana sanoa.
Yhtenäisyydellä luodaan myös tyylivaikutelmaa. Lisäksi firman oma kieli luo omaleimaisuutta. Siihen hiukan tottunut näkee usein ensi silmäyksellä, minkä organisaation tekstistä on kyse. Vaikka niin ei kävisikään, niin esimerkiksi melko virallinen kielenkäyttö luo kuvan isosta, vakaasta organisaatiosta, kun taas kevyt, joskus yleiskielen sääntöjä rikkovakin kieli luo ehkä käsitystä uudesta, nuorekkaasta, pienestä.
On siis usein perusteltua, että organisaatioissa on kielenkäytön sääntöjä, jotka säätelevät sellaisiakin asioita, jotka ovat yleiskielen kannalta sinänsä yhdentekeviä. Organisaatiossa toimivan kirjoittajan kannalta voidaan kielenkäytön normit jäsentää seuraaviin tasoihin. Ylempänä olevat normit ovat yleensä ensisijaisia eli kuhunkin ongelmaan pitäisi hakea vastaus ensin ylemmältä tasolta ja vasta sitten mennä alemmille tasoille, jos ylemmällä tasolla ei oteta kantaa.
esimiehen ohjeet | määrättyä tehtävää varten annetut ohjeet termeistä tms. |
organisaation normit | joskus erityisiä ohjeita, mutta yleensä pääteltävä käytännöstä |
alan yleiset normit | esim. yrityksen toimialalla yleisesti hyväksytty sanasto |
yleiskielen normit | kielitoimiston suositukset, Kielitoimiston sanakirja, kielenoppaat |
yleinen käytäntö | miten nykyisin yleisesti kirjoitetaan |
oma harkinta | kirjoittajan oma päättely siitä, mikä olisi oikein |
Tällainen järjestys varmaankin tuntuu monesta kovin rajoittavalta, mutta sen mukaan toimiminen yleensä vähentää ongelmia. On helpompi kirjoittaa teksti alun perin siten, kuin tiedotusosasto haluaa, kuin joutua korjaamaan se ja lisäksi kuuntelemaan selityksiä ja ehkä moitteitakin. Jos haluaa esimerkiksi noudattaa jossakin asiassa yleiskielen sääntöä tai alan yleistä käytäntöä eikä firman vakiintunutta ilmaisutapaa, on varauduttava perustelemaan asia.
Ongelmana kaikkien tasojen säännöissä on, että ne eivät aina ota huomioon lukijoiden käsityksiä siitä, mikä on oikeaa ja hyvää kieltä – eivätkä sitä, minkä vaikutuksen teksti tekee. Tämä on yksi syy siihen, että sääntöjen rikkominen on hyvän kirjoittajan tunnusmerkki. Hyvä kirjoittaja huomaa, milloin säännöt johtavat lukijoiden kannalta, ja siten kirjoittamisen tarkoituksen kannalta, huonoihin tuloksiin joko yleisesti tai jossakin erityisessä tilanteessa.
Edellä jo mainittiin, että kielenkäytön vaihtelu yrityksen viesteissä saatetaan tulkita merkitseväksi, vaikka niin ei ole tarkoitettu. Osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset olettavat, että ainakin suuressa organisaatiossa pyritään yhtenäiseen kielenkäyttöön. Siksi poikkeamat huomataan. Ehkäpä äärimmilleen tämä meni silloin, kun länsimaiset tarkkailijat etsivät Neuvostoliiton virallisen tiedotuksen kielen pienen pienistä yksityiskohdista vihjeitä siitä, mitä Neuvostoliiton johdossa todella on tapahtumassa.
Ihminen etsii eroille merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. On paljon tilanteita, joissa yleiskielen säännöt sallivat kaksi vaihtoehtoa ilman merkityseroa, mutta osa ihmisistä olettaa, että niiden välillä on ainakin jokin ero. Jos tekstissä puhutaan välillä vihdasta, välillä vastasta, saattaa lukija kysyä, mitä vaihtelulla halutaan sanoa.
Asiatekstissä on siis hyvä pyrkiä käyttämään yhtenäistä ilmaisutapaa. Ennen muuta tämä tarkoittaa kielenkäyttöä yhdessä tekstikokonaisuudessa, kuten kirjeessä tai artikkelissa. Jos on päätetty esimerkiksi puhutella kirjeen saajaa sanalla ”Te”, ei pidä myöhemmin vaihtaa sinutteluun eikä muutenkaan heittäytyä tuttavalliseksi. Jos on kirjoitettu ”moduli”, ei pidä myöhemmin kirjoittaa ”moduuli”. Jopa sellainen, että käytetään ensin ilmaisua ”neuvottelujen aloittaminen” ja myöhemmin ”neuvottelun käynnistäminen”, voi hämmentää. Lukija jopa alkaa ihmetellä, onko ensin tarkoitus aloittaa nimellisesti ja sitten vasta käynnistää oikeasti.
Yhtenäisyys on hyväksi myös koostettaessa tekstejä. Esimerkiksi luettelossa, lehdessä, vuosikertomuksessa tai yhteistyönä tehdyssä muistiossa pitäisi yleensä olla yhtenäinen kielenkäyttö. Ei tee hyvää vaikutusta, jos yhdessä jutussa kirjoitetaan puhelinnumerot yhden järjestelmän mukaan, toisessa toisen. Lukija ei ehkä tietoisesti kiinnitä huomiota kirjavuuteen, mutta kirjavuus luo vaikutelmaa siitä, että aineisto on koottu häthätää eri lähteistä.
Parhaiten yhtenäisyys saavutetaan yhtenäisten käytäntöjen avulla, ja ne taas saavutetaan ohjeilla ja opastuksella. On työlästä ja virhealtista, jos esimerkiksi lehden toimittaja joutuu käymään tekstit läpi yksityiskohtaisesti ja korjaamaan suuren määrän pieniä yksityiskohtia – todellakin viilaamaan pilkkua. Merkinnöistä, jotka voi kirjoittaa monella tavalla, kannattaa siksi antaa selvät ohjeet.
Seuraava kuvitteellinen esimerkki sisältää yhdistyksen yhteystietoja, huolimattomasti koottuina, säilyttäen tietojen antajien käyttämät erilaiset esitystavat.
Seuraavassa on samat tiedot yhtenäisessä asussa esitettyinä. Sekä esteettiset että käytännölliset seikat puhuvat yhtenäisyyden puolesta tällaisissa asioissa. Myös järjestystä kannattaa miettiä eikä vain latoa tietoja siihen järjestykseen, missä ne ovat tulleet. Tässä on erityistehtäviä hoitavat henkilöt mainittu ensin vakiintuneessa järjestyksessä, sitten lueteltu muut sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Tiedot voitaisiin toki muotoilla monella muullakin tavalla. Taulukoituina ne saattaisivat olla hiukan helpommin hahmotettavissa, mutta myös persoonattomamman näköisiä. Lyhenne ”puh.” voitaisiin jättää pois, koska on melko ilmeistä, että kyse on puhelinnumeroista. Tyylitöntä on kuitenkin käyttää tätä lyhennettä joissakin tiedoissa, mutta ei kaikissa, ja vielä tyylittömämpää on käyttää sanasta eri lyhenteitä samassa luettelossa.
Yhtenäinen kielenkäyttö voi hiukan huonontaa tekstin tyylillistä tasoa. Onhan kaunokirjallisuuden keskeisiä tyylikeinoja juuri vaihtelevien sanojen ja sanontojen käyttö, niin että samasta asiasta käytetään hyvinkin erilaisia nimityksiä. Siksi on tärkeää arvioida, mikä on kirjoittamisen tarkoitus. Arvostaako lukija tyyliä vai yksiselitteisyyttä?
Kirjoittamisen säännöt ovat harvoin sellaisia lakeja, joiden rikkomisesta joutuu vankilaan. Koulussa voi kirjoittamissääntöjen rikkomisesta saada rangaistuksen – huonon numeron. Elämässä tilanne on yleensä toinen. Jos kirjoituksellasi saat halutun viestin välitetyksi lukijoille, ei yleensä kuulu kellekään muulle arvostella tekstiäsi. Arvostelua voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia. Kirjoittajan kannattaa siis yrittää päästä eroon siitä omaan mieleen sisäistetystä äidinkielenopettajasta, joka jakelee virhepisteitä.
Vain mitäänsanomaton teksti voi olla ehdottoman oikeaa. Mitä enemmän tekstissä on sisältöä ja ”luonnetta”, sitä enemmän siinä on kohtia, joita ainakin joku pitää virheinä. Oikeakielisyydestä on niin monenlaisia käsityksiä, että ei voi olla kaikille mieliksi, jos haluaa jotain sanoakin.
Hyvä kirjoittaja ottaa riskejä. Asioiden sanominen selkeästi ja iskevästi merkitsee usein normien rajoilla liikkumista ja niiden ylittämistäkin. Joskus kirjoitusvirhekin on tahallinen tyylikeino. Hyvä kirjoittaja myös kehittää omaa tyyliään, ja tällöin hän tulee väistämättä kokeilleeksi ilmaisutapoja, joita ei vielä täysin hallitse.
Hyvä kirjoittaja tekee kompromisseja. Hyvä kirjoittaja tuntee viralliset normit, mutta poikkeaa niistä, jos ne johtavat liian isoihin ongelmiin. Pieni esimerkki tästä on se, että kirjoitusasu ”leasingauto” on normien mukainen, mutta ”leasing-auto” helpompi lukea. Tosin ”liisattu auto” olisi sujuvampaa suomea, mutta tällaista ilmaisua ei kaikkialla hyväksytä.
Tyyli vaarantaa oikeakielisyyden. Jos tekstissä tavoitellaan erityistä vaikuttavuutta, juhlallisuutta, virallisuutta tai taiteellisuutta, sen kielelliset rakenteet usein mutkistuvat ja sanavarasto poikkeaa arkikielestä. Tällöin ajaudutaan usein pieniin kielivirheisiin joko vahingossa tai tahallisesti.
Virheen käsite on suhteellinen. Virhe on säännön rikkomista, mutta kuka asettaa säännöt? Kirjoittaja saattaa rikkoa yhtä sääntöä, jotta noudattaisi toista, kilpailevaa sääntöä. Hän voi myös jättää huomiotta säännön, jonka noudattaminen tekisi ilmaisun kovin kömpelöksi. Silloin pitäisi arvioida, miten laajasti lukijat häiriintyvät virheeksi kokemastaan.
Kun tuntee normin perustelut, voi perustellusti rikkoa normia. Normin perustelu voi olla sellainen, ettei se asiallisesti päde jossakin tilanteessa. Lukija ei silti välttämättä hyväksy normin rikkomista, joten joskus on selitys tarpeen. Yleensä kuitenkin normien rikkomisen selitteleminen häiritsee enemmän kuin itse rikkominen.
Esimerkiksi jos ylipitkiä yhdyssanoja ei voi välttää, voi olla perusteltua käyttää niissä yhdysmerkkiä luettavuuden parantamiseksi, vaikka normi ei sitä sallisikaan. Esimerkiksi kirjoitusasu ”suunnittelu-arviointikierros”, joka tarkoittaa suunnittelusta ja arvioinnista koostuvaa kierrosta, on kielen normien mukainen. Vain rinnasteisten osien välissä on yhdysmerkki. Ks. kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tämä kuitenkin on omiaan jäsentämään sanan väärin, ikään kuin sen osat olisivat ”suunnittelu” ja ”arviointikierros”. Kirjoitusasu ”liha-makaronilaatikko” on vastaavasta syystä kummallinen, mutta se ei aiheuta samanlaisia ongelmia, koska kaikki tietävät, että kyse on lihaa ja makaroneja sisältävästä laatikosta. Koska sana kuitenkin on lukijoille ehkä outo, voi olla parempi käyttää ylimääräistä yhdysmerkkiä: ”suunnittelu-arviointi-kierros”. Toinen vaihtoehto on muuttaa itse termiä eikä vain sen kirjoitusasua: ”suunnittelu- ja arviointikierros”. Tällaista rakennetta ei kuitenkaan aina hyväksytä, koska se ei kaikkien mielestä ole tarpeeksi terminluonteinen.
Toinen esimerkki perustellusta normien rikkomisesta on termien valitseminen lukijoiden mukaan. Monista uusista käsitteistä on kielitoimisto esittänyt kantansa ja päättänyt suositella jotain termiä. Usein termi on muodostettu suomen kielen aineksista johtamalla tai yhdyssanoja muodostamalla. Mutta ammatti-ihmiset ymmärtävät usein paremmin oman alansa ammattikieltä, jargonia, usein englannista lainattua, kuin uudismuodosteita. Virallinen suositus voi olla sellaisen uudismuodosteen kannalla, jota kukaan ei käytä. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan pitäisi käyttää sanaa ”luvake” sellaisesta liiketoiminnan muodosta, jota sitä harjoittavat kutsuvat nimellä ”franchising”. Tämä johtuu siitä, että suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1988 ”tarjota käyttöön Esko Koivusalon esittämää vastinetta luvake”, ja tämä käsitettiin normiksi. Hiukan uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa on otettu realistisempi linja: hakusanana on ”franchising”, ja ”luvake” on kokonaan poistettu!
Hyvä kirjoittaja osaa käyttää erilaisia hakuteoksia, mutta suhtautuu niihin kriittisesti. Nopeasti kehittyvillä aloilla on laadittu erilaisia sanastoja, joista esimerkiksi kääntäjä löytää nopeasti oikeat termit. Mutta sanastoja laativat toimikunnat saattavat liittää mukaan omia suosituksiaan siitä, miten jotain asiaa pitäisi kutsua. Eikä sanastoissa suinkaan aina mainita, että jotkin termit ovat tällaisia ehdotuksia tai kannanottoja eivätkä todellisen kielenkäytön kuvausta.
Jos tekstissä puhutaan sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä että sen alaisesta Liikenne- ja viestintävirastosta, tuntuu oudolta käyttää ministeriön nimen alussa gemenaa (”pientä kirjainta”), mutta viraston nimen alussa versaalia (”isoa kirjainta”). Normien mukaan niin pitäisi kuitenkin kirjoittaa. Outous johtuu osittain siitä, että versaalin käyttö koetaan arvostusta osoittavaksi. Ellei ole erityistä syytä noudattaa normeja tarkasti, kannattaa tällaisessa tilanteessa kirjoittaa sekä ministeriön että viraston nimi versaalialkuisena.
Vaikka hyvä kirjoittaja ajoittain rikkoo sääntöjä ihan tahallaan, hän yleensä noudattaa niitä. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että suurin osa säännöistä on järkeviä ainakin useimmissa tilanteissa. Toiseksi hän tietää, että monet lukijat paheksuvat virheitä.
Kielivirheiden etsiminen on suomalaisten kansanhuvi. Virhe saattaa päätyä jopa julkisuuteen, kun joku erityisesti paheksuu sitä ja kirjoittaa siitä esimerkiksi sanomalehden yleisönosastoon. Jos haluaa vastustaa toisen tekstissä esitettyä asiaa, voi kaivella siitä kielivirheitä ja siten pyrkiä saattamaan se huonoon valoon.
Vaikka lukija vain huomaisi kielivirheet tekemättä niistä numeroa, lukeminen häiriytyy. Ihmisten välinen viestintä on tavattoman vaikeaa, paljon vaikeampaa, kuin voisi luulla. Kuten professori Osmo A. Wiio on tiivistänyt, viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Teksti voi jäädä lukematta, tai se luetaan huolimattomasti, tai se ymmärretään olennaiselta osin väärin, tai sen sisältö unohdetaan saman tien.
Sellaiset lukijat, jotka itse tuntevat hyvin suomen kielen säännöt, useinkin arvioivat tekstiä jo sen ulkoasun ensivaikutelman pohjalta. Jos se vilisee virheitä, syntyy kielteinen ennakkoasenne, ja kenties teksti jää lukemattakin. Osa tällaisista lukijoista on erityisen tarkkoja kieliasioissa. Vaikka he ovat vähemmistö, he ovat usein tekstin tarkoituksen kannalta vaikutusvaltainen vähemmistö – ääritapauksena tietysti opinnäytettä tarkastava opettaja. Mutta myös esimerkiksi toimittaja, joka valikoi lehteen tarjottuja kirjoituksia, tietoisesti tai tiedostamattomasti valikoi niitä myös kieliasun mukaan.
Riittävän viimeistelty kieliasu koetaan kohteliaisuudeksi ja lukijan kunnioittamiseksi. Lähes kaikki ihmiset kirjoittavat huolimatonta tekstiä silloin, kun kirjoittavat hyvin nopeasti. Eikä kukaan oletakaan, että jokainen pikku lappunen tai sähköpostiviesti olisi hyvin hiottu. Mutta jos sisällöltään tärkeä ehdotus tai selonteko on kieliasultaan huono, lukija kokee, että se on laadittu häthätää ja välittämättä lukijan ongelmista sen tulkitsemisessa. Lukija ei yleensä voi tietää, johtuuko huono kieliasu osaamattomuudesta vai välinpitämättömyydestä.
Oikeakielisyys ei missään tapauksessa takaa sitä, että viestintä onnistuisi. Mutta toisaalta pahat kielivirheet lähes varmasti takaavat, että se epäonnistuu. Oikeakielisyydellä voidaan estää koko joukko häiriötekijöitä. Sitä voisi verrata tekniikkaan, jolla pyritään huolehtimaan siitä, että lähetys kulkee mahdollisimman häiriöttä TV-lähettimestä TV-vastaanottimeen. Pienet häiriöt eivät yleensä haittaa, isot tekevät katsomisen lähes mahdottomaksi. Mutta häiriöttömyys ei takaa sitä, että ohjelma on hyvä.
Kukaan ei voi tuntea kaikkia kirjoittamisen sääntöjä. Niitä on eri tahoilla ja aloilla erilaisia, ja uusia tehdään ja vanhoja muutellaan koko ajan. Hyvä kirjoittaja tuntee omassa toiminnassaan olennaiset säännöt, kuten oman ammattialan kielenkäytön säännöt tai sen julkaisusarjan säännöt, johon hän kirjoittaa. Lisäksi hän tunnistaa, milloin hän siirtyy alueille, joita ei tunne, ja osaa etsiä niitä koskevia ohjeita. Siksi tässä oppaassa viitataan monenlaisiin erityisiin ohjeistoihin.
Be conservative in what you send, liberal in what you receive
Internetin kehittäjien piirissä on usein korostettu periaatetta, jonka mukaan tietoa lähetettäessä pitää noudattaa sääntöjä, mutta tietoa vastaanotettaessa pitää olla varautunut siihen, että lähettäjä ei ole noudattanut sääntöjä. Tämä ilmaistaan Internetin perusasiakirjoihin kuuluvassa Internet-standardi 5:ssä näin:
Yhteyskäytännön toteutuksen tulee olla lujatekoinen. Jokaisen toteutuksen tulee olettaa joutuvansa toimimaan yhdessä muiden toteutusten kanssa, joita ovat tehneet eri ihmiset. – – Yleisesti sanottuna toteutuksen tulee olla vanhoillinen lähettäessään ja vapaamielinen vastaanottaessaan. Tämä tarkoittaa, että sen on huolehdittava siitä, että se lähettää vain oikeinmuodostettuja datagrammeja, mutta on hyväksyttävä mikä tahansa datagrammi, jonka se voi tulkita (eikä se esimerkiksi saa toimia torjuvasti teknisten virheiden takia siellä, missä tarkoitus on silti selvä).
RFC 791, kohta 3.2, suom. JK
Tämä tekninen periaate sopii, sopivasti tulkittuna ja muunnettuna, myös ihmisten väliseen viestintään. Kirjoittajan pitää vaatia itseltään paljon enemmän kuin hän lukijana vaatii muilta. Tämä ei koske vain kielen virallisia sääntöjä, vaan myös sen huomioon ottamista, miten ihmiset lukijoina suhtautuvat erilaisiin kielellisiin ilmaisuihin, mitä sanoja ja sanontoja heidän voidaan olettaa tuntevan jne.
Edellä lainattua teknistä ohjetta voi syvemminkin verrata ihmisten välisen viestinnän periaatteisiin. Viestiä ei pidä torjua kielivirheiden takia, kunhan merkitys on selvä. Mutta toisaalta meidän on hyvä kirjoittajina varautua siihen, että muut voivat torjua viestimme jopa mitättömien muotoseikkojen takia.
Kielenhuollon uudet suositukset esitetään usein sallivina ja vapauttavina ja kirjoittamista helpottavina. Todellisuudessa kaikki suositusten muutokset vaikeuttavat kirjoittajan työtä. Ne saattavat toki silti olla perusteltuja.
Suositusten muutokset voidaan jakaa kolmeen perusryhmään:
Esiintyy myös erilaisia välimuotoja. Kun siirrytään sallivammalle linjalle, saatetaan suosituksissa sanoa, että eri vaihtoehdot ovat yhtä hyviä. Todellisuudessa suosituksissakin kuitenkin usein otetaan rivien välissä kantaa jommankumman vaihtoehdon puolesta. Tyypillinen esimerkki on pilkkujen käyttö mutta- ja vaan-sanojen edellä. Kielenhuolto suosii uutta käytäntöä, jonka mukaan näitä sanoja käsitellään pilkutuksessa samoin kuin ja-sanaa. Vanha käytäntö, jossa niiden edelle aina tulee pilkku, mainitaan sallittuna, mutta sellaiseen sävyyn, että se on vanhahtava.
Kielenhuollon merkitys riippuu suuresti siitä, keille kirjoitetaan ja missä tarkoituksessa. On hyvä miettiä, millaista tekstiä on kirjoittamassa, ainakin ennen kuin rupeaa näkemään suurta vaivaa sen kieliasun viimeistelyssä. Seuraavassa on joitakin tavallisia viestintätilanteita.
Henkilökohtainen viesti. Tietyssä mielessä yksinkertaisin kirjoitustilanne on sellainen, jossa viesti on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Se voi silti olla hyvin tärkeä – ja vaativa. Mitä paremmin vastaanottaja tunnetaan, sitä enemmän voidaan viestin kieliasu sovittaa hänelle sopivaksi. Mutta yleensä aivan muut asiat kuin kieliasu ovat olennaisimpia.
Keskustelun puheenvuoro, esimerkiksi viesti sähköpostilistalle tai Internetin keskustelupalstalle. Tämä on uudentyyppistä viestintää, joka on luonteeltaan julkista, mutta nopeaa, sähketyylistä ja yleensä huolittelematonta. Silti sen kieliasulla on merkitystä, jos esimerkiksi haluaa apua ongelmaansa tai myönteistä huomiota ehdotukselleen.
Sisäinen muistio. Tyypillisiä esimerkkejä teksteistä, joiden kieliasuun ei yleensä kannata kiinnittää juurikaan huomiota, ovat erilaiset sisäiset työpaperit. Yleensä vain kolme tärkeintä riskiä (väärinymmärrys, ei lainkaan ymmärretä, loukkaantuminen) kannattaa ottaa huomioon.
”Muodon vuoksi” -teksti. Monet tekstit kirjoitetaan vain muotovaatimusten täyttämiseksi. Yleensä riittää, että otsikot näyttävät järkeviltä. Esimerkiksi raportit saattavat olla tällaisia. Usein jopa tiedetään, että kukaan ei lue raporttia, ainoastaan vilkaisee, että se on oikean näköinen, ja mapittaa.
Tekninen tiedote. Yleensä lyhyt, hetkelliseen tarpeeseen tehty tiedote rajatulle lukijakunnalle joudutaan usein kirjoittamaan kiireessä. Tällainen on esimerkiksi oman yrityksen väelle lähetettävä sähköpostitiedote siitä, että kopiokone on rikki tai korjattu. Tiedotteen tulisi ennen muuta olla asiasisällöltään riittävä, yksiselitteinen ja selkeä. Yllättävä usein juuri lyhyyden (sähketyylin) takia siitä tulee epäselvä. Lyhyt viesti helposti muodostuu moniselitteiseksi, koska siinä on liian vähän asiayhteyttä.
Tiedote yleisölle. Suurelle yleisölle tarkoitettu tiedote, kuten kuluttajille suunnattu tiedonanto tuotteen virheistä, kannattaa viimeistellä hyvin huolellisesti myös kieliasultaan. Usein tiedotteen merkitys ulottuu sen varsinaista sisältöä laajemmalle: se luo mielikuvia myös kieliasullaan. Etenkin jos sisällössä on jotain ikävää, on tärkeää, ettei kieliasusta ärsyyntyminen lisää ongelmia.
Lehdistötiedote. Toimittajat lukevat eri silmällä kuin suuri yleisö. On kuitenkin syytä varautua siihen, että tiedote menee sellaisenaan lehteen, sillä monet paikallislehdet toimivat niin. Missään tapauksessa ei pidä luottaa siihen, että toimitus kyllä korjaa kirjoitusvirheet!
Tiedote asiakkaille. Vaatii hyvän viimeistelyn, mutta vastaanottajien vaatimukset tunnetaan usein paremmin kuin yleisölle kirjoitettaessa.
Liikekirje. Viimeistelyn tärkeys vaihtelee suuresti. Kieliasultaan tärkeitä ovat aloituksen lisäksi ne kohdat, joissa puhutellaan vastaanottajaa, ja ne, joissa tehdään varsinainen ehdotus, tiedonanto tms.
Raportti. Jos raportti on tarkoitettu luettavaksi, sen tiivistelmän kieliasu on tärkeä.
Kirjanen, esite, web-sivu. Nämä ovat vielä vaativampia kuin tiedotteet, koska ne ovat pysyvämpää aineistoa, jota voidaan lukea vuosia, jopa vuosikymmeniä kirjoittamisen jälkeenkin. Usein niitä lukevat myös monet muutkin ihmiset kuin ne, joille ne on alun perin tarkoitettu.
Kirja. Kirjalta vaaditaan laadukkuutta myös kieliasussa. Painettuun kirjaan suhtaudutaan vaativammin tavalla kuin monisteeseen, jopa sisällöstä riippumatta.
Mainosteksti. Mainostekstit ovat yleensä sen verran lyhyitä, että niistä pitäisi pystyä karsimaan kielivirheet. Toisaalta niissä joskus halutaan tehdä tahallisia virheitä. Mainosväki, samoin kuin toimittajat, saattaa myös vaatia kielellisestä oikeellisuudesta tinkimistä yleistajuisuuden takia.
Kaikkien tekstien tarkasta oikeakielisyydestä on mahdotonta huolehtia. Siksi on olennaista tunnistaa, mitkä tekstit ovat siinä mielessä tärkeitä, että niiden hiomiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa. Tosin emme useinkaan tiedä, miten tärkeäksi mikin teksti muodostuu.
Erityisen tärkeitä tekstejä ovat
Mutta lisäksi tekstin eri osat ovat tärkeydeltään hyvinkin erilaisia. Erityisen tärkeitä ovat tyypillisesti seuraavat osat tässä järjestyksessä:
Nyrkkisääntö: Käytä kolmasosa tekstin hiomiseen käytettävissä olevasta ajasta pääotsikkoon, toinen kolmasosa koska aikataulut pettävät.
Tekstin korjailu vaikeuttaa asiaan keskittymistä. On vaikeaa ajatella, mitä sanoo, jos pitää samalla miettiä, miten se sanotaan pilkulleen oikein. Joskus jopa suositellaan, että tekstiä kirjoittaessa ei lainkaan ajateltaisi oikeakielisyyttä. Selvää on, että esimerkiksi työstettäessä tekstiä työryhmässä ei pidä kiinnittää huomiota kielivirheisiin ennen kuin viimeistelyvaiheessa.
Yleensä kieli kannattaa saattaa kuntoon vasta, kun asia on kunnossa. On turhauttavaa korjailla tekstiä, joka kirjoitetaan uudestaan. Etenkin jos teksti kootaan useiden ihmisten tai ryhmien tuotoksista, tarvitaan joka tapauksessa tyylin yhtenäistäminen, ja kieliasu kannattaa hioa samalla. Mutta sellainen kielivirhe, joka tekee asiasisällöstä moniselitteisen, kannattaa kyllä ottaa esille ja korjata. Muutenhan ei tiedetä, mistä asiasta keskustellaan tai mitä on tarkoitus esittää. Lisäksi jos teksti pitää hyväksyä korkean tason johtoryhmässä, pitää tehtävän esityksen yleensä olla kieleltään viimeistelty, vaikka tiedetään, että muutoksia voi tulla paljonkin.
Omia tekstejään kirjoittaessaan voi kyllä pitää tekstinkäsittelyohjelman oikolukutoiminnon käytössä, jos tämä sopii omaan työskentelytapaan. Muiden ihmisten tekstien oikeakielisyyteen puuttuminen on yleensä vain ärsyttävää. Jos kuitenkin virheistä huomauttaa jo varhaisessa vaiheessa, se on syytä tehdä kahden kesken.
Jääkö kielenhuollolle kuitenkaan aikaa? Käytännössä ei oikeaa viimeistelyvaihetta useinkaan tule lainkaan, joten pahimmista virheistä kannattaa huomauttaa ajoissa. Tällöin on tärkeää keskittyä niihin virheisiin, jotka voivat aiheuttaa todellista haittaa. Jos esittää liian paljon korjauksia, vaikka sinänsä oikeitakin, on suuri vaara, että ne jätetään huomiotta – koska ei ole aikaa.
Hankkeiden suunnittelussa kannattaa pyrkiä siihen, että tärkeiden tekstien työstämiseen on jonkinlainen todellinen tilaisuus. Mieluiten se pitäisi limittää muiden asioiden kanssa siten, että se ei aiheuta viivästyksiä. Sopiva vaihe voi olla se, kun teksti on lähes valmis, mutta varataan vielä aikaa asiasisällön lopputarkistusta varten.
Valitettavasti hanke- ja työsuunnitelmissa lähes aina väheksytään kielenhuoltoa. Yksi syy on, että kunnollinen kielentarkistus voisi merkitä ulkopuolisen palvelun käyttöä, siis sekä viivästystä että rahanmenoa. Siksi kielenhuoltoa kannattaa ehdottaa osana laajempaa kokonaisuutta, siis tekstin viimeistelyä ymmärrettävämmäksi ja kielellisesti oikeaksi.
Ihminen on yleensä sokea maneereilleen, kaavamaisille tavoilleen. Huomaamme kyllä muiden ihmisten teksteistä niiden ominaisluonteen ja kaavamaisuudet. Joku aloittaa joka toisen virkkeen ja-sanalla, joku toinen taas käyttää tuhkatiheään vahvistussanaa ”valtavan”. Kyse ei varsinaisesti ole kielivirheistä, vaan tekstin piirteistä, jotka pistävät lukijan silmään, ehkä häiritsevät, jopa ärsyttävät. Toisaalta myös kielivirheet saattavat olla kirjoittajan pinttyneitä tapoja, joita hän itse pitää oikeina.
Ihminen ei useinkaan näe omia virheitään silloinkaan, kun tietäisi ne virheiksi, jos huomaisi ne. Tämä johtuu siitä, että kun kirjoittaja lukee omaa tekstiään, hän tietää, mitä siinä sanotaan, siis mitä on tarkoitus sanoa. Niinpä hänen silmänsä ohittavat kohdan, jossa todellisuudessa sanotaan jotain muuta tai sanotaan asia kielellisesti virheellisellä tavalla. Samoin hän tulkitsee kaikki moniselitteiset ilmaisut oikein eli tarkoittamallaan tavalla.
Tämän takia onkin niin hyödyllistä saada palautetta teksteistään muilta. Mutta usein on tyydyttävä ainakin pääosin itse tehtäviin tarkistuksiin. Tällöin voi olla hyötyä seuraavista ideoista:
Omien tekstien korjailua ei kannata viedä liian pitkälle. Siinä ajautuu helposti tärväämään aikaa yksityiskohtien vivahteiden hiomiseen, vaikka tekstissä on suuria puutteita, joita kirjoittaja ei huomaa. ”Hyttysen te siivilöitte, mutta nielette kamelin!”
On aivan eri asia korjata omaa tekstiä kuin toisen tekstiä. Mutta nämä asiat eivät ole aivan niin erilaisia kuin voisi luulla. Jos otat jonkin oman tekstisi, jonka kirjoitit viisi vuotta sitten, tilanne vastaa paljolti toisen tekstin korjaamista. Et enää kovinkaan tarkasti muista, mitä todella ajattelit ja tarkoitit. Olet ehkä osittain muuttanut käsityksiäsi ja mielipiteitäsi. Jotkin ilmaisut voivat tuntua oudoilta. Tällainen omasta tekstistä vieraantuminen käy joskus aika nopeastikin.
Varsinkin jos tehtävänä on saattaa ajan tasalle jokin oma teksti, joka on kirjoitettu vaikkapa vuosi sitten, on eduksi toimia paljolti kuten korjattaessa toisen tekstiä. Ei ole harvinaista, että vanhaa (tai uuttakin) omaa tekstiä korjatessaan yksinkertaistaa jonkin hankalan sanonnan ja vasta hetken kuluttua muistaa tai muuten ymmärtää, miksi asia oli pitänyt esittää mutkikkaammin.
Työelämässä ja muualla joudutaan usein ottamaan kantaa toisten kirjoittamiin teksteihin ja myös korjailemaan niitä. Jos teksti esimerkiksi kootaan useiden ihmisten kirjoittamista osuuksista, on yleensä jonkun syytä käydä kaikki tekstit läpi ja muokata ne asultaan tarpeeksi yhtenäisiksi. Tekstin tarkoituksesta ja käytettävissä olevasta ajasta tietysti riippuu, miten perusteellisesti tämä tehdään. Useinkin tämä on samalla ainoa minkäänlainen kielentarkistus, joka tekstille tehdään.
Pelkän koulussa opitun pohjalta on vaikea ryhtyä korjaamaan muiden tekstejä. Koulussa nimittäin kirjoitetaan enimmäkseen vain opettajalle, siis ylemmässä asemassa olevalle, vaikka pitääkin kuvitella, että kirjoitetaan muunlaiselle yleisölle. Kirjoittaja on oppinut, että hänen tekstejään korjaillaan, ei niinkään korjaamaan muiden tekstejä. Ja jos koulu on antanut jonkin mallin tekstin korjaamisesta, niin se on opettajan tekemä tarkistaminen. Siinä opettaja pyrkii huomauttamaan kaikista virheistä – ei niinkään esittämään korjattuja vaihtoehtoja.
Käytännössä se, joka pyytää kommentteja tai korjauksia, yleensä odottaa muutamia muutoksia. Hän ei ehkä lainkaan ole varautunut käyttämään paljon aikaa muutosten käsittelyyn ja toteuttamiseen. Seuraavassa on muutama keskeinen kysymys, jotka ovat olennaisia, kun ryhdytään korjailemaan toisen tekstiä.
Miten olennaisia virheet ovat? Tämä riippuu paitsi virheiden luonteesta myös tekstin tarkoituksesta, kohderyhmästä ja aikataulusta. Oikeastaan mitä tahansa tekstiä voisi korjailla lähes loputtomasti, jos tyyliseikat ja ymmärrettävyys otetaan huomioon. Yleensä toimeksianto ei ole kovinkaan tarkka, vaan sen luonne joudutaan päättelemään, joskus vain arvailemaan.
Miten työlästä korjailu on? Korjaamisessa voi tulla eteen ongelmia, joita ei etukäteen huomaa. Esimerkiksi sanan vaihtaminen toiseen, vähän parempaan on usein varsin työlästä. Tietotekniikka kyllä mahdollistaa sen, että isossakin asiakirjassa vaihdetaan näppärästi esimerkiksi lyhenne toiseen kaikkialla, missä se esiintyy. Mutta jos kyseessä on sana, tilanne on hankalampi, koska se esiintyy eri taivutusmuodoissa. Jos korjaaja päättää muuttaa kirjoitusasun ”Internet” asuksi ”internet”, on käytävä sanan jokainen esiintymä erikseen läpi, sillä jossakin se voi esiintyä virkkeen alussa, jossa muutosta ei pidä tehdä.
Ymmärtääkö korjaaja, mitä on tarkoitettu? Pahimmillaan hän tajuaa vasta korjattuaan jonkin kaikkialla tekstissä esiintyvän virheen, että se ei ollutkaan virhe. Varsinkin tyylilliset korjaukset perustuvat usein siihen, että korjaaja on ymmärtänyt tekstin puutteellisesti ja sen takia kuvittelee, että asia voidaan sanoa yksinkertaisemmin.
Tunteeko korjaaja kohderyhmän kielen? Useimmiten alkuperäinen kirjoittaja ehkä tuntee vastaanottajat paljon paremmin kuin korjailija. Hän ehkä käyttää heille hyvin tuttua, vaikka yleiskielessä väärää ilmaisua. Tämä on tavallinen ongelma silloin, kun kieliasioihin hyvin perehtynyt ihminen rupeaa korjailemaan muun alan asiantuntijan kieltä. Jokin ilmaisu on ehkä ammattislangia, mutta juuri sellaista, jota lukijat ymmärtävät.
Onko ”virhe” harkittu? Joskus kielivirhe on harkittu tehokeino. Jos tekstissä on sen yleiseen tyyliin täysin sopimaton ilmaisu, vaikkapa ”ältsin magee” asiatyylissä, sillä on ehkä tarkoituskin pysähdyttää lukija, jopa ärsyttää häntä. Kirjoittajalla voi myös olla johonkin termikysymykseen oma, perusteltu kanta, joka poikkeaa normista. Silloin voi ehkä kehottaa häntä selittämään ratkaisunsa, koska lukijatkin voivat tarvita tätä tietoa.
Pitääkö korjaukset hyväksyttää? Jos pyydetään korjaamaan teksti, kannattaa selvittää, millaisia valtuuksia se käytännössä merkitsee. Haluaako teettäjä nähdä korjatun tekstin? Tässäkin on monia vaihtoehtoja. Se voi tarkoittaa vain tekstiä uudessa muodossa tai sellaista esitystapaa, johon on merkitty, mitä kohtia on muutettu. Kenties korjaukset pitäisi merkitä yksityiskohtaisesti niin, että mahdollisimman helposti voi verrata alkuperäistä ja korjattua tekstiä.
Paljonko sisältöön saa koskea? Käytännössä muoto ja sisältö voivat kietoutua toisiinsa. Joskus paras tapa hoitaa kielivirhe on lyhentää tekstiä tai lisätä selitys taikka ilmaista asia aivan toisin. Vaikka muutettaisiin vain sanallista muotoilua, saattaa ainakin sävy muuttua, ja sävy voi olla olennainen osa sisältöä esimerkiksi mielipidekirjoituksessa.
Tarkistustyössä on muistettava muodon ja sisällön vuorovaikutus. Kun muokataan toisen tekstiä, on aina vaara, että hämärretään tai jopa kokonaan muutetaan ajatus tai ainakin tyyli. Alkuperäisellä kirjoittajalla on ehkä ollut aivan erityinen syy käyttää jotakin outoa ilmaisua. Se ehkä kannattaa jättää ennalleen tai korjata tavalla, joka ratkaisee alkuperäisen kirjoittajan ongelman paremmin.
Parhaimmillaan kielenhuolto on vuorovaikutusta. Usein tämä merkitsee, että kielenhuoltaja kertoo, mikä on vikana, ja alkuperäinen kirjoittaja muotoilee asian uudestaan. Tehokas tapa on, että kielentarkastaja kertoo, miten on ymmärtänyt tekstin ajatuksen. Tällöin kirjoittaja usein itse ymmärtää, mikä tekstissä on vikana, ja osaa muotoilla sen paremmin.
Vanha vitsi kertoo kääntäjästä, joka ilmoitti hänelle annetusta poliittisen puheen tekstistä: ”Mahdoton kääntää, ajatus puuttuu.” Vastaava tilanne voi tulla tekstin muokkaajan tai tarkistajan eteen. Tekisi mieli sanoa: ”Ei voi korjata, ajatus puuttuu.” Voi käydä niin, että jos tekstistä ruvetaan poistamaan kielivirheitä, turhia ja harhaanjohtavia sanoja ja lauseita jne., jäljelle ei jää mitään. Usein alkuperäisellä kirjoittajalla on kuitenkin ollut jokin ajatus – se vain ei tule ilmi tekstistä, ellei osaa lukea rivien välistä.
Tekstin korjaajalla pitäisi oikeastaan aina olla mahdollisuus kysyä alkuperäiseltä kirjoittajalta, mitä tämä on tarkoittanut. Usein alkuperäistä kirjoittajaa ei kuitenkaan tavoiteta tai häneltä ei muusta syystä saada vastauksia. Usein tämä on aikatauluongelma, ja tarkistajakin ymmärtäisi lopulta tekstin ja saisi sen korjatuksi, jos vain olisi tarpeeksi aikaa.
Hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä korjailla sellaista, mitä ei lainkaan ymmärrä. Jos vaikeaa tekstiä ruvetaan yksinkertaistamaan ymmärtämättä sen tarkoitusta ja sisältöä, seurauksena on yleensä, että vain itsestään selvä ja lattea osa jää jäljelle. Jos sekava teksti jätetään ennalleen, on mahdollista, että edes osa lukijoista ymmärtää, mitä kirjoittaja alkujaan tarkoitti.
Myös pieteetti on aina paikallaan. Tämä tarkoittaa kunnioittavaa suhtautumista. Toisen tekstiä kannattaa käsitellä hänen luomuksenaan, jota ei turhaan muuteta. Muutoksissa pitäisi pyrkiä säilyttämään alkuperäinen tyyli ja henki, elleivät ne ole tekstin tarkoituksen kannalta aivan väärät – jolloin teksti yleensä kannattaisi kirjoittaa ihan uudestaan.
Laajan tekstin johdonmukaisia käytäntöjä ei yleensä kannata ruveta korjaamaan, ellei niissä ole jotain todellista ongelmaa. Jos kirjoittaja on esimerkiksi kirjoittanut lyhenteet kokonaan gemenalla (atk, gsm, html), ne voi jättää ennalleen normeista välittämättä. Korjaileminen olisi työlästä ja riskialtista. Saattaa myös käydä niin, että pitkää tekstiä korjattaessa ilmenee vasta loppupuolella, että ”väärään” kirjoitusasuun tai sanontatapaan oli jokin erityinen, lähes pakottava syy. Voi olla hyvä ajatus vain merkitä muistiin, mitkä johdonmukaiset käytännöt ehkä pitäisi korjata, ja vasta lopuksi harkita, korjataanko ne. Lopussa tiedetään, miten isosta työstä olisi kyse ja mitä ongelmia siinä tulisi.
Esimerkkiteksti käsittelee elokuvan historiaa:
Aikanaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys, mikä mahdollisti ohjaajien filmata pimeämmissä tilanteissa ja äänen synkronointi, minkä seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video. Monien muiden teknologioiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- lineaarista ja epälineaarista, dramaattista ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää).
Tekstin tarkistaminen tarkoittaa varsin usein sekä asiasisällön että kieliasun, kenties tyylinkin tarkistamista. Tässä kuitenkin keskitytään kielelliseen puoleen.
Jos siis pitää etsiä kielelliset virheet ja puutteet ja korjata ne, niin mitä kaikkea tehtäisiin? Järkevä vastaus kysymykseen edellyttää, että tiedämme, miksi teksti on kirjoitettu, keille ja mihin yhteyteen. Lisäksi pitäisi tietää, paljonko todella saamme korjata. Mutta katsotaanpa ensin, mitä äidinkielenopettaja ehkä korjaisi, jos kyse olisi aineesta. Tässä vaiheessa voi olla hyödyksi, jos ensin itse käyt läpi yllä olevan tekstit ja kirjoitat muistiin, mitä kielivirheitä siinä mielestäsi on. Kun vertaat sitä alla olevaan, muista, että kielivirheen käsite on suhteellinen.
Seuraavaan on ongelmakohtien alleviivauksilla ja ongelmakohtien jäljessä olevilla kursivoiduilla huomautuksilla (joissa po. = pitää olla) merkitty, mihin kohtiin opettaja luultavasti puuttuisi.
Aikanaan po. Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta nopeus vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä po. joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys tautofoniaa!, mikä po. joka mahdollisti ohjaajien filmata mahdollistaa-verbiin ei voi liittyä infinitiiviä pimeämmissä tilanteissa pilkku tähän ja äänen synkronointi, minkä po. jonka seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video onko oikea sana? edellinen virke kovin pitkä Monien muiden teknologioiden mieluummin: tekniikoiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- pitää olla ajatusviiva ”–” lineaarista ja epälineaarista, dramaattista tarkoitetaanko draamallista? ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää). virkkeen loppu epäselvä
Tästä ehkä oppilas ymmärtäisi tehneensä virheitä. Ja hiukan tähän tapaan ihmiset saattavat myös työelämässä kommentoida toistensa tekstejä, jos puuttuvat niiden kieliasuun. Tosin huomautukset kirjoitetaan usein reunukseen, jolloin niitä voi olla helpompi lukea. Mutta osaako kirjoittaja korjata tekstin oikeaksi? Tässä on muutamissa kohdissa selvästi tehty korjausehdotus, mutta muut ovatkin sitten hankalampia.
Usein on helppo huomata ja kertoa, että jossakin on kielivirhe. Paremman tekstin ehdottaminen voi olla paljon vaikeampaa. Yksi vaikeuksista on se, että usein pitäisi päätellä tai arvata, mitä kirjoittaja todella tarkoittaa. Toisaalta jos kommentit esitetään alleviivauksina, kysymysmerkkeinä ja muina epämääräisinä merkintöinä, kuten kovin usein tehdään, on kirjoittajan vaikea arvioida, mitä tekstille pitäisi tehdä.
Oletetaan seuraavaksi, että edellä esitetyn tekstin on kirjoittanut henkilö, joka on varma omasta kielitaidostaan mutta kuitenkin pyytää sihteeriään oikolukemaan tekstinsä. Mitä sihteerin pitäisi tehdä? Varsinaisia kirjoitusvirheitä (lyöntivirheitä) tekstissä ei ole. Siinä on kuitenkin kielivirheitä. Tällöin sihteeri joutuu arvioimaan, millaiset kohdat esimies on valmis myöntämään korjausta vaativiksi. Onko mikä-sanan käytöstä joka-sanan tilalla ehkä jo puhuttu useinkin? Miten helppo on vakuuttaa esimies siitä, että ”aikanaan” on tässä huono muoto? Suostuuko hän kuuntelemaan selityksen, että Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”aikanaan” tarkoittaa ensisijaisesti ’oikeaan aikaan, ajallaan; ajan tullen’? Korjailija joutuu ehkä jättämään osan virheistä rauhaan, jotta tekstiin saataisiin edes joitakin korjauksia. Toisaalta kannattaa myös kysyä, miten tärkeitä korjaukset ovat. Mihin käyttöön teksti tulee? Kielivirheet vaikeuttavat tekstin lukemista merkittävästi, mutta mikään niistä ei varsinaisesti vääristä merkitystä – paitsi ehkä sana ”dramaattinen”. Kirjoittaja on luultavasti tarkoittanut draamallista, draaman eli näytelmän tyyppistä.
Jos haluttaisiin korjata edellä tarkasteltu esimerkkiteksti kielellisesti parempaan kuntoon, olisi syytä todennäköisesti korjata koko se artikkeli, josta se on osa. Tämä saattaisi merkitä sitä, että kirjoitetaan teksti aika lailla uusiksi. Tekstiä tarkastava henkilö voi kyllä joutua pahaan välikäteen, jos teksti on menossa esimerkiksi lehteen ja on pyydetty vain sen ”stilisointia”. Seuraavassa korjailussa on myös korjattu ilmaisun sisältöä jättämällä epäselvä ja osittain virheellinenkin aikaviittaus ”1800-luvun lopulla” pois. Tavoitteena ei ole ollut täydellisyys, vaan lähinnä selvien kieli- ja tyylivirheiden korjaaminen.
Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa, kun siirryttiin äänielokuvaan. Muihin parannuksiin kuuluu kameroiden koneellistuminen, joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella. Filmipakkojen kehittyminen mahdollisti kuvaamisen entistä pimeämmissä tilanteissa. Kehitettiin myös tahdistus, jonka ansiosta voitiin ääni tallentaa samalla nopeudella kuin kuva. Monet muutkin tekniikat ovat vaikuttaneet siihen, että filmi voi sisältää hyvin monenlaista sisältöä – asioita aikajärjestyksessä kuvaavaa ja muunlaista, näytelmätyyppistä ja tiedottavaa, liikkuvaa kuvaa ja liikkumattomien kuvien sarjoja.
Tämän pienen esimerkin tarkastelu on toivottavasti osoittanut, että tekstin korjailua on monenlaista. Mitä enemmän tekstiä halutaan korjata, sitä enemmän kieliasun ja sisällön ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Siksi on tärkeää selvittää tai päättää, millaisen korjaustyön tekee. Tätä voi toisaalta joutua tarkistamaan työn edetessä, jos ilmenee, että vain pieni osa korjauksista hyväksytään.
Jos sinua on pyydetty korjailemaan toisen kirjoittamaa tekstiä, on syytä varautua siihen, että tehdyt muutokset voi tarkistaa. Korjaustyön teettäjä ei useinkaan huomaa tätä erikseen pyytää eikä ehkä tule asiaa ajatelleeksikaan. Etenkin jos muutoksia on paljon, niistä kuitenkin usein halutaan selostus, ja asian selvittäminen jälkikäteen voi olla hyvin työlästä. Siksi kannattaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmien toimintoja, joilla muutoksia koskevat tiedot saadaan talteen automaattisesti.
Vaikka muutoksia ei haluttaisi tarkistaa, niin muutosten näyttäminen voi toimia palautteena. Alkuperäinen kirjoittaja voi oppia muutoksista, koska niistä ilmenee hänen taipumuksiaan virheisiin ja huonoihin ilmaisuihin.
Jos on erikseen pyydetty kertomaan, mitä on muutettu, on pyrittävä erottamaan suuret linjat yksityiskohtien korjauksista. Yleensä oikeakielisyyskorjaukset kuuluvat yksityiskohtien puolelle. Toisaalta jotkin niistä voivat olla hyvin tärkeitä tekstin ymmärrettävyyden kannalta.
Joskus on syytä erikseen perustella muutoksia, jos niillä on periaatteellinen merkitys tai jos korjaaja on epävarma asiasta. Jos kyse on selvästä kirjoitusvirheestä, asia on selittämättäkin selvä. Mutta esimerkiksi murteellisen ilmaisun muuttaminen yleiskieliseksi taas voi oudoksuttaa, jos kirjoittaja ei tiedä käyttäneensä murresanaa. Tällaiset selitykset on hyvä kirjoittaa muistiin erikseen samalla, kun tekee muutoksia, koska jälkikäteen tehtynä se on työläämpää.
Mitä tehdään, jos osa korjauksista halutaankin perua? On mahdollista, että alkuperäinen kirjoittaja ei hyväksy kaikkia muutoksia. Esimerkiksi kun käytetään Word-ohjelmaa tekstin korjailuun, kannattaa tämän takia pitää käytössä sen jäljitystoiminto. Se siirtää rasittavan muutosten kirjaamisen ihmiseltä ohjelmalle ja mahdollistaa myös muutosten valikoivan käsittelyn myöhemmin.
Seuraava kuvassa on Word-ohjelman jäljitystoiminto käytössä. Korjailija on muuttanut sanan ”locale-asetuksilla” sanaksi ”paikallisasetuksilla”. Poistettu osa näkyy yliviivattuna ja erivärisenä kuin tavallinen teksti, ja myös lisätty teksti erottuu värillään. Tekstin näkymä voidaan helposti muuttaa normaaliksi eli sellaiseksi, että se näkyy korjattuna ilman tietoa siitä, mitä on muutettu. Mutta ohjelmassa on myös toiminto, joka käy läpi kaikki muutokset siten, että käyttäjä voi valita, mitkä muutokset otetaan mukaan ja mitkä hylätään.
Word-ohjelman versiosta riippuu, miten jäljitystoiminto otetaan käyttöön
Jäljitystä voidaan siis käyttää hyväksi muutosten näyttämiseen alkuperäisen tekstin kirjoittajalle. Toiminnon ”Hyväksy tai hylkää muutokset” kautta voi kirjoittaja myös valita, mitkä korjaukset todella tehdään.
Jäljitystoiminnosta on hyötyä myös työryhmätyöskentelyssä. Kun tekstiluonnokseen ehdotetut muutokset näkyvät jäljitystoiminnon avulla saatavassa esitysmuodossa, voidaan nähdä, mikä ehdotus tarkasti on ja missä tekstiyhteydessä se esiintyy.
Edellä on lyhyesti kuvattu, että kielen sääntöjä on monenlaisia. Tässä tarkastellaan, miten säännöt voivat olla ristiriidassa keskenään tai erilaisten käytännöllisten tavoitteiden kanssa.
Oikeakielisyyden nimissä puututaan usein myös luultuihin virheisiin. Kielivirheiden oikoja saattaa soveltaa vanhentuneita normeja – tai kokonaan kuviteltuja. Jossain mielen sopukoissa voi elää sisäistetty äidinkielenopettaja, joka oli tarkempi kuin edes oman aikansa kielenhuolto. Omia käsityksiä kielestä perustellaan usein vetoamalla kielitoimiston tai jonkun tunnetun kielimiehen kantaan. Tai ehkä vain sanotaan, että niin on koulussa tai jossain muualla sanottu. Useinkin auktoriteetin kanta on ymmärretty ainakin osittain väärin tai se on jopa täysin kuvitteellinen. On paljonkin huhuja siitä, mitä kielitoimisto muka on sanonut.
Tästä seuraa, että jos esimerkiksi työryhmässä on kaksi innokasta oikeakielisyyden harrastajaa, he ovat yleensä eri mieltä monesta asiasta. Heidän kinastelunsa voi suuresti häiritä muita. Ja jokaisessa meissä asuu ainakin pieni kielipoliisi. Jokaisella on yleensä joitakin kieliasioita, joita hän pitää niin tärkeänä, että huomauttaa muille sääntöjen rikkomisesta.
Työpaikallakin on monta mielipidettä. Usein täytyy ottaa huomioon esimiehen tai työtoverien kannat kieliasioihin, etenkin, kun työstetään tekstejä yhdessä. Monilla meistä on omia lempi-ideoita, joita tuodaan esille. Usein on järkevää antaa periksi (”pienimmän riesan tie”), jos muiden esittämät säännöt eivät ole ainakaan vahingoksi asti virheellisiä.
Hyvin yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielen säännöt kahlehtivat kielenkäyttöä. Haluttaisiin kirjoittaa vapaammin, ja haluttaisiin, että kielitoimisto hyväksyy monet sellaiset ilmaisut, joita kielessä tosiasiassa käytetään.
Tämä hyvin ymmärrettävä vapauden kaipuu on vain yksi puoli asiasta. Yleisesti halutaan myös lisää ja tarkempia sääntöjä.
Suomalaisia on luonnehdittu norminälkäisiksi: halutaan sääntöjä ja yksikäsitteisiä vastauksia kielikysymyksiin. Etenkin työkseen kirjoittava haluaa yksinkertaisia sääntöjä, jotta mieli vapautuu ajattelemaan itse asiaa eikä pohtimaan kielen yksityiskohtia. Säännöistä halutaan myös riidanratkaisija. Kielenhuollossa toimivien ihmisten yleinen valitus on, että heitä vaaditaan sanomaan, mikä on oikein, silloinkin kun he haluaisivat sallia vaihtoehtoja.
Normit eivät aina vastaa käytäntöä. On monia enemmän tai vähemmän virallisia normeja, jotka poikkeavat vakiintuneesta yleisestä käytännöstä. Näin on etenkin aloilla, joilla tarvitaan uusia termejä. Normeilla yritetään usein saada käyttöön omaperäisiä nimityksiä, mutta useinkin asiantuntijat käytännössä jatkavat lainasanojen käyttöä. Jos erikoisalaa tuntematon yrittää käyttää sen sanastoa, hän saattaa lyödä kirveensä kiveen, vaikka käyttäisi alan omia sanakirjoja. Eväste eli cookie oli pitkään kuitti ATK-sanakirjassa, mutta ei missään muualla.
Viralliset normitkin voivat olla ristiriidassa keskenään. Kielen normeja tarjoavat kielitoimiston lisäksi monet tahot, kuten SFS, eri alojen ammatilliset organisaatiot, yhdistykset ja asiantuntijat. Joissakin standardeissa linjauksia, jotka vetävät eri suuntaan kuin kielitoimisto. Vanha kiistanaihe on päivämäärien kirjoittaminen: 2003-09-12 vai 12.9.2003?
Sanassa evankelis-luterilainen käytettiin vakiintuneesti yhdysmerkkiä, mutta suomen kielen lautakunta otti vuonna 1986 kannan, jonka mukaan yhdysmerkkiä ei tulisi käyttää. Vuonna 2016 se muutti kantaansa niin, että molemmat vaihtoehdot hyväksytään. Nyt siis ei ole selvää normia, mutta ei ole hyvää syytä poiketa vanhasta käytännöstä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää yleensä yhdysmerkillistä muotoa, joka on muuallakin pari kertaa yleisempi kuin yhdysmerkitön.
Selvä normiristiriita on myös siinä, että Yleinen suomalainen ontologia (YSO) käskee kirjoittamaan ”darwinismi”, ei ”darvinismi”, mutta Kielitoimiston sanakirjassa hakusanana on ”darvinismi” ja ”darwinismi” mainitaan rinnakkaismuotona. (Molempia kirjoitustapoja käytetään; w:n sisältävä on tavallisempi.)
Kielihistoriallinen lähestymistapa oli pitkään kielenhuollon perustana. Kielenhuolto on vanhastaan ollut sidoksissa kielentutkimukseen, joka taas pitkään keskittyi kielen historiaan. Tämä merkitsi, että kielelle luotiin ja perusteltiin sääntöjä paljolti kielihistorian havaintojen, teorioiden ja ajatusmallien mukaan. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasun sääntöjä on aikoinaan muovattu sen mukaan, millaiseksi on päätelty klassillisen latinan ääntämys.
Kielihistoriassa ei useinkaan mennä kovin pitkälle, vaan siinä saatetaan tarkastella lähinnä vain viime vuosikymmenien kieltä. Silloin linja muodostuu ennen muuta säännöllisyyden painottamiseksi. Säännöllisyys on epätarkka käsite, mutta tässä sillä tarkoitetaan etenkin sitä, että sananmuodostuksessa ja lauserakenteissa pitäisi noudattaa kielen nykyisen rakenteen antamia esikuvia.
Sanojen johdoksia on torjuttu sillä perusteella, että niitä ei ole johdettu oikein, siis samoilla periaatteilla kuin aiempia johdoksia. Ei saisi sanoa ”entisöidä”, koska ei ennenkään ole johdettu -nen-loppuisista sanoista -soida- tai -söidä-loppuisia verbejä. Nykyisin kielenhuolto kyllä hyväksyy entisöinnin ja jopa uutisoinnin, vaikka ”uutisoida” on alkujaan väännelmä pakinoitsija Ollin sanasta, jolla hän irvaili aikansa lehtikielen kummajaisille.
Pahimmillaan seurauksena on ollut kielitieteellinen holhous, joka tekee kielitieteestä kielen isännän ja menneisyydestä normin. Taustalla on ehkä jopa ajatus menneestä kulta-ajasta ja sen jälkeisestä rappeutumisesta, jota yritetään vastustaa ja korjatakin.
Toisaalta kielihistoriallinen linja on suuresti edistänyt suomen kielen kehittymistä melko yhtenäiseksi ja selkeäksi sivistyskieleksi. Yleiskieli tarvitsi säätelyä, jossa murteiden monista muodoista yleensä vain yksi valittiin yleiskieleen. Kielihistoriallinen linja tarjosi tälle työlle johdonmukaisen perustan, jossa myös pyrittiin vaalimaan suomen kielen ominaisluonnetta ja vastustamaan liiallista vierasta vaikutusta.
Enemmistöperiaate on vaihtoehtoinen ja näennäisen selkeä linja: Oikein on se, miten enemmistö kieltä käyttää ja ymmärtää. Mutta mistä tiedetään, miten enemmistö kirjoittaa ja puhuu? Kysymys ei ole ollenkaan helppo. Vaikka nykyisin voidaan tehdä tehokkaasti hakuja Internetissä olevista teksteistä, nämä tekstit muodostavat vain pienen osan kaikesta, mikä on kirjoitettu. Lisäksi sillä tavoin saadaan tietoa lähinnä sanojen ja kirjoitusasujen yleisyydestä, ei esimerkiksi lauserakenteista.
Olennaisempi ongelma on, voiko kieli kehittyä lainkaan, jos ohjeeksi otetaan vain enemmistön käytäntö. Jos kaikki toimisivat sellaisen ohjeen mukaan, enemmistön käytäntö muodostuisi yksinomaiseksi. Miten mikään tarpeellinenkaan kielen muutos voisi silloin toteutua? Jokainen muutoshan tulee ensin pienen vähemmistön käyttöön.
Uusia tarpeita syntyy ainakin uusista ilmiöistä ja käsitteistä, joten uusia sanoja ainakin tarvitaan. Ja monet nykyiset kielikiistat koskevatkin juuri sellaista nimeämistä, esimerkiksi sitä, käytetäänkö englannista otettua lainasanaa (ja missä muodossa) vai sepitetäänkö uusi sana kotoisista aineksista (ja miten).
Entä voiko enemmistö olla väärässä? On kai kuitenkin mahdollista, että jokin ilmaisu on epäselvä tai ei täytä tehtäväänsä, vaikka se on yleinen käytäntö.
Ymmärrettävyysperiaate merkitsee, että suositaan ilmaisuja, jotka on helppo ymmärtää – ja ymmärtää oikein. Tämä tietysti merkitsee pitkälle menevää enemmistön kielenkäytön huomioon ottamista. Mutta erojakin voi olla.
Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, millaista kieltä enemmistö ymmärtää, ei niinkään se, mitä enemmistö käyttäisi. Lisäksi ymmärrettävyysperiaatteen mukaan pitäisi ottaa huomioon kaikki lukijat, ei vain enemmistöä. Jos saman asian voi sanoa monella tavalla, valitaan se, jonka mahdollisimman moni ymmärtää. Ymmärrettävyys voi vaatia jopa kielen uudistuksia.
Tekstien ymmärrettävyyttä on vaikea tutkia. Esimerkiksi erilaisten tekstin lukemisen nopeus on tutkittavissa, mutta se ei vielä kerro, miten ne ymmärretään – saati onko ymmärretty oikein. Helposti ymmärretty ei aina ole oikein ymmärrettyä. Ilmaisun tulisi olla paitsi helppolukuista myös yksiselitteistä.
Käytännössä ymmärrettävyysperiaatetta joudutaankin täydentämään kirjoittamisen helppouden periaatteena, joka johtaa suureksi osaksi samaan suuntaan. Se, mikä on helppoa sanoa ja kirjoittaa, on yleensä myös ymmärrettävää. Tämä johtuu siitä, että silloin käytetään yksinkertaisia, puhekieltä lähellä olevia muotoja ja tuttuja sanoja sekä vältetään keinotekoisia sääntöjä. Helppousperiaatteella on myös itsenäinen merkityksensä, koska ei kirjoittajan työtä, vaivaa ja ahdistusta pidä jättää huomiotta, vaikka viestinnän tarkoitus ja lukijat onkin asetettava etusijalle.
Kirjoittamisen helppouden periaate yksinään johtaa helposti harhaan. Sitä ei tässä nosteta kielenhuollon periaatteeksi, eikä sitä sellaiseksi juuri kukaan varmaan esitäkään. Jokaisen on helpointa kirjoittaa ikiomalla tavallaan, mutta lukijoiden huomioon ottaminen vaatii lähes aina siitä poikkeamista.
Kuuluisa suomen kielen tutkija E. N. Setälä esitti jo vuonna 1893 oikeakielisyydestä näkemyksen, joka on hämmästyttävän nykyaikainen. Virkaanastujaisesitelmässään hän esitti seuraavan periaatteen tiivistelmänä ruotsalaisen tutkijan Adolf Noreenin näkemyksistä, niitä mitä ilmeisimmin kannattaen:
Paras kielenmuoto on se, jonka
kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka
puhuja helpoimmin synnyttää.
Tässä periaate on muotoiltu puhutun kielen kannalta, mutta ajatus on varmasti tarkoitettu sovellettavaksi myös kirjoitettuun kieleen. Puhutussa kielessä on ehkä enemmän syytä ottaa huomioon puhumisen helppous, kun taas kirjoittajalta voidaan vaatia enemmän vaivan näkemistä, jos se on lukijalle hyväksi.
Kielentutkija Adolf Noreen (1854–1925) esitti kyseisen näkemyksen kirjassaan Om språkriktighet vuonna 1885.
Periaate ei anna suoria vastauksia kielenkäytön pulmiin kuin joissakin tapauksissa. ”Hajoittaa” ja ”hajottaa” ovat varmaankin yhtä ymmärrettäviä, mutta kielenhuollon odotetaan sanovan, kumpi on oikein. Sanaston ja kieliopillisten rakenteiden osalta ymmärrettävyysperiaate on usein olennainen, mutta silloinkin joudutaan nojaamaan arvioihin, ehkä vain arvauksiin, siitä, mikä on ymmärrettävintä.
Kielenhuolto on muutoinkin korostanut ymmärrettävyyden merkitystä paljon enemmän kuin usein luullaan. Ehkäpä ”pilkuntarkkuuden” merkitys on yleisessä tietoisuudessa korostunut siksi, että pieniä asioita koskevat kannanotot ymmärretään helpommin kuin suuret linjaukset. Ei ole helppoa kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä ohjeita siitä, miten kirjoitetaan ymmärrettävää kieltä. Eikä sellaisia ohjeita useinkaan jakseta lukea yhtä tarkasti kuin lyhyitä kannanottoja.
Vuonna 1973 kirjoitti professori Aimo Turunen Kielikello-lehden numerossa 6 puheen ja kirjoituksen tyylivaatimuksista. (Valitettavasti tämä artikkeli ei sisälly Kielikellon verkkoversioon.) Artikkelin kohdassa Virkkeelle asetettavat tyylivaatimukset on esitetty virketason ohjeet erittäin iskevästi, joskin niiden ymmärtäminen vaatii paneutumista. Seuraavassa lainauksessa olen korostanut artikkelin eräitä avainsanoja; korostukset eivät siis kuulu alkutekstiin. Turusen mukaan kirjakielen normaalissa lauserakenteessa virkkeen tulee olla
- niin selvä ja havainnollinen, ettei sitä voi käsittää toisin kuin on tarkoitettu ja että se myös on niin helposti ymmärrettävä kuin asia sallii,
- niin kiinteä ja ehyt kokonaisuus, että se toimii kaikilta osin kirjoittajan tarkoituksen mukaisesti,
- niin johdonmukainen, että sen kaikki osat ovat loogisessa järjestyksessä ja niiden kesken vallitseva yhteys on täsmällisesti ilmaistu,
- niin tiivis ja jäntevästi rakentunut, että sen jokainen sana tuo uutta ja asiaan kuuluvaa ennen sanottuun,
- niin emfaattinen, että tärkeät asiat erottuvat vähemmän tärkeistä, olennaiset epäolennaisista,
- niin kiinnostava, että se sanontansa vaihtelevuudella ja osuvuudella vetoaa lukijaan, herättää hänessä mielenkiintoa ja ylläpitää sitä,
- niin luonteva, ettei kirjoittajan sanojen aitous joudu missään kohden kysymyksenalaiseksi.
Lainatussa tekstissä on käytetty luetelman kohtien (paitsi viimeisen) lopussa pilkkua. Tämä ei ole nykyisten luetelmien muotoa koskevien sääntöjen mukaista.
Sanaa ”emfaattinen” ei tässä varmaankaan ole käytetty tavallisessa merkityksessään ’painokas’, vaan pikemminkin ’(oikein) painotettu, osiaan oikealla tavalla painottava’. Tämä on hyvä esimerkki sivistyssanojen käytön vaaroista kokeneenkin kielenkäyttäjän tekstissä!
Turusen ohjeiden noudattaminen on haastava tehtävä, ja yleensä joudutaan tyytymään paljon alempaan tavoitetasoon. Mutta muotoiltaessa tärkeimpiä tekstejä, kuten otsikoita ja ingressejä, voi hyvin ottaa Turusen neuvot ohjenuoraksi ja tarkistuslistaksi.
Toisen tyyppinen kielenhuollon linjojen kuvaus sisältyy Markus Långin kielenohjailun historiaa käsittelevän esitelmän kohtaan Nykysuomi. Lång hahmottaa seuraavat suuntaukset: kieliopillisuuskanta, kansankielisyyskanta ja purismi.
Kielenhuollon linjoja voidaan havainnollistaa sillä, miten ne suhtautuvat joihinkin tapauksiin, joista usein kiistellään.
Kielihistoriallisen linjan mukaan tulee taivuttaa viive : viipeen, koska ”viive” on muodostettu sanan ”viipyä” pohjalta ja tässä sanassa on astevaihtelu. Taivutuksessa siis v vaihtelee p:n kanssa samoin kuin esimerkiksi sanassa (polvi)taive : (polvi)taipeen tai sanassa leipä : leivän.
Kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan ottaneet ajatusta omakseen, vaan sanaa alettiin taivuttaa ilman astevaihtelua viive : viiveen. Tähän vaikutti ensinnäkin se, ettei ajateltu sanan alkuperää.
Kielihistorialliselta kannalta sanan ”viive” kantasanaksi on ajateltava sana, jota ei (ainakaan nykykielessä ole), mutta joka kuuluu samaan sanaperheeseen kuin esimerkiksi ”viipyä”. Tarkemmin sanoen kyseessä on rekonstruoitu verbinvartalo viipä- : viivä-, josta ”viipyä” on johdettu passiivijohtimella -y-, ”viivästää” johtimella -stä- jne. Tämä ajatus on kuitenkin melko teoreettinen ja ontuvakin, sillä viipyä-tyyppisiä verbejä on useita muitakin eikä niille ole helppo osoittaa kantasanoja, vaikka niissä näyttäisikin olevan passiivijohdin -y- tai -u-, esimerkiksi ”uupua”, ”taipua”, ”vaipua”, ”voipua”. Niinpä ei olekaan ihme, että kielenkäyttäjät eivät kokeneet viive-sanaa viipyä-verbiin liittyväksi, vaan itsenäiseksi sanaksi, joka taivutukseltaan rinnastuu sentapaisiin sanoihin kuin ”haave”.
Lisäksi lähes kaikki -ve-loppuiset sanat sattuvat olemaan sellaisia, ettei niissä ole astevaihtelua, esim. haave : haaveen, toive : toiveen. Kun sanasta tuli muoti-ilmiö, niin tällainen taivutus muodostui hyvin yleiseksi. Enemmistöperiaatteen mukaisesti on normia tällöin tarkistettava. Niin tehtiinkin, joskin lievästi: nykyisin molemmat taivutukset hyväksytään.
Entä ymmärrettävyysperiaate? Ei ole selvää, onko muotojen ”viipeen” ja ”viiveen” ymmärrettävyydellä muuta eroa kuin että toinen on yleisempi. Todennäköisesti kuitenkin harvinaisempi muoto on tässä tapauksessa oudompi, ehkä jopa sellainen, että osa ihmisistä ei lainkaan tunnista sitä. Mutta onko ylipäänsä syytä käyttää viive-sanaa? Sen ymmärrettävyys voi olla luultua huonompi. Kun sana on levinnyt tekniikan kielestä yleiskieleen, sen merkitys on muuttunut epämääräisemmäksi ja vaihtelevammaksi. Eri lukijat voivat ymmärtää sen eri tavoilla. Alkuperäisissä käyttöyhteyksissä ”viive” tarkoittaa usein tarkoituksellista viivästyttämistä taikka jotain teknisistä ilmiöistä johtuvaa viivästystä, yleensä sellaista, jonka kesto on tarkasti laskettavissa. Yleiskielessä taas se monesti tarkoittaa vain, että jonkin tekeminen kestää jonkin aikaa. Arvaako lukija oman kokemuksensa pohjalta oikein, mitä kirjoittaja oman kokemuksensa pohjalta viive-sanalla tarkoittaa?
Lähes aina viive-sana onkin korvattavissa jollakin vanhemmalla ja ymmärrettävämmällä ilmaisulla, ainakin ellei kyse ole tekniikan kielestä. Tarvittaessa voidaan viive-sana korvata sanalla ”viivästys”. Se on pitempi, mutta se on ymmärrettävämpi, ja kaikki ovat samaa mieltä sen taivutuksesta. Mutta yleensä koko lauseen uudelleenmuotoilu on vielä parempi vaihtoehto, jossa kerrotaan, mitä todella tapahtuu.
Seuraavassa esimerkissä viive-sanan käyttö jättää asiasisällön hämäräksi. Kieliasua parannettaessa on tällöin tiedettävä todellinen asianlaita.
Toiseksi esimerkiksi sopii sana ”maadoittaa”. Vanhan, kielihistoriallisen linjan mukaan se on väärin johdettu, koska kielessä ei ole sanaa ”maato”. Tämä toteamus on sinänsä täysin oikea. Mutta kielen kehityksessä on varsin tavallista, että johdoksia muodostetaan ”väärien” mallien mukaan. Kun on ”raudoittaa”, sanotaan myös ”maadoittaa”.
Nykysuomen sanakirja, joka julkaistiin 1950-luvulla, otti asiaan kantaa: ”maadoittaa → maattaa”. Nuolta ”→” Nykysuomen sanakirja käyttää viitatessaan hylättävänä pitämästään muodosta oikeana pitämäänsä. Todellisuudessa ”maattaa” ei tullut yleiseen käyttöön. Tässä asiassa Suomen kielen perussanakirja, joka julkaistiin 1990-luvulla, hyväksyi vallitsevan kielenkäytön. Siinä päähakusanana ja siten käytännössä suositeltavampana on aiemmin tuomittu ”maadoittaa”, ja ehdotelmasta sanotaan vain: ”maattaa = maadoittaa”.
Kielenkäyttäjän tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kielitoimisto useinkin hyväksyy yleisen kielenkäytön mukaisia ilmaisuja melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi tieto sen kannanottojen muutoksista leviää hitaasti. Vieläkin on varmaan ihmisiä, joiden mielestä ”maadoittaa” on normien vastainen. Eikä kirjoittaja voi tällaisessa asiassa väistää ongelmaa. On käytettävä jompaakumpaa sanaa. Kolmannen vaihtoehdon etsiminen merkitsisi yleensä päätymistä johonkin vielä huonompaan.
Usein pohditaan, pitäisikö kirjoittaa ”samaistaa” vai ”samastaa”. Sama kysymys koskee tietysti muotoja ”samastua” ja ”samaistua”. Monet kielenhuoltajat ovat pitäneet i:töntä muotoa oikeana. Taustalla on ollut ajatus, että ”samastaa” johdettu sanasta ”sama” johtimella ”-staa”. Toisaalta i:llinen muoto ”samaistaa” on selvästi yleisempi ja monien mielestä luonnollisempi.
Kielikellossa 2/1995 kuvatun uuden kannanoton mukaan molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä. Tällä linjalla on myös Kielitoimiston sanakirja, joskin siinä päähakusanana on i:tön ”samastaa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kantaansa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä perustelu näyttää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suositellun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän yleisempää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielenhuollon suosittamaa asua ”samastaa”.
Kielikellossa 4/1986 julkaistiin seuraava selostus kielilautakunnan kannanotosta:
Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.
Kannanotto on järkevä, mutta perustelut ontuvat pahasti. Olennaista on, että tyhjiö on paljon yleisemmin käytössä. Teoreettinen puoli on melko yhdentekevä, etenkin kun myös sanalle tyhjö voidaan esittää ”johto-opillisia rinnakkaistapauksia”. Toisaalta kannanotossa on täysin väistetty se, miksi tekniikan alalla käytetään sanaa tyhjö.
Tekniikan alalla ja muuallakin saattaa yhä esiintyä paikallisia (tai yhden opettajan) normeja, joissa vaaditaan sanan tyhjö käyttöä. Viittaaminen kielenhuollon kannanottoihin voidaan tällöin torjua toteamalla, ettei kielilautakunta ilmeisesti ymmärtänyt asian ydintä. Sanan tyhjö puolustajat esittävät, että tämä sana tarkoittaa tekniikassa aikaansaatavaa tilaa, jossa on hyvin vähän ainetta, kun taas tyhjiö on fysiikassa käytetty teoreettinen termi, joka tarkoittaa ehdottoman tyhjää tilaa, jollaista ei voida käytännössä saavuttaa.
Kantoja otettaessa kannattaisi aina selvittää, mitä eri näkemysten esittäjät todella tarkoittavat. Tässä tapauksessa voitaisiin sana tyhjö torjua sillä perusteella, ettei yleisesti ole tarpeellista eikä mielekästä tehdä eroa käytännöllis-teknisen termin ja vastaavan teoreettis-fysikaalisen termin välille. Käytämme esimerkiksi ilmaisua ”tasainen liike” liikkeestä, jossa vauhti pysyy samana, olipa sitten kyseessä fysiikan teoreettisissa tarkasteluissa (ja laskelmien pohjana) käytetty ehdottoman, täydellisen tasainen liike tai tekniikalla toteutettu tarpeeksi tasainen liike, jossa vauhti todellisuudessa vaihtelee hieman (joskin ehkä niin vähän, ettei vaihtelua voida edes mitata).
”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21)
Kielenhuollon vanhoja, kielihistorialliseen linjaan perustuvia kannanottoja ei pidä ottaa liian vakavasti. Niissä on usein kuitenkin usein ideaa, vaikka idea onkin kätkeytynyt vanhahtavaan ja määräilevään kielenkäyttöön. ”Kaiken koetteleminen” ei tarkoita kaiken kokeilemista, vaan arvioimista. Vanhojakin kielenoppaita kannattaa lukea, kunhan muistaa arvioida niiden ohjeita etenkin ymmärrettävyys- ja helppousperiaatteen valossa. Kaikkien sääntöjen ei tarvitse välittömästi palvella näitä periaatteita, mutta säännöt eivät saisi olla niiden kanssa ristiriidassakaan.
Tässä tarkastellaan pienenä esimerkkinä ilmaisua ”pieni hetkinen”, osittain siksi, että monet kielenhuoltajat ovat siihen puuttuneet. E. A. Saarimaa ja monet muut kielimiehet ovat todistelleet, että ”hetki” itsessään tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, joten pienennysmuoto ”hetkinen” on tarpeeton ja määrite ”pieni” vielä tarpeettomampi.
Nykyaikaisempi kielimies Olli Nuutinen todistelee kirjasessa Hetkisen pituus, että todellisessa kielenkäytössä esiintyy hyvinkin paljon sellaista, minkä kielenhuolto on tuominnut tarpeettomaksi. Hän mainitsee, että hänen omaa esitelmäänsä on arvosteltu ilmauksesta ”noin viitisen prosenttia”, koska siinä on epämääräisyys sanottu kahdesti. Arvostelun mukaan pitäisi sanoa ”noin viisi prosenttia” tai ”viitisen prosenttia. Nuutinen taas mainitsee, että hänen omaan luontevaan puhekieleensä voisi kuulua ilmaisu ”siinä suunnilleen ehkä noin viitisen prosentin hujakoilla tai niillä main”. Selvää on, että lievempää ”tarpeettomuutta” esimerkiksi pienuuden tai likimääräisyyden ilmaisemisessa on varmaankin jokaisen puhekielessä.
Vaikka otammekin sallivamman kannan ”tarpeettomaan” saman asian sanomiseen, on hyvä pitää mielessä myös vanhan kielenhuollon näkemykset. Kannattaa myös muistaa, että hyvin usein käytettyjen ilmaisujen teho heikkenee. Vähitellen päädytään siihen, että esimerkiksi ”ihan pieni hetkinen” tarkoittaa sitä, mitä ”hetki” ennen, siis aika epämääräistä aikaväliä, ei erityisen lyhyttä. Jos asiakasta aina pyydetään odottamaan ”pieni hetkinen”, vaikka tiedetään että hän voi joutua odottamaan tunninkin, mitä sitten sanotaan, kun halutaan todella kertoa hyvin lyhyestä ajasta?
On myös hyvä muistaa, että varsinaisessa asiatyylissä on vanhan kielenhuollon vaatima yksinkertaisuus yleensä eduksi. Riittää kirjoittaa ”hetki” ja ”noin 5 %”. Sen sijaan kevyemmässä tyylissä voi käyttää kirjoittajalle luontevia ilmaisuja ja puhekielenomaista asioiden toistamista. Sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pieni hetkinen” ja ”noin viitisen prosenttia” ei yleensä pyritä tarkentamaan merkityksiä, kuten hetken pituutta tai prosenttiluvun tarkkuusastetta. Sen sijaan puhuja tai kirjoittaja ilmaisee omaa asennettaan tai tunnelmaa. Joskus ehkä vain koristellaan kieltä. Jos taas on pyrittävä tarkkuuteen, on käytettävä aivan toisenlaisia ilmaisuja, kuten ”enintään kymmenen minuuttia” tai (tieteessä ja tekniikassa) ”4,8 % … 5,2 %”.
Tämän kohdan alussa oli aivan tarkoituksellisesti ja huomiota herättämässä raamatunlause. Yleensä kun kirjoittaja käyttää raamatunlausetta elävöittääkseen kieltään, hän on ymmärtänyt sen asiayhteyden ja sisällön väärin. Lukija sitten ymmärtää vielä toisella tavalla väärin. Siksi raamatunlauseita pitäisi käyttää hyvin harkitusti. Lisäksi ihmiset voivat loukkaantua joko siksi, että lainataan ”satukirjaa”, tai siksi, että Raamattua saa lainata vain hengellisessä tarkoituksessa. Myös muunlainen tunnettujen lausumien lainaaminen on riskialtista. Usein niillä on monta tulkintaa, ja on monta käsitystä siitä, mitä ne oikeasti tarkoittavat. Tyypillinen esimerkki on ”poikkeus vahvistaa säännön”. Mitä tavallisemmasta sanonnasta on kyse, sitä kauemmas se yleensä on edennyt alkuperäisestä merkityksestään ja saanut erilaisia uusia merkityksiä. Ottamalla lainauksia tunnetuista kirjoista ja viittaamalla laajalle levinneisiin sananparsiin voi usein havainnollistaa sanomaansa, mutta myös saada aikaan hämmennystä.
Kun eteen tulee kysymys, sanotaanko näin vai noin, on kolme helppoa ratkaisua:
Yleensä on kuitenkin parasta tehdä valinta sen mukaan, mikä tuottaa lukijalle vähiten vaikeuksia. Ei ole tärkeää olla oikeassa, vaan tärkeää on, että lukija ymmärtää tekstin oikein eikä häiriinny sellaisesta, mitä pitää kielivirheenä.
Lukija on ikään kuin tekstin asiakas, vaikka hän muutoin olisi esimerkiksi esimiehen, alaisen, virkaveljen, tavarantoimittajan tai muun asemassa. Kirjoittajan pitää ikään kuin pystyä myymään tekstinsä ja sen sisältämä asia lukijalle. Ja asiakas on aina oikeassa.
Jos esimerkiksi olen asiakkaana kirjoittamassa valitusta yrityksen tuotteesta, niin kirjoittamiseni tarkoituksen kannalta osat vaihtuvat. Yritys tai sen valituksia käsittelevä työntekijä on minun asiakkaani, jonka huomion haluan saada osakseni ja jonka haluan tekevän jotain. Minun kannattaa siksi kirjoittaa sellaista kieltä, jota vastaanottaja haluaa lukea. Asiallinen kielenkäyttö, selkeä ilmaisu ja tarkat toivomukset tai vaatimukset ovat todennäköisesti asialleni eduksi. Yrityksen kannalta on syytä suhtautua huonosti kirjoitettuunkin palautteeseen asiallisesti, mutta minun ei kannata luottaa sellaiseen suhtautumiseen.
Valituskirjelmässä ei ole kovin olennaista kirjoittaa tarkasti normien mukaisesti. Riittää, että vältetään karkeimmat virheet. Sen sijaan jos ”asiakkaani” on esimerkiksi työryhmä, jolle teen ehdotuksen sen kannanotoksi, on yleensä aiheellista viimeistellä itse ehdotus erittäin hyvin ja sen perustelut ja saatekirjelmäkin hyvin.
Ratkaisevaa ei ole, mitä normit sanovat, vaan se, mikä on lukijalle ymmärrettävää ja mitä hän pitää oikeana. Lukijan kanssa ei kannata ruveta riitelemään, vaikka olisi oikeassa. Jos kirjoitan sanomalehteen bronkiitista, on ihan minun syyni, ettei suurin osa lukijoista ymmärrä asiaa. Minun on turha vedota siihen, että ”bronkiitti” kuuluu viralliseen tautiluokitukseen ja esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa. Jos taas kirjoitan lääketieteen ammattilaisille, voi ”bronkiitti” olla parempi sana kuin suurelle yleisölle paljon tutumpi ”keuhkoputkentulehdus”. Kyse ei ole vain lyhyydestä, vaan siitä, että lääkärit ovat tottuneet omaan ammattikieleensä.
Mitä laajemmalle ja kirjavammalle lukijakunnalle kirjoitetaan, sitä enemmän kannattaa tavoitella hyväksyttävyyttä pikemminkin kuin oikeellisuutta. Tärkeää ei edes ole se, mitä useimmat pitävät oikeimpana kielenkäyttönä, vaan se, minkä mahdollisimman moni vielä hyväksyy. Toisaalta jos kirjoitetaan vain yhdelle ihmiselle tai pienelle, yhtenäiselle ryhmälle, kannattaa ottaa lähtökohdaksi vastaanottajien käsitykset oikeasta kielestä sikäli, kuin ne tunnetaan.
Lukijan käsitykset ovat ensisijainen oikeakielisyyden mitta, mutta mistä voi tietää lukijoiden käsitykset? Usein emme edes tiedä, ketkä ovat lukijoita. On myös hyvä varautua siihen, että teksti saattaa joutua muidenkin käsiin kuin niiden, joita varten se on kirjoitettu. Siksi epäselvissä tilanteissa kannattaa asettaa kielen yleiset normit tarkoitetun lukijakunnan käsitysten edelle.
Kirjoittajilla on yleensä taipumus olettaa lukijakunta todellista yhtenäisemmäksi. Usein lukijoiden joukko on hyvinkin rajattu, kuten työpaikan tiimi, jossa kaikki ovat saman alan asiantuntijoita. Silti heidän välillään on lukemattomia eroja. Joku on ehkä saanut koulutuksensa 25 vuotta sitten, toinen aivan äsken, ja koulutuksen sisältö ja painotukset ovat saattaneet olla hyvin erilaiset.
Oikeaa on sellainen kielenkäyttö, jonka lukijat ymmärtävät mahdollisimman hyvin. Tämä ei aina tarkoita sellaista kieltä, jota lukijat itse käyttäisivät. Jos lukijoista 90 % on lääkäreitä, on yleensä parempi kirjoittaa ”keuhkoputkentulehdus” eikä ”bronkiitti”. Lääkärit itse käyttäisivät todennäköisesti vierasperäistä sanaa, mutta lääkäritkin toki ymmärtävät pitemmän, suomalaisemman sanan. Kirjoittaja voi kyllä liittää perään huomautuksen ”(bronkiitti)” osoittaakseen lääkärilukijoilleen, että tuntee alan termit!
Seuraavassa on lista lukijoiden ominaisuuksista, joiden arviointi voi olla olennaista:
Tärkeää tässä on se, että lista voi auttaa kirjoittajaa hahmottamaan, että lukijat voivat olla monella tapaa erilaisia ja toisessa tilanteessa kuin kirjoittaja. Meillä kaikilla on taipumus ajatella lukijamme samanlaisiksi kuin itse olemme. Saatamme esimerkiksi ottaa tekstiin kielikuvan jalkapalloilun tai teatterin maailmasta, unohtaen, etteivät kaikki harrasta lainkaan jalkapalloa tai teatteria. Silloin kielikuva voi jäädä käsittämättömäksi tai antaa täysin väärän mielikuvan.
Lukija yleensä tuntee normit huonommin kuin kirjoittaja. Ne ihmiset, jotka kirjoittavat paljon, ovat yleensä paremmin perehtyneitä kielen sääntöihin kuin ne, jotka ovat enimmäkseen vain lukijan asemassa. Aivan erityisesti tämä huomio koskee tilanteita, joissa kirjoittaja itse on tavallista valveutuneempi kieliasioissa, kuten tämän oppaan lukijana varmaankin olet.
Niinpä lukija saattaa nähdä virheitä sielläkin, missä niitä ei ole, koska hän ei tunne kielenhuollon uusimpia kannanottoja. Siksi kirjoittajan kannattaa usein olla vanhoillisempi kuin kielenhuolto, kun on kyse siitä, hyväksytäänkö puhekielenomainen ilmaisu. Jos tekstissä on puhekielisyys, niin lukija luultavasti ymmärtää viestin sisällön, mutta saattaa paheksua kieliasua.
Toisaalta vanhahtavat tai muuten erikoiset ilmaisut usein ärsyttävät lukijoita. Moni esimerkiksi ihmettelee sanaa ”asemesta” (merkityksessä ’asemasta, sijasta’) ja kenties pitää sitä virheellisenäkin. Vaikka sana on periaatteessa aivan käypää kieltä, sitä on ehkä paras välttää. Sama koskee vaihtoehtoista sanaa ”asemasta”, koska jotkut haluaisivat korjata sen sanaksi ”asemesta”; Nykysuomen sanakirjan mukaan tällainen korjaus olisi oikein, vaikka nykyinen kielenhuolto hyväksyy molemmat vaihtoehdot. Ongelma ratkeaa käyttämällä sanaa ”sijasta”.
Lukijalla on usein Mielipiteitä, varmoja vakaumuksia kieliasioista. Jos lukijan mielestä ”vasta” on oikein ja ”vihta” väärin, niin tekstin kirjoittajan pitäisi ajatella, että niin on, sanoivat yleiset normit mitä tahansa. (Yleiskielessä toki molemmat sanat ovat sallittuja.) Tämä ei toisaalta ole niin olennaista kuin voisi luulla, koska käytännössä yleensä emme voi tuntea lukijoiden mielipiteitä kovin tarkoin. Mutta jos kirjoitetaan yhdelle tai muutamalle ihmisille, tilanne on toinen. Jos tiedetään, että lukijan mielestä ”vihta” on väärin ja hän on tästä vielä erikseen huomauttanut, ei tietenkään pidä ärsyttää käyttämällä vääräksi julistettua sanaa,
Lukija arvioi tekstiä aina myös yksityiskohtien mukaan. Useinkaan tämä ei ole tietoista, vaan lukijalle vain syntyy yleinen mielikuva, johon kieliasun yksityiskohdatkin vaikuttavat. Mikä tahansa lukijalle tärkeä kielen yksityiskohta voi nousta viestinnän esteeksi, vaikka se olisi tekstin kokonaisuudessa epäolennainen. Siksi kirjoittajan kannattaa pysyä lestissään. Jos hän käyttää termiä, kielikuvaa tai merkintää, jota hän ei hallitse, osa lukijoista todennäköisesti huomaa, että jotain on pielessä.
Turhien riskien välttämisestä seuraa myös vanhoillisuusperiaate. Jos kirjoittaja joutuu kysymään, onko jokin ilmaisutapa sallittu, niin paras vastaus on usein: ehkäpä, mutta älä käytä sitä, koska kaikki lukijasi eivät ole vielä kuulleet, että se on hyväksytty.
Monet lukijat ovat oikeakielisyyden kannalla ja paheksuvat jyrkästi todellisia tai kuvittelemiaan kielivirheitä. Kielenhuollon kannanotot ovat joskus varsin epäjohdonmukaisia, ja ne saattavat vuosien varrella muuttua. Lisäksi lukija on usein omaksunut käsityksensä vuosikymmeniä sitten opettajalta, joka taas oli oppinut kielen normeja omana opiskeluaikanaan. Kielen normien muuttumisesta voi kulua monia vuosikymmeniä, ennen kuin uusi normi on edes yleisesti tunnettu saati hyväksytty. On siis ymmärrettävää, että oikeakielisyydestä intoileva lukija näkee virheitä sielläkin, missä virhettä ei ole.
Varovainen kielenkäyttäjä yrittää noudattaa noin 50 vuotta vanhoja normeja, koska huomattava osa lukijoista on vielä niiden kannalla ja uskoo ne oikeiksi. Poikkeuksen muodostavat ne normit, joiden noudattaminen alkaa häiritä useampia ja pahemmin kuin niiden rikkominen.
Esimerkiksi ilmaisutyyppiä ”tuli tehtyä” pidettiin aiemmin hylättävänä, vaikka se on aina ollut yleinen monissa murteissa. Se on jo 1970-luvulla hyväksytty ilmaisun ”tuli tehdyksi” rinnalle vaihtoehdoksi. Sen sijaan ilmaisutyyppi ”alkaa tekemään” hyväksyttiin vasta vuonna 2014.
Aina ei ongelmien välttäminen tietenkään onnistu. Jos on tarve mainita eteläinen naapurimaamme, on käytettävä sanaa ”Viro” tai ”Eesti”, vaikka kumpaakin osa ihmisistä pitää vääränä tai ainakin huonompana kuin toista. Kumpi on oikein? Kysymys on ehkä huonosti asetettu. Aiheeseen liittyy jopa suuria intohimoja, ja esimerkiksi nimeä ”Viro” on väitetty milloin neuvostovastaiseksi, milloin neuvostohenkiseksi! Voi olla parempi kysyä, kumpi aiheuttaa pienempiä ongelmia. Jos esimerkiksi ollaan kirjoittamassa artikkelia johonkin lehteen, niin lehden aiemmista numeroista ehkä selviää, kumpaa nimeä siinä on tapana käyttää.
Vasta, jos ei ole selvää vastausta kysymykseen, kumpi on lukijoille sopivampi, voi noudattaa yleisiä normeja. Normin mukainen sana tai muoto on perusteltavissa silloin, kun kielenkäyttö nostattaa kritiikkiä. Esimerkkitapauksessa normiksi sopii silloin kielitoimiston kanta, joka asettaa etusijalle nimen ”Viro”. Sitä käytetään myös mm. EU:n hallinnon tekstien suomenkielisissä versioissa.
Seuraavia arviointiperusteita voi soveltaa, kun harkitaan oikeakielisyyden merkitystä kussakin tilanteessa. Niitä voi käyttää jopa yksittäistä kysymystä ratkaistaessa. Tässä kysytään, mitä vahinkoa tai vaaraa kielivirhe voi aiheuttaa. Riskit ovat tärkeysjärjestyksessä. Kolme ensimmäistä ovat yleensä tärkeimmät, ja ne ovat olennaisia kaikissa teksteissä.
Useimmat kielenoppaissa käsitellyt säännöt ovat sellaisia, että niiden rikkomisen aiheuttamat riskit ovat melkoisen pieniä tämän luokituksen mukaan. Yleensä kyse on enintään ärsyttävyydestä (kohta 4) ja lievästä lukemisen vaikeutumisesta (kohta 5). Niissäkin yksittäisillä virheillä on vain pieni merkitys, sillä ongelmia syntyy yleensä vasta, kun kieliasu on suuressa määrin sääntöjen vastainen.
Osa ihmisistä kertoo innokkaasti, mikä heitä ärsyttää tai jopa loukkaa muiden kielenkäytöstä. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa, missä määrin he edustavat laajempaa näkemystä ja miten tärkeää kielen ärsyttävyys ylipäänsä on ihmisille.
Toisaalta voidaan lähteä siitä, että äänekkäällä vähemmistölläkin on merkitystä eikä sitä kannata turhaan ärsyttää. Viestintä saattaa ajautua aivan sivuraiteille, jos tekstistä esitetyt huomautukset keskittyvät kieliasuun – tai viesteihin, joissa paheksutaan viestejä, joissa paheksutaan kieliasua jne.
Pro gradu -työssä Ärsyttävä kieli tarkasteltiin kymmentä laajaa Ilta-Sanomien verkkosivuilla vuosina 2001–2006 käytyä keskustelua. Sen tulosten yleistettävyys on heikko ja metodit ovat epätarkan kuvailevia ja luokittelevia, mutta siitä voidaan kuitenkin päätellä, että ainakin seuraavat kielenkäytön piirteet ärsyttävät joitakin ihmisiä (ja jotkin niistä epäilemättä monia ja paljon):
Yllä oleva luokitus on gradussa esitetty, ja esimerkitkin on poimittu siitä; selityksiä on lisätty. Teitittelyn muotovirhe on gradussa luokiteltu pragmatiikaksi, mutta se on muoto-opillinen asia. Tästä on jätetty pois luokka ”Prosodiaa ja fonetiikkaa”, koska se koskee vain puhuttua kieltä.
Tässä oletetaan, että kirjoittaja on jo havainnut jonkin kielivirheen tai epäilee ilmaisua virheelliseksi. Aiheena on, miten virheen aiheuttamia riskejä voidaan vähentää. Pääpaino on edellä esitetyn riskianalyysiluokituksen kolmella ensimmäisellä kohdalla: teksti ymmärretään väärin, tekstiä ei ymmärretä tai teksti loukkaa lukijaa.
Usein kannattaa yksinkertaisesti sanoa asia toisin, siis valita toisenlainen kielellinen ilmaisu. Tämä on monesti hyvä ratkaisu silloinkin, kun kirjoittaja vain epäilee, onko ensin mieleen tullut tai tekstissä jo oleva ilmaisu virheellinen. Ensinnäkin veisi aikaa tarkistaa, onko alkuperäinen ilmaisu virheellinen. Toiseksi vaikka se olisi kielen sääntöjen mukainen, se voi olla monien lukijoiden mielestä virheellinen.
Esimerkissä on korjattava teksti sulkeissa ja sitten ehdotus korjatuksi tekstiksi.
Etenkin jos ongelmana on ilmaisun mahdollinen moniselitteisyys, selitysten lisääminen on usein tarpeellista. Yleensä ei pitäisi jättää kielelliseen rakenteeseen moniselitteisyyttä, mutta sen sijaan sanojen ja lyhenteiden selittäminen on usein tarpeen. Vaativassa asiatekstissä on usein pakko käyttää sellaisia termejä, joista tiedetään, että lukijat voivat ymmärtää ne väärin. Silloin on syytä lisätä selitys, ja sopiva paikka voi olla esimerkiksi heti sen ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Seuraavassa esimerkissä on tekstiä tätä varten muokattu katkaisemalla virke.
Maksulliset sisällöt internetissä ja niihin liittyvä mikromaksaminen on ollut puheenaiheena jo useita vuosia, mutta yhdenmukaista järjestelmää ei ole ollut saatavilla.
Jo vuosia on puhuttu internetin maksullisista sisällöistä ja niihin liittyvästä mikromaksamisesta. Mikromaksamisella tarkoitetaan pienten, yleensä muutamien senttien suuruisten summien maksamista verkon kautta. Yhdenmukaista järjestelmää tätä varten ei ole ollut saatavilla.
Ilmaisun tarkistaminen sääntöjen mukaiseksi on tietysti myös yksi vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin usein annetaan ymmärtää. Tässä oppaassa on kuvailtu erilaisia virallisia ja vähemmän virallisia tietolähteitä, joista on apua, mutta näiden ohjeiden avullakin on tarkistaminen usein työlästä.
Kirjojen hakemistot ja verkossa olevien aineistojen hakutoiminnot voivat johtaa nopeastikin tiedon lähteille, mutta sopivien hakusanojen valitseminen saattaa olla työlästä. Esimerkiksi sanan ja lyhenteen merkityksen tai kirjoitusasun tarkistaminen on suhteellisen helppoa. Mutta mikä sopisi hakusanaksi, kun mietitään, onko ”voitanee” vai ”voitaneen” oikea kirjoitusasu? Kysehän ei ole voida-sanasta vaan yleisestä taivutusongelmasta. Asiaa auttaa, jos kirjoittaja tuntee kieliopin termit ja osaa valita hakusanoiksi ”passiivi” ja ”potentiaali”.
Kieliopin käsitteiden kertaamisestakin saattaa siis olla käytännön hyötyä. Tähän sopii esimerkiksi sivusto Suomen kielen rakenne – Pedagogisen kieliopin perusteita.
Erilaiset normit antavat kirjoittajalle turvaa. Ensinnäkin ne yleensä perustuvat kunnolliseen harkintaan ja eri vaihtoehtojen punnitsemiseen. Norminmukainen kirjoitusasu on siksi yleensä parempi kuin se, johon kirjoittaja nopeasti mietittyään päättyy. Toiseksi normi tavallaan turvaa selustan: jos ilmaisuasi arvostellaan kielellisesti virheelliseksi, voit vedota siihen, että olet noudattanut kielen normeja. Arvostelija ei ehkä silti hyväksy ilmaisua, mutta hän ei voi pitää sinua huolimattomana tai välinpitämättömänä.
Kuten edellä on kuvailtu, normit voivat olla ristiriidassa keskenään. Yleensä ne kuitenkin ovat samoilla linjoilla. Kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvataan sanastotason ongelmien ratkaisemista. Muihin kielenkäytön pulmiin löytyy tietoa etenkin Kielikello-lehdestä tai sen verkkoversiosta sekä kielenoppaista.
Lisäksi voidaan usein ottaa huomioon EU:n tekstinlaadinnan ohjeet vaikka ne onkin laadittu ensi sijassa EU:n hallinnon tekstintuotantoa varten ja vaikka ne saattavat yksityiskohdissa poiketa kansallisista tai kansainvälisistä normeista.
Sana ”tyyli” voi tarkoittaa täysin henkilökohtaista tapaa toimia, mutta myös yleisempää toimintatapaa. Voimme puhua esimerkiksi jonkun hiihtotyylistä, mutta myös hiihdon perinteisestä tyylistä vastakohtana luistelutyylille. Samoin kielen tyyleistä puhuttaessa voidaan tarkoittaa omintakeista, persoonallista ilmaisutapaa tai kielellisen ilmaisun yleistä lajia.
Mainittu ero on olennainen siksi, että tyylilajin huomioon ottaminen ei merkitse persoonallisen tyylin hävittämistä. Kaikkia tyylilajeja, myös asiatyyliä, voi käyttää omintakeisella tavalla. Eri asia on, että asiatyylin luonteeseen kuuluu hillitty ilmaisu, joten siinä henkilökohtaiset tyylit vaihtelevat vähemmän kuin esimerkiksi runoudessa.
Aiemmin tyylin peruslajeina pidettiin arkityyliä, asiatyyliä ja juhlatyyliä. Käytännössä juhlatyyli on käynyt harvinaiseksi, ja arki- ja asiatyyli ovat sekoittuneet toisiinsa ja toisaalta muuttuneet monivivahteisiksi. Lisäksi kaunokirjallisuudella on omat tyylilajinsa.
Käytännössä asiateksteillä voidaan sanoa olevan eräänlainen perustyylilaji, josta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä asiatyyli. Asiatekstien muut lajit voidaan kuvata sen pohjalta, suhteessa siihen. Asiatyyli kohtaa meidät kaikkialla – sanomalehdissä, tietokirjoissa, asiapitoisilla Internet-sivuilla jne. Sitä voi tyypillisimmillään luonnehtia seuraavanlaiseksi:
Asiatyyli on yleensä turvallisin tyylilajin valinta. Erityisesti tämä koskee tilannetta, jossa lukijakunta on laaja tai tuntematon. Mutta lukijakunnan ja asian mukaan voi käyttää asiatyylistä osittain poikkeavaa tyyliä: yksinkertaisen käyttökielen tyyliä, arkista tyyliä, tuttavallista tyyliä, virallista tyyliä, jopa juhlavaa tyyliä.
Esimerkiksi lehteen kirjoitettaessa on yleensä parasta noudattaa samantapaista tyyliä kuin kyseisessä lehdessä yleensäkin. Tyyli on suuressa määrin jäljittelyä. Toisaalta lievät poikkeamat siitä, millainen tyyli on tapana joissakin yhteyksissä, eivät yleensä häiritse. Tyyliä ei yleensä erikseen opetella, vaan se opitaan ohimennen, kun luetaan tyylin mukaisia tekstejä.
Tyylirikko on selvä poikkeama tekstin yleisestä tyylistä taikka sellaisesta tyylistä, jota jossakin yhteydessä yleisesti odotetaan. Tyypillinen esimerkki on arkinen sana, kuten ”pärjätä”, tavallisessa asiatyylissä. Toinen esimerkki on vanhanaikaisen kirjakielen ilmaisu ”on saapuva” tavallisessa tai arkisessa tyylissä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos sana arveluttaa, se luultavasti ei sovi tyyliin. Lähes aina löytyy asiatyylinen vaihtoehto. Kokematon kirjoittaja tekee usein sen virheen, että kirjoittaa tyyliltään ”epäilyttävän” sanan lainausmerkkeihin. Jos sana on tyyliin sopimaton ilman lainausmerkkejä, niin lainausmerkkien käyttö vain korostaa sen sopimattomuutta. Jos se taas ei ole sopimaton, lainausmerkit herättävät ihmetystä.
Tyylirikko voi olla harkittu tehokeino, mutta useimmiten se on tahaton virhe. Sen haitallisuus riippuu paljolti siitä, millaisen asian keskellä ja missä tyylilajissa ollaan. Tämänkin takia asiatyyli on yleensä turvallinen vaihtoehto, koska siinä lievät tyylirikot eivät häiritse kovin paljoa. Sen sijaan viralliseksi, vakavaksi ja jopa yleväksi tarkoitetussa tyylissä on osattava välttää arkisia sanoja ja sanakäänteitä.
Jos asiatekstissä yritetään sanoa asiat liian hienosti, ei tyylirikko sinänsä ole kovin vakava. Mutta varsin usein myös tehdään kielivirheitä, kun yritetään käyttää liian hienoa tyyliä.
Lauseenvastikkeet ovat varmaankin tyypillisin kompastuskivi. Erittäin usein lauseenvastike on muodoltaan virheellinen tai merkitykseltään väärä, monesti molempia. Lauseenvastikkeita käsitellään tarkemmin jäljempänä.
Arkisessa käyttökielessä, kuten uutisissa ja lyhyissä tiedotteissa, lauseenvastikkeita ei ole syytä käyttää juuri koskaan. Mitä pitemmäksi lauseenvastike muodostuisi, sitä suurempi syy on vaihtaa se sivulauseeksi. Usein se pitää korvata päälauseella, kuten edellä olevassa esimerkissä, jossa alkuperäinen lause on suorastaan virheellinen. Ilmaisu ”Pekan tullessa kolmanneksi” tarkoittaisi ’kun Pekka tuli kolmanneksi’, ja siitähän ei ole kyse, koska Pekan voitto ei ole samanaikainen kuin Matin tulo kolmantena maaliin.
Alkuperäisessä lauseessa sana ”rajoittamalla” on kieliopin mukaan predikaatin ”eivät joisi” määrite, joka kertoo tekemisen tavan. Tämän mukainen tulkinta on tässä tapauksessa järjetön. Mutta tällainen virhe voi johtaa tilanteeseen, jossa kieliopin mukainen tulkinta ei ole ilmeisen mieletön, mutta ei myöskään se, mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi lause ”Aukioloaikoja rajoittamalla ravintolat päätyisivät vaikeuksiin” tarkoittaisi itse asiassa ’Jos ravintolat rajoittaisivat aukioloaikoja, ne päätyisivät vaikeuksiin’. Kun käytetään sivulauseita, ajatus saadaan varmemmin oikeaksi ja myös helpommin ymmärrettäväksi. Edellä on myös toinen korjausvaihtoehto, joka sopisi esimerkiksi otsikoksi.
Kielikuvat ontuvat usein kuin osuuskaupan hevonen, ja lisäksi niitä usein kirjoitetaan väärin. Kielikuvista sanotaan sinänsä aiheellisesti, että ne tekevät kielen havainnolliseksi ja eläväksi. Mutta kielikuva voi kangistua pelkäksi sanonnaksi, jolloin se on melko harmiton, mutta myös tehoton tyylikeinona. Esimerkiksi sana ”pattitilanne” on alkujaan ollut kielikuva, koska se viitannut šakkipelin tilanteeseen, pattiin, joka on sääntöjen mukaan tasapeli. Sana on kuitenkin ruvennut tarkoittamaan ratkaisematonta, jumittunutta tilannetta, siis aivan eri asiaa. Sellaista sattuu, mutta olennaista on, että sana ei voi enää toimia kielikuvana kenellekään.
Taivutusmuodoilla yritetään joskus tavoitella korkealentoista tyyliä. Esimerkiksi niin sanottuja refleksiivisen taivutuksen muotoja, kuten ”loihe” (varsinaisesti ’loi itsensä’) ja ”heittihe” ’heittäytyi’, ei käytetä yleiskielessä, joten saatetaan ajatella, että niillä tehdään tekstistä erityisen hienoa. Yleensä kuitenkin sekä muoto että merkitys on pielessä, ja vaikka ne olisivat oikein, lukijat eivät niitä ymmärrä. Tällaiset muodot kuuluvat vain murteella kirjoitettuihin teksteihin.
Murteellisuudet voivat sopia kaunokirjallisuuteen esityksen ja henkilöhahmojen elävöittämiseksi ja paikallisvärin tuomiseen. Asiatyyliin ne eivät yleensä kuulu. Harva käyttääkään murreilmauksia tahallaan, mutta niitä voi lipsahtaa tekstiin siksi, että niitä ei huomata murteellisuuksiksi. Esimerkiksi sana ”tavan” merkityksessä ’tavallinen’ on hyvin yleinen monissa kielimuodoissa. Se kuitenkin hämmentää usein niitä, joiden omaan murteeseen se ei kuulu; he jäävät ihmettelemään, mitä esimerkiksi ”tavan ihminen” oikein tarkoittaa.
Asiatyylin perussäännöksi sopii: Kun alkaa epäilyttää, on parempi kirjoittaa siten kuin sanoisi. Tämä ei tarkoita arkisen puhekielen kirjoittamista, vaan sitä, että asian esittämisen tapa on samanlainen kuin puheessa. Sanat ja muodot kannattaa yleensä kirjoittaa kirjakielen mukaisiksi, mutta virkkeiden rakenteen pitäisi olla suhteellisen lähellä sujuvaa puhekieltä. Ei kai kukaan aloittaisi palaverissa puheenvuoroaan näin: ”Epäonnistuttuamme pyrkimyksissä saavuttaa suurempi markkinaosuus teen ehdotuksen – –”. Oireellista on, että äidinkielenään suomea puhuvakin voi alkaa epäillä objektivirhettä: pitäisikö kirjoittaa ”suuremman markkinaosuuden”? Pikemminkin sanoisimme: ”No ku me ei oo onnistuttu saavuttaan isompaa markkinaosuutta, niin mä ehdotan – –”. Kirjakielisessä asussa se kelpaa kieleltään melkein minne vain: ”Koska emme ole onnistuneet saavuttamaan suurempaa markkinaosuutta, ehdotan – –”.
Tämä pieni virke aiheutti eräällä keskustelufoorumilla syytöksen pilkkuvirheestä:
Sääntöjen mukaan pilkku on oikein. Yleisten sääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuuluu pilkku, koska se aloittaa sivulauseen (seuraa ilmaisu, jossa on predikaatti, tässä ”on tullut”). Mutta sääntö on epämääräisesti muotoiltu. Siihen sisältyy ohje, jonka mukaan pilkun voi jättää pois, jos kuin-sana viittaa edeltävään sanaan. Tässä sen voi ajatella viittaavan enemmän-sanaan.
Yleinen kielitaju ei hyväksy kiinteän ilmaisun ”enemmän kuin” rikkomista pilkulla. Eihän pilkun kohdalla tällöin olisi edes mahdollista tauon paikkaa.
Vaikeuksien välttämisen periaate on: Kun kumpi tahansa kahdesta vaihtoehdosta ärsyttää osaa ihmisistä, valitaan jokin kolmas tapa, usein lauserakenteen muuttaminen.
Esimerkkitapauksessa ei vaikeuden välttäminen ehkä ole tarpeen. Voisimme hyvin käyttää alkuperäistä ilmaisua ilman pilkkua. Mutta periaate on tärkeä. Jos joutuu kysymään, miten jokin sana tai ilmaisu pitää kirjoittaa, kannattaa ensin harkita, miten sen voi kiertää. Vaikka löytäisit oikean ilmaisun, se usein on monien lukijoiden mielestä väärä.
Jos kirjoittaja joutuu kysymään, miten ilmaisu kirjoitetaan, niin lukija joutuu kysymään, mitä se tarkoittaa. Tämä väite on tietysti kärjistetty. Mutta ne kieliasiat, joita kirjoittaja pysähtyy selvittelemään, eivät yleensä ole selviä lukijoillekaan. Siksi kirjoittajan kannattaa pikemminkin yrittää väistää ongelma kuin etsiä siihen oikea ratkaisu.
Ei ole tärkeää olla oikeassa kieliasioissa. Tärkeää on kirjoittaa niin, että se ei ole lukijoiden mielestä väärin, ainakaan kovin väärin, ja että viesti menee perille.
Ongelmien välttely on viisasta, ei pelkurimaista. Monet kielenkäytön ongelmista ovat tekemällä tehtyjä, ja niitä on hyväkin väistellä. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasu on usein horjuva, ja käyttämällä oikeaa muotoa (esimerkiksi ”hierarkkinen”) saa usein osan lukijoista ihmettelemään, koska he ovat tottuneet virheelliseen muotoon (esimerkiksi ”hierarkinen”). Tällaisen tilanteen voi usein väistää käyttämällä omaperäistä sanaa (esimerkiksi ”monitasoinen”), jonka kirjoitusasu on yleensä ongelmaton.
Jos kirjoittaja kysyy mielessään ”Saako sanoa – –?”, on yleensä parempi sanoa asia toisin, olipa virallisen kielenhuollon kanta mikä tahansa. Kun kysytään, onko jokin ilmaus hyväksyttävä, on taustalla yleensä se, että sitä joissakin piireissä pidetään hylättävänä. Ei tarvitse miettiä eikä selvitellä, onko ”alkaa tekemään” jo hyväksytty. ”Alkaa tehdä” ei häiritse ketään.
Vastaavasti kysymykseen ”Miten lyhennetään – –?” paras vastaus on yleensä se, ettei pidä lyhentää lainkaan. Näin vältetään paitsi kysymys lyhenteen kirjoitusasusta myös se, että lyhenteet ovat erittäin usein monitulkintaisia tai käsittämättömiä osalle lukijoista.
Vaikeuksien välttelyä ei kuitenkaan pidä viedä äärimmäisyyksiin. Jos kysymme, pitääkö kirjoittaa ”alkuaan” vai ”alkujaan”, päädymme ehkä siihen, että molemmat ovat hyväksyttäviä ja tarkoittavat samaa, mutta ”alkujaan” on selvästi tavallisempi yleiskielessä, ”alkuaan” taas on yleisempi kielenhuollon teksteissä. Voisi tuntua siltä, että kolmas vaihtoehto, ”alun perin”, kiertää ongelman. Se on kuitenkin toisella tavalla ongelmallinen, koska suositusten vastainen yhteen kirjoittaminen, ”alunperin”, on varsin tavallista ja siten monen lukijan mielestä oikein. Liiaksi ei siis pidä uppoutua vaikeuksien välttelyyn. Pikkuasioissa voi hyvin toimia niin, että käytetään kielenhuollon suosittamaa asua, ellei se tunnu selvästi yleisen käytännön vastaiselta. Keskenään yhtä hyväksyttävistä asuista voi valita sen, joka ensin tuli mieleen.
Miten sana ”yhdessätoista” kirjoitetaan numeroita käyttäen? Oikea vastaus on ”11:ssä”. Tämä on hiukan hankalaa, koska sekä kirjoittajan että lukijan pitää oikeastaan tehdä muoto-opillinen eli morfologinen analyysi: sana jaetaan osiin ”yhde|ssä|toista” ja tästä sitten poimitaan pääte ”ssä”.
Entä ”yhdennessätoista”? Vastaus on ”11:nnessä” ja siis vielä hankalampi. Sanan ”yhdennessätoistakaan” kirjoittaminen numeroin onkin sitten jo asia, jossa sääntöjen soveltaminen on hankalaa. Muodollisesti oikein on ”11:nnessäkaan”. Mutta tämä on jo aika mieletöntä. Jos lukija ei ihmettele sitä, hän ei ole hereillä. Hereillä oleva lukija taas joutuu keskeyttämään lukemisensa kieliopillista askartelua varten, jotta täysin ymmärtäisi, mistä on kyse.
Järjestyslukujen taivutus on itsessään hankalaa. Numeroin kirjoitettuina ne ovat useimmille ylivoimaisia taivuttaa. Vastaavista syistä kannattaa välttää lyhenteiden ja outojen sanojen taivutusta. Usein voidaan kirjoittaa ilmaisu sanoin eikä lyhennettä tai numeroita käyttäen. Yleensä on myös mahdollista muotoilla virke toisella tavalla niin, että ilmaisu saadaan perusmuotoon.
Aina ei ongelman kiertäminen tietenkään ole mahdollista. Silloin herää kysymys, mitä normia sovelletaan. Jos kirjoittajan on pakko valita esimerkiksi kahdesta sanasta toinen, vaikka kumpikin on jonkun mielestä väärä, on harkittava, mitä lukijoiden enemmistö ajattelee. Myös kannanottojen voimakkuus voi olla merkitsevä.
Vaikka kielikysymyksestä olisi olemassa jokin selvä sääntö, voi olla, että vallitseva käytäntö ei ole säännön mukainen. Etenkin, kun kirjoittaja etsii apua kielikysymykseen, joka ei koske hänen erikoisalaansa, on syytä suhtautua kriittisesti hakuteoksiinkin. Useinkin jonkin alan termistön on tehnyt sanastotyöryhmä, jolla on omat ideansa, ehkä puhdaskielisyystavoitteensakin. Internetin hakuvälineillä löytyy usein suuntaa antavaa tietoa siitä, onko jokin sana todella käytössä vai onko se vain sanastoissa.
Normaalia on se, mitä tekstin kohderyhmä pitää normaalina. Vaikka ilmaisut olisivatkin lukijoille ymmärrettäviä, niistä osa voidaan kokea oudoiksi ja asiaankuulumattomiksi. Esimerkiksi arkisen yleispuhekielen sanat (kuten ”meinata”) ovat useimmille hyvin tuttuja, mutta sopivatko ne kirjoitettuun tekstiin?
Epäselvissä tilanteissa viralliset säännöt kuitenkin tuovat turvaa. Jos kieliongelmaan ei ole selvää ratkaisua, niin normia noudattava voi ainakin perustella valintansa järkevän näköisesti. Termistöasioissa voi suoraan viitata sanastoon, jota on käytetty. Ainakin se voi vakuuttaa lukijan siitä, että tekstin outoudet eivät johdu hutiloinnista.
Oikoluvulla tarkoitetaan nykyisin kielentarkistusta eli tekstin kieliasun tarkistamista. Kirjapainoalalla sillä on kuitenkin yleensä toinen, vanhempi merkitys: painovedoksen tarkistaminen siinä olevien ladontavirheiden korjaamiseksi,
Kielenhuoltajat suosittelevat sanan ”oikoluku” tilalle sanaa ”oikaisuluku” tai sanaa ”korjausluku”. Vaikka ”oikoluku” onkin oikeastaan epälooginen nimitys, se on käytännössä kätevä sekä yleisesti ymmärretty ja käytetty. Julkaisualalla ”oikoluku” siis tarkoittaa oikovedoksen tarkistamista, jossa tutkitaan, onko käsikirjoitus ladottu oikein, eikä tarkoitus ole puuttua kieliasuun. Nykyisin sellaisessa oikoluvussa tarkistetaan, ettei tekstistä ole pudonnut mitään pois ja ettei muutakaan erikoista ole tapahtunut, esimerkiksi että käytetyt erikoismerkit ja tehokeinot näkyvät oikein. Lisäksi pitäisi tarkistaa tekstin rivitys, lähinnä huomata väärät tavutukset.
Oikoluvun luonne vaihtelee suuresti. Se saattaa olla pelkkää oikeakielisyyden tarkistamista eli sen tarkistamista, että sanojen asu, lauserakenteet, välimerkkien käyttö yms. noudattavat kielen sääntöjä. Tässä merkityksessä oikoluku-sanaa käytetään tässä kirjassa.
Usein oikolukuun kuitenkin liittyy myös tyylikysymyksiin ja ymmärrettävyyteen, esityksen rakenteeseen, asioiden toistamiseen ja moniin muihin seikkoihin puuttumista. Saatetaanpa oikoluvuksi kutsua sellaistakin tarkistamista, joka koskee myös asiasisältöä, ehkä jopa ensisijaisesti sitä.
Oikoluku-sanan merkityksen kirjavuuteen on syynsä. Usein on käytännöllistä tehdä monia erityyppisiä tarkastuksia samalla kertaa. On myös vaikea rajata, mikä on oikeakielisyyttä, mikä tyyliä, mikä taas ymmärrettävyyttä.
Oikoluvun tarve syntyy ennen muuta siitä, että ihmiset tekevät virheitä myös kirjoittaessaan ja muokatessaan tekstiä. Kieliasun virheitä syntyy vahingossa näppäilyvirheinä ja huolimattomuusvirheinä, mutta myös siksi, että kirjoittaja ei tunne jotain kielen normia tai soveltaa sitä väärin.
Huolelliselle kirjoittajalle voi syntyä harhakäsitys oman tekstin virheettömyydestä siksi, että hän huomaa omia virheitään ja korjaa niitä jo kirjoittamisen aikana. Kuitenkin moni virhe jää huomaamatta. Lukiessaan ihminen tiedostamattaan korjaa tekstin virheitä, tai oikeammin sanottuna hän hahmottaa hiukan väärin kirjoitetun sanan oikein edes tajuamatta, että siinä on virhe. Joku muu lukija saattaa hyvin huomata virheen, ehkä ärsyyntyäkin sitä, äärimmillään jopa ymmärtää asian väärin.
Oikoluvun tarpeesta voi usein vakuuttua helposti tarkistamalla omaa tekstiään oikolukuohjelmalla.
Oikolukua voi tehdä kirjoittaja itse, joku muu tai tietokoneohjelma. Nämä tavat voivat täydentää toisiaan.
Yleensä kannattaa aloittaa oikolukuohjelman käytöllä. Ohjelmat ovat paljon tarkempia huomaamaan sanojen kirjoitusvirheitä kuin ihmiset, ja ne myös toimivat tehokkaammin. Erityisesti jos käytetään palkattua kielentarkastajaa, on tärkeää antaa hänelle teksti, joka on jo tarkistettu oikolukuohjelmalla.
Usein kirjoittajalla ei ole mahdollisuutta saada ketään muuta tarkistamaan tekstiä. Tällöin on yleensä eduksi, jos hän voi pitää ainakin muutaman päivän tauon ennen viimeistä tarkistusta, joka sisältää oikoluvun – sen jälkeen, kun viimeiset asiatarkistukset on tehty ja oikolukuohjelmaa on käytetty.
Oikolukuohjelma voi olla itsenäinen ohjelma tai toisen ohjelman (kuten tekstinkäsittely- tai sähköpostiohjelman) osa. Se voi olla myös verkon kautta käytettävä niin, että sitä voi käyttäjän kannalta kutsua pikemmin palveluksi kuin ohjelmaksi.
Oikolukuohjelmia on monia erilaisia, ja niiden tekemät tarkistukset vaihtelevat suuresti. Oikeinkirjoituksen tarkistamisen lisäksi ohjelmat saattavat tarkistaa välimerkkien käyttöä, merkintätapoja ja jopa lauserakenteiden oikeellisuutta jossain määrin. Vaihtelun takia voi olla eduksi tarkistaa teksti useallakin ohjelmalla.
Tärkeitä oikoluvun apuvälineitä ovat:
Edellä mainitut oikolukuohjelmat ovat varsin kehittyneitä, ja useimmissa kirjoittamistilanteissa ainakin jokin niistä on käytettävissä. Harvoin on hyvää syytä olla käyttämättä jotakin niistä.
Lisäksi on sekä osittain vielä kehittyneempiä, osittain melko alkeellisia oikolukuohjelmia. Esimerkiksi Google Docsin tekemä kielentarkistus on niin heikkoa, että sitä ei yleensä kannata käyttää. Se hälyttää monista aivan normaaleista sanoista, ja toisaalta se ei huomaa läheskään kaikkia kirjoitusvirheitä. Se ehdottaa myös aivan oikein kirjoitettujen yhdyssanojen hajottamista, jopa sanan kaksoisaaltoviiva hajottamista sanoiksi kaksois aaltoviiva.
Myös ChatGPT-tekoälyohjelmaa voi käyttää kielentarkistukseen. Sille voi esittää esimerkiksi seuraavanlaisen pyynnön: ”Korjaa seuraava suomenkielinen teksti niin, että merkitset muutokset lihavoinnilla ja kerrot tekstin jälkeen korjausten perustelut:” Sen jälkeen annetaan tarkastettava teksti, jonka pitää olla melko lyhyt, muutamia kappaleita. ChatGPT ei suinkaan havaitse kaikkia virheitä, ja se voi tehdä myös vääriä korjauksia. Se ei aina seuraa sille annettuja ohjeita, mutta sille voi huomautella sen virheistä, jolloin se yleensä tekee uuden ehdotuksen. Sitä voi myös pyytää yksinkertaistamaan ja yleistajuistamaan tekstiä.
Joissakin sähköpostiohjelmissa on oikolukutoiminto. Jos käyttämässäsi ohjelmassa ei ole ja jos kieliasu on tärkeä, voit kirjoittaa tekstin ohjelmalla, jossa on mahdollisimman hyvä oikoluku, ja sitten leikata ja liimata sen toiseen ohjelmaan.
Tässä luvussa käsitellään aluksi välilyöntien käyttöä, sitten pilkkusääntöjä ja muita välimerkkisääntöjä. Sen jälkeen tarkastellaan hiukan laajempia kysymyksiä, joissa kuitenkin yksittäisillä merkeillä on merkittävä osuus: lainausten, luetelmien ja lukujen kirjoittaminen sekä epäsuotavien rivinvaihtojen estäminen. Lopuksi kuvataan erikoismerkkien kirjoittamista ja käyttöä.
Välimerkit ovat oikeakielisyyden keskeinen osa-alue, yleensä liiankin keskeinen. Usein ajatellaan, että tekstin viimeistely on ”pilkkujen panemista paikoilleen”, vaikka sen pitäisi olla enimmäkseen aivan muuta. Mutta koska hyvin monet kirjoittajat kokevat välimerkkien käytön ongelmaksi, sitä käsitellään tässä oppaassa varsin yksityiskohtaisesti.
Välimerkkien käytön oikeellisuus on oireellista: niiden huoliteltu käyttö tulkitaan osoitukseksi siitä, että teksti on muutoinkin huoliteltua. Huolellisuus taas voidaan muun ohessa nähdä merkiksi siitä, että kirjoittaja pitää sekä tekstiään että lukijoitaan arvossa.
Huolellisuuteen pyrittäessä kiinnitetään huomiota jopa siihen, onko pilkku kursivoitu vai ei. Vaikka niin ei yleensä tehdäkään, on esimerkiksi sulkeiden tai kysymysmerkin kursivointi joskus olennaista. Ks. kohtaa Tehosteet ja välimerkit.
Jotkin välimerkkisäännöt ovat melko mielivaltaisia. Sääntöjen perustana on kyllä jonkinlainen johdonmukaisuus, mutta siitä poiketaan ulkoasusyistä. Esimerkiksi lainausten yhteydessä on poikkeussääntöjä, joiden mukaan välimerkkejä jätetään pois eräissä tapauksissa, ja taustalla on useinkin halu välttää monien peräkkäisten välimerkkien esiintymistä.
Välimerkkien käytössä tärkeintä on, että ne auttavat lukijaa hahmottamaan tekstin rakennetta:
Välimerkeillä on harvoin itsenäistä merkitystä. Teksti on pääosassa, ja välimerkit auttavat tekstin lukemista ja ymmärtämistä. Suomen kielessä esimerkiksi kysymys eroaa lauserakenteeltaan toteamuksesta, joten kysymysmerkki on mukana vain tekemässä selväksi jo ensi vilkaisulla, että virke on kysymys.
Usein esitetään esimerkkejä siitä, miten välimerkki voi muuttaa virkkeen merkityksen. Tavallisin lienee tarina armonanomukseen saadusta vastauksesta ”Armoa ei Siperiaan”, joka voidaan lukea ”Armoa, ei Siperiaan” tai ”Armoa ei, Siperiaan”.
Pilkulla voi olla hyvinkin vahva vaikutus todellisessakin kielenkäytössä. Esimerkiksi se, onko sanan määritteiden välissä pilkku, voi ratkaisevasti vaikuttaa merkitykseen. Eri asia on, että tällaiset hienoudet jäävät monilta lukijoilta huomaamatta.
Mutta jos virkkeen merkitys on pilkkujen varassa, se on heikoissa kantimissa. Silloin on parempi muotoilla teksti uudestaan. Seuraavassa esimerkissä on ensin kaksi tekstiä, joissa pilkutus muuttaa merkityksen. Sitten on asiat esitetty toisella, selvemmällä tavalla. Tällöin huolimattomastikin lukeva saa oikean käsityksen siitä, mitä tapahtui.
Virkkeen lopettavan välimerkin valinnalla voidaan joissakin tilanteissa tehdä ero toteamuksen, huudahduksen, kysymyksen ym. välillä. Kielikello 2/2006 esittää tästä kohdassa Virkkeen päättövälimerkit esimerkkikokoelman, joka on omalla tavallaan havainnollistava, mutta voi antaa väärän kuvan siitä, miten järkevää välimerkeillä pelaaminen on:
Esimerkeistä kaksi ensimmäistä tarkoittavat samaa asiaa eri sävyissä. Kysymyksen muodostaminen lisäämällä pelkkä kysymysmerkki loppuun on sen sijaan kyseenalaista ja suomen kieleen huonosti istuvaa. Ironian tavoittelu lainausmerkeillä on usein aika epäonnistunutta. Ellipsi (pistekolmikko) taas osoittaa, että esitys jää kesken, mutta lukijan pääteltäväksi tai arvattavaksi jää, miksi.
Suurin osa välimerkkien käytön ongelmista johtuu siitä, että virkkeet ovat liian pitkiä. Siksi tärkein välimerkki on piste. Pitkä virke kannattaa jakaa kahtia, koska se yleensä sisältää kaksi eri asiaa. Tuloksena on lyhyempiä virkkeitä, joihin on helpompi panna pilkut paikoilleen. Sitä paitsi lyhyissä virkkeissä eivät pilkkuvirheetkään paljoa haittaa.
Usein virkettä voi lyhentää muutenkin kuin jakamalla. Kenties sivulause voidaan korvata lyhyemmällä ilmaisulla tai jopa jättää pois. Seuraavassa esimerkissä on ensin pitkä virke, sitten sama asia sanottuna suoremmin, jolloin pilkkuongelmia on vähemmän. Kyse ei ole vain pituudesta, vaan enemmänkin rakenteen mutkikkuudesta. Mutkikkuuden aiheuttaa usein se, että virke aloitetaan käsitteellisellä substantiivilla, kuten ”syy”.
Ennen välimerkkejä tässä tarkastellaan lyhyesti välilyöntien käyttöä. Syynä on etenkin se, että välimerkkien käytön säännöt ottavat myös kantaa siihen, tuleeko välimerkin eteen tai jälkeen välilyönti.
Sana välilyönti tai lyhyesti väli (englanniksi space) tarkoittaa suppeassa merkityksessä erityistä merkkiä, joka saa aikaan tyhjän välin. Tätä ns. tavallista välilyöntiä käytetään etenkin sanojen välissä. Kirjoituskoneella tai tietokoneella kirjoitettaessa välilyönti saadaan aikaan leveällä näppäimellä, joka on kirjainnäppäinten alla.
Kielen säännöissä käytetään usein ilmaisua tyhjä väli eikä välilyönti. Osittain tämä johtuu siitä, että halutaan kiinnittää huomiota itse asiaan, kuten sanojen erottamiseen tyhjillä väleillä, eikä merkkiin tai näppäimeen, joilla välit saadaan aikaan. Lisäksi välilyönti usein mielletään ”venymättömäksi” tyhjäksi väliksi, kun taas tyhjät välit voivat olla erilevyisiä esimerkiksi palstan tasaamiseksi. Tässä oppaassa kyseisiä ilmaisuja kuitenkin käytetään samaa tarkoittavina.
Peräkkäisiä välilyöntejä käytetään joskus tekstin muotoilemiseksi. Tämä on kuitenkin epävarmaa ja vaikeasti hallittavaa. Peräkkäisiä välilyöntejä syntyy usein vahingossa. Verkkosivuilla (HTML:ssä) peräkkäiset välilyönnit vastaavat yhtä välilyöntiä. Sen sijaan tekstinkäsittelyssä ja ladonnassa ne usein vaikuttavat ulkoasuun, yleensä kielteisesti: sanojen välit ovat epätasaisia. Esimerkiksi MS Word -ohjelman oikolukutoiminto havaitsee peräkkäiset välilyönnit, jolloin ne on helppo korjata.
Sanaa välilyöntimerkki käytetään myös laajemmassa merkityksessä. Silloin se tarkoittaa tavallisen välilyönnin lisäksi myös erilaisia muita merkkejä, joilla tuotetaan tyhjää tilaa. Joitakin niistä käsitellään tarkemmin seuraavassa. Hiukan laajempi kuvaus aiheesta on sivulla Unicode spaces.
Tekstin ladonnassa voidaan yleensä jakaa teksti eri riveille tavallisen välilyönnin kohdalta. Toisin sanoen välilyönti voi korvautua rivinvaihdolla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä koske kaikkia muita välilyöntimerkkejä kuin tavallista välilyöntiä.
Sitova välilyönti (lyhyemmin sitova väli) eli yhdistävä välilyönti on erityinen merkki, joka tarkoittaa sellaista tyhjää väliä, jonka kohdalta tekstin jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Se siis toimii kuten tavallinen välilyönti, mutta yhdistää eli sitoo toisiinsa ne sanat tai muut ilmaisut, joiden välissä se on, niin etteivät nämä ilmaisut joudu eri riveille.
Esimerkiksi ilmaisussa ”10 €” on syytä käyttää sitovaa välilyöntiä. Olisi ikävännäköistä ja jopa standardin vastaista, jos €-merkki joutuisi uuden rivin alkuun. Sama koskee numeroin kirjoitettuja isoja lukuja, kuten 1 000 000. Kohdassa Sanojen ”sitominen yhteen” kuvataan eräitä muitakin tilanteita, joissa sitovaa välilyöntiä voi olla aiheellista käyttää.
Ellei ole vaaraa eri riveille jakautumisesta, voidaan sitovan välilyönnin sijasta käyttää tavallista välilyöntiä.
Sitovan välilyönnin englanninkielinen nimi on no-break space. Suomen kielessä käytetään joskus myös nimityksiä katkeamaton välilyönti ja kova välilyönti. Esiintyy myös nimityksiä, joissa välilyönti-sanan tilalla on väli-sana.
Esimerkiksi Microsoft Word -ohjelmassa sitova välilyönti saadaan aikaan näppäilyllä CtrlShift eli siten, että välilyöntinäppäintä näpäytettäessä pidetään sekä Ctrl-näppäintä että Vaihto- eli Shift-näppäintä (tasonvaihtonäppäintä) alas painettuna.
Nykyisen standardin mukaisessa suomalaisessa monikielisessä näppäinasettelussa sitova välilyönti saadaan aikaan näppäilyllä Alt Gr eli siten, että välilyöntinäppäintä näpäytettäessä pidetään Alt Gr -näppäintä (välilyöntinäppäimen oikealla puolella) alas painettuna.
HTML:ssä voidaan
käyttää merkintää
välilyönnin tilalla,
esimerkiksi 10 €
.
Sitova välilyönti on joissakin ohjelmissa, kuten Wordissa, myös ”venymätön”. Venymättömyys tarkoittaa, että jos ohjelma latoo tekstin tasalevyiseen palstaan, se pitää sitovat välilyönnit kiinteänlevyisinä, vaikka tarvittaessa venyttää tavallisia välilyöntejä. Tämä voi olla eduksi, koska usein sitovaa välilyöntiä käytetään kiinteästi yhteen kuuluvien ilmaisujen välissä; on parempi, että esimerkiksi ilmauksen 10 € osien väliin ei tule ylimääräistä tyhjää.
Sitovan välilyönnin käsittely venymättömänä oli aiemmin tavallista myös www-selaimissa, mutta niissä se on harvinaistunut.
Luotettavampi tapa estää sananvälin venyminen on käyttää jäljempänä kuvattavia määrälevyisiä välilyöntejä.
Tässä oppaassa esitetään eräitä ohjeita siitä, milloin välimerkin tai erikoismerkin eteen tai jälkeen jätetään tyhjä väli ja milloin tyhjän välin tulee olla sitova. Sitovan välilyönnin sijasta voidaan kuitenkin käyttää tavallista välilyöntiä, jos jollakin muulla keinolla estetään rivinvaihto välin kohdalta. Keinona voi olla erityisten ladontaa ohjaavien koodien käyttö ja jopa tekstin ulkoasun korjaaminen ”käsin” siirtämällä rivinvaihto eri paikkaan.
Yleisesti pätee lisäksi, että jos merkin kummallakin puolella on käytettävä tyhjää väliä, niistä ensimmäisen tulisi olla sitova. Esimerkiksi yhteenlaskun merkkinä käytetyn plussan kummallekin puolelle kuuluu välilyönti, ja esimerkiksi ilmaisussa A + B tulisi siis ainakin ensimmäisen välilyönnin olla sitova. Näin vältetään plusmerkin joutuminen rivin alkuun. Toinenkin välilyönti voi olla sitova, jos se typografisista syistä nähdään hyväksi.
Ellei mainintaa tyhjän välin käytöstä ole, ei tyhjää väliä käytetä tässä käsiteltyjen merkkien ympärillä.
Lisäksi voidaan sitovaa tyhjää väliä käyttää kohdissa, joissa eri riveille jakaminen voisi aiheuttaa oudon tai luettavuutta heikentävän vaikutuksen. Tällaisia tilanteita ovat muun muassa lyhyet, kiinteästi yhteen kuuluvat ilmaisut, kuten ”ISO 9” tai ”sivu 5”, sekä se, että kappaleen lopussa on hyvin lyhyt sana tms., jonka ei haluta jäävän yksinään rivin alkuun ns. orposanaksi. Lisäksi voidaan sitovaa tyhjää väliä käyttää pisteen jäljessä silloin, kun piste ei lopeta virkettä, esimerkiksi ilmaisussa ”ym. asiat”.
Lisätietoja sitovan tyhjän välin (etenkin sitovan välilyönnin) käytöstä on kohdassa Sanojen ”sitominen yhteen”.
Määrälevyiset välilyönnit ovat merkkejä, jotka vastaavat välilyöntiä tai (kapean sitovan välin tapauksessa) sitovaa välilyöntiä, mutta joilla on suhteellisen tarkkaan määritelty kiinteä leveys. Seuraava taulukko esittää niistä tavallisimmat ja lisäksi niihin rinnastuvan leveydettömän (nollanlevyisen) välin.
koodi | suomeksi | englanniksi | leveys | kuva |
---|---|---|---|---|
U+200B | leveydetön väli | zero-width space | 0 | |
U+200A | hieno väli | hair space | noin 1/10…1/16 em | |
U+2009 | ohut väli | thin space | 1/5 em tai 1/6 em | |
U+202F | kapea sitova väli | narrow no-break space | 1/5 em | |
U+205F | keskileveä matem. väli | medium mathematical space | 4/18 em | |
U+2005 | neljännesväli | four-per-em space | 1/4 em | |
U+2007 | numeroväli | figure space | numeron leveys | |
U+2002 | en-väli (puolikas) | en space | 1/2 em | |
U+2003 | em-väli (neliö) | em space | 1 em |
Yksikkö em tarkoittaa fontin kokoa, joka on fontin suunnitteluun liittyvä käsite. Se vastaa hyvin karkeasti sanottuna noin kahden kirjaimen keskimääräistä leveyttä. Vaikka sen nimi alkujaan johtuu M-kirjaimesta, sillä ei ole mitään määriteltyä suhdetta tämän tai minkään muunkaan kirjaimen ulottuvuuksiin.
Määrälevyisiä välilyöntejä käytetään melko harvoin, sillä nykyisin välistys hoidetaan yleensä muilla tavoilla. Niitä voidaan kuitenkin käyttää estämään välin venyminen (ja kutistuminen) silloin, kun ohjelma esittää tekstin tasatussa palstassa. Tavallinen välilyönti voi silloin venyä, mutta neljännesväli ei; neljännesväli on suunnilleen tavallisen välilyönnin levyinen.
Tämä on kiinteän, 15 cm:n levyiseksi tasattu teksti, jossa sanojen välit ovat vaihtelevanmittaiset.
Tämä on kiinteän, 15 cm:n levyiseksi tasattu teksti, jossa sanojen välit ovat vaihtelevanmittaiset, mutta ilmaisussa ”15 cm” on neljännesväli, minkä takia siinä oleva väli on venymätön.
Määrälevyisten välilyöntien kirjoittamista tietokoneella käsitellään kohdassa Merkkien välistys.
Edellä olevan taulukon tiedot hienon välin, ohuen välin ja kapean sitovan välin leveydestä ovat vain suuntaa antavia. Niiden määrälevyisyys on vain sitä, että niillä on kussakin fontissa oma leveytensä, joka yleensä poikkeaa tavallisen välilyönnin leveydestä. Esimerkiksi Adoben ohjeiston mukaan hienon välin leveys on vain 1/24 em ja ohuen välin 1/8 em. Toisaalta tällaiset julkaisuohjelmien käsitteet eivät välttämättä vastaa mitään tiettyjä merkkejä, vaan ne viittaavat välistyksen säätöön, ja niiden leveydet voivat riippua ohjelman asetuksista.
Tavallisen välilyönnin leveys vaihtelee fontin mukaan ja on keskimäärin noin 1/4 em, mutta voi olla jopa vain 1/5 em tai toisaalta jopa 1/3 em. Sen leveys voi samaa fonttiakin käytettäessä vaihdella, jos taitto- tai muu ohjelma muutoinkin säätää merkkien ja sanojen välistystä esimerkiksi tasapalstan tuottamiseksi. Sen sijaan muiden välilyöntimerkkien leveydet eivät yleensä muutu palstan tasauksessa.
Neljännesvälin leveys on määritelmän mukaan neljäsosa fontin koosta. Sillä on tässä mielessä kiinteä leveys, kun taas tavallisen välilyönnin leveys riippuu fontista ja on keskimäärin noin neljäsosa fontin koosta.
Neljännesvälille ei ole paljoakaan käyttöä. Yksi mahdollinen käytön syy on se edellä mainittu seikka, että useimmissa ohjelmissa neljännesväli pysyy kiinteän levyisenä myös palstan tasauksessa, kun taas tavallinen välilyönti voi leventyä ja kaventua.
Yleensä hyödyllisin määrälevyinen väli on ohut väli (thin space), joka on kapeampi kuin tavallinen välilyönti, mutta erottaa sitä edeltävän ja seuraavan merkin vielä aika selvästi toisistaan. Seuraavassa on ensimmäisellä rivillä tavallisia välejä, toisella ohuita välejä.
Aiemmin ohut väli ei toiminut verkkosivuilla kovinkaan hyvin, mutta tilanne on korjaantunut. Jos edellä oleva esimerkki ei näy kunnolla, käytössä on todennäköisesti vanha tai jotenkin erikoinen selain.
Tavallisen välin ja ohuen välin leveyksien suhde voi vaihdella fontin tai ohjelman mukaan. Unicode-standardin mukaan ohukkeen leveys on ”1/5 em (tai joskus 1/6 em)”, mikä vastaa vajaata puolta yhden kirjaimen keskimääräisestä leveydestä. Käytännössä on paljon vaihtelua.
Ohuesta välistä on käytetty myös nimitystä ohuke, mutta taitto-ohjelmissa se tarkoittaa taitollista käsitettä pikemminkin kuin määrälevyistä merkkiä. Kun tekstiin lisätään ohuke, se tarkoittaa merkkien välin suurentamista, ja suurennuksen määrä on usein säädettävissä ohjelman asetuksista. Ohut väli merkkinä on tavallaan tämän joustavan typografisen keinon yksinkertaistettu vastine kirjoitusmerkkinä.
Keskileveä matemaattinen väli U+205F soveltuu matemaattisiin lausekkeisiin sellaisten operaattorien kuin +, − ja × ympärille. (Lausekkeiden välistys on tarkemmin kuvattu e-kirjassa Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.)
Keskileveän matemaattisen välin leveys on Unicode-standardin mukaan 4/18 em eli 0,222... em, joten se on leveämpi kuin ohuke (jonka leveys on enintään 0,2 em), mutta kapeampi kuin tavallinen välilyönti (jonka leveys on keskimäärin noin 0,25 em). Erot eivät siis ole kovin suuria; ne voivat jopa hävitä pyöristysten takia tai siksi, että välilyöntimerkkejä ei ole toteutettu standardin mukaisesti. Etenkin leipätekstin tyypillisessä fonttikoossa keskileveä matemaattinen väli on pikseleinä yleensä samanlevyinen kuin tavallinen välilyönti. Seuraavassa esimerkissä fonttina on Noto Serif, jossa eroa on jonkin verran (mutta joka on muista syistä huono matemaattisiin teksteihin).
Kun kielen säännöt vaativat välilyönnin käyttämistä, voiko käyttää mitä tahansa välilyöntimerkkiä? Voiko ohuimpia välilyöntejä käyttää tekstin ulkoasun takia silloinkin, kun kielen säännöt eivät vaadi eivätkä edes salli välilyöntiä? Esimerkiksi ilmauksessa f(0) kirjain f osuu yleensä alkusulkuun, ellei tehdä jotain, kuten lisätä hienoa väliä. f (0), tai ohutta väliä, f (0).
Kielenkäytön ohjeet eivät ota tällaisiin asioihin kantaa. Yksi mahdollinen linja on, että oikeinkirjoituksen kannalta ohut väli ja neljännesväli rinnastetaan tavalliseen välilyöntiin, mutta hienon välin käyttö on vain typografista säätöä, joten sitä voisi käyttää missä tahansa oikeinkirjoitussäännöistä riippumatta. Koska hieno väli ei useinkaan ole riittävä, voitaisiin kuitenkin ajatella, että myös ohutta väliä saa käyttää vapaasti, kunhan se ei luo mielikuvaa sanavälistä.
Ohut väli, hieno väli yms. ovat merkistöstandardien kannalta välilyöntimerkkejä, joten niillä in tekstin rivityksessä sama vaikutus kuin välilyönnillä. Täten esimerkiksi ilmaus f (0), jossa alkusulkeen edellä on hieno väli, voisi jakautua eri riveille, mikä ei ole hyväksyttävää. On siis usein erikseen huolehdittava rivinvaihtojen estämisestä; ks. Muita sanojen sitomisen keinoja.
Leveydetöntä väliä (U+200B, zero-width space) ei nimestään huolimatta luokitella välilyöntimerkiksi. Sitä käytetään rivinvaihtovihjeenä eli sallimaan rivinvaihto merkkijonossa, joka muuten olisi jakamaton.
Jos esimerkiksi vinoviivan ympärillä ei ole välilyöntejä, sillä muodostettu ilmaus kuten ”eduskunta/parlamentti” on yleensä jakamaton (ainakin, jos käytetty ohjelma ei tavuta). Tällöin voi olla syytä lisätä vinoviivan jälkeen leveydetön väli.
Unicode-standardissa on myös kapea sitova väli eli kapea yhdistävä välilyönti U+202F. Se soveltuisi pitkien lukujen kirjoittamiseen ja moniin muihin tilanteisiin paremmin kuin esimerkiksi ohut väli sikäli, että ohut väli ei estä rivinvaihtoa eli sillä erotetut ilmaukset voivat joutua eri riveille.
Toisaalta Unicode-standardin kuvauksen mukaan kapean sitovan välin leveys on sama kuin ohuen välin tai sama kuin neljännesvälin. Käytännössä sen leveys vaihtelee huomattavasti enemmän fontista toiseen, ja monissa fonteissa leveys on sama tai lähes sama kuin tavallisen välin ja sitovan välin, jolloin kapean sitoan välin käytöstä ei ole mainittavaa etua. Lisätietoja: Kapea sitova väli (NNBSP).
Seuraavassa on ensimmäisellä rivillä tavallisia välejä (samanlevyisiä kuin sitova väli), toisella kapeita sitovia välejä.
Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että niiden sisällä. Pilkun käyttö lainausten yhteydessä selostetaan kuitenkin kohdassa Lainausmerkit.
Pilkku on merkkinä melko huomaamaton, mutta se on tärkein välimerkki pisteen jälkeen. Piste jakaa esityksen virkkeiksi, kun taas pilkku auttaa hahmottamaan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla tekstiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa näkemään kielellisten rakenteiden rajat.
Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käytön säännöt ovat melko mutkikkaat, ja niiden oikea soveltaminen vaatii lauseiden kieliopillista erittelemistä. Eipä ihme, että kielenhuolto niin usein koetaan pilkkusäännöiksi ja pilkkujen viilaamiseksi.
Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiukat kuin ennen, vaan sallitaan molemmat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaamielisyys ei kuitenkaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyylikkäästi. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat vanhoilliset käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tarkkojen sääntöjen mukainen pilkutus.
Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa useinkaan esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 välimerkkiohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin vanhoihin, lehden 2. numerossa vuonna 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käytön ohjeissa on hyvin lyhyet pilkkuohjeet, joissa lähinnä vain viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kielikello 3/1995, artikkeli Pilkku). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja sekavasti. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa pilkkusäännöt esitetään omana, laajahkona kohtanaan.
Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään samaan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilkku pois.
Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.
Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:
Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, auttamassa luettavan tekstin jäsentämistä, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.
Hiukan toisen tyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Pilkku.
Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.
Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lauseita. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esimerkiksi ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi predikaattia, esimerkiksi ”illalla saunoimme ja uimme”, tai useampiakin, esimerkiksi ”Tulin, näin ja voitin”.
Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alleviivattuna): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pääsäännön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.
Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio, kuten ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-sana ei aloita sivulausetta.
Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:
Sivulauseen aloittaa yleensä jokin sana, joka selvästi osoittaa sen sivulauseeksi, kuten ”jos”, ”että” tai ”joka”. Esimerkiksi eräistä yhdentekevyyttä ilmaisevista sivulauseista sellainen sana kuitenkin puuttuu.
Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättövälimerkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käytetään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.
Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:
Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole predikaattia. Muita esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suunnitelmamme” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suunnitelmamme”).
Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja paheksuakin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.
Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pilkulla sillä perusteella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.
Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seuraavassa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-sivulause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.
Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseenvastikkeita, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseenvastikkeiden sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.
Rinnakkaiset päälauseet erotetaan toisistaan yleensä pilkulla.
Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tarkoittaa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.
Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”[tämä auto] sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen ”tämä auto” aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.
Pilkuttomuutta voidaan perustella sillä, että se osoittaa kiinteää kielellistä yhteyttä. Jälkimmäinen lause (esimerkissä ”sopii perheellenne”) on itsessään vajaa: se vaatii täydennyksekseen lauseenjäsenen, tässä subjektin, edellisestä lauseesta.
Jos ehdot muuten täyttyvät, mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua, mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.
Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen pronomini. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.
Jos rinnakkaisia päälauseita on kolme tai useampia, on tapana käyttää ja-sanaa (tai muuta rinnastuskonjunktiota) vain viimeisen päälauseen edellä. Epäselvää on ollut, kuuluisiko tällöin ja-sanan edelle pilkku. Yleisten sääntöjen mukaan kuuluisi, mutta toisaalta luetteloissa ja-sana korvaa pilkun (esimerkiksi hevosia, lehmiä ja lampaita).
Nykyisten sääntöjen mukaan pilkkua voi tällaisissa tapauksissa käyttää tai olla käyttämättä. Tämä sanotaan Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pilkku päälauseiden välissä. Siinä sanotaan: ”Mitä pidempiä lauseet ovat, sitä parempi on selvyyden vuoksi suosia [pilkun käyttöä ja-sanan edellä] tai mieluummin jakaa kokonaisuus kahdeksi virkkeeksi.” (Tämä lisättiin vuonna 2023. Aiemmin asiaan ei liene otettu kantaa virallisissa ohjeissa.)
Yleisen käytännön mukainen muotoa ”A, B ja C” (eikä siis ”A, ja B, ja C”) oleva rakenne, missä A, B ja C ovat lauseita, hyväksytään jo Osmo Ikolan ”Nykysuomen käsikirjassa” (3. painos 1992) pilkun käytön ohjeissa seuraavassa mielessä: ”jos on peräkkäin vähintään kolme lausetta, käytetään kopulatiivikonjunktiota usein vain kahden viimeisen välillä, siis samoin kuin luetteloissa”. Tämä ei suoraan salli pilkun pois jättämistä, mutta viittaa luetteloihin, joissa ja-sanan edellä ei käytetä pilkkua. Toisaalta sen ainoa esimerkki tästä on sellainen, missä lauseilla on yhteinen subjekti, jolloin tilanne on osin toisentyyppinen.
Pilkuttomuus tuntuu yleensä luontevammalta luetteloiden käytännön takia, jos lauseet ovat lyhyitä. Pilkku voi kuitenkin helpottaa virkkeen jäsentämistä, jos lauseet ovat pitkiä.
Ohjepankin ohjeessa huomautetaan pitkien virkkeiden ongelmallisuudesta, ja usein onkin parempi jakaa usean päälauseen virke erillisiksi virkkeiksi. Tällöin on kuitenkin syytä välttää lyhyiden, toisiinsa sitomattomien virkkeiden aiheuttamaa tyyliongelmaa.
Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lauseenjäsen. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:
Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:
Seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva adverbiaali ”valitettavasti” voidaan tulkita joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tulkitaan vain ensimmäiseen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä. Luonnollisempi tulkinta on, että adverbiaali on yhteinen:
Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä ajatuksellisesti sama subjekti, mutta kieliasussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).
Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on ilmaistu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen verbin 1. tai 2. persoonan muodolla. Seuraava virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa linjaa on muutettu niin, että tällaisissa tapauksissa saa käyttää pilkkua:
Huom. Jos lauseiden verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.
Tunsin itseni virkistyneeksi ja lähdin hyvillä mielin kotiin. ∼
Tunsin itseni virkistyneeksi, ja lähdin hyvillä mielin kotiin.
Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan jopa ns. passiivimuoto (joka on todellisuudessa yksi persoonamuodoista), kuten tehdään. Nykyisten sääntöjen mukaan toisaalta pilkun käyttö on sallittua. Seuraava esimerkki on Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta.
Pilkuttomuutta voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loogisessa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat. Tosin pilkuttomuus ei ehkä häiritse, jos virke on lyhyt. Lisäksi koska ns. passiivin käytön tarkoitus on useinkin sen hämärtäminen, kuka on tekijänä, voidaan tekijäksi usein tulkita jokin yhteisö, virasto tms. Seuraavassa esimerkissä tarkistaja ja ilmoittaja ovat ehkä eri henkilöitä, mutta yhteiseksi tekijäksi voidaan ajatella persoonaton virasto.
Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on usein hyvin aiheellista, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.
Kielenhuollon ohjeissa ei tarkastella tapauksia, joissa sana on kahdelle lauseelle yhteinen, mutta erilaisina lauseenjäseninä, esimerkiksi yhden lauseen subjekti ja toisen objekti. Tällaisia rakenteita on hyvä välttää, ja yleensä voidaan käyttää toisessa lauseessa sopivaa pronominia, kuten se
Esimerkki on kokonaisuudessan kömpelö, koska verbinmuoto tuhoutui jo sisältää tahallisen tuhoamisen mahdollisuuden. Kielitoimiston ohjepankissa on kuitenkin sivulla Lauseilla yhteinen jäsen: Myrsky riehui ja kaatoi puita, filmi tuhoutui tai tuhottiin otsikossakin tällainen kyseenalainen rakenne. Siinäkin toisaalta viitataan se-sanan käytön mahdollisuuteen.
Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.
Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjausohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnanvirralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. (Aiemmin linja oli toinen.) Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:
Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:
He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännöissä on ensimmäinen edellä mainituista esimerkeistä hiukan muutetussa muodossa. Opas kuitenkin sentään lisää:
Tavallisempaa tällaisissa tapauksissa on kuitenkin käyttää pistettä, puolipistettä tai konjunktiota.
Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.
Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.
Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:
He matkustelivat laajasti Yhdysvalloissa, ennättivätpä he vielä paluumatkalla Havaijillekin.
Asia on kiireinen, ministeriössä näet valmistellaan uudistusta jo ensi syksyksi.
Joskus myös pelkkä lauseiden samanlaisuus muodostaa perusteen sidesanattomalle rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virkkeen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausumille.
Uusi kieliopas (4. painos, s. 17) korostaa: ”kahden päälauseen rinnastaminen pelkkää pilkkua käyttäen, ilman rinnastuskonjunktiota, käy verraten harvoin”. Se esittää mm. seuraavan esimerkin, johon sen mukaan ei käy pelkkä pilkku, vaan pitäisi lisätä konjunktio vaan tai korvata pilkku puolipisteellä: ”Tulokset eivät yleensä parane väkisin puristamalla, tarvitaan myös taukoja ja riittävästi lepoa.”
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) on seuraava erillinen maininta:
Huom. Pilkulla erotetaan myös samantekevyyttä tms. ilmaisevia rakenteita:Sanot mitä sanot, minä lähden.Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.
Tällaisten ns. konsessiivisten rakenteiden (ISK § 1143) kirjoitusasu on täysin vakiintunut. Pilkkua käytetään niissä yleisten periaatteiden mukaisesti: on kaksi lausetta, eikä ole mitään erityistä perustetta jättää pilkkua pois.
Maininta lienee otettu selventämään sitä, että tällaiset rakenteet ovat moitteettomia sidesanattomina. Niitä ei siis tarvitse ruveta korjailemaan sidesanallisiksi. Esimerkiksi ”Vaikka sanoisit mitä tahansa, minä lähden” on toki sekin moitteeton, mutta sävyltään toinen kuin ”Sanot mitä sanot, minä lähden”.
Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rinnakkaiset sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.
Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).
Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tietokone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:
Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.
Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Pilkkusääntöjä ei kuitenkaan kannata esittää ohjeina siitä, minkä sanojen eteen tulee pilkku, vaan lauseita ja muita rakenteita koskevina ohjeina. Vaikka että-sanan eteen useimmiten tulee pilkku, tähän on useita poikkeuksia. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-lauseiden väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.
Joskus virkkeessä on rinnastettu sivulause ja lausetta pienempi rakenne, kuten yksittäinen sana. Kieliopeissa ei juuri käsitellä tämäntapaisia rakenteita, mutta parasta lienee jättää ne pilkuttamatta, koska mitään selvää pilkutustapaa ei ole.
Esimerkki voi tuntua ongelmalliselta, koska virkkeeseen ”Keitä nuudeleita, kunnes ne ovat pehmenneet” tietenkin kuuluisi pilkku. Saako pilkun jättää pois siksi, että kunnes-lause on ajan ilmaukseen ”14 minuuttia”? Jos näiden rinnasteisten ilmausten järjestys olisi toinen, eikö pilkkua pitäisi käyttää? Tämäntapaiset rinnastukset ovat melko kömpelöitä ja usein merkitykseltään epäselviä. Oikeampi ja ongelmattomampi ohje olisi ”Keitä nuudelit pehmeiksi, noin 15 minuuttia.”
Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rinnakkaisten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.
Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.
Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enemmän kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia rakenteita niiden raskaslukuisuuden takia.
Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja tavallista käyttää pilkkua niiden edessä. Käytännössä yleinen kielitaju vaikuttaisi olevan vanhojen sääntöjen eli pilkun käytön kannalla.
Pilkun käytön ohjeiden koosteessa Kielikellossa 3/1995 (artikkeli Pilkku) esitetään asia näin:
Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutusperiaatteet kuin muihinkin rinnastuskonjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet koulussa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-sanojen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mahdollinen.
Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.
Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet ilmaisevat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virkkeen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.
Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyttö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.
Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää lauseiden väliin muutoin kuuluvia pilkkuja pois. Esimerkiksi virkkeessä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rinnasteista päälausetta, joten pääsäännön mukaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku. Näin lyhyessä virkkeessä tuskin kukaan käyttäisi pilkkua. On tavanomaista jättää pilkku pois myös vähän pitemmistä virkkeistä.
Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon ja saattaisivat tuoda siihen painotusta, jota ei haluta.
Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kymmenen. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on varsin tiukka, joskaan ei aivan yksiselitteinen rajoitus:
Huom. Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mittaisia), pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä:Minä otan tämän, ja sinä otat tuon.Toivon, että tulet ajoissa. ∼ Toivon että tulet ajoissa.Jos päälauseessa kuitenkin on useampi kuin yksi sana, sivulause erotetaan päälauseesta pilkulla:Toivon tosiaankin, että tulet ajoissa.
Jos ”parin kolmen” tulkitaan merkitsevän enintään kolmea, tämä merkitsisi, että pilkun saa jättää pois
Ohjeet puhuvat lauseiden välisen pilkun pois jättämisestä, joten niitä lienee tulkittava niin, että muunlaisia pilkkuja ei saa jättää pois virkkeen lyhyyteen vedoten. Esimerkiksi lyhyeenkin ilmaukseen kuuluvat pilkut puhuttelun ympärille.
Kaunokirjallisuudessa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväksytympääkin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu ehkä osittain sellaisesta ajatuksesta, että romaanin tai novellin tekstiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä, vaan pikemminkin eläytyy tekstin kulkuun.
Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hahmottamisessa.
Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku asia kuvataan näin:
Jos lauseiden rajalla on kaksi konjunktiota peräkkäin, niiden välissä ei käytetä pilkkua. Kyseeseen tulevat esimerkiksi sellaiset konjunktioparit kuin ja että, ja kun, ja jos, ja vaikka, että jos, että kun, että vaikka, mutta jos, mutta kun, tai että, tai kun, tai vaikka.
Hän lupasi, että jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästyskorkoa.Lähdimme matkaan aika myöhään, ja kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää.
Tästä saattaa saada sen käsityksen, että kyseessä olisi poikkeussääntö. Pilkuttomuus on kuitenkin yleisten periaatteiden mukaista. Esimerkissä jos-sana aloittaa sivulauseen, mutta sen edellä ei ole osaakaan siitä kokonaisuudesta, jonka sivulause se on. Edellä oleva että-sana ei ole osa lausetta, vaan lauseiden välinen konjunktio. Pilkutus on siis sama kuin se olisi virkkeessä ”Jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästyskorkoa.” Ei siihenkään kuulu pilkkua jos-sanan eteen, vaan vain sivulauseen (jos-lauseen) ja sen päälauseen väliin.
Jos peräkkäin on adverbi, kuten ”niin”, ja jokin sidesana eli konjunktio, niin pilkun käytössä on kolme vaihtoehtoa:
Ohjeiden mukaan pilkun paikan valinta voi riippua ilmaisun merkityksestä ja painotuksesta. Jos esimerkiksi ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiinteästi yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle. Selvintä on kuitenkin käyttää jotta-sanaa tällaisissa tilanteissa.
Edellä mainittujen lisäksi muita tavallisia adverbin (tai adverbien) ja sidesanan yhdistelmiä ovat aina kun, heti kun, niin kauan kuin, samalla kun ja silloin kun. Edellä mainittu ohje sanoo, ilmeisesti kun-loppuisia yhdistelmiä tarkoittaen: ”Lauseraja voidaan osoittaa pilkulla, mutta pilkku ei ole välttämätön”. Esimerkeistä päätellen tämä tarkoittaa, että joko pilkkua ei ole tai se on sanojen välissä, mutta ei ensimmäisen sanan edellä.
Pilkun käyttö konjunktion edellä on yleisten pilkkusääntöjen mukaista, eikä yleensä ole hyvää syytä jättää sitä pois. Vaikka esimerkiksi sanapari samalla kun voi hahmottua ikään kuin yhdeksi konjunktioksi, kun aloittaa kuitenkin lauseen.
Kun sidesanana on kuin, sen edellä ei käytetä pilkkua. Sen sijaan pilkku voi joskus tulla sitä edeltävän adverbin edelle, Ks. Adverbin ja kuin-sanan yhdistelmät, kuten ”aivan kuin”.
Sääntöjen mukaan pilkun saa jättää pois sivulauseen edestä, jos virke alkaa se-sanan jonkin muodon ja joka-, mikä- tai että-sanan yhdistelmällä.
Tässä yhteydessä se-sanan muotoihin rinnastetaan sellaiset kuin siellä ja sinne, jotka ovat muodostukseltaan poikkeuksellisia ja käytöltään lähinnä adverbeja. Seuraava asetelma esittää joukon yhdistelmiä, joita sääntö koskee. Se ei ole tyhjentävä.
1. sana | 2. sana |
---|---|
se sen sitä siitä siinä siellä sieltä sinne siksi |
joka jossa jonka mikä mitä mihin mistä minne että |
Sääntö on siis varsin tapauksittainen, kasuistinen. Esimerkiksi yhdistelmää se, millainen tai hän, joka tai kaikki, mikä se ei koske, vaikka ne ovat luonteeltaan aivan vastaavia. Lisäksi sääntö esitetään eri lähteissä eri tavoin. Esimerkiksi Kielitoimiston ohjepankin sivu Pilkku se joka- ja se että ‑ilmauksissa käsittelee vain se-pronominilla alkavia tapauksia, kun taas Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan vastaava kohta mainitsee myös ”pronominikantaiset sanat”, kuten siellä (joka perustuu se-sanaan, mutta ei ole sen taivutusmuoto).
Tämä poikkeussääntö on kuitenkin turha, koska
Jos virke alkaa adverbilla (kuten etenkin) ja konjunktiolla (kuten jos), niin sääntöjä muodollisesti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on alaikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyttää oudolta ja tuntuu kankealta.
Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kallistuvan samalle kannalle.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännössä käsitellään etenkin jos -tyyppisten rakenteiden pilkuttamista lauseiden välissä. Siitä esitetään, että pilkku tulee usein korostavan sanan (kuten etenkin) edelle, mutta ”pilkku on tietysti mahdollinen myös konjunktion edellä”. Esimerkeistä voidaan päätellä, että pilkku kirjoitetaan jompaankumpaan paikkaan. Virkkeenalkuista etenkin jos -rakennetta käsitellään vain sivumennen esimerkissä, mutta melko selvästi kantaa ottaen:
Vrt. ei pilkkua: Erityisesti kun työvoimasta on ylitarjontaa, on vammaisten työllistyminen vaikeaa.
Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole tehtävää kielessä, vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.
On sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta on loogisempaa käyttää pilkkua ajatusviivasta huolimatta, jos yleiset säännöt sitä vaativat. Tällöin ajatusviivat ja niiden välissä oleva teksti muodostavat erillisen osuuden, ja virke kirjoitetaan muutoin kuin sitä ei olisi.
Vanhojen pilkkusääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuului pilkku, jos se aloittaa sivulauseen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön tehtiin kuitenkin eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” on sellainen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.
Edellä kuvatulla linjalla on vielä esimerkiksi Uuden kielioppaan 3. painos (2007). Taustalla on ehkä se, että haluttiin pitää kiinni periaatteesta, jonka mukaan sivulause erotetaan pilkulla. Tämän on kuitenkin arvioitu johtavan usein turhaan ja häiritseväänkin pilkutukseen kuin-sanan edellä. Säännöstö oli tämän takia sekava ja tulkinnanvarainen.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yleisohjeena, että kuin-sanan edelle ei tule pilkkua (tähän on lainattu sen esimerkeistä vain ensimmäinen):
Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei.Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.
Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista oudolta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat vanhan pilkkusäännön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä.
Opas puhuu vertailua ilmaisevista kuin-sanoista, mutta Kielitoimiston sanakirjan kuvauksen mukaan kuin-sana ilmaisee aina vertailua, paitsi joissakin arki- tai runokielisissä ilmauksissa.
Pilkku on kuitenkin sallittu ja usein luonteva, jos kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esimerkiksi virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana. Virke olisi kieliopillisesti täydellinen ilman kyseistä lisäystäkin. Tällöin kuin-sana ei ilmaise tavanomaista vertailua, vaan vastaa sanaparia ikään kuin tms. Aihetta käsitellään tarkemmin jäljempänä kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä.
Se, käytetäänkö pilkkua vai ei, voi vaikuttaa ilmaisun sävyyn.
Viimeksi mainitussa esimerkissä ei ole kyse irrallisesta lisästä. Lause ”Hän esiintyi” ei ole mielekäs ilman loppuosaa. Tässä pilkku olisi siis selvä virhe.
Sellaisista ilmauksista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Uusi sääntö yksinkertaistaa tilannetta sikäli, ettei enää ole sitä vaihtoehtoa, että pilkku tulisi kuin-sanan edelle.
Jos aivan kuin -rakenne tai vastaava on ennen päälausetta, käytetään aina pilkkua.
Myös jos järjestys on toinen, pilkku usein auttaa (nopeuttaa) virkkeen hahmottumista.
Näissä tapauksissa pilkun voi myös jättää pois. Tämä saattaa hiukan vaikuttaa virkkeen sävyyn ja painotukseen. Seuraavassa esimerkissä saattaa kehotus ”Lue käyttöohje” saada pilkusta lisää painoa.
Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Jos lisäys on lauseen keskellä, sen kummallekin puolelle tulee pilkku.
Irrallinen lisäys on periaatteessa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu. Monetkin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käytetään usein korostamaan irrallisuutta.
Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:
Hyvin lyhyistä ilmauksista, kuten ”Hei Pekka”, jätetään pilkku yleisesti pois, mutta tämä ei siis ole sääntöjen mukaista. Sääntö, joka koskee pilkun jättämistä pois lyhyistä virkkeistä, koskee tilanteita, joissa pilkku olisi lauseiden välissä.
Jos selittävän lisäyksen edellä on eli-sana, ei pilkkua yleensä kuitenkaan käytetä. Pilkulla voidaan ehkä hiukan korostaa selityksen irrallisuutta, mutta se ei vaikuta tyylikkäältä.
Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieliopillisista syistä. Esimerkiksi ilmauksessa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irrallisempi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis kotikaupunkini Espoo”. Kuitenkin edellisessä pilkku on välttämätön, jälkimmäisessä taas pilkun käyttö on tyyli- ja painotuskysymys.
Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.
Jos kuten-sanan merkitys on ’esimerkiksi’ tai ’muun muassa’, sen katsotaan aloittavan irrallisen lisäyksen, joka erotetaan pilkulla tai pilkuilla.
Jos taas kuten-sanan merkitys on ’niin kuin’ tai ’samoin kuin’, ilmausta ei tulkita irralliseksi lisäykseksi, vaan lauseyhteyteen kuuluvaksi. Tällöin pilkkua ei yleensä käytetä.
Pilkun käytöllä voi ehkä kuitenkin osoittaa korostusta ja painotusta: ”Hänen esityksensä oli pitkästyttävä, kuten aina” esittäisi kahtena asiana, että esitys oli pitkästyttävä ja että kyseinen esiintyjä on aina pitkästyttävä. On kuitenkin tulkinnanvaraista, onko tällainen pilkutus sääntöjen mukaista; Kielitoimiston ohjepankin sivu Konjunktiot: kuten ei mainitse tällaista mahdollisuutta.
Yleisten sääntöjen mukaisesti käytetään pilkkua silloin, kun kuten-sana aloittaa sivulauseen eli ilmauksen, jossa on predikaatti.
Kuten-sanaa käytetään yleisesti myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”tapahtumat kuten häät”. Kielenhuollon ohjeissa niitä ei pidetä hyväksyttävinä tai ainakaan hyvinä, vaan olisi sanottava esimerkiksi ”sellaiset tapahtumat kuin häät”. Tämä kyllä johtaa usein ilmaisun pidentymiseen ilman selvää hyötyä, mutta säännön taustalla on ehkä pyrkimys rajoittaa kuten-sanan merkitys edellä kuvatulla tavalla.
Ilmauksessa ”kuten esimerkiksi” on kaksi samaa tarkoittavaa sanaa, ja yksikin riittäisi. Kuitenkin Kielitoimiston ohjepankin mukaan ”yhdistelmä on hyvin tavallinen ja jo kivettynyt kuten-sanan vastineeksi”.
Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja erotetaan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sellaisiin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan.
Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin monissa yhteyksissä olla tarpeen varsinkin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alkukirjainlyhenne, koska tällöin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etunimi on ”Kari” ja sukunimi alkaa S:llä.)
Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäljittelevässä kielessä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.
Irrallinen lisäys on myöskin titteli tai muu vastaava määrite, jos se kirjoitetaan nimen jälkeen.
Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.
Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tarkoitetaan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä irrallinen lisäys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat tällaista käytäntöä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häiritsevästi.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan irrallisena lisäyksenä voi olla myös nimi, ja se esittää mm. seuraavan esimerkin. Sen mukaan pilkkujen käyttö lisää nimen painokkuutta.
Jos päädytään erottamaan irrallinen lisäys pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yksioikoisesti:
Pilkulla erotetaan muusta lauseesta myös paljoksuvat ilmaukset, joihin sisältyy esimerkiksi sana saati tai jopa:Välillä saattaa tuntua vaikealta saada lapsi liikkeelle, saati sitten syömään kasviksia.
Vesistöjen sulapaikoissa sinnittelee vielä useita vesilintulajeja, jopa aivan talvisessa Lapissa saakka.
Sääntöä voi ehkä kuitenkin rikkoa etenkin lyhyissä lauseissa Tällöin painotus voi hiukan muuttua: kyse ei oikein ole paljoksumisesta, kun sanotaan esimerkiksi Lämpötila kohoaa yli nollan jopa Lapissa.
Toisaalta jos lause on pitkä, pilkun käyttö auttaa jäsentämään lauseen. Pilkku ehkä myös helpottaa ääneen lukemista, koska paljoksuvan ilmauksen edellä on yleensä tauko.
Kyse ei ole erillisestä lisäyksestä esimerkiksi sellaisissa tapauksissa kuin Autoon mahtuu jopa kahdeksan henkeä. Siinä kahdeksan henkeä on lauserakenteen olennainen osa, ei irrallinen lisäys. Pilkkua ei käytetä tällaisissa tapauksissa.
Pilkkua käytetään erottamaa toisistaan sellaisten rakenteiden osat, jotka on muodostettu sanaparilla mitä – sitä, milloin – milloin, toisaalta – toisaalta, tai osaksi – osaksi. Sääntöä lienee lupa tulkita niin, että se koskee myös muita vastaavia pareja, kuten osittain – osittain.
Normien mukaisessa suomen kielessä sovelletaan periaatteessa kieliopillista eli lauserakenteen mukaista pilkutusta eikä taukopilkutusta. Käytännössä on kuitenkin osittain menty taukopilkutuksen suuntaan.
Edellä käsitellyissä pilkkusäännöissä on todellisuudessa usein kyse taukopilkutuksesta. Kun sanotaan, että pilkkua voi käyttää tai olla käyttämättä ja että tämä vaikuttaa painotukseen tai sävyyn, pilkun käyttö vaikuttaa ehkä ensisijaisesti taukona – luettaessa tietenkin ajateltuna taukona. Taukoon kyllä saattaa liittyä painotus- tai sävyasioita.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sallii normaaleista säännöistä poikkeavat pilkut ”painotussuhteiden” selventämiseksi. Mahtaneeko tässä kuitenkin pohjimmiltaan olla kyse taukopilkutuksesta? Pitkä pilkuton lause on hankala lukea, kun ei ole selvää kohtaa, jossa sopii vetää henkeä sananmukaisesti tai kuvaannollisesti. Oppaan ohje on seuraava:
Pilkku voi joskus auttaa selventämään lauseen painotussuhteita. Mitä pitempi ilmaus, sitä tärkeämpi pilkku on kokonaisuuden hahmotuksen kannalta:Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opettajansa. ∼Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit, myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opettajansa.
Englannin kielessä, varsinkin amerikanenglannissa, on tavallista erottaa lauseen alussa olevat aikaa, paikkaa, tapaa, kirjoittajan asennetta tms. kuvaavat ilmaukset (adverbiaalit) pilkulla. Tapa on jossain määrin levinnyt suomen kieleen, mutta se ei yleensä ole sääntöjen mukaista.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tuntuu hiukan avaavan ovia vieraalle vaikutukselle, kun se sallii pilkutuksen tällaisissa asioissa painotuksen takia:
Kun lauseen alussa on asennetta tai näkökulmaa ilmaiseva sana tai sanonta, ei sitä tavallisesti eroteta muusta lauseesta pilkulla. Jos ilmaus on erityisen painokas, pilkku on mahdollinen.Valitettavasti lomaan on vielä pitkä aikaSunnuntaina pidettävästä tottelevaisuuskokeesta hän odottaa täysiä pisteitä.Toisaalta menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia. ∼ Toisaalta, menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia.Ihme kyllä, asia ehdittiin käsitellä loppuun asti.
Jo sellaisten ilmausten kuin ”toisaalta” ja ”ihme kyllä” sijoittaminen lauseen alkuun merkitsee jo niiden painottamista. Suomen kielessähän tällaisia ilmauksia voi käyttää lauseen sisälläkin. Siksi pilkun käyttö on tarpeetonta ja antaa vain huonon esimerkin, jota saatetaan jäljitellä ilman mitään painotustarkoitusta.
Lyhyissä ilmauksissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Erityissääntöjä:
Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.
Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa.
Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vastaa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin usein englannissa.
Kun luettelo luetaan ääneen, ja-sana ilmaisee, että seuraava kohta on luettelon viimeinen. Toisaalta luettelo näyttää yhtenäisemmältä, kun kaikki kohdat on erotettu toisistaan pilkulla.
Usein kirjoitetaan kahden viimeisenkin kohdan edelle pilkku eikä ja-sanaa, etenkin teknisissä luetteloissa, jotka eivät ole osana tekstiä. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas suhtautuu tähän hyväksyvästi ja esittää siitä seuraavat esimerkit:
Matemaattisten kaavojen sisältämissä luetteloissa tällainen käytäntö on yksinomainen. Niistä usein jätetään välilyönti pilkun jälkeen pois etenkin, jos osia on vain kaksi, mutta tämä ei ole matematiikkastandardin yleisimmän käytännön mukaista.
Jos luettelon osat sisältävät pilkkuja, käytetään selvyyden vuoksi puolipistettä pilkun tehtävässä.
Kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja, paitsi kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.
Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa luetelmaviivalla tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että luetelmaviiva jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Parempi onkin sanoa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tarpeettomaksi erottaa luetelman kohdat pilkuilla.
Jos on rinnakkain kaksi sanaa tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:
Kun substantiivilla on useita määritteitä, niiden välissä käytetään pilkkua seuraavasti:
Sellaiset ilmaukset kuin ”kolme neljä” voi tulkita rinnasteisiksi ilmauksiksi, joihin on ajateltava tai-sana. Niissä ei käytetä pilkkua.
Joissakin tilanteissa syntyy ja-sanan käytöstä olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole selvää, viittaavatko määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää selventämään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja halpaa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa ilmauksissa ja-sanaa. Kirjakielisemmät ”hyvää, halpaa autoa” ja ”hyvää halpaa autoa” ovat muodollisestikin yksiselitteisiä; niiden välinen ero on lähinnä painotusero.
Joissakin tapauksissa ilmauksen merkitys riippuu pilkun käytöstä.
Ilmaus ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaa, että aiemmin on tehty kiinnostavia ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi varsinaisesti rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” kokonaisuutena. Käytännössä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi tehdä tällaisia päätelmiä, vaan pilkku vain on unohtunut tai osunut väärään paikkaan.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava esimerkki, joka on lähinnä teoreettinen, sillä ilmaus ”toinen korjattu painos” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”toinen, korjattu painos” – ei vain ole ymmärretty panna pilkkua paikalleen. (Näin on käynyt muun muassa erään kielenhuolto-oppaan kirjaa itseään koskevissa tiedoissa.)
Varsin vakiintunutta on pilkuttomuus sellaisissa joukko-osastojen nimityksissä kuin ”90. kevyt divisioona”, vaikka merkitys ei olekaan ’kevyistä divisioonista 90:s’ vaan ’90. divisioona, joka on kevyt’. Tämä johtuu vieraskielisistä esikuvista ja siitä, että ilmaukset rinnastuvat sellaisiin, joissa tarkentimena ei ole adjektiivi, vaan yhdyssanan alkuosa tai genetiivimäärite, esimerkiksi ”11. panssaridivisioona” ja ”13. kaartin divisioona”.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava hiukan arvoituksellinen kohta pilkun merkityksestä:
Kun peräkkäiset määritteet ovat kuvailevia, pilkun käyttö ei välttämättä ilmennä merkityseroa. Pilkkua käytettäessä jälkimmäinen määrite voi kuitenkin saada painokkaamman aseman.Hameessa on kaunis, koristeellinen reunus. ∼ Hameessa on kaunis koristeellinen reunus.
Ihanat, pehmeät unisukat ∼ Ihanat pehmeät unisukat
Mitä tarkoittanee määritteen kuvailevuus? Ilmeisesti sitä, että määritettä ei voi tulkita järjestystä tai vertailua osoittavaksi (esim. toinen, seuraava, parempi). Esimerkiksi ilmausten ”parempi punainen paitani” ja ”parempi, punainen paitani” ero ei ole vain painotusero, sillä ”parempi” ei ole vain kuvaileva, vaan vertaileva.
Vanhojen sääntöjen mukaan rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Taipuvuus taas riippuu siitä, onko tittelillä (esim. ”johtaja”) määrite (esim. ”laitoksen”).
Sääntöjä on kuitenkin muutettu – tai ehkä oikeammin sanottuna säännöistä on suureksi osaksi luovuttu. Tämä on yhteydessä tittelien taivutusta koskevien sääntöjen muutoksiin. Nykyisin Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää näin:
Epävarman kirjoittajan tekee ehkä mieli käyttää aina pilkkua tittelien välissä, koska nykyisten sääntöjen mukaan pilkku on aina sallittu. Toisaalta pilkkujen käyttö voi näyttää virheeltä, jos lukija on tottunut vanhaan sääntöön.
Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.
Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.
Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sellainen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen sivulausetta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos korjaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luettavuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman raskaita jotta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös helpompiin virkkeisiin.
Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä, mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen, mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pilkun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.
Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pilkun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.
Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kirjoittaja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.
Pistettä käytetään välimerkkinä virkkeen lopussa silloin, kun ei ole aihetta käyttää huutomerkkiä tai kysymysmerkkiä.
Pisteen jälkeen tulee välilyönti, paitsi jos seuraa loppusulje tai lainauksen lopettava lainausmerkki. Jotkut jättävät pisteen jälkeen kaksi välilyöntiä. Sellaista menettelyä on käytetty englannin ja joskus suomenkin kielessä, mutta lähinnä konekirjoitusteksteissä. On esitetty, että se parantaisi luettavuutta, koska virkkeet erottuvat toisistaan paremmin. Suomen kielen säännöissä ei suositeta, joskaan ei erikseen kielletäkään, kahden välilyönnin käyttöä, eikä se ole tavallinen käytäntö.
Kun pisteellinen lyhenne, kuten ”jne.”, päättää virkkeen, toista pistettä ei kirjoiteta. Tällöin virkkeen loppua ei siis osoiteta välimerkillä, mutta se yleensä ilmenee siitä, että seuraa versaalilla (”isolla kirjaimella”) alkava sana.
Jos virke on sulkeissa tai lainausmerkkien sisällä, kuuluu piste loppusulkeen tai loppulainausmerkin edelle.
Jos taas virkkeen sisällä on sulkeiden tai lainausmerkkien sisällä oleva jakso, jakson loppuun ei kirjoiteta pistettä, vaikka se erillisenä lopetettaisiin pisteeseen. Jos tällainen jakso on virkkeen lopussa, tulee virkkeen lopettava piste siis loppusulkeen tai loppulainausmerkin jälkeen.
Jos virke päättyy matemaattiseen kaavaan, erikoiskielen ilmaukseen tms., sen loppuun tulee normaalisti piste. Tämä koskee myös tilannetta, jossa kaava tms. on ladottu omalle rivilleen. Joskus kuitenkin piste jätetään pois, jotta lukija ei luulisi pisteen kuuluvan esimerkiksi tietokonekielen ilmaukseen. Ks. lisätietoja kohdasta Kaavat ja välimerkit.
cd ..
”.cd ..
Pistettä ei tule kaavan loppuun kaavaluettelossa eikä taulukossa eikä muutenkaan silloin, kun kaava ei ole osa virkettä.
Teoksen nimessä tai muussa erisnimessä ei pitäisi käyttää pistettä välimerkkinä. Jos tekstiin joudutaan kirjoittamaan nimi, jossa on piste, on kaksi vaihtoehtoa: piste jätetään pois tai koko nimi kirjoitetaan lainausmerkkeihin. Muutoin piste häiritsee, koska se näyttää lopettavan virkkeen.
Pistettä käytetään siis virkkeen lopussa ja muutamissa erikoistapauksissa, joita edellä käsiteltiin. Pistettä ei yleensä käytetä sellaisen erillään olevan ilmaisun lopussa, joka ei muodosta virkettä eli jossa ei ole yhtään lausetta. Tällaisia ovat esimerkiksi allekirjoitukset.
On kuitenkin monia tapauksia, joissa erillään olevan ilmaisun perään kirjoitetaan piste, vaikka ilmaisu ei muodosta virkettä. Toisaalta esimerkiksi otsikon loppuun ei kirjoiteta pistettä (ellei se lopu pisteelliseen lyhenteeseen), vaikka otsikko olisi virke.
Pisteen käytön säännöt (kuten Kielitoimiston ohjepankin sivulla Piste olevat) ovat osittain tulkinnanvaraiset ja kiistanalaiset, ja käytäntökin vaihtelee. Seuraavat periaatteet ja esimerkit kuvannevat yleisintä tulkintaa ja käytäntöä.
Arvoisa vastaanottaja Ohessa on pyytämänne kopio verokortistani. Espoossa 4. huhtikuuta 2020 Jukka K. Korpela puh. 050 5500 168
Kuvateksteissä esiintyy monenlaisia käytäntöjä. Kuvatekstin alussa oleva ilmoitus esitetään usein lihavoituna tai kursivoituna. Joskus se erotetaan sitä seuraavasta varsinaisesta kuvatekstistä kaksoispisteellä (Kuva 42: Kevätkukkia.), mutta piste on nykyisen yleisempi. Aivan lyhyen kuvatekstin, esimerkiksi nimen, loppuun ei yleensä kirjoiteta pistettä. Julkaisuissa on hyvä noudattaa yhtenäistä käytäntöä. Tällöin pisteiden käyttö on oikea valinta, koska todennäköisesti osa kuvateksteistä on virkkeitä.
Kielikello 2/2006 neuvoo (kohdassa Pisteen muuta käyttöä):
Kuvatekstin ja esimerkiksi taulukon nimen lopussa käytetään pistettä, kun tekstinä on kokonainen lause; muussa tapauksessa pistettä ei yleensä käytetä. Erityisesti silloin, kun samassa yhteydessä on erimuotoisia kuvatekstejä, voi kaikkien loppuun kuitenkin yhtenäisyyden vuoksi panna pisteen.
Jos piste jätetään pois kuvatekstin tai muun irrallisen tekstiosuuden lopusta, saattaa lukijalle joskus syntyä mielikuva, että teksti katkeaa kesken. Sattuuhan joskus, että kirjoittajalta todella jää kirjoittaminen kesken eikä hän huomaa myöhemmin täydentää sitä.
Piste numerojonon perässä osoittaa, että se tarkoittaa järjestyslukua. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. On suotavaa käyttää tällöin sitovaa välilyöntiä. Jos nimittäin rivinvaihto sattuu tällaisen pisteen jälkeen, lukija saattaa ainakin ensin hahmottaa tilanteen niin, että virke päättyy kyseiseen pisteeseen.
Järjestysluvun merkitseminen edellä kuvatulla tavalla edellyttää, että luku ei ole virkkeen lopussa ja että luku on perusmuodossa tai samassa muodossa kuin seuraava sana, kuten se yleensä on. Muutoin on käytettävä merkintää, jossa numerojonon perässä on kaksoispiste, järjestysluvun tunnus ja sijapääte; ks. kohtaa Järjestysluvut.
Järjestyslukuihin ei liity samanlaista partitiivin merkitsemisen periaatetta kuin peruslukuihin. Numerojono, jota seuraa piste, voi siis edustaa järjestysluvun partitiivia, jos seuraava sana on partitiivissa. Syynä on se, että partitiivin päätteen merkitsemiseen ei ole samanlaista syytä. Esimerkiksi ilmaukset viidestoista kerta ja viidettätoista kertaa eroavat toisistaan myös substantiivin muodon suhteen, joten kummassakin lukusana voidaan kirjoittaa ilmauksella 15., kun taas ilmausten viisitoista kertaa ja viittätoista kertaa välillä on tehtävä ero numeroita käytettäessä (15 kertaa, 15:tä kertaa).
Lakikielessä on vanha perinne jättää pisteet pois järjestysluvuista, esimerkiksi ”3 syyskuuta”, ”lain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa”. Oikeusministeriön tuottama Lainkirjoittajan opas antaa tämän mukaisen ohjeen (kohdassa 24.4.2). Tällainen kirjoitusasu saatetaan jopa lukea peruslukuja käyttäen ”lain kolme luvun viisi pykälän kaksi momentissa” eikä yleiskielen mukaan ”lain kolmannen luvun viidennen pykälän toisessa momentissa”. Tämä ei ole yleiskielen sääntöjen mukaista eikä fiksuakaan.
Jos järjestyslukua seuraa pykälämerkki §, voi tuntua tarpeettomalta käyttää pistettä, koska §-merkkiä ei käytetä muissa yhteyksissä. Voi siis ajatella, että §-merkki jo itsessään osoittaa edeltävän numeron järjestysluvuksi. Virallisissa kielenkäytön ohjeissa kuitenkin yhä vaaditaan pisteen käyttöä pykälämerkinnöissä (esim. ”5. §”) lakikielen ulkopuolella.
Suomen kielen yleiset normit toteavat edellä kuvatun lakikielen käytännön. Lakikielen käsite on tällöin ymmärrettävä ahtaasti, lähinnä vain säädöstekstejä koskevaksi. (Ks. Hyvää virkakieltä -palstan kirjoitusta Pistekö pikkuasia?)
Käytännössä pisteettömyys on yleistä myös oikeustieteellisessä kirjallisuudessa ja lainvalmistelussa. Sen sijaan esimerkiksi lehtikirjoitukseen se ei kuulu silloinkaan, kun siinä mainitaan lainkohtia.
Pistettä käytetään lyhenteen lopussa puuttuvan osan merkkinä. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. Jos virke jatkuu, on suotavaa käyttää yhdistävää välilyöntiä, sillä rivin lopussa oleva piste voi aiheuttaa vaikutelman virkkeen loppumisesta.
Pistettä ei käytetä lyhenteen lopussa eräissä erikoistapauksissa, esimerkiksi ma = maanantai, s = sekuntia(a), EU = Euroopan unioni. Aihetta käsitellään tarkemmin lyhenteitä koskevan luvun kohdassa Pisteet lyhenteissä.
Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, kirjoitetaan vain yksi piste, joka siis toimii samalla lyhenteen pisteenä ja virkkeen lopettavana pisteenä. Sen sijaan muun välimerkin kuin pisteen edellä ei lyhenteen pistettä jätetä pois.
Kun pisteellistä lyhennettä taivutetaan, piste jää kaksoispisteen edeltä pois.
Pistettä käytetään yhdyssanan lyhenteen sisällä osoittamassa, että merkkejä on jätetty pois. Piste voi tällöin korvata kirjainten ohessa myös yhdysmerkin.
Pistettä käytetään usein erottamaan tunnit minuuteista ja minuutit sekunneista, kun ilmaistaan ajan kesto tai kellonaika. Tämä on Suomen kansallisen oikeinkirjoitusstandardin mukaista. Vertaa kohtaan Ajan ilmaisut.
Numeroitaessa otsikoita käytetään pistettä jaotustasojen välissä, mutta ei koko otsikkonumeron perässä, siis esimerkiksi ”kohta 2.3.1”, kuten kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi tarkemmin kuvataan.
Numeroidun luetelman kohtien numeroiden perään ei suositella pistettä, vaan oikeaa suljetta.
Pistettä käytetään kansainvälisen käytännön mukaisesti myös standardien, tietokoneohjelmien yms. versioiden numeroissa numeroinnin tasojen erottamiseen.
Vertaa kohtaan Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena.
Pisteellä on myös monenlaista erikoiskäyttöä. Kohdassa Ellipsi käsitellään kolmen (tai joskus kahden) pisteen yhdistelmän merkityksiä. Tilastotaulukoissa saattaa piste osoittaa, että tietoa on loogisesti mahdoton esittää, ja usean pisteen yhdistelmällä voi olla muita merkityksiä.
Sisällysluetteloissa ja muissa taulukkotyyppisissä esityksissä on vanhastaan usein käytetty pistejonoa ohjaamaan lukijan katsetta. Word-ohjelman toiminto, joka luo sisällysluettelon, tuottaa sellaisen esityksen, joskin ns. pisteviivan muodostumisen voi kyllä estää.
Verkkosivuilla pisteviivan tuottaminen olisi varsin hankalaa, eikä sitä juuri yritetäkään. Sen sijaan taulukoiden muotoilussa käytetään usein yhtenäisiä viivoja esimerkiksi taulukon rivien välissä katseen ohjaamiseen.
Seuraavassa esimerkissä on ohjaavat pistejonot toteutettu alkeellisesti: käyttämällä tekstissä tasalevyistä fonttia ja kirjoittamalla sopivat määrät pisteitä.
Pisteviivan käyttö esimerkiksi kirjojen sisällysluetteloissa on lähinnä vanha tapa, eikä se suinkaan ole koskaan ollut yksinomainen käytäntö. Sen tarve syntyy halusta sijoittaa sivunumerot yhteen sarakkeeseen, jolloin numero usein joutuu kauas tekstistä, johon se liittyy. Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ei tehdä numeroista saraketta, vaan kirjoitetaan numero suoraan tekstin perään, vain välilyönnillä siitä erotettuna. Tämä voi tuntua oudolta, jos siihen ei ole tottunut, mutta se tekee sisällysluettelon käytöstä helpompaa.
Kysymysmerkkiä ”?” käytetään kysymysvirkkeen lopussa. Kysymysvirke on virke, jonka päälause on kysymyslause. Kysymyslauseessa on jokin kysymyspronomini, kuten kuka tai missä, tai kysyvä adjektiivi tai adverbi, kuten millainen tai milloin, taikka jossakin sanassa kysymysliite ߛko tai ߛkö.
Jos virke päättyy alisteiseen kysymyslauseeseen, ei kysymysmerkkiä tule, ellei päälausekin ole kysyvä. Alisteinen kysymyslause on sivulause, joka on kysymyslauseen muotoinen. Se ei esitä lukijalle tai kuulijalle kysymystä, vaan kuvaa kysymyksen, joka on esitetty tai voitaisiin esittää jossain muussa yhteydessä.
Alisteista kysymyslausetta on aiemmin kutsuttu usein epäsuoraksi kysymyslauseeksi tai epäsuoraksi kysymykseksi, ja tällaisia nimityksiä käytetään edelleen jopa kielenhuollon ohjeissa. Kyse ei kuitenkaan ole epäsuorastakaan kysymisestä,
Kysymysmerkkiä käytetään, jos virke on muodoltaan kysyvä, vaikka se olisikin kysymykseen muotoon puettu kohtelias pyyntö. Sama koskee retorista kysymystä eli kysymystä, johon ei odoteta vastausta.
Tosin Riitta Eronen esittää kirjoituksessaan ”Pilkulleen” (teoksessa Kielipoliisin käsikirja, toim. Pirkko Muikku-Werner) retorisista kysymyslauseista seuraavan ohjeen: ”Kysymysmerkkiä ei tarvita, mutta ei sitä virheenäkään pidetä.” Kielikellossa julkaistuissa varsinaisissa välimerkkiohjeissa (numerossa 2/2006, kohta Kysymysmerkki) sanotaan lievemmin ja hämärämmin: ”Jos kysymyslause kuitenkin on sisällöltään lähinnä toteamus (eli retorinen kysymys, johon ei odoteta vastausta), sen voi lopettaa pisteeseenkin.” Tässä siis sallitaan piste eikä suinkaan aseteta sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Lisäksi esimerkkinä on virke ”Kuka sen nyt niin varmasti tietää.” Se on todellakin toteamus, ja kysymyslauseen muotoon puettuihin toteamuksiin ohje varmaan sopiikin. Retoriset kysymykset ovat kuitenkin muuta: ne ovat puheessa (retoriikassa) tai puheenomaisessa kirjoituksessa käytettyjä tyylikeinoja, joissa kuulija tai lukija haastetaan miettimään kysymystä, vaikka hänen ei tietenkään odoteta esittävän vastausta.
Otsikoissa voidaan poiketa yleisistä säännöistä. Kysymysmerkki voidaan jättää niistä pois myös selvän kysymyksen jäljestä. Ks. kohtaa Välimerkit otsikoissa.
Sama koskee kirjojen tai muiden teosten nimiä, jotka voidaan käsittää eräänlaisiksi otsikoiksi. Jos nimi on selvästi tarkoitettu haastamaan lukijan pohdintaan, kysymysmerkki on paikallaan. Jos taas nimi on muodoltaan kysymyslause mutta kuvaa lähinnä teoksen aihetta (niin että sen edelle voidaan ajatella sanat ”tässä kirjassa kerrotaan”), kysymysmerkki voisi tuntua jopa oudolta. Tätä kuvaavat seuraavat kirjojen nimet:
Kysymysmerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, ei edes ohutta väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Jos tuntuu siltä, että kysymysmerkki ikävästi koskettaa tekstin viimeistä kirjainta, on parempi hiukan lisätä välistystä viimeisen kirjaimen jälkeen.
"Kysymysmerkki saatetaan korvata pisteellä (tai huutomerkillä) silloin, kun virke on lähinnä vain muodoltaan kysyvä ja sisällöltään enemmänkin toteamus (tai huudahdus). Kielitoimiston ohjeissa hyväksytään tämä toteamusten osalta ja esitetään seuraava esimerkki:
Monissa väite- ja kysymysvirke eroavat puheessa lähinnä vain sävelkulultaan, kirjoituksessa vain lopussa olevan välimerkin avulla. Suomen kielessäkin käytetään jonkin verran väitelauseen tekemistä kysymykseksi siihen tapaan (”Hän tulee huomenna?”), mutta tämä kuuluu lähinnä arkikieleen.
Usein kysymystä ei esitetä lauseena, vaan vain yhdellä sanalla, esimerkiksi ”Huomenna?” Suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin se, että sanassa on tällöin kysyvä liite -ko tai -kö. Silloin sana voidaan luontevasti käsittää lauseen (esim. ”Huomennako hän tulee?”) lyhentymäksi.
Muutoinkin saatetaan esittää kysymys ilmaisulla, joka ei muodosta lausetta ja jonka vain sävelkulku puheessa ja kysymysmerkki kirjoituksessa osoittaa kysymykseksi. Vaikka esimerkiksi Kielikello 3/1998 sisältää tästä (kohdassa Kysymysmerkki) seuraavat esimerkit, ei ilmaisutapaa voi pitää ainakaan huoliteltuun kieleen sopivana. Mainoksiin ja otsikoihin se saattaa lyhyytensä ansiosta sopia. Valitettavasti Kielikello 2/2006 ohjaa kyseenalaiseen suuntaan mainitsemalla (kohdassa Kysymysmerkki) vieläpä esimerkin ”Et siis välitä matkustamisesta?”
Kysymystä usein edeltää jonkinlainen johdantolause. Tällöin on olennaista, onko johdanto ja kysymys muotoiltu yhdeksi virkkeeksi. Jos on, niin kysymys on sivulauseen asemassa, eikä loppuun tule kysymysmerkkiä. Jos ne ovat eri virkkeitä, jolloin välissä on yleensä kaksoispiste, tulee loppuun kysymysmerkki. Se, onko kyseessä yksi virke, riippuu välimerkkien käytöstä, ei siitä, alkaako kysymys versaalilla.
Joskus käytetään kahta tai jopa useampaa kysymysmerkkiä korostamassa virkkeen kysyvää luonnetta, kysyjän hämmästystä tms. Tätä tehokeinoa on käytetty liioitellusti niin paljon, että sitä useimmissa tyylilajeissa pidetään huonona, jopa mauttomana. Erittäin kohtuullisesti käytettynä se kuitenkin voi joskus puoltaa paikkaansa.
Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmä (?! tai !?) on epämääräinen tunteen ilmaus eikä sovi asiatekstiin. Kevyessä kirjoittelussa se on melko tavallinen, mutta vastuu tulkinnasta jätetään lukijalle.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo miedonpuoleisesti:
Huutomerkin ja kysymysmerkin yhdistelmä (!? tai ?!) ilmaisee tunnesävyistä ihmettelyä. Se onkin asiatekstissä harvinainen.Näin halpaa!?
Onko tässä enää mitään järkeä?!
Joskus ilmaisun looginen rakenne vaatisi kahta peräkkäistä kysymystä, tosin siten, että niiden välissä on lainausmerkki. Tilanne syntyy, kun kysymysvirkkeen lopussa on lainattu teksti, joka esittää suoran kysymyksen.
Kielitoimiston suositus (Kielikello 3/1998 ja 2/2006 sekä Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas) kuitenkin on, että tällaisissa tilanteissa kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki. Suosituksen mukaan kysymysmerkki tulee ennen lainausmerkkiä, jos lainausta edeltää selvä johtolause, joka päättyy kaksoispisteeseen.
Muutoin kysymysmerkki kirjoitetaan lainausmerkin jälkeen (eli lainauksen lopusta jätetään kysymysmerkki pois).
Koska tilanne on harvinainen ja koska suosituksen mukainen välimerkkien käyttö on oudoksuttavaa (ja vaikea muistaa), kannattaa ongelma yleensä kiertää. Tämä onnistuu usein muuttamalla suora lainaus epäsuoraksi. Tosin ilmaisun luonne voi muuttua, koska ei viitata määrätavalla muotoiltuun kysymykseen vaan sen esittämään asiaan. Niinpä saattaa olla tarpeen rakentaa ilmaisu kokonaan uudestaan, eri pohjalle.
Ks. myös kohtaa Lainausmerkkien ja muiden välimerkkine suhde.
Kysymysmerkkiä käytetään myös ilmaisemaan tekstissä oleva sana tai asia epäselväksi tai muuten epävarmaksi. Silloin se on yleensä sulkeissa sanan jäljessä tai yhdessä sanan kanssa.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on asiasta seuraavat esimerkit, joista ensimmäisessä vain ilmaistaan vuosiluku epävarmaksi, toisessa taas tarkemmin esitetään epäilys, että vuosiluku voikin olla 2005 eikä 2004:
Sulkeissa olevalla kysymysmerkillä voidaan ilmaista myös kirjoittajan kannanottoa kuvaamiinsa asioihin, etenkin muiden ihmisten tekojen tai sanojen selostukseen. Kannanoton luonne voi vaihdella epäilystä paheksumiseen, ja usein sitä vielä korostetaan käyttämällä useita kysymysmerkkejä peräkkäin. Tällaisia ilmauksia ei voi pitää asiatyyliin sopivina.
Kysymysmerkkiä käytetään šakkiottelun selostuksessa siirron kuvauksen perässä (esim. e2–e3?) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa huonona tai ainakin epäilyttävänä. Tällöin kyse ei siis ole epävarmuudesta sen suhteen, tapahtuiko siirto, vaan kielteisestä kannanotosta siirtoon.
Edellä kuvatuille kysymysmerkin käyttötavoille on ominaista, että ne ovat pelkästään kirjoitettuun kieleen kuuluvia ilmauksia. Niillä esitetyt kannanotot jäävät pois, kun teksti luetaan ääneen, ellei kannanottoja ilmaista jollakin tavalla aivan erikseen.
Nykyisin on muodostettu nimiä, joiden lopussa on kysymysmerkki. Esimerkiksi brittiläinen kuluttajajärjestö käyttää itsestään nimeä ”Which?”. Sellaisen nimen käyttö suomenkielisessä tekstissä johtaisi kummallisuuksiin, jos kysymysmerkki yritettäisiin säilyttää sanaa taivutettaessakin. Yleisesti on sallittua ja suositeltavaa jättää kysymysmerkki pois. Vrt. kohtaan Huutomerkki nimen osana jäljempänä.
Huutomerkkiä ”!” käytetään huudahtavan virkkeen tai erillisen huudahduksen lopussa. Huudahdus voi olla kehotus, käsky, tunteenpurkaus tms. Usein voi lauseen lopussa käyttää joko pistettä tai huutomerkkiä, ja valinta vaikuttaa lauseen sävyyn.
Huutomerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Sen sijaan voidaan typografisista syistä hiukan lisätä välistystä sen edelle, jotta se ei näyttäisi olevan kiinni edeltävässä merkissä ja jotta se paremmin erottuisi. Välistyksen tarve tietenkin riippuu siitä, millainen kirjain kysymysmerkin edellä on.
Huutomerkki joskus kahdennetaan, mutta tähän pätee sama kuin kysymysmerkin kahdentamiseen. Vielä pahempaa on kirjoittaa monia huutomerkkejä!!!!
Muutenkin huutomerkkiä on hyvä käyttää säästeliäästi! Huudahtelu helposti tekee tekstin levottomaksi ja antaa lapsellisen vaikutelman!
Myös huuto- ja kysymysmerkin käyttö yhdessä (Mitä!?) tekee yleensä epäasiallisen vaikutelman. Ks. kohtaa Kysymys- ja huutomerkki?!
Jos huudahdus lainataan, niin huutomerkin käyttö riippuu siitä, onko lainaus suora vai epäsuora. Suora lainaus sisältää lainatut sanat sellaisinaan, yleensä lainausmerkeissä, ja tällöin tulee huudahdukseen kuuluva huutomerkki mukaan. Epäsuora lainaus liittää sanat osaksi omaa virkettä, ja siihen voi sisältyä sanonnan muuttaminen. Silloin ei loppuun tule huutomerkkiä, paitsi silloin harvoin, kun lainaajakin haluaa lainauksellaan huudahtaa.
Matemaattisissa merkinnöissä huutomerkkiä käytetään luvun tai lausekkeen perässä tarkoittamaan niin sanottua kertomaa (englanniksi factorial). Ilmaisu n! tarkoittaa lukua, joka saadaan kertomalla luvut 1:stä n:ään keskenään. Esimerkiksi 5! = 1 ⋅ 2 ⋅ 3 ⋅ 4 ⋅5 = 120. Tämän takia on hyvä välttää ilmaisuja, joissa huudahtava lause loppuu numeroin merkittyyn lukuun. On parempi kirjoittaa ”Tulos on viisi!” kuin ”Tulos on 5!”, ainakin jos lukijat saattavat olla matemaattisesti ajattelevia.
Tietotekniikassa huutomerkillä on hyvinkin kummallisia merkityksiä. Monissa ohjelmointikielissä se tarkoittaa kieltoa eli negaatiota: lauseke !p tarkoittaa ’ei p’ eli ’ehto p ei ole voimassa’.
Huutomerkillä on muutakin erikoiskäyttöä. Šakkiottelun selostuksessa huutomerkki (esim. e2–e3!) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa hyvänä. Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmällä (e2–e3?!) voidaan kuvata siirto arveluttavaksi vaikkakaan ei selvästi virheelliseksi, ja päinvastainen yhdistelmä (e2–e3!?) taas osoittaa, että siirto on kiinnostava, mutta ei välttämättä paras.
Sulkeissa oleva huutomerkki, ”(!)”, tarkoittaa huomion kiinnittämistä edeltävään sanaan tai muuhun ilmaukseen. Usein sitä käytetään lainauksen sisällä, lainaajan huomautuksena siitä, että edeltävä ilmaisu on todella peräisin lainatusta tekstistä eikä ole lainaajan kirjoitusvirhe. Samaan tarkoitukseen käytetään myös merkintää ”(sic)”, joka johtuu latinan sanasta, joka tarkoittaa ’niin’.
Näitä merkintöjä eivät lukijat useinkaan osaa tulkita oikein mm. sen takia, että niitä käytetään siis toisaalta merkityksessä ’tässä ei ole painovirhettä’, toisaalta ilmauksen korostamiseksi jostain muusta syystä. Niiden käyttöä ei siis voi suositella tavalliseen yleistajuiseksi tarkoitettuun tekstiin.
Joihinkin erisnimiin on pyritty ottamaan huutomerkki. Esimerkiksi eräs orkesteri käyttää nimeä ”Avanti!”, ja sanasto- ja ontologiapalvelun Finto osa ”Suomalaiset yhteisönimet” esittää sen käytettävänä nimenmuotona.
Välimerkit ovat kuitenkin kielen sääntöjen mukaan käytettäviä kirjoituksen aineksia, joiden ottaminen nimeen on epäasiallista ja aiheuttaa sekaannuksia. Lisäksi ne häiritsevät taivutusta. Siksi niihin voi suhtautua kohdassa Yritys- ja tuotenimet yms. mainitun kielilautakunnan kannanoton mukaisesti: huutomerkki jätetään pois. Sitä ei siis katsota nimen osaksi, vaikka yritys tms. käyttäisi sitä nimen logoasussa ja muutenkin. Aihetta käsitellään myös kohdassa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.
Jos kuitenkin joudutaan noudattamaan käytäntöä, jossa huutomerkkiä pidetään nimen osana, sitä kannattaa noudattaa johdonmukaisesti. Huutomerkkiä käsitellään täten kuten nimessä esiintyvää erikoismerkkiä. Kielenhuollon käsikirja toteaa, että tällaisissa tapauksissa ”voi siis joutua käyttämään kahta suurta välimerkkiä peräkkäin” (siis esimerkiksi huutomerkin jälkeen pistettä).
Omituista vaikutelmaa voi usein lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.
Jos huutomerkkiin loppuvaa nimeä joudutaan taivuttamaan, taivutetaan varsinaista nimeä eli sanaa. Esimerkiksi sellaiset Avantin sivuilla esiintyvät taivutukset kuin ”Avanti!a” ovat virheellisiä. Tässäkin kummallisuutta voi lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.
Jos huutomerkillinen nimi on yhdyssanan alkuosana, on luonnollista soveltaa sääntöä, jonka mukaan yhdyssanassa käytetään tällöin yhdysmerkkiä. Erikseen kirjoittaminen, kuten ”Avanti! kamariorkesteri” Avantin sivuilla, on selvästi virheellistä. Kielikellon 2/2006 ohjeissa on (kohdassa Yhdysmerkki) seuraava esimerkki, jossa on kyse huutomerkillisenä mainostetun nimen ”Aasiaan!” käytöstä yhdyssanan osana.
Aasiaan!-kampanja ∼ Aasiaan-kampanja
Kielenhuollon käsikirja suosittelee, että tällaisessa tapauksessa jätetään ennen yhdysmerkkiä tyhjä väli, esim. ”Avanti! -orkesteri”. Tämä ei siis kuitenkaan ole virallinen ohje, ja se lisäisi huutomerkin aiheuttamia epäselvyyksiä.
Kolmea peräkkäistä pistettä on vanhastaan käytetty osoittamaan jonkinlaista tekstin poisjättöä. Esimerkiksi kirjan vuorosana ”Tuosta tulee mieleeni . . .” tarkoittaa, että puhuja jättää lauseen kesken tai loppua ei kuulla. Pistekolmikko eli ellipsi voidaan toteuttaa eri tavoin:
kolme pistettä väleillä erotettuina | . . . |
kolme pistettä suoraan peräkkäin | ... |
ellipsimerkki (U+2026) | … |
Nykyisin käytetään suomen kielessä yleensä kolmea pistettä suoraan peräkkäin. Aiemmin oli tavallista erottaa pisteet väleillä. Ellipsimerkki tuottaa yleensä näiden välimuodon, mutta sen asu riippuu fontista.
Suomen kielen normit eivät ota kantaa siihen, miten ellipsi esitetään. Nykyisin niissä kyllä annetaan ymmärtää, että olisi parasta käyttää ellipsimerkkiä. Esimerkiksi Kielitoimiston ohjepankin sivulla Kolme pistettä) tätä noudatetaan nykyisin; aiemmin siinä käytettiin kolmea pistettä suoraan peräkkäin.
Vanhan käytännön mukaan pisteet erotettiin väleillä. Jos noudatetaan tätä tapaa, on yleensä syytä käyttää sitovia välejä, jotta kolmen pisteen ryhmä ei jakautuisi eri riveille. Vanhassa käytännössä käytettiin väliä myös ensimmäisen pisteen edellä.
Tässä oppaassa on käytetty ellipsimerkkiä, mutta se on ehkä huono kompromissi. Sen kirjoittaminen on hankalampaa, ja sillä saatava ulkoasu vaihtelee.
Ellipsimerkki ”…” (U+2026) sisältyy useisiin merkistöstandardeihin ja on useimmiten käytettävissä. Siinä on siis kyse yhdestä merkistä, jonka ilmiasu koostuu kolmesta vierekkäisestä pisteestä, joiden välissä on yleensä tilaa, mutta vähemmän kuin välilyönnin verran. Merkistä käytetään myös nimitystä pistekolmikko ja (hämäävästi) kolme pistettä.
Typografisessa käytännössä ellipsi on yleensä ollut sellainen, jossa pisteiden välissä on tyhjää tilaa enemmän kuin jos kirjoitettaisiin pisteet peräkkäin. Myös ensimmäisen pisteen edellä ja viimeisen jäljessä saattaa olla hiukan ylimääräistä tilaa. Tämä koskee lähinnä painotekstien perinnäisiä fontteja, kuten Times New Roman. Muissa fonteissa tilanne saattaa olla jopa päinvastainen ja siis typografisen perinteen vastainen. Myös pisteiden koot voivat vaihdella: ellipsin pisteet saattavat olla erinäköisiä kuin tavallinen piste.
Teoksen The Chicago Manual of Style mukaan englannin kielessä käytettävä ellipsis koostuu välistetyistä pisteistä eli pisteistä, joiden välillä on hiukan tyhjää, spaced periods, kun taas eräissä muissa kielissä (ranska, italia, espanja) käytettävä ellipsi, josta kirja käyttää nimitystä suspension points, koostuu kolmesta tavallisesta, välistämättömästä pisteestä.
Jos edellä mainittuja kolmea ellipsin esittämisen tapaa pidetään kaikkia eri syistä huonoina, voidaan käyttää kolmea pistettä peräkkäin niin, että merkkien välistyksellä saadaan ulkoasu väljemmäksi.
Ellipsin tilalla käytetään joskus kahta pistettä ”..” etenkin vaihteluvälejä ilmaistaessa, esimerkiksi ”5..8” pro ”5…8” tai ”5–8”. Ilmaisutapa ei ole suomen (eikä esim. englannin) sääntöjen mukainen. Se on epäselvä, koska ”..” voi syntyä myös kirjoitusvirheenä, kun on tarkoitus kirjoittaa vain yksi piste.
Jotkin yleisesti käytetyt tekstinkäsittelyohjelmat, kuten Word ja LibreOffice, toimivat niin, että kun käyttäjä kirjoittaa pisteen kolme kertaa peräkkäin, ohjelma muuntaa ne ellipsiksi. Tämän takia moni tulee käyttäneeksi ellipsimerkkiä tietämättään.
Toiminta voidaan estää ohjelman asetuksia muuttamalla. Wordin toiminta-asetuksissa tämä tehdään poistamalla automaattisen korjauksen säännöistä rivi, jolla on korvattavana ”...” ja korvaavana ”…”.
Ellipsillä osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Se kirjoitetaan nykyisten ohjeiden mukaan suoraan, ilman väliä, viimeisen mukana olevan sanan perään. Sen jälkeen on tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen. Jos se on sellaisen virkkeen lopussa, joka lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.
Edellä olevat esimerkit ovat puhekieltä jäljittelevästä kirjoitetusta kielestä. Tyypillisesti ellipsiä onkin käytetty kaunokirjallisuudessa ja lähinnä vuorosanoissa.
Nykyisin ellipsiä käytetään myös esittämään, että asioiden luettelo ei ole täydellinen. Tällaista ei voi pitää hyvänä tyylinä. On parempi käyttää sellaista lyhennettä kuin ”jne.” tai ”yms.” tai (etenkin virallisemmassa tyylissä) vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia. Vielä parempi on usein muotoilla virke niin, että luettelon osittaisuus ilmenee muulla tavoin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyylieroja:
Jos ellipsiä käytetään luettelon lopussa, se kirjoitetaan yleiskielessä suoraan kiinni edeltävään kohtaan, ilman pilkkua tai välilyöntiä. (Tämä poikkeaa ellipsin käytöstä matemaattisissa yhteyksissä.) Näin ainakin on pääteltävissä seuraavasta Kielikellon 2/2006 esimerkistä (kohdasta Kolme pistettä):
Ilmauksia, joissa on mukana pilkku ja ehkä myös välilyönti ellipsin edellä, ei ehkä kuitenkaan voi pitää virheellisinä. Joka tapauksessahan kirjoittaja ratkaisee, mistä kohdasta hän katkaisee jonon, esimerkiksi kirjoittaako hän ”I, II, III…” vai ”I, II, III, IV…”. Olisi luonnollista sallia harkintavalta myös pilkun ja välilyönnin osalta, esimerkiksi ”I, II, III,…” tai ”I, II, III, …”.
Ellipsiä käytetään joskus myös ilmauksen alussa osoittamassa, että ilmaus alkaa keskeltä virkettä. Tyypillisesti kyse on tällöin vuorosanasta, joka jatkaa jotakin toista vuorosanaa. Tällöin ellipsi kirjoitetaan kiinni seuraavaan sanaan. Ellipsin edelle tulee lainausmerkki, repliikkiviiva tai muu välimerkki samalla tavoin kuin tulisi, jos ellipsiä ei olisi.
Ellipsiä käytetään myös vuorosanoissa osoittamaan epäröintiä, miettimistä tai muusta syystä johtuvaa taukoa, vaikka kielenoppaat ja ohjeet eivät yleensä tällaista käyttöä mainitsekaan.
Kuitenkin ellipsin käyttö esityksen katkeilemisen kuvaamiseen on vanha käytäntö. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi selostaa ”pisteryhmän” yhtä käyttöä seuraavasti:
Osoittamaan, että esitys katkeilee esim. esittäjän (puhujan) vain vaivalloisesti saadessa sanotuksi sanottavansa t. äkkiä hillitessä itsensä taikka että esitys katkaistaan, koska kirjoittaja t. puhuja ei enää löydä riittävän sattuvia ilmauksia t. pitää jatkoa niin selvänä, että voi jättää sen lukijan sanoitta ymmärrettäväksi. Pisteitä on tavallisesti kolme.
Nykyisissä ohjeissakin (Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas) on seuraava esimerkki, jossa asiallisesti on kyse ellipsin käytöstä miettimisen tms. osoittamiseen, ei lauseen kesken jäämisestä:
Ellipsin käyttö miettimisen osoittamiseen saattaa liittyä myös sanan kesken jättämiseen: puhuja aloittaa sanan, mutta jättää sen kesken ja sitten sanoo toisen.
Ellipsiä käytetään monissa tyylilajeissa. Se saattaa tehdä milloin lapsellisen, milloin mahtipontisen vaikutelman. E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo ellipsistä: ”Tätä erikoisesti tunteilevan tyylin suosimaa välimerkintäkeinoa on syytä käyttää säästeliäästi.”
Kielikellon 3/1998 ohje Kolme pistettä ... kuvaa ellipsin käyttöä hiukan epäselvästi: ”Kolme pistettä on harvinainen välimerkki. Sitä käytetään lähinnä kaunokirjallisessa tai tuttavallisessa tyylissä osoittamaan, että lauseesta puuttuu alku tai loppu. Sen sijaan asiatyylissä käytetään poiston merkkinä kahta ajatusviivaa eikä kolmea pistettä. Ilmauksen kesken jääminen taas osoitetaan tavallisesti käyttämällä lyhennettä jne., ym. tai yms.” Kielikellon 2/2006 ohjeessa Kolme pistettä) ollaan olennaisesti samoilla linjoilla, samoin Kielitoimiston ohjepankin sivulla Kolme pistettä.
Kielikellon 2/2021 artikkeli Kolmen pisteen käytöstä ja merkityksistä… kuvailee:
Kolme pistettä vaikkapa arkisessa viestittelyssä tai internetin palstoilla herättää monesti keskustelua sekä monenkirjavia mielipiteitä ja tulkintoja siitä, mitä sillä yritetään ilmaista.
Ellipsin käyttö koetaan artikkelin mukaan usein naljailuksi tai ilkeilyksi. Toisaalta se voi ilmaista pohdintaa tai epävarmuutta taikka taukoja tai katkeilua.
Ellipsiä kannattaakin käyttää hyvin säästeliäästi tai ei lainkaan.
Joissakin kirjoitustyyleissä on (englannin käytännön mukaisesti) käytetty ellipsiä osoittamaan, että lainauksesta on jätetty pois jotakin. Koska tällainen käyttö voi sekaantua kesken jättämistä osoittavaan ellipsiin ja siten aiheuttaa epäselvyyksiä, sitä ei voi suositella, vaan on parempi käyttää ajatusviivoja.
Standardin SFS 4175 vuoden 2006 painoksessa onkin otettu yksiselitteinen kanta. Sen mukaan ellipsillä (kolmella pisteellä) osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Standardi erikseen korostaa, että sanojen pois jättäminen lainauksesta osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Standardin edellisessä, vuoden 1998 painoksessa oli sama ajatus, mutta siinä oli eräässä alaviitteessä tämän kanssa ristiriidassa oleva lainauksia koskeva lausuma ”eräissä tyylilajeissa poisjätön merkkinä voidaan käyttää kolmea pistettä”.
Ellipsi merkitsee siis todellisen esityksen jäämistä kesken tai joskus pysähtelyä. Sen sijaan ajatusviivat osoittavat, että alkuperäisessä tekstissä tai puheessa esitys on jatkunut, mutta jatko ei ole mukana lainauksessa.
Viralliset säännöt eivät ole kovinkaan yksiselitteisiä ja selkeitä sen suhteen, miten ellipsin yhteydessä käytetään muita välimerkkejä ja välilyöntejä. Seuraavassa esitetään yksi melko johdonmukainen säännöstä. Perusajatuksena on, että ellipsiä käsitellään kuten se olisi sen sanan osa, jota se seuraa.
Aiemmin on ellipsiä tai muuta pisteryhmää käytetty myös osoittamaan, että kirjoitusasusta puuttuu kirjaimia tai muita merkkejä esimerkiksi häveliäisyyssyistä. Tällöin on usein käytetty pisteitä sama määrä kuin pois jätettyjä merkkejä, esimerkiksi P....le tai aiemman käytännön mukaan P . . . . le. Myös ajatusviivaa on käytetty samanlaiseen tarkoitukseen.
Nykyiset suositukset eivät ota kantaa siihen, mitä merkintöjä tällaisissa yhteyksissä pitäisi käyttää. Koska nykyisin yleisesti suositellaan ajatusviivaa poiston merkitsemiseen, tuntuisi luonnolliselta käyttää sitä pikemminkin kuin pisteitä, esimerkiksi P–le.
Erään käytännön mukaan ellipsiä tai kolmea erillistä pistettä on käytetty tilastotaulukoissa osoittamaan, että tietoa ei esitetä, koska se on salassa pidettävä. Nykyinen virallinen suositus on neljä pistettä (....).
Matematiikan merkinnöissä ellipsiä käytetään yleisesti osoittamaan, että on jätetty pois luvusta numeroita, sarjasta termejä, luettelosta kohtia tms. Usein ellipsi on ilmaisun lopussa osoittamassa, että numerojono, sarja tms. jatkuisi loputtomasti tai voi vaihdella pituudeltaan.
Jos kyseessä on luettelo, jonka osat on erotettu pilkuilla, erotetaan ellipsikin luettelon osista pilkulla (toisin kuin yleiskielessä). Tosin matematiikkastandardi SFS-ISO 80000-2 ei erikseen ota asiaan kantaa ja sen oma käytäntökin on osittain horjuva, mutta sen esimerkeissä on yleensä käytetty seuraavanlaisia tapoja, joita käytetään myös kirjassa MAOL-taulukot:
Näitä käytäntöjä kannattaa siis käyttää matematiikassa ja luonnontieteissä, ja ne voidaan tiivistää seuraavasti:
Standardissa SFS-ISO 80000-2 ellipsi on toteutettu osittain ellipsimerkillä, osittain kolmella peräkkäisellä pisteellä, joiden välissä ja ympärillä on välilyönnit. Ulkoasu on tällöin typografisesti väärä, koska ellipsin ulkoasu vaihtelee tämän takia jopa yhden sivun sisällä. Standardi ei edes mainitse ellipsimerkkiä. Standardia ei muutenkaan voida pitää typografisesti esikuvallisena saati normatiivisena.
Standardissa SFS 4175:2006 on seuraava, matematiikkastandardista poikkeava merkintätapa, josta puuttuu välilyönti pilkun ja ellipsin välistä:
Tämän kanssa ristiriidassa on toisaalta Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkki ”roomalaisia numeroita I, I, III…”, josta siis puuttuu myös pilkku ellipsin edeltä.
Matematiikassa käytetään usein ellipsimerkin (…) tilalla vastaavaa merkkiä, joka on rivin perusviivan yläpuolella (⋯). Merkistöstandardeissa tällainen merkki on nimeltään midline horizontal ellipsis (U+22EF). Suomenkieliseksi nimeksi sopisi rivinkeskinen ellipsi. Merkki sisältyy melko harvoihin fontteihin.
Esimerkiksi kirjan The Chicago Manual of Style kuvaamassa matemaattisten merkintöjen käytännössä (mutta ei matematiikkastandardissa) tällainen symboli esiintyy tavallisen ellipsin tilalla summien, relaatioiden tms. yhteydessä, jolloin ellipsimerkki halutaan samalle korkeudelle kuin operaattorit. Tällaista käytäntöä suosittaa myös Detailtypographie-kirja. Jos rivinkeskinen ellipsi ei ole käytettävissä, voidaan käyttää tavallista ellipsimerkkiä ja ehkä säätää sen sijaintia pystysuunnassa.
Luonnontieteen ja tekniikan kielessä käytetään ellipsiä rajakohtien (pienimmän ja suurimman arvon) välissä. Tällöin tarkoitetaan niin sanottua suljettua väliä, johon myös raja-arvot kuuluvat. Ilmaisu voidaan tavallaan tulkita erikoistapaukseksi ellipsin käytöstä poisjätön merkkinä: ellipsi vastaa kaikkia arvoja alarajan ja ylärajan välissä.
Vanhastaan tätä ilmaisutapaa ei ole suositeltu yleiskieleen. Käytännössä kuitenkin yleiskieleen suositeltu tapa, ajatusviivan käyttö, johtaa epäselviin tai erikoisiin ilmaisuihin silloin, kun mukana on miinusmerkkisiä lukuja (esim. ”−5–−2”). Niinpä tällaisissa yhteyksissä sallitaan nykyisin ellipsin käyttö yleiskielessäkin. Aiheesta on lisää kohdassa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen.
Välilyöntien käyttöä näissä yhteyksissä ei ole tarkasti säädelty, mutta luonnollisin menettely lienee, että ellipsin ympärillä on välilyönnit, jos ainakin toinen rajakohdista sisältää välilyönnin.
Kaksoispistettä käytetään suoran lainauksen edellä silloin, kun sitä edeltää johtolause tai pelkkä lainatun henkilön nimi. Kaksoispisteen jälkeen tulee välilyönti, ja sen jälkeinen lainaus aloitetaan yleensä versaalilla.
Etenkin lehtikielessä käytetään otsikoita, joissa esitetään tiivistetysti jonkin tahon väite tai muu lausuma. Tällöin käytetään vuorosanan tapaista ilmausta, jossa on kaksoispiste lausuman esittäjän ja itse lausuman välissä. Kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan usein hyvinkin vapaasta tulkinnasta. Lainausmerkkejä ei tällöin tietenkään käytetä.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan kaksoispisteen jälkeinen ilmaus voidaan tällöin aloittaa versaalilla tai gemenalla. Versaalialkuisuus on sikäli luontevaa, että kyseessä on virkettä vastaava ilmaus, jota edeltää eräänlainen lähdeviittaus.
Kaksoispisteen jälkeen otsikossa voi käyttää isoa tai pientä alkukirjainta:Sotilaslähde: Mannertenvälinen kriisi uhkaa ∼Sotilaslähde: mannertenvälinen kriisi uhkaa
Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä ennen täsmentävää ilmausta, kuten selitystä, perustelua, päätelmää tai luetelmaa. Tällöin sen jälkeen tulee välilyönti.
Kaksoispisteen jälkeinen täsmentävä ilmaus aloitetaan gemenalla (pienellä alkukirjaimella), vaikka se olisi kokonainen virke.
Jos täsmentävä ilmaus kuitenkin koostuu useista virkkeistä, ne kirjoitetaan normaalien virkkeiden tavoin eli jokainen niistä aloitetaan versaalilla (isolla alkukirjaimella). Pitkät täsmentävät ilmaukset ovat kuitenkin yleensä epätäsmällisiä, koska ei ole ollenkaan selvää, missä vaiheessa täsmennykset loppuvat ja siirrytään uuteen asiaan.
Täsmentävän ilmauksen edellä käytetään kaksoispistettä vain, jos sitä edeltävä osa jo muodostaisi kokonaisen virkkeen.
Kaksoispistettä seuraava täsmentävä ilmaus ei siis ole loogisesti virkkeen osa, vaan koko virkettä tarkentava lisäys. Täten kaksoispiste samalla katkaisee ja yhdistää: se lopettaa varsinaisen virkkeen, mutta yhdistää sen seuraavaan tarkennukseen. Tarkennus ei useinkaan ole virke.
Jos taas täsmentävä ilmaus on kielellisesti osa virkettä, sen edellä ei ole mitään välimerkkiä tai sen edellä on pilkku – tai joskus ajatusviiva. Ilmaus alkaa usein selittävällä sanalla, kuten ”nimittäin” tai ”koska”.
Usein tällainen ratkaisu on mahdollinen silloinkin, kun kaksoispistettäkin voisi käyttää.
Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä vain, jos sitä seuraava täsmentävä ilmaus lopettaa virkkeen. Jos virke jatkuu täsmentävän ilmauksen jälkeen, on käytettävä muita välimerkkejä, kuten ajatusviivoja, sulkeita tai pilkkuja.
Kaksoispiste kuuluu puolipisteen lailla lähinnä korkeaan tyyliin. Äidinkielenopettajat erityisesti suosittelevat ja kehuvat niiden käyttöä; lukijat eivät niinkään.
Tyylivaikutus muuttuu kielteiseksi, jos kaksoispistettä käytetään puolipisteen sijasta taikka muuten tilanteessa, johon se ei kuulu. Lisäksi kaksoispisteen idea on lukijoille usein epäselvä. Koska kaksoispiste katkaisee, se saattaa antaa sen jälkeiselle täsmennykselle enemmän painoa kuin olisi aiheellista.
Usein voisi hyvin käyttää pilkkua kaksoispisteen tilalla. Esitystä voi vielä täsmentää sopivalla tarkennuksella pilkun jäljessä.
Joissakin muissa tapauksissa taas voi syntyä epäselvyyttä mm. siitä, seuraako kaksoispisteen jälkeen päätelmä vai perustelu. Niinpä usein onkin parempi käyttää pilkkua ja sopivaa sidesanaa.
Yleensä luetelman edellä kannattaa käyttää kaksoispistettä. Se osoittaa, että luetelman kohdat eivät kuulu suoraan edellä olevan virkkeen rakenteeseen.
Tällöin luetelmaa edeltävä selitys on muodoltaan kokonainen virke tai otsikonomainen teksti. Selityksen lopussa on usein sana ”seuraavat” tai vastaava, joka tekee selityksestä muodoltaan täyden virkkeen. Vertaa seuraavia vaihtoehtoja. Ensimmäisessä virke jatkuu suoraan luetelman kohdissa, jolloin kaksoispistettä ei käytetä. Luetelman kohdat ovat lauseenjäseniä lauseessa, joka alkaa ennen luetelmaa. Teksti voitaisiin suoraan muuntaa kappaleeksi jättämällä rivinvaihdot ja luetelmaviivat pois sekä lisäämällä pilkku ja ja-sana. Tässä käytetty vaihtoehto on yleensä selkeämpi, koska se erottaa luetelman omaksi kokonaisuudekseen.
Kaksoispistettä käytetään silloinkin, kun luetelmaa edeltävä selitys ei muodosta virkettä, vaan on luonteeltaan otsikko, jossa ei ole lainkaan verbiä.
Kielikello 2/2006 lisää kuitenkin luetelmia koskevien perusohjeiden jälkeen: ”Selvästi otsikonomaisissa yhteyksissä kaksoispisteen voi jättää pois.” Tätä lienee järkevä tulkita sen verran suppeasti, että kaksoispiste jätetään pois vain, jos selitys on otsikkona ja se on osoitettu otsikoksi ulkonaisin keinoin, kuten lihavoinnilla.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kohdassa, jossa esitetään sama periaate kaksoispisteen pois jättämisestä, on seuraava esimerkki. Siinä luetelmaa edeltävän tekstin otsikkoluonne on selvä: teksti kuvaa luetelman sisällön ja on lisäksi lihavoitu.
Englannin kielessä käytetään usein kaksoispistettä erottamaan teoksen nimen alkuosa (otsikko, engl. title) selittävästä jälkiosasta (alaotsikosta, engl. subtitle). Itse teokseen on tällöin usein painettu jälkiosa selvästi pienemmällä fontilla uudelle riville, jolloin välimerkkiä ei tarvita.
Jos sellainen teos mainitaan tekstissä ja siitä halutaan mainita koko nimi, on jonkinlainen välimerkki tarpeen. Kirjallisuusluetteloon sopisi ehkä piste, mutta tekstissä se ei tunnu hyvältä. Suomen kielessä voitaneen tällöin noudattaa samaa menettelyä kuin englannissa, siis käyttää kaksoispistettä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, jos osien välissä on sidesana, kuten or tai eli.
Tällaisissa tapauksissa voisi käyttää myös ajatusviivaa.
Kirjastojen tietokannoissa käytetään yleensä kaksoispistettä, jonka kummallakin puolella on välilyönti, esimerkiksi ”Haavoitettu jättiläinen : Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen”.
Aiemmin käytettiin kaksoispistettä yleisesti lyhenteessä merkkinä siitä, että sanan keskeltä on jätetty kirjaimia pois, esimerkiksi r:va = rouva. Nykyisin tällaiset lyhenteet kirjoitetaan ilman kaksoispistettä, esimerkiksi rva.
Ainoa nykyisin yleisessä käytössä oleva kaksoispisteellinen lyhenne on n:o = numero, ja senkin tilalla esiintyy usein nro.
Kaksoispistettä käytetään päätteen edellä silloin, kun lyhenne, numeroin ilmaistu luku tai symboli edustaa taivutusmuodossa olevaa sanaa ja taivutusmuoto on tarpeen ilmaista. Päätteiden merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään tarkemmin jäljempänä.
Kirjaimista puhuttaessa vanha käytäntö on, että tekstiin kirjoitetaan kirjain itse eikä sen nimeä, esimerkiksi ”tuosta puuttuu f” eikä ”tuosta puuttuu äf”. Jos lauseyhteys vaatii taivuttamista, pääte merkitään edellä kuvatulla tavalla, esimerkiksi ”lisäsin siihen f:n”. Nykyisin kuitenkin esiintyy huolitelluissa asiateksteissäkin käytäntöä, jossa kirjoitetaan kirjaimen nimi. Tällöin taivutukseen ei tietenkään tarvita kaksoispistettä, vaan nimi kirjoitetaan normaalisti sanana, esimerkiksi äf : äffän : äffästä jne. Samanlaista vaihtelua on johdoksissa. Yleensä kirjoitetaan esimerkiksi ”i:tön”, mutta kielenhuoltajien teksteissäkin saattaa jo esiintyä asu ”iitön”. Typografinen vaikutelma on parempi ja tekstin ääneen lukeminen helpompaa, mutta osa lukijoista saattaa pitää asuja ”äffä” ja ”ii” puhekielisyytenä.
Tällaisissa tapauksissa ei tekstiä saa jakaa eri riveille kaksoispisteen jäljestä. Ks. kohtaa Sanan jako eri riveille.
Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä.
Kaksoispistettä ei käytetä ns. lyhennesanoissa eli ilmauksissa, jotka ovat alkujaan lyhenteitä, mutta ovat muuttuneet sanoiksi. Lyhennesanoina voidaan käsitellä esimerkiksi seuraavia: Nato, Opec, Etyk. Ne siis luetaan normaaleina sanoina ja taivutetaan sen mukaisesti. Kuten yleensä vieraita nimiä taivutettaessa, päätteen edellä käytetään i:tä sidevokaalina, jos sana päättyy konsonanttiin.
Jos nimeen liittyy tavaramerkin symboli ™ tai ®, niin kielenhuollon ohjeiden mukaan nimeä taivutetaan normaalisti ja symboli liitetään sen loppuun. Tavaramerkin symbolia siis käsitellään kirjoitetun kielen aineksena, jota ei ajatella luettavaksi ääneen. Normaalissa tekstissä tällaisia symboleita ei tarvita, mutta joissakin tílanteissa niitä joudutaan käyttämään.
Kielenhuollon ohjeet eivät mainitse kaksoispisteen käyttöä liitepartikkelin, kuten -kin, -kaan, -han, -pa tai -ko, edellä. Kaksoispistettä on kuitenkin tapana käyttää samoissa tilanteissa kuin taivutuspäätteen edellä.
Ilmauksessa voi olla sekä taivutuspääte että liitepartikkeli. Yleensä tilanne ei tuota ongelmia.
Jos sana kuitenkin on toista-loppuinen lukusana, syntyy hämmentävä tilanne. Jos esimerkiksi sana viidessätoistakaan haluttaisiin kirjoittaa niin, että luku merkitään numeroin, pitäisi sen jälkeen kirjoittaa sekä taivutuspääte ssä että liitepartikkeli kaan. Tässä ei liene muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa ne peräkkäin, vaikka ne kirjaimin kirjoitetussa sanassa ja puhutussa sanassa eivät olekaan peräkkäisiä ja vaikka kokonaisuus näyttää oudolta.
Jos sanan vartaloa seuraa sijapääte ja possessiivisuffiksi, molemmat päätteet kirjoitetaan näkyviin, jos vartalo ilmaistaan numeroilla tai lyhenteillä. Sama koskee tilannetta, jossa sijapäätteen yhteydessä on vielä järjestysluvun tunnus. Tällaiset ilmaukset ovat harvinaisia, usein teennäisiä, ja luvut on tällöin yleensä parempi kirjoittaa kirjaimin.
Varsin erikoinen tilanne syntyy, jos toista-loppuisessa sanassa on sekä alkuosaan kuuluva taivutuspääte että jälkiosaan liittyvä possessiivisuffiksi, esimerkiksi lauseessa Hänen lokakuun viidettätoistaan ei koskaan tullut. Jos näin erikoista sanamuodostetta käytetään ja se halutaan kirjoittaa numeroita käyttäen, täytynee kirjoittaa eri osien päätteet peräkkäin. Jos tällöin tulisi sama vokaali kolmesti peräkkäin, yleisten sääntöjen mukaan pitäisi käyttää heittomerkkiä erottimena.
Kaksoispistettä käytetään myös silloin, kun lyhenteestä muodostetaan johdos eli lyhenteeseen liitetään johtopääte eli johdin. Tällaiset ilmaisut eivät ole kovin tavallisia, ja ne voivat hämmentää lukijoita. Niissä siis ei käytetä yhdysmerkkiä kuten yhdyssanoja muodostettaessa (ei siis SAK-lainen). – Sananloput -lainen ja -mainen tulkitaan johtopäätteiksi tällaisissa yhteyksissä.
Kielitieteessä ja muutoin kieltä käsiteltäessä käytetään kaksoispistettä erottamaan saman sanan taivutusmuotoja. Tällöin teksti yleensä käsittelee taivuttamista, mutta joskus kyseessä on vain sanan yksilöinti silloin, kun kahdella eri sanalla on sama perusmuoto. Vertaa tilden käyttöön vaihtoehtoisten asujen tai sanojen välissä.
Kielitoimiston ohjeiden (Kielikello 3/1998, kohta Kaksoispiste) mukaan tällaisissa tapauksissa kirjoitetaan kaksoispisteen ympärille välilyönnit. Tämä on myös yleisin käytäntö. Hakuteoksissa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa saatetaan tilan säästämiseksi jättää välilyönnit pois.
Kaksoispistettä käytetään ilmaistaessa lukujen tai suureiden suhdetta. Tällöin sen ympärille ei standardin SFS 4175 mukaan kirjoiteta välilyöntejä, toisin kuin käytettäessä kaksoispistettä jakolaskun merkkinä.
Sääntö, jonka mukaan suhteen merkin ympärillä ei käytetä välilyöntejä, on melko mielivaltainen ja johtaa hiukan outoon kirjoitusasuun etenkin, jos luku sisältää välilyönnin. Ilmaus ”1:1 000” hahmottuu visuaalisesti helposti väärin, osiin ”1:1” ja ”000”. Lisäksi matematiikkastandardin 80000-2 esimerkissä käytetään välilyöntejä suhteen merkin ympärillä: ”h : b”. Niinpä säännön rikkominen ilmaisun luontevuuden takia voi olla perusteltua (esimerkiksi ”1 : 20 000”).
Suhteiden merkitsemiseen käytetään muitakin tapoja etenkin silloin, kun tarkoitetaan esiintyvyyttä, kuten taudin yleisyyttä väestössä (1:200, 1/200, 0,5 %).
Suhdemerkinnän taivuttamista pitäisi välttää. Ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.
Unicode-merkistö sisältää myös suhdemerkin ratio U+2236, joka on määritelty matemaattiseksi operaattoriksi ja joka on ulkoasultaan kaksoispisteen kaltainen. Se olisi merkitykseltään yksiselitteisempänä sopiva suhteen merkiksi, mutta se sisältyy suhteellisen harvoihin fontteihin, eikä matematiikkastandardi edes mainitse sitä.
Ääntämismerkinnöissä (foneettisessa kirjoituksessa) käytetään usein kaksoispistettä vokaalin jäljessä osoittamassa, että vokaali ääntyy pitkänä. Esimerkiksi suomen sana luulee merkitään tällöin [lu:le:]. Tämä on tavallista muun muassa tietosanakirjoissa. Vaihtoehtoinen tapa on vaakaviivan (pituusmerkin) käyttö vokaalin päällä.
Toisaalta esimerkiksi kansainvälinen foneettinen merkistö IPA määrittelee pituusmerkiksi kolmiokaksoispisteen, modifier letter triangular colon ”ː” U+02D0. Koska se ei useinkaan ole käytettävissä silloinkaan, kun monia IPA-merkistön tavallisia merkkejä voi käyttää, sen tilalla käytetään yleisesti kaksoispistettä. Epäselvyyksiä ei voi syntyä, koska kaksoispisteellä ei IPAssa ole (muuta) merkitystä.
Jos kirjaan, artikkeliin yms. viitattaessa mainitaan myös tekijä tai tekijät, on tapana erottaa tekijätieto teoksen nimestä kaksoispisteellä. Sen edellä ei ole välilyöntiä, jäljessä on. Tällainen merkintätapa sopii kirjallisuusluetteloihin, kirjamainoksiin yms. Tekstissä on parempi muotoilla asia niin, että tekijä mainitaan normaalissa lauseyhteydessä.
Kaksoispistettä on usein käytetty jakolaskun merkkinä, myös kouluopetuksessa. Sen sijasta tulisi käyttää vinoviivaa tai asettelua, jossa jakaja on jaettavan alla ja niiden välissä on vaakaviiva. Ks. kohtaa Kaksoispiste ”:” vanhentuneena jakolaskun merkkinä.
Kaksoispistettä käytetään koodinluonteisissa ilmauksissa monitasoisen jaotuksen tasojen välisenä erottimena, esimerkiksi sarjan numeron ja osan numeron välissä.
Tuomioistuinratkaisujen numeroinnissa on käytetty sekä merkintätapaa KKO 2005:82 että merkintätapaa KKO:2005:82. Muun muassa Finlex-tietokannan Oikeustapauksia-osassa käytetään jälkimmäistä, jossa siis on kaksoispiste myös tuomioistuimen nimen lyhenteen ja vuosiluvun välissä.
Eri yhteyksissä on kuitenkin käytössä erilaisia tapoja osoittaa jaotus. Numeroitaessa otsikoita ei jaotustasojen välissä käytetä kaksoispistettä vaan pistettä (esimerkiksi 4.4.5.4). Lehtien ja julkaisusarjojen numeroinnissa on kahta lähinnä kahta käytäntöä, nimittäin vuosiluku:numero tai numero/vuosiluku. Lakien numerointi on jälkimmäisen käytännön mukainen, esim. 5/2003.
Jos lähdeviitteissä käytetään merkintätapaa, jossa on tekijän sukunimi ja teoksen ilmestymisvuosi, voidaan niiden jälkeen kirjoittaa kaksoispiste, väli ja sivunumero. Esimerkiksi ”Virtanen 2020: 42” viittaa tällöin Virtasen vuonna 2020 ilmestyneen teoksen sivuun 42.
Kaksoispistettä käytetään usein myös ajan ilmauksissa tuntien ja minuuttien sekä minuuttien ja sekuntien välissä.
Kaksoispistettä käytettiin aiemmin rahasummia ilmaistaessa, esimerkiksi 2:50 mk. Tapa on täysin vanhentunut Suomessa, vaikka se mainitaankin vielä Kielikellossa 2/2006 artikkelissa Merkit ruotsiksi. Ruotsinruotsissa se yhä esiintyy virallisissa suosituksissakin toisena vaihtoehtona (esim. 2,50 kr tai 2:50 kr).
Melko yleisen käytännön mukaan teoksen julkaisupaikka ja julkaisija erotetaan toisistaan kaksoispisteellä, jos tällaiset seikat ilmoitetaan lähdetiedoissa.
Tällainen kaksoispisteen käyttö kuitenkin poikkeaa selvästi kaksoispisteen muusta käytöstä. Sopivampi merkki olisi puolipiste. Yleiset standardit eivät edellytä minkään erityisen merkin käyttöä.
Puolipistettä käytetään ryhmittelyyn. Sitä on usein erityisesti suositeltu äidinkielen opetuksessa ja tyylioppaissa. Joskus se voikin parantaa tyylivaikutelmaa, mutta puolipistettä käytetään helposti väärin. Vaikka kirjoittaja osaisi käyttää sitä oikein, lukijat eivät useinkaan osaa tulkita sen merkitystä oikein. Tavallisessa yleistajuisessa asiatekstissä puolipistettä ei yleensä kannata käyttää.
Kun puolipistettä käytetään välimerkkinä, sen jälkeen jätetään aina tyhjä väli.
Kielikellossa 3/1997 on laajahko puolipisteen käytön selostus ja ohjeisto Puolipiste ei ole kaksoispiste.
Puolipistettä käytetään yhdistämään virkkeitä, jotka liittyvät ajatukseltaan kiinteästi yhteen.
Puolipisteen vaikutuksen havaitsee oikeastaan vasta tarkastelemalla sillä yhdistettyjä virkkeitä suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, johon ne kuuluvat, kappaleeseen. Puolipisteen käytössä on olennaista, että sillä yhdistetyt virkkeet kuuluvat yhteen kiinteämmin kuin kappaleen virkkeet muutoin. Seuraavassa esimerkissä puolipisteellä on liitetty virkkeeseen sivuhuomautus, joka toisessa tyylissä voitaisiin myös kirjoittaa sulkeisiin. Jos se kirjoitettaisiin tavalliseksi, pisteellä muista erotetuksi virkkeeksi, niin se muodostaisi katkon ajatuksen kulkuun.
On sanottu, että puolipiste sopii käytettäväksi, kun pilkku ei tarpeeksi erottaisi ilmauksia toisistaan ja piste erottaisi ne liiaksi. Puolipiste on kuitenkin periaatteessa aina korvattavissa pisteellä, kun taas pilkulla korvaaminen yleensä vaatii myös lauserakenteen muutoksen, esimerkiksi konjunktion lisäämisen.
Useimmiten on parasta tehdä valinta pisteen ja pilkun välillä eikä käyttää puolipistettä.
Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi pilkun sijasta luettelossa, jonka kohdat sisältävät pilkkuja. Tarpeen tähän aiheuttavat tavallisimmin desimaalipilkut. Toinen tyypillinen tapaus on ihmisten nimien luettelo, jossa on henkilön sukunimi ja etunimi pilkulla erotettuina.
Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi myös luettelossa, jonka osat ovat pitkiä.
Usein tällainen rakenne voitaisiin korvata luetelmarakenteella, joka muodostetaan luetelmaviivoja käyttäen ja jossa kohtien välissä ei käytetä pilkkuja. Luetelmia kuitenkin vältetään useissa tyylilajeissa.
Erikoistapaus edellä mainitusta on puolipisteen käyttö ryhmiteltäessä sanan merkityksen selityksiä sanakirjassa tai tietosanakirjassa. Sanakirjassa puolipistettä käytetään yleensä erottamaan olennaisesti erilaisia merkityksiä toisistaan, kun taas pilkulla erotetaan sanan eri vastineita, jotka eroavat vain vivahteiltaan, tyylilajiltaan tms.
aridi kuiva, kulottunut, auringon polttama; hedelmätön; (kuvaann.) kuiva, ikävä
baletti näyttämöllä musiikin säestyksellä esitettävä taidetanssi; sitä varten sävelletty musiikki; sitä esittävä tanssijaryhmä.
Yhdysmerkki ”-” ei kuulu varsinaisiin välimerkkeihin eli sanojen välissä käytettäviin merkkeihin. Sen sijaan yhdysmerkkiä käytetään sanan tai merkinnän sisällä, lopussa tai alussa
Kirjoituskoneissa ja tietokoneiden näppäimistöissä sekä monissa merkkikoodeissa on merkki, joka on tarkoitettu käytettäväksi sekä yhdysmerkkinä että ajatusviivana ja miinusmerkkinä. Usein sitä käytetään vielä muissakin tehtävissä.
Tämä johtuu vanhoista teknisistä rajoituksista, kuten tarpeesta käyttää varsin suppeaa merkkivalikoimaa vanhoissa kirjoituskoneissa, vanhoissa tiedonsiirron tavoissa ym. Tämän takia on syntynyt monia käytäntöjä, jotka perustuvat yhdysmerkin moninaiskäyttöön ja jotka häviävät vain hitaasti.
Seuraava taulukko esittää eräitä tyypillisiä ilmauksia, joissa monet ovat tottuneet käyttämään yhdysmerkkiä, vaikka muu merkki olisi oikeampi.
Korvikemerkintä | Oikea merkintä | Käytetty oikea merkki |
---|---|---|
klo 10 - 18 | klo 10–18 | ajatusviiva |
lento Helsinki - Vaasa | lento Helsinki–Vaasa | ajatusviiva |
Tule pian - juna lähtee! | Tule pian – juna lähtee! | ajatusviiva |
-5 astetta | −5 astetta | miinusmerkki |
5 - 2 = 3 | 5 − 2 = 3 | miinusmerkki |
Nykyisin tietokoneissa voidaan jo hyvin monissa yhteyksissä käyttää laajaa merkkivalikoimaa, jossa muun muassa ajatusviivoilla ja miinusmerkillä on omat koodinsa. Lisäksi yhdysmerkkejäkin on useita:
Esimerkiksi suomen sanassa kuu-ukko voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa edellä mainituista neljästä merkistä, joskin numeroviivan käyttö olisi outoa. Yleensä (ja myös tässä oppaassa) kirjoitetaan tämäntapaiset sanat käyttäen Ascii-yhdysmerkkiä joko siksi, ettei tunneta vaihtoehtoja, tai siksi, että tiedetään vaihtoehtoihin liittyviä monia teknisiä ongelmia.
Merkistöstandardeissa on myös pehmeä tavuviiva (soft hyphen). Nykyisen tulkinnan mukaan se ei nimestään huolimatta ole yhdysmerkki, vaan näkymätön ohjausmerkki, joka ilmoittaa sallitun tavutuskohdan.
Unicode-yhdysmerkki, sitova yhdysmerkki ja Ascii-yhdysmerkki ovat lähes kaikissa fonteissa keskenään samanlevyiset. Poikkeuksena on mm. Lucida Sans Unicode, jossa Ascii-yhdysmerkki on samanlevyinen kuin (lyhyt) ajatusviiva, mutta Unicode-yhdysmerkki ja sitova yhdysmerkki ovat oikeanmittaiset. Merkkien olennainen ero on niiden merkityksessä ja ominaisuuksissa, jotka voivat epäsuorasti vaikuttaa asiakirjan ulkoasuunkin.
Varsinainen yhdysmerkki voisi käyttönsä kannalta olla hyvin lyhyt, jopa miltei pistemäinen. Ajatusviiva ja miinusmerkki ovat selvästi pitempiä. Koska Ascii-yhdysmerkkiä käytetään niiden kaikkien tilalla, on ollut typografisesti perusteltua suunnitella se keskimittaiseksi. Valitettavasti niissäkin fonteissa, joihin sisältyy Unicode-yhdysmerkki, se on usein toteutettu samannäköisenä kuin Ascii-yhdysmerkki. Oheinen kuva esittää kuitenkin Code2000-fontin eräitä viivamerkkejä, jotka on harkitusti suunniteltu erimittaisiksi.
Jos tekstissä halutaan käyttää varsinaista yhdysmerkkiä, on otettava huomioon fonttiongelmien lisäksi se, että tätä merkkiä tulisi käyttää johdonmukaisesti. Jos joissakin sanoissa on Ascii-yhdysmerkki ja joissakin varsinainen yhdysmerkki, voi syntyä ikävää sekavuutta, jos ne ovat fontissa erimittaiset. Lucida Sans Unicodea voi kuitenkin käyttää, jos voidaan johdonmukaisesti käyttää Unicode-yhdysmerkkiä tai sitovaa yhdysmerkkiä Ascii-yhdysmerkin sijasta.
Edellä mainituista merkeistä muut kuin Ascii-yhdysmerkki aiheuttavat yleensä ongelmia, jos niitä syötetään tietojärjestelmiin tai ohjelmiin, jotka eivät osaa käsitellä niitä. Jos esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmalla tehty asiakirja on tarkoitus siirtää julkaisuohjelmistossa muokattavaksi, on syytä selvittää etukäteen, selviääkö julkaisuohjelmisto esimerkiksi (varsinaisesta) yhdysmerkistä ja sitovasta yhdysmerkistä.
Yhdysmerkin muoto on yleensä vaakasuora viiva, mutta joissakin fonteissa se on hiukan kalteva, oikealle nouseva, ja silloin yleensä lyhyt. Tällainen muoto, joka lienee peräisin fraktuurasta, voi aiheuttaa hämmennystä.
Joissakin fonteissa (esimerkiksi Microsoft Sans Serif ja edellä mainittu Lucida Sans Unicode) Ascii-yhdysmerkki on täysin tai lähes samanpituinen kuin ajatusviiva (n-viiva). Tästä syntyvän sekaannusvaaran takia sellaisten fonttien käyttöä on hyvä välttää.
Tässä oppaassa käytetään yhdysmerkki-sanaa Ascii-yhdysmerkistä, ellei toisin sanota. Yhdysmerkkiä kutsutaan yleisesti yhdysviivaksi tai tavuviivaksi, joskus myös väliviivaksi.
Yhdysmerkki-nimeä käytetään muun muassa kielenhuollon ohjeissa, ja selvintä on käyttää sitä. Tavuviiva-nimi on paras varata yhdysmerkin yhteen käyttötarkoitukseen ja merkitykseen. Väliviiva-sanaa kannattaa erityisesti välttää, koska se helposti sekaantuu ajatusviivaan, jota käytetään mm. lukuvälien ilmauksissa (esim. 0–10).
Yhdysmerkkiin voidaan viitata sanalla viiva silloin, kun väärinkäsityksen vaaraa ei ole, esimerkiksi sanottaessa ääneen auton rekisterinumero.
Yhdysmerkkiä käytetään tavuviivana rivin lopussa osoittamaan, että sana on jaettu eri riveille.
Jos sanan normaalissa kirjoitusasussa on yhdysmerkki ja sana jaetaan sen kohdalta eri riveille, kirjoitetaan rivin loppuun vain yksi yhdysmerkki. Ulkoasusta ei siis näe, onko rivin lopussa oleva yhdysmerkki vain sanan jakamista osoittava tavuviiva vai kuuluuko se itse sanan kirjoitusasuun.
Jäljempänä käsitellään erikseen sitä, millaisista kohdista sanan saa jakaa eri riveille.
Silmiinpistävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä on yhdysmerkin jättäminen pois sellaisista ilmauksista kuin ”7-vuotias”. Jostakin syystä se usein esiintyy teksteissä, joissa tehdään myös vastakkaissuuntainen, yhtä räikeä virhe: selvä sanaliitto, kuten ”7 vuotta”, kirjoitetaankin yhdysmerkkiä käyttäen yhdyssanaksi. Ääntämyksen ajatteleminen auttaa muistamaan oikean asun: seitsenvuotias (yhdyssana), seitsemän vuotta (sanaliitto).
Jopa yksinkertaisissa tapauksissa tehdään virheitä myös sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa on lyhenne, vieraskielinen sana tai muu erikoisilmaus. Niihin kuuluu yhdysmerkki, mutta yleisesti käytetään erilaisia vääriä kirjoitusasuja, jopa useita eri tapoja samassa tekstissä.
Kirjoitusasu | Kommentti |
---|---|
IP -osoite | Väärin. Saattaa osittain johtua sekaantumisesta yhdyssanoihin, joissa alkuosa on sanaliitto. |
IP –osoite | Väärin. Johtuu käytännössä siitä, että kirjoitetaan edellinen asu, mutta Word-ohjelma muuttaa yhdysmerkin ajatusviivaksi. |
IP- osoite | Väärin. (Ylimääräinen välilyönti.) |
IP - osoite | Väärin. (Kaksi ylimääräistä välilyöntiä.) |
IP-osoite | Oikea kirjoitusasu. |
Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä seuraavissa tapauksissa, joista useimpia kuvataan jäljempänä tarkemmin omissa kohdissaan:
Eräissä moniosaisissa ilmauksissa on yhdysmerkin tai muiden merkkien käyttö usein ongelmallista. Tätä kuvataan jäljempänä kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.
Nykyisin on hyvin tavallista kirjoittaa tuotenimi ja tuotteen laji kuvaileva sana kahdeksi eri sanaksi. Varsinkin teknisten tuotteiden mainonnassa ja esitteissä kirjoitetaan tyyliin ”Intel prosessori”. Tämä on kuitenkin karkea virhe, kuten kohdassa Yhteen vai erikseen? kuvataan.
Yhdysmerkin edelle ei jätetä välilyöntiä, vaikka yhdyssanan alkuosa olisi erisnimi, erikoismerkki tai muu erikoisilmaus. On siis kirjoitettava ”Canon-kamera”, ei ”Canon -kamera” (eikä tietenkään ”Canon kamera”). Samoin kirjoitetaan välilyönneittä ”DVD-B-verkko”.
Välilyöntiä käytetään yhdysmerkin edellä kuitenkin sanaliiton ja sanan yhdistelmässä.
Sentapaiset virheelliset kirjoitusasut kuin ”DVD-B -verkko” johtunevat paljolti sekaantumisesta edellä mainitun laisiin että samantapaisiin ilmauksiin, joissa alkuosa on sanaliitto. Jos kirjoitettaisiin esimerkiksi ”DVD B” (eikä ”DVD-B”), olisi oikea kirjoitusasu ”DVD B -verkko”. Vrt. Kieli-ikkunaan Verraton yhdysviivailija.
Yhdysmerkki säilyy myös sanaa taivutettaessa.
Sen sijaan kun erisnimestä muodostetaan johdos, yhdysmerkkiä ei käytetä.
Kielennimi ”valkovenäjä” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä sen takia, että jälkiosaa ei tulkita erisnimeksi kuten ei kielten nimiä yleensäkään.
Kuitenkin kahden saman vokaalin välissä yhdysmerkki säilyy johdoksissakin. Virallisissa säännöissä tätä ilmeisesti ei sanota, mutta se on vallitseva ja järkevä käytäntö.
Jos yhdysmerkin sisältävä yhdyssana otetaan yhdyssanan osaksi, yhdysmerkki säilyy. Tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Se, tuleeko sanaan yhdysmerkki myös pääyhdysosien väliin, riippuu sen rakenteesta yleisten sääntöjen mukaisesti. Tässä tosin on jonkin verran horjuntaa; ks. kohtaa Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa.
Jos kirjoitetaan ilmaus Liisan-päiväkahvi yhdeksi sanaksi, niin osien Liisan-päivä ja kahvi väliin ei tule yhdysmerkkiä, koska mikään sääntö ei sitä vaadi. Suositellumpi ilmaus on kuitenkin Liisan päivän kahvi. Ks. kohtaa Alkuosana sanaliitto.
Yhdyssanan osien välissä käytetään yhdysmerkkiä, jos osaa ei ole kirjoitettu kirjaimin sanana, vaan tunnuksella, numerolla, symbolilla, koodilla, lyhenteellä tms. Ks. kuitenkin kohtia Yhdysmerkki ja lyhenteet ja Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä. Toisaalta sellaisia rakenteita kuin ”hepatiitti A” ei tulkita yhdyssanoiksi (ks. Hepatiitti A vai A-hepatiitti?).
Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa lyhenne, numero tms. esittää säännön seuraavasti:
Yhdyssanan osana oleva kirjain, merkki, numero tai lyhenne liitetään yhdyssanan alku- tai loppuosaan yhdysmerkillä
Sanan ”osa” on tässä tulkittava viittaavan ensisijaisesti yhdyssanan rakenneosiin, komponentteihin. Tämä tarkoittaa, että kirjaimen tms. esiintyminen yhdyssanan sisällä ei aina aiheuta yhdysmerkkiä kaikkien osien väliin. Jos esimerkiksi yhdyssana ”T-paita” otetaan yhdyssanan alkuosaksi, ei toista yhdysmerkkiä käytetä (ellei jokin muu sääntö vaadi sitä). Toisaalta jos se otetaan jälkiosaksi, yhdysmerkkiä käytetään, koska tällöin kirjainosa ”T” joutuu edeltävän osan viereen. Tätä ei säännöissä suoraan sanota, mutta esimerkiksi asu ”koiraT-paita” olisi ilmeisen mahdoton.
Jos yhdyssanan osana on sulkeissa oleva ilmaus, on yleensä luonnollista tulkita se irralliseksi lisäykseksi, joka ei vaikuta sanan kirjoitusasuun eikä siis vaadi yhdysmerkkiä. Tällaisia ilmauksia esiintyy varsinkin kemian nimistössä. Ks. kohtaa Sananosa sulkeissa.
Pelkkä yhdysmerkin esiintyminen yhdyssanan osan sisällä ei aiheuta sitä, että osien väliin kirjoitettaisiin yhdysmerkki. Ks. kuitenkin kohtaa Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.
Jos kirjoitusmerkki mainitaan yhdyssanassa nimellään, ei yhdysmerkkiä tarvita.
Tällaisissa tapauksissa voidaan kuitenkin joskus käyttää yhdysmerkkiä, jotta yhdyssana olisi helpompi hahmottaa. Tämä koskee mm. seuraavia virallisia merkkien nimiä.
Jos yhdyssanan osana oleva sana loppuu samaan vokaaliin, jolla seuraava osa alkaa, kirjoitetaan osien väliin yhdysmerkki.
Tällainen yhdysmerkki saattaa jakaa yhdyssanan siinä mielessä epäloogisesti, että yhdysmerkki ei erota toisistaan yhdyssanan pääosia. Ks. Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.
Tällaisen säännön tarkoitus on helpottaa sanojen hahmottamista ja erityisesti osoittaa, että kyse on eri tavuihin kuuluvista vokaaleista eikä yhdestä pitkästä vokaalista. Vaikka samantapainen tarve voi olla silloin, kun kyse on kahdesta eri vokaalista, sääntö ei koske sellaisia tapauksia.
Sääntö ei koske tapausta, jossa osa loppuu samaan konsonanttiin, jolla seuraava osa alkaa.
Jotkin vierasperäiset sanat tulkitaan yhdyssanoiksi tämän säännön soveltamisen kannalta. Ne alkuperältään vieraan kielen yhdyssanoja ja alkavat sentapaisella osalla kuin anti tai pre. Ääntämys on suomen kielessä yhdyssanatyyppinen: jälkiosan alkutavulla on sivupaino, ja vierekkäiset identtiset vokaalit ääntyvät erikseen, eri tavuihin kuuluvina, eivätkä pitkänä vokaalina. Lainanantajakielessä ei yleensä ole yhdysmerkkiä, koska siinä peräkkäiset identtiset vokaalit ääntyvät yleensä erikseen.
Näin ei kuitenkaan menetellä, kun sanan alkuosa on ko, jota seuraa o. Ne kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä ääntämyksestä riippumatta. Tosin Kielikellon 4/2023 artikkeli Kooperatiivinen ja anti-inflammatorinen pitää tätä epäloogisena ja mainitsee, että nykyisin esiintyy sellaisia asuja ko-operatiivinen. Tällä ei kuitenkaan tarkoitettane normin muuttamista.
Yhdysmerkkiä käytetään usein sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat kokonaisuudessaan sitaattilainoja. Niissä on kuitenkin paljon horjuntaa. Jopa Kielitoimiston sanakirjassa esitetään esimerkiksi vaihtoehtoisina taxfree ja tax-free; lisäksi esiintyy usein tax free.
Englannin kielessä verbin ja adverbin yhdistelmä kirjoitetaan erilleen, kun ilmausta kokonaisuudessaan käytetään verbin tavoin, esimerkiksi to drive in ’ajaa sisään’. Englannin verbejä ei käytetä suomessa sitaattilainoina; sen sijaan esiintyy englannin verbeistä muodostettuja suomeen mukautettuja verbejä, kuten putata (verbistä put).
Vastaava koskee esimerkiksi adjektiivin ja substantiivin yhdistelmiä. Esimerkiksi second hand tarkoittaa sananmukaisesti toista kättä, mutta secondhand käytettyä tai toisen omistuksessa ollutta.
Mainitunlaiset yhdistelmät kirjoitetaan yleensä yhdysmerkillisenä yhdyssanana, yhteen, kun niitä käytetään substantiivin tavoin, esimerkiksi a drive-in ’paikka, jossa voi käydä nousematta autosta’, tai adjektiivin tavoin, esimerkiksi drive-in theatre (’autoteatteri’, siis ’teatteri, johon ajetaan sisään autolla’). Jotkin yhdistelmät ovat kuitenkin vakiintuneet suoraan yhteen kirjoitettaviksi, kuten comeback ’paluu’.
Tällaiset ilmaukset on paras kirjoittaa alkuperäkielen mukaisessa asussa, kuten sitaattilainat yleensäkin. Englannin sanojen kirjoitusasun voi tarkistaa esimerkiksi Merriam-Websteristä tai Lexicosta. Niiden mukaisia asuja ovat muun muassa seuraavat:
Yhdysmerkin käyttö on erityisen tavallista silloin, kun vierasperäinen ilmaisu koostuu saman sanan tai tavun toistamisesta.
Kun yhdysmerkin sisältävä sitaattilaina esiintyy yhdyssanan osana, on selvintä erottaa se toisesta osasta yhdysmerkillä, vaikka mikään normi ei tätä vaadikaan.
Jos yhdyssanan osista ainakin toinen on erisnimi (ja kirjoitetaan siis versaalialkuisena), käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.
Kuitenkin monissa vakiintuneissa ilmauksissa käsitellään alkuosaa yleisnimen tavoin, jolloin se kirjoitetaan gemena-alkuisena. Tällöin ei yhdysmerkkiä käytetä, ellei jokin muu sääntö sitä vaadi.
Edellä mainittujen tapausten kuvauksissa saatetaan puhua erisnimiluonteen hämärtymisestä. Sellaisesta onkin kyse esimerkiksi sanassa ”dieselmoottori”, mutta ei niinkään sanassa ”ranskanleipä”. Sen alkuosa kyllä ymmärretään Ranskaan viittaavaksi, mutta yhdyssana on muuttunut merkitykseltään yleiseksi ja tavalliseksi yleiskielen sanaksi. Sen alkuosa viittaa vain väljästi alkuperään.
Toisaalta genetiivissä oleva erisnimimäärite voidaan usein tulkita erilliseksi sanaksi eikä yhdyssanan osaksi. Silloin ei tietenkään käytetä yhdysmerkkiä, vaan sanojen välissä on välilyönti. Kun erisnimi määrittää toista sanaa, on viisikin vaihtoehtoa, joista tosin yleensä tulee kussakin ilmauksessa kyseeseen vain yksi tai kaksi: erisnimi erillisenä sanana genetiivissä, erisnimi yhdyssanan alkuosana genetiivissä tai nominatiivissa sekä yleisnimen tavoin käytetty erisnimi sana genetiivissä tai nominatiivissa. Ks. myös kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.
Sen sijaan esimerkiksi ”Caesarsalaatti” on virheellinen sekamuoto. Jos alkuosa (henkilönnimi) kirjoitetaan versaalialkuisena, tarvitaan yhdysmerkki. Jos sitä taas käsitellään yleisnimen tavoin, ei yhdysmerkkiä käytetä, ja koko sanakin kirjoitetaan gemena-alkuisena, koska ruokalajien nimet tulkitaan yleisnimiksi, ei erisnimiksi.
Ilman yhdysmerkkiä kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan useimmat paikannimet (maantieteelliset nimet). Kuitenkin erään määriteosat erotetaan yhdysmerkillä. Poikkeuksia on myös muun muassa rakennusten nimissä. Ks. kohtaa Paikannimien erityiskysymyksiä.
Kielenhuollon ohjeissa ei käsitellä tapausta, jossa yhdyssanan osana on yhdyssana, joka sisältää yhdysmerkin.
Jos yhdysmerkin käyttö johtuu muusta syystä kuin erisnimestä (kuten sanassa raja-arvo), se ei aiheuta toisen yhdysmerkin lisäämistä (vaan kirjoitetaan esimerkiksi raja-arvolause).
Ongelmia syntyy, jos erisnimen sisältävä yhdyssana, kuten Muumi-muki, liitetään yhdyssanaksi, jonka toinen osa on yleisnimi. Jos yleisnimi tulee alkuosaksi, sen erottaminen toisesta osasta yhdysmerkillä tuntuu välttämättömältä, vaikka tästä ei siis ole esitetty sääntöä.
Jos taas yleisnimi on jälkimmäisenä osana, ei yhdysmerkki vaikuta välttämättömältä. Toisaalta yhdysmerkin käyttö on yleisesti sallittua selvyyssyistä, ja tässä se voi auttaa hahmottamaan sanan rakenteen oikein. (Seuraavassa esimerkissä Muumi määrittää sanaa muki, ei sanaa mukikokoelma.
Usein on parempi ilmaista asia toisin, esimerkiksi käyttämällä sanaliiton sijasta yhdyssanaa.
Yhdysnimessä eli sukunimessä, joka on muodostettu yhdistämällä kahdesta nimestä, käytetään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ero on olennainen, koska ajatusviivaa käytetään eräissä nimimerkinnöissä eri henkilöiden sukunimien välissä.
Nimilaki ei, outoa kyllä, säädellyt tällaisten nimien kirjoitusasua, vaan puhui vain entisen sukunimen käytöstä puolisoiden yhteisen sukunimen edellä. Tiukasti tulkiten kyseessä ei siis ole yhdysnimi, vaan kahden nimen käyttö yhdessä. Myös ääntämys on tämän mukainen: nimet ääntyvät kahtena sanana, joista kummankin alkutavu on pääpainollinen. Varsin vakiintunut käytäntö kuitenkin on, että nimet kirjoitetaan niin, että niiden välissä on yhdysmerkki (ilman välilyöntejä).
Vuoden 2019 alusta alkaen nimilain tilalla on Etu- ja sukunimilaki, jossa kirjoitusasu on säädelty seuraavasti (5. §:ssä):
Kahdesta eri sukunimestä, joiden käyttämiseen henkilöllä on tässä laissa säädetty oikeus, voidaan muodostaa sukunimiyhdistelmä. – – Sukunimet yhdistetään yhdysmerkillä tai kirjoitetaan erilleen. Sukunimien järjestys ja yhdysmerkin käyttö on valittava yhdistelmää muodostettaessa.
Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yhdistelmät, joissa toinen nimistä on kaksisanainen, esimerkiksi ”von Schultz”. Jos yhdistelmä tulkitaan yhdyssanaksi, olisi sanaliiton ja sanan yhdistelmää koskevien yleisten sääntöjen mukaan kirjoitettava esimerkiksi ”Virtanen- von Schultz”, ”von Schultz -Virtanen” ja ”von Schultz- de Broglie”. Tällainen vaikuttaa monista oudoilta, ja niinpä on ryhdytty käyttämään asuja, joissa ei ole välilyöntiä yhdysmerkin edellä eikä jäljessä, esimerkiksi ”Virtanen-von Schultz”, ”von Schultz-Virtanen”. Nämäkään eivät kuitenkaan näytä hyviltä.
Kielikellossa 2/2006 esitetyn kannan mukaan sovelletaan edellä mainittuja yleisiä sääntöjä, ja esimerkkeinä ovat ”Virtanen- von Schultz”, ”von Schultz -Virtanen”. Kuitenkin lehden numerossa 3/2006 esitetään painovirheiden oikaisujen yms. joukossa tähän ”korjaus”, ja lehden verkkoversiossa numeron 2/2006 sisältö on muutettu tämän mukaiseksi (kohdassa Rinnasteisten osien välissä):
Kaksoissukunimissä yhdyssana kirjoitetaan kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaan ilman välilyöntejä, vaikka jompikumpi sukunimistä koostuisi erikseen kirjoitettavista osista.
Tämä merkitsisi seuraavanlaisia nimiasuja, jotka esiintyvätkin Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esimerkkeinä:
Saman periaatteen mukaan olisi ilmeisesti kirjoitettava myös esimerkiksi von Schultz-van der Vaart.
Todellisuudessa mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Tapaukset ovat harvinaisia, ja kirjoitusasu vaihtelee.
Parasta olisi ehkä muuttaa kirjoitustapaa niin, että tällaisissa tapauksissa sukunimet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman yhdysmerkkiä, toki sananväli jättäen, esimerkiksi ”Virtanen von Schultz” ja ”von Schultz Virtanen”. Tällainen on Ruotsissa käytäntönä, joskin siellä nimien yhdistelmää (esimerkiksi Höök Enhagen) pidetään periaatteessa sellaisena, että jälkimmäinen nimi on sukunimi ja edellinen eräänlainen lisänimi (mellannamn) etunimien ja sukunimen välissä. Nykyisin menettely on Suomessakin mahdollinen, mutta siitä on asianomaisen päätettävä, kun ottaa nimiyhdistelmän käyttöön.
Yhdysmerkki esiintyy myös eräissä yhdyssanamuotoisissa nimissä, etenkin sellaisissa, joissa alkuosa on ”Ala-” tai ”Ylä-”. Ulkonaisesti tällainen yhdysmerkki ei eroa nimien välissä käytettävästä. Jos tällainen nimi yhdistetään toiseen sukunimeen, syntyy yhdistelmä, jossa yhdysmerkki esiintyy kahdessa eri merkityksessä, esimerkiksi ”Mäki-Anttila-Virtanen”. Suomessa ei ole käytössä kolmen sukunimen yhdistelmiä, joten kuvitteellisesta esimerkkinimestä voi päätellä, että se on nimien ”Mäki-Anttila” ja ”Virtanen” yhdistelmä.
Jos sukunimien yhdistelmä on muodostunut yrityksen nimeksi, tavaramerkiksi tms., lienee yleensä parasta käsitellä sitä erisnimenä, joka kirjoitetaan vakiintuneessa asussa. Tällöin asu usein poikkeaa siitä, miten sukunimien yhdistelmä suomessa muodostettaisiin. Englannissa nimien välissä on usein yhdysmerkki. Ei siis tarvitse ryhtyä selvittämään, mihin esimerkiksi nimi Merriam-Webster perustuu, vaan sen voi kirjoittaa englannin mukaisesti. (Tämä nimi johtuu Noah Websteristä ja Merriamin veljeksistä eli se oli alkujaan Merriamien ja Websterin sanakirja, joten suomen kielen kannalta olisi johdonmukaisempaa käyttää ajatusviivaa, Merriam–Webster. Kirjan nimi on kuitenkin Merriam-Webster.)
Usein on tulkinnanvaraista, tulisiko nimien yhdistelmissä käyttää yhdysmerkkiä vai ajatusviivaa. Sukunimien yhdistelmiin on yhdysmerkki vakiintunut, kuten edellä mainittiin. Yleisesti voidaan sanoa, että jos kahden nimen yhdistelmä on jonkin kohteen nimitys, käytetään välissä yhdysmerkkiä. Jos taas kumpikin nimi tarkoittaa omaa kohdettaan ja ne ovat jonkin sanan rinnakkaisia määritteitä tai ilmaisevat osapuoli, käytetään ajatusviivaa; tästä tarkemmin kohdassa Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa.
Kaksiosaiset yhdistettyjen valtioiden nimet ovat etenkin entisistä unionivaltioista puhuttaessa yleensä yhdysmerkillisiä, kuten ”Itävalta-Unkari” ja ”Brandenburg-Preussi”. Sama koskee sellaisia historiallisia alueennimiä kuin Schleswig-Holstein ja Elsass-Lothringen. Toisaalta nykyisin valtioiden moniosaisina niminä on ruvettu käyttämään yleensä ja-sanalla muodostettua sanaliittoa, esimerkiksi ”Trininad ja Tobago”, vaikka ne aiheuttavatkin taivutusongelmia. Historiallisena nimityksenä esiintyy mm. 1900-luvun alun tilanteesta puhuttaessa alueen nimi ”Serbia-Montenegro”, mutta vuosina 1992–2006 valtion nimenä käytettäessä se oli muodossa ”Serbia ja Montenegro”.
Oppilaitosten nimissä, joissa mainitaan kaksi paikkakuntaa, on yhdysmerkki yleinen. Niissä yleensä vieläpä jätetään ensimmäinen nimi taivuttamatta, esim. ”Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu”, ikään kuin sijaintipaikka olisi nimeltään ”Kemi-Tornio”.
Yritysten toimipisteiden nimissä on usein määritteinä kaksi erisnimeä, kuten kaupungin nimi ja kaupunginosan nimi. Niissä käytetään yleisesti yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa, esimerkiksi ”Helsinki-Munkkivuoren konttori”, ja Kielenhuollon käsikirjassa jopa otetaan kantaa sellaisen asun puolesta. Yleisten sääntöjen mukaista olisi käyttää ajatusviivaa, ja ehkä kielellisesti oikein asu olisi sanaliitto, kuten ”Helsingin Munkkivuoren konttori”. Jos yritys itse käyttää jotain asua johdonmukaisesti, on kuitenkin muidenkin syytä käyttää. Käytännössä esimerkiksi konttoriin viitataan usein lyhyemmin nimellä ”Helsinki-Munkkivuori” tai ”Helsinki Munkkivuori”, eikä aina ole selvää, mikä asu on virallinen.
Erityisesti lentoasemien nimiin on vakiintunut yhdysmerkillinen asu, jossa ensimmäisenä on kaupunki, jota asema lähinnä palvelee, ja toisena paikkakunta, jossa asema sijaitsee, esimerkiksi ”Helsinki-Vantaan lentoasema”, josta usein käytetään lyhyempää muotoa ”Helsinki-Vantaa”. Ilmaisu on epälooginen, mutta kielitoimiston hyväksymä. Asu johtuu kansainvälisestä käytännöstä lentoasemien nimeämisessä, esimerkiksi Stockholm-Arlanda, Paris-Orly). Suomen kielen mukaista olisi ollut kirjoittaa ”Helsingin–Vantaan lentoasema”.
Finavian lentoasemien luettelossa mainituista nimistä Tampere-Pirkkala on edellä kuvattua tyyppiä. Sen sijaan Kemi-Tornio ja Kokkola-Pietarsaari viittaavat kahteen kaupunkiin, joita lentoasema palvelee
Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi voidaan tulkita sellaisetkin, joissa jokin kohde nimetään kahdella eri nimellä, esimerkiksi eri aikoina käytetyllä, kuten ”maalaisliitto-keskustapuolue”. Epäselvempi on ”Neuvostoliitto-Venäjä”. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, koska esimerkiksi unionivaltion nimityksessä ”Itävalta-Unkari” osien suhde on aivan toinen. Jopa sinänsä tyylitön ja monimielinen vinoviivan käyttö (”Neuvostoliitto/Venäjä”) saattaa olla selvempää kuin yhdysmerkin käyttö.
Eräät kuntien nimet ovat rinnasteisia yhdyssanoja, koska kunta on muodostettu yhdistämällä kaksi kuntaa. Tällaisia on joitakin ulkomaisiakin kaupunkien nimiä.
Tel Avivista ja Jaffasta yhdistämällä muodostetun kaupungin nimi kirjoitetaan yleensä muunkielisten asujen mallin mukaan ”Tel Aviv-Jaffa”, vaikka yleisten sääntöjen mukaan pitäisi yhdysmerkin edellä olla välilyönti (Tel Aviv -Jaffa). Toisaalta kaupungista yleisesti käytetään vain nimeä Tel Aviv, myös monissa viralliseksi katsottavissa lähteissä.
Yhdistetty etunimi kirjoitetaan joskus suoraan yhteen, esim. ”Annamaija”. Tällainen asu saattaa olla myös asianomaisen virallinen, väestörekisteriin merkitty nimi. Asiatyylissä on luonnollisestikin pyrittävä käyttämään sitä kirjoitusasua, jossa nimi on virallisesti rekisteröity.
Jos yhdyssanan alkuosa ei ole loppuosan määrite, vaan osat ovat rinnasteiset, käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.
Tällainen rinnasteinen yhdyssana lausutaan yleensä kahtena sanana: kummankin osan alkutavulla on pääpaino, ikään kuin kirjoitettaisiin esimerkiksi ”parturi kampaaja”. Kun tällainen sana on yksiköllisenä määritteenä, se voitaisiin usein korvata kahdella sanalla, joita yhdistää pilkku tai ja-sana, esimerkiksi ”laulaja ja lauluntekijä”.
Rinnasteisia yhdyssanoja koskevat kirjoitussäännöt ovat osittain hyvin tulkinnanvaraisia. Kielikellossa 3/1998 esitetyt säännöt sanovat:
Jotkin yhdyssanat ovat rinnasteisia sisällöltään, mutta eivät muodoltaan. Tällöin osien välissä ei käytetä yhdysmerkkiä: afroaasialainen, indoeurooppalainen, sosioekonominen. Sen sijaan muodoltaankin rinnasteisia ovat afrikkalais-aasialainen, intialais-eurooppalainen ja sosiaalis-taloudellinen, joten niissä tarvitaan yhdysmerkki.
On epäselvää, mitä muodon rinnasteisuudella tarkoitetaan, ja Kielikellon 2/2006 ohjeissa selitystä on vieläpä supistettu. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa taas sanotaan: ”Jos merkitykseltään rinnasteiset osat ovat erimuotoisia, yhdysmerkkiä ei käytetä.” Ilmeisesti vaaditaan, että yhdysosissa on samanlainen pääte, sikäli kuin jommassakummassa on jokin johtopääte. Tosin esimerkiksi sanassa ”afrikkalais-aasialainen” esiintyy pääte ”-lainen” alkuosassa eri muodossa kuin loppuosassa, nimittäin erityisessä yhdyssanamuodossa.
Lienee tulkittava niin, että jos merkitykseltään rinnasteinen yhdyssana on alkuosaansa myöten lainaa, sen osien ei katsota olevan muodoltaan rinnasteisia. Tällöin siis ei käytetä yhdysmerkkiä. Alkuosa on usein o-loppuinen.
Yhdysmerkillisenä kirjoitetaan myös sellaiset sanat kuin ”talonmies-siivooja”. Niissä on kyse selvästä merkitysten rinnasteisuudesta: ammattiin tai tehtävään kuuluu kaksi asiaa. Muodon rinnasteisuus on usein tulkinnanvaraista, koska toisessa osassa saattaa olla johdinaines (kuten ”‑ja”), jota toisessa ei ole. Vinoviivan käyttö (näyttelijä/ohjaaja) on tällaisissa tapauksissa selvä virhe ja voi johtaa harhaan, koska vinoviivan perusmerkitys on ’tai’.
Usein tällaiset rinnasteiset ilmaukset voitaisiin esittää myös ja-sanaa käyttäen: ”näyttelijä ja ohjaaja”. Sellaista kuitenkin usein vältetään, koska pelätään väärinkäsitystä: joissakin tilanteissa olisi tulkinnanvaraista, tarkoitetaanko yhtä vai kahta ihmistä.
Ammattinimike ”levyseppä-hitsaaja” on rakenteeltaan rinnasteinen, mutta on tavallisempaa kirjoittaa se ilman yhdysmerkkiä: ”levyseppähitsaaja”. Tätä asua voi myös pitää virallisena, koska sitä käytetään myös Opetushallituksen teksteissä, jotka määrittelevät kyseisen tutkinnon.
Yhdyssanan osien merkitysten rinnasteisuus voi tarkoittaa eri asioita. Usein rinnasteisuus siis vastaa ja-sanaa, mutta tällekin on eri tulkintoja. Esimerkiksi ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” tarkoittaa tyypillisesti samaa kuin ”taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset”, joka taas tarkoittaa tavallisesti samaa kuin ”taloudelliset kysymykset ja sosiaaliset kysymykset”. Rinnasteisella yhdyssanalla kuitenkin pyritään toisaalta tiivistämään sanontaa, toisaalta luomaan mielikuvaa siitä, että asiat liittyvät toisiinsa. Saatetaan ajatella, että ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” ovat kysymyksiä, joista kukin on samalla sekä taloudellinen että sosiaalinen. Toisaalta esimerkiksi ”jääkaappi-pakastin” tarkoittaa laitetta, joka koostuu jääkaapista ja pakastimesta.
Sellaisissa ilmauksissa kuin ”nouseva-laskeva sävelkulku” tarkoitetaan sävelkulkua, joka on sekä nouseva että laskeva, mutta siinä mielessä, että se on ensin nouseva ja sitten laskeva.
Rinnasteiset yhdyssanat kirjoitetaan käytännössä usein ilman yhdysmerkkiä. Osittain tällaiset tapaukset voidaan tulkita vakiintuneeksi käytännöksi niin, että yhdysmerkittömyys on normien mukaista. Muun muassa seuraavia sanoja ei käsitellä rinnakkaisina oikeinkirjoituksen kannalta:
Täysin vakiintunut on myös sana ”lammaskaali”. Kirjoitusasua voi puolustella sillä, että tämä yhdyssana ei oikeastaan ole rinnasteinen, vaan merkitys on pikemminkin ’lammasta sisältävä kaaliruoka’.
Uudempi tapaus on ”kuulokemikrofoni”, joka tarkoittaa kuulokkeiden ja mikrofonin yhdistelmää. Sitä ei pidetä rinnasteisena yhdyssanana, vaikka sen toisenlainen tulkinta (mikrofoni, johon liittyy kuulokkeet) on hiukan teennäinen.
Sellaiset tapaukset kuin ”mustavalkea” käsitellään nykyisin säännössä värien nimistä muodostettuina yhdyssanoina, jotka kirjoitetaan yleensä kokonaan yhteen. Niiden lisäksi on siis muita tapauksia, joissa merkitys on enemmän tai vähemmän selvästi rinnakkainen, mutta yhdysmerkkiä ei silti käytetä.
K. Cannelinin Kieliopas: ohjeita suomenkielen käyttäjille. 1, Äänne- ja sanaoppi (1. painos v. 1916) valottaa yhdysmerkin käyttöä seuraavasti (lainaus on 3. painoksesta, kohdasta 110):
Yhdysmerkkiä suositellaan käytettäväksi rinnastetussa (kopulatiivisessa) yhdistyksessä:a) molempien yhdysosien ollessa erisnimiä: Elsass-Lothringi — Itävalta-Unkari y. m.b) edellisen yhdysosan ollessa typistynyt: jumal-ihminen — kansallis-isänmaallinen — ranskalais-suomalainenc) muita tapauksia: kääntäjä-mukailija — suolaa-leipää — tohtori-insinööri — urkuri-lukkari y. m.
Kirja esittää myös seuraavan huomautuksen, joka sisältää poikkeuksia esitettyihin sääntöihin:
kuuromykkä (< kuuro ja mykkä) — lukukirjoitustapa (luku- ja kirjoitustapa) — maailma (< maa ja ilma) — punakeltainen (< puna ja keltainen) — sinivalkoinen (< sini ja valkoinen) — voileipä (voi ja leipä)
Tämä vanha säännöstö siis kuvaa yhdysmerkillisyyden vain joitakin erikoistapauksia koskevaksi. Se selittää, että huomautuksessa mainitut poikkeukset ”ovat tosin nekin rinnastusyhdistyksiä, mutta kun niissä vain edellinen osa — samoin kuin muissakin yhdysperäisissä — on pääkorollinen, kirjoitetaan ne väliviivattomina”. Tämän perusteella voidaan muotoilla seuraava ohje, joka nykyistä virallista säännöstöä paremmin kuvaa vallitsevan tilanteen ja auttaa kielenkäyttäjää:
Mainitunlainen painotus määräytyy melko monimutkaisella tavalla, jota on vaikea kuvata täsmällisesti. Siihen vaikuttaa se, koetaanko yhdyssanan osat samanlaisiksi ja rinnasteisiksi, mutta myös se, missä määrin yhdyssana on kiteytynyt nimitys, jota ei enää hahmoteta eri osista koostuvaksi (kuten voileipä).
Yleisesti tulkitaan rinnasteiseksi myös sana ”evankelis-luterilainen”, vaikka kielenhuollon suositus onkin yhdysmerkittömyys, kuten normiristiriitojen kuvauksessa selostettiin. Käytännössä ongelma voidaan yleensä kiertää käyttämällä vain sanaa ”luterilainen”, joka tarkoittaa samaa.
Toisaalta sanaa ”roomalaiskatolinen” ei tulkita rinnasteiseksi, vaan siinä alkuosa on tarkentava määrite; vrt. sanaan ”kreikkalaiskatolinen”. Normaalissa asiatyylissä näitä sanoja ei tarvita, vaan niiden tilalla käytetään sanoja ”katolinen” ja ”ortodoksi(nen)”.
Yhdysmerkin käyttö rinnasteisissa yhdyssanoissa on tarkoitettu helpottamaan yhdyssanan ymmärtämistä rinnasteiseksi. Tosin tämä ei useinkaan toimi, koska yhdysmerkkiä käytetään muissakin yhdyssanoissa kuin rinnasteisissa ja koska yhdysmerkkiä toisaalta ei käytetä kaikissa sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat loogisesti ottaen rinnasteisia.
Vain harvoissa tapauksissa yhdysmerkin käyttö vaikuttaa siihen, miten yhdyssana on tulkittava. Seuraava esimerkki on lähinnä keinotekoinen:
Yhdyssana voi olla moniosainen kahdella tavalla:
Yhdyssanaan ei siis tule sen pääosien (kuten linja-auto ja asema) väliin yhdysmerkkiä vain sillä perusteella, että osista jompikumpi sisältää yhdysmerkin. Usein toinen yhdysmerkki kuitenkin selventäisi sanan rakennetta. Vrt. kohtiin Rinnasteiset määriteosat ja Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.
Käytännössä säännöissä kuitenkin tarkoitetaan, että kahta yhdysmerkkiä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin ”digi-tv-sovitin”. Sen voidaan ajatella jäsentyvän osiin ”digi-tv” ja ”sovitin”, joista ensimmäiseen kuuluu yhdysmerkki. Myös näiden pääosien rajalla käytetään yhdysmerkkiä. Tämä on ilmaistu Kielikellossa 2/2006 seuraavasti (kohdassa Yhdysmerkki): ”Yhdyssanan osana oleva lyhenne erotetaan yhdysmerkillä. Tavallisesti lyhenne on yhdyssanan alkuosana, mutta se voi olla myös yhdyssanan keskellä tai lopussa.” Keskellä oleva lyhenne on tarkkaan ottaen yhdyssanan osan osa.
Horjuvuutta on sellaisissa tapauksissa, joissa yhdyssanan alkuosana on yhdyssana, joka kuuluu yhdysmerkki sillä perusteella, että se sisältää tunnuksen, lyhenteen tms. Tällöin saatetaan yhdysmerkki kirjoittaa myös koko yhdyssanan pääosien väliin, vaikka mikään yleinen sääntö ei tällaista vaadi, esimerkiksi ”g-molli-balladi”. Tätä voidaan perustella hahmotettavuudella: yhdyssanan osat ovat ”g-molli” ja ”balladi”, eivät ”g” ja ”molliballadi”. Varmemmin oikea on kuitenkin kirjoitusasu, joka sisältää vain yleisten sääntöjen mukaisen yhdysmerkin. Suomen kielen perussanakirja mainitsee kuitenkin vaihtoehdot a-mollivalssi ja a-molli-valssi (s.v. molli); Kielitoimiston sanakirjassa esimerkki on muutettu muotoon valssi a-mollissa, jossa siis on kielenhuollon aiemmin vieroksuma paikallissija-attribuutti.
Vastaavasti kirjoitetaan esimerkiksi ”A-osakesarja” siitä riippumatta, ajatellaanko sen koostuvan osista ”A” ja ”A-osakesarja” vai osista ”A-osake” ja ”sarja”.
Edellä mainituissa Kielikellon ohjeissa sanotaan värien nimistä hiukan sekavasti:
Monet kaksiosaiset värinnimet ovat rinnasteisia vain sisällöltään, esimerkiksi punakeltainen, sinivalkoinen. Tällä tavoin kirjoitetut värinnimet eivät tosin aina ole selviä: esimerkiksi punakeltainen voi olla joko punainen ja keltainen tai oranssi, ja sinipunainen voi olla sininen ja punainen tai liila. Moniosaisissa väriennimissä käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, esimerkiksi musta-puna-ruskea.
Kuitenkin sanan ”mustavalkea” osat samanmuotoisia (päätteettömiä perussanoja), mutta se kirjoitetaan (mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan) ilman yhdysmerkkiä. Värien ja väritysten nimityksiä siis ilmeisesti käsitellään ikään kuin ne eivät olisi rinnasteisia yhdyssanoja, paitsi jos osia on vähintään kolme. Tähän vaikuttanee se, että ääntämys on yksihuippuinen (pääpaino vain alkutavulla). Kielikellon 2/2006 ohjeissa selitetään, että ”punakeltainen” ja ”sinivalkoinen” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska osat eivät ole muodoltaan rinnasteiset, ja jatketaan, että ”tämän mallin mukaan” kirjoitetaan myös ”mustavalkoinen”, ”mustavalkoruutuinen” ja ”mustavalkovalokuva”.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ei esitetä aiheesta yleisiä sääntöjä. Siinä vain sanotaan: ”Moniosaisten väriyhdistelmien ja -sävyjen nimitykset ovat suurelta osin vakiintuneet viivattomiksi yhdyssanoiksi.” (Esimerkeistä ilmenee, että ”moniosainen” tarkoittaa tässä myös ja ensisijaisesti kaksiosaista.)
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas luo asiaan lisää hämmennystä seuraavasti:
Silloin kun puhe on selvästi eri värien yhdistelmistä, nimityksissä voi käyttää myös yhdysmerkkiä:kelta-musta ∼ keltamusta peliasu
beige-musta-vihreä ∼ beigemustavihreä takki
Esimerkiksi sana ”punakeltainen” on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa punaisen ja keltaisen välillä olevaa väriä, oranssia, mutta myös sellaista, mistä osa on punainen ja osa keltainen. Vastaava koskee sanaa ”sinipunainen”. Edellä lainattu kielitoimiston kanta merkitsee, ettei selvää eroa voi normien mukaan tehdä yhdysmerkin käytölläkään. On siis parempi käyttää yksiselitteisiä vaihtoehtoja:
Monitulkintainen sana | Selvä ”välivärin” nimitys | Selvä värien yhdistelmän nimitys |
---|---|---|
punakeltainen | oranssi | punainen ja keltainen |
sinipunainen | violetti, liila | sininen ja punainen |
sinivihreä | sinertävänvihreä | sininen ja vihrä |
Useimmiten nimitystä ei voi tulkita välimuotoväriksi, joten sellaiset sanat kuin ”sinikeltainen” ovat merkitykseltään ongelmattomia, olipa niissä yhdysmerkki tai ei.
Jos yhdyssanalla on useita määriteosia, jotka ovat keskenään rinnasteisia, käytetään niiden välissä yhdysmerkkiä. Sääntöjen mukaan ei tällöin käytetä yhdysmerkkiä määriteosien ja jälkiosan välissä (paitsi jos siihen kuuluu yhdysmerkki jonkin erityisen säännön takia). Tämä jakaa sanan monien mielestä epäloogisella tavalla.
Keskenään rinnasteisia määriteosia on joskus enemmän kuin kaksi.
Käytännössä muun muassa ruokien nimistä jätetään yhdysmerkit usein pois. Esimerkiksi yhdysmerkitön ”lihamakaronilaatikko” on yleisempi kuin oikea asu. Suhde on vielä selvempi sanan ”lihaperunasoselaatikko” osalta.
Mainittu sääntö johtaa aika ongelmallisiin asuihin. Esimerkiksi ”äiti-lapsikerho” hahmottuu ikään kuin osat olisivat ”äiti” ja ”lapsikerho” eivätkä ”äiti-lapsi” ja ”kerho”. Viralliset säännöt ovat aika ehdottomat, mutta selkeämpää kirjoitusasua ”äiti-lapsi-kerho” voisi perustella seuraavassa kohdassa mainittavalla poikkeuksella.
Tähän sanatyyppiin kuuluvat yhden tulkinnan mukaan myös sellaiset sanat kuin ”hinta-laatusuhde”. Muista näkemyksistä ks. kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.
Ks. myös kohtaa Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana.
Yleisissä säännöissä kuvattujen tapausten lisäksi yhdysmerkkiä voidaan käyttää, jos selvyys vaatii. Kielikellon 3/1998 yhdysmerkkiohjeissa sanotaan: ”Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös muissa yhdyssanoissa, jos ne muuten hahmottuvat vaikeasti tai ovat kaksitulkintaisia; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeet sanovat olennaisesti saman: ”Yhdysmerkkiä voi tarpeen mukaan käyttää hahmottamisen helpottamiseksi tai kaksitulkintaisuuden välttämiseksi kaikenlaisissa yhdyssanoissa; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas taas esittää erisävyisesti (huomaa joskus-sana): ”Selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä voi joskus käyttää muunkinlaisissa yhdyssanoissa, varsinkin kun jälkiosa alkaa vokaalilla.” (Kielitoimiston ohjepankin KOP:n yhdysmerkkiohjeissa asia esitetään sivuhuomautuksena sivulla Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa osien rajalla samat vokaalit: linja-auto.) Ohjeissa esitetään seuraavat esimerkit:
Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! mainitaan myös esimerkki ”maali-ero”, ilmeisesti ajatuksena, että ”maaliero” voisi jäsentyä myös ”maa-liero”. Tämä on kuitenkin ehkä tarkoitettu vain hauskaksi huomautukseksi.
Ohjeita kirjoitettaessa on ajateltu suhteellisen ahtaasti sellaisia tapauksia, joissa olisi muutoin vaikea hahmottaa, missä yhdysosien raja on, tai ylipäänsä huomata sana yhdyssanaksi. Sääntöjen sanamuodot antavat kuitenkin oikeuden käyttää yhdysmerkkiä laajasti. Ilmaus ”hahmottuvat vaikeasti” sopii hyvin moniin yhdyssanoihin.
Yhdysmerkin tällaisen käytön käsittelyä kielenhuollon ohjeissa varhaisempina aikoina kuvailee verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Yhdysmerkin käyttö selvyyden vuoksi.
Erityisesti yhdysmerkkiä käytetään, jos yhdyssanan osa on kirjoitusasultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton vierasperäinen sana. Tämä on erikoistapaus edellä kuvatusta yleisestä säännöstä: yhdysmerkkiä voidaan käyttää sanan rakenteen selventämiseen.
Pelkkä sanan osan vierasperäisyys ei vaadi yhdysmerkkiä. Jos lainasana on yleisessä käytössä ja siten kieleen vakiintunut, yhdysmerkkiä ei yleensä tarvita.
Standardi SFS 4175 esittää: ”Monissa tapauksissa sekä yhdysmerkitön että yhdysmerkillinen vaihtoehto ovat mahdollisia, ja valinta voidaan perustaa siihen, onko sana oletettavasti lukijoille tuttu.” Tämän takia valinnassa kannattaa ottaa huomioon myös kohderyhmä.
Koska ”internet” ja ”web” ovat yleisesti tunnettuja ja helposti hahmottuvia sanoja, ei niillä alkaviin yhdyssanoihin yleensä tarvita yhdysmerkkiä. Toisaalta yhdysmerkkiä ei voi pitää virheenäkään sääntöjen väljyyden takia.
Yhdysmerkin käyttö on tavallista silloin, kun tällaisen sanan jälkiosa alkaa vokaalilla. Tällainen mahdollisuus mainitaan myös kielilautakunnan kannanotossa. Vaikka sanat ovat tuttuja, niiden rakenne (yksitavuisuus ja kolmitavuisuus) yhdessä vokaalialkuisuuden kanssa hiukan vaikeuttaa hahmottamista.
Jos mainitut sanat kirjoitetaan versaalialkuisina erisnimien tavoin, käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkkiä.
Kielikello 3/1998 suositteli ydysmerkkiohjeissaan yhdysmerkitöntä vaihtoehtoa sanoihin, joiden osana on vieraskielinen sana, ”jos sanan havainnollisuus sen vain sallii”. Tämä lienee edelleenkin kielenhuollon periaatteena, vaikka lausumaa ei ole toistettu uudemmissa ohjeissa. Selvyys taas vaatisi usein yhdysmerkkien runsastakin käyttöä.
Ohjeiden sanamuotojen vaihtelu heijastanee osittain julkista keskustelua yhdyssanojen aiheuttamista lukemisvaikeuksista. Luettavuuden kannalta ja ehkä erityisesti lukihäiriöisten kannalta parasta kai olisi, jos kaikissa yhdyssanoissa osoitettaisiin yhdysosien raja yhdysmerkillä tai muutoin. Sellaiseen ei kuitenkaan ole haluttu mennä.
Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskusteltiin lokakuussa 2006 laajasti yhdysmerkin käytöstä. Keskustelu alkoi kirjoituksesta, jossa vaadittiin laajempaa yhdysmerkin käyttöä, jotta mm. lukihäiriöisten olisi helpompi lukea pitkiä sanoja. Kielitoimiston taholta esitettiin (Kankaanpää ja Grönros 17.10.2006) kannanotto, jossa toisaalta suhtauduttiin varsin sallivasti yhdysmerkin käyttöön selvyyssyistä, toisaalta varoitettiin liiallisista muutoksista:
Nykyistenkin suositusten perusteella yhdysmerkkiä voi käyttää yhdyssanan osien rajalla aina, kun se tuntuu tarpeelliselta (ks. Kielikello 2/2006, yhdysmerkkiohjeet).
– –Useimmat yhdyssanat kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä. Jos sitä yhtäkkiä alettaisiin käyttää paljon nykyistä enemmän, se luultavasti vaikeuttaisi lukemista ja yhdyssanojen hahmottamista.
Tulkinnanvaraa ja vaihtoehtoja siis on. Kirjoittajan pitää arvioida,
Tällöin ei pitäisi ajatella vain lukijoiden enemmistöä, vaan erityisesti sitä, onko yhdysmerkitön sana huomattavalle osalle lukijoista vaikeampi hahmottaa kuin yhdysmerkillinen.
Esimerkiksi jos alkuosa on -ing-loppuinen, yhdyssana on melko hankala hahmottaa, jos jälkiosa alkaa vokaalilla. Kielikello 2/2006 mainitsee esimerkin ”curlingjoukkue” vain näin kirjoitettuna, mutta toisaalta ”catering-ala ∼ cateringala”. Miltä tuntuisivat esimerkiksi ”designala”, ”designaate” ja ”designoloasu”? Sen sijaan ”designvaate” on helpommin hahmotettavissa. Jos lukijat ovat teollisen muotoilun asiantuntijoita, joiden käsitykseen pätevyydestä ja osaamisesta sisältyy, että käyttelee sujuvasti tällaisia sanoja, he voisivat jopa oudoksua yhdysmerkkiä sanassa ”design-vaate”.
Kielenhuollon ohjeet merkitsevät, että yhdysmerkin käyttö vierassanan sisältävissä yhdyssanoissa on poikkeuksellista. Ymmärrettävyyden kannalta voidaan perustella suosittaa jopa lähes vastakkaista periaatetta: jos yhdyssanan osana on vierassana, käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, ellei vierassanaa voida pitää lukijoille hyvin tuttuna ja yhdistelmää helposti hahmottuvana. Yhdysmerkin vieroksuminen on ehkä alkujaan johtunut typografisista syistä, mutta se on aika elitististä. Suomen sanat ovat pitkiä ja vaikeita, ja tavallista kansaa (ja erityisesti mm. lukihäiriöisiä) pitäisi edes hiukan auttaa käyttämällä yhdysmerkkiä vaikeissa yhdyssanoissa.
Kolmi- tai useampiosainen yhdyssana hahmottuu usein paljon paremmin, jos pääosien rajalle pannaan yhdysmerkki. Esimerkiksi sana ”varhaisuusenglanti” (erään kielimuodon nimi) olisi perusteltua kirjoittaa ”varhais-uusenglanti”, jotta vältettäisiin väärä jäsentyminen osiin ”varhaisuus” ja ”englanti”.
Lyhennesana käsitetään oikeinkirjoituksen kannalta tavalliseksi sanaksi, ei lyhenteeksi. Yhdyssanassa ei siis yleensä käytetä yhdysmerkkiä vain siitä syystä, että sen osana on lyhennesana. Tämä pätee etenkin silloin, kun lyhennesana on muodostunut yleisesti tunnetuksi eikä sen alkuperääkään ehkä tunneta tai ainakaan ajatella.
Selvyyden vuoksi voidaan yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää tällaisissakin sanoissa – siitä riippumatta, että osana on lyhennesana, ei sen takia. Seuraavassa esimerkissä voi yhdysmerkkiä käyttää siksi, että lyhennesana on suhteellisen uusi ja monille outo.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää aiheesta seuraavat esimerkit, joissa siis useimmissa yhdysmerkitön vaihtoehto mainitaan ensin:
lukivaikeus (∼ luki-vaikeus), alehinta ∼ ale-hinta, euriborkorko ∼ euribor-korko
luomu-ilta
kenkäale, syysale ∼ syys-ale
Jos yhdyssanan osana oleva lyhennesana on erisnimi, esimerkiksi tavaramerkki tai yrityksen nimi, käytetään yhdysmerkkiä erisnimiä koskevan yleissäännön mukaisesti.
Kielikello 2/2006 ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas erikseen kieltävät erottamasta vierasperäiseen sanaan kuuluvaa etuliitettä yhdysmerkillä, esimerkiksi ”dis-informaatio”. Tätä voi perustella sillä, että tällainen sana ei ole suomen kielen kannalta yhdyssana (suomessa ei ole sanaa ”dis” tässä tarkoitetussa merkityksessä).
Sääntöä ei kuitenkaan ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun jokin erityinen sääntö vaatii yhdysmerkkiä.
Yhdyssanoissa yleisten sääntöjen mukaan käytettävä yhdysmerkki rikkoo usein sanan rakenteen. Sana linja-autoasema näyttää koostuvan osista linja ja autoasema, vaikka sen perusosat ovat linja-auto ja autoasema.
Aiemmin käytettiin tällaisissa tapauksissa joskus kirjoitustapaa, jossa yhdysmerkki jätetään pois, esim. linjaautoasema, tai korvataan heittomerkillä, esimerkiksi linja’autoasema. Tällaiset asut ovat nykyisin selvästi virheellisiä.
Sen sijaan voitaisiin puolustella asua linja-auto-asema sillä, että toista yhdysmerkkiä käytetään selvyyden vuoksi. Kielenhuollon käsikirja mainitsee tämän mahdollisuuden käsitellessään yhdyssanoja, joihin säännöt vaativat yhdysmerkin jommankumman osan sisälle:
Vaikka yhdysmerkki voitaisiin sijoittaa hahmotuksen helpottamiseksi myös määriteosan ja perusosan rajalle (vaihto-oppilas-matkat, arvo-osuus-tili, tasa-arvo-valtuutettu), ei tätä keinoa käytetä juuri lainkaan. Siksi on turvallisinta sijoittaa yhdysmerkki tavallisen käytännön mukaan vain eri osiin kuuluvien samojen perättäisten vokaalien väliin.
Yleisten sääntöjen mukaan ei siis edes sellaisiin yhdysmerkillisen sitaattilainan sisältäviin sanoihin kuin ”ro-roalus” kuulu toista yhdysmerkkiä. Kuitenkin käytännössä ainakin tapauksiin, joissa yhdyssanan rakenne rikkoutuisi hyvin hämmentävästi, voidaan soveltaa ohjetta yhdysmerkin poikkeuksellisesta käytöstä selvyyden vuoksi.
Täysin vakiintunut tapa on alkuosan ”ei” erottaminen yhdysmerkillä, vaikka tätä ei yhdysmerkin käytön säännöissä yleensä mainitakaan. Tällaisissa yhdyssanoissa alkuosa tarkoittaa lähinnä ’muu kuin’ eli ns. komplementaarista vastakohtaa. Esimerkiksi ”ei-kristillinen” on eri asia kuin ”epäkristillinen”.
Selvänä voitaneen pitää, että jos yhdyssanan osa loppuu muuhun kuin kirjaimeen, käytetään yhdysmerkkiä. Tosin Kielitoimiston ohjepankin kohta Yhdyssanassa kirjain, merkki tai numero sanoo: ”Kun yhdyssanan osana on kirjain, numero, koodi, merkki, sana-aines tms., käytetään yhdysmerkkiä”, ja tämä voidaan tulkita niin, että se koskee vain tapauksia, joissa yhdysosa kokonaisuudessa on kirjain, numero tms. Kuitenkin esimerkiksi sellainen kirjoitusasu kuin C#kieli tuntuu mahdottomalta.
Yleisemmin voisi sanoa, että jos yhdyssanan osa sisältää muita merkkejä kuin kirjaimia ja muita sanoissa käytettäviä merkkejä (yhdysmerkki, heittomerkki), osa erotetaan edeltävästä tai seuraavasta osasta yhdysmerkillä. Usein tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne olisi parempi korvata esimerkiksi kokonaan kirjaimin kirjoitetuilla sanoilla. Esimerkiksi taulukoiden otsikoissa ja muissa tilansäästöä vaativissa tilanteissa niitä kuitenkin voidaan tarvita.
Yhdysmerkkiä käytettäisiin myös sellaisessa ilmauksessa kuin ”kerros-m²” (= kerrosneliömetri), jos sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Sen sijasta on kuitenkin syytä käyttää toista ilmaisutapaa, jossa puhutaan esimerkiksi kerrosalasta.
Uutena sääntönä esitetään Kielikellossa 2/2006, seuraava: Jos yhdyssanan alkuosa loppuu plus- tai miinusmerkkiin, niin yhdysmerkin edelle voidaan jättää väli. Ohjeessa viitataan typografisiin ongelmiin, ja taustalla onkin se, että joissakin fonteissa peräkkäiset miinusmerkki ja yhdysmerkki näyttävät yhdeltä viivalta. Tosin tämäntapaiset ilmaukset ovat melko harvinaisia ja yleensä korvattavissa sujuvammilla.
Edellä mainittu sääntö esitetään ehdottomana silloin, kun miinusmerkki korvataan ajatusviivalla tai yhdysmerkillä: sen jälkeen tulee tyhjä väli ennen yhdysmerkkiä.
Plusmerkin tapauksessa välin jättäminen ei ole tarpeellista niinkään selvyyssyistä (”Leader+-ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä) kuin typografisista syistä. Yhdistelmä +- on vain harvoissa fonteissa tasapainoisen näköinen. Lisäksi se saattaa joskus aiheuttaa sekaannuksia, koska sitä käytetään myös plus-miinus-merkin (±) korvikkeena.
Säännöt eivät ota selvää kantaa siihen, mitä ”yhdyssanan osa” tässä yhteydessä tarkoittaa. Luonnolliselta vaikuttaisi tulkinta, että ajatusviiva (–) yhdysosassa aiheuttaisi siis tarpeen käyttää yhdysmerkkiä; esimerkkejä tästä on kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tosin tätä tulkintaa vastaan puhuu se, että Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet on esimerkki ”neli–viisikuinen ~ neli-viisikuinen” (eikä ”neli–viisi-kuinen”). Lisäksi Kielikellon 2/2006 kirjoituksessa ajatusviivaohjeessa esitetään vaihtoehtoisina asut neli-viisikymppinen ja neli–viisikymppinen sekä viisi–kymmenkertainen ja viisi-kymmenkertainen, vaikka ohjeet näyttäisivät sanovat, että ajatusviivaa käytettäessä tarvitaan yhdysmerkki: neli–viisi-kymppinen ja viisi–kymmen-kertainen. Tällaisia asuja ei toisaalta käytetä, vaan yleensä tämäntapaisissa ilmauksissa luvut kirjoitetaan numeroin, jolloin yhdysmerkkiä käytetään numeroiden takia (esimerkiksi 5–10-kertainen).
Kun yhdyssanan alkuosa on sanaliitto, käytetään osien välissä yhdysmerkkiä, jonka edelle jätetään tyhjä väli.
Huomaa kuitenkin tapaus Liisan-päiväkahvi (alkuosana sanaliitto Liisan päivä; kirjoitetaan mieluiten sanaliitoksi Liisan päivän kahvi).
Sääntö pätee silloinkin, kun sanaliiton ympärillä on lainausmerkit tai se on kursivoitu. Aiemmin saatettiin suositella, että tällöin yhdysmerkkiä ei tarvita, mutta nykyisissä säännöissä ei siis ole sellaista poikkeusta. Päinvastoin Kielitoimiston ohjepankin sivulla Yhdysmerkki sanaliiton sisältävissä yhdyssanoissa on seuraava esimerkki:
”Kenelle kellot soivat” -teos.
Esimerkistä ilmenee myös se, että lainausmerkkien käyttö ei muuta sitä, että yhdysmerkin edelle kirjoitetaan välilyönti. Toisinkin voisi ajatella, koska lainausmerkkien voisi ajatella kokoavan sanaliiton ikään kuin yhdeksi sanaksi. Kirjoitusasu ”Kenelle kellot soivat”-teos olisi siis kuitenkin virheellinen.
Lainausmerkkien käyttö on tällaisissa ilmauksissa vanhahtavaa ja yleensä tarpeetonta, mutta ne voivat selventää ilmausta, jos yhdyssanan alkuosaan kuuluu useita sanoja.
Samaa periaatetta noudatetaan silloinkin, kun alkuosa koostuu sanojen vertaisista ilmauksista, joissa on käytetty lyhenteitä, numeroita tms. Tämä esitetään usein nyrkkisääntönä: jos yhdysmerkkiä edeltävässä osassa on väli, tulee myös yhdysmerkin eteen väli. Jäljempänä tarkastellaan erikseen eräitä tällaisia ilmaisutyyppejä,
Tässä tarkastellussa yhdyssanatyypissä käytettävä merkki on yhdysmerkki (-), ei ajatusviiva (–). Suomen kielen oikeinkirjoitussäännöissä ei ole mitään tilannetta, jossa sanan alussa tai lopussa olisi sanassa kiinni oleva ajatusviiva. Kuitenkin esiintyy varsin usein sellaisia virheitä kuin ”Gruntmaster 6000 –tuotteet”.
Tavallisimpia ”tietokoneen tekemiä” virheitä suomenkielisessä tekstissä on ollut sananalkuisen yhdysmerkin muuttuminen ajatusviivaksi, esimerkiksi ”–nimi” eikä ”-nimi”. Tämä johtuu Word-ohjelman useiden versioiden virheellisestä toiminnasta. Ongelma on väistymässä, koska Word 365:ssä virhe on korjattu. (Ks. kohtaa Virheellisten ”korjausten” estäminen).
Jos yhdyssanan alkuosa on numeroin merkitty luku, sovelletaan eräitä erikoissääntöjä, ks. Luku yhdyssanan osana. Keskeiset säännöt ilmenevät seuraavista esimerkeistä.
Jos taas määriteosa (alkuosa) koostuu yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, ilmaisu tulkitaan yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä.
Vaikka yhdyssanan alkuosa koostuu sanoista tai sananveroisista ilmauksista, sitä ei käsitetä tässä tarkasteltujen sääntöjen kannalta sanaliitoksi, ellei siinä ole välilyöntiä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vain ajatusviiva tai vinoviiva.
Ks. lisäesimerkkejä kohdasta Ajatusviiva ja yhdyssanat.
Oikeinkirjoitusstandardissa asia esitetään seuraavanlaisena sääntönä:
Jos alkuosa koostuu ajatusviivan tai yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, se tulkitaan yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä. Sama koskee yleisesti tilannetta, jossa alkuosa ei sisällä tyhjää väliä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vinoviiva.
Jos ajatusviiva korvataan yhdysmerkillä, käsitetään yhdysmerkkiä tällöin ympäröivät välilyönnit ajatusviivan korvikkeeseen kuuluviksi, ei sananväleiksi. Oikeinkirjoitus on siis muutoin aivan samanlainen kuin ajatusviivaa käytettäessä.
Joissakin tapauksissa kirjoitetaan sanaliiton ja sanan yhdistelmä niin, että niiden välissä ja myös sanaliiton sanojen välissä on yhdysmerkki. Tällaisessa ns. ketjusanassa ei käytetä välilyöntejä. Kirjoitustapa on vanhahtavan näköinen ja harvinainen, mutta se saattaa olla aiheellinen silloin, kun lukijan on muutoin vaikea hahmottaa ilmausta.
Esimerkkilause olisi vaikeammin hahmotettava, jos yhdysmerkkien tilalla olisi välilyönnit: Haavoittunut jäi ei kenenkään maalle
Kielikellon 3/1984 kirjoituksessa Ketjuyhdyssanat – sananmuodostuksen anglismejako? kutsutaan ketjuyhdyssanoiksi laajemmin sellaisia yhdyssanoja, ”joiden sisäinen rakenne on lauseenomainen”; kirjoitusasu voi vaihdella. Artikkelin lopussa oleva kielitoimiston suositus sallii erilaisia kirjoitustapoja, mutta suhtautuu ketjuyhdyssanoihin melko pidättyvästi; ne ”liikkuvat tyylillisesti vaarallisella alueella”.
Jos ketjusanoja kuitenkin käytetään, voidaan eri kirjoitustavat asettaa seuraavaan järjestykseen parhaasta aloittaen:
Edellä ensimmäiseksi asetetun vaihtoehdon ongelmana on kuitenkin se, ettei aina ole riittävän selvää, mistä sanasta ketju alkaa. Virkkeen hahmottaminen voi olla lukijalle hankalaa. Tämä tietysti riippuu sekä itse ilmauksesta että siitä lauseyhteydestä, jossa minä määrään meillä -asenteen tyyppinen ilmaus esiintyy.
Sanaliiton tavoin käsitellään myös esimerkiksi sellaisia kirjaimista ja numeroista koostuvia ilmaisuja, jotka on tarkoitettu luettaviksi kahtena tai useampana sanana ja joissa tämän takia on välilyönti. Esimerkiksi ilmaisu ”IXUS 700” on tällainen, joten jos se on yhdyssanan alkuosana, tarvitaan välilyönti ja yhdysmerkki: ”IXUS 700 -kamera”. Kirjoitusasu on monien mielestä hiukan outo.
Melko usein tällaiset ilmaisut voidaan korvata sujuvammilla rakenteilla, jotka alkavat ”tukisubstantiivilla”, esimerkissämme sanalla ”kamera”, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä lainkaan: ”kamera IXUS 700”. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)
Sanaliittoalkuisiksi yhdyssanoiksi tulkitaan myös tilanteet, joissa yhdyssanan alkuosaan liittyy sulkeissa oleva selitys. Tällöin sana ja sitä sulkeissa seuraava selitys siis tulkitaan sanaliitoksi. Useimmiten on parempi muotoilla lauseet niin, että tällaisia rakenteita ei tarvita.
Kielitieteessä ja jopa kielenkäytön ohjeissa käytetään joskus sellaista kirjoitustapaa kuin ”mäki ja vuori -sanat”. Kirjoitetaan siis ikään kuin alkuosa ”mäki ja vuori” olisi sanaliitto, joka on yhdyssanan alkuosa. Kirjoitustapaa ei voi suositella, koska se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä ja hämmentää siihen tottumattomia. Usein on luontevaa kirjoittaa ilmaus rakenteensa mukaisesti yhdyssanoiksi, joilla on yhteinen alkuosa. Vaihtoehtoisesti voi käyttää tukisubstantiivirakennetta, joka alkaa sanalla ”sana” tai vastaavalla; tämä on usein kätevintä silloin, kun sanoja (tai sanaliittoja) on paljon. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)
Jos yhdyssanan alkuosa on sanaliitto ja yhdyssana jaetaan eri riveille yhdysosien välistä, kirjoitetaan yhdysmerkki uuden rivin alkuun. Tällaisia tilanteita on hyvä välttää, koska ne voivat hämmentää lukijaa. Aivan virheellinen on joidenkin tietokoneohjelmien tapa jakaa tällaisissakin tilanteissa eri riveille yhdysmerkin jäljestä.
Jos yhdyssanan jälkiosa on sanaliitto, kirjoitetaan yhdysmerkki kiinni alkuosaan, mutta erotetaan jälkiosasta välilyönnillä. Yleinen sääntö on täten, että sanaliitto-osan ja muun osan väliin tulee välilyönti, ja yhdysmerkki on kiinni muussa osassa. Nämä ilmaisut ovat vieläkin hämmentävämpiä kuin edellä mainitut, joten niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan hyvänsä
Vanhoissa ohjeissa ei edes mainittu sellaista tilannetta, jossa sekä alku- että loppuosa on sanaliitto. Kielikello 2/2006 kuitenkin käsittelee aihetta, joskin se välttää ottamasta selvää kantaa:
Vielä harvinaisempia [kuin sanan ja sanaliiton muodostamat yhdyssanat] ovat tapaukset, joissa yhdyssanan molemmat osat koostuvat sanaliitoista. Näissä tapauksissa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni jompaankumpaan osaan.
Valio Benecol- rasvaton maitojuoma ∼ Valio Benecol -rasvaton maitojuomaKahden sanaliiton yhdyssanan asemesta on yleensä selkeämpää käyttää muunlaista rakennetta.
rasvaton maitojuoma Valio Benecol ∼ Valio Benecol, rasvaton maitojuoma
Ohjeen vaihtoehdot perustuvat jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, sillä ”Valio Benecol” oli tuoteperheen nimi, ei kyseisen yksittäisen tuotteen (kuten rasvattoman maitojuoman) nimi. Vaihtoehdot ovat siis yhtä huonoja kuin ”juusto Edam” tai ”Edam, juusto”. Niitä voi pitää jopa kielenvastaisina.
Esimerkissä mainittu tuotteen nimi olisi luontevalla suomen kielellä ”Valion rasvaton Benecol-maitojuoma”. Tilanteesta riippuu, voidaanko käyttää tällaista asua, joka poikkeaa markkinoinnissa, tuotekuvauksissa yms. käytetystä. Valmistajan tavoitteena oli ilmeisesti ollut tehdä nimestä ”Valio Benecol” ikään kuin kiinteä kokonaisuus, joka mielletään erityisen tuotesarjan nimeksi.
Nykyisin ”Valio Benecol” ei enää ole käytössä, koska Benecol-tavaramerkki on siirtynyt Raisio Oyj:lle. Sanaliittomuotoisia tuotesarjan nimiö on kuitenkin paljon. Tuotteiden nimeämisessä käytetään yhä yleisemmin linjaa, jossa erisnimien yhdistelmää (kuten ”Arla Ingman”) halutaan yhdistellä erilaisten yleisnimien kanssa niin, että yleisnimikin saattaa koostua useasta sanasta. Tuloksena on hyvinkin kummallisia kehitelmiä, kuten ”Valio Luomu rasvaton maito” ja ”Valio Plus maito rasvaton”.
Joissakin tilanteissa voidaan perustella sitä, että käytetään samaa kirjoitusasua kuin valmistaja käyttää, olipa se miten hölmö, kielenvastainen tai muuten kehno tahansa. Kielitoimiston ohjeiden mukaista ilmeisesti olisi se, että sanojen järjestys ja sijamuodot säilytetään, mutta kirjoitusasua korjaillaan. (Tämä kompromissi ei ehkä lopulta tyydytä ketään.) Kolmas vaihtoehto on kirjoittaa nimi kokonaisuudessaan suomen kielen rakenteen mukaisesti.
Jos kahden sanaliiton yhdyssanan kirjoittamista ei voida välttää, on selvintä kirjoittaa alkuosan loppuun yhdysmerkki, jonka jälkeen on välilyönti. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoa, jonka edellä mainittu ohje esittää ensimmäisenä.
Tilanne, jossa rinnasteisen yhdyssanan osana on sanaliitto, on harvinainen. Tällöin sovelletaan samoja sääntöjä kuin yleensä yhdyssanaan, jonka osana on sanaliitto.
Tilanne syntyy useimmiten silloin, kun näin muodostettu yhdyssana on vielä itse yhdyssanan osana. Esimerkiksi sanassa ”juusto-tomaattisalaatti” on jälkiosana ”salaatti”. Sitä edeltää yhdyssana, jossa on kaksi rinnasteista osaa ja joka ei juuri voisi esiintyä itsenäisenä. Jos tällaisessa ilmauksessa korvataan vaikkapa sana ”juusto” sanaliitolla ”bel paese” (joka on erään juustolaadun nimi), syntyy tässä käsiteltävä ongelma. Tällöin on sanaliitto erotettava sitä seuraavasta yhdysmerkistä välilyönnillä, yleisten sääntöjen mukaisesti.
Jos tässä tapauksessa vaihdetaan rinnasteisten yhdysosien järjestys, syntyy vielä hankalampi oikeinkirjoituspulma. Sanaliitto ”bel paese” pitäisi erottaa välilyönnillä sitä edeltävästä yhdysmerkistä, mutta entä sitä seuraavasta osasta? Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeet yrittävät ratkaista asian säännöllä ”Jos rinnasteisen yhdyssanan osa on erikseen kirjoitettava sanaliitto, sen ja yhdysmerkin väliin tulee välilyönti” ja seuraavalla esimerkillä:
Epäselväksi jää, miksi tällöin tulee yhdysmerkki ennen jälkiosaa ”salaatti”, mutta edellisessä tapauksessa ei.
Nykyisten sääntöjen mukaan edellä kuvattuja ohjeita ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin, joissa toinen nimistä on sanaliitto. Niihin ei kirjoiteta välilyöntiä yhdysmerkin kummallekaan puolelle.
Vielä erikoisempi kuin edellä mainittu kirjoitussääntö on vastaava sääntö rinnasteisille yhdyssanoille, joissa on kaksi maantieteellistä nimeä ja niistä jompikumpi on sanaliitto. Sääntö on Kielitoimiston ohjepankin sivulla Paikannimet: yhdysmerkilliset:
Kun rinnasteisen nimen jompikumpi osa on kaksiosainen, yhdysmerkkiä ei eroteta nimestä välilyönnillä:Tel Aviv-Jaffa (samoin myös sukunimissä: Korhonen-von Hertzen, von Hertzen-Mäki))
Suomen kielessä käytetään virallisten ohjeiden mukaan nimiasua Tel Aviv, muissa kielissä yleensä Tel-Aviv. Muun muassa kielitoimiston luettelossa Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet ei käytetä edellä mainittua kaksoisnimeä, vaan vain nimeä Tel Aviv.
Yhdysmerkkiä käytetään, kun yhdyssanojen yhteinen osa on jätetty toistamatta eli se on kirjoitettu peräkkäisistä yhdyssanoista vain yhteen, useimmiten viimeiseen. Toisin sanoen yhdysmerkki edustaa pois jätettyä osaa.
Tällöin jätetään tyhjä väli yhdysmerkin edelle, jos on jätetty toistamatta alkuosa, ja sen jälkeen, jos on jätetty toistamatta loppuosa.
Viimeksi mainitun tyyppisessä ilmaisussa myös monikko on mahdollinen: Simon- ja Annankatujen, vaikka sitä ei voi pitää ilmauksen ”Simonkatujen ja Annankatujen kulmassa” lyhentymänä. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty yksikköä tällaisissa ilmauksissa, mutta säännöt sallivat nykyisin myös monikon. Ks. A- ja B-kohdissa vai A- ja B-kohdassa?
Myös kaksi erisnimeä voidaan rinnastaa niin, että toisesta jätetään sanojen yhteinen osa pois.
Tällainen rinnastus voi kuitenkin tuntua oudolta silloin, kun sanat eivät viittaa sellaiseen, mitä niiden yhteinen osa erillisenä sana tarkoittaa. Esimerkiksi Kirkkokatu ja Puistokatu ovat katuja, mutta Ahtisaari ja Huhtasaari eivät ole saaria, vaan ihmisten sukunimiä.
Kielenhuollon ohjeissa ei ole selvää kantaa tällaisiin ilmauksiin. Kysy.fi-palvelussa vastaus kysymykseen, onko oikein lyhentää tyyliin ”Ala- ja Ylihärmä” sanoo Kotuksen kantaa selostaen, että kysytty ilmaus on käypä, mutta esimerkiksi ”Savon- ja Hämeenlinna” ei ole hyvän tyylin mukainen. Tämä voidaan ymmärtää edellä esitetyn mukaiseksi, koska Savonlinna ei tarkoita linnaa, vaan kaupunkia, kuten tässä yhteydessä myös Hämeenlinna. Sen sijaan Alahärmä ja Ylihärmä syntyivät, kun Härmä jaettiin kahtia.
Sellaiset sanat kuin kotimainen ja ulkomainen tulkitaan yhdyssanoiksi, koska ne perustuvat sanoihin kotimaa ja ulkomaa. Myös esimerkiksi samanlainen on yhdyssana: jälkiosa lainen esiintyy myös itsenäisenä sanana. Sen sijaan mansikka ja mustikka eivät ole yhdyssanoja, eikä niistä siis voi erottaa yhteistä yhdysosaa.
Tulkinnanvaraisia ovat johtimilla lainen ja mainen muodostetut sanat (ISK § 155, kuten espoolainen ja aaltomainen; jälkimmäisistä Iso suomen kielioppi sanoo erikseen (§ 437), että niissä johdin tässä suhteessa ”käyttäytyy yhdysosan kaltaisesti”.
Vierasperäiset sanat, jotka ovat alkuperäkielessä yhdyssanoja, saatetaan kokea yhdyssanamaisiksi, jos samanloppuisia sanoja on useita, esimerkiksi biologia, geologia, psykologia jne. Niitä ei kuitenkaan ole syytä käsitellä niin, että niissä olisi yhteinen yhdysosa, jonka voi jättää pois; tästä tosin ei ole mitään virallista kantaa.
Kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta puhuttaessa voidaan käyttää lyhennettyä ilmaisua.
Yhdyssanan osana olevaa numeroin ilmaistua lukua tai muuta ilmausta käsitellään kuten sanaa. Sen perään tulee siis yhdysmerkki, jos se ajatellaan sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka loppuosa on jätetty pois.
Ilmauksessa saattaa olla useitakin rinnasteisia sanoja, joista on jätetty yhdyssanojen yhteinen osa pois.
Tässä käsiteltävä kirjoitustapa on suomen kielen sääntöjen mukainen, ja yksinkertaisissa tapauksissa se on helppo hallita. Monimutkaisissa tapauksissa, joita käsitellään seuraavassa, syntyy kuitenkin helposti ongelmia niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Yksinkertaisissakin tapauksissa on usein hyvä harkita, olisiko selvempää toistaa sanan osa, etenkin jos se on lyhyehkö. Tämä ei tietenkään aina ole mahdollista mm. siksi, että määriteosat liittyvät kiinteästi yhteen; ”maa- ja metsätalous” on vakiintunut ilmaus, jonka merkitys on hiukan toinen kuin ilmaisun ”maatalous ja metsätalous”.
Kannattaa muistaa, että vaikka harjaantunut lukija ymmärtää sellaiset ilmaukset kuin ”maa- ja metsätalous” sujuvasti, ne voivat olla tottumattomille hankalia. Puheessa ne ovat usein vielä hankalampia, koska ei ole yhdysmerkin tapaista osoitusta siitä, että sana on tulkittava sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka jälkiosa on myöhempänä. Lisäksi loppuosan toistaminen saattaa luoda vaikutelman rauhallisemmasta ja harkitummasta tekstistä.
Joissakin tapauksissa loppuosan toistaminen vähentää mahdollisuutta käsittää ilmaus väärin. Seuraavista vaihtoehdoista ensimmäinen on toista helpommin tulkittavissa niin, että puhutaan yhdestä henkilöstä, joka hoitaa sekä ulkoasioita että puolustusasioita.
Kun kahden yhdyssanan yhteinen osa jätetään pois, tulisi yhdyssanojen olla lähellä toisiaan. Esimerkiksi lauseessa ”Kylmässä ulko- ja kuivassa sisäilmassa ei ole juurikaan kosteutta” ei kuitenkaan ole muodollista virhettä.
Säännöt puhuvat siitä, että yhdysmerkkiä käytetään sanan lopussa osoittamassa pois jätettyä yhdyssanan jälkiosaa. Ei ole rajoitettu sitä, miten kaukana kokonaan kirjoitettu toinen yhdyssana voi olla; käytännössä se toki on myöhemmin samassa lauseessa.
Esimerkkitapauksessa tilanne on yksiselitteinen, koska kyseisessä lauseessa on vain yksi kokonaan kirjoitettu yhdyssana, ”sisäilmassa”, joten yhteisenä osana on sen jälkiosa. Olisi kuitenkin parempi kirjoittaa sana ”ulkoilmassa” kokonaan, jolloin lause hahmottuu helpommin.
Vaikeasti hahmotettavia tilanteita syntyy, kun kaksi hankalaa asiaa yhdistyy: sanaliitto yhdyssanan osana ja yhdyssanojen yhteisen osan pois jättäminen. Sääntöjen mukaan kirjoitetaan esimerkiksi ”in vivo -kokeissa” (alkuosana sanaliitto ”in vivo”). Mutta entä jos mainitaan rinnakkain tämä ja samantapainen ilmaus ”in vitro -kokeissa” ja halutaan mainita yhteinen loppuosa ”-kokeissa” vain kerran?
Tällöin kirjoitusasu muuttuu sikäli, että poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan aina kiinni sitä edeltävään tai seuraavaan sanaan. Tämän takia ”in vivo -kokeissa” muuttuu kirjoitusasuun ”in vivo-”.
Asia voidaan sanoa (kai hankalammin) myös seuraavasti: Jos yhdyssanan määriteosa (alkuosa) on sanaliitto ja yhdyssanasta on jätetty pois jälkiosa, niin poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni määriteosan viimeiseen sanaan.
Tällaiset ilmaisut aiheuttavat kuitenkin vaikeuksia kokeneimmillekin kirjoittajille. Siksi ne hämmentävät lukijoitakin, joten kannattaa kiertää ongelma, jos suinkin mahdollista. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi siellä, missä ilmaisuja ”in vivo” ja ”in vitro” käytetään, ne ovat osa alan vakiintunutta termistöä. Mutta useimmiten kiertäminen onnistuu. Seuraavista vaihtoehtoisista ilmaisuista viimeinen on sujuvin, mutta ei vielä sovi virallisimpaan tyyliin.
Joskus tilanne on vielä mutkikkaampi, kun on useita peräkkäisiä yhdyssanoja, joilla on yhteinen loppuosa. Alkuosista osa saattaa olla sanaliittoja, osa sanoja.
Erikoista kuitenkin on, että esitettyään tällaisen hankalan, mutta johdonmukaisen ohjeiston Kielikello sallii melko mielivaltaisen poikkeuksen, joka mutkistaa asioita edelleen:
Jos määriteosia on vähintään kolme ja niihin kuuluu erikseen kirjoitettavia sanaliittoja, koko luettelon voi myös kirjoittaa yhdeksi määriteosaksi ja erottaa perusosasta sananvälillä ja yhdysmerkillä.
Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz ‑kauppaketjut
Tällaisen poikkeuksen salliminen ei helpota elämää, ja se olisi paras unohtaa. Poikkeuksen takana lienee sellainen logiikka, että pitkä ilmaus, kuten ”Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz”, käsitetään yhdeksi, sanaliiton tapaiseksi kokonaisuudeksi. Logiikka kuitenkin ontuu, koska on asetettu mielivaltainen vaatimus vähintään kolmesta osasta. Lisäksi lukijalle käy tässä entistä vaikeammaksi hahmottaa koko ilmauksen rakennetta.
Varsinkin tuotemerkeistä puhuttaessa esiintyy melko usein sanaliittoja, jotka on rinnastettu pilkulla tai ja-sanalla ja jotka kuuluvat yhdyssanoihin, joilla on yhteinen jälkiosa. Jos sanaliitot on kirjoitettu täydellisinä, kyse on edellä kuvatun laisesta tapauksesta.
Hankalampi ilmaustyyppi saadaan, jos jokin sanaliitoista lyhennetään. Esimerkiksi tuotemalleja mainitaan usein rinnakkain niin, että niiden yhteinen osa jätetään pois, esimerkiksi ”Nokia 6600 ja 3600” eikä pitemmin ”Nokia 6600 ja Nokia 3600”. Jos tällainen ilmaus on yhdyssanan määriteosana, käsitelläänkö lyhennettynä kirjoitettua osaa sen muodon mukaan (Nokia 6600- ja 3600-matkapuhelimet) vai tulkitaanko se sanaliiton edustajaksi? Kielikellossa 2/2006 otettu kanta on selitettävissä jälkimmäisen kannan pohjalta. Tällöin siis kirjoitusasu on sama kuin edellä mainitussa lyhentämättömässä ilmauksessa, paitsi että yhteinen osa on jätetty pois. Lehti selittää tämän seuraavasti:
Jos toistamatta jätetään yhdyssanan määriteosana [= alkuosana] olevien sanaliittojen yhteinen osa, toistamatta jätettyä osaa ei korvata yhdysmerkillä. Näissä tapauksissa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni yhdyssanan perusosaan [= jälkiosaan] mutta erotetaan sanaliiton jälkimmäisestä osasta välilyönnillä aivan niin kuin silloinkin, kun koko sanaliitto on näkyvissä.
XL 6000- ja 6100 -mallit ∼ XL 6000- ja XL 6100 -mallit
Esimerkissä siis lähtökohtana pidetään ilmausta XL 6000- ja XL 6100 -mallit, jossa alkuosat on kirjoitettu kokonaan. Jos jälkimmäisestä jätetään osa XL pois, tämä ei vaikuta kirjoitusasuun.
Vaikka edellä kuvattu yhdysmerkkien käyttö on sääntöjen mukaista, se on monien mielestä outoa. Usein onkin parempi käyttää rakennetta, jossa yleisnimeen, kuten ”matkapuhelimet”, liittyy sen jäljessä oleva taipumaton määrite. Tämä periaate esitetään myös edellä mainituissa ohjeissa. Tällöin ei tarvita yhdysmerkkejä lainkaan. Ilmaisumuoto ei kuitenkaan sovi kaikkiin yhteyksiin, vaan vain esimerkiksi puhuttaessa tuotemalleista yleisesti, ei yksittäisistä tuotteista niiden malli mainiten.
Monissa tapauksissa tällaiset hankalat ilmaukset voidaan korvata rakenteilla, joissa käytetään genetiivimääritteitä eikä yhdyssanoja.
Nykykielessä käytetään usein tarpeettomasti yhdyssanaa, koska ei tunneta suomen kielen vanhoja ilmaisutapoja, vaan yritetään sovittaa englannin malleja suomeen. Kenties ajatellaan, että genetiivi tarkoittaisi omistajaa. Mutta esimerkiksi ”Metallican albumi” on yhtä luonteva ilmaisu kuin ”Sibeliuksen sinfonia” (ei ”Sibelius-sinfonia”). Samoin on kätevämpää ja luontevampaa kirjoittaa esimerkiksi ”iPad 2:n julkistus” kuin ”iPad 2 -julkistus” Ks. kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.
Yhdyssanalla ja sanaliitolla saattaa olla sama jälkiosa, esimerkiksi ilmauksessa yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet. Kun ilmaukset on yhdistetty rinnastuskonjunktiolla (yleensä ja), on sallittua jättää yhdyssanasta yhteinen jälkiosa pois ja kirjoittaa sen tilalle yhdysmerkki: yhteiskunta‑ ja humanistiset tieteet. Tämä kuvataan muun muassa Kielitoimiston ohjepankin sivulla Yhdysmerkki toistamatta jätetyn sanan tilalla: aamu‑ ja iltavuoro, jossa kyllä myös neuvotaan, että on selvempää toistaa yhteinen osa.
Toiston haitta on yleensä paljon pienempi kuin luullaan. Vaihtoehtona voi olla myös rinnastettavien osien muuttaminen samantyyppisiksi.
Jos rinnastuksessa on ensin sanaliitto ja sitten yhdyssana ja niillä on yhteinen jälkiosa, on sallittua jättää jättää sanaliiton jälkiosa pois. Tällöin sen tilalle ei kirjoiteta yhdysmerkkiä.
Edellisen esimerkin viimeisessä kohdassa esitetty virheellinen kirjoitustapa on melko tavallinen. Sitä voi pitää ymmärrettävänä: yhdysmerkin käytöllä tavoitellaan rakenteen selventämistä. Asu on kuitenkin sääntöjen vastainen; se edellyttäisi, että on olemassa yhdyssana ”humanistisettieteet”.
Yhdysmerkkiä käytetään paitsi edellä kuvatulla tavalla yhdyssanan osan tilalla myös muutoin osoittamaan sanan osan puuttumista. Usein kyse on abstraktista ilmauksesta, jossa mainitaan sanan alkuosa tai pääte, ja yhdysmerkki ilmaisee, ettei kyse ole itsenäisestä sanasta. Tavallisesti tällainen ilmaus on kursivoitu, jos kursivointi on teknisesti mahdollista.
Yhdysmerkin käyttöä tällaisessa yhteydessä voi pitää epäloogisena, mutta se on täysin vakiintunutta. Kuitenkin ajatusviivaa käytetään eräissä poisjättötapauksissa, kuten ”–tana!”, joissa ilmaisu edustaa koko sanaa. Edellä mainitut yhdysmerkin sisältävät ilmaisut sen sijaan tarkoittavat vain sanan osaa, ja yhdysmerkki on osoittamassa tätä.
Joissakin merkintätavoissa käytetään yhdysmerkkiä jaotuksen eri tasoille viittaavien numeroiden tms. välissä. Esimerkiksi ”2-5” voi tarkoittaa 2. luvun 5. kohtaa. Suomen kielessä tällainen ei ole tavallista. Kuitenkin sitä käytetään joissakin nimeämisjärjestelmissä.
Moniin koodimerkintöihin, kuten yhteys- ja yksilöintitietoihin, kuuluu yhdysmerkki.
Yhdysmerkkiä käytetään joskus kuvaamaan, että puhuja ääntää pitkän vokaalin venytettynä, yleensä kaksitavuisena, taikka änkyttäen toistaa tavuja tai tavunalkuja.
Kirjoitusasu ”jaa-a” kuvaa sanan ”jaa” sellaista ääntämystä, jossa ääntyy ensin pitkä (usein ylipitkä) a-äänne ja sitten eri tavuun kuuluva lyhyt a-äänne. Loogisempi kirjoitusasu olisi oikeastaan ”jaa’a” (vrt. esim. sanaan ”vaa’an”).
Aiemmin yhdysmerkkiä käytettiin joskus myös osoittamaan sanojen yhteenkuuluvuutta ja sitä, että sanat muodostavat kiinteän ilmauksen. Tämä koskee etenkin ketjusanoja, kuten ”ei-kenenkään-maa”, mutta myös muunlaisia sanayhdistelmiä. Nykyisin ne kuitenkin yleensä kirjoitetaan sanaliitoiksi eli sanat erotetaan toisistaan välilyönneillä.
Lukemisen opetuksessa käytetään usein yhdysmerkkiä osoittamaan tavurajaa tavaamisen helpottamiseksi. Näin saatetaan menetellä myös kielen sanojen kuvailussa etenkin silloin, kun tavujako voi vaikuttaa ääntämiseen.
Menettelyn ongelmana on muassa se, että se voi sekoittua yhdysmerkin käyttöön normaalissa kirjoituksessa (kuten sanassa linja-autoa) sekä kysymykseen siitä, mistä kohdista sanan saa jakaa eri riveille. Kielitieteessä ja esimerkiksi Ison suomen kieliopin (ISK) merkintätavoissa ja kansainvälisessä foneettisessa merkistössä IPAssa käytetään kyseiseen tarkoitukseen pistettä.
ISK:n merkinnöissä yhdysmerkki sen sijaan ilmaisee morfeemirajaa. Morfeemi on pienin sellainen kielen yksikkö, jolla voi sanoa olevan merkitys; se voi olla esimerkiksi sanavartalo, johdin, taivutuspääte tai liite.
Yhdysmerkkiä on tapana käyttää tv- ja videotekstityksissä osoittamaan repliikin jatkumista. Kun repliikki ei mahdu kerralla ruutuun, kirjoitetaan sen alkuosan loppuun väli ja yhdysmerkki. Yhdysmerkkiä on tapana kutsua tällaisessa yhteydessä jatkoviivaksi.
Tällaisessa tilanteessa saatetaan repliikin toisen osan alkuun kirjoittaa yhdysmerkki ja väli (- tulee kauhukeittiön voittaja.)
Tällainen yhdysmerkin käyttö on melko lailla vakiintunut tekstityksiin, ja katsojat ovat siihen tottuneet. Se ei kuitenkaan vastaa kielen yleisiä sääntöjä. Yhdysmerkki on tässä lähinnä ajatusviivan korvike, koska tekstityksissä ei voi tai ei uskalleta käyttää ajatusviivaa. Toisaalta ajatusviivakaan ei soveltuisi tällaiseen käyttöön, koska ajatusviiva välimerkkinä tarkoittaa muita asioita.
Jatkoviiva siis osoittaa vain ruudulla esitettävän tekstin jakautumista kahteen (tai useampaan) osaan teknisistä syistä. Jatkoviivalla ei ole tarkoitus osoittaa esimerkiksi puheessa olevaa taukoa tai katkelmallisuutta tai siirtymistä sivuasiaan. Täten se voi sekaantua ajatusviivaan tai ajatusviivan korvikkeena käytettyyn yhdysmerkkiin.
Tekstityksissä poiketaan usein normaaleista välimerkkisäännöistä muutenkin. Edellisestä esimerkistä puuttuvat pilkut sivulauseen ympäriltä.
Yhdysmerkkiä käytetään ajatusviivan sijasta silloin, kun ajatusviiva ei ole käytettävissä merkkivalikoiman rajoittuneisuuden takia. Sääntöjen mukaan tällöin jätetään yhdysmerkin kummallekin puolelle tyhjä väli. (Luetelmaviivana käytetyn yhdysmerkin edelle ei kuitenkaan jätetä tyhjää väliä.)
Käytännössä on hyvin tavallista, että rajakohtailmaisuihin ei jätetä tyhjiä välejä, vaan kirjoitetaan ”5-7”. Tämä tuntuu luonnolliselta etenkin sellaisissa ilmauksissa kuin ”5-7-vuotiaat”, sillä ”5 - 7-vuotiaat” näyttäisi siltä kuin sen osat olisivat ”5” ja ”7-vuotiaat”.
Amerikanenglannissa käytetään usein kahta peräkkäistä yhdysmerkkiä ”--” (pitkän) ajatus#viivan korvikkeena. Suomen kielen sääntöihin sellainen ei kuulu.
Yhdysmerkkiä käytetään myös miinusmerkin korvikkeena. Tällöinkin se on tavallaan ajatusviivan korvike, sillä miinusmerkin ensisijainen korvike on ajatusviiva.
Kun miinusmerkin korvikkeena käytettävä yhdysmerkki on luvun edessä etumerkkinä, ei sen ja luvun väliin kirjoiteta välilyöntiä.
-4 [miinus neljä]
10 - 2 [kymmenen miinus kaksi]
Miinusmerkin kuvauksessa käsitellään tapauksia, joissa on tulkinnanvaraista, pitäisikö käyttää yhdysmerkkiä vai miinusmerkkiä.
Tietokoneohjelmat usein käsittelevät yhdysmerkkiä sellaisena, että sen jäljestä voi aina jakaa tekstin eri riveille. Tämä on yleensä hyväksyttävää esimerkiksi sellaisissa ilmauksissa kuin ”kuorma-auto”, mutta epäsuotavaa sellaisissa kuin ”F-1”.
Merkistöstandardeissa on tämän takia erillinen merkki, sitova yhdysmerkki eli yhdistävä yhdysmerkki (nonbreaking hyphen, U+2011), jonka jäljestä sanan jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Sitä siis voisi periaatteessa usein käyttää lyhyissä, koodinomaisissa ilmauksissa, jotka sisältävät yhdysmerkin. Lisäksi sitä voisi käyttää sanan alussa sellaisissa ilmauksissa kuin ”lähtöaika ja -paikka”, sillä jotkin ohjelmat saattavat muuten jakaa eri riveille yhdysmerkin jäljestä tällaisissakin tilanteissa.
Sitova yhdysmerkki ei kuitenkaan välttämättä toimi tietokoneohjelmissa. Aiemmin se sisältyi melko harvoihin fontteihin, mutta tilanne on parantunut.
Toisaalta Microsoft Wordin ohjeissa sitovaksi yhdysmerkiksi kutsuttu merkki ei ole edellä mainittu Unicode-merkki, vaan Wordin sisäinen ohjausmerkki, ”kova yhdysmerkki”. Katso tietoja kohdasta Rivitys Word-ohjelmassa.
Lisäksi otettava huomioon, että monissa tietoteknisissä yhteyksissä on käytettävä nimenomaan Ascii-yhdysmerkkiä eikä sitovaa tai kovaa yhdysmerkkiä. Esimerkiksi Internet-verkkotunnus, kuten www.f-secure.fi, voidaan kyllä Word-ohjelmassa kirjoittaa käyttäen kovaa yhdysmerkkiä. Jos kuitenkin käyttäjä esimerkiksi kopioi niin kirjoitetun verkkotunnuksen vaikkapa Word-asiakirjasta selaimensa osoiteriville, se ei toimi. Verkkotunnuksissa käytettävä viivamerkki on Ascii-yhdysmerkki.
Epäsuotavia rivijakoja yhdysmerkin jäljestä voi estää myös muilla keinoin, joita käsitellään kohdassa Muita rivityksen estämisen keinoja.
Pehmeä tavuviiva, soft hyphen, on Unicode-standardin mukaan näkymätön ohjausmerkki, joka ilmaisee sallitun tavutuskohdan. Se on siis tavutusvihje, jonka ohjelma saa jättää täysin huomiotta, jolloin se ei vaikuta mitään tekstin ulkoasuun. Ohjelma voi myös ottaa vihjeestä vaarin ja tavuttaa sanan vihjeen kohdalta, riippumatta siitä, millaisia tavutussääntöjä (jos mitään) se muuten soveltaa. Tällöin tulee rivin loppuun yhdysmerkki kuten yleensäkin tavutuksessa.
Pehmeällä tavuviivalla voidaan yrittää saada ohjelma esimerkiksi tavuttamaan sana, jonka se muuten jättäisi tavuttamatta, koska se on epävarma sanan rakenteesta. Lisätietoja aiheesta on kohdassa Tavutusvihjeet.
Verkkosivulla pehmeä tavuviiva on
ainoa tapa saada aikaan tavutusta, koska selaimiin ei ole toteutettu
mitään muita tavutussääntöjä. Verkkosivulla pehmeän tavuviivan voi
esittää myös niin sanottuna entiteettiviittauksena ­
.
Pehmeän tavuviivan määritelmä oli aiemmin varsin epäselvä; ks. dokumenttia Soft hyphen (SHY) – a hard problem? Sen käsittely eri ohjelmissa on edelleenkin varsin kirjavaa. Se on kuitenkin hyödyllinen verkkojulkaisemisessa etenkin tekstissä, jossa esiintyy hyvin pitkiä sanoja. Nykyisin kaikki merkittävimmät selaimet ottavat huomioon pehmeillä tavuviivoilla esitetyt tavutusvihjeet. Jotkin vanhemmat selaimet jättävät ne huomiotta, ja vain muutamat, jo lähes merkityksettömiksi käyneet vanhat selaimet esittävät pehmeän tavuviivan aina näkyvänä yhdysmerkkinä.
Muiden alojen ohjelmissa tällaista virheellistä toimintaa kuitenkin vielä esiintyy. Erityisesti Word käsittelee pehmeää tavuviivaa aina näkyvänä merkkinä, vieläpä sellaisena, jonka jälkeen rivinvaihto ei ole sallittu. Wordin oma tavutusvihje on kyllä tarkoitettu samanlaiseen käyttöön, mutta se ei ole mikään merkki vaan Wordin sisäinen merkintä.
Ajatusviiva (–) on yhdysmerkkiä (-) pitempi vaakaviiva. Ajatusviivalla on monia eri merkityksiä, jotka helposti sekoittuvat toisiinsa. Sitä käytetään sekä välimerkkinä lauseiden ja muiden ilmaisujen välillä että erikoismerkkinä useissa yhteyksissä.
Ehkäpä tärkein ajatusviivaa koskeva periaate tavallisen tekstin kirjoittamisessa on se, että sen käyttöä välimerkkinä kannattaa välttää – ellei tiedä mitä tekee. Käytä pisteitä ja pilkkuja.
Toiseksi tärkein periaate on kenties se, että monissa vaihteluvälejä yms. koskevissa merkinnöissä tulisi käyttää ajatusviivaa, jos suinkin mahdollista. Aukioloajan ilmaisu ”ma–pe 8–18” on oikeampi kuin ”ma-pe 8-18” ja tyylikkäämpi kuin ”ma - pe 8 - 18”. Jos kuitenkin ajatusviivan käyttö on mahdotonta, käytä oikeita korvaavia merkintöjä; ks. kohtaa Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena.
Ajatusviivalle ei ole omaa näppäintä, eivätkä monet osaa kirjoittaa sitä. Kirjoittamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, kuten kohdassa Merkkien kirjoittaminen tietokoneella kuvataan.
Ajatusviivoja on kaksi erilaista, lyhyt (–) ja pitkä (—), eli n-viiva (en-viiva) ja m-viiva (em-viiva), englanniksi en dash ja em dash. Aiemmin niiden välillä ei tehty selvää eroa, vaan ne käsitettiin saman merkin erimittaisiksi toteutuksiksi. Merkistöstandardien kannalta ja siten myös tietokoneen sisäisessä esityksessä ne ovat kaksi eri merkkiä.
Nykyisin standardi SFS 4175 suosittaa lyhyen ajatusviivan käyttöä.
Aiempien ohjeiden mukaan voitiin käyttää jompaakumpaa niistä kaikissa ajatusviivan tehtävissä. Tavallisinta on ollut, että tekstissä käytetään joko kaikkialla lyhyttä ajatusviivaa tai kaikkialla pitkää ajatusviivaa. Lyhyt on suomenkielisissä teksteissä nykyisin vallitseva, aiemmin pitkä oli tavallinen.
Lyhyen ajatusviivan käytön perusteluna on, että pitkä ajatusviiva kuuluu lähinnä sellaiseen painoasun perinteeseen, jossa ajatusviiva on kiinni ympäröivissä sanoissa, jolloin viivan pituus korvaa tyhjien välien puuttumisen. Englannin kielessä kirjoitetaan yhden käytännön mukaan ”xxx – yyy”, toisen käytännön mukaan ”xxx—yyy”. (Ks. kohtaa Välimerkit englannin kielessä.) Koska suomessa ajatusviivan ympärille jätetään tyhjät välit silloin, kun ajatusviiva on välimerkkinä, on luonnollista käyttää lyhyttä ajatusviivaa.
Koska ajatusviivalla on hyvin monta merkitystä, voisi ajatella, että eri merkityksissä olisi syytä käyttää erimittaisia viivoja. Tämä kuitenkin johtaisi käytännössä mahdottomuuksiin, koska jo nykyiset säännöt koetaan vaikeiksi ” niitä rikotaan jopa äidinkielen oppikirjoissa. Erimittaisia ajatusviivoja käsittelee tarkemmin sivu Onko viivoissa ajatusta ja pituutta?
Pitkälle ajatusviivalle on kuitenkin erikoiskäyttöä toiston ilmaisemiseen kirjallisuusviitteissä.
Tässä oppaassa on käytetty pitkää ajatusviivaa lainauksissa, jotka on otettu vanhoista teksteistä, joissa sitä on käytetty.
Ajatusviivan pituus vaihtelee fontin mukaan. Tämä on hyväksyttävää, kunhan ajatusviiva on selvästi pitempi kuin yhdysmerkki.
Ajatusviiva on kuitenkin toteutettu virheellisesti, yhdysmerkin mittaisena tai jopa sitä lyhyempänä, joissakin fonteissa, mm. Comic Sans MS, Lucida Sans Unicode, Microsoft Sans Serif, Trebuchet MS.
Välimerkkinä ajatusviiva on osoitus ajatuksen katkeamisesta. Se ei ole erityisen tyylikäs välimerkki.
Ajatusviivaa käytetään virkkeissä välimerkkinä useassa tarkoituksessa, joista yleensä vain kaksi ensimmäistä mainitaan ohjeissa ja oppaissa (ks. lisäksi kohtaa kahden ajatusviivan käytöstä poiston merkitsemisessä):
Näissä yhteyksissä ajatusviivan kummallakin puolella on tyhjä väli.
Ajatusviivan käyttö erottamassa kappaleen loppua muusta kappaleesta johtuu yleensä kappalejaon tai kappaleen rakenteen tai sisällön miettimisen puutteellisuudesta. Esimerkiksi edellä esitetty valasesimerkki on suorastaan naiivi, sillä virke ”Valaat kuuluvat nisäkkäisiin” sopisi paremmin joko kappaleen alkuun tai kokonaan eri kappaleeseen. Naiivi on myös seuraava Kielikellossa 2/2006 esitetty esimerkki; se paranisi, jos ajatusviiva vain jätettäisiin pois. (Lisäksi siinä lienee selväkielisellä tarkoitettu selkokielistä.)
Ohjelmassa myös luettiin ote normaalitekstistä ja sama asia selväkielisenä versiona. – En ymmärtänyt normaalitekstistä mitään. Selväkielinen versio sen sijaan oli hyvää, selkeää, ymmärrettävää asiasuomea.
Kappaleen, jossa on ”ajatusviivallinen häntä”, voi usein korjata jollakin seuraavista tavoista:
Ajatusviivan käyttö ei yleensä vaikuta muiden välimerkkien käyttöön. Erityisesti jos ajatusviivoilla on erotettu irrallinen lisäys, joka päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, on ajatusviivan ympärillä tällöinkin välilyönnit.
Säännöt ovat epäselvät sen suhteen, kirjoitetaanko ajatusviivan jälkeen pilkku seuraavanlaisissa tapauksissa. Loogisesti ottaen pilkku tarvitaan, sillä jos ajatusviivoin erotettu irrallinen lisäys jätetään pois, virkkeeseen kuuluu pilkku. Tätä voi pitää parhaana menettelynä.
Vuoden 1993 ohjeiden (Kielikello 3/1993) mukaan saa pilkun jättää pois. Vuoden 1998 ohjeissa (Kielikello 3/1998) ei vastaavaa lausumaa ole, mutta niissä sanotaan: ”Jos ajatusviivan jälkeen tarvitaan jokin muu välimerkki, se kirjoitetaan kiinni viivaan.” Esimerkkinä niissä on yllä oleva. Vuoden 2006 ohjeissa (Kielikello 2/2006) sanotaan erikseen: ”Ajatusviivoin erotetun virkkeenosan jäljestä voi halutessaan jättää pilkun poiskin.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa taas esitetään vaihtoehdot samanveroisina: ”Jos virke jatkuu ajatusviivan jälkeen sivulauseella, voi lauseyhteyden edellyttämän pilkun kirjoittaa joko kiinni ajatusviivaan tai jättää kokonaan pois.”
Jos pilkun jättäminen pois ajatusviivan jäljestä hämärtäisi virkkeen rakenteen, voidaan pilkkua pitää pakollisena. Toisaalta tällainen rakenne on usein paremmin esitettävissä esimerkiksi sulkeita käyttäen, joskaan sulkeet eivät sovi kaikkiin tyylilajeihin.
Puolipistettä tai kaksoispistettä ei voi jättää pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta ilmaisut voi usein korvata sellaisilla, joissa ei tarvita hiukan outoja välimerkkiyhdistelmiä. Esimerkiksi sanajärjestyksen muuttaminen voi auttaa.
Pilkun tai muun välimerkin käyttö ajatusviivan jäljessä voi kuitenkin kummastuttaa lukijoita. Monet ilmeisesti kokevat ajatusviivan yksinäänkin tarpeeksi vahvaksi välimerkiksi. Selvintä on välttää tällaiset ongelmat muotoilemalla virkkeet hiukan toisin. Usein voi ajatusviivat korvata pilkuilla.
Epäselvää on ollut, saako tekstin jakaa eri riveille välimerkkinä käytetyn ajatusviivan edeltä vai onko sallittua vain sen jäljestä jakaminen. (Vrt. kysymykseen jakamisesta vaihteluväliä tms. osoittavan ajatusviivan jäljestä.) Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan ohjeissa asiaan kuitenkin otetaan kantaa: molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja.
Ajatusviivan jäljestä jakaminen tuntuisi kuitenkin olevan selvempää. Silloin rivin lopusta näkyy, että virke jatkuu jotenkin poikkeavalla tavalla. Lisäksi yleisesti jaetaan välimerkin jäljestä, ei edeltä. Tätä puoltaa sekin, että rivinalkuinen ajatusviiva voidaan hahmottaa virheellisesti luetelmaviivaksi.
Detailtypographie-kirja suosittelee seuraavia järkevän tuntuisia periaatteita:
Toisaalta esimerkiksi verkkosivuilla on hankalaa estää rivinvaihdon osuminen ajatusviivan edelle; sitovan välilyönnin käyttö ei riitä. Ks. Muita rivityksen estämisen keinoja.
Kuitenkin tyylisyistä halutaan joskus aloittaa rivi ajatusviivalla, varsinkin otsikoissa. Silloin ajatusviiva usein aloittaa virkkeenomaisen ilmauksen.
Kielikello 2/2006 pitää kuitenkin parempana kirjoittaa ajatusviiva ensimmäisen otsikkorivin loppuun, ”koska ajatusviivalla ilmaistaan, että otsikko jatkuu vielä rivin loppumisen jälkeen”. Normaalisti kuitenkin otsikon jatkuminen on ilmeistä typografisista syistä: otsikko on isommalla fontilla tai muuten normaalitekstistä selvästi poikkeava.
Jos ajatusviiva aloittaa uuden virkkeen, lienee selvää, että sopiva jakokohta on ennen ajatusviivaa, ei sen jälkeen.
Vaikka on hyviä syitä välttää välimerkkejä otsikoissa, nykyisin on varsin yleistä käyttää otsikossa ajatusviivaa, joka jakaa sen sisällön kahtia. Esimerkki
Lutikkaongelma taas nousussa – nämä kaksi virhettä pahentavat tilannetta kotona
Ajatusviivan tilalle kuuluisi tällaiseen tekstiin piste tai ehkä puolipiste, mutta otsikoissa ei haluta käyttää niitä.
Perusongelma on, että otsikko on liian pitkä, osittain siksi, että siihen on haluttu saada klikkihoukutin eli teksti, joka houkuttaa lukemaan juttua, kunnes otsikossa luvattu tieto (tässä: mikä pahentaa tilannetta) löytyy.
Vanhan käytännön mukaan otsikon piti olla lyhyt, ja sen alla saattoi olla pienemmällä fontilla lisäotsikko tai ingressi. joka jakaa sen sisällön kahtia. Esimerkki:
Ajatusviivan käyttöön otsikossa ottavat (kriittisen) kannan Kotus-blogin kirjoitus Ajatusviiva otsikossa – kuinka läheisessä suhteessa osien pitäisi olla? ja Kielitoimiston ohjepankin sivu Otsikot.
Ajatusviivaa käytetään ns. ranskalaisena viivana luetelman kunkin kohdan alussa. Sen perässä on tällöin tyhjä väli. Ks. kohtia Luetelmamerkit ja Luetelmat.
Ajatusviivaa voidaan käyttää osoittamaan repliikin alkua tai jatkumista. Tällöin ei lainausmerkkien käyttö ole tarpeellista. Kun ajatusviiva osoittaa repliikin alun, sen jälkeen jätetään tyhjä väli. Kun se osoittaa repliikin jatkumisen, kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli.
– Tuletko mukaan? hän kysyi.
– Hyvä on, hän vastasi, – vaikka mieluummin jäisin kotiin.
Repliikkiviivaa käytettäessä tulisi puhujan vaihtuminen osoittaa aloittamalla uudelta riviltä.
Jos käytettävissä olevassa merkkivalikoimassa ei ole varsinaista miinusmerkkiä, käytetään miinusmerkin korvikkeena ajatusviivaa. Tilanne on harvinainen, sillä useimmiten pätee, että jos voi käyttää ajatusviivaa, voi käyttää miinusmerkkiäkin. Jos kumpaakaan ei voi käyttää, käytetään korvikkeena yhdysmerkkiä.
Sen osoittamiseen, että lainauksesta on jätetty jotakin pois, käytetään poistetun osan tilalla kahta ajatusviivaa. Ajatusviivojen edessä, välissä ja jäljessä on tyhjä väli, joista vain viimeksi mainitun kohdalta on suotavaa teksti jakaa eri riveille.
Esimerkkitapauksessa on alkuperäisen tekstin virke kokonaisuudessaan seuraava: ”Ylioppilastutkinto on enemmän kuin lukion päättötutkinto, se on suorastaan kansallinen instituutio.” Lainaaja on halunnut ottaa tästä vain osan. Poiston merkitseminen on tavallaan varoitus siitä, että alkutekstissä saattaa asioiden korostus ja painotus olla toinen kuin lainaus antaa ymmärtää.
Jälkimmäisen ajatusviivan jälkeen ei kuitenkaan tule tyhjää väliä, jos seuraa välimerkki. Seuraavassa esimerkissä on jätetty pois virkkeen loppuosa, ja lainaus jatkuu sen jälkeen. Tällöin kirjoitetaan virkkeen lopettava piste näkyviin, ja se siis tulee kiinni edeltävään ajatusviivaan.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan voidaan poistoa osoittavat ajatusviivat kirjoittaa hakasulkeisiin, esimerkiksi [– –] eikä pelkkä – –. Tämä poikkeaa suomen kielen vanhasta käytännöstä, kielenhuollon aiemmista suosituksista ja standardista SFS 4175. Vanhojen normien mukaan uusi, englannin jäljittelystä syntynyt merkintä tarkoittaa sitä, että lainatussa tekstissä itsessään on hakasulkeet ja niiden välissä ollut teksti on jätetty pois.
Usein ei kuitenkaan pidetä tarpeellisena poiston osoittamista lainatun tekstin alussa eikä lopussa. Sen sijaan jos tekstin keskeltä on poistettu sanoja, voi lainaus antaa aivan väärän käsityksen, ellei poistoa merkitä.
On esitetty myös erilaisia käsityksiä, että myös lainauksen alussa ja lopussa pitäisi käyttää poistoa osoittavia merkkejä, jos lainaus alkaa keskeltä virkettä tai päättyy ennen virkkeen loppua.
Jos kyse ei ole lainauksessa olevasta poistosta, vaan oman tekstin virkkeen jäämisestä kesken, on selvempää käyttää ajatusviivojen sijasta ellipsiä ”…”.
Edellä käsitellyissä tapauksissa on kyse ainakin yhden, yleensä usean sanan tai sanantapaisen ilmaisun pois jättämisestä. Aiemmin käytettiin kaunokirjallisuudessa yhtä ajatusviivaa osoittamaan kirjainten jättämistä pois sanasta, usein häveliäisyyssyistä, esimerkiksi ”–kele!”, ”p–a”. Saatettiin myös käyttää sellaista ilmaisua kuin ”K–n kuvernementissa” silloin, kun tekstissä loogisesti pitäisi olla jokin erisnimi, mutta kirjailija ei tyylisyistä halua käyttää mitään nimeä.
Kielitoimiston ohjepankin sivun Ajatusviiva poiston merkkinä mukaan pois jättäminen osoitetaan ”tavallisesti” kahdella ajatusviivalla. Se lisää, että yhdellä ajatusviivalla osoitetaan varsinkin sanan katkaiseminen (–kele!). Erikoisempaa on, että sen mukaan yksi ajatusviiva riittäisi osoittamaan myös sanan pois jättäminen:
Esityksen katkeaminen voidaan osoittaa jättämällä sana tai sananosa pois ja merkitsemällä tilalle ajatusviiva. Kokonaisen sanan pois jättämistä osoittava ajatusviiva erotetaan edeltävästä sanasta välilyönnillä, sananosan pois jättämistä osoittava ajatusviiva kirjoitetaan kiinni jäljellä olevaan sananosaan:Jos sen sanot, niin minä –.
–kele!
Tässä jää epäselväksi, osoittaisiko yksi ajatusviiva esityksen katkeamista (joka yleensä osoitetaan ellipsillä) vai yhden sanan pois jättämistä. Menettely on joka tapauksessa turha poikkeus sääntöihin.
Ajatusviivaa käytetään usein osoittamaan tiedon tai muun asian puuttumista. Myös yhdysmerkkiä käytetään, mutta ajatusviiva erottuu paremmin. Usein on tulkinnanvaraista, onko käytetty merkki käsitettävä ajatusviivaksi vai miinusmerkiksi. Ajatusviiva on loogisempi vaihtoehto, koska kyse ei ole negatiivisesta luvusta eikä vähennyslaskusta. Ks. erityisesti kohtaa Erikoismerkinnät taulukoissa.
Ajatusviivaa käytetään vaihteluvälin tai matkan ääripäitä ilmaisevien merkintöjen välissä. Esimerkiksi ”1–5” tarkoittaa ’yhdestä viiteen’. Useissa tapauksissa on ajatusviivan käytölle vaihtoehtoja, kuten kohdassa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen kuvataan. Jos ajatusviivaa käytetään, sen lukutapa vaihtelee, eikä sitä välttämättä aina lueta lainkaan; ks. Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.
Šakkisiirtojen merkinnöissä on tavallisempaa käyttää yhdysmerkkiä (esimerkiksi e2-e4) kuin ajatusviivaa. Ajatusviiva sopii tehtävään kuitenkin paremmin, koska kyse on lähtöpaikan ja tulopaikan ilmoittamisesta: esimerkiksi e2– tarkoittaa siirtoa, jossa sotilas siirretään ruudusta e2 ruutuun e4.
Eräänlaiseksi välin merkinnäksi voitaneen tulkita myös historiassa käytetty nimitys ”Talin–Ihantalan taistelu”. Sen voidaan tulkita viittaavan alueeseen Talista Ihantalaan.
Jos matka, liikenneyhteys tms. ilmaistaan ääripäät nimeämällä, ongelmattomin ilmaisutapa on käyttää genetiiviä. Tällöin ääripäiden välissä käytetään sääntöjen mukaan ajatusviivaa.
Nominatiivin käyttö tällaisissa ilmauksissa on yleistä. Tällöin rakenteesta muodostetaan yhdyssana, koska nominatiivimuotoinen substantiivi ei suomessa yleensä voi olla erillisenä määritesanana (ei kivi talo, vaan kivitalo). Ilmaisutapa ei ole suomen kieleen kovin hyvin istuva, mutta sitä ei voi pitää vääränäkään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, mitä merkkiä käytetään ääripäiden välissä, ajatusviivaa vai yhdysmerkkiä. Standardissa SFS 4175 on seuraava esimerkki, joka on ajatusviivan kannalla:
Erikoistapaus on väli, josta ilmoitetaan vain alkukohta (tai loppukohta). Tavallisimmin kyseessä on kirjan sivuihin viittaaminen niin, että mainitaan vain alkusivu, mutta ajatusviivalla osoitetaan, että tarkoitetaan myös yhtä tai useampaa sivua sen jälkeen. Viittaus on tarkoituksellisen epäselvä. Tällaisia ilmaisuja kannattaa välttää. Usein olisi parempi ilmaista tarkasti, mitä sivuja tarkoitetaan. Sellainen merkintä kuin ”8– pistettä” voi olla merkitykseltään epäselvä, koska luvun perässä oleva ajatusviiva voidaan ymmärtää miinusmerkiksi! Kuitenkin lopusta avoin väli on sopiva merkintä silloin, kun ilmaistaan ihmisten elinvuosia ja käsitellään henkilöä, joka on yhä elossa. Toinen vaihtoehto on ilmoittaa syntymävuosi, mutta tällöin merkintä ei muodoltaan vastaa sellaisia elinvuosien ilmauksia kuin 1900–1983.
Horjuvuus ajatusviivan käytössä on tavallaan ymmärrettävää tapauksissa, joissa ilmaisu on yhdyssanan osana, jolloin sanassa on myös yhdysmerkki. Tällöin ajatusviiva pitempänä näyttää olevan isompi erotin kuin yhdysmerkki, mikä rikkoo ilmaisun loogisen rakenteen. Esimerkiksi ilmaisun ”10–15-vuotiaat” osathan ovat ”10–15” ja ”vuotiaat”, ei ”10” ja ”15-vuotiaat”. Jos tällaisten ilmaisujen välttäminen onnistuu luontevasti, se siis hiukan parantaa tekstin luettavuutta.
Ajatusviivaa käytetään silloinkin, kun ääriarvot on ilmaistu sanoilla.
Ilmaus ”kesä–elokuussa” lienee ymmärrettävä lyhentymäksi ilmauksesta ”kesäkuussa–elokuussa”. Yhdyssanan jälkiosan pois jättämistä ei kuitenkaan tällaisessa tapauksessa merkitä yhdysmerkillä, kuten (eri asiaa tarkoittavassa) ilmauksessa ”kesä- ja elokuussa”.
Kahden peräkkäisen luvun, kuukauden tms. tapauksessa, esimerkiksi ilmaisutyypissä ”kesä–heinäkuussa”, käytetään milloin yhdysmerkkiä, milloin ajatusviivaa. Kielenhuoltajatkin ovat olleet asiasta erimielisiä. Loogisinta olisi käyttää samaa ilmaisutapaa kuin laajemmista vaihteluväleistä puhuttaessa, siis ajatusviivaa. Tämä voidaan tulkita myös ohjeiden mukaan ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.
Yhdysmerkkiä käytettäessä (”kesä-heinäkuussa”) ilmaisua ei tulkita vaihteluvälin esitykseksi, vaan ehkä lähinnä lyhentymäksi sanoista ”kesä- ja heinäkuussa”. Kielikello 3/1998 esittääkin:
Peräkkäiset kuukaudet voidaan ilmaista yhdysmerkin avulla: kesä-heinäkuussa, tammi-helmikuun vaihteessa. Samaa kirjoitustapaa voidaan soveltaa myös peräkkäisiä lukuja sisältävissä ilmauksissa, esimerkiksi neljä-viisivuotias, neli-viisikymppinen.
Huomaa kuitenkin, että usein on sujuvampaa kirjoittaa esimerkiksi ”neli- tai viisivuotias”. Lisäksi sääntö koskee vain ilmaisuja, joissa kyse on kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta tai luvusta. On siis kirjoitettava ”kesä–elokuussa”, koska tällaisissa tapauksissa rajakohtatulkinta on ainoa mahdollinen. Käytännössä niissäkin käytetään yleisesti yhdysmerkkiä (kesä-elokuussa), ja monien kielenhuoltajien mielestä tämä on oikein. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa se onkin ilmoitettu hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi.
Kielikellossa 2/2006 (s. 31) on sallittu yhdysmerkin käyttö rajakohtailmauksissa, joskin vain, kun kirjaimin kirjoitettu rajakohtailmaus on yhdyssanan osana. Esimerkiksi kirjoitusasu ”neli-viisikymppinen” on sallittu. Tämä vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta poikkeukselta, joten on parempi noudattaa toista sallittua vaihtoehtoa eli kirjoittaa ilmaus kuten muutkin rajakohtailmaukset. Onhan epäloogista, että kirjoitettaisiin ”5–10-kertainen”, mutta ”viisi-kymmenkertainen”. Tämä esimerkki-ilmaus on kyllä kirjoitusasusta riippumatta huono, koska se aivan liian helposti sekaantuu sanaan ”viisikymmenkertainen”.
Hyväksyttävinä on pidettävä myös sellaisia ilmauksia kuin ”1920–1950-luvulla”, vaikka ne ovatkin hiukan epäloogisia. Ilmaus voidaan ajatella lyhentymäksi ilmauksesta ”1920-luvulla–1950-luvulla”. Jos kuitenkin kyse on peräkkäisistä vuosikymmenistä (tai vuosisadoista tms.), on sujuvampaa käyttää ja-sanalla muodostettua ilmausta: ”1920- ja 1930-luvulla”.
Kielikiellon ohjeiden mukaan ”ajatusviivaa ei käytetä sellaisissa kiinteissä sanapareissa, joissa on kirjaimin kirjoitettuna kaksi peräkkäistä kokonaislukua ja joissa tarkoitetaan vain ääripäitä”. Niissä ei käytetä muutakaan välimerkkiä, vaan vain sananväliä. Tulisi siis kirjoittaa ”pari kolme”, ei ”pari–kolme” eikä ”pari-kolme”. Käytännössä tällainen ilmaisu ei useinkaan ilmaise vain ”ääripäitä” eli kahta lukua vaan jotain epämääräisempää. Etenkin ”pari kolme” on epämääräisempi kuin ”kaksi tai kolme”. Jos pyytää toista ostamaan ”viisi kuusi” omenaa, ei pidä ihmetellä, jos hän ostaakin seitsemän, kun ne ovat niin pieniäkin.
Tähän ilmaisutyyppiin voitaneen rinnastaa ”viikko pari”, vaikka se tarkoittaakin suunnilleen ’viikko tai kaksi tai siltä väliltä tai niillä main’ eikä vain ”ääripäitä”.
Sen sijaan on parempi kirjoittaa ”neljä–viisi metriä” (eikä ”neljä viisi metriä”) jo senkin takia, että Kielikello 2/2006 mainitsee tällaisen esimerkin. Ilmaus voidaan kyllä lukea ”neljä viisi metriä”, vaikka Kielikello tässä yhteydessä mainitseekin vain lukutavan ”neljästä viiteen metriä”.
Jos ajatusviivalla yhdistetyt ilmaukset ovat monisanaisia tai muuten sisältävät välilyöntejä, voi olla tarpeen havainnollisuuden vuoksi käyttää välilyöntiä ajatusviivan ympärillä. Viralliset säännöt eivät tällaista käytäntöä ole tunteneet, vaan niiden kannalta sitä on voitu jopa pitää virheenä. Vuonna 2006 sääntöjä kuitenkin muutettiin. Nykyisin standardi SFS 4175 sanoo:
Rajakohta- ja osapuolimerkinnöissä ajatusviivan kummallekaan puolelle ei tule välilyöntiä. Jos kuitenkin ilmauksista jompikumpi sisältää enemmän kuin yhden sanan, ajatusviivan molemmin puolin tulee välilyönti.
Kielikellossa 2/2006 julkaistut välimerkkiohjeet sen sijaan sanovat, että tällaisissa tapauksissa voi käyttää välilyöntejä selvyyden vuosi. Tällainen välittävä kanta mutkistaa asioita turhaan. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas taas sanoo, että näissä tapauksissa välilyöntejä kannattaa käyttää.
Johdonmukaista on käyttää välilyöntejä ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun rajakohdat ovat numeroin kirjoitettuja lukuja, joissa on välilyöntejä. Sellaiset luvuthan luetaan kahtena tai useampana sanana. Kielikellossa 2/2006 on esimerkissä ”2 500–3 500”, mutta välien käyttö olisi selvempää.
Yleisemmin voitaisiin lähteä siitä, että jos ajatusviivalla yhdistetyistä ilmauksista ainakin toinen sisältää välilyönnin, jätetään välilyönnin ympärille välit. Näin vältettäisiin sen pohtiminen, millaisissa tapauksissa ilmaus ”sisältää enemmän kuin yhden sanan”, vaikka siinä ei ehkä ole yhtään normaalisti, lyhentämättömänä kirjoitettua sanaa.
Tälle linjalle onkin asetuttu Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet, tosin lievähkösti: ”Jos [ajatus]viivan erottamista ilmauksista ainakin toinen koostuu erilleen kirjoitettavista sanoista tai merkeistä, välilyöntejä kannattaa selvyyden vuoksi käyttää”. Esimerkkinä tästä on muun muassa ”23 500 – 24 700”, mutta siihen liittyy sulkuhuomautus, joka merkitsee, että välit voi jättää poiskin: ”(∼ 23 500–24 700”).
Kuitenkin EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on toinen linja. Niiden kohdassa ajatusviivan käytöstä on yhtenä esimerkkinä ”1096 90 10–1099 10 10”, joka on tulkittava koodien (esimerkiksi tuotekoodien) vaihteluväliksi. Ilmaus on hiukan outo, koska visuaalisesti ajatusviiva yhdistää siinä vain kaksi lyhyttä numerojonoa (10–1099), ja muut numerot jäävät ikään kuin ulkopuolelle. Selvempi olisi seuraavanlainen ilmaus: ”1096 90 10 – 1099 10 10”.
Standardin SFS 4175 mukaan välilyöntejä käytetään ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun rajakohtamerkinnöissä esiintyy etumerkillinen luku. Toisaalta tällöin on yleensä parempi käyttää ajatusviivan sijasta ellipsiä (…).
Ohjeissa ei käsitellä erikseen tapausta, jossa ajatusviivoilla on yhdistetty kolme tai useampia ilmauksia ja niistä jotkin ovat monisanaisia. Ainoa typografisesti järkevä ratkaisu on, että jokaisen ajatusviivan ympärille jätetään tällöin välit.
Hyvässä typografiassa huolehditaan ainakin otsikoissa yms. siitä, että ajatusviiva ei ole aivan kiinni ympäröivissä merkeissä. Esimerkiksi ilmaus 0–4 voi näyttää rumalta. Välilyönnin käyttö (0 – 4) ei kuitenkaan ole hyväksyttävää, vaan typografinen säätö on hoidettava muilla keinoin. Käytännössä pyritään lisäämään ajatusviivan kummallekin puolelle tyhjää tilaa määrä, joka on noin kymmenesosa fontin koosta: 0–4. Asian voi usein tehdä muuttamalla merkkien välistystä. Tarve tähän riippuu mm. fontista ja siitä, millaisia merkkejä on ajatusviivan edellä ja jäljessä. Toinen vaihtoehto on määrälevyisten välilyöntien, lähinnä hienon välin (hair space) käyttö, joskin se saattaa olla vähän liian leveä: 0 – 4.
Ajatusviivaa käytetään yleisesti ja-sanan tilalla ilmoitettaessa teoksen tekijöiden, teorian tai tuotteen keksijöiden tms. nimiä ja vastaavissa nimimerkinnöissä.
Joskus, etenkin kirjan tekijöitä mainittaessa, nimiä on useampia kuin kaksi. Tällöin käytetään ajatusviivoja kaikkien nimien välissä.
Tämäntapaisissa ilmauksissa on genetiivimuotojen käyttö yleensä suomen kielen parhaiten sopivaa. Toinen vaihtoehto on yhdyssanan käyttö, ja se on joissakin tapauksissa vakiintunutta. Usein tällaisen ilmaisun alkuosaa ruvetaan yksinään pitämään jonkin asian nimityksenä ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”Lahti–Saloranta”. Kirjoitusasussa on perusteltua tällöin säilyttää ajatusviiva.
Apostolien Pietarin ja Paavalin mukaan nimetty linnoitus (venäjäksi ”Petropavlovskaja krepost”) esiintyy suomenkielisessä tekstissä (ja Eksonyymit-sivustossa) yleensä nimellä ”Pietari-Paavalin linnoitus”, joskus loogisemmalla nimellä ”Pietarin-Paavalin linnoitus”. Yleisten sääntöjen mukaista olisi ajatusviivan käyttö rinnakkaisten nimien välissä: ”Pietarin–Paavalin linnoitus”.
Komeettojen nimissä käytetään ajatusviivaa, jos komeetta on nimetty kahden löytäjän mukaan, esimerkiksi Hale–Bopp. Harvinaisempaa on käyttää nimeä, jossa on yleisnimi mukana, ja silloin on selvintä taivuttaa erisnimiä: Halen–Boppin komeetta.
Aiempien sääntöjen mukaan ajatusviivan ympärillä ei tällaisissa merkinnöissä käytetä välilyöntejä. Välilyöntien käyttö kuitenkin edistää selvyyttä silloin, kun tekijöistä ilmoitetaan muutakin kuin sukunimet. Kuten edellä mainittiin, vuonna 2006 vahvistettu standardin SFS 4175 painos suosittaakin välilyöntien käyttöä, jos ilmauksista ainakin toinen sisältää enemmän kuin yhden sanan (ja siis välilyönnin).
Jos kyse on avioliittoon mentäessä käyttöön otetusta sukunimestä (oikeastaan nimien yhdistelmästä), joka sisältää puolison nimen, käytetään nimien välissä joko välilyöntiä tai yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Sama koskee lapselle annettua vanhempien sukunimien yhdistelmää. Ks. kohtaa Sukunimien yhdistelmät.
Koska yhdysmerkki ei kovinkaan hyvin erotu ajatusviivasta, syntyy helposti epäselvyyksiä. Sekaannusta lisää, että varsin usein käytetään yhdysmerkkiä ajatusviivan tilalla. Tarkoittaako ”Niemi–Anttila” tekijämerkintänä yhtä ihmistä, jolla on kaksoisnimi, vai kahta tekijää? Lisäksi jos ilmaisu on yhdyssanan osa, rakenne on oudon näköinen, kun siinä on sekä ajatusviiva että yhdysmerkki siten, että viivojen pituusero helposti ohjaa jäsentämään ilmaisun väärin (esimerkiksi ilmaisun ”Barro–Gordon-malli” osiin ”Barro” ja ”Gordon-malli”).
Selvintä onkin käyttää samaa menetelmää kuin yleensä luetteloissa: nimien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä ja-sana. Teorioita yms. nimettäessä kirjoitetaan nimet tällöin genetiivimuotoon; samoin on syytä tehdä myös kirjan tekijöiden nimille, jos kirja mainitaan tekstissä eikä vain esim. luettelossa. Ja-sanan tilalla voi käyttää &-merkkiä, jos se tuntuu paremmin sopivan tyyliin.
Ajatusviivan tai &-merkin käyttö on oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun tekijöitä on enemmän kuin kaksi ja tekijöistä mainitaan suku- ja etunimi tässä järjestyksessä. Tällöin pilkun käyttö kahdessa eri merkityksessä aiheuttaisi hämmennystä.
On syytä ottaa huomioon mahdollinen tarve noudattaa jonkin organisaation tai alan yleistä käytäntöä, joka ehkä poikkeaa edellä esitetyistä tavoista epäselvempään suuntaan. Ja-sanalla yhdistettyjä ilmaisuja ei aina koeta riittävän terminomaiseksi, vaan käytetään sellaisia ilmauksia kuin ”Michelsonin–Morleyn koe” (eikä ”Michelsonin ja Morleyn koe”). Lisäksi niissä usein muut nimet paitsi viimeinen kirjoitetaan perusmuodossa (”Michelson–Morleyn koe”).
Koska sanomme ”Paasikiven linja” ja ”Kekkosen linja”, on loogista kirjoittaa ”Paasikiven–Kekkosen linja” eikä ”Paasikivi–Kekkosen linja”. Hyvin tavallista on kuitenkin jättää muut nimet kuin ensimmäinen tällöin perusmuotoon, etenkin jos nimiä on useita.
Esimerkiksi lääketieteessä on vallitseva käytäntö kirjoittaa kahden tutkijan mukaan nimetyn taudin nimi niin, että vain jälkimmäinen nimi on genetiivissä, esimerkiksi ”Creutzfeldt–Jacobin tauti” (tai virheellisesti yhdysmerkkiä käyttäen). Usein on turvallisinta tutustua käsiteltävän alan kirjojen hakemistoihin ja päätellä niistä, millaisia ilmaisutapoja näissä yhteyksissä yleensä käytetään.
Kielikellossa 2/2006 sanotaan:
Huom. lääketieteessä on oma käytäntönsä: vain viimeinen nimi taipuu.Churg–Straussin oireyhtymä, Charcot–Marie–Toothin tauti
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään sama asia lyhennettynä (ensimmäinen esimerkki on jätetty pois). Ohjeissa siis sanotaan selvästi, vaikkakin epäsuorasti, että yleiskielessä tulisi taivuttaa kaikkia nimiä. Mainitussa Kielikellon numerossa on tästä seuraavat esimerkit:
Kielitoimiston ohje Kielikellossa 3/1998 sanoo: ”Jos nimiä on useita, viimeisen taivuttaminen riittää.” Esimerkkinä on ilmaisu ”Charcot–Marie–Toothin tauti”. On vaikea nähdä, miksi taivuttaminen olisi sen vaikeampaa tai tarpeettomampaa kuin kahden nimen tapauksessa. Tosin muualla on säännölle esitetty sellainen perustelu, että kahden nimen tapauksessa on syytä taivuttaa ensimmäistäkin nimeä, jotta tilanne erottuisi selvemmin yhdysnimitapauksesta. Uudemmissa kannanotoissa on poikkeus siis kuitenkin määritelty alan eikä henkilöiden määrän mukaan.
Jos nimet yhdessä määrittävät jotain sanaa, käytetään edellä esitetyn mukaisesti ajatusviivaa. On kuitenkin tapauksia, joissa käytetään yhdysmerkkiä; asiaa käsitellään kohdassa Muut yhdistelmänimet.
Jos ei mainita rinnakkain nimiä, vaan niistä johdettuja sanoja, käsitetään ilmaisu rinnasteiseksi yhdyssanaksi. Täten siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa.
Usein tällaiset yhdyssanat ovat kömpelöitä ja voitaisiin korvata esimerkiksi sanaliitoilla.
Ajatusviivaa käytetään myös erilaisissa osapuolten rinnastuksissa. Kyseessä voi olla esimerkiksi ottelun vastapuolien tai tuloksen taikka sanakirjan kielten ilmaiseminen.
Näiden tapaisissa ilmauksissa ajatusviivan käyttö on usein vähemmän loogista kuin välien ilmauksissa. Sanakirjan kieliä mainittaessa voitaisiin ongelma kiertää käyttämällä sellaista pitempää ilmausta kuin ”suomalais-englantilainen sanakirja” (johon kuuluu kiistatta yhdysmerkki). Se on kuitenkin paitsi pitempi myös epäloogisempi, koska kyse on selvästi kielistä, ei maista tai kansallisuuksista.
Horjuvuutta kuvastaa, että Iso suomen kielioppi käyttää eräässä esimerkissä (§ 434) kirjoitusasua ”Suomi-Ruotsi-maaottelu”, jossa siis on yhdysmerkki ajatusviivan tilalla. Kyseinen kielioppi on kuvaileva, ei normatiivinen, ja esiintymä lienee tulkittava kirjoitusvirheeksi tai näytteeksi tosiasiallisesta kielenkäytöstä.
Toisaalta ajatusviivan käytöllä voidaan ajatella olevan selventävä merkitys. Se erottaa esimerkiksi ilmaisun ”Ruotsi–Suomi” nimityksestä ”Ruotsi-Suomi”, joka tarkoittaa Ruotsin valtakuntaa aikana, jolloin Suomi kuului siihen.
Käytännössä yhdysmerkin käyttö on varsin tavallista tällaisissa tapauksissa. Kirjoittajien on usein vaikea hahmottaa eroa niiden ja rinnasteisten yhdyssanojen välillä. Ks. myös kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.
Sellaisiin ilmauksiin kuin ”Suomi–Ruotsi-maaottelu” ei kuulu välilyöntiä (siis ei: Suomi–Ruotsi -maaottelu), vaikka ajatusviiva niissä tavallaan vastaa sananväliä (alkuosa ”Suomi–Ruotsi” lausutaan selvästi kahtena sanana).
Sotien nimissä on usein selviä vastapuolten ilmauksia, joissa siis tulisi yleisten sääntöjen mukaan käyttää ajatusviivaa. Yhdysmerkin käyttö on kuitenkin hyvin yleistä.
Vastapuolista on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”EU-Intia-suhteet”. Tällaiset sanat ovat leviämässä asiateksteihin, ja koska kyse on huolimattomasta esitystavasta, ei välimerkkien käyttöäkään ole mietitty. Logiikka tuntuisi vaativan ajatusviivaa, esimerkiksi ”EU–Intia-suhteet”. Parempi olisi kuitenkin käyttää asiatekstiin sopivampaa ja selvempää ilmaisutapaa, kuten ”EU:n ja Intian suhteet”.
Myös ystävyysseurojen nimet voidaan tulkita sellaisiksi, että niissä ilmaistaan osapuolet. Kielenhuollon käsikirja esittääkin esimerkin ”Suomi–Unkari-seura”. Kuitenkin tämän seuran virallisessa, yhdistysrekisteriin merkityssä nimessä (samoin kuin sen paikallisosastojen nimissä) on asu ”Suomi-Unkari Seura”. Tämä asu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä parillakin tavalla, mutta sitä siis voi perustella sen virallisuudella ja sillä, että Suomi-Unkari Seura itse käyttää sitä. Tosin se käyttää myös muita kirjoitusasuja (kuten Suomi – Unkari Seura) jopa yhden sivun sisällä.
Yhdistysrekisterissä ei ilmeisesti ole erotettu yhdysmerkkiä ajatusviivasta. Niinpä kun rekisterissä on ”Suomi-Kiina-seura”, mutta Suomi–Kiina-seura itse käyttää ajatusviivallista muotoa, on jälkimmäistä pidettävä oikeampana.
Erikoisuus seurojen nimien historiassa on seuraava kehityskulku. Vuonna 1940 toimi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka nimi oli kielellisesti moitteeton vaikkakin pitkä. Sen työn jatkajaksi perustettiin v. 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS), joka taas Neuvostoliiton hajottua otti uudeksi nimekseen Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura. Nimi on pitkä, mutta ei aiheuta välimerkkiongelmia. Paikallisten yhdistysten nimissä taas yleisesti esiintyy (hiukan vaihtelevissa kirjoitusasuissa) määrite Suomi-Venäjä-Seuran.
Laveasti tulkiten osapuolista on kyse myös silloin, kun merkitään esimerkiksi korttien jakautumista korttipelissä.
Osapuoliksi voidaan tulkita myös muunlaiset määrälliset osuudet, joten ajatusviiva on parempi kuin usein käytetty yhdysmerkki (80-20-sääntö) ja paljon parempi kuin vinoviiva, joka saa ilmauksen näyttämään murtoluvulta (80/20-sääntö).
Oppaat ja ohjeet eivät yleensä mainitse sellaista ajatusviivan käyttöä kuin ilmaisussa ”sekä – että”, vaikka ne itse käyttävät sellaista. Esimerkkitapauksessa tarkoitetaan kaksiosaista konjunktiota, joka koostuu toisistaan erillään olevista sanoista ”sekä”, ja ”että”. Voidaan ehkä tulkita, että kyse on eräänlaisesta osapuolten ilmaisemisesta. Toinen tulkinta on, että tässä ajatusviiva poikkeuksellisesti toimii poisjätön merkkinä (vrt. kahden ajatusviivan käyttöön poiston merkkinä lainauksissa). Joka tapauksessa yleensä jätetään niissä tyhjä väli ajatusviivan kummallekin puolelle.
Välit kuitenkin saatetaan jättää pois. Selvän normin puuttuessa tätä ei voine pitää virheenä.
Yleensä ajatusviiva sopii vaihtoehtojen väliin vielä huonommin kuin vinoviiva, koska ajatusviiva on monien muiden merkitystensä takia vaikeasti hahmotettavissa vaihtoehtoisuuden merkiksi.
Melko yleistä ja jossain määrin ymmärrettävää on kuitenkin ajatusviivan käyttö erikielisten ilmausten välissä. Se saattaa olla tyylillisesti joskus sopivampi kuin vinoviiva erikielisten vaihtoehtojen välissä. Lisäksi kansainvälisissä postiosoitteissa käytetään Maailman postiliiton suosituksen mukaan ajatusviivaa, kun ilmaistaan maan nimi kahdella kielellä.
Vaikka suomen kielessä tulisi yleensä käyttää kaikissa ajatusviivan tehtävissä lyhyttä ajatusviivaa, on eräs erikoistilanne, jossa pitkä ajatusviiva eli m-viiva on perusteltu.
Tieteellisten esitysten kirjallisuusviitteissä on vanhan typografisen käytännön mukaan käytetty kolmea pitkää ajatusviivaa peräkkäin (ilman väliä) tekijän nimen paikalla, kun mainitaan saman tekijän useita teoksia. Käytäntö ei ole kovin tavallinen suomen kielessä, mutta sitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Sitä noudattavat mm. Virittäjä-lehti ja Iso suomen kielioppi painettuna versiona. Seuraava esimerkki on lyhyt ote viimeksi mainitun teoksen kirjallisuusluettelosta.
Larjavaara, Matti 1990: Suomen deiksis. Suomi 156. Helsinki: SKS.——— 1991: Aspektuaalisen objektin synty. – Vir. 95 s. 372–408.
Typografian käsikirja mainitsee tämän käytännön ja esittää sen olevan perinteinen bibliografinen tapa. Siinä kuitenkin otetaan kanta, jonka mukaan yksikin viiva riittää, ja käytetään tätä tapaa.
Edellä olevassa esimerkissä kirjallisuusviittaukset koostuvat tekijän nimestä ja vuosiluvusta, ja kirjallisuusluettelossa ajatusviivat korvaavat vain nimen. Jos kirjallisuusviittauksissa ei mainita vuosilukua, esiintyy sellaistakin käytäntöä, jossa ajatusviivat korvaavat sekä nimen että sitä seuraavan välimerkin (kuten kaksoispisteen). Seuraava esimerkki on Typografian käsikirjan kirjallisuusluettelosta.
Haley, Allan: ABC’s of Type. Lund Humphries, London 1990.
— Alphabet. The History, Evolution, and Design of Letters We Use Today. Watson–Guptill, New York 1995.
Jos käytetään kolmea pitkää ajatusviivaa, tulisi huolehtia siitä, että peräkkäiset ajatusviivat ovat kiinni toisissaan eli muodostavat yhtenäisen viivan. Useissa fonteissa (esim. Calibri, Cambria, Palatino Linotype) niiden välissä pienehkö rako, esimerkiksi Palatino Linotypessä näin: ———. Tämän takia edellä olevassa esimerkissä on tässä esityksessä pyritty käyttämään Arial-fonttia.
Unicode-standardissa on merkki kolmois-em-viiva ⸻ (U+2E3B, three-em dash), joka on kolmen pitkän ajatusviivan mittainen. Sen käytössä ongelmana voi olla, että se kuuluu melko harvoihin fontteihin.
Tekstin jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä lienee katsottava periaatteessa sallituksi silloinkin, kun ajatusviiva kuuluu vaihteluväliä tms. osoittavaan ilmaukseen eikä sen ympärillä ole välilyöntejä. (Vrt. kysymykseen rivinvaihdosta välimerkkinä käytetyn ajatusviivan kohdalta.)
Monet tietokoneohjelmat automaattisesti pitävät ajatusviivaa merkkinä, jonka jäljestä on lupa jakaa eri riveille. Tämä on myös Unicode-standardin määrittelemien rivityssääntöjen mukaista. Eri asia on, ettei usein ole järkevää jakaa varsinkaan lyhyttä ilmausta, kuten numeroita käyttävää vaihteluvälin ilmausta 15–17 saati 1–2. Monissa ohjelmissa tuottaa ongelmia estää rivinvaihto ajatusviivan jäljestä (ks. esim. kohtaa Rivitys Word-ohjelmassa).
Detailtypographie-kirjan mukaan esimerkiksi päivämäärien väliä, kuten 1.1.2012–1.5.2013, tai ääripäiden ilmaisua, kuten Helsinki–Oulu, ei pitäisi jakaa. Tämä tuntuu kuitenkin liioitellulta; syynä on ehkä se, että kirjan tekijöiden mielestä rivin lopussa oleva ajatusviiva on typografisesti outo.
Pirkko Leino esittää kirjassaan Pilkulleen! s. 97, että ”ajatusviivan kohdalta ei jaeta eri riveille niitä ilmauksia, joissa ajatusviivan ympärillä ei ole väliä”. Kielenhuollon ohjeissa ei kuitenkaan ole tällaista sääntöä, joskaan ei vastakkaistakaan ohjetta. Koska ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä yleensä kokonaisten sanojen tai sanaliittojen tai niitä vastaavien ilmausten välissä, olisi epäloogista ehdottomasti kieltää rivitys.
Jos yhdyssanan osana on ilmaus, joka sisältää ajatusviivan, tämä osa erotetaan yhdyssanan muusta osasta yhdysmerkillä. Yhdysmerkin eteen ei tällöin yleensä tule välilyöntiä.
Jos kuitenkin ajatusviivan ympärillä on välilyönnit, koska sen edellä tai jäljessä oleva ilmaus sisältää välilyönnin (ja siis koostuu useasta sanasta), tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkin edellekin välilyönti. Tällaiset kirjoitusasut ovat hankalia ja hiukan oudon näköisiä, joten tällaisia ilmauksia on hyvä välttää. Seuraavat esimerkit ovat Kielikellosta 2/2006. Niistä ensimmäinen tarkoittanee yksinkertaisesti virtakytkintä. Toisessa tarkoitettu yhdistys taas on rekisteröinyt nimensä asussa ”Suomi-Sri Lanka Seura ry”, joka on tietysti kielen sääntöjen vastainen.
Sujuvassa kielessä sanottaisiin ”hinnan ja laadun suhde”. Nykykielessä kuitenkin moni suosii sellaisia englannin mallin mukaisia asuja kuin ”hinta/laatu suhde”. Esimerkkitapauksessa voisi vielä ajatella, että kyseessä on todella jakolaskulla ilmaistava asia, jolloin vinoviiva on ajateltavissa. Silloin kirjoitusasun tietysti pitäisi olla ”hinta/laatu-suhde”, ellei noudateta ohjetta välilyöntien käytöstä jakolaskun merkin ympärillä (”hinta / laatu -suhde”)!
Esimerkiksi ”opettaja/oppilas-suhde” olisi jo keinotekoinen ilmaisu, ellei sitten tarkoiteta opettajien määrän suhdetta oppilaiden määrään. Jos tarkoitetaan opettajien ja oppilaiden suhdetta toisiinsa, niin taaskin ”opettajien ja oppilaiden suhde” (tai ”suhteet”) olisi paras ratkaisu. Mikäli tämä ei kelpaa, niin ”opettaja-oppilas-suhde” voi tuntua luonnolliselta kirjoitusasulta.
Kielikellon 3/1998 välimerkkiohjeissa sanotaan kuitenkin:
Jos yhdyssanan alkuosa (määriteosa) koostuu kahdesta yhdysmerkillä erotettavasta rinnasteisesta osasta, alku- ja loppuosan (perusosan) väliin ei tarvita yhdysmerkkiä, esimerkiksi hinta-laatusuhde (ajatusviivaa käytettäessä hinta–laatu-suhde – –). Luontevampia kuin moniosaiset yhdyssanat ovat usein sanaliitoiksi puretut rakenteet: isä-poikasuhde > isän ja pojan suhde.
Kielenhuollon kantaa lienee tulkittava niin, että sallitut kirjoitusasut ovat esimerkkitapauksessa ”opettaja-oppilassuhde” ja ”opettaja–oppilas-suhde”. Ensin mainitussa tapauksessa tulkitaan, että alkuosat ovat rinnasteiset. Toinen vaihtoehto voidaan tulkita ajatusviivan käytöksi osapuolia ilmaistaessa. Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeessa on vielä hiukan selvemmin esitetty eri tapojen vaihtoehtoisuus seuraavasti:
äiti–lapsi-suhde ~ äiti-lapsisuhdeäidin ja lapsen suhde
Koska yhdysmerkkiä saa käyttää kaikenlaisissa yhdyssanoissa niiden hahmottamisen helpottamiseksi, on myös kahta yhdysmerkkiä käyttävä asu sääntöjen mukainen (vaikka sitä ei ohjeissa sanotakaan):
Kielenhuollon käsikirjassa käsitetään tämäntapaiset ilmaisut eräänlaisiksi osapuolten ilmaisuiksi ja sanotaan: ”Kun osapuolet eivät ole erisnimiä, ei niiden välillä käytetä nykyisin ajatusviivaa, vaan ne kirjoitetaan rinnasteiseksi yhdyssanaksi yhdysmerkin avulla. – – Aikaisempi kirjoitustapa kaksine eripituisine viivoineen (konekirjoituksessa vielä välilyönteineen) on mutkikas.” Tässä aiemmaksi tavaksi kutsuttu on siis kuitenkin edelleen normien mukainen.
Edellä tarkastellut ilmaisut ovat usein itsessään keinotekoisia ja hämäriä, eivät vain oikeinkirjoitukseltaan ongelmallisia. Tilalle sopisi ehkä paremmin aivan muu ilmaisutapa.
Usein kyseessä on vain vieraan mallin mukaan tehty ilmaisu, johon on kasattu substantiiveja peräkkäin ja ruvettu sitten miettimään, mitä merkkejä niiden väliin tarvittaisiin. Ilmaisu olisi helppo muuttaa sujuvammaksi, jos vain ajateltaisiin, miten asia on luonnollista sanoa.
Joissakin tapauksissa kömpelön ilmaisun tarkoituksena näyttäisi selvästi olevan asian hämärtäminen. Esimerkiksi iskusana ”tilaaja–tuottaja-malli” tarkoittaa julkisten palveluiden yksityistämistä, käytännössä lähinnä sitä, että kunnat ostavat ostavat yksityisiltä yrityksiltä palveluita kuntalaisille eivätkä itse tuota niitä. Ajatusta on haluttu poliittisesti perustella sillä, että kun kunnat ovat aiemmin olleet palvelujen tuottajia, niiden pitäisi olla vain niiden tilaajia.
Olisiko kirjoitettava ”itä–länsi-suunta” vai ”itä-länsisuunta”? Uusi kieliopas mainitsee molemmat vaihtoehdot, mutta jälkimmäisen sulkeissa. Ajatusviivallista vaihtoehtoa voi perustella rinnastuksella sellaisiin ilmauksiin kuin Helsinki–Oulu-matka. Myös kahden yhdysmerkin käyttöä (itä-länsi-suunta) voisi perustella.
Yhdyssanat, joiden alkuosat ovat keskenään rinnasteiset, ovat muutoinkin usein hankalasti jäsennettäviä. On tulkinnanvaraista, ovatko kyseessä osapuolet tai ääripäät ´ vai jotain.
Vastaavasti sellaiset kirjoitusasut kuin plus–miinus-tilasto ovat harvinaisia, Ehdottomasti vältettävä on melko usein käytetty plus/miinus-tilasto; vinoviivan käyttö on erityisen harhaanjohtavaa, koska tässä ei kyse ole suhteesta, vaan erotuksesta (tehtyjen ja päästettyjen maalien erotus).
Sulkeita eli sulkumerkkejä käytetään usein liikaa, ja ne häiritsevät lukemista. Sulkeilla on kuitenkin omat tehtävänsä, varsinkin erikoiskäytössä.
Kirjallisessa tyylissä käytetään – joskus ylenpalttisestikin – ajatusviivoja erottamaan irrallisia selityksiä ja muita lisäyksiä. Usein ajatusviivojen sijasta voi käyttää pilkkuja. Teknisemmässä ja arkisemmassa kielessä on tavallisempaa käyttää sulkeita.
Tieteen kielessä käytetään usein alaviitteitä vastaaviin tarkoituksiin.
Monesti se, missä teksti julkaistaan tai keille se kirjoitetaan, sanelee sen, minkä käytännön mukaisesti selitykset ja lisäykset esitetään. Mutta hyvä tavoite on, että teksti kulkee yhtenäisenä, poukkoilematta. Useinkin paras vaihtoehto on jättää epäolennainen sivuhuomautus kokonaan pois. Toinen vaihtoehto on esittää ensin pääasia, sitten sivuasia omassa virkkeessään.
Sulkeet sopivat epäviralliseen tyyliin, jossa kirjoittaja ei juurikaan ennalta suunnittele tekstiään, saati muokkaa sitä. Silloin voi panna vähemmän tärkeät asiat sulkeisiin sen sijaan, että jäsentäisi tekstin uudestaan. Mutta toisaalta juuri tämän takia sulkeiden runsas käyttö on merkki huonosta tekstin suunnittelusta.
Huolellisessa kirjoittamisessa toimitaan niin, että jos työversiossa on sulkeissa oleva huomautus, se jätetään pois tai erotetaan omaksi virkkeekseen tai siirretään tekstin muussa kohdassa käsiteltäväksi.
Sulkeissa olevat tekstit saattavat olla jopa kirjoittajan itselleen esittämiä huomautuksia, joita hän ei ole huomannut tai viitsinyt poistaa. Sulkeissa on ehkä vaihtoehtoinen sana tai ilmaus: kirjoittaja ei ole osannut päättää, miten asian sanoisi.
Sulkeissa olevat vaihtoehdot saattavat tietysti olla hyväksikin, jos osa lukijoista esimerkiksi tunnistaa yhden termin ja osa toisen. Vaihtoehtoja pitäisi kuitenkin jättää vain, jos niistä on lukijoille hyötyä, ei kirjoittajan päättämättömyyden takia.
Sulkeissa olevat huomautukset ovat usein epäselviä, koska niiden suhde edeltävään tekstiin on hämärä. Usein sellainen huomautus ei muodoltaankaan liity tekstiin, vaan on erillinen lisuke, kuten seuraavassa (joka on standardin SFS 4175:n erään painoksen alaviitteestä!):
Esittääkö sulkeissa oleva teksti, mitä erehdyksen vaaralla tarkoitetaan, tai rajoittaako se muutoin säännön soveltamisalaa? Vai mainitseeko se vain esimerkin tilanteesta, jossa erehdyksen vaara voi syntyä? Jos sulkeita ei käytettäisi, jouduttaisiin huomautus muotoilemaan selvemmäksi.
Sulkeiden käyttö johtuu usein halusta välttää täsmällisyyttä. Lisäksi se usein johtaa epäselvyyteen, vaikka epäselvyyteen ei erikseen pyrittäisikään.
Sulkeissa oleva ilmaus on usein monitulkintainen. Seuraava esimerkki sisältää keksittyjä sanoja, jolloin lukijalla ei ole esitietoa merkityksestä ohjaamassa tulkintaa.
Esimerkin sulkuhuomautus voidaan tulkita eri tavoilla:
Sulkeilla (ja alaviitteilläkin) voidaan kuitenkin joskus auttaa lukijoita. Sulkeet ymmärretään yleisesti niin, että niiden välissä on jotain vähemmän tärkeää, kenties aivan sivuhuomautus. Niinpä sulkeet voi nähdä lupauksena siitä, että niiden välissä oleva teksti voidaan ohittaa, jos lukijalla on kiire tai jos hän ei helposti ymmärrä sitä tai se ei tunnu kiinnostavalta.
Tekstin pitäisi siis olla ymmärrettävissä, kun sulkeisissa olevat asian kokonaan ohitetaan. Yleensä se onkin. Tietysti kirjoittajan pitäisi toisaalta kysyä itseltään: jos se ei ole tärkeää, miksi se on mukana?
”Ohituslupa” on erityisen tärkeä silloin, kun sulkeissa on outoja termejä, muuten vieraita sanoja tai kenties jopa vieraskielinen lainaus taikka se on asiasisältönsä tai kielellisen muotonsa takia vaikeatajuinen.
Sulkeissa oleva teksti saattaa olla erillinen ilmaus, kuten kokonainen virke, joka ei välttämättä liity ympäröivään tekstiin. Tällöin se kirjoitetaan tietenkin muodoltaan itsenäiseksi, vaikka se kirjoitettaisiin virkkeen sisään. Tyylillisesti tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne katkovat esitystä.
Sulkeissa oleva teksti saattaa myös muodostaa osan ympäröivää lausetta ja sisältää sen lauseenjäseniä. Jos sanojen muoto valitaan tämän mukaan, lukeminen on sujuvaa. Tällöin sulkeet voisi usein jättää pois tai ainakin korvata pilkuilla.
Ei kuitenkaan ole virallisia sääntöjä siitä, tuleeko sulkeissa oleva ilmaus kirjoittaa muotoon, joka sopii lauseyhteyteen. Kielenhuollon käsikirja esittää, että sekä taivuttaminen että taivuttamattomuus ovat mahdollisia. Se lisää: ”Taivuttaminen on kuitenkin usein luontevaa.”
Käytännössä on usein helpompi kirjoittaa sulkeissa olevat sanat perusmuotoon. Silloin teksti voi olla jopa helpompi hahmottaa kirjallisessa esityksessä. Ääneen luettaessa tilanne on toinen: joudutaan pitämään selvemmät tauot, jotta huomautus hahmottuisi erilliseksi.
Esimerkki havainnollistaa sulkeiden epätäsmällisyyttä: onko tässä kyseessä tyhjentävä luettelo vai esimerkkejä?
Tavallisia kaarisulkeita käytetään osoittamassa lisähuomautusta tai täsmennystä, joskus vaihtoehtoa tai valinnaisuutta. Lisähuomautus voi olla mm. lähdeviittaus, joka mainitsee teoksen tai viittaa siihen esimerkiksi tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Sulkeissa on yleensä kokonainen sana tai pitempi ilmaus, mutta myös sanan osa voidaan panna sulkeisiin.
Kuten esimerkeistä näkyy, sulkeissa olevan ilmauksen suhde tavalliseen tekstiin vaihtelee. Se voi olla jokin seuraavista:
Useimmiten on melko selvää, onko sulkeissa tarkennus, lisäys vai vaihtoehto. Jos sulkeissa on lukijalle outo sana, lyhenne tms., tulkinta ei olekaan itsestään selvä. Esimerkiksi seuraavassa tekstissä voi käytettyä sanaa tuntematon jäädä epätietoisuuteen siitä, onko kyseessä tarkennus (ajoitustieteen, erityisesti dendrokronologian), lisäys (ajoitustieteen dendrokronologian) vai vaihtoehto (ajoitustieteen eli dendrokronologian). Sulkeissa olevalla sanalla on luultavasti pyritty selventämään tai täsmentämään asioita, mutta tuloksena voikin olla sekaannus. Jos asia esitettäisiin ilman sulkeita, ilmaisusta tulisi epäilemättä selvempi.
Sulkeisiin voidaan panna myös sananosa, jopa yksittäinen kirjain. Tällainen rakenne ilmaisee, että kyseinen osa voi olla mukana tai puuttua, jolloin tarkoitetaan kahta vaihtoehtoa. Ilmaisutapa ei ole tyylikäs, ja se voidaan korvata kirjoittamalla vaihtoehdot esimerkiksi eli- tai tai-sanalla erotettuina; tosin ilmaisu tällöin tietysti pitenee.
Joissakin kemian merkinnöissä esiintyy sulkeissa olevia ilmauksia yhdisteen nimessä. Koska ne kuuluvat alan termistöön, niiden käyttö saattaa olla välttämätöntä. Oikea kirjoitusasu on tällöin sellainen, jossa nimi kirjoitetaan yhdyssanaksi, jonka sisällä on sulkeissa oleva ilmaus. Sulkeiden käyttö ei siis vaadi yhdysmerkin lisäämistä eikä yhdyssanan osien kirjoittamista erikseen.
Esimerkkitapauksessa sulkeissa oleva ilmaus kertoo raudan valenssin eli hapetusasteen roomalaisella numerolla (II = 2). Ilmaus siis liittyy kiinteästi edeltävään sanaa, joten on luonnollista pitää se kiinni siinä. Toisaalta ei ole erityistä syytä, miksi tällainen erillinen lisäys muuten vaikuttaisi sanan jakautumiseen eri riveillä. Aiheesta ei ole virallista ohjetta.
Englannissa kirjoitetaan ”iron (II) sulphate monohydrate”, mutta englannissa termien kirjoitusasu on muutenkin toinen: siinä käytetään hyvin usein sanaliittoa silloin, kun suomessa on yhdyssana.
Jos yhdisteen nimen sisällä on sulkeissa oleva osa, sanan voi jakaa eri riveille myös loppusulkeen jäljestä. Tällöin jakokohtaan tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkki:
Jos sulkeissa oleva teksti muodostaa virkkeen, on luonnollista kirjoittaa sen loppuun (ennen loppusuljetta) piste tai muu virkkeen lopettava välimerkki. Tällöin sulkeissa on yleensä huomautus, joka koskee sitä edeltävää kokonaista virkettä tai pidempää jaksoa.
Kielitoimiston ohjeen (Kielikello 2/2006) mukaan kirjoitetaan sulkeissa oleva lähdeviite hiukan eri tavoin eri yhteyksissä:
Sulkeilla on erityiskäyttönä se, että julkaisun kokonaissivumäärä ilmoitetaan sivunumeron jäljessä sulkeissa, siitä välilyönnillä erotettuna. Asiakirjastandardin mukaisesti tällainen merkintä sijoitetaan asiakirjan oikeaan yläkulmaan.
Jos sulkeissa oleva ilmaisu on kursivoitu, ei sulkeita kursivoida. Tosin tästä on jonkin verran erilaisia näkemyksiä. Erään typografisen näkemyksen mukaan sulkeet eivät ulkonäkösyistä lainkaan sovi kursivoitaviksi, eivät edes muutoin kursivoidun tekstin keskellä. Tästä riippumattakin voidaan lähteä siitä, että sulkeet kuuluvat niitä ympäröivään tekstiin ja erottavat sulkeissa olevan tekstin siitä, joten sulkeet kirjoitetaan samalla tyylillä kuin ympäröivä teksti.
Jos sulkeet ovat kursivoidun tekstijakson sisällä, voidaan perustella näkemystä, jonka mukaan sulkeetkin pitää kursivoida. Käytännössä niin yleensä toimitaan, koska kursivointi pitäisi kirjoittajan estää erikseen kunkin sulkeen osalta. Kuitenkin typografisin perustein on myös pidetty sulkeiden kursivointia vääränä kaikissa tilanteissa; ks. kohtaa Tehosteet ja välimerkit.
Oikeanpuoleista kaarisuljetta ”)” yksinään käytetään luetelmassa tai muussa luettelossa osoittamassa numeron tai kirjaimen jäljessä luettelon jäsentä. Jos kyse on tekstinsisäisestä luettelosta, on hyvä käyttää sulkeen perässä sitovaa välilyöntiä.
Kaksoispistettä käytetään 1) välimerkkinä, 2) päätteen edellä ja 3) osoittamassa suhdetta.
Kaksoispistettä käytetään a) välimerkkinä, b) päätteen edellä ja c) osoittamassa suhdetta.
Monet käyttävät luetteloissa loppusulkeen sijasta pistettä varsinkin numeroiden yhteydessä: ”Kaksoispistettä käytetään 1. välimerkkinä, 2. päätteen edellä ja 3. osoittamassa suhdetta.” Sellainen käytäntö on kuitenkin tekstin sisällä hyvin kyseenalaista ja aiheuttaa epäselvyyksiä. Normaalistihan esimerkiksi ilmaisu ”1. välimerkkinä” luetaan ”ensimmäisenä välimerkkinä”.
Standardin SFS 4175 mukaan alaviitteeseen viittaavan numeron yhteydessä ei yleensä käytetä sulkeita. Linja on kuitenkin hiukan väljentynyt. Aiempi sääntö oli: ”Alaviitettä tms. osoittavan numeron jäljessä suljetta ei käytetä, paitsi jos on erehdyksen vaara (laaja numeroaineisto).” Nykyisin standardi sanoo tässä yhteydessä: ”Luvun jäljessä voidaan käyttää oikeanpuoleista kaarisuljetta selvyyden vuoksi esimerkiksi paljon numeroita sisältävässä tekstissä.” Sulkeen käyttöä voi perustella mm. sillä, että nykyisin esiintyy myös yläindeksejä sisältäviä yritysnimiä, tuotenimiä, logoja jne., joten esimerkiksi merkinnän SMP¹ voisi joskus luulla tarkoittavan nimeä, johon kuuluu yläindeksinä oleva ykkönen.
Yleiset ohjeet eivät ota kantaa siihen, kirjoitetaanko numeroa ehkä seuraava sulje tavallisella tekstillä, esimerkiksi SMP1), vai yläindeksiksi, esimerkiksi SMP1). Jälkimmäinen vaikuttaa loogisemmalta ja kauniimmalta.
Hakasulkeita käytetään kaarisulkeiden asemesta erikoistapauksissa:
a[0] = 42;
[ohjelmointikieltä; hakasulkeissa on taulukon indeksi]Hakasulkeita ei suomen kielen vanhan käytännön mukaan käytetä poisjätön merkinnässä, toisin kuin usein englannin kielessä.
Aaltosulkeita käytetään erikoistarkoituksiin esimerkiksi matematiikassa, kemian kaavoissa ja tietotekniikassa erityisten sääntöjen mukaisesti.
Joissakin esitystavoissa käytetään suurta vasenta aaltosuljetta osoittamaan, että useat peräkkäiset rivit kuuluvat yhteen. Tämä on nykyisin harvinaista, koska sen toteuttaminen tekstinkäsittelyohjelmissa on hankalaa. Jos käytetään tavallista aaltosuljetta isokokoisena, kuten alla olevassa esimerkissä, ulkoasu on yleensä varsin ruma, koska suurentaminen kasvattaa viivanpaksuuden suhteettoman isoksi.
{ | laulujoutsen kyhmyjoutsen pikkujoutsen |
Isoja aaltosulkeita tarvitaan kuitenkin matematiikassa. Tällöin on parasta käyttää jotakin kaavaeditoria. Seuraava esimerkki on tehty Word 2007:n kaavatoiminnolla, joka on kuvattu e-kirjassa Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.
Usein käytetään pienemmyys- ja suuremmuusmerkistä ”<” ja ”>” nimitystä kulmasulje silloin, kun niitä käytetään sulkeiden tavoin. Kuitenkin varsinaiset kulmasulkeet ovat eri merkkejä, muodoltaan selvästi tylppäkulmaisempia: U+2329 ”〈” ja U+232A ”〉”. Pienemmyys- ja suuremmuusmerkki ovat vain niiden korvikkeita.
Toisaalta oikeat kulmasulkeet ovat harvinaisia, lähinnä matematiikan erikoismerkinnöissä käytettyjä. Niissäkin yleensä käytetään korvikemerkintöjä, koska kulmasulkeet sisältyvät vain harvoihin fontteihin ja koska niiden käytössä on muitakin teknisiä ongelmia. Oikeita kulmasulkeita esiintyy lähinnä käsin kirjoitettaessa ja painotekstissä.
Kulmasulkeiden harvinaisuutta kuvaa se, että ainoa matematiikkastandardin määrittelemä käyttötarkoitus niille on keskiarvon esittämisessä: suureen x aritmeettinen keskiarvo voidaan merkitä 〈x〉. Tämäkin on toissijainen merkintä. Ensisijainen merkintä on viiva suureen tunnuksen päällä, esimerkiksi x̄.
Joskus harvoin käytetään matematiikassa kulmasulkeita ryhmittelyyn sen takia, että lausekkeessa on paljon sisäkkäisiä sulkeita ja halutaan sulkeiden tyypillä korostaa rakennetta. Yleisempää ja nykyisten standardien mukaista on, että tarvittaessa käytetään esimerkiksi tavallisia kaarisulkeita kaikilla tasoilla, kuten seuraavassa kohdassa kuvataan.
Tietokonekielissä ei juuri koskaan käytetä
oikeita kulmasulkeita, vaan esimerkiksi HTML-kielen
tägin
alku- ja loppumerkki
(esimerkiksi tägissä <title>
)
ovat pienemmyys- ja suuremmuusmerkki.
Jos oikeita kulmasulkeita joskus tarvitaan, muodostaa sopivien merkkien valinta haastavan ongelman useista syistä (ks. Jukka Korpela, Unicode Explained, s. 422–424). Edellä ja muutenkin tässä oppaassa on käytetty merkkejä U+2329 ja U+232A, joiden käyttöä Unicode-standardi ei suosittele. Ne kuitenkin toimivat yleensä varmemmin kuin matemaattisessa tekstissä teoreettisesti oikeammat (matematiikkastandardin aiemman painoksen mukaiset) merkit U+27E8 ja U+27E9 (esimerkki: ⟨x⟩), jotka sisältyvät vain harvoihin fontteihin.
Matematiikkastandardi luettelee sulkeet järjestyksessä, joka vastaa yleisesti noudatettua tapaa käyttää sulkeita sisäkkäin, sisimmistä uloimpiin, silloin kun eritasoiset sulkeet kirjoitetaan eri tavoin:
Tämän tavan etuna on, että se voi helpottaa lausekkeen hahmottamista,
Standardi ei kuitenkaan määrittele tällaista järjestystä eikä suosittele sulkumerkkien vaihtelua sisäkkäisyyden mukaan:
Ryhmittelyyn on suositeltavaa käyttää pelkkiä kaarisulkeita, sillä haka- ja kulmasulkeilla tai aaltosulkeilla on usein erityismerkitys joillakin aloilla. Kaarisulkeita voi käyttää sisäkkäin ilman monitulkintaisuuden vaaraa.
Edellä oleva esimerkki kirjoitettaisiin tämän mukaisesti näin:
Kemian nimistössä käytetään sulkeita osoittamaan yhdisteen rakenne erityisten sääntöjen mukaan. Tällöin käytetään kaari-, haka- ja aaltosulkeita osittain erityismerkityksissä, osittain sulkeiden sisäkkäisyyden takia.
Ennen kuin käsittelemme lainausmerkkien käyttöä, tarkastelemme erilaisia tapoja osoittaa teksti lainatuksi. Kaikissa tavoissa ei käytetä lainausmerkkejä.
Tässä käsiteltävät varsinaiset lainaukset on erotettava (jäljempänä käsiteltävästä) kielenainesten mainitsemisesta, jossa myös saatetaan käyttää lainausmerkkejä (esimerkki: sanassa ”kissa” on viisi kirjainta).
Oletetaanpa, että Pekka sanoo: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.” Tässä siis lainataan sananmukaisesti Pekan sanoja, ja tällöin käytetään lainausmerkkejä. Lainausmerkit ovat kirjoittajan lupaus siitä, että hän esittää täysin tarkasti sen, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut, mitään poistamatta, muuttamatta tai lisäämättä. Tätä sanotaan suoraksi lainaukseksi. Suora lainaus on ikään kuin muualta otettu tekstinpalanen, joka aivan sellaisenaan liitetään oman tekstin väliin, ja tämän merkiksi se ympäröidään lainausmerkeillä.
Voitaisiin esittää myös epäsuora lainaus, esimerkiksi seuraavasti: Pekka sanoi, että hän oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tämä voitaisiin esittää kirjallisemmin myös ns. lauseenvastikkeilla näin: Pekka sanoi olleensa viime yönä kalassa ja saaneensa kolme lohta. Kummassakin muotoilussa esitetään tarkasti se asia, jonka joku on esittänyt, mutta kielellinen muoto on sovitettu lauseyhteyteen, kirjoittajan oman tekstin osaksi. Tässä tapauksessa on minä-ilmaisut muutettu hän-ilmaisuiksi. Jos epäsuora lainaus esitettäisiin paljon myöhemmin, olisi myös ilmaisu ”viime yönä” korvattava toisella, esimerkiksi ”edellisyönä”. Muutenhan ”viime yö” tulkittaisiin väärin.
Epäsuoran lainauksen johdantolause, kuten ”Pekka sanoi”, on sekin lupaus. Se lupaa, että toistetaan asiasisältö, joskaan ei ehkä kaikkea, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut jossakin yhteydessä.
Enemmän vapauksia voidaan ottaa selostuksessa, joka ehkä ilmoitetaan jonkun sanomisiin perustuvaksi, mutta kuitenkin esittäjän itsensä käsityksenä. Selostus sisältää siis kannanoton, jossa jokin esitetään tosiasiana tai omana käsityksenä, ei toisen mielipiteenä. Esimerkki: Pekka oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tähän voidaan liittää lievennykseksi vaikkapa sana ”kuulemma”, mutta se ei muuta selostusta lainaukseksi.
Haastattelujen sisältämät lainaukset eivät yleensä koskaan ole sanatarkkoja, vaikka ne usein esitetään lainausmerkeissä tai muuten suoran lainauksen tavoin. Tämä johtuu jo siitä, että haastateltavan puhe usein sisältää puhekielisyyksiä, puheelle ominaisia täytesanoja ja toistoa, katkonaisia virkkeitä jne. Sen toistaminen täysin tarkoin saattaisi haastateltavan ja hänen asiansa jopa naurettavaan valoon. Jos haastateltava esittäisi asian viimeistellyn kirjakielisesti, kyseessä ei enää olisi aito haastattelutilanne. Niinpä toimittaja pyrkii muokkaamaan ja tiivistämään puhutut sanat yleiskieliseksi tekstiksi. Hyvään lehtimiestapaan kuuluu, että haastateltu saa tekstin luettavakseen ja voi saada sen korjatuksi, jos hänen sanojensa asiasisältö on esitetty väärin.
Erilaisten lainausten ja selostusten erottaminen toisistaan on tärkeää, jotta ei anneta väärää käsitystä kenenkään puheista tai kirjoituksista. Tämä vaatii erityisen huomion kiinnittämistä asiaan, sillä puhekielessä ei juurikaan käytetä suoria lainauksia, ja epäsuora lainaus ja selostus helposti sekaantuvat toisiinsa.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki suoran ja epäsuoran lainauksen välimuodot tai yhdistelmät olisivat virheellisiä.
Seuraavassa esimerkissä on sama asia kahdenlaisena epäsuorana lainauksena (lauseenvastiketta ja sivulausetta käyttäen), suorana lainauksena ja eräänlaisena sekamuotona:
Viimeksi mainitun laista ”sekamuotoista” lainausta on usein – myös tämän oppaan aiemmassa versiossa – pidetty hyvään kieleen sopimattomana. Käytäntö on kuitenkin vanha, eikä se aiheuta väärinkäsityksiä. Lainausmerkkien käyttö tekee selväksi, että kyse on suorasta lainauksesta, vaikka sen edellä onkin että-sana. Puheessa sekamuotoinen lausuma voi olla tulkinnanvarainen, mutta puheessa lainausmerkkejä usein vastaa äänensävyn muuttaminen, joka osoittaa, että lainataan toisen sanoja.
Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan että-sanan kuvauksessa (kohta I 2 b) kerrotaan, että sekä kansanomaisessa kielessä että yleiskielessä käytetään että-sanaa ”erityisissä tyylilajeissa suoraa esitystä [= suoraa lainausta] johtolauseeseen liitettäessä”. Iso suomen kielioppi (§ 1466; painetussa kirjassa otsikkona Sekamuoto, eläytymisesitys ja vapaa (epä)suora esitys, verkkoversiossa Miksi perinteinen jako ei riitä) puolestaan esittää tällaisista ja eräistä muista esitystavoista seuraavan: ”Sekamuodosta puhuminen ei ole optimaalista, koska siitä voi saada käsityksen, että tämä varsin yleinen käytäntö – puhutussa kielessä lähes yksinomainen – olisi jotenkin taitamatonta ja että kieliopintekijöiden muotoilemat ideaalityypit olisivat ensisijaisia.”
Jos päättää käyttää suoraa lainausta, on syytä varautua vaivannäköön. Lainaus pitää pyrkiä varmistamaan alkuperäisestä lähteestä. Jos alkuperäinen lähde on vieraskielinen, tulisi etsiä sen julkaistu suomennos tai huolehtia siitä, että käännöksen tekee joku kyseistä kieltä ja asiaa tunteva.
Erityisesti jos aikoo lainata lainattua, kannattaa jokaiseen sitaattiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Mitä tunnetummasta lausumasta on kyse, sitä todennäköisemmin se esiintyy muuntuneissa, jopa vääristellyissä asuissa. Vaikka sitaatti olisikin täysin alkuperäisen tekstin mukainen ja mukana on vielä oikea lähdeviitekin, voi sitaatti olla asiallisesti väärä. Siteeratulla tekstillä on ehkä alkujaan tarkoitettu aivan muuta kuin siteeraaja panee sen tarkoittamaan. Usein tähän vaikuttaa se, että sitaatti on liian lyhyt eikä sisällä olennaista tietoa asiayhteydestä.
Sitaattien kriittisessä arvioinnissa ja alkuperäisen tekstin etsimisessä voi olla apua Wikiquote-sivustosta, varsinkin sen englanninkielisestä osasta. Sitä ei kannata pitää perimmäisenä tietolähteenä, mutta siinä voi olla hyödyllisiä viittauksia teoksiin, joista lainaukset ovat peräisin, tai kommentteja siitä, miten jonkun nimiin pantu mietelause onkin muualta peräisin.
Yleensä tulisi ilmoittaa, mistä lainaus on otettu ja kenen tekstistä on kyse. Tekijänoikeuslaki useimmissa tapauksissa suorastaan vaatii tätä, jos lainataan kirjallista teosta. Myös lainaamisen tarkoituksen kannalta lähteen ilmoittaminen on usein olennaista.
Lähde voidaan ilmoittaa monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan mainitaan, kenen sanoista on kyse, tai tämä voi ilmetä asiayhteydestäkin.
Toinen äärimmäisyys on tarkka tieteellinen lähdemaininta, joka yksilöi esimerkiksi kirjan kohdan sivun tarkkuudella.
Edellä oleva lainaus muuten havainnollistaa sitä, että lainauksen kirjoitusasua ei pidä korjata, vaikka se olisi virheellinen. Tässä tapauksessa ovat seuraavat asut kirjoitusajankohdan tai ainakin kirjoittajan oikeinkirjoituskäsitysten mukaisia: ”sitte” (nykyisin ”sitten”) ja ”kanooniseen” (nykyisin ”kanoniseen”). Kuitenkin selvä kirjoitusvirhe (painovirhe) eli kirjoittajan vahingossa tekemä virhe voidaan korjata, mutta tällöinkin muutos on merkittävä jäljempänä kuvattavalla tavalla.
Varsinkin tieteessä kuuluu hyviin tapoihin ilmoittaa myös ajatusten tai tietojen lähde, vaikka kyse ei olisi suorasta lainauksesta. Tällainenkin lähdemaininta voidaan tehdä eri tavoilla.
Lähdeviitteet kirjoitetaan yleensä sulkeisiin siten kuin edellä olevissa esimerkeissä. Tämä on myös tyyliohjeiden suositus, ja mm. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo yksiselitteisesti: ”Referoidun tai lainatun teoksen lähdetiedot merkitään tekstissä kaarisulkeisiin”. Kuitenkin varsinkin motot esitetään usein niin, että lähdeviite erotetaan lainauksesta ajatusviivalla tai kirjoitetaan omalle rivilleen esimerkiksi oikealle sisennettyinä, joko sellaisenaan tai niin, että edellä on ajatusviiva. Seuraavassa on neljä vaihtoehtoa, joista siis viimeinen on suositusten mukainen:
Tulin, näin, voitin. – Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.– Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.Julius Caesar
Tulin, näin, voitin. (Julius Caesar)
Lähdeviittausten toteuttamistavoista ks. kohtaa Lähdetiedot ja huomautukset. Käytännössä viittaukset usein toteutetaan alaviitteiden avulla, koska viittauksia on tieteellisissä teksteissä paljon. Ne häiritsisivät lukemista, jos ne olisivat tekstin seassa. Usein käytetään myös menetelmää, jossa viittaus on sulkeissa tekstin joukossa, mutta sisältää vain lyhyen merkinnän, esimerkiksi tekijän nimen yksinään tai yhdessä vuosiluvun kanssa, esimerkiksi ”(Korpela & Linjama 2003)”. Tällöin lopussa on kirjallisuusluettelo, josta lukija voi selvittää, mihin teokseen viitataan.
Tässä ei puututa tarkemmin viitejärjestelmiin, koska yleensä eri julkaisuilla on omat, usein hyvinkin tarkat sääntönsä, joihin niihin kirjoittavan on perehdyttävä. Silloin, kun kirjoittaja voi itse voi valita esitystavan, on tärkeintä se, että lukija saa tietää lainauksen lähteen riittävän hyvin niin, että hän voi tarvittaessa tämän tiedon perusteella hankkia alkuperäisteoksen käsiinsä mahdollisimman helposti. Lisäksi esitystavan on hyvä olla yhtenäinen sekä tyylisyistä että selvyyden vuoksi.
Tavallisin tapa ilmaista teksti lainatuksi on käyttää lainausmerkkejä. Tämä sopii hyvin silloin, kun lainaus on lyhyehkö ja osa tekstikappaletta.
Vaihtoehtona lainausmerkkien käytölle on lainatun tekstin kursivointi. Asiayhteydestä riippuu, milloin tämä on sopiva ja riittävän selkeä menettely. Etenkin, kun lainataan monia yksittäisiä sanoja tai lyhyitä katkelmia, kursivointi tekee tekstistä ehkä hiukan miellyttävämmän näköisen kuin lainausmerkkien käyttö. Tällöin kyse on usein ”lainaamisesta” vain melko väljässä merkityksessä.
Lähinnä kaunokirjallisessa esityksessä esitetään henkilöiden sanomiset niin, että aloitetaan uusi kappale ajatusviivalla. Lisätietoja tästä on kohdassa Ajatusviiva repliikkiviivana.
Lainaus voidaan esittää myös erillisenä tekstilohkona niin, että se taitoltaan erottuu muusta tekstistä. Tämä on varsinkin pitkille lainauksille sopiva tapa. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset (lohkolainaukset).
Lainaukseen liittyy yleensä johtolause eli lause, joka ilmoittaa, kenen sanoista on kyse, kuten ”Pekka sanoi”. Johtolause voidaan liittää lainaukseen usealla tavalla:
Etenkin jos lainaus on usean kappaleen mittainen, on yleensä parasta esittää se omana lohkonaan, ikään kuin muusta tekstistä erotettuna laatikkona. Tavallista on käyttää sisennystä. Sen sijaan tai sen ohella voidaan käyttää myös poikkeavaa fonttia. Esimerkiksi web-sivulla voi myös käyttää poikkeavaa taustaväriä. Voidaan jopa korostaa laatikkomaisuutta sillä, että lainauksen ympärillä on reunaviivat.
Tavallisesti tällöin ei käytetä lainausmerkkejä, koska käytetty ulkoasu jo erottaa lainauksen muusta tekstistä. Ulkoasun viesti ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen, ja ääneen luettaessa se katoaa kokonaan. Tämän takia pitäisi tehdä lukijalle muilla keinoin selväksi, että kyseessä on lainaus. Yleensä on syytä esittää ennen pitkää lainausta lyhyt selitys, millaisesta lainauksesta on kyse, ja lainauksen jälkeen tarkempi lähdeviite.
Tietoturvan parantaminen vähentää väistämättä käytön mukavuutta ja päinvastoin. Monet sovellukset ovat tietoturvan kannalta huonoja juuri siksi, että niissä on painotettu liikaa käyttömukavuutta.
(Petteri Järvinen: Tietoturva & yksityisyys. Docendo, 2002. Sivu 43.)
Pitkän lainauksenkin voi kyllä kirjoittaa lainausmerkkejä käyttäen. Silloin suosituksena on, että lainausmerkki on normaalisti vain alussa ja lopussa. Kuitenkin kielitoimiston suositus lisää tähän poikkeuksen: ”Hyvin pitkässä lainauksessa selvyyden vaatiessa voidaan lainausmerkkejä käyttää kunkin kappaleen alussa ja lopussa.” Mutta on varsin kyseenalaista, parantaako menettely selkeyttä. Pikemminkin syntyy epäselvyys. Jos on peräkkäin kaksi kappaletta, joista kummankin alussa ja lopussa on lainausmerkki, niin on luonnollista ajatella, että ne ovat kaksi eri lainausta – ehkä samasta lähteestä, mutta eri kohdista.
Tästä toisaalta seuraa, että jos haluaa kirjoittaa peräkkäin useita lainauksia, on syytä tehdä selväksi niiden erillisyys. Muutoin lukija saattaa olettaa, että kyse on edellä kuvatun käytännön mukaisesta yhdestä lainauksesta. Tilannetta voidaan selventää liittämällä kunkin lainauksen perään erikseen lähdeviite, joka tällöin varsinaisen tehtävänsä lisäksi tekee selväksi lainausten erillisyyden.
Joskus on menetelty niinkin, että pitkässä lainauksessa on lainausmerkki jokaisen kappaleen alussa, mutta ei lopussa, paitsi viimeisen lopussa. Näin on tehty esimerkiksi Kielikellon 6 (1973) artikkelissa Miten merkitä päivämäärät? Tämä ei ole suomen kielen nykyisten normien mukaista. Sama koskee vuoden 1992 raamatunsuomennoksen käytäntöä, jossa pitkä lainaus saattaa sisältää lainausmerkkejä siihen sisältyvien jakeiden alussa satunnaisen näköisesti (esim. 5. Moos:n alussa).
Suoran lainauksen tekstiä ei yleensä saa muutella. Lainaaja ei tietenkään saa muuttaa tekstiä omien käsitystensä ja tavoitteidensa mukaiseksi, ei edes näennäisen viattomalla tavalla, kuten selvän asiavirheen korjaamisella. Kirjoitusvirheitäkään ei saa korjata ilman, että merkitään, että tekstiä on muutettu.
Kuitenkin on sallittua, usein jopa välttämätöntä, tehdä lainaukseen muutoksia, joita lainaamisen tarkoitus vaatii. Ensinnäkin voidaan lainauksesta jättää pois tekstiosuuksia, joilla ei ole vaikutusta siinä asiayhteydessä, jossa lainausta käytetään. Poistot on kuitenkin merkittävä, eivätkä ne saa johtaa siihen, että alkuperäisen tekstin sisällöstä saa väärän käsityksen. Toiseksi voidaan lisätä selventäviä sanoja tai jopa vaihtaa sanoja toisiin, jotta lainaus olisi sisällöltään ymmärrettävä. Esimerkiksi lainatussa tekstissä olevat pronominit, kuten ”hän”, jäävät usein vaille viittauskohdetta, ellei niihin liitetä selittäviä sanoja. Vapaata puhetta lainattaessa on yleensä suorastaan välttämätöntä muokata esitystä kirjakielen suuntaan.
Yleisesti käytetyt muutosten merkinnän tavat ovat seuraavat:
Muutosten merkintä ei siis ole mitenkään täydellistä, eikä siitä voi päätellä lainatun tekstin tarkkaa asua. Tämä ei ole niiden tarkoituskaan. Muutosten merkinnät vain ilmoittavat, että tekstiä on lainattaessa muutettu. Lukija, joka haluaa tarkasti verrata lainausta alkuperäiseen tekstiin, joutuu kuitenkin tekemään sen erikseen.
Englannin kielessä kirjoitetaan poiston merkintä usein hakasulkeisiin: […]. Suomen kielessä ei vastaava tapaa ole juuri käytetty, eikä tapa edistä selvyyttä. Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan, että poistoa osoittavat ajatusviivat merkitään usein hakasulkeisiin, siis [– –], etenkin silloin, kun on poistettu kokonainen virke tai useampia virkkeitä tai pitempikin jakso. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan samaan tapaan, että ajatusviivat ”voi merkitä” hakasulkeisiin. Lisäys ”Hakasulkeet eivät kuitenkaan ole tässä välttämättömät” voidaan ymmärtää niin, että hakasulkeita suorastaan suositellaan. Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajatusviiva poiston merkkinä esittää ajatuksen vieläpä selvemmin.
Poiston merkkinä käytetään myös muun muassa ellipsiä tavallisten sulkeiden välissä, siis (…). Se ei ole minkään suosituksen mukainen.
Englannin kielessä merkitään lainauksiin usein sellaisetkin muutokset, joissa vain on vaihdettu lauseyhteyden mukaisesti sananalkuinen versaalikirjain gemenaksi, esimerkiksi ”[t]his”, kun sana on lähteessä virkkeen alussa asussa ”This”, Tällainen on täysin tarpeetonta, mutta sitä on alkanut esiintyä jossain määrin suomen kielessäkin.
Joskus voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluuko lainauksessa oleva merkintä, kuten ”– –” tai ”[kissa]”, lainattuun tekstiin vai onko se lainaajan merkintä. Näin käy etenkin silloin, kun lainattu teksti sisältää lainauksen. Asian voi joskus hoitaa sellaisella maininnalla kuin ”(hakasuljehuomautus alkutekstissä)” ennen lainausta tai sen jälkeen. Teoksessa, jossa tällainen ongelma esiintyy merkittävässä määrin, voisi käyttää tapaa, jossa kaikki teoksen tekijän merkinnät lainausten sisällä esitetään esimerkiksi eri värillä tai alleviivattuina.
Seuraavassa on kokonainen kappale eräästä alkuperäistekstistä (vanhasta lakitekstistä):
Lainaukseen saatettaisiin ottaa siitä vain osa seuraavasti tilanteessa, jossa olennaista on vain lyhyehkö osa tekstistä.
[Asunto-osakeyhtiö] on – – velvollinen – – pitämään kunnossa huoneistoon asennetut sellaiset – – vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huoneistoihin.
(Asunto-osakeyhtiölain 78 §:n 2. momentti.)
Esimerkki on vanhasta asunto-osakeyhtiölaista. Lakia muutettiin perusteellisesti vuonna 2010.
Vapaata eli valmistelematonta puhetta ei yleensä saa lainata sellaisenaan, suoraan puheesta litteroituna eli kirjoitettuun asuun siirrettynä. Olisi suorastaan tökeröä esittää esimerkiksi haastatellun vastaus aivan sellaisenaan kaikkia niinku- ja tota-sanoja, änkyttämisiä, sanantoistoja ja puhekielisiä muotoja myöten.
Suomen Tietotoimiston (STT) ”Tyylikirja” esittää luvussa Jutun kieli ja sisältö seuraavat ohjeet (toimittajille):
[Kohdassa 4.5 Tyylistä:] Editoi sitaatit yleiskielen kieliopin mukaisiksi, poista turhat sidesanat ja toisto mutta säilytä aina haastatellun käyttämät sanat ja mahdollisimman pitkälle myös lauserakenne.– –[Kohdassa 4.6.6 Suorat sitaatit:] Voit editoida puhetta sen verran kuin on välttämätöntä, mutta et muuten. Jollei se riitä, tyydy epäsuoraan lainaukseen.
Jos STT:n ohjetta noudatetaan kirjaimellisesti, korjataan sanojen murteelliset muodot yleiskielisiksi (esimerkki: olis → olisi), mutta murteelliset sanat (esimerkki: alvariinsa) säilytetään. Tämä on ongelmallista ymmärrettävyyden kannalta, etenkin siksi, että murresanalla on usein eri merkityksiä eri murteissa.
Melko usein käytetään lainauksissa sellaista merkintää kuin ”[!]” tai ”[sic]” korostamaan, että tekstissä oleva erikoinen tai virheellinen kirjoitusasu tai asia on todella alkuperäisestä lainatusta tekstistä eikä lainaajan tekemä kirjoitusvirhe. Monet lukijat eivät kuitenkaan tunne tätä tapaa, vaan saattavat ihmetellä sitä. Jos on tarpeen erityisesti korostaa, että esimerkiksi jokin kirjoitusvirhe on alkutekstissä, niin asia on paras sanoa erikseen lainauksen jälkeen.
Ulkonaiset korostukset, kuten kursivointi, on pyrittävä säilyttämään alkutekstin mukaisina. Korostuksia ei siis pidä poistaa eikä lisätä.
Jos kuitenkin lisätään korostus, koska jonkin sanan tai ilmauksen korostaminen on lainauksen tarkoituksen kannalta tärkeää, on lainauksen yhteydessä (tai ehkä lainauksen sisällä hakasulkeissa) mainittava asiasta, esimerkiksi lainausta edeltävässä johdannossa ”(Korostus minun)”. Joskus käytetty ilmaus ”Korostus kirjoittajan” on hyvin epäselvä: kumman kirjoittajan, lainatun vai lainaavan tekstin kirjoittajan? Usein käytetään sentapaista merkintää kuin ”(kurs. NN)”, missä ”NN” ovat lainaajan nimikirjaimet. Tämä on kielellisesti hiukan outo tapa lyhentää ”(kursivointi NN:n)” eikä varmaankaan avaudu kaikille lukijoille. Yksinkertaisinta ja selvintä on kirjoittaa lainaus sellaisenaan ja sitä ennen tai sen jälkeen kiinnittää omassa tekstissä huomiota tärkeään ilmaukseen.
Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa ja kieliä käsittelevissä teksteissä esiintyy usein vieraskielisiä lainauksia. Muutoin vieraskielisiä lainauksia käytetään lähinnä tieteellisissä julkaisuissa ja niissäkin harvoin.
Kielenopetusta ja kielitiedettä lukuun ottamatta on useimmiten parasta esittää lainattava, alkujaan vieraskielinen teksti suomennoksena. Ensisijaisesti on syytä käyttää julkaistua suomennosta, jos se on olemassa. Suomentaja on syytä aina mainita alkuperäisen kirjoittajan lisäksi.
Useimmiten ei voida olettaa kaikkien lukijoiden osaavan lainattavan tekstin alkukieltä. Kieltä osaavillekaan ei alkukielinen versio yleensä ole hyödyllisempi kuin suomennos. Joskus kuitenkin alkuteksti on tarpeen, jos tekstissä on erityisen vaikeasti käännettävissä oleva ilmaus tai jos alkukielinen asu on lainauksen tarkoituksen kannalta olennainen. Tällöinkin on syytä yleensä esittää myös suomennos. Jos suomennos antaa riittävän hyvän käsityksen sisällöstä, mutta alkuteksti voi auttaa ymmärtämään vivahteita paremmin, voi alkutekstin esittää alaviitteessä, loppuviitteessä tai (hypertekstissä) sivulla, johon viitataan linkillä.
Vieraskielisiä lainauksia koskevia sääntöjä esitetään vain harvoissa oppaissa ja ohjeissa. Kansainvälisesti ohjeet ovat jossain määrin ristiriitaisiakin sen suhteen, missä määrin lainauksen asua, erityisesti välimerkkien käyttöä, on syytä muuttaa. Seuraavia periaatteita voi kuitenkin pitää suositeltavina:
Lehdissä käytetään usein otsikoita, jotka ovat muodoltaan ikään kuin lainauksia. Niissä nimetään henkilö tai organisaatio, ja sitten on kaksoispiste ja jokin lausuma. Yleensä kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan kaksoispistettä käytetään lyhyyden takia suunnilleen merkityksessä ’on esittänyt, että’.
Tavallista on, että tällöin lausuma aloitetaan versaalilla (isolla kirjaimella). tätä on pidetty virheellisenä artikkelissa Iso vastaan pieni – korkeakouluopiskelijoiden alkukirjaimet Kielikellossa 3/2003. Kuten kaksoispisteen käytön kuvauksessa todetaan, kielitoimiston nykyisen kannan mukaan versaali ja gemena ovat molemmat hyväksyttäviä tässä.
Esimerkissä on selvästi kyse lausuman sisällön selostamisesta omin sanoin, sille korkein oikeus ei käytä sellaisia sanoja kuin ”käräjäreissu”. Tässä viitataan tuomioon KKO 2003:8, jossa asia on ilmaistu aivan toisin sanoin.
Edellisessä kohdassa käsiteltiin lainausten esittämistä ja mm. muiden välimerkkien käyttöä lainausten yhteydessä. Tässä käsitellään itse lainausmerkkejä.
Puolilainausmerkkiä eli yksinkertaista lainausmerkkiä (’) käsitellään eri luvussa heittomerkin käyttötapana.
Pilkkujen, pisteiden ja muiden välimerkkien käytöstä lainausmerkkien yhteydessä ks. kohtaa Johtolauseen liittäminen lainaukseen.
Lainausmerkkien ensisijainen tehtävä on ilmoittaa, että teksti on lainattu eli siteerattu eli otettu jostakin kirjallisesta tai suullisesta lähteestä sellaisenaan.
Lainausmerkkejä käytetään myös muihin tarkoituksiin, jotka voitaisiin tulkita niin, että kyse on lainaamisesta jossain kuvaannollisessa merkityksessä. Tässä nämä tarkoitukset kuitenkin kuvataan omina kohtinaan jäljempänä.
Suomen kielessä käytetään lainausmerkkinä joko tavallista lainausmerkkiä (”) tai kulmalainausmerkkiä (») siten, että samassa asiakirjassa käytetään vain jompaakumpaa. Niiden välillä ei ole merkityseroa.
Kulmalainausmerkkiä (») käytetään lähinnä kirjoissa, ja sen käyttö on ollut vähenemään päin. Sitä eivät kaikki kielenoppaat edes mainitse, varmaankin paljolti siksi, että sitä on pidetty vain tavallisen lainausmerkin typografisena muunnelmana. Tyylillisesti sitä voidaan pitää huomaamattomampana ja paremmin kaunokirjallisuuteen sopivana kuin tavallista lainausmerkkiä. Sen etuna on myös se, että se (toisin kuin tavallinen lainausmerkki) kuuluu Latin-1-merkistöön, joskaan monet eivät osaa kirjoittaa sitä tietokoneella, koska sitä ei yleensä ole näkyvissä näppäimistössä. Kulmalainausmerkeistä käytetään joskus nimitystä ”hanhenjalat”.
Aiemmin on suomessa ollut muitakin lainausmerkkikäytäntöjä. Ks. selostusta Lainausmerkit suomen kielessä ja niiden kirjoittaminen tietokoneella. Vielä varhaisempaan käytäntöön kuuluivat epäsymmetriset lainausmerkit, esimerkiksi „Tule tänne!”.
Lainauksen alussa ja lopussa käytetään samanlaista merkkiä, ei esimerkiksi alussa käänteistä lainausmerkkiä (“) kuten englannissa.
Virheellinen englannin mukaisten lainausmerkkien esiintyminen suomenkielisessä tekstissä johtuu lähes aina siitä, että teksti on kirjoitettu Word-ohjelmalla vääriä toiminta-asetuksia käyttäen. Englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa Word nimittäin muuttaa lainausmerkit englannin mukaisiksi, ellei tätä erikseen estetä. Ks. kohtaa Wordin oikoluku ja kieliasetukset. Ellei käytettävä Wordin versio tue suomen kieltä, on parasta kokonaan poistaa käytöstä se toiminto, että Word pyrkii muuttamaan lainausmerkit käytetyn kielen mukaisiksi; vrt. kohtaan Wordin virheellisten ”korjausten” estäminen.
Jäljempänä kuvattavaa heittomerkkiä (’) ei pidä yleisesti käyttää lainausmerkkinä. Sillä on omat rajatut käyttötarkoituksensa, joihin kuuluu käyttö puolilainausmerkkinä eräissä tapauksissa.
Nykyisin on varsin tavallista käyttää heittomerkkiä tavallisen lainausmerkin tilalla. Yleisyydestään huolimatta käytäntö ei ole hyväksyttävä. Se voi aiheuttaa joskus väärinkäsityksiä tai monitulkintaisuutta, koska se saattaa sekoittua edellä mainittuun heittomerkin erikoiskäyttöön.
Syynä heittomerkin käyttöön lienee osittain se, että heittomerkki tai ainakin pysty heittomerkki ' voidaan yleensä tuottaa yhdellä näppäimen painalluksella, kun taas kokolainausmerkin kirjoittamiseen pitää usein käyttää kahta näppäintä, kuten Shift-näppäin ja 2‑näppäin.
Joskus on esitetty, että kokolainausmerkkiä ja puolilainausmerkkiä voisi kumpaakin käyttää lainausmerkkinä, mutta eri tehtäviin. Normit ovat siis eri kannalla. Kuitenkin vuonna 1968 kielilautakunta otti kannan, jota on selostettu näin: ”[Puolilainausmerkkejä] on ruvettu käyttämään myös yksityisen sanan tai ilmauksen ympärillä, esim. taideteoksen nimissä tai haluttaessa osoittaa ilmaus toiseen tyylilajiin kuuluvaksi tai toiselta lainatuksi. Tämä käyttö voidaan hyväksyä, vaikka isoja lainausmerkkejä edelleenkin pidetään normaaleina.” (Kielikello 4, 1974) Myöhemmin tällaista sallivaa kantaa ei ole esitetty.
Suomen kielen mukaisia lainausmerkkejä käytetään lainauksen ympärillä myös silloin, kun lainaus on vierasta kieltä. Yleensä kyse on lyhyestä lainauksesta. Ks. myös kohtaa Vieraskielinen lainaus.
Lainauksen sisällä on parasta noudattaa tarkoin lainatun tekstin omaa käytäntöä. Tätä ei säännöissä erikseen sanota, mutta se on johdettavissa suoran lainauksen yleisistä periaatteista. Jos siis lainattu teksti itse sisältää lainausmerkkejä, pyritään ne säilyttämään alkutekstin mukaisina.
Mainitunlaisessa tapauksessa on parasta tehdä lainauksesta erillinen, esim. sisennetty tekstikokonaisuus (lohkolainaus), jolloin sen ympärille ei tarvita lainausmerkkejä. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset.
Lohkolainauksen käyttö ei kuitenkaan aina tule kyseeseen. Jos esimerkiksi viitataan vieraskieliseen teokseen, jonka nimessä on lainausmerkkejä, on parasta kursivoida nimi ja säilyttää lainausmerkit (kuten muutkin välimerkit) alkutekstin mukaisina.
Joskus tällaisessa tapauksessa ei voida tai ei haluta käyttää kursivointia, vaan koko lainaus pannaan lainausmerkkeihin. Tilanteesta ei ole normia, mutta lainausmerkkien suhteen on parasta menetellä kuten suomenkielisessä tekstissä. Toisin sanoen sisempinä lainausmerkkeinä käytetään suomen kielen mukaista yksinkertaista lainausmerkkiä eli heittomerkkiä. Muut menettelyt johtaisivat sekaviin ja vaikeasti hallittaviin kirjoitusasuihin.
Seuraavaan taulukkoon on koottu eräitä suomen kielessä ja muissa kielissä käytettyjä lainausmerkkejä ja niiden nimityksiä. Mukaan on otettu myös eräitä merkkejä, jotka usein sekoitetaan lainausmerkkeihin. Virallisten nimien lähteenä on tässä eurooppalaisten merkkien suomenkielinen nimistö, vaikka se onkin monin tavoin ongelmallinen. Käyttönimenä esitetään osittain yleisesti käytettyjä nimiä, osittain ehdotettuja nimiä, joita on perusteltu sivulla Kirjoitusmerkkien suomenkielisiä nimiä.
Unicode | Virallinen nimi | Käyttönimi | Huomautuksia | |
---|---|---|---|---|
" | U+0022 |
lainausmerkki | pysty lainausmerkki, Ascii-lainausmerkki | vain tietokonekielissä yms. |
' | U+0027 |
heittomerkki | pysty heittomerkki, Ascii-heittomerkki | vain tietokonekielissä yms. |
» | U+00BB |
oikealle osoittava kaksinkertainen kulmalainausmerkki | kulmalainausmerkki | kirjoissa yleinen |
” | U+201D |
kokolainausmerkki | (tavallinen) lainausmerkki | suomen tavallinen lainausmerkki |
’ | U+2019 |
puolilainausmerkki | heittomerkki | lainausmerkki erikoistilanteissa ja heittomerkki |
“ | U+201E |
ylösalainen kokolainausmerkki | englannissa alkulainausmerkki | |
‘ | U+2018 |
ylösalainen puolilainausmerkki | englannissa alkulainausmerkki | |
´ | U+00B4 |
akuutti-korkomerkki | akuutti | joskus ääntämisohjeissa osoittamassa edeltävä vokaali painolliseksi |
` | U+0060 |
gravis-korkomerkki | gravis | englannissa joskus yksinkertaisen alkulainausmerkin korvikkeena; joskus virheellisesti suomen kielessä heittomerkin tilalla |
″ | U+2033 |
kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku | kaksoispriimi; tuumamerkki; sekuntimerkki | tuuman ja (kulma)sekunnin merkki ym. |
′ | U+2032 |
yläpuolinen indeksointipilkku | priimi; minuuttimerkki | jalan ja (kulma)minuutin merkki ym. |
ʺ | U+02BA |
(tarkkeenomainen kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku) | kaksoispriimikirjain | kyrillisen aakkoston kovan merkin vastine translitteraatiossa; painomerkki joissakin merkintätavoissa |
ʹ | U+02B9 |
(tarkkeenomainen yläpuolinen indeksointipilkku) | priimikirjain | kyrillisen aakkoston pehmeän merkin vastine translitteraatiossa |
ˈ | U+02C8 |
(tarkkeenomainen pystyviiva) | pystyviivakirjain | pääpainon merkki IPAssa |
Kolmella taulukon lopussa mainitulla merkillä ei ole virallista suomenkielistä nimeä. Tässä on esitetty sulkeissa nimet, jotka on muodostettu samoilla periaatteilla kuin viralliset nimet.
Kielenoppaissa käytetään usein sanaa ”kokolainausmerkki”, kun tarkoitetaan tavallista lainausmerkkiä (”) tai kulmalainausmerkkiä (») erotukseksi puolilainausmerkistä (’). Pientä hämmennystä voi aiheuttaa, että edellä mainitussa nimistössä ”kokolainausmerkki” on nimenomaan tavallisen lainausmerkin nimi.
Kun esitetään koodinluonteisia ilmaisuja, jotka kuuluvat esimerkiksi johonkin tietokonekieleen, on säilytettävä niissä esiintyvät lainausmerkit sellaisinaan. Niissä voi merkin vaihtaminen toiseen muuttaa koko ilmaisun toimimattomaksi. Tavallisesti kyseessä on tällöin ns. pysty lainausmerkki eli konelainausmerkki eli Ascii-lainausmerkki ("). Määrite pysty viittaa siihen, että merkin viivat ovat pystysuoria, eivät vinossa eivätkä kaarevia.
Pystyä lainausmerkkiä käytetään usein esimerkiksi konekirjoitustekstissä ja sähköpostissa oikean lainausmerkin tilalla merkistörajoitusten takia. Tämä merkki ei kuulu minkään (ihmis)kielen kirjoitusjärjestelmään, mutta sitä käytetään yleisenä korvikkeena eri kielten sääntöjen mukaisille lainausmerkeille. Oikeanlaisten lainausmerkkien käytöllä voi tehdä myönteisen vaikutuksen. Nykyisin jopa painotuotteissa esiintyy pystyjä lainausmerkkejä tai englannin mukaisia lainausmerkkejä tavallisessa suomenkielisessä tekstissä. Ymmärrettävyyteen se ei juuri koskaan vaikuta, mutta ulkonaiseen tyyliin kylläkin.
Kun tietokoneen käyttäjä kirjoittaa näppäimistöltä lainausmerkin, kyseessä on ensisijaisesti pysty lainausmerkki. Tästä juuri johtuu näiden merkkien yleisyys sähköpostissa, verkkosivuilla ja jopa kirjoissa. Toisaalta monet tekstinkäsittelyohjelmat osaavat käsitellä tekstiä siten, että ne automaattisesti korvaavat pystyt lainausmerkit kunkin kielen sääntöjen mukaisilla merkeillä. (Tämän takia pystynlainausmerkin kirjoittaminen Wordissä vaatii erityistoimia.) Mutta ongelmia syntyy, jos ohjelma ei tunne esimerkiksi suomen kielen sääntöjä tai jos se ei tiedä, että teksti on suomea. Aihetta käsitellään jäljempänä merkkien kirjoittamisen yhteydessä.
Pystyä lainausmerkkiä kutsutaan joskus tuumamerkiksi. Toisaalta myös tuuman merkkinä käytettäessä se on vain oikean merkin korvike. Oikea tuuman merkki on erinäköinen, mutta sitä käytetään melko harvoin, koska se puuttuu monista fonteista.
Alkulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin ensimmäiseen sanaan. Vastaavasti loppulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin viimeiseen merkkiin. Lainausmerkkien ja lainatun tekstin väliin ei siis jätetä tyhjää (toisin kuin ranskassa).
Hän sanoi: ”Valtio olen minä.”
Hän sanoi: »Valtio olen minä.»
Il a dit: « L’état, c’est moi. » [sama ranskaksi]
Aloittavan lainausmerkin edelle jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan edelle, ja lopettavan lainausmerkin jälkeen jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen. Tyhjää väliä ei siis jätetä lainauksen perään, jos seuraa välimerkki.
Suomen kielessä välimerkki kirjoitetaan lainausmerkkien sisään vain, jos se kuuluu lainattuun tekstiin. Edellä olevassa esimerkissä on siis lainattu kokonainen joskin hyvin lyhyt virke, joka päättyy pisteeseen.
Lainausmerkkejä käytetään suoran lainauksen eli sitaatin ympärillä. Edellä käsiteltiin lainausten esittämistä yleisesti.
Muiden välimerkkien käyttö lainausmerkkien yhteydessä on varsin hankala ja sekava aihepiiri. Taustalla on muun muassa se, että halutaan välttää kolmen peräkkäisen välimerkin käyttöä. Tämä taas on usein ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lainausmerkkien ei pitäisi vaikuttaa muiden välimerkkien käyttöön. Luonnollistahan olisi, että suoran lainauksen sisällä käytetään välimerkkejä tarkoin samalla tavalla kuin lainauksen lähteessä ja että lainaus toisaalta on sitä ympäröivän tekstin kannalta yksi jakamaton kokonaisuus, kuin yksi symboli. Säännöt siis kuitenkin osittain poikkeavat tästä.
Pääsäännöt ovat seuraavat:
Toiseen edellä mainituista säännöistä on Kielikellon 2/2006 mukaan seuraava poikkeus: vaikka lainattu teksti loppuu kysymysmerkkiin, voi lainausmerkin jälkeen kirjoittaa pisteen, ”mikäli lainauksella ei ole selvää johtolausetta tai lainauksen kysymysmerkki kuuluu selvästi itse lainaukseen”. Tätä havainnollistetaan seuraavalla esimerkillä, jossa siis voi käyttää tai olla käyttämättä pistettä:
Kielikellon numeroissa 3/1998 ja 2/2006 sanotaan, että kun sekä lainattu lause että johtolause ovat kysymyksiä, kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki, nimittäin ennen lainausmerkkiä. Loogista olisi kirjoittaa kysymysmerkki tällaisessa tapauksessa myös lainausmerkin jälkeen.
Kuka kysyikään: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”
Lehden jälkimmäisessä numerossa vielä hämmennetään lisää sanomalla, että jos kaksoispisteellä erotettua johtolausetta ei ole, kysymysmerkki sijoitetaan lainausmerkin jälkeen.
Kuinka moni kirjoitti aiheesta ”Vaatiiko vapaaehtoistyö liikaa”?
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa toistetaan edellä mainitut säännöt samoja esimerkkejä käyttäen.
Säännöstö on siis melkoisen sekava ja vaikea hahmottaa ja muistaa. Selvintä olisikin siirtyä sellaiseen yksinkertaiseen periaatteeseen, että lainausmerkkien sisään kirjoitetaan lainattu teksti välimerkkeineen ja lainauksen sisältävään virkkeeseen kirjoitetaan sen rakenteen vaatimat välimerkit. Tällöin tulisi usein välimerkki sekä loppulainausmerkin eteen että sen jälkeen.
Joskus on varsin tulkinnanvaraista, katsotaanko välimerkin kuuluvan lainauksen loppuun. Jos lainaus loppuu kysymys- tai huudahdusvirkkeeseen, on luonnollista ottaa kysymys- tai huutomerkki lainauksen osaksi. Vastaavaa periaatetta on luontevaa soveltaa silloinkin, kun välimerkiksi sopii piste, mutta toisenkinlainen hahmotus on mahdollinen. Jos ajatellaan, että ei ole lainattu kokonaista virkettä eikä lainauksen loppuun siten kirjoiteta pistettä, kuuluu koko virkkeen loppuun piste yleissääntöjen mukaan.
Toisaalta vaikka on lainattu kokonainen virke tai useita virkkeitä, jätetään lainauksen lopusta yleensä piste pois, jos lainaus on kirjoitettu virkkeen sisälle. Tällöin lainauksen johtolause on lainauksen jäljessä tai lainauksella ei varsinaisesti ole johtolausetta.
Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan hiukan oudosti, että tällaisissa tapauksissa voisi myös käyttää pistettä lainauksen lopussa. Pisteettömyys esitetään kuitenkin tavallisempana vaihtoehtona:
Vaikka siteeraus päättyisi pisteeseen, piste jätetään tavallisesti pois virkkeen jatkuessa siteerauksen jälkeen.
Runoilijan sanat ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin(.)” koskettivat minua.
Edellä lainattu esimerkki on sikäli virheellinen, että lainatussa runossa ei ole pistettä kyseisessä kohdassa.
Jos lainataan yleisesti tunnettu sanonta, sananparsi tms., voidaan lainaus aloittaa gemenalla (pienellä alkukirjaimella), vaikka se loogisesti muodostaisi virkkeen.
Sananlaskuja, lentäviä lauseita ja vastaavia ei yleensä kirjoiteta lainausmerkkeihin. Osittain ne oletetaan niin tunnetuiksi, ettei lainausmerkkejä tarvita, osittain taas niiden ajatellaan muotoutuneen itse kielen osaksi – kenties satojen tai jopa tuhansien vuosien kuluessa.
Jos kuitenkin puhutaan sananlaskusta tms. sen sijaan, että vain käytetään sitä, se kirjoitetaan lainausmerkkeihin.
Lainausmerkkejä käytetään myös osoittamaan ilmaisu jotenkin poikkeukselliseksi. Joskus tällöin on kyse lainauksesta hyvin laajassa merkityksessä: ”lainataan” sana toisesta tyylilajista. Lainausmerkkiä pitäisi käyttää sellaisessa tilanteessa vain erityisistä syistä. Englannin kielessä käytetään usein nimitystä scare quotes ’pelotuslainausmerkit’, ja hyvänä sääntönä voikin pitää sitä, että tällaista lainausmerkkien käyttöä vältetään, ellei tarkoitus ole hätkähdyttää lukijaa.
Jos jokin ilmaus ei sovi tekstin tyylilajiin, lainausmerkkien käyttö yleensä vain nostaa kömmähdyksen näkyvämmäksi.
Valitettavasti jotkin ohjeetkin antavat sellaisen käsityksen, että olisi yleisesti sopivaa tai jopa suositeltavaa kirjoittaa toiseen tyylilajiin kuuluva sana lainausmerkkeihin. Ohjeiden harhaanjohtavuus johtuu osittain siitä, että tässä käsiteltyä lainausmerkin käyttöä on vaikeaa kuvailla yleisin sanakääntein.
Jos tekstissä käytetään sen yleisestä tyylilajista poikkeavaa sanaa, niin menettelyn pitäisi olla tietoinen ja harkittu tehokeino. Tavallisimmin sitä ehkä käytetään virkkeen loppupuolella. Siihen liittyy riskejä, mutta ne ehkä kannattaa ottaa. Lainausmerkkien käyttö ei tällöin ole tarpeellista vaan päinvastoin pilaa tehokeinon ja luo lapsellisen vaikutelman.
Usein kirjoitetaan lainausmerkkeihin arkikielen sana tai sanonta, jota käytetään asiatyylissä. Lainausmerkeillä on tällöin ehkä anteeksipyytelemisen merkitys. Kirjoittaja tietää, ettei sanaa oikeastaan sopisi käyttää, mutta käyttää sitä kuitenkin – ehkä siksi, ettei tunne vastaavaa kirjakielen sanaa. Tällöin olisi usein parempi jättää lainausmerkit pois, koska ne lähinnä vain kiinnittävät huomiota tyylirikkoon.
Joskus kuitenkin halutaan käyttää arkisanoja vakavan asiatyylin seassa. Tyypillisesti tilanne on sellainen, että kirjoitetaan virallisia ohjeita tai neuvoja ihmisille, joiden tiedetään käyttävän asioista tiettyjä nimityksiä. Tämän takia käytetään heille tuttuja sanoja, mutta pannaan ne lainausmerkkeihin. Vaihtoehtona voisi olla lyhenteen ”ns.”, mutta se ehkä koetaan vieraannuttavaksi. Painavin huomautus tämän tyyliseikan johdosta on kuitenkin se, että teksti kannattaisi kokonaisuudessaan kirjoittaa kielellä, jota sen kohderyhmä ymmärtää. Jos ”asiatyyli” ei salli sellaisten sanojen käyttöä, joilla viestistä saadaan ymmärrettävä, niin vika onkin ehkä ”asiatyylissä”.
Lainausmerkeillä saatetaan myös osoittaa ilmaisu kuvaannolliseksi. Tämä on varsin tavallista koululaisten aineissa. He tuntevat kuvasanonnan, mutta eivät täysin ole ymmärtäneet sen asemaa kielessä.
Yleensä kuvaannollisia sanontoja ei ole syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin. Turhat lainausmerkit kertovat vain kirjoittajan epävarmuudesta. Jos ilmaisu ei sovi tekstiin ilman lainausmerkkejä, ei se yleensä sovi siihen lainausmerkeissäkään.
Edellä olevaan otsikkoon Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua on tahallisesti tehty virhe: siinä ei olisi perusteita kirjoittaa sana ”poikkeavaa” lainausmerkkeihin. Kokemattomat ja joskus kokeneetkin kirjoittajat käyttävät usein aivan liiaksi lainausmerkkejä, koska eivät tiedä tai muista, että normaali kieli on täynnä kuvallisia ilmaisuja. Jos kirjoittaa, että jostakin asiasta nousi ”myrsky”, ilmaisu voidaan lukea jopa niin, ettei kirjoittaja tiedä, että suomen kielessä on aivan tavanomaista käyttää myrsky-sanaa kuvaannollisesti eikä vain ilmakehän ilmiöistä.
On tavanomaista puhua tieteiden, ideoiden yms. isistä, ja lainausmerkkien käyttö isä-sanan ympärillä olisi omituista. Mutta onko vähemmän omituista käyttää lainausmerkkejä äiti-sanan ympärillä, kun sitä käytetään aivan vastaavassa kuvaannollisessa merkityksessä?
Joskus voi kuitenkin olla tarpeen käyttää lainausmerkkejä kuvaannollisuuden erityiseen korostamiseen. Tämä tulee kyseeseen etenkin silloin, kun kirjaimellinenkin tulkinta olisi mahdollinen. Lukija siis ohjataan kahdesta mahdollisesta tulkinnasta siihen, jota tarkoitetaan.
Ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, että lukija ymmärtää lainausmerkeillä esitetyn vihjeen. Jopa kömpelö ilmaisu ns. (tai auki kirjoitettuna: niin sanottu) on usein selvempi vihje, vaikka sekään ei ole yksikäsitteinen. Sitä käytettäessä ei ole tyylikästä käyttää lisäksi lainausmerkkejä. Voidaan kirjoittaa ”kaatumisen” tai ns. kaatumisen, mutta ns. ”kaatumisen” on liioittelua.
Vielä voidaan lainausmerkeillä osoittaa oma käsitys jonkin sanan kuvaavuudesta. Joskus lainausmerkit vastaavat lähinnä muka-sanaa, ja useinkin tarkoituksena on ivailla. Voidaan myös vakavassa mielessä ilmaista, että jotakin sanaa pidetään huonona, harhaanjohtavana.
Erikoistapauksissa voidaan lainausmerkkeihin panna vieraan kielen ilmaisu taikka itse sepitetty tai vain pienen piirin tuntema sana. Tällöin kyse on sanan outouden korostamisesta, tavallaan myös lainatusta sanasta. Tarkoituksena on, että lukija kiinnittäisi erityistä huomiota sanaan, kenties jopa erikseen selvittäisi, päättelisi tai arvaisi sen merkityksen. Etenkin nopeassa lukemisessa voi outo sana jäädä huomaamatta, jolloin viesti ei välity kunnolla tai lukija joutuu myöhemmin palaamaan kyseiseen kohtaan.
Usein kursiivin käyttö olisi parempi vaihtoehto, mutta se ei aina ole mahdollista tai käytännöllistä. Kursiivi korostaa vähemmän. Jos tekstissä esiintyy ”status quo” lainausmerkeissä, sanotaan oikeastaan lukijoille, että kyseessä on heille outo ilmaisu. Jos taas kirjoitetaan status quo kursiivilla, ei ilmaisua osoiteta varsinaisesti oudoksi, vaan vain normaalitekstistä poikkeavaksi. Jos tekstissä esiintyy status quo aivan normaalin tekstin asussa, oletetaan lukijoiden tuntevan tämän termin. Kirjoitusasun valinta siis riippuu siitä, keille kirjoitetaan. Kursiivin käyttö on usein turvallisin valinta, kun kyse on vieraan kielen ilmaisusta (sitaattilainasta).
Jos sana, joka halutaan panna lainausmerkkeihin, on yhdyssanan osa, kirjoitetaan lainausmerkit koko yhdyssanan ympärille. Tämä ohje annetaan Kielikellossa 2/2006 tapaukseen, jossa kirjoittaja tahtoo näyttää, että ”käyttää esimerkiksi jostain termistä epävirallista muotoa”, mutta on luonnollista tulkita yleisemmin:
”fiberlaikka”
EI: ”fiber”-laikka
Vaikka vain alkuosa käsitetään epäviralliseksi nimitykseksi ja loppuosa on tavallinen sana, kirjoitetaan siis lainausmerkit koko sanan ympärille. Eri asia on, että tällaisissa tapauksissa on erityisen aiheellista ottaa huomioon lehden suositus: ”Tällaiset arkisuutta osoittavat lainausmerkit ovat kuitenkin harvoin tarpeen. Tyylikkäämpää olisi korvata ne esimerkiksi lyhenteillä nk. tai ns.” (Näistä lyhenteistä jälkimmäinen on sopivampi, koska se on paljon yleisempi ja tutumpi.)
Eräänlaista lainaamista on sekin, että viitataan kielen sanoihin tai muihin kielenaineksiin, kuten sananosiin tai numerojonoihin. Kun puhun sanasta ”kissa”, en viittaa kissaan, vaan kielen osaseen. Lainausmerkkien käyttö on yksi tavallinen tapa tehdä tällainen ero. Toinen, nykyisin varsin yleinen menetelmä on sanan kursivointi. Joskus on käytetty alleviivausta. Vaihtoehtoisesti voidaan puhua kissa-sanasta. Muutoinkin ilmaisua usein täsmennetään sana-sanalla. Se on hyvä käytäntö etenkin silloin, kun teksti on tarkoitettu ääneen luettavaksi.
Käsitteellisesti sanottuna tässä on kyse siitä, että ilmaistaan sanojen tai muiden kielenainesten kuuluvan objektikieleen eli kieleen, josta sanotaan jotain, erotukseksi sanojen normaalista käytöstä. Kun kieltä käytetään kielen kuvaamiseen, esimerkiksi kerrotaan suomen sanoista suomeksi, pitää olla tarkkana, etteivät käsitetasot sekaannu toisiinsa. Tässä käsitellyillä merkintätavoilla pyritään huolehtimaan tästä.
Vaihtoehtoja on siis monia, ja tässäkin oppaassa on käytetty eri kohdissa eri tapoja. Usein lauseyhteys ja tällaisten ilmaisujen paljous ratkaisevat, mikä tapa on sopivin. Paljolti kyse on myös makuasiasta ja typografisesta kokonaisvaikutelmasta.
Yleinen suuntaus on, että kielenaines mieluummin kirjoitetaan kursiivilla kuin pannaan lainausmerkkeihin. Tätä voidaan pitää myös nykyisenä suosituksena. Kielikello 2/2006 sanoo lainausmerkkien käytöstä tässä yhteydessä: ”Näin voi edelleenkin tehdä, mutta nykyään käytetään myös muita tekstinkäsittelylaitteiden suomia erottelukeinoja, useimmiten kursiivia.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa otetaan kantaa hiukan vahvemmin: lainausmerkeistä sanotaan, että niitä ”käytetään silloin, jos ilmausta ei voi kursivoida.”
Tässä oppaassa kuitenkin kirjoitetaan kielenainekset useimmiten lainausmerkkien väliin. Osasyynä on, että kursiivin käyttö on useissa tapauksissa mahdotonta tai epäsuotavaa, koska se voi
Vanhastaan on edellä käsitellyissä yhteyksissä lainausmerkkien merkitys ollut sama kuin kursivoinnin. Kuitenkin uusissa kielenoppaissa ja ohjeissa esiintyy sellaista käytäntöä, että suositeltava ilmaisu on kursiivilla, virheelliseksi tai huonommaksi sanottu lainausmerkeissä. Tarkoituksena on ehkä vieraannuttaa kirjoittaja ja lukija väärästä ilmaisutavasta osoittamalla se lainatuksi, vaikka mistään varsinaisesta lainauksesta ei yleensä ole kyse. Esimerkki Kielenhuollon käsikirjasta (kohdasta, joka selittää etunimien taivutusta):
Poikkeus on Säde, joissa on pitkä e: Säteen, ei ”Säden”.
Tätä käytäntöä ei kuitenkaan selitetä eikä useinkaan noudateta johdonmukaisesti, koska on tilanteita, joissa jompikumpi tapa on käytännössä mahdoton käyttää. Käytäntöä ei voi suositella senkään takia, että loogisesti rinnasteiset ilmaisut kirjoitettaisiin eri tavalla vain siksi, että toista paheksutaan.
Kun mainitaan yksittäinen merkki, voidaan käyttää jotakin seuraavista tavoista (tässä esimerkkinä pykälämerkki):
Menetelmä | Esimerkki | Huomautus |
---|---|---|
Merkki itsessään | § | Usein epäselvä. |
Lainausmerkit | ”§” | Melko selkeä, mutta ei sovi kaikille merkeille. |
Kursivointi | § | Useimmiten epäselvä. Ei sovi kaikille merkeille. |
Yhdyssana, jälkiosana merkki-sana | §-merkki | Toimii yleensä. Käytä mahdollisuuksien mukaan sitovaa yhdysmerkkiä. |
Merkki-sana merkin edellä | merkki § | Toimii yleensä. Käytä sitovaa välilyöntiä. |
Merkin nimi | pykälämerkki | Merkkien nimet ovat usein vakiintumattomia. |
Unicode-koodimerkintä | U+00A7 | Yksilöi merkin teknisesti. Ei sovi yleistajuiseen esitykseen ainakaan ilman selitystä. |
Usein merkin nimen loppuosana on merkki-sana. Esimerkiksi sellainen ilmaus kuin §-merkki on tietysti tarkoitettu luettavaksi pykälämerkki, ei pykälämerkkimerkki.
Selvin menettely on yleensä yhdistelmä: mainitaan merkin nimi ja sen jälkeen itse merkki lainausmerkeissä taikka sulkeissa. Välissä on hyvä käyttää sitovaa välilyöntiä.
Jos merkkiä mainittaessa lauseyhteys vaatii taivutetun muodon käyttöä (kuten edellisissä esimerkeissä), on parasta käyttää merkin nimeä tai merkki-sanan avulla muodostettua ilmausta. Yleisten sääntöjen mukaisesti taivutuspääte liitetään merkkiin kaksoispisteen avulla; ks. kohtaa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus. Tällöin ei lainausmerkkien käyttö yleensä ole tyylikästä, mutta kursivointi voi selventää. Tällaiset ilmaukset ovat perusteltavissa vain silloin, kun tilanahtaus estää selvemmän ilmauksen käytön esimerkiksi taulukossa.
Joskus on tarpeen puhua myös lainausmerkeistä ja heittomerkeistä merkkeinä. Tällöin lainausmerkkien käyttö olisi varsin epäselvää (esim. ”””) ja kursivointi hyödytöntä. Joskus tällaisessa tilanteessa käytetään pienempi kuin -merkkiä ja suurempi kuin -merkkiä kulmalainausmerkkien tavoin. Toinen vaihtoehto on pystyviivojen käyttö.
Varsinkin aiemmin on käytetty lainausmerkkejä erisnimien ympärillä monissa tilanteissa. Käyttö on kuitenkin vähentynyt. Vaihtoehtona on kursivointi, mutta usein sekin on tarpeeton ja voi tuntua lukijoista jopa oudolta etenkin, jos nimi on tuttu ja tavallinen.
Joissakin tapauksissa lainausmerkkien tai kursivoinnin käyttö voi kuitenkin olla tarpeen erisnimiluonteen korostamiseksi. Seuraavassa puhutaan tietystä elokuvasta:
Mitä tunnetummasta kirjan, elokuvan, TV-ohjelman, muun teoksen, kurssin tms. nimestä on kyse, sitä luonnollisempaa on kirjoittaa se normaalina tekstinä. Asiaan vaikuttaa myös se, miten helposti tekstiyhteydestä näkee, että kyse on nimestä.
On tapana käyttää lainausmerkkejä lempinimen ympärillä silloin, kun lempinimi mainitaan virallisen nimen ohella, usein sen sisällä.
Teosten, kuten kirjojen ja elokuvien, nimet kirjoitetaan painotekstissä perinteisesti kursiivilla ilman lainausmerkkejä. Lainausmerkkejä on ruvettu käyttämään kursivoinnin sijasta silloin, kun kursiivia ei voida, osata tai haluta käyttää. Kumpikaan tapa ei yleensä ole välttämätön, ja kyse on enemmänkin ulkoasun muotoilusta kuin kielen säännöistä. Kielikellon 1/2018 kirjoituksen Lehtien, kirjojen, musiikkikappaleiden ym. nimien kursivointi tekstissä mukaan asiaan ei oteta kantaa kielitoimiston ohjeissa.
Kun mainitaan teoksen osa, esimerkiksi kirjan luku tai runokokoelman runo, käytetään yleensä lainausmerkkejä (ilman kursivointia). Esitystapa saattaa oudoksuttaa siihen tottumatonta, mutta siinä on oma logiikkansa. (Tosin logiikkaa horjuttaa se, että runon nimi saatetaan kirjoittaa kursiivilla, etenkin jos se käsitetään itsenäiseksi teokseksi.) Vastaavaa tapaa noudatetaan painotekstissä myös viitattaessa aikakausijulkaisussa ilmestyneeseen artikkeliin: lehden nimi (joka käsitetään ikään kuin teoksen nimeksi) kirjoitetaan kursiivilla, artikkelin nimi lainausmerkkeihin.
Lainausmerkkiä käytetään joskus osoittamaan tiedon toistumista taulukoidussa esityksessä. Tällöin voidaan kirjoittaa toistomerkki kyseisen sarakkeen alkuun (”sarkaimen kohdalle”); standardin SFS 4175 mukaan näin menetellään ”yleensä”, kun taas Kielikellon 2/2006 artikkeli esittää tämän ohjeena, mutta alkuperäisessä painetussa lehdessä esitetyssä esimerkissä tätä ei noudatetakaan (vaan lainausmerkki on pari merkkiä edempänä), verkkoversiossa kylläkin.
Tässä käytettävän merkin voisi tulkita myös toistomerkiksi, ditto mark 〃 (U+3003), joka kuitenkin sisältyy vain melko harvoihin fontteihin ja kuuluu lähinnä itäaasialaisiin kirjoitusjärjestelmiin.
Merkintätavassa käytetään joskus myös kulmalainausmerkkiä (»).
Ville Virtanen | Helsinki |
Lasse Lahtinen | ” |
Mikko Mäkelä | ” |
Sääntöjen mukaan käytetään tällöin pelkkää lainausmerkkiä, mutta käytössä on myös pitempi ilmaisu, jossa lainausmerkin ympärillä on ajatusviivat (–”– tai –»–). Monien mielestä tällainen ilmaisutapa on selkeämpi.
Ville Virtanen | Helsinki |
Lasse Lahtinen | –”– |
Mikko Mäkelä | –”– |
Tässä kuvattu merkintäkäytäntö on harvinaistunut. Sitä käytetään lähinnä käsin kirjoitettaessa. Tietokoneella tehdyissä taulukoissa sitä ei juuri käytetä, vaan teksti toistetaan. Tämä johtuu muun muassa siitä, että lajittelussa ja muussa muokkauksessa eivät ohjelmat yleensä osaa käsitellä lainausmerkillä osoitettua toistoa.
”Puolilainausmerkki” ja ”heittomerkki” ovat saman merkin (’) eri nimiä, joita käytetään sen mukaan, missä merkityksessä tätä merkkiä käytetään. Sitä käytetään toisaalta lainausmerkkinä eräissä erikoistehtävissä, toisaalta sanansisäisenä merkkinä.
Joskus on haluttu erottaa puolilainausmerkki ja heittomerkki toisistaan. Koska kyse kuitenkin on samantapaisesta käytöstä (välimerkki sanan laajassa merkityksessä) ja koska ne ovat keskenään täysin samannäköiset, niitä ei eroteta toisistaan merkkien koodauksessa esimerkiksi Unicode-standardissa. Siksi on teknisesti parempi puhua niistä yhtenä merkkinä, jolla on eri käyttötarkoituksia ja eri nimiä, kuin kahtena samannäköisenä merkkinä.
Puolilainausmerkkiä käytetään lainausmerkkinä kahdessa tapauksessa:
Puolilainausmerkkiin liittyvät välien käytön säännöt ovat samat kuin lainausmerkkiä koskevat.
Jos lainausmerkeissä olevan lainauksen sisällä on puolilainausmerkeissä oleva ilmaus, ei kirjoitusasusta voi päätellä, onko alkuperäisessä tekstissä käytetty lainausmerkkejä vai puolilainausmerkkejä. Olipa alkutekstissä ilmaus ”epäselvyyksistä” tai ilmaus ’epäselvyyksistä’, niin lainausmerkkien sisällä on ’epäselvyyksistä’. Jos tämä on merkityksellistä, on parempi esittää lainaus esimerkiksi sisennettynä lohkolainauksena, jolloin sen ympärille ei tule lainausmerkkejä ja kaikki sen sisältämät välimerkit säilytetään alkuperäisinä.
Asiassa on ollut ’epäselvyyksiä’?
Suomessa puolilainausmerkki ’ (kuten lainausmerkkikin) on samanlainen lainauksen alussa ja lopussa, ei esimerkiksi merkki ‘ lainauksen alussa kuten englannissa. Sen muotoa on havainnollistettu rinnastuksilla kohdassa Lainausmerkkien nimiä ja muotoja.
Puolilainausmerkki on erotettava pystystä heittomerkistä eli Ascii-heittomerkistä ('), jota usein joudutaan käyttämään esimerkiksi konekirjoitustekstissä ja sähköpostissa puolilainausmerkin tilalla merkistörajoitusten takia. Tekstinkäsittelyssä ja painoteksteissä pystyn heittomerkin käyttö tulisi rajoittaa sellaisiin merkintöihin, joihin se kuuluu jonkin tietokonekielen tms. määritelmän mukaan. Vrt. pystyä lainausmerkkiä koskeviin huomautuksiin.
Arkikielessä puolilainausmerkkiä ja varsinkin pystyä heittomerkkiä kutsutaan usein nimellä ”hipsu”.
Käytännössä puolilainausmerkki tavallisimmin kirjoitetaan käyttämällä näppäintä, joka on tavallisessa suomalaisessa näppäimistössä Ä-näppäimen oikealla puolella. Varsinaisesti se tuottaa Ascii-heittomerkin, mutta tekstinkäsittelyohjelma osaa yleensä automaattisesti muuntaa sen oikeanlaiseksi heittomerkiksi. Tämä kuitenkin riippuu ohjelmasta. Esimerkiksi sähköpostiohjelmat ja verkkopalvelujen käyttöliittymät eivät yleensä tee sellaisia muunnoksia, vaan käyttäjän pitää osata itse kirjoittaa oikea merkki.
Puolilainausmerkin tilalla ei pidä käyttää myöskään akuuttia aksenttia (´), jota se ulkonäöltään usein muistuttaa. Akuutti aksentti saadaan aikaan tarkenäppäimellä, joka on +-näppäimestä oikealle, ja se on tarkoitettu käytettäväksi tarkkeellisten kirjainten (kuten é) kirjoittamiseen. Jos huolimattomasti kirjoitetaan esimerkiksi sana vaa’an niin, että heittomerkkinäppäimen sijasta painetaan tarkenäppäintä, saadaan aikaan aivan väärä asu vaaán. Virhe on yllättävän yleinen. Harvinaisempaa on graviksen (`) käyttö vahingossa.
Typografisia ongelmia syntyy melko usein siitä, että puolilainausmerkki on liian lähellä viereistä kirjainta. Ahtautta syntyy muun muassa i-kirjainten välissä. Tähän kannattaisi kiinnittää huomiota ainakin otsikoissa ja muissa hyvin näkyvissä ja isoissa teksteissä. Yleensä jo pieni välistyksen lisäys parantaa tilannetta.
Edellä mainittu ahtausongelma on erityisen paha silloin, kun lainausmerkkejä on peräkkäin. Näin käy silloin, kun lainausmerkeissä oleva ilmaus alkaa ilmauksella, joka on lainausmerkeissä. Muodollista estettä ei ole seuraavanlaiselle kirjoitusasulle:
Puolilainausmerkin ja lainausmerkin yhdistelmä näyttää kuitenkin oudolta. Tällaisessa tilanteessa voi lisätä merkkien välistystä hiukan:
Yleensä on kuitenkin parempi muuttaa ilmaisua jotenkin. Joissakin tapauksissa voi sisempien lainausmerkkien sijasta käyttää kursivointia
Edellä kuvattu puolilainausmerkin toinen käyttötapa on tavallinen lähinnä kielitieteellisissä tai muuten kieltä käsittelevissä teksteissä. Sen takia on outoa, että käyttö on usein virheellistä tai ainakin kyseenalaista.
Oikeanlaista käyttöä on sellainen, jossa puolilainausmerkit ovat sanan tai muun ilmauksen ympärillä selventämässä, että kyseessä on merkityksen selitys. Selitettävä ilmaus esiintyy yleensä tekstissä hiukan aiemmin, usein juuri ennen selittävää ilmausta, ja se on yleensä tavallisissa lainausmerkeissä tai kursivoituna. Tämä johtuu siitä, että ilmaus esitetään kielenaineksena, jota käsitellään, sen sijaan, että sitä käytettäisiin normaalisti.
Tällaisilla merkintätavoilla voidaan esittää tiiviissä muodossa esimerkiksi se ajatus, että eräiden ruotsinkielisten paikannimien loppu -lax ei johdu ruotsin kielen sanasta lax, joka tarkoittaa lohta:
Sen sijaan on tarpeetonta ja ehkä hämmentävääkin käyttää yksinkertaisia lainausmerkkejä esimerkiksi seuraavanlaisessa ilmauksessa: Nimen loppuosa -lax ei johdu ’lohta’ tarkoittavasta sanasta lax. Ilmaisussa ”lohta tarkoittava” käytetään sanoja normaalisti (viitataan loheen kalana, ei lohi-sanaan), joten voidaan kirjoittaa seuraavasti:
Melko yleisesti käytetään puolilainausmerkkiä tavallisen lainausmerkin tilalla. Syynä voi osittain olla brittienglannin vaikutus. Osasyynä saattaa olla se, että heittomerkki on hiukan helpompi kirjoittaa tietokoneella, koska tavallisen lainausmerkin kirjoittamiseen tarvitaan yleensä Shift-näppäintä avuksi.
Esiintyy myös sellaista ajattelua, että puolilainausmerkkiä sopii käyttää osoittamaan sana kuvaannolliseksi, ivalliseksi tms. Tämä merkitsee, että kirjoitettaisiin tiedote kertoi ”rakentavasta” ehdotuksesta, jos halutaan korostaa, että tiedote käytti sanaa rakentava, mutta tiedote kertoi ’rakentavasta’ ehdotuksesta, jos itse käytetään sanaa rakentava ivallisessa merkityksessä. Tämä ei kuitenkaan ole suomen kielen normien mukaista, vaan kummassakin tapauksessa käytetään tavallista lainausmerkkiä. Ei myöskään ole realistista olettaa, että lukijat ymmärtäisivät erilaisten lainausmerkkien tarkoittavan erilaisia asioita.
Tosin kielilautakunta käsitteli vuonna 1968 puolilainausmerkkien käyttöä todeten, että ”niitä on ruvettu käyttämään myös yksityisen sanan tai ilmauksen ympärillä, esim. taideteosten nimissä ja haluttaessa osoittaa ilmaus toiseen tyylilajiin kuuluvaksi tai toiselta lainatuksi”. Lautakunta otti kantaa: ”Tämä käyttö voidaan hyväksyä, vaikka isoja lainausmerkkejä edelleenkin pidetään normaaleina.” Tämä on selostettu Kielikellossa 7 s. 22 vuonna 1974. Tällaista ei ole Kielikellon 3/1993 ohjeissa eikä myöhemmissä ohjeissa.
EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Lainausmerkit sanotaan:
Säädöstekstissä on käytettävä puolilainausmerkkejä ainoastaan seuraavanlaisissa tapauksissa:Euroopan unionin jäsenvaltiot, jäljempänä ’jäsenvaltiot’, perustavat tällä yleissopimuksella Euroopan poliisiviraston, jäljempänä ’Europol’.Tässä sopimuksessa tarkoitetaan ’yleissopimuksella’ Euroopan unionista tehdyn sopimuksen K.3 artiklan perusteella tehtyä yleissopimusta tietotekniikan käytöstä tullialalla.
Kuvatun lainen puolilainausmerkkien käyttö ei ole suomen kielen yleisten normien mukaista. Sitä ei noudateta johdonmukaisesti EU:n teksteissäkään, vaan niissä esiintyy tällaisissa yhteyksissä myös tavallisia lainausmerkkejä ja myös lainausmerkkien pois jättämistä.
Joidenkin kielten säännöissä on määritelty, mitä tehdään, jos lainauksia on enemmän sisäkkäin. Tällöin saattaa olla käytössä vuorottelusääntö esimerkiksi niin, että uloimmat lainausmerkit ovat kaksinkertaiset, lähinnä sisimmät yksinkertaiset, seuraavaksi sisimmät taas kaksinkertaiset jne. Suomen kielen säännöissä ei asiaan ole otettu kantaa. Toisaalta sääntöjen mukaan sisempinä lainausmerkkeinä käytetään yksinkertaisia lainausmerkkejä, joten erillisen kannanoton puuttuminen merkitsee, että vuorottelua ei ole.
Tilanne on onneksi varsin harvinainen, ja useimmiten se on vältettävissä esimerkiksi esittämällä uloin lainaus lohkolainauksena.
Maija kertoi: ”Matti sanoi: ’Hyvä on.’”
Puolilainausmerkkiä käytetään heittomerkkinä sanan sisällä toisaalta osoittamaan tavunrajaa, toisaalta vieraan sanan ja sen suomalaisen päätteen välissä. Tarkemmin sanoen heittomerkkiä käytetään
Lisäksi heittomerkkiä käytetään
Seuraavassa tarkastellaan näitä eri tapauksia tarkemmin.
Kun heittomerkkiä käytetään kahden saman vokaalin välissä, se osoittaa ne eri tavuihin kuuluviksi. Yleensähän kaksi samaa vokaalia tarkoittaa suomessa pitkää vokaalia. Käytännössä tavunrajan osoittaminen ei tällaisissa tapauksissa olisi välttämätöntä, mutta se on vakiintunut kirjoitussääntö.
Käytännössä kyse on k:n astevaihtelun synnyttämistä tilanteista. Kun vahvassa asteessa on k kahden saman vokaalin välissä, tulkitaan nykyisin, että heikossa asteessa on yleensä pitkä vokaali, ei tavunrajaa, esimerkiksi haka : haat (ei ha’at). Tavunraja esiintyy ja heittomerkkiä käytetään seuraavissa tilanteissa:
Viimeinen kohta ei ole normien kannalta aivan selvä, koska sanakirjat, kieliopit ja kielenohjeet eivät kuvaa asiaa täsmällisesti.
Esimerkiksi sanat ”rei’itys” ja ”rei’issä” ääntyvät yleensä ”reijitys” ja ”reijissä”. Kirjoitusasu on tällaisissa tapauksissa kuitenkin sellaisen ajatuksen mukainen, että i-äänteiden välissä ei ole mitään äännettä. Heittomerkillä on tarkoitus osoittaa, että i-vokaalit eivät kuulu samaan tavuun eli eivät muodosta pitkää vokaalia.
Jos sanoista säkä (merkityksessä ’eräiden nisäkkäiden selän korkein kohta’) ja häkä joudutaan käyttämään heikkoasteisia muotoja, on melko tavallista kirjoittaa heittomerkki, esimerkiksi sä’än ja hä’än. Tällöin heittomerkki ei ole niinkään osoitus tavunrajasta (jota ei yleensä tällaisissa sanoissa liene) kuin tapa auttaa lukijaa hahmottamaan sana, erityisesti että kyse ei ole sanan sää tai sanan häät muodosta. Kielen sääntöjen mukaisena tapaa ei kuitenkaan voi pitää.
Aiemmin käytettiin heittomerkkiä paljon useammin sanoissa, joissa vokaalien välinen k on astevaihtelussa, myös tapauksissa, joissa ei edes ole tavunrajaa. Esimerkiksi verbin jakaa käskymuoto saatettiin tämän takia kirjoittaa ja’a. Tällainen käytäntö on hyvin vanhahtavaa, eikä sitä pidä käyttää kuin siteerattaessa vanhoja tekstejä, joissa se esiintyy (”ma lu’in rivin, lu’in kaks”).
Sääntöjen mukaan jää tavunraja osoittamatta, jos sanassa on peräkkäin kolme erilaista vokaalia. Täten esimerkiksi hauissa voi olla joko sanan haku tai sanan hauki muoto. Järjestelmä on epälooginen, koska juuri tällaisissa tapauksissa tavunrajan osoittaminen olisi käytännössä usein tarpeen, ei niinkään kahden saman vokaalin välissä.
Selvyyden vuoksi saattaa siis joskus olla perusteltua lisätä sanaan heittomerkki, esimerkiksi ha’uissa. Tätä ei useinkaan mainita heittomerkin käytön ohjeissa, mutta Kielikellon 3/1998 heittomerkkiohje esittää:
Selvyyden vuoksi voi joskus olla tarpeen merkitä kahden eri vokaalinkin väliin osuva tavuraja.ha’uissa (< haku)
hauissa (< hauki)
Esimerkin jälkimmäisessäkin sanassa voisi heittomerkkiä käyttää selvyyden vuoksi: hau’issa.
Uudempi Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohje >i sisällä sellaista mainintaa, ei myöskään standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175), Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas eikä Kielitoimiston ohjepankin heittomerkkiohje. Kuitenkin Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. painoksessa s. 195) selventävän heittomerkin jopa suositeltavana:
Selvyyden vuoksi on syytä käyttää heittomerkkiä lisäksi sellaisissa harvinaisehkoissa muodoissa kuin haku : ha’uista (vrt. hauki : hauista) ja ruko : ru’oilla (vrt. ruoka : ruoilla).
Aiemmin heittomerkkiä saatettiin suositella vahvemmin, joskaan ei täysin johdonmukaisesti. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi ottaa kantaa seuraavasti:
Jos kolmen tai neljän vierekkäisen vokaalinmerkin yhtymässä on olemassa, varsinkin nopeasti lukiessa, mahdollisuus diftongittaa tavalla, jota ei tarkoiteta, on heittomerkin tavurajalla käyttäminen paikallaan. Esim. (haku :) ha’uissa, (hauki :) hau’issa, (hyöky :) hyö’yissä, (ruko :) ru’oissa, (ruoka :) ruo’issa ( ∼ ruuissa), (täky :) tä’yillä. Sensijaan aion, auennut, huoistuu, huoistaa, kaiun, kieuin, kiuas, leuan jne., joissa mainittua mahdollisuutta ei juuri ole, kirjoitetaan ilman heittomerkkiä.
Sellaista melko yleistä heittomerkin käyttöä kuin vaa’oissa ei voine pitää nykyisten sääntöjen mukaisena. Se on ehkä syntynyt siitä, että tavallisemmissa yksikkömuodoissa, kuten vaa’assa, käytetään heittomerkkiä. Periaatteessa heittomerkin käyttöä voisi kuitenkin perustella edellä mainitulla ohjeella, joka sallii sen ”selvyyden vuoksi”.
Aiemmin käytettiin joissakin harvoissa lainasanoissa heittomerkkiä osoittamassa tavunrajaa. Esimerkiksi sana ”oologia” ääntyy Nykysuomen sanakirjan mukaan ”o-ologia” eli alun o-kirjaimet kuuluvat eri tavuihin. Tämän mukaisesti se joskus kirjoitettiin ”o’ologia”. Nykyisin se ilmeisesti lausutaan niin, että alussa on pitkä o-äänne, jolloin ei herää kysymystä, tarvittaisiinko heittomerkki. Vastaavista syistä sellaiset kirjoitusasut kuin ”ko’ordinaatisto” ja ”no’ologia” ovat täysin vanhentuneita.
Sanaan ”kooperaatio” liittyy Kielitoimiston sanakirjassa ääntämisohje [ko-ope-], mikä lienee tulkittava niin, että se ääntyy yhdyssanana, jonka alkuosa on ”ko-”. Kirjoitusasussa ei siis kuitenkaan osoiteta tätä, ei myöskään peräkkäisten o-vokaalien kuulumista eri tavuihin. Tämä on poikkeuksellista; ks. Yhdysmerkki identtisten vokaalien välissä. Aiemmin on joskus käytetty kirjoitusasua ”ko’operaatio”, mutta jos sana tulkittaisiin yhdyssanaksi, voitaisiin kirjoittaa ”ko-operaatio”. Vastaava koskee sanaa ”kooperatiivinen”.
Jos sana, jossa heittomerkki on tavujen rajalla, jaetaan eri riveille kyseisestä kohdasta, jää heittomerkki pois. Tällainen jako voi kuitenkin hämmentää lukijaa, joten sitä suositellaan välttämään. Se myös rikkoo sitä yleistä periaatetta, jonka mukaan vokaalien välistä ei jaeta (paitsi yhdysosien rajalta).
Kielikellossa 2/2006 on kuitenkin kannanotto, jonka mukaan edellä kuvatuissa tapauksissa heittomerkki säilytetään, jos sana jaetaan eri riveille sen kohdalta ja sitä on käytetty ”vierasperäisen sanan kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta ääntöasu vokaaliin ja sanaan lisätään taivutuspääte, liite tai johdos”. Sääntöä ei ole uudemmissa ohjeissa, kuten Kielitoimiston ohjepankissa. Lienee selvää, että tämäntapaiset sananjaot ovat varsin hämmentäviä ja että niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan tahansa.
Jos on pakko jakaa, on parempi yleissäännön mukaisesti jättää heittomerkki pois:
Jakaminen heittomerkin kohdalta on sallittua vain, jos siinä on tavuraja. Esimerkiksi sanaa ”show’ssa”, ei voi jakaa niin, vaan vain ”show’s-sa” (jota sitäkin on hyvä välttää).
Vieraan sanan taivutuksessa heittomerkki erottaa perusmuodon ja taivutuspäätteen toisistaan. Se selventää sanan rakennetta. Sääntöjen mukaan heittomerkkiä kuitenkin käytetään vain tarkoin rajatuissa tapauksissa. Pääsääntö on, että heittomerkkiä käytetään taivutuspäätteen edellä, jos sanan perusmuoto loppuu kirjoituksessa konsonanttiin, mutta ääntämyksessä vokaaliin.
Tätä sääntöä rikotaan usein; saatetaan jopa tarkoituksellisesti kirjoittaa ”Bordeauxissa”. Vieraiden sanojen taivutusta käsitellään tarkemmin jäljempänä; ks. erityisesti kohtaa Pääteongelmia: Fermatin vai Fermat’n?.
Edellä esitettyä sääntöä sovelletaan silloinkin, kun taivutettu muoto on yhdyssanan osa, vaikka näin syntyvä ilmaus voi hiukan oudoksuttaa.
Sen sijaan yhdyssanoissa ei käytetä heittomerkkiä osien välissä silloinkaan, kun alkuosa loppuu kirjoituksessa konsonanttiin ja ääntämyksessä vokaaliin. Selvyyden vaatiessa voi käyttää yhdysmerkkiä yhdysosien välissä.
Vanhat normit puhuvat heittomerkin edellä kuvatusta käytöstä vain taivutusmuodoissa. Kuitenkin tuntuisi luonnolliselta soveltaa samaa periaatetta johdoksissa ja liitettäessä sanaan liitepartikkeli. Onhan vähän outoa kirjoittaa ”Bordeaux’ssa”, mutta ”bordeauxlainen” ja ”Bordeauxkin”. Kielikellon 4/1994 artikkelin Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä mukaan heittomerkkiä käytetään -lainen-johtimen edellä, joten yleinen sääntö oli tarkoitettu laajemmaksi kuin se sanamuotonsa mukaan oli. Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohjeissa sanotaankin, että heittomerkkiä käytetään, jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin ja ”sanaan lisätään taivutuspääte, liite tai johdos [tarkoittaa: johdin]”.
Laajennettu ohje merkitsee sitä, että muun muassa joidenkin vakiintuneiden lisänimien kirjoitusasua olisi muutettava. Esimerkiksi Bernhard Clairvauxlaisen lisänimi olisi kirjoitettava Clairvaux’lainen.
Johdin -mainen ∼ -mäinen on jossain määrin erikoisasemassa. Sillä muodostetut sanat tulkitaan usein yhdyssanamaisiksi (ks. Iso suomen kielioppi, § 280), joten voitaisiin perustella myös heittomerkitöntä kirjoitusasua, kuten ”foucaultmainen”.
Heittomerkkiä voidaan poikkeuksellisesti käyttää silloinkin, kun edellä esitetty sääntö ei sitä vaadi. Voidaan esimerkiksi kirjoittaa ”Davidi’lle” osoittamaan, että nimen perusmuoto on ”Davidi” eikä ”David”, tai ”Sinise’stä” sen osoittamiseksi, että tarkoitetaan vierasta nimeä ”Sinise” eikä suomenkielistä nimeä ”Sininen”. Ks. kohtaa Heittomerkin käyttö selvyyssyistä.
Esimerkiksi X:ssä (ent. Twitter) halutaan usein merkitä tekstin sana avainsanaksi kirjoittamalla sen eteen ristikkomerkki #. Sanojen taivutus aiheuttaa tällöin ongelmia. Jos esimerkiksi halutaan käyttää lauseessa sanaa ”toimittajalle”, niin merkintä ”#toimittajalle” tekisi siitä avainsanan juuri tässä muodossa. Hakutoiminnoissa ei juuri käytetä taivutettuja muotoja, joten tällainen merkintä olisi jokseenkin hyödytön.
Asiaa on yritetty ratkaista monella tavalla: erottamalla vartalo ja pääte kaksoispisteellä, heittomerkillä tai välilyönnillä tai jopa jättämällä sana taivuttamatta, vaikka lauseyhteys vaatii taivutusta ja vaikka taivuttamattomuus voi johtaa varsin epäselvään ilmaisuun. Mikään menettely ei ole kielen normien mukainen. Vähiten epälooginen on heittomerkin käyttö, koska se vastaa title="Heittomerkki vieraan sanan taivutuksessa ja johdoksissa" vieraiden nimien taivutuksessa jossain määrin käytettyä tapaa.
Aiemmin heittomerkkiä käytettiin yleisesti osoittamaan, että sanan lopusta on ”heittynyt” pois kirjain tai kirjaimia, yleensä vokaali, esimerkiksi jop’ = jopa, mi’ = mikä. Runokielessä sellainen oli tavallista: Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin. Nimi heittomerkki johtuu tällaisesta käytöstä, samoin vastaava sivistyssana apostrofi, joka johtuu kreikan sanoista, jotka tarkoittavat pois heittämistä.
Nykyisin heittomerkkiä ei suositella käytettäväksi eikä yleensä käytetä tällaisiin tarkoituksiin. Jos sanan lopusta jää jotain pois, tätä ei mitenkään erikseen osoiteta. Sama koskee nykyisin myös yhdyssanan sisäistä loppuheittoa, jossa sanan alkuosan loppu on lyhentynyt, esim. parastaikaa (ennen parast’aikaa). Kielitoimiston sanakirjassa ainoat sanat, joissa on heittomerkki osoittamassa loppuheittoa, ovat jok’ainoa ja jok’ikinen, ja niistäkin se sanoo, että tavallisemmat asut ovat joka ainoa ja joka ikinen. (Normien historiasta ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Heittomerkki loppuheiton merkkinä.)
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan: ”Runokielessä heittomerkillä on varsinkin aiemmin osoitettu, että sanan loppuvokaali on jätetty pois”. Sana ”varsinkin” antaa ymmärtää, että menettely olisi edelleen mahdollinen nykyisin.
Runoja ja muuta tekstiä lainattaessa on tietysti säilytettävä siinä ehkä esiintyvät heittomerkit. Sama koskee historiallisia nimityksiä. Myös muun muassa kadunnimissä saattaa esiintyä vanhahtava heittomerkillinen asu.
Myös joissakin suomalaisissa sukunimissä ja muissa nimissä esiintyy heittomerkki. Se on tietysti säilytettävä, jos se kuuluu nimen viralliseen tai vakiintuneeseen asuun.
Vieraissa nimissä saattaa esiintyä heittomerkki nimen perusmuodossa, jolloin se tulkitaan kiinteäksi osaksi itse nimeä. Heittomerkki säilytetään tietysti myös sellaisissa sitaattilainoissa, joissa se esiintyy esimerkiksi lyhentämisen merkkinä.
Heittomerkki saattaa vieraassa kielessä olla osa genetiivin päätettä, mutta suomen kielen kannalta se kuuluu itse nimeen. Monet englanninkieliset yritysten nimet ovat alkujaan henkilönnimien genetiivejä. Yritykset ovat kuitenkin saattaneet pudottaa heittomerkin pois nimestä etenkin, jos yhteys henkilönnimeen on hämärtynyt.
Jos heittomerkki kuuluu nimeen, se on säilytettävä myös nimeä taivutettaessa. Valitettavasti se saattaa tällöin aiheuttaa taivutetun muodon hahmottumisen väärin, koska vieraiden nimien taivutuksessa heittomerkki yleensä erottaa nimen suomenkielisestä taivutuspäätteestä.
Joskus heittomerkki on vieraan nimen lopussa. Jos nimeä taivutetaan, sidevokaali (i) ja taivutuspääte tulevat heittomerkin jälkeen.
Heittomerkki saattaa esiintyä vieraassa nimessä myös sen alussa. Eräät tällaiset nimet, ’s-Hertogenbosch-tyyppiset, on tapana kirjoittaa gemena-alkuisina myös virkkeen alussa.
Vieraassa nimessä voi esiintyä jokin heittomerkkiä muistuttava merkki, joka on periaatteessa eri merkki, mutta useimmiten korvataan heittomerkillä. Syynä voi olla se, että oikeampi merkki ei ole käytettävissä. Tavallisempaa on, että kirjoittajat eivät edes osaa erottaa merkkejä toisistaan.
Heittomerkkikirjain (modifier letter apostrophe, U+02BC) on ulkoasultaan heittomerkkiä muistuttava tai jopa sen kanssa samannäköinen merkki, jota käytetään kirjaimena joissakin kirjoitusjärjestelmissä.
Heittomerkkikirjaimen erottaminen heittomerkistä perustuu osittain periaatesyihin, mutta myös siihen, että tekstin automaattisessa käsittelyssä voi olla tarpeen käsitellä kirjaimia toisin kuin heittomerkin kaltaisia erikoismerkkejä. Erityisesti jos tekstistä valitaan esimerkiksi hiirellä napsauttamalla sana, tulisi heittomerkkikirjaimen toimia sanan osana.
Käytännössä heittomerkkikirjaimen tilalla käytetään usein heittomerkkiä. Tämä voi olla jopa välttämätöntä silloin, kun käytettävä fontti ei sisällä heittomerkkikirjainta.
Suosituksessa Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet heittomerkkitarkkeen nimenä on ”tarkkeenomainen heittomerkki”. Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska kyseessä on kirjain ja koska ainoa tarkkeenomaisuus on merkin muodossa.
Skotlantilaisperäisten Mac-alkuisten nimien kirjoitusasussa on nimikohtaista vaihtelua: Mac ∼ Mc ∼ M‘. Viimeksi mainitussa asussa olisi ainakin Oxford Style Manualin mukaan käytettävä turned comma -nimistä merkkiä. Se on ilmeisesti tulkittava samaksi kuin ylösalainen puolilainausmerkki (left single quotation mark, U+2018) eli samaksi kuin englannin kielen yksinkertainen alkulainausmerkki (ks. Välimerkit englannin kielessä). Käytännössä tavallisen heittomerkin (esimerkiksi M’) tai sen jonkin jäljitelmän (esimerkiksi M') käyttö on yleistä. Ks. dokumenttia M‘Culloch and the Turned Comma, joka mm. kuvaa, miten ylösalainen puolilainausmerkki on tässä yhteydessä kehittynyt pienestä c-kirjaimesta.
Ns. tieteellisen kaavan mukaan
siirtokirjoitetuissa arabiankielisissä
nimissä esiintyvät
oikeanpuoleinen puoliympyrä
modifier letter right half
ring ʾ
(U+02BE
) ja
vasemmanpuoleinen puoliympyrä
modifier letter left half
ring ʿ
(U+02BF
).
Ne kuuluvat melko harvoihin fontteihin.
Jos ne joudutaan korvaamaan tavallisemmilla merkeillä, niin
edellisen tilalla voi käyttää tavallista heittomerkkiä.
Jälkimmäinen olisi tällöin parempi korvata
ylösalaisella puolilainausmerkillä
(‘).
Seuraavissa esimerkeissä on
ensin tarkan siirtokirjoituksen mukainen asu, sitten
heittomerkkiä käyttävä asu ja lopuksi
yksinkertaistettu kirjoitusasu, jos se on laajasti käytössä..
Sana geʿez ei ole arabiaa vaan geʿezin kieltä. Sille ei ole standardoitua siirtokirjoitusmenetelmää, ja kielen nimenkin kirjoitusasu vaihtelee.
Usein nämä merkit jätetään kokonaan pois. Esimerkiksi Jemenin pääkaupungin nimellä on suomessa (mm. virallisissa maiden ja pääkaupunkien luetteloissa) sovinnaisasu ”Sanaa”, ja asun al-Qaʿida sijasta käytetään lähes aina asua al-Qaida tai al Qaida. Kuitenkin arabian translitteroinnin standardi sanoo tässä sanassa esiintyvän ʿayn-kirjaimen käsittelystä: ”Kaikissa asemissa suositellaan ʿ-merkin käyttöä tai ainakin sen korvaamista merkeillä ’, ' tai ´. Sanan alussa merkki voidaan yleiskielisessä translitteraatiossa kuitenkin jättää vaille vastinetta. Vokaalin kahdentamista (esim. Saad) ei suositella.”
Venäjän translitteroinnissa käytetään usein heittomerkkiä silloin, kun halutaan käyttää ns. tavallista kaavaa hiukan tarkempaa translitterointimenetelmää. Tällöin heittomerkki esiintyy ns. pehmeän merkin (ь) vastineena. Myös akuuttia (´) käytetään samaan tarkoitukseen. Standardin mukainen vastine olisi kuitenkin priimikirjain, modifier letter prime ʹ (U+02B9). Se voi olla samannäköinen kuin mm. kulmaminuutin symbolina käytetty priimi, mutta sitä pidetään merkistöstandardissa eri merkkinä ja luonteeltaan kirjaimena (sanoissa käytettävänä merkkinä). Käytännössä priimikirjain on valitettavan monissa fonteissa pystysuora, pystyn heittomerkin kaltainen. Hyväksyttävän näköinen se on muun muassa fonteissa Cambria, Times New Roman ja Arial Unicode MS.
Vastaavasti ns. kovan merkin (ъ) vastineena ns. tieteellisen kaavan mukaisessa translitteroinnissa on kaksoispriimikirjain, modifier letter double prime ʺ (U+02BA).
Heittomerkin tapainen erikoismerkki esiintyy Tyynenmeren alueen kielissä, kuten havaijissa, tarkoittamassa eräänlaista konsonanttia (glottaaliklusiilia). Sitä pidetään tällöin kirjaimena, ja sitä kutsutaan muun muassa nimellä ʻokina; nimen alussa esiintyy itse kirjain.
ʻOkinan tilalla esiintyy käytännössä usein tavallinen tai ylösalainen heittomerkki; usein se myös vain jätetään pois. Unicode-standardin mukaan tällaiseen käyttöön tarkoitettu merkki on kuitenkin käänteispilkkukirjain, modifier letter turned comma (ʻ, U+02BB). (Tätä merkkiä käytetään myös uzbekin kielen latinalaisessa kirjoitusjärjestelmässä.)
Jos ʻokinaa ei jostain syystä voi käyttää, lienee parasta korvata se ylösalaisella puolilainausmerkillä (esim. O‘ahu) tai senkin puuttuessa pystyllä heittomerkillä (esim. O'ahu). Myös gravista on käytetty (esim. O`ahu), ja tavallista on myös jättää merkki pois (esim. Oahu).
Lisätietoja heittomerkin näköisistä merkeistä polynesialais-, intiaani- ym. kielissä on verkkosivulla Apostrophes in Native Languages.
Akuuttia aksenttia erillisenä merkkinä (´) (ks. kohtaa Tarkkeista kehitetyt erikoismerkit) käytetään koltansaamessa palatalisoitumisen merkkinä.
Tšekin- ja slovakinkielisissä nimissä esiintyy d-, l- ja t-kirjaimen yhteydessä tarke, joka on ylhäällä olevan pilkun näköinen, vaikka sitä sanotaankin hatuksi. Koska se muistuttaa heittomerkkiä, se usein korvataan heittomerkillä, vaikka tällöin ulkoasu on ainakin jossain määrin vääränlainen.
Tarvittavat merkit ovat ď (U+010F latin small letter d with caron), ľ (U+013E latin small letter l with caron) ja ť (U+0165 latin small letter t with caron).
Tämän oppaan aiheena on suomen kielen kirjoittaminen, mutta muiden kielten käytöstä on hyvä sanoa muutama sana. Eri kielissä on hyvinkin erilaisia sääntöjä välimerkkien käytölle.
Ensinnäkin suomenkielisen tekstin sisältämät vieraskieliset lainaukset on pyrittävä kirjoittamaan mahdollisimman tarkoin kyseisen kielen sääntöjen mukaan. Uloimmat lainausmerkit kirjoitetaan tietysti suomen kielen mukaan, koska nehän vielä kuuluvat suomenkieliseen tekstiin ja erottavat lainauksen siitä. Aihetta käsiteltiin edellä kohdassa Vieraskielinen lainaus.
Toiseksi tekstinkäsittelyohjelmia käytettäessä syntyy erittäin usein virheellistä jälkeä, koska ohjelma ”älykkäästi” muuttaa lainausmerkit kielikohtaisiksi, mutta väärän kielen mukaisiksi. Siksi on hyvä osata kiinnittää huomiota pieniinkin asioihin, kuten “englanninkielisiin” lainausmerkkeihin, jotta osaa korjata virheet.
Monet tekstinkäsittelyohjelmat toimivat englannin sääntöjen mukaan, ainakin ellei niitä erikseen ohjata muuhun. Word-ohjelmaa käytettäessä kannattaa ilmoittaa ohjelmalle tekstin kieli, jolloin Word muuntaa näppäimistöltä kirjoitetut pystyt lainausmerkit (") kielen mukaisiksi lainausmerkeiksi, siis esimerkiksi ”näin”, „wie hier“ ja « comme ici ». Tässä tarvittavia menettelyjä käsitellään oppaan viimeisessä luvussa.
Varsinkin lainausmerkit ovat eri kielissä erilaiset. Lisäksi saman kielen sisälläkin saattaa olla erilaisia käytäntöjä kuten suomessakin. Esimerkiksi ranskassa on myös huomattava, että välimerkkien yhteydessä käytetään tyhjiä välejä toisin kuin useimmissa muissa kielissä. Useat tekstinkäsittelyohjelmat osaavat tehdä tämän automaattisesti, jos ne tunnistavat kielen ranskaksi.
Seuraavassa käsitellään lyhyesti englannin kielen välimerkkisääntöjä, koska monet kirjoittavat englanniksi tai ainakin lainaavat englanninkielistä tekstiä. Lisäksi on hyvä tuntea englannin käytännöt, jotta ei vahingossa käytä niitä suomen kielessä, sillä muun muassa tietotekniikan vaikutuksesta niitä esiintyy usein.
Lainausmerkit ovat englannin kielessä epäsymmetriset, siis sellaiset, että aloittava lainausmerkki on erilainen kuin lopettava. Yhdysvalloissa käytetään yleensä kaksinkertaisia lainausmerkkejä, “this way”, Britanniassa usein yksinkertaisia, ‘this way’. Silloin, kun joudutaan rajoittumaan Ascii-merkistöön, jotkut käyttävät tyyliä ``this way" tai `this way', siis käyttäen kahta tai yhtä gravismerkkiä aloittavan lainausmerkin tilalla. Tämä ei kuitenkaan ole kovin tavallista eikä loogista eikä edes tuota hyvää ulkoasua.
Kun lainausmerkkejä on sisäkkäin, ovat sisemmät ymmärrettävästikin toisenlaiset kuin ulommat. Täten Yhdysvalloissa kirjoitetaan yleensä tyyliin “in this ‘interesting’ way”, Britanniassa taas usein toisinpäin: ‘in this “interesting” way’.
Yhdysvalloissa käytetään yleisesti menettelyä, jossa välimerkki viedään lainausmerkkien sisään, vaikka se loogisesti ei ole osa lainattua tekstiä: He was known to his followers as “the guiding light.” Tällöin siis virkkeen lopettava piste on lainausmerkkien sisällä, vaikka on lainattu vain erillisiä sanoja, ei virkettä.
Ajatusviivana käytetään Yhdysvalloissa yleensä m-viivaa, jonka ympärillä ei ole tyhjiä välejä: this is—as I already said—quite astonishing. Britanniassa taas yleensä käytetään n-viivaa, jonka kummallakin puolella on tyhjä väli: this is – as I already said – quite astonishing. Kummassakin maassa käytetään rajakohtailmauksissa n-viivaa, jonka ympärillä ei ole tyhjää väliä, esimerkiksi 1900–1950.
Luetelmalla tarkoitetaan seuraavantapaista rakennetta:
Esimerkki havainnollistaa yksinkertaisen luetelman sääntöjenmukaista rakennetta:
Luetelman kohtien tulisi siis olla samantasoisia siinä mielessä, että jos yksikin kohta on virke tai useita virkkeitä, kaikki kohdat ovat tällaisia. Tästä poikkeaminen antaa vaikutelman selvästä huolimattomuudesta.
Jos luetelma johdantoineen on tulkittavissa yhdeksi virkkeeksi, tulee luetelman loppuun piste, mutta muiden kohtien loppuun ei tule mitään välimerkkiä. Jos taas luetelman kohdat muodostuvat virkkeistä, tulee kunkin virkkeen loppuun iso välimerkki, yleensä piste.
Sääntöä pisteen käytöstä luetelman viimeisen kohdan lopussa rikotaan varsin usein. Ilmeisesti sitä ei koeta tarpeelliseksi, koska luetelman päättyminen itsessään ”panee pisteen” esitettävälle asialle.
Usein luetelman viimeisen kohdan lopussa oleva piste päättää sen virkkeen, joka alkaa luetelmaa edeltävästä selityksestä ja jonka osia luetelman kohdat ovat. Pistettä ei ole luontevaa käyttää eikä yleensä käytetä, jos luetelma ei ole tekstin osana, vaan esitetään aivan erillisenä, esimerkiksi diaesityksen sivuna, jolla on vain luetelma. Kielitoimiston ohjepankin sivu Luetelma pitää käytäntöä hyväksyttävänä.
Jos luetelma on kysymyksen osa, olisi periaatteessa loogista kirjoittaa luetelman (viimeisen kohdan) loppuun kysymysmerkki, jos luetelmaa edeltävä johdanto esittää kysymyksen. Tällöinhän luetelma voidaan tulkita virkkeen osaksi, ja kun virke kokonaisuutena on kysyvä, kuuluu sen loppuun kysymysmerkki.
Luontevampaa olisi kuitenkin kirjoittaa kysymysmerkki johdannon loppuun. Tällöin kysymysmerkki lopettaa virkkeen, ja luetelma on tekstistä erillinen kokonaisuus, johon teksti viittaa. Tällöin luetelman loppuun ei edellä esitetyn mukaisesti ole aihetta kirjoittaa mitään välimerkkiä.
Kielenkäytön ohjeissa ei yleensä ole käsitelty erikseen sellaisia luetelmia, jossa kohdat esitetään toistensa vaihtoehtoina. Yleensä on paras muotoilla esitys niin, että vaihtoehtoisuus ilmenee luetelman edeltä, yleensä siis sen johdannosta. Kielikellon 2/2006 kohta Luetelma sanookin: ”Jos luetelmassa esitetään vaihtoehtoja, se kannattaa kertoa jo johdantolauseessa sekaannusten välttämiseksi.”
Tarkastellaan esimerkkinä seuraavaa tekstikappaletta:
Jos tämä halutaan muuttaa luetelmaksi, niin kaavamainen muunnos tuottaisi seuraavan:
Tällöin syntyisi edellä kuvattu tai-ongelma: vasta kolmannen kohdan lopussa ilmenee, että kyse on vaihtoehdoista. Asiaa voisi selventää käyttämällä aiemmissakin kohdissa tai-sanaa: joskin on kyseenalaista, onko se normien mukaista ja tyylikästä:
Selvintä on kertoa vaihtoehtoisuus heti alussa:
Kielenkäytön ohjeissa ei yleensä juuri käsitellä numeroituja luetelmia, joita kuitenkin paljon käytetään. Niiden ulkoasussa on paljon vaihtelua: tuleeko numeron jälkeen piste tai muu välimerkki, käytetäänkö tavallisia vai roomalaisia numeroita vaiko ehkä kirjaimia a, b, c jne. numerointia vastaavaan tarkoitukseen.
Ohjeet ottavat kantaa hiukan epäsuorasti: ne mainitsevat sulkeiden käytön säännöissä, että oikeanpuoleista kaarisuljetta ”)” käytetään osoittamassa numeron tai kirjaimen jäljessä luettelon jäsentä. Sulkeen käyttöä voidaankin pitää selvempänä kuin pisteen käyttöä.
Tekstinkäsittelyohjelmien ym. tuottamat luetelmat ovat yleensä oletusarvoisesti sellaisia, että numeron perässä on piste eikä suljetta. Normit eivät ota asiaan selvää kantaa. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty suljetta. Se sopiikin suomeen paremmin kuin piste, koska luvun jälkeinen piste muutoin osoittaa luvun järjestysluvuksi; joskus siis esimerkiksi ”1.” saatetaan ainakin ensin hahmottaa luetelman kohdan sisältöön kuuluvaksi järjestysluvuksi. Asia on toisaalta yleensä melko helposti korjattavissa ohjelman asetuksia muuttamalla. Ks. kohtaa Luetelman kirjoittaminen.
Numeroituja luetelmia kannattaa käyttää varovaisesti. Numeroinnilla voidaan kyllä korostaa kohtien lukumäärää, ja ennen muuta numerointi auttaa viittaamaan eri kohtiin, etenkin jos käydään suullisesti läpi kirjoitetun luetelman kohdat. Toisaalta numerointi usein koetaan tärkeys- tai muuta järjestystä osoittavaksi ja korostavaksi, vaikka ei olisi tarkoitus. Pistettä käytettäessä tämä vaara on erityisen suuri, koska piste luvun jäljessä yleensä osoittaa sen järjestysluvuksi.
Kirjainten käytöllä voidaan mainittuja vaaroja välttää, mutta kirjaimet voidaan kokea vähemmän havainnollisiksi. Yleensä on tapana käyttää gemenakirjaimia.
Luetelmia käytetään yleisesti esittelyissä ja selityksissä, joissa on paljon yksityiskohtia. Luetelman ajatellaan jäsentävän ilmaisun selvästi erillisiin kohtiin. Luetelmia käytetään paljon muistiinpanoissa, luonnostelussa, luentokalvoissa ja teknisissä kuvauksissa. Web-sivuille niitä on erityisesti suositeltu siksi, että luetelmat sopivat nopeaan, silmäilevään lukemiseen. ”Voitko kirjoittaa asiasta muutaman ranskalaisen viivan?” on tavallinen pyyntö hahmotella nopeasti lyhyt kirjallinen esitys, joka ei koostu normaaleista kappaleista ja virkkeistä vaan avainsanoista ja ehkä lyhyistä lauseista.
Monet pitävät luetelmia sopimattomina tyylikkääseen tekstiin. Tähän ehkä vaikuttaa niiden yleisyys teknisissä esityksissä. Lisäksi luetelma voi vaikuttaa nopeasti tehdyltä, jopa kyhätyltä. Vaikutusta saattaa vielä korostaa se, että luetelmassa käytetään luetelmapalloja eikä luetelmaviivoja.
Usein luetelma voidaankin muuntaa juoksevaksi tekstiksi sujuvasti etenkin, jos luetelma on lyhyt.
Saatetaan myös tehdä kompromissi: luetellaan kohdat tekstissä, mutta numeroidaan ne. Vaikka tämä on hyväksyttyä ja kielenhuollon ohjeiden esimerkeissä käytetty menettely, se yleensä yhdistää molempien vaihtoehtojen huonot puolet. Kohdat eivät erotu selkeiksi osiksi kuten luetelmassa, mutta ei myöskään saada sujuvasti luettavaa ja ilmaisultaan huoliteltua tekstikappaletta.
On tulkinnanvaraista, voiko tällaisessa ilmaisussa käyttää ja-sanan sijasta pilkkua. Ks. kuvausta ja-sanan käytöstä luetteloissa.
Kannattaa siis arvioida, millainen esitystapa sopii tekstin tyyliin. Jos luetelman käyttöön päädytään, on hyvä osata niiden käyttöön liittyvät välimerkkisäännöt. Tärkeämpää on muodostaa luetelma muodoltaan yhtenäiseksi ja tasapainoiseksi.
Yleensä kompromissi luetelmaksi tekemisen ja tekstikappaleeksi kirjoittamisen välillä on huono ratkaisu. Siinä yhdistyy molempien vaihtoehtojen haittoja. Kuitenkin esimerkiksi lakiteksteihin on vakiintunut seuraavan esimerkin mukainen rakenne. Siinä sisältö on kirjoitettu ikään kuin kappaleeksi, mutta sitä on kuitenkin taitossa käsitelty kuten luetelmaa. Pilkun tilalla saattaa esiintyä myös puolipiste. Lisäksi tai-sanan edelläkin on usein pilkku. Poikkeamaa kielen normeissa käsitellyistä tapauksista merkitsee myös virkkeen jatkuminen luetelman jälkeen.
Joka1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista,on tuomittava kunnianloukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Tällaisesta esitystavasta ei pidä ottaa mallia. On paljon parempi muotoilla esitys niin, että koko luetelma on siihen liittyvän tekstin jäljessä.
Tekstinkäsittelyohjelmilla kirjoitettavat luetelmat ovat yleensä sellaisia, että luetelmamerkkinä on luetelmapallo. Vaikka tähän on laajalti totuttu, kirjapainotason painotuotteissa on tyylikkäämpää käyttää luetelmaviivoja, jotka ovat kielen yleisten sääntöjen mukainen esitystapa. Katso kohtia Luetelmamerkit ja Luetelman kirjoittaminen.
Oikeinkirjoitussäännöt eivät ota kantaa siihen, esitetäänkö luetelmat sisennettyinä, kuten tietokoneohjelmat yleensä tekevät. Myöskään ei oteta kantaa siihen, miten kaukana luetelmamerkki on luetelman kohdan tekstin alusta. Kuitenkin ajatusviivan käytön säännöt sanovat, että luetelmaviivana käytetyn ajatusviivan jälkeen tulee välilyönti. Tämä on luonnollista tulkita niin, että yleisesti pitäisi luetelmamerkin ja tekstin välissä olla ainakin välilyönnin verran tyhjää tilaa. Usein tietokoneohjelmat jättävät tilaa paljon enemmänkin, mutta sellainen ei useinkaan edistä selvyyttä.
Luetelman ulkoasu voidaan usein tehdä paremmaksi kuin tekstinkäsittelyohjelman tuottama perusasu. Seuraavia keinoja kannattaa harkita:
Tyylikysymys on myös se, mitä tapahtuu, kun luetelman kohdan teksti jakautuu usealle riville. Tietokoneohjelmat yleensä aloittavat uuden rivin samasta kohdasta kuin ensimmäisen, mutta mahdollista on aloittaa toinen ja myöhemmät rivit luetelmamerkin kohdalta.
Yleensä pidetään sopivimpana, että luetelman rivit alkavat samasta kohdasta. Tietokoneohjelmat siis tekevät tämän automaattisesti, kunhan käytetään niiden tarjoamia valmiita välineitä luetelmien tekemiseen.
Kaupassa, tekniikassa, tieteessä ja monella muulla alalla on tärkeää ilmaista asioita täsmällisesti, käyttäen tarkkoja lukumääriä tai suureita. Tällöin luvut käytännön syistä useimmiten kirjoitetaan numeroin (esimerkiksi ”45”) eikä sanoin (”neljäkymmentäviisi”). Mitä isompi luku, sen helpompaa ja havainnollisempaa on kirjoittaa se numeroin.
Numeroiden käyttöön liittyy kuitenkin monia ongelmia, joiden välttämistä ja ratkaisemista tarkastellaan jäljempänä. Miten esimerkiksi kirjoitetaan numeroita käyttäen sana ”neljännenkymmenennenviidennen”? Sananakin se on hankala, mutta numeroin kirjoittaminen tuo vielä omat ongelmansa.
Numeroita käytetään myös monissa muissa ilmauksissa kuin lukujen kirjoittamisessa, esimerkiksi puhelinnumeroissa ja henkilötunnuksissa. Näitä asioita tarkastellaan seuraavassa luvussa, Sovinnaiset merkinnät. Siinä käsitellään myös lukujen esittämistä taulukoissa.
Luku voidaan ilmaista sanoilla (kirjaimilla) tai numeroilla. Tavan valinnalle on suuntaviivoja, joita selostetaan jäljempänä. Ehdottomia ohjeita on asiasta kuitenkin vain vähän. Viralliset säännötkin kehottavat ottamaan huomioon asiayhteyden ja tekstin kokonaisuuden, kun valitaan lukujen esitystapaa.
Teknisessä, tieteellisessä ja usein hallinnollisessakin esityksessä suositaan yleensä lukujen kirjoittamista numeroin, kaunokirjallisessa esityksessä taas sanoin. Esitteissä, julisteissa, laskuissa yms. kirjoitetaan usein numeroin sellaisetkin pienet luvut, jotka perussääntöjen mukaan kirjoitettaisiin sanoin. Vertaa myös tyylivaikutelmaa:
Seuraavassa esitettävät ohjeet luvun ilmaisemisesta numeroin tai sanoin koskevat lähinnä tilanteita, joissa luku esiintyy taivuttamattomana ja peruslukuna, ei järjestyslukuna. Jos luku kirjoitetaan numeroin, aiheuttavat taivutusmuodot ja järjestysluvut usein ongelmia; näitä ongelmia ja niiden kiertämistä tarkastellaan jäljempänä erikseen.
Harvinainen luvun ilmaisemisen tapa on kirjoittaa sen numeroiden nimet sanoina, esimerkiksi ”neljä yksi yksi seitsemän”. Puheessa vastaava ilmaisutapa on tavallinen etenkin koodinomaisia numerosarjoja mainittaessa. Kirjoituksessa käytetään tällöin numeroita: 4117. Kaunokirjallisessa esityksessä saatetaan kuitenkin haluta käyttää sanoja. Isosta suomen kieliopista ( § 791) voidaan päätellä, että normaali kirjoitusasu on tällöin edellä mainittu: kunkin numeron nimi erillisenä sanana.
Suurehkot luvut esitetään usein sekamuotoisesti, siis osittain sanoin ja osittain numeroin, vaikka tällaista mahdollisuutta ei yleensä mainita kielenkäytön ohjeissa.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: numeroina vai kirjoitettuina sanoina? väittää, että sellaiset tuhansia tarkoittavat ilmaisut kuin ”20 tuhatta” ovat epäselviä, ja sanoo, että ne ”eivät ole suositusten mukaisia”. Mitään epäselvyyttä niissä ei ole. Tyyli on eri asia. Tällainen merkintä ei säästä tilaa verrattuna kokonaan numeroin kirjoittamiseen, mutta sen käytölle voi joskus olla hyvä syy.
Käytäntö on hyvin tavallinen ja yleensä ymmärrettävin vaihtoehto silloin, kun kyse on täysistä miljoonista tai miljardeista. Ehkä hiukan arkikielisemmän tuntuinen se on silloin, kun kyse on täysistä tuhansista. Ilmaisutapojen suhteita voisi arvioida seuraavasti:
Koska tuhansia esittävä luku kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, voitaisiin perustella myös ajatusta, että vastaavasti kirjoitetaan sekamuotoinen ilmaus yhdyssanaksi, esimerkiksi ”145-tuhatta”. Sellaista esitystapaa ei kuitenkaan juuri käytetä.
Sekamuotoisissa ilmauksissa voi noudattaa EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan Välit ja välimerkit numeroissa periaatetta, jonka mukaan kirjaimin kirjoitettava lukusana valitaan niin, että numeroin kirjoitettavaan osaan tulee enintään kolme desimaalia.
Kyseisen ohjeen mukaan toisaalta ”1,326 miljardia” on suositeltavampi kuin ”1 326 miljoonaa”. Tämä on kyseenalaisempaa. Miljardi-sanaa kannattaa käyttää yleensä vain silloin, kun miljoona-sanan käyttö johtaisi selvästi kömpelömpään ilmaukseen (kuten 15 000 miljoonaa).
Sanoin (kirjaimin) kirjoitetaan yleensä
Kirjaimin kirjoitettavissa luvuissa on vaihtelua seuraavasti:
Kaikki luvut kirjoitetaan havainnollisuuden vuoksi numeroilla ns. selkokielessä. Selkokieli tarkoittaa kieltä, joka on suunniteltu niidenkin ymmärrettäväksi, joille tavallinen yleiskieli on liian vaikeatajuista. Ks. Selkokeskuksen selkokieliaineistoa ja opasta Tee se helpoksi.
Verkkosivuille suosittelee tunnettu käytettävyysasiantuntija Jakob Nielsen linjaa, jonka mukaan lähes kaikki luvut kirjoitetaan numeroin. Perusteena on etenkin se, että verkkosivuja luetaan silmäilemällä ja usein täsmällisiä tietoja etsien. Tällöin luvuin esitetyt tiedot löydetään helposti, kun numerot erottuvat tekstin joukosta. (Ks. Show Numbers as Numerals When Writing for Online Readers.)
Ilmauksissa, joissa on paljon lukuja ja numerokoodeja, kannattaa usein ilmaista pienet lukumäärät (kappalemäärät) sanoina. Tämä on käytännössä välttämätöntä silloin, kun muuten joutuisi kaksi numeroin kirjoitettua lukua peräkkäin (esimerkiksi 2 50).
Tieteellisessä ja teknisessä tekstissä kirjoitetaan yleensä kaikki luvut numeroilla, myös pienet kokonaisluvut. Tämä tekee luvut lukijalle helpommin huomattaviksi ja korostaa niiden merkitystä lukumäärän tai muun suureen ilmaisemisessa. Teoksessa Scientific Style and Format on (kohdassa 12.1.2.1 Cardinal Numbers) on tästä ohjeita, jotka suomen kieleen sovellettuina voidaan tiivistää seuraavasti:
On syytä kirjoittaa keskenään rinnasteiset luvut samalla menetelmällä, vaikka lukujen suuruuksien takia niissä muutoin käytettäisiin eri kirjoitustapoja. Ei siis esimerkiksi ”Liisalla on viisi euroa ja Matilla 42 euroa”, vaan molemmat luvut numeroilla tai molemmat sanoilla. Numeroin kirjoittaminen on tällaisessa tapauksessa tavallista, paitsi kaunokirjallisuudessa.
Joissakin yhteyksissä käytetään ilmaisuja, joissa luku sekä numeroin että sanoin. Niitä esiintyy sekeissä, vekseleissä, velkakirjoissa ja muissa sopimusteksteissä. Perusteeksi on esitetty lähinnä asiakirjan myöhemmän väärentämisen vaikeuttaminen. Menettely on muodollisesti virheetön ja sitä saatetaan pitää jopa pakollisena pankkimaailmassa. Se on kuitenkin yleensä tarpeeton, jopa epäselvyyksiä aiheuttava.
Jos näin menetellään, on luontevinta kirjoittaa sanallinen ilmaus sulkeisiin numeroilmauksen jälkeen. Päinvastainen tapa, esimerkiksi ”satakaksikymmentä (120)”, on tietysti mahdollinen, mutta ei luonteva. Siinähän on pantu normaali kirjoitusasu sulkeisiin epänormaalin jälkeen eikä toisinpäin. Sekeissä tämä esitystapa on kuitenkin perusteltu niitä koskevan säädöksen takia.
Kevyessä tyylissä kirjoitetaan joskus luku sekä sanoin että numeroin sen korostamiseksi: ”Haluan esittää yhden (1) huomautuksen.” Ilmaisukeinona tämä on pikemminkin kömpelö ja naiivi kuin hauska.
Yleensä luvun kirjoittaminen sekä numeroin että sanoin ei muutenkaan selvennä mitään. Lukija katsoo numeroin kirjoitetun ilmauksen ja yrittää ohittaa sanallisen ilmauksen mahdollisimman sujuvasti.
Usein ajatellaan, että velkakirjoissa ja sekeissä (ja sopimuksissa yms.) pitää ehdottomasti kirjoittaa summa sekä numeroin että kirjaimin. Ajatellaan jopa, että tämä olisi lain vaatimus. Velkakirjalaissa ei asiasta kuitenkaan ole mitään. Vekselilaissakaan ei ole tällaista vaatimusta eikä ole koskaan ollutkaan. Vekselilaissa vain sanotaan, että jos summa on ilmaistu sekä numeroin että kirjaimin ja ne tarkoittavat eri summia, niin kirjaimin merkitty summa on pätevä. Tästä muuten seuraa yksi hyvä syy kirjoittaa summa vain numeroin. Kirjaimin kirjoitettaessa nimittäin tulee helpommin kirjoittaneeksi summan väärin (siis toiseksi kuin tarkoitetaan), koska ilmaisu on silloin silmälle vähemmän havainnollinen ja selkeä.
Numeroin kirjoitettua lukua ei pitäisi jakaa eri riveille. Kielikellon 2/2006 ohjeessa Numeroilmausten ryhmittely sanotaan: ”Selvyyssyistä pitkätkin luvut tulisi tekstissä pysyttää samalla rivillä. Tähän voi käyttää sitovaa välilyöntiä tms.” Seuraavassa on vasemmalla esimerkki huonosta rivityksestä, oikealla paremmasta, vaikka siinä onkin hiukan häiritsevästi yksi rivi muita selvästi lyhyempi:
Esityksen mukaan kokonaisavustus
olisi vuonna 2017 yhteensä 219
570 €. Yhdistyksen yleisavustus (110
000 €) ja valmennustoimintaan
osoitettu erityinen avustus (60 000
€) jatkuisivat entisellä tasolla.Esityksen mukaan kokonaisavustus
olisi vuonna 2017 yhteensä
219 570 €. Yhdistyksen yleisavustus
(110 000 €) ja valmennustoimintaan
osoitettu erityinen avustus (60 000 €)
jatkuisivat entisellä tasolla.
EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeissa on
kuitenkin suomen kieltä käsittelevässä osassa
(kohdassa 10.5 Tavutus)
huomautus, jonka mukaan numeroin merkityn
luvun voisi
jakaa eri riveille välilyönnin kohdalta ja rivin loppuun tulisi
yhdysmerkki. Esimerkiksi luku 100 000 siis voisi jakautua näin:
100-
000.
Tällaista ei mitenkään voi pitää hyvänä, eikä ohjeisto
siis vaadi tällaista lukujen jakamista, vaan vain sallii.
Tällaista ei myöskään esitetä kyseisen ohjeiston muita kieliä
koskevissa osuuksissa.
Joskus lukusanoista käytetään lyhenteitä. Käytännössä kyseeseen tulevat lähinnä lyhenteet milj. = miljoona ja mrd. = miljardi. Ne eivät juurikaan lyhennä ilmaisua, ja niiden järkevä käyttö rajoittuukin oikeastaan otsikoihin, taulukoihin ja muihin tilanteisiin, joissa tilan säästöön on erityinen tarve.
Sanalle ”tuhat” ei ole määritelty virallista lyhennettä. Lyhenne ”tuh.” on periaatteessa mahdollinen, mutta ei lyhennä juuri mitään. Lehti-ilmoituksissa ja muissa yhteyksissä, joissa tilaa halutaan säästää ymmärrettävyyden kustannuksellakin, käytetään usein lyhennettä ”t.”, jota ei voi pitää varsinaisesti virheellisenä, vaikka lukija joutuukin päättelemään sen merkityksen asiayhteydestä. Sen sijaan lyhennettä ”tkm”, jota mm. autonmyynti-ilmoituksissa käytetään yleisesti, on pidettävä sääntöjen vastaisena.
Fysikaalista suuretta ilmaistaessa voidaan yleensä välttää suuret luvut käyttämällä sopivia SI-järjestelmän etuliitteitä. Tällaisissa ilmauksissa ei tulisi käyttää lukusanoja eikä niiden lyhenteitä. Järjestelmän periaatteisiin kuuluu, että suureen lukuarvo kirjoitetaan numeroin.
SI-järjestelmän etuliitteitä, kuten ”kilo” ja ”mega”, tai vastaavia tunnuksia, kuten ”k” ja ”M”, ei tulisi käyttää muissa yhteyksissä kuin SI-järjestelmän yksiköiden tunnuksissa ja nimissä edellä mainitulla tavalla. Kuitenkin on melko tavallista ja osittain hyväksyttyäkin käyttää rahasummia ilmaistaessa käyttää lyhennettä ”M€”. Lisäksi arkikielessä käytetään yleisesti etuliitteitä sanoina, jolloin ne ovat lyhentymiä pidemmistä ilmauksista, esim. kilo = kilogramma (tai kilovoltti tms.), milli = millimetri, sentti = senttimetri, mega = megatavu t. megabitti jne. Vakiintuneena on pidettävä myös sanaa ”megapikseli” (miljoona pikseliä eli kuvapistettä) kameran erottelukykyä ilmaistaessa. Tällaista kielenkäyttöä ei kuitenkaan kannata ruveta laajentamaan.
Arkikielessä on jo melko tavallista käyttää tunnusta k tai K merkityksessä ’tuhat’. Esimerkiksi 4k tai 4K voi tarkoittaa neljäätuhatta euroa, pikseliä, ihmistä ym. Osittain näiden ilmausten yleistyminen johtuu siitä, että niitä esiintyy tietokoneohjelmien esittämissä tiedoissa silloin, kun tilan säästämisen tarve tai halu on suuri. Tällaiset ilmaukset ovat asiatyylissä paha tyylirikko.
Ks. myös kohtaa Suureet taulukoissa.
Sellaiset sanat kuin ”ykkönen” ja ”kakkonen” voidaan kokea liian arkikielisiksi asiateksteihin. Osittain tämä pitääkin paikkansa, mutta sanoina ne ovat hyvää yleiskieltä, kun niitä käytetään numeromerkkien ”1”, ”2” jne. niminä. Kielikello 2/2006 esittää kohdassa Numeroin vai kirjaimin?:
Numeroilmausta käytetään myös substantiivina. Neutraalin yleiskielisiä ovat numeroa tarkoittavat substantiivit sinänsä:
ykkönen, kakkonen, kolmonen, nelonen, viitonen, kuutonen, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, satanen
Lausuma on kuitenkin epälooginen. Mainituista sanoista vain yhdeksän ensimmäistä tarkoittavat numeroita numeromerkin (1–9) merkityksessä. Niistä taas vain kuusi ensimmäistä eli numeroita 1–6 tarkoittavat ovat lukusanoista poikkeavia substantiiveja, joita voisi kutsua nimellä numerosubstantiivi. (Kieliopeissa näillä sanoilla ei ole mitään erityistä nimitystä.)
Lausuman mukaan mainitut sanat ovat hyvää yleiskieltä ja sopivat kaikkiin tyylilajeihin.
Esimerkkitapauksessa voisi kai sanoa myös ”on kuusi, ei viisi”, mutta se voisi tuntua jotenkin teennäiseltä.
Tiukimmassa asiatyylissä, kuten lakitekstissä tai tieteellisessä raportissa, lienee kuitenkin parasta käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”numero 8”.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: 100 metrin juoksu vai satasen juoksu? onkin varauksellisempi kuin edellä mainittu Kielikellon artikkeli. Sen mukaan sanoja ykkönen, kakkonen käytetään ”joskus”, ja se jatkaa
Muodollisessa asiatyylissä tällaiset numeroilmaukset voi muotoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla:Tyttäremme sai liikunnasta arvosanan yhdeksän.
HSL:n bussilinja 23 liikennöi väliä Rautatientori–Ruskeasuo.
Raitiovaunu 7A (∼ 7A-raitiovaunu) kulkee poikkeusreittiä huomenna.
Numeroiden 8 ja 9 niminä käytetään yleisesti sanoja ”kahdeksikko” ja ”yhdeksikkö”, joita siis myös voidaan pitää numerosubstantiiveina. Niitä on tuskin ollut tarkoitus tuomita yleiskieleen sopimattomiksi, vaan Kielikellon kirjoittajalle on sattunut ajatusvirhe.
Kielikello 2/2006 mainitsee myös arkikielisiksi luonnehtimiaan numerosubstantiiveja: ”Tyyliarvoltaan arkisempia ovat sanat vitonen, kutonen, seiska, kasi, ysi ja kymppi.” Tämä on kuitenkin aika sekalainen joukko. Useimmat sanoista ovat vastaavien yleiskielisten numerosubstantiivien arkiasuja, mutta sanoista ”seiska” ja ”kymppi” ei voi sanoa samaa. Sikäli kuin lukuja 7 ja 10 vastaavia numerosubstantiiveja ylipäänsä käytetään, ei tarjolla ole mitään kirjakielisempää. Kielikellon mainitsemat ”seitsemän” ja ”kymmenen” ovat yksinkertaisesti lukusanoja.
Tiukimmassa tyylissä kaikkiin numeromerkkeihin on parasta viitata sellaisilla ilmauksilla kuin ”numero 7”. Seuraava taulukko kuvaa vähemmän muodollisia nimityksiä muun muassa Kielitoimiston sanakirjan mukaan.
Luku | Numerosana | Arkikielisempiä vaihtoehtoja |
---|---|---|
0 | nolla | |
1 | ykkönen | |
2 | kakkonen | |
3 | kolmonen | |
4 | nelonen | nelkku |
5 | viitonen | vitonen |
6 | kuutonen | kutonen |
7 | seitsikko, seitsemäinen | seiska |
8 | kahdeksikko, kahdeksainen | kasi |
9 | yhdeksikkö, yhdeksäinen | ysi |
Numerosubstantiivia käytetään myös tarkoittamaan jotakin, johon vastaava lukusana jotenkin soveltuu. Numerosubstantiivi voi tarkoittaa esimerkiksi korttipakan korttia, jonka arvoa lukusana kuvaa, tai rahaa, jonka arvo on lukusanan ilmaisema määrä euroja tai muita rahayksiköitä. Jälkimmäistä käyttöä eivät varmaankaan kaikki pidä aivan kirjakielisenä.
Tällaisessa käytössä voi olla myös sana ”satanen”. On kuitenkin vaikea nähdä, miten se olisi neutraalia yleiskieltä, jos ”kymppi” ilmeisestikään ei ole. Lukua tuhat tarkoittava ”tonni” on selvästi arkikielinen.
Kielikello 2/2006 mainitsee myös seuraavat esimerkit: ”A4 luetaan aa-nelonen ja E4 tai Eurooppa-nelonen”. Tällaiset lukutavat edellyttävät kuitenkin ilmausten käyttöä itsenäisesti substantiivin tavoin, vaikka ne huolitellussa kielessä esiintyvät vain yhdyssanan alkuosina. Ilmauksissa ”A4-arkki” ja ”E4-tie” luvut tietysti luetaan peruslukuina (aa neljä, ee neljä).
Kielikello 2/2006 hämmentää lisää: ”Monikollisia sanoja kolmoset, neloset, viitoset, kuutoset, seitoset taas käytetään ilmaisemaan samasta raskaudesta syntyneitä.” Todellisuudessa tällaiset sanat muodostavat oman ryhmänsä, vaikka muutamat niistä ovatkin numerosubstantiivien monikkomuotoja. Listassa viimeisenä mainittu seitoset sen sijaan on toisentyyppinen, samoin listan alusta pois jätetty, tällaisista sanoista tavallisin kaksoset.
Samaan sarjaan kuuluu sana yksönen, joka on kielitoimiston suosittama nimitys henkilölle, joka on ainoana (yhdestä raskaudesta) syntynyt eli ei ole kaksonen, kolmonen tms.
Numerosubstantiivien käytön moninaisuudesta antaa kuvaa seuraava kokoava, mutta varmaankin puutteellinen luettelo. Numerosubstantiivia käytetään
Vältä virkkeen aloittamista numerolla. Numerolla voi kuitenkin aloittaa, jos muunlainen muotoilu johtaisi kömpelyyteen, epäselvyyteen, väärään painotukseen tms.
Usein esitetään sellainen periaate, että virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla. Perusteluksi sanotaan, että virkkeen alku on silloin vaikeampi hahmottaa. Virkkeen lopettava pistehän on melko huomaamaton merkki, ja virkerakenteen nopeassa hahmotuksessa on apua siitä, että virke alkaa normaalilla tavalla eli versaalikirjaimella (isolla kirjaimella).
Numerolla aloittamisen kielto on aiemmin sisältynyt standardiinkin. Yleiset suomen kielen säännöt eivät kuitenkaan nykyisin sisällä sellaista kieltoa. Ohjeissa saatetaan jopa sanoa, että numerolla aloittaminen on ”aivan hyväksyttävää”. Tämä on kuitenkin liioittelua.
Oikeusministeriön tuottama Lainkirjoittajan opas antaa asiasta ehdottoman ohjeen kohdassa 24.4.7 Virkettä ei koskaan aloiteta numerolla.
Usein on helppo välttää numerolla aloittaminen muuttamalla sanajärjestystä tai esimerkiksi lisäämällä alkuun sana ”Vuonna” tai lyhenne ”V.”, jos virke alkaa vuosiluvulla.
Jos virkkeen varsinaisena aiheena ja ensimmäiseksi mainittavana asiana on sellainen, joka normaalisti kirjoitetaan numeroin, jouduttaisiin usein epäluontevaan ilmaisuun, jos pyrittäisiin ehdottomasti välttämään virkkeen numeroalkuisuutta. Sanajärjestyksen muuttaminen voisi muuttaa lauseen painotusta ja vivahteita tavalla, joka ei vastaa kirjoittajan tarkoituksia.
Otsikot ja vastaavat aloitetaan usein numerolla. Tällöin ei tietenkään ole virkkeiden toisistaan erottamisen ongelmaa. Muutenkin käytäntö on hyväksyttävä, koska luvun ilmaiseminen on usein olennaista uutisen sisällön takia.
Tekstissä numeroalkuisuus ei ole yhtä luonnollista. Lukumäärä on yleensä uusi asia, joten hyvin rakennetussa esityksessä se mainitaan lauseen lopussa tai keskellä.
Parissa tapauksessa on erityisesti syytä välttää virkkeen aloittamista numerolla. Jos virke aloittaa numeroidun luetelman kohdan, niin itse kohdan aloittaminen numerolla olisi hämmentävää (esimerkiksi ”1) 10 euron – –” tai vielä hämmentävämpi ”1. 10 euron – –”). Jos virke päättyy numeroon ja seuraava virke alkaa numerolla, syntyy myös outo, joskus jopa vaikeaselkoinen tilanne.
Erilaisia mahdollisia yhdistelmiä on 32 768. 128 niistä on käytössä.
Erilaisia mahdollisia yhdistelmiä on 32 768. Vain 128 niistä on käytössä.
Vastauksia saapui yli 100. 50 niistä oli puutteellisia.
Vastauksia saapui yli 100, mutta niistä 50 oli puutteellisia.
Vanhaa sääntöä, jonka mukaan virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla, on opetettu kouluissa ja muualla, joskin säännön sävy ja ehdottomuus on vaihdellut. Taustalla on osittain edellä mainittu virkkeiden hahmotettavuus, osittain se, että numeroiden käyttöä ei ole pidetty kovin tyylikkäänä – ja tämä on korostunut virkkeen alussa. Kaunokirjallisessa tyylissä luvut esitetään mieluiten sanoin; ks. kohtaa Lukujen ilmaisemisen tavat. Lisäksi numerolla tai yleensä luvulla aloittaminen korostaa määrällistä ilmausta, joka tulee usein tavallaan liian aikaisin: ennen kuin ilmenee, mikä määrä ilmaistaan.
Yleensä lauseessa sijoitetaan tutut asiat eli teema alkuun ja se, mitä niistä sanotaan (reema), jonnekin myöhemmäksi. Esimerkiksi tarkalla ajan määritteellä, kuten ”1.1.1998”, aloittaminen viittaisi siihen, että kyseisestä ajankohdasta on ollut puhetta aiemmin ja nyt sanotaan jotain uutta siitä, mitä silloin tapahtui. Siksi luontevampi järjestys on yleensä toinen.
Vielä selvempää on, että määrälliset ilmaukset, kuten ”500 euroa”, ovat useimmiten yksityiskohtaista uutta tietoa, joka kuuluu muualle kuin virkkeen alkuun. Joskus ne kuitenkin ovat osa teemaa, kuten puhuttaessa 500 euron setelien ongelmista tai 5 000 metrin juoksukilpailusta. Silloin voi yleensä hyvin aloittaa virkkeen numerolla.
Valitettavasti kielenhuolto on liiaksikin suhteellistanut vanhan säännön, osittain jopa luopunut siitä. Kielikello 2/2006 (s. 50) aloittaa aiheen ”Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella” käsittelyn lauseella, joka antaa väärän viestin: ”Virkkeen voi aloittaa numerolla”. Tämä lause painottuu liiaksi, kun se on alussa. Lisäksi rajoitus on liian lievä: ”jos se on asioiden esittämisjärjestyksen kannalta luontevaa”. Kirjoituksen esimerkeistäkin vain ensimmäinen on sopiva: siinä numeroalkuisuuden korvaaminen todennäköisesti johtaisi kiertelyihin, jotka häiritsisivät enemmän kuin numeroalkuisuus:
Kyseisen kuvauksen toinen esimerkki on ”2000-luvulle tultaessa yhdistyksen toiminta laajeni entisestään”. Se olisi kuitenkin yhtä luonteva ja tyylikäs muodossa ”Yhdistyksen toiminta laajeni edelleen 2000-luvun alussa.” (Ehkä edelleen-sanaa ei edes tarvittaisi, sillä kenties ei edes tarkoiteta mitään uutta laajenemista tai lisälaajenemista aiemmin mainitun lisäksi.).
Kielenhuollon käsikirjassa on seuraava esimerkkinä siitä, että ”virkkeen ja lauseen voi aloittaa numerolla, jos se on asiajärjestyksen kannalta luontevaa”:
Kokouksessa päätettiin pitää jäsenmaksu ennallaan. 30 euroa jäseneltä riittää kattamaan 2/3 talousarvion mukaisista menoista.
Kirjassa esimerkki on ladottu niin, että ensimmäisen pisteen jälkeen on rivinvaihto. Tällöin on kahdeksi virkkeeksi hahmottaminen hiukan helpompaa, etenkin kun ”30” on sekä kursivoitu että lihavoitu!
Nopeasti luettaessa tuollaisen tekstin voi kuitenkin helposti lukea alkavaksi ”Kokouksessa päätettiin pitää jäsenmaksu ennallaan 30 eurona”, etenkin kun se olisi järkevää asioiden esittämistä: jos mainitaan, että jäsenmaksu pidettiin ennallaan, ja etenkin jos sen suuruus erikseen mainitaan, olisi tietysti mitä luonnollisinta sanoa nämä yhdessä! Lukija sitten ehkä verbin ”riittää” kohdalla tajuaa jäsentäneensä väärin ja huomaa pisteenkin jne. Tämä olisi voitu sujuvasti välttää:
Jos virke alkaa numerolla, katsotaan numeroilmauksen edustavan virkkeen ensimmäistä sanaa. Vaikka tällöin virkkeen alku jääkin osoittamatta versaalin käytöllä, ei tätä ole syytä yrittää korjata kirjoittamalla numeroilmausta seuraava kirjain versaalilla. Ks. kohtaa Numeroalkuinen sana virkkeen alussa.
Numeroin merkittyjä lukuja ei kannata kirjoittaa peräkkäin, koska silloin lukijan on vaikea hahmottaa, että kyse on kahdesta eri luvusta. Standardi SFS 4175 esittää tämän ehdottomana sääntönä:
Numeroin kirjoitettuja lukuja ja numerosarjoja ei pidä kirjoittaa peräkkäin, ellei niitä ole luettelomaisesti rinnastettu toisiinsa (2 000, 2 500, 3 200 jne.).
Useimmiten ongelman voi korjata muuttamalla sanajärjestystä tai lisäämällä sanan.
Kokonaistuotto oli v. 2000 200 000 euroa.
[vaikeasti luettava ilmaisu]
Kokonaistuotto vuonna 2000 oli 200 000
euroa. [parempi ilmaisu]
Silloin meillä oli 28 486-tietokonetta. [erittäin
epäselvä ilmaisu]
Silloin meillä oli 28 IBM 486 -tietokonetta. [selvempi
ilmaisu]
Silloin meillä oli 28 kappaletta IBM 486 -tietokoneita.
[kömpelö, mutta selvä ilmaisu]
Jaamme 10 500 euron palkintoa.
[huono ilmaisu]
Jaamme 10 kpl 500 euron palkintoja.
Jaamme kymmenen 500 euron palkintoa.
Seuraavassa esimerkissä lukujen peräkkäisyys on erityisen häiritsevää, koska ensimmäisen luvun edessä ei ole sanaa ”vuosi” tai sen lyhennettä ohjaamassa oikeaan hahmotukseen. Jos ilmausta ei muuten voi korjata (jostain syystä on noudatettava määrättyä lauseenjäsenten järjestystä), pitäisi siis ainakin lisätä selventävä lyhenne.
Sellaista ilmausta kuin ”viisi sadasta” ei siis voi kirjoittaa numeroin ilman muutoksia, koska ”5 100:sta” rikkoisi sääntöä ja olisi epäselvä – kirjoitusasuhan olisi jopa sama kuin ilmauksen ”viidestätuhannesta sadasta”. Jos numeroiden käyttöön on aihetta, pitää lause siis muotoilla hiukan toisin.
Joissakin tilanteissa, esimerkiksi taulukkoesityksessä, voi ehkä käyttää sellaista rakennetta kuin ”42/176”. Ks. kohtaa Vinoviiva osuutta ilmaistaessa.
Lukuja voi säännön mukaan kuitenkin olla peräkkäin, jos ne muodostavat luettelon ja lukujen välissä on välimerkki tai sidesana. Usein kuitenkin tulos on vaikeasti hahmotettava, jolloin kannattaa harkita muita vaihtoehtoja. Jos lukuja on paljon, voisi olla parempi esittää ne taulukkona. Jos mukana on lukuja, joissa on desimaalipilkku, ilmaisusta tulee yleensä vaikeasti hahmotettava. Joissakin tapauksissa auttaa, että kaikkiin lukuihin liitetään yksikkö.
Vuosiluku on paras kirjoittaa kokonaisena, siis yleensä nelinumeroisena. Tällöin se helpommin hahmottuu vuosiluvuksi, ja lisäksi vältetään epäselvyyksiä. Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajanilmaukset: päiväys ja vuosiluku ottaa samanlaisen kannan: ”Virallisissa yhteyksissä ja muutenkin tyyliltään neutraaliksi tarkoitetussa asiatekstissä kannattaa vuosiluku merkitä kokonaan”.
Jos kuitenkin vuosisadan osoittavat numerot jätetään pois, niin usein on ollut tapana kirjoittaa yhdysmerkki tai heittomerkki pois jätetyn osan tilalle, esim. -60 tai ’60. Kielitoimiston ohjeen ja standardin SFS 4175 mukaan tällöin ei kuitenkaan käytetä yhdysmerkkiä eikä muutakaan merkkiä niiden tilalla, vaan kirjoitetaan esimerkiksi vuonna 60 ja 60-luvulla.
Ks. myös kohtia Aikavälin ilmaisut ja Vuosiluvut ja vuosi-sana.
Etenkin lyhyistä nimenkaltaisista merkinnöistä jätetään usein pois vuosisadat. Tämä voi aiheuttaa epäselvyyksiä. Esimerkiksi tapahtuman nimen lyhenne ITK 05 on hämärä, ja suositusten vastainen ITK ’05 on tavallaan ymmärrettävämpi. Ehdottomasti selvintä on kirjoittaa vuosiluku täydellisenä, esimerkiksi ITK 2005. Tämä koskee myös vuosilukujen mainitsemista rinnakkain esimerkiksi aikaväliä ilmoitettaessa.
Jos tarkoitetaan ensimmäisen vuosisadan vuotta, on usein parasta käyttää tarkennusta ”jKr.” (tai ”jaa.”).
Vuosiluvut ovat poikkeus yleisestä numeroiden ryhmittelyn säännöstä: vuosiluvun numerot kirjoitetaan peräkkäin ilman välejä.
Lukujen ilmaisemisen tarkkuus kannattaa valita asiayhteyden, lukijakunnan ja tekstin tarkoituksen mukaan. Esimerkiksi ilmaisu ”6 216 181 161” on vähemmän havainnollinen kuin ”6 200 000 000” saati ”6,2 miljardia”. Jos ilmaisu luetaan ääneen, havainnollisuuden ero korostuu voimakkaasti. Toisaalta pyöreän luvun käyttö merkitsee epätarkkuutta. Tärkeää on, mitä luvulla halutaan sanoa. Aina ei tarvitse kertoa asiaa niin tarkasti kuin se tiedetään. Lisäksi isoissa luvuissa on usein epätarkkuutta, joten liian tarkka ilmaisu voi johtaa harhaan.
Tieteelliseen esitykseen kuuluu yleensä mahdollisimman suuri täsmällisyys niin, että suureen arvoon liitetään arvio siitä, miten tarkasti suure on mitattu tai laskettu, esimerkiksi ”nopeus oli 5,67(2) m/s”. (Ks. kohtaa Tarkkuusarviot.) Yleistajuisessa esityksessä sellainen täsmällisyys tarkkuus ei yleensä ole tarpeen, vaan se saattaa päinvastoin vaikeuttaa sanoman perillemenoa. Ilmaisu ”nopeus oli 6 m/s” voi olla sopiva.
Toisaalta mitä yleistajuisemmaksi esitys pyritään tekemään, sitä enemmän kannattaa lukujen ohella tai jopa tilalla käyttää sanallisia, kuvailevia ilmaisuja. Lisäksi kannattaa harkita, millaiset yksiköt ja ilmaisutavat ovat lukijalle tuttuja. Esimerkiksi ”nopeus oli noin 7 km/h” on useimmille selvempi kuin tieteessä käytetty nopeuden ilmaisu 2 m/s (metriä sekunnissa). Mutta asian luonteesta riippuu, onko sekin tarpeettoman epähavainnollista. Ilmaisu ”nopeus oli reipasta pyöräilyvauhtia” olisi ainakin kaunokirjalliseen esitykseen sopivampi, jos on tarkoitus kuvata jotakin liikkumisvauhtia havainnollisesti, mutta niin, että tarkalla vauhdilla ei ole merkitystä.
Useimmat ihmiset tuntevat lukusanat ”miljoona” ja ”miljardi”. Siitä ylöspäin tilanne muuttuukin. Sanaa ”biljoona” kannattaa kokonaan välttää, sillä käännösvirheiden takia se esiintyy melko usein miljardin merkityksessä amerikanenglannin billion-sanan mukaan. Vaikka kirjoittaja tietäisikin, että biljoona tarkoittaa tuhatta miljardia, lukija ei ehkä tiedä – tai ei voi olla varma siitä, onko kirjoittaja tiennyt! Vielä suuremmalla syyllä tämä koskee suurempia lukusanoja, kuten triljoonaa.
42 tuhatta miljardia [= 42 000 000 000 000 = 42 biljoonaa]
Lisäksi kannattaa muistaa, että suuret luvut hämmentävät ihmisiä usein suuresti. On jopa väitetty, että ihminen ei oikeastaan pysty kunnolla ymmärtämään rahasummia, jotka ovat suurempia kuin hänen kuukausipalkkansa.
Asioita voi havainnollistaa esimerkiksi vertaamalla niitä sellaisiin asioihin, jotka ovat ihmisten edes jollain tavoin hahmotettavissa. Usein ei varsinaista suurta lukua tällöin edes tarvitse sanoa, ainakaan yleistajuisessa tekstissä.
Aika ajoin syntyy julkista keskustelua, kun joku väittää, että sentapaista ilmaisua kuin ”kaksi kertaa suurempi kuin” on käytetty väärin. Sellaista paheksuntaa on esitetty lehdistössä ainakin 1950-luvulta alkaen. Väitteen mukaan ilmaisu tarkoittaa kolminkertaista eikä kaksinkertaista. Koskaan ei kuitenkaan ole esitetty esimerkkiä todellisesta kielenkäytöstä, jossa merkitys olisi sellainen.
Käytännössä kaikki tietävät, että jos Matilla on 100 euroa rahaa ja Liisalla kaksi kertaa enemmän, niin Liisalla on 200 eikä 300 euroa. Tämä tulkinta on vahvistettu kielitoimiston kannanotossa vuonna 1974.
Jos kuitenkin haluaa välttää edellä mainitut teoreettiset vastaväitteet, voi kirjoittaa ”kaksi kertaa niin paljon kuin” eikä ”kaksi kertaa suurempi kuin”. Toisaalta usein tällainen ongelman kiertäminen vaatii lauseen uudelleenmuotoilun.
Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”kaksi kertaa suurempi kuin” ei kuulu täsmälliseen kielenkäyttöön (kannanotto hakusanan kerta selityksessä). Sen sijaan ilmauksen ”viisi kertaa pienempi kuin” kohdalla ei vastaavaa huomautusta ole, vaikka aiemman Suomen kielen perussanakirjan mukaan se sopii vain arkikieleen.
Vaikka siis mitään todellisen väärinkäsityksen vaaraa ei ole, varovainen kirjoittaja voi välttää kyseisiä ilmaisuja sen takia, että ainakin pieni osa lukijoista paheksuu niitä virheellisinä.
Aihetta käsittelee laajasti Jukka Kohosen kirjoitus Kaksi kertaa suurempi – yleisimmät harhaluulot.
Myös ilmaus ”puolta suurempi” tai ”puolet suurempi” tarkoittaa vanhastaan ja sanakirjojen mukaan ’kaksi kertaa niin suuri kuin’, siis samaa kuin ”kaksi kertaa suurempi kuin”. (Ks. esim. Tuomo Jämsän kirjoitusta Paljonko on puolta enemmän?) Sen osalta kuitenkin toinen merkitys, ’puolitoista kertaa niin suuri kuin’, on nykyisin aika paljon käytössä eikä vain teoreettisiin rakennelmiin perustuva ajatus.
Esimerkiksi erään professorin lausuntona esitetyssä tekstissä (25.6.2021) sanotaan: ”Delta-variantti on noin kaksi kertaa alkuperäistä koronamuunnosta tarttuvampi ja puolet brittimuunnosta tarttuvampi.” Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että variantti on 100 % alkuperäistä tarttuvampi ja 50 % brittimuunnosta tarttuvampi, eli tarttuvuussuhteet ovat 2:1 ja 1,5:1.
Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! (WSOY 2006) jopa väitetään (s. 388), että uusi merkitys olisi oikea ja ainoa merkitys:
HUOMAA! Ilmaukset puolet suurempi ja puolet enemmän eivät tarkoita alkuperäistä määrää kaksinkertaisena: esim. jos 50:stä tulee puolet suurempi, on lopputulos 75 eikä 100, tai jos joku saa 30 €:oon verrattuna puolet enemmän rahaa, tuo joku ei saa 60 €:a vaan 45 €.
Siksi on parasta kokonaan olla käyttämättä sellaisia ilmaisuja kuin ”puolta suurempi”. Ainakin osa lukijoista jäisi epätietoisiksi siitä, tarkoitetaanko kaksinkertaista vai puolitoistakertaista. Yksiselitteinen vaihtoehto on ”50 % suurempi kuin”, mutta se ei useinkaan ole kovin tyylikäs. Jos esimerkiksi joidenkin hankkeiden määrä oli puolitoista kertaa niin suuri kuin edellisenä vuonna, ei pidä kirjoittaa ”Hankkeiden määrä oli puolta suurempi kuin edellisenä vuonna”, vaan vaikkapa jokin seuraavista:
Useinkin itse lukujen esittäminen on sekä havainnollisempaa että täsmällisempää kuin erilaiset suhdevertailut. Syynä on etenkin se, että suhdevertailuissa joudutaan käyttämään prosentteja, koska kansankielinen ”puolta enemmän” on käynyt epäselväksi.
Ongelmia ei ole sellaisissa ilmauksissa kuin ”puolta pienempi” ja ”puolet vähemmän”. Niille ei voi edes viisastellen esittää muuta tulkintaa kuin se, että viitataan puoleen alkuperäisestä määrästä.
Kun hintaa on korotettu puolella, se Nykysuomen sanakirjan mukaan on kaksinkertaistunut. Tosin sen mukaan tällainen ilmaus esiintyy ”varsinkin puhekielessä”. Uudemmissa sanakirjoissa otetaan kantaa vahvemmin: selityksen jälkeen on lisäys ”täsmällisessä kielenkäytössä: hinta on kaksinkertaistettu”.
Kyse ei kuitenkaan ole täsmällisyydestä, vaan siitä, että ilmaustyyppi hintaa on korotettu puolella, hinta on noussut puolella tms. on hämärtynyt merkitykseltään: se esiintyy sekä vanhassa käytössä että tarkoittamassa nousua 50 %:lla eli puolitoistakertaistumista. Usein on mahdotonta päätellä, kumpaa tarkoitetaan, ellei itse lukuja ole tiedossa.
Tällaisissa ilmauksissa on ajateltavissa, että puoli tarkoittaa puolta uudesta hinnasta. Tällainen ajattelu ei kuitenkaa sovi sellaisiin ilmauksiin kuin hinta nousee puolella, mutta niidenkin merkitys on kaksitulkintainen.
Näin ollen on syytä olla kokonaan käyttämättä sellaisia ilmauksia kuin nousee puolella tai kasvoi puolella.
Numeroilla tarkoitetaan tietenkin yleensä merkkejä 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9 ja 0, joita käytetään muun muassa lukujen ilmaisemiseen. Näitä on tapana kutsua arabialaisiksi numeroiksi, jos ne halutaan erottaa roomalaisista numeroista, mutta parempi nimitys on ”tavalliset numerot”. (Arabian kielessä käytetään numeroita, jotka ovat aivan erinäköisiä, joskin samaa alkuperää.)
Sana ”numero” voi kuitenkin tarkoittaa myös numerosarjaa, esim. koodinumeroa tai puhelinnumeroa, tai jopa tunnistetta, joka voi sisältää myös muita merkkejä kuin numeroita, ainakin ryhmittely- ja tarkistusmerkkeinä.
Yleensä sanan ”numero” kaksimerkityksisyys ei aiheuta ongelmia. Mutta joskus se tarkoittaa jopa sellaista koodia, jossa on muitakin merkkejä kuin numeroita. Jos asiakasta kehotetaan ilmoittamaan tilausnumeronsa ja hänen saamissaan tiedoissa on tilausnumeron kohdalla E1917317, lukija ei aina ymmärrä esimerkiksi alkukirjaimen kuuluvan koodiin. Eikä se aina kuulukaan. Jos nimitykset ovat kirjoittajan valittavissa, kannattaa siis välttää numero-sanaa tällaisissa tilanteissa ja käyttää nimitystä ”tilauskoodi”, ”asiakastunnus” tms. Usein virallinen nimityskin on tunnuksen kannalla. Esimerkiksi auton rekisterinumero on virallisesti ”ajoneuvon rekisteritunnus”.
Lähinnä tietotekniikassa käytetään heksadesimaalista eli 16-kantaista lukujärjestelmää (lukujen esittämisen järjestelmää). Siinä numeroina käytetään tavallisten numeroiden 0–9 lisäksi kirjaimia A:sta F:ään, jotka edustavat lukuja 10–15. Usein luvun esityksen eteen kirjoitetaan 0x (nolla ja x-kirjain) osoitukseksi heksadesimaalisuudesta, esimerkiksi 0x80 tai 0xA0.
Typografiassa erotetaan versaalinumerot, jotka ovat samantyyppisiä kuin versaalikirjaimet eli ”isot kirjaimet” (keskenään samankorkuisia ja kokonaan rivin perusviivan yläpuolella) ja gemenanumerot, joiden korkeus vaihtelee. Niitä ei merkistöstandardeissa pidetä eri merkkeinä, vaan kyse on samojen merkkien eri esitystavoista.
Seuraava kuva esittää Cambria-fontin versaalinumerot (ylempänä)
ja gemenanumerot sekä esimerkin kumpienkin käyttöyhteydestä.
Gemenanumeroista käytetään englannissa nimitystä old style numbers. Tämän takia ne saattavat esiintyä esimerkiksi taitto-ohjelman valikossa nimellä ”vanha tyyli”.
Tietokoneissa käytetään yleensä sellaisia fontteja, joissa numerot ovat versaalinumeroita. Esimerkiksi Times New Roman -fontissa on seuraavanlaiset versaalinumerot (sikäli kuin selaimesi voi käyttää tätä fonttia): 0123456789. Tavallisin poikkeus on ollut Georgia-fontti, jossa on seuraavanlaiset gemenanumerot (sikäli kuin selaimesi voi käyttää Georgiaa): 0123456789. Tosin muun muassa Windowsin niin sanotuissa C-fonteissa Candara, Constantia ja Corbel on oletusarvoisesti gemenanumerot.
Vanhemmassa typografiassa suosittiin gemenanumeroita muun muassa siksi, että ne eivät liiaksi nosta lukuja esille tekstistä. Lisäksi gemenanumerot antavat luvuille ulkoasuhahmoja samaan tapaan kuin gemenakirjainten korkeuden vaihtelu luo sanahahmoja.
Myöhemmin versaalinumerot yleistyvät, mutta gemenanumerot palasivat käyttöön 1990-luvulla monissa yhteyksissä. Kuitenkin esimerkiksi Helsingin Sanomat, joka oli palannut gemenanumeroiden käyttöön leipätekstissä, luopui niistä taas ulkoasu-uudistuksessaan vuonna 2009.
Suomen kielen normit eivät ota mitään kantaa valintaan versaali- ja gemenanumeroiden välillä, kuten eivät yleensäkään fonttiasioihin ja vastaaviin.
Typografian käsikirja ottaa kantaa seuraavasti:
Tähän voi lisätä vielä pari huomiota:
Sama fontti voi sisältää sekä gemena- että versaalinumerot: tällaisia fontteja ovat muun muassa Calibri, Cambria, Candara, Constantia ja Corbel. Kehittyneessä typografiassa voidaan tämän ansiosta usein käyttää molempia ilman fontin vaihtamista. Tämä tulee kuitenkin yleensä kyseeseen vain taitto-ohjelmissa. p>Tekstinkäsittelyssä, verkkojulkaisemisessa yms. on tavallisesti valittava fontti sellaiseksi, että siinä numeroiden asu sopii aiottuihin käyttötarkoituksiin. Nykyisin on kuitenkin mahdollista valita fontin ehkä tarjoamista vaihtoehdoista versaali- tai gemenannumerot myös Wordissa ja verkkosivuilla.
Word 365:ssä voidaan valita teksti ja sitten mennä fonttiasetuksiin Ctrl-D:llä ja valita Lisäasetukset-välilehdeltä Numeromuodot-kohdan pudotusvalikosta Vanha tyyli (gemenanumerot) tai Linjassa (versaalinumerot). Verkkosivuilla voidaan käyttää CSS-ominaisuutta font-variant-numeric.
Erikoistilanteissa käytetään myös roomalaisia numeroita I = 1, V = 5, X = 10, L = 50, C = 100, D = 500 ja M = 1000. Numeroina käytetään siis tiettyjä kirjaimia, jotka yleensä kirjoitetaan versaalilla. Luku kirjoitetaan tällaisin numeroin siten, että luku on numeroiden arvojen summa. Numerot kirjoitetaan järjestyksessä suurimmasta pienimpään, esimerkiksi MMCCCVII = 1000 + 1000 + 100 + 100 + 100 + 5 + 1 + 1 = 2307.
Lisäksi noudatetaan nykyisin lähes aina sopimusta, jonka mukaan eräät roomalaisten numeroiden yhdistelmät kirjoitetaan lyhennettyinä niin, että isomman numeron edessä on pienempi, jonka arvo on vähennettävä isommasta. Nämä yhdistelmät ovat: IV = 4 (ei IIII, kuten joskus vanhoissa kellotauluissa), IX = 9 (ei VIIII), XL = 40, XC = 90, CD = 400 ja CM = 900.
Käytännössä roomalaisin numeroin kirjoitetaan yleensä vain pienehköjä lukuja. Tähän on pari poikkeusta:
Roomalaisia numeroita on aiemmin käytetty melko laajastikin, mutta suuntaus on ollut kohti tavallisten numeroiden käyttöä, jota myös kielenhuolto on suosittanut. Toisaalta englannin kielen ja EU-asiakirjojen kieliasun vaikutus on jossain määrin lisännyt roomalaisten numeroiden käyttöä.
Yleiskielessä ei yleensä tarvita roomalaisia numeroita muuhun kuin hallitsijoiden ja paavien järjestyslukujen ilmoittamiseen, johon tämä tapa on täysin vakiintunut. Roomalaisiin numeroihin ei tällöin liitetä järjestyslukuun muutoin kuuluvaa pistettä, koska ne itsessään tarkoittavat järjestyslukuja.
Jos jostain syystä halutaan kirjoittaa tällainen järjestysluku kirjaimin, niin Uuden kielioppaan mukaan käytetään gemenaa: Kaarle V = Kaarle viides (ei: Viides). Tämä on loogista, koska kyseessä on järjestysluku, ei lisänimi. Tämä on myös SKS:n koittaaielivaliokunnan vuonna 1929 ottaman kannan mukaista.
Jossain määrin roomalaisia numeroita käytetään Yhdysvalloissa henkilönnimissä erottamaan muuten samannimisiä, samaan sukuun kuuluvia ihmisiä.
Vieraissa nimissäkin numero on luonnollista ja tavanomaista lukea suomenkielisenä (esim. III = kolmas, ei the third), vaikka se periaatteessa on osa itse vieraskielistä nimeä. Lukutapa vaikuttaa numeron taivutuspäätteen merkintään.
Henry Ford III
Häntä on verrattu Henry Ford III:een [= kolmanteen].
Kirjojen ja muiden julkaisujen rakenteessa on roomalaisia numeroita käytetty ja käytetään mm. englannin vaikutuksesta joskus edelleenkin joihinkin erityistehtäviin:
Roomalaisia numeroita käytetään joskus lakiviittauksissa, esimerkiksi ”tekijänoikeuslain II luku”. Tämä on kuitenkin perusteetonta, koska itse laeissa luvut on numeroitu tavallisilla numeroilla.
Roomalaisia numeroita on tapana käyttää kuukausien numeroina mm. kasvi- ja lintukirjoissa. Esimerkiksi kasvin kuvauksessa merkintä ”V–VI” tarkoittaa, että kasvi kukkii touko- ja kesäkuussa.
Jonkin verran roomalaisia numeroita esiintyy erilaisten luokitusten ilmaisemisessa, esimerkiksi ”III veroluokka”, ”kilpailun luokka IV”. Ellei sellainen kirjoitustapa ole johonkin yhteyteen vakiintunut, on parempi käyttää tavallisia numeroita. Nykyisin käytetään tavallisia numeroita usein sielläkin, missä aiemmin käytettiin roomalaisia.
Vaikka roomalaiset numerot siis normaalisti ilmaisevat järjestyslukuja, tästä on käytännössä poikettu usein etenkin hiukan arkisissa ilmauksissa, kuten ”III-olut”. Vaikka oluiden jako veroluokkiin on nykyisin poistettu, käyttävät valmistajat edelleen vanhan veroluokituksen mukaisia luokkia: I-olut (ykkösolut), III-olut (kolmosolut), IV A -olut (neljä aa olut) ja IV B -olut (neljä bee olut) sekä kahden viimeksi mainitun yhteisnimitys IV-olut (nelosolut).
Suomen kielen lautakunta hyväksyi v. 2005 käytännön, jossa roomalaiset numerot edustavat substantiivia, käytännössä usein sellaista sanaa kuin ”kolmonen” tai sen yhdyssanamuotoa ”kolmos-”. Ks. kuvausta numerosubstantiiveista. Lautakunta kuitenkin korostaa, että tällöin substantiivisuus on otettava huomioon kirjoitusasussa. Usein sekä adjektiivina että substantiivina lukeminen on mahdollista.
Esimerkiksi koululuokkien numeroinnissa on yleensä siirrytty tavallisiin numeroihin; tosin Kielikellon 2/2006 kohta Koodinumeroita mainitsee vielä roomalaisten numeroidenkin käytön. Usein luokan numeroon liittyy kirjain, joka erottaa luokan rinnakkaisluokista, esimerkiksi ”4B” (ennen ”IV B”). Ilmaisu olisi johdonmukaista lukea ”neljäs bee”, mutta koodinomaisuutensa takia se yleensä kirjoitetaan ilman välilyöntiä ja järjestyslukuun yleensä kuuluvaa pistettä. Tosin kielitoimiston eräs vanhahko suositus ja Kielenhuollon käsikirja käyttävät ilmaisutapaa ”4.B-luokka”, mutta sitä tuskin käytännössä juurikaan esiintyy. Ilmaisu ”4B-luokka” on sekin hankala: miten se on ajateltu luettavaksi? Lukutapa ”neljäs bee-luokka” olisi epälooginen, koska kyseessä ei ole B-luokista neljäs. Ongelmasta selvitään kirjoittamalla numero-kirjainkoodi sanan ”luokka” jälkeen ja lukemalla sen luku peruslukuna. Arkikielessä voi pelkkää luokan tunnusta käyttää substantiivin tavoin.
Kielikellossa 2/2006 tarjotaan häkellyttävä määrä erilaisia vaihtoehtoja: 4.B-luokka, 4. B -luokka, IV B -luokka, 4B-luokka ja 4b-luokka. Sujuvin vaihtoehto (luokka 4B) siis puuttuu, mutta tuskin sitä voi sääntöjen vastaisena pitää.
Luokka-asteiden nimityksistä johdetuissa adjektiiveissa alkuosa on järjestysluku ja erotetaan jälkiosasta ”luokkalainen” yhdysmerkillä. Ilmaisun kirjoittaminen kokonaan sanoin on yleensä tyylikkäintä.
Jos luokan nimessä on kirjain, on Kielikellon mukaan myös adjektiivin muodostuksessa tarjolla kirjava kokoelma vaihtoehtoja: 4.B-luokkalainen, 4. B -luokkalainen, IV B -luokkalainen, 4B-luokkalainen ja 4b-luokkalainen. Näistä 4B-luokkalainen on yksinkertaisin ja siten sopivin. Kannattaa huomata, että ongelma on usein kierrettävissä toisenlaisella ilmaisulla.
Armeijakunnat numeroidaan roomalaisin numeroin. Sen sijaan sekä armeijakuntaa ylemmän yksikön (armeijan) että sitä alemman yksikön (divisioonan) numerointi tehdään tavallisilla numeroilla.
Esimerkissä on ”LI” siis luettava ”viidenteenkymmenenteenensimmäiseen”. Kirjoitusasusta ks. Sotilasyksiköiden nimet.
Asemakaavoissa käytetään roomalaisia numeroita kerroslukujen eli talojen kerrosten lukumäärien merkitsemiseen. Syynä on, että tällöin ne erottuvat kaavoissa olevista muista numeromerkinnöistä. Joskus tällainen merkintätapa pääsee karkuun ja sitä käytetään myös tekstissä, esimerkiksi sanassa ”XII-kerroksinen” (po. ”12-kerroksinen”).
Desimaaliluvuissa käytetään kokonaisosan ja desimaaliosan välissä pilkkua (esim. 2,52) eikä pistettä kuten englannissa (2.52). Näiden merkintätapojen sekaantuminen voi joskus aiheuttaa suuriakin ongelmia, koska esimerkiksi ilmaisu ”1,005” tarkoittaa suomen kielessä hiukan yli yhtä, ilmaisu ”1.005” taas tuhattaviittä ja englannissa asia on täsmälleen päinvastoin. Pisteen käyttö ilmauksessa ”1.005” (tuhat viisi) ei nykyisin ole suositeltavaa, mutta se on edelleen varsin yleistä, ja siksi sekaantumisen vaara on todellinen.
Pilkun jälkeisten numeroiden ryhmittelystä ks. Desimaaliosan ryhmittely.
Käytännössä voidaan joutua tilanteisiin, joissa asiakirjaan on liitettävä laaja tietokoneella tuotettu tietoaineisto, jonka luvuissa on desimaalipisteet. Jos aineiston muuntaminen on hankalaa tai riskialtista ja siksi päädytään säilyttämään pisteet, on asiasta syytä mainita selityksissä.
Englannin kielessä ja ohjelmointikielissä yms. on tapana jättää usein etunolla pois desimaaliluvun esityksestä, jos luvun kokonaisosa on tasan nolla, esimerkiksi ”.123”. Tämä voi tuntua erityisen luonnolliselta esimerkiksi taulukon sarakkeessa, jossa kaikki luvut ovat tätä tyyppiä (esimerkiksi korrelaatiokertoimia, jotka ovat välillä 0:sta 1:een eikä 1:tä käytännössä esiinny). Tämä ei ole suomen sääntöjen mukaista, ei vaikka desimaalipiste vaihdettaisiin pilkkuun.
Jos kuitenkin äärimmäisessä tiiviyden tavoittelussa mennään etunollan pois jättämiseen, aiheuttanee vähiten hämminkiä se, että käytetään englannin mukaista pisteellistä merkintätapaa (.123) kauttaaltaan koko aineistossa.
Suomen kielen käytäntöön ei kuulu myöskään desimaalierottimen kirjoittaminen luvun perään silloin, kun sitä ei seuraa yhtään desimaalia. Englannin kielessä sellaista käytäntöä esiintyy, ja ohjelmointikielissä se on tavallinenkin silloin, kun on tarvetta erottaa desimaaliluku (esimerkiksi ”12.”) kokonaisluvusta (esimerkiksi ”12”).
Aseen kaliiperin ilmaisemisessa käytetään kuitenkin usein amerikkalaisia kaliiperi-ilmauksia sellaisinaan. Ne ilmaisevat kaliiperin tuumina ja ilman nollaa desimaalierottimena käytetyn pisteen edessä. Tällöin esimerkiksi puhe .30:n aseesta tai luodista tarkoittaa 0,30 tuuman kaliiperia.
Jos luvun viimeisen desimaalin jälkeen kirjoitetaan ellipsimerkki tai kolme pistettä, se tarkoittaa, että luvussa on lisää desimaaleja, mutta niitä ei ole kirjoitettu näkyviin.
Tämä on erotettava pyöristämisestä, jossa viimeistä mukaan otettavaa numeroa tarvittaessa kasvetaan yhdellä, jos ensimmäinen pois jätetty numero on 5 tai isompi. Pyöristetyn arvon ja tarkan arvon välissä ei saa käyttää yhtäläisyysmerkkiä, vaan on käytettävä noin-merkkiä.
Ellipsimerkkiä voidaan käyttää silloinkin, kun luvun desimaaliesitys on jaksollinen eli jostakin kohdasta alkaen siinä esiintyy vain tietty numerojono (ehkä yksi numero) toistuvasti.
Valitettavasti desimaaliluvun jaksollisuuden esittämiseen ei ole standardoitua eikä vakiintunutta merkintätapaa, vaan käytössä on useita erilaisia tapoja, joilla on kullakin omat huonot puolensa. Usein on käytetty tapaa, jossa toistuva numerojono eli jakso kirjoitetaan sulkeisiin eikä ellipsimerkkiä käytetä, esimerkiksi 0,6(6). Tällöin kuitenkin käytetään merkintää, jolle on määritelty aivan muunlainen merkitys tarkkuusarvioiden esittämisessä.
Jos jotain tapaa on käytettävä, ylleviivaus lienee sopivin: jakson yläpuolelle vedetään vaakaviiva. Sen toteuttaminen on kuitenkin vaikeaa. Siihen voidaan käyttää tekstinkäsittelyohjelman muotoilukeinoja tai verkkosivulla tyyliohjeella. Pelkässä tekstissä sen voi tehdä käyttäen yhdistyvää yläviivaa, U+0305 combining overline, mutta tämä tuottaa usein huonon, jopa epäselvän tuloksen.
Jos yläpuolisen viivan tuottaminen on teknisesti mahdotonta, lienee parasta käyttää ellipsimerkkiä ja ottaa mukaan sen verran desimaaleja, että lukija voi helposti päätellä, että kyseessä on ilmeisesti jaksollinen esitys (esimerkiksi 0,333 333…).
Hyvin suurten ja hyvin lähellä nollaa olevien lukujen esittämiseen käytetään tieteessä ja tekniikassa usein eksponenttiesitystä. Tällöin luku esitetään kahden luvun tulona niin, että jälkimmäinen luku on 10:n potenssi. Kertomerkkinä voi tällöin olla kertomerkki-niminen merkki ”×” tai kertopiste ”⋅”.
Eksponenttien kirjoittamisesta sekä eksponenttiesityksen vaihtoehdoista fysiikan suureita ilmaistaessa (esim. 3,1 MN = 3,1 × 106 N) ks. kohtaa Eksponentit ja ylä- ja alaindeksit.
Murtoluvut kirjoitetaan nykyisin yleensä tyyliin 2/3, siis käyttäen tavallisia numeroita ja vinoviivaa. Jos murtoluku liittyy sitä edeltävään kokonaislukuun eli kyseessä on sekaluku, on muistettava kirjoittaa välilyönti niiden väliin.
Unicode-standardissa on erityinen murtoluvun vinoviiva -niminen merkki (U+2044), joka saattaa tuottaa typografisesti paremman tuloksen kuin tavallinen vinoviiva. Se kuuluu kuitenkin melko harvoihin fontteihin, ja vain harvat ohjelmat osaavat käsitellä sen laadukkaasti.
Typografisesti ehkä parempi, perinteistä kirjapainoasua muistuttava tulos voidaan kuitenkin usein saada aikaan taitto-ohjelmien välineillä. Tämä on osittain mahdollista verkkosivuillakin (ks. kirjaa CSS3 – uudet mahdollisuudet). Seuraava esimerkki sisältää näin muotoillun murtoluvun, jos käytettävissä on Constantia-fontti ja jos käytettävä selain tukee fontin OpenType-piirteiden käyttöä.
Jos murtoluvun osoittaja tai nimittäjä on yli kolminumeroinen luku, on luonnollista soveltaa siihen lukujen ryhmittelysääntöä. Ovathan osoittaja ja nimittäjä kokonaislukuja.
Ulkoasu on tällöin melko epähavainnollinen, suorastaan sekava. Asiaa auttaisi, jos vinoviivan ympärille kirjoitettaisiin välilyönnit. Tosin tällöin ilmaus periaatteessa muuttuu murtolukumerkinnästä merkityksi jakolaskuksi.
Toisaalta jos murtoluvussa on nelinumeroinen luku, mutta ei pitempää, voisi soveltaa nelinumeroisia lukuja koskevaa poikkeusta ja kirjoittaa murtoluvun kokonaan ilman välejä.
Muutamat tavallisimmat, sanamuodossa lyhyet murtoluvut kirjoitetaan joskus sanoin.
Aiemmin kirjoitettiin usein ”kolmas osa”, ”sadas osa” jne., mutta kielenhuollon nykyistä kantaa lienee tulkittava niin, että tällaiset ilmaukset on kirjoitettava yhdyssanoiksi.
Sellainen merkintä kuin 1/5 vastaa sanaa ”viidesosa” (tai ”viidennes”), joten siihen ei saa enää lisätä sanaa ”osa”, vaikka niin aika usein tehdään. Ei saa kirjoittaa ”1/5-osa” (joka luettaisiin ”viidesosaosa” tai ”viidennesosa”). Tämä koskee taivutustakin: kirjoitetaan esimerkiksi ”1/5:lla” (ei ”1/5-osalla”).
Koska murtolukujen sanallisia ilmauksia käytetään melko harvoin, ne sekaantuvat joskus järjestyslukuihin etenkin taivutettaessa.
Jos sanoin kirjoitettavan murtoluvun osoittaja ei ole yksi, kirjoitetaan osoittaja eri sanaksi.
Jos osoittaja on yksi, se voidaan jättää mainitsematta sanoin kirjoitettaessa.
Jos osa-loppuista murtoluvun nimeä taivutetaan, jätetään alkuosa yleensä taivuttamatta. Edelleen on sallittua taivuttaa alkuosaakin. (Tämä ilmenee Kielitoimiston sanakirjasta.)
Jos osa-loppuisen murtoluvun nimen alkuosa on sanana pitkä, voitaneen käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”30:s-osa”, vaikka tällaista ei kielenhuollon ohjeissa erikseen mainitakaan. Ilmaustyyppi ”30:s osa” on yleisempi, mutta sitä lienee pidettävä nykyisten ohjeiden vastaisena.
Kolmelle tavalliselle murtoluvulle on erityiset merkit yleisesti käytettävissä olevassa merkistössä (Latin-1): ¼, ½ ja ¾. Niistä tosin yleensä vain puolikkaan merkki ½ voidaan kirjoittaa suoraan näppäimistöltä, mutta muut voidaan tuottaa melko helposti (ks. kohtaa Merkkien kirjoittaminen). Näiden merkkien käyttö tuottaa yleensä typografisesti hyvän tuloksen.
Unicode-merkistö sisältää erillisiä merkkejä myös mm. sellaisille murtoluvuille kuin 1/8. Niiden käyttökelpoisuus on suppeampi, koska ne sisältyvät melko harvoihin fontteihin.
Jos kaikki tekstissä tarvittavat murtoluvut voidaan esittää erillisinä merkkeinä, kuten ¼, sellaista esitystä kannattaa käyttää. Muutoin on paras käyttää yhtenäisesti kaikille murtoluvuille merkintätapaa 1/4.
Jos tekstissä esiintyy sekaisin esimerkiksi ¼ ja 1/5, lukija voi jopa epäillä, että erilaisiin merkintätapoihin sisältyy merkitysero. Lisäksi typografinen vaikutus on kielteinen.
Word-ohjelma yleensä muuntaa esimerkiksi näppäilyn ”3/4” automaattisesti merkiksi ”¾”, joten tämä on siis joskus erikseen estettävä tai kumottava (esim. Ctrl+Z:lla).
Luku voi sisältää sekä kokonais- että murto-osan, esimerkiksi 6½. Jos tällainen niin sanottu sekaluku kirjoitetaan käyttäen murto-osalle erillistä merkkiä (tai typografista murtolukua), siinä ei käytetä tyhjää väliä, vaikka ilmaisun osat luetaankin erikseen (kuusi ja puoli). Jos taas murto-osa kirjoitetaan kahtena lukuna, joiden välissä on vinoviiva, se on ymmärrettävästikin erotettava kokonaisosasta (sitovalla) välilyönnillä, koska esimerkiksi 21/2 tarkoittaisi kahtakymmentäyhtä kahdesosaa.
Murtolukuja sisältävät ilmaisut teksteissä ovat nykyisin hiukan vanhahtavia, ja niitä käytetään lähinnä arvosanoissa ja vastaavissa, joskus myös keittiömitoissa. Muutoin käytetään kirjoituksessa yleensä desimaalilukuja (esimerkiksi 6,5) silloinkin, kun luku luetaan tyyliin ”kuusi ja puoli” eikä ”kuusi pilkku viisi”. Rahasummien esityksessä taas käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”6,50 euroa”. Kaavoissa ja laskutoimituksissa toki esiintyy murtolukuja, mutta laskun tulosta käytetään yleensä desimaaliluvuksi pyöristettynä.
Tekstiä muokattaessa tai käännettäessä ei kuitenkaan pidä muitta mutkitta korvata murtolukuja desimaaliluvuilla. Korvaaminen voi johtaa epäkäytännöllisiin merkintöihin (esimerkiksi 1/16 = 0,0625), päättymättömiin desimaalilukuihin (1/3 = 0,33333…) tai väärään tietoon tarkkuudesta. Jos tekstissä mainitaan luku 2¾, ilmaus on epätarkempi kuin 2,75. Ellei tarkkuudesta sanota mitään, 2¾ sisältää arvion, että todellinen arvo on lähempänä 2¾:aa kuin 2½:ta tai 3:a, kun taas 2,75 sisältää sen, että todellinen arvo on välillä 2,745…2,755.
Kahden fysikaalisen suureen suhde ilmaistaan standardien mukaan siten, että lukua seuraa suureiden yksiköiden osamäärä. Ks. kohtaa Suureiden suhteet.
Käytännössä kuitenkin käytetään tämän sijasta hyvin yleisesti seuraavassa kuvattavia suhdelukuja.
Kahden luvun suhde on luku, ja se voidaan ilmaista eri tavoin.
Käytännössä näin käsitellään yleisesti myös kahden samanlaatuisen suureen suhdetta. Periaatteessa tällöin jää ilmoittamatta, tarkoitetaanko esimerkiksi massojen suhdetta vai tilavuuksien suhdetta; se saatetaan ilmaista erikseen sanallisesti.
Edellisessä esimerkissä voi lukija olettaa, että tarkoitetaan massojen suhdetta. Jos suureet ovat erilaatuiset, niiden suhde ei ole pelkkä luku eikä sitä pitäisi sellaisena ilmaista.
Yksinkertaistetusti sanottuna prosentti tarkoittaa sadasosaa. Tarkemmin sanoen prosentti on luvun 0,01 eli 1/100 erityisnimi, jota käytetään suhteita ilmaistaessa. Täten esimerkiksi 0,2 % tarkoittaa samaa kuin 0,002. Tämän mukaisesti prosenttikäsitettä ja merkintää tulisi käyttää vain tilanteissa, joissa ilmaistaan luvulla kahden samanlaatuisen suureen suhde.
Prosenttimerkkiä % käytetään vain luvun yhteydessä.
Koska prosentti on siis luku, ei periaatteessa tulisi puhua painoprosentista eikä tilavuusprosentista. Mittayksikköstandardissa sanotaan:
Koska yksiköt prosentti ja promille ovat lukuja, ei ole mielekästä puhua esimerkiksi painoprosentista tai tilavuusprosentista. Siksi yksikön tunnukseen % ei saa liittää lisätietoja, kuten % (m/m) tai % (V/V). – – Esimerkiksi massaosuus on suositeltavaa ilmaista seuraavasti: "B:n massaosuus on wB = 0,78" tai "B:n massaosuus on wB = 78 %". Termiä prosentti ei myöskään saa käyttää suureen nimessä, koska se on harhaanjohtavaa. Jos massaosuus on 0,78 = 78 %, onko prosenttimäärä 78 vai onko 78 % = 0,78? Sen sijaan on käytettävä yksiselitteistä termiä osuus. Massan ja tilavuuden osuudet voidaan myös ilmaista yksiköinä, kuten μg/g = 10−6 tai ml/m3 = 10−9.
EU:n teksteissä esiintyy sellaisia ilmaisutapoja kuin ”rasvapitoisuus on vähintään 3,50 prosenttia (m/m)”. Tässä m on massan tunnus, ja m/m siis ilmaisee, että kyseessä on massojen suhde. Merkintä on yksiselitteinen, mutta sitä ei voi olettaa yleisesti tunnetuksi.
Käytännössä paino- ja tilavuusprosentista puhuminen on kuitenkin tavallista. Yleisesti käytetään myös sellaisia lyhenteitä kuin ”til.-%” (tilavuusprosentti) tai vastaava englanninkielinen lyhenne ”Vol. %”. Jos tilavuusprosentista puhutaan, lyhenne ”til.pros.” on hyväksyttävämpi kuin ”til.-%”.
Standardin suosittamaa käytäntöä kannattaa kuitenkin noudattaa täsmällisyyteen pyrkivissä tieteellisissä ja teknisissä esityksissä. Esimerkiksi ilmauksen ”Valmisteessa on 21 painoprosenttia rasvaa” sijasta voidaan käyttää seuraavia:
Vastaavasti esimerkiksi ilmaus ”Juomassa on alkoholia 8 tilavuusprosenttia” voidaan hyväksyttävämmin ilmaista seuraavilla tavoilla:
Jos aiemmin esitetyssä suola- ja kaliumpitoisuusesimerkissä on kyse painosuhteista, olisi tarkka ilmaisu seuraavanlainen:
Maidon ”rasvaprosentit” ovat rasvan massaosuuksia maidossa.
Muutoinkaan ei tarkassa kielenkäytössä käytetä prosentti-sanaa yhdyssanan jälkiosana. Loogisesti ei ole olemassa esimerkiksi äänestys-, vero-, työttömyys- tai virheprosentteja. Koska prosentti on luvun nimi, ei ole olemassa erilaisia prosentteja sen enempää kuin on olemassa erilaisia lukuja 1/100. Ilmaukset, joissa puhutaan erilaisista prosenteista, olisi siis korjattava niin, että kerrotaan, mitä suhdetta tarkoitetaan, ja suhteen arvo sitten ilmaistaan luvulla, tavallisemmin prosenttikäsitettä käyttäen.
Jopa viralliseen kielenkäyttöön on levinnyt sana ”energiaprosentti” ja sitä tarkoittavia merkintöjä, kuten ”E%”. Merkinnöistä suositeltava on Kielikellon 2/2014 kirjoituksen Energiaprosentti mukaan ”E-%”. Koko ilmaus kuitenkin rikkoo niitä periaatteita vastaan, joiden mukaan prosenttikäsitettä tulisi käyttää. Sen sijasta tulisi ilmaista asia toisin.
Sana ”veroprosentti” esiintyy lainsäädännössäkin, joten sitä on pidettävä oikeana terminä. Esimerkiksi sanalle ”kunnallisveroprosentti” ei ole hyväksyttävää vaihtoehtoa; joskus käytetty ”kunnallisveroaste” on kaksitulkintainen.
Usein prosentti on suuruudeltaan epäkäytännöllinen pienten pitoisuuksien ilmaisemiseen, eikä promillen käyttö yleensä auta paljoakaan. Sen takia käytetään usein sellaisia lyhenteitä kuin ”ppm”, joka tarkoittaa miljoonasosaa. Kansainvälisen mittayksikköjärjestelmän mukaan niitä ei kuitenkaan tulisi käyttää. Standardi SFS-ISO 80000-1 ottaa vahvasti kantaa: ”Lyhenteet, kuten ppm, pphm, ppb tai ppt, ovat kielisidonnaisia ja monitulkintaisia, eikä niitä saa käyttää. Niiden sijaan on suositeltavaa käyttää kymmenen potensseja.”
Lyh. | Englanninkielinen ilmaus | Suomennos | Lukuna |
---|---|---|---|
ppm | parts per million | miljoonasosa | 10−6 |
pphm | parts per hundred million | sadasmiljoonasosa | 10−8 |
ppb | parts per billion | miljardisosa | 10−9 |
ppt | parts per trillion | biljoonasosa | 10−12 |
ppq | parts per quadrillion | tuhannesbiljoonasosa | 10−15 |
Vaikka lyhenteitä ppm ym. pidettäisiinkin johonkin käyttöön sopivina, olisi muistettava, että ne vastaavat lukuja. Olisi siis täsmennettävä, tarkoitetaanko massojen suhdetta, tilavuuksien suhdetta vai ehkä jotain muuta.
Erityisen tulkinnanvarainen on lyhenne ”ppm”, koska se voi tarkoittaa tilavuusosuutta, massaosuutta tai ainemääräosuutta. Viimeksi mainitussa merkityksessä se usein selitetään ilmauksella ”particles per million”.
Ilmaus ”Ilman hiilidioksidipitoisuus on 425 ppm” olisi oikeammin esitettynä seuraava (koska käytännössä ppm-lyhenne tässä yhteydessä tarkoittaa tilavuuksien suhteita):
Mittayksikköjärjestelmään liittyy massaosuuden käsite, joka tarkoittaa tietyn aineen osuutta jossakin kokonaisuudessa massan mukaan lausuttuna. Massaosuus voidaan esittää esimerkiksi sellaisella ilmauksella kuin 3 µg/kg tai 3 × 10−9.
Tällaisen suureen voi siis ilmaista pelkällä luvullakin, koska suureen nimi kertoo, että kyse on massojen suhteesta.
Vastaavasti voidaan käyttää tilavuusosuuden käsitettä. Se saattaa olla kätevä silloin, kun tekstiyhteyteen halutaan esimerkiksi otsikko sarakkeelle, joka sisältää ”tilavuusprosentteja”. Luvut voidaan tällöin hyvin esittää prosentteina.
Täten voisi käyttää myös seuraavanlaisia ilmauksia:
Standardi SFS 4508 (Prosentti ja promille. Käsitteet ja käyttö) suosittaa edellä kuvatun laisia ilmauksia ja mainitsee esimerkkeinä yksiköt g/t ja µg/g (”miljoonasosia” massaosuutena), cm³/m³ ja mm³/dm³ (”miljoonasosia” tilavuusosuutena) sekä mg/t (”miljardisosia” massaosuutena). Parhaiten mittayksikköjärjestelmän perusajatuksiin sopii se, että yksikössä jakajana on etuliitteetön perusyksikkö, m³ tai kg.
Standardi SFS 4508 kuitenkin sallii sellaiset ilmaukset kuin ”% painosta” ja ”% tilavuudesta”. Lisäksi se esittää myönnytyksenä yleisen käytännön suuntaan seuraavan: ”Tiivistetty merkintä esim. etiketissä voi olla ’31 % til.’” Tämä vastaa englanninkielissä etiketeissä melko tavallista tyyliä ”31% vol.” Sopiva lukutapa on ”kolmekymmentäyksi prosenttia tilavuudesta”.
Prosenttiyksikkö-sanaa tulisi käyttää vain verrattaessa prosenttilukuja keskenään. Tosin vertailtavia lukuja ei välttämättä mainita, ainakaan molempia. Voidaan esimerkiksi sanoa ”korko nousi kaksi prosenttiyksikköä”. Tämä tarkoittaa, että jos korko on ollut vaikkapa 4 %, niin se on nyt 6 %. Aiheesta kertoo lisää kielitoimiston verkkosivu Prosentti ja prosenttiyksikkö. Se kuitenkin käyttää sellaisia sanoja kuin ”kannatusprosentti”, jotka eivät sovi yhteen edellä kuvatun prosenttikäsitteen kanssa.
Sanaa ”prosenttiyksikköä” ei voi sääntöjen mukaan kirjoittaa %-merkkiä käyttäen. Lyhenne ”pros.yks.” on ajateltavissa, mutta tuskin tarpeellinen.
Promille tarkoittaa tuhannesosaa, joten esimerkiksi 2 ‰ tarkoittaa samaa kuin 0,002. Tämän mukaisesti promillen käsitettä tulisi käyttää vain tilanteissa, joissa voi käyttää lukua. Promillemerkkiä ‰ käytetään hyvässä tyylissä vain luvun yhteydessä.
Standardin ISO 31-0 mukaan promillemerkkiä tulisi välttää. Nykyinen mittayksikköstandardi ei sisällä sellaista ajatusta; se antaa tarkat ohjeet merkin käytöstä.
Veren alkoholipitoisuudesta puhuttaessa jopa rikoslaki käyttää promille-sanaa. Pitoisuuksia ilmaistaessa pitäisi kuitenkin aina kertoa, minkä suureiden suhteesta on kyse, massojen vai tilavuuksien. Veren ”promillet” eivät kuitenkaan ole ”painopromilleja” eivätkä ”tilavuuspromilleja”, vaan kyseessä on massan ja tilavuuden suhde, josta ei pitäisi puhua promilleina.
Esimerkiksi se, että veren alkoholipitoisuus on ”0,6 promillea”, tarkoittaa, että veressä on alkoholia 0,6 grammaa litrassa. Asia tulisi siis ilmaista sillä tavoin tai lyhyemmin yksiköiden tunnuksia käyttäen:
Jos tekstissä on sekä prosentteja että promilleja, on tyylin takia ja väärinlukemisen välttämiseksi parempi käyttää yhtenäistä merkintätapaa. Jos siis promillemerkkiä ‰ ei voi käyttää, on tällöin paras kirjoittaa molemmat merkit samaa tapaa noudattaen, siis o/o ja o/oo. Tämä on toisaalta melko harvinainen tilanne, koska yleensä on parempi välttää prosenttien ja promillejen käyttämistä samassa yhteydessä. Seuraavat vaihtoehdot ovat kaikki muodollisesti oikeita, mutta viimeinen on selkein:
Lukujen tai suureiden suhteet ilmaistaan usein käyttämällä merkintää, jossa lukujen välissä on kaksoispiste.
Esimerkki tarkoittaa, että mehun ja veden määrät suhtautuvat toisiinsa kuten luvut 1 ja 4 toisiinsa eli veden määrä on neljä kertaa niin suuri kuin mehun määrä. Ks. kohtaa Kaksoispiste suhteen merkkinä.
Joskus käytetään suhteen ilmaisemiseen vinoviivaa, esimerkiksi 1/4, mutta se voi aiheuttaa väärinkäsityksiäkin. Jos sekoitussuhde on 1:4, niin silloin mehun määrä on 1/5 kokonaismäärästä, mutta merkintä 1/4 voisi johtaa ajatukset harhaan.
Vinoviivan käyttö on varsin tavallista yhdessä erikoistapauksessa, nimittäin ilmaistaessa jonkin asian esiintyvyyttä eli yleisyyttä. Tällöin kyse on suhdeilmauksesta, jossa ensimmäinen luku on yleensä 1 ja joka ilmoittaa esiintyvyyden suhteessa jonkin väestön tai muun populaation kokonaismäärään. Tämän takia murtolukumerkintä on ymmärrettävissä myös luvuksi, joka ilmaisee esiintymien osuuden tai esiintymistodennäköisyyden. Vastaavasta syystä myös desimaaliluvun, prosenttiluvun tai promilleluvun käyttö on mahdollista.
Voidaan siis käyttää monia vaihtoehtoisia ilmaisutapoja. Valinta niiden välillä voidaan perustaa siihen, mikä on oletettavasti tutuin tekstin kohderyhmälle.
Tieteessä tavallisimmat merkintätavat ovat 1:500 ja 1/500, joista jälkimmäinen lienee yleisempi. Yleistajuiseksi tarkoitettuun esitykseen sopii yleensä jokin näitä pidempi ja selittävämpi ilmaus.
Sellainen ilmaus kuin ”A on 60 % B:stä” tai ”A on 3/5 B:stä” tarkoittaa useimmiten suuruuksien suhteita ilman, että A olisi B:n osa. Joskus harvoin voi syntyä epäselvyyksiä. Jos esimerkiksi sanotaan, että jokin alue on 60 % Texasista, se voitaisiin joskus tulkita niin, että kyseinen alue on Texasin osa, eikä pelkästään pinta-alojen suhteen ilmaisuksi.
Julkisen sanan neuvosto on pariin otteeseen antanut langettavan päätöksen sentyyppisestä ilmauksesta kuin ”julkiset menot ovat 60 prosenttia bruttokansantuotteesta”. Tämä on pakottanut viestimet muuttamaan ilmaisujaan kömpelömmiksi, esimerkiksi ”julkiset menot ovat 60 % suhteessa prosenttia bruttokansantuotteeseen”. Näiden erikoisten kannanottojen (mm. JSN:n langettava päätös 5618/SL/14) taustalla näyttää olevan ajatus, että kyseisenlaisen ilmauksen voisi todella ymmärtää väärin niin, että julkiset menot ovat BKT:n osa eli olisivat kansantalouden tuottoa (eivätkä menoja). Olennaisempi ongelma on kuitenkin se, että ilmaus voidaan ymmärtää niin, että BKT:sta menee 60 % julkisen talouden ylläpitämiseen; tämä ei pidä paikkaansa. Siinä on kuitenkin kyse eri asiasta (ks. esim. artikkelia Miten mitata julkisen sektorin kokoa), eikä väärinkäsitys poistune ilmaisutapaa muuttamalla.
Jos tekstiltä vaaditaan erityistä muodollistakin tarkkuutta, on siis parempi välttää sanojen osa ja osuus käyttöä silloin, kun kyse on suuruuksien vertailusta eikä myös siitä, että jokin on toisen osa. Silloin on parempi puhua suoraan kahden suureen suhteesta kuin jostakin ”suhteessa” johonkin:
Luvun käytössä yhdyssanan osana voidaan erottaa seuraavat tapaukset:
Säännöt ovat siis melko mutkikkaat ja epäjohdonmukaisetkin. Etenkin sekalukuja sisältävät yhdyssanat kirjoitetaan usein sääntöjen vastaisesti, kuten ”kaksi ja puoli vuotias”, ”kaksi ja puolivuotias”, ”kaksi- ja puoli vuotias”, ja ohjeiden mukaiset asut ovat harvinaisia. Tämänkin takia on parempi välttää sekalukuja ja käyttää desimaalilukuja (esimerkiksi ”2,5-vuotias”) tai ilmaista asia niin, että sekaluku ei ole yhdyssanan osa:
Luku erotetaan tyhjällä välillä sitä seuraavasta mittayksiköstä eli yksiköstä, jolla mitataan jotakin suuretta, kuten pituutta, aikaa tai massaa. Sama koskee rahasummien ilmaisemista. Näin tehdään silloinkin, kun yksikkö ilmaistaan lyhenteellä tai tunnuksella. Poikkeuksen muodostavat vain erikoissymbolit °, ′ ja ″; ks. kohtaa Asteet, asteminuutit ja astesekunnit.
5 metriä | 5 m |
60 watin lamppu | 60 W:n lamppu |
10 prosenttia | 10 % |
42 euroa | 42 € |
5 celsiusastetta | 5 °C |
5 astetta | 5° |
21 asteminuuttia | 21″ |
Edellä esitettyä sääntöä rikotaan hyvin yleisesti. Tekniikan alalla on tavallista kirjoittaa ”5m”, ja arkikielessä moni kirjoittaa ”10%” ja ”42€”. Juuri koskaan tähän ei sisälly väärinymmärtämisen vaaraa. Kyse on enemmänkin siitä, että sääntöjen mukainen kirjoitusasu näyttää huolitellummalta ja on hiukan helpompi hahmottaa.
Erityisesti litramääriä ilmaistaessa voi luvun ja tunnuksen yhteen kirjoittaminen, esim. ”50l”, olla todella hämmentävää. Erikseen kirjoittaminen, esim. ”50 l”, auttaa paljon. Vielä enemmän auttaa, jos lisäksi käytetään litran tunnuksena versaali-L:ää, esim. ”50 L”, mikä on standardien sallimaa ja mm. Yhdysvalloissa suositeltu käytäntö. Tavallisessa tekstissä on kaikkein selvintä ja sujuvinta ilmoittaa yksikkö sanallisesti, esim. ”50 litraa”.
Yhteen kirjoittamisen yksi syy on, että halutaan estää luvun ja yksikön joutuminen eri riveille. Tietokoneohjelman tekemä ladonta saattaa jakaa esimerkiksi ilmaisun ”5 m” siten, että ”5” jää rivin loppuun ja ”m” tulee seuraavan rivin alkuun. Sellaisen estäminen on hyvä tavoite, mutta yhteen kirjoittaminen on väärä tavoite.
Standardi SFS 4175 sanoo, että lukua ja siihen liittyvää yksikön tunnusta ei saa erottaa toisistaan rivinvaihdolla. Siinä on tästä seuraava esimerkki:
Liikevaihto oli 1 723 800 €.
[Ei:Liikevaihto oli 1 723 800
€.]
Kapeassa palstassa saattaa joskus olla aiheellista harkitusti rikkoa sääntöä, jos yksikön merkintä ja koko ilmaus on pitkähkö, esimerkiksi 15 000 km/h.
Standardi lisää, että jos luvun ja yksikön yhdistelmä pitää jakaa yksikön edeltä, on yksikön tunnus vaihdettava nimeksi:
Liikevaihto oli 1 723 800
euroa.
Tällaisesta tunnuksen vaihtamisesta sanaan rivityksen muuttuessa eivät tietokoneohjelmat kuitenkaan yleensä pysty huolehtimaan. Lisäksi tällöin voisi syntyä häiritsevää kirjavuutta, jos tekstissä on muutoin käytetty yksikön tunnusta eikä nimeä.
Rivinvaihtojen estämiseen on käytettävissä monia tapoja. Yksi kätevimmistä on sitova välilyönti, joka on useimmiten käytettävissä. Onkin hyvä totutella käyttämään sitä aina, kun kirjoittaa luvun ja yksikön muodostamia ilmaisuja. Esimerkiksi MS Word -ohjelmassa tämä tarkoittaa vain sitä, että pidetään Shift- ja Ctrl-näppäintä alas painettuina, kun näpäytetään välilyöntinäppäintä.
Jos yksikkö ilmaistaan sanalla, on sääntöjen mukaan sallittua jakaa eri riveille luvun ja yksikön välistä. Hyvänä sellaista jakoa ei kuitenkaan voi pitää muun muassa siksi, että vasta yksikön sijamuoto kertoo, miten luku pitää lukea. Esimerkiksi ”6 volttia” luetaan ”kuusi volttia”, mutta ”6 voltin” luetaan ”kuuden voltin”.
Numeroin kirjoitetut nelinumeroiset ja sitä suuremmat luvut ryhmitetään yleensä kolmen numeron ryhmiin, aloittaen lopusta (ykkösistä). Tarkoituksena on helpottaa lukujen hahmottamista ja lukemista. Ryhmittämiseen käytetään suomen kielessä nykyisin tyhjää väliä, mieluiten sitovaa tyhjää väliä.
Jos esteettisistä syistä pidetään tavallista välilyöntiä häiritsevän erottavana, voidaan useissa yhteyksissä säätää se kapeammaksi. Tähän käytettävät tekniikat vaihtelevat mm. käytetyn ohjelman mukaan. Ks. kohtaa Välilyönti.
Ryhmittely on vanha ja aiheellinen tapa. Se on sitä tärkeämpää, mitä pitemmistä luvuista on kyse. Sen käyttö on vähentynyt mm. siksi, että tietokoneohjelmien tulosteissa ja tietokonekielissä ryhmittelyä ei yleensä ole.
Ryhmittelysääntöön on eräitä poikkeuksia: vuosiluvut, koodimaiset numerosarjat sekä sivunumerot ja pykälien numerot. Lisäksi on eräissä tilanteissa sallittua jättää nelinumeroinen luku ryhmittämättä.
Vanhentuneena on pidettävä Suomessa aiemmin joskus käytettyä menetelmää, jossa numeroryhmien välissä eli tuhaterottimena on heittomerkki, esim. 55’555. Tietenkään ei suomen kielessä pidä käyttää myöskään englannin kielen käytäntöä, jossa kolmen numeron ryhmien välissä on pilkut. Esimerkiksi 1,500 tarkoittaa suomessa puoltatoista, englannissa tuhattaviittäsataa.
Aiemmin on kolmen numeron ryhmien välissä usein käytetty pistettä (esimerkiksi 55.555), ja tapaa käytetään edelleenkin. Virallisten suositusten mukaan se oli aiemmin sallittua muutamissa erikoistapauksissa. Standardin SFS 4175 aiempi versio sanoi: ”Jos on vaarana, että tyhjä väli täytetään numerolla (esimerkiksi sekeissä ja vekseleissä), numeroryhmät voidaan erottaa pisteellä.” Käytännössä aika on ajanut tämän ohitse, eikä sillä ole tosiasiallista merkitystä väärennysten estämisessä. Ohje onkin poistettu standardin nykyisestä versiosta. Menettelyä ei voi suositella senkään takia, että se saattaa sekaantua englannin kielen käytäntöön, jossa piste erottaa kokonaisosan desimaaleista ja joka on yleistynyt suomenkielisissäkin teksteissä. Voi olla hyvin vakavaa, jos kirjoittaja tarkoittaa ilmaisulla 1.005 tuhattaviittä, mutta lukija ymmärtää sen yhdeksi kokonaiseksi ja viideksi tuhannesosaksi (1,005).
On vaikea ymmärtää, miksi väärentäjän olisi vaikeampaa piirtää lukuun 10.400 vaikkapa ykkönen pisteen tilalle kuin kirjoittaa lukuun 10 400 lisänumero välilyönnin paikalle. Sitä paitsi jos väärentämään rupeaa, kannattaa tietysti kirjoittaa yhdeksikkö luvun eteen. Sellaiset sekaannukset, joissa 10.400 luetaan 10,400, ovat ihan todellisia vaikkakin onneksi harvinaisia. Sen sijaan väärennysten torjuminen pisteillä on täysin kuvitteellista. Ajatus pisteen käytön tarpeellisuudesta on ehkä saanut alkunsa konekirjoituksen aikakaudella: Jos asiakirja on kirjoitettu koneella tasalevyistä fonttia käyttäen, vie välilyönti saman verran tilaa kuin numero. Silloin sen tilalle voi lyödä numeron, jos saa paperin asetelluksi koneeseen sopivasti. Jos taas oli käytetty pistettä, saattoi väärennyksen ehkä havaita. Kysehän oli kirjasimen iskuun perustuvasta kirjoituksesta, joten pisteen jäljen saattoi nähdä ja tuntea, vaikka päälle oli lyöty muu merkki.
Jos lainaus sisältää vieraskielistä tekstiä, siinä säilytetään kirjoitusasu alkuperäisenä, myös lukujen esitysmuodot. Jos taas tekstiä käännetään, muutetaan lukujen esitys kohdekielen mukaiseksi.
Raportissa sanotaan: ”1.3 homicides committed per 100,000 inhabitants”.Raportin mukaan Suomessa tehtiin 1,3 henkirikosta 100 000:ta asukasta kohti.
Rajatapauksen muodostaa mm. sellainen numerointi, jossa numero voitaisiin tulkita myös nimen luonteiseksi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten patenttien eli patenttikielessä ”US-patenttien” numeroita kuitenkin käsitellään suomen kielessä melko vakiintuneesti lukuina, joiden kirjoitusasu muutetaan suomen mukaiseksi.
Kirjaimin kirjoitettaessa luku ryhmitellään samoin kuin numeroin merkittäessä, mutta tyhjän välin ei tarvitse eikä yleensä kannatakaan olla sitova. Esimerkiksi luvun kolmea viimeistä numeroa vastaava osuus (sadat, kymmenet ja ykköset) ilmaistaan siis yhteen kirjoitetulla sanalla. Kuten edellä mainittiin, pitkien lukujen kirjoittamista sanoin on yleensä syytä välttää.
Kielitoimiston sanakirjassa on kuitenkin sanan tuhat kuvauksessa esimerkin tuhat kaksisataa yhteydessä maininta, että se kirjoitetaan myös yhteen. Sellainen asu, tuhatkaksisataa, siis kuitenkin poikkeaisi säännöistä. Sanakirjassa on sanan satatuhatta (mutta ei sanan kymmenentuhatta) kohdalla maininta, että se voidaan kirjoittaa myös erikseen, ja Kielitoimiston ohjepankin sivulla ryhmittelystä on erikoistapausten joukossa ”satoja tuhansia ~ satojatuhansia ihmisiä”.
Ryhmittely koskee myös järjestyslukuja. Tätä ei ohjeissa sanota erikseen, mutta se voidaan päätellä niiden esimerkeistä. Moniosaisia järjestyslukuja kirjoitetaan sanoin vain hyvin harvoin.
Edellä esitetty kirjoitussääntö on sovinnainen ja perustuu numeroiden ryhmittelyn sääntöihin. Se on kompromissi kahden äärimmäisyyden välillä.
Ääntämisen mukaista olisi kirjoittaa ykköset, kymmenet, sadat jne. omiksi sanoikseen, esimerkiksi kaksisataa kaksikymmentä viisi, tai jopa kukin yhdistämätön lukusana eri sanaksi, esimerkiksi kaksi sataa kaksi kymmentä viisi. Esimerkiksi 23 221 lausutaan yleensä ”kaksikymmentä kolme tuhatta kaksisataa kaksikymmentä yksi”. (Yhdistettyjen lukusanojen ääntämyksessä on vaihtelua; ks. Iso suomen kielioppi, § 13.)
Lauserakenteen kannalta taas voisi perustella täyttä yhteen kirjoittamista. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan ”yhdysluku on yhdyssana” ja voitaisiin kirjoittaa kokonaan yhteenkin. Opas kuitenkin esittää edellä kuvatun ryhmittelyn vakiintuneena tapana. Myös Kielitoimiston ohjepankin sivu ryhmittelystä kuvaa, että ryhmittelyä käytetään ”yleensä” ja ”tavallisesti”. Sen sijaan standardi SFS 4175 esittää yksiselitteisen säännön, johon on vain erikseen määritellyt poikkeukset.
Sanat miljoona ja miljardi voidaan kirjoittaa myös erikseen. Näin on tapana tehdä etenkin silloin, kun on kyse kokonaisista miljoonista ja miljardeista.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan tällainen on tavallista ”erityisesti kun miljoonia tai miljardeja on yli kymmenen”.
Yleisen ryhmittelysäännön mukaiset ilmaukset kuten kuusimiljoonaa ja kaksimiljardia ovat myös mahdollisia.
Sellaiset melko yleiset sääntöjen vastaiset kirjoitusasut kuin ”viisi tuhatta” voidaan rinnastaa sellaisiin lukusanan ja substantiivin yhdistelmiin kuin ”viisi hevosta”. Mitä selvemmin sana kymmenen, sata, tuhat, miljoona tms. on substantiivin asemassa, sitä luontevammalta erilleen kirjoittaminen voi tuntua. Etenkin kun sellaista sanaa painotetaan suuruusluokan korostamiseksi, tekisi mieli kirjoittaa erilleen, esimerkiksi ”Siellä oli kaksi tuhatta osallistujaa, ei kahta sataa.”
Viralliset ohjeet eivät kuitenkaan salli erilleen kirjoittamista, kun kyse on varsinaisesta lukusanasta, joka esittää tiettyä lukua (vaikkakin ehkä epätarkkana tietona), esimerkiksi kaksikymmentä, kolmesataa, neljätuhatta. Epätarkkojen määränilmausten osalta tilanne on osittain toinen.
Vanhojen ohjeiden mukaan sana pari rinnastuu lukusanoihin, kun sitä seuraa kymmentä, sataa, tuhatta tai sataatuhatta, joten ilmaus kirjoitetaan yhteen. Nykyisin myös erikseen kirjoittaminen on osittain sallittua. Miljoonan ja suurempien lukujen edellä pari kirjoitetaan erilleen kuten lukusanatkin.
Nykyisin ohjeissa mainitaan ”erikoistapauksina”, ilman selityksiä, seuraavat: ”pari sataa ∼ parisataa”, ”toista tuhatta ∼ toistatuhatta”, ”satoja tuhansia ∼ satojatuhansia”. (Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: numeroiden ryhmittely.) Avoimeksi jää, olisiko myös ”pari kymmentä” mahdollinen; kuvaileva Iso suomen kielioppi käyttää tätä asua (§ 786. Miljoona-sanan kirjoittamiseen erilleen pari-sanasta eivät ohjeet ota kantaa.
Erikseen kirjoitetut asut mainitaan ohjeessa ensin, mutta tätä ei voi tulkita lieväksikään kannanotoksi. Esimerkiksi Kotuksen teksteissä parisataa on yleisempi kuin pari sataa, kun taas pari tuhatta on yleisempi kuin parituhatta. Toisaalta esimerkiksi Uusi kieliopas esittää vain asut parikymmentä, parisataa ja parituhatta ilman vaihtoehtoja; Nykysuomen sanakirjassa on muuten samoin, mutta pari tuhatta mainitaan mahdolliseksi.
Ohje Luvut ja numerot: numeroiden ryhmittely mainitsee ilman selityksiä, että sekä ”toista tuhatta” että ”toistatuhatta” ovat mahdollisia.
Nykysuomen sanakirjassa on hakusanoina toistakymmentä, toistakymmentätuhatta, toistasataa, toistasataatuhatta, toistatuhatta, mutta niihin liittyy hiukan tulkinnanvaraisesti maininta, että erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista, pisimpien ilmausten osalta tavallisempaakin.
Tällaiseen ilmaisutyyppiin voitaneen rinnastaa muutkin sellaiset ilmaukset, joissa esitetään samaan tapaan epätarkka lukumäärä, joka ylittää jonkin kymmenluvun, sataluvun tms.
Silloin harvoin, kun tällainen ilmaus esiintyy taivutetussa muodossa (muussa sijassa kuin partitiivissa), lienee parasta noudattaa Nykysuomen sanakirjan ohjetta: silloin kirjoitetaan yhteen, esimerkiksi ei toiseenkymmeneen vuoteen.
Jos toista-sanaa tai muuta järjestyslukusanaa seuraava sana ei ole lukusana vaan substantiivi, kirjoitetaan sanat aina erikseen.
Tällaisen ilmauksen adjektiivijohdos on kuitenkin yhdyssana.
Ilmaukset puolikymmentä, puolisataa ja puolituhatta kirjoitetaan sanakirjojen ja ohjeiden mukaan yhdyssanoiksi. (Sama koskee sanoja puolenkymmentä, mutta niitä pidetään arkikielisinä.)
Myös puolisenkymmentä yms. kirjoitetaan yhdyssanaksi, vaikka kyse on epätarkoista määrän ilmaisuista. Sama koskee sellaisia ilmauksia kuin viitisentoista ja kolmisenkymmentä.
Sen sijaan miljoonista eteenpäin käytetään sanaliittoja: puoli miljoonaa, viitisen miljardia.
Joskus sanan kymmentä, sataa edellä on sekaluku eli kokonaisluvun ja murtoluvun yhdistelmä. Sellainen ilmaus on parasta kirjoittaa sanaliitoksi, esimerkiksi neljä ja puoli miljoonaa. Tosin ohjeet sallivat myös asun neljä- ja puolimiljoonaa, mutta se on teennäinen ja kömpelö.
Tässä ei ole kyse epätarkasta ilmauksesta, mutta ilmaus poikkeaa lukusanojen tavallisesta muodosta (neljämiljoonaa viisisataatuhatta).
Desimaaliluvun desimaaliosaa ei yleensä ole ollut tapana ryhmitellä. Pitkät desimaaliosat voidaan kuitenkin ryhmitellä kolmen numeron ryhmiin vasemmalta oikealle. Asiaa koskevat SFS-standardit ovat olleet osittain ristiriidassa keskenään. Ristiriita on sikäli poistunut, että standardin SFS 4175 vuoden 2006 painos sallii ryhmittelyn. Lisäksi standardi SFS-ISO 80000-1 erityisesti suosittaa ryhmittelyä.
On esitetty vastakkaisia mielipiteitä siitä, edistääkö ryhmittely havainnollisuutta ja selkeyttä. Sen on arveltu mm. herättävän epäilyksiä kirjoitusvirheistä: koska yleensä kirjoitetaan tyyliin 8,1631, saattaa kirjoitusasu 8,163 1 herättää epäilyn siitä, että tekstiin on tullut ylimääräinen merkki tai siitä puuttuu jotain.
Yleensä desimaaliosa kannattaa ryhmitellä:
Toisaalta esimerkiksi taulukossa, joka sisältää suuren määrän nelidesimaalisia lukuja, ryhmittely pikemminkin vaikeuttaisi kuin helpottaisi lukemista.
Fysiikan suureita ilmaistaessa voidaan lähes aina käyttää mittayksiköiden etuliitteitä niin, että pitkiä desimaaliosia ei esiinny. SI-järjestelmässä on laaja valikoima etuliitteitä.
Ryhmityssäännöstä poikkeavat monet koodinluonteiset tunnusluvut, jotka useinkaan eivät ole varsinaisesti lukuja, vaan vain tunnisteina toimivia numerosarjoja. Usein niiden ryhmittelystä on erillisiä sääntöjä eri aloilla. Ne saatetaan jättää ryhmittelemättä tai ryhmitellä esimerkiksi neljän tai viiden numeron ryhmiin.
Kohdassa Yhteys- ja yksilöintijärjestelmät tarkemmin kuvataan eräitä koodijärjestelmiä ja niiden ryhmittelykäytäntöjä.
Ryhmityssäännöstä poikkeavat myös vuosiluvut: ne kirjoitetaan ilman välejä.
Tätä poikkeussääntöä on syytä soveltaa myös viisinumeroisiin ja pidempiin vuosilukuihin, kun niitä joskus esiintyy esihistoriallisissa viittauksissa tai tulevaisuuskuvitelmissa.
Kun sen sijaan ei esitetä vuosilukua, vaan vuosien määrä (ajan kesto), sovelletaan normaalia ryhmittelysääntöä.
Usein jätetään myös muut nelinumeroiset luvut kuin vuosiluvut ryhmittelemättä, siis kirjoitetaan esimerkiksi 2500 ja 5000 ilman tyhjää väliä. Näin tehdään etenkin silloin, kun sellaisia lukuja on tekstissä vain vähän eikä siinä ole isompia lukuja.
Nykyisin standardi SFS 4175 sallii tämän melko väljästi: ”Erityisestä syystä nelinumeroinen luku voidaan jättää ryhmittelemättä.” Esimerkkinä siinä on ilmaisu, jossa välien käyttö aiheuttaisi melko oudon ulkoasun:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa jäljempänä esitettävät erikoistapaukset, mutta ei esitä yleistä mahdollisuutta jättää nelinumeroinen luku ryhmittelemättä. Kielitoimiston ohjepankin sivu numeroiden ryhmittelystä on samoilla linjoilla. Toisaalta Kielikellon 2/2006 ohjeiden mukaan ”nelinumeroiset ja suuremmat luvut ryhmitellään yleensä kolmen numeron ryhmiin”, ja yleensä-sanan voi ajatella sisältävän poikkeusten mahdollisuuden.
Esimerkiksi kirjojen sivunumeroissa ei ole tapana käyttää välejä, vaikka asiasta ei yleensä mitään erillistä sääntöä olekaan. Tällainen käytäntö sopii hyvin edellä mainitun ohjeen rajoihin. Lisäksi Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo erikseen: ”Myös neli- ja useampinumeroinen sivunumero esitetään ryhmittelemättömänä, esim. ks. s. 1125.”
Erityisenä syynä voidaan pitää sitäkin, että samassa yhteydessä esiintyy sekä nelinumeroisia vuosilukuja että nelinumeroisia lukuja, jotka ilmoittavat ajan pituuden vuosina. Tällöin on luontevaa kirjoittaa jälkimmäisetkin ilman välejä.
Myös pykälien numerot jätetään ryhmittelemättä. Ne ovat harvoin nelinumeroisia, mutta esimerkiksi Iso suomen kielioppi käyttää ryhmittämättömiä numeroita, kuten ”§ 1738”.
Perusteltu syy voi olla sekin, että luku on osa pitkää murtolukua.
Ilmeisesti monet kirjoittavat kokevat, että nelinumeroisissa luvuissa ryhmittely on yleisesti tarpeetonta, jopa häiritsevää. Etenkin jos luvun ensimmäinen numero on 1, se kapeutensa takia ehkä näyttää olevan liian erillään muusta luvusta: 1 878 voi näyttää siltä kuin siinä olisi selvästi kaksi eri lukua. Mutta häiritsevää voi olla myös se, että samassa tekstissä on esimerkiksi neli- ja viisinumeroiset luvut kirjoitettu eri tyylillä, esim. ”Yli 4000 termiä määritelmineen, noin 30 000 hakusanaa”. Tärkeintä onkin käyttää yhtenäistä tyyliä: nelinumeroisia lukuja ei pidä jättää ryhmittelemättä, jos tekstissä on niihin rinnastuvia viisi- tai useampinumeroisia lukuja, jotka on tietysti ryhmiteltävä.
Yleisesti luku tai muu numerojono erotetaan muusta tekstistä (mutta ei seuraavasta välimerkistä) tyhjällä välillä kuten sanat toisistaan. Tämä pätee myös silloin, kun numerojono on koodinluonteinen. Yksinkertaiset pelkkiä numeroita taikka numeroita ja välimerkkejä sisältävät koodit eivät yleensä ole kirjoitusasultaan ongelmallisia.
Erilaisissa koodimerkinnöissä erotetaan numero-osa kirjainosasta yleensä välilyönnillä. Usein on hyvä tällöin sitovalla välilyönnillä tai muulla tavoin huolehtia siitä, että osat eivät joudu eri riveille. Monista koodimerkinnöistä on erityinen standardi tai suositus, joka erikseen edellyttää välilyönnin käyttöä.
Edellä esitettyyn sääntöön on kuitenkin paljon poikkeuksia: monet kirjaimista ja numeroista koostuvat koodit kirjoitetaan ilman tyhjää väliä. Yleensä tällaiset koodit ovat lyhyitä, ja usein niiden asusta on erityinen standardi tai suositus. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ottaa kantaa yleisesti:
Lyhyet kirjain-numerokoodit kirjoitetaan tavallisesti yhteen ilman välilyöntejä, sillä suppea kokonaisuus on helppo hahmottaa yhteenkin kirjoitettuna.
Monet tapaukset ovat kuitenkin vain käytännön varassa, eikä käytäntö aina ole yhtenäinen. Tulkinnanvarainen on esimerkiksi ilmaisu ”TV1”, joka tavallisesti kirjoitetaan ilman väliä. TV-kanavien nimet lienee parasta kirjoittaa TV-yhtiön käyttämällä tavalla.
Lentojen tunnukset ilmoitetaan useimmiten välilyönnillisinä (esim. KF 555, AY 811), mutta esimerkiksi Finnairin aikatauluissa käytetään välilyönnitöntä asua (esim. AY811), ja käytössä saattaa olla vielä kolmannen lainen asu, etunollan sisältävä (esim. AY 0811).
Junavuorojen numerot VR kirjoittaa välilyönnillisinä, mutta eräät junatyyppien tunnukset välilyönnittöminä (IC2, InterCity2; ks. kohtaa junien nimistä).
Lehtien sivunumerointi saattaa sisältää numeron lisäksi osaa ilmaisevan kirjaimen. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on sivut numeroitu niin, että osan tunnuskirjaimen ja sivun numeron välissä on välilyönti. Lehden omaa numerointitapaa on hyvä käyttää lehden sivuihin viitattaessa.
E-koodit eli elintarvikkeissa käytettävien lisäaineiden koodit kirjoitetaan usein ilman väliä, esimerkiksi E330. Tätä voi pitää käytännöllisenä, koska koodeissa on useimmiten vain kolme numeroa, joskus neljä. Joskus käytetään kuitenkin väliä E-kirjaimen jäljessä, esimerkiksi E 330. Koodeista on tietoa Ruokaviraston sivulla E-koodit
Merkinnän EU 15 ohella käytetään merkintöjä EU15 ja EU-15 tarkoittamassa viidentoista ns. vanhan EU-maan muodostamaa joukkoa, joskus myös EU:ta ennen vuoden 2004 laajenemista. Kielitoimiston vanha sivu EU15 tai EU 15 kuvaa asun EU 15 ”suomen kielessä tavallisimpaan tapaan” kirjoitetuksi, mutta hyväksyy myös asun EU15. Sivu EU-lyhenteen uusi elämä esittää nämä vaihtoehdot samanarvoisina, mutta toisaalta se viittaa asuun EU-15 käytössä olevana. Tätä asua EU-15 eräs virkakielipalstan kirjoitus luonnehtii ”tilastolyhenteeksi”.
Tämäntapaisissa tilanteissa on ehkä parasta asettaa kokonaan yhteen kirjoitettu asu EU15 etusijalle. Tämä johtuu mm. sitä, että usein sitä käytetään yhdyssanan alkuosana. Jos nimittäin kirjoitettaisiin ”EU 15”, olisi kirjoitettava ”EU 15 -maat”, joka on hiukan kömpelöä.
Kuvaohjelmille asetettujen ikärajojen merkinnöissä esiintyy sekä yhteen kirjoittamista (K15 ’kielletty alle 15-vuotiailta’) että yhdysmerkin käyttöä (K-15), joskus välilyöntiäkin (K 15). Koska yhdysmerkistä tai välilyönnistä ei ole mitään erityistä hyötyä, on parempi jättää ne pois (esimerkiksi K15). Näin menetteli mm. Valtion elokuvatarkastamo verkkosivuillaan. Tallenteiden tarkastusmerkinnöissä on pelkkä numero (esimerkiksi 15), ja elokuvatarkastamon seuraaja MEKU käyttää numerokuvakkeita. Virallisimmissa asiateksteissä on parempi käyttää pitkiä ilmauksia, kuten ”alle 15-vuotiailta kielletty elokuva”.
Välilyönnittöminä on tapana kirjoittaa eräät koodinluonteiset merkintätavat, joissa numeroon tai kirjaimeen liittyy erikoismerkki, joka edustaa sanaa. Tällaisia ovat mm. korttipelien yhteydessä käytetyt merkinnät, joissa on korttipakan maiden merkkejä ♣ (risti), ♦ (ruutu), ♥ (hertta) ja ♠ (pata).
Välilyöntiä käytetään pykälän numeron ja kirjaimen välissä (ks. ohjeita pykälämerkin käytöstä).
Jos koodi on yhdyssanan osa, noudatetaan yhdysmerkin käyttöä koskevia sääntöjä. Yhdysmerkin edelle tulee siis tyhjä väli vain, jos myös koodissa on tyhjä väli.
formula 1 -ajot
ISO 9000 -laatujärjestelmä
Yhdysmerkin edelle ei siis tule tyhjää väliä esimerkiksi seuraavissa kirjain-numerokoodin sisältävissä ilmauksissa, koska koodissakaan ei ole tyhjää väliä.
F1-ajot
A4-kokoinen paperi
E79-tie
G8-maat
MP3-soitin
Monien koodien kirjoitusasusta on erityisiä standardeja tai muita normeja tai suosituksia, jotka voivat merkitä poikkeuksia edellä esitettyihin yleisiin sääntöihin.
Mittayksikköstandardien mukaan suureväli ilmaistaan kirjoittamalla välin alaraja ja yläraja täydellisinä, mittayksikkö mukana, ja käyttämällä niiden välissä ellipsiä ”…”, jonka ympärillä on välilyönnit.
Vaihtoehdoksi standardit mainitsevat merkinnän, jossa on lukuvälin ilmaus sulkeissa ja sen jälkeen yksikkö. Tätä tapaa käytetään vain harvoin. Se voi kuitenkin olla sopiva silloin, kun yksikön merkintä on pitkä.
Kielitoimiston ohjeissa ellipsin käyttöä on pidetty vain tieteeseen ja tekniikkaan kuuluvana, ja yleiskieleen on suositettu sen sijaan ajatusviivaa.
Lukuväliä ilmaistaessa kirjoitetaan sekä alaraja että yläraja yleensä täydellisenä, ei lyhentäen kuten usein englannissa. Englannin kielessä ”116–9” voi tarkoittaa samaa kuin ”116–119”, ja tämä onkin yleensä ainoa järkevä tulkinta, mutta ilmaus on hankala hahmottaa, eikä se kuulu suomalaiseen perinteeseen.
Poikkeuksen muodostavat vain vuosilukuvälit, jotka suomessakin kirjoitetaan usein lyhennettyinä.
Erityisen vältettäviä ovat sellaiset ilmaukset kuin ”20–30 000”, jos tarkoitetaan merkitystä ’kahdestakymmenestätuhannesta kolmeenkymmeneentuhanteen’.
Tämäntapaiset ilmaukset saatetaan kyllä lukea lyhennettyinä. Esimerkiksi ”1992–1995” voidaan lukea ”tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkaksi yhdeksänkymmentäviisi”, ja ”5 000 – 6 000” voidaan lukea ”viisi kuusi tuhatta”. Puheessa lyhentämisen tarve on paljon suurempi kuin kirjoituksessa (silloin, kun luvut kirjoitetaan numeroin).
Jos vaihteluväliä osoittavat luvut ovat pieniä tai pyöreitä, voidaan koko ilmaus kirjoittaa sanoin. (Ks. kohtaa Lukujen ilmaisemisen tavat.) Ala- ja yläraja kirjoitetaan suomen kielen järjestelmän mukaisiin sijamuotoihin.
Etenkin jos luvut ovat isoja, ne halutaan yleensä kirjoittaa numeroin. Yksi vaihtoehto on ilmaista asia kuten lukusanoja käytettäessä, mutta kirjoittaen luvut numeroin. Tällöin joudutaan merkitsemään jäljempänä kuvattavien sääntöjen mukaan taivutuspäätteet numeroin ilmaistuun lukuun.
Kuulijoita oli 5:stä 8:aan.
Kuulijoita oli 30:stä 40:een. [= Kuulijoita oli kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen.]
Lukujen kirjoittaminen taivutettuina on hankalaa sekä kirjoittajalle että lukijalle. Tämän takia käytetään usein ilmaisua, jossa on vain luvut tai suureet perusmuodossa ja niiden välissä erityinen symboli, joka osoittaa vaihteluväliä. Symbolina on yleensä jokin seuraavista:
Tavallisinta ja yleensä suositeltavinta on käyttää tällaisissa yhteyksissä symbolina ajatusviivaa (ensin mainittu vaihtoehto edellä). Jos joudutaan käyttämään yhdysmerkkiä ajatusviivan korvikkeena, tulisi käyttää yhdysmerkkiä siten, että sen kummallakin puolella on tyhjä väli, esim. ”30 - 40”. Tämä on kuitenkin monien mielestä hankalaa ja vähän outoakin, joten sentapaiset virheelliset ilmaisut kuin ”30-40” ovat varsin tavallisia.
Kielenhuollon vanhojen sääntöjen mukaan ei vaihteluväliä ilmaistaessa pitäisi käyttää välilyöntejä ajatusviivan eikä ellipsin ympärillä. Jos rajakohdat esitetään ilmauksilla, jotka sisältävät välilyöntejä, tulos on kuitenkin usein varsin sekavan näköinen. Esimerkiksi ilmauksessa 7 m–8 m ajatusviiva näyttää yhdistävän ilmauksia ”m” ja ”8” eikä isompia kokonaisuuksia. Niinpä nykyisen standardin mukaan ajatusviivan ympärillä käytetään välilyöntejä tällaisissa tapauksissa, kuten ajatusviivan kuvauksessa esitettiin. Ellipsistä ei vastaavaa ole sanottu, mutta siihen on luonnollista soveltaa samaa periaatetta, ja mittayksikköstandardeissa on noudatettu sitä.
Ks. myös kohtaa Tarkkuusarviot.
Matematiikassa voidaan lukuväli ilmaista myös sellaisilla merkinnöillä kuin [0,8, 0,9], joka tarkoittaa niiden lukujen joukkoa, jotka ovat vähintään yhtä suuria kuin 0,8 ja enintään yhtä suuria kuin 0,9. Jos ala- tai yläraja ei kuulu joukkoon, käytetään hakasulkeen sijasta kaarisuljetta. Esimerkiksi [0,8, 0,9) tarkoittaa, että yläraja 0,9 ei kuulu joukkoon. Toinen tapa on hakasulkeen kääntäminen niin, että se osoittaa ”poispäin”, esimerkiksi [0,8, 0,9[. Vaikka tällaiset ilmaukset ovat tiiviitä ja täsmällisiä, monet eivät tunne niitä, eikä niitä yleensä kannata käyttää matematiikan ulkopuolella.
Vaikka luku- tai suureväli on yleensä kätevintä ilmaista ajatusviivaa käyttäen, tästä saattaa olla syytä poiketa lukemisongelmien takia. Ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä vahvasti ”kirjallinen”: ilmaus on kirjoitettu silmää varten, ei korvaa ajatellen. Jos teksti on tarkoitettu ääneen luettavaksi, on hyvä välttää sitä, että puhe kuulostaa paperista luetulta. Lisäksi ilmaus saattaa luettuna olla vaikeasti hahmottuva tai jopa moniselitteinen.
Ilmaisu ”30–40” pitäisi vanhojen sääntöjen mukaan lukea ”kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen” tai ”kolmekymmentä neljäkymmentä”. Hyvin tavallista on lukea se kirjoitusasun mukaan ”kolmekymmentä viiva neljäkymmentä”.
Nykyisin ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva” on osittain hyväksyttyäkin, sillä Kielikello 2/2006 sanoo:
Miten rajakohtailmaus luetaan ääneen?Rajakohtaa osoittavat luvut voi lukea taivuttamatta tai taivuttaen. Etenkin pitkien lukusanojen yhteydessä on usein kätevintä ja selvintä jättää lukusanat taivuttamatta ja lukea myös ajatusviiva sanaksi viiva.
5–10 asukasta (luetaan viidestä kymmeneen asukasta tai viisi kymmenen asukasta)Osallistujia on 2 500–3 500. (luetaan kahdestatuhannestaviidestäsadasta kolmeentuhanteenviiteensataan tai kaksituhattaviisisataa kolmetuhattaviisisataa tai kaksituhattaviisisataa viiva kolmetuhattaviisisataa.)
Tästä normin muuttumisesta huolimatta kuulijoiden joukossa voi silti olla sellaisia, joiden kielikorvaa ”viiva” raastaa. Muutos voidaan kokea jopa antautumiseksi huonon kielenkäytön edessä.
Lisäksi Kielitoimiston ohjepankin sivu ajatusviivasta rajakohtailmauksista pitää ajatusviivan lukemista viiva-sanaksi arkityylisenä.
Varsinkin jos välin ilmaisu esiintyy taivutettuna, syntyy ongelmia. Esimerkiksi ilmaisussa ”4–6 omenaa” on ”4–6” sanan ”omenaa” määritteenä samassa mielessä kuin luku ”4” ilmaisussa ”4 omenaa”. Tässä tapauksessa ilmaisu on luettavissa sujuvasti ”neljästä kuuteen omenaa”, eikä tarvitse turvautua paperinmakuiseen (paperista lukemiselta kuulostavaan) lukutapaan ”neljä viiva kuusi omenaa”. Mutta jos pääsana esiintyy taivutettuna, tilanne on paljon ongelmallisempi.
Voiko ilmaisun ”4–6 omenasta” lukea ”neljästä kuuteen omenasta”? Luultavasti moni päätyy pitämään pienempänä pahana lukutapaa ”neljästä viiva kuudesta omenasta”. Vanha lukutapa ”neljästä kuudesta omenasta” ei ehkä sovi nykykieleen, ja lisäksi se johtaa väärinkäsityksiin sellaisissa tapauksessa kuin ”4–10 omenasta”.
Vaikka ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva” on yleistä ja nykyisin sallittua, ei kirjoittajan kannata luottaa siihen, että se aina luetaan niin. Tilanteissa, joissa teksti todennäköisesti tullaan lukemaan ääneen, etenkin puhetta kirjoitettaessa, kannattaa ottaa huomioon, että rajakohtailmaus, kuten ”8–10”, voidaan lukea kahdella muullakin tavalla.
Miten luettaisiin esimerkiksi ”korko nousi 8–10 prosenttiin”? Lukutapa ”kahdeksasta kymmeneen prosenttiin” antaisi sen aivan väärän käsityksen, että korko oli ennen 8 % ja on nyt 10 %. Tässähän tarkoitetaan, että korko on nyt 8 %:n ja 10 %:n välillä ja oli aiemmin pienempi. Lukutapa ”kahdeksaan kymmeneen prosenttiin” lienee sääntöjen mukainen, mutta sekin on varsin epäselvä, koska se ei kunnolla erotu ilmaisusta ”kahdeksaankymmeneen prosenttiin”. Ääneen luettaessa olisi ilmeisesti kömpelö ”kahdeksaan viiva kymmeneen prosenttiin” ainoa toimiva mahdollisuus. Mutta kirjoittajan kannattaa yrittää muotoilla lauseet niin, että ongelmat vältetään.
Suureen vaihtelua ja muutosta voidaan ilmaista samanlaisin sanoin, esimerkiksi ”kahdeksasta kymmeneen”. Vaihtelu voidaan kirjoituksessa esittää esimerkiksi ajatusviivaa käyttäen, muutosta ei. Muutoshan on yhdenlaista vaihtelua, mutta vaihtelu ja muutos on silti syytä pitää erillään. Usein lauseyhteys, esimerkiksi lauseen predikaattiverbi, riittää selventämään asian.
Vaihteluväli voidaan ilmaista monin tavoin, vaikka ei otettaisikaan huomioon mahdollisuutta kirjoittaa luvut sanoin eikä numeroin. Seuraavassa on tärkeimmät vaihtoehtoiset ilmaisutyypit, joista ensimmäinen, lyhin, on yleensä sopivin asiatekstiin.
Hylättäviä epäloogisia sekamuodosteita ovat sen sijaan ”Lämpötila vaihtelee 8–10 °C:n välillä” ja ”Lämpötila vaihtelee 8–10 °C:seen.”
Muutosta ilmaistaessa on syytä käyttää kuvaavaa verbiä, kuten nousee tai vähenee. Kuitenkin ilmaus ”Lämpötila nousee 8:sta 10 asteeseen” (tai ”Lämpötila nousee 8–10 asteeseen”) on usein liian epäselvä, koska se voidaan tulkita myös ’lämpötila nousee arvoon, joka on välillä 8:sta 10 asteeseen’. Tätä väärintulkinnan riskiä ei ole, jos asiayhteys selvästi ilmaisee nykytilan:
Välin ilmaisun taivuttamisen tuomia hankaluuksia voi usein välttää lauseiden uudelleenmuotoilulla. Tällöin myös tekstin lukeminen ääneen helpottuu huomattavasti.
Yksi tapa välttää joitakin ajatusviivailmauksen lukemisen ongelmia on ajatusviivan tilalla ranskan à-prepositiota. Tällöin ei käytännössä ole kuin yksi lukutapa.
Koska à on itsenäinen sana, sen ympärille kirjoitetaan välilyönnit.
Monien mielestä à-prepositio kuitenkin tekee hiukan hienostelevan vaikutelman. Lisäksi kielenoppaat eivät tätä ilmaisutapaa yleensä mainitse. Nykysuomen sanakirjassa se kuvataan, uudemmat sanakirjat eivät kuvaa. Toisaalta tällainen käyttö voi sekaantua tämän preposition käyttöön yksikköhinnan ilmoittamisessa eli merkityksessä ’kukin’, esim. ”30 kg à 40 €”. Joka tapauksessa oikea kirjoitusasu on ”à”, ei ”á”, joka on varsin tavallinen.
Vielä yksi mahdollisuus ilmaista vaihteluväli on käyttää ellipsiä, esim. ”30…40”. Kielitoimiston vanhojen ohjeiden mukaan tämä menettely sopii vain tekniikan ja luonnontieteen ilmauksiin. Kuitenkin standardin SFS 4175 mukaan ellipsiä (kolmea pistettä) voidaan käyttää yleiskielessäkin, jos rajakohtamerkinnässä esiintyy etumerkillinen luku.
Ellipsin etuna ajatusviivan käyttöön verrattuna on myös se, että ajatusviiva voi sekaantua miinusmerkkiin. Kielikello 2/2006 suhtautuukin ellipsin käyttöön sallivasti, tosin kierrellen: ”Jos jälkimmäistä rajaa osoittava ilmaus alkaa plus- tai miinusmerkillä, merkitään ajatusviivan molemmin puolin selvyyden vuoksi välilyönti. Etenkin teknis-tieteellisissä teksteissä tällaisissa tapauksissa käytetään usein kolmea pistettä. Muunlaisissa teksteissä voi harkita muitakin ilmaustapoja.” Valitettavasti lehden tässä yhteydessä esittämät muut ilmaustavat, kuten ”4–6 plusastetta”, ovat epäloogisuutensa takia huonoja; ks. mm. huomautusta sanasta plusaste.
Ellipsiä käyttävän ilmauksen lukemisessa on samat ongelmat kuin ajatusviivaa käytettäessä – ja lisäksi se ongelma, ettei sen lukeminen merkin nimellä (”ellipsi” tai ”kolme pistettä”) tunnu ollenkaan yhtä luontevalta kuin ajatusviivan lukeminen sanaksi ”viiva”.
Standardi SFS 4175 lisää, että jos tällaisessa tapauksessa (jossa rajakohtamerkintä sisältää etumerkin) kuitenkin käytetään ajatusviivaa, tulee sen kummallekin puolelle välilyönti.
Jos päädytään käyttämään ellipsiä jonkin suurevälin ilmaisemisessa, on parasta ilmaista kaikki suurevälit samalla tavalla koko asiakirjassa, vaikka niissä ei esiintyisikään miinusmerkkejä. Erilaisten tapojen käyttö sekaisin olisi häiritsevää ja aiheuttaisi epätietoisuutta siitä, onko esimerkiksi ilmauksilla 1–5 ja 1…5 jokin merkitysero.
Kielenhuollon käsikirja mainitsee esimerkin ”Viiden vuorokauden keskilämpötila on +1 °C…−1 °C”, mutta suosittelee yleiskieleen sellaisia ilmaisuja kuin ”+1 °C:sta −1 °C:seen” ja ”+1 °C:n ja −1 °C:n välillä”. Niistä ensimmäinen on hankala yksikön tunnuksen taivutuksen takia, mutta jälkimmäinen sopii tekstissä käytettäväksi. Tiiviissä esityksessä ellipsin käyttö on varmaankin selvintä.
Jos määritteenä oleva lukuväli viittaa järjestysnumeroihin, on usein käytännöllisintä käyttää ilmaisutyyppiä, jossa lukuilmaisu on pääsanan jäljessä (ks. 5. kohta vai kohta 5?). Muussa tapauksessa (esim. ”5.–8. luokalla”) ääneen lukeminen on kömpelöä (”viidennestä kahdeksanteen luokalla” vai ”viidellä viiva kahdeksannella luokalla”?).
Vastaava menettely auttaa välttämään sellaisia ilmauksia, joita suositellaan seuraavassa Kielikellon 2/2006 (s. 66) ohjeessa, mutta joiden lukeminen ääneen on hankalaa:
Kun luokkia osoittavat järjestysluvut esiintyvät rajakohtailmauksissa, ne merkitään ja luetaan seuraavasti:
1.–2. luokan oppilaille [luetaan: ensimmäisestä toiseen luokan oppilaille tai ensimmäisen ja toisen luokan oppilaille] ∼ 1. ja 2. luokan oppilaille1.–3. luokan oppilaille [luetaan: ensimmäisestä kolmanteen luokan oppilaille]
Jos kyse on kahdesta peräkkäisestä luokasta, on ja-sanalla muodostetun ilmauksen käyttö usein sujuvinta. Muissa tapauksissa lienee parasta käyttää luokka-sanalla alkavaa ilmausta. (Välin lukemista viiva-sanaa käyttäen käsitellään kohdassa Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.)
Hankalampi tilanne syntyy, kun järjestyslukujen väli on yhdyssanan määriteosana. Kielikello 2/2006 antaa tästä seuraavan ohjeen:
1.–2.-luokkalaisille (luetaan: ensi- ja toisluokkalaisille tai ensimmäisestä toiseen -luokkalaisille)1.–3.-luokkalaisille (luetaan: ensimmäisestä kolmanteen -luokkalaisille)
Tällaisetkin kömpelösti luettavat ilmaukset voidaan yleensä välttää toisenlaisilla muotoiluilla:
Koulujen yhdysluokat muodostavat oman ongelmansa. Ilmaus ”yhdistetty 1. ja 2. luokka” olisi selkeä, mutta sitä ei koulumaailmassa käytetä, vaan puhutaan yhdysluokasta. Silloin eräs ilmaisutapa olisi ”1. ja 2. luokan yhdysluokka”, ja sitä jonkin verran käytetään. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) esitetään kuitenkin vain seuraavat vaihtoehdot:
Näistä hankalasti luettavista ja kömpelöistä ilmauksista viimeksi mainittu lienee vähiten hankala.
Lakikielessä, joka muutenkin noudattaa omia merkintätapojaan, kirjoitetaan esimerkiksi ”lain 4–6 §:ssä”. Miten se voidaan lukea? Juristit lukevat kai yleensä ”lain neljä viiva kuusi pykälässä”, mutta tämä on merkkien konemaista lukemista paperista eikä sujuvaa kieltä. Yleiskielessä kannattaakin käyttää toisen tyyppistä ilmausta:
Lukuväli voidaan ilmaista myös sentapaisilla ilmaisuilla kuin ”15 ja 20 metrin välillä”, kunhan lauseyhteys on sopiva. Tällöin ilmaisusta tulee usein pitempi, mutta varsinkin ääneen luettaessa sujuvampi.
Kun lukua seuraa yksikön ilmaisu, kuten ”metrin”, ei numeroin ilmaistuun lukuun liitetä sijapäätettä. Luku luetaan samassa sijassa kuin yksikön ilmaisu, siis esim. ”viidentoista ja kahdenkymmenen metrin välillä”. (Ks. jäljempää kohtaa Luvun taipuminen seuraavan sanan mukaan). Jos kuitenkin kyse on pelkästä luvusta, on genetiivin pääte merkittävä eli luvun perään kirjoitetaan ”:n”.
Paprikan kilohinta on ollut 3–7
euroa.
Paprikan kilohinta on vaihdellut 3 ja 7 euron
välillä.
Kuulijoiden määrä vaihteli 5:n ja 8:n välillä.
Usein horjunta eri vaihtoehtojen välillä johtaa sekamuodostelmiin kuten ”3–7 euron välillä” tai ”1.6.–30.8. välisenä aikana”. Sellaisia kielenhuolto suosittelee välttämään. Näissä tapauksissa välttämiseen onkin aihetta, koska ilmaisut ovat luettuina outoja, esimerkiksi ”kolmesta seitsemään euron välillä”. Sen sijaan ilmaisu ”osuus vaihtelee välillä 12–15 prosenttia”, joka myös mainitaan vältettäväksi, ei ole mitenkään kummallinen: siinä välillä-sana on luontevasti luettavissa osaksi lauseen rakennetta.
On myös muunlaisia tapoja ilmaista vaihteluväli. Laissa ei säädetä, että jostakin rikoksesta tuomitaan ”1–9 vuodeksi vankeuteen”, vaan että on tuomittava ”vähintään yhdeksi ja enintään yhdeksäksi vuodeksi”.
Vuosilukujen yhteydessä on ajatusviivan (tai sen korvikkeen yhdysmerkin) käyttö tavallisin ja sopivin ratkaisu. Aiemmin jätettiin yleisesti vuosisadat pois jälkimmäisestä luvusta, jos kyse oli saman vuosisadan vuosista, esim. 1960–70. Nykyisin on parempi kirjoittaa luvut kokonaan havainnollisuuden ja selvyyden vuoksi (ks. kohtaa Aikavälin ilmaisut).
Jos ilmoitettavana on suureen (kuten pituuden tai massan) vaihteluväli eikä vain lukujen väli, niin SI-järjestelmän periaatteiden mukaan pitäisi oikeastaan liittää aina yksikkö kumpaankin lukuun. Käytännössä yksikkö yleensä ilmaistaan vain kerran, lopussa.
Jos yksikkö liitetään vain ylärajaan, voi joskus syntyä pahojakin epäselvyyksiä. Esimerkiksi ilmaisu ”16…22 000 Hz” on sekä kirjoitettuna että ääneen luettuna helppo ymmärtää väärin: ”kuudestatoista (tuhannesta) kahteenkymmeneenkahteen tuhanteen hertsiin”. Yksikön liittäminen myös alarajaan selventää asian. Ongelma vältetään myös käyttämällä yksikön kerrannaista, tässä tapauksessa kilohertsiä (kHz = 1 000 Hz), mikä on muutenkin suositeltavaa, kun luku on iso. Tällöin tietysti on pakko liittää yksikkö myös alarajaan.
Hankaliin tilanteisiin joudutaan, kun välin ilmaisua pitäisi käyttää jonkin sanan määritteenä, etenkin jos tämä sana esiintyy taivutettuna. Kirjoittaminen on suhteellisen helppoa, mutta tällöin voi syntyä tekstiä, jonka lukeminen ääneen tuottaa vaikeuksia – tai väärinkäsityksiä. Siksi onkin ehkä hyvä ajatella, onko ilmaus luettavissa sujuvasti, ja tarvittaessa valita toinen ilmaisutapa. Esimerkiksi ”8–10” euroon voidaan lukea ”kahdeksasta kymmeneen euroon” tai ”kahdeksaan kymmeneen euroon”, jolloin seuraavan esimerkin merkitys muuttuu. Emme voi luottaa siihen, että lukija huomaa lukea sen ”kahdeksaan viiva kymmeneen euroon”, joten on parempi muotoilla lause toisin.
Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.
Eräänlaisesta vaihteluvälistä on kyse myös tarkkuuden ilmaisemisessa. Esitettäessä mittauksen tulos tarkoittaa esimerkiksi ”15,5 mm ± 0,2 mm” sitä, että pituuden arvioidaan olevan noin 15,5 mm siten, että virhe on jollakin todennäköisyydellä enintään 0,2 mm. Toisin sanoen pituuden arvioidaan olevan välillä 15,3 mm … 15,7 mm.
Käytännössä on tavallista käyttää lyhyempää ilmaisutapaa, kuten ”15,5 ± 0,2 mm”.
Toisaalta tällaisia ilmauksia ei tulisi nykyisten standardien mukaan lainkaan käyttää. Ks. kohtaa Tarkkuusarviot.
Äärettömiä välejä ovat sellaiset, joilla on vain alaraja tai vain yläraja. Yleiskielessä ne on parasta ilmaista sellaisilla ilmaisuilla kuin ”vähintään 10”, ”enintään 0” tai ”enintään –18 °C”.
Matematiikan merkinnöissä käytetään usein äärettömän merkkiä ∞, esimerkiksi ”10…∞” ja ”–∞…0”. Merkintä on yksikäsitteinen, mutta ei yleistajuinen. Jos ellipsin tilalla on ajatusviiva, esimerkiksi ”10–∞” tai ”–∞–0”, on sekaantuminen miinusmerkkiin lähellä.
Vielä ongelmallisempia ovat sellaiset tavallisissa teksteissä aika usein käytetyt merkinnät kuin ”10–”, joissa siis yläraja jätetään merkitsemättä. Sellainen voi sekaantua kouluarvosanojen merkintään, kuten sellaiseen, joka tarkoittaa kymppi miinusta eli hiukan alle kympin. Sellaisten merkintöjen käyttö on syytä rajoittaa harvoihin asiayhteyksiin, joissa se on yleinen tapa. Yksi tällainen yhteys on viittaaminen kirjan sivuihin: merkintä ”s. 10–” tarkoittaa ’sivulta 10 alkaen’. Usein on selvempää ilmoittaa tarkka sivujen joukko, kuten ”s. 10–17”. Kannattaa huomata sekin, että sellaiset merkinnät kuin ”10–” ovat hankalia, jos teksti pitää lukea ääneen.
Ajatusviivaa on syytä välttää etenkin silloin, kun se voitaisiin tulkita miinusmerkiksi. Tämän sekaantumisvaaran takia ei toisaalta pidä käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”100−” merkityksessä ’100 tai vähemmän’.
Sen sijaan plusmerkin käyttö luvun jäljessä, esimerkiksi 100+, saattaa olla kätevä tapa lyhentää ilmausta, vaikka se ei huoliteltuun asiatyyliin kuulukaan. Ks. plusmerkin kuvausta.
Kun luku kirjoitetaan kirjaimin (sanoin), on luvun taivuttaminen yleensä ongelmatonta. Tosin pitkien lukujen taivutusmuodot ovat kömpelöitä; ks. kohtaa lukusanojen taivutus.
Kun luku kirjoitetaan numeroin, merkitään taivutuspääte kirjaimin, jos lauseyhteys vaatii luvun taivutettuun muotoon. Pääte erotetaan numeroista kaksoispisteellä. Periaate on yksinkertainen, mutta vaikeuksia syntyy, kun pitää tunnistaa, mikä osa taivutettua lukusanaa on päätettä. Tätä käsitellään jäljempänä kohdassa Mikä kirjoitetaan näkyviin taivutuspäätteeksi?
Joskus numeroin merkitty luku luetaan vieraan kielen mukaan, kun se on osa vierasta nimeä, esimerkiksi ”Air Force 1” ja ”Blue1”. Ks. kohtaa Vieraskielisen merkinnän taivutus.
Sanoissa ”yksinkertainen”, ”kaksinkertainen”, …, ”kuusinkertainen” alkuosa on monikon instruktiivissa. Numeroita käytettäessä tämä vaatisi periaatteessa kirjoittamaan yhdysmerkkiä käyttäen ja pääte merkiten ”1:in-kertainen”, ”2:in-kertainen” jne. Niin ei kuitenkaan menetellä, vaan kirjoitetaan esimerkiksi ”6-kertainen”, yhdenmukaisesti sen kanssa, että kirjoitetaan 7-kertainen, 8-kertainen jne. (joissa alkuosa on nominatiivissa tai yhdyssanamuodossa). Yleensä on parempi kirjoittaa luku kirjaimin tällaisissa yhteyksissä, mutta esimerkiksi mainosteksteissä halutaan usein korostaa lukua kirjoittamalla se numerolla.
Numeroin ilmaistu luku yksinään tarkoittaa yleensä perusluvun perusmuotoa. Tämä on yksinkertainen ja ongelmaton tapaus.
Tässä asiassa harvoin tehdään virheitä. Joskus kuitenkin huomaa, että kirjoittaja on pitänyt tarpeellisena liittää -toista-loppuista lukusanaa tarkoittavaan ilmaisuun osan tästä lopusta, esimerkiksi ”16:sta”, kun tarkoitettu sana on ”kuusitoista”. Tästä voi seurata sekaannuksia, koska virallisten sääntöjen mukaan ”16:sta” tarkoittaa sanaa ”kuudestatoista”.
Suomen kieleen on otettu seuraava sääntö: jos lukua heti seuraa samassa sijamuodossa taipuva sana, luvunkin sijamuoto ilmenee tästä. Lukuun ei siis tällöin merkitä sijapäätettä.
Sääntö poikkeaa kielen yleisistä periaatteista, mutta se tekee monet hyvin tavalliset ilmaisut lyhyemmiksi ja siistimmän näköisiksi. Lukijan edellytetään katsovan, millainen ilmaisu seuraa lukua, ja ajattelevan, että lukusana on samassa sijamuodossa. Ääneen luettaessa tämä tietysti hiukan hidastaa lukemista. Asiaa auttaa, jos sitovalla välillä estetään tekstin jakautuminen eri riveille luvun ja sitä seuraavan sanan välistä tällaisissa tapauksissa.
Pääte jätetään merkitsemättä silloinkin, kun luvun ja sen pääsanan välissä on adjektiivi, joka on samassa sijassa kuin pääsana. Tällöinkinhän luvun sijamuoto ilmenee sitä seuraavasta sanasta.
Sääntöön on tärkeä poikkeus: partitiivin päätettä ei jätetä pois perusluvusta Tätä käsitellään tarkemmin jäljempänä kohdassa Partitiivin pääte merkitään aina peruslukuun.
Päätteen saa jättää merkitsemättä silloinkin, kun sanan edessä on useita rinnasteisia lukuja, joiden välissä on pilkku tai konjunktio. Tällöin siis molemmat tai kaikki luvut luetaan seuraavan sanan sijamuodon mukaisesti. Menettelyä yleensä myös sovelletaan, muun muassa siksi, että sellaiset ilmaisut kuin ”4:ssä tai 5 tapauksessa” näyttäisivät tasapainottomilta.
Lisäksi voidaan luvun sijamuoto jättää merkitsemättä, jos on vain yksi lyhyt sana luvun ja sen sanan välissä, johon se liittyy. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää tämän poikkeuksen suppeana: välissä olevan sanan on oltava taipumaton. Kyseeseen tulee lähinnä sana ”eri”.
Näissä tapauksissa taivutuspäätteen merkitseminen on kuitenkin sallittua ja ehkä selvempää. Joskus taas voidaan välissä oleva sana jättää pois.
Poikkeussääntöä venyttäen voitaisiin kirjoittaa myös ”500 Ruotsin kruunulla”, jolloin sana ”Ruotsin” tulkittaisiin lyhyeksi. Selvempää on kuitenkin noudattaa yleistä sääntöä, jos välissä oleva sana on itsessään taivutettu muoto.
Vaikka sääntö päätteen kirjoittamatta jättämisestä muotoillaan yleensä niin, että se koskee lukua, joka on samassa sijassa kuin seuraava sana, sitä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun samasijaisuus johtuu sattumasta. Toisin sanoen säännössä tarkoitetaan vain tilanteita, joissa luku ja sana liittyvät toisiinsa ja sen takia taipuvat samassa sijassa (ns. kongruenssi). Seuraavassa esimerkissä on kyse ”satunnaisesta samasijaisuudesta” (ilmaisu ”kolmanneksi suurin” sattuu olemaan translatiivissa) ja siksi lukuun tulee merkitä pääte. Tällaisissa tapauksissa on lähes aina parempi muotoilla lause toisin.
Satunnaiseksi samasijaisuudeksi lienee syytä tulkita myös seuraavanlaiset tilanteet, joissa lukusana on genetiivissä ja substantiivilla on genetiivimäärite:
Esimerkki on uutisotsikosta, johon on ehkä haluttu luku alkuun vaikuttavuuden lisäämiseksi. Kuitenkin luku pitäisi lukea genetiivissä (kuudenkymmenenneljäntuhannen), joten pääte olisi merkittävä, sillä luku liittyy vasta kauempana olevaan sanaan (työntekijän) eikä seuraavaan sanaan (Ohion). Sujuvampaa on kuitenkin vaihtaa sanajärjestystä niin, että luku tulee sen sanan eteen, johon se liittyy.
Kielitoimiston ohjepankin kohta Milloin taivutuspääte merkitään peruslukuun? esittää seuraavat esimerkit, joissa on kyse satunnaisesta samasijaisuudesta, vaikka ilmiötä ei siinä kuvata kuin näillä esimerkeillä:
Huom. Numero ja sitä seuraava sana ovat seuraavassa tapauksessa molemmat samassa -n-loppuisessa genetiivimuodossa, mutta pääte merkitään numeroon selvyyden vuoksi:Mikä on bussilinja 112:n päätepysäkin osoite?Kuka on As.oy Kirkkokatu 11:n hallituksen puheenjohtaja?
Säännöt ovat epäselviä silloin, kun lukua seuraava sana on kyllä periaatteessa taivutetussa muodossa, mutta ilman taivutuspäätettä. Suomen kielessähän sijapääte voi jäädä pois ns. omistusliitteen edeltä, joten esimerkiksi sananmuotojen ”jäsen” ja ”jäsenen” ero häviää, jos sanaan liitetään omistusliite. Esimerkiksi ”jäsenemme” voi toimia sekä nominatiivina että genetiivinä.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää tulkinnanvaraisesti:
- Sijapäätettä ei yleensä merkitä numerolla ilmaistuun lukuun, jos luku on samassa sijassa kuin seuraava sana. Numeron lukutapa käy ilmi tuon seuraavan sanan sijapäätteestä – –
- Sijapääte merkitään näkyviin silloin, kun numerolla ilmaistun luvun lukutapa ei ilmene seuraavasta, samassa sijassa olevasta sanasta.
Sopivimmalta tuntuu tulkinta, jonka mukaan jälkimmäinen kohta on varsinainen sääntö ja toinen selittää sitä toiselta kannalta tavallisimmassa tilanteessa – huomaa sana ”yleensä”. Niinpä ilmaus ”600 jäsenemme joukko” ei olisi oikein, koska luvun sijamuoto ja siten lukutapa ei ilmene seuraavasta sanasta, koska siinä ei ole sijapäätettä. Vain lauseopillisesta rakenteesta voi päätellä, että sijamuodon on tulkittava olevan genetiivi.
Sääntö siitä, milloin päätettä ei merkitä, esitetään yksinkertaisena ja ehdottomana. Jotkin muotoilut taas ovat sellaisia, että päätettä vain ei tarvitse merkitä. Joissakin tilanteissa voi sääntöä kuitenkin hallitusti rikkoa, kun sen noudattaminen merkitsisi ilmauksen symmetrian rikkoutumisen. Tyypillisiä tilanteita ovat muutoksia kuvaavat ilmaukset, joissa on kaksi lukua eri sijassa.
Periaate päätteen jättämisestä merkitsemättä koskee vain tilanteita, joissa luku on merkitty numeroin. Niinpä sitä ei ole syytä laajentaa koskemaan tapauksia, joissa käytetään lukumäärän kirjainsymbolia (esim. ”n tapauksessa”) tai lukumäärän paikalla on matemaattinen lauseke.
Kuitenkin jos lukumäärää ilmaiseva matemaattinen lauseke on mutkikas, ei useinkaan ole luontevaa tapaa lukea sitä ääneen niin, että se olisi lauseyhteyden vaatimassa sijamuodossa. Tällöin voitaneen hiukan rikkoa sääntöjä ja jättää pääte merkitsemättä. (Esimerkissä huutomerkki tarkoittaa kertomaa.)
Tällainen ongelma voidaan usein kiertää muotoilemalla virke niin, että lauseke määrittää perusmuodossa (nominatiivissa) olevaa sanaa.
Muissa kuin edellä mainituissa tapauksissa ilmoitetaan lukusanan taivutus kirjoittamalla luvun perään kaksoispiste ja sijapääte. Sijapääte otetaan luvun viimeisestä taipuvasta osasta. Esimerkiksi sanassa ”kahdessakymmenessä” on kaksi sijapäätettä, ”-ssa” ja ”-ssä”. Niistä jälkimmäinen kirjoitetaan näkyviin, jos luku ilmaistaan numeroin: ”20:ssä”. Lukijan oletetaan osaavan liittää luvun muihin osiin vastaavat sijapäätteet. Sanoissa, jotka ovat -toista-loppuisia, kyseistä loppua ei taivuteta, vaan viimeinen taipuva osa on sitä edeltävä osa (esimerkiksi viidellätoista, viidestätoista).
Hämmennystä aiheuttavat usein sellaiset lukusanat kuin ”kahtakymmentä” ja ”viittäsataa”. Numeroita käytettäessä ne kirjoitetaan ”20:tä” ja ”500:aa”, koska sanan loppuosa taipuu. Tässä hämmentää se, että sanojen perusmuodossakin on lopussa partitiivin pääte: ”kaksikymmentä”, ”viisisataa”. Loppuosaa käsitellään kuitenkin taipuvana, koska koko sanan muissa sijamuodoissa kuin perusmuodossa se taipuu normaalisti: ”kahteenkymmeneen”, ”viidessäsadassa” jne.
Miten sijapääte sitten saadaan selville? Periaatteessa tarvitaan sanan kieliopillinen (tarkemmin sanoen muoto-opillinen eli morfologinen) erittely. Tämä on yksi niitä tilanteita, joissa olisi todellista hyötyä koulussa opitusta sanojen jäsentämisestä. Mutta käytännössä voidaan soveltaa seuraavaa taulukkoa. Siinä on lukusanojen vartalot, joista monista on erikseen ”vahva” ja ”heikko” muoto, useista myös erityinen partitiivissa esiintyvä muoto. Päätettä on se osa taivutetusta sanasta, joka seuraa vartaloa.
luvun perusmuoto | ”vahva” vartalo | ”heikko” vartalo | partitiivin vartalo | |
---|---|---|---|---|
1 | yksi | yhte- | yhde- | yh- |
2 | kaksi | kahte- | kahde- | kah- |
3 | kolme | kolme- | kolme- | kolme- |
4 | neljä | neljä- | neljä- | neljä- |
5 | viisi | viite- | viide- | viit- |
6 | kuusi | kuute- | kuude- | kuut- |
7 | seitsemän | seitsemä- | seitsemä- | seitsemä- |
8 | kahdeksan | kahdeksa- | kahdeksa- | kahdeksa- |
9 | yhdeksän | yhdeksä- | yhdeksä- | yhdeksä- |
10 | kymmenen | kymmene- | kymmene- | kymmen- |
100 | sata | sata- | sada- | sata- |
1000 | tuhat | tuhante- | tuhanne- | tuhat- |
Partitiivimuodoissa ”yhtä”, ”kahta”, ”viittä”, ”kuutta”, ”kymmentä” ja ”tuhatta” on vartalo siis lyhempi kuin muissa muodoissa ja loppuu konsonanttiin. Niissä päätettä on ”-tä” tai ”-ta”. Kirjoitusasut ovat siis ”1:tä”, ”2:ta”, ”5:tä”, ”6:ta”, ”10:tä” (ja ”20:tä” jne.) ja ”1 000:ta” (ja ”2 000:ta” jne.). Muiden lukusanojen partitiivissa on sama vartalo kuin muissa taivutusmuodoissa.
Muodot ”yhtä” ja ”kahta” voitaisiin tulkita myös niin, että ”t” kuuluu vartaloon. Kieliopeissa on kuitenkin tulkittu, että yksikön partitiivin päätteenä voi olla ”a” tai ”ä” vain vokaalin jäljessä (esim. ISK § 87).
Jos taivutuspäätteeseen sisältyy vokaalin pidentymä, kirjoitetaan pitkä vokaali kokonaan näkyviin, siis kaksi vokaalimerkkiä. Esimerkiksi sanassa ”viiteen” on vartalona ”viite-” ja päätettä oikeastaan vain ”-en”. Mutta koska vartalon loppuvokaali ja päätteen alkuvokaali kuuluvat yhteen, muodostaen pitkän vokaalin, kirjoitetaan tämä vokaali kokonaan näkyviin, esimerkiksi ”5:een” (ei ”5:en”). Sama sääntö pätee lyhenteitä ja tunnuksia taivutettaessa.
Peruslukua tarkoittavissa lukusanoissa, joiden perusmuoto on n-loppuinen (seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen), ei loppu-n:n katsota kuuluvan sanan vartaloon. Vaikka näiden sanojen yksikön genetiivi on samanmuotoinen kuin nominatiivi, merkitään genetiivin pääte näkyviin. Esimerkiksi sana ”kahdeksan” kirjoitetaan siis numeroita käytettäessä joko ”8” tai ”8:n” sen mukaan, onko se nominatiivi vai genetiivi (sen perusteella, mikä on sen asema lauseessa). Kuitenkin tässäkin noudatetaan periaatetta, jonka mukaan päätettä ei merkitä, jos lukusana on samassa sijassa kuin seuraava sana.
Edellä sanottuja periaatteita sovelletaan silloinkin, kun lukusana ei ole n-loppuinen, mutta sen viimeinen taipuva osa loppuu n:ään. Päätehän merkitään näkyviin viimeisen taipuvan osan mukaan.
Joskus voisi olla tarpeen osoittaa, että numeroin merkittyä lukua ei lueta seuraavan sanan mukaisessa muodossa. Esimerkiksi ilmaus ”30 tapauksesta” luetaan normaalisti ”kolmestakymmenestä tapauksesta”, mutta näin ei tietenkään pidä tehdä lauseessa ”Hän luki 30 tapauksesta kirjoitettua artikkelia.”
Ei kuitenkaan ole mitään tapaa osoittaa ”nollataivutusta” eli esimerkiksi sitä, että ”30 tapauksesta” pitää lukea ”kolmekymmentä tapauksesta”. Ongelman jättämistä huomiotta voisi perustella sillä, että mitään kielen virallista sääntöä ei rikota. Yleensä kannattaa kuitenkin miettiä, voisiko ongelman välttää esimerkiksi sanajärjestystä tai sanontaa muuttamalla tai kirjoittamalla luvun sanoin.
Järjestyslukujen osalta ongelman voi kuitenkin välttää sillä, että järjestysluvun merkkinä ei käytetä pistettä, vaan luvun jälkeen kirjoitetaan kaksoispiste ja pääte. Tässä tapauksessa pääte osoittaa myös sijamuodon, koska järjestysluvulla on perusmuodossa eri pääte (yleensä -s) kuin muissa sijamuodoissa.
Jos kirjoitettaisiin ”Hän oli 17. jonossa”, ilmaus olisi kaksitulkintainen: se voitaisiin lukea myös ”Hän oli seitsemännessätoista jonossa” (joka voitaisiin kirjoittaa yksiselitteisesti, joskin kömpelösti ”Hän oli 17:nnessä jonossa”).
Suomen kielen erikoisuuksiin kuuluu, että sanotaan esimerkiksi ”viisi poikaa”, jolloin siis luvun jälkeinen sana on -a- tai -ä-loppuisessa taivutusmuodossa, yksikön partitiivissa. Monissa muissa kielissähän käytetään monikon perusmuotoa (five boys, fem pojkar). Numeroita käytettäessä kirjoitetaan ”5 poikaa”. Tällöin lukusana luetaan perusmuotoisena, ”viisi”. Tämä on poikkeus siihen, että jos lukua seuraa taivutusmuodossa oleva sana, niin lukusana on vastaavassa taivutusmuodossa, esimerkiksi ”viidellä pojalla”.
Loppusumma on 50 euroa. [viisikymmentä euroa]
Hän myi 12 arpaa. [kaksitoista arpaa]
Tästä erikoisuudesta seuraa ongelma: miten erotetaan toisistaan ilmaisut ”viisi poikaa” ja ”viittä poikaa” silloin, kun luku kirjoitetaan numeroin? Ratkaisuksi on sovittu, että ne kirjoitetaan ”5 poikaa” ja ”5:tä poikaa”. Toisin sanoen jos numeroin ilmaistu perusluku on partitiivissa, niin sen pääte merkitään aina näkyviin.
Lasku on 50:tä euroa suurempi. [viittäkymmentä euroa]
Hän myi 12:ta arpaa. [kahtatoista arpaa]
Sääntö ei koske järjestyslukuja. Esimerkiksi ilmaus ”kahdettatoista arpaa” voidaan kirjoittaa ”12. arpaa”.
Sääntö koskee myös tilannetta, jossa sanaan liittyy omistusliite tai muu liite. Liitehän ei vaikuta siihen, mikä sijamuoto on kyseessä. Seuraavassa on oikeassa muodossa lause, joka on esiintynyt väärässä muodossa (”80” ilman päätettä) niinkin laadukkaassa julkaisussa kuin Suomen Kuvalehti.
Tällaiset ilmaisut ovat hankalia niin lukijalle kuin kirjoittajallekin. Siksi niitä kannattaa välttää, jos se suinkin onnistuu. Jos lauserakennetta saa hiukan muokata, tämä yleensä onnistuu aika helposti.
Lasku on yli 50 euroa.
Hänellä oli myytävänä 12 arpaa.
Lakitekstissä esiintyy sellaisia virheellisiä kirjoitusasuja kuin ”16 vuotta nuorempi lapsi”. Sehän tarkoittaisi kielen sääntöjen mukaan lasta, joka on kuusitoista vuotta nuorempi (kuin joku muu), vaikka tarkoitettu merkitys onkin ’alle 16-vuotias’. Uusissa säädöksissä ongelmaa ei näytä olevan, koska niissä kirjoitetaan luku sanoin tällaisissa tapauksissa.
Erityisen hankala on ilmaus, jossa lukusanaa seuraa lyhenne tai tunnus ja ilmaisu on partitiivissa. Kirjoitusasu ”50:tä euroa” (luetaan: viittäkymmentä euroa) on melko ongelmaton, mutta jos käytetään rahayksikön tunnusta, pitäisikin nykyisten virallisten sääntöjen mukaan liittää pääte siihen eikä lukuun, esimerkiksi ”50 €:a”. Onneksi tällaiset tilanteet voitaneen aina välttää käyttämällä lyhenteen tai tunnuksen tilalla sanaa taikka muotoilemalla lause toisin.
Nykyisin on sallittua merkitä taivutuspääte edellä kuvatun laisissa tapauksissa sekä luvun että yksikön ilmaukseen, esimerkiksi ”50:tä €:a”. Kielikellon 2/2006 kohta Perusluvut ja sijapäätteiden merkitseminen esittää tämän hiukan oudosti, nimittäin ikään kuin se olisi aina ollut sallittua:
Periaatteessa on toki mahdollista myös merkitä pääte sekä numeroon että lyhenteeseen: Työttömyys hipoo 12:ta %:a. Tämä merkintätapa ei ole tavallinen.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: 200:aa autoa vai 200 autoa? ei mainitse tällaista mahdollisuutta. Sen sijaan se mainitsee: ”Tekstin voi usein muotoilla niin, ettei partitiivin merkintää tarvita”. Edellä esimerkkinä mainitun lauseen voisi muuttaa muotoon ”Työttömyys on lähes 12 %.”
Vielä yhden vaihtoehdon esittää Pirkko Leino taas kirjassaan Pilkulleen! (Otava, 2006). Kirjan mukaan ”voidaan valita, kumpaan osaan pääte merkitään, numeroon vai sitä seuraavaan lyhenteeseen tai merkkiin”. Esimerkkinä on 15:tä % = 15 %:a ja 14:ää srk = 14 srk:aa. (Toinen esimerkki on sikäli huono, että seurakunta-sanan lyhentämiseen on tekstissä harvoin tarvetta.) Päätteen merkitseminen vain numeroon ei ole virallisten ohjeiden mukaista, vaikka sitä voisikin pitää loogisimpana vaihtoehtona paristakin syystä.
Ensinnäkin kyse on lukusanaan eikä sen jälkeiseen sanaan kuuluvan partitiivin päätteen merkitsemisestä, joten on omituista liittää pääte jälkimmäiseen. Kun olennaisesti halutaan osoittaa, että esimerkiksi numero ”5” on luettava ”viittä” eikä ”viisi”, niin miksi kummassa tämä tehdään liittämällä partitiivin pääte ”-a” %-merkkiin? Toiseksi periaate on tällöin toinen kuin ilmaisussa, joka koostuu numeroin ilmaistusta luvusta ja sanasta, esimerkiksi ”5 prosenttia”. Jos siitä halutaan käyttää partitiivia, niin pääte merkitään lukuun: ”5:tä prosenttia”.
Lukusanojen monikkomuotoja, kuten ”yhdet”, ”kahdet” jne., tarvitaan vain harvoin, nimittäin monikkosanojen yhteydessä. Monikkosana on substantiivi, josta käytetään monikkomuotoa, vaikka merkitys on yksiköllinen, esimerkiksi ”häät” tai ”housut”. Vielä harvemmin on tarvetta käyttää tällaisessa yhteydessä numeroin kirjoittua lukua.
Tällaisessa tapauksessa ei monikon perusmuodossa (nominatiivissa) olevaan ilmaukseen kirjoiteta monikon tunnusta ”-t” näkyviin, jos monikollisuus ilmenee seuraavasta sanasta. Käytäntö on siis sama kuin sijamuodon osoittamisessa.
Vaikka asiaa ei säännöissä mainitakaan, on loogista menetellä niin, että monikollisiin taivutusmuotoihin suhtaudutaan kuten yksiköllisiin. Päätettä (monikon tunnusta ”-i” ja sijapäätettä) ei siis merkitä näkyviin, jos muoto ilmenee seuraavasta sanasta, mutta muussa tapauksessa ne liitetään lukuun kaksoispisteen avulla.
Tällaiset ilmaukset ovat kuitenkin hämmentäviä, joten niitä kannattaa välttää muotoilemalla lauseet toisin. Kielikellossa 2/2006 on tästä seuraava esimerkki (jossa on ensin hankala ilmaus, sitten sujuvampi vaihtoehto):
Esimerkkitapauksessa on tosin lauseen sisältöä muutettu (supistettu). Ilmaus ”15:issä” on tarkoitettu luettavaksi ”viisissätoista”, jälkimmäisen lauseen ilmaus ”15” taas ”viidessätoista”.
Kielikellossa 2/2006 on seuraava esimerkki monikollisesta taivutetusta järjestysluvusta, jota seuraa samassa sijassa oleva sana. Lukuun siis merkitään vain järjestyslukua osoittava piste, ei monikon tunnusta eikä sijapäätettä. Ilmaus ”134.” on tässä tarkoitettu luettavaksi ”sadansiakolmansiakymmenensiäneljänsiä”.
Mainitussa lehdessä on myös seuraava esimerkki, joka osoittaa, että monikolliseen järjestyslukuun merkitään sekä monikon tunnus ”-i” että sijapääte, jos lukusanan muoto ei ilmene seuraavasta sanasta.
Lukua seuraava mittayksikön, rahayksikön tms. lyhenne tai tunnus ajatellaan luettavaksi sanana, ja koko ilmaus kirjoitetaan tämän mukaisesti. Lyhenteen tai tunnuksen jälkeen on merkittävä lauserakenteen vaatima sijapääte.
Ostin takin 50 eurolla.
Ostin takin 50 €:lla [viidelläkymmenellä eurolla].
Takin hinta ei saa ylittää 50:tä €:a [viittäkymmentä euroa].
Viimeksi mainittu esimerkki on standardissa SFS 4175 asussa, jossa lukuun ei ole liitetty sijapäätettä, siis ”Takin hinta ei saa ylittää 50 €:a”. Tämä on kuitenkin ristiriidassa lukujen merkitsemistä koskevien yleisten periaatteiden kanssa. Mutta tämä ongelma osoittaa osaltaan sen, että tämäntapaisia ilmaisuja kannattaa välttää.
Joissakin mittayksiköiden käyttöä koskevissa ohjeissa on periaate, jonka mukaan mittayksikköjen tunnuksia, kuten ”km” ja ”s”, pitäisi käyttää sellaisinaan, ilman sijapäätettä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että näiden tunnusten on tarkoitus olla kansainvälisiä ja kaikkialla samanlaisia, ja taivutuksen merkitseminen koetaan sen takia häiritseväksi. Toisaalta kirjoittamista koskevat säännöt vaativat taivutuksen merkitsemistä, ja näille säännöille on yleensä annettava etusija. Mutta hyvin usein ongelman voi välttää muotoilemalla ilmaisun niin, että yksikkö on perusmuodossa.
Aita on 250 m:n pituinen.
Aita on 250 m pitkä.
Aidan pituus on 250 m.
Murtolukujen taivuttamista on syytä välttää, koska taivuttaminen on kirjoittajalle hankalaa ja taivutettujen muotojen tulkitseminen lukijalle ehkä vielä hankalampaa.
Jos murtolukua joudutaan taivuttamaan, on parasta ajatella se luettavaksi tyyliin ”kolme neljäsosaa”. Tällöin taivutuspäätteeksi otetaan se osa ilmaisun lopusta, joka on sanan ”-osa” jäljessä. Kielitoimiston ohjeet kyllä sallivat myös lukutavan ”kolme neljännestä” mutta sitä ei yleensä käytetä. Ajateltu lukutapa voi vaikuttaa siihen, mikä pääte kirjoitetaan näkyviin.
Tällöin kuitenkin otetaan huomioon se yleinen periaate, että päätteeseen otetaan mukaan pitkä vokaali kokonaisuudessaan. Täten jos taivutettu murtoluku loppuu ”-osaa” tai ”-osaan”, niin taivutuspäätteeksi merkitään vastaavasti ”:aa” tai ”:aan”.
Murtoluku ½ muodostaa poikkeuksen, koska se luetaan ”puoli”.
Jos luku sisältää sekä kokonaisosan että murto-osan, niin taivutetun muodon kirjoitusasu määräytyy lopun eli murto-osan mukaan.
Desimaalilukujenkin taivutus on hankalaa ja toisaalta usein vältettävissä ainakin kirjoituksessa.
Jos desimaalilukua joudutaan taivuttamaan, on parasta ajatella se luettavaksi yksinkertaisesti numeroittain, esimerkiksi ”seitsemän pilkku yhdeksän”. Kirjoitettava taivutuspääte määräytyy tällöin viimeistä numeroa vastaavan lukusanan mukaan, siis esimerkiksi ”7,9:ään”, koska ”yhdeksään” kirjoitetaan ”9:ään”.
Säännöt eivät ota kantaa siihen, taivutetaanko puheessa myös luvun kokonaisosaa. Taivuttaminen tuntuu ehkä huolitellummalta.
Jos desimaalilukua ei taivuteta, se voidaan ääneen luettaessa lausua vapaasti eri tavoilla. Esimerkiksi ”2,5” voidaan lukea ”kaksi pilkku viisi” tai ”kaksi (kokonaista) ja viisi kymmenesosaa” tai ”kaksi ja puoli” tai jopa vanhanaikaisesti ”puolenkolmatta”. Tämä joustavuus on yksi lisäsyy välttää desimaalilukujen taivutusta.
Käytännössä lukutapa ”kaksi pilkku viisi” on yleisin yksinkertaisuutensa ansiosta. Se sopii kaikenlaisten desimaalilukujen lukemiseen, myös sellaisten, joissa on monia desimaaleja (esimerkiksi 3,1416).
Jos desimaaliluku esittää rahasummaa, on yleensä luontevaa lukea desimaalit niin, että käytetään rahayksikön jako-osan nimeä. Esimerkiksi ”2,60 €” voidaan lukea ”kaksi euroa (ja) kuusikymmentä senttiä”. Taivutustapauksissa täytyy kuitenkin ajatella lukutavaksi sellainen kuin ”kaksi pilkku kuusikymmentä euroa”.
Jos kyseessä on lukuja sisältävä merkintä, joka ei koostu vain yhdestä luvusta, on syytä erityisesti välttää merkinnän taivuttamista. Yleensä tämä onnistuu muuttamalla lauserakennetta.
Esimerkiksi sellaisesta ilmauksesta kuin ”1:1”, esittää Kielikello 2/2006 seuraavan:
Myös suhdelukuja ym. numeromerkintöjä voi taivuttaa, mutta useimmiten on selvempää muotoilla lause niin, että ne voi esittää perusmuotoisina.Yhtiön vaihtosuhteen pitäisi olla lähellä 1:1:tä.Yhtiön vaihtosuhteen pitäisi olla suunnilleen 1:1.
Mitenkähän ilmaus ”1:1:tä” on ajateltu luettavaksi? Koska ”1:1:tä” luetaan lähinnä ”yhden suhde yhteen”, niin sen partitiivi on ”yhden suhdetta yhteen”, mikä edellyttäisi kirjoitusasua ”1:1:tta”, koska näkyviin merkitään taipuvan osan taivutuspääte. Jos taas lukutavaksi on ajateltu ”yhden suhde yhtä”, pääte olisi merkitty oikein, mutta ilmauksen rakenne on muodoton; Kielitoimiston ohjepankin ohje murtoluvuista kuitenkin esittää sellaisen lukutavan! Tämä hankaluus osoittaa, että välttämiseen on todella syytä. Ellei luontevampaa tapaa keksitä, voidaan ottaa apusubstantiiviksi sopiva yleisnimi, kuten ”suhde”, jota sitten voidaan taivuttaa.
Kellonaikojen taivutuksen välttäminen ei aina onnistu kovin helposti. Niiden taivutettujen muotojen lukeminen on suhteellisen luontevaa, mutta ne täytyy tällöin käytännössä ajatella luettaviksi mekaanisesti numeroina (esimerkiksi ”kaksitoista viisitoista”) eikä vanhojen tapojen mukaan (esimerkiksi ”neljännestä yli puolenpäivän”), ei myöskään arkikielisesti (esimerkiksi ”varttia yli kakstoista”). Tällaisenkin taivutuksen välttäminen on usein viisasta. Tosin esimerkiksi seuraavassa taivutuksen välttävä muutos muuttaa hiukan ilmaisun sävyä.
Kuten kohdassa Päätteen jättäminen pois kellonajan ilmaisusta kuvataan, edellä olevan esimerkin toisessa kohdassa olisi sallittua kirjoittaa ”kello 12.15 mennessä”.
Kun numeroin kirjoitetun luvun perään kirjoitetaan piste, se tarkoittaa järjestyslukua perusmuodossa tai seuraavan sanan mukaisessa taivutusmuodossa. Ks. lisätietoja kohdasta Piste osoittamassa järjestyslukua.
Tämä on yrityksen 25. toimintavuosi [kahdeskymmenesviides].
3. sija [kolmas sija]
3. sijaa [kolmatta sijaa]
3. sijalla [kolmannella sijalla]
Tietyntyyppisissä päivämäärämerkinnöissä tällainen merkintä kuitenkin esittää järjestysluvun taivutettua muotoa tavalla. Tämä kuvataan kohdassa Ajan ilmaisujen taivutus.
1. syyskuuta [ensimmäisenä]
viimeistään 31. elokuuta [kolmantenakymmenentenäensimmäisenä]
3. elokuuta [kolmannesta]
Edellä kuvattua menettelyä ei voi soveltaa seuraavissa tapauksissa:
Tällöin on usein syytä muuttaa lauserakennetta tai kirjoittaa luku kirjaimin. Jos se ei ole mahdollista, kirjoitetaan luvun perään kaksoispiste ja järjestysluvun pääte ja tarvittaessa myös sijapääte. Kirjoitettava pääteaines saadaan selville jäljempänä esitettävän taivutustaulukon avulla.
Useimpien järjestyslukujen perusmuodossa (yksikön nominatiivissa) päätteenä on ”‑s”. Esimerkiksi järjestysluvussa ”viides” vartaloa on ”viide-”. Järjestysluvuissa ”ensimmäinen” ja ”toinen” järjestysluvun tunnukseksi tulkitaan ”-nen”. Toisaalta niiden sijasta voi käyttää myös sanoja ”yhdes” ja ”kahdes”.
Tätä tapaa, siis kaksoispistettä ja päätettä pisteen sijasta, on hyvä käyttää myös silloin, kun järjestysluku on tarkoitus lukea perusmuodossa (nominatiivissa), mutta sitä seuraa toisessa sijamuodossa oleva sana. Esimerkiksi ”4. joukkueen” voitaisiin lukea ”neljännen joukkueen”, joten jos tarkoitetaan lukutapaa ”neljäs joukkueen”, on syytä kirjoittaa ”4:s joukkueen”. Vertaa kohtaan Taipumattomuutta ei voi merkitä. Myös luvun kirjoittaminen sanoin saattaa olla sopiva ratkaisu. Yksi vaihtoehto on tietysti lauseen muotoileminen uudelleen niin, että ongelmaa ei synny.
Joissakin tapauksissa mitään todellista väärinkäsityksen vaaraa ei ole, mutta tahatonta koomisuutta on silti hyvä välttää.
Erään vanhan ohjeen (Kielikello 1/1978) mukaan merkitään pääte näkyviin myös silloin, kun järjestysluku liittyy joka-sanaan.
Järjestyslukujen taivuttamista kannattaa yleensä välttää, varsinkin jos luku on merkitty numeroin tai se on iso.
Jos järjestysluku kirjoitetaan numeroin eikä sen sijamuoto ilmene seuraavasta sanasta, täytyy sijapääte kirjoittaa näkyviin: kaksoispisteen jälkeen merkitään ensin järjestysluvun tunnus ja sen jälkeen sijapääte. Tätä varten on osattava tunnistaa, mikä sanassa on lukusanan vartaloa ja mikä jotain muuta. Seuraavassa kohdassa esitettävä järjestyslukujen taivutustaulukko auttaa tässä.
Koska tällaisten ilmaisujen lukeminenkin on hyvin hankalaa, on yleensä aiheellista muotoilla lause toisella tavalla. Järjestyslukujen korvaaminen perusluvuilla ei tällöin aina ole kovin tyylikästä, mutta se voi parantaa ilmaisun luettavuutta suuresti.
Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä
23:ntena.
Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä
23:s.
Hanke on kiireellisyysjärjestyksessä
sijalla 23.
Kävelin 31:sestä 35. kerrokseen.
Kävelin 31. kerroksesta 35. kerrokseen.
Seuraava taulukko auttaa erottamaan sanasta järjestysluvun tunnuksen ja sijapäätteen. Sen avulla voidaan esimerkiksi sana ”viidettä” jakaa vartaloon ”viide-” ja pääteainekseen ”-ttä”. Pääteaineksen jakaminen osiin (järjestysluvun tunnus ja sijapääte) ei tässä ole tarpeen, koska molemmat kuitenkin kirjoitetaan näkyviin (”5:ttä”).
Järjestysluvun perusmuoto | Vartalo | Taivutusesimerkki | |
---|---|---|---|
1. | ensimmäinen |
ensimmäi- |
1:senä = ensimmäisenä |
1. | yhdes |
yhde- |
11:nnessä = yhdennessätoista |
2. | toinen |
toi- |
102:sella = sadannellatoisella |
2. | kahdes |
kahde- |
102:nnella = sadannellakahdennella |
3. | kolmas |
kolma- |
3:nnelle = kolmannelle |
4. | neljäs |
neljä- |
4:ttä = neljättä |
5. | viides |
viide- |
5:nteen = viidenteen |
6. | kuudes |
kuude- |
6;nsien = kuudensien |
7. | seitsemäs |
seitsemä- |
7:nnestä = seitsemännestä |
8. | kahdeksas |
kahdeksa- |
8:nnelta = kahdeksannelta |
9. | yhdeksäs |
yhdeksä- |
9:nnen = yhdeksännen |
10. | kymmenes |
kymmene- |
10:nnelle = kymmenennelle |
100. | sadas |
sada- |
100:tta = sadatta |
1 000. | tuhannes |
tuha- |
1 000:nneksi = tuhannenneksi |
1 000 000. | miljoonas |
miljoona- |
1 000 000:nnelle = miljoonannelle |
Taulukossa kuvattu menettely on osittain täysin sopimuksenvarainen. On sovittu, että sanoissa ”ensimmäinen” ja ”toinen” tulkitaan loppu ”-nen” järjestysluvun tunnukseksi, vaikka todellisuudessa ne osoittaa järjestysluvuiksi se, että käytetään kokonaan eri sanaa kuin perusluvuista (”yksi” ja ”kaksi”).
Vaihtoehtoiset muodot ”-yhdes” ja ”-kahdes” esiintyvät yleensä vain moniosaisissa lukusanoissa (esim. ”sadasyhdes” = ”sadasensimmäinen”). Ne ovat sääntöjen mukaisia, ja ”-yhdes” on selvästi lyhyempi kuin ”-ensimmäinen”, mutta osa kielenkäyttäjistä vierastaa niitä.
Sellaisia ilmaisuja kuin ”kolmanneksi paras” ei juuri ole mielekästä kirjoittaa numeroita käyttäen, sillä lukuun tulisi sääntöjen mukaan merkitä sekä järjestysluvun tunnus että sijapääte, esimerkiksi ”3:nneksi paras”.
Järjestysluvun -ksi-muoto saattaa kuitenkin olla kirjoitettuna kohtuuttoman pitkä ja hankala, kuten ”kahdenneksikymmenenneksiensimmäiseksi”. Ilmaus ”21. paras” ei ole sääntöjen mukainen, koska se merkitsisi ’kahdeskymmenesyhdes paras’. Tosin sellaisia ilmauksia on esiintynyt jopa Kielikello-lehdessä (”suomen 21. yleisin sana”). Kielitoimiston ohjepankin sivulla Luvut ja numerot: järjestyslukujen taivuttaminen on kuitenkin esimerkeissä yleisten sääntöjen mukaisesti ”12:nneksi parhaan”.
Käytännössä ilmaisutyyppi ”21. paras” on yleisessä käytössä, paljon tavallisempi kuin sääntöjen mukainen ”21:seksi paras” (tai ”21:nneksi paras”, jos tarkoitetaan lukutapaa ”kahdenneksikymmenenenneksiyhdenneksi”). Sitä ei kuitenkaan voi suositella, sillä yleensä löytyy jokin tapa kiertää ongelma.
Jos luku on kirjoitettu roomalaisin numeroin ja tällaista merkintää taivutetaan, kirjoitetaan näkyviin vain sijapääte, ei järjestysluvun tunnusta. Tämä johtuu siitä, että roomalaisten numeroiden katsotaan itsessään merkitsevän järjestyslukua. (Ks. poikkeuksia tähän kohdasta Roomalaiset numerot.) Kun siis lukusanasta tai sen viimeisestä taipuvasta osasta on ensin erotettu vartalo (esimerkiksi jaettu sana ”kolmannen” osiin ”kolma-” ja ”-nnen”), niin päätteestä vielä otetaan pois järjestysluvun tunnus, joka on ”-nne-” tai ”-nte-” tai (partitiivissa, esim. ”kolmatta”) ”-t”. Jäljelle jäävä osa on sijapääte, joka siis tällöin kirjoitetaan näkyviin kaksoispisteen jälkeen, kuitenkin niin, että tässäkin pitkä vokaali kirjoitetaan kokonaan.
Taivutuksen merkitseminen roomalaisiin numeroihin on hankalaa, ja siinä tehdään virheitä muuten huolitellussakin kielessä. Seuraavaan taulukkoon on koottu tieto siitä, mitä sanavartaloita roomalaiset numerot edustavat. Kirjoitettava pääte saadaan siis selville ajattelemalla, miten taivutettu sana luetaan ja erottamalla siitä alusta pois taulukon mukainen osa. Esimerkiksi ilmaus, joka luetaan ”Kaarle viidettä”, on kirjoitettava ”Kaarle V:tä”, koska ”V” edustaa järjestysluvun vartaloa ”viidet-”.
luvun perusmuoto | ”vahva” vartalo | ”heikko” vartalo | partit. vartalo | |
---|---|---|---|---|
I | ensimmäinen | ensimmäise- | ensimmäise- | ensimmäis- |
II | toinen | toise- | toise- | tois- |
III | kolmas | kolmante- | kolmanne- | kolmat- |
IV | neljäs | neljänte- | neljänne- | neljät- |
V | viides | viidente- | viidenne- | viidet- |
VI | kuudes | kuudente- | kuudenne- | kuudet- |
VII | seitsemäs | seitsemänte- | seitsemänne- | seitsemät- |
VIII | kahdeksas | kahdeksante- | kahdeksanne- | kahdeksat- |
IX | yhdeksäs | yhdeksänte- | yhdeksänne- | yhdeksät- |
X | kymmenes | kymmenente- | kymmenenne- | kymmenet- |
XI | yhdestoista | yhdente-(toista) | yhdenne-(toista) | yhdet-(toista) |
XII | kahdestoista | kahdente-(toista) | kahdenne-(toista) | kahdet-(toista) |
Luvuissa XI–XIX on taipumaton loppuosa ”-toista”. Päätteeksi kirjoitetaan sitä edeltävän osan pääte, esimerkiksi kolmanteentoista = XIII:een, koska alkuosasta ”kolmanteen” erotetaan taulukon mukaisesti ”kolmante-” ja loppuosa on päätettä. Taivutuksen merkitsemisen yleisten sääntöjen mukaisesti päätteeksi merkitään kuitenkin ”een”, koska pitkä vokaali kirjoitetaan kokonaan (kahdella vokaalimerkillä).
Joissakin ilmauksissa roomalaisin numeroin ilmaistua lukua ei kuitenkaan lueta järjestyslukuna (esimerkiksi ”toinen”) vaan peruslukuna (esimerkiksi ”kaksi”) tai numerosubstantiivina (esimerkiksi ”kakkonen”). Tällöin on luonnollista merkitä taivutuspääte lukutavan mukaan. Esimerkiksi ilmaisu ”Kehä III” luetaan yleensä ”kehä kolmonen”, joten taivutuksessa pidetään vartalona kolmonen-sanan taivutusvartaloa ”kolmose-” tai (jos -e- puuttuu) ”kolmos-”. Monet tämäntapaiset ilmaisut taivutetaan (ja on käytännöllisintä taivuttaa) niin, että niissä taipuu substantiivi, ei luku, siis esimerkiksi ”luokka kuusi”, ”luokkaan kuusi” jne.
Vertaapa tätä Kehä
III:een! [Kehä kolmoseen]
Tuote kuuluu luokkaan VI. [luokkaan kuusi]
Tällaiset ilmaukset ovat lukijoillekin hankalia, koska kirjoitusasusta ei suoraan näy, onko roomalaiset numerot luettava järjestys- vai peruslukuna. Eri lukutavat voivat johtaa eri kirjoitusasuihin, esimerkiksi IV:een (= neljänteen t. neloseen) tai IV:ään (= neljään).
Suomen kieleen sopii yksinkertaisissa tapauksissa paremmin ilmaisutyyppi ”viides kohta” (eli ”5. kohta”) kuin ”kohta viisi” (eli ”kohta 5”). Jälkimmäinen on epäloogisempi, koska siinä on asiallisesti kyse järjestysluvusta, mutta kuitenkin kirjoitetaan ja lausutaan perusluku. Tämä voidaan selittää niin, että luku toimii ikään kuin nimenä, nimilappuna, kuten ilmaisussa ”kohta A”.
Ilmaisutyyppi ”kohta viisi” (eli ”kohta 5”) on kuitenkin usein käytännöllisempi, kun
Kirjallisella teoksella on yleensä nimi tai otsikko. Kirjan nimi voidaan rinnastaa asiakirjan otsikkoon, vaikka nimi on yleensä kannessa ja nimiösivulla eikä kirjan varsinaisen sisällön alussa.
Teos on yleensä hyvä jakaa otsikoituihin osiin ja nämä tarvittaessa pienempiin osiin jne. Väliotsikot parantavat kiinnostavuutta ja luettavuutta usein jopa ratkaisevasti. Väliotsikoiden ulkoasulla voidaan myös havainnollistaa esityksen rakennetta.
Jaottelun tapa ja otsikoiden määrä ovat paljolti tyylikysymyksiä, ja ne riippuvat tekstin luonteesta. STT:n tyylikirja suosittaa lehtiuutisiin ”väliotsikoita tasaisesti 1 000–1 500 merkin välein”. Tällöin kahden väliotsikon välissä on tekstiä määrä, joka vastaa 20–30 riviä à 50 merkkiä. Monille lukijoille pitempi otsikoton leipätekstiosuus on jo ulkoasultaan raskaantuntuinen. Lisäksi otsikot auttavat lukijaa muistamaan, mitä asia käsittelee, ja löytämään kiinnostavia kohtia.
Toisaalta selittävä asiateksti saattaa luonnostaan jakautua eri asioita koskeviin ehkä lyhyisiinkin osiin, joista kullekin tarvitaan oma otsikko. Toinen ääripää voi olla kaunokirjallinen teos, jossa ei yleensä ole mitään väliotsikoita paitsi ehkä kunkin luvun nimi.
Tyylikysymys on sekin, voiko otsikon jälkeen tulla heti alemman tason otsikko vai pitäisikö välissä olla jonkinlaista tekstiä, kuten koko luvun johdanto-osuus. Kustantajilla ha oppilaitoksilla on aiheesta omia ohjeitaan. Peräkkäiset otsikot saatetaan kokonaan kieltää. Niitä saatetaan myös vaatia, jolloin mahdollinen yleinen osuus on sekin otsikoitava. Kirjoittajan kannattaa selvittää tai päättää tällainen asia varhaisessa vaiheessa. Molemmat tavat ovat aivan toimivia ja perusteltavissa, mutta ratkaisu vaikuttaa esittämisen tyyliin ja jopa kokonaisrakenteeseen.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa suositellaan:
Symmetriasyistä ei ole suotavaa, että jotakin väliotsikkotasoa tulee tekstiin vain yksi kappale (esim. 1.1 ilman otsikkoa 1.2 jne.).
Periaate on hyvä, mutta perustelu ontuu. Parempi perustelu on, että yksinäinen väliotsikko heijastaa huonoa asioiden jäsentämistä ja lisäksi helposti näyttää virheeltä: lukija alkaa ihmetellä, onko esimerkiksi kohta 1.2 jäänyt pois.
Otsikoiden luonne vaihtelee paljon muun muassa tekstin luonteen mukaan:
Otsikoiden tavallisimmat ongelmat ovat mitäänsanomattomuus ja liiallinen pituus. Esimerkiksi tiedotteen otsikoksi saatetaan kirjoittaa ”Tiedote”, ja lehtiuutisen otsikko saattaa olla kuusi riviä pitkä ja vielä rakenteeltaan sekava. Jälkimmäistä ongelmaa kuvailee hyvin blogikirjoitus Otsikoiden liika häly.
Mitäänsanomattomuutta saatetaan suorastaan vaatia. Tieteellisen kirjoittamisen ohjeissa on jopa vaadittu, että otsikossa ei saa kertoa tutkimuksen olennaisinta tulosta! Tosin tämä on ehkä ollut epäonnistunut yritys kertoa, ettei saa yksinkertaistaa liiaksi eikä liioitella, esimerkiksi sanoa otsikossa, että jokin aine parantaa syövän, jos todellisuudessa ja jutun tekstin mukaan on vain havaittu, että se saattaa jonkin verran auttaa hiirien joihinkin syöpätyyppeihin.
Asiakirjastandardin mukaan tulisi asiakirjan otsikon pituuden olla enintään 138 mm. Tämä merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että otsikon pitäisi mahtua yhdelle riville. Ohje koskee asiakirjoja, mutta yksirivisyyden periaate sopii myös kirjoihin ja vastaaviin. Sanomalehdissä on usein tarpeen käyttää useampirivisiä otsikoita joko palstan kapeuden takia tai siksi, että otsikko esitetään hyvin isolla fontilla.
Aiemmin otsikot kirjoitettiin yleisesti versaalilla (”isoin kirjaimin”), esimerkiksi OTSIKKO. Tätä tapaa voi edelleen noudattaa silloin, kun muita korostuskeinoja ei ole käytettävissä. Useimmiten kuitenkin on, ja silloin on parempi käyttää niitä, etenkin lihavointia tai suurempaa fonttia tai molempia. Asiakirjastandardin vuoden 2007 painos ei (toisin kuin jotkin vanhat painokset) kehota käyttämään otsikoissa versaalia, vaan päinvastoin välttämään sitä.
Tekstin kirjoittaminen versaalilla tekee sen vaikeammaksi lukea. Olemme tottuneet lukemaan tavallista tekstiä, jossa kirjainten korkeuden vaihtelu luo sanoille hahmoja. Tutuimmat sanat jopa tunnistetaan suoraan hahmoina, mikä nopeuttaa lukemista. Lisäksi kaiken kirjoittaminen versaalilla vaikeuttaa erisnimien tunnistamista, koska erisnimet eivät erotu versaalialkuisuutensa perusteella.
Aiemmin versaalin käyttö otsikoissa oli jopa standardissa oleva suositus. Nykyisin tällaista suositusta ei ole, joskin varsinkin pääotsikoissa versaalia käytetään laajasti.
Ei VERSAALIA otsikoihin, mutta isot kirjaimet (iso fontti) sopivat
Usein suositellaan, että otsikoissa olisi vältettävä välimerkkien käyttöä. Havainnollinen perustelu tälle on verkkosivulla Erikoismerkkien ”käyttö” (pää)otsikossa – Lopetettava/vähennettävä heti…?
Erityisesti ajatusviivaa kannattaa välttää otsikoissa.
Otsikon lopussa ei käytetä pistettä, vaikka otsikko olisi virke. (Poikkeuksen muodostavat jäljempänä kuvattavat rivinalkuiset otsikot.) Otsikko voi loppua huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, jos se on rakenteeltaan tai luonteeltaan huudahdus tai kysymys.
Toisaalta vaikka otsikko olisi muodoltaan kysymys, sen lopusta voidaan jättää kysymysmerkki pois. Tämä vaikuttaa otsikon sävyyn. Kysymysmerkkiin loppuva kysymys on lukijaa haastava, kysymysmerkitön taas tekee kysymyksestä tavallaan epäsuoran: otsikko vain kertoo, mihin kysymykseen sen alla vastataan. Seuraavat vaihtoehdot ovat molemmat mahdollisia:
Kielikellon 1/2012 artikkelissa Otsikot ojennukseen on seuraavat esimerkit otsikon kahdesta vaihtoehtoisesta asusta. Niissä sävyero lienee pienehkö: kummassakin tapauksessa tekstin voi olettaa olevan kysyvää, pohdiskelevaa, pikemminkin kuin suoran vastauksen tarjoavaa.
Otsikko voidaan latoa kolmella eri tavalla:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo, että lausemaisenkaan otsikon perään ei tule pistettä. Tällöin on kuitenkin ajateltu vain rivi- tai reunusotsikoita.
Seuraavat kaavamaiset esimerkit havainnollistavat eri tapoja. Jos otsikko on omalla rivillään, tulisi typografian sääntöjen mukaan jättää selvästi enemmän tilaa ennen otsikkoa kuin sen jälkeen, jotta ulkoasu vastaisi otsikon liittymistä sitä seuraavaan tekstiin. Tästä tosin kaikki typografit eivät ole samaa mieltä.
Riviotsikko (otsikko omalla rivillään):
Rivinalkuinen otsikko:
Tässä on otsikkoa edeltävää tekstiä.
Otsikko. Tässä on otsikon jälkeinen teksti. Tämä siis on tekstiä, johon otsikko liittyy.
Reunusotsikko (otsikko marginaalissa):
Tässä on otsikkoa edeltävää tekstiä. | |
Otsikko | Tässä on otsikon jälkeinen teksti. Tämä siis on tekstiä, johon otsikko liittyy. |
Tässä käsitellään asiakirjan osien, kuten lukujen ja alalukujen, numerointia. Numeroituja luetelmia käsiteltiin edellä.
Vaikka osiin jakaminen ja väliotsikoiden käyttö on yleensä eduksi, ei osien ja otsikoiden numerointi aina ole tarpeellista. Sitä saatetaan pitää jopa häiritsevänä, virkakielisen vaikutelman tuottavana.
Asiatekstissä numerointi kuitenkin usein helpottaa suuresti tekstin kohtiin viittaamista esimerkiksi niistä keskusteltaessa. Tekstinkäsittelyohjelma voidaan yleensä säätää numeroimaan otsikot automaattisesti. Tosin otsikkonumeroiden muoto ei useinkaan vastaa suositeltua, ellei ohjelman toiminta-asetuksia muuteta.
Kirjallisen esityksen jaotteluun ja numerointiin suositellaan nykyisin usein kansainvälisen standardin ISO 2145 mukaista järjestelmää. Sen periaatteet ovat seuraavat:
Monet käyttävät suositusten vastaisesti pistettä ainakin pääjaotusta osoittavien otsikoiden numeroiden perässä, koska se koetaan selvemmäksi, siis esimerkiksi ”1. Johdanto”. Lisäksi tietokoneohjelmilla tehtävä otsikointi yleensä tuottaa tällaisia otsikoita, mutta tämä on muutettavissa toiminta-asetuksia säätämällä.
Kielitoimiston ohjeissa Kielikellossa 3/1998 sanotaan otsikoiden numeroista: ”joillakin aloilla vakiintuneen tavan mukaan loppupistettä kuitenkin käytetään”. Uudemmissa ohjeissa (Kielikello 2/2006) ei vastaavaa lausumaa ole.
Numeron erottaminen itse otsikosta voidaan kuitenkin ehkä paremmin tehdä käyttämällä numeron jäljessä kahta välilyöntiä tai muutoin järjestämällä numeron ja otsikon väliin tyhjää tilaa. Tämän suositukset sallivat.
Kun tätä menetelmää halutaan käyttää verkkosivulla, on otettava huomioon, että HTML:n sääntöjen mukaan kaksi peräkkäistä välilyöntiä tarkoittaa samaa kuin yksi välilyönti. Ongelma on hoidettavissa esimerkiksi käyttämällä sitovia välilyöntejä.
Toinen tapa erottaa numero otsikosta on kansainvälisen standardin sallima, mutta vähän tunnettu ja vähän käytetty tapa, joka jo mainittiin edellä: kirjoitetaan numero omalle rivilleen ennen itse otsikkoa seuraavaan tapaan:
Tätä tyyliä käytetään joskus niin, että numero on pienemmällä kuin itse otsikko, esimerkiksi samassa fonttikoossa kuin leipäteksti. Harvinaisuutensa takia tämä saattaa oudoksuttaa, mutta se on sinänsä käyttökelpoinen tapa. Yleensähän numeroita ei tarvitse korostaa, vaan ne pikemminkin häiritsevät luettaessa. On kuitenkin hyvä, että numeron voi katsoa, jotta sitä voi käyttää esimerkiksi otsikkoon viittaamiseksi tai sen tarkistamiseksi, missä luvussa ollaan.
Melko tavallista on käyttää vanhaan tapaan pääjaotukseen roomalaisia numeroita. Lisäksi saatetaan käyttää esimerkiksi tyyliä ”I. 2. c”, jossa siis merkitään ensimmäinen taso roomalaisilla numeroilla, toinen tavallisilla numeroilla ja kolmas kirjaimilla a, b, c,… Tällöin usein jätetään pisteiden väliin välilyönnit, toisin kuin standardin mukaisessa numeroissa (1.2.3).
Numerointi saatetaan aloittaa nollasta, varsinkin jos halutaan alkuun yleinen, merkintätapoja tai johdattavia tietoja sisältävä luku. Myös alemman tason otsikoissa saatetaan numerointi aloittaa nollasta siten, että esimerkiksi luvun 5 ensimmäinen, johdatteleva alaluku saa numeron 5.1.
Nämä menettelyt eivät siis ole standardin mukaisia, mutta eri organisaatioissa voi olla standardista poikkeavia julkaisuohjeita.
Tässä käsitellään hattu-s:ää ja hattu-z:aa kirjoitusmerkkeinä ja pääkohtia niiden käytöstä. Käytön periaatteita oikeakielisyyden kannalta käsitellään tarkemmin kohdassa Suhuässä ja sen merkitseminen.
Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvat myös hattu-s š ja hattu-z ž. Niitä kutsutaan usein myös suhu-s:ksi ja soinnilliseksi suhu-s:ksi, mutta ”suhu-s” on äänteen nimi, ”hattu-s” taas kirjaimen nimi.
Monet pitävät näitä kirjaimia tarpeettomina. Niitä käytetäänkin vain suhteellisen harvoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Huoliteltuun, sääntöjen mukaiseen kieleen ne kuitenkin kuuluvat ja ovat kuuluneet jo sadan vuoden ajan. Tavallisessa tekstinkäsittelyssä ne on nykyisin helppo tuottaa, kunhan kerran selvittää, miten se käytettävässä ohjelmassa onnistuu. Esimerkiksi Word-ohjelman toiminta-asetuksia on melko helppo muuttaa niin, että käyttäjä saa nämä merkit aikaan itse valitsemillaan näppäinyhdistelmillä. Ks. kohtaa Merkkien kirjoittaminen.
Kielenhuollon nykyisen kannan mukaan kirjaimia š ja ž ei tule korvata sh:lla ja zh:lla; ks. suomen kielen lautakunnan kannanottoa Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005. (Ks. myös kielitoimiston kannanottoa vuodelta 1998: Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikeinkirjoituksessa.) Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että suomen kielessä yleisesti merkitään yhtä äännettä yhdellä kirjaimella ja että suomen kielessä esiintyy myös kirjainyhdistelmä sh siten, että s ja h ääntyvät erikseen (esim. ”perushoito”, ”pasha” ’eräs ruokalaji’). Aiemmin kanta on ollut sallivampi eli sh ja zh on sallittu vaihtoehtoina.
Standardissa SFS 4175 on realistisempi kanta:
Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvat myös hattu-s š ja hattu-z ž. Niitä ei tule korvata sh:lla ja zh:lla muutoin kuin pakkotilanteissa eli silloin, kun š ja ž eivät kuulu käytettävään merkistöön.
Jäljempänä tarkastellaan tilanteita, joissa š:n ja ž:n käyttö on mahdotonta. Silloin sh:lla ja zh:lla korvaaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Kuitenkin vieraissa nimissä, joiden varsinaiseen kirjoitusasuun š tai ž kuuluu, lienee parasta jättää vain hattu pois. Tilanne on siis toinen kuin esimerkiksi venäläisten nimien kirjoittamisessa latinalaisin kirjaimin.
Hattu-s:n käyttö voidaan jaotella seuraavasti. (Hattu-z:n käyttöyhteydet voidaan jaotella samantapaisesti, mutta ne ovat harvinaisempia.)
Käyttöyhteys | Esimerkkejä | Huomautus |
---|---|---|
Lainasanat | šakki, šeikki | Useissa sanoissa korvattu s:llä |
Vieraat nimet | Šiauliai, Priština | Mm. liettuan-, latvian- ja serbinkielisiä nimiä |
Siirtokirjoitetut sanat | Puškin, šaria | Mm. venäjän- ja arabiankielisiä nimiä |
Jos erisnimessä on englanninkielisessä tekstissä sh-yhdistelmä, niin suomenkieliseen asuun kuuluu usein hattu-s. Tällaisia korjauksia ei kuitenkaan pidä tehdä kaavamaisesti.
Jos kieltä kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin, nimi tietysti kirjoitetaan kyseisen kielen järjestelmän mukaan. Näin tulee tehdä, vaikka englannissa saatetaan käyttää muuta menettelyä. Tällöin esimerkiksi latvian- ja liettuankielisissä nimissä säilytetään suhuässän merkkinä š, ranskankielisissä ch, saksankielisissä sch jne. Jos kuitenkin vieraasta sanasta on muodostunut varsinainen lainasana (ei sitaattilaina), se periaatteessa kirjoitetaan suomen järjestelmän mukaan, joskin tästä varsin usein poiketaan suhuässän osalta (ks. Suhuässä ja sen merkitseminen).
Ongelmia syntyy erityisesti siirtokirjoitetuissa nimissä eli silloin, kun alkuperäistä nimeä ei ole kirjoitettu latinalaisin kirjaimin. Seuraava taulukko esittää tästä tiivistelmän.
Kieli | Asu | Esimerkki | Asun peruste (ja huomautus) |
---|---|---|---|
arabia | š | šaria | suomalainen standardi |
heprea | sh ∼ š | Moshe ∼ Moše | suomalainen standardi (sh yleisempi) |
japani | sh (š) | Hiroshima (Hirošima) | Hepburn (ja aiempi suomalainen tapa) |
kiina | sh | Shanghai | pinyin |
venäjä ym. | š | Šolohov | suomalainen standardi |
muut, esim. hindi | sh | Kashmir | yleinen käytäntö |
Ilmaus ”venäjä ym.” tarkoittaa niitä slaavilaisia kieliä, jotka kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin.
Taulukon viimeisen rivin mukaan käytetään siis siirtokirjoitetuissa sanoissa sh:ta suhuäänteen merkkinä silloin, kun sanan kieli ei ole mikään edellä mainituista. Tämä johtuu muun muassa siitä, että siirtokirjoituksesta ei tällöin useinkaan ole standardia tai mitään standardia ei noudateta, vaan vallitseva käytäntö noudattaa linjaa ”vokaalit kuten italiassa, konsonantit kuten englannissa”. Lisäksi alkuperäisen asun selvittäminenkin olisi usein varsin työlästä ja nimi on jo ehtinyt levitä englannin mukaisessa asussa.
Suomen kielen lautakunnan kannanotossa Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä esiintyy kuitenkin nimiasu ”Kašmir”, joka ehkä voidaan katsoa sovinnaisasuksi. Kannanotto jättää kokonaan ottamatta kantaa siihen ainoaan asiaan, mihin olisi ollut tarvetta ottaa kantaa eli jota aiemmat kannanotot eivät olleet käsitelleet: miten suhtaudutaan niihin erikielisiin nimiin, joissa suhuäänteen alkuperäiskielessä merkkinä ei ole š eikä sh, vaan se on jonkin aivan muun kirjoitusjärjestelmän mukainen?
Korvikemerkinnän sh käyttö aiheuttaa usein ongelmia muun muassa siksi, että kirjainyhdistelmä sh ei aina tarkoita suhuässää, vaan se on usein äännettävä kahtena eri äänteenä. Tämä koskee etenkin yhdyssanoja (esim. ”mieshormoni”) ja liitepartikkelin sisältäviä sanoja (esim. ”mieshän”), mutta myös joitakin lainasanoja (esim. ”pasha” ’eräs ruokalaji’). Kun lukija kohtaa sanan ”puoshaka”, hän ei ehkä tiedä, että tämä on vanha suomen kielen sana, jossa sh:ta ei missään tapauksessa pidä ääntää suhuäänteenä.
Lisäksi suhuässä voi esiintyä kaksoiskonsonanttina, mikä ei aiheuta ongelmia hattuässää käytettäessä, mutta esimerkiksi vanhaa kirjoitusasua ”revanshi” käytettäessä piti lukijan vain jostakin tietää, että se on tarkoitettu lausuttavaksi ”revanšši” eikä ”revanši”. Toisaalta kyllä nykyisin jo suositellaan asua ”revanssi”.
Suhuässän merkitseminen sh:lla voi myös aiheuttaa virheellisen tavutuksen. Tavutuksen hoitavat nykyisin yleensä tietokoneohjelmat, eikä niiden voi olettaa ymmärtävän, ettei sanaa ”matkashekki” tai nimeä ”Katjusha” saa jakaa s:n ja h:n välistä.
Jos teksti painetaan tai sen ulkoasu on muutoin erityisen tärkeä, on syytä tarkistaa erikseen, että siinä esiintyvät š ja ž näkyvät oikeanlaisina. Voi sattua, että ovat ulkoasultaan huonoja esimerkiksi siksi, että ne ovat peräisin eri fontista kuin muu teksti (esim. ”šakissa”) tai ne ovat huonosti suunniteltuja (esim. hattu väärässä kohdassa). Joskus voi olla tarpeen jopa vaihtaa koko tekstin fontti paremmaksi tämän takia.
Toisaalta usein vielä esiintyy pakkotilanteita, joissa nämä merkit eivät ole käytettävissä, jolloin ne joudutaan korvaamaan sh:lla ja zh:lla. Näin on yleensä syytä tehdä muun muassa sähköpostia kirjoitettaessa. Vaikka š:n ja ž:n kirjoittaminen siinä onnistuisikin, ei ole mitään takeita, että vastaanottajan sähköpostiohjelma osaa esittää ne oikein. Sen sijaan sähköpostin liitetiedostona lähetettävässä asiakirjassa voi yleensä hyvin käyttää hattu-s:ää ja hattu-z:aa.
Käytössä on yhä tietojärjestelmiä ja ohjelmia, joissa on niin rajoittunut merkistö (sisäinen merkkikoodi), etteivät š ja ž ole niissä käytettävissä. Onhan edelleen myös järjestelmiä, joissa edes ä:tä ja ö:tä ei voi käyttää. On myös tilanteita, joissa ei voida varmistaa, että kaikissa ohjelmissa, joiden kautta teksti saattaa kulkea, š ja ž ovat käytettävissä eivät muutu muiksi merkeiksi.
Joidenkin lehtien toimitusjärjestelmissä ei voi kirjoittaa hattu-s:ää omana merkkinään, vaan se tuotetaan s-kirjaimesta ja hatusta, joka asemoidaan s:n yläpuolelle. Tämä ilmenee melko usein niin, että hattu ei ole ihan kohdallaan.
Kirjoitussääntöjä on useaan otteeseen muutettu niin, että š:n käyttöä on vähennetty. Niinpä esimerkiksi ”sakaali” ja ”samppanja” kirjoitetaan sääntöjen mukaan tavallisella s:llä, vaikka ääntämyksessä on usein vielä suhu-s. Toisaalta joissakin sanoissa, jotka tulkitaan sitaattilainoiksi, on säilytetty alkukielen mukainen suhu-s:n merkintä, esim. ”show” [šou] ja ”chic” [šik].
Hattu-z tarkoittaa soinnillista suhuäännettä, samanlaista kuin esimerkiksi ranskan sanan jour alkuäänne tai englannin sanan measure toinen konsonantti. Hattu-z on suomen kielessä vielä paljon harvinaisempi kuin hattu-s. Se esiintyy erisnimiä lukuun ottamatta vain yhdistelmässä dž, jonka käyttö on rajoittunut kouralliseen sanoja: Kielitoimiston sanakirjassa on vain azerbaidžani, azerbaidžanilainen, džonkki, maharadža, radža; lisäksi on jonkin verran kansainvälisiä sanoja kuten kielten nimiä, jotka on otettu vieraasta kielestä, mutta mukautettu suomen kirjoitusjärjestelmään.
Muutoin hattu-z:aa koskevat pääosin samat seikat, jotka on edellä esitetty hattu-s:stä.
”Fudži” voidaan katsoa sovinnaismuodoksi, vaikka se historiallisesti onkin vain japaninkielinen nimi kirjoitettuna latinalaisin kirjaimin suomessa aiemmin käytetyn japanin siirtokirjoituksen mukaan.
Nykyisin dž-yhdistelmää käytetään myös muutamissa arabiasta lainatuissa sanoissa, mutta niissäkin sen tilalla on usein arabian siirtokirjoituksen mukainen j-kirjain. Siirtokirjoitusta vastaavat asut (esimerkiksi hijab, ei hidžab) ovat yleisiä silloin, kun sana on vasta hiljattain tullut tunnetuksi Suomessa. Syynä ei liene niinkään se, että niitä harkitusti käytettäisiin sitaattilainoina ja siksi translitteraatiokaavan mukaisina, vaan pikemminkin se, että sanat kopioidaan englanninkielisistä teksteistä.
Yleensä kannattaa käyttää hattu-s:ää ja hattu-z:aa edellä esitettyjen kielenhuollon ohjeiden mukaan. On kuitenkin selvää, että ohjeiden noudattaminen on hankalaa, joskus erittäin hankalaa, kun esimerkiksi käännettävässä englanninkielisessä uutisessa esiintyy nimiä, joiden kieltä ei tiedetä. Pitäisikö Shamir korvata asulla Šamir? Monet julkisuuteenkin kirjoittavat ovat tietämättömiä hattu-s:n käytön säännöistä tai tietoisesti kapinoivat niitä vastaan.
Ehkäpä normit joskus muuttuvat, vaikka kielenhuolto tuntuukin tehneen hattu-s:stä arvovaltakysymyksen ja suomen kielen puolustamisen symbolin. Kouluissa sitä ei liene koskaan opetettu kovin aktiivisesti. Maan suurin sanomalehtikään ei ole saanut toimittajiaan käyttämään hattu-s:ää johdonmukaisesti normien mukaan, vaikka viime vuosina yritystä on ollut.
Voisi siis ajatella seuraavasti: Hattu-s on silkkaa pelleilyä, josta pitäisi luopua pikimmiten. Kun ei sata vuotta tietoista ja määrätietoista (tai no viime vuosikymmeninä lepsumpaa) kielenhuoltoa ole vakiinnuttanut sitä kansan tietoisuuteen ja käytäntöön, on turha vedota perinteisiin. Suomen kielessä ei ole suhuässää (saati soinnillista suhuässää) foneemina, joten on turha vedota yksi äänne, yksi kirjain -periaatteeseen. Hattu-s korvattakoon tavallisella s:llä, jonka saa lausua haluamassaan määrin suhistellen, olipa syynä puhevika, humalatila tai sanan ulkomainen alkuperä. Sitaattilainat ja vieraat nimet sopii kirjoittaa vieraan kielen mukaan, tarvittaessa soveltaen kansainvälistä (siis englantilaista) siirtokirjoitusta. Jos nimen alkuperäiseen kirjoitusasuun kuuluu hattu-s, sitä tietysti käytetään (esim. Škoda). Jos sana, jossa on dž, halutaan tulkita yleislainaksi, kirjoitettakoon ds, kuten yleensä lausutaankin.
En suosittele tämän toisenlaisen linjan soveltamista, vaikka sille olisi vahvoja perusteita. Se aiheuttaisi lisää kirjavuutta, ja ennen muuta se aiheuttaisi lukijoissa epäluuloja ja epäilyksiä – ja tietysti myös kahnauksia kielentarkastajien kanssa. Mutta jos kysytään, pitäisikö normeja muuttaa tässä asiassa, voi vastata: olisi jo aika.
Tässä osassa kuvataan suomen yleiskielessä tavallisimmin käytettyjen erikoismerkkien tavallisimmat käytöt. Mukana ei ole pilkkua, sulkeita, lainausmerkkejä, puolilainausmerkkejä eikä muita yleisiä välimerkkejä, joita käsiteltiin aiemmissa osissa.
Joskus tarvitaan erikoismerkkejä, jotka eivät ole tavallisia tuttuja kirjaimia, numeroita tai välimerkkejä. Erikoismerkkejä ovat esimerkiksi mikro-etuliitteen tunnus µ, rekisteröidyn tavaramerkin symboli ® ja korttipakan yhden maan, padan, merkki ♠. Erikoismerkkeinä voidaan pitää myös sellaisia kirjaimia, jotka eivät kuulu suomen kielen tavalliseen kirjoitusjärjestelmään, esimerkiksi à, ð ja œ. Myös muutamat tavalliset välimerkit, nimittäin ajatusviiva, lainausmerkit ja heittomerkki, tuottavat usein huomattavia ongelmia, kun kirjoitetaan tietokoneella. Sama koskee edellä mainittuja š- ja ž-kirjaimia. Tämän oppaan viimeisessä luvussa käsitellään merkkien kirjoittamisen tekniikkaa Word-ohjelman osalta.
Kun kirjoitetaan käsin, riippuu erikoismerkkien tuottaminen siitä, miten hyvin kirjoittaja tuntee merkit ja osaa piirtää ne. Kirjapainoissa saattoi ennen olla ongelmia, jos latoja ei tuntenut käsikirjoituksen merkkejä tai jos niitä varten ei ollut kirjasimia. Mutta ennen yleensä osattiin latoa kirjat oikein. Tilanne on täysin muuttunut, kun tekstit – myös painettavat – kirjoitetaan enimmäkseen tietokoneella. On syntynyt aivan uudenlaisia ongelmia, joiden kanssa kirjoittaja yleensä on yksin. Siksi seuraavassa käsitellään niitä melko yksityiskohtaisesti.
Erikoismerkkien kirjoittaminen oikein on tärkeää korrektiuden vuoksi. Tällä tarkoitetaan tässä sekä asiasisällön oikeellisuutta että kohteliaisuutta lukijoita ja muita kohtaan. Erikoismerkeillä on omat merkityksensä, ja usein merkin kirjoittaminen väärin muuttaa merkityksen täysin tai tekee sen käsittämättömäksi. Lisäksi varsinkin nimien oikea kirjoitusasu on myös kohteliaisuutta. Emme pidä tyylikkäänä, jos Hämäläisen nimi on kirjoitettu ”Hamalainen” tai ”Haemaelaeinen”. Miksi siis olisi hyväksyttävää kirjoittaa Wałęsa-nimi ”Walesa”, jos se voidaan kirjoittaa oikeinkin?
Tähän sisältyy kuitenkin iso ”jos”. On monia tilanteita, joissa erikoismerkkejä ei voi tuottaa luotettavasti. Ne saadaan ehkä näkyviin kirjoittajan kuvaruudulle, mutta ne tulostuvat paperille väärin tai näkyvät viestin vastaanottajan ruudulla väärin. On parempi, että nimet kirjoitetaan osittain väärin jollakin siedettävällä ja melko tunnistettavalla tavalla kuin että ne muuttuvat täysin käsittämättömiksi tai ainakin hyvin sekaviksi, kuten ”H?m?l?inen” tai ”Wa%&sa”. Toisaalta erikoismerkkien saaminen näkyviin oikein painettaviin teksteihin riippuu pääosin vain kirjoittajan viitseliäisyydestä. Tosin tähän sisältyy sellainen viitsiminen, että tarvittaessa hankitaan teknistä apua ja tarkistetaan oikovedos.
Usein erikoismerkki joudutaan ottamaan eri fontista kuin tavalliset merkit. Jos kyse on erillisenä esiintyvästä symbolista, kuten Ω, ei fontin vaihtuminen yleensä häiritse. Mutta jos sanan sisällä osa kirjaimista on eri fontista, tulos voi olla hyvin ikävä. Jos tekstissä esiintyy nimi Puškin sellaisena, että hattu-s on aivan eri fontista kuin muut merkit, tulos on ehkä pahempi kuin korvikemerkintää käyttävä esitys Pushkin. Siksi tarvittava merkkivalikoima tulisi ottaa huomioon jo fontin valinnassa.
On vaikea arvioida yksityiskohtaisesti sitä, millaisia merkkejä voi luotettavasti käyttää missäkin yhteydessä. Arviointi voi vaatia hyvinkin syvällistä asiantuntemusta sekä tilanteen yksityiskohtien tietämistä. Siksi seuraavassa on yksinkertaiset nyrkkisäännöt, jotka on kirjoitettu ”varman päälle pelaaviksi” eli pikemminkin varovaisiksi kuin optimistisiksi:
Fontti tarkoittaa joukkoa kirjoitusmerkkien näkyviä esitysmuotoja, jotka on tarkoitettu käytettäviksi yhdessä ja on siksi yleensä suunniteltu yhtenäiseen asuun. Fontin laajuus voi vaihdella suuresti: siinä voi olla vain muutamia kymmeniä merkkejä – tai kymmeniä tuhansia. Fontista käytetään etenkin kirjapainoalalla yleisesti nimitystä ”kirjainlaji” tai ”kirjasinlaji”, mutta tässä oppaassa käytetään johdonmukaisesti fontti-termiä.
Merkki (kirjoitusmerkki, englanniksi character) on perustavanlaatuinen, mutta vaikeasti määriteltävissä oleva käsite. Sillä voidaan ymmärtää kirjoituksen osaa, joka jossakin kirjoitusjärjestelmässä käsitetään sen alkioksi ja jolla ajatellaan olevan oma identtisyys. Niinpä esimerkiksi ö-kirjain ymmärretään Suomessa tietysti erilliseksi merkiksi, mutta englannin kirjoitusjärjestelmässä se voidaan ymmärtää o-kirjaimeksi, johon liittyy toissijainen lisuke. Tietotekniikassa sitä voidaan käsitellä kummankin jäsennystavan pohjalta, joko yhtenä merkkinä (koodiarvona) tai kahden merkin, nimittäin peruskirjaimen ja yhdistyvän tark¤keen, yhdistelmänä. Merkin käsitteestä ja sen tietoteknisestä merkityksestä sekä mm. Unicodesta kertoo sivu Mikä on merkki?
Joidenkin merkkien, kuten numeroiden, esitykset alaindekseinä sisältyvät Unicode-merkistöön erillisinä alaindeksimerkkeinä. Niiden kirjoittaminen tietokoneella on nykyisin yleensä suhteellisen helppoa. Ongelmia seuraa kuitenkin osittain merkistökoodauksen takia (joudutaan käyttämään Unicodea, mikä ei aina ole mahdollista), osittain fonttiongelmien takia (nämä merkit kuuluvat suhteellisen harvoihin fontteihin).
Vaikka erillisten alaindeksimerkkien käyttö tuottaakin yleensä parhaan typografisen tuloksen, se kannattaa ongelmien takia rajoittaa tilanteisiin, joissa toimivuus voidaan varmistaa. Toimivuuteen kuuluu, että merkki on samasta fontista kuin ympäröivä teksti ja muutenkin ulkoasultaan sopiva. Tavallisemmin käytetään muita keinoja, kuten tekstinkäsittelyohjelman alaindeksimuotoiluja. Ks. kohtaa Eksponentit ja ylä- ja alaindeksit.
sub
-elementillä muotoiltu esitys]Alaviivaa käytettiin aiemmin konekirjoituksessa tekstin alleviivaamiseen päällekirjoituksen avulla eli lyömällä kirjain ja alaviiva samaan kirjoituskohtaan.
Nykyisin alaviivaa käytetään lähinnä vain erikoistarkoituksiin, kuten
Konekirjoituksessa käytettiin joskus alaviivan ja vinoviivan yhdistelmää _/ ns. lukkona osoittamaan, että kappale päättyy. Näin tehtiin, kun sivun viimeinen rivi oli täysi ja seuraavalta sivulta alkoi uusi kappale ilman ensimmäisen rivin sisennystä.
astemerkkiä käytetään lämpötilojen ja kulmien esittämiseen. Ks. kohtaa Asteet, asteminuutit ja astesekunnit.
Astemerkkiä käytetään joskus kielitieteessä ilmauksen edessä osoittamassa, että kyseessä on rekonstruoitu muoto. Tämä tarkoittaa muotoa, jota ei ole sellaisenaan (ainakaan itsenäisenä sanana) tavattu kielestä, mutta jonka on tieteellisin perustein päätelty esiintyneen kielessä aiemmin.
Tavallisempaa on käyttää asteriskia tähän tarkoitukseen, mutta silloin syntyy helposti epäselvyyksiä, koska asteriskilla osoitetaan myös epäkieliopillista (kielenvastaista, kieleen kuulumatonta) ilmausta.
Astemerkki on muodoltaan pieni ympyrä, joka on tekstin perusriviä selvästi ylempänä. Sitä ei pidä sekoittaa maskuliinisen järjestysluvun merkkiin º (masculine ordinal indicator, pienikokoinen o-kirjain yläindeksinä, usein alleviivattuna). Maskuliinisen järjestysluvun merkkiä käytetään lähinnä espanjan kielessä numeron jäljessä osoittamassa, että kyse on järjestysluvun maskuliinimuodosta (esim. 1º = primero ’ensimmäinen’), melko paljon myös ranskassa, jossa merkintä voidaan tulkita lähinnä latinaan perustuvaksi (esim. 1º = primo ’ensimmäiseksi’). Maskuliinisen järjestysluvun merkki saattaa ulkonaisesti muistuttaa astemerkkiä paljonkin, mutta hyvin tehdyssä fontissa ero on selvä: astemerkki on pyöreä, ei lainkaan soikea, ja sen viivanpaksuus on tasainen.
Käytännössä sekaannuksia syntyy aika paljon, kun tekstinkäsittelyohjelman käyttäjä poimii merkinlisäämistoimintoa käyttäessään väärän merkin. Jos teksti myöhemmin esitetään toista fonttia käyttäen, tulos voi olla oudon näköinen, kun tekstissä on kahtakymmentä astetta tarkoittamassa 20º eikä 20°.
Astemerkkiä ei pidä sekoittaa myöskään merkkiin ”yläindeksi nolla” (⁰) eikä tavallisen nollan 0 käyttöön yläindeksinä.
Merkin nimi on standardeissa ja suosituksissa ”asteen merkki”, mutta ”astemerkki” on käytännössä yleisempi ja vastaa erikoismerkkien yleistä nimeämistapaa (esim. prosenttimerkki, pykälämerkki).
Asteriskia käytetään moniin erityistarkoituksiin eri aloilla vakiintuneiden käytäntöjen mukaan. Niistä tavallisimpia on kuvattu seuraavassa taulukossa.
Käyttötarkoitus | Esimerkki | Esimerkin selitys |
---|---|---|
alaviitteen merkkinä | Asia päätettiin vuonna 1972*. | * viittaa alaviitteeseen |
kielitieteessä ilmauksen edessä osoittamassa sanan rekonstruoitua muotoa; asteriskin sijasta käytetään tällöin joskus myös astemerkkiä °, jolloin vältetään sekaantuminen seuraavaan merkitykseen | *käte | käsi-sanan oletettu lähtömuoto |
kielitieteessä ilmauksen edessä osoittamassa epäkieliopillista tai muuten kielenvastaista ilmausta | *poika juoksevat | ei ole oikeaa suomea (ei puhekieltäkään, vaan virhemuodoste) |
termistötyössä osoittamaan, että kyseessä on termiehdotus eikä vakiintunut termi | *olemisto | osoittaa, että ”olemisto” on ehdotettu termi |
tilastotaulukoissa erään käytännön mukaan osoittamassa tieto ennakkotiedoksi | 2006* | sarakeotsikkona osoittaa, että vuoden 2006 tiedot ovat ennakkotietoja |
vanhahtavan käytännön mukaan syntymäaikaa osoittavan merkinnän edessä, jolloin kuolinaika usein merkitään vastaavasti ristiä † käyttäen | * 1952 | syntynyt vuonna 1952 (= s. 1952) |
joskus (varsinkin verkkokeskusteluissa) ”peitemerkkinä” sanan kirjaimen tilalla, kun sanan kirjoittamista sellaisenaan halutaan välttää (vertaa ajatusviivan käyttöön poiston merkkinä) | J*mala | = Jumala |
vanhahtavasti luvun ympärillä väärentämisen estämiseksi esim. sekeissä | **500** euroa | tarkoituksena estää numeroiden lisääminen lukuun 500 |
joskus (varsinkin verkkokeskustelussa) sanan ympärillä osoittamaan korostusta (tavallisempaa on käyttää alaviivaa) | En ole *vieläkään* saanut vastausta. | korostus: En ole vieläkään saanut vastausta. |
lomakkeen kenttien selityksissä osoittamassa kentän täyttäminen pakolliseksi | kertoo, että ikä on ilmoitettava | |
tietotekniikassa ns. jokerimerkkinä vastaamaan mitä tahansa merkkijonoa | DEL *.* | komento, joka hävittää kaikki tiedostot |
katkaisumerkkinä (edellisen erikoistapauksena) | opintotu* | esim. Finlexissä: kaikki opintotu-alkuiset sanat |
tietotekniikassa (mm. ohjelmointikielissä) kertomerkkinä; tavallisessa tekstissä kannattaa käyttää muunlaista kertomerkkiä. | =B1+(A1*B1/100) | eräs taulukkolaskennan kaava |
kaksinkertaisena kuvaamaan potenssiin korotusta, jos parempia ilmaisukeinoja ei ole käytettävissä; toinen vaihtoehto on tällöin sirkumfleksi ^ | 10**6 | = 106 = 1 000 000 |
arvosteluissa siten, että asteriskien määrä (esim. 0–5) kertoo laatuarvion | Hohto ***** | elokuva arvioidaan loistavaksi |
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas mainitsee asteriskin kuvauksessa sen ensimmäiseksi käyttötarkoitukseksi, että puhelinnumeron edessä se osoittaa, että kyseessä on vaihde. Puhelinnumeroita käsittelevässä osuudessa opas esittää asian laajemmin:
Vaihteen numero ilmaistaan Suomessa usein numeron eteen merkityllä tähdellä. Selvennyksenä voi käyttää myös sanaa vaihde, jolloin tähteä ei tarvita:*03 12 345 ∼ 03 12 345 (vaihde)
Tällaista asteriskin käyttöä ei kuitenkaan voi suositella. Se on epäselvä, koska ei ole mitenkään ilmeistä, mitä asteriski tarkoittaa. Harvoin on niin suuri lyhentämisen tarve, ettei voisi käyttää vaihde-sanaa.
Asteriskin näkyvä muoto vaihtelee fontista toiseen. Useimmiten se on yläindeksin tapainen, selvästi perusviivan yläpuolella. Tämä heijastaa sen vanhaa käyttöä alaviitteen merkkinä. Toisaalta tällainen muoto sopii huonosti asteriskin moniin nykyisiin käyttötapoihin.
Asteriskista käytetään myös nimitystä ”tähti”. Nimi ”asteriski” on kuitenkin täsmällisempi, koska se erottaa tämän merkin muista tähtimäisistä merkeistä. Moniin tilanteisiin, joissa on tapana käyttää asteriskia, sopisi paremmin jokin muu niistä.
Esimerkiksi asteriskioperaattori (asterisk operator, U+2217), on yleisilmeeltään matemaattisen operaattorin näköinen, siis samantapainen kuin + tai ×. Se tosin sisältyy vain melko harvoihin fontteihin, kun taas asteriski sisältyy käytännössä kaikkiin fontteihin.
Vastaavat huomiot koskevat myös musta tähti -nimistä merkkiä (black star, U+2605). Niinpä esimerkiksi arvostelujen tähdet esitetäänkin yleensä kuvina, ei merkkeinä.
Et-merkkiä & käytetään kuten ja-sanaa, ja se onkin kehittynyt latinan sanan et koristeellisesta kirjoitusasusta. Merkki luetaan yleensä ”ja”, vieraiden sanojen välissä kuitenkin usein ”et”.
Et-merkki ei kuitenkaan ole yleinen ja-sanan vastine, vaan sen käyttö tulisi rajoittaa koodinomaisiin ilmauksiin ja muihin erikoistarkoituksiin, kuten niihin erisnimiin, joiden viralliseen asuun se kuuluu. Vertaa plusmerkin käyttöön ja-sanan vastineena.
Et-merkki esiintyy monien yritysten nimissä, jotka sisältävät on henkilönnimiä.
Verkkosivujen valikoissa, lehtien osastojen nimissä yms. et-merkin käyttö on tavallista. Vaikka sellaista käytäntöä ei voi erityisesti suositella, sitä lienee aiheellista noudattaa viitattaessa verkkosivujen osioihin, lehtien osastoihin yms., joissa se on käytössä.
Esiintyy myös epäjohdonmukaisuutta: saman valikon eri kohdissa saatetaan käyttää milloin et-merkkiä, milloin ja-sanaa:
- työ & ura
- tietoturva
- it-myynti
- tuotteet ja palvelut
Et-merkin merkityksen takia on loogisinta ja selvintä jättää sen kummallekin puolelle tyhjä väli. Tätä myös kielitoimisto suosittelee (Kielikello 3/1998 ja 2/2006, samoin Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas, joskin puhuen vain nimiä yhdistävästä et-merkistä), mutta se jatkaa: ”Joissakin koodimaisissa lyhennemerkinnöissä ja logoissa välilyönnit voi jättää pois.” Esimerkkinä tästä mainitaan ”T&K”, joka tarkoittaa ’tutkimus ja kehitys’. Monet tämäntapaiset merkinnät ovat kuitenkin jääneet pois muodista. Esimerkiksi kirjoitusasun Weilin&Göös tilalla on nykyisin asu Weilin+Göös.
Vaikka yritys itse käyttäisi toiminimessään, tuotenimessään et-merkkiä ilman välilyöntejä, voidaan yleiskielessä kuitenkin kirjoittaa yleiskielen sääntöjen mukaisesti.
Et-merkkiä käytetään usein kirjan tekijöiden nimiä ilmoitettaessa. Tämä on vaihtoehto ajatusviivan käytölle nimimerkinnöissä. Tällöinkin et-merkin, toisin kuin ajatusviivan, ympärille tulee välilyönnit, vaikka ilmoitettaisiin vain sukunimet.
Monet pitävät et-merkkiä epäesteettisenä varsinkin paljon käytettynä. Lisäksi on tulkinnanvaraista, miten hyvin et-merkki sopii luetteloihin, joissa on enemmän kuin kaksi jäsentä (ks. kohtaa Pilkku luettelon osien erottimena). Toisaalta esimerkiksi kirjan tekijöitä lueteltaessa voi et-merkki olla sopivampi kuin muut vaihtoehdot. Et-merkin liiallista korostumista voi välttää käyttämällä sitä pienennettynä, etenkin jos käytettävän fontin et-merkki on isokokoinen.
Oikeinkirjoitussäännöt eivät käsittele sitä, saako et-merkin edellä olla rivinvaihto. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on jopa seuraavanlainen esimerkki, jossa rivijako lienee sattumalta syntynyt eikä harkittu:
(Heikkinen & Lehtinen & Lounela 2005) ∼ (Heikkinen & Lehtinen
& Lounela 2005)
Luonnolliselta kuitenkin tuntuisi, että et-merkkiä ei mielellään sijoiteta rivin alkuun. Vaikka se vastaa ja-sanaa, jonka edeltä rivinvaihto on tietenkin sallittu, rivin alussa oleva erikoismerkki vaikuttaa oudolta: rivi ei näytä normaalilta tekstiriviltä, vaan luetelman kohdalta tms.
Toisaalta arvostettu hakuteos Detailtypographie sanoo päinvastoin, että eri riveille jaettaessa et-merkki tulee rivin alkuun.
Et-merkin muoto vaihtelee huomattavasti. Tekstinkäsittelyssä yms. yleensä käytetyissä fonteissa se on yleensä yksinkertaisen näköinen, mutta monissa kirjapainofonteissa se on hyvinkin koristeellinen. Lisäksi se saattaa muodoltaan vastata tyyliteltyä ET-sanaa, josta se on aikoinaan kehittynyt; tällainen muoto saattaa kuitenkin olla lukijoille outo, jopa hämmentävä.
Hymiö, englanniksi smiley tai virallisemmin emoticon, tarkoittaa yleensä tavallisista (Ascii-)merkeistä muodostettua yhdistelmää, jonka on tarkoitus ikonisesti eli ulkoasullaan kuvata jotakin asiaa, usein tunnetilan ilmausta. Tunnetuin hymiö on :-), joka on tarkoitettu katsottavaksi pää 90 astetta vasemmalle kallistettuna, jolloin siinä voi nähdä hymyilevät kasvot: silmät, nenän ja suun. Usein hymiö on suunniteltu sellaiseksi, että toimii parhaiten kirjoituskonetyyppisellä (tasalevyisellä) fontilla esitettynä.
Hymiöiksi kutsutaan usein myös ikonisia eli ulkoasunsa mukaan tulkittavia kirjoitusmerkkejä. Niitä on oikeampaa kutsua nimellä kuvamerkki tai piktogrammi. Kuvamerkki voi esittää esimerkiksi hymyileviä kasvoja, kuten ☺ (U+263A, white smiling face).
Kuvamerkki on siis kirjoitusmerkki, joka on kuvamainen. On myös mahdollista käyttää tekstin joukossa pieniä kuvia, jotka siis sijaitsevat tekstiriveillä kirjainten ja muiden merkkien seassa.
Kuvamerkkiä ja kuvaa ei välttämättä erota toisistaan pelkästään ulkonäön perusteella. Kuvamerkkejä on rajallinen, joskin laajeneva valikoima, kun taas tekstissä käytettävä kuva voi olla millainen tahansa, eikä se välttämättä ole ikoninen. Kuvalla on kiinteä asu, kun taas kuvamerkin asu riippuu fontista ja voi vaihdella paljonkin.
Hymiöiden, kuvamerkkien ja kuvien eroa hämärtää se, että monet ohjelmat muuntavat esimerkiksi hymiön :-) kuvamerkiksi tai pieneksi kuvaksi. Niinpä verkkokeskustelussa ihmiset saattavat nähdä muiden kirjoittamat hymiöt eri esitysasuissa.
Emojit ovat kuvamerkkejä, joilla usein on tyylitelty, ”sarjakuvamainen” ulkoasu, joka voi olla värillinen ja monivärinenkin. Useimmat emojit ovat ikonisia: emoji on tarkoittamansa asian kuva. Esimerkiksi kalaa tarkoittava emoji 🐟 esittää jonkinlaista tyypilliseksi ajateltua kalaa. Emojin tulkinta ei kuitenkaan suinkaan aina ole yksiselitteinen.
Emojit ovat kirjoitusmerkkejä muun muassa siinä mielessä, että
ne voivat olla erilaisia eri fonteissa.
Lisäksi emojimerkillä
voi olla sekä ”tekstiasu” että ”emojiasu”.
Alla olevassa kuvassa on eräs emoji (silmää iskevät kasvot, U+1F609)
Segoe UI ‑fontin emoji- ja tekstiasussa sekä Quivira-fontin tekstiasussa.
Emojin käsitteelle on hiukan erilaisia määritelmiä ja tulkintoja. Yksi omalla tavallaan virallinen on Unicode-standardissa oleva, ks. Unicode® Emoji Charts. Sen mukaan myös esimerkiksi tekijänoikeusmerkki © ja ristikkomerkki # ovat emojeja, vaikka niitä ei voi pitää esittämänsä asian kuvina eikä ehkä kuvamerkkeinä lainkaan.
Jotkin ohjelmat esittävät merkkejä automaattisesti emojiasussa,
jos fontissa on sellainen. Tämä voi aiheuttaa ongelmia, koska sellainen
asu ei useinkaan sovi tekstiin.
Ongelma saattaa koskea esimerkiksi korttipakan maiden symboleja
♣♦♥♠ ja koiraan ja naaraan merkkejä
♂ ja ♀.
Seuraavassa kuvassa on korttipakan maiden symbolit ensin emojiasussa,
joka ei tyyliltään eikä
merkkien koonkaan puolesta sovi tekstiin, ja sitten tekstiasuun
korjattuina.
Jos tekstinkäsittelyohjelma muuttaa merkkejä emojityylisiksi, tämän voi tarvittaessa korjata seuraavasti: leikataan merkki jostakin (esimerkiksi ohjelman emojiksi muuttamana) ja liitetään se haluttuun kohtaan ohjelman toiminnolla, joka lisää tekstin sellaisenaan, ilman muotoiluja. (Esimerkiksi Word 365:ssä valitaan Liitä-toiminto ja sitten Liittämisasetukset-kohdasta vaihtoehto ”Säilytä vain teksti (T)”.)
Word 365:ssä ongelman voi ratkaista myös lisäämällä kunkin tällaisen merkin jälkeen merkin glyyfinvalitsin 15 (variation selector 15, U+FE0E), joka ohjaa Wordin käyttämään tekstiasua (ks. Variation Sequences). Merkin voi lisätä muun muassa Alt X -menetelmällä.
Hymiöt kuuluvat lähinnä kevyeen, epäviralliseen kirjoitteluun. Siinäkin hymiöiden runsaus herättää lähinnä vaikutelman lapsellisuudesta ja huomionkipeydestä. Kohtuullinenkin hymiöiden käyttö johtaa usein epäselvyyteen: onko tarkoitus vain iloisen mielen ilmaiseminen vai tekstin osoittaminen jotenkin ivalliseksi, ironiseksi?
Hymiöillä ei ole mitään selviä merkityksiä. Monet käyttävät hymiöitä jopa maneerimaisesti tai pelkkään koristeluun. Jotkut taas käyttävät hymiötä osoittamaan, että lause on tulkittava aivan päinvastaisesti kuin se näyttäisi sanovan. Hymiöitä käytetään myös ilkeiden tai kriittisten sanojen ”pehmentämiseen”, vaikka todellinen vaikutus onkin usein pikemminkin koventava.
Edellä sanottu koskee myös kuvamerkkejä ja tekstiriveillä olevia kuvia. Tosin kuvamerkki on yleensä selvemmin kuvaava, ilmeisemmin ikoninen kuin hymiö, joka voi olla monitulkintainen tai voi jäädä kokonaan ymmärtämättä. Silti myös kuvamerkin tai kuvan sanoma voi jäädä monitulkintaiseksi tai se voidaan ymmärtää väärin. Esimerkiksi kuvamerkki ✉ selvästi esittää kirjekuorta, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Sitä on käytetty muun muassa ilmaisemaan postiosoitetta tai sähköpostiosoitetta tai jotain viestin lähettämiseen liittyvää toimintoa. Joskus se voisi jopa tarkoittaa vain kirjekuorta.
Jos hymiöitä käytetään, niin selvin linja on, että hymiö ei vaikuta tekstin varsinaisten välimerkkien käyttöön. Hymiötä ei siis tulkita merkinnäksi, joka hoitaisi myös pisteen tai pilkun tehtävän, vaan irrallisena lisänä, joka on rinnastettavissa huudahdussanoihin (interjektioihin). Jos hymiö tulkittaisiin välimerkiksi, olisi usein epäselvää, mitä välimerkkiä se tarkoittaa. Hymiötä seuraavaa suljettakaan ei ole loogista jättää pois; vaikka hymiön viimeisenä merkkinä usein onkin loppusulje (esim. ”:-)”), sillä on eri tehtävä kuin välimerkkinä toimiminen.
Selvintä on erottaa hymiö välilyönnillä ympäröivistä sanoista tai edeltävästä välimerkistä, mutta kirjoittaa se kiinni seuraavaan välimerkkiin. Hymiö liittyy yleensä koko edeltävään lauseeseen tai virkkeeseen, ei yksittäiseen sanaan, joten se on luonnollisinta kirjoittaa virkkeen jälkeen.
Edellä sanottu koskee myös kuvamerkkejä ja tekstissä käytettäviä kuvia.
Hymiöt kuuluvat lähinnä arkiseen ja epämuodolliseen kieleen, joten on oikeastaan koomista, että on ruvettu kyselemään hymiöiden korrektista käytöstä. Siihen on kuitenkin otettu kantaa jopa Kielikellossa. Numerossa 4/2009 vastataan artikkelissa Hymiö välimerkkikysymykseen: ”Selvyyden vuoksi hymiö kannattaa sijoittaa virkkeen päättävän välimerkin perään.” Toisaalta koska hymiöitä käytetään myös virkkeen sisällä, annetaan ohjeita myös sellaisesta käytöstä:
Virkkeen sisällä välimerkin yhteydessä kannattaa välttää välimerkeistä muodostettavan hymiön käyttöä, koska hymiön ja välimerkin rajaa on vaikea hahmottaa. Graafinen hymiö erottuu sen sijaan tekstistä paremmin. Virkkeen sisällä tämä hymiö on luontevaa sijoittaa välimerkin edelle, koska sen sisältämä tunnelataus liittyy juuri välimerkin erottamaan virkkeen osaan: Meidän piti viikonloppuna lähteä matkalle☺, mutta eilen iski flunssa. ☹
Artikkelissa tarkoitetaan graafisella hymiöllä kuvamerkkiä eli emojia.
Esimerkin hymiöiden käyttö on varsin naiivia, koska ne ilmaisevat ilmeisiä tunteita eivätkä sävyjä, ironiaa tms. Jos hymiöt sanovat vain sellaista, mikä suoraan ilmenee tekstistä, olisi ehkä parempi jättää ne pois.
Jakolaskun merkkinä käytetään tekstissä yleensä vinoviivaa, josta tällöin käytetään myös nimitystä jakoviiva. Standardin SFS 4175 ja kielitoimiston suositusten mukaan vinoviivan ympärillä käytetään välilyöntejä.
Standardi SFS 4175 ei kuitenkaan ole asiassa johdonmukainen. Sen kohdan 4.8 (Jakolaskun merkit) ohjeen mukaan välilyöntejä käytetään, mutta kohdassa 4.31 (Vinoviiva) on esimerkkinä ”x/y [x jaettuna y:llä, x per y]”.)
Toisaalta matematiikkastandardi SFS-ISO 80000-2 ei puhu välilyönneistä jakoviivan ympärillä eikä itse käytä niitä. Ks. kohtaa Matemaattiset ja muut kaavat. Väliä ei pidä käyttää ainakaan sellaisissa ilmauksissa, jotka kuuluvat kyseisen standardin ydinsisältöön, kuten mittayksikköjen tunnuksissa ja suureiden ilmauksissa. Kielitoimiston ohjeissa on esimerkki m/s, joten ohjeissa ei ilmeisesti käsitetä sitä jakolaskulla muodostetuksi.
Välilyöntejä ei ole tapana käyttää silloinkaan, kun jaettava ja jakaja sisältävät välilyönnin, esimerkiksi siksi, että ne koostuvat luvusta ja mittayksiköstä. Seuraava esimerkki on standardista SFS 4508.
Jos jaettava ja jakaja ovat lukuja, ei jakolaskulauseke ulkonaisesti useinkaan eroa murtoluvusta, ellei jakolaskun merkin ympärillä käytetä välilyöntejä. Murtoluvun ja merkityn jakolaskun ero on usein tulkinnanvarainen, mutta tarvittaessa eron voi siis tehdä välilyönneillä.
Jakolaskun merkkinä on käytetty. myös kaksoispistettä varsinkin kouluopetuksessa. Tällainen käyttö mainitaan edelleen standardissa SFS 4175 ja kielitoimiston ohjeissa. Niiden mukaan tällöin kirjoitetaan kaksoispisteen kummallekin puolelle välilyönti.
Kaksoispisteen käyttö jakolaskun merkkinä on kuitenkin matematiikkastandardin vastaista. Sen mukaan kaksoispiste on matemaattisissa ilmauksissa vain suhteen merkki, esimerkiksi merkinnässä ”Mittakaava 1:20 000”. Jakolaskun merkkinä käytetään vinoviivaa edellä kuvatulla tavalla tai vaakasuoraa jakoviivaa jäljempänä kuvattavalla tavalla.
Kaksoispisteen käytön taustalla on osittain se, että halutaan erottaa merkitty jakolasku (etenkin tehtäväksi annettu jakolasku) murtoluvusta.
Merkityn jakolaskun sekaantuminen murtolukuun voidaan tarvittaessa estää käyttämällä välilyöntejä vinoviivan ympärillä silloin, kun se tarkoittaa jakolaskua.
Kielenhuollon käsikirjassa on outo ohje: ”Vinoviivaa käytetään ilmaisemaan alle nelinumeroisten lukujen tai merkkien jakotoimitusta.” Esimerkkinä mainitaan 300/600 ja toisaalta 4 : 2 ja 5 000 : 20. Oletettavasti on tarkoitettu, että sekä vinoviiva että kaksoispiste käyvät jakomerkiksi, mutta jos jaettava tai jakaja on yli kolminumeroinen tai siinä muusta syystä on välilyönti, pitäisi käyttää kaksoispistettä.
Merkin ”÷” käyttöä ei voi suositella, vaikka sen virallinen nimi on ”jakomerkki” (englanniksi division sign) ja vaikka se esiintyy usein näppäimistön numeronäppäinosassa jakomerkkinä. Se erottuu melko huonosti miinusmerkistä, ja lisäksi se joissakin kulttuuriympäristöissä tarkoittaa vähennyslaskua! Suomessakin esiintyy tapaa, jonka mukaan miinusmerkkinä käytetään merkkiä ”÷”, jotta vältettäisiin sekaantuminen ajatusviivaan.
Merkistä ”÷” käytetään myös nimitystä obelus. Sitä on käytetty paitsi jako- ja vähennyslaskun merkkinä myös joissakin kielissä vaihteluvälin osoittamiseen, esimerkiksi merkinnässä 1÷10 ’1:stä kymmeneen, 1–10, 1…10’. Miinusmerkkinä sitä on käytetty lähinnä vain Pohjoismaissa. Vrt. kaupalliseen miinusmerkkiin.
Jakolasku voidaan ilmaista myös vaakasuoran jakoviivan avulla. Tämä ei kuitenkaan yleensä tule kyseeseen tekstissä vaan vain erikseen ladottavissa kaavoissa, joita tuotetaan esimerkiksi kaavaeditorilla. Ks. Matemaattisten tekstien kirjoittaminen tietokoneella. Seuraavassa on kuitenkin alkeellinen esimerkki, joka on toteutettu alleviivauksen avulla.
Vaakasuoran jakoviivan käyttö on usein suositeltavaa silloin, kun se on mahdollista ja voidaan toteuttaa hyvin. Esimerkiksi verkkosivuilla toteutus on hankalaa ja tuottaa usein typografisesti heikon tuloksen (kuten edellä), mutta esimerkiksi Wordin uusien versioiden kaavaeditori tuottaa hyvän ulkoasun.
Standardi SFS-ISO 80000-1 varoittaa erityisesti siitä, että vinoviiva ”/” voi sekoittua kursivoituun l- tai I-kirjaimeen etenkin groteskifonttia käytettäessä. Sekaannuksen vaara lienee melko pieni, ja painavampi syy vaakasuoran jakoviivan käyttöön onkin se, että monimutkaisen lausekkeen rakenne tulee havainnollisemmin esiin.
Matematiikassa, luonnontieteessä ja tekniikassa ilmaistaan jakolasku usein niin, että suureella jakamisen sijasta kerrotaan sen negatiivisella potenssilla. Potenssi on tällöin yleensä −1, mutta jos suure itsessään on potenssi, muutetaan vain eksponentin etumerkki.
Eksponenttien esittämisen tavoista ks. Ala- ja yläindeksien kirjoittaminen.
Kappalemerkki ¶ (englanniksi pilcrow tai paragraph sign) esiintyy englannissa usein pykälän, artiklan tms. numeron yhteydessä samaan tapaan kuin suomessa käytetään pykälämerkkiä §. Kappalemerkistä käytetään myös nimitystä kappaleen merkki.
Jos suomenkielisessä tekstissä esitetään suora lainaus, jossa esiintyy kappalemerkki, säilytetään tämä merkki. Sen sijaan suomennoksessa se korvataan pykälämerkillä tai muulla suomessa käytettävällä merkinnällä.
Merkki ¶ esiintyy myös vanhoissa käsikirjoituksissa ja joskus muulloinkin kappaleen vaihtoa osoittamassa. Lisäksi se esiintyy tekstinkäsittelyohjelmissa joissakin tilanteissa osoittamalla kappaleen loppua (tekstistä erillisenä symbolina, ei tekstiin kuuluvana merkkinä), esimerkiksi Wordissa ns. Näytä kaikki ‑tilassa (Näytä kappalemerkit ja muut piilomerkit). Kappalemerkkiä käytetään myös muun muassa Ison suomen kieliopin merkintätavoissa osoittamaan kappaleen vaihtumista (muun muassa §:issä 1383) ja 1443).
Kenoviivaa käytetään tietotekniikassa esim. eräissä käyttöjärjestelmissä hakemistojen (kansioiden), alihakemistojen ja tiedostojen nimien välillä ns. polkumerkinnässä. Lisäksi kenoviiva kuuluu useisiin merkintätapoihin esimerkiksi merkkinä, joka antaa seuraavalle merkille erikoismerkityksen tai päinvastoin poistaa siltä erikoismerkityksen. Kenoviiva (englanniksi tavallisimmin backslash) on eri merkki kuin vinoviiva / (englanniksi tavallisimmin slash tai selvyyden vuoksi forward slash).
Kenoviivaa ei pidä käyttää web-osoitteissa (URLeissa). Se on niissä kielletty merkki, vaikka jotkin web-selaimet hyväksyvätkin sen vinoviivan / vaihtoehtona.
Kenoviivaa käytetään joukko-opissa joskus joukkojen erotuksen merkkinä. Standardin SFS-ISO 80000-2 mukaan oikea merkki on kuitenkin joukkomiinus eli joukko-opin miinusmerkki. set minus (U+2216) ”∖”. Jos sitä kuitenkaan ei ole mahdollista käyttää, kenoviiva on sopivin korvike, etenkin kun se on yleensä ulkoasultaan hyvin samanlainen. Miinusmerkkiä ei standardin mukaan saa käyttää tässä tarkoituksessa.
Kertomerkkiä ”×” voidaan käyttää kertolaskun merkkinä ja ulottuvuuksia ilmaistaessa. Tämä on suositeltavampaa kuin x-kirjaimen käyttö tai asteriskin käyttö yleiskielessä. Kertomerkistä käytetään eräissä standardeissa nimitystä ”risti”.
Kertomerkkiä ei yleensä voi kirjoittaa suoraan näppäimistöltä. Vaikka näppäimistössä olisi näppäin, jossa on ×-merkki, kyseessä on yleensä numeronäppäimistön näppäin kertolaskuja varten laskinkäytössä. Jos sillä yrittää kirjoittaa tekstiin merkin, tuloksena on yleensä asteriski * tai ei mitään. Kertomerkki on siis kirjoitettava muilla tavoin; ks. ohjeita merkkien kirjoittamisesta.
Tyhjän välin käyttö kertomerkin ympärillä on vanhastaan käsitetty lähinnä typografiseksi kysymykseksi; ks. kohtaa Tyhjät välit kaavoissa. Standardin SFS 4175 vuoden 2006 versioon otettiin kuitenkin seuraava periaate ohjeeksi lähinnä tilanteisiin, joissa kaava on tavallisen tekstin osana:
Kertomerkkiä käytetään myös ilmauksissa, joissa on kyse leveyden ja korkeuden ilmoittamisesta yhdessä taikka jonkin toistumisesta tietty määrä kertoja. Vaikka kertomerkki tällöin luetaan ”kertaa”, kyse ei ole kertolaskusta matemaattisessa mielessä eikä matematiikan sääntöjä siksi tarvitse noudattaa. Käytännössä tällöin jätetään kertomerkin ympärille välit yleensä vain silloin, kun ainakin toinen sen sisältämistä ilmauksista sisältää välilyönnin.
Kertomerkkiä käytetään myös biologiassa risteymiä (hybridejä) mainittaessa. Biologian luokituksen sääntöjen mukaiset risteymien nimeämisen säännöt sisältävät sen, että kertomerkin ympärillä on välilyönnit, kun se on kantalajien nimien välissä, mutta vain sen edellä on välilyönti silloin, kun se on risteymälajille annetun oman nimen suku- tai lajiosan edessä.
Kertomerkkiä on luonnollista käyttää myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”16×”, kun tarkoitetaan CD-aseman tai DVD-aseman pyörimisnopeutta suhteessa varhaisten asemien perusnopeuteen. Useimmiten käytetään x-kirjainta (esim. 16x), mutta tämä johtunee siitä, ettei osata tai viitsitä käyttää kertomerkkiä. Tällaisia ilmauksia käytetään lähinnä tuote-esitteissä ja vastaavissa, eikä niitä yleensä lueta ääneen, mutta sopiva lukutapa lienee sentapainen kuin ”kuusitoistakertainen” tai ”kuusitoistakertaisen nopeuden”.
Kertolaskun merkkinä voidaan edellä kuvatun kertomerkin (×) sijasta käyttää kertopistettä eli pisteoperaattoria ”⋅”. Se ei kuitenkaan ole kovin tavallista. Eräissä matematiikan merkinnöissä kertomerkki ja kertopiste tarkoittavat kahta erilaista kertolaskua. Kertopisteelle on lisäksi käyttöä eräissä erikoismerkinnöissä, esimerkiksi kemian kaavoissa.
Matematiikkaa ja fysiikkaa koskevien standardien mukaan kertopisteen kummallekin puolelle jätetään aina väli, esimerkiksi cd ⋅ sr. Tämän vastaisesti SFS:n julkaiseman SI-oppaan mukaan väliä ei käytetä mittayksiköiden tunnuksissa, vaan kirjoitetaan esimerkiksi cd⋅sr.
Kertopisteen tilalla käytetään usein rivinkeskistä pistettä ”·”, koska se kuuluu käytännössä lähes kaikkiin fontteihin ja koska sen kirjoittaminen on usein helpompaa. Nykyisin matematiikkastandardi kuitenkin yksiselitteisesti määrittelee, että matemaattisissa merkinnöissä käytettävä kertopiste on pisteoperaattori eli dot operator (U+22C5). Jos pisteoperaattoria ei voi käyttää teknisistä syistä, rivinkeskinen piste on mahdollinen korvike.
Pisteoperaattori on monissa fonteissa isompi ja siten näkyvämpi piste kuin rivinkeskinen, joissakin ne ovat lähes samanlaiset. Vielä isompi on luetelmapallo ”•”, jota käytetään paitsi luetelmissa myös joskus tekstissä erottimena, mutta se ei sovi kertomerkiksi.
SI-järjestelmän johdannaisyksiköiden muodostamisessa ei koskaan käytetä kertomerkkiä, mutta kertopistettä voi käyttää. Esimerkiksi ”N ⋅ m” tarkoittaa yksikköä, joka on kahden yksikön, newtonin ja metrin, tulo. Standardi SFS-ISO 80000-2 sallii kaksi muutakin kirjoitustapaa, ”N m” ja ”Nm”, joissa siis tunnusten välissä on vain välilyönti tai ei mitään. Jälkimmäinen on kuitenkin sallittu vain, kun ei voi syntyä väärinkäsityksiä käytettäessä sellaista yksikön tunnusta, joka voi samalla merkitä etuliitettä. Esimerkiksi mN tarkoittaa vain millinewtonia, ei metrinewtonia. Lisäksi BIPM:n (Kansainvälinen paino- ja mittainstituutti) sääntöjen mukaan tunnuksia ei koskaan saa kirjoittaa suoraan peräkkäin (esim. Nm).
Lukujen tuloissa voi standardien mukaan käyttää joko kertomerkkiä tai kertopistettä, esimerkiksi 2,5 × 1024 tai 2,5 ⋅ 1024, poikkeuksena BIPM:n määrittelyt, jotka sallivat vain kertomerkin. Standardi SFS-ISO 80000-1 sallii molemmat. Jos käytetään desimaalipistettä, kuten yleensä englannissa, tulisi standardin mukaan aina käyttää kertomerkkiä eikä kertopistettä (esimerkiksi 2.5 × 1024, ei 2.5 ⋅ 1024), jotta erilaiset pisteet eivät sekaantuisi toisiinsa.
Joillakin matematiikan ja luonnontieteen aloilla on mainituilla kertomerkeillä eri merkitys. Vektorilaskennassa a ⋅ b tarkoittaa skalaarituloa, a × b vektorituloa. Unicode-standardissa on kyllä myös erillinen risti- eli vektoritulon merkki, U+2A2F, mutta edellä mainitun standardin aiemman version mukaan vektoritulon merkinnässä käytetään tavallista kertomerkkiä.
Algebrassa jätetään kertolasku usein merkitsemättä (a:n ja b:n tuloa merkitään ab:llä). Yleistajuisessa esityksessä ja usein muutoinkin on selvempi kirjoittaa kertomerkki näkyviin (esim. a × b).
Kreikkalaisia kirjaimia käytetään monien erikoisalojen merkinnöissä. Usein kyseessä on eräänlainen numerointi. Esimerkiksi tähdistöjen suurimmat tähdet on nimetty niin, että alfalla merkitään kirkkainta tähteä, beetalla toiseksi kirkkainta jne. Joskus jopa numeroidussa luetelmassa käytetään kreikkalaisia kirjaimia. Kemiassa kreikkalaisia kirjaimia käytetään mm. erottamaan samantyyppisten yhdisteiden eri muunnelmat. Tällöin ei kyseessä useinkaan ole erityisestä järjestyksestä, vaan kreikkalaiset kirjaimet toimivat vain eräänlaisina nimilappuina, samaan tapaan kuin latinalaiset kirjaimet usein (esim. A-vitamiini). Joskus taas kreikkalainen kirjain on lyhenne jostakin sanasta. Tällöin käytetään usein versaalikirjainta, esimerkiksi isoa oomegaa Ω erään yksikön (ohmin) tunnuksena.
Kuten esimerkeistä näkyy, yhdyssanan osana oleva kreikkalainen kirjain tulkitaan erikoismerkiksi, joten se erotetaan sanan muusta osasta yhdysmerkillä. Erikoismerkkinä sitä on syytä kohdella myös sikäli, että sen asu ei muutu, vaikka se sijaitsee virkkeen alussa, mitä kyllä on hyvä välttää. Jos nimittäin kreikkalainen kirjain kirjoitettaisiin versaalilla, sen tunnistettavuus häviäisi ja merkityskin voisi muuttua. Esimerkiksi α-kirjainta vastaava versaalikirjain Α ei käytännössä ole erotettavissa latinalaisesta versaali-A:sta.
Yleiskielisessä tekstissä ei kreikkalaisia kirjaimia yleensä kannata käyttää, vaan niiden tilalla käytetään kirjainten nimiä alfa, beeta jne. Esimerkiksi kemiallisen yhdisteen nimi ”α-tokoferoli” esiintyy tässä asussa yleensä vain tieteellisessä esityksessä. Käytännön hoitotyössä yms. kirjoitetaan ”alfatokoferoli”. Huomaa, että tällöin ei sanaan kirjoiteta yhdysmerkkiä, koska mikään sääntö ei sitä vaadi.
Jos kreikkalaisia kirjaimia käytetään, niitä on syytä käyttää johdonmukaisesti: keskenään samanlaiset ilmaukset kirjoitetaan samalla tavalla. Seuraavanlainen esitys sisältää tyylirikon, joka voi myös vaikeuttaa asian ymmärtämistä: ”Atomiytimen hajotessa syntyy α- ja β-säteilyn lisäksi lyhytaaltoista ja läpitunkevaa gammasäteilyä.” Jos kerran alfa- ja beetasäteilystä kirjoitetaan kreikkalaisin kirjaimin, pitäisi yhtenäisyyden vuoksi kirjoittaa γ-säteilystä.
Kreikkalaisia kirjaimia siis käytetään yleensä vain erikoisalojen teksteissä. Ne saattavat vierailla yleiskielessä, mutta jos sana yleistyy, niin kirjoitusasu muuttuu: kreikkalainen kirjain korvataan sanalla. Näin joudutaan usein menettelemään erikoisalojen teksteissäkin, koska kreikkalaiset kirjaimet eivät aina ole käytettävissä. Tällöin on syytä olla huolellinen, sillä kreikkalaisten kirjainten nimet esiintyvät usein virheellisissä asuissa jopa standardeissa ja käsikirjoissa.
Kreikan aakkosten viimeinen kirjain ω (Ω) on suomenkieliseltä nimeltään ”oomega”, kun nimi muodostetaan samojen periaatteiden mukaan kuin muiden kirjainten: klassisen kreikan mukaisessa nimessä on pitkä o, ja itse oomegan äännearvo vanhassa kreikassa on juuri pitkä o. Kirjoitusasu ”omega” on kuitenkin varsin yleinen ja esiintyy eräissä muoti-ilmauksissa käytännössä yksinomaisena. Se esiintyy jopa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkissä ja rinnakkaismuotona Kielitoimiston sanakirjassa. Myös standardin SFS-ISO 80000-2 suomenkielisessä tekstissä on ”omega”. Asun yleistymiseen on vaikuttanut englanninkielinen kirjoitusasu ja Omega-sanan yleisyys erisnimenä mm. tuotenimissä.
On varottava käyttämästä kaksois-s-kirjainta ß beetan (β) tilalla. Vaikka nämä merkit joissakin fonteissa muistuttavat toisiaan, ne ovat aivan eri merkkejä. Kaksois-s esiintyy vain saksan kielessä. Sitä melko usein käytetään beetan sijasta, koska se kuuluu Latin-1-merkistöön. Oikeiden kreikkalaisten kirjainten tuottamisesta tietokoneella ks. kohtaa Muiden merkkien kirjoittaminen.
Kielissä, joiden kirjoitusjärjestelmä perustuu latinalaiseen kirjaimistoon a, b, c jne., saattaa olla käytössä paitsi tarkkeellisia merkkejä, kuten è ja â, myös täydentäviä merkkejä eli varsinaisia lisäkirjaimia, kuten ð (eth) ja ß (kaksois-s).
Osa näistä merkeistä on syntynyt kahden kirjaimen yhteensulautumisesta, esimerkiksi œ-kirjain o- ja e-kirjaimen yhdistymisestä. Osa taas muistuttaa tarkkeellisia kirjaimia, esimerkiksi poikkiviivalliset kirjaimet, kuten đ ja ł, mutta poikkiviivaa ei pidetä tarkkeena. Jotkin lisämerkit on lainattu muista kirjoitusjärjestelmistä, esimerkiksi þ riimukirjoituksesta.
Lisäkirjaimia on kaikkiaan suhteellisen monia, mutta niitä käyttävissä kielissä on yleensä käytössä vain pieni joukko niitä.
Lisätietoja latinalaisen kirjaimiston lisämerkeistä on sivulla Suomalaisen monikielisen näppäimistön kaavio ja selityksiä.
Vieraiden nimien kirjoitusasun tarkkuus on aina kuulunut huolitellun kielen periaatteisiin. Tämän takia ei oikeastaan tarvittaisi mitään lisäsääntöjä siitä, että myös suomen kieleen kuulumattomat kirjaimet säilytettävä. Käytännössä on kuitenkin osittain teknisistä syistä, osittain tietämättömyyden takia jopa arvovaltaisissa tietolähteissä jätetty tarkkeita pois ja korvattu lisäkirjaimia niitä muistuttavilla peruskirjaimilla tai joillakin kirjainyhdistelmillä. Esimerkiksi æ ja ø on melko yleisesti korvattu ä:llä ja ö:llä, ja kaksois-s-kirjaimen ß tilalla käytetään usein ss-yhdistelmää.
Tarkkeiden säilyttäminen on erikseen vahvistettu standardissa SFS 4175:2006 vuoden 2008 versiossa sekä Kielikellon merkkiaiheisessa laajassa teemanumerossa 2/2006. Jälkimmäinen ottaa lisäksi tiukan kannan latinalaisen kirjaimiston lisämerkkien säilyttämiseen:
Tarkkeiden lisäksi eri kielissä on myös omia kirjainmerkkejä. Tällaisia ovat esimerkiksi islannin thorn þ ja eth ð (esimerkiksi nimessä Sigriður Anna Þórðardóttir), muun muassa tanskan, norjan ja eteläsaamen ø (o ja vinoviiva yli, esimerkiksi nimessä Knud Møller) ja turkin pisteetön i (esimerkiksi nimessä Recep Tayyıp Erdoğan). Tarkkeiden tapaan myös vieraskieliset kirjaimet tulisi pyrkiä säilyttämään tekstissä alkuperäkieltä kunnioittaen.
Ohjeessa on virhe pisteettömän i:n esimerkissä: nimeen ”Tayyip” kuuluu tavallinen pisteellinen i. (Oikeita esimerkkejä nimistä, joihin kuuluu pisteetön i: Topkapı-palatsi, Diyarbakır, Kırıkkale.) Esimerkki Knud Møller tarkoittanee tanskalaista henkilöä, esimerkiksi tunnettua kitaristia, ei Suomen Yleisradion legendaarista toimittajaa Knud Mölleriä.
Samansisältöinen ohje on Kielitoimiston ohjepankin sivulla Tarkkeet ja vieraat kirjaimet: chèvre, Møller
Ohjeessa tarkoitetaan sellaisia kieliä, joita kirjoitetaan latinalaisin (latinalaiseen aakkostoon perustuvin) kirjaimin. Sen sijaan kreikan-, venäjän-, arabian- yms. kieliset nimet kirjoitetaan jonkin siirtokirjoituksen (translitteraation tai transkription) mukaan. Siirtokirjoituksessa on eri järjestelmiä, ja usein yleiskieliseen tekstiin tarkoitetussa siirtokirjoituksessa käytetään vähemmän tarkkeita kuin tieteellisessä siirtokirjoituksessa. Edellä mainittua ohjetta ei siis rikota, jos esimerkiksi sanskritin sana, joka tarkassa translitteraatiossa kirjoitetaan ”sūtra”, kirjoitetaan yksinkertaisemman translitteraation mukaan ”sutra”. Tässähän ei ole kyse sanan alkuperäiseen, alkukieliseen muotoon kuuluvan tarkkeen pois jättämisestä.
Edellä selostettu säilyttämisperiaate ei ole uusi asia. Se esitettiin mm. jo vuonna 1945 julkaistussa M. Airilan kirjasessa Vierasperäiset sanat, seuraavasti (s. 7):
Vieraiden sanain kirjoittamisessa noudatetaan tarkkaan alkukieltä. Tällöin on huomattava:a) Latinalaista kirjaimistoa käyttävistä kielistä saadut sanat merkitään tarkalla sitaattikirjoituksella, joten siis myös kirjaimet c, ç, č, q, x, š, z, ž, ü, å, õ ym. sekä aksenttimerkit tulevat käytäntöön alkukielen mukaisissa äännearvoissaan.
Kannanoton esimerkeissä ei siis esiinny latinalaisen merkistön lisäkirjaimia tässä tarkastellussa mielessä, vaan vain suomalaisen aakkoston harvinaisia merkkejä ja tarkkeita. Esitetty muotoilu sisältää kuitenkin yleisen säilytysperiaatteen.
Useimmat yleisesti tarvittavat latinalaisen merkistön lisäkirjaimet voidaan kirjoittaa helposti laajennetulla suomalaisella näppäimistöllä, jota kuvataan jäljempänä. Seuraava taulukko kuvaa myös tällöin käytettävän ns. AltGr-näppäilyn. Yhdistelmän AltGr+§ sijasta voidaan käyttää myös yhdistelmää AltGr+l.
eth | ð | AltGr+d | islannissa |
häntä-z, o-885ezh | Ʒ | AltGr+z | koltansaamessa ja ääntämisohjeissa |
kaksois-s | ß | AltGr+s | saksassa, esim. Strauß, Gauß, Heß |
kraa | ĸ | AltGr+k | grönlannissa (vanhassa oikeinkirjoituksessa) |
oe-kirjain | œ | AltGr+o | ranskassa, esim. cœur |
pisteetön i | ı | AltGr+i | turkissa, esim. Elâzığ |
poikkiviiva-d | đ | AltGr+§ d | saamessa, kroatiassa ym. |
poikkiviiva-g | ǥ | AltGr+§ g | saamessa |
poikkiviiva-h | ħ | AltGr+§ h | maltassa |
poikkiviiva-l | ł | AltGr+§ l | puolassa, esim. Wojtyła, Łódź |
poikkiviiva-t | ŧ | AltGr+§ t | saamessa |
švaa | ə | AltGr+a | ääntämisohjeissa, azerissa ym. |
tanskalainen ä, ae-kirjain | æ | AltGr+ä | myös muissa kielissä |
tanskalainen ö | ø | AltGr+ö | myös muissa kielissä |
thorn | þ | AltGr+t | islannissa |
äng | ŋ | AltGr+n | saamessa ja ääntämisohjeissa |
Sivulla Suomalaisen monikielisen näppäimistön kaavio ja selityksiä on myös lyhyehköjä kuvauksia merkkien käytöstä.
Saksan nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan ß-kirjainta käytetään vain pitkän vokaalin ja diftongin jälkeen. Tämä yhtenäistää sen käyttöä ja lisää sen hyödyllisyyttä. Ks. Klaas Ruppelin kirjoitusta Saksan kielen oikeinkirjoitus uudistuu Kielikellossa 4/1996.
Saksankieliset paikannimet ja käsitteiden nimet on paras kirjoittaa saksan nykyisten sääntöjen mukaan.
Toisaalta henkilönnimissä säilytetään niiden vakiintunut kirjoitusasu. Niinpä on vain tiedettävä tai tarkistettava, kuuluuko nimi kirjoittaa esimerkiksi Strauss vai Strauß. Tämä ei sinänsä ole sen erikoisempi asia kuin se, ettei suomalaisesta nimestä voi äänneasun perusteella tietää, kirjoitetaanko se Virtanen vai Wirtanen. Paremman puutteessa voi olettaa, että saksankielisestä Wikipediasta löytyvä kirjoitusasu on yleensä oikea.
On väitetty, että ß-kirjain voitaisiin ja pitäisikin suomessa aina korvata ss:llä, koska muka saksassakin voidaan näin tehdä. Perustelu on pätemätön, koska saksan säännöissä ei sallita ss:llä korvaamista, vaan mainitaan vain, että jos ei ole mahdollista käyttää ß-kirjainta, kirjoitetaan sen tilalle ss. Lisäksi sveitsinsaksassa on sallittua ja vallitsevaa käyttää ß:n tilalla ss:ää, mutta tällä ei pitäisi olla vaikutusta saksalaisten nimien kirjoitukseen suomessa.
Jossain määrin perusteltu on se näkemys, että ß:n korvaaminen ss:llä on Suomessa vanha käytäntö. Sitä on meillä harrastettu yleisesti tietosanakirjoissakin ja jopa saksan sanakirjoissa. Voidaan myös väittää, että ß-kirjain on suomalaiselle lukijalle tuntematon ja että sitä luullaan esimerkiksi B-kirjaimeksi. Vaatii siis kirjoittajalta paitsi osaamista myös jossain määrin rohkeutta käyttää sääntöjen mukaisia asuja.
Erityisesti matemaatikko-fyysikko Carl Friedrich Gaußin sukunimi kirjoitetaan niin yleisesti suomessa Gauss, että siihen lienee syytä mukautua. Kirjoittaminen Gaußin käyrästä tai Gaußin kuvauslaista herättäisi ihmetystä. Lisäksi mm. yksikön nimessä gaussi ja verbeissä gaussata ja degaussata on vakiintuneesti ss.
Erisnimien taivutusmuodoissa ei ole mitään perustetta korvata vieraita kirjaimia muilla kirjaimilla. Käytännössä tämä koskee lähinnä ß-kirjainta, koska vieraista kirjaimista juuri se useimmiten esiintyy sanan lopussa, jolloin voi tulla houkutus korvata se suomalaisemmalla kirjoitusasulla.
Myös erisnimien tilapäisissä johdoksissa lienee syytä säilyttää vieraat kirjaimet silloin, kun johdos muodostetaan yksinkertaisesti liittämällä nimeen johdin ilman, että nimi itse muuttuu.
Kun teksti kirjoitetaan versaaleilla, käytetään ß:n versaalivastineena kirjainparia SS. Nykyisin on kuitenkin periaatteessa mahdollista käyttää myös versaalia kaksois-s:ää (U+1E9E), mutta se sisältyy vain varsin harvoihin fontteihin.
Aiemmin on usein korvattu esimerkiksi ð-kirjain d:llä ja þ-kirjain th:lla. Vaikka tämä antaa oikeansuuntaisen vihjeen ääntämyksestä, se on kyseenalaista muun muassa siksi, että islannin kielessä on ð:n lisäksi käytössä myös d-kirjain.
Vieraiden kirjainten säilyttämisen periaatetta lienee tulkittava niin, että turkin- ja azerinkielisissä nimissä säilytetään pisteellisen i:n (i, İ) ja pisteettömän i:n (ı, I) välinen ero. Jos esimerkiksi teksti kirjoitetaan kokonaan versaalilla, olisi i:n tilalle kirjoitettava İ; esimerkiksi İzmir olisi versaalilla İZMİR. Jos taas pisteettömällä I:llä alkavasta turkkilaisesta nimestä muodostetaan johdos, jolloin alkukirjain muuttuu gemenaksi, tulisi kirjaimen pysyä pisteettömänä: Ihlara – ıhlaralainen. (Tällaiset nimet ovat harvinaisia. Turkissa pisteellinen İ on sanan alussa tavallisempi kuin pisteetön I.)
Lyhyehköt luettelot kirjoitetaan usein luetelmiksi, joissa kukin kohta alkaa uudelta riviltä, jonka alussa on jokin luetelmamerkki. Tietoja luetelmien rakenteesta, välimerkkien käytöstä luetelman yhteydessä jne. on kohdassa Luetelmat.
Vanhastaan on luetelmamerkkinä käytetty luetelmaviivaa eli ”ranskalaista viivaa”. Luetelmaviivana käytetään ajatusviivaa ”–”.
Tietokoneohjelmat eivät useinkaan tuota tällaisia luetteloita, vaan sellaisia, joissa luetelmaviivan tilalla on luetelmapallo (pallukka, englanniksi bullet) ”•”. Toisaalta ohjelmien asetuksia säätämällä saadaan yleensä aikaan ajatusviivat, jolloin teksti näyttää monien mielestä tyylikkäämmältä. Ks. kohtaa Luetelman kirjoittaminen.
Melko usein käytetään luetelmaviivan tilalla jotain pientä kuvaketta tai erikoissymbolia, kuten nuolta ”→”.
Standardi SFS 4175 sanoo: ”Luetelmaviiva on suositeltavin luetelmamerkki asiatekstissä”. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo vain, että luetelmamerkkinä käytetään yleensä ajatusviivaa, ja kirja itse käyttää luetelmissa luetelmapalloja.
Perinnäinen luetelman esitys:
Tekstinkäsittelyohjelman tai web-selaimen tyypillisesti tuottama luetelman esitys:
Koristeellinen luetelman esitys:
Esitteissä, mainoksissa ja kalvoesityksissä käytetään usein koristeellisia luetelmamerkkejä, esimerkiksi jotain aihepiiriin soveltuvaa erikoissymbolia. Tämä piristää usein ulkoasua, mutta asiatekstissä se helposti koetaan hiukan häiritseväksi.
Jos tietokoneohjelmalla tehdään sisäkkäisiä luetelmia eli luetelman kohdan sisällä on luetelma, käyttää ohjelma yleensä erilaisia luetelmamerkkejä eri sisennystasoilla. Tämä saattaa auttaa hahmottamaan luetelman rakenteen paremmin.
Oikeinkirjoitussäännöt eivät yleensä tunne tällaisia käytäntöjä, vaan niissä puhutaan vain luetelmaviivasta (ajatusviivasta). Voidaan kuitenkin tulkita, että luetelmamerkin valinnassa kyse on pikemminkin ladonnasta kuin oikeinkirjoituksesta.
Miinusmerkkiä käytetään vähennyslaskun merkkinä, jolloin kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli. Välien käyttö auttaa mm. erottamaan miinusmerkin lukuväli-ilmauksissa käytettävästä ajatusviivasta.
Miinusmerkkiä ei saa käyttää joukko-opin merkinnöissä. Joukkojen erotukselle on oma symbolinsa.
Miinusmerkkiä käytetään myös etumerkkinä. Tällöin se on kiinni seuraavassa luvussa tai muussa ilmauksessa.
Erikoistapaus miinusmerkin käytöstä on käyttö nollan edellä osoittamassa, että tarkka arvo on alle nollan. Ks. huomautuksia merkinnöistä +0 ja −0.
Luvun edessä oleva miinusmerkki tarkoittaa usein vähentämistä jostakin. Tällöin se usein liittyy prosenttilukuun ja tarkoittaa siis alennusta. Vaikka kyse on tavallaan siis vähennyslaskusta, miinusmerkki kirjoitetaan tällaisissa yhteyksissä etumerkin tavoin kiinni seuraavaan lukuun.
Edellä oleva maksuehtoesimerkki on standardista SFS 4175, ja se vastaa yritysten lähettämissä laskuissa käytettyä tapaa.
Kauppojen ilmoituksissa ja julisteissa on usein sellaisia merkintöjä kuin ”alennus −40 %”. Miinusmerkin käyttö on kuitenkin tällöin epäloogista, koska alennus ei ole miinusmerkkinen. (Oikeastaanhan −40 %:n alennus tarkoittaisi 40 %:n korotusta.) Julisteissa voidaan käyttää lyhyttä ilmausta ”−40 %” tai pitempää ilmausta ”alennus 40 %”, ja tekstiin taas sopii ”40 %:n alennus”.
Lisäksi miinusmerkkiä käytetään luvun jäljessä esimerkiksi arvosanojen yhteydessä, jolloin sen jälkeen jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen. Tällaisesta käytöstä on huomautuksia plusmerkin kuvauksessa.
Joissakin merkintätavoissa esimerkiksi ”8−” tarkoittaa ’8 tai vähemmän’, siis ikään kuin ’8, josta voi vähentää (hiukan)’, Merkintätapa ei ole hyvä, koska se ei ole yleisesti tunnettu ja koska se voi sekoittua aivan muuta tarkoittavaan ajatusviivan käyttöön, jossa ”8–” tarkoittaa ’8 tai enemmän’.
Usein käytetään sanaa ”miinusaste”. Jopa Kielikello 2/2006 mainitsee ilmaisutavan ”4–6 miinusastetta”. Ilmaus on epälooginen, koska aste on yksikkö eikä se ole miinusmerkkinen. SFS:n SI-opas korostaa: ”Negatiivisten celsiuslämpötilojen oikea esitysmuoto on esimerkiksi −10 °C eli miinus kymmenen celsiusastetta. Ei pidä kirjoittaa 10 miinusastetta”. Myöskään sana ”pakkasaste” ei sovi hyvään asiatyyliin, koska kyse ei ole mistään erityisestä asteen lajista. Miinusmerkki tai sana ”miinus” kirjoitetaan tietysti luvun eteen.
Joissakin yhteyksissä käytetään liike-elämässä yms. miinusmerkin tilalla ns. kaupallista miinusmerkkiä ”⁒” (commercial minus sign, U+2052) tai sitä jäljittelevää merkintää ”./.”. Kaupallinen miinusmerkki sisältyy vain hyvin harvoihin fontteihin, joten useimmiten käytetään korvaavaa merkintää.
Kaupallisen miinusmerkin käyttöä on perusteltu selvyydellä: miinusmerkki voisi sekoittua ajatusviivaan. Ellei lukijoiden voi olettaa tuntevan tällaista erikoiskäytäntöä, se on kuitenkin todennäköisemmin hämmentävä ja harhaanjohtavakin. Erillisissä kaavoissa on yleensä selvää, että vaakaviiva tarkoittaa miinusmerkkiä, ja tekstissä voidaan yleensä muotoilla lauseet yksiselitteisesti, esimerkiksi ”liikevaihto miinus ostot”.
Kaupallista miinusmerkkiä tai sen kaltaista symbolia on käytetty myös aivan eri merkityksessä: koulussa kokeiden arvostelussa oikein-merkkinä, yleensä käsin kirjoitettuna.
Merkintää ./. on käytetty myös (kirjoituskoneella kirjoitetun) asiakirjan vasemmassa reunuksessa merkkinä siitä, että tekstissä on kyseisessä kohdassa viittaus asiakirjan liitteeseen.
Tuomioistuinten päätöksissä merkintä ./. osoittaa tapauksen esittelijää ja esiintyy nimen tai nimikirjainten yhteydessä. Se on kehittynyt latinan sanasta ego ’minä’.
Miinusmerkki on periaatteellisesti eri merkki (U+2212) kuin yhdysmerkki (U+002D) tai ajatusviiva (U+2013), joskin se on monissa fonteissa lähes tai täysin samannäköinen kuin ajatusviiva. Yhdysmerkki taas on yleensä selvästi lyhyempi, koska se on suunniteltu ensisijaisesti käytettäväksi muihin tarkoituksiin, joihin sopii lyhyt viiva. Tämän takia yhdysmerkin käyttö miinusmerkin sijasta aiheuttaa jopa epäselvyyksiä.
Useissa virallisissa ohjeissa pidetään ajatusviivaa samana merkkinä kuin miinusmerkki, mutta tämä ei vastaa kansainvälisiä merkistöstandardeja eikä nykyistä suomalaista standardia SFS 4175.
Usein miinusmerkki on hiukan leveämpi, plusmerkin levyinen, ja se voi olla myös pystysuunnassa hiukan eri tasolla kuin ajatusviiva. Seuraavassa esimerkissä on pyritty havainnollistamaan tätä. Huomattakoon, että erot riippuvat kuitenkin fontista. Teksti on isolla fontilla, jotta erot näkyisivät selvemmin.
Koska miinusmerkki usein puuttuu käytettävissä olevasta merkistöstä, sen tilalla käytetään yleisesti yhdysmerkkiä. Tämä on monin tavoin ongelmallista, koska yhdysmerkki on usein lyhyt, melko huomaamaton merkki eikä leveydeltään ja tyyliltään vastaa plusmerkkiä.
Lähes kaikissa tietokoneiden ohjelmointikielissä, komentokielissä yms. käytetään miinusmerkkinä yhdysmerkkiä. Tämä johtuu käytännössä siitä, että oikea miinusmerkki ei ollut käytettävissä kieliä suunniteltaessa. Vielä nykyisinkin tietokonekielten ydinmerkistö (kielen omissa rakenteissa käytettävä merkistö) rajoitetaan Ascii-merkistöön tai vieläkin suppeammaksi. Sama koskee yleensä tietokoneohjelmien tulosteita.
Esimerkiksi ohjelmointia käsittelevissä kirjoituksissa ei pidä korvata yhdysmerkkiä miinusmerkillä. Yhdysmerkkihän kuuluu tarkasteltavaan kieleen, eikä sitä voi ohjelmia kirjoitettaessa korvata miinusmerkillä.
Perl-ohjelmointikielessä voidaan lause
$n = $n - 1
kirjoittaa myös
muodossa $n--
.
Tietokonekieliä käsittelevissä oppikirjoissa, ohjeissa tms. ei aina ole selvää, pitäisikö puhua esimerkiksi matemaattisesta lausekkeesta miinusmerkkiä käyttäen vai ohjelmointikielen lausekkeesta miinusmerkkiä käyttäen. Kirjoittaja joutuu erittelemään, tarkoittaako hän esimerkiksi lukua matemaattisena suureena vai luvun esitysmuotoa ohjelmointikielessä.
Luku −123 456 kirjoitetaan ohjelmointikielissä yleensä -123456.
Koska miinusmerkkiä ei ollut käytettävissä kirjoituskoneissa eikä pitkään aikaan tietokoneissakaan, eivät monet osaa erottaa näitä merkkejä toisistaan. Varsinkin lyhennemerkinnöissä on usein epäselvää, onko alun perin tarkoitettu miinusmerkkiä vai yhdysmerkkiä. Niinpä CD- ja DVD-tekniikan yhteydessä esiintyvä lyhenne ”r−w” kirjoitetaan yleensä yhdysmerkkiä käyttäen (r-w), vaikka kyseinen merkki yleensä luetaan ”miinus” ja vaikka ilmaus rinnastuu ilmaukseen ”r+w”.
Usein esitetään, että ajatusviiva on yhdysmerkkiä parempi miinusmerkin korvike, mikä on sinänsä totta. Useimmiten kuitenkin tilanne on se, että jos ajatusviiva on käytettävissä, on myös miinusmerkki.
Välilyönnin käyttäminen miinusmerkin ympärillä auttaa yleensä erottamaan vähennyslaskun (esim. 7 – 10) vaihteluvälin ilmaisusta (esim. 7–10) silloinkin, kun miinusmerkkinä ja ajatusviivana käytetään samaa merkkiä tai ne ovat ulkoasultaan samanlaiset tai lähes samanlaiset.
Hyvä käytännön syy välttää ajatusviivan käyttöä miinusmerkin korvikkeena on se, että monet ohjelmat, mm. Word, saattavat jakaa tekstin eri riveille ajatusviivan jäljestä. Esimerkiksi ilmaisussa ”–42”, jonka on tarkoitus esittää negatiivista lukua, tämä olisi hyvin häiritsevää. Miinusmerkin ohjelmat yleensä tunnistavat merkiksi, jonka jäljestä eri riveille jakaminen on kiellettyä, ellei sen jäljessä ole välilyöntiä.
Mikro-merkkiä µ käytetään yleisesti SI-mittayksikköjärjestelmän mukaisen mikro-etuliitteen tunnuksena.
Mittayksikköstandardin mikro-etuliitteen symbolina on kuitenkin kreikkalainen kirjain gemena-myy. Käytännössä mikro-merkin käyttö on yleisempää, koska sen kirjoittaminen tietokoneella on yleensä helppoa: Windowsissa voidaan näppäillä AltGr+m.
Useimmissa fonteissa mikro-merkin ja gemena-myyn ero on pieni tai olematon.
Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään yhä jonkin verran mikro-merkkiä yksinään mikrometrin (”mikronin”) tunnuksena. Se on kuitenkin vanhentunutta ja standardin vastaista.
Kansainvälisissä merkistöstandardeissa on useita erilaisia nuolimerkkejä (ks. esim. Unicode-standardin lohkoa Arrows). Useimmat nuolimerkeistä ovat kuitenkin vain harvoissa fonteissa käytettävissä.
Tavallisimmin käytettävissä oleva ja tavallisimmin käytetty nuolimerkki on oikealle osoittava nuoli ”→”. Sitä käytetään mm. samoissa tarkoituksissa kuin suuremmuusmerkkiä ”>”, siis mm. viittaamaan suositeltavaan muotoon tai sanan kehittymiseen toisesta ja rakenteen osien erottamiseen. Lisäksi se esiintyy varsinkin tietosanakirjoissa merkityksessä ”katso” (vrt. lyhenteen ”ks.” käytön periaatteisiin).
Tietotekniikan merkinnöissä, joissa kuvataan peräkkäin annettavia komentoja tms., on monia erilaisia käytäntöjä. Tärkeintä on noudattaa yhtenäistä merkintätapaa ja tarvittaessa selittää se. Jos voi itse valita käyttämänsä tavan, on selvintä erottaa komennot oikealle osoittavalla nuolella → (jos se on käytettävissä). Suuremmuusmerkki voidaan ymmärtää vertailua tarkoittavaksi ja vinoviiva merkityksessä ’tai’, mutta nuolta on melko vaikea ymmärtää aivan väärin.
Nuolimerkkien ulkoasu vaihtelee fontin mukaan. Erot ovat enimmäkseen pieniä, mutta joissakin fonteissa, kuten muutoin hyvin käyttökelpoisessa Calibri-fontissa, mittasuhteet ovat oudot: nuolen kärki on suunnilleen >-merkin kokoinen. Monesta tavallisesta fontista (esim. Georgia, Cambria) nuolimerkit puuttuvat kokonaan, mutta silloin voi yleensä käyttää jonkin tyyliltään samantapaisen fontin nuolimerkkiä.
Jos Word-ohjelmassa kirjoittaa merkit -->, ohjelma näyttää muuttavan ne eräänlaiseksi nuolimerkiksi, samantapaiseksi kuin nuolimerkki Calibrissa. Kyseessä on kuitenkin Wingdings-fontin merkki, jonka fonttia ei voi vaihtaa. Sama koskee mm. merkkiyhdistelmillä ==> ja <-- tuotettuja nuolia. Nuolimerkit kannattaa siis kirjoittaa Wordissä jollain muulla tavalla, esimerkiksi Alt X -näppäilyillä, kuten 2192AltX.
Välilyöntien käyttö nuolimerkin ympärillä on lähinnä makuasia, mutta yleensä se hiukan parantanee luettavuutta.
Seuraavassa on kolme tapaa ilmaista ohje ”Valitse ensin (jostakin valikosta) kohta Tiedosto ja sitten (esim. alivalikosta) kohta Tulosta”, ja ensin mainittu tapa on siis suositeltavin:
Pienemmyysmerkkiä (pienempi kuin -merkkiä) ja suuremmuusmerkkiä (suurempi kuin -merkkiä) käytetään
<p>
.Kaikissa edellä kuvatuissa tapauksissa on merkin kummallakin puolella tyhjä väli. Tyhjien välien pois jättäminen ei muuta ilmaisun merkitystä, mutta se vaikeuttaa hahmottamista.
Suuremmuusmerkkien käyttö oikeakielisyysohjeissa viittaamassa hylättävästä tai huonosta muodosta oikeaan tai parempaan, esimerkiksi ”agronoomi > agronomi”, voi pahoinkin sekaantua kielitieteelliseen kuvailevaan käyttöön. Jopa kömpelö lyhenne ”po.” (pitää olla) on sopivampi: ”agronoomi po. agronomi”.
Kielitieteellinen käyttö perustuu siihen, että pienemmyys- ja suuremmuusmerkki ajatellaan ikään kuin nuolenkärjiksi. Tällöin nuoli viittaa vanhemmasta ilmaisusta uudempaan eli osoittaa kehityssuuntaa. Vastaavasti kielenhuoltosuosituksissa nuoli viittaa suositeltavampaan muotoon.
Selvempää olisi käyttää oikeita nuolimerkkejä, tarvittaessa erilaisia, esimerkiksi yksinkertaista nuolta osoittamaan lainautumista, johtosuhdetta tai merkityksen kehitystä, kaksinkertaista nuolta viittaamaan suositeltuun muotoon.
Pienemmyys- ja suuremmuusmerkkejä käytetään usein muutenkin nuolten sijasta jonoo yksinään tai yhdessä yhdysmerkin, yhtäläisyysmerkin tai muun merkin kanssa, esimerkiksi --> tai =>. Syynä tähän on etenkin se, että oikeanlaiset nuolimerkit, kuten → tai ⇒, eivät useinkaan ole käytettävissä.
Epäasiallisena voidaan yleensä pitää pienemmyys- ja suuremmuusmerkin käyttämistä yhdessä muiden merkkien kanssa nuolenkaltaisten merkkien tuottamiseksi. Esimerkiksi ilmaisu ”versio 3.2->” on ruma ja epäselväkin tapa sanoa ’versiosta 3.2 alkaen’. Nuolimerkkiä käyttävä ilmaus ”versio 3.2→” on ulkoasultaan parempi, mutta ei vastaa kielen sääntöjä. Jos jotain tällaista on pakko käyttää tilan säästämiseksi esimerkiksi taulukossa, niin ajatusviivaa käyttävä ”versio 3.2–” on siedettävin ja jopa selitettävissä sääntöjen mukaiseksi: ajatusviivaa käytetään välien merkinnöissä, ja tässä on kyse välistä, jonka loppukohtaa ei ilmoiteta. Ainakin tekstissä on kuitenkin syytä kirjoittaa esimerkiksi ”versiosta 3.2 alkaen” tai ”versiossa 3.2 ja myöhemmissä”.
Pienemmyys- ja suuremmuusmerkkejä käytetään tietotekniikassa usein erityisten sääntöjen mukaan sulkeiden tapaan rajoittimina, jotka osoittavat jonkin ilmaisun alun ja lopun. Nykyisin tutuin tällainen käyttö lienee web-sivujen tekemisessä käytetty HTML-merkkaus. Lisäksi www-sivun osoite tai muu URL voidaan tekstissä kirjoittaa tällaisten rajoittimien väliin. Niitä käytetään myös sähköpostiosoitteita kirjoitettaessa merkinnässä, joka sisältää varsinaisen osoitteen silloin, kun sitä edeltää henkilön oikea nimi.
Pienemmyys- ja suuremmuusmerkistä käytetään usein nimitystä kulmasulje silloin, kun niitä käytetään sulkeiden tavoin; varsinaiset kulmasulkeet ovat kuitenkin eri merkkejä; ks. kohtaa Kulmasulkeet.
Plusmerkkiä käytetään
Jos plusmerkki on yhdysmerkin edellä, on hyvä kirjoittaa niiden väliin välilyönti. Yhdistelmä +- on nimittäin useissa fonteissa ikävän näköinen: yhdysmerkki on alempana kuin plusmerkin vaakaviiva. Jos taas ne ovat samalla tasolla, ne ovat usein liian lähellä toisiaan niin, että ne näyttävät yhdeltä merkiltä. Kuten kohdassa Yhdysmerkki erikoismerkkien yhteydessä kuvataan, välilyönnin käyttö on tällaisissa tilanteissa virallisestikin sallittua.
Väliä ei kuitenkaan tarvita, jos plusmerkki on yläindeksinä (tai alaindeksinä).
Sellainen arvosana kuin 8+ on alkujaan otettu käyttöön kouluissa siksi, että haluttiin käyttää tarkempaa asteikkoa kuin kokonaislukuja ja niiden puolivälissä olevia arvoja. Niinpä esimerkiksi arvosana 8+ tarkoittaa 8:n ja 8½:n välissä olevaa. Jos sen ajatellaan olevan niiden puolivälissä, asian voisi siis ilmaista merkinnällä 8,25 tai 8¼.
Vastaavasti voi 8− (kahdeksan miinus) vastata merkintää 7,75 tai 7¾.
Toisaalta plusmerkkiä ja miinusmerkkiä saatetaan käyttää myös epämääräisemmin. Jos puolikkaita arvosanoja ei käytetä, saattaa 8+ tarkoittaa mitä tahansa, joka on parempi kuin 8, mutta lähempänä 8:aa kuin 9:ää, siis jotain 8:n ja 8,5:n välillä.
Lisää kirjavuutta on tuonut muista kielistä omaksuttu tapa käyttää plusmerkkiä sanojen ”tai enemmän” (tai puhekielisemmin ”tai yli”) sijasta. Ilmaus on epämääräinen, ja paljolti epämääräisyytensä takia sitä käytetäänkin. Esimerkiksi mainoksessa olevan ilmauksen ”naisille 30+” voidaan tulkita viittaavan vähän yli kolmikymppisiin, kaikkiin neljännellä kymmenellä oleviin tai jopa kaikkiin vähintään 30-vuotiaisiin.
Yleiskielessä tällaiseen tarkoitukseen käytetään joissakin tapauksissa ajatusviivaa, esimerkiksi ”s. 42–” (= sivulta 42 alkaen). Usein on kuitenkin huomattava sekaantumisen vaara, koska ajatusviivaa voidaan luulla miinusmerkiksi.
Esiintyy myös käytäntöä, jossa plusmerkki on luvun edessä, esimerkiksi ”+30-vuotiaat”
Yleensä +-merkki luetaan ”plus”, joskus ”plussa”. Taivutusmuodot muodostetaan kuitenkin aina jälkimmäisestä: plussan, plussasta jne. Tämä vaikuttaa siihen, miten kirjoitetaan +-merkkiin loppuvien nimien taivutusmuodot.
Sanaa ”plusaste” on syytä välttää samoista syistä kuin sanaa ”miinusaste”. Myöskään sana ”lämpöaste” ei sovi hyvään asiatyyliin, koska kyse ei ole mistään erityisestä asteen lajista. Jos on tarpeen korostaa positiivisuutta (plusmerkkisyyttä), kirjoitetaan plusmerkki tai sana ”plus” luvun eteen.
Erikoistapaus plusmerkin käytöstä etumerkkinä on +0 tai +0 °C. Sillä ilmaistaan joskus sääkartoissa yms., että lämpötilan on mitattu tai ennustettu olevan hiukan nollan yläpuolella, kuitenkin enintään 0,5 °C. Vaikka lämpötila ilmaistaan täysiksi asteiksi pyöristettynä, etumerkki antaa tällöin lisätietoa. Tällaista käytäntöä noudatettaessa esimerkiksi mittaustulos 0,2 °C esitetään muodossa +0 °C, mutta mittaustulos −0,2 °C muodossa −0 °C.
Plus-miinus-merkkiä käytetään luonteeltaan matemaattisissa ilmauksissa, Silloin harvoin, kun tämä merkki ei ole käytettävissä, käytetään sen tilalla ilmaisua ”+/-”. Joskus käytetty plusmerkin alleviivaaminen ”+” on epäluotettavampi keino, koska tekstin siirrossa ja muokkauksessa voi alleviivaus kadota. Joissakin ohjeissa mainittu ”+/−”, jossa viimeinen merkki on miinusmerkki, ei ole järkevä vaihtoehto. Jos nimittäin miinusmerkki on käytettävissä, on varmasti plus-miinus-merkkikin.
Matematiikassa plus-miinus-merkkiä käytetään ilmaisemassa samaan aikaan kahta arvoa, joista toinen saadaan sijoittamalla merkin paikalle plusmerkki, toinen sijoittamalla miinusmerkki. Esimerkiksi ilmaus ”yhtälön x² – 9 = 0 ratkaisut ovat ±3” tarkoittaa, että ratkaisut ovat +3 ja –3.
Plus-miinus-merkkiä käytetään usein ilmaistaessa mittauksen tai lasketun arvon arvioitua tarkkuutta. Tarkkuusarvio ei esimerkiksi otantatutkimusten tuloksia ilmoitettaessa kerro virheen ylärajaa varmasti, vaan vain jonkinlaisen todennäköisyysarvion sille. Seuraavat merkintätavat ovat yleisiä, mutta eivät suositeltavia:
Pituudeksi mitattiin 1,885 m ± 0,001 m.
Puolueen kannatukseksi mitattiin 23,1 % ± 1,5 %.
Plus-miinusmerkin käyttö tällaisissa yhteyksissä antaa ehkä täsmällisyyden vaikutelman, mutta se on todellisuudessa epäselvää. Joissakin tapauksissa tarkoitetaan ehdotonta vaihteluväliä (suure on tai sen vaaditaan olevan tietyllä välillä), mutta useammin jonkinlaista arviota siitä, kuinka paljon arvo todennäköisesti enintään poikkeaa ilmoitetusta. Todennäköisyydet ovat lisäksi erisisältöisiä. Mittaustuloksissa tarkoitetaan yleensä keskihajontaa, joka merkitsee noin 68 %:n todennäköisyyttä. Otannassa taas tarkoitetaan yleensä 95 %:n todennäköisyyttä. Ks. lisähuomautuksia kohdasta Tarkkuusarviot.
Seuraavassa esitetään edellisen esimerkin ilmaukset paremmin, käyttämättä ±-merkkiä.
Pituudeksi mitattiin 1,885(1) m.
Puolueen kannatukseksi mitattiin 23,1 % (95 %:n luottamusväli 21,6–24,6).
Sen sijaan toleranssien esittämisessä ±-merkki on sallittu ja teknisissä teksteissä vallitseva tapa. Se on havainnollinen, koska se esittää eräänlaisen perusarvon ja sallitun poikkeaman siitä. Toisaalta yleistajuisessa esityksessä saattaa kuitenkin olla selvempää käyttää tavanomaista vaihteluvälin ilmausta.
Joskus käytetään myös sellaisia ilmauksia kuin ”±50” merkityksessä ’noin 50’. Tämä on aivan tarpeetonta ja hämmentävää. On parempi käyttää sanaa ”noin” tai sen lyhennettä ”n.”.
Ilmausta ”plus miinus nolla” ’ei voittoa eikä tappiota’ ei kannata esittää plus-miinus-merkkiä käyttäen, koska kyseessä on vain arkikieleen, lähinnä puhekieleen kuuluva sanonta.
Jos plussan ja miinuksen sisältävä ilmaus kirjoitetaan sanoin, on edellä käytetty kahdeksi sanaksi kirjoittaminen ”plus miinus” luontevinta. Rinnasteiseksi yhdyssanaksi kirjoittaminen ”plus-miinus” on myös ajateltavissa. Merkintä ”plus/miinus” on kehnoa vinoviivamuotia.
Merkin nimi eurooppalaisen merkistön suomenkielisessä nimistössä on plus-miinus-merkki. Yleisten kielenhuoltoperiaatteiden mukaista olisi jättää pois jälkimmäinen yhdysmerkki: plus-miinusmerkki. Ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä. Näin on tehtykin mm. standardissa SFS 4175 ja Kielikellossa 2/2006. Toisaalta tällöin yhdyssanan rakenne hiukan hämärtyy.
Prosentti- ja promillemerkintöjä käytetään usein tilanteissa, joissa muu merkintätapa on suositeltavampi. Niitä tulisi käyttää vain ilmaistaessa kahden samanlaatuisen suureen suhdetta ja siten, että on selvää, mistä suureista on kyse. Ks. kohtaa Suhteiden merkitseminen.
Kielitoimiston ohjeiden (mm. Kielikello 3/1998 ja 2/2006 sekä Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas) mukaan prosenttimerkkiä käytetään vain numeroin ilmaistun luvun yhteydessä. Sitä siis ei pidä käyttää yleisesti prosentti-sanan vastineena. Prosenttimerkki erotetaan luvusta sitovalla välilyönnillä: 10 %, ei 10% (kuten englannissa). Tämä on erikoistapaus siitä, että luku ja yksikkö erotetaan sitovalla välilyönnillä.
Sellaiset ilmaukset kuin ”montako % väestöstä” ovat muistiinpanotyyliä eivätkä sovi huoliteltuun tekstiin.
Ilmaisu ”10 %” sopii tilanteisiin, joissa tarkoitettu lukutapa on ”kymmenen prosenttia”. Jos se on tarkoitettu luettavaksi muussa sijamuodossa, on sijapääte liitettävä %-merkkiin. Tästä seuraa vaikealukuisuutta, joten on hyvä pyrkiä muotoilemaan lauseet niin, että prosenttiluvut ovat perusmuodossa.
Alennuksia yms. ilmoitettaessa on yleistä kirjoittaa taivutusta merkitsemättä esimerkiksi ”30 % alennus”. Tämäkin on epäjohdonmukaista, koska se edellyttäisi lukutapaa ”kolmekymmentä prosenttia alennus”. (Sen sijaan ”alennus 30 %” on hyväksyttävissä, koska se voidaan ajatella vaillinaiseksi lauseeksi, lyhentymäksi ilmauksesta ”alennus on 30 %”.)
Sellaiset ilmaisut kuin ”20-prosenttinen” suositellaan kirjoitettaviksi näin, ei siis käyttämällä %-merkkiä. Jos %-merkkiä kuitenkin käytetään, lähinnä oikea asu on ”20-%:inen”, koska i:n katsotaan kuuluvan johtimeen (vrt. sanaan ”20-kiloinen”).
Yleisesti käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”tämä on 90 % puuvillaa”. Tarkoitus tulee ehkä selväksi, mutta luettuna ilmaisu on outo: ”tämä on yhdeksänkymmentä prosenttia puuvillaa”. Ellei haluta käyttää sellaisia ilmaisuja kuin ”90-prosenttisesti”, on paras muotoilla lause toisella tavalla niin, että päästään käyttämään %-merkkiä oikein.
Usein käytetty ilmaisutapa ”Kangas on 90-prosenttista puuvillaa” on epälooginen, sillä ei puuvilla ole 90-prosenttista.
Epätarkassa kielenkäytössä, myös eri alojen ammattikielessä, saatetaan puhua vaikkapa 3-prosenttisesta keittosuolasta, kun tarkoitetaan ainetta, josta 3 % on keittosuolaa (ja 97 % jotain muuta, kuten vettä).
Kaikissa esimerkin vaihtoehdoissa on periaatteessa se puute, että ne eivät ilmaise, tarkoitetaanko prosenteilla massa- vai tilavuusosuutta. Käytännössä erolla ei useinkaan ole merkitystä, kun liuottimena käytetään vettä, sillä veden tiheys on varsin tarkasti 1 kg/L. Sellaisista liuoksista puhuttaessa voidaan siis käyttää ja melko usein käytetäänkin myös sellaisia ilmauksia kuin ”3 prosentin liuos”. Ne voidaan tietysti kirjoittaa ongelmitta myös prosenttimerkkiä käyttäen.
Ilmaus 100 % luetaan ”sata prosenttia”, mutta usein sitä käytetään niin, että se on tarkoitus lukea ”sataprosenttisen” tai ”sataprosenttisesti”. Tämä on vastoin kielen normeja. Myöskään ”100-%:isen” tai ”100-%:isesti” ei olisi oikein, kuten seuraavassa kohdassa kuvataan. Kielellisesti ”100-prosenttisen” ja ”sataprosenttisen” olisivat hyväksyttäviä, ja niiden ero olisi siinä, että numeroin kirjoitettu 100 korostaisi, että kyse on tasaluvusta.
Kun kuitenkaan yleensä ei ole kyse kahden mitattavissa olevan suureen suhteesta, olisi parempi käyttää kuvaavia sanoja, kuten täysin, aivan tai kokonaan.
Prosenttimerkkiä ei pitäisi käyttää prosentti-sanan tilalla yhdyssanoja kirjoitettaessa. Poikkeuksen muodostaa sana ”%-merkki”, jota voi käyttää lyhyyden ja havainnollisuuden vuoksi merkin nimenä.
Esimerkiksi ilmaukset ”%-luku” ja ”korko-%” eivät ole kielitoimiston ohjeen mukaisia. Kuitenkin Kielenhuollon käsikirja esittää kirjoitusasun ”tuotto-%”, joskin toteaa, että tällainen on paikallaan ”vain silloin kun on pakko säästää tilaa, esimerkiksi taulukoissa”. Kielikellon 2/2006 ohjeissa %-merkistä on myös otettu varovaisen salliva linja (jonka Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas toistaa lähes samoin sanoin; Kielitoimiston ohjepankin sivu prosenttimerkistä käyttää sanan harkiten tilalla sanaa tarvittaessa):
Prosenttimerkkiä ei pitäisi käyttää yhdyssanojen osana, vaan tällöin mieluummin kirjoitetaan koko sana. (Taulukoissa yms., joissa on vähän tilaa, tällaista lyhentämiskeinoa voi käyttää harkiten.)
Parempi ilmaisu taulukon sarakeotsikossa kuitenkin olisi ”tuotto (%)”, joka kertoo, mikä suure sarakkeessa esitetään ja mitä yksikköä siinä käytetään. Tällöin prosenttimerkki on lukuihin liittyvä: otsikko ilmaisee, että prosenttimerkki on ajateltava sarakkeen jokaisen luvun perään.
Niin sanottu kaupallinen miinusmerkki, joka on melko harvinainen, saatetaan käsittää prosenttimerkiksi ulkonaisen samankaltaisuuden takia. Sillä on kuitenkin aivan eri merkitys.
Harvinaisempi kuin prosenttimerkki on tuhannesosan eli promillen merkki ‰ (U+2030). Käytön säännöt vastaavat prosenttimerkin sääntöjä. Mittayksikköstandardin mukaan ei promillemerkkiä pitäisi käyttää lainkaan (ks. kohtaa Suureiden suhteet), mutta yleiskielessä se on joskus käytännöllinen.
Promillemerkkiä voi hyvin käyttää tekstinkäsittelyssä. Sen kirjoittaminen on kuitenkin monille vaikeaa. Usein se korvataankin merkinnällä o/oo, missä ”o” on o-kirjain. Tämä on epäloogista, mutta nollia käyttävä kirjoitusasu 0/00 olisi hiukan häiritsevä. Tavallisessa tekstissä tällaisiin korvikemerkintöihin ei yleensä ole syytä mennä, koska on parempi käyttää promille-sanaa.
Vieläkin harvinaisempi on kymmenestuhannesosan merkki ‱ (U+2031).
Pykälämerkkiä § käytetään numeroilla merkittyjen lukujen yhteydessä, kun viitataan lain, asetuksen, sopimuksen, sääntöjen, pöytäkirjan yms. kohtiin. Pykälämerkki erotetaan luvusta yhdistävällä välilyönnillä.
Pykälämerkkiä ei saa käyttää muunlaisissa yhteyksissä. Se ei sovi muutoin sanan pykälä tilalle.
Tavallisimmin, ja lakitekstissä aina, pykälämerkki on luvun jäljessä. Luku luetaan tällöin järjestyslukuna. Kieliopissa tai muussa oppikirjamaisessa esityksessä ja muissakin yhteyksissä pykälämerkki saatetaan kirjoittaa luvun eteen. Luku luetaan tällöin peruslukuna,
Pykälämerkin käyttö numeron edellä saatetaan kokea vanhahtavaksi. Kielitoimiston ohjepankin sivu Pykälät ja pykälämerkki sanoo sen olevan ”epämuodollisempi” ja lisää: ”mutta se on merkitykseltään selvä ja se on helppo kirjoittaa ja lukea”. Se on helpompi lukea etenkin silloin, kun viitataan yhdessä ilmauksessa useisiin pykäliin; ks. myös Välin ilmaisu määritteenä, Myös taivutuksessa siitä on etua etenkin ääneen luettaessa:
Muotoa § 5 kannattaa käyttää silloin, kun kyse ei ole lakien tms. pykälistä. Lakikielessä 5 § on vallitseva. Jos muussa kielessä viitataan lain pykälään, voi noudattaa lakikielen käytäntöä, ellei julkaisija tms. vaadi kielitoimiston ohjeen noudattamista.
Peruslukujen käyttö pykälien yhteydessä on loogisempaa, koska kyse esimerkiksi lain 5 § ei suinkaan välttämättä ole lain viides pykälä. Se voi olla esimerkiksi neljäs, jos edeltä on kumottu jokin pykälä, tai seitsemäs, jos edelle on lisätty 4 a § ja 4 b §. Pykälät kyllä alun perin numeroidaan juoksevasti, mutta kun lakia tms. muutetaan, numerointiin ei kosketa ja pykälien väliin lisättäville pykälille käytetään kirjaimia a, b, c jne. Lakikielen ilmaus ”5 §” ja lukutapa ”viisi pykälä” on tältä kannalta ymmärrettävä: kyse ei ole järjestysluvusta, vaan eräänlaisesta tunnuksesta. Yleiskielen yleisiin sääntöihin toisaalta sopii ”§ 5” (pykälä viisi), mutta on epätodennäköistä, että lakikielen käytäntöä muutettaisiin.
Jos pykälämerkki on numeron edellä, numeron perään ei kirjoiteta pistettä, koska numero esittää peruslukua.
Jos pykälämerkki on numeron jäljessä, numeron perään kirjoitetaan yleiskielen sääntöjen mukaan piste, koska numero esittää järjestyslukua. Lakikielessä, oikeustieteen kielessä ja usein muutoinkin piste jätetään pois. Lakikielessä tämä johtuu siitä, että siinä ei muutenkaan käytetä pistettä järjestysluvuissa, vaan kirjoitetaan esimerkiksi 5 luku, joka saatetaan jopa lukea ”viisi luku”.
Pisteen pois jättämistä voidaan perustella ajatuksella, että pykälämerkki jo ilmoittaa, että edeltävä luku on järjestysluku. Lisäksi viitattaessa lainsäädäntöön voi tuntua luonnolliselta käyttää samaa kirjoitusasua kuin itse laissa. Kielitoimiston ohjepankin pykälämerkkiohje sanoo: ”Tiedotteessa tms. lakipykälään voi viitata yleiskielen suositusten mukaan, esim. 5. § 2. mom. 3. kohta.” Voi-sanan käytön voi tulkita merkitsevän, että myös lakikielen käytännön noudattaminen (5 §) on mahdollista yleiskielessäkin. Kuitenkin Hyvää virkakieltä -palstan kirjoitus Pistekö pikkuasia? ottaa melko selvän kannan: pisteettömyys ei sovi muualle kuin lakitekstiin (lait, asetukset, direktiivit) ja ehkä hallituksen esityksiin ja lakien perusteluihin.
Lyhenteiden ja tunnusten taivuttamisen periaatteiden mukaisesti pykälämerkin perään kirjoitetaan kaksoispiste ja taivutuspääte, jos lauseyhteys vaatii sen lukemista pykälä-sanan taivutettuna muotona.
Kun §-merkki luetaan monikollisena sanana, liitetään merkkiin taivutuspääte, jossa on monikon tunnus -i- ja sijapääte,
Jos taas §-merkki on luettava monikon perusmuodossa (pykälät), ei monikon tunnusta -t kirjoiteta näkyviin. Pykälämerkkiä ei myöskään kahdenneta siten kuin vanhassa kielessä (§§ 6–8).
Jälkimmäisen esimerkin lukutapa on kielitoimiston ohjeen mukainen, mutta hankala. Epäselvää on, miten esimerkiksi 6.–8. §:issä pitäisi sen mukaan lukea (kuudennesta kahdeksanteen pykälissä?). Tällaisissa tapauksissa on selvästi parempi käyttää §-merkkiä lukujen edessä (§:issä 6–8).
Laeissa esiintyy myös pykäliä, joiden numeroon liittyy kirjain a, b, c tms. Tämä johtuu siitä, että lisättäessä lakiin pykäliä ei yleensä haluta muuttaa vanhojen pykälien numerointia. Niinpä jos halutaan lisätä 8. §:n ja 9. §:n väliin uusi pykälä, siitä tehdään pykälä 8 a, ja sen jälkeen ehkä lisätään pykälä 8 b jne.
Epäselvää on, miten sellainen pykälä pitäisi merkitä, jos käytetään §-merkkiä numeron jäljessä. Kielitoimiston ohjepankin sivun Pykälät ja pykälämerkki mukaan käytetään ilmaisutapaa ”8. a §”.
Kielenhuollon käsikirjassa olevan esimerkin mukaan pitäisi käyttää kirjoitusasua 8.a §. Tämä on kuitenkin outo ja laeissa käytetystä poikkeava tapa.
On myös epäselvää, miten ilmaus luettaisiin: ”kahdeksas aa pykälä” olisi siinä mielessä erikoinen, että kirjaimen nimi ”aa” ei sovi rakenteeseen: taipuvan adjektiivin ja sen määrittämän substantiivin on taipumaton lisuke.
Lukutapa on ongelmaton, jos §-merkki on luvun edessä: §:ssä 8 a luetaan ”pykälässä kahdeksan aa”. Lakikielen 8 a §:ssä luetaan ”kahdeksan aa pykälässä”.
Pykälämerkin käyttö on vähentynyt. Eräitä ohjeita on tulkittu niin, että pykälämerkkiä tulisi käyttää vain lain kohtiin viitattaessa, ei esimerkiksi pöytäkirjan kohtien numeroiden yhteydessä. Osittain pykälämerkistä on muodostunut lain symboli, ja siksi sen käyttö usein koetaan lakitekstinomaiseksi.
Suhtautuminen pykälämerkkiin on myös ikäkysymys. Monet ovat tottuneet siihen ja pitävät pöytäkirjan ulkoasua selkeämpänä, jos on käytetty pykälämerkkejä.
Pykälämerkkiä ei aina käytetä lakikielessäkään pykäliin viitattaessa. Oikeuskirjallisuudessa esiintyy myös tiiviitä merkintätapoja, joissa pykälän numeroon yhdistyy lain luvun numero tai pykälän momentin numero siten, että pykälämerkki jää pois.
RL 35:5 | rikoslain 35. luvun 5. § |
lain 17.2 | lain 17. §:n 2. momentti |
Pystyviivaa käytetään matemaattisissa ja tietoteknisissä yhteyksissä mm. itseisarvomerkkinä ja erotinmerkkinä ja tai-sanan vastineena. Siitä käytetään arkikielessä mm. nimityksiä ”putki” ja ”pölkky”. Putki-sana viittaa pystyviivan käyttöön yhteyksissä, joissa se merkitsee, että komennon suoritus ohjautuu (ikään kuin dataputkessa) syöttötiedoksi toiselle komennolle.
Ilmaus | Selitys |
---|---|
|−7| = 7 | luvun −7 itseisarvo on 7 |
{x ∈ A | x > 0 } | joukon A positiivisten alkioiden joukko |
Pääsivu | Historiaa | Tuotteet | Uutisia | Tekijät | verkkosivun ns. linkkipalkki |
ls | more | pystyviiva ”putkimerkkinä” |
if(a < 0 || b < 0) | ehtolauseke: jos a < 0 tai b < 0 |
Jaollisuusmerkinnässä, kuten m ∣ n (’m jakaa n:n, m on n:n tekijä’), käytettävä pystysuora viivamerkki on matematiikkastandardin vanhan version mukaan jaollisuusmerkki, divides U+2223, jolla on standardin suomalaisessa versiossa harhaanjohtava nimi jakoviiva. Käytännössä sen tilalla voidaan joutua käyttämään pystyviivaa (m | n). Nämä merkit ovat ulkoasultaan varsin samanlaiset.
Sanakirjoissa pystyviivaa käytetään yleisesti kolmessa merkityksessä:
aakkoselli|nen63 a. -sesti adv. aakkosittain järjestetty, aakkosten mukainen. | A. hakemisto, käsikirja. A:sessa järjestyksessä. Luettelo on laadittu a:sesti.
Esimerkki on Nykysuomen sanakirjasta. Tässä tapauksessa ensimmäinen pystyviiva jakaa hakusanan osiin ”aakkoselli” ja ”nen” sitä varten, että myöhemmin voidaan kirjoittaa lyhyesti ”-sesti” ja ”a:sesti” tarkoittamaan sanaa ”aakkosellisesti” ja ”A:sessa” tarkoittamaan sananmuotoa ”Aakkosellisessa”.
Nykysuomen sivistyssanakirjassa pystyviiva osoittaa tavunrajaa ja kohtaa, josta sana tarvittaessa jaetaan eri riveille.
Pystyviivaa saatetaan käyttää myös
Kursivoidussa tekstissä pystyviiva tuottaa helposti ongelmia. Joissakin fonteissa (esimerkiksi Cambria ja Calibri) kursivoitu pystyviiva on vinossa, jolloin sitä on vaikea erottaa vinoviivasta. Tätä on pidettävä selvänä fontin virheenä, koska pystysuoruus kuuluu pystyviivan olemukseen. Joistakin fonteista taas ole kursiivia lainkaan, joten niiden kursivoinnin tekee ohjelma kallistamalla kaikkia merkkejä. Käytännössä voidaan menetellä niin, että kursivoidaan esimerkiksi sanan osat pystyviivan ympärillä, mutta ei pystyviivaa. Seuraavassa esimerkissä on käytössä eräs Google-fontti (Esteban), josta ei ole kursiivia, ja siksi ensimmäisen rivin kursivoitu pystyviiva näkyy vinona. Toisella rivillä taas on kursivoitu vain sanan osat, ei niiden välissä olevaa pystyviivaa.
Tilastollisessa esityksessä käytetään pystysuoraa tai vaakasuoraa viivaa katkaisemaan aikasarja. Viiva osoittaa, että sen eri puolilla olevat tiedot eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa esimerkiksi tilastointiperusteen olennaisen muuttumisen takia. Pystysuora viiva voidaan toteuttaa pystyviivamerkillä tai muilla tavoin.
Tietokoneen näppäimistön näppäinhatussa esiintyy usein katkopystyviiva ¦, vaikka kyseinen näppäin tuottaakin tavallisen pystyviivan. Tietokoneiden merkistöissä on kyllä erillinen katkopystyviiva, mutta se on tuotettava eri tavalla, eikä sille ole juuri mitään käyttöä. Joskus se esiintyy, ehkä virheellisen koodinmuunnoksen takia, tavallisen pystyviivan tilalla.
Oxford Dictionaries -sivustossa olevassa brittienglannin (World English) sanakirjassa kuitenkin käytetään katkopystyviivaa erikoistehtävässä sanojen tavutusta osoitettaessa. Se osoittaa toissijaista jakokohtaa, kun taas pystyviiva osoittaa ensisijaista. Esimerkiksi pho¦tog|raph¦er tarkoittaa, että ensisijainen jako on photog-rapher, mutta toissijaisesti voi jakaa kahdesta muustakin kohdasta.
Suomen kielessä käytetään erityisiä symboleita yleensä vain muutamia: € (euro), $ (dollari), £ (punta) ja joskus ¥ (jeni, juan). Niiden käyttöä käsitellään jäljempänä rahasummien ilmaisemisen yhteydessä. Yleissääntö on, että rahayksikkö ilmaistaan mieluiten sanalla.
Typografisesti suotavaa on, että rahayksikön symboli kirjoitetaan normaalikokoisena (suunnilleen saman korkuisena kuin versaalikirjaimet eli ”isot kirjaimet”) eikä pienennettynä. Lisäksi on yleensä parempi käyttää rahayksikön symbolin kanssa versaalinumeroita eli versaalikirjainten korkuisia numeromerkkejä.
Monet pitävät euron symbolia € typografisesti huonona ja käyttävät sen tilalla e-kirjainta. Kuitenkin tekstiin sopii typografisestikin parhaiten euro-sana, ja hintamerkinnöissä yms. on syytä käyttää euron symbolia, koska se on kansainvälisesti tunnettu ja virallinen.
Euron symboli on kirjoitusmerkki, jonka muoto vaihtelee fontin mukaan, ei kiinteämuotoinen graafinen symboli. Alkujaan euron symboli oli ajateltu muodoltaan muuntelemattomaksi, mutta tästä luovuttiin.
Jos euron symboli tai muu rahayksikön tunnus esiintyy kursivoidussa tekstissä, on tulkinnanvaraista, pitäisikö se kursivoida. Yleinen käytäntö on, että se kursivoidaan.
Ristiä † (englanniksi dagger*) käytetään lähinnä neljään tarkoitukseen, joista mihinkään sitä ei voi suositella:
Ristikkomerkillä on suuri joukko erilaisia merkityksiä, joilla ei juuri ole loogista yhteyttä toisiinsa. Taustalla on, että se on otettu monenlaiseen erikoiskäyttöön tilanteissa, joissa tarvittiin uusi merkki ja eri laitteilla kirjoitettavissa olevien merkkien valikoima on ollut suppea.
Ristikkomerkistä on käytetty monia arkikielisiä nimityksiä, kuten ”risuaita”. Englanninkielinen nimi ”number sign” viittaa sen käyttöön sellaisissa englannin ilmauksissa kuin ”#5” ’(järjestyksessä) numero 5, viides’. Englannin kielessä ristikkomerkistä käytetään muitakin nimityksiä, muun muassa ”hash sign” ja ”octothorpe”.
Ristikkomerkkiä ei käytetä suomenkielisessä normaalitekstissä, vaan ainoastaan teknisissä erikoismerkityksissä. Esimerkiksi verkkosivun osoitteen lopussa saattaa olla ristikkomerkillä alkava tarkenne, joka ilmaisee kohteen sijainnin sivun sisällä.
Tietokonekielissä ristikkomerkkiä käytetään esimerkiksi värikoodien yhteydessä.
body { background: #ffe; color: #010; }
Ristikkomerkkiä käytetään X:ssä (sosiaalisen median palvelu, ent. Twitter) niin sanotuissa hashtag-tunnisteissa, joissa tällä merkillä merkitään seuraava sana avainsanaksi. Englanninkielisissä X-viesteissä sitä käytetään yleensä lauseyhteydessä olevien sanojen edessä, mutta taivutuksen takia suomen kielessä menetellään usein toisin: avainsanat kirjoitetaan erikseen varsinaisen tekstin jälkeen.
Sanan taivutuksesta tällaisessa yhteydessä ks. Heittomerkki avainsanan taivutuksessa.
Englannin kielessä numeromerkkiä käytetään usein numerojonon edessä osoittamassa se järjestysnumeroksi tai koodinumeroksi, esimerkiksi ”go to question #2”. Suomen kielessäkin on ristikkomerkkiä käytetty englannin mallin mukaan, ja siitä on käytetty nimitystä ”numeronmerkki”. Eräässä vanhassa suosituksessa mm. mainittiin, että numeronmerkkiä ei tarvitse toistaa, kun kysymys on samaan sarjaan kuuluvista numeroista, ja annettiin seuraava esimerkki: ”Tuoteryhmiä # 7510 ja 7820 toimitamme varastosta.” Vaikka nykyiset suositukset eivät mainitse tällaista käyttöä, sitä on ruvennut taas esiintymään, esimerkiksi ”yhteiskunnan vihollinen #1”.
Suomen kielessä käytetään vanhastaan numero-sanan lyhennettä ”nro” (tai ”n:o”), mutta usein on vielä parempi käyttää aivan muuta ilmausta (esim. ”yhteiskunnan pahin vihollinen”). Sellaisista ilmauksista kuin ”tuoteryhmä #7510” voi useinkin yksinkertaisesti jättää ristikkomerkin pois.
Kielikello 2/2006 mainitsee erikseen: ”Merkkiä [#] ei suositella käytettäväksi sanan numero tilalla.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää saman kannan.
Puhelinten ja muiden laitteiden näppäimistöissä esiintyvää symbolia, jota usein kutsutaan nimellä ”ruutu”, voidaan tekstissä esittää paremman puutteessa ristikkomerkillä. Puhelimien symboli saattaa olla ristikkomerkin näköinen, mutta se voi myös muodostua toisiaan vastaan kohtisuorassa olevista kaksoisviivoista tai olla ruutumainen.
Viimeksi mainittu käyttö antaa erityisen aiheen välttää ristikkomerkin käyttöä numero-sanan vastineena. Ilmaisu ”#1200” on saatettu tulkita väärin, kun on luultu sen tarkoittavan ”numero 1200”, vaikka näppäily on tarkoitus aloittaa ruutunäppäintä painamalla.
Ristikkomerkkiä käytetään sointumerkinnöissä
ylennysmerkintää tarkoittavan merkin korvikkeena.
Oikeampi merkki olisi ylennysmerkki,
music sharp
sign ♯
(U+266F
), mutta se kuuluu melko
harvoihin fontteihin.
Merkit ovat yhtäläisyyksistä huolimatta melko erilaiset. Ylennysmerkki muun muassa sisältää kaksi pystysuoraa viivaa, kun taas ristikkomerkissä viivat ovat yleensä vinossa.
Sirkumfleksia ei yleensä käytetä normaalikielessä, vaan ainoastaan erityisissä merkintätavoissa esimerkiksi ohjelmointikielissä. Kuitenkin sirkumfleksia käytetään melko usein tekstissä potenssiin korotusta osoittamaan (esim. 10^6 = 10⁶ = miljoona) silloin, kun käytettävissä olevat välineet eivät tarjoa parempia vaihtoehtoja.
Sirkumfleksi-nimi ja osittain myös itse merkki on alkujaan peräisin tarkkeesta, joka kirjoitetaan merkin päälle, esimerkiksi ranskan kirjaimessa ”ô”. Nykyisin sirkumfleksi kuitenkin on määritelty erilliseksi merkiksi. Se ei ulkoasultaankaan vastaa tarketta, vaan yleensä selvästi isompi ja alempana.
Rivinkeskinen piste (middle dot, U+00B7) on otettu Latin-1-merkistöön sen takia, että se sisältyy eräiden kielten, kuten katalaanin kirjoitusjärjestelmään. Sitä käytetään kahden l-kirjaimen välissä määrätyissä tapauksissa. Usein saavutetaan typografisesti parempi (tiiviimpi) tulos käyttämällä yhdistelmämerkkiä, joka sisältää l-kirjaimen ja pisteen yhtenä merkkinä (ŀ U+0140, versaalina Ŀ U+013F).
Rivinkeskistä pistettä käytetään myös oksitaanin kielessä yhdistelmissä n·h ja s·h.
Rivinkeskistä pistettä käytetään usein kertopisteen tilalla. Tällä linjalla on vielä Kielitoimiston ohje kertomerkistä.
Rivinkeskistä pistettä on käytetty myös esitettäessä antiikin piirtokirjoituksia ja muita tekstejä, joissa sanojen välissä on eräänlainen piste (eikä välilyöntiä). Nykyisin tähän tarkoitukseen on Unicodessa käytettävissä myös erillinen merkki sanaerotinpiste, word separator middle dot, U+2E31, mutta sitä ei vielä ole toteutettu kuin hyvin harvoihin fontteihin.
Tarke eli diakriittinen merkki on merkin (yleensä kirjaimen) yhteyteen kirjoitettava erillinen lisäosa. Tavallisimmin tarke on suoraan merkin ylä- tai alapuolella. Sen merkitys vaihtelee suuresti kielen ja kirjaimen mukaan. Tarke voi osoittaa painoa, äänteen laatua tai jotain muuta.
Esimerkiksi akuutti aksentti vokaalin päällä (esim. á) osoittaa useissa kielissä vokaalin painolliseksi, mutta mm. unkarissa se osoittaa vokaalin pitkäksi, vaikuttamatta painoon.
Joissakin tapauksissa tarkkeita käytetään myös vain muuten samoin kirjoitettavien sanojen erottamiseen toisistaan; esimerkiksi espanjassa erotetaan näin sanat si ’jos’ ja sí ’kyllä’. Tällöinkin tarke helpottaa lukemista, koska sanan merkitys näkyy jo sen kirjoitusasusta.
Monissa tapauksissa tarkkeen merkitys on siis yhtä olennainen kuin suomessa a:n ja ä:n ero. Itse asiassa ä:n pisteetkin ovat tarke, nimittäin treema eli diereesi.
Tavallisimmat suomenkielisessä tekstissä esiintyvät tarkkeet eli diakriittiset merkit ovat seuraavat. Taulukon toisessa sarakkeessa on tarke pisteympyrään ◌ liittyvänä; fonteista riippuu, miten oikea tarkkeen sijainti tällöin on.
Tarkkeen nimi |
Tarke |
Käyttöesimerkki |
akuutti |
◌́ |
Linné |
gravis |
◌̀ |
à la carte |
hattu |
◌ˇ |
šakki |
sedilji |
◌̧ |
garçon |
sirkumfleksi |
◌̂ |
Rhône |
tilde (aaltoviiva) |
◌˜ |
Buñuel |
treema (diereesi) |
◌̈ |
Noël |
Edellä mainitut tarkkeet sijaitsevat kirjaimen yläpuolella, paitsi sedilji, joka on kirjaimen (tavallisimmin c:n) alapuolella.
Lisää tarkkeita ja niiden englannin- ja suomenkielisiä nimiä on lueteltu dokumentissa Tarkkeiden nimet.
Tarkkeiksi ei kutsuta esimerkiksi erilaisia poikkiviivoja (englanniksi stroke), joita käytetään esimerkiksi puolan kielen poikkiviiva-L:ssä Ł (esimerkiksi nimessä Łódź). Tämä johtuu lähinnä siitä, että kansainvälisissä merkistöstandardeissa poikkiviivallisia kirjaimia pidetään täysin erillisinä merkkeinä, ei peruskirjaimen ja poikkiviivan yhdistelminä. Tämän taustalla taas on osittain se, että poikkiviivan sijainti, pituus ja kaltevuus on eri merkeissä niin erilainen, että sitä on vaikeaa mieltää tarkkeeksi, esimerkiksi Ł, ø, đ.
Poikkiviivalliset merkit, kuten Ł, siis käsitetään erillisiksi kirjaimiksi, joilla on omat koodiarvonsa. Ks. lisätietoja kohdasta Latinalaisen merkistön lisäkirjaimet.
Huolitellussa esityksessä kirjoitetaan vieraisiin sanoihin kaikki niihin kuuluvat tarkkeet, paitsi jos se on teknisesti mahdotonta. Länsieurooppalaisissa kielissä käytetyt tarkkeelliset merkit voidaan lähes aina kirjoittaa oikein. Sen sijaan esimerkiksi balttilaisissa kielissä tai vietnamissa käytetyt tarkkeet voivat tuottaa isojakin ongelmia.
Nykyisin standardi SFS 4175 sanoo yksiselitteisesti: ”Vieraissa sanoissa pyritään säilyttämään kaikki niihin kuuluvat tarkkeet.” Sama sääntö esitetään Kielikellossa 2/2006 ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa. Ks. myös kohtaa Latinalaisen merkistön lisäkirjaimet ð ym.
Joissakin tapauksissa voisi tarkkeiden jättämistä pois perustella sillä, että tarkkeellinen muoto ei vastaa ääntämystä. Esimerkiksi nimessä ”Galápagos” osoittaa akuutti espanjan käytännön mukaisesti painollisuutta. Koska suomalaiset ääntävät nimen kuitenkin niin, että paino on ensimmäisellä tavulla, olisi luonnollista käyttää kirjoitusasua ”Galapagos”. Tämä voitaisiin käsittää sovinnaisnimeksi. Hankalampi tapaus on Malév, koska se on (entisen) yrityksen nimi. Se kirjoitetaan suomessa lähes aina Malev ja myös lausutaan tämän mukaisesti, joten olisiko järkevää lisätä siihen akuutti aksentti, joka unkarissa osoittaa vokaalin ääntyvän pitkänä?
Tarkkeet voitaneen jättää – kuten usein jätetään – pois erisnimien johdoksista ainakin silloin, kun tarke osoittaa painoa eikä paino alkuperäiskielessäkään ole johdoksissa samalla tavulla kuin itse nimessä. Esimerkiksi nimestä Perón johdetussa espanjan sanassa peronista ei ole akuuttia (koska johdoksessa paino on espanjan yleisten sääntöjen mukaan toiseksi viimeisellä tavulla), joten suomen sanassa peronisti ei myöskään liene syytä käyttää akuuttia.
Ohjeet eivät ota kantaa siihen, mitä tehdään, jos on teknisesti mahdollista kirjoittaa vain osa tarkkeista. Pitäisikö kaikki tarkkeet jättää pois yhtenäisyyden vuoksi? Koska ohjeena on, että kaikki tarkkeet on pyrittävä säilyttämään, tätä lienee tulkittava niin, että säilytetään ne, jotka voidaan – vaikka tästä seuraisi, että samassa sanassakin on osa merkeistä oikein (tarkkeellisina) ja osa väärin (ilman tarketta).
Myös versaalikirjaimiin tulee kirjoittaa niihin kuuluvat tarkkeet. Aiemmin tarkkeet on usein jätetty pois typografisista syistä, mutta hyvin suunnitellussa fontissa tarkkeelliset versaalit ovat hyväksyttävän näköisiä. Muun muassa Ranskan akatemia on ottanut kannan, jonka mukaan ranskassa käytetään tarkkeita myös versaalissa. Vastaavan päätöksen espanjan osalta on tehnyt espanjan kielen akatemioiden yhteiselin. Eri asia on, että kysymys syntyy useimmiten silloin, kun teksti kirjoitetaan kokonaan versaalilla, mitä on syytä välttää.
Eliölajien tieteellisissä nimissä, jotka on määritelty kansainvälisillä sopimuksilla ja käytännöillä, ei käytetä muita tarkkeita kuin treemaa e:n päällä (ë). Tämä pätee silloinkin, kun nimi on johdettu erisnimestä, joka sisältää tarkkeita. Suomenkielisessä nimessä tulee kuitenkin tarkkeet säilyttää. Joissakin tapauksissa suomalaisen nimen kirjoitusasu on kuitenkin vakiintunut alkuperäisestä nimestä poikkeavaksi esimerkiksi tieteellisen nimen asun takia.
Etenkin henkilönnimet olisi pyrittävä kirjoittamaan täysin oikein jo kohteliaisuussyistä. Teknisistä syistä tarkkeiden kirjoittaminen on usein vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Ks. kohtaa Kirjoittamisen vaikeuksia. Koska tarkkeet usein jätetään pois, saattaa vieras nimi esiintyä useimmissa lähteissä tarkkeettomassa muodossa, jolloin oikean asun selvittäminen on vaikeaa. Jos oikeaa kirjoitusasua ei voi tietää, siis selvittää luotettavasti, on parempi jättää tarkkeet pois kuin ruveta arvailemaan.
Kansainvälisesti tunnetut nimet esiintyvät usein asussa, josta on jätetty tarkkeet pois. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tarkkeita on vaikea tai mahdoton tuottaa monissa tilanteissa. Lisäksi tarkkeet saattavat oudoksuttaa niihin tottumattomia. Niinpä esimerkiksi Vilho Väisälän perustama, kansainvälisesti tunnettu yritys on rekisteröity nimellä ”Vaisala”, ja tätä asua on siten käytettävä myös suomenkielisessä tekstissä. Joskus on vaikea selvittää, onko jonkin nimen tarkkeeton kirjoitusasu vain englanninkielisen lehdistön yms. käyttämä yksinkertaistus vai virallinenkin nimi. Esiintyy esimerkiksi rinnakkain asuja ”Turkcell” ja ”Türkcell”. Näistä tarkkeeton on oikea, koska se esiintyy myös Turkcell-yhtiön turkinkielisillä sivuilla.
Sekaannuksia aiheuttaa se, että tietokoneissa käytettävissä merkistöissä on erillisiä merkkejä, jotka on nimetty tarkkeiden nimillä: gravis `, sirkumfleksi ^ ja tilde ~. Nämä ovat samaa alkuperää kuin samannimiset tarkkeet, mutta ne on määritelty erillisiksi merkeiksi ja ne ovat usein ulkoasultaan hyvinkin erityyppisiä kuin tarkkeet. Vertaa esimerkiksi tildeä ~ merkeissä õ ja ñ olevaan tilde-tarkkeeseen.
Historiallinen tausta on, että esimerkiksi sirkumfleksimerkki otettiin tietokoneiden merkistöön alkujaan sitä varten, että voitaisiin kirjoittaa sirkumfleksillisia kirjaimia, kuten ã ja ñ. Ajatuksena oli, että ensin kirjoitetaan peruskirjain, sitten siirretään kirjoituskohtaa taaksepäin ja kirjoitetaan (paperiin) sirkumfleksi päälle. Tästä luovuttiin melko pian, ja lisäksi sirkumfleksi (kun se kerran oli merkistössä) otettiin aivan muuhun käyttöön ja sen ulkoasuakin muutettiin (etenkin isommaksi), mutta nimi jäi elämään.
Myös akuutti aksentti ´ on otettu käyttöön erillisenä merkkinä. Se kuuluu koltansaamen merkistöön, jossa se tarkoittaa palatalisoitumista, ja sitä käytetään vokaalin ja konsonantin välissä (esimerkiksi Puä´đ).
Yhdistyvä tarke (combining diacritic mark) on erillinen merkki, jota käytetään muun merkin jäljessä lisäämään siihen tietty tarke. Jos tiedostossa on esimerkiksi a-kirjain ja sen jäljessä yhdistyvä akuutti U+0301, niin ne näkyvät yhtenä merkkinä: a-kirjaimena, jossa on akuutti, eli akuutti-a:na á.
Yhdistyvien tarkkeiden käsittely ohjelmissa on usein puutteellista. Siksi yhdistyvää tarketta ei yleensä kannata käyttää, jos tarkkeellinen kirjain (kuten á) on määritelty Unicodessa omaksi merkikseen.
Yhdistyvän tarkkeen tuottamiseen joudutaan yleensä käyttämään jotain sellaista menetelmää, jolla voidaan kirjoittaa mikä tahansa Unicode-merkki (ks. kohtaa Muiden merkkien kirjoittaminen). Näin tuotettu yhdistelmä ā näkyy oikein vain, jos käytetty ohjelma osaa käsitellä sen, ja monet vanhat ohjelmat eivät osaa. Lisäksi ulkoasun laatu riippuu ohjelmasta ja saattaa olla varsin huonokin, jopa niin, että tarke jää lähes näkymättömiin. Usein tarke sijaitsee väärässä kohdassa suhteessa merkkiin, johon se liittyy.
Toisaalta yhdistyvillä tarkkeilla voidaan esittää periaaatteessa mikä tahansa jonkin merkin ja jonkin tarkkeen tai joidenkin tarkkeiden yhdistelmä. Sellaisista yhdistelmistä vain pieni osa on Unicodessa omiksi merkeikseen määriteltyinä.
Tavaramerkki eli tuotemerkki on tunnusmerkki, joka liitetään myytäviin tuotteisiin, jotta ne eroaisivat muista samanlaisista tuotteista. Tavaramerkki on usein sana, mutta se voi olla myös graafinen symboli. Esimerkiksi ”Coca-Cola” on erään juoman tavaramerkki.
Tavaramerkki voi olla erityisesti rekisteröity tai vain käytännössä vakiintunut. Kohdassa Tavaramerkin asun selvittäminen kuvataan, miten mahdollisen rekisteröinnin saa selville.
Tavaramerkki on eri asia kuin kauppanimi. Kauppanimi on nimi, jolla tietyntyyppistä tuotetta yleisesti myydään kaupassa, esimerkiksi ”ranskanleipä”. Ks. kohtaa Tavaramerkit ovat erisnimiä.
Sanan tai sanaliiton perässä voidaan käyttää symbolia ® osoittamaan, että kyseessä on rekisteröity tavaramerkki. Symboli ™ osoittaa periaatteessa yleisesti, että kyseessä on tavaramerkki. Käytännössä se tarkoittaa rekisteröimätöntä tavaramerkkiä, koska rekisteröidyille on oma, tunnetumpi symbolinsa.
Jos teoksessa itsessään olevassa teoksen nimessä on merkki ™ tai ®, se voidaan jättää pois teokseen viitattaessa. Merkkiä ei siis katsota teoksen nimen osaksi, vaan erilliseksi symboliksi. Tämän linjan mukaisesti toimii esimerkiksi Adobe: se on julkaissut verkossa tiedoston, jonka otsikkona on ”OpenType® User Guide for Adobe® Fonts”, mutta viitatessaan siihen OpenType-sivullaan se käyttää asua, jossa ei ole ®-merkkejä.
Näiden symbolien käyttö ei ole pakollista. Joissakin tapauksissa tosin jokin sääntö, usein yrityksen sisäinen ohjeisto, voi vaatia, että tekstissä esiintyvät tavaramerkit ilmoitetaan tavaramerkeiksi. Tämä voidaan yleensä tehdä alaviitteessä tai muussa sopivassa yhteydessä. Niinpä symbolien ™ ja ® käyttö rajoittuu lähinnä tavaramerkit omistavan yrityksen omaan mainontaan.
Kuitenkin jos hakuteoksessa, kuten käsikirjassa, mainitaan rekisteröity tavaramerkki, niin lain mukaan siihen on tavaramerkin haltijan vaatimuksesta otettava maininta siitä, että tavaramerkki on rekisteröity. Tämäkin koskee lähinnä sellaisia teoksia, joita julkaistaan useina painoksina, koska muutoinhan tavaramerkin haltijalla ei yleensä ole mahdollisuutta esittää vaatimusta.
Lisätietoja: Pitääkö mainita "se-ja-se® on sen-ja-sen rekisteröity tavaramerkki"?
Tosin joissakin organisaatioissa saattaa varovaisuuden vuoksi olla sääntöjä siitä, missä tilanteissa on käytettävä symbolia ® tai ™. Silloin siis ehkä joudutaan kirjoittamaan tähän tyyliin: ”Juomaksi on tarjolla Coca-Colaa® ja Hyla®-maitoa.”
Jos nimi on yhdyssanan alkuosana (esimerkiksi ”Gallup-tutkimus”) ja nimeen halutaan liittää symboli ® tai ™, se tulee tavaramerkin nimen jälkeen, siis ennen yhdysmerkkiä. Tämä ei aiheuta muuta muutosta, esimerkiksi välilyönnin lisäämistä.
Jos symboli liitettäisiin koko yhdyssanan perään (Gallup-tutkimus®), annettaisiin virheellinen käsitys siitä, mistä tavaramerkistä on kyse. Tavaramerkki voi sisältää useita sanoja ja voi myös olla yhdyssana.
Jos kyseisiä symboleita käytetään, kannattaa teksti pyrkiä muotoilemaan siten, että tavaramerkki esiintyy perusmuodossaan, kun se mainitaan ensi kerran. Tällöin vältetään epäselvyys siitä, mikä on tavaramerkin tarkka kirjoitusasu.
Jos tavaramerkin nimeä joudutaan taivuttamaan, symboli kirjoitetaan koko sanan (taivutetun muodon) perään. Sen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen.
Varsinkin ®-merkki on joissakin fonteissa (esimerkiksi Calibri) niin pieni, ettei se ole normaalissa fonttikoossa oikeastaan edes tunnistettavissa. Joissakin fonteissa se taas voi vaikuttaa liiankin isolta. Lisäksi sen sijainti vaihtelee: siinä oleva R saattaa olla lähes peruslinjalla tai sitten selvästi ylempänä. Asiaa ei kannata yrittää korjata säätämällä fonttikokoa tai pystysuoraa sijaintia, eikä ®-merkkiä kannata tehdä yläindeksiksi. Fontin suunnittelija valitsee, tekeekö hän merkistä yläindeksin näköisen vai muunlaisen, eikä tätä kannata yrittää korjailla. Sen sijaan voi harkita fontin vaihtamista ainakin tämän merkin osalta.
Tekijänoikeusmerkkiä (copyright-merkkiä) käytetään tekijänoikeusilmoituksessa. Tämän merkin avulla saadaan ilmoitus haluttaessa hyvin lyhyeksi: tekijänoikeusmerkki, teoksen julkistamisvuosi ja tekijänoikeuden haltijan nimi.
Tällaista merkintää on käytetty myös sen takia, että erään kansainvälisen sopimuksen mukaan merkintä riittää täyttämään kaikki muotovaatimukset, joita tekijänoikeuden saamiselle saatetaan asettaa. Merkki © otettiin todennäköisesti mukaan siksi, että sen katsottiin olevan tunnistettavissa kielestä ja kirjoitusjärjestelmästä riippumatta. Mainitun sopimuksen merkitys on kuitenkin hyvin vähäinen, koska kehittyneissä maissa tekijänoikeus syntyy automaattisesti ilman muotovaatimuksia. Ks. Tekijänoikeus-FAQ:n kohtaa tekijänoikeusilmoituksesta.
Tekijänoikeusmerkki ei ole tekijänoikeus- tai copyright-sanan yleinen symboli. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan sitä ei käytetä juoksevassa tekstissä.
Standardin ISO 690:2010 (Guidelines for bibliographic references and citations to information resources) mukaan lähdeviitteeseen voidaan merkitä julkistamisvuoden sijasta ”copyright-vuosi”; eteen kirjoitetaan silloin ©-merkki tai vastaava merkintä. Tällöin tarkoitettaneen teoksessa olevan tekijänoikeusmerkinnän vuotta. Sellainen merkintä on kuitenkin usein perusteeton.
Tildestä käytetään myös nimeä ”aaltoviiva” sen muodon mukaan. Nimi ”tilde” on kuitenkin hiukan täsmällisempi, koska on olemassa myös muita merkkejä, jotka ovat muodoltaan aaltoviivoja. Arkikielessä käytetään myös nimeä ”mato”.
Tilde ilmaisee usein vaihtoehtoja ja voitaisiin monesti korvata sanalla ”tai” tai lyhenteellä ”t.”. Esimerkiksi ”pitempi ~ pidempi” tarkoittaa, että sanasta on kaksi keskenään vaihtoehtoista muotoa. Tämä on erotettava kaksoispisteen käytöstä taivutuksen yhteydessä. Esimerkiksi ilmaisussa ”pitempi : pitemmän” kaksoispiste erottaa saman sanan eri taivutusmuotoja.
Tildeä käytetään useissa teknisissä yhteyksissä eri merkityksissä. Se esiintyy muun muassa web-osoitteiden osana (esimerkiksi ”http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/”).
Kuten kohdassa Yhtäläisyysmerkin tapaisia merkkejä kuvataan, tildeä käytetään usein likimain yhtä suuri kuin -merkin (≈) korvikkeena. Tämä johtuu siitä, että tilde on käytännössä kaikissa merkkivalikoimissa käytettävissä.
Joskus tildeä käytetään luvun edessä osoittamaan likimääräisyyttä, esimerkiksi ”~50”. Tätä tapaa käytetään jopa joissakin tilastoissa. On paljon selvempi käyttää noin-sanaa tai sen lyhennettä: ”noin 50” tai ”n. 50”.
Tilde-nimi ja osittain myös itse merkki on alkujaan peräisin aaltoviivan muotoisesta tarkkeesta, joka kirjoitetaan merkin päälle, esimerkiksi espanjan kirjaimessa ”ñ”. Nykyisin merkistöstandardeissa on useitakin tästä symbolista alkunsa saaneita erillisiä merkkejä:
Näistä merkeistä tilde on yleisimmin käytetty, mutta varsinaisesti se kuuluu vain tietokonekieliin (laajassa merkityksessä, joka kattaa mm. www-osoitteet). Sen ulkoasu vaihtelee suuresti jopa pienen tilden kaltaisesta tarkkeenomaisesta merkistä tildeoperaattorin tapaiseen. Esimerkiksi sellaisissa vaihtelun ilmaisuissa kuin ”pitempi ~ pidempi” olisi parempi tämänkin takia käyttää tildeoperaattoria. Ongelmaksi kuitenkin helposti muodostuu se, että tildeoperaattori kuuluu melko harvoihin fontteihin. Lisäksi Arial Unicode MS:ssä se on hyvin samanlainen kuin tilde; Lucida Sans Unicodessa se on sopivamman näköinen, mm. samalla korkeudella kuin operaattorit yleensä.
Tildeä on käytetty myös vaihtovirran symbolina esimerkiksi merkinnässä ”230 V ~”, joka ilmaisee, että sähköjännite on 230 volttia ja kyseessä on vaihtojännite, joka tuottaa vaihtovirran. On kuitenkin erillinen merkki vaihtovirta (ac current, U+23E6), ”⏦”. Vaihtovirtaa merkitään joskus myös merkillä siniaalto (sine wave, U+223F), ”∿”.
Valuuttamerkki ¤ mainitaan tässä lähinnä vain siksi, että se esiintyy tavallisessa suomalaisessa näppäimistössä (ylätason merkkinä merkin 4 näppäimessä). Valuuttamerkistä käytetään myös sen muotoon perustuvaa nimitystä ”aurinkomerkki”.
Valuuttamerkki on erittäin harvinainen. Sitä käytetään kuvattaessa rahamäärien tulostuksen yleistä muotoa esimerkiksi tietokoneohjelmien toiminta-asetuksissa, kuten Windowsin ns. maakohtaisissa asetuksissa. Niissä esimerkiksi määrittely ”1,1 ¤” voi tarkoittaa, että rahayksikön tunnus tulee luvun perään siitä välilyönnillä erotettuna (esim. 5,20 €), määrittely ”¤1,1” taas sitä, että tunnus tulee välittömästi luvun eteen (esim. €5.20).
Valuuttamerkki esiintyy myös tekstinkäsittelyohjelmissa aivan muussa merkityksessä: niiden tavassa esittää taulukoiden alkiot ns. Näytä kaikki -tilassa (Näytä kappalemerkit ja muut piilomerkit): valuuttamerkki osoittaa taulukon solun lopun. Se ei silloin esiinny varsinaisena kirjoitusmerkkinä eikä kuulu tekstiin.
Vieraiksi kirjaimiksi voidaan kutsua myös latinalaisen merkistön lisäkirjaimia, kuten ð, ja kreikkalaisia kirjaimia, kuten α, mutta selvimmin vieraita ovat muiden kirjoitusjärjestelmien kirjaimet. Niitä käytetään suomen kielessä yleensä vain kielitieteessä ja historiantutkimuksessa ja vastaavissa yhteyksissä sekä kuvattaessa eri kieliä esimerkiksi kielen oppikirjoissa. Muuten ne korvataan siirtokirjoituksella.
Jos vieraita kirjaimia tarvitaan, ne voidaan usein kirjoittaa sopivalla näppäimistöasettelulla. Yksittäisten vieraiden kirjainten tuottamiseen sopii jokin yleinen merkkien kirjoittamisen tapa.
Matematiikassa käytetään heprean kirjaimiin perustuvia symboleita, kuten alef-symboli (U+2135, ℵ). Ne on Unicodessa määritelty erillisiksi merkeiksi, ja matematiikassa niitä kannattaa käyttää heprean kirjainten, kuten alef (U+05D0, א), sijasta. Ulkoasussa ei ehkä ole mitään eroa, mutta ominaisuuksissa on eroa, erityisesti suuntaisuudessa. Esimerkiksi jos alefia seuraa nolla alaindeksinä, ohjelmat näyttävät nollan alefin edessä (א0), kun taas alef-symbolia käytettäessä esitysasu on oikeanlainen (ℵ0).
Vinoviivaa kutsutaan yleisesti kauttaviivaksi, ja luettaessa merkintöjä ääneen se usein luetaan sanaksi ”kautta”. Vinoviivaa käytetään monenlaisiin tarkoituksiin, ja usein se aiheuttaa sekaannuksia. Edellä otsikossa oleva ohje, joka rikkoo itseään, on tarkoitettu varoittamaan vinoviivan huonosta käytöstä.
Toisenlaisen varoituksen antaa esimerkki ”100€/50€/1kk/3vrk”, jonka on kerrottu olevan peräisin VR:n ilmoittelusta ja tarkoittavan, että hinta on 100 euroa aikuisille ja 50 euroa opiskelijoille ja että lippu on voimassa yhden kuukauden aikana kolmena vuorokautena. Monikohan olisi tämän arvannut?
Vinoviivan huonoja ja hyviä käyttötarkoituksia kuvastaa se, että muotoa abc/xyz olevalla ilmauksella voi olla muun muassa seuraavat merkitykset (sulkeissa esimerkki):
Useinkin vinoviivan merkitys on kirjoittajan mielestä aivan selvä, lukijan mielestä ei. Voikin sanoa, että kun käytät vinoviivaa, siirrät kaiken vastuun tekstin sisällöstä lukijalle. Poikkeuksen muodostavat ne harvat tilanteet, joissa vinoviivalle on yksi selvä ja yleisesti ymmärretty tulkinta.
Vinoviivan ympärillä käytetään välilyöntejä silloin, kun niissä ilmauksissa, jotka erotetaan (tai yhdistetään) vinoviivalla, on ainakin toisessa useampi kuin yksi sana. Muutoin ei välilyöntejä käytetä. Tämä periaate sisältyy mm. standardiin SFS 4175. Sääntö voidaan ilmaista myös sanomalla, että jos ilmauksissa on välilyönti, tulee myös vinoviivan ympärille välilyönnit. Sana voi olla myös numeroin kirjoitettu lukusana.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on myös seuraavat esimerkit (kohdassa Vinoviiva), joiden selityksissä sanotaan, että niissä ”viiva erottaa yksisanaisia ilmauksia”:
kokemus-/palveluvuosilisähenkilö-/Y-tunnus
Esimerkin kaltaiset ilmaukset on parempi kirjoittaa niin, että kukin vaihtoehto kirjoitetaan kokonaan, jättämättä pois yhdyssanojen yhteistä osaa. Vielä parempi on kirjoittaa ilmaukset käyttämättä lainkaan vinoviivaa, ja silloin käytetään tavallisia sananvälejä.
Sellaisessa ilmauksessa kuin ISO/IEC 8859 ei ole välilyöntejä vinoviivan ympärillä, koska vinoviiva liittyy ilmauksiin ISO ja IEC. Ilmaus tarkoittaa ISOn ja IEC:n yhteistä standardisarjaa, jonka numero (kummankin järjestön numeroinnissa) on 8859.
Jos kuitenkin vinoviiva on jakolaskun merkki, eri standardit ja käytännöt poikkeavat toisistaan. Ks. kohtaa Jakolaskun merkit.
Jos vinoviivan ympärille kirjoitetaan välilyönnit, on sitä edeltävän välilyönnin hyvä olla sitova välilyönti. Näin estetään vinoviivan joutuminen uuden rivin alkuun.
Vinoviivaa käytetään murtoluvuissa ja jakolaskuissa. Yleensä olisi parasta rajoittaa vinoviivan käyttö tällaisiin tarkoituksiin sekä eräisiin teknisiin, koodinluonteisiin merkityksiin. Välilyöntien käytöstä ks. edellä olevaa huomautusta.
4/5 [= neljä viidesosaa]
x/y [= x jaettuna y:llä, x per y]
m/s [= metriä sekunnissa]
Periaatteessa täsmällisempää kuin vinoviivan käyttö olisi käyttää murtoluvuissa murtoluvun vinoviiva -nimistä merkkiä (fraction slash, U+2044), ks. kohtaa Murtoluvut.
Unicodessa on myös erityinen jakolaskun merkki, jakoviiva lei jakolaskun vinoviivaa (division slash, U+2215), mutta se on tarkoitettu erikoiskäyttöön (ks. UTN 28). Matematiikkastandardi ei suosittele sitä, vaan tavallista vinoviivaa.
Vinoviivaa käytetään englannissa ja nykyisin usein myös suomessa niin, että m/n tarkoittaa samaa kuin m kappaletta (tms.) n:stä. Vaikka tällaiset ilmaukset eivät ole tyylikkäitä eivätkä selittämättä selviä, niitä voidaan tarvita silloin, kun tilanne vaatii erityistä lyhyyttä. Merkintä on syytä selittää.
Ilmaus 189/213 näyttää murtoluvulta, mutta sillä on tässä toinen merkitys: se ei ilmaise vain osuutta, vaan se kertoo myös kokonaismäärän.
Tällainen merkintätapa on tavallinen myös arvosanoja ja arvosteluja mainittaessa, kun halutaan samalla kertoa käytetty asteikko.
Myös järjestyslukua mainittaessa käytetään usein vinoviivaa silloin, kun tiiviissä esityksessä halutaan mainita myös kokonaismäärä.
Sivunumeroinnissakin saatetaan käyttää vinoviivaa samaan tapaan. Suomenkielisten asiakastietojen tunnistetiedoissa oleva sivunumero on kuitenkin asiakirjastandardin mukaan sellainen, että kokonaismäärä on sulkeissa.
Vinoviivaa käytetään erottimena ilmauksissa, joissa esitetään jokin suure mittayksikköä tai muuta laskentaperustetta kohden. Tämä muistuttaa edellisessä kohdassa kuvattua käyttöä, mutta tässä ei varsinaisesti ole kyse jakolaskusta. Jos yksikkö ja peruste ilmaistaan sanoin, on yleensä sujuvampaa ilmaista asia taivutuspäätteellä eikä vinoviivalla.
Esimerkiksi ilmaisu ”1,50 €/kg” voidaan tulkita niin, että vinoviiva erottaa toisistaan ilmaisut € (eikä 1,50 €) ja kg. Tämän takia vinoviivan ympärillä ei ole välilyöntejä.
On kuitenkin huomattava, että osa tällaisista merkinnöistä on yleisyydestään huolimatta normien vastaisia, etenkin kun niissä esiintyy SI-mittayksikköjärjestelmän suureita. SFS:n SI-oppaan vuoden 2002 painos esitti:
Ilmaisua, joka koostuu yksiköstä ja lukuarvosta, ei saa käyttää yksikkönä. Esimerkki: tuoteselosteissa kirjoita 100 grammassa maitoa energiasisältö on noin 230 kJ tai maidon energiasisältö on noin 2,3 MJ/kg (= 2300 kJ/kg) eikä maidon energiasisältö on 230 kJ/100 g.
Vaikka ohje on poistettu myöhemmistä painoksista, se on yksikköjärjestelmän periaatteiden mukainen. Ohjeen tarjoamat vaihtoehdot ovat kuitenkin liian teoreettisia; sama koskee periaatteessa mahdollista hehtogramman käyttöä, esimerkiksi 230 kJ/hg. Käytännössä sopiva ilmaisutapa on:
Lyhyyden vaatiessa voi kirjoittaa myös ”230 kJ per 100 g”.
Vinoviivaa käytetään laajasti osoittamaan jonkinlaista vaihtoehtoisuutta. Tällöin kuitenkin jää usein aivan arvattavaksi, onko vinoviivan merkitys ’ja’, ’tai’ vai ehkä ’eli’.
Epäselvyyksien välttämiseksi onkin syytä rajoittaa vinoviivan käyttö välimerkkinä paperilomakkeisiin, joissa lomakkeen käyttäjä tekee valinnan joko alleviivaamalla valitsemansa vaihtoehdon tai pyyhkimällä yli muut vaihtoehdot kuin sen, jonka hän valitsee.
Oppimateriaalissa Kirjoittajan ABC-kortti esitetään vinoviivan käytöstä, että se on ”on kätevä ja vie vähän tilaa” sellaisissa ilmauksissa kuin ”Halutaan vuokrata yksiö/kaksio”. On kuitenkin kyseenalaista, onko säästö todellinen verrattuna sanaan ”tai” tai sen lyhenteeseen ”t.”. Lisäksi kyseinen opas sanoo: ”Normaalissa juoksevassa tekstissä tilan säästö ei ole olennaista, joten vinoviivan käyttö on turhaa sanojen ja sekä tai sijasta.”
Muissa tilanteissa on parempi käyttää sopivaa sidesanaa (yleensä ”tai”, joskus ”eli” tai ”ja”) sen mukaan, mitä tarkoitetaan, tai muuta yksikäsitteistä ilmaisua.
Vinoviivan ongelmakäyttöä käsittelee tarkemmin kirjoitus Vinoviivamuotia Kielikellossa 1/2001.
Kielikellossa 2/2006 on (s. 61) kuitenkin oikeana esimerkkinä esitetty ”Suklaalevy 1,50 € / 15 kr”, vaikka siinä vinoviivan merkitys vaatii tulkintaa ja tilalle sopisi paremmin ”tai”. Ilmaus lienee ymmärrettävä hintamerkinnäksi tilanteessa, jossa voi maksaa euroilla tai (Ruotsin) kruunuilla. Häiritsevää on erityisesti se, että hintamerkinnöissä vinoviiva yleensä liittyy ilmauksiin, joissa kerrotaan hinnan peruste, esimerkiksi ”15 €/kg” ’viisitoista euroa kilolta’.
Vinoviivaa käytetään usein vaihtoehtoisuuden merkkinä hinnastoissa, joissa halutaan säästää tilaa melkein hinnalla millä hyvänsä. Koska lisäksi mukana saattaa olla erikoisia lyhenteitä, tuloksena on usein varsin koodimaista kieltä, kuten ”+ pvm/mpm”. Usein samassa yhteydessä vielä esiintyy vinoviiva muussa merkityksessä, kuten seuraavassa esimerkissä. Ehkäpä kuitenkin olisi varaa nykyistä useammin kirjoittaa tällaiset asiat selvästi.
Epäselvyyksiä aiheuttaa myös vinoviivan käyttö pakkausmerkinnöissä ja mainoksissa brutto- ja nettomäärän välissä. Ensinnäkään ilmaisu ei ole kaikille lukijoille selvä. Toiseksi on usein epäselvää, mitä nettopainoa tarkoitetaan. Jos tomaattisardiinipurkissa lukee ”120 g /80 g”, niin ilmeisesti koko purkki sisältöineen painaa 120 g, mutta onko 80 g sisällön paino vai sardiinien paino? Jos tämäntapaisia merkintöjä käytetään, tulisi ainakin selittää asia tekstissä sanallisesti.
Joskus vinoviivaa käytetään yhdyssanoissa erottamaan rinnasteisia yhdysosia toisistaan. Esimerkiksi ”märkä/kuivasuodatin” tarkoittaa suodatinta, jonka toiminnassa on märkä ja kuiva vaihe. Oikeammalta tuntuisi käyttää yhdysmerkkiä kuten yleensä rinnasteisten osien välillä, esim. ”märkä-kuivasuodatin”, vaikka tällaisten sanojen virallinen kirjoitusasu onkin hiukan hämmentävä (ks. kohtaa Rinnasteiset määriteosat). Ks. myös kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.
Vinoviivan käyttö erikielisten, samaa tarkoittavien ilmausten välissä on ehkä pienin paha silloin, kun halutaan esittää tietoja tiiviisti. Tällöin yleensä suurin osa tiedosta on numerotietoa, erisnimiä tai muuta kielestä riippumatonta. Parempi ratkaisu on tehdä asiakirjasta erikieliset versiot, mutta joskus se olisi liian kallista.
Etenkin otsikkoihin saattaa tyylillisesti paremmin sopia ajatusviiva tai erikielisten vaihtoehtojen kirjoittaminen omille riveilleen.
Usein vinoviiva on osa jotain virallista nimeä tai lyhennettä. Se voi erottaa esimerkiksi organisaation osien tai rakennetasojen lyhenteitä, niin että ABC/DEF tarkoittaa ABC-viraston DEF-osastoa. Tällöin kyse on jäljempänä kuvattavasta käytöstä rakenteen osien erottimena. Vinoviivan merkitykset tällaisissa yhteyksissä kuitenkin vaihtelevat suuresti, ja vinoviiva saattaa osoittaa myös rinnakkaisuutta.
Nimi tai lyhenne on yleensä syytä kirjoittaa rekisteröidyssä tai vakiintuneessa asussa, vaikka vinoviivan käyttö siinä ei olisikaan erityisen loogista ja selvää.
Ilmaisu ”ja/tai” kannattaa korvata tai-sanalla. Jos tämä jossakin tilanteessa johtaisi sellaiseen ilmaukseen, joka tarkoittaa muuta kuin halutaan, on koko lause syytä muotoilla toisin.
Ilmaisua ”ja/tai” käytetään yleensä siksi, että luullaan tai-sanan tarkoittavan ’joko – tai’, siis ’joko se ja se tai se ja se, mutta ei molemmat’. Joissakin tilanteissa tai-sanalla onkin ”poissulkeva” merkitys, mutta silloin asia on helposti pääteltävissä asiayhteydestä. Esimerkiksi lause ”Lounaaseen sisältyy kahvi tai jäätelö” merkitsee, että saa kahvin tai jäätelön, mutta ei molempia. Tämä on vakiintunut ilmaisutapa. Jos tarkoitettaisiin, että molemmatkin saa ottaa, sanottaisiin ”kahvi ja jäätelö”.
Teoriassa voi ajatella, että ilmaus ”kahvi tai jäätelö” on sikäli epäselvä, ettei se kerro, että asiakas voi valita, ottaako hän kahvin vai jäätelön. Voisihan olla, että joinakin päivinä tarjolla on kahvi, toisina jäätelö. Tällaista monitulkintaisuutta ei mitenkään vähentäisi se, että tai-sana korvataan vinoviivalla. Jos selventäminen koetaan välttämättömäksi, voisi lisätä esimerkiksi sanat ”valintasi mukaan”.
Lähes aina tai-sana on selvä merkitykseltään. Jos epäselvyys syntyy, se pitäisi poistaa sanallisilla selityksillä tai lauseen uudelleenmuotoilulla, ei keinotekoisilla merkinnöillä.
Joskus kehotetaan lisäämään sanat ”tai molemmat”, mutta tämä on kömpelöä eikä sitä pitäisi käyttää ainakaan rutiininomaisesti. Lisäksi se ruokkii sitä virheellistä käsitystä, ettei sana ”tai” normaalisti sisältäisi tällaista merkitystä
Ilmaisu ”ja/tai” on myös osalle lukijoista outo, eikä se kuulune kenenkään luontevaan puhekieleen. Sillä ei suinkaan saavuteta täsmällisyyttä vaan lisätään epäselvyyttä: se on omiaan luomaan harhakuvaa siitä, että ”tai” yksinään olisi ”poissulkeva”.
Valitettavasti kielitoimiston ohjeet eivät selvästi kehota olemaan käyttämättä ilmaisua ”ja/tai”. Pikemminkin ne antavat sille jonkinasteisen hyväksynnän, kun ne kirjoittavat, että sitä ei pitäisi käyttää ”tavallisessa juoksevassa tekstissä” (Kielikello 3/1993), että se ”sopii erikoisalan teksteihin” (Kielikello 3/1998) ja että se on levinnyt ”erityiseen tarkkuuteen pyrkivistä teksteistä” (Kielikello 2/2006), vaikka ne kehottavatkin välttämään sitä yleiskielessä. Välttämiskehotus puuttuu Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta. Onpa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus itse käyttänyt tällaista ilmausta lehti-ilmoituksessa, jolla se haki kielitoimistolle johtajaa!
Vinoviivaa käytetään eräissä merkintätavoissa sarjan osan numeron ja muun luvun välissä. Muun luvun merkitys vaihtelee, samoin lukujen järjestys.
Kuten kaksoispisteen kuvauksessa mainittiin, lehtien yms. numeroinnissa käytetään myös merkintätapaa vuosi:numero (esim. ”Kielikello 2002:3”).
Vinoviivaa käytetään joskus lakiviittauksissa osoittamaan, että viitataan pykälässä olevan numeroidun luetelman kohtaan eikä pykälän momenttiin. Käytäntö on huono, koska tekee ilmauksen tulkinnan vaikeaksi.
Vinoviivaa käytetään tietotekniikassa esimerkiksi hierarkkisen rakenteen, kuten tiedoston ns. polkunimen taikka web-osoitteen, osien erottamiseen. Joissakin tiedostojärjestelmissä vastaavana erottimena on kenoviiva \, mutta web-osoitteisiin (URLeihin) se ei kuulu.
Vinoviivaa käytetään myös yhdessä tavassa ilmaista peräkkäisiä valintoja lähinnä tietokoneohjelman pudotusvalikoista (komentovalikoista). Tätä tapaa on käytetty myös tässä oppaassa. Samaan tarkoitukseen on käytetty myös muun muassa merkkejä ”>” ja ”→”.
Ohjekirjojen yms. tekijöillä ja kustantajilla on tässä asiassa omat käytäntönsä. Selkein on ehkä nuolimerkin käyttö – silloin, kun se on mahdollista. Vertaa seuraavia:
Samoja merkintätapoja voidaan käyttää myös kuvattaessa suunnistuspolkua eli tietoa siitä, miten jokin verkkosivu on löydettävissä peräkkäisillä valinnoilla. Kannattaa muistaa, että suora osoite (URL) on yleensä parempi esitystapa, paitsi jos se on kovin pitkä tai sekava tai sellainen, että se saattaa muuttua usein.
Eräänlaisista peräkkäisistä valinnoista tai hierarkkisista rakenteista on kyse myös seuraavanlaisissa merkinnöissä, joilla saattaa olla oma rajallinen käyttöalansa:
Merkintä | Tulkinta (eräs mahdollisuus) |
---|---|
Puh. 123 456/Möttönen | Puhelinnumero 123 456, pyydettävä yhdistämään Möttöselle |
Oy Firma Ab / Tilaukset | Esim. vastaanottajatiedoissa: vastaanottajana Oy Firma Ab, toimitettavaksi tilausten käsittelyyn |
Talousministeriö/Rahaosasto | talousministeriön rahaosasto |
JK/ap | Nimikirjaimet asiakirjan tekijämerkinnöissä: laatinut JK, puhtaaksikirjoittanut AP |
Suomen kielessäkin on yleistynyt amerikkalaisperäinen ilmaus ”24/7” (tai joskus ”24 x 7”, ”24:7” tms.) puhuttaessa liikkeestä, palvelusta tms., joka on avoinna ympäri vuorokauden ja kaikkina viikonpäivinä. Se on tätä merkintää tuntemattomille arvoituksellinen. Esimerkiksi Microsoftin lokalisoinnin tyyliohje sanoo:
Avoid the use of American idioms or Microsoft jargon/acronyms/abbreviations that would not be readily understood. For example, sentences like "this service is available 24 x 7" must be rewritten to something like "this service is available 24 hours a day, 7 days a week."
Luonnollisia ilmauksia olisivat ”aina” ja (tai ”jatkuvasti”), joita Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajanilmaukset: 24/7 suosittaa. Useimmiten ne kuitenkin lupaisivat liikoja. Merkinnällä ”24/7” tarkoitetaan käytännössä aukioloa, joka on normaalisti keskeytymätöntä ja toimii myös viikonloppuisin. Aukiolossa saattaa kuitenkin olla katkoja suurimpina juhlapäivinä taikka huolto- tai muiden katkojen takia.
Tekstissä asia voidaan ilmaista pitkäsanaisesti ja selittävästi.
Esimerkiksi mainoksissa tai tiiviissä tietolaatikoissa tällaiset ilmaukset eivät kuitenkaan käy. Silloin voidaan käyttää lyhennettyä merkintää, joka vastaa tavallista tapaa esittää aukioloajat (vrt. esim. merkintään ma–pe 8–16).
Lyhyyden vaatiessa voidaan toisaalta kirjoittaa ”24 h”, joka käytännössä yleensä antaa oikean mielikuvan. (Tällöin luku ja yksikkö pitää erottaa välilyönnillä kuten yleensäkin; ei siis ”24h”). Vastaavasti voidaan tekstissä kirjoittaa esimerkiksi ”ympäri vuorokauden”, koska tämän yleensä ymmärretään viittaavan kaikkiin viikonpäiviin.
Jos runoa lainataan tekstikappaleen sisällä, on tapana käyttää vinoviivaa säkeiden välissä. Tällöin vinoviiva vastaa rivinvaihtoa runon tavanomaisessa esityksessä. Vinoviivan kummallekin puolelle kirjoitetaan tällöin välilyönti.
Mainitunlaisessa tilanteessa merkitään säkeistön vaihtuminen kahdella peräkkäisellä vinoviivalla. Tämä on harvinaista, sillä tällainen lainaus esitetään yleensä omana kokonaisuutenaan, noudattaen runon omaa rivitystä.
Joissakin vanhoissa lyhentämistavoissa käytetään vinoviivaa lyhenteen osana. Tällöin se yleensä erottaa monisanaisen ilmaisun alkukirjainlyhenteen tai yhdyssanan alkukirjainlyhenteen kirjaimia toisistaan.
Englannin kielessä sellaiset lyhenteet ovat yleisiä, esimerkiksi c/o = care of, N/A = not applicable, I/O = input (and) output. Arkityylissä esiintyy jopa w/o = without. Käännösteksteissä on joskus jäljitelty englannin tapaa, esimerkiksi S/T = syöttö ja tulostus. Yleensä se on huonompi vaihtoehto kuin englannin mukaisen lyhenteen käyttö suomessa.
Tällaiset ilmaisut ovat yleensä vanhahtavia tai muuten suomen kieleen soveltumattomia, esimerkiksi s/s = steam ship ’höyrylaiva’. Suomalaisempi vaihtoehto ”hl.” ei ole kovin tunnettu. Melko usein käytetään englannin mukaista lyhennettä M/S tai m/s, joka johtuu sanoista motor ship ’moottorilaiva’, kun halutaan lyhyesti osoittaa, että kyseessä on laivan nimi. Yleensä on kuitenkin parempiakin vaihtoehtoja.
Jonkin verran postiosoitteissa kuitenkin käytetään lyhennettä ”c/o” = care of tai erityistä care of -merkkiä ”℅” (U+2105). Kyseessä on englannin kielestä sellaisenaan lainattu ilmaus. Se ilmaisee, kenen luona vastaanottaja (tilapäisesti) asuu.
Kielitieteessä vinoviivoja käytetään sulkeiden tavoin, kun viitataan foneemiin. Esimerkiksi /t/ tarkoittaa t-foneemia. Sen sijaan [t] tarkoittaa t-äännettä ottamatta kantaa siihen, onko kyseessä foneemi.
Aiemmin käytettiin vinoviivaa joskus hakasulkeen tehtävässä silloin, kun kirjoituskoneen tai tietokonepäätteen näppäimistöllä ei voitu tai ei osattu kirjoittaa hakasulkeita. Tällöin siis esimerkiksi ”[42]” kirjoitettiin ”/42/”.
Tekstissä, jossa ei voida tai ei haluta käyttää typografisia muotoiluja, käytetään usein vinoviivaa kursivoinnin vastineena. Jotkin sähköposti- ym. ohjelmat saattavat esittää sellaisen ilmauksen kursiivilla.
Yhtäläisyysmerkkiä käytetään lähinnä merkintöjen selityksissä ja matemaattisissa yhtälöissä. Yhtäläisyysmerkkiä kutsutaan myös nimillä ”yhtäsuuruusmerkki”, ”yhtä suuri kuin -merkki” (mm. standardissa SFS 4175 käytetty nimi) ja ”yhtä kuin -merkki”. Nimitystä ”yhtäläisyysmerkki” puoltaa se, että kyse ei useinkaan ole mistään suuruuksien vertailusta.
Yhtäläisyysmerkin molemmin puolin jätetään tyhjä väli. Sen eteen ei kuitenkaan jätetä tyhjää väliä, jos sitä edeltää alkusulje.
Yhtäläisyysmerkkiä ei saa käyttää ilmaisemaan pelkkää vastaavuutta, kuten ”1 cm = 100 m” (kartan ja todellisuuden välisestä vastaavuudesta) tai ”1 tonni typpeä = 0,14 tonnia fosforia” (ympäristökuormituksen vastaavuudessa jossakin suhteessa). Tällaiset suhteet on ilmaistava jäljempänä kuvattavaa vastaavuusmerkkiä käyttäen tai sanoin.
Lyhyyden vuoksi yhtäläisyysmerkkiä käytetään myös sanakirjoissa yms. viittaamaan samaa tarkoittavaan sanaan tai muuhun ilmaukseen, vaikka täydellisestä merkityksen yhtäläisyydestä ei useinkaan ole kyse.
Muistiinpanoissa ja hyvin kevyessä tyylissä saatetaan yhtäläisyysmerkkiä käyttää osoittamaan vain jonkinlaista rinnastettavuutta tai samanlaisuutta. Lisäksi sitä usein käytetään vain on-sanan tilalla, mikä voi olla hyvin hämmentävää.
Yhtäläisyysmerkin tapaan käytettäviä, mutta enimmäkseen vain matemaattisissa yhteyksissä esiintyviä merkkejä ovat muun muassa seuraavassa taulukossa esitetyt merkit. Koska ne useinkaan eivät ole käytettävissä, on vakiintunut eräitä korvikemerkintöjä.
merkki | Unicode | nimi | korvike | esimerkki |
≡ | U+2261 | identtisyysmerkki | == | f(x) ≡ 0 |
≠ | U+2260 | epäyhtäläisyysmerkki | /= | a ≠ b |
≤ | U+2264 | pienempi tai yhtä suuri kuin -merkki | <= | v ≤ 10 m/s |
≥ | U+2265 | suurempi tai yhtä suuri kuin -merkki | >= | n ≥ 0 |
≈ | U+2248 | noin-merkki; likimain yhtä suuri kuin | ~ | 1 kcal ≈ 4,187 kJ |
≙ | U+2259 | vastaavuusmerkki | =^ | 1 cm ≙ 200 m |
Merkkien ”≤” ja ”≥” lisäksi on olemassa myös niitä muistuttavat merkit ”≦” ja ”≧” (U+2266 ja U+2267), jotka ovat alkujaan niiden muunnelmia mutta määritelty erillisiksi merkeiksi. Matematiikkastandardin mukaiset merkit ovat kuitenkin taulukossa mainitut ”≤” ja ”≥”.
Identtisyysmerkki on viralliselta nimeltään ”identtisesti yhtä suuri kuin -merkki”.
Matematiikkastandardi esittää yhtäläisyysmerkin kuvauksessa huomautuksen ”Merkkiä ≡ voidaan käyttää [yhtäläisyysmerkin sijasta] ilmaisemaan, että tietty yhtäsuuruus on identiteetti.” Tämän mukaisesti voidaan esimerkiksi kirjoittaa xy ≡ yx sen korostamiseksi, että yhtälö pätee kaikilla x:n ja y:n arvoilla.
Matematiikassa käytetään identtisyysmerkkiä myös kongruenssimerkinnöissä. Esimerkiksi merkintä 42 ≡ 2 (mod 10) tarkoittaa, että 42 on kongruentti 2:n kanssa modulo 10 eli että kun 42 jaetaan 10:llä, jää jakojäännökseksi 2. Matematiikkastandardissa merkintä kirjoitetaan ilman sulkeita, 42 ≡ 2 mod 10, mutta tämä ei ole yleinen käytäntö.
Matematiikkastandardin suomalaisessa versiossa SFS-ISO 80000-2 kongruenssimerkinnässä on yhtäläisyysmerkki. Tämä on ilmeisesti kopiointivirhe, sillä alkuperäisessä ISOn standardissa on identtisyysmerkki.
Vastaavuusmerkki ei osoita yhtäläisyyttä, vaan on Suomessa käytössä merkityksessä ’vastaa’. Esimerkiksi kartassa oleva merkintä 1 cm ≙ 200 m tarkoittaa, että 1 cm kartalla vastaa 200:aa metriä maastossa. Vastaavuusmerkkiä, U+2259 estimates, ei pidä sekoittaa kaarelliseen vastaavuusmerkkiin U+2258 corresponds to ≘, jota ei käytetä suomen kielessä.
Vastaavuusmerkki on periaatteessa oikeampi kuin yhtäläisyysmerkki silloin, kun ilmaistaan esimerkiksi massan ja tilavuuden vastaavuus. Esimerkiksi 1 kilogramma vehnäjauhoja on tilavuudeltaan noin 1,6 litraa, mutta tämä ei tarkoita, että 1 kg (massan ilmaus) olisi sama kuin 1,6 L (tilavuuden ilmaus). Ellei vastaavuusmerkkiä voi käyttää, on parempi esimerkiksi vain kirjoittaa toinen ilmaus toisen perään sulkeisiin tai ilmaista asia sanoin.
Yläindeksinä olevat 1, 2 ja 3 sisältyvät erillisinä yläindeksimerkkeinä (¹²³) Latin-1-merkistöön ja ovat melko helposti kirjoitettavissa tietokoneella. Etenkin kahta jälkimmäistä tarvitaan melko usein esimerkiksi neliö- ja kuutiometrin tunnuksissa (m², m³).
Yläindeksinä olevat a ja o (ªº) kuuluvat myös Latin-1:een, mutta ne on tarkoitettu käytettäviksi järjestyslukujen merkitsemiseen eräissä kielissä, ja niiden ulkoasu (usein alleviivattu) voi heijastaa tätä. Niitä ei siis juuri kannata käyttää muussa tarkoituksessa. Yläindeksi-o:ta ei pidä sekoittaa astemerkkiin (°), eikä kumpikaan näistä ole yläindeksi nolla.
Useiden muidenkin merkkien (kuten 0 ja 4–9 sekä n ja miinusmerkki) yläindeksimuunnelmat on määritelty erillisiksi merkeiksi, mutta niiden käytettävyys on paljon suppeampi. Syynä on osittain merkistökoodaus (joudutaan käyttämään Unicodea), osittain fonttiongelma (nämä merkit kuuluvat suhteellisen harvoihin fontteihin).
Vaikka erillisten yläindeksimerkkien käyttö tuottaakin yleensä parhaan typografisen tuloksen, se kannattaa ongelmien takia rajoittaa tilanteisiin, joissa toimivuus voidaan varmistaa. Toimivuuteen kuuluu, että merkki on samasta fontista kuin ympäröivä teksti ja muutenkin ulkoasultaan sopiva. Tavallisemmin käytetään muita keinoja, kuten tekstinkäsittelyohjelman yläindeksimuotoiluja. Ks. kohtaa Eksponentit ja ylä- ja alaindeksit.
Ät-merkkiä @ käytetään eräissä teknisissä yhteyksissä, kuten sähköpostiosoitteissa. Merkistä käytetään monia nimityksiä (esim. ”miuku”), mutta suomeksi se on virallisesti (mm. SFS 4175 jo vuonna 1997) ”ät-merkki”, englanniksi ”at sign”.
Englannin kielessä ät-merkkiä käytetään yksikköhintoja ilmoitettaessa. Tämän takia se esiintyy Suomessakin mm. kassakuiteissa. Suomenkieliseen tekstiin sellainen käytäntö ei kuulu.
Kielikellon 2/2006 mukaan ät-merkki oli aiemmin toisenlaisessa käytössä ja sitä nimitettiin taksamerkiksi. Todellisuudessa taksamerkki-nimi lienee ollut vain sanastonkehittelyn tuote, joka ei koskaan levinnyt käyttöön, koska itse merkkiäkään ei käytetty suomenkielisessä tekstissä.
Ät-merkkiä käytetään myös joissakin ilmauksissa ja nimissä englannin at-sanan vastineena. Esimerkiksi nimi ”@450-yhteys” johtuu siitä, että yhteys toimii 450 megahertsin taajuudella (at 450 MHz frequency). Ilmaus ”0,5 m @1 Hz” taas tarkoittaa, että jonkin suureen arvo on 0,5 m, kun jokin taajuus on 1 Hz. Tällaisia ilmauksia joudutaan ehkä käyttämään taulukoissa yms., mutta ne eivät ole virallisia eivätkä sovi asiatekstiin. Tiiviissä arkiviestinnässä saatetaan kirjoittaa ”@ Stocka”, kun tarkoitetaan ’Stockalla’.
Joissakin nettikeskustelun muodoissa on tapana kirjoittaa @-merkki nimen tai nimimerkin eteen osoittamaan, kenelle viesti on tarkoitettu tai kenen puheenvuoroa se kommentoi.
X:ssä (ent. Twitter) @-merkin käyttö on hyvin yleistä, ja niissä sitä käytetään sekä ihmisten että organisaatioiden X-nimien (tunnusten) edessä.
Eri yhteyksissä tarvitaan monia muitakin erikoismerkkejä. Niitä käytettäessä voi olla tarvetta mainita myös merkin nimi. Aiheesta on laajahko kooste Kirjoitusmerkkien suomenkielisiä nimiä
Kansainvälisessä yleismerkistössä UCS:ssä, joka yleisesti tunnetaan myös Unicode-merkistönä, on erittäin laaja (kymmenien tuhansien) merkkien valikoima. Esimerkiksi uusien Windowsien Merkistö- eli Character Map -toiminnon avulla voi tekstiin kirjoittaa minkä tahansa Unicode-merkin, kunhan se sisältyy johonkin käytettävissä olevaan fonttiin. Tällöin pitää kuitenkin olla tarkkana, sillä merkin ulkoasun (tai englanninkielisen nimen) perusteella tehdään helposti hätiköityjä päätelmiä. Sivulla Mikä on merkki? viitataan myös Unicodea koskeviin perustietoihin.
Seuraavassa taulukossa on eräitä erikoismerkkejä, joita on esiintynyt erilaisissa kirjoittamisen oppaissa ja ohjeissa. Niitä saattaa esiintyä myös melko yleistajuisissa teksteissä. Niiden tuottaminen vaatii usein ohjelmakohtaisia menettelytapoja. Niiden käyttöä harkittaessa kannattaa arvioida, joudutaanko teksti ehkä myöhemmin siirtämään järjestelmästä toiseen, jossa kyseinen merkki ehkä ei ole käytettävissä. Taulukossa on ilmoitettu kunkin merkin Unicode-koodi, jonka avulla merkin kirjoittaminen tietokoneella usein onnistuu.
Merkki | Koodi | Englanniksi | Suomeksi |
---|---|---|---|
Ω | U+03A9 | Greek capital letter omega | iso oomega (ohmin tunnus) |
√ | U+221A | square root | neliöjuuri |
∴ | U+2234 | therefore | siis-merkki |
⌀ | U+2300 | diameter sign | halkaisijan merkki |
♀︎ | U+2640 | female sign | naaraan merkki |
♂︎ | U+2642 | male sign | koiraan merkki |
✓ | U+2713 | check mark | tarkastusmerkki |
✗ | U+2717 | ballot x | x-rasti |
Näistä tavallisimpia ovat halkaisijan merkki, joka esiintyy teknisissä kuvauksissa, sekä naaraan ja koiraan merkki, joita käytetään biologiassa. Halkaisijan merkki kuuluu valitettavasti vain harvoihin fontteihin (mm. Arial Unicode MS, Cambria, Cardo, Code2000). Sen oikea muoto on täydellinen ympyrä, jonka poikkiviiva halkaisee 45 asteen kulmassa. Se on eri merkki kuin tanskalainen ö (ø).
Tarkastusmerkkiä ✓ on Suomessa käytetty väärin-merkkinä eli kokeen tarkastajan huomaaman virheen merkkinä etenkin kouluissa. Nykyisin se on tutumpi englannin kielen mukaisessa käytössä, jossa se on pikemminkin oikein-merkki tai tarkoittaa käyttäjän tekemää valintaa. Sen nimenä onkin monissa yhteyksissä valintamerkki.
Aakkostuksella on merkitystä lähinnä järjestettäessä tietoja luetteloiksi, joista on voitava helposti hakea tietoja silmäilemällä. Aakkostamisen merkitys on vähentynyt, kun tietotekniikka on tehnyt yhtä useammissa tilanteissa mahdolliseksi hakea tietoja suoraan hakutoiminnoilla eikä luetteloita selaamalla.
Aakkostaminen on silti usein tarpeen. Sen oikeellisuudella saattaa olla huomattavakin merkitys esimerkiksi silloin, kun kokouksen osallistujista pitää tehdä aakkosellinen lista. Myös painetun kirjan aakkosellisella hakemistolla on suuri merkitys. Hakemisto on usein tarpeen myös e-kirjassa, koska hyvin tehdyssä hakemistossa on viittaukset tärkeimpiin kohtiin, joissa kukin hakusana esiintyy.
Eri kielissä ja eri yhteyksissä on käytössä erilaisia aakkostustapoja. Esimerkiksi ö-kirjain on suomen kielessä erillinen kirjain aakkoston lopussa, kun taas saksassa se rinnastetaan aakkostuksessa o-kirjaimeen ja erotetaan siitä vain niissä harvoissa tapauksissa, joissa niiden ero on kahden sanan ainoa ero. Turkin kielessä taas ö on aakkostuksessa erillinen kirjain kuten suomessa, mutta sijoitetaan o:n jälkeen.
Vaikka suomen kielen perusaakkosten järjestys on varsin vakiintunut, on yksityiskohdissa ongelmia ja eroavuuksia. Lisäksi vieraiden kirjainten, numeroiden, välimerkkien ja erikoismerkkien huomioon ottamisessa on suuriakin eroja aakkostustavoissa.
Seuraavassa kuvaillaan tärkeimpiä aakkostussäännöstöjä. Tarkempia tietoja on artikkelissa Lajittelun aakkoset (Tietolinja 2/2020).
Aakkostamista koskeva kansallinen standardi SFS 4600 on melko huonosti tunnettu, ja sitä noudatetaan lähinnä vain kirjastoalalla. Kuvaavaa on, että Kielitoimiston nimiopas kyllä suosittelee standardin mukaista aakkostusta, mutta ei itse noudata sitä.
Luonteeltaan SFS 4600 on lähinnä nimien kuten henkilönnimien, paikannimien ja teosten nimien aakkostamisen standardi. Seuraavassa kuvataan sen pääkohdat. Lisätietoja siitä on sivulla Aakkostus Suomessa.
Standardin uusin painos SFS 4600:2022 määrittelee kaksi aakkostustapaa:
Muutoksena aiempaan on, että kummassakin aakkostustavassa kaksois-v w käsitetään erilliseksi kirjaimeksi, joten esimerkiksi kaikki w:llä alkavat sanat aakkostuvat viimeisen v:llä alkavan sanan jälkeen.
Useimmat tarkemerkit (diakriittiset merkit), kuten akuutti aksentti, jätetään huomiotta. Esim. é käsitellään siis aakkostuksessa kuten e. Sääntö koskee myös š- ja ž-kirjainta. Kuitenkin suomen- tai ruotsinkielisen aineiston aakkostuksessa merkit å, ä ja ö kuuluvat vakiintuneille paikoilleen. Lisäksi ü ja ű aakkostetaan kuten y, ja kirjaimet õ ja ő aakkostetaan kuten ö.
Ihmisten nimet aakkostetaan yleensä siten, että ensisijainen aakkostus on sukunimen mukaan, ja toissijaisesti otetaan huomioon etunimet. Muussa aakkostuksessa on käytössä kaksi vaihtoehtoista periaatetta silloin, kun aakkostettavat tiedot koostuvat useista sanoista:
Kansallinen standardi suosittelee ensisijaisesti sanoittaista aakkostusta. Käytännön hankaluutena siinä on, että lukija ei aina tiedä, kirjoitetaanko hänen etsimänsä ilmaisu yhteen vai erikseen. Lisäksi se johtaa usein järjestykseen, joka voi tuntua oudolta:
Kirjaimittaista aakkostusta käytettäessä olisi järjestys esimerkissä päinvastainen eli aakkostettaisiin ikään kuin kirjoitusasu olisi ”Suomenympäristökeskus”.
Standardin mukaan muut merkit kuin kirjaimet jätetään yleensä huomiotta.
Tähän on kuitenkin seuraavat poikkeukset:
Ihmisten sukunimien etuliitteet tuottavat usein ongelmia aakkostuksessa. Niitä koskeva standardin osa on sekava ja epäjohdonmukainen, eikä lukijoiden voi olettaa tuntevan sitä. Toisaalta ongelma ei käytännössä useinkaan ole suuri, koska esimerkiksi von Fieandtit ovat varmaankin tottuneet etsimään nimeään sekä V-kirjaimen että F-kirjaimen kohdalta.
Sääntöjen mukaan jätetään useimmat meille tutut etuliitteet, kuten ruotsin ”af”, ranskan ”de”, hollannin ”van der” ja saksan ”von”, huomiotta aakkostuksessa, eli esim. von Fieandt tulee aakkostaa F-kirjaimen kohdalle. Sen sijaan esimerkiksi brittiläisten nimien alussa oleva ”O’” (esim. ”O’Connor”) käsitetään osaksi itse nimeä (ja heittomerkki jätetään huomiotta aakkostuksessa).
Nykyaikainen ajattelu aakkostusasioissa perustuu tasoittaisuuteen:
Ajattelutapa etenee siis päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi standardissa SFS 4600, joka määrittelee vain kansallisesti tärkeimpien merkkien järjestyksen ja täydentää sitä lisäsäännöillä. Periaatteessa ero on vain muodollinen, mutta käytännössä SFS 4600 käsittelee merkkejä sitä epämääräisemmin ja huolimattomammin, mitä enemmän mennään vanhan perusmerkistömme ulkopuolelle.
Unicode-aakkostussäännöt (Unicode Collation Algorithm) määrittelevät merkkien ja merkkijonojen järjestyksen tavalla, joka ei ota huomioon merkityksiä eikä merkkien muodostamia yhdistelmiä. Niiden mukaan esimerkiksi merkkijono 100 on ennen merkkijonoa 99, koska merkki 1 on ennen merkkiä 9.
Merkkien perusjärjestys Unicode-aakkostussäännöissä voidaan yksinkertaistaen kuvata näin:
Unicode-aakkosjärjestyksestä on melko havainnollisia taulukoita Unicode-konsortion sivustossa Collation Charts. Se käyttää melko vaikeaa käsitteistöä, mutta sen taulukoita voi usein hyödyntää ilman syvällistä ymmärtämistä. Esimerkiksi kohdista Punctuation ja General-Symbol voi tarkistaa erikoismerkkien keskinäisen järjestyksen, jos joutuu käsin lajittelemaan aineistoa, jossa on tietotekniikan tms. erikoismerkkejä (esimerkiksi `^_ jne.).
Tietokoneohjelmien (esimerkiksi Excel ja Word) lajittelutoimintojen tekemä aakkostus voi riippua siitä, mikä on määritelty aineiston kieleksi, eikä se välttämättä vastaa täysin mitään standardia.
Kansainvälinen standardi ISO/IEC 14651 määrittelee Unicoden aakkosjärjestykseen perustuvan tavan ”räätälöidä” erilaisia aakkostustapoja eri kielten ja kulttuurien tarpeisiin. Sen pohjalta on laadittu eurooppalainen standardi EN 13710. Sen mukaan numerot aakkostetaan kaikkien kirjainten jälkeen.
Eurooppalaisen standardin mukaan ä ja å käsitetään tällöin a:n tarkkeellisiksi muodoiksi ja ö o:n tarkkeelliseksi muodoksi. Tämä on Unicoden aakkosjärjestyksen mukaista ja vastaa Euroopan kielissä tavallisinta käytäntöä, mutta on tietysti suomen ja ruotsin kieleen soveltumaton. Se on tarkoitettu toisaalta monikielisen aineiston aakkostamiseen, toisaalta kielikohtaisten aakkostusten määrittelemisen pohjaksi.
Eurooppalaisen standardin suomalainen versio SFS-EN 13710 sisältää lyhyen, mutta tärkeän liitteen, jonka mukaan suomalainen perinne otetaan huomioon seuraavina poikkeamina kansainvälisistä standardeista:
Aakkostus on ensisijaisesti kirjaimittaista, mutta myös sanoittain aakkostaminen on mahdollista. Lukuja ym. koskevat erikoissäännöt puuttuvat, joten luvut aakkostetaan merkkijonoina (esim. 100, 2, 2200, 23) eikä lukuarvon mukaan.
Seuraava esimerkki sisältää ilmauksia SFS-EN 13710:n mukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Tässä oppaassa käsitellään tekstin ulkoasun muotoilun eli typografian kysymyksiä melko vähän. Aihetta käsittelevää kirjallisuutta on runsaasti, mm. seuraavat:
Typografia on tekniikkaa, taitoa, taidetta ja perinteitä. Siksi sen säännöistä osa on kiistanalaisia, ja esimerkiksi edellä mainitut teokset ovat joissakin yksityiskohdissa eri linjoilla.
Vanhasta kirjapainotekniikasta on yhä laajemmin siirrytty siihen, että kirjoittaja itse tai hänen apulaisensa viimeistelee tekstin painovalmiiksi. Kirjan saattaa käsitellä kustannustoimittaja, mutta häntäkään ei voi pitää latojana. Vaikka painatukseen liittyisi erillinen ladonta, se on usein kokonaan tai lähes kokonaan automaattinen.
Vanhan hyvän ajan latoja osasi työnsä. Hän tunsi ladonnan säännöt, jotka olivat muotoutuneet käytännössä pitkän ajan kuluessa. Hän tiesi, että sanaa ei voi jakaa eri riveille mistä vain, ja hän katsoi kappaletta kokonaisuutena saadakseen sen siistiin muotoon. Hän huolehti siitä, että kappale ei jakaudu niin, että siitä tulee sivun loppuun vain yksi rivi (orporivi). Hän osasi myös välttää vielä pahempaa virhettä, jossa kappaleen viimeinen, vajaa rivi tulee yksinään uuden sivun alkuun (leskirivi). Ja jos kappaleen viimeiselle riville näytti jäävän vain yksi tai muutama tavu, hän esti sen muuttamalla taittoa muualla.
Nykyaikainen automaattinen ladonta latoo väärin. Erittäin yleistä on, että tietokoneohjelmat latovat tekstin tavalla, joka rikkoo vanhoja ja perusteltuja ladonnan sääntöjä. Muistioissakin tämä voi häiritä, saati sitten tärkeissä painoteksteissä.
Painoteksteissä ja käsin kirjoitetuissa teksteissä on ollut vallitsevana sellainen kappaleiden esittämisen tapa, jota tässäkin oppaassa käytetään. Kappaleiden välissä ei tällöin ole tyhjää riviä eikä ylipäänsä tyhjää tilaa, vaan uuden kappaleen ensirivin (ensimmäisen rivin) alussa vain on pieni sisennys. Tavallisesti otsikon, taulukon tms. jälkeisen kappaleen ensiriviä ei sisennetä. Toisin sanoen sisennys on tarpeen vain, kun edellä on kappale.
Sisennyksen määrä on yleensä 1–1,5 kertaa fontin koko. Se vastaa suunnilleen kolmen merkin leveyttä. Leveyttä ei kuitenkaan aseteta ohjelmissa merkkeinä vaan typografisia mittoja (kuten fontin kokoa) käyttäen.
Ajatuksena on, että pienikin sisennys riittää osoittamaan kappalejaon, varsinkin, kun otetaan huomioon, että edeltävän kappaleen viimeinen rivi on yleensä selvästi vajaa. Tässä esitystavassa käytetään tyhjää riviä tai muuta tyhjää tilaa kappaleiden välillä erikoistarkoitukseen: osoittamaan tekstin jakautumista kappaletta suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi kaunokirjallisuudessa voidaan tällä tavoin osoittaa tekstin taitekohta, kuten paikka, jossa yhtenäinen kerronta päättyy ja sitä seuraa ehkä hyvinkin eri tilannetta käsittelevä teksti. Otsikkoa tai tyhjää tilaa seuraavan tekstin ensimmäisen kappaleen ensiriviä ei tällöin yleensä sisennetä.
Yksinkertaisinta on sisentää kaikkien kappaleiden ensirivit. Nykyisin sellaista ei yleensä suosita, vaan ainakin tekstin ensimmäinen ja kunkin otsikon jälkeinen kappale jätetään sisentämättä. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas suosittaa tätä ja mainitsee perusteluksi, että tällöin sisennystä ei tarvita kappaleiden erottamiseksi toisistaan. Eri näkemyksiä ja käytäntöjä on siitä, sisennetäänkö koko palstan levyisen kuvan, luetelman, taulukon, sisennetyn lainauksen tai muun normaalista kappaleesta poikkeavan kokonaisuuden jälkeinen kappale.
Historiallisesti sisennys johtuu siitä, että aikoinaan, kun kirjoitusmateriaali oli hyvin kallista, se käytettiin kokonaan ja kappaleet erotettiin toisistaan vain ¶-merkillä. Myöhemmin ruvettiin käyttämään lisäksi rivinvaihtoa, mutta ¶-merkki jäi kappaleen aloittavan rivin alkuun. Myöhemmin sitä ei enää kirjoitettu, mutta sen paikalle jätettiin tyhjä tila.
Tietokoneohjelmat soveltavat yleisesti sellaista esitystapaa, jossa kappaleet ovat selvästi irrallaan toisistaan. Ne eivät sisennä kappaleiden ensimmäisiä rivejä, vaan jättävät kappaleiden väliin tyhjää tilaa, yleensä yhden rivin verran. Useinkin syynä on, että ohjelma oletusarvoisesti toimii siten eikä kirjoittaja osaa muuttaa asiaa tai ei ehkä edes huomaa muutosta tarpeelliseksi. Monet saattavat kokea tämän esitystavan selkeämmäksi, ja se on monille tuttu mm. web-sivujen yleisestä käytännöstä. Sitä on jossain määrin ruvettu käyttämään jopa kirjoissa. – Tyhjien rivien käyttö johtuu alkujaan siitä, että kirjoituskoneita käytettäessä se oli helppo tapa.
Jos kappaleet erotetaan tyhjillä riveillä, ei tyhjää riviä voi käyttää edellä kuvattuun tarkoitukseen eli teksti taitekohdan osoittamiseen. Tähän tarkoitukseen käytetään tällöin esimerkiksi pitkähköä vaakaviivaa tai jotakin koristekuvaa tai vaikkapa merkkejä ”***” omalla rivillään keskitettyinä:
Näitä menetelmiä käytetään usein silloinkin, kun kappalejako osoitetaan vanhalla tavalla, ensirivin sisennyksellä.
”Kirjalliset kappaleet” soveltuvat tekstiin, joka sisältää kappaleesta toiseen etenevää kerrontaa, olipa se sitten romaani tai väitöskirja. ”Tekniset kappaleet” sopivat käytettäviksi silloin, kun kappaleet ovat suhteellisen itsenäisiä ja useinkin esimerkiksi käsittelevät erillisiä asioita tai asian eri puolia. Esimerkiksi laitteen käyttöohjeessa useinkin annetaan perusohjeet numeroituina luetelmina, ja tekstikappaleita on mukana selittämässä eri yksityiskohtia, käsitteitä ym.
Nykyinen asiakirjastandardi on ”teknisten kappaleiden” kannalla. Tämä on lähinnä jäänne ajalta, jolloin asiakirjat tehtiin kirjoituskoneella.
Käytettiinpä kumpaa tahansa kappalejaon osoittamisen tapaa, sitä tulisi käyttää johdonmukaisesti. Useimmiten vanha tapa tekee tyylikkäämmän vaikutelman, mutta sen toteuttaminen voi vaatia erityisiä toimenpiteitä, esimerkiksi verkkosivulla ns. tyyliohjeen (CSS-määrittelyn) käyttöä, tekstinkäsittelyohjelmassa kappaleiden muotoilun asettamista jne.
Jos käytetään tietokoneohjelmista tuttua esitystapaa, voi tyhjän välin ehkä säätää pienemmäksi kuin yksi rivi, mutta ei mielellään pienemmäksi kuin puoli riviä, koska silloin kappalejaon havaittavuus alkaa kärsiä.
Sitovalla välilyönnillä voidaan yleensä estää epäsuotavat rivinvaihdot sanojen välissä. Näitä mahdollisuuksia käytetään vielä melko vähän, vaikka ne on helppo oppia. Niinpä sitten jopa kirjoissa esiintyykin outoja rivinjakoja, joissa esimerkiksi numeroin kirjoitettu luku, kuten 1 000 000 000, on jakautunut kahdelle riville.
Jos kahdesta peräkkäisestä sanasta (tai muusta ilmaisusta) edellinen olisi oudontuntuinen rivin lopussa tai jälkimmäinen olisi ”orpo” rivin alussa, niiden väliin on hyvä kirjoittaa tavallisen välilyönnin asemesta sitova välilyönti. Erityisesti seuraavanlaisissa ilmauksissa on yleensä aiheellista käyttää sitovaa välilyöntiä (merkitty tässä ” ”):
Hiukan lisätietoja on sivulla Sitovan välilyönnin käyttö suomen kielessä.
Jos edellä kuvattu sitova välilyönti ei sovellu estämään rivitys tietystä kohdasta, joudutaan käyttämään muita, osittain ohjelmista riippuvia menetelmiä. Tällaisia ovat muun muassa seuraavat:
nobr
-merkkaus HTML:ssä.
Rivityksen estäminen voi olla aiheellista silloin, kun lyhyessä merkkijonossa on jokin merkki, jonka jäljestä ohjelmat muuten saattaisivat jakaa. Tämä on ohjelmakohtaista, mutta esimerkiksi ajatusviiva on usein sellainen merkki. Ilmauksessa A–Ö voi siis olla tarpeen estää rivinvaihdot, sillä se näyttää oudolta, jos Ö joutuu uuden rivin alkuun.
Rivitys voidaan sallia kohdassa, jossa rivitystä ei muuten voisi tapahtua, käyttämällä erityistä ohjausmerkkiä leveydetön väli (U+200B). Verkkosivuilla voidaan tarkoitukseen käyttää myös elementtiä <wbr>, esimerkiksi henkilötunnus/<wbr>Y-tunnus.
Wordissa on toinenkin erikoismerkkiä käyttävä menetelmä, joka kuvataan kohdassa Rivinvaihtovihje ja ‑esto Wordissa.
Rivityksen salliminen voi olla aiheellista esimerkiksi juuri vinoviivan jäljestä tai kun tekstissä on pitkä merkkijono, jonka ohjelmat muutoin yrittävät pitää yhdellä rivillä, vaikka siinä on hyväksyttäviä katkaisukohtia.
Rivityksen salliminen on eri asia kuin seuraavassa kuvattava sanan eri riveille jakaminen, jossa jakamisen merkiksi tulee rivin loppuun yhdysmerkki (tavuviiva).
Tietokoneladonta tunnetusti usein tavuttaa yhdyssanat vääristä kohdista, esimerkiksi ”kansa-nedustaja”. Tässä käytetään yleiseen tapaan nimitystä ”tavutus”, vaikka tarkkaan ottaen kyseessä on sanan jako eri riveille. Sanan saa jakaa vain tavunrajalta, mutta jokainen tavunraja ei ole hyväksyttävä jakokohta.
Esimerkki | Kuvaus |
---|---|
omitui- sta | Kokonaan virheellinen tavutusmenettely. Ohjelma saattaa tavuttaa esimerkiksi englannin sääntöjen mukaan. Tämä on korjattava muuttamalla ohjelman asetuksia tai vaihtamalla ohjelmaa. Kaiken tavutuksen estäminenkin, joka yleensä onnistuu ohjelman asetuksista, on pienempi paha kuin täysin väärä tavutus. |
Tämä on melko keinotekoinen esimerkki tavuttamattomuuden vaikutuksista. | Ei mitään tavutusta. Tämä on muun muassa web-selainten vallitseva käytäntö, ja sen korjaaminen on hankalaa. Tekstinkäsittelyohjelmissa se usein johtuu ohjelman asetuksista. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse korjata, ellei tekstiä haluta tasata molemmista reunoista. |
yök- lubi | Yhdyssanojen virheellinen tavutus. Malliesimerkkinä esitetään usein ”kansa-nedustaja”. Tämä on tavallista silloinkin, kun ohjelma muutoin osaa tavuttaa suomen sääntöjen mukaan. Monet ohjelmat osaavat kuitenkin tavuttaa yhdyssanatkin yleensä oikein, koska ne tunnistavat sanan jakautumisen yhdysosiin. |
syntymäaika ja - paikka | Rivijako yhdysmerkin jäljestä väärissä tilanteissa. Tietokoneohjelmat saattavat pitää yhdysmerkkiä sellaisena merkkinä, jonka jäljestä saa aina jakaa. Tulos voi tällöin olla varsin ikävä: rivin loppuun jää yksinäinen yhdysmerkki. |
linja -auto | Rivijako yhdysmerkin edeltä. Tämä on selvä virhe, mutta se on esiintynyt joissakin web-selaimissa. |
oudono- loinen | Yhden kirjaimen erottaminen sanasta eri riville. Vaikka sanassa ”avara” on tavunraja ensimmäisen a:n jälkeen, siitä kohdasta ei saa jakaa eri riveille (a-vara). Tämän ohjeen on katsottava koskevan myös yhdyssanoja: jako kansane-dustaja olisi väärin, vaikka jakokohta onkin tavunrajalla. |
vapa- uteen | Jakaminen vokaalien välistä. Tämä on selvä virhe, jos vokaalit muodostavat diftongin (talo-issa), ja virheenä sitä on pidettävä silloinkin, kun vokaalit saattavat muodostaa diftongin (talo-udessa). Muissakin tapauksissa vokaalien välistä jakaminen on epäsuotavaa (kato-ava), paitsi jos vokaalit kuuluvat yhdyssanan eri osiin (työ-aika). |
SAK: ssa | Jakaminen eri riveille erikoismerkkien jäljestä. Esimerkiksi InDesign-taitto-ohjelmassa saattaa ”SAK:ssa” jakautua kaksoispisteen jäljestä ja ilman tavuviivan lisäämistä. Ainoa sallittu jakotapa on kuitenkin jakaminen osiin ”SAK:s-” ja ”sa”, eikä sekään ole mitenkään suositeltava. Sen sijaan jakaminen ajatusviivan jäljestä lienee tulkittava sallituksi esimerkiksi ilmauksessa ”seitsemän–kymmenen”. |
Kohdassa Rivitys Word-ohjelmassa käsitellään eräitä ohjelmakohtaisia korjauskeinoja edellä mainittuihin ongelmiin.
Monissa ohjelmissa voi käyttää tavutusvihjeitä eli piilotavuviivoja: näkymättömiä merkintöjä, jotka ilmoittavat tietokoneohjelmalle sallitun tavutuskohdan. Ks. kohtia Pehmeä tavuviiva ja Tavutusvihjeet Wordissä.
Tavutusvihjeellä voi auttaa ohjelmaa
Viimeksi mainittu kohta on usein ongelmallinen, jos sana on pitkä. Jos sanaan kirjoitetaan tavutusvihje, pitäisi arvioida koko sanan tavutusta ja yleensä kirjoittaa tavutusvihje kaikkiin niihin kohtiin, joista tavuttaminen halutaan sallia. Tavutusvihjeen sijoittaminen sanan ensimmäisen kirjaimen edelle saattaa estää kaiken tavutuksen sanassa, mikä toisaalta on usein suotavaa, esimerkiksi kun kyseessä on lyhyehkö outo sana.
Sivistyssanat aiheuttavat ongelmia tavutuksessa. Pääsääntönä on, että ne tavutetaan kuten omaperäiset sanat, mutta tähän on monia ja osittain tulkinnanvaraisia poikkeuksia. Aihetta käsitellään kohdassa Sivistyssanan jakaminen eri riveille.
Vieraiden nimien ja muiden vieraasta kielestä suoraan otettujen sanojen eli sitaattilainojen tavuttamista kannattaa välttää. Vaikka tavutus olisi jonkin säännöstön mukaan oikeakin, tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista nimen outouden takia. Tekstiä ääneen luettaessa käy helposti niin, että rivin lopussa oleva vieraan nimen alku luetaan väärin. Kyseistä kieltä tuntevallekin lausuminen selviää vasta, kun koko nimi on luettu, sillä yleensä vasta silloin on edes pääteltävissä, mitä kieltä nimi on.
Olisi tavallaan luonnollista, että jos kokonaan vierasta kieltä oleva sana tavutetaan, sovelletaan asianomaisen kielen sääntöjä. Tällä linjalla oli muun muassa vuonna 1945 julkaistu M. Airilan kirjanen Vierasperäiset sanat. Sen mukaan perussääntönä on vieraan kielen mukainen tavutus (s. 17):
Vieraissa sanoissa noudatetaan yleensä asianomaisen kielen tavutusta sellaisenaan. Esim. kreikassa a-kro-sti-khon, an-ar-thria, an-e-ry-throp-si-a, dem-ar-khos, so-fro-sy-ne – –
Toisaalta Airilan kirjanen esittää, että erisnimien tavutuksessa noudatetaan suomen kielen tavutussääntöjä, paitsi että yhdyssanat tavutetaan yhdysosittain ja että yhden äänteen merkkinä olevaa konsonanttiyhdistelmää ei jaeta. Erisnimien osalta se on täten suunnilleen nykyisellä kannalla, ja vieraan kielen mukainen tavutus koskee vain varsinaisia ”vieraita sanoja”, siis sitaattilainoja. Tämä linja on epäkäytännöllinen ja johtaisi samantapaisten sanojen tavuttamiseen eri tavoin sen mukaan, onko kyse yleisnimestä vai erisnimestä.
Vieraan kielen mukainen tavutus on usein vaativaa. Kielikellossa 2/2006 onkin (yhdysmerkin kuvauksessa) varsin salliva ja epämääräinen kanta: ”Vieraskieliset nimet ja sitaattilainat voidaan useimmiten jakaa riviltä toiselle suomen tavutusperiaatteiden mukaan.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas on samalla linjalla. Tätä lienee tulkittava niin, että vieraan kielen mukainen tavutuskin on sallittua, etenkin kun lainasanojakin saa tavuttaa osittain vieraan kielen mukaan (esimerkiksi syn-kroninen, mikro-skooppi). Epäselvää on, onko se suositeltavampaa.
Jos tekstissä on kokonaan vieraskielinen sitaatti, on luonnollista vaatia, että se tavutetaan kyseisen kielen mukaan. Tässä voidaan usein käyttää tekstinkäsittelyohjelman tavutustoimintoa, kunhan ohjelmalle ilmoitetaan sitaatin kieli (tai se tunnistaa sen automaattisesti oikein).
Vieraskielisten sanojen tavuttamisessa on usein apua sanakirjoista. Esimerkiksi Merriam-Webster sisältää englannin sanoista tiedot, joissa näkyvät kaikki sallitut jakokohdat, kuten de·fin·able. Apua voi olla myös erilaisista automaattisista tavutusohjelmista eli tavuttimista (englanniksi hyphenator). Esimerkiksi Ushuaia.pl-sivuston online-tavutin tuntee laajahkon valikoiman kieliä ja näyttää osaavan tavuttaa enimmäkseen oikein. Laajemman valikoiman ja ilmeisesti paremman laadun tarjoaa TALŌ-yhtiön ladattava tavutin.
Ohjeissa mainittu jakaminen ”suomen tavutusperiaatteiden mukaan” tarkoittanee, että sana jaetaan ikään kuin se olisi suomea ja luettaisiin suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Käytännössä tämä merkitsee sääntöä, jonka mukaan tavunraja sijaitsee peräkkäisistä konsonanteista viimeisen edellä (tietenkin vain silloin, kun sana vielä jatkuu kyseisten konsonanttien jälkeen). Vokaalien välistä jakamista lienee syytä välttää myös vieraissa sanoissa. Seuraaviin esimerkkeihin on yhdysmerkillä merkitty tämän mukaiset sallitut jakokohdat.
Kielikello 2/2006 esittää kuitenkin yhden tärkeän poikkeuksen: ”Yhtä äännettä merkitsevät kirjaimet merkitään kuitenkin samaan tavuun.” Ajatus on aiemmin ilmaistu niin, ettei sellaista kirjainyhdistelmää tavuteta, joka on yhden äänteen merkki, siis esimerkiksi englannin kirjainyhdistelmää ”sh”, saksan yhdistelmää ”sch” taikka puolan tai unkarin yhdistelmää ”sz”.
Tätä periaatetta rikotaan nykyisin yleisesti, koska sen noudattaminen vaatisi lisätyötä ja tietämystä vieraiden sanojen ääntämyksestä. Se on kuitenkin hyvin looginen ja vanhakin, ja esimerkiksi edellä mainitussa M. Airilan kirjasessa Vierasperäiset sanat se esitettiin hyvin selkeästi.
Myöskään esimerkiksi venäjänkielisessä nimessä olevaa yhdistelmää ”ts”, ”tš” tai ”štš” ei tulisi jakaa, koska kukin on venäjässä yhden äänteen merkki, vaikka se translitteroidaan kahdella tai kolmella kirjaimella. Näin voidaan päätellä ainakin Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan muotoilusta: ”Jos mahdollista, pyritään samalla rivillä pitämään sellainen kirjainryhmä, joka alkukielessä on yhden äänteen merkkinä”.
Kyseenalainen on myös esimerkiksi sellainen venäläisen nimen tavutus kuin ”Selezn-jov”, koska tässä j-kirjain ei äänny, vaan asiallisesti liittyy edeltävään n-kirjaimeen osoittaen n-äänteen palatalisoituneeksi. Sen sijaan esimerkiksi jako Tret-jakov on hyväksyttävä, koska Tretjakov-nimessä ääntyy ja-tavu; tämä voidaan päätellä nimen kyrillisestä asusta.
Kielikello 2/2006 rikkoo omia sääntöjään esittämällä esimerkkinä tavutuksen ”control-ler” Tässä sanassa, kuten yleensä englannissa, konsonanttiyhdistelmä ”ll” tarkoittaa yksinkertaista konsonanttia, eli se on yhden äänteen merkki. Selvää on toisaalta, että tavutukset ”contro-ller”, ”wi-nner” ja ”Po-tterin” näyttäisivät suomalaisesta lukijasta aivan liian oudoilta. Sääntöön lieneekin ajateltava ainakin se poikkeus, että kaksoiskonsonantin saa jakaa, vaikka se tarkoittaisi yhtä äännettä.
Yhtä selvää ei ole, että jakaminen on tarkoitettu sallituksi silloin, kun kaksoiskonsonantti tarkoittaa olennaisesti erilaista äännettä kuin yksinkertainen konsonantti. Jos esimerkiksi sana ”paella” ajatellaan lainasanaksi, joka ääntyy suomen mukaisesti, on tavutus ”pael-la” tietysti mahdollinen. Jos se taas ajatellaan espanjan sanaksi, jolloin ”ll” ääntyy palatalisoituneena l-äänteenä taikka pitkänä j-äänteenä, ei sellainen tavutus tunnu ollenkaan hyvältä – eikä suomenkielisen tekstin seassa myöskään ”pae-lla” vaikuta hyvältä.
Myös esimerkiksi sellainen periaatteessa oikea ”Be-cker” (saksan nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan) näyttäisi monista oudolta.
Tällaiset ongelmat voi yleensä välttää jättämällä lyhyet nimet tavuttamatta tavuttamalla pitkät nimet vain melko ongelmattomista kohdista. Esimerkiksi nimen ”Patrick” muodon ”Patrickille” voi tavuttaa ”Pat-rickille” tai ”Patrickil-le”, mutta ei ”Patric-kille” eikä ”Patri-ckille”, jotka ovat eri tavoin epäloogisia vaihtoehtoja.
Kielikello 2/2006 lisää vielä: ”Myös vieraskieliset yhdyssanat jaetaan mieluiten yhdysosien rajalta.” Esimerkkinä tästä on ”Living-stone”. Lienee syytä tulkita, että ainakin selvästi yhdyssanaksi hahmottuva vieraan kielen sana tavutetaan niin, että yhdyssanaluonne otetaan huomioon. Sen lisäksi, että yhdysosien rajalta jakaminen on sallittua ja ensisijaistakin, olisi virheellistä jakaa niin, että yhdyssanan osasta jää yksi kirjain eri riville (esimerkiksi Wel-tanschauung).
Kielitoimiston ohjepankin sivu Tavutus vierassanoissa ja vieraskielisissä nimissä esittää sekin periaatteen yhdysosien rajalta jakamisesta, esimerkkeinä Lind-ström. Wasa-stjerna, Shake-speare, Ports-mouth, Öre-bro. Ne ovat ruotsin- tai englanninkielisiä, ja yleensä yhdyssanarakenteen huomioon ottaminen rajoittuukin lähinnä näihin kieliin ja ehkä saksaan. Mainitulla sivulla esitetään muun muassa tavutus Alek-sand-ra. mutta alkuperäkielen (kreikan) mukainen ensisijainen jako olisi Aleks-andra.
Kielikello 2/2006 kehottaa myös välttämään tavutusta epäselvissä tilanteissa: ”Jos on epävarma ääntämisestä tai yhdysosien rajasta, sana jätetään mieluiten tavuttamatta.” Tässä epävarmuus ääntämisestä viittaa epävarmuuteen siitä, onko jokin kirjainyhdistelmä yhden äänteen merkki. Periaatetta voi kuitenkin noudattaa laajemminkin: jos on mahdollista, että suomen kielen mukainen kirjoitusasun tavutus johtaisi pahaan ristiriitaan vieraan kielen ääntämyksen kanssa, on parempi jättää tavuttamatta.
Selvänä virheenä voidaan pitää sellaisen sanan jakamista, joka ääntyy yksitavuisena, esimerkiksi ”Jacques”, jonka ääntämys on suunnilleen [žak]. Tämän nimet taivutusmuodot suomen kielessä ovat kyllä monitavuisia, mutta niitä ei käytännössä voi jakaa ensimmäisen ja toisen tavun rajalta; esim. ”Jac-quesin” olisi kovin outo (vaikkakin ilmeisesti Kielikellon ohjeen mukainen); sen sijaan ”Jacquesil-le” on mahdollinen jako.
Suomenkieliseen tekstiin ei oikein sovi sellainen tavutus, jossa jaetaan kahta konsonanttia tarkoittavan kirjaimen edestä, esimerkiksi ”lu-xus” tai ”na-zionale” (italiaa, jossa z ääntyy [ts]). Vieraassa kielessä saatetaan kahden konsonantin yhdistelmä tulkita yhdeksi äänteeksi tai ainakin sellaiseksi, joka voi olla tavun alussa. Suomen kielen kannalta sellainen ei ole luonnollista, koska ääntämyksessä suomalainen tulkitsee tavunrajojen kulkevan esim. ”luk-sus” tai ”nat-sionaale”. Olisi outoa, jos rivin lopussa on ”lu‑”, mutta sanassa ei ole tavua [lu]. Niinpä luxus-sanaa ei voi jakaa eri riveille, ei myöskään esimerkiksi sanan jazz [jats] taivutusmuotoa jazzin, vaikka se ääntyy kaksitavuisena. (Suomeen mukautetut asua luksus ja jatsi ovat tietysti rivityksen kannalta normaaleja.)
Kuitenkin Kielikellon artikkelissa Alexander-nimen tavutus sanotaan: ”Yleisohjeen perusteella Alexander-nimessä voidaan noudattaa suomen mukaista tavutusta. Tässä etunimessä kukin tavuraja on silloin konsonantin ja vokaalin yhdistelmän edessä, eli kirjoitettaessa nimi jaetaan tavuiksi näin: A-le-xan-der.” Tässä siis suomen mukainen tavutus tulkitaan sellaiseksi, joka perustuu sanan kirjoitusasuun eikä äänneasuun.
Jos z-kirjain osoittaa yhtä äännettä, kuten soinnillista s:ää englannissa ja nykykreikassa sitä käsitellään rivijaossa kuten tavallista konsonanttia; esimerkiksi buzuki voidaan jakaa bu-zuki.
Tietokonekielen, koodin tai vastaavan merkintätavan sisältämää kirjainjonoa ei pitäisi jakaa eri riveille, vaikka se muodoltaan ja lukutavaltaan vastaisi sanaa tai se sisältäisi välilyönnin. Jakaminen eri riveille voi aiheuttaa epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä.
Esimerkiksi seuraavassa esimerkissä rivinvaihto aiheuttaa epäselvyyden siitä, kirjoitetaanko MMMM ja dd suoraan peräkkäin;
Seuraava esitystapa on siis selvempi:
Koodi-ilmausten tavutus aiheuttaa lisää ongelmia. Jos ohjelmassa on tavutus käytössä, ohjelmat yleensä pyrkivät tavuttamaan myös koodi-ilmaukset, eikä ohjelmissa useinkaan ole helppoa tapaa estää tämä. Tavutus voidaan ehkä erikseen estää esimerkiksi kirjoittamalla tavutusvihje merkkijonon alkuun.
Seuraavassa on ote eräästä ohjelmoinnin oppikirjasta. Siinä lihavoidut merkkijonot ovat ohjelmointikieleen kuuluvia nimiä, jotka on kirjoitettava ohjelmaan jakamattomina.
- Olion tietojen tallentamiseksi ja lukemiseksi luokan täytyy toteuttaa Seria-
lizable-rajapinta.- Olion tämän hetkiset tiedot tallennetaan kokonaisuudessaan käyttäen Ob-
jectOutputStream-oliota.
Ilmaus ”tämän hetkinen” tulisi kirjoittaa yhdeksi sanaksi, ”tämänhetkinen”. Ks. kohtaa Yhteen vai erikseen?
Esimerkistä jää periaatteessa epäselväksi, onko rajapinnan nimi Seria-lizable vai Serializable. Vaikka vastaus on suhteellisen ilmeinen, saattaa joissakin tilanteissa syntyä todellisia väärinkäsityksiä. Jos jälkimmäisessä kohdassa mainittu olion nimi olisi jakautunut hiukan toisin, merkkien Object jälkeen, voisi lukija todella jäädä epätietoisuuteen siitä, onko nimi Object-OutputStream vai ObjectOutputStream. Tässä tapauksessa auttaa tieto siitä, että kyseisessä kielessä nimi ei saa sisältää yhdysmerkkiä (-). Mutta kieltä vasta opiskeleva lukija ei tätä ehkä tiedä tai muista.
Tietotekniikan tms. oppikirjojen merkintöjen selityksissä tulisi kuvata tällaiset asiat, koska esimerkiksi muuttujan- ja funktionnimien jakautumista eri riveille ei useinkaan voida täysin välttää. Joissakin tilanteissa voidaan ehkä käyttää rivin lopussa kenoviivaa (\), koska se on monissa tietokonekielissä rivin jatkumisen merkki:
Ongelma ei ole kovin iso oppikirjassa, jossa esiintyy samantapaisia tilanteita paljon ja lukija on tottunut niihin. Jos taas koodi-ilmaus on tekstissä yksittäisenä, tilanne voi olla hyvin epäselvä. Lukijahan ei välttämättä tiedä esimerkiksi sitä, että ohjelmointikielten tunnuksissa ei yleensä voi olla yhdysmerkkiä
Koodinomaiset ilmaukset sisältävät usein erikoismerkkejä,
ja tietokoneohjelmat saattavat jakaa erikoismerkin jäljestä,
vaikka ilmauksessa ei olisi lainkaan välilyöntejä.
Esimerkiksi ilmaus foo:bar
saattaa
jakautua kaksoispisteen jäljestä. Tällöin voi lukija luulla, että
tarkoitetaan ilmausta
foo: bar
,
joka saattaa olla käytetyssä tietokonekielessä sallittu,
mutta merkitykseltään aivan toinen!
Jakautumisen estäminen saattaa olla hankalaa ja vaatia
ohjelmakohtaisia tekniikoita.
Yhdyssanojen tavutuksen yleissääntö on, että yhdyssana voidaan jakaa yhdysosien rajalta. Lisäksi näin saaduista osista voidaan tarvittaessa kumpi tahansa jakaa kuten se jaettaisiin erillisenä sanana.
Tämän kohdan esimerkeissä yhdysmerkki osoittaa sanan sallittua jakokohtaa.
Kaikki sallitut jakokohdat eivät kuitenkaan ole hyviä, kuten kohdassa Tavutusperiaatteita kuvaillaan. Erityisesti yhdyssanoista voidaan antaa seuraavat ohjeet:
Joissakin yhdyssanoissa alkuosa on loppuheittoinen eli siitä puuttuu lopusta jotain sellaista (tavallisesti yksi vokaali), joka sanassa on, kun se esiintyy itsenäisenä. Yleensä tämä ei vaikuta tavutukseen – silloinkaan, kun jälkiosa alkaa vokaalilla.
Ongelmallisia ovat eräät tavalliset adverbit, jotka yleisesti ääntyvät yhdistämättömän sanan tavoin ja niin, että yhdysosien rajan kohdalla ei ole tavurajaa (vaan tavurakenne on esimerkiksi pa-rai-kaa). Usein myös sivupainon puuttuminen osoittaa, että yhdysosat ovat sulautuneet yhteen. Koska ohjeissa ei esitetä poikkeuksia tällaisten sanojen jakamiseen, on ajateltava, että sääntöjen mukaan niitä käsitellään yhdyssanoina.
Koska tällainen jako on usein vastoin sanan tavallista ääntämistapaa, kannattaa kokonaan välttää jakamista tai jakaa jälkiosan sisältä, esimerkiksi yhtäk-kiä. (Sääntöjen vastaisia olisivat esimerkiksi ääntämyksen mukaiset jaot pa-raikaa ja yh-täkkiä, joissa alkuosasta tulee yksi kirjain erilleen uudelle riville, samoin vaste-edes, jossa jälkiosasta tulee yksi kirjain erilleen.)
Erikoisasemassa ovat sanat, joiden jälkiosana on kieltoverbi en, et, ei jne. Niistä joll- ja ell-alkuisissa on jo kauan sitten hyväksytty myös tavuttaminen yhdistämättömien sanojen tavoin. Se on myös luonnollisinta, koska yleinen kielitaju tuskin mieltää niitä yhdyssanoiksi.
Sellaisten sanojen kuin ettei ja vaikkei tavutuksen säännöt eivät ilmeisesti ole muuttuneet kielitoimiston ohjeiden mukaan. Ne on siten varminta käsitellä yhdyssanoina. Toisaalta jakamatta jättäminen on selvästi paras vaihtoehto, koska sanat usein mielletään yhdistämättömiksi ja äännetään sellaisina.
Näitä sanoja vain pieni joukko. Konjunktioalkuisia ovat ettei, jottei, vaikkei, muttei sekä harvinaiset koskei ja kunnei, joita nykyisin ei tulkittane yleiskieleen kuuluviksi. Muunlaisia ovat ehkei ja miksei.
Joissakin kielenoppaissa on tulkittu, että näiden ryhmien sanoista ainkin jotkin voisi jakaa yhdistämättömän sanan tavoin, esimerkiksi et-tei ja mik-set. Esimerkiksi Uusi kieliopas esittää ettei-sanan hakemistossa näin: et|t|ei. Pystyviivat osoittavat kirjan merkintätavoissa sallittua jakokohtaa, joten sallitut jaot olisivat et-tei ja ett-ei.
Microsoft Word tavuttaa tällaiset sanat yhdysosien rajalta. Jos halutaan toisenlainen tavutus, on sanaan kirjoitettava tavutusvihjeitä.
Etenkin otsikoissa ja ingresseissä on hyvä tavutus usein tärkeä. Siihen kannattaa ehkä erikseen paneutuakin niin, että esimerkiksi painettavalle tekstille etsitään mahdollisimman hyvä ilmiasu tässä suhteessa. Tällöin voidaan jopa harkita monia eri vaihtoehtoja niin, että otetaan huomioon erilaisten tavutusten eriasteiset suotavuudet:
Myös typografiset näkökohdat on hyvä ottaa huomioon tärkeimmissä teksteissä:
Tekstin kappaleiden ulkoasu tulisi muotoilla seuraavat säännöt huomioon ottaen:
Otsikko ei saisi jäädä yksinään sivun loppuun. Tyylikästä ei ole sekään, että sivun lopussa on isohko otsikko ja sen jälkeen vain pari riviä. Mitä isommasta otsikosta on kyse, sitä herkemmin pitäisi vaihtaa sivua sitä ennen.
Tällaisista muotoiluasioista kannattaa ruveta huolehtimaan yleensä vasta sitten, kun asiakirja on muutoin täysin valmis. Asiaan vaikuttaa sekin, että esimerkiksi painatusvaiheessa teksti joudutaan siirtämään ohjelmasta toiseen niin, että muotoilutietoa häviää. Toisaalta joskus joudutaan jopa tekstiä muuttamaan, jotta ladonnan ongelmia saadaan poistettua.
Ladonnan korjaamisen menetelmät riippuvat paljolti siitä, mitä tietokoneohjelmia käytetään ja miten. Ihmistyön osuus on siinä yleensä suuri. Ladonta saattaa paljonkin muuttua, kun teksti siirretään esimerkiksi Word-ohjelmasta varsinaiseen taitto-ohjelmaan. Tällöin jonkun pitää tarkastaa ulkoasu ja jonkun (usein aivan toisen henkilön) korjata ongelmat taitto-ohjelman tarjoamilla välineillä.
On siis syytä varautua siihen, että painotuotteen ulkoasu vielä tarkistetaan oikovedoksesta. Siinä voi olla hyvinkin paljon korjattavaa, vaikka asia ja kieliasu ovat sinänsä kunnossa. Erityisesti kannattaa tarkistaa tavutukset; tämän oppii tekemään melko nopeasti silmäilemällä rivien loput kiinnittäen huomiota lähinnä yhdysmerkkiin loppuviin riveihin. Toisaalta käytännössä usein vain tärkeimpien julkaisujen ladonta voidaan tarkistaa kunnolla.
Fonttien käyttö kuuluu lähinnä typografiaan, ei oikeinkirjoitukseen (ortografiaan) eikä oikeakielisyyteen. Fonttien valintaa käsittelee mm. Markus Itkosen kirjoittama Typografian käsikirja.
Tässä puututaan kuitenkin eräisiin kysymyksiin, jotka koskevat fontin muunnelman, kuten kursivoidun tai lihavoidun fontin, käyttöä. Taustalla on tällöin yleensä tarve sanan tai laajemman ilmauksen korostamiseen tai sen erottamiseen normaalitekstistä muusta syystä.
Seuraavassa on eräitä nykyaikaisia periaatteita:
Seuraava taulukko kuvaa tavallisimmat kursivoinnin sovinnaiset käyttötarkoitukset eli tilanteet, joissa kursiivin käyttö perustuu jonkin alan vallitsevaan tai yleiseen tapaan. Käytäntö perustuu osittain siihen, että kursiivi erottaa sanan muusta tekstistä poikkeavaksi, osittain siihen, että kursiiville on haluttu antaa jokin erityinen merkitys.
Kursivoitavan ilmauksen tyyppi | Esimerkki |
---|---|
eliölajin tieteellinen nimi | Hevonen (Equus ferus) |
kielenaines kieltä kuvailtaessa | Translatiivin pääte on -ksi, esim. vuodeksi. |
laivan nimi | Bismarck upotti HMS Hoodin 24.5.1941. |
muuttuja matematiikassa | (a + b)² = a² + 2ab + b² |
suureen tunnus fysiikassa | E = mc² |
sitaattilaina | Haluttiin palauttaa status quo. |
teoksen nimi | Kirja Tripodien aika |
Kursivoinnin käytölle näissä tapauksissa on usein vaihtoehtoja, kuten lainausmerkkien käyttö. Laivojen nimet kirjoitetaan usein aivan kuten muutkin erisnimet. Eliölajien tieteellisten nimien ja fysiikan suuretunnusten kursivointi kuitenkin on näiden alojen normien vaatimaa.
Typografiassa kursiivi tarkoittaa fontin versiota, jossa kirjainten muodot muistuttavat käsin kirjoitettua tekstiä, kuitenkin yleensä liittymättä toisiinsa juoksevasti, kuten niin sanotuissa käsinkirjoitusfonteissa. Yleensä kursiivikirjaimet ovat jonkin verran oikealle kallellaan.
Kun esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmassa annetaan kursivointikäsky, voi kursivointi toteutua kolmella vaihtoehtoisella tavalla:
Seuraava esimerkki havainnollistaa kursivoinnin eri toteutuksia, mikäli käytettävissä on edellä mainitut fontit. Siitä näkyy, että konekursiivi saattaa jopa vääristää merkkien merkitystä: pystyviiva | muuttuu vinoviivan / näköiseksi ja kenoviiva \ lähes pystyksi; jälkimmäinen ongelma on kyllä usein aidossakin kursiivissa.
Ei kursivoitu | Kursivoitu | Selitys |
---|---|---|
Tekstiä |×€\ | Tekstiä |×€\ | aitoa kursiivia (Times New Roman tms.) |
Tekstiä |×€\ | Tekstiä |×€\ | lähinnä vain kallistettua (Arial tms.) |
Tekstiä |×€\ | Tekstiä |×€\ | ”konekursiivia” (Google-fontti Esteban) |
Vaikka mahdollisia korostuskeinoja on siis monia, vain harvoja niistä voi pitää hyvinä tekstin sisällä. Kursivointi sopii oikeastaan vain antiikvalle ja lihavointi vain groteskille, ja muut tehosteet yleensä eivät sovi lainkaan tekstin sisällä käytettyinä. Miten sitten voisi tehdä kahdentasoisia tai muuten kahdenlaisia korostuksia?
Ongelma on kärjistynyt, kun kursiivia on ruvettu entistä enemmän suosimaan (lainausmerkkien sijasta) kielenainesten, teosten nimien ja sitaattien erottamiseen muusta tekstistä. Mitä silloin voi käyttää korostuksiin? Tai mitä voidaan käyttää vahvaan korostukseen, vastakohtana tavalliselle korostukselle, joka esitetään (antiikvan) kursivoinnilla?
Hyvä vastaus on suunnilleen ”ei mitään”. Tekstinsisäiset korostukset rikkovat tekstin ulkoasua ja tekevät siitä levottoman ja vaikeuttavat lukemista. Yhtä korostuslajia voi tarvittaessa käyttää, mutta mielellään ei useita. Vahvemman tekstinsisäisen korostuksen sijaan pitäisi keskeiset asiat ja avainsanat nostaa väliotsikoihin. Jos esimerkiksi väliotsikot esitetään groteskilla, lihavalla ja isolla fontilla, kenties värillisinäkin, ne saadaan erottumaan antiikvalla ladotusta leipätekstistä erittäin hyvin.
Monilla verkkosivuilla käytetään sekaisin ainakin kahdenlaista korostusta tekstin sisällä, lihavointia ja kursivointia. Sellaista esiintyy painotuotteissakin. Helsingin Sanomat käyttää jopa kolmea korostuskeinoa leipätekstissä: kursivointia, (henkilönnimien) lihavointia ja lihavaa groteskia (tosin enemmänkin kappaleiden alun selvemmäksi osoittamiseksi kuin korostamisen takia). Sellaista ei pidä ainakaan kritiikittömästi jäljitellä.
Kun sana tai sanoja erotetaan muusta tekstistä jollakin edellä mainituista tehokeinoista, on loogista soveltaa tehokeinoa vain itse tehostettavaan tekstiin. Tämän mukaisesti välimerkit jäävät normaalin tekstin mukaisiksi, elleivät ne kuulu tehostettavaan ilmaukseen.
Typografisin perustein on kuitenkin esitetty sellainen näkemys ja noudatettu sellaista käytäntöä, että tehokeinoa sovelletaan myös sanaa välittömästi seuraavan välimerkkiin, esimerkiksi kursivoidun tekstin jälkeinen välimerkki kursivoidaan.
Ulkoasun koetaan tällöin olevan sujuvampi, tyylikkäämpi. Kirja The Elements of Typographic Style perustelee tätä seuraavasti: ”With italic text, italic punctuation normally gives better letterfit and thus looks less obtrusive.”
Kursivoinnissa tällä on merkitystä lähinnä kysymysmerkin, huutomerkin, kaksoispisteen ja puolipisteen osalta, sillä kursivoitu pilkku (saati piste) ei juuri eroa kursivoimattomasta. Sen sijaan lihavoituina pienetkin välimerkit erottuvat melko selvästi lihavoimattomista.
The Chicago Manual of Style esittää 15. painoksestaan (vuodelta 2003) alkaen, että kursivointia ei sovelleta välimerkkiin, ellei välimerkki kuulu kursivoitavaan tekstiosuuteen:
Punctuation and font:
primary system.
All
punctuation
marks should appear in the same font—roman or
italic—as the main or surrounding text, except for
punctuation
that belongs to a title or an exclamation in
a different font. This departure from
Chicago’s former usage serves both simplicity and logic.
Kuten lainauksesta ilmenee, kyseinen käsikirja siis muutti suositustaan. Se esittää edelleen myös vaihtoehtoisen, perinteisemmän järjestelmän. Sen mukaan piste, pilkku, kaksoispiste ja puolipiste kirjoitetaan samalla fontilla kuin sitä välittömästi edeltävä sana tai merkki. Tämän järjestelmänkin mukaan kysymys- ja huutomerkki kirjoitetaan edeltävän sanan fontilla vain, jos se kuuluu kursivoituun tai muuten poikkeavaan ilmaukseen.
Chicagon mukaan tekstin lihavointia ja väriä käsitellään eri tavoin kuin kursivointia: tapauksittain ja usein enemmän esteettisin kuin loogisin perustein. Tästä on muun muassa seuraava esimerkki, jossa ensimmäinen piste on lihavoitu, toinen ei:
line spacing. See leading.
Detailtypografie-kirja sanoo hyvin ykskantaan, että lihavoitua sanaa seuraava pilkku ja piste lihavoidaan aina:
Komma und Punkt, die auf ein fettes Wort folgen, sind gemäß der
Schriftsatzregel fett. Auch wenn danach normale Schrift kommt.
Perustelut ovat typografisia, esteettisiä:
Denn erstens wirken normales Komma und normaler Punkt nach dem fetten Word
dünn, und zweitens greift das Kerning in den meisten Programmen nicht an
Formatierungsgrenzen, also z. B.
wenn man nach einem fetten Wort ein normales
Zeichen eingibt.
Jälkimmäinen perustelu viittaa siihen, että kirjaimen ja välimerkin suhde toisiinsa vaatii usein välistyksen säätöä, jonka kehittynyt ladontaohjelma tekee automaattisesti ns. parivälistystaulukon perusteella. Esimerkiksi yhdistelmä ”o,” voi vaatia parivälistystä (kerning), jotta pilkku ei näytä olevan liian kaukana o:sta. Jos kuitenkin o on lihavoitu, mutta pilkku ei, ohjelmat eivät yleensä sovella parivälistystä.
Kursivoitua tekstiä ympäröivät sulkeet jätetään kursivoimatta myös sellaisessa käytännössä, jossa muutoin kursivoidaan kursivoitua sanaa seuraava välimerkki. Typografiaohjeet mainitsevat tämän vanhaksi hyväksi käytännöksi.
The Chicago Manual of Style esittää, että sulkeet kursivoidaan vain, kun ympäröivä teksti on kursivoitu. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että sulkeita ei kursivoida, vaikka niiden sisällä oleva teksti on kursivoitu:
Chicago kuitenkin lisää, että jos sulkeissa oleva ilmaus esiintyy omalla rivillään itsenäisenä ilmauksena, myös sulkeet yleensä kursivoidaan, esimerkiksi seuraavasti:
Voidaan myös noudattaa linjaa, jonka mukaan sulkeita ei koskaan kursivoida edes kursivoidun tekstijakson sisällä. Tämä on vanhan käytännön mukaista, ja se on ollut tavallista mm. matemaattisissa teksteissä, joissa esiintyy pitkähköjä kursivoituja jaksoja. Tällöin yleensä myös muun muassa numerot jätetään kursivoimatta.
Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että kursiivissa on ensisijaisesti kyse kirjainten esittämisestä tavalla, joka etäisesti jäljittelee sanojen juoksevaa käsin kirjoittamista, jossa kirjaimet liittyvät toisiinsa. Sulkeet ja erikoismerkit on tämän ajatustavan mukaan paras jättää kursivoinnin ulkopuolelle. Tämän tavan toteuttaminen on sikäli hankalaa, että tekstijakso on helpointa kursivoida valitsemalla se esimerkiksi hiirellä maalaamalla ja antamalla sitten kursivointikäsky. Tällöin kaikki merkit, myös sulkeet, muuttuvat kursiiviin, ja joidenkin merkkien jättäminen kursivoinnin ulkopuolelle vaatii tekstin käsittelemistä osina.
Kun kursivoitua sanaa välittömästi seuraava merkki on kursivoimaton, saattaa syntyä typografisesti ikävä tilanne: kursivoitu sana voi näyttää törmäävän välimerkkiin tai kaatuvan sen päälle. Tilanne voidaan usein korjata lisäämällä hiukan välistystä.
Välistys on usein tarpeen, kun kursivoimattomien sulkeiden sisällä on kursivoitua tekstiä. Jos tekstin viimeinen kirjain on esimerkiksi t, l tai i, se usein kallistuu liian lähelle suljetta.
Kursivointi tai muu tehokeino on yleensä syytä kohdistaa kokonaisiin sanoihin. Esimerkiksi kursivoitavan sanan päätekin kursivoidaan.
Pelkän vartalon kursivointi johtaisi isoihin ongelmiin etenkin silloin, kun taivutus aiheuttaa vartalonmuutoksia. Miten sellaisen käytännön mukaan kirjoitettaisiin esimerkiksi Australopithecus-sanan taivutusmuodot? Niissähän vartalo on yleensä Australopithecukse-, joten kirjoitettaisiinko esimerkiksi Australopithecuksesta? Vaikka vartalo olisi sama kuin perusmuoto, pelkän vartalon kursivointi hajottaa sanan hahmon ja kiinnittää huomiota sanan sisäiseen rakenteeseen, joka on asiasisällön kannalta aivan epäolennainen.
Lisäksi jos kursivoitua kirjainta seuraa kursivoimaton, syntyy usein edellä mainittu typografinen ongelma: kursivoitu kirjain näyttää törmäävän seuraavaan kirjaimeen tai kaatuvan sen päälle, esimerkiksi yhdistelmässä ille. Kursiivifontteja ei ole suunniteltu sellaiseen käyttöön, jossa esiintyy vierekkäin kursivoituja ja kursivoimattomia kirjaimia.
Tästä aiheesta ei tiettävästi ole virallista kielenhuollon normia, ja vanhoissa asiateksteissä saattaa esiintyä käytäntöä, jossa kursivoidun sanan päätettä ei kursivoida. Typografian käsikirja kuitenkin esittää: ”Myös kursivoidun sanan tai nimen taivutuspääte kursivoidaan.”
Viburnum davidii on eräs heisilaji, jolla ei ole suomenkielistä nimeä. Siksi tieteellistä nimeä saatetaan joutua käyttämään taivutettunakin.
Jos kursivoimalla korostettuun lyhenteeseen tms. liitetään pääte kaksoispisteen jälkeen, on johdonmukaista noudattaa samaa periaatetta. Tällöin tietysti päätteen lisäksi myös kaksoispiste kursivoidaan.
Jos kyseessä kuitenkin on tunnus, joka jonkin alan sääntöjen mukaan aina kursivoidaan, ei tunnu luonnolliselta kursivoida siihen liittyvää päätettä (eikä kaksoispistettä). Ongelma on yleensä vältettävissä, koska tällaisia tunnuksia (esimerkiksi massan tunnus m) ei yleensä esiinny taivutettuina (m:n) huolitellussa kielessä, vaan taivutus hoidetaan tukisubstantiivin avulla (massan m). Usein ongelma voidaan välttää silläkin, että tekstissä ei käytetä suureen tunnusta, vaan nimeä. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)
Matemaattisessa tekstissä on kuitenkin usein tarpeen taivuttaa esimerkiksi muuttujan tunnusta. Tukisubstantiivin käyttö (”muuttujan x”) johtaisi usein kömpelyyteen ja häiritsevään sanantoistoon.
Yhdyssanan osan erillinen korostaminen (esimerkki: turistiluokassa) on yleensä huono ajatus, vaikka se ehkä tuntuisi vastaavan puheen korostusta. On parempi korostaa koko sanaa.
Joskus halutaan korostaa sanan päätettä tai muuta sananosaa esimerkiksi kielitieteessä tai kielenopetuksessa. Silloin sanan hahmon rikkoutuminen ei ole ongelma, vaan suorastaan toivottu vaikutus. Kursivointi (esimerkki: Muhoksella) on kuitenkin typografisesti huono vaihtoehto, eikä lihavointi (esimerkki: Muhoksella) ole sekään kovin hyvä. Sen sijaan alleviivaus voi olla sopiva, vaikka se muutoin onkin vanhentunut tehokeino.
Versaalin käyttö poikkeaa muista tehokeinoista, koska se on osittain oikeinkirjoituksen eikä tyylin alaan kuuluva asia. Ks. kohtaa Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.
Ligatuuri on kahden tai useamman merkin esitys yhdistelmänä, jossa merkit yleensä osittain limittyvät. Esimerkiksi kirjainparille fi voi olla ligatuuri, jossa f:n poikkiviiva menee kiinni i-kirjaimen pystyviivaan tai f:n kaari muodostaa i:n pisteen sen sijaan, että menisi lähes kiinni siihen.
Oheinen kuva esittää fi-ligatuurin vaikutuksen kahdessa fontissa, vasemmalla Calibri ja oikealla Constantia. Ylempänä on filosofia-sana ilman ligatuureja, alempana niin, että kumpikin fi-yhdistelmä on ligatuuri.
Ligatuuri on fonttiin kuuluva asia ja fontin tekijän muodostama. Monissa fonteissa ei ole ligatuureja lainkaan, eivätkä kaikki ohjelmat pysty käyttämään ligatuureja, vaikka niitä fontissa olisikin. Tavallisimmat ligatuurit, joita fonteissa voi olla, ovat kirjainyhdistelmille fi, fl, ff, ffi ja ffl. Koska f on suomessa harvinainen, ligatuureilla ei yleensä olisi paljoakaan merkitystä.
Tosin joissakin fonteissa on muun muassa st-ligatuuri, joka yhdistää s:n ja t:n kaarella ja jota englanninkielisissä teksteissä käytetään jonkin verran. Suomenkielisessä tekstissä se näyttäisi oudolta. Ohessa on esimerkki st-ligatuurin vaikutuksesta (FreeSerif-fontissa).
Suomen kielen normit eivät ota kantaa ligatuurien käyttöön. Asia on typografinen ja riippuu fontista. Esimerkiksi Constantia-fontissa fi-yhdistelmä ei näytä hyvältä ilman ligatuuria, mutta useimmissa fonteissa tällaista ongelmaa ei ole.
Tietokoneohjelman asetuksissa saattaa olla periaate, jonka mukaan ohjelma aina käyttää ligatuureja, jos mahdollista. Tästä voi seurata yllätyksiä. Esimerkiksi isossa koossa esitetty verkkotunnus kuten xyz.fi voi näyttää oudolta, jos fi on ligatuurina. Useimmat tekstinkäsittelyohjelmat, verkkoselaimet yms. eivät käytä ligatuureja ainakaan oletusarvoisesti.
Eri ohjelmissa on erilaisia tapoja ohjata ligatuurien käyttämistä. Ohjelmien suomennokset ovat usein sekavia ja hämmentäviä. Esimerkiksi Microsoft-ohjelmien suomennoksissa esiintyy vaihtelevasti kaksoiskirjain ja kirjainpari. Word 365:ssä ligatuurien käyttöä hallitaan Fontti-ikkunan Lisäasetukset-välilehdellä, jossa Kaksoiskirjaimet-kohta tarkoittaa ligatuureja. Oletusarvona siinä on ”Ei mitään”. Sen sijaan taitto-ohjelmissa saattaa ainakin joidenkin ligatuurien käyttö kuulua perusasetuksiin.
Jotkin ligatuurit, lähinnä edellä mainitut, on otettu Unicodeen erillisinä merkkeinä, kuten fi-ligatuuri fi (U+FB01, latin small ligature fi). Niitä käyttämällä saadaan siis aikaan ligatuuriesitys ilman tyyli- tms. asetuksia, jos käytettävässä fontissa on esitykset niille.
Suomen kielen ääntämystä eli lausumista ei ole normitettu, mutta yleiskielellä on sille ominainen ääntämistapa. Esimerkiksi suomen r-äänne on vahva ja monitäryinen ja poikkeaa selvästi monien muiden kielten r-kirjaimella merkityistä äänteistä. Tätä ei kuitenkaan kuvata kieliopeissa eikä ohjeissa, vaan asia opitaan luonnonmenetelmällä.
Tästä seuraa, että yleiskielestä poikkeava ääntämys voi aiheuttaa kummastelua. Se saatetaan tulkita puheviaksi, josta usein onkin kyse, tai sitten jonkinlaiseksi erityiskielen piirteeksi. Esimerkiksi liian terävä, liian suhahtava tai liian etinen s-äänne voi herättää ärtymystäkin. Ks. Kielikellon 2/2013 artikkelia ”Helsinkiläisen ässän” mysteeri.
Usein sanotaan, että suomea kirjoitetaan kuten puhutaan. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan kutakin kirjainta vastaa yksi äänne, jota ei merkitä millään muulla kirjaimella. Vaikka tämä pätee melko hyvin suhteessa monien muiden kielten järjestelmiin, siihen on todellisuudessa paljon poikkeuksia. Ks. kohtaa Kirjoituksen ja ääntämyksen erot. Seuraavassa käsitellään käänteistä kysymystä: miten luetaan huolitellusti ääneen yleiskielistä tekstiä.
Sanoja ääneen luettaessa poiketaan kirjoituksesta lähinnä seuraavasti:
Rajakahdennuksen eli loppukahdennuksen esiintyminen vaihtelee suuresti murteittain, eikä siitä ole selviä normeja (ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Rajakahdennus). Normaaliin yleiskieleen kuuluvana voidaan kuitenkin pitää loppukahdennuksen esiintymistä seuraavan taulukon mukaisissa tapauksissa.
Tyyppi | Esimerkkisana | Käyttöesimerkki |
---|---|---|
-e-lopp. sana, jonka genetiivi on -een | vene : veneen | venekin [venekkin] |
-lle-muoto (allatiivi) | alle | allekin [allekkin] |
-nne-loppuinen adverbi | minne | minne menet [minnem menet] |
-tse-johdos | maitse | maitsekin [maitsekkin] |
verbin perusmuoto (I eli A-infinitiivi) | mennä | mennä sinne [mennäs sinne] |
imperat. yks. 2. pers., paitsi älä | tule | tulekin [tulekkin] |
indikatiivin kieltomuoto | tule | ei tulekaan [ei tulekkaan] |
potentiaalin kieltomuoto | liene | ei liene totta [ei lienet totta] |
-sti-johdos | nopeasti | nopeastikin [nopeastikkin] |
-nsa-liite | aikansa | aikansa kutakin [aikansak kutakin] |
Eräät sanat: itse, kiinni, kolme, luo, taa | itse | itsepäinen [itseppäinen] |
Kielikellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto? esittää hyvin samanlaisen kuvauksen. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy myös ko- ja kö loppuisissa kieltomuodoissa, kuten tulko ja mentäkö. Yksittäisistä sanoista se mainitsee vain sanan kiinni. Se ei mainitse älä-sanaa poikkeuksena.
Rajakahdennus esiintyy sanan lopussa silloin, kun sitä seuraa ilman taukoa konsonanttialkuinen liite tai sana. Kuitenkin h-äänne jää yleensä kahdentumatta; esimerkiksi menehän ääntyy tavallisesti kirjoitusasun mukaan, mutta ääntämys menehhän on myös mahdollinen.
Vokaalin edellä rajakahdennusta ei yleensä esiinny, vaan esimerkiksi anna olla ääntyy kirjoitusasun mukaan. Joissakin murteissa esiintyy glottaaliklusiisi ʔ (kurkunpäänsulkeuma) kahdentuneena, esimerkiksi annaʔ ʔolla. Tauon edellä saattaa esiintyä glottaaliklusiili tai sitä muistuttava äänne; esimerkiksi Älä mene! saattaa ääntyä Älä meneʔ. Tällaisia ääntämyksiä ei missään ohjeissa vaadita, mutta ei kielletäkään.
Rajakahdennuksen esiintymisessä on paljon muutakin murrevaihtelua, ja monista murteista se puuttuu kokonaan tai osittain. Sen puuttuminen etenkin infinitiiveistä (tulla) ja imperatiiveista (tule) voi herättää huomiota. Sen sijaan on melko tavallista jättää rajakahdennus pois yhdyssanoista, joissa alkuosa on taulukon 1. tyyppiin kuuluva nomini. Esimerkiksi venekerho voi ääntyä kirjoitusasun mukaan tai venekkerho; jälkimmäistä voi pitää varmemmin yleiskielen mukaisena.
Assimilaatio tarkoittaa äänteen muuttumista lähellä olevan äänteen vaikutuksesta. Muutos voi olla osittainen, kuten n:n muuttuminen p:n edellä m:ksi, tai täydellinen, kuten n:n muuttuminen l:n edellä l:ksi.
Tässä käsitellään sanarajalla tapahtuvaa assimilaatiota, tarkemmin sanoen sellaista, missä sananloppuinen äänne muuttuu seuraavan äänteen vaikutuksesta. Seuraava äänne voi olla seuraavan sanan alussa (tulen pian [tulem pian]), yhdyssanan seuraavan osan alussa (pojanpoika [pojampoika]) tai liitepartikkelin alussa (tulenpas [tulempas]).
Hitaaseenkin yleiskieliseen puheeseen kuuluu n:n ääntyminen m:nä p-alkuisen liitepartikkelin edellä että n:llistä ääntämystä ([tulenpas]) kai useimmat pitävät virheenä. Sama koskee n:n ääntymistä äng-äänteenä k-alkuisen liitepartikkelin edellä. Muutoin ei voida sanoa olevan ”pakollista” assimilaatiota. Sen sijaan voidaan seuraavia ilmiötä pitää tavallisina ja hyväksyttyinä (vrt. Iso suomen kielioppi, § 39):
Toisaalta ei voi pitää vääränä sellaisten tapausten ääntämistä kirjoitusasun mukaan. Se saattaa kuitenkin kuulostaa erityisen hitaalta puheelta tai siltä, että sanaa halutaan erityisesti painottaa.
Melko tavallista on myös n:n muuttuminen seuraavan konsonantin kaltaiseksi, kun tämä on l, r, j tai v, esim. samanlainen [samallainen].
Nut- tai nyt-loppuisten partisiippien sekä nyt-sanan loppu-t esiintyy puheessa yleisesti assimiloituneena tai kadonneena rajakahdennuksen tavoin, esim. mennyt pois [mennyp pois], mennyt ulos [menny ulos]. Yleiskielessä kuitenkin sekä kirjoitetaan että äännetään t. Toisaalta puheessa ilmiö ei tunnu yhtä höiritsevältä kuin kirjoitukessa.
Suomen kielen omaperäisissä sanoissa ja vanhimmissa lainasanoissa nk ääntyy [ŋk] ja ng [ŋŋ]. Kuten edellä kuvattiin, ääntämys [ŋk] on tavallinen myös sanarajalla, jossa toisaalta ng ääntyy yleensä [ŋg], esim, kävin Gambiassa [käviŋ gambiassa].
Vierasperäisissä sanoissa ng voi esiintyä myös konsonantin edellä ja sanan lopussa, jolloin se ääntyy ŋ, esim. englanti [eŋglanti], leasing [liisiŋ].
Kuitenkin joissakin sanoissa, ainakin joidenkin sanakirjojen ääntämisohjeiden mukaan, ng ääntyy [ŋg], esim. kongestio [koŋgestio], taikka kirjaimellisesti [ng], esim. sanassa pangermanismi.
Useimmat kysymykset ääntämyksestä koskevat vieraita nimiä ja uudehkoja lainasanoja. Eri tietolähteissä on tästä kuvauksia tai ohjeita. Suomen kielen sanakirjoissa on jossain määrin esitetty ääntämistietoja. Jossain määrin ohjeita on myös kielenhuollon kannanotoissa. Käytännössä normaalina pidettävä ääntämys saattaa kuitenkin poiketa sanakirjojen kuvaamasta; esimerkiksi sanalle boa ei ole ääntämismerkintää, mutta se ääntyy yleensä booa.
Periaatteessa lainasanat, jotka ovat mukautuneet suomeen, äännetään samojen sääntöjen mukaan kuin muutkin sanat, mutta tähän on poikkeuksia, joita ei välttämättä ole dokumentoitu. Sen sijaan sitaattilainat, siis toisesta kielestä suoraan, mukauttamatta, otetut sanat, kuten château ja clearing, taas lausutaan periaatteessa kuten alkuperäkielessä. Käytännössä ne aina jossain määrin mukautuvat suomen kieleen, mutta tätä mukautumista ei ole normitettu eikä oikein kuvattukaan. (Ks. kuitenkin koostetta mukautumista.) Tarkka alkuperäkielen ääntämyksen noudattaminen suomenkielisessä puheessa vaikuttaa teennäiseltä tai keikaroivalta. Liian pitkälle viety suomeen mukauttaminen herättää sekin kielteistä huomiota ainakin julkisessa esiintymisessä.
Liiallisuutta olisi esimerkiksi nimen Oxford lausuminen huolitellun brittienglannin mukaan niin, että f-äänne on selvästi hankausäänne, toinen o on lyhyt ja epämääräinen vokaali eikä r äänny lainkaan (foneettisesti: [oksfəd]). Liian pitkälle menevää suomeen mukauttamista taas olisi ääntämys Oksvort.
Vierasperäisten sanojen ääntämyksen vaihtelua ja sen vaikutusta kirjoitusasuun käsitellään kohdassa Sivistyssanojen asu.
Suomen kielen sanojen painotuksen perussääntö on yksinkertainen: pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä koskee (toisin kuin esimerkiksi virossa) myös vierasperäisiä sanoja. Sen sijaan niin sanotuissa sitaattilainoissa, kuten fait accompli, painotus periaatteessa noudattaa vieraan kielen ääntämystä; tästäkin tosin usein poiketaan.
Poikkeuksellista on esimerkiksi sanan lopputavun painottaminen esimerkiksi sanassa kiitos tai hyvästi. Puhekielessä sellaisella painotuksella voi olla omia tehtäviään, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu.
Hankalampi kysymys on sivupainon määräytyminen. Seuraavia periaatteita voidaan pitää yleispätevinä (tässä sivupainoa on merkitty tavun ensimmäisen vokaalin päällä olevalla graviksella, esimerkiksi à):
Pitkissä sanoissa sivupainon sijainti voi olla tulkinnanvarainen. Usein esitetään sääntö, jonka mukaan yli kolmitavuisissa yhdistämättömissä sanoissa (siis muissa kuin yhdyssanoissa) on sivupaino kolmannella tavulla ja sen jälkeen joka toisella tavulla, ei kuitenkaan sanan viimeisellä tavulla, esimerkiksi sanomàttomìa, sanomàttomat. Tähän saatetaan lisätä, että ensimmäinen sivupaino siirtyy neljännelle tavulle (yli nelitavuisessa sanassa), jos kolmas tavu on lyhyt (loppuu lyhyeen vokaaliin), esimerkiksi toteutumàton, toteutumàttomàssa. Tosin muun muassa Iso suomen kielioppi esittää, että tällainen siirtyminen tapahtuu vain, kun neljäs tavu on pitkä, vieläpä niin, että ”paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle”, siis useidenkin lyhyiden tavujen yli, esimerkiksi keskustelisìtte. Lisäksi sen mukaan ”joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa”. Sivupainon määräytymisestä ei ole selviä normeja, ja erilaiset painotukset ovat mahdollisia.
Yhdyssanojen painotuksesta kieliopit ja useimmat kielenoppaat eivät sano juuri muuta kuin sen, että yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino. Tämä koskee myös esimerkiksi kolmitavuisia sanoja, kuten työàika; niissä siis voi olla peräkkäin pääpainollinen ja sivupainollinen tavu.
Yhdyssanaksi kirjoitettava ilmaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdyssanana lausuttava ilmaus. Kuten kohdassa Miksi yhdyssanat ovat vaikeita? kuvataan, jopa virallisissa ohjeissa myönnetään tämä. Esimerkiksi ilmaus ikään kuin lausutaan yhtenä sanana, ikäänkuin, ja on kyseenalaista, onko siinä edes sivupainoa vai lausutaanko se kuten yhdistämätön sana. Ilmaus niin kuin varmaankin aina lausutaan niinkuin ilman sivupainoa, ja tavallinen arkiääntämys on niinku. Mitä yleisemmästä ja vakiintuneemmasta ilmauksesta on kyse, sitä tavallisempaa on lausua se yhtenä sanana, vaikka säännöt vaativat sen kirjoittamista kahdeksi sanaksi.
Jotkin sanat ovat yhdyssanoja alkuperältään, mutta eivät aina kielitajussa eivätkä ääntämyksessä. Esimerkiksi sanaa maailma tuskin lausutaan sivupainollisena máaìlma. Pikemminkin se tavallisesti ääntyy kaksitavuisena mailma.
Jos yhdyssanan osana on yhdyssana, yhdyssanassa on kaksi eritasoista sivupainoa. Tätä ei kuvata kieliopeissa eikä juuri kielenoppaissakaan, mutta se on olennainen osa suomen ääntämystä. Esimerkiksi sana työaikalaki jäsentyy niin, että jälkiosan laki alkutavulla on sivupaino, mutta lisäksi alkuosana olevan yhdyssanan jälkiosalla aika on lievempi sivupaino. Ilman tällaista painotusta sanan rakenne voisi jäädä epäselväksi. Tällaisten asioiden merkitsemiseen ei kuitenkaan ole mitään vakiintunutta tapaa.
Kolmesta tai useammasta sanasta koostuvan yhdyssanan oikea ääntämys edellyttää täten sanan rakenteen jäsentämistä. Siksi siinä saatetaan erehtyä. Sellaisen sanan rakenteen ilmaisemiseen ei ole keinoa edes foneettisessa kirjoituksessa, saati tavallisessa kirjoitusjärjestelmässä. Tekstiä ääneen lukeva voi kuitenkin merkitä sanojen rakenteita itseään, omaa lukemistaan varten seuraavaan tapaan (käyttäen sulkumerkkejä hiukan samoin kuin matematiikassa):
Sivupainotasoja voi olla jopa enemmän kuin kaksi, jos yhdyssanan osana on yhdyssana, jonka osana on yhdyssana. Esimerkiksi sana Elintarviketurvallisuusvirasto jäsentyy ((elintarvike)turvallisuus)virasto, joten tavulla vi on ensisijainen sivupaino, tavulla tur toissijainen ja tavulla tar sitäkin heikompi. Tosin painottaminen ja sen tunnistaminen voi olla vaikeaa: ihmisen ei ole helppo tunnistaa useita intensiteetin tasoja yhdessä sanassa. (Tämä on yksi syy välttää kovin moniosaisia yhdyssanoja, eikä mainittu viraston nimi ole enää käytössä.)
Tavallisten sanallisten ilmaisujen lisäksi kuuluu kirjoitettuun kieleen suuri joukko erilaisia vakiintuneita merkintätapoja, tai pikemminkin merkintöjä, jotka pitäisi vakiinnuttaa. Useinkin merkintätapa on täsmällisesti määritelty erilaisissa standardeissa tai suosituksissa, mutta käytännössä esiintyy monenlaista kirjavuutta.
Esimerkiksi puhelinnumerot kirjoitetaan hyvin monenlaisilla tavoilla. Jos esimerkiksi yhdistyksen toimihenkilöiden puhelinnumerot ilmoitetaan sillä tavalla, kuin itse kukin on ne kertonut, tulos on yleensä kovin kirjava: yhdellä on 09-123 4567, toisella 09 12 34 568 ja kolmannella ehkä (09) 123 4569. Kun käytetään yhtenäistä esitystapaa, numerot ovat hiukan helpommat lukea ja asiakirjan ulkoasu on miellyttävämpi. (Ks. esimerkkiä kohdasta Tekstin yhtenäisyys.)
Yhtenäisyys siis parantaa tyyliä ja luettavuutta. Toisaalta yhtenäistäminen on järkevää tehdä sellaisen järjestelmän mukaan, joka on kerran mietitty ja päätetty. Merkintätapoja koskevien normien tunteminen helpottaa kirjoittamista, kun ei tarvitse miettiä ja pohtia, mutta lisäksi se antaa hyvän vaikutelman. Jos asiakirjan sisällä on samat asiat merkitty eri tavoin eri kohdissa, herää kysymys, onko sisältökään viimeistelty vai onko kyseessä leikekokoelma.
Tässä oppaassa käsitellään edellä luvussa Numerot ja luvut kuvattujen asioiden lisäksi etenkin seuraavia merkintöjen järjestelmiä:
Päivämäärä voidaan esittää useassa muodossa, mutta samassa yhteydessä tulisi käyttää vain yhtä tapaa. Toisaalta esimerkiksi taulukossa voi käyttää eri tapaa kuin tekstissä.
Seuraavat tavat ovat suositusten mukaisia:
Esimerkki | Käyttöala |
---|---|
1. huhtikuuta 2003 | Asiateksti yleensä, etenkin virallinen |
1. päivä huhtikuuta 2003 | Yhteys, jossa merkintää on taivutettava |
1.4.2003 | Asiateksti, päiväykset, taulukot |
2003-04-01 | Datan sisäinen esitys tietotekniikassa; monikielinen aineisto |
Suomenkielisessä tekstissä on selvintä käyttää sellaista päivämäärien merkintätapaa kuin ”1. huhtikuuta 2003”. Se on ohjeiden mukainen tapa, joka sopii huoliteltuun asiatekstiin. Vuosiluku voidaan tietysti jättää pois, jos se on asiayhteyden perusteella selvä. Asiakirjassa pitäisi kuitenkin jollakin tapaa ilmaista vuosi, koska sitä saatetaan lukea myöhemminkin.
Aiemmin käytettiin erilaisia tapoja kirjoittaa päivämäärä, jossa on kuukauden nimi, esimerkiksi 1. pnä huhtikuuta, mutta edellä esitetty on vakiinnutettu ja määritelty muun muassa standardissa SFS 4175.
Tässä tavassa ei siis yleensä käytetä sanaa päivä eikä sen lyhennettä. Tosin vielä Kielikellon 1/2018 kirjoitus Miten päivämäärä merkitään? esittää ensimmäisenä esimerkkinä merkinnän toukokuun 10. päivänä 2018, ja lakikielessä on käytössä sellainen muoto kuin 18 päivänä toukokuuta 2018. Niistä ei pidä ottaa esimerkkiä.
Jos päivämäärän ilmausta kuitenkin joudutaan taivuttamaan, on helpointa ottaa mukaan päivä-sana ja taivuttaa sitä. (Tätä ei sanota nykyisissä ohjeissa, mutta sitä ei voi pitää kiellettynäkään, ja se kuvataan muun muassa artikkelissa Miten merkitä päivämäärät?, Kielikello 6, 1973.)
Kielitoimiston ohjeiden ja standardin SFS 4175 mukainen on myös sellainen päivämäärän merkintä kuin ”1.4.2003”. Se sopii esimerkiksi taulukkoihin, asiakirjan päiväykseen ja tekstiin, jossa esiintyy paljon päivämääriä.
Tällainen ilmaisu voidaan lukea kuukauden numeroa tai nimeä käyttäen: ”ensimmäinen neljättä kaksituhatta kolme” tai ”ensimmäinen huhtikuuta kaksituhatta kolme”. Numeron sanominen on käytännöllisempää muun muassa silloin, kun ilmoitetaan päivämäärä kirjoitettavaksi jonnekin.
Ilmaisu tulkitaan kuitenkin siinä määrin koodinluonteiseksi, että tyhjiä välejä ei käytetä sanavälejä vastaavasti. Aiemmin käytettiin välejä, esimerkiksi 1. 4. 2003. Aivan selvää ei ole ollut, onko välien jättäminen pois vain sallittua vai myös pakollista. Kielikellossa 2/2006 sääntö esitetään kuitenkin ehdottomana: ”Päivän tai kuukauden jälkeen ei tule välilyöntiä.” SFS 4175 sanoo saman asian: ”Numeroin ilmaistu päivämäärä kirjoitetaan koodinluonteisuutensa takia ilman välilyöntejä.” Yhtenäisyyden vuoksi tätä periaatetta on syytä noudattaa. Voidaan ehkä kuitenkin ajatella, että tyhjät välit ovat sallittuja, jos ne tehdään kapeiksi (esimerkiksi ohukkeilla tai hienoilla väleillä).
Ohjeiden mukaan tässä merkintätavassa ei käytetä etunollia (ei siis ”01.04.2003”). Etunollilla ei olisikaan mitään tehtävää, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että kaikki päivämäärät ovat samanmittaiset merkkimäärältään.
Sekä päivän että kuukauden numeron perään kuuluu siis piste, silloinkin, kun vuotta ei ilmoiteta, siis esimerkiksi ”1.4.”, ei ”1.4”. Jos tällainen päivämäärä on virkkeen lopussa, ei kuitenkaan kirjoiteta kahta pistettä peräkkäin kuten ei yleensäkään.
Pisteiden käyttöä näkee perusteltavan sillä, että päivän ja kuukauden numero ovat järjestyslukuja. Kyse on kuitenkin pikemmin sovinnaisesta merkintätavasta. Ruotsin kielessä käytäntö on toinen (esimerkiksi ”1.4”, joskin ”1.4.2010”).
Päivämäärien merkitsemisessä on edelleen paljon tarpeetonta kirjavuutta; ks. huomautuksia tekstin yhtenäisyyden merkityksestä. Esimerkiksi Kielenhuollon käsikirja mainitsee jopa neljä eri vaihtoehtoa päiväyksen kirjoittamiseen niin, että kuukausi kirjoitetaan sanana (tosin yhden vaihtoehdon sulkeisiin pannen), mutta niistä siis vain ensimmäistä kannattaa käyttää:
Helsingissä 29. huhtikuuta 2002(Helsingissä 29. pnä huhtikuuta 2002)Helsingissä 29. päivänä huhtikuuta 2002Helsingissä huhtikuun 29. päivänä 2002
Täysin hylättävä ja suomen kielen vastainen on merkintätapa ”29. huhti 2002”, joka johtuu tietokoneohjelmissa joskus käytetystä tavasta jäljitellä englannin ilmaisutyyppiä, jossa kuukauden nimi on lyhennettynä (esim. ”29 Apr 2002”).
Sellaiset lyhenteet kuin ”huhtik.” ovat muodollisesti oikeita, mutta yleensä ei ole syytä käyttää niitä.
Kansainvälisen standardin ISO 8601 mukaan tulisi käyttää muotoa ”2003-04-01” aina silloin, kun päiväys ilmoitetaan kokonaan numeroin. Tästä siis poiketaan suomalaisessa käytännössä ja standardissakin.
Kansainvälisen standardin taustalla on se, että englannin kielessä numeroin esitetty päiväys on monitulkintainen. Suomen kielessä ei sellaista ongelmaa ole ollut.
Tämän merkintätavan mukaan kirjoitetaan ensin vuosi, sitten kuukausi ja lopuksi päivä, erotinmerkkinä yhdysmerkki. Kuukausi ja päivä ilmoitetaan tällöin aina kahdella numerolla, tarvittaessa etunollia käyttäen. Itse asiassa kyseinen standardi sallii eräitä muitakin muotoja, mutta tässä esitetty on ehdottomasti tavallisin ja järkevin. Lisätietoja tästä standardista on englanniksi sivulla Info on ISO 8601.
Tämä merkintätapa on sopii yleensä vain sellaiseen digitaaliseen aineistoon, jota ei esitetä ihmisen luettavaksi sellaisenaan, vaan jonkin ohjelman tuottamassa esitysasussa. Sitä voi kuitenkin harkita käytettäväksi monikielisessä aineistossa silloin, kun päivämäärät eivät esiinny kielikohtaisessa tekstissä.
Valinta päivämäärien esitystavan vaihtoehtojen välillä on joskus vaikea. Tärkeintä on käyttää yhtenäistä menettelyä sekä välttää muita kuin edellä kuvattuja merkintöjä.
Ei siis pidä ottaa mallia sellaisista englanninkielisen maailman päiväystavoista kuin 1/4 2003, jotka ovat aiheuttaneet paljon väärinkäsityksiä. Mainittu merkintä nimittäin tulkitaan milloin huhtikuun ensimmäistä, milloin tammikuun neljättä tarkoittavaksi.
Vielä pahempi on sellainen kuin 01-04-03, josta ei todellakaan ilmene edes se, mitä vuotta tarkoitetaan.
Vuosiluku kirjoitetaan yleensä kokonaisena, useimmiten siis neljällä numerolla; ks. kohtaa Vuosiluvut.
Vuosi-sanan lyhentäminen on poikkeuksellista:
Vaikka lyhenne ”v.” on erittäin tunnettu ja tavallinen, sitäkin on hyvä usein tyylisyistä välttää. Vuonna-sanan jättäminen kokonaan pois on melko tavallista sanomalehdissä, tietosanakirjoissa ja muissa tiiviyteen pyrkivissä esityksissä, mutta siitä ei kannata ottaa mallia normaaliin asiatekstiin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyyliarvoa:
Yhdyssanojen osana esiintyvän vuotinen- tai vuotias-sanan lyhentämiselle ei yleensä ole todellista tarvetta. Tilapäislyhenteitä koskevien yleisten sääntöjen mukaan lyhenne vuot. olisi ajateltavissa, mutta se säästää niin vähän tilaa, ettei siinä juuri ole mieltä. Lyhenne v. taas on epäselvä mm. siksi, että se on yleisesti käytetty vuonna-sanan lyhenne.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuitenkin mainitsee 7. painoksessa (s. 37) ilmaukselle ”50-vuotias” lyhenteen ”50-v.”, vaikka oppaan lyhenneluettelo ei sellaista käyttöä tunnekaan. Nykyisessä kielitoimiston lyhenneluettelossa ilmoitetaan lyhenteelle ”v.” myös merkitys ’‑vuotias’.
Myös Uusi kieliopas esittää, että ”v.” on sanan ”-vuotias” lyhenne, ja esittää esimerkin Meeri (9-v.). Esimerkissä merkintä 9 v olisi parempi ja tarkoittaisi ikää yhdeksän vuotta.
Mainituissa ohjeissakaan ei esitetä mitään lyhennettä sanalle vuotinen. Se on siis syytä kirjoittaa aina kokonaan.
Sanaa vuotinen käytetään merkityksissä ’jonkin vuoden’ (esimerkiksi viimevuotinen) ’tietyn määrän vuosia kestävä t. kestänyt’ (esimerkiksi nelivuotinen koulutus). Sitä käytetään myös ikää ilmaistaessa (esimerkiksi satavuotinen tammi), mutta tämä ei ole nykynormien mukaista (oikein on satavuotias tammi).
Vanhastaan on käytetty lyhenteitä ”jKr.” ja ”eKr.” vuosilukujen yhteydessä ilmoittamaan, että tarkoitetaan vuotta kristillisen ajanlaskun alusta alkaen tai sitä ennen. Näiden rinnalle ovat tulleet lyhenteet ”jaa.” ja ”eaa.”, jotka luetaan ”jälkeen ajanlaskun alun” tai ”ennen ajanlaskun alkua”.
Kielitoimiston kannan mukaan kumpaakin tapaa voi käyttää eikä kumpaakaan suositeta toista parempana. Erisävyisiä kannanottoja kuvailee koosteen Suomen kielen normien muutoksia sivu Ajanilmaukset eaa. ∼ eKr. ja jaa. ∼ jKr.
Joissakin yhteyksissä tällaiset merkinnät ovat kuuma peruna. Ellei ole erityistä syytä toimia toisin, on yleensä parasta käyttää vanhoja lyhenteitä. Tätä voidaan perustella myös sillä, että lyhenteestä riippumatta on itse ilmaisussa kyse joka tapauksessa ns. kristillisestä ajanlaskusta, joka on vain yksi monista ihmiskunnan käyttämistä, eikä ole syytä piilottaa tätä seikkaa.
Joka tapauksessa näihin lyhenteisiin kuuluu piste kuten lyhenteisiin yleensäkin. Pistettä ei toisaalta tule muualle kuin loppuun. Esimerkiksi sellaiset asut ”e.a.a.” tai ”j.Kr.” aiheuttavat turhaa kirjavuutta.
Lyhenteitä ”eKr.” ja ”jKr.” on tuskin koskaan syytä korvata auki kirjoitetuilla ilmauksilla. Jos sellaisia ilmauksia kuitenkin halutaan käyttää, esimerkiksi lyhenteiden selityksissä, oikeat muodot ovat ”ennen Kristuksen syntymää” ja ”jälkeen Kristuksen syntymän”.
Tiettyyn kuukauteen viitataan yleensä kuukauden nimellä ja tarvittaessa vuosiluvulla.
Jos tarvitaan tiiviimpi esitystapa, esimerkiksi taulukkoon, on useita vaihtoehtoja, joilla on erilaisia huonoja puolia.
Joka tapauksessa tällaisissa merkinnöissä on syytä käyttää vuosilukua kokonaisena. Esimerkiksi ilmaus 3/24 on muuten vaikea hahmottaa, ja sen voisi tulkita esimerkiksi päivämääräksi.
Aikavälien ilmauksissa voi olla parempi käyttää päivämääriä silloinkin, kun kyse on kokonaisista kalenterikuukausista
Kun ilmaistaan kellonaika tai ajan kesto tunteina ja minuutteina, kenties myös sekunteina, niin kielitoimiston suosituksen ja standardin SFS 4175 mukaan käytetään erottimena pistettä, esim. ”12.30”.
Kansainvälisen standardin ISO 8601 ja englanninkielisen maailman käytännön mukaan taas käytetään kaksoispistettä, esim. ”12:30” ja ”10:05:30”. Yksi tärkeä syy tähän on se, että englannin kielessä piste toimii desimaalipisteenä, eikä kellonajoissa ole kyse desimaalijaotuksesta (paitsi joskus sekuntien jäljessä, esimerkiksi 12:00:00.5).
Käytännössä suomen kielessä käytetään kellonajoissa paljon myös kaksoispistettä. Se on myös hiukan selvempi kuin piste, etenkin kun pisteellä on suomessakin monia merkityksiä. Ainakin monikieliseen aineistoon tätä tapaa voi suositella.
Käytettiinpä erottimena pistettä tai kaksoispistettä, on kirjoitettava kellonajan minuutit ja sekunnit kahdella numerolla, jos ne ilmaistaan. Esimerkiksi ”klo 12:5” on väärin, samoin ”klo 12.5”.
Sen sijaan tuntien edessä ei yleensä käytetä etunollaa. Etunollan käyttö (esim. klo 07:30) on peräisin tietotekniikasta, jossa sillä tasataan kaikki kellonajat samanlevyisiksi.
Etunollaa voidaan kuitenkin käyttää aamuyön tunneissa selvyyden vuoksi, kun ilmaistaan aikaväli, joka ulottuu vuorokauden vaihteen yli.
Säännöt esitetään standardissa SFS 4175 (Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen), kohdassa 5.10, seuraavasti:
Numeroin kirjoitettuna kellonaika ilmaistaan 24 tunnin kellon mukaan. Kellonajoissa etunollia ei yleensä merkitä tunteihin.klo 8 [Ei: klo 08]Aamuyön tunteihin etunolla voidaan kuitenkin selvyyden vuoksi merkitä.
klo 19–2klo 19–02Vuorokauden ensimmäinen tunti merkitään yhdellä nollalla.klo 0.30 [Ei: klo 00.30]
klo 23.15–0.30
Keskiyö on erikoistapaus, koska tämä ajan hetki voidaan ilmaista vuorokauden alkuna tai edeltävän vuorokauden loppuna, käyttäen vastaavasti kellonaikamerkintää 0.00 tai 24.00 taikka ilmausta 0 tai 24. Vuorokauden alkuun viittaaminen on ainoa tietotekniikassa käytetty tapa. Se on sopiva myös esimerkiksi ilmauksessa ”työvuoro klo 0–8”. Toinen tapa on luonnollinen ilmaistaessa aikaväliä, joka loppuu keskiyöltä, esimerkiksi ”Avoinna klo 18–24”.
Kielikellon 2/2016 artikkelissa Kellonaikojen merkitseminen on lause, joka näyttäisi sanovan, että etunolla on pakollinen, jos keskiyö ilmaistaan nollalla: ”Keskiyötä voi merkitä joko kahdella nollalla tai 24:llä.” Esimerkkinä on ilmaus ”22.30–00.00”. Tämä siis on vastoin standardia, jonka mukaan 00:aa ei käytetä. Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajanilmaukset: kellonajat on tässä asiassa samalla kannalla kuin standardi (0, ei 00), mutta sen mukaan keskiyö merkitään 24.00.
Sellainen kellonajan merkintä kuin ”12.10” voi sekoittua päivämäärän merkintään ”12.10.”, varsinkin kun jälkimmäinen usein kirjoitetaan ilman loppupistettä. Esimerkiksi seuraava lause on kaksitulkintainen: ”Seminaari alkaa 12.10.”
Selvyyttä lisää, jos kellonajan edellä on sana ”kello” tai sen lyhenne ”klo”. Kylteistä ja ilmoituksista se usein jätetään pois tilan säästämiseksi. Päivämäärän ilmaisu ymmärretään helpommin päivämäärää tarkoittavaksi, kun kuukausi kirjoitetaan sanana tai mukaan liitetään vuosiluku.
Kellonaikojen taivutuksesta, esim. ”klo 12.05:ksi”, ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.
Yleensä on asiayhteyden perusteella selvää, minkä aikavyöhykkeen suhteen aika on ilmaistu. Kansainvälisessä viestinnässä on joskus, esimerkiksi sovittaessa verkkotapaamisen ajankohtaa, olennaista ilmaista aikavyöhyke. Tällöin on sopivinta – puolueettominta ja teknisesti yksinkertaisinta – käyttää koordinoitua yleisaikaa eli UTC-aikaa tai vanhempaa GMT-aikaa. Tällöin on selvintä ilmaista aikavyöhyke UTC- tai GMT-lyhenteellä, ei Z-tunnuksella, kuten joissakin teknisissä yhteyksissä mm. Internetissä
Periaatteessa UTC-aika on täsmällisempi käsite kuin GMT-aika. Käytännössä GMT on huomattavasti tunnetumpi, ja näiden aikojen mahdollinen ero on sekunnin murto-osia.
Jos halutaan ilmaista aikavyöhyke, kun käytetään muuta kuin UTC- tai GMT-aikaa, on ehdottomasti selvintä ilmaista vyöhyke poikkeamana UTC- tai GMT-ajasta tunteina (tai joskus tunteina ja minuutteina). Aikavyöhykkeiden kirjainlyhenteet ovat nimittäin standardoimattomia, heikosti tunnettuja maailmanlaajuisesti ja osittain monitulkintaisiakin. Suomen aika on UTC+2 (siis kaksi tuntia UTC:stä edellä), kesäaikaa sovellettaessa UTC+3. Nämä merkinnät ovat selvempiä kuin lyhenteet, kuten EET, EEDT ja EEST, jotka lisäksi helposti sekoittuvat lyhenteeseen EST, joka tarkoittaa Yhdysvaltain itärannikon aikaa tai Australian itäosan aikaa.
Paikallisista tapahtumista puhuttaessa voidaan aikavyöhyke ilmaista toki myös sanallisesti. Asiatekstissä on tällöin hyvä ilmaista vyöhyke myös poikkeamana UTC:stä tai GMT:stä.
Aikamäärä, siis kuluneen ajan kesto, ilmaistaan tieteessä ensisijaisesti käyttäen ajan SI-yksikköä sekuntia, esimerkiksi ”257 s”. Muutoin on tavallista käyttää myös yksiköitä minuutti, tunti ja vuorokausi (päivä), ja niitä käytetään paljon tieteessäkin. Usean eri yksikön käyttö tietyn aikamäärän ilmaisemiseen on sekin tavallista, esimerkiksi ”4 min 17 s” ja ”10 h 5 min 30 s”.
Etenkin urheilutuloksissa on tavanomaista käyttää tiiviimpiä esitystapoja, kuten 4.17 ja 10.05.30, jotka ovat muodoltaan samanlaisia kuin kellonajat. Tällaiset merkinnät eivät ole kansainvälisten eivätkä kansallisten standardien mukaisia. Niitä voi kuitenkin pitää ainakin rajatusti suomen kieleen hyväksyttyinä, sillä muun muassa Kielitoimiston ohjepankin ajanilmauksia koskeva ohje esittää seuraavan esimerkin:
1.27.36,30 (1 tunti 27 minuuttia 36 sekuntia 30 sadasosasekuntia)
Epäselvää on, saako ajanilmauksena käyttää myös merkintää, jossa on vain kaksi pisteellä erotettua lukua. Sellainenhan on periaatteessa kaksitulkintainen: esimerkiksi 4.17 voisi tarkoittaa 4 min 17 s tai 4 h 17 min. Käytännössä asiayhteydestä ilmenee yleensä, kumpaa tarkoitetaan.
Ehdottomasti selvintä on, että ajan ilmauksessa esitetään aina yksikkö tai yksiköt joko tunnuksilla tai sanoilla.
Kielitoimiston suositusten mukaan yleiskielessä tulisi käyttää ajan yksiköiden suomenkielisten nimien lyhennyksiä, esim. ”10 t 5 min 30 s”, mutta h:n käyttö tuntia tarkoittamassa on hyvin yleistä. Aihetta käsitellään hiukan tarkemmin kohdassa Kansainvälinen tunnus vai yleiskielinen lyhenne?
Tunnin tunnus h tarkoittaa yksiselitteisesti 60 minuutin (3 600 sekunnin) aikaa. Sitä ei siis sovi käyttää esimerkiksi puhuttaessa oppitunnista, jonka kesto on 45 minuuttia.
Varsinkin elokuvien ja musiikkikappaleiden kestoa ilmaistaessa käytetään usein asteminuutin ja astesekunnin merkkejä (ks. Asteet, asteminuutit ja astesekunnit) tai niitä jäljitteleviä merkkejä ajan yksiköinä. Esimerkiksi kesto 2 min 17 s saatetaan ilmaista esimerkiksi muodossa 2'17 tai 2'17". Vaikka ne eivät ole minkään standardin tai suosituksen mukaisia, niitä voi ehkä pitää selvempinä kuin ilmaisuja 2.17 ja 2,17. Tätä menettelyä käytettäessä ilmaistaan elokuvan kesto minuutteina, esimerkiksi 106'. Vaikka esimerkiksi TV-ohjelmatiedoissa lyhyyden tarve on ymmärrettävä, ei standardinmukainen merkintä 106 min olisi yleensä ratkaisevasti pidempi. Täysin epäasiallista on kirjoittaa minuutin merkkinä käytetty symboli luvun eteen kuten joskus tehdään (esim. '106).
Sanat viikko, kuukausi ja vuosi voivat tarkoittaa sekä kalenterin viikkoa, kuukautta tai vuotta että että ajan yksiköitä. Esimerkiksi lause ”hän asui siellä kolme kuukautta”, ei yleensä tarkoita kolmea kalenterikuukautta, vaan kolmen kuukauden eli noin 90 päivän mittaista aikaa. Kuukausi ja vuosi eivät ole varsinaisia ajan yksiköitä koska niiden kesto vaihtelee. Niinpä niiden käyttöön lainsäädännössä, tieteessä ym. liittyy tarkkoja määrittelyjä niiden merkityksestä; ks. Mittayksiköt-sivuston kohtaa Aika.
Jos ajan ilmaisussa kerrotaan myös sekunnin murto-osat, on suomen kielessä aina syytä käyttää desimaalipilkkua, ei -pistettä, kokonaisten sekuntien ja murto-osan välissä.
Kansainvälistä tapaa noudatettaessa on ehkä parempi käyttää desimaalipistettä englannin käytännön mukaisesti.
Tasatunteja ilmaistaessa on yleensä tarpeetonta kirjoittaa nollia minuuttien paikalle (esimerkiksi 15.00 tai 15:00), jos tekstiyhteydestä selviää, että kyse on kellonajasta.
Nollien kirjoittaminen näkyviin ei ole virhe, mutta tekee ilmauksesta vähemmän havainnollisen. Lyhyys on ollut käytäntönä ja ainakin implisiittisenä suosituksena jo pitkään. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on nimenomainen ohje (kohdassa ”Ajanilmaukset”): ”Minuutit merkitään tasatunteihin vain, kun halutaan korostaa täsmällistä kellonaikaa.”
Joskus voi nollien merkitseminen olla tarpeen selvyyden vuoksi. Akateemisessa ympäristössä on käytäntönä, että luennot ja väitöstilaisuudet alkavat neljännestä yli täyden tunnin, eli esimerkiksi kello 14 alkavaksi ilmoitettu luento alkaa kello 14.15. Jos tällaisessa ympäristössä tilaisuus alkaakin tasalta, sitä on syytä korostaa.
Tyylikysymys on, merkitäänkö tasatunteihin nollat silloin, kun samassa yhteydessä esiintyy muitakin aikoja kuin tasatunteja. Esimerkiksi 9.30–16.00 voi tuntua tasapainoisemmalta ilmaukselta kuin 9.30–16.
Toisaalta voidaan perustella nollien merkitsemistä silloin, kun ne auttavat täsmentämään, miten tarkasta ajanilmauksesta on kyse. Fysikaalisten suureiden ilmaisemisessa tulkitaan esimerkiksi sellaisen ilmauksen kuin 5 s sisältävän tarkkuusarvion, jonka mukaan todellinen suure poikkeaa ilmoitetusta enintään 0,5 s. Analogisesti tämän kanssa voisi ilmauksen ”klo 15” tulkita olennaisesti epämääräisemmäksi kuin ilmauksen ”15.00”, äärimmillään jopa niin, että ”klo 15” tarkoittaa vain väljästi ajankohtaa, joka on lähempänä kello 15:tä kuin kello 14:ää tai kello 16:ta.
Jos puhutaan tapahtumien ajankohtien ilmaisemisesta eikä esimerkiksi suunnitelluista alkamis- tai aukioloajoista, niin on aika lähellä ajatus, että ”hän kävi täällä kello 15.00” sisältää olennaisesti tarkemman kuvauksen kuin ”hän kävi täällä kello 15”. (Puhekielessä edellinen sanottaisiin varmaankin jotensakin tyyliin ”se kävi täällä ihan just minuutilleen kolmelta”.)
Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että kellonaikojen ilmauksiin kirjoitetaan nollat täsmällisyyden vuoksi. Mutta esimerkiksi kauppojen aukioloaikatiedoissa kyllä lyhyys on olennaista, koska niiden pitää olla helposti hahmottuvia.
Joskus käytetään ajan ilmaisuja, joissa esiintyy tunnin desimaaleja, esimerkiksi 7,5 h (tai 7,5 t). Normaali kirjoitustapa on sellainen, jossa tunnit ja minuutit ilmaistaan erikseen: 7 h 30 min. Juhlallisessa tai muuten erityisen huolitellussa asiatyylissä käytetään ilmaistaan yksiköt sanoilla: 7 tuntia 30 minuuttia. Mahdollisena voinee erikoistilanteissa pitää murtolukujen käyttöä: 7½ h. Tämä voidaan luontevasti lukea ”seitsemän ja puoli tuntia”.
Kielikello 2/2006 esittää:
Esimerkiksi työaikalomakkeessa työpäivän pituus kannattaa merkitä niin, että tunnit ja minuutit mainitaan erikseen.
7 t 15 minJoskus minuutit ilmoitetaan tunnin desimaaleina, mutta tapa on epähavainnollinen, eikä sitä suositella (EI: ”7,50 t”).
Kielitoimiston ohjepankin kohta Kellonaika ja desimaalit esittää asian lievemmin: ”Ajanilmauksissa käytetään joskus myös desimaalilukuja, mutta usein yksiselitteisempää on mainita erikseen suurempi ja pienempi yksikkö (esim. tunnit ja minuutit)”.
Epähavainnollisuutta suurempi ongelma onkin sekaannusten vaara. Etenkin jos käytetään erityyppisiä ajan ilmauksia sekaisin, syntyy helposti virheitä: kirjoitetaan esimerkiksi 7,30 h kun tarkoitetaan seitsemää ja puolta tuntia.
Käytännössä kuitenkin lomakkeissa on usein pakko ilmaista tunnit yhtenä lukuna. Tällöin esimerkiksi 7 tuntia 15 minuuttia kirjoitetaan 7,25 h (tai vain 7,25) ja 7 tuntia 30 minuuttia kirjoitetaan 7,5 h.
Joskus, lähinnä urheilutuloksissa, on tarpeen ilmoittaa sekunnitkin, esimerkiksi 1 h 5 min 12 s. Tällöin kuitenkin yleensä kirjoitetaan merkintä ilman yksiköiden tunnuksia, muodossa 1.05,12.
Ajan ilmaisua taivutetaan yleensä sen mukaan, mikä on sen asema lauseessa.
Taivuttaminen koskee periaatteessa myös numeroin kirjoitettuja ilmaisuja. Usein kuitenkin joudutaan vaikeuksiin, jos sellaisia ilmaisuja käytetään yhteyksissä, joissa niiden pitäisi olla taivutettuina. Miten esimerkiksi liitettäisiin pääte päivämäärään 3.9. tai 3.9.2006? Ilmaisun ”kolmanneksi syyskuuta” kirjoittaminen ”3.9.:ksi” vaikuttaisi keinotekoiselta. Toisaalta lause ”Varasin kabinetin 3.9.” olisi käytännössä kaksitulkintainen: tarkoitetaanko, että varaaminen tehtiin kolmantena syyskuuta vai että varattiin kolmanneksi syyskuuta? Yleensä vaikeudet vältetään kirjoittamalla päivämäärät kokonaan sanoin tällaisissa tilanteissa tai käyttämällä lauserakennetta, jossa päivämäärä on perusmuodossa tai essiivissä, jolloin taivutusta ei merkitä.
Kuten edellä olevasta esimerkistä ilmenee, essiiviin kuuluvaa päätettä ”-na” tai ”-nä” ei kirjoiteta näkyviin, kun päivä ilmaistaan numerolla. Tämä johtuu mm. siitä, että tällaiset päivääärien merkinnät useimmiten tulee lukea essiivissä. Tosin käytännössä ne usein luetaan sääntöjen vastaisesti perusmuodossa (”varattuna kolmas syyskuuta”), mikä varmaan paljolti johtuu juuri kirjoitustavasta.
Numeroin esitettyyn päivän ilmaisuun ei yleensä merkitä mitään taivutuspäätettä. Tätä ei säännöissä suoraan sanota, mutta se on pääteltävissä esimerkeistä ja siitä, että tähän yleiseen käytäntöön ei ole puututtu. Taustalla on se edellä mainittu seikka, että päätteen merkitsemiseen ei ole mitään käytännöllistä tapaa, ja lisäksi lukutapa voidaan yleensä päätellä lauseyhteydestä.
Ymmärrettävästikin lukutapa on osittain muodostunut kirjoitusasun mukaiseksi, taivuttamattomaksi, niin että esimerkiksi ”2.10.” luetaan ”toinen lokakuuta” (tai ”toinen kymmenettä”), vaikka lauseen rakenne vaatisi kieliopin mukaan toista lukutapaa. Osittain tällainen lukutapa lienee syytä hyväksyäkin, koska taivuttaminen johtaisi hiukan outoihin muotoihin. Kokonaan sanoin kirjoittamalla ja eri rakennetta käyttämällä tämänkin ongelman voi välttää.
Numeroin esitetyistä kellonajan ilmaisuista Kielikellon 2/2006 artikkeli Ajanilmaukset antaa seuraavan ohjeen:
Yleensä kellonajat taipuvat kuten muutkin sanat.Älkää tulko paikalle ennen kello 14:ää.Kokous loppuu kello 15:n jälkeen.Kokous loppuu kello 15:n ja 16:n välillä.Jos taivutettavassa ajanilmauksessa ovat mukana minuutit, numeron voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta. Myös lukutapa vaikuttaa siihen, taivutetaanko kellonaika.
Tulen paikalle kello 17.30:n jälkeen.Tulen paikalle kello 17.30 jälkeen.Tulen paikalle kello 15.15 mennessä.
Kielikellon 2/2016 artikkelissa Kellonaikojen merkitseminen esitetään tarkempi ohje:
Tällaisen kellonajan [joka on merkitty numeroin niin, että minuutit ovat mukana] voi jättää taivuttamattakin, jos siihen liittyy jälkeen-, mennessä-, asti-, saakka- tai ennen-sana.
Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajanilmaukset: kellonajat (merkintä ja taivutus) sanotaan kuitenkin, että sellainen ilmaus kuin ”kello 15.45 mennessä” on arkisempi kuin ”kello 15.45:een mennessä”.
Jos kellonajan ilmaisuun liitetään pääte, se kirjoitetaan kuten yleensäkin ilmauksen viimeisen sellaisen osan mukaan, joka taipuu lauseyhteyden vaatimalla tavalla.
Yksinkertaiset aikavälien ilmaisut ovat sanallisia, eikä niihin yleensä liity erityisiä ongelmia.
Usein kuitenkin pitää ilmaista aikavälejä lyhyemmin. Usein ilmaisun myös pitää olla niin täsmällinen, että on ilman asiayhteyttäkin selvää, mitä väliä tarkoitetaan. Esimerkiksi yllä olevat eivät ole tässä mielessä täsmällisiä, koska missään niistä ei kerrota edes, mistä vuodesta on kyse.
Muualla kuin kaunokirjallisuudessa aikaväli tavallisesti ilmaistaankin tiiviisti, mutta riittävän tarkasti siten, että alku- ja loppuajankohdan välissä on ajatusviiva. Ajankohdat kirjoitetaan tällöin yleensä käyttäen jotain edellä kuvatuista lyhyistä merkinnöistä.
Nykyisten sääntöjen mukaan jätetään ajatusviivan kummallekin puolelle välilyönti, jos rajakohtailmauksista ainakin toinen sisältää välilyönnin. Tämä on ajanilmauksissa melko harvinaista.
Päivämäärien väliä ilmaistaessa kannattaa yleensä valita ilmaisutapa, joka sopii myös ääneen luettavaksi (ei esim. ”10.–15. päivänä kesäkuuta”). Ks. kohtaa Adjektiivisten rakenteiden rinnakkaisuus.
Edellä mainitun standardin ISO 8601 mukaan tulisi aikavälit ilmaista niin, että rajakohtien välissä on vinoviiva. Tätä käytetään melko harvoin. Monikielisessä aineistossa se voi olla paras ratkaisu, mutta tavalliseen suomenkieliseen tekstiin sopivat paremmin vanhat tutut ilmaisutavat, joissa käytetään ajatusviivaa.
2004-01-05/02-07 [=
2004-01-05/2004-02-07]
5.1.–7.2.2004
12:15/14:00
12:15–14:00
12.15–14.00 [kielitoimiston suosittama tapa ilmaista
kellonaikojen väli]
Haluttaessa voidaan aikaväli ilmaista myös pitkähkösti tyyliin ”sen ja sen välisenä aikana”. Tosin tällöin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluvatko rajakohdat aikaväliin, esimerkiksi tarkoittaako ”helmikuun 4. ja 8. päivän välisenä aikana” aikaa 4.–8. helmikuuta vai aikaa 5.–7. helmikuuta. Käytännössä rajakohdat yleensä tarkoitetaan mukaan kuuluviksi. Kaikkein virallisimmassa asiatyylissä, johon lyhyitä merkintöjä ehkä ei kelpuuteta, voi käyttää sellaista pitkää, mutta yksiselitteistä ilmaisua kuin ”toimenpide on suoritettava aikaisintaan 5. tammikuuta 2004 ja viimeistään 7. helmikuuta 2004”.
Tarpeetonta on käyttää sellaisia ilmaisuja kuin ”välisenä aikana” silloin, kun on jo ajatusviivan käytöllä osoitettu, että kyse on aikavälistä. Esimerkiksi ”5.1.–7.2. välisenä aikana” on siis kömpelöä tyyliä.
Kun aikaväli ilmaistaan vuosiluvuilla, on selvintä kirjoittaa vuosiluvut kokonaisina eikä esim. tyyliin 1900–05. Tällöin vältetään mm. sekaantuminen ilmaisuun 1900-05, joka ISO 8601:n mukaan tarkoittaa vuoden 1900 toukokuuta. Lisäksi saavutetaan tyylin yhtenäisyys silloin, kun tekstissä on myös ilmaisuja, joissa vuosiluvut kuuluvat eri vuosisatoihin. Missään tapauksessa ei pidä käyttää sellaista ilmaisutapaa kuin 1900–5, jota englannissa esiintyy mutta joka ei lainkaan kuulu suomalaiseen perinteeseen.
Aikavälin ilmauksissa sana ”vuosina” voidaan tyylilajin ja tilanteen mukaan kirjoittaa kokonaan, lyhentää ”v.” (ei ”vv.”, joka on varsin vanhentunut) tai jättää pois. Pois jättäminen vaikeuttaa hiukan lukemista, koska lukijalle ei aina heti hahmotu, että lukuväli tarkoittaa vuosia.
Koska sellainen ilmaus kuin 1980-luku tarkoittaa vuosikymmentä (vuosia 1980–1989), esiintyy joskus käsitys, että sama koskisi aina sellaisia ilmauksia kuin 1900-luku, joissa luvun kaksi viimeistä numeroa ovat nolla. Kuitenkin 1900-luku tarkoittaa yleensä vuosisataa (vuosia 1900–1999). Vastaavasti 2000-luku tarkoittaa yleensä vuosisataa (vuosia 2000–2099), ei vuosikymmentä eikä -tuhatta. Tämä ilmenee esimerkiksi Kielikellon 1/2000 artikkelista Vuosituhannen alun ajanilmauksia.
Jos kuitenkin tekstiyhteys ja asiasisältö tekevät vuosisatamerkityksen mahdottomaksi, mainitunlainen ilmaus tarkoittaa vuosikymmentä. Esimerkiksi vuonna 2020 kirjoitetussa tekstissä ”Hän toimi 2000-luvun puolivälissä opettajana” viitataan tietysti vuosikymmenen 2000–2009 puoliväliin. Myös ilmauksessa ”1900-luvulta 1920-luvulle” viitataan vuosikymmeniin.
Aina ei kuitenkaan voi luottaa siihen, että sentyyppinen ilmaus kuin 2000-luku tulkittaisiin vuosikymmeneen viittaavaksi. Valitettavasti ei ole tiivistä yleispätevää tapaa viitata vuosisadan ensimmäiseen vuosikymmeneen. Edellä mainittu artikkeli mainitsee useita ilmauksia: ensimmäinen vuosikymmen, kymmenen ensimmäistä vuotta, vuosisadanvaihde ja suomen kielen lautakunnan vuonna 1996 suosittamat ensikymmenluku tai ensikymmen. Lautakunnan suosituksessa ovat mukana myös alkukymmenluku ja alkukymmen. Kaikkien näiden ongelmana on pituuden lisäksi se, että ne eivät kerro, minkä vuosisadan vuosikymmenestä on kyse, vaan se täytyy tarvittaessa mainita erikseen, esimerkiksi 2000-luvun ensikymmen.
Artikkeli lisää:
Varsinkin eri kymmenlukuja vertailtaessa kaivattaisiin myös lyhyttä numeroilmausta, samanlaista kuin vaikkapa 90-luku. Ainoa mahdollisuus esimerkiksi taulukossa on tällöin 00-luku.
Taulukossa kuitenkin parempi ratkaisu voi olla vuosilukujen vaihteluväli, esimerkiksi 2000–2009 tai, jos lyhyys ehdottomasti vaatii, 2000–09.
Vuosituhansiin ei viitata sellaisilla ilmauksilla kuin 2000-luku, vaan ne on varattu vuosisadoille ja joskus vuosikymmenille. Jos tulee tarvetta puhua vuonna 2000 alkaneesta vuosituhannesta, voi sanoa 3. vuosituhat. Tällaisia ilmauksia esiintyy lähinnä historiassa, esimerkiksi 4. vuosituhat eKr.
Kun viitataan kahteen peräkkäiseen vuosikymmeneen, on yleensä sujuvinta käyttää ja-sanalla muodostettua ilmausta. Tällaisessa yhteydessä on loogisinta ja suositeltavinta käyttää sanasta ”luku” yksikköä, mutta nykyisin monikkokin on sallittu. Ks. kohtaa A- ja B-kohdat vai A- ja B-kohta?
Viitattaessa useampaan peräkkäiseen vuosikymmeneen käytetään ajatusviivaa kuten yleensä aikavälien merkinnöissä. Tällöin luku-sana on aina monikossa. Ilmauksen lukeminen ääneen on hankalaa, mutta muita ilmaisuvaihtoehtoja on yleensä niukalti.
Joissakin tapauksissa tällainen ilmaisu on purettavissa helpommin luettavaksi joskin aika lailla pitemmäksi. Ilmaisu saattaa myös muuttua iskevämmäksi – ja ehkä sävyltään toisenlaiseksi.
Mennessä-ilmaisu on yksitulkintainen silloin, kun siinä ilmaistaan kellonaika. Silloin tarkoitetaan täsmällistä hetkeä, joten seuraavan esimerkin tapauksessa kello 16.01 olisi liian myöhään:
Kun ilmoitetaan vain päivämäärä tai esimerkiksi kuukausi, tilanne on toinen: tarkoitetaanko vuorokauden, kuukauden tms. alkua vai loppua? Sellainen ilmaisu kuin ”hakemus on toimitettava syyskuun 15. päivään mennessä” voidaan tulkita kahdella tavalla. Se voidaan ymmärtää niin, että hakemus on jätettävä viimeistään 15. päivänä, tai niin, että hakemus on jätettävä ennen 15. päivää, siis viimeistään 14. päivänä. Kielitoimiston sanakirja, samoin kuin Kielikellossa 2/2006 olevan ohjeiston kohta Ajanilmaukset, suositteleekin mennessä-ilmaisun korvaamista täsmällisemmillä. Kielitoimiston sanakirjakin sanoo: ”tarkoissa päivämäärä- ym. ilmauksissa tav. paremmin toisin”.
Mennessä-ilmaisun normaali tulkinta on, että mainittu päivä kuuluu vielä mukaan. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan:
Hallintopäätöksissä ilmaus mennessä tulkitaan nykyään niin, että mainittu päivämäärä kuuluu mukaan jaksoon eli 21.4. mennessä on sama kuin viimeistään 21.4.
Kun näin on julkishallinnossakin, jossa perinteeseen kuuluu pyrkimys tarkkuuteen, voidaan tekstiä luettaessa pitää selvänä, että mennessä-ilmaus kattaa myös ilmoitetun päivän (käytännössä tosin usein vain virka-ajan päättymiseen asti). Kirjoitettaessa on toisaalta hyvä lähteä siitä, että asia ei ole kaikille lukijoille yhtä selvä, vaan he voivat joutua turhaan epätietoisuuteen.
Vastaavasti ilmaisu ”maaliskuuhun mennessä” tarkoittaa normaalisti samaa kuin ”viimeistään maaliskuussa”, joka on selvempi tapa sanoa asia.
Epätietoisuutta voi aiheuttaa, että mennessä-ilmaus on usein selitetty epäselväksi tai epäselvästi. Nykysuomen sanakirjassa jopa esitetään, että ”johonkin mennessä” tarkoittaa ’ennen jotakin ajankohtaa’. Samansisältöinen väite on EU-dokumentissa Suomen kielen käyttöohjeita.
Myös Kielitoimiston sanakirjan kuvaus mennessä-sanasta sanoo sen tarkoittavan ’ennen jotakin ajankohtaa’, mutta avoimeksi jää, mitä ajankohtaa tarkoitetaan. Esimerkitkin ovat ristiriidassa keskenään: ensin sanotaan, että tiistaihin mennessä tarkoittaa yleensä ’viimeistään tiistaina’, mutta sitten sanotaankin, että kesäkuun 1. päivään mennessä olisi paremmin sanottuna viimeistään 31.5.
Lisäperusteena muun ilmaisun kuin mennessä-rakenteen käytölle voi pitää sitä, että hyvinkin tärkeät asiat voivat riippua siitä, onko jokin asia tehty asetetun määräajan rajoissa. Saatetaan myös haluta ennalta torjua se mahdollisuus, että joku riitauttaisi asioita sen takia, että mennessä-ilmaus (muka) on epäselvä.
Mennessä-ilmausta parempi yksiselitteinen ilmaus voidaan yleensä rakentaa viimeistään-sanaa käyttämällä.
Voitaisiin myös sanoa ”ennen 15. syyskuuta 2006”. Viimeistään-tyyppinen ilmaisu on kuitenkin hiukan havainnollisempi kuin ennen-tyyppinen. Lukijan mieleen jää ensisijaisesti päivän numero. On parempi, että lukija muistaa sen päivän numeron, jolloin jotain on viimeistään tehtävä, kuin sen, jolloin on jo liian myöhäistä. Lisäksi ennen-sanaa on tapana välttää säädösteksteissä.
Sanoista asti ja saakka sanakirjat sanovat: ”ei aina selvää, kuuluuko pääsanan tarkoittama seikka mukaan vai ei”. Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajanilmaukset: alkaen, mennessä, asti, saakka, viimeistään sanoo paljon jyrkemmin: ”Ajanilmauksissa sanat saakka, asti ja mennessä ovat kaksitulkintaisia, sillä ne jättävät epäselväksi sen, kuuluuko ilmauksessa mainittu päivä mukaan kyseiseen ajankohtaan.” Se lisää: ”Tällaiset lauseet kannattaa selvyyssyistä muotoilla toisin”.
Käytännössä kyseisenlaiset ilmaukset tulkitaan niin, että mainittu päivä tai muu ajanjakso kuuluu mukaan kokonaisuudessaan. Niin ne on myös yleensä tarkoitettu tulkittaviksi. Sellainen tulkinta sisältyy myös siihen, että ohjepankki ehdottaa esimerkille Olen töissä 30.6. asti korjausta Viimeinen työpäiväni on 30.6.
Vaikka ohje siis yleisesti onkin turhan varovainen, sitä voi olla syytä noudattaa, kun laaditaan sopimuksia, tarjouksia yms. jotta ei turhaan anneta mahdollisuutta
Viikoista, kuukausista ja muista pitemmistä ajanjaksoista puhuttaessa voi tarkkuuden yleensä saavuttaa viittaamalla selvästi jakson loppuun:
Yksi epäselvyys on vielä syytä mainita tässä yhteydessä. Kun puhutaan esimerkiksi hakemuksen toimittamisesta, voi jäädä epäselväksi, koskeeko määräaika sitä, milloin hakemus on perillä, vai sitä, milloin se lähetetään. Esimerkiksi lause ”Hakemus on lähetettävä 14.9. mennessä” näyttäisi puhuvan lähettämisestä, mutta siinä saatetaan tarkoittaa saapumista, jolloin asia pitäisi sanoa toisin.
Yleisperiaatteena erilaisia suureita ilmaistaessa on, että luku kirjoitetaan ennen yksikköä ja niiden väliin jätetään tyhjä väli. Englannin kielessä tyhjä väli jätetään usein pois, mutta suomessa sellainen on selvästi sääntöjen vastaista.
Jos yksikkö ilmaistaan tunnuksella (esimerkiksi m tai €), ei yksikkö saa joutua eri riville kuin luku. Tämä voidaan hoitaa esimerkiksi sitovalla välilyönnillä.
Vain muutamissa poikkeustapauksissa jätetään tyhjä väli pois; tapaukset kuvataan kohdassa Asteet, asteminuutit ja astesekunnit.
Tavallisesti luku kirjoitetaan numeroin, mutta etenkin kaunokirjallisessa tyylissä voidaan pienet luvut kirjoittaa sanoin.
Yksikkö voidaan ilmaista sanalla, lyhenteellä tai erityisellä symbolilla. Tieteessä ja tekniikassa käytetään yleensä mittayksiköiden tunnuksia (esimerkiksi m), muussa kielenkäytössä yleensä niiden nimiä (esimerkiksi metri). Kuitenkin hyvässä asiatyylissä voi olla perusteltua käyttää tunnuksia kg ja °C, koska yksiköiden nimet kilogramma ja celsiusaste ovat pitkiä ja nimet kilo ja aste (lämpötilasta puhuttaessa) taas periaatteessa vääriä, vaikka niitä arkikielessä laajasti käytetäänkin.
Sekamuoto, jossa luku kirjoitetaan numeroin ja yksikkö kirjaimin (esimerkiksi ”5 sekuntia”) on hyväksyttävä, mutta toisenlainen sekamuoto (kuten ”viisi s”) ei ole.
Jostakin syystä tällaiset ilmaukset kirjoitetaan usein niin, että niissä ei ole välilyöntiä, vaan yhdysmerkki, esimerkiksi ”15-metriä”. Ajatuksena on ehkä korostaa luvun ja yksikön yhteenkuuluvuutta. Erikoista on, että tämä normien vastainen kirjoitusasu esiintyy melko usein sellaisissa teksteissä, joissa tehdään päinvastainen virhe tällaisten ilmaisujen johdoksissa. Kirjoitetaan esimerkiksi ”15 metrinen”, vaikka kyseessähän on yhdyssana, joten normien mukainen asu on ”15-metrinen”.
Suureiden, kuten pituuden, painon, lämpötilan tai sähköjännitteen, ilmaisemiseen käytetään erityisiä järjestelmiä, joista hallitsevassa asemassa on nykyisin kansainvälinen SI-mittayksikköjärjestelmä. (Ks. kuitenkin kohtaa Tuumat, jalat ja gallonat jäljempänä.)
SI-järjestelmä on metrijärjestelmän laajennus, ja se on määritelty monilla toisiaan täydentävillä standardeilla.
SFS on julkaissut SI-oppaan, joka esittää järjestelmän keskeisiä periaatteita ja perusteita. Se on kuitenkin melko suppea, ja siinä on virheitäkin, muun muassa standardien vastaisia ohjeita merkintätavoista. Uusin versio on 7. painos vuodelta 2019. SI-oppaan voi ostaa SFS:n verkkokaupasta. Sen vanhempia versioita löytyy PDF-muodossa Archive.orgista: 5. painos (2001, korjattu 2002) ja 6. painos (2013).
SI-yksiköiden käyttö on Suomessa säädetty pakolliseksi (laki mittayksiköistä ja mittanormaalijärjestelmästä sekä mittayksikköasetus) silloin, kun mittaus tehdään lainsäädännön nojalla tai kun ”mittauksella on merkitystä taloudellisesti taikka sillä on vaikutuksia yleiselle turvallisuudelle tai terveydelle”. Niiden rinnalla on sallittua käyttää muita yksiköitä, kunhan muilla yksiköillä esitetty merkintä ei ole isommilla kirjaimilla.
Sivustossa Mittayksiköt on laaja kuvaus SI-järjestelmän yksiköistä ja monista muista käytössä olevista yksiköistä.
Myös SI-järjestelmän mukaan suure ilmaistaan lukuarvolla ja yksikön tunnuksella, joiden väliin jätetään tyhjä väli, siis välilyönti, esimerkiksi ”52 m” tai ”0,2 A”.
Hyvin yleisesti varsinkin tekniikan kielessä väliä ei jätetä, mutta tämä on suositusten ja standardien vastaista, ja välin käyttö hiukan selventää ilmaisua. Tyhjän välin pois jättäminen johtuu ehkä joskus siitä sinänsä aiheellisesta pelosta, että tekstin muotoilussa tulee rivinvaihto luvun ja yksikön väliin. Tämä voidaan kuitenkin yleensä estää käyttämällä sitovaa välilyöntiä.
SI-yksiköiden tunnukset ovat aina pisteettömiä. Siis ei ”10 m.” vaan ”10 m”. Luonnollisestikin yksikön tunnuksen perään tulee piste, jos se on virkkeen lopussa.
Yksikkö voidaan kirjoittaa myös sanana, ja kuten edellä mainittiin, myös luku voidaan joskus kirjoittaa sanana varsinkin kaunokirjallisessa tekstissä. Luvun kirjoittaminen sanana luo vaikutelmaa siitä, että tieto ei ole kovin tarkka. Yhdistelmä, jossa luku ilmaistaan sanalla ja yksikkö tunnuksella (”kymmenen m”), ei ole hyväksyttävä, ei myöskään tunnuksesta johdettu adjektiivi. Siis ei saa kirjoittaa ”10-m:inen” eikä ”10-m:nen”, vaan ”10-metrinen”. Valintaan eri ilmaisutapojen välillä vaikuttaa tekstin tyylilaji ja siinä esiintyvien suuremerkintöjen määrä. On hyvä pyrkiä siihen, että toisiinsa rinnastettavat suuremerkinnät kirjoitetaan samalla esitystavalla eikä esimerkiksi ”A on 10 m pitkä, B viisi metriä ja C 2-metrinen”.
Yksikön tunnusta voi edeltää etuliitteen tunnus, joka ilmaisee kerrannaisuutta. Esimerkiksi ”10 km” tarkoittaa tunnetusti samaa kuin ”10 000 m”.
Yleistajuisessa esityksessä tarvitaan tavallisesti vain etuliitteitä k ja m, jotka vastaavat tuhannella kertomista tai jakamista. Miljoonalla kertomista tai jakamista tarkoittavat M ja µ ovat harvinaisempia.
Etuliitteet c (sentti-, sadasosa), d (desi-, kymmenesosa), da (deka-, kymmenkertainen) ja h (hehto-, satakertainen) ovat sallittuja, mutta eivät yleensä suositeltavia. Joidenkin yksiköiden yhteydessä ne ovat melko tavallisia (lähinnä cm, dm, cl, dl), mutta mm. edellä mainitun SI-oppaan vuoden 2002 version mukaan näiden etuliitteiden käyttö tulisi rajata tilanteisiin, joissa ne ovat erityisen käteviä, käytännössä siis muutamiin vakiintuneisiin yhteyksiin. Vuosien 2013 ja 2019 versiot ilmaisevat asian abstraktimmin:
– – yksikkö valitaan yleensä niin, että suureen lukuarvo saadaan välille 0,1...1 000 – –. Ensisijaisesti käytetään etuliitteitä, joita vastaavan kertoimen eksponentti on kolmella jaollinen.
Yksiköiden ja etuliitteiden tunnukset ovat samat siitä riippumatta, mitä kieltä teksti on, vaikka vastaavien sanojen asu vaihtelee. Siksi esimerkiksi senttimetrin tunnus on ”cm” (ei ”sm”). Ks. kohtaa Kansainvälinen tunnus vai yleiskielinen lyhenne?.
Tunnukset koostuvat yleensä latinalaisista kirjaimista. Tunnuksissa esiintyy kuitenkin kaksi muunlaista symbolia, mikro-etuliitteen tunnus μ ja ohmin tunnus Ω. Mittayksikköstandardin mukaan niiden symboleina käytetään kreikkalaisia kirjaimia versaali-oomega ja gemena-myy. Käytännössä niiden tilalla käytetään usein erikoismerkkejä ohmin merkki (U+2126) ja mikro-merkki (U+00B5). Ellei kreikkalaisia kirjaimia voida käyttää, on yleensä parasta kirjoittaa yksikkö sanoilla. Toisaalta kreikkalaisia kirjaimia on yleensä helppo kirjoittaa tietokoneella.
Litran tunnuksena käytetään suomen kielessä yleensä gemenalla kirjoitettua l-kirjainta. Kuitenkin SI-järjestelmä sallii myös versaalin käytön tässä tunnuksessa, ja mm. Yhdysvalloissa suositellaankin versaali-L:n käyttöä, joka tuntuu muuallakin yleistyvän. Kielitoimiston lyhenneluettelo tosin mainitsee litran lyhenteeksi vain gemena-l:n, mutta kyseessä ei varsinaisesti ole lyhenne, vaan kansainvälinen tunnus.
Gemena-l saattaa lyhyissä ilmauksissa sekaantua sekä numeroon 1 että versaali-I:hin; esim. ilmaisu ”100 l” voi olla hiukan hankala lukea. (Joskus käytetty litran tunnuksen kursivointi, l, ei ole SI-järjestelmän sääntöjen mukaan hyväksyttävää.) Lisäksi esimerkiksi ruokaresepteissä on hyvä, että tunnus ”dL” eroaa selvästi lyhenteestä ”tl” (teelusikallinen).
Standardissa ISO 80000-1 mainitaan sekä l että L, mutta asetetaan l etusijalle seuraavasti (siinä mainittu CGPM tarkoittaa organisaatiota, joka ohjaa Kansainvälistä paino- ja mittainstituuttia BIPM:ää):
CGPM on hyväksynyt litralle kaksi tunnusta, l ja L, koska joissakin fonteissa l ja 1 voivat mennä sekaisin. ISO ja IEC käyttävät ainoastaan alkuperäistä tunnusta, koska yksikön tunnusta ei ole muodostettu henkilön nimestä.
SI-järjestelmän sääntöjen mukaan tulee yksikön tunnus kirjoittaa aina pystyfontilla eli ei kursiivilla, vaikka ympäröivä teksti olisi kursiivia. Tämän taustalla on mm. se, että fysiikassa suureiden tunnukset kirjoitetaan kursiivilla; esimerkiksi tavallinen m on metrin tunnus, kursivoitu m taas massan tunnus.
Tämän takia kannattaa välttää tekstin kursivointia, jos siinä esiintyy SI-yksiköitä. Korostus kannattaa ilmaista muilla tavoin.
Nopeutta 15 m/s ei saa ylittää.
Varoitus: Nopeutta 15 m/s ei saa ylittää.
SI-järjestelmän mukaisen suureen merkinnän perään tulee merkitä taivutuspääte, jos lauseyhteys sitä vaatii ja ilmaisu on luettava taivutettuna. Tästä poikkeavia ohjeitakin on esitetty, mutta ne eivät ole suomalaisten standardien mukaisia. Toisaalta on hyvä pyrkiä muotoilemaan lauseet niin, että yksikön merkintää ei tarvitse taivuttaa. Joskus on selvintä kirjoittaa yksikkö sanallisesti. Lisätietoja ja -esimerkkejä on kohdassa Luku ja lyhenne taivutettuna.
Matkan pituus oli 12,5 km.
Matka oli 12,5 km:n mittainen.
Verkkovirran jännite nostettiin 220 V:sta 230 V:iin.
Verkkovirran jännite nostettiin 220 voltista 230 volttiin.
Ks. myös kohtaa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen.
Kahden suureen suhde ilmaistaan käyttäen yksikköä, joka on suureiden yksiköiden osamäärä. Esimerkiksi tiheys, joka on massan ja tilavuuden suhde, ilmaistaan ensisijaisesti käyttäen yksikköä kg/m³, joka on massan yksikön ja tilavuuden yksikön osamäärä.
Jos käytetään etuliitteitä lukujen pitämiseksi sopivalla alueella (yleensä 0,1…1 000), ne pyritään liittämään jaettavaan, ei jakajaan (poikkeuksena perusyksikkö kg).
Käytännössä kuitenkin etenkin tiheyksiä ilmoitettaessa käytetään usein etuliitettä jakajassa. Syynä on muun muassa se, että megagramman tunnusta Mg ei yleisesti tunneta.
Kun kyse on samanlaatuisten suureiden suhteesta, käytetään usein pelkkää lukua, prosenttia tms.; ks. kohtaa Suhteiden merkitseminen. Standardien mukaan pitäisi käyttää yksiköitä silloinkin, kun jaettavana ja jakajana on sama yksikkö, ellei muilla tavoin ilmaista, minkä suureiden suhteesta on kyse.
Tieteellisessä esityksessä pyritään ilmoittamaan mitattujen tai laskettujen arvojen tarkkuus. Tavallisesti ilmoitetaan keskihajonta (englanniksi standard deviation). Se kirjoitetaan sulkeisiin heti lukuarvon perään, ilman väliä. Jos ilmoitetussa arvossa on desimaalipilkku, kirjoitetaan keskihajonta lyhennettynä siten, että sen edessä ajatellaan olevan ”0,” ja sitten nollia niin paljon, että siinä on desimaalipilkun oikealla puolella yhtä monta numeroa kuin ilmoitetussa arvossa.
Aihetta koskeva normi JCGM 100 (Evaluation of measurement data) esittää (kohdassa 7.2) myös mm. sellaisen vaihtoehdon, jossa sulkeissa oleva keskihajonta kirjoitetaan täysin näkyviin. Tämä saattaa olla havainnollisempaa, mutta vie enemmän tilaa eikä ole yleinen käytäntö.
Keskihajonta on tilastollinen suure ja kuvaa luvun todennäköistä tarkkuutta. Yleensä oletetaan, että mittaustulokset noudattavat normaalijakaumaa, ja silloin arvioidaan, että todellinen arvo on noin 68 %:n todennäköisyydellä enintään keskihajonnan päässä ilmoitetusta arvosta, esimerkkitapauksessa siis välillä 5,708…5,730.
Tekniikan ja luonnontieteen kielessä käytetään usein sellaisia merkintöjä kuin 5,21 ± 0,05 m. Se esittää suureen likiarvoksi noin 5,21 m ja samalla esittää, että todellinen arvo poikkeaa tästä enintään 0,05 m. Yleisyydestään ja eräänlaisesta käytännöllisyydestään huolimatta tällaisia merkintöjä on pidettävä virheellisinä.
Standardissa SFS-ISO 80000-1 erikseen varoitetaan käyttämästä plus-miinus-merkkiä ”±” tarkkuusarvioissa, koska matematiikassa esimerkiksi 10 ± 2 tarkoittaa kahta arvoa 8 ja 12 (10 − 2 ja 10 + 2) eikä lukuväliä. Lisäksi sellaisia merkintöjä kuin 10 ± 2 käytetään usein ilmoittamaan, että jokin arvo on varmasti tietyllä välillä, tässä tapauksessa 8…12. Mittaustuloksista yms. ei yleensä voida mielekkäästi esittää sellaisia varmoja tietoja, vaan vain todennäköisyysarvioita.
Toleranssien eli sallittujen arvojen esittämisessä plus-miinus-merkin käyttö on standardien mukaista. IEC:n referenssiaineistoon kuuluvassa dokumentissa ISO/IEC Directives, Part 2: 2011 (kohdassa 6.6.11 ja liitteessä I), joka sisältää kansainvälisten standardien laadintaa koskevia ohjeita, suositellaan seuraavanlaisia toleranssien esityksiä: 23 °C ± 2 °C ja (23 ± 2) °C. Niillä tarkoitetaan, että lämpötila on noin 23 °C ja voi poiketa tästä enintään 2 °C. Ilmaukset ovat havainnollisia, ja ne tulkitaan standardien mukaisiksi sillä perusteella, että ne eivät esitä väliä, vaan kaksi arvoa: ylimmän ja alimman sallitun arvon.
Sellaiset merkinnät kuin 23 ± 2 °C ovat yleisiä, mutta periaatteessa virheellisiä. Yksikkö liittyy kumpaankin lukuun, mikä on ilmaistava edellä esitetyllä tavalla joko toistamalla yksikkö tai käyttämällä sulkeita.
Yleensä luvun ilmoittaminen ei sisällä arvioita siitä, miten tarkka luku on. Mittayksikköstandardi kuitenkin esittää, että luvun merkitsevien numeroiden määrä sisältää ajatuksen luvun tarkkuudesta, ellei muuta ilmoiteta. Merkitsevinä pidetään tällöin muita numeroita kuin alussa olevia nollia, kuitenkin niin, että kokonaisluvun lopussa olevien nollien merkitsevyyttä ei ole määritelty.
Esimerkiksi luvussa 0,005 on yksi merkitsevä numero ja luvussa 5,00 kolme merkitsevää numeroa. Sen sijaan luvussa 500 voi olla yksi, kaksi tai kolme merkitsevää numeroa. Usein tällainen epämääräisyys on hyväksyttävää, ja usein toisaalta asiayhteys tai jokin huomautus selventää tilanteen. Esimerkiksi sopimukseen merkittyä rahasummaa tietenkin pidetään tarkkana, kun taas arkikielessä ilmaus ”Maksoin siitä 500 euroa” ei välttämättä kerro tarkkaa summaa; hinta on voinut olla esimerkiksi 499,95 euroa tai 503 euroa. Ilmaus ”tasan 500 euroa” on yksiselitteinen, mutta ”tasan 500 metriä” on tulkinnanvarainen: onko tieto tarkka metrin, senttimetrin vai ehkä millimetrin tarkkuudella?
Tarkkuuteen pyrkivissä ilmauksissa kannattaa joko esittää tarkkuusarvio edellä kuvatulla tavalla (keskihajonta ilmoittamalla) tai käyttää lukuja standardin kuvaamalla tavalla: merkitsevien numeroiden määrä säädetään sopivaksi luvun esitysmuodon valinnalla.
Tämä merkitsee, että esimerkiksi lukuarvo 401 008 sisältää ajatuksen, että todellinen luku on välillä 401 007,5…401 008,5, ellei muuta sanota. Ilmaus 401 000 taas merkitsisi, että luku on välillä 400 500…401 500. Koska toisaalta lukija saattaa tulkita kaikki luvussa olevat numerot merkitseviksi, olisi selvempi käyttää merkintää 401 × 10³. Jos taas halutaan ilmoittaa tarkkuus suuremmaksi, pitää erikseen ilmoittaa tarkkuus tai käyttää esimerkiksi merkintää 401,000 × 10³. Tällöin luvussa on kuusi merkitsevää numeroa, koska nollia pidetään aina merkitsevinä desimaalipilkun oikealla puolella.
Edellä kuvattu, kymmenen potensseja käyttävä merkintätapa voi tuntua sopimattomalta yleiskieliseen tekstiin. Sama ajatus voitaisiin toteuttaa sellaisilla ilmauksilla kuin ”401 tuhatta” tai ”0,401 miljoonaa”, mutta ne eivät kaikkien mielestä ole tyylikkäitä.
Jos esimerkiksi matkaksi on mitattu 500 m senttimetrin tarkkuudella, voidaan tämä esittää kirjoittamalla 500,00 m. Jos se taas on mitattu vain metrin tarkkuudella, niin olisi kirjoitettava esimerkiksi 5,00 × 10² m. Muualla kuin tieteellisessä tai teknisessä esityksessä tällaiset ílmaukset voivat hämmentää, joten parempi vaihtoehto voi olla tarkkuuden esittäminen sanallisesti, esimerkiksi ”metrin tarkkuudella 500 m”.
Kun lukuun liittyy mittayksikkö, voidaan kymmenen potenssien sijasta käyttää yksikön etuliitettä, joka vastaa kymmenen potenssilla kertomista. Esimerkiksi etuliite ”kilo” (tunnus: k) vastaa luvulla 10³ kertomista, joten merkinnän 5,00 × 10² m tai 0,500 × 10³ m sijasta voidaan kirjoittaa 0,500 km.
On epäasiallista, joskin joissakin yhteyksissä tavallista, käyttää yksikön nimeä suureeseen viitattaessa. On asiallisempaa sanoa ”jännitemittari” kuin ”volttimittari” tai ”V-mittari”. Yksikön mainitseminen olisi tällaisissa yhteyksissä asiallista vain, jos on olennaista, että mittarin näyttö ilmaisee jännitteen nimenomaan voltteina.
Vastaavasti ”dB-taso” on epälooginen ja epäselvä, koska dB on yksikön eikä suureen tunnus. Ilmaus on yhtä absurdi kuin olisi ”m-taso” (metritaso): se ei kerro, mistä asiasta on kyse. Asiallinen ilmaus olisi esimerkiksi ”melutaso” tai ”melun voimakkuus” tai neutraalimpi ”äänenvoimakkuus”.
Kaksinkertaisesti virheellistä on käyttää ”molaarisuuden” tunnuksena M-kirjainta. Molaarisuus eli (ainemäärä)konsentraatio ei ole yksikkö, vaan suure. Sen oikea yksikkö on mooli litraa kohti, merkittynä mol/L tai mol/l.
Vastakkainen virhe on nykyisin yleinen puhuttaessa maanjäristyksen voimakkuudesta. Ilmaus ”8 magnitudia” on väärä, koska magnitudi ei ole yksikkö, vaan suure. Oikein on sanoa ”järistyksen magnitudi oli 8”. Tarkassa esityksessä mainitaan, mitä magnitudiasteikkoa tarkoitetaan; ks. sivua Maanjäristyksen voimakkuus.
Lentokoneista puhuttaessa esiintyy sellaisia ilmauksia kuin ”nopeus oli 2 machia”. Tarkkaan esitykseen sellainen ei sovi, koska mach ei ole nopeuden yksikkö, vaan kyse on lentokoneen nopeuden ja äänennopeuden suhteesta, josta käytetään nimitystä ”Machin luku” tai ”Mach.luku”. Tarkassa esityksessä voidaan sanoa esimerkiksi ”Lentokoneen Machin luku oli 2”. Machin luvulle ei ole standardoitua tunnusta, mutta tunnusta M käytetään joskus, harvemmin tunnusta Ma.
Mittayksikköjärjestelmän yksikköön ei pidä liittää järjestelmään kuulumattomia määritteitä. On epäloogista puhua bruttoneliömetreistä, hyötyneliömetreistä, kerrosneliömetreistä tms., koska kyse ei ole yksikön (neliömetrin) muunnelmista. Tietenkään myöskään näitä sanoja tarkoittavia ilmauksia, kuten brutto-m² tai br-m², hyöty-m² tai h-m² taikka kerros-m² tai k-m², ei pidä käyttää. Epäloogisuuden lisäksi ne ovat epäselviä ja vaikealukuisia.
Esimerkiksi rakennusalalla on kyllä todellinen tarve ilmaista asioita tarkemmin kuin tyyliin ”120 m²:n asunto”. Käytössä on nimittäin useita erilaisia pinta-alan käsitteitä muun muassa sen mukaan, lasketaanko ala seinien sisä- vai ulkopintojen mukaan.
Oikein on ilmaista, mitä pinta-alaa tarkoitetaan. Tähän voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin bruttoala, kokonaisala, hyötyala ja kerrosala taikka bruttopinta-ala jne. Tilansäästön ehdottomasti vaatiessa (lähinnä joskus taulukossa) voidaan käyttää lyhenteitä, kuten br-ala, h-ala ja k-ala, jotka tulisi selittää.
Hylättävä ilmaisutapa | Hyväksyttävä ilmaisutapa |
---|---|
Talossa on 120 br-m². | Talon bruttoala on 120 m². |
Rakennuksissa on yhteensä 4 500 kerros-m². | Rakennusten kerrosala on yhteensä 4 500 m². |
Talossa on 90 hyöty-m². | Talon hyötyala on 90 m². |
Kielikellon 2/1996 kirjoitus Kerrosalaneliömetri, k-m2 toteaa ilmauksen virheellisyyden, mutta esittää sitten: ”Kerrosalaneliömetrin lyhennettä kysytään kuitenkin jatkuvasti neuvonnasta, eli sille on tarvetta. Kirjavan käytännön yhtenäistämiseksi päätettiin suosittaa lyhennettä k-m² (mahdollinen mutta turhan pitkä krs-m², muita käytettyjä kem², ka-m²).”
Samanlaisin perustein kuin edellä esitetyt olisi sellaiset ilmaukset kuin ”kiintokuutiometri” ja ”irtokuutiometri” (ja ”kiintokuutio”, ”kiintomotti”,”kiinto-m³” tms.) hylättävä. Lauseet tulisi muotoilla niin, että niissä ilmaistaan kiintotilavuus tai irtotilavuus, yleensä kuutiometreinä. SI-oppaassa on tästä ohjeita:
Rakeisen aineen, kuten hiekan, irtotilavuus on sen suoraan mitattava tilavuus, kiintotilavuus on sen rakeiden yhteistilavuus.
Esimerkki: Yhden hiekkakauhallisen irtotilavuus on sama kuin kauhan tilavuus. Jos se on 1 m³, hiekan kiintotilavuus voi olla esimerkiksi 0,7 m³.
Vastaavasti pitäisi pinokuutiometrin (p-m³) sijasta puhua pinotilavuudesta. Käytännössä kiinto-, irto-, heitto-, kehys- yms. kuutiometreistä puhuminen on yleistä kaupallisissa ja hallinnollisissakin yhteyksissä, jopa lainsäädännössä, joten sitä ei aina voi välttää. Mahdollisuuksien mukaan olisi kuitenkin käytettävä oikeampia ilmauksia. Ei esimerkiksi pitäisi kirjoittaa ”Vakuutetun puutavaran määrä on vähintään 15 kiintokuutiometriä” vaan ”Vakuutetun puutavaran kiintotilavuus on vähintään 15 kuutiometriä” (tai ”15 m³”).
Rakennusalalla käytetään yleisesti sanaa ”rakennuskuutiometri” ja lyhyempää ilmausta ”R-m³”. Nekään eivät ole hyvää kieltä. Usein riittäisi pelkkä ”kuutiometri” tai tunnus ”m³”, kun yhteydestä on selvää, että tarkoitetaan rakennuksen tilavuutta.
Myös ”normaalikuutiometri” on käsitteellisesti väärä ilmaus, samoin sen tunnus Nm³, vaikka ne esiintyvät muun muassa EU-lainsäädännössä.
Puutavarakaupassa käytetty ”juoksumetri” ja sen lyhenne ”jm” tulisi hylätä. Laudan tai putken pituus tulee ilmaista metreinä (tai metrin kerrannaisina) kuten muutkin pituudet. Juoksumetrin käyttöä voidaan pitää jopa laittomana, koska mittayksikkölaki säätää SI-yksiköiden käytön pakolliseksi kaupankäynnissä.
Sana ”hyllymetri” ei sekään sovi hyvään asiatyyliin. Ei pitäisi kirjoittaa ”5 hyllymetriä” vaan ”5 metriä hyllytilaa”.
Myös ”peltohehtaari” on epälooginen ilmaus ja usein helposti korvattavissa toisentyyppisellä ilmaisutavalla. Esimerkiksi ”puoli miljoonaa peltohehtaaria” on paremmin sanottuna ”puoli miljoonaa hehtaaria peltoa”.
Samoin ”palstamillimetri” (lyhennettynä ”pmm”) on yleisyydestään huolimatta epälooginen sana. Ilmauksen ”palstamillimetrin hinta on 20 euroa” sijasta olisi parempi sanoa ”palstatilan hinta on 20 euroa millimetriltä”.
Arkikieliset ilmaukset, kuten ”maitolitra” ja ”öljytonni”, olisi asiatyylissä syytä korvata luontevammilla ja oikeammilla ilmauksilla, kuten ”litra maitoa” ja ”tonni öljyä”.
Kemiassa käytetään pH-suuretta happamuusasteen (happamuuden tai emäksisyyden) eli asiditeetin ilmaisemiseen. Happamuusaste voi tuntua sikäli epäloogiselta termiltä, että alhaisempi happamuusaste merkitsee happamempaa. Tämä kuitenkin johtuu asteikon luonteesta ja on vakiintunutta.
Usein pH:n sanotaan olevan yksikkö, mutta luonnollisempi tulkinta on, että se on suure, jonka arvo on luku. Merkintää ”pH” ei käytetä luvun jäljessä kuten yksikköä vaan suureen nimen tavoin, esimerkiksi ”liuoksen pH”. On tarpeetonta puhua ”pH-arvosta” pelkän pH:n sijasta. Vaikka suureiden symbolit yleensä kirjoitetaan kursiivilla, tätä ei sovelleta merkintään pH. Se voidaan käsittää myös suureen nimeksi pikemminkin kuin vain tunnukseksi.
Mittayksikköstandardien mukaan ei yksikön tunnukseen saa liittää mitään alaindeksejä tai muita vastaavia merkintöjä. Esimerkiksi suurimman sallitun jännitteen ilmoittaminen merkinnällä 15 Vmax on virheellistä, 15 V (max.) on katsottavissa sallituksi, mutta seuraavat ovat oikeampia ilmauksia:
Alaindeksi voidaan siis liittää suureen tunnukseen (kuten jännitteen tunnukseen U), mutta ei yksikön tunnukseen (kuten voltin tunnukseen V).
Tällaisia periaatteita on rikottu muun muassa energiatodistusasetuksen liitteessä E-luvun määrittämisestä:
Rakennuksen tai sen osan kokonaisenergiankulutus eli E-luku ( kWhE / (m²vuosi) ), määritetään – –
Virheetön ilmaus olisi esimerkiksi seuraavanlainen (sikäli kuin epämääräistä termiä ”kokonaisenergiankulutus” pidetään oikeana):
Jos käytetään vuotta ajan yksikkönä, se olisi kaavoissa merkittävä tunnuksella eikä sanalla. Tällöin kansainvälinen tunnus ”a” on huonoista vaihtoehdoista paras.
Aiemmin käytettiin suomen kielessä monia mittayksiköiden nimien lyhenteitä, jotka poikkeavat SI-järjestelmästä. Esimerkiksi sekunnin lyhenne oli usein ”sek.”, mutta tästä on laajasti siirrytty SI-järjestelmän mukaisen tunnuksen ”s” käyttöön. Gramman lyhenteestä ”gr.” on lähes täysin siirrytty tunnuksen ”g” käyttöön. Toisaalta on ollut kiistoja muun muassa siitä, pitäisikö myös tunnista käyttää tunnusta ”h” vai suomen kielen mukaista lyhennettä ”t”. Myös senttimetristä on kiistelty (”sm” vai ”cm”?), mutta jo vuosikymmenten ajan kielenhuolto on suosittanut tunnusta ”cm”.
Muissa kielissä on samantapaisia ongelmia. Ranskan kielessä käytetään minuutista usein lyhennettä ”mn” eikä ”min”. Venäjässä on vallitseva käytäntö merkitä yksiköitä venäjänkielisten nimien lyhenteillä (esim. кг) eikä SI-tunnuksilla (esim. kg).
Ongelmallisin yksikkö on tonni, koska esimerkiksi rajoituskilvissä on tarvetta hyvin lyhyeen ilmaisuun. Suomen yleiskielessä on vanhastaan käytetty lyhennettä ”tn”, kun taas SI-järjestelmän mukainen tunnus on ”t”, joka voisi joskus sekaantua edellä mainittuun tunnin lyhenteeseen. Liikennemerkeissä on siirrytty kansainväliseen käytäntöön eli esimerkiksi 12 tonnin painorajoitus ilmaistaan tekstillä ”12 t”. Yleiskielessä on yleensä paras kirjoittaa ”tonni” sanana.
Jos kyse on selvästi fysiikan alaan kuuluvista asioista, on syytä käyttää johdonmukaisesti SI-järjestelmää. Yleiskielessäkin kannattaa useimmat yksiköt ilmaista joko sanoilla tai SI-tunnuksilla, esimerkiksi ”senttimetri” tai ”cm”, ”hertsi” tai ”Hz”.
Vitamiinien, lääkkeiden ym. mittayksikkönä käytetään usein kansainvälistä yksikköä (international unit). Kyseessä on sovinnainen yksikkö, joka ottaa huomioon esimerkiksi vitamiinin eri muotojen vaikutustehon erot, joten se sopii usein käyttöön paremmin kuin esimerkiksi milligramma.
Kielitoimiston lyhenneluettelo mainitsee kansainväliselle yksikölle sekä englantiin pohjautuvan tunnuksen IU että suomenkielisen lyhenteen ky (kummatkin ilman pistettä tai väliä). Sen lienee tulkittava asettavan lyhenteen ky etusijalle. Tässä tapauksessa ei ole samanlaista standardiin pohjautuvaa perustetta kansainvälisen tunnuksen käytölle kuin fysikaalisten yksiköiden käytössä, eikä IU varsinaisesti edes ole kansainvälinen, vaan eri kielissä käytetään omia lyhenteitä, esimerkiksi ruotsissa yleensä IE.
Sellaisia lyhentymiä kuin ”milli” (millimetri, mm), ”sentti” (senttimetri, cm) ja ”kilo” (kilogramma, kg) ei tulisi käyttää fysiikassa ja tekniikassa, ei myöskään virallisen kielenkäytön tyylissä. Muissa yhteyksissä ne ovat usein luontevia, ja varsinkin kilo-sanan korvaaminen kilogramma-sanalla tuntuisi usein keinotekoiselta. Toisaalta on hyvä muistaa, että epämuodollisessa ammattikielessä tällaisilla sanoiksi lohjenneilla etuliitteillä on usein erikoismerkityksiä: ”kilo” voi tarkoittaa jollakin alalla kilovolttia tai kilo-ohmia, jollakin kilotavua tai kilobittiä jne.
Arkisessa tekstissä voi tarvittaessa jopa sekoittaa ilmaisutapoja niin, että yhdessä paikassa kirjoitetaan ”5,2 mm” ja toisessa ”10-millinen”. Tyylikkäämpää ja hiukan luettavampaa on kirjoittaa toisiinsa rinnastuvat ilmaukset samalla tavalla, mikä yleensä merkitsee tyypin ”5,2 mm” käyttämistä. Tällöin jotkin ilmaukset muuttuvat hiukan vähemmän sujuviksi, esimerkiksi ”10-millinen kalanpoikanen” muotoon ”10 mm pitkä kalanpoikanen”.
Minuuttia suurempien ajan mittojen ilmaisemisessa sopivat yleiskieliseen tekstiin yleensä paremmin suomenkielisten sanojen vanhat lyhenteet, sikäli kuin ajan yksikköä ei kirjoiteta sanana. Tämä koskee esimerkiksi iän ja työajan ilmaisemista. Sen sijaan esimerkiksi autojen nopeuksia ilmaistaessa on kansainvälisen käytännön mukainen ”km/h” yleisempi kuin ”km/t”.
Seuraava taulukko esittää eräiden ajan mittojen yleiskieliset lyhenteet ja kansainväliset tunnukset.
ajan yksikkö | lyhenne | tunnus |
vuosi | v | (a) |
kuukausi | kk | |
viikko | vko (vk) | |
vuorokausi | vrk | d |
päivä | pv | d |
tunti | t | h |
minuutti | min | min |
sekunti | s | s |
Vuosi ajan yksikkönä ei kuulu kansainväliseen mittajärjestelmään, vaikka tällaista väitetään joissakin hakuteoksissakin. Standardi ISO 80000-3 kuitenkin toteaa, että se on käytössä että sen pituus on 365 tai 366 vuorokautta ja että sen tunnus on ”a” eli sama kuin aarin standardoitu tunnus (1 a = 100 m²). Luonnontieteessä yleisimmin käytetty vuoden käsite on kuitenkin ns. juliaaninen vuosi, 365,25 vuorokautta. Jos a:ta käytetään vuoden tunnuksena, tämä tulisi aina selittää. Sama koskee vielä vahvemmin sellaisia mm. geologiassa joskus käytettyjä merkintöjä kuin ”Ma” ’miljoonaa vuotta” (englannissa usein ”My”).
Eri aloilla käytetään erilaisia vuoden käsitteitä, kuten sideerinen ja trooppinen vuosi ja kalenterivuosi, ja niiden mukaiset vuoden pituudet vaihtelevat.
Ihmisen ikää ilmoitettaessa vuosi tarkoittaa kalenterivuotta, joka ei tarkkaan ottaen ole yksikkö, koska se on vaihtelevasti 365 tai 366 vuorokautta. Vielä epätarkempi on kuukausi tässä yhteydessä. Jos ikä ilmoitetaan vuosina ja kuukausina, kuten tehdään lähinnä pikkulapsista puhuttaessa, ei ole lyhyempää yleistä merkintätapaa kuin ”2 v 4 kk”. Usein käytetty ”2,4 v” on virheellinen, koska 2,4 tarkoittaa normaalisti desimaalilukua. Joissakin yhteyksissä on käytetty puolipistettä, esimerkiksi ”iässä 2;6”, mutta tällainen merkintä tulisi ehdottomasti selittää. Sama koskee kaksoispistettä, esimerkiksi ”2:4v”´.
Erikoistapauksessa, jossa ikää on täysien vuosien lisäksi puoli vuotta, voi käyttää sellaista merkintää kuin 2½ v, joka luetaan ”kaksi ja puoli vuotta”. (Merkintä 2,5 v ei ole hyvä, koska sen usein tulkitaan tarkoittavan 2 v 5 kk.) Jos samassa yhteydessä esiintyy myös toisella tavalla merkittyjä ikiä, on parempi yhtenäisyyden vuoksi kirjoittaa 2 v 6 kk.
Jos vuotta käytetään ajan yksikkönä kaavoissa, se olisi ilmaistava tunnuksella kuten muutkin yksiköt, ei sanalla eikä lyhenteellä. Hyvää vaihtoehtoa ei tällöin ole, mutta pienin paha on edellä mainittu ”a”.
Ajan yksiköiden yleiskieliset lyhenteet ovat pisteettömiä, kuten kansainväliset tunnuksetkin. Toisaalta jos sanaa ”vuosi” käytetään muuten kuin aikayksikkönä, se lyhennetään normaalien lyhenteiden tapaan pisteellisenä. Vastaavasti käytetään sanasta ”päivä” lyhennettä ”p.” silloin, kun ei ilmaista aikamäärää; tosin tämän lyhenteen käyttö on harvoin tarpeen. Lyhenne ”pvä” on vanhahtava eikä edes juurikaan lyhennä ilmaisua.
Viikon lyhenne on virallisten suositusten (mm. SFS 4175) mukaan ”vk”, mutta ”vko” on erittäin yleinen ja yleensä selvempi muun muassa siksi, että se selvemmin eroaa lyhenteestä ”vrk” (ja lyhenteestä ”v”). Toisaalta viikko-sana on niin lyhyt, ettei sen lyhentämiseen useinkaan ole tarvetta.
Valovuoden (englanniksi light-year) tunnus on kuitenkin standardin ISO 80000-3 mukaan ”l.y.”. Pisteetön ”ly” on laajassa käytössä. SFS:n SI-oppaan mukaan Suomessa on käytössä valovuodelle tunnus vv (ilman pistettä).
Melko tavallinen on ilmaisu ”h/vrk”, joka tarkoittaa ’tuntia vuorokaudessa’. Se on sekamuodoste, mutta sitä ehkä joudutaan käyttämään julisteissa, mainoksissa yms. Vaihtoehto ”t/vrk” olisi vielä ongelmallisempi, koska sitä käytetään mm. prosessiteollisuudessa myös merkityksessä ’tonnia vuorokaudessa’, jonka oikeampi lyhenne on ”tn/vrk”. Usein ongelmat vältetään käyttämällä lyhentämätöntä ilmaisua tai sellaista ilmaisua, jossa on vain ongelmattomia lyhenteitä.
Avoinna 24 h/vrk
Avoinna 24 tuntia/vrk.
Avoinna ympäri
vuorokauden.
Linjan tuotanto on 20 tonnia/vrk.
Työaika on 7,5 tuntia päivässä.
Merkinnässä 24/7 ei aikayksikköjä ole merkitty lainkaan.
Tunnin osat on yleensä selvintä ilmaista minuutteina.
Tunnin desimaalien käyttö voi nimittäin synnyttää epäselvyyksiä. Esimerkiksi 7,3 tuntia tarkoittaa sääntöjen mukaan seitsemää kokonaista ja kolmea kymmenesosaa tuntia eli 7 tuntia 18 minuuttia. Yllättävän usein tällaisella merkinnällä kuitenkin tarkoitetaan 7 tuntia 30 minuuttia, koska kuvitellaan, että tämän voi kirjoittaa 7,30 tuntia tai lyhennettynä 7,3 tuntia.
Ruokaohjeissa ja vastaavissa esiintyy usein seuraavia mittojen ja määrien ilmaisuja tai niiden lyhenteitä. Kielitoimiston suosituksen mukaan nämä lyhenteet kirjoitetaan pisteettöminä. Aiemmin suositus oli toinen, mutta nykyisin mittayksiköiden tunnusten lisäksi myös niiden lyhenteet ovat pisteettömiä, vaikka kyse olisi arkisista ja suuruudeltaan vaihtelevista yksiköistä.
Monet näistä lyhenteistä eivät ole kovinkaan hyvin tunnettuja, ja osa niistä voidaan jopa ymmärtää väärin.
kpl |
kappale |
ltk |
laatikollinen, laatikko |
pak |
paketillinen, paketti |
pkt |
paketillinen, paketti |
ps |
pussillinen, pussi |
rkl |
ruokalusikallinen (= 15 millilitraa) |
rl |
rulla |
rs |
rasiallinen, rasia |
tl |
teelusikallinen (= 5 millilitraa) |
tlk |
tölkillinen, tölkki |
tus |
tusina |
Silloinkaan, kun on erityinen tarve lyhyeen ilmaisuun, ei yleensä kannata käyttää näistä lyhenteistä muita kuin ”tl” ja ”rkl”. Ne ovat usein esiintyviä ja melko hyvin tunnettuja.
Katso myös Ruoka-FAQ:ta, jossa on tietoja myös anglosaksisista keittiömitoista.
Rahamäärät kannattaa ilmaista ensisijaisesti siten, että luku kirjoitetaan numeroin ja rahayksikkö sanoin. Etenkin kaunokirjallisessa tyylissä voidaan pienet tai pyöreät luvut ilmaista sanoin. Nämä periaatteet esitetään mm. standardissa SFS 4175.
Myös Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas suosittaa rahayksikön ilmaisemista ensisijaisesti sanoin. Se täydentää, että hintamerkinnöissä (”hinnanmerkinnöissä”) ja teksteissä, joissa esiintyy runsaasti rahasummia, rahayksiköstä käytetään tavallisesti ”kirjainlyhennettä (e, kr, doll, mk) tai tunnusta (€, $, £, ¥)”.
Valuuttojen suomenkielisistä nimistä on tietoja EU:n sivulla Valuuttakoodit ja Kotoistus.fi:n suosituksessa Valuuttojen nimiä suomeksi. Useimpien rahayksiköiden suomenkieliset nimet ovat melko vakiintuneita, mutta jonkin verran on vaihtelua siinä, käytetäänkö suomeen mukautettua vai alkukielistä asua. Esimerkiksi Viron aiemmasta rahayksiköstä käytetään yleensä nimeä ”kruunu” (viroksi ”kroon”), kun taas Tšekin rahayksiköstä käytetään tavallisemmin alkukielistä asua ”koruna ” kuin sen suomenkielistä vastinetta ”kruunu”.
Jos rahayksikön nimi olisi asiayhteydessään moniselitteinen, liitetään sen eteen maan nimi eli puhutaan esimerkiksi Norjan kruunuista erotukseksi Ruotsin kruunuista. Jos viitataan Suomen entiseen rahayksikköön markkaan, pelkkä sana ”markkaa” riittää, paitsi silloin harvoin, kun on vaara sekaantumisesta Saksan markkaan, jolloin käytetään ilmaisua ”Suomen markkaa”. Ilmaisu ”vanhaa markkaa” on epälooginen ja joskus jopa harhaanjohtava, koska sen voi ymmärtää viittaavan v:n 1963 rahanuudistusta edeltäneeseen rahayksikköön.
Rahayksikkö ilmaistaan usein muillakin tavoilla kuin sanalla. Seuraavassa on tiivistelmätaulukko aiheesta.
Esimerkki | Esitystavan nimi | Käyttöalue |
---|---|---|
42 dollaria | sana (nimi) | tavallinen teksti |
42 $ | tunnus (erikoissymboli) | lyhyyden vuoksi joistakin valuutoista ($, €, £, ¥) |
42 doll | (nimen) lyhenne | lyhyyden vaatiessa joistakin valuutoista (kr) |
42 USD | valuuttakoodi | kansainvälisessä maksuliikenteessä yms. |
Suomen kielessä siis ei kirjoiteta lukua ja rahayksikön merkkiä yhteen eikä kirjoiteta yksikköä ennen lukua siten kuin esimerkiksi englannissa ($42, USD 42). Sellainen käytäntö olisi erittäin epäkäytännöllinenkin ilmauksia taivutettaessa. Miten kirjoitettaisiin ja miten luettaisiin sujuvasti esimerkiksi ilmaus ”viiteen euroon”, jos euron merkki tai koodi kirjoitettaisiin ennen lukua? ”EUR 5:oon” vai ”EUR 5:een”? Ilmaus ”5 €:oon” ei sekään ole kovin sujuva, mutta sentään tajuttavissa.
Jos tilan säästäminen on olennaista esimerkiksi taulukossa ja jos epäselvyyttä ei synny, voi tutuimmista valuutoista käyttää erikoissymbolia, kuten €, taikka suomenkieliseen nimeen perustuvaa lyhennettä, kuten kr (= kruunu).
Valuuttojen tunnuksista eli erikoissymboleista vain $, £ ja € ovat Suomessa melko yleisesti tunnettuja. Jonkin verran tunnettu on myös ¥, jota käytetään Japanin jenin ja (suomessa harvoin) Kiinan juanin symbolina. Tunnettujakaan erikoissymboleita ei siis yleensä ole syytä käyttää tekstissä, vaan ainoastaan taulukoissa yms. Tunnuksiin liittyviä typografisia kysymyksiä käsitellään kohdassa Rahayksikön symbolit.
Lyhenteitä käytetään vain yleensä vain muutamista rahayksiköiden nimistä. Sellaiset lyhenteet ovat pisteettömiä kuten muutkin yksiköiden lyhenteet. Tavallisimmat ovat kr = kruunu, rpl = rupla, joskus doll = dollari ja fr = frangi. Niitä käytettäessäkin kannattaa muistaa, etteivät ne suinkaan ole kaikille tuttuja eivätkä ilmeisiä.
Jos euron merkki € ei ole käytettävissä, on paras käyttää sanaa ”euroa”. Kielitoimiston ja standardin SFS 4175 mukaan kuitenkin voidaan käyttää myös e-kirjainta, jos euron merkin käyttö on mahdotonta. Toisaalta euron merkki on käytännössä lähes aina käytettävissä mm. tekstinkäsittelyssä ja julisteita tehtäessä. Sen etuna on lyhyyden lisäksi se, että se erottuu tekstistä, jolloin lukija tietää, että puhutaan rahasta. Sähköpostissa euron merkkiä ei voi turvallisesti käyttää, mutta sähköpostissa voi hyvin kirjoittaa ”euroa”.
Lyhenteen e käyttö on kuitenkin varsin tavallista. Syynä voi olla tottumus, laiskuus tai se, että euron merkkiä pidetään (sinänsä aiheellisesti) ongelmallisena typografian kannalta.
Sanaa ”sentti” ei kannata lyhentää lainkaan. Lyhyyden vaatiessa ilmaistaan summa euroina ja käytetään euron tunnusta. Kielitoimiston mukaan voidaan sentistä käyttää lyhennettä snt tai c, mutta niistä ensin mainittu on enintään Suomessa tunnettu. Sitä käytetään lähinnä puhelinmaksujen hinnastoissa ja vastaavissa.
42 €
5 $
200 kr
0,25 € [voidaan lukea: kaksikymmentäviisi senttiä]
puhelut 7,00 snt/min [paremmin: puhelut 0,07 €/min]
Sentin tunnukselle olisi jonkinlaista asiallista tarvetta lähinnä vain puhelumaksuja ilmoitettaessa. Sellaiset maksut ilmoitetaan yleensä puhelua tai minuuttia kohti, jolloin rahamäärät ovat pieniä, ja toisaalta maksuja ilmoitetaan mainoksissa, hinnastoissa, laskuissa yms., joissa on tarvetta lyhyyteen. Seuraava esimerkki osoittaa, että tällöinkin sentti-sanan käyttö on yleensä sopivampi ratkaisu.
Jos rahayksikön tunnus tai lyhenne ei yksinään ole tarpeeksi yksikäsitteinen ja ymmärrettävä, on yleensä syytä kirjoittaa koko rahayksikön nimi sanoin.
Ilmaisu ”42 Ruotsin kr” on muodollisesti oikein, mutta ei tyylikäs, ja lyhenne ”Rkr” outo ja epäselvä. Jos tällaista ilmaisua on pakko lyhentää, niin pienin paha on käyttää valuuttakoodia, esimerkiksi ”42 SEK”. Vastaavasti lyhenteen US $ tilalla kannattaa käyttää koodia USD.
Monet ovat ruvenneet käyttämään SI-järjestelmän etuliitteitä silloinkin, kun kyse ei ole SI-yksiköstä, esimerkiksi ”M€” (”megaeuro”, miljoona euroa) tai jopa ”kEUR” (”kiloeuro”, tuhatta euroa). Menettelyä ei voi pitää tyylikkäänä, mutta nykyisin jopa mittayksikköstandardi ISO 80000-1 hyväksyy sen – tarkemmin sanoen kuvaa sen esittämättä mitään moitetta. Se mainitsee seuraavat esimerkit: kEUR, kGBP, MUSD ja GSEK. Ne ovat kieltämättä näppärän tuntuisia joissakin yhteydessä, paljon lyhyempiä kuin sanalliset ilmaukset tuhatta euroa, tuhatta (sterling-)puntaa, miljoonaa (Yhdysvaltain) dollaria ja miljardia (Ruotsin) kruunua. Tämän mukaisesti TEUR tarkoittaisi teraeuroa eli biljoonaa euroa, mutta saksassa se yleisesti tarkoittaa tuhatta euroa (T = Tausend ’1 000’).
Mittayksikköstandardi mainitsee vain SI-etuliitteiden käytön ISO-valuuttakoodien kanssa. Tämä tarkoittaa kolmikirjaimisia standardoituja tunnuksia, ei erikoismerkkejä, kuten € tai £, eikä lyhenteitä, kuten kr (kruunu).
Kielitoimisto yleisesti torjuu SI-etuliitteiden käytön rahayksiköiden yhteydessä. Se kuitenkin pitää ilmaisua ”M€” hyväksyttävänä, jos on välttämätöntä lyhentää voimakkaasti (”kun tilaa todella on hyvin vähän”). Erikoista on, että Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan myös ”Me” ja jopa (”joskus”) ”MEUR” sopii käytettäväksi.
Yleensä on riittävää käyttää sanasta ”miljoona” lyhennettä ”milj.” ja sanasta ”miljardi” lyhennettä ”mrd.”. Hyvin suuria rahasummia ilmaistaessa kannattaa muistaa, mitä edellä sanottiin ”lukusokeudesta”.
Jos on välttämätöntä esimerkiksi sanomalehden rivi-ilmoituksessa käyttää lyhennettä tuhannelle eurolle, niin ”t€” on ehkä siedettävin vaihtoehto. Tosin voi käyttää myös tuhat-sanan lyhennettä ”t.;”, sillä käytännössä on selvää, mitä rahayksikköä tarkoitetaan.
Kielikello 2/2006 kuitenkin tuomitsee kaikki tuhannen euron lyhenteet:
Tuhannesta ei suositella käytettäväksi kirjainlyhennettä t (’tuhat’) tai k (’kilo’), siis ei ”t€”, ”k€”, ”tEUR” eikä ”kEUR”.
Lehden tarjoama vaihtoehto on kuitenkin erittäin kömpelö:
Tuhannet eurot voi tekstissä ja taulukoissa ilmaista esimerkiksi näin:Hanke sai 21 000 euron suuruisen avustuksen, joka jaettiin eri kohteisiin seuraavasti:
Avustukset 1 000 euroja Kyläyhteisö aktiiviseksi 5,8 Perinneruokapäivät 0,7 Leikkihanke 4,1
Ilmaus ”1 000 euroja” on ilmeisesti ajateltu luettavaksi ”tuhansia euroja”. Tässä ei kuitenkaan ole järkevää syytä käyttää tuhatta euroa ikään kuin yksikkönä, vaan sillä tavalla vain tehdään ilmauksesta vaikeaselkoisempi. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa, jossa muutoin toistetaan edellä esitetty suositus esimerkkeineen, sarakeotsikkona onkin ”Tuhatta euroa”.
Luonnollinen esitystapa olisi seuraava:
Kohde | Avustus |
---|---|
Kyläyhteisö aktiiviseksi | 5 800 € |
Perinneruokapäivät | 700 € |
Leikkihanke | 4 100 € |
Ks. myös kohtaa Lukusanojen lyhenteet.
Kansainvälinen standardi ISO 4217 määrittelee valuutoille kolmikirjaimiset valuuttakoodit. Standardin mukainen euron koodi on EUR. Muiden valuuttojen koodit koostuvat yleensä kaksikirjaimisesta maakoodista ja yksikirjaimisesta valuutan nimen lyhenteestä, esim. USD (US = Yhdysvallat, D johtuu dollar-sanasta).
Nämä koodit on tarkoitettu käytettäväksi kansainvälisessä kauppa-, liike- ja pankkitoiminnassa, jossa valuuttojen lyhyt ja yhtenäinen yksilöinti on tarpeen. Käytännössä niitä usein käytetään myös esimerkiksi matkalaskuissa sekä teksteissä, joissa mainitaan paljon rahasummia, jotka ilmaistaan eri valuuttoina.
Valuuttakoodeja ei siis suositeta käytettäväksi tavallisessa yleiskielisessä tekstissä. Jos niitä kuitenkin käytetään, niihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin tunnuksiin ja lyhenteisiin, ja ne luetaan tai ajatellaan luettaviksi sanoina.
Myös valuutan lyhenteeseen tai tunnukseen liitetään tarvittaessa taivutuspääte kaksoispisteen avulla lyhenteiden ja tunnusten taivuttamisen yleisten sääntöjen mukaisesti.
Edellä olevista esimerkeistä kolme viimeistä luetaan kaikki samalla tavalla (”Hinta laski kymmeneen euroon”), ja niistä ensimmäinen vaihtoehto on suositeltavin ja viimeinen, koodia käyttävä vältettävin; kuten esimerkki osoittaa, se ei useinkaan lyhennä ilmaisua lainkaan.
Jos numeroin ilmaistu rahasumma sisältää perusyksikön sadasosia, kuten senttejä, kirjoitetaan desimaalipilkun jälkeen aina kaksi numeroa. Näinhän on vanhastaan kirjoitettu, esimerkiksi 1,50 mk, ei 1,5 mk. (Murtolukuja käyttävät ilmaisutavat, kuten 1½ mk, jäivät käytöstä kauan sitten.)
Euroon siirtymisen jälkeen on melko paljon käytetty sellaisia ilmaisuja kuin 7,5 €. Vaikka ne eivät juurikaan ole epäselviä, ne turhaan poikkeavat käytännöstä, joka oli kieleen hyvin vakiintunut. Lukija voi alkaa epäillä kirjoitusvirhettä ja ihmetellä, mikä numero puuttuu ja mistä.
Kahden desimaalin käyttö vastaa myös summan normaalia lukemisen tapaa, kuten ”seitsemän euroa ja viisikymmentä senttiä” tai lyhyemmin ”seitsemän viisikymmentä”.Mainoksissa esiintyy yleisesti käytäntöä, jossa senttejä osoittavat numerot ovat pienempiä kuin euroja osoittavat. Tämä sinänsä voidaan tulkita hyväksyttäväksi typografiseksi keinoksi. Kyseenalaisempi on yleinen tapa jättää pilkku pois ja luottaa siihen, että ilmaus ymmärretään oikein numeroiden kokoeron perusteella.
Jos rahamäärä sisältää sentin osia, on paras esittää summa euroina. Tällöin on desimaalipilkun oikealla puolella kolme numeroa tai enemmän. Kolmas ja seuraavat voidaan esittää pienemmällä fontilla selvyyden vuoksi. Niin usein tehdään siellä, missä tällaisia summia esitetään yleisölle, lähinnä polttoaineen hintoja ilmoitettaessa.
Laissa tai kielenhuollon ohjeissa ei ole sääntöä sille, montako desimaalia rahasumman ilmaisussa voi olla. Periaatteessa kyse on rahayksikön murto-osista, joten esimerkiksi 1,5 € ja 1,005 € ovat oikein. Kuitenkin Kilpailu- ja kuluttajaviraston verkkosivu Hinnan on oltava selkeä esittää:
Pääsääntöisesti hinta ilmoitetaan kahta desimaalia käyttäen (esim. 2,25 €). Poikkeuksellisesti moottoripolttonesteen (bensan) hinta voidaan kuitenkin ilmoittaa kolmea desimaalia käyttäen (esim. 1,069 €).
Todellisuudessa kolmea ja jopa neljää desimaalia käytetään myös puhelujen hinnoissa, esimerkiksi 0,2356 €/min. Syynä on ehkä se, että näin hinta näyttää pienemmältä kuin käytettäessä merkintää 23,56 senttiä/min.
Aiemmin käytettiin kaksoispistettä pilkun tilalla, esimerkiksi ”5:99 mk”. Nykyisten sääntöjen mukaista se ei ole, ja euroon siirtymisen myötä tapa on entisestään vähentynyt. Mainittakoon, että ruotsissa kaksoispiste (esim. 5:99 kr) on Ruotsin viranomaisille annettujen suositusten mukaan edelleen ensisijainen vaihtoehto, vaikka pilkkukin sallitaan. Pisteen käyttö (esim. ”5.99 $”) on tietysti hylättävä vaihtoehto: se perustuu vain englannin kielen matkimiseen.
Jos rahamäärä voidaan esittää yksinkertaisesti kokonaislukua käyttäen, niin kannattaa tehdä. Yleensä ei ole tarvetta erikseen ilmaista murto-osien puuttumista tyyliin 50,00 € tai 50,– € saati täysin vanhentuneella tavalla 50:– €. Kuitenkin esimerkiksi taulukoissa, joissa esiintyy myös sadasosia sisältäviä lukuja, voidaan yhtenäisyyden vuoksi käyttää merkintää, jossa desimaalipilkun jälkeen on kaksi nollaa.
Aiemmin käytettiin sellaisia merkintöjä kuin 50,– ja 50:– ilman mainintaa rahayksiköstä, koska pidettiin itsestään selvänä, että ne ymmärretään rahasummiksi. Kielitoimiston mukaan merkintä 50,– on edelleen käypä, samoin kuin merkintä –,40 (= 0,40). Ajatusviiva vastaa näissä merkinnöissä kahta tai yhtä nollaa, ja 50,– merkitsee siis samaa kuin 50,00.
Euroon siirtymisen jälkeen oli sekaannuksia, koska monet ymmärsivät sellaiset merkinnät kuin 50,– nimenomaan markkasummia tarkoittaviksi. Vaikka tämä sekaannus on poistunut, ei merkintätapaa voi pitää hyvänä. Sen käyttö esimerkiksi verkkolomaketta täytettäessä tai taulukkolaskentaohjelmassa voi aiheuttaa yllätyksiä, koska tietokoneohjelmat eivät yleensä tunnista niitä. Lisäksi lukuja sisältävä sarake voidaan muotoilla siistimmin, kun kaikissa luvuissa on desimaalipilkun jälkeen kaksi numeroa.
Täysin virheellistä on kirjoittaa ”,–” sellaisen merkinnän perään, joka jo ilmoittaa sentit tai niiden puuttumisen, esimerkiksi ”40,–,–” tai ”2,50,–”.
SI-järjestelmän ohella käytetään vielä jonkin verran muita järjestelmiä, kuten anglosaksista järjestelmää, johon kuuluvat muun muassa yksiköt tuuma, jalka, maili ja gallona. Jos näitä yksiköitä jostakin syystä käytetään tai jos niitä joudutaan muuntamaan SI-yksiköiksi esimerkiksi käännöstyössä, on syytä olla tarkkana.
Tuumalla ja jalalla on omat symbolinsa, jotka ovat samat kuin astesekunnin ja asteminuutin merkki. Niitä käsitellään tarkemmin jäljempänä. Nämä symbolit eivät ole samat merkit kuin Ascii-merkistön " ja ', joita usein käytetään niiden korvikkeina.
Tuuma on nykyisin määritelty sitomalla se metrijärjestelmän yksikköön: se tarkoittaa tasan 25,4 mm. Jalka puolestaan on tasan 12 tuumaa. Muut anglosaksiset yksiköiden nimet esiintyvät eri merkityksissä. Esimerkiksi gallona (gallon) tarkoittaa Yhdysvalloissa erisuuruista yksikköä kuin Britanniassa, ja bushel vaihtelee kooltaan sen mukaan, millaista tavaraa tai ainetta mitataan.
Aseen tai ammuksen koon ilmaisemiseen käytetään kaliiperia (kaliberia) eri järjestelmien mukaisesti:
Sanaa ”aste” käytetään useissa yhteyksissä ja merkityksissä. Tässä käsitellään asteita mittayksikköinä. Sana ”aste” tarkoittaa periaatteessa vain kulman yksikköä, mutta yleisesti myös muita yksiköitä, etenkin lämpötilan yksikköä celsiusastetta, sanotaan lyhyesti asteeksi.
Lämpötilat ilmaistaan yleensä celsiusasteina. Celsiusasteen tunnus on °C eli astemerkki ja C-kirjain. Oikea kirjoitusasu on sellainen kuin ”17 °C”, eli luvun ja yksikön välissä on välilyönti kuten yleensäkin.
Yleiskielessä sanotaan tavallisemmin ”20 astetta” ja kirjoitetaan ”20°”, jolloin ei käytetä välilyöntiä, kuten jäljempänä selostetaan. Käytännössä tähän tuskin koskaan sisältyy epäselvyyttä, koska emme käytä muita asteita lämpötilan ilmaisemiseen. Menettelyä ei kuitenkaan voi pitää oikeana tieteellisissä ja teknisissä yhteyksissä eikä virallisissa teksteissä, sillä lämpötilan standardoitu yksikkö on nimenomaan ”celsiusaste” ja sen tunnus on ”°C”.
Edelliset esimerkit edustavat siis periaatteessa vältettäviä ilmaisutapoja. Käytännössä tuskin koskaan sanotaan esimerkiksi lämpötilan nousevan pari celsiusastetta. Täsmällisten lämpötilanilmausten yhteydessä ongelman voi asiatyylissä kiertää käyttämällä tunnusta °C, mutta esimerkiksi kaunokirjallisuuteen sellainen ei sovi.
Ilmauksessa °C kertoo C-kirjain käytetyn asteikon. Vastaavasti °F tarkoittaa anglosaksisissa maissa käytettyä Fahrenheitin asteikkoa. Pelkkää C- tai F-kirjainta ilman astemerkkiä ei pidä käyttää celsius- tai fahreinheitasteen symbolina (vaan ne tarkoittavat aivan muita yksiköitä, coulombia ja faradia).
Sen sijaan tieteessä käytetty lämpötilan yksikkö (ns. termodynaamisen lämpötilan yksikkö) on nykyisin kelvin ja sen tunnus on pelkkä K, eli nimessä ei ole sanaa ”aste” eikä tunnuksessa asteen merkkiä. Tämä yksikkö esiintyy yleistajuisissakin teksteissä mm. puhuttaessa hyvin alhaisista lämpötiloista (esim. 0,01 K) tai hyvin korkeista lämpötiloista (esim. 6 000 K).
Astemerkkiä käytetään myös veden kovuusastetta ilmaisevassa tunnuksessa °dH. Jos tätä tunnusta joudutaan taivuttamaan, on luonnollisinta ajatella, että se luetaan ”kovuusaste”. Itse suuretta, joka tarkoittaa magnesium- ja kalsiumsuolojen määrää, on luonnollista kutsua lyhyesti nimellä ”kovuus”.
Edellä mainittu °dH tarkoittaa ns. saksalaista kovuusastetta, joka on edelleen laajasti käytössä. SI-järjestelmän mukainen yksikkö on millimoolia litrassa (mmol/L eli mmol/l) tai (harvoin, mutta paremmin järjestelmän periaatteiden mukaisesti) moolia kuutiometrissä (mol/m³). Muunnossuhde on 1 °dH = 5,6 mmol/L.
Jos astemerkkiä ° käytetään yksinään kulman taikka pituus- tai leveysasteen ilmoittamiseen, se kirjoitetaan kiinni lukuun. Sama koskee tilannetta, jossa asteen merkkiä käytetään lämpötilan ilmaisemiseen ilman asteikon tunnusta, kuten C:tä.
Tämä poikkeus yleisiin sääntöihin johtuu siitä, että astemerkki yksinään on niin pieni, yläindeksin tapainen merkki, että sen kirjoittaminen erikseen olisi outoa. (Aiempien sääntöjen mukaan kirjoitettiin astemerkki kiinni edeltävään lukuun myös silloin, kun asteikko on ilmoitettu, siis esimerkiksi ”17°C”.)
Ks. myös kohtaa Astemerkki °, joka selostaa merkin suhdetta muihin merkkeihin.
Kun astemerkkiin tai esimerkiksi ilmaukseen °C liitetään taivutuspääte, on otettava huomioon aste-sanan vartalonvaihtelu. Ks. kohtaa Pääte lukutavan mukaan.
Astemerkin tavoin kirjoitetaan kulmaminuutin (asteminuutin, kaariminuutin) ja kulmasekunnin (astesekunnin, kaarisekunnin) symbolit ′ ja ″ kiinni edeltävään lukuun.
Asteminuutin ja -sekunnin merkin nimet ovat englanniksi ”prime” ja ”double prime”, suomeksi virallisesti ”yläpuolinen indeksointipilkku” ja ”kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku”. Sana ”indeksointipilkku” on sikäli harhaanjohtava, että nämä merkit eivät ole kaarevia. (Niitä ei pidä sekoittaa esimerkiksi lainausmerkkeihin; ks. kohtaa Lainausmerkkien nimiä ja muotoja.) Nimet ovat myös epäkäytännöllisen pitkiä. Tässä oppaassa käytetäänkin nimityksiä priimi ja kaksoispriimi. näitä merkkejä käytetään anglosaksisten mittayksikköjen tunnuksina. Merkkien Unicode-koodiarvot ovat U+2032 ja U+2033.
Priimi ja kaksoispriimi puuttuvat useista fonteista. Tästä ja muista syistä niiden korvikkeina käytetään usein pystyä heittomerkkiä ' ja pystyä lainausmerkkiä ".
Fonttiongelmien takia priimi ei välttämättä näy seuraavissa esimerkeissä selvästi erilaisena kuin pysty heittomerkki.
Priimiä ja kaksoispriimiä käytetään myös
Asteminuutteja ja -sekunteja käytetään yleensä astemäärän jäljessä, harvoin erikseen ilmoitettuina. Tavallisesti ilmaistaan asteet ja asteminuutit yhdessä ja mahdollisesti niiden jälkeen astesekunnit.
Etenkin maantieteellisiä koordinaatteja ilmaistaessa on yleinen käytäntö kirjoittaa asteiden, minuuttien ja sekuntien ilmaisut suoraan kiinni toisiinsa ilman mitään välejä. Välejä on kuitenkin käytetty mm. standardin SFS 4175 esimerkeissä. (Sen sijaan SI-oppaan eri versioissa on tältä osin eri käytäntöjä.) Kielitoimiston ohjepankin sivulla Asteen ja tuuman merkit annetaan ohjeeksi välien käyttö, joka on varmimmin oikea tapa; tällöin on tekstissä paras käyttää sitovaa välilyöntiä. Typografisesti paras vaihtoehto olisi ehkä käyttää ohuketta tai ohutta väliä.
SI-oppaassa suositellaan, että kulmia ilmaistaessa käytetään mieluummin asteen desimaaliosia kuin asteminuutteja ja astesekunteja.
Priimiä ja kaksoispriimiä käytetään paitsi asteminuutin ja -sekunnin merkkeinä joskus myös ajan ilmauksissa tunnin osia (minuutteja ja sekunteja) tarkoittamassa. Tapa on levinnyt englannin kielestä suomenkielisiinkin esitteisiin, ohjelmatietoihin yms., vaikka se ei ole minkään standardin mukainen. Ks. kohtaa Kellonajat ja aikamäärät.
Esimerkki on television ohjelmatiedoista, joissa on erityinen tarve lyhyyteen. Merkintä 79′ tarkoittaa, että elokuvan kesto on 79 minuuttia. Tällaisia merkintöjä käytettäessä niissä on yleensä asteminuutin merkin tilalla esimerkiksi heittomerkki tai pysty heittomerkki, mutta jos tapaa käytetään, niin asteminuutin merkki lienee vähiten väärin.
Näitä symboleita käytetään myös anglosaksisten mittayksiköiden jalka ja tuuma tunnuksina. Tuumista puhutaan suomen kielessäkin mm. kuvaruudun kokoa ilmaistaessa.
Asteen, asteminuutin (jalan) ja astesekunnin (tuuman) tunnukset ovat ainoat mittayksiköiden tunnukset, jotka normien mukaan kirjoitetaan kiinni edeltävään lukuun. Ne eivät muutoin muodosta poikkeuksia yleisistä säännöistä.
Erityisesti on taivutuspääte merkittävä kuten yleensäkin. Jos päätettä ei merkitä, voi koko ilmauksen merkitys muuttua: ”lämpötila laski 15 °C” on aivan eri asia kuin ”lämpötila laski 15 °C:seen”.
Ylä- ja alaindeksejä käytetään erilaisissa merkintätavoissa varsinkin matematiikassa, mutta myös yleisesti symboleja käyttävissä esityksissä. Niiden merkitys vaihtelee suuresti. Yläindeksejä käytetään etenkin eksponentteina, mutta myös moniin muihin tarkoituksiin.
Merkintä | Lukutapa | Merkitys |
---|---|---|
m3 | kuutiometri | tilavuuden yksikkö |
x2 | äks toiseen | muuttujan x neliö eli toinen potenssi (matematiikassa) |
10−3 | kymmenen potenssiin miinus kolme | luvun 0,001 (tuhannesosa) esitystapa |
x1 | äks yksi (tai: äks alaindeksi yksi) | indeksoitu muuttuja matematiikassa |
F2 | äf kaksi | toinen jälkeläispolvi (perinnöllisyystieteessä) |
H2O | vesi (tai: hoo kaks oo) | kemiallinen kaava, jossa alaindeksi osoittaa atomien määrän (H2 = kaksi vetyatomia) |
H+ | vetyioni (hoo plus) | kaava, jossa yläindeksi osoittaa (positiivisen) sähkövarauksen |
(SO4)2−
tai SO42− | sulfaatti-ioni (tai: äs oo neljä kaksi miinus) | kaava, jossa yläindeksi osoittaa varauksen negatiivisuuden ja määrän; ks. Kaksi indeksiä |
14C | hiili neljätoista | alkuaineen hiili (tunnus C) isotooppi 14 |
LD50 | äl dee viisikymmentä | testattavan aineen annos, joka tappaa 50 % sen saaneista koe-eläimistä¨(LD = lethal dose) |
fis3 | kolmiviivainen fis | sävelnimi musiikissa |
nj | än yläindeksi jii | palatalisoituneen n-äänteen merkki fonetiikassa |
Joissakin tapauksissa tarvitaan samaan kohtaan sekä ala- että yläindeksi. Tällainen on esimerkiksi merkintä, jossa alkuaineen tunnuksen edellä on alaindeksinä sen atomiluku (protoniluku) ja yläindeksinä isotoopin ilmoittava massaluku (nukleotidiluku), esimerkiksi ¹⁴₇N. Tällaista tosin tarvitaan harvoin, koska atomiluku riippuu vain alkuaineesta, joka jo ilmoitetaan kirjaintunnuksella. Sen sijaan esimerkiksi ionien merkinnöissä kemiassa on tavallista, että alaindeksiin loppuvan kaavan kuten SO₂ jälkeen olisi kirjoitettava yläindeksi, joka on tavattu kirjoittaa alaindeksin yläpuolelle.
Päällekkäinen ala- ja yläindeksi on usein hankala toteuttaa teknisesti. Mittayksikköstandardi (!) kuvaakin vaihtoehtoisen merkintätavan, jossa ionin varsinainen kaava on sulkeissa ja sen jälkeen tulee yläindeksi, joka osoittaa ionisaatiotilan ja sähköisen viritystilan. Tämä on paitsi helpommin toteutettavissa oleva myös loogisempi merkintä, koska yläindeksi ilmaisee koko ionin (eikä kaavan viimeisen atomin) ominaisuuden.
Matematiikkastandardin mukaan fysikaalista suuretta tai matemaattista muuttujaa edustava alaindeksi, kuten juokseva numero, kirjoitetaan kursiivilla (vinokirjaimin), mutta muut alaindeksit, kuten sanoihin tai tunnettuihin lukuihin viittaavat, pystyllä fontilla.
Ylä- ja alaindeksit voidaan käsittää joko erityisiksi merkeiksi tai tavallisten merkkien erikoisiksi esitysasuiksi. Tätä vastaa se, että tietokoneohjelmissa voidaan joissakin tapauksissa käyttää joko erikoismerkkiä, kuten ”²”, tai tavallista merkkiä ”2” yläindeksityylillä esitettynä, esimerkiksi ”2”. Nämä tavat johtavat yleensä eri ulkoasuihin, joten yleensä on syytä käyttää samassa asiakirjassa vain toista niistä, mieluiten erikoismerkkejä, jos mahdollista. Ks. kohtaa Ala- ja yläindeksien kirjoittaminen.
Ellei käytettävillä välineillä voida kirjoittaa ylä- ja alaindeksejä, sovelletaan jotakin tilanteeseen sopivaa korvaavaa merkintätapaa, joka tarvittaessa selitetään tekstissä.
Joissakin ilmauksissa voi ylä- tai alaindeksin tilalla käyttää vastaavaa tavallista merkkiä. Tämä tulee kyseeseen silloin, kun ilmausta ei käytännössä voi ymmärtää väärin.
Sen sijaan esimerkiksi ilmausta 10⁶ ei tietenkään voi yksinkertaistaa muotoon 106. Tietokonekielissä ja niitä jäljittelevissä esitystavoissa ilmaistaan potenssiin korottaminen usein sirkumfleksilla ^ tai merkkiparilla **, joskus ylös osoittavalla nuolella ↑. Tällaiset ilmaukset ovat melko tavallisia, mutta niitä ei pidä olettaa suurelle yleisölle tutuiksi.
Tietokonekielissä ilmaistaan luvun 10 korottaminen potenssiin eksponenttiesityksessä yleensä niin, että luku korvataan E- tai e-kirjaimella ja eksponentti kirjoitetaan suoraan sen jälkeen, esimerkiksi 2E-6 = 2 × 10−6. Tällaisia merkintöjä esiintyy myös laboratoriokokeiden tuloksissa ja viitearvoissa.
a = 1.8E6
[ohjelmointikieltä; a
saa arvon 1,8 × 10⁶]Jos alaindeksin korvaaminen tavallisella merkillä (esim. x1 = x1) johtaisi epäselvyyksiin, voidaan alaindeksointia kuvata alaviivalla: x1 = x_1, xn = x_n jne.
Fysikaalisia suureita ilmaistaessa luvun 10 yläindeksien (eksponenttien) käyttö on usein korvattavissa mittayksikköjärjestelmän etuliitteiden käytöllä. Tätä varten on tarvittaessa ensin muutettava suureen esitystapaa niin, että 10:n eksponentti tulee kolmella jaolliseksi.
Kun taivutetaan ilmaisua, jonka lopussa on ala- tai yläindeksi, kirjoitetaan pääte ilmaisun lukutavan viimeisen taipuvan osan mukaan. Ks. kohtaa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus.
Yhteystietoja ovat erilaiset osoitteet, puhelinnumerot, henkilötunnukset yms.
Yksilöintitiedoilla, kuten henkilötunnuksella, taas voidaan yksikäsitteisesti ilmaista, ketä tai mitä tarkoitetaan. Eräänlaisia yksilöintitietoja ovat myös erilaisten numerointi- ja koodijärjestelmien mukaiset tiedot, joita käsiteltiin luvussa Numerot ja luvut.
Yhteys- ja yksilöintitietojen oikeellisuus on luonnollisestikin hyvin tärkeää. Yhtenäiset, normien mukaiset kirjoitusasut auttavat asiaa, koska lukija voi helpommin tunnistaa merkinnän ja sen osat. Yhtenäisyys on tärkeää myös tyylisyistä. Jos esimerkiksi yrityksen esitteessä on eri ihmisten yhteystietoja eri muodoissa, se vaikuttaa levottomalta ja hutiloidulta. Lisäksi joissakin tapauksissa normin mukainen kirjoitusasu on välttämätön, jotta tietoja voidaan käsitellä automaattisesti.
Postiosoitteeseen kirjoitetaan vastaanottajan nimi, katuosoite ja postinumero kukin omalle rivilleen, ja postinumeron perään kirjoitetaan postitoimipaikan nimi.
Erityisesti huomattakoon seuraavat seikat:
Kotimainen postinumero erotetaan postitoimipaikan nimestä yhdellä välilyönnillä. Aiempi suositus oli kaksi välilyöntiä.
Suomalainen postinumero on viisinumeroinen. Jos postinumero ei ole tiedossa, sen voi etsiä verkossa olevasta postinumeroluettelosta.
Posti suosittelee, että postitoimipaikan nimi kirjoitetaan kokonaan versaalilla (”suuraakkosin”). Tarkoituksena lienee parantaa luettavuutta, jotta postin lajittelu helpottuisi. On ehkä ajateltu, että käsin kirjoitettu osoite on helpompi lukea oikein, kun se on kirjoitettu ”pölkkykirjaimin” eikä käsialakirjoituksella. Julkisia perusteluja ei ohjeelle kuitenkaan ole esitetty ainakaan pitkiin aikoihin.
Suosituksesta poiketaan usein tyylisyistä esimerkiksi esitteissä. Kielikello 2/2006 sanookin (s. 63): ”Muissa yhteyksissä [kuin postilähetyksissä] voi valita, kirjoittaako postitoimipaikan isoin vai pienin kirjaimin. Niinpä esimerkiksi käyntikortteihin ja kirjepohjiin voi valita jommankumman vaihtoehdon.”
Kielenhuollon linja on kyllä sikäli hiukan huono kompromissi, että postinumeron ja postitoimipaikan yhdistelmähän on tarkoitettu käytettäväksi postia lähetettäessä. Miksi ei siis kirjoitettaisi sitä sellaisena, että sen voi aivan suoraan kopioida? Syynä on, että monissa yhteyksissä esteettiset seikat painavat paljon. HUUTAMINEN ei näytä hyvältä. Lisäksi jos esimerkiksi käyntikortissa käytetään fonttia, jossa on gemenanumerot, syntyy ikävännäköinen yhdistelmä, kun viisinumeroisen numeroyhdistelmän vieressä on versaalikirjaimilla kirjoitettu sana.
Aiemmin käytettiin yleisesti postitoimipaikan nimen perässä numeroa, jos kyseessä oli kaupunki, jossa on monia postitoimipaikkoja, esimerkiksi 00240 HELSINKI 24 tai 02210 ESPOO 21. Vaikka se toimii eräänlaisena varmistuksena – numerot ovat samat kuin postinumeron kolmas ja neljäs numero –, se ei ole nykyisin käytäntönä, eikä sitä mainita ohjeissakaan.
Suurien kaupunkien nimistä on aiemmin käytetty lyhenteitä, esimerkiksi HKI = HELSINKI ja TRE = TAMPERE. Tällaisten lyhenteiden käyttöä kannattaa välttää.
Suurilla yrityksillä ja yhteisöillä on oma postinumero, jolloin osoitteeseen kirjoitetaan postitoimipaikan tilalle yrityksen tai yhteisön nimi tai nimen lyhenne. Käytettävä nimi tai lyhenne ilmenee yrityksen ilmoittamista yhteystiedoista tai postinumeroluettelosta. Tällaista postinumeroa käyttävässä osoitteessa katuosoitteen paikalla on yleensä postilokero-osoite.
Kun yhteystiedot ilmoitetaan kansainvälistä käyttöä varten, niin suomalaisen ja eurooppalaisen standardin SFS-EN 14142-1 mukaan kirjoitetaan postinumeron eteen Suomen maatunnus FI ja yhdysmerkki. Lisäksi kirjoitetaan maan nimi sen jälkeen omalle rivilleen versaalilla jollakin kansainvälisesti tunnetulla kielellä. Tavallisesti maan nimi kirjoitetaan englanniksi. Maa siis ilmaistaan kahteen kertaan, sekä koodilla että nimellä.
Postiosoitteissa käytettävä Suomen maatunnus oli aiemmin FIN, mutta vuoden 2004 alusta alkaen se on ollut FI. Käytännössä muutos heikensi ymmärrettävyyttä. Toisaalta postiosoitteiden maatunnuksia ei maailmalla ylipäänsä tunneta kovinkaan hyvin. Ne ovat aiheuttaneet jopa sekaannuksia. Osoitteessahan yleensä kaikki ylimääräinen saattaa aiheuttaa sekaannuksia.
Eurooppalainen suositus on kansainvälisesti melko tuntematon, eikä sitä sovelleta kuin joissakin Euroopan maissa. Vastoin usein esitettyä väitettä Maailman postiliitto UPU ei suosittele maatunnusten käyttöä. Sen ohjeiden esimerkeissä maa ilmoitetaan vain nimellä, joskin ohjeissa mainitaan, että joissakin maissa käytetään myös maatunnuksia.
Kansainvälisessä postiliikenteessä on maan nimen kirjoittaminen tarpeellista ja yleensä myös riittävää, eli maatunnusta (maakoodia) ei tarvita.
UPUn suosituksen Postal addressing systems mukaan tulisi maan nimi ilmoittaa lähetysmaan kielellä ja mieluiten lisäksi kansainvälisesti tunnetulla kielellä, joka tässä olisi käytännössä englanti tai joissakin yhteyksissä ehkä ranska. Nimet tulisi kirjoittaa versaalilla. Suosituksen esimerkeissä on erikielisten nimien välissä ajatusviiva, jonka ympärillä on välilyönnit. Esimerkki:
Käytännössä on tavallista ja useimmiten riittävää kirjoittaa maan nimi vain englanniksi, esimerkiksi FRANCE (eikä RANSKA – FRANCE). Yhdysvaltoihin lähetettäessä lyhenne USA lienee selvin ratkaisu.
Osoitteen muodossa yleisesti, maannimeä lukuun ottamatta, noudatetaan kohdemaan ohjeita ja käytäntöjä. Ne ovat tosin usein vaikeita selvittää luotettavasti. Ks. UPUn aineistoa Postal addressing systems in member countries ja laajaa koostetta Frank’s compulsive guide to postal addresses Käytännössä osoite kannattaa usein kopioida tarkasti siitä tietolähteestä, josta osoite saadaan.
Jos vastaanottajamaassa ei käytetä latinalaista kirjaimistoa, tulisi edellä mainitun UPUn suosituksen mukaan ilmaista koko osoite rinnakkain kahdella tavalla: vastaanottajamaassa käytetyllä merkistöllä (esimerkiksi kyrillisin tai arabialaisin kirjaimin) ja latinalaisella merkistöllä.
Tietoja postiosoitteiden kirjoittamisesta asettelun kannalta eli siitä, mihin kohtaan osoite kirjoitetaan lomakkeeseen, kirjeeseen, kirjekuoreen tms., on standardeissa SFS 2486–2488 (Lomakkeen perusrakenne, Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot sekä Kirjekuoret ja kirjepussit).
Puhelinnumero koostuu varsinaisesta puhelinnumerosta (liittymän numerosta) ja sitä edeltävästä suuntanumerosta. Suuntanumero on yleensä lyhyt, esim. 040, kun taas varsinainen puhelinnumero on nykyisin yleensä seitsen- tai kahdeksannumeroinen, ja se ryhmitellään kolmen tai neljän numeron ryhmiin, esimerkiksi 123 4567.
Suuntanumero ja liittymän numero erotetaan sääntöjen mukaan toisistaan välilyönnillä (ei yhdysmerkillä, vaikka sitä usein käytetään). Tärkeintä on, että samassa tekstissä tai taulukossa ei esiinny eri merkintätapoja sekaisin, koska sellainen aiheuttaa sekavan vaikutelman.
Usein käytetään sentyyppisiä kirjoitusasuja kuin 0400 123 456, koska harva tietää, että 040:n jälkeinen 0 ei kuulu suuntanumeroon vaan liittymän numeroon (ks. Liikenne- ja viestintäviraston luetteloa Matkaviestinverkkojen suuntanumerot). Vastoin yleistä luuloa liittymän numero voi siis alkaa 0:lla. Tosin virheellisestä ryhmittelystä ei käytännössä ole haittaa, koska ryhmittely ei vaikuta numeron käyttöön.
Yleensä on hyvä kirjoittaa puhelinnumerot niin, että niissä olevat välilyönnit ovat sitovia välilyöntejä, koska puhelinnumeron jakautuminen eri riveille on hiukan häiritsevää.
Jakautumista voidaan kuitenkin pitää hyväksyttävänä, jos sillä vältetään isommat ongelmat tekstin muotoilussa. Toisaalta puhelinnumeroita ei yleensä kirjoiteta tekstiin, vaan erillisiin luetteloihin, taulukoihin, tietolaatikoihin yms. Niissä voidaan yleensä helposti huolehtia puhelinnumeron tulostumisesta yhdelle riville.
Alkujaan suuntanumerot tarkoittivat maantieteellisten alueiden (verkkoryhmien) numeroita. Sanaa käytetään myös yleisemmin, tarkoittamaan myös mm. matkapuhelinverkon tunnusnumeroa. Näitä asioita koskevat nimitykset ovat kuitenkin osittain vielä vakiintumattomia.
Suuntanumero kirjoitetaan siis varsinaisen puhelinnumeron eteen. Niiden välissä käytetään erottimena välilyöntiä, esimerkiksi 040 123 4567.
Jos suuntanumero viittaa lankapuhelinverkkoon eli kyseessä on kotimaan kaukoliikenteen suuntanumero, se kirjoitetaan kansainvälisen suosituksen ITU-T E.123 mukaan sulkeisiin, esimerkiksi (09). Tämä on osoitus siitä, että suuntanumeroa ei tarvitse valita soitettaessa saman numerointialueen sisäisiä puheluja.
Aiemmin jätettiin usein lankapuhelinverkon suuntanumero pois ja kirjoitettiin esimerkiksi vain 888 2675 eikä (09) 888 2675 tai 09 888 2675. Merkintätapaa ei ole suoranaisesti kielletty nykyisinkään, mutta se on huono jo siksi, että valtaosa puheluista soitetaan matkapuhelimella, jolloin suuntanumero tarvitaan aina.
Vuonna 2008 tehtiin suomalaiseen standardiin SFS 4175:2006 kuitenkin muutos (”korjaus”), jonka mukaan sulkeita ei käytetä. Kielitoimisto on asettunut samalle kannalle; ks. sen sivua Puhelinnumerot. Tämä on lisännyt kirjavuutta, eikä tämä muutos siis ole kansainvälisen suosituksen mukainen. Sulkeiden pois jättämisen voi kuitenkin olettaa yleistyvän, kun lankapuhelimien käyttö edelleen vähenee eikä lankapuhelinnumeroita enää tunnisteta erilliseksi numerotyypiksi.
Muutos perustui ilmeisesti lähinnä Viestintäviraston työryhmäraporttiin Viestintäverkkojen numeroinnin kehittäminen. Perusteluna siinä oli mm. se ongelma, että ”monet tilaajat valitsevat virheellisesti vielä nykyisinkin telealueen suuntanumeron valtakunnallisen tilaajanumeron eteen”.
Kun suunta- tai tunnusnumero on pakollisesti valittava osa puhelinnumeroa, sitä ei vanhojen sääntöjenkään eikä ITUn suosituksen mukaan kirjoiteta sulkeisiin. Tämä koskee mm. matkapuhelinverkkojen suuntanumeroita.
040 123 4567 | (matkapuhelinliittymä) |
071 123 4567 | (071-alkuinen valtakunnallinen siirrettävä puhelinnumero) |
010 123 4567 | (010-alkuinen valtakunnallinen yrityspuhelinnumero) |
0800 123 4567 | (maksuton palvelunumero) |
0700 123 4567 | (maksullinen palvelunumero) |
04575 123 4567 | (matkapuhelinliittymä) |
Viimeinen esimerkki havainnollistaa sitä, että suuntanumeroa ei ryhmitellä (ei esim. 04 575), vaikka se olisi pitkä. Ainakaan mikään sääntö ei vaadi eikä edes salli ryhmittelyä.
Kirjoitusasussa rinnastetaan suuntanumeroihin erilaiset palvelunumeroita osoittavat numerojonot, kuten 0800. Tällaisen osan pituus on eri numerotyypeissä erilainen, esimerkiksi 010, 0100 tai 02020. Eri suuntanumeroista löytyy tietoja Liikenne- ja viestintäviraston sivun Puhelinverkon numerointi kautta.
Ohjeiden mukaan varsinainen puhelinnumero (liittymän numero) ryhmitellään yleensä kolmen tai neljän numeron ryhmiin, jotka erotetaan toisistaan välilyönnillä. Tämä ei kuitenkaan sisällä yksikäsitteistä ohjetta siitä, miten ryhmittely tehdään, koska esimerkiksi hyvin tavallinen tapaus, seitsennumeroinen puhelinnumero, voidaan jakaa kahdella tavalla.
Ryhmittelyn tarkoitus on helpottaa numeron hahmottumista ja auttaa sen ääneen lausumista ja kopiointia esimerkiksi julkaisusta muistilapulle. Välilyönnit eivät kuulu itse numeroon, eikä niitä siis näppäillä esimerkiksi kirjoitettaessa numeroa matkapuhelimen muistiin. Kun numero on kirjoitettava tietokoneella lomakkeeseen, on yleensä varminta jättää välilyönnit pois, koska ohjelmoija ei ehkä ole ymmärtänyt varautua käsittelemään välilyöntejä.
Muissa maissa käytetään usein jakoa kahden numeron ryhmiin, esimerkiksi 12 34 56 78. Vaikka tätä voidaan perustella sillä, että monien ihmisten on helpompi lukea ja sanoa numerot näin, menettely poikkeaa suomalaisesta käytännöstä ja standardista, joten sitä ei voi suositella.
Ulkoasun yhtenäisyyden vuoksi tulisi kussakin julkaisussa käyttää vain yhtä ryhmittelytapaa puhelinnumeroissa. Esimerkiksi ilmoitettaessa ihmisiltä kerättyjä puhelinnumerotietoja on julkaisun toimittajan tarkistettava asu huolellisesti. Erityisesti on varottava, että yhtenäistettäessä ryhmittelyä ei vahingossa muuteta itse numeroita.
Yksi ryhmittelytapa ilmenee seuraavista esimerkeistä:
Viisinumeroisia puhelinnumeroita ei useinkaan jaeta lainkaan, vaan ne kirjoitetaan yhteen: 12345. SFS 4175 suosittaa niille ensisijaisesti ryhmittelyä 123 45. Toisaalta ryhmittely 12 345 vastaisi tällaisten numeroiden vanhaa lukutapaa (kaksitoista kolme neljä viisi). Nykyisin tällaisia numeroita esiintyy lähinnä puhelinvaihteiden ja lyhytsanomapalveluiden eli SMS-palveluiden eli tekstiviestipalveluiden numeroina. Myös kuusinumeroiset lyhytsanomapalvelunumerot kirjoitetaan usein yhteen, 123456, jopa Liikenne- ja viestintäviraston ohjeessa.
Yhteen kirjoittamista saatetaan perustella sillä, että lyhytsanomapalvelunumerot on tarkoitettu vain siihen, että lähettämällä numeroon tekstiviesti saadaan jokin palvelu, ja että tekstiviestiä lähetettäessä on numero näppäiltävä ilman välilyöntejä. Tämä kuitenkin koskee kaikkea numeroiden näppäilyä.
Puhelinnumeroiden ryhmityksessä voidaan käyttää tarvittaessa muitakin periaatteita. Kielitoimiston kanta jaotteluun on varsin vapaamielinen. Numero 123 4567 voidaan kielitoimiston mukaan merkitä myös 1234 567 vaikkapa tilanteessa, jolloin suuren yrityksen tai järjestön kaikkien puhelinnumeroiden suuntanumeron jälkeiset neljä numeroa ovat aina samoja, mutta loppuosa vaihtelee. Tosin tätäkään tapaa ei sovi viedä liian pitkälle. Vaikka yrityksen numerot olisivat esimerkiksi seitsennumeroisia siten, että vain kaksi viimeistä numeroa vaihtelee, ei 12345 67 olisi kovinkaan selkeä. Se voisi aiheuttaa ihmetystä erikoisen jaottelunsa vuoksi.
Puhelinnumeron yhteydessä voidaan käyttää selvennyksenä sanaa ”puhelin” tai sen lyhennettä ”puh.” tai ”p.” Faksinumeron yhteydessä käytetään sanaa ”faksi” tai sen lyhennettä ”f.”. (Joissakin suosituksissa vaihtoehdoksi mainittu sana ”telekopio” herättää lähinnä hämmennystä.)
Matkapuhelinnumeron yhteydessä voi käyttää sanaa ”matkapuhelin” tai lyhennettä ”matkapuh.” tai ”matkap.”. Tämä on nykyisin kuitenkin jokseenkin tarpeetonta, koska puhelimet ovat y
Kun mainitunlaiset ilmaisut esiintyvät rivin alussa ohjetekstinä esimerkiksi käyntikorteissa tai lomakkeissa, kirjoitetaan alkukirjain versaalilla, esim. ”Puh.”.
Koti- ja työnumerot saatetaan haluta erottaa toisistaan. Tähän käytettävistä merkintätavoista ei ole mitään standardia. Selvintä on kirjoittaa numeron perään ”(koti)” tai ”(työ)”, mutta jos tilasta on puute, lienee merkintä ”(k)” tai ”(t)” yleensä ymmärrettävä. Tällöin matkapuhelimeen voi liittää merkinnän ”(m)”.
Jos henkilön puhelinnumeroksi ilmoitetaan vaihteen numero, on syytä mainita esimerkiksi sulkeissa ”(vaihde)”. Tällöin soittaja osaa ennakoida, että hän joutuu ensin pyytämään vaihdetta yhdistämään oikealle henkilölle. Asteriskin käyttö vaihteen merkkinä (esimerkiksi *123 456) on melko tavallista, mutta ei ollenkaan yhtä selvää.
Puhelinnumeroiden kansainvälisestä merkintätavasta on olemassa Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) telestandardisointisektorin suositus E.123 Notation for national and international telephone numbers, e-mail addresses and Web addresses), ja suomalaiset ohjeet ovat sen periaatteiden mukaisia (lukuun ottamatta edellä mainittua sulkeiden käyttöä kansallisissa numeroissa). Se koskee puhelinnumeroiden painattamista esimerkiksi käyntikortteihin ja lomakkeisiin. Kansainvälinen puhelinnumero esitetään muodossa, jota havainnollistaa seuraava esimerkki:
Esimerkin osat ovat seuraavat:
Tällaisessa puhelinnumerossa esiintyy siis vain numeroita ja välilyöntejä sekä plusmerkki alussa. Usein käytetään tällaisissa yhteyksissä yhdysmerkkejä välilyönnin asemesta, mutta välilyöntien käyttö on E.123:n mukaan ensisijainen merkintätapa. Välilyönnit helpottavat puhelinnumeron hahmottamista.
+358 9 123 4567 | [Uusimaa I:n telealueen puhelinverkon liittymä] |
+358 14 123 4567 | [Keski-Suomen telealueen puhelinverkon liittymä] |
+358 40 123 4567 | [matkapuhelinliittymä] |
+358 10 123 4567 | [010-alkuinen yrityspuhelinnumero] |
EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan Puhelinnumerot mukaan ei välilyöntejä kuitenkaan käytetä muualla kuin maatunnuksen jälkeen, esimerkiksi +358 9124567. Tämän vaikealukuisen tavan noudattaminen on pakollista laadittaessa asiakirjoja EU:n toimielimille; muuten sitä ei tietenkään kannata noudattaa.
Suosituksen E.123 mukaan tulisi kansainvälisen puhelinnumeron eteen kirjoittaa sanat ”Telephone International”. Tämä on kuitenkin yleensä tarpeetonta, sillä pelkkä ”Telephone”. tai ”Phone”. tai ”Tel.” riittää. Suomenkieliseen asiakirjaan kirjoitetaan tietysti ”Puhelin” tai ”puh.” tms.
Suosituksen mukaan kansainvälisessä merkinnässä ei käytetä sulkeita. Sen sijaan kansallisessa merkinnässä eli ilmoitettaessa numeroa maan sisällä soittamista varten tulisi kirjoittaa sulkuihin sellainen osa, jota ei aina tarvitse valita, käytännössä suuntanumero. Suomalaisissa suosituksissa on siis kuitenkin nyttemmin otettu tälle vastakkainen kanta.
Faksinumeron eteen kirjoitetaan ”Fax”. Matkapuhelinnumeroa ei yleensä kannata erikseen ilmoittaa matkapuhelinnumeroksi, koska asialla ei juuri ole merkitystä ulkomailta soittavalle. Sanaa ”Mobile” tai ilmaisua ”Mobile phone” voi käyttää, mutta niitä ei välttämättä ymmärretä. (Yhdysvalloissa ilmaisu ”cell phone” tai virallisemmin ”cellular telephone” on tunnetumpi.)
Kansainvälisen puhelinnumeron käyttö yksinään ei useinkaan ole hyvä ajatus suomenkielisessä tekstissä, koska läheskään kaikki eivät tunne tätä merkintätapaa. Toisaalta yhdessä kansallisen merkinnän kanssa se voi olla hyvä ajatus, koska monet ovat oppineet tallentamaan matkapuhelimeen puhelinnumerot kansainvälisessä muodossa. Silloinhan numeroon voi soittaa suoraan ulkomailtakin.
Esimerkiksi kaksikielinen käyntikortti tehdään yleensä niin, että toisella puolella on suomenkieliset tiedot ja niissä puhelinnumero kansallisessa muodossa ja toisella puolella on englanninkieliset tiedot ja puhelinnumero kansainvälisessä muodossa. Tämä onkin yleensä suositeltavinta.
Jos kuitenkin kansallinen ja kansainvälinen puhelinnumero esitetään yhdessä, niin ITU-T:n suosituksen mukaan kansainvälinen numero sijoitetaan kohdakkain kansallisen numeron alapuolelle niin, että numerot ovat oikealle tasattuja. Ohjetekstit National (’kansallinen’) ja International (’kansainvälinen’) sijoitetaan puhelinnumeroiden vasemmalle puolelle. Oikeastaan tiedot pitäisi vielä erottaa toisistaan vaakasuoralla viivalla.
Ohjeteksti Telephone (’puhelin’) tai Fax (’faksi’) sijoitetaan joko yhteystietojen yläpuolelle tai niiden vasemmalle puolelle. Numero voidaan ilmaista matkaviestinliittymän numeroksi sanalla ”mobile”.
Telephone | |
National | (09) 123 4567 |
International | +358 9 123 4567 |
Tällaisen esityksen aikaansaaminen on yleensä hiukan työlästä. Esimerkiksi MS Word -ohjelmassa lienee helpointa määritellä pieni taulukko, jonka toinen sarake on oikealle tasattu.
Käytännössä ei edellä mainittua esitystapaa juuri käytetä. Se ei liene tarpeellinenkaan, vaan voidaan hyvin vain kirjoittaa kansainvälinen ja kansallinen numero omille riveilleen, joilla on sopivat selitykset. Voi myös ilmoittaa vain kansainvälisen numeron. Se toimii myös Suomen sisällä, ja moni tallentaa matkapuhelimeensa numerot aina kansainvälisessä muodossa, jotta ne toimisivat ulkomailta soitettaessakin.
Vältä sekamuotoja, joissa on yritetty ahtaa kansallinen ja kansainvälinen numeron esitys samaan. Ne ovat aiheuttaneet vakaviakin sekaannuksia. Voi tuntua helpolta kirjoittaa +358 (0)9 123 4567, ja kirjoittajalle itselleen merkitys voi olla selvä. Mutta moni lukija ei tiedä, mitä sulkeissa oleva nolla käytännössä merkitsee. Lisäksi merkintätapa ei ole standardien mukainen.
Muualla(kin) maailmassa puhelinnumerot ilmoitetaan usein ilman maatunnusta myös kansainvälisissä yhteyksissä, kuten verkkosivuilla. Tällöin pitää usein lukijan päätellä, mikä maatunnus on lisättävä eteen – ja osattava poistaa alkunolla. Jos esimerkiksi kyse on brittiläisestä numerosta, 012 3456 7890 on osattava muuttaa numeroksi +44 12 3456 7890 muista maista soitettaessa (44 on Britannian maatunnus puhelinnumeroissa).
Muista teleosoitteista, esimerkiksi sähköposti-, tieto- ja palveluverkkojen osoitteista, on monia erityisiä standardeja ja suosituksia. Seuraavassa käsitellään kaikkein tavallisimpia tapauksia. Tällaisten osoitteiden taivutuksessa on erityisiä ongelmia, joita käsitellään kohdassa Verkko-osoitteiden taivutus.
Sähköpostiosoite voidaan yleensä ilmoittaa sellaisenaan, mutta tarvittaessa voidaan eteen kirjoittaa sopiva selitys, kuten sana ”sähköposti” tai epävirallisissa yhteyksissä ”meili”. Virallisissa suosituksissa mainitaan mahdollisiksi selityksiksi myös ”sähköp.” tai ja ”s-posti”, mutta nämä typistelmät ovat mauttomia.
Sähköpostiosoite on yleensä tapana kirjoittaa gemenalla (”pienin kirjaimin”). Ät-merkin @ jälkeisessä osassa gemenan ja versaalin erolla ei ole merkitystä, mutta sitä edeltävässä osassa ero saattaa periaatteessa olla merkitsevä. Jos siis osoitteeksi on ilmoitettu esimerkiksi Jukka.K.Korpela@example.com, niin huolellinen käyttäjä saattaa olettaa, että hänen täytyy käyttää juuri tätä kirjoitusasua!
Kielikellossa 2/2006 sanotaan: ”Jos sähköpostiosoite koostuu etu- ja sukunimestä, ne kirjoitetaan standardin suosituksen mukaan pienellä alkukirjaimella: kyseessä on koneelle tarkoitettu koodi, joka ei kaikissa tapauksissa koostu vastaanottajan koko nimestä, ja siksi alkukirjain on aina pieni.” (Tekstistä ei ilmene, mitä standardia tarkoitetaan.) Tämä kuitenkin perustuu väärinkäsityksiin sähköpostiosoitteista. Käytännön päätelmä osuu kuitenkin pääosin oikeaan: sähköpostiosoitteissa on yleensä syytä käyttää vain gemenaa.
Kielikello 2/2006 esittää, että sähköpostiosoitteessa ”ei kannata käyttää varsinaista @-merkkiä”, vaan esimerkiksi ”avata” se korvaamalla se merkinnällä ”[ät-merkki]”, esimerkiksi ”tilaukset[ät-merkki]yritys.fi”. Lehti perustelee tätä: ”Näin voidaan vähentää roskapostien lähettämistä kyseiseen sähköpostiosoitteeseen.” Kyse ei kuitenkaan ole mistään avaamisesta, vaan tahallisesta osoitteen kirjoittamisesta väärin. Julkisen viranomaisen toiminnassa tällaista väärien yhteystietojen esittämistä voidaan pitää laittomana julkisuuslain perusteella, koska se rikkoo avoimuutta ja hyvää tiedonhallintatapaa. Roskapostien saamista ei väärennetyillä osoitteilla estetä, vaan roskapostiin on joka tapauksessa varauduttava roskapostisuodattimilla tai muilla keinoin.
Olennaisesti samanlaisia vääriä – ja oikeinkirjoitusohjeisiin täysin kuulumattomia – ohjeita annetaan Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa. Siinä ”opastetaan”, tosin epämääräisesti, käyttämään erilaisia vaihtoehtoisia virheellisiä osoitteita, niiden joukossa osoitetyyppi etunimi.sukunimi@yritys.fi, jossa ilmeisesti osa etunimi.sukunimi on tarkoitettu kirjoitettavaksi sellaisenaan, mutta yritys.fi korvattavaksi yrityksen, laitoksen tms. verkkotunnuksella. (Tunnuksen yritys.fi käyttö geneerisessä merkityksessä on virheellistä, koska se on todellinen, käytössä oleva tunnus.)
Web-osoitteisiin eli URLeihin kuuluu yleensä alkuun osa ”http://” tai ”https://”, joka kuitenkin usein jätetään pois esimerkiksi mainoksista esteettisistä syistä tai tilan säästämiseksi. Perusteena on, että web-selaimet osaavat täydentää osoitteen lisäämällä kyseisen alun.
Tällaista tapaa voi käyttää esimerkiksi painetussa tai muuten paperilla esitettävässä aineistossa etenkin, jos URLeja mainitaan paljon. Verkkosivuilla taas on parasta viitata sivuun tai sivustoon nimellä, joka on linkki. Tällöin URL on kirjoitettava vain HTML-koodiin, joka ei näy käyttäjälle.
Monissa yhteyksissä, kuten mainittaessa www-osoitteita sähköpostiviesteissä, on kuitenkin parempi kirjoittaa osoite kokonaan, jotta sähköpostiohjelma voisi paremmin tunnistaa sen osoitteeksi.
Monet tekstinkäsittelyohjelmat, sähköpostiohjelmat, sosiaalisen median ohjelmat ym. tunnistavat automaattisesti tekstiin kirjoitetut web-osoitteet (kuten <http://www.w3.org>) ja tekevät niistä linkkejä (kuten http://www.w3.org). Linkki näkyy tavallisimmin alleviivattuna ja sinisenä tai violettina. Linkiksi tekeminen on usein hyödyllistä, koska se mahdollistaa linkkien seuraamisen, kun asiakirjaa luetaan tietokoneen kuvaruudulla sopivalla ohjelmalla.
Kaikki tekstiin kirjoitettavat web-osoitteet eivät kuitenkaan ole sellaisia, että olisi niistä tarkoituksenmukaista tehdä linkkejä. (Tällöin voidaan esimerkiksi Word-ohjelmassa napsauttaa linkkiä hiiren kakkospainikkeella ja valita toiminto ”Poista hyperlinkki”.) Olennaisempaa on, että tulostuksessa alleviivaukset (ja väri, joka usein ilmenee harmaana) lähinnä vain häiritsevät. Voi myös syntyä epäselvyyttä siitä, onko osoitetta ollut tarkoitus korostaa. Asiakirjaa tulostettaessa kannattaa siis yleensä huolehtia siitä, että web-osoitteet tulostuvat normaalitekstinä.
Yhteystiedoissa web-osoite tunnistetaan yleisesti jo muodostaan varsinkin, jos siinä on alkuosa ”http://” tai ”http://”. Niinpä sen eteen ei tarvita mitään selitettä. Virallisissa suosituksissa mainitaan, että voi käyttää sanaa ”kotisivu”. On kuitenkin kyseenalaista, selittääkö se mitään – varsinkaan, kun tällä sanalla on monia merkityksiä. Se saatetaan kokea myös vähätteleväksi, vain yksityisten ihmisten harrastussivuja tarkoittavaksi.
Web-osoitteessa käytetään tavallisesti gemenakirjaimia. Tilanteesta riippuu, onko gemenan ja versaalin erolla merkitystä – usein on. Kannattaa siis tarkistaa, että osoite kirjoitetaan täsmälleen oikein.
Palvelinosassa gemenan ja versaalin erolla ei ole merkitystä. Voi kirjoittaa esimerkiksi www.suomi.fi tai WWW.Suomi.FI. Yleensä käytetään vain gemenaa.
Web-osoitteiden mainitseminen painoteksteissä aiheuttaa ongelmia taitossa ja tekee tekstistä helposti levottoman näköistä. Yleensä se on myös aiheetonta etenkin, jos URL on pitkä ja sekava, kuten se usein on – niin, että harva viitsii sitä ruveta naputtelemaan.
Usein on parempi viitata sivuun tai sivustoon sen nimellä tai muulla ilmauksella, jonka avulla se on helppo löytää hakukoneilla. Voi noudattaa googlattavuusperiaatetta: jos sivu löytyy Googlella ensimmäisten osumien joukosta tietyillä avainsanoilla, niin siihen kannattaa painotekstissä viitata näillä sanoilla eikä URLilla.
Jos tekstissä esitetään URL, on olennaista tehdä selväksi, mihin URL loppuu. Ongelmia voi aiheuttaa sekä URLin taivuttaminen lauseyhteyden mukaan (esimerkiksi ”amazon.mobissa” – onko lopussa .mob vai .mobi?) että URLin jäljessä oleva välimerkki tai muu merkki (esimerkiksi virkkeen lopussa oleva ”amazon.mobi.”).
Sähköpostiviestissä, sosiaalisen median viestissä tms. esiintyvän merkkijonon saattaa vastaanottajan ohjelma tulkita URLiksi ja muodostaa linkiksi. Koska ohjelma voi tällöin toimia hyvin yksinkertaisella tavalla, saattaa mukaan tulla taivutuspääte, välimerkki tms., jolloin linkki ei toimi. Siksi on hyvä noudattaa seuraavia periaatteita:
Web-osoite kannattaa selvyyden vuoksi kirjoittaa joko omalle rivilleen tai siten, että sen kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää joko lainausmerkkejä tai merkkejä < ja > osoitteen ympärillä varsinkin, jos muuten olisi esimerkiksi seuraavan välimerkin takia epäselvää, mitkä merkit kuuluvat osoitteisiin. Kyseisiä rajoittimia on hyvä käyttää aina silloin, kun osoite joudutaan jakamaan eri riveille, mitä on pyrittävä välttämään. Nämä periaatteet on esitetty myös Internetin määrittelyasiakirjassa RFC 3986.
Jos web-osoite joudutaan jakamaan eri riveille, kannattaa noudattaa seuraavia sääntöjä, jotka sisältyvät useisiin standardeihin ja suosituksiin:
Jos jaettaisiin yhdysmerkin jäljestä, voisi olla lukijalle epäselvää, kuuluuko yhdysmerkki osoitteeseen. Osoitteeseen ei pidä missään tapauksessa lisätä yhdysmerkkiä jakamisen merkiksi.
The Chicago Manual of Style esittää lisäksi sen periaatteen, että URLissa sallittuja jakokohtia ovat vain seuraavat:
Tällä osittain ehkä hiukan oudolta tuntuvalla menetelmällä on omat etunsa. Se tekee yleensä selväksi, että URL jatkuu riviltä toiselle, viimeistään silloin, kun katsotaan toisen rivin alkua. Tosin tällainen jatkuminen voidaan usein tehdä ilmeiseksi muilla keinoin, kuten edellä mainituilla sulkeilla tai käyttämällä erityistä fonttia tai väriä.
Jos web-osoite on hyvin pitkä,
esimerkiksi rivin mittainen, kannattaa harkita, mainitaanko sen sijasta
tai ohella ns. lyhytosoite eli lyhytlinkki.
Tämä tarkoittaa tyypillisesti noin kymmenen merkin mittaista osoitetta,
jollaisen saa esimerkiksi
TinyURL.com-palvelusta.
Lyhytosoitteen riskinä on, että lyhytosoitepalvelu lakkaa toimimasta tai
on poissa käytöstä. Lisäksi lyhytosoite saattaa olla sekava merkkijono,
eikä siitä lainkaan näe, millainen varsinainen osoite on.
Sen etuna on kuitenkin lyhyys: esimerkiksi osoitteen
http://tinyurl.com/22nnd3
(tai käytännössä yleensä vain osan
tinyurl.com/22nnd3
) jaksaa vielä kirjoittaa, kun taas
painojulkaisussa näkyviä
monien kymmenien merkkien mittaisia web-osoitteita harva viitsii
naputella.
Esimerkiksi tieteellisessä julkaisussa voi olla perusteltua mainita ensin lähteen varsinainen osoite ja sitten lyhytosoite. Sen sijaan sanomalehtijuttuun riittää usein pelkkä lyhytosoite muun muassa siksi, että lyhytosoite tuskin lakkaa toimimasta sinä aikana, kun jutulla on kiinnostavuutta.
ISBN-tunnus on kansainvälinen kirjan tai muun erillisjulkaisun yksilöintitunnus (International Standard Book Number). ISBN-tunnusten ilmoittaminen kirjoja mainittaessa on nykyisin hyödyllistä siksi, että näitä tunnuksia voi käyttää mm. julkaisun etsimiseen kirjakaupan tai kirjaston tietokannasta tai vaikkapa hintavertailun tekemiseen Vertaa.fi-sivustossa. Tämä koskee erityisesti sellaisia kirjoja, jotka voivat sekaantua muihin samannimisiin tai lähes samannimisiin julkaisuihin.
ISBN yksilöi kirjan niin, että muutettu laitos saa uuden numeron (muuttamaton uusintapainos sen sijaan ei), ja esimerkiksi saman kirjan kovakantisella ja pehmeäkantisella versiolla on omat tunnuksensa.
ISBN-tunnus koostuu viidestä yhdysmerkillä erotetusta numerojonosta:
Esimerkki: 978-952-5446-89-0.
ISBN-tunnusten järjestelmää hallinnoi kansainvälisesti The International ISBN Agency ja Suomessa Kansalliskirjasto; ks. sen sivua ISBN-tunnus.
Aiemmin ISBN-tunnuksessa oli yhteensä 10 numeroa, esimerkiksi 951-0-26973-5, ja sellaisina annetut ISBN-tunnukset säilytetään sellaisinaan. Vuoden 2007 alussa järjestelmä muuttui 13-numeroiseksi siten, että uusissa tunnuksissa on tuoteryhmäkoodi. Vanhoissa tunnuksissa saattoi tarkistusnumerona olla myös X-kirjain.
Joissakin yhteyksissä esiintyy vanhoja julkaisuja uudenmallisilla ISBN-numeroilla tai sekä vanhaa että uutta muotoa käyttäen, jolloin muodoille käytetään merkintöjä ISBN-10 ja ISBN‑13.
Uudistuksen jälkeen annettua ISBN-tunnusta voi suoraan käyttää tuotteen GTIN-koodina.
ISSN-tunnus on lehtien ja muiden sarjajulkaisujen sekä jatkuvien julkaisujen yksilöintitunnus. Lyhenne ISSN johtuu alkujaan sanoista International Standard Serial Number, mutta nykyisin ISSN-järjestelmä kattaa sarjajulkaisujen lisäksi jatkuvat julkaisut kuten verkkosivut ja tietokannat.
ISSN yksilöi sarjajulkaisun kokonaisuutena, ei sen yksittäistä numeroa, jolla voi toisaalta olla oma ISBN-numero.
ISSN-tunnus koostuu kahdesta neljän numeron jonosta, jotka erotetaan toisistaan yhdysmerkillä. Viimeinen numero on tarkistusnumero, joka voi olla myös X-kirjain ja jota ei eroteta edeltävästä osasta yhdysmerkillä. Esimerkki: 2242-461X.
ISSN-tunnusten järjestelmää hallinnoi kansainvälisesti ISSN International Centre ja Suomessa Kansalliskirjasto; ks. sen sivua ISSN-tunnus.
ISBN- tai ISSN-tunnuksen eteen kirjoitetaan tekstissä ja kirjallisuusviitteissä merkit ”ISBN” tai ”ISSN” ja välilyönti.
GTIN-numero, tarkemmin sanoen GTIN-13-numero, on 13-numeroinen kansainvälinen koodi, joka yksilöi kaupallisen tuotteen (tarkan tuotetyypin tarkkuudella, ei tavarayksilöä). GTIN-numero muodostuu yritysnumerosta, tuotenumerosta ja tarkistusnumerosta. Yritysnumero on nykyisin 9- tai 7-numeroinen, ja sen alussa on maatunnus. Esimerkiksi GTIN-numerossa 6430061853330 alkuosa 643006185 yritysnumero, joka sisältää maatunnuksen 64, osa 333 on tuotenumero ja 0 on tarkistusnumero.
Aiemmin GTIN-numeroa sanottiin EAN-koodiksi. Tarkemmin sanoen GTIN-nimitys otettiin käyttöön kattamaan kaikki kauppanimikkeiden yksilöinnissä käytettävät numerorakenteet, kun organisaatiot EAN (alkujaan eurooppalainen) ja UCC (amerikkalainen) yhdistettiin. GTIN-numeroita on erilaisia, mutta niistä yleisin on GTIN-13. Tuotteissa ja pakkauksissa olevista viivakoodeista käytetään kuitenkin vielä nimitystä EAN-viivakoodi. Muualla maailmassa on GTIN-numeroa aiemmin kutsuttu myös nimellä DUN tai TUN.
Maatunnus ei välttämättä ilmoita tuotteen valmistusmaata, vaan se kertoo yrityksen kotimaan. Esimerkiksi Suomea merkitsevä GTIN-numeron alku 64 voi olla myös sellaisissa tuotteissa, jotka suomalainen yritys on valmistuttanut toisessa maassa.
Lisätietoja on GS1 Finland Oy:n sivuilla.
EAN-koodit on tarkoitettu lähinnä tuotteisiin painettaviksi siten, että koodi on sekä ihmisen luettavana numerokoodina että helposti koneella luettavana viivakoodina. Tällöin numerokoodi näkyy jakautuneena 1, 6 ja 6 numeron ryhmiin (esimerkiksi 4 011200 296908). Jako 1 + 6 + 6 merkkiin siis hämärtää koodin loogisen rakenteen. Jos kuitenkin lukijan pitäisi voida helposti verrata EAN-koodia tuotteessa olevaan, lienee numeroiden sellainen ryhmitys paikallaan.
Jos GTIN-numero mainitaan tekstissä esimerkiksi tuote-esitteessä, tuotetta koskevassa tiedotteessa tai myyntiluettelossa, on syytä tavalla tai toisella ilmoittaa, että kyse on GTIN-numerosta eikä käyttää pelkkää numerojonoa.
Valtioneuvoston asetus väestötietojärjestelmästä säätää, että henkilötunnus koostuu seuraavista osista:
(Kielenhuollon käsikirjassa oleva tieto miinusmerkin käytöstä on virheellinen. Asetus käyttää nimenomaan ilmausta ”yhdysmerkki (-)”.
Usein käytetään lyhennesanaa ”hetu”, joka ei kuitenkaan vielä ole aivan virallista kieltä. Henkilötunnusta kutsutaan vielä usein sosiaaliturvatunnukseksi (sotu), vaikka nimitys muutettiin jo vuonna 1971.
Henkilötunnuksen käsittelyssä on noudatettava erityistä varovaisuutta, eikä henkilötunnuksia saa olla tarpeettomasti näkyvillä. Ohjeita aiheesta on tietosuojaviranomaisten sivuilla <http://www.tietosuoja.fi>.
Henkilötunnusten rakenteesta ja historiasta kertoo Tuomas Salsteen verkkosivu Henkilötunnus – ihmisten koodaaja.)/p>
Henkilötunnuksen lisäksi jokaisella suomalaisella on sähköinen asiointitunnus, vaikka useimmat eivät siitä tiedäkään. Sen nimi lyhennetään ”satu” tai ”SATU”.
Digi- ja väestötietovirasto antaa satun jokaiselle suomalaiselle ja myös maassa vakinaisesti asuvalle ulkomaalaiselle. Satu on määritelty laissa 527/1999 ja asetuksessa 1064/1999. Tunnus on julkinen. Sitä käytetään sähköisen henkilökortin (FINEID, Finnish Electronic ID Card) välityksellä henkilön tunnistamiseen mm. Internetissä erilaisia viranomaispalveluita käytettäessä. Se on samalla tavalla yksilöivä kuin henkilötunnus, mutta ei sisällä henkilöön liittyviä tietoja, kuten syntymäaikaa. Tunnuksessa on kahdeksan numeroa ja tarkistusmerkki, joka voi olla numero tai kirjain.
Yleensä ei pitäisi olla tarvetta mainita satua tekstissä, ei myöskään lomakkeessa tms., vaan sitä käytetään sähköisessä asioinnissa. Asioinnin ohjeissa saattaa olla tarpeen selostaa satun käyttöä. Tällöin lyhenne on syytä selostaa. Esimerkkinä esitettävä satu on parasta kirjoittaa yhdeksi merkkijonoksi, sillä tämä vastaa tapaa, jolla se on varminta kirjoittaa asioinnissa.
Suomalainen auton rekisterinumeron kirjainosa (jossa on kaksi tai kolme kirjainta) kirjoitetaan versaalilla ja erotetaan numero-osasta (jossa on enintään kolme numeroa) yhdysmerkillä.
Auton rekisterinumero on virallisesti ”rekisteritunnus”, ks. Trafin sivua Auton rekisterikilpi, jossa lakikielen aiemman käytännön mukaisesti kutsutaan erotinmerkkiä väliviivaksi. Sillä tarkoitetaan yhdysmerkkiä, vaikka rekisterikilvessä merkki on pistemäinen.
Suomen siirryttyä yhtenäiseen euromaksualueeseen SEPAan (Single Euro Payments Area) on IBAN-numero (International Bank Account Number) eli IBAN-tunnus tullut pakolliseksi sekä koti- että ulkomaisessa maksuliikenteessä. Tietoja aiheesta on Finanssiala ry:n ohjeissa kuten IBAN ja BIC maksujenvälityksessä. (SEPA-nimen kirjoitusasusta ks. kohtaa Käsitteellisten alueiden nimet.)
IBAN-numero koostuu 2 kirjaimesta (maatunnus, Suomelle FI) ja 16 numerosta. Yleensä sen muodostustapaa ei tarvitse ajatella, vaan numero otetaan esimerkiksi pankin tiliotteesta tai laskusta. Seuraavassa käsitellään kuitenkin lyhyesti IBAN-numeron rakenne ja muodostustapa.
Vanha pankkitilin numero Suomessa ennen SEPA-aikaa oli enintään 14 numeroa pitkä. Numero itsessään yksilöi tilin Suomen sisällä, mutta sen eteen kirjoitettiin usein varmuuden vuoksi pankin ja konttorin nimi. Tilinumero kirjoittiin kahdessa osassa, joiden välissä oli yhdysmerkki. Yhdysmerkin tarkoitus oli vain auttaa lukijaa hahmottamaan tilinumeron osat. Ensimmäinen osa oli aina kuuden numeron mittainen, ja se yksilöi pankin ja konttorin. Toisen osan pituus oli 2–8 numeroa. Tilinumeron viimeinen numero oli tarkiste. Esimerkkejä: 230340-3786, 500001-10123456, 214621-22463.
IBAN-numero muodostettin vanhasta suomalaisesta tilinumerosta lisäämällä alkuun Suomen maakoodi FI ja kaksimerkkinen tarkiste sekä lisäämällä konttorin tunnuksen ja varsinaisen tilinumeron väliin nollia niin, että koko numeron pituudeksi tulee 18 merkkiä. (Ulkomaiset IBAN-numerot voivat olla pidempiä.)
Esimerkiksi vanhasta tilinumerosta 214621-22463 tuli tällöin FI3221462100022463, jossa siis FI on maatunnus ja 32 on tarkiste. Niiden jälkeiset kolme numeroa 214 yksilöivät pankin (tai yleisesti sanottuna rahalaitoksen; ks. Suomalaiset rahalaitostunnukset ja BIC-koodit), ja loppuosa erottaa tilin kyseisen pankin muista tileistä. Loppuosassa oleva 000 tuli mukaan täytteenä, jolla vanha numero muunnettiin tasan 18-merkkiseksi.
IBAN-numeron kaksimerkkisen tarkisteen määräytymistapa on julkista tietoa, mutta melko mutkikas. Kiinnostuneille mainittakoon, että sen kuten monien muidenkin tarkistusmerkkien, laskennan menetelmä on kuvattu sivulla Tarkistusmerkkien laskentamenetelmiä, johon liittyy myös demonstraatiosivu Tuatara, joka sisältää menetelmien toteutukset eräällä ohjelmointikielellä (Javascript).
IBAN-numero kirjoitetaan konekielisessä tiedonsiirrossa ilman välilyöntejä. Tekstissä ja esimerkiksi laskuissa IBAN-numero tulisi (mm. Finanssiala ry:n suosituksen mukaan) ryhmitellä niin, että lisätään välilyönti joka neljännen merkin jälkeen. Esimerkiksi lomakkeissa saattaa olla tästä poikkeavia käytäntöjä.
BIC (Business Identifier Code) on kansainvälinen standardoitu tapa ilmoittaa pankki ja konttori. Siitä käytetään myös nimitystä SWIFT-tunnus (eli SWIFT-koodi eli BIC-tunnus eli BIC-koodi). Se on 8 tai 11 merkkiä pitkä siten, että 4 ensimmäistä merkkiä kertoo pankin, 2 seuraavaa maan ja loput pankin. (Varsinaisesti tunnus on 11-merkkinen, mutta 3 viimeistä merkkiä saa jättää pois, joka vastaa pääkontttoriin viittaavaa merkintää XXX.)
Esimerkiksi tunnuksessa NDEAFIHH tarkoittaa NDEA Nordeaa, FI Suomea ja HH Helsinkiä. Myös BIC löytyy yleensä pankin tiliotteista. Sen voi tarkistaa swift.com-sivustosta, kohdasta BIC Directory.
Koska IBAN-tunnus sisältää tiedon pankista ja konttorista, SEPA-alueella ei BIC-tunnusta tarvitse ilmoittaa.
Viitenumero on enintään 20 merkkiä pitkä. Viimeinen numero on tarkiste.
Viitenumero voidaan jaksottaa oikealta laskien viiden numeron ryhmiin, jotka erotetaan toisistaan välilyönneillä. Välilyöntien tarkoitus on helpottaa viitenumeron hahmottamista ja kirjoittamista. Viitenumeron voi yleensä näppäillä tietokoneelle joko välilyöntejä käyttäen tai ilman niitä.
Viitenumerostakin löytyy lisää tietoa edellä mainitusta Tilisiirto-oppaasta.
Kiinteistötunnus on neliosainen numerotunnus. Sen rakennetta ei nykyisin ole määrätty lainsäädännössä, mutta käytännössä se koostuu aiempaan tapaan seuraavista osista:
Kuntajaotuksen muuttuessa muuttuvat usein myös kiinteistötunnukset.
Tietokannoissa saatetaan kiinteistötunnus esittää pelkkänä numerojonona, jossa kukin osa on omana nelinumeroisena ryhmänään, etunollia käyttäen. Tällainen muoto ei tietenkään sovi käytettäväksi tekstissä eikä kartoissakaan.
Sellaisissa yhteyksissä, joissa on tapana kirjoittaa kiinteistötunnukset koodinomaisesti, kirjoitetaan kukin neljästä osasta numeroilla ja osat erotetaan yhdysmerkillä.
Tätä muotoa käytetään Kansalaisen karttapaikan kartoissa, joihin nämä tiedot saa valitsemalla valintaruudun ”Kiinteistöjaotus” ja napsauttamalla painiketta ”Ota käyttöön”. Kiinteistöä voi etsiä sen kiinteistötunnuksen perusteella Paikkatietoikkunan karttaikkunassa.
Kiinteistötunnusten esittämisestä tekstissä ei nykyisin ole virallista suositusta. Seuraavassa kuvataan esitystapoja, jotka vastaavat aiemmin voimassa ollutta suositusta (JHS 138) ja joita voi soveltaa muiden ohjeiden puuttuessa.
Tekstissä ilmaistaan kiinteistötun nuksen kaksi ensimmäistä osaa yleensä sanoilla, kuten kunnan ja kylän tai kaupunginosan nimellä. Kaksi muuta osaa ilmaistaan numeroilla niin, että niiden välissä on kaksoispiste. Kaksoispisteen kummallekaan puolelle ei kirjoiteta välilyöntiä. Mainitunlaista numeroilmausta voidaan käyttää sellaisenaan, jos kaksi ensimmäistä osaa ilmenevät asiayhteydestä. Numeroilmauksen edellä on kuitenkin hyvä käyttää selittävää sanaa, kuten ”tila” tai ”tontti”.
Asemakaava-alueella kiinteistötunnuksen kolmas osa on korttelin tai vastaavan alueen numero. Tekstissä voidaan tiiviin ilmauksen, kuten 67:5, sijasta tällöin käyttää seuraavanlaista ilmausta:
Kiinteistötunnusta kutsuttiin aiemmin kiinteistön rekisterinumeroksi. Aiemmin kiinteistötunnuksen edessä käytettyä rekisterinumero-sanan lyhennettä RN:o ei enää suositella. Se tosin on edelleen laajasti käytössä virallisissa asiakirjoissakin, mutta ilmaisu ”tila 2:17” on asiallisesti ja tyylillisesti parempi kuin ”RN:o 2:17”. Jonkin verran näkee vielä vanhaa käytäntöä, jossa kaksoispistettä ei käytetä vaan erotetun tilan numero on yläindeksinä, esimerkiksi ”RN:o 217”.
Yritys- ja yhteisötunnus, joka korvasi LY-tunnukset ja kaupparekisterinumerot v. 2002, koostuu seitsemästä numerosta, yhdysmerkistä ja tarkistusmerkistä. Sen nimi voidaan lyhentää ”Y-tunnus”. Y-tunnusta käytetään aiemman LY-tunnuksen tavoin mm. organisaatioiden välisessä tiedonsiirrossa (OVT) tarvittavana OVT-tunnuksena.
Yrityksillä on useissa yhteyksissä velvollisuus ilmoittaa Y-tunnuksensa. Se on merkittävä näkyviin yrityksen kaikkiin lasku-, tarjous-, tilaus- yms. lomakkeisiin.
Y-tunnus on ruotsiksi ”FO-nummer” ja englanniksi ”Business ID”.
Suomalaiset yritykset ja yksityiset henkilöt tarvitsevat arvonlisäveronumeron (arvonlisäverotunnisteen) käydessään kauppaa muiden yhteisömaiden yritysten kanssa. Arvonlisäveronumero (alv-numero) muodostetaan Y-tunnuksesta siten, että tunnuksen eteen lisätään maakoodi FI ja tunnuksen kahden viimeisen numeron välillä oleva viiva poistetaan. Edellisen esimerkin Y-tunnuksesta muodostetaan alv-numero seuraavasti:
Aiemmin laki vaati, että verovelvollisen myyjän on tehtävä mm. laskuihin, tilauksiin ja käteismyyntikuitteihin arvonlisäverovelvollisuutta osoittava merkintä ”alv. rek.” (tai ”ALV rek.”). Kyseessä on lyhenne sanoista ”arvonlisäverovelvollisuus rekisteröity”. Laki kuitenkin muuttui vuoden 2004 alussa. Arvonlisäverolain §:ssä 209 b mainitaan laskun pakolliset merkinnät, eikä niihin enää sisälly merkintää ”ALV rek.” tai vastaavaa. Tällaista merkintää ei siis enää vaadita. Sen sijaan itse alv-numero (lakikielessä: arvonlisäverotunniste) on ilmoitettava.
Alv-numero on ruotsiksi ”momsnummer” ja englanniksi ”VAT number”. Lyhenteen alv kirjoitusasu vaihtelee: alv ∼ alv. ∼ ALV.
Tieteessä ja tekniikassa käytetään monia koodinluonteisia järjestelmiä, joilla ilmaistaan täsmällisesti, mitä alkuainetta, yhdistettä, taivaankappaletta, eläinlajia tai muuta tarkoitetaan. Näiden järjestelmien tunteminen ja noudattaminen on olennaista jokaiselle, joka kirjoittaa kyseisistä aiheista, ja niihin on perehdyttävä kunkin alan oppikirjoista, käsikirjoista yms. Esimerkiksi kääntäjän, sihteerin tai kielentarkistajan on syytä olla varovainen, kun hän kohtaa oudon näköisiä ilmaisuja – niitä ei pidä ruveta korjailemaan toisenlaisiksi musta tuntuu -periaatteella.
Yleiskielisessä tekstissä ehkä tavallisimmin käytetty tieteellinen yksilöintijärjestelmä on eliöiden tieteellinen nimistö, jota usein kutsutaan ”latinalaiseksi”. Sitä käytettäessä on periaatteena, että eliölajin nimi on kaksiosainen, ja ensimmäinen osa kirjoitetaan aina versaalialkuisena, toinen gemenalla. Lisäksi nimi kirjoitetaan kursiivilla, jos se on teknisesti mahdollista. Näistä säännöistä poikkeaminen kertoo ainakin biologiaa tunteville, että kirjoittaja ei tunne aihetta, josta kirjoittaa.
Eliöiden tieteellisten nimien kirjoittamisesta on lisäohjeita sivulla Tieteelliset nimet ja taksonomian tasot.
Versaalin ja gemenan (”isojen ja pienten kirjainten”) käyttöä lyhenteissä (esim. ”ATK” vai ”atk”?) käsitellään kohdassa Versaali lyhenteissä. Taivutuksen merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään kohdassa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus.
Lyhentämisen ensimmäinen ja tärkein sääntö on, että lyhenteitä on vältettävä. Kun kirjoitetaan asia sanoilla, vältetään suuri joukko lyhenteiden ongelmia, kuten seuraavat:
Vanha sääntö sanoo, että hyvässä kielessä ei käytetä muita lyhenteitä kuin kaikkein vakiintuneimpia, arvokkaimmassa tyylissä ei niitäkään.
Lyhenteitä voidaan kuitenkin harkitusti käyttää, jos jokin seuraavista ehdoista täyttyy;
Sellaisia lyhenteitä kuin ”yms.” voi pitää jopa paremmin normaalitekstiin sopivina kuin vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia, esimerkiksi ”ynnä muita sellaisia”. Tämä johtuu siitä, että lyhenteet ovat helposti tunnistettavia ja ikään kuin kevyempiä kuin lavennuksensa. Lyhenteiden käytön helppous on kuitenkin petollista: moni kirjoittaa ”yms.”, koska ei osaa kirjoittaa jäntevästi ja täsmällisesti.
Useinkin on aivan tarpeetonta kertoa, ettei kerrota kaikkea. Erityisen tarpeetonta on kertoa sitä kahdesti. Siksi lyhenteen voi monesti vain poistaa, korvaamatta sitä millään.
Kaikki lyhenteet, joiden ei voi olettaa olevan lähes kaikille lukijoille aivan tuttuja, pitäisi selittää. Tässä joudutaan usein hankaluuksiin, joita käsitellään jäljempänä kohdassa Tarkista ja selitä lyhenteet. Kun harkitaan lyhentämistä, on hyvä ottaa huomioon selitysten tarve. Voi olla, että selitysten takia esityksen kokonaispituus suorastaan kasvaisi lyhenteiden käytöstä.
Selittämiselläkin on omat vaaransa. Riitta Hyvärinen kirjoittaa Kielikellossa 4/2009 artikkelissa Kielletyt lyhenteet: ”Toisaalta tutun sanan selittäminen voi vieraannuttaa lukijan tekstistä ja saa epäilemään, että häntä pidetään tyhmänä.” Tällainen pelko on yleensä liioiteltua. Liiallista lyhenteiden selittämistä esiintyy yleensä teksteissä, joissa kirjoittaja haluaa osoittaa omaa oppineisuuttaan sillä, että osaa selittää lyhenteiden alkuperää.
Sulkeissa ja varsin alaviitteissä olevissa huomautuksissa käytetään paljon lyhenteitä. Usein lyhenteiden käyttö kuuluu olennaisena osana käytettävään tyylilajiin, esimerkiksi tieteelliseen tyyliin, sotilaskieleen tai hallinnon kieleen. Toisaalta niissäkin pitäisi pyrkiä siihen, että normaalitekstissä (vastakohtana esimerkiksi sulkeissa oleville huomautuksille) ilmaukset kirjoitetaan lyhentämättöminä, elleivät erityiset ohjeet tai vakiintunut käytäntö vaadi muuta. Tekstissä sopii kirjoittaa seuraavaan tapaan:
Teologisessa kirjallisuudessa on tapana käyttää raamattuviittauksissa erityisiä tiiviitä esitystapoja, joissa Raamatun kirjojen nimet on lyhennetty. Sama koskee hartauskirjallisuutta, jossa sellaisia viittauksia on paljon ja jonka lukijat ovat tottuneet niihin. Lyhennetyt muodot eivät kuitenkaan ole tyylikkäitä tekstissä, esimerkiksi ”Baabelin tornista kerrotaan 1. Moos. 11:1–9:ssä”. Sen sijaan ne sopivat sulkeissa oleviin huomautuksiin.
Aiemmin käytettiin tiiviimpiä lyhenteitä, kuten 1Moos.11:1–9. Niistä luovuttiin vuoden 1992 raamatunsuomennoksen yhteydessä. Ks. Kielikellon 4/2000 artikkelia Raamatunkohtiin viittaaminen.
Yleiskielen lyhenteistä on laajahko kuvaus kielitoimiston Lyhenneluettelossa. Sen kirjoitusasuja voi pitää virallisina. Lisäksi se on hyvä tarkistuslista siinä mielessä, että siihen kuulumattomia lyhenteitä ei yleensä kannata käyttää ilman selityksiä. Tosin esimerkiksi Raamatun kirjojen nimien lyhenteet, kuten ”Moos.”, ovat usein asiayhteydessään ymmärrettäviä ilman selityksiäkin.
Mainittu luettelo on kuitenkin laaja, ja harva lukija tuntee sen kaikki lyhenteet. Lyhenteitä jää pois käytöstä eri syistä. Vanhoissa kielenoppaissa on vielä melko hiljattain ollut ”tavallisimpien lyhennyksien” joukossa sellaisia kuin ”dg” (desigramma), ”epp.” (ennen puoltapäivää) ja ”lät.” (lätiksi, siis latviaksi). Vastaavasti monet nykyisistä lyhenteistä ovat tuleville lukijoille outoja, mikä kannattaa ottaa huomioon, jos tekstille odotetaan tai toivotaan pitkää ikää.
Seuraava luettelo sisältää ne kaikkein tavallisimmat yleiskielen lyhenteet, joita tämän oppaan kirjoittajan arvion mukaan voi pitää yleisesti tunnettuina ja merkityksiltään selvinä. Niitä siis voi käyttää melko huolettomasti. Kuten muutamien lyhenteiden vaihtoehtoisista selityksistä ilmenee, on merkityksen selvyyskin suhteellista. Lisäksi näilläkin lyhenteillä on eri yhteyksissä myös muita merkityksiä; esimerkiksi ”ed.” voi olla lyhenne sanasta ”edustaja”. Luettelossa ei ole mukana mittayksiköiden symboleita (esim. m = metri, s = sekunti), koska ne eivät ole varsinaisia lyhenteitä vaan tunnuksia.
aik. | aikaisempi, aikaisemmin |
alk. | 1) alkuaan; 2) alkaen |
alv | (myös alv. ja ALV) arvonlisävero |
ark. | arkisin |
as. | 1) asukas(ta); 2) asunto; 3) asema |
atk | (myös ATK) automaattinen tietojenkäsittely |
ed. | 1) edellinen; 2) edellä, edelle |
esim. | esimerkiksi, esimerkki |
EU | Euroopan unioni |
hlö | henkilö |
huom. | huomautus, huomaa |
jne. | ja niin edelleen |
joht. | johtaja |
k. | kuoli, kuollut |
ke | keskiviikko(na) |
kk | kuukausi |
klo | kello |
krs | kerros; krossi (= 144 kpl; harvinainen) |
ks. | katso |
la | lauantai(na) |
lk. | luokka |
lkm. | lukumäärä |
lyh. | lyhenne, lyhennettynä |
läh. | 1) lähettäjä; 2) lähemmin |
ma | maanantai(na) |
miel. | mieluummin, mieluiten |
milj. | miljoona(a) |
mm. | muun muassa, muiden muassa |
myöh. | myöhempi, myöhemmin |
n. | noin |
nimim. | nimimerkki |
nro | (myös n:o) numero |
ns. | niin sanottu |
nyk. | nykyinen, nykyään |
oik. | 1) oikealla; 2) oikeastaan |
os. | 1) osoite; 2) osasto |
oy | osakeyhtiö; asu Oy on yleinen, ks. huomautusta alla |
oyj | (myös oyj. tai OYJ, käytännössä yleisesti Oyj) julkinen osakeyhtiö |
p. | 1) päivä; 2) puhelin; 3) painos; 4) piste(ttä) |
par. | paremmin |
pe | perjantai(na) |
per. | perustettu, perustanut |
pj. | (myös puh.joht.) puheenjohtaja |
prof. | professori |
puh. | (myös p.) puhelin |
pv | päivä(ä) |
pvm. | päivämäärä (voi tarkoittaa myös paikallisverkkomaksua) |
rak. | rakentanut, rakennettu |
ry | (myös ry.) rekisteröity yhdistys |
s. | 1) sivu(t), sivu(i)lla; 2) syntynyt, syntyään |
siht. | sihteeri |
su | sunnuntai(na) |
synt. | (myös s.) syntynyt, syntyään |
t. | tai |
tark. | 1) tarkastanut, tarkastettu; 2) tarkastaja |
ti | tiistai(na) |
til. | tilattu, tilaus; tilavuus |
tms. | tai muuta sellaista |
to | torstai(na) |
toim. | 1) toimittanut, toimittaja; 2) toimitus |
tv | (myös TV) televisio |
v | vuosi, vuotta (aikayksikkönä, ajan kestoa ilmaistaessa) |
v. | vuosi, vuonna, vuosina (vuosilukua tai -lukuja ilmoitettaessa) |
vas. | vasen, vasemmalla |
vast. | 1) vastaus, vastaukset; 2) vastaava, vastaavasti |
vrk | vuorokausi, vuorokautta |
vrt. | vertaa |
wc | (myös WC) ”vesiklosetti”, vessa |
yht. | 1) yhteensä; 2) yhteinen, yhteisesti |
yl. | 1) yleinen, yleisesti; 2) yleensä |
ym. | ynnä muuta |
yms. | ynnä muuta sellaista, ynnä muut sellaiset |
yo. | (myös yliopp.) ylioppilas |
Osakeyhtiö-sanan lyhenne on kielitoimiston ohjeen mukaan ensisijaisesti oy, mutta ohje mainitsee myös pisteellisen vaihtoehdon oy., joka on kuitenkin harvinainen. Käytännössä yleisin on kuitenkin Oy, jonka myös Patentti- ja rekisterihallituksen ohje mainitsee.
Kun käyttöön tuli termi julkinen osakeyhtiö, sille vahvistettiin laissa lyhenne oyj, mutta vahvistamisen ei voi katsoa koskevan kirjoitusasua. Lyhenne siis luetaan toisin, kuin sen kirjainten järjestys antaa olettaa, ja tämä vaikuttaa myös taivutukseen (esim. oyj:öön). Kielikellon 1/1998 kirjoitus julkinen osakeyhtiö, oyj suosittaa, että lyhennettä käytetään samojen periaatteiden mukaisesti kuin lyhennettä oy, mutta se mainitsee, että ”Isokirjaiminen kirjoitusasu OYJ on mahdollinen, jos yrityksen nimi on tapana kirjoittaa kokonaan suuraakkosin.” Käytännössä yleisin asu on Oyj (ilman pistettä).
Edellä olevasta luettelosta on jätetty pois eräät kirjakielessä usein käytetyt epäselvät lyhenteet, jotka voi yleensä korvata sujuvammilla ilmaisuilla. Seuraavassa on niistä luettelo, jossa yhtäläisyysmerkin jälkeen esitetty korvaava vaihtoehto. Ajatusviiva ”–” tarkoittaa, että usein lyhenteen voi jättää pois kirjoittamatta mitään tilalle. Joskus tulee kyseeseen myös lyhenteen korvaaminen lyhentämättömällä ilmaisulla.
ao. | asianomainen = kyseinen, – |
em. | edellä mainittu = mainittu, kyseinen, – |
ko. | kyseessä oleva = kyseinen, – |
ml. | mukaan luettu(i)na t. mukaan lukien = myös |
po. | puheena oleva = kyseinen, – |
so. | se on = siis, eli, toisin sanoen |
ts. | toisin sanoen = eli, siis |
vm. | viimeksi mainittu = mainittu |
Virkojen yms. hoitoa tarkoittavissa ilmauksissa käytetään usein lyhenteitä, jotka eivät ole suurelle yleisölle mitenkään selviä, esimerkiksi ”ma.” ’määräaikainen’. Niille voi olla tarvetta virkakielessä ja esimerkiksi ansioluetteloissa. Ks. kohtaa Virkoihin yms. liittyviä lyhenteitä ja termejä.
Muutamia melko tavallisiakin lyhenteitä kannattaa välttää siksi, että niillä on useita merkityksiä, jotka voivat tulla kyseeseen samassa asiayhteydessäkin:
Lyhenne ”ns.” tarkoittaa ’niin sanottu’. Se on varsin tunnettu, eikä tällä lyhenteellä juuri ole muita merkityksiä. Oikeastaan ainoa syy korvata lyhenne lyhentämättömällä ilmauksella on tässä tapauksessa taivutusmuodon kirjoittaminen näkyviin. Lyhenteeseen ”ns.” ei nimittäin ole tapana merkitä taivutuspäätettä silloinkaan, kun yleisten sääntöjen mukaan pitäisi eli kun taivutusmuoto ei ole sama kuin seuraavan sanan muoto.
Suurempi ongelma on, että lyhennettä ”ns.” tai ilmausta ”niin sanottu” käytetään kahdessa varsin erilaisessa tarkoituksessa:
Vrt. kohtaan Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua.
On monia jonakin ajankohtana hyvinkin yleisiä ja tunnettuja lyhenteitä, jotka kuitenkin voivat olla sidoksissa oman aikansa ilmiöihin ja nimityksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi suurimpien puolueiden nimien lyhenteet ja julkisuudessa voimakkaasti esillä olevien ilmiöiden ja organisaatioiden lyhenteet. Esimerkkejä aikoinaan hyvin tavallisista lyhenteistä: ”EEC” (EU:n edeltäjä), ”komm.” (= kommunisti[nen]), ”DDT” (eräs hyönteismyrkky) ja ”TVK” (eräs työntekijäjärjestö). Tämäntapaisia lyhenteitä voi omana aikanaan hyvin käyttää ajankohtaisissa, melko lyhytaikaiseen käyttöön kirjoitettavissa teksteissä.
Kuvaava esimerkki lyhenteiden ongelmista on, että puoluekannan ilmaisemiseen käytetyissä lyhenteissä ”kd.” tai ”kd” tarkoitti aikoinaan vakiintuneesti kansandemokraattia (SKDL:n kannattajaa), mutta nykyisin se tarkoittaa aivan toisenlaista kantaa: kristillisdemokraattia.
Jos käyttää lyhenteitä, niitä on syytä käyttää oikein. Tavallisin ongelma on, että lyhennettä käytetään väärässä merkityksessä tai että merkitys jää lukijalle täysin hämäräksi. Lyhenteet kannattaa siis selittää. Vain sellaiset lyhenteet kannattaa jättää selittämättä, jotka ovat kaikille lukijoille tuttuja ja selviä. Niitä ovat lähinnä kaikkein tavallisimmat yleiskielen lyhenteet sekä sellaiset jollakin alalla laajasti käytetyt lyhenteet, jotka kaikkien lukijoiden voi olettaa tuntevan. Yleensä sellaisia lyhenteitä on vähemmän kuin kirjoittaja luulee.
Lyhenteen voi selittää sitä ensi kerran käytettäessä tai erillisessä lyhenneluettelossa. Tämä periaate on hyvä muistaa, kun tekstiä kirjoittaessaan harkitsee lyhentämistä. Jos nimittäin lyhennettä käytetään vain kerran, lyhentäminen ei pienennä tekstin kokonaispituutta.
Usein riittää, että lyhennettä ensi kerran käytettäessä mainitaan myös lyhentämätön ilmaus sen rinnalla.
Seuraavassa käsitellään
elämänkatsomustiedon (ET)
oppisisältöä.
Seuraavassa käsitellään
elämänkatsomustiedon eli ET:n
oppisisältöä.
Seuraavassa käsitellään ET:n
(elämänkatsomustiedon) oppisisältöä.
Edellisessä esimerkissä on kolme tapaa selittää lyhenne, kun sitä ensi kerran käytetään. Ne poikkeavat toisistaan tyyliltään. Ensimmäinen on virallisin, toinen ikään kuin pitää lyhennettä sanaan rinnastettavana ja kolmas jo asettaa sen etusijalle, mainiten vain sulkeissa selityksen niille, jotka eivät lyhennettä ehkä tunne.
Vielä yksi selitysmahdollisuus on alaviitteiden käyttö. Tällöin itse tekstissä käytetään vain lyhennettä, ja siihen liitetään viittaus alaviitteeseen, esimerkiksi ”Seuraavassa käsitellään ET:n¹ oppisisältöä.” Tämä on lukijalle usein kaikkein hankalin tapa. Se voi olla sopiva silloin, kun useimmat lukijat tuntevat lyhenteen selittämättäkin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että lyhennettä yleensä käytetään tekstissä useasti. Ei ole järkevää liittää jokaiseen esiintymään selitystä alaviitteessäkään. Toisaalta lukija ei suinkaan aina lue tekstiä järjestyksessä, ja vaikka lukisikin, hän ei välttämättä sivulla 42 muista, että sillä käytetty lyhenne selitettiin sivulla 5. Yksi vaihtoehto on, että lyhenteet selitetään teoksen lopussa olevassa aakkosellisessa lyhenneluettelossa ja lisäksi alaviitteessä siellä, missä lyhenne esiintyy ensi kerran.
Ammattikielessä on usein omat lyhenteensä, jotka pitää tarvittaessa tarkistaa ammattialan käsikirjoista. Samalla löytyy selityksiä, jotka voi olla tarpeen liittää esimerkiksi tekstin loppuun taulukon muodossa. Vaikka lukija tuntisi hyvin tekstin aihepiirin ja lyhenteet, ei aina ole selvää, missä merkityksessä lyhenteitä on käytetty.
Kun ammattialan, työpaikan tai muun yhteisön sisällä tuotettua tekstiä muokataan yleistajuiseen muotoon, esimerkiksi sanomalehteen, on erityisen tärkeää käsitellä kaikki sisäpiirin kieleen kuuluvat lyhenteet. Ensisijainen vaihtoehto ei tällöin ole selityksen lisääminen vaan asioiden sanominen niin, ettei lyhennettä tarvita. Usein riittää käyttää lyhentämätöntä ilmausta. Lyhennettä ei kannata mainita vain mainitsemisen vuoksi, vaikka sellaisilla maininnoilla joskus pyritään antamaan kuvaa asiantuntemuksesta.
Acronymfinder-sivustoon <http://www.acronymfinder.com> on koottu satojatuhansia lähinnä englannin kielessä käytettyjä lyhenteitä ja niiden lyhyitä selityksiä. Esimerkiksi lyhenteellä ”ASP” on kymmenittäin erilaisia merkityksiä, monet niistä sellaisia, että pelkän asiayhteyden perusteella ei suinkaan aina voi päätellä, mitä niistä tarkoitetaan. Jos joku ilmoittaa olevansa ASP-asiantuntija, niin emme voi tietää, onko hän Active Server Pages -asiantuntija vai Application Service Provider -asiantuntija. Moni voisi jopa luulla hänen olevan asuntosäästöpalkkioasioiden tuntija.
Lyhenne voidaan yleisesti määritellä ilmaisuksi, joka saadaan yhdestä tai useammasta sanasta jättämällä kirjaimia pois. Ilmaisuun ei tällöin lisätä muuta kuin mahdollisesti piste merkiksi lyhentämisestä. Esimerkiksi sanasta ”esimerkiksi” saadaan lyhenne ”esim.”, kun jätetään sanan loppuosa pois ja kirjoitetaan loppuun piste lyhenteen merkiksi.
Lyhenteistä on periaatteellisesti erotettava tunnukset. Tunnus on sovinnainen merkintätapa, joka kuuluu johonkin kansainväliseen tunnusten järjestelmään tai muusta syystä poikkeaa lyhenteistä. Aiemmin käsitellyt SI-mittayksiköiden symbolit (esim. ”m”, ”s”, ”kg”) ovat tyypillisiä esimerkkejä tunnuksista. Tosin useat niistä voitaisiin tulkita myös lyhenteiksi, tai ainakin ne ovat alkuperältään lyhenteitä. Mutta ero tulee ilmi esimerkiksi tunnuksessa ”h”, joka ei tietenkään ole lyhenne suomen sanasta ”tunti”. Tunnus ei aina edes sisällä suomen kielen kirjaimia; esimerkiksi ohmin (sähkövastuksen yksikön) tunnus on Ω. Samaa SI-yksikön tunnusta käytetään yleensä kaikissa kielissä, kirjoitusjärjestelmästäkin riippumatta.
Koska lyhenne on muodostettu sanoista, se on olennaisesti tietystä kielestä riippuva, joskin eri kielissä saattaa olla sama lyhenne. Tunnus eli koodi taas on periaatteellisesti kielestä riippumaton, vaikka se onkin useimmiten alkujaan muodostettu lyhenteenä. Lisäesimerkkejä tunnuksista: ”cm”, ”µs”, ”Ca” (kalsiumin tunnus), ”£”, ”et” (viron kielen kolmikirjaintunnus), ”est” (viron kielen kolmikirjaintunnus), ”FI” (Suomen maatunnus), ”256” (Suomen maatunnus toisessa järjestelmässä), ”AX” (Ahvenanmaan maatunnus).
Luonteensa takia tunnukset noudattavat omia sääntöjään, eivät aina suomen kielen lyhennesääntöjä. Tunnukset ovat yleensä pisteettömiä. Esimerkiksi vanha sekunnin lyhenne ”sek.” on pisteellinen, mutta nykyinen sekunnin tunnus ”s” pisteetön.
Tunnuksia ovat mittayksiköiden tunnusten lisäksi muun muassa fysiikan suureiden tunnukset (esim. T ’lämpötila’) ja alkuaineiden tunnukset (esim. Hg ’elohopea’).
Moniin ilmauksiin sisältyy kirjain- tai numerotunnus, jolla erotetaan eri muunnelmia toisistaan. Esimerkiksi ”A-vitamiini” tarkoittaa vitamiinia, jolle on annettu (melkoisen mielivaltaisesti) kirjaintunnus A erottamaan se muista vitamiineista. Tällaisissa tapauksissa tunnus ja sana siis kirjoitetaan yhdyssanaksi, johon kuuluu yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkki.
Nykyisin on yleisempää, varmaankin vieraiden kielten vaikutuksesta, kirjoittaa sana ja tunnus sanaliitoksi. Esimerkiksi ”hepatiitti A” on jo huomattavasti yleisempi ilmaus kuin ”A-hepatiitti”.
Sanaliitoksi kirjoitettaessa kannattaa ehkä käyttää sanan ja tunnuksen välissä sitovaa välilyöntiä. Tunnuksen joutuminen erilleen sanasta uuden rivin alkuun voi nimittäin olla hiukan häiritsevää.
Yleiset säännöt yhdyssanoista, joiden osana on sanaliitto, merkitsevät, että on kirjoitettava esimerkiksi ”hepatiitti A -virus”, kun halutaan kirjoittaa viruksesta, joka aiheuttaa hepatiitti A:n. Toista tapaa käytettäessä olisi kirjoitettava ”A-hepatiittivirus”.
Lyhenteitä voidaan muodostaa eri tavoin sen mukaan, miten ilmaisusta jätetään kirjaimia pois. Seuraavassa on lueteltu ja nimetty näitä tapoja. Nimitykset eivät ole yleisiä termejä, vaan vain tätä kuvailevaa esitystä varten valittuja.
Katkaisulyhenteeksi eli loppulyhenteeksi voidaan kutsua lyhennettä, joka saadaan jättämällä sanan lopusta merkkejä pois. Yleensä loppuun kuuluu katkaisun merkiksi piste. Katkaisu tehdään lähes aina vokaalin edeltä. Esimerkiksi sanan ”toimittaja” katkaisulyhenne on ”toim.”, joka toisaalta voi olla myös sanan ”toimitus” tai ”toimittanut” lyhenne. Tätä tapaa käytetään myös tilapäislyhenteissä. Katkaisulyhenteestä on käytetty myös nimitystä katkolyhenne.
Alkukirjainlyhenne on katkaisulyhenteen erikoistapaus, jossa sanasta on otettu vain ensimmäinen kirjain. Tietosanakirjoissa yleensä viitataan hakusanan selityksessä hakusanaan alkukirjainlyhenteellä. Muutenkin alkukirjainlyhenteitä käytetään usein hyvinkin tilapäiseen tarkoitukseen. Alkukirjainlyhenteestä on käytetty myös nimitystä aakkoslyhenne.
Monisanaisen ilmaisun alkukirjainlyhenne, johon otetaan kunkin sanan alkukirjain, on erittäin tavallinen lyhennetyyppi, esimerkiksi EU = Euroopan unioni. Usein mukaan otetaan myös yhdyssanan osien alkukirjaimia, esimerkiksi KTL = Kansanterveyslaitos. Tällaisesta lyhenteestä on käytetty myös nimitystä koostelyhenne. Tällaiset alkukirjainlyhenteet kirjoitetaan yleensä kokonaan versaalilla, eikä pisteitä käytetä. Jotkin tavalliset ja yleisnimen luonteiset alkukirjainlyhenteet voidaan kuitenkin kirjoittaa gemenalla, esim. ”atk”. Esimerkiksi sanomalehdissä on gemenan käyttö lähes kaikissa lyhenteissä yleistynyt.
Sisälyhenne muodostetaan jättämällä sanan keskeltä kirjaimia pois. Aiemmin kirjoitettiin poisjätetyn osan tilalle kaksoispiste, esimerkiksi ”n:ro” ’numero’, mutta tästä tavasta on luovuttu. Tällöin on ongelmaksi muodostunut, että kirjoitusasusta ei heti näe, että se on lyhenne. Useimmiten asia toki on pääteltävissä, sillä esimerkiksi ”nro” ei muodoltaan ole suomen kielen sana. Sisälyhenteestä on käytetty myös nimitystä supistelyhenne.
Numero-sanan lyhennettä n:o käytetään vielä melko paljon, ja se mainitaan kielitoimiston lyhenneluettelossa, tosin vain sulkeissa lyhenteen nro vaihtoehtona. Versaalialkuisena (N:o) se esiintyy mm. EU-säädösten numeroiden yhteydessä, esim. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1232/2010.
Sisälyhenteitä on melko vähän eikä niiden määrä juuri lisäänny. Tavallisimpia ovat Hki (Helsinki), hlö (henkilö), hra (herra), klo (kello), nro (numero), nti (neiti), pnä (päivänä), psta (puolesta), rva (rouva), tmi (toiminimi), Tre (Tampere) ja tsto (toimisto). Näistäkin osa on vanhahtavia ja melko vähän käytettyjä.
Poimintalyhenne on sellainen, johon on otettu kirjaimia sanan eri osista eli josta on jätetty pois kirjaimia sieltä täältä. Käytännössä sanan ensimmäinen kirjain on aina mukana. Kyseessä on suhteellisen pieni joukko sovinnaisia lyhenteitä, eivätkä ne kaikki ole yleisesti tunnettuja. Yleensä tällaisen lyhenteen loppuun kuuluu piste, esimerkiksi vrt. = vertaa, ks. = katso; poikkeuksena on krs = kerros.
Koostelyhenne on Kielitoimiston ohjepankin määritelmän mukaan lyhenne, jossa on ”kirjaimia sanan, yhdyssanan tai sanaliiton osista”. Se siis kattaa monisanaisten ilmaisujen alkukirjainlyhenteet (kuten UM = ulkoministeriö ja jne. = ja niin edelleen), ja poimintalyhenteet (kuten ks. = katso).
Lyhennesana on ilmaisu, joka on alkuperältään lyhenne, mutta on muuttunut kielen sanaksi, esimerkiksi hetu = henkilötunnus. Yleensä lyhennesanat kirjoitetaan sanoina, lyhennealkuperästä riippumatta. Esimerkiksi sanan ”Abloy-avain” alkuosa on alkujaan lyhenne yritysnimestä ”Ab Lukko Oy”, mutta tätä seikkaa ei oteta huomioon sanan kirjoitusasussa. Huomioon on kuitenkin otettava, että kyse on erisnimestä (yrityksen nimi ja tavaramerkki); siksi Abloy-avain eikä abloyavain. Ns. karavaanityyli, kuten TiVi (= tivi = tieto- ja viestintätekniikka), on nykyisin muodinomaisesti käytössä joissakin sanoissa, mutta se ei ole kielen sääntöjen mukaista eikä tyylikästä.
Myös yhdysmerkin käytön kannalta lyhennesana on sana, ei lyhenne. Ks. kohtaa Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä.
Suuri osa lyhennesanoista, kuten ”hetu”, on vastaavien lyhentämättömien sanojen synonyymeja, jotka eivät sovi virallisimpaan tyyliin. Ne eivät myöskään ole kaikille suinkaan tuttuja. Lyhennesanasta saattaa kuitenkin tulla täysin itsenäinen sana, joka ei ole korvattavissa alkuperäisellä lyhentämättömällä ilmauksella. Tämä koskee varsinkin tavaramerkeiksi tai muiksi erisnimiksi muodostuneita lyhennesanoja, joita käsitellään erisnimiä koskevien sääntöjen mukaan. Esimerkiksi ”Hyla” johtuu sanoista ”hydrolysoitu laktoosi” mutta on itsenäinen erisnimi (ja tavaramerkki).
Lyhenteen tyyppi siis vaikuttaa sen kirjoitusasuun, mutta seuraavasta taulukosta ilmeneviin sääntöihin on kuitenkin useita poikkeuksia.
Lyhennetyyppi | Esimerkki | Merkintätavan kuvaus |
---|---|---|
katkaisulyhenne | siht. [= sihteeri] | piste lopussa |
sanaliiton alkukirjainlyhenne | alv ∼ ALV [= arvonlisävero] OY = Oulun yliopisto | ei pisteitä, gemenan ja versaalin käyttö vaihtelee |
sisälyhenne | nro [= numero] | nykyisin ei pistettä eikä kaksoispistettä |
poimintalyhenne | vrt. [= vertaa] | yleensä piste lopussa |
lyhennesana | Abloy [< Ab Lukko Oy ] | kirjoitetaan sanana |
Tilapäislyhenteitä käytetään muistiinpanoissa, nopeasti kirjoitettavissa viestilappusissa, tekstiviesteissä, lehtien rivi-ilmoituksissa ja muualla, missä kirjoitusajan tai merkkimäärän vähentäminen on olennaista. Niinpä tilapäislyhenteet luovat helposti vaikutelman kiireestä ja jopa välinpitämättömyydestä.
Tilapäislyhenne voidaan muodostaa mistä tahansa vähintään kolmitavuisesta sanasta muodostamalla siitä edellä kuvatulla tavalla katkaisulyhenne. Sana siis katkaistaan konsonantin ja vokaalin välistä ja loppuun pannaan piste.
Tilapäislyhenteen käyttötarkoitus on yleensä sellainen, ettei lyhennettä voida tai ei haluta selittää. Käytännössä tämä merkitsee, että lyhenteet ovat usein vain jotain alaa ja sen termejä hyvin tuntevien ymmärrettävissä. Heillekin lyhenteitä käyttävä teksti voi muodostua arvoitukselliseksi.
Edellä olevan esimerkin sisältäneessä lehti-ilmoituksessa oli kai tarkoitus myydä venäjäntoyterrierin (eräs koirarotu) pentuja, jotka ovat terveitä ja syntyneet palkituista vanhemmista Suomessa. Tai kenties olikin tarkoitus sanoa, että ne ovat syntyneet terveistä palkituista vanhemmista? Ehkäpä lukemisen vaikeuden ja jopa kaksitulkintaisuuden riski kannatti ottaa, jotta ei tarvinnut maksaa yhdestä lisärivistä.
Joskus jostakin lyhentämistavasta muodostuu muoti-ilmiö, ja tällöin lyhenne saattaa muodostua asian varsinaiseksi nimeksi. Lyhentämätöntä ilmaisua ei ehkä enää tunnetakaan eli ei tiedetä, minkä lyhenteestä on kyse.
Tyypillinen ilmiö ovat sellaiset ilmaisut kuin ”eOpetus”, ”e-liiketoiminta” jne., joissa siis kirjoitusasukin horjuu. Niissä e-kirjain on alkujaan sanan ”elektroninen” (tai englannin sanan ”electronic”) lyhenne, mutta tätä sanaa ei juurikaan käytetä suomessa, ja e-kirjain luetaan kirjaimena (ee). Mitään hyvää vastinetta ei ole, mutta määrite ”sähköinen” on yleistymässä, ja sen rinnalla käytetään verkko-alkuisia yhdyssanoja, jolloin merkitys on periaatteessa toinen, käytännössä aika lailla sama.
Jos e-lyhennettä käytetään, kuuluu sanaan yleisten sääntöjen mukaan yhdysmerkki. Tosin jotkin tällaiset e-alkuiset ilmaisut ovat erisnimen luonteisia.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan lyhenneluettelossa on seuraava kohta:
e- elektroninen, sähköinen, verkko, esim. e-kauppa, sähköinen kaupankäynti, verkkokauppa
Kielikellossa 4/2001 otetaan selvemmin kantaa kirjoituksessa E-asiointi:
Lukuisat e:llä alkavat sähköisiin tietoverkkoihin viittaavat sanat näkee kirjoitettavan suomen oikeinkirjoitussääntöjen vastaisesti ilman yhdysmerkkiä ja lisäksi isoa kirjainta epäjohdonmukaisesti käyttäen: ”eAsiointi”, ”eOpiskelu”, ”Email”. Parasta olisi käyttää kokonaisia tarkentavia ilmauksia sähköinen asiointi, verkko-opiskelu, sähköposti. Jos englannin mallin mukaan halutaan käyttää e-tä, tarvitaan ainakin yhdysmerkki: e-asiointi, e-opiskelu, e-mail.
Useimmiten ”e-sanoille” löytyy tyylikkäämpi ja selvempi vaihtoehto.
Ihmisten etunimistä käytetään usein alkukirjainlyhenteitä. Niihin luonnollisesti kuuluu piste. Tämä koskee myös vieraita nimiä. Joskus vieraissa nimissä on kuitenkin osa, joka koostuu yhdestä kirjaimesta ja muodostaa sanan, jolloin pistettä ei saa käyttää.
J. Korpela
Jukka K. Korpela
George W. Bush
Sithu U Thant
Jos etunimi alkaa konsonanttiyhdistelmällä, niin vanhan tavan mukaan otetaan lyhenteeseen mukaan kyseinen yhdistelmä. Kielitoimiston ohjepankin sivun Henkilönnimien lyhentäminen mukaan näin voi edelleen menetellä, mutta myös yksikirjaimista lyhennettä voi käyttää.
Horjuntaa esiintyy lyhennettäessä venäläisiä etunimiä, jotka translitteroituna alkavat J:llä. Tällöin nimittäin J ja sen jälkeinen vokaali yhdessä vastaavat yhtä kyrillistä kirjainta. Varsinkin aiemmin on lyhennetty tämän takia esimerkiksi Ja. = Jakov, Ju. = Juri jne. Tähän ei kuitenkaan ole mitään erityistä perustetta, vaan lyhenteeksi riittää ”J.”.
Jos kaksiosainen yhdysmerkillinen etunimi lyhennetään, käytetään kummastakin osasta alkukirjainlyhennettä. Niiden väliin kirjoitetaan yhdysmerkki kuten lyhentämättömässäkin nimessä.
Etunimien alkukirjainlyhenteet ovat tietysti moniselitteisiä, sillä esimerkiksi ”J.” voi tarkoittaa Jukkaa, Jormaa, Jaanaa ja monia muita. Siksi ensimmäisen etunimen lyhentämistä on hyvä välttää, koska se myös vaikeuttaa tietojen etsimistä. Joissakin yhteyksissä on tietysti selvää, ketä tarkoitetaan.
Joistakin tunnetuista henkilöistä on tapana käyttää esimerkiksi sellaista kirjoitusasua, jossa molempien etunimien tilalla on alkukirjainlyhenteet, esim. ”V. J. Sukselainen”. Henkilöihin, jotka oletetaan laajasti tunnetuiksi, on toisaalta yleensä parempi viitata pelkällä sukunimellä, ellei sekaannuksen vaaraa ole, esim. ”Eisenhower”, ”Wittgenstein”.
Etunimien lyhentäminen ei vaikuta välilyöntien käytön sääntöihin. Etunimet siis erotetaan toisistaan välilyönnillä silloinkin, kun ne on lyhennetty. Käytännössä on hyvä käyttää tällöin sitovaa välilyöntiä. Typografisista syistä voidaan etunimien alkukirjainten välistä tyhjää tilaa pienentää käyttämällä niiden välissä välilyönnin tai yhdistävän välilyönnin asemesta ohutta väliä (thin space). Tosin on jossain määrin tulkinnanvaraista, syntyykö silloin tarpeeksi iso väli.
Jos lyhenne on muodostettu katkaisemalla sana keskeltä, sen loppuun kuuluu piste.
Jos lyhenne on muodostettu poimimalla sanasta tai sanoista kirjaimia, sen loppuun kuuluu yleensä piste. Tähän on jonkin verran poikkeuksia, jotka kuvataan jäljempänä kohdassa Pisteettömät lyhenteet.
Pistettä ei kuitenkaan käytetä, jos lyhenne sisältää lyhentämättömän sanan viimeisen kirjaimen.
Kielitoimiston ohjepankin sivun Lyhenteet: pisteettömät mukaan ”poikkeuksena ovat muista kielistä lainatut lyhenteet jr. (junior) ja sr. (senior).” Englannin kielessä nämä kirjoitetaan yleensä versaalialkuisina, ja brittienglannissa yleisesti pisteettöminä. Suomen kielessä niiden käytölle on harvoin tarvetta. Niiden sijasta voi käyttää sanoja nuorempi ja vanhempi, ja usein käytetään tällaisen määritteen sijasta etunimen toista alkukirjainta.
Lyhenteeseen krs (= kerros) ei kirjoiteta pistettä, koska se sisältää sanan viimeisen kirjaimen. Taivutuksen merkitseminen siihen on kuitenkin ongelmallista.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan lyhennettä myös krs taivutetaan krsta (= kerrosta), krsessa (= kerroksessa) jne. Se kuitenkin lisää, että tätä lyhennettä voi poikkeuksellisesti taivuttaa myös kaksoispisteen avulla, esim. krs:ssa. Kielitoimiston ohjepankin sivu Lyhenteet: taivutuspäätteen muoto esittää yksinkertaisesti, että kaksoispistettä käytetään.
Nämä kirjoitustavat ovat kaikki melko kummallisia eivätkä lyhennä paljoakaan. Kerros-sanan lyhentämiseen tuskin on tarvetta muualla kuin postiosoitteissa, ja niissä se esiintyy perusmuodossa (krs).
Pisteettömiä ovat erilaiset tunnukset, vaikka niistä suurin osa on alkuperältään lyhenteitä. Yleiskielessä tavallisimpia ovat mittayksiköiden tunnukset ja niihin rinnastettavat ilmaukset.
Tunnuksiksi tulkitaan myös rahayksiköiden nimistä muodostetut ilmaukset, kuten kr (kruunu).
Pisteettömiksi suositellaan eräitä lyhenteitä:
Suomen kielen lautakunnan vuonna 2006 tekemän päätöksen) mukaan piste voidaan jättää pois sellaisista nimen yhteydessä käytettävistä lyhenteistä kuin srk (seurakunta), Jo aiemmin oli päätetty, että yhdistyksen nimen yhteydessä käytettävä lyhenne ”ry” (rekisteröity yhdistys) voi olla pisteetön.
Edellä mainittu kannanotto on tulkinnanvarainen, eikä Kielitoimiston ohjepankin lyhenneluettelo noudata sitä kovinkaan johdonmukaisesti. Esimerkiksi rekisteröityä puoluetta tarkoittava lyhenne on sen mukaan rp. tai toissijaisesti r.p., joka on puoluelaissa määrätty muoto.
Lyhenneluettelon mukaan pisteettöminä voidaan kirjoittaa myös sellaiset monille varmaan oudot lyhenteet kuin ll = liikelaitos, kl ∼ kll = kunnallinen liikelaitos ja lky = liikelaitoskuntayhtymä. Ne saa kirjoittaa myös pisteellisinä, ja tämä saattaa olla parempi vaihtoehto yleiskielisessä esityksessä, jos siinä ylipäänsä käytetään tällaisia lyhenteitä.
Käytännössä pisteettöminä kirjoitetaan usein sellaiset melko tavalliset, mutta lyhenneluetteloissa mainitsemattomat poimintalyhenteet kuin tmk (toimikunta). Yleisten sääntöjen mukaan niihin kuitenkin kuuluisi piste.
Usein on esitetty, että pisteet ovat tarpeettomia lyhenteissä. On ehdotettu, että voitaisiin hyvin kirjoittaa ”esim” eikä ”esim.”. Toisaalta pisteitä on pidetty hyödyllisinä selvyyden vuoksi, koska lyhenteet helpommin heti näkee lyhenteiksi. Mutta vain harvoissa tapauksissa pisteen pois jättäminen aiheuttaisi edes periaatteellisen kaksitulkintaisuuden. Sellaisia tapauksia kuin ”mm” = ”millimetri”, ”mm.” = ”muun muassa” on varsin vähän. Normeissa on kuitenkin säilytetty laaja pisteiden käyttö, tosin joskus tiukkojen äänestysten jälkeen.
Aiemmin lyhenteissä käytettiin pisteitä nykyistä enemmän. Aikoinaan kirjoitettiin pisteellisenä jopa mk. (= markka) ja käytettiin useita pisteitä samassa lyhenteessä, kuten j. n. e tai j.n.e. (nykyisin: jne.). Vähitellen pisteet ovat jääneet pois yhä useammista lyhenteistä. (Ks. Kielikello 4/2009, Lyhenteiden loppupiste.) Ruotsin kielessä on ollut samanlainen kehityssuunta.
Kielen yleisestä normista poikkeaa muun muassa Suomen puolustuslaitoksen normi, jonka mukaan monet lyhenteet ovat pisteettömiä. Esimerkiksi sotilasarvoa osoittava sana ”luutnantti” lyhennetään tällöin ”luutn”. Yleiskieleen kuuluu kuitenkin pisteellinen lyhenne ”luutn.”.
Pisteettömyyttä on muillakin aloilla. Jopa Kielitoimiston sanakirja käyttää sellaisia pisteettömiä lyhenteitä kuin jk = jokin. Muutoinkin saattaa hakuteoksissa pyrkimys lyhyyteen johtaa hyvinkin erikoisiin lyhentämistapoihin.
Puoluekantaa ilmaisevat lyhenteet ovat lehtikielessä usein pisteettömiä, ja niitä käytetään yleensä sulkeissa henkilönnimen jäljessä, esim. ”(sd)”. Kielitoimiston lyhenneluettelossa tällaiset lyhenteet ovat kuitenkin pisteellisiä, esim. ”sos.dem.” tai ”sd.”. Ks. kohtaa Puoluekannan ilmaiseminen.
Lyhennettävä ilmaisu on usein kahden tai useamman sanan muodostama kokonaisuus, sanaliitto. Tavallisesti lyhennetään tällöin kaikki sanat jonkin yhtenäisen periaatteen mukaan. Usein lyhenteeseen otetaan mukaan yhdyssanan eri osien alkukirjaimet.
Sanaliitosta muodostettava alkukirjainlyhenne kirjoitetaan yleensä versaalilla ja ilman pisteitä.
HYK [= Helsingin yliopiston kirjasto]
ÄOL [= Äidinkielen opettajain liitto]
Monet varsinkin yleisnimen luonteiset lyhenteet kirjoitetaan kuitenkin lisääntyvässä määrin gemenalla. Tätä käsitellään tarkemmin kohdassa Versaali lyhenteissä. Gemenalla kirjoitettaessakaan ei pistettä yleensä käytetä.
Gemenalla kirjoitettavia ja pisteellisiä ovat muutamat kielen tavalliset lyhenteet, jotka on muodostettu suomen kielen sanoista, esim. ”mm.” (muun muassa).
Aiemmin tämäntapaiset lyhenteet saatettiin kirjoittaa niin, että kunkin alkukirjaimen perässä on piste, esimerkiksi ”y.m.s.”, ja jopa tyhjiä välejä käyttäen, esimerkiksi ”y. m. s.”. Tämä oli sinänsä loogista, mutta nykyisin sitä pidetään hyvin vanhahtavana.
Rekisteröityä yhdistystä tarkoittava lyhenne voidaan kirjoittaa myös pisteellisenä, ”ry.”, mutta pisteetön asu on yleistynyt ja nykyisin sallittu, ja sitä käytetään myös yhdistyslaissa. (Kuten edellä mainittiin, pisteettömyys sallitaan myös muissa vastaavissa nimen lopussa tai jälkeen käytettävissä lyhenteissä.) Kirjoitusasu ”r.y.” on selvästi vanhahtava, mutta esiintyy monien yhdistysten nimien rekisteröidyssä asussa. Tarkkuuteen pyrittäessä voidaan tarkistaa, mitä lyhennettä yhdistys itse käyttää. Tavallisesti ei kuitenkaan ole tarpeen käyttää tällaista lyhennettä lainkaan, vaan yhdistyksen nimeä voi käyttää ilman sitäkin.
Sen sijaan rekisteröityä puoluetta tarkoittava lyhenne kirjoitetaan puoluelaissa ja myös yleisessä käytännössä ”r.p.”, joskin myös lyhenteitä ”rp” ja ”rp.” esiintyy.
Rehuyksikön lyhenteenä ry on aina pisteetön kuten mittayksikköjen lyhenteet yleensäkin.
Lyhenteen asu on tarvittaessa tarkistettava lyhenneluettelosta tai muusta lähteestä, kuten Kielitoimiston ohjepankin osiosta Valtionhallinnon nimet ja niiden lyhenteet, sillä ehdottomia yleisiä sääntöjä ei ole. Varsinkin organisaatioiden nimien lyhenteitä on muodostettu mitä erilaisimmilla tavoilla, eikä kirjoitusasu useinkaan vastaa yleisiä periaatteita.
Virallisia tekstejä varten voi olla aiheellista tarkistaa esimerkiksi organisaation itsensä käyttämä kirjoitusasu sen web-sivulta tai muista tietolähteistä, vaikka tätä asu ei välttämättä aina ole pidettävä oikeana (ks. kohtaa Nimien asu).
On hyvä muistaa, että virallisetkin lyhenteet saattavat olla tuntemattomia useimmille ihmisille. Ei pidä luulla, että ihmiset yleisesti tietäisivät, mitä vaikkapa ”OM” tarkoittaa. Jos sen päätellään tai arvataan tarkoittavan ministeriötä, mistä voisi tietää, onko kyseessä oikeus- vai opetusministeriö?
Laitosten nimistä ei tulisi käyttää lyhenteitä, ellei kyseessä ole yleisesti tunnettu lyhenne tai ellei lyhentämiseen ole erityisen painava syy, jolloin lyhenne tulisi selittää.
Useat monikirjaimiset alkukirjainlyhenteet voidaan käsittää lyhennesanoiksi ja kirjoittaa tämän mukaisesti. Tällöin ilmausta pidetään sanana, ja se luetaan, kirjoitetaan ja taivutetaan sanoja koskevien sääntöjen mukaan. Oikeastaan se on lyhenne vain alkuperältään.
Esimerkiksi lyhenne IVY voidaan lukea sanana ”Ivy”, ja joskus se myös kirjoitetaan tämän mukaisesti. Tällöin siis vain ensimmäinen kirjain on versaalilla kuten normaaleissa erisnimissä. Vrt. kohtaan Sanaliittojen lyhenteet.
Lyhennesanaksi käsittämistä usein vielä vierastetaan, vaikka se on lukemisen ja taivuttamisen kannalta sujuvinta. Usein organisaatio itse käyttää versaaliasua ja kirjaimittain lukemista, vaikka sanamainen kirjoitusasu olisi muutoin yleinen. Kielikellossa 1/2008 mainitaan artikkelissa Työ- ja elinkeinoministeriö TEM erikseen, että lyhennettä TEM on syytä käsitellä kirjaimittain luettavana (esim. TEM:ään [tee ee ämmään]) kuten ministeriö itse käsittelee ja että sanana taivuttaminen (esim. TEMiin) ei sovi virallisiin yhteyksiin. Tosin ministeriön omissa teksteissäkin esiintyy sanana taivuttamista.
Kansainvälisen standardointijärjestön mukaan ”ISO” on sen nimen lyhyt muoto eikä lainkaan lyhenne. Sen verkkosivu About ISO jopa väittää: ”our founders decided to give it the short form ISO. ISO is derived from the Greek isos, meaning equal.” Nimi olisi siis luonnollista kirjoittaa ”Iso”, mutta ISO itse käyttää nimestä versaaliasua, samoin sen suomalainen jäsen SFS. Joka tapauksessa nimeä siis pitäisi taivuttaa sanana, ei lyhenteenä.
Kielitoimiston ohjeiden mukaan arvonlisävero-sana voidaan lyhentää kolmella tavalla: ALV, alv. ja alv, joista viimeksi mainittu on käytännössä tavallisin. (Toisin suomen kielen lautakunnan erään kannanoton mukaan vaihtoehdot ovat vain ALV ja alv pisteettöminä.)
Koska yleinen suuntaus on kohti lyhenteiden pisteettömyyttä ja gemenan käyttöä lyhenteissä ja koska pisteestä tai versaaleista ei tässä ole mitään hyötyä, kannattaa asettaa asu ”alv” etusijalle.
Lyhenne on arkikielessä usein kehittynyt sanaksi ”alvi”. Vaikka tämä helpottaa ääntämystä ja taivutusta (esim. ”alvin”), sitä ei kuitenkaan ole hyväksytty viralliseen kielenkäyttöön (jossa on taivutettava ”alv:n” tai ”ALV:n”).
Uusien aluehallinnon virastojen nimet ”aluehallintovirasto” ja ”elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus” ovat niin tolkuttomat, että ne käytännössä lähes aina joudutaan korvaamaan lyhennesanoilla ELY ja AVI. Kielikellossa 4/2009 otetaan artikkelissa Miten taipuvat ELY, AVI ja Palkeet? kanta, jonka mukaan ne voidaan lukea sanoina, mutta suositellaan, että ne kirjoitetaan versaalilla, koska ne ja niiden ilmaisemat käsitteet ”ovat uusia ja siksi outoja”. Tämä merkitsee, että kirjoitetaan esimerkiksi ”ELYssä” ja ”AVIin”. Toisaalta kannanoton mukaan AVIn monikkotaivutus on ”hankalampaa”: arkipuheessa sanotaan sen mukaan [aveissa], mutta tätä ei muka voi kirjoittaa (”muoto ’AVEissa’ tms. ei ole mahdollinen”). Niinpä kannanotto päätyykin melkoiseen sekamelskaan:
Monikossa onkin selvintä ajatella lyhenne luettavaksi ”auki” eli sanoiksi ja käyttää kaksoispistettä sen osoittamiseen: AVI:ja [lue: aluehallintovirastoja] : AVI:issa : AVI:ihin (monikon genetiivissä ovat mahdollisia sekä AVI:jen että kaksoispisteetön lyhennesanataivutus AVIen).
Todellisuudessa kaksoispiste ei suinkaan osoita, että lyhenne on luettava sanoina. Sitähän käytetään myös, kun lyhenne luetaan kirjaimittain, esimerkiksi VTT:ssä [vee tee teessä].
Ainoa järkevä ratkaisu tähän on kirjoittaa johdonmukaisesti gemenalla ”avi” ja taivuttaa sitä tavallisina sanoina. (Kaikkein virallisimmassa kielenkäytössä joudutaan kirjoittamaan aluehallintovirastosta ilman lyhentämistä,
Uudemmassa Kielikellossa (4/2011, kirjoitus ELY ja ELY-keskus) on otettu kanta, jonka mukaan voidaan kirjoittaa myös ”ELY-keskus”; Kielitoimiston ohjepankin ohjeen Nimien taivutus: avi, ely ja Palkeet mukaan ”elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksista käytetään tavallisesti lyhennettä ely-keskus”. Silloin taivutus on tietysti ongelmaton.
Jos sanaliiton ensimmäinen sana lyhennetään katkaisulyhenteellä, käytetään tyhjää väliä aivan kuten jos sanat kirjoitettaisiin kokonaan.
Tämä poikkeaa yhdyssanojen lyhenteistä, joita käsitellään seuraavaksi.
Jos yhdyssanan jälkiosa lyhennetään katkaisulyhenteellä, kirjoitetaan sana muuten normaalisti. Yhdyssana lyhennetään siis tällöin kuten yhdistämätön sana.
Jos yhdyssanan jälkiosa lyhennetään muulla tavoin, käytännöt ovat horjuvia ja normit epäselviä. Yleensä esimerkiksi sisälyhennettä käsitellään kuten katkaisulyhennettä.
Kielikellon 2/2006 ohjeissa sanotaan: ”Sanan loppuosana olevaa lyhennettä ei välttämättä tarvitse erottaa yhdysmerkillä, jos sanan luettavuus ei kärsi.” Epäselvää on, mitä kaikkia lyhenteitä tämä koskee ja onko yhdysmerkin käyttö kuitenkin suositeltavaa. Yhdysmerkittömyys näyttää kuitenkin olevan selvästi yleisempi käytäntö. Lehdessä on asiasta seuraavat esimerkit:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ohje on erisävyinen: ”Sanan jälkiosana olevan muun kuin kirjaimittain luettavan lyhenteen yhteydessä yhdysmerkki ei aina ole välttämätön: sivunro ∼ sivu-nro.”.
Jos yhdyssanan jälkiosana on kirjaimittain luettava lyhenne, käytetään yhdyssanan osien välissä yhdysmerkkiä; ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.
Jos yhdyssanan alkuosa lyhennetään katkaisulyhenteellä, se kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan kiinni seuraavaan sanaan. Yhdysmerkkiä ei yleensä käytetä, ei edes silloin, kun sanan lyhentämättömässä asussa on yhdysmerkki. Aiemmin suositeltiin yhdysmerkkiä myös sellaisiin yhdyssanojen lyhenteisiin kuin ”kansak.-op.” (= kansakoulunopettaja) ja ”dipl.-ins.” (= diplomi-insinööri).
Rinnasteisten yhdyssanojen lyhenteissä saa nykyisten sääntöjenkin mukaan käyttää yhdysmerkkiä, mutta sen saa myös jättää pois. Tällaiset lyhenteet ovat melko harvinaisia, ja niiden käyttö on yleensä vältettävissä kirjoittamalla sana kokonaan.
Kielikellon 2/2006 mukaan edellä kuvatun laisista ilmauksista yleensä jätetään yhdysmerkki pois, ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kanta on samantyylinen: ”yhdysmerkkiä voi halutessaan käyttää”. Käytäntö näyttää kuitenkin olevan varsin kirjava, ja sallittujen vaihtoehtojen lisäksi käytetään muitakin kirjoitustapoja: suom. ugr., suom-ugr., suom-ugr ym. Kirjavuutta kuvastaa sekin, että oikeinkirjoitusoppaassa on edellä kuvatun ohjeen lisäksi toisessa kohdassa esimerkki ”kantt.-urk. (kanttori-urkuri)” ilman mainintaa yhdysmerkittömästä vaihtoehdosta
Vaikka nykyiset säännöt ovat suhteellisen helpot, niitä ei useinkaan noudateta, vaan sanaliittojenkin lyhenteet kirjoitetaan yhteen (esim. ”psykol.kand.”), ehkä sanojen yhteenkuuluvuuden korostamiseksi.
Edellä kuvattiin vuonna 2006 päätetty periaate, jonka mukaan käytetään pisteetöntä lyhennettä ja yhdysmerkkiä, jos sanan osana on poimintalyhenne.
Tällaisia ilmauksia tarvitaan asiatyylissä vain harvoin, sillä ne kuuluvat lähinnä muistiinpanoihin ja joskus otsikoihin, taulukoihin yms.
Periaate ei koske katkolyhenteitä. Esimerkiksi melko tavallinen lyhenne ”dipl.insinööri” on siis muodoltaan oikea, Tällainen ilmaisutyyppi on joka tapauksessa huonoa tyyliä: pelkän alkuosan lyhentäminen säästää vain muutaman merkin.
Jos etunimi sisältää yhdysmerkin, se säilytetään nimen alkukirjainlyhenteessä. Esimerkiksi ”Juha-Pekka” lyhennetään ”J.-P.”. Sen sijaan sukunimen edessä oleva ”J. P.” tarkoittaa kahta peräkkäistä etunimeä, esimerkiksi ”Juha Pekka”. Lyhentämistapa ”J.P.” (siis ilman välilyöntiä ja ilman yhdysmerkkiä) ei ole oikea kummassakaan tapauksessa.
Nimikirjainten eli etu- ja sukunimen alkukirjainten lyhenteiden väliin kuuluu välilyönti, koska kyse on kahden eri sanan lyhenteistä. Nimikirjainlyhenteitä tulisi käyttää vain silloin, kun on asiayhteydestä täysin selvää, mitä nimeä tarkoitetaan.
Jos kuitenkin pisteet jätetään pois, jätetään välilyönnitkin pois, koska silloin kyseessä on koodinomainen merkintä. Näin menetellään usein silloin, kun lyhenteessä on kahden etunimen lyhenteet eli yhteensä kolme kirjainta.
Oppiarvoista käytetään hyvin yleisesti koodinomaisia lyhenteitä, kuten FK ja DI. Jotkin niistä heijastuvat jopa puhekielessä, esim. ”dee ii” diplomi-insinöörin nimityksenä. Kielitoimiston perustellun kannan mukaan niitä kuitenkin tulisi käyttää vain matrikkeleissa ja vastaavissa yhteyksissä, joissa tilansäästö on erittäin olennaista. Tätä puoltaa vahvasti se, että useimmat ihmiset eivät tunne useimpia näistä lyhenteistä. Muutamat ovat yleisesti tunnettuja, mutta vaikka lukija tuntisi näiden lyhenteiden yleisen rakenteen, mistä hän muistaa, onko LK lakitieteen, lääketieteen vai ehkä liikuntatieteen kandidaatti?
Koodilyhenteiden käytön yksi syy on ehkä perisuomalainen vaatimattomuus: titteli näyttää pienemmältä, kun se on lyhennetty pariin merkkiin. Järkevä periaate on kuitenkin se, että oppiarvo joko jätetään mainitsematta tai sitten se kerrotaan ymmärrettävästi.
Lähes aina on parasta kirjoittaa oppiarvo kokonaan sanoin, esimerkiksi ”maatalous- ja metsätieteiden tohtori”. Jos lyhentämiseen on tarvetta, niin katkaisulyhenteet, kuten ”maat. ja metsät. toht.”, ovat yleensä vielä ymmärrettäviä.
Sanalle ”tohtori” käytetään lyhenteitä ”tri” ja ”toht.”. Kielitoimiston lyhenneluettelo asettaa jälkimmäisen etusijalle. Mutta ”toht.” ei noudata vanhoissa kielenoppaissa usein esitettyä periaatetta, jonka mukaan lyhentämisellä pitäisi säästyä ainakin sanan toisen puolen kirjoittamiselta.
Oppiarvoja ilmaistaessa lyhentämisen halu usein johtuu siitä, että oppiarvoa ei haluta korostaa liian näkyvästi, mutta se halutaan mainita. Samantapaista esiintyy myös virkanimikkeiden yhteydessä. Kun esimerkiksi yliopistoihin on tullut ”oikeiden” professorien lisäksi määräaikaisia professoreja, niin ei useinkaan haluta käyttää pelkkää professori-sanaa, mutta ei myöskään liittää eteen pitkää sanaa, joka korostaisi määräaikaisuutta liiaksi.
Seuraavassa on eräitä muitakin vastaavia ilmaisuja. Lyhentämistä on tässäkin hyvä välttää etenkin, kun näitä lyhenteitä ei tunneta kovin laajasti. Osa niistä on melko uusiakin tai sitten käytöstä poistuvia.
ap. | alemman palkkausluokan |
nuor. | nuorempi |
oto. | oman toimen ohella |
ts. | työsuhteinen |
va. | väliaikainen |
vanh. | vanhempi |
vs. | viransijainen; virkasuhteinen |
vt. | virkaa toimittava |
ylim. | ylimääräinen |
yp. | ylemmän palkkausluokan |
Koska lyhenteellä vs. on siis kaksi merkitystä, joita ei useinkaan voida erottaa toisistaan asiayhteyden perusteella, sen käytössä on oltava erityisen varovainen. Lisäksi sillä on kolmaskin merkitys: vs. = vastaan. Myös lyhenne ts. on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa myös ’toisin sanoen’.
Tilapäistä viranhoitoa tarkoittavat ilmaukset ja lyhenteet ovat paljolti sekaantuneet toisiinsa, mutta vanha ja edelleen oikea käytäntö on seuraava:
Nämä siis ovat eri käsitteitä. Virkaa toimittava (yleiskielessä usein ”virkaa tekevä”, mutta tätä pidetään vierasvoittoisuutena) hoitaa siis virkaa silloin, kun viralla ei ole varsinaista, vakinaista haltijaa, vaan kyseessä on uusi virka, jota ei vielä ole täytetty, tai eläkkeelle jäämisen takia avoimeksi tullut virka tms.
Vielä aivan eri asia on sellainen ilmaus kuin ”johtajan sijainen”. Se tarkoittaa henkilöä, joka varsinaisen tehtävänsä ohella hoitaa johtajan tehtäviä ja valtuuksia jonkin, yleensä lyhyen ajan, esimerkiksi johtajan ollessa matkoilla.
Näissä ilmauksissa virka-sana tarkoittaa paitsi virkasuhdetta myös työsuhdetta ja muitakin suhteita, kuten toimitusjohtajan tai luottamushenkilön tehtävää. (Sama koskee sanoja ”virkavapaa” ja ”virkavapaus”.) Muutoin virka-sana tarkoittaa asiatyylisessä yleiskielessä yleensä sellaista tehtävää julkisen vallan (valtio, kunta tms.) palveluksessa, jossa ollaan virkamieslainsäädännön alaisessa virkasuhteessa.
Hämmennystä on aiheuttanut se, että Kielikellossa 4/1996 (kirjoitus Määräaikainen, ma.) ja eräissä muissa lähteissä opastetaan, että ”virkaa tekevät” (!) ja ”viransijaiset” ovat nykyisin määräaikaisia (lyhenne ”ma.”). Tämä perustunee johonkin väärinkäsitykseen ja ehkä osittain määräaikaisten professuurien käyttöönottoon. Määräaikaisuus on käsitteellisesti jotain aivan muuta, vaikka usein tietysti virkaa toimittava tai viransijainen on tässä tehtävässä määräajan.
Joissakin tilanteissa voi lyhenteen käyttö tuntua lähes pakolliselta. Lyhenne ehkä koetaan vakiintuneeseen kaavamaiseen ilmaisuun kuuluvaksi ja sen auki kirjoittaminen oudoksuttaisi. Tyypillinen esimerkki on, että yhdistyksen nimen perään kirjoitetaan virallisimmissa yhteyksissä joskus ”ry”, mutta ei sentään ”rekisteröity yhdistys”.
Kirjojen, lehtien ja verkkojulkaisujen toimituksilla saattaa olla omat ohjeensa, jotka vaativat joidenkin sanojen kirjoittamista aina lyhennettyinä. Etenkin hakuteoksissa käytetään paljon ”pakkolyhenteitä”. Vaikka toimitus hoitaisikin tekstin muokkaamisen sellaisia lyhenteitä käyttäväksi, kannattaa alkuperäisen kirjoittajan jo valmiiksi käyttää niitä. Tällöin hän voi huomata, että lyhentäminen johtaisi jossakin tilanteessa ongelmaan, ja hän voi välttää sen sanontojen valinnoilla.
Eräiden pikkusanojen lyhenteet saattavat tuntua myös pakkolyhenteiltä, sillä lyhenteen käyttö erottaa ilmaisun normaalitekstistä, kuten on tarkoituskin. Tällaisia lyhenteitä voivat olla ”t.” (tai), ”l.” (eli), ”ks.” (katso) ja ”s.” (sivu) varsinkin sanakirjoissa, määritelmissä ja hakuteoksissa. Lyhenteen käyttöhän ei näissä tapauksissa lyhennä ilmaisua juuri lainkaan, vaan tarkoitus on pikemminkin käyttää lyhennettä erikoissymbolin tavoin. Esimerkiksi lyhenteen ”ks.” tilalla saattaakin olla esimerkiksi nuoli (→).
Periaatteessa lyhenne ”ks.” on tietysti tarkoitettu luettavaksi ”katso”, ja tämän mukaisesti olisi oikein käyttää tämän sanan yhteydessä normaalisti käytettävää sijamuotoa (partitiivia), esimerkiksi ”ks. lukua 5”. Paljon tavallisempaa on kuitenkin käyttää aina perusmuotoa, esimerkiksi ”ks. luku 5”. Tätä voi selittää sillä, että ”ks.” on kaavamainen, koodinomainen lyhenne, jota käytetään yleensä vain teksteissä, joita ei ole tarkoitettu ääneen luettaviksi. Kun viitataan numeroituihin tai nimettyihin kohtiin, voi kirjoittaa tiiviisti esim. ”ks. 5.4”, jolloin tavallaan jätetään lukijan tehtäväksi tarvittaessa muuntaa se mielessään sopivaan muotoon esimerkiksi lisäämällä sana ”kohtaa”.
Lyhenteestä ”ks.” käytetään myös vanhahtavaa asua ”kts.”, mutta kielitoimiston lyhenneluettelo mainitsee vain lyhyemmän asun.
Luonnollisin tapa vältellä lyhenteitä on kirjoittaa sanat kokonaan. Tämä on yleensä myös paras tapa, mutta se ei ole hyvä silloin, kun pitkä ilmaisu toistuisi tekstissä hyvin usein.
Pitkä ilmaisun voi usein korvata pronominilla. Pronomineihin liittyy kyllä ongelmia, koska niiden viittaukset ovat usein epäselviä. Mutta se-sanalla voi saada aikaan aivan selvän ilmaisun, kun sillä viitataan johonkin, joka on juuri mainittu.
Toinen tapa on käyttää lyhyttä nimeä. Aina ei tarvitse käyttää koko nimeä eikä lyhennettä, vaan voi viitata johonkin aiemmin yksilöityyn yleissanoilla, kuten ”yritys”, ”järjestö” tai ”kaupunki”, jotka ovat tavallaan pronominien kaltaisia, mutta tarkempia.
Jos tekstikappale alkaa maininnalla Suomen Yleisen Hyvän Demokraattisesta Edistyspuolueesta ja käsittelee tätä puoluetta ja sen toimintaa, ei tarvitse mainita puolueen nimeä eikä lyhennettäkään, vaan voi kirjoittaa vain ”puolue”. Tarkempi ilmaisu on tarpeen vain, jos samassa yhteydessä käsitellään muutakin puoluetta.
Edellä kuvattuja tapoja saatetaan joissakin kielimuodoissa pitää sopimattomina, koska niiden ajatellaan vähentävän ilmaisun yksikäsitteisyyttä. Näin voi olla varsinkin hallinnossa, jonka perinteisiin kuuluu pitkienkin nimien toistaminen. Kirjoittaja joutuu ehkä mukautumaan tähän, vaikka mitään todellista epäselvyyttä ei syntyisikään.
Tieteessä ja tekniikassa käytetään monenlaisia merkintäjärjestelmiä, joissa käytetään erilaisia kaavoja. Kaavoihin voidaan rinnastaa myös mm. tietotekniikan erikoismerkinnät.
Tässä tarkastellaan eräitä kaavoihin liittyviä oikeinkirjoitusasioita. Käytännön toteutusta käsittelevät sivu Matemaattisten tekstien kirjoittaminen tietokoneella ja perusteellinen PDF-kirja Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.
Useinkin kunkin alan tavalliset oppikirjat riittävät siihen, että kaavoja oppii lukemaan, mutta mitä vaativammista aiheista kirjoittaa, sitä tärkeämpää on perehtyä kunnolla kyseisiin merkintäjärjestelmiin. Tähän kuuluvat myös kirjoitusasun yksityiskohdat. Näistä on usein alakohtaisia standardeja ja suosituksia, mutta vielä tärkeämpää voi olla tutkia, mitä tapoja käytännössä noudatetaan esimerkiksi eri julkaisuissa. Tavat nimittäin voivat poiketa toisistaan paljonkin.
Standardi SFS-ISO 80000-2 (Mathematics) kuuluu suureita ja yksiköitä käsittelevään standardisarjaan, mutta se käsittelee matemaattisia merkintöjä yleisemminkin, ja niinpä siitä voi käyttää nimitystä matematiikkastandardi.
Standardi vahvistettiin alun perin 23.8.2010, ja se korvasi standardin SFS-ISO 31-11, Matemaattiset merkinnät fysikaalisissa tieteissä ja tekniikassa.
Standardi SFS-ISO 31-11 puolestaan korvasi v. 1999 kansallisen standardin SFS 3100, mutta kirjoittamisohjeissa saatetaan yhä viitata jopa siihen! (Ohjeita tarkistetaan aika harvoin.) Myös standardi SFS-ISO 1000 + A1, SI-yksiköt sekä suositukset niiden kerrannaisten ja eräiden muiden yksiköiden käytöstä, on nykyisin kumottu.
Standardista on vahvistettu toinen painos, SFS-ISO 80000-2:2019, joka on julkaistu vain englanniksi. Tehdyistä muutoksista merkittävin lienee liitteen A poistaminen, joka merkitsee, että standardi ei enää määrittele siinä esitettyjä symboleita viittaamalla Unicode-standardiin. Tässä oppaassa kuitenkin viitataan standardin 1. painoksessa esitettyihin symbolien kuvauksiin.
Mittayksiköitä koskevat standardit on yhtenäistetty standardisarjaksi ISO 80000, jonka standardeista osa on vahvistettu myös Suomen kansalliseksi standardiksi. Matemaattisia merkintöjä käsitellään paitsi sen edellä mainitussa 2. osassa myös osassa SFS-ISO 80000-1, Suureet ja yksiköt. Osa 1: Yleistä, jota voi kutsua lyhyesti mittayksikköstandardiksi.
Standardissa SFS-ISO 80000-2 esitetään seuraavat periaatteet:
Standardi ei ota kantaa fonttilajin valintaan. Standardissa itsessään käytetään groteskifonttia kuten ISO-standardeissa yleensäkin. Toisaalta Detailtypografie-kirja esittää, että groteskifontit eivät sovi matemaattisten kaavojen esittämiseen muun muassa siksi, että merkkien väliset erot ovat usein liian pienet. Sen mukaan groteskifonttia voi kuitenkin käyttää joihinkin erikoistarkoituksiin (tensorimerkinnöissä ja eräissä indekseissä).
Kirjalla MAOL-taulukot on keskeinen merkitys, koska sitä käytetään lukiossa ja sen jälkeen ja se sisältää suuren määrän matematiikan, fysiikan ja kemian merkintöjä, kaavoja ja taulukoita. Se kuitenkin osittain poikkeaa standardista. Kirjassa on muun muassa kursivoitu matemaattinen vakio i (imaginaariyksikkö), esitetty suureiden tulot kyseenalaisessa muodossa (esimerkiksi cdsrkg, selvemmin cd sr kg) ryhmitelty lukujen numerot epäjohdonmukaisesti ja merkitty vektoreita tyyliin ā (kursivoitu kirjain, jonka päällä vaakaviiva) eikä standardin mukaisesti a (lihavoitu ja kursivoitu kirjain) tai a⃗ (kursivoitu kirjain, jonka päällä on oikealle osoittava nuoli). (Kirjan aiemmissa painoksissa, ennen vuotta 2013, oli enemmän poikkeamia; ks. Kirjan ”MAOL-taulukot” virheitä ja puutteita).
Oikeinkirjoitusstandardi SFS 4175 sanoo (vuoden 2006 painoksessa), että
Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston ohjepankin ohjeet voidaan tulkita rajoittavammiksi. Niiden mukaan kerto-, jako- ja yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin on tyhjä väli, mutta kertomerkistä sanotaan: ”Välilyönti voidaan jättää pois, jos sen molemmin puolin on pelkkiä lukuja.” Tämä sallii välilyönnittömyyden ulottuvuuksia ilmaistaessa esimerkiksi erotuskykyä (resoluutiota) osoittavassa ilmauksessa ”320×240 pikseliä”.
Tyhjää väliä käytetään myös yhtäläisyysmerkin, pienemmyysmerkin ja suuremmuusmerkin ympärillä.
Standardin SFS-ISO 80000-1 kohdan 7.1.3 mukaan kirjoitetaan laskutoimitusten merkkien ”+”, ”−”, ”⋅” ja ”×” sekä merkkien ”±” tai ”∓” ympärille aina tyhjä väli, jos merkillä yhdistetään kaksi ilmausta. Sen sijaan luvun tai lausekkeen edessä olevan plus- tai miinusmerkin jälkeen ei saa olla tyhjää.
Matematiikkastandardi ISO 80000-2 noudattaa pääosin samaa käytäntöä esimerkeissään, myös sellaisissa, joissa lausekkeiden välissä on jokin muu operaattori kuin edellä mainitut, esimerkiksi p ⇒ q ja A ∪ B. Tosin standardissa ei ole välejä esimerkiksi tensoritulon merkinnässä a⊗b.
On varminta jättää aina väli operaattorin ympärille sellaisissa lausekkeissa kuin 2 + 2 tai 3 × 5.
SFS:n julkaisema SI-opas sisältää edellä esitetystä poikkeavia käytäntöjä ja ohjeita.
Jakolaskun merkkiin ”/” standardi ei tältä osin ota kantaa, mutta se itse ei käytä sen ympärillä välilyöntejä. Niitä ei voine pitää kiellettyinäkään, vaan niitä voi käyttää oikeinkirjoitusohjeiden mukaisesti. Ohjeita on kuitenkin tulkittava niin, että ne koskevat vain jakolaskua sanan tavanomaisessa mielessä, eivät mittayksiköiden jakamista (esimerkiksi km/h) eivätkä suureiden osamääriä (esimerkiksi m/V, massa jaettuna tilavuudella). Ks. kohtaa Jakolaskun merkit.
Standardeja voitaneen tulkita niin, että tyhjän välin ei tarvitse olla tavallisen välilyönnin levyinen, vaan se voi olla kapeampi tai leveämpi. Kovin kapeaksi sitä ei voi tehdä, jos sen pitää olla havaittavissa väliksi. Alarajana voitaneen pitää suunnilleen ohuen välin leveyttä, noin 0,2 em-yksikköä.
Matematiikan perinteeseen kuuluu, että erilevyisiä tyhjiä välejä käytetään vaihtelevasti kaavan rakenteen selventämiseen ja hyvän typografian saavuttamiseksi. Välejä tuotetaan usein merkkien välistystä joustavasti säätämällä, ei yksinkertaisesti välilyönneillä. Kehittyneet kaavojen kirjoittamisen ohjelmat usein tekevät tämän automaattisesti.
Luonnollista onkin lähteä siitä, että matemaattisessa kaavassa voidaan käyttää tyhjää tilaa vapaasti. Käytännössä tämä merkitsee, että isot kokonaisuudet erotetaan toisistaan isohkoilla väleillä, välilyönnin levyisillä tai leveämmilläkin. Pienet kokonaisuudet taas voidaan kirjoittaa tiiviimmin varsinkin, jos ne ovat ison lausekkeen osia. Jos välistyksen säätö on mahdotonta tai kohtuuttoman hankalaa, on parasta käyttää tavallista välilyöntiä siellä, mihin standardit vaativat välin. Seuraavassa esimerkissä on sama lauseke kahdella tavalla muotoiltuna, ensin niin, että välit eräiden operaattorien ympärillä ovat ohuita välejä, sitten niin, että kaikki välit ovat normaaleja.
Jos kaava on osa virkettä eli esiintyy tekstissä, sen yhteydessä käytetään välimerkkejä normaalisti. Jos kaava on virkkeen lopussa, sitä seuraa piste (tai joskus harvoin huutomerkki tai kysymysmerkki). Jos se on virkkeen sisällä, sen jälkeen tulee pilkku, jos virkkeen rakenne sitä vaatii; tällöin kaava ikään kuin rinnastetaan sanaan.
Joissakin tapauksissa, varsinkin tietotekniikan merkinnöissä, voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluuko piste tai muu välimerkki itse kaavaan. Tällöin voi tilanne pyrkiä selventämään eri keinoilla, kuten kirjoittamalla ilmaus lainausmerkkien sisään. Tietotekniikan ilmaukset, kuten ohjelmointikielten lauseet, kirjoitetaan usein poikkeavalla, tavallisesti tasalevyisellä fontilla. Tämä ei kuitenkaan riitä selventämään esimerkiksi sitä, kuuluuko piste ilmaukseen. Asiaa voi auttaa, että ilmaus on eri värillä kuin tavallinen teksti. Tällöin fontin ei tarvitse olla kovin poikkeava; se voi olla suhteellinen eikä tasalevyinen, jolloin ulkoasu on parempi. Joskus voi syntyä myös epäselvyyttä siitä, kuuluvatko lainausmerkit ilmaukseen; tämä ongelma kuitenkin yleensä vältetään käyttämällä oikeanlaisia, kaarevia lainausmerkkejä, koska niitä ei käytetä tietokonekielissä.
cd ..
”.Pitkä kaava esitetään usein omalla rivillään ikään kuin kappaleena. Näin menetellään usein selvyyden vuoksi silloinkin, kun kaava on lyhyt. Periaatteessa kaavan perään kuuluu tällöin välimerkki kuten muulloinkin. Käytännössä tästä usein joustetaan, joskin erilaiset julkaisuohjeet, opinnäytetöiden ohjeet ym. saattavat olla hyvinkin pikkutarkkoja ja niiden noudattamista ehkä valvotaan tiukasti.
On tulkinnanvaraista, miten kaavan lopussa oleva välimerkki tulisi sijoittaa pystysuunnassa silloin, kun kaava vie tilaa enemmän kuin yhden rivin. Tavallisinta lienee, että välimerkki pyritään sijoittamaan tekstin perusriville, vaikka se tällöin onkin kaavan suhteen keskellä.
Tämän määrää determinantti |
| . |
Kiertotienä saatetaan käyttää sitä, että kaavaa ei kirjoiteta virkerakenteen osaksi, vaan erilliseksi, usein numeroiduksi kaavaksi, johon tekstissä viitataan esimerkiksi numerolla. Tällöin voidaan perustella, että loppuun ei kuulu välimerkkiä, kun ei ole mitään virkettäkään.
Tietotekniikan merkinnöissä ovat lauserakenteen vaatimat välimerkit erityisen ongelmallisia, koska välimerkki usein voisi olla osa itse ilmaisua, esimerkiksi komentoa. Edellä kuvattu numeroitujen kaavojen menetelmä ei yleensä tunnu luontevalta tällaisissa yhteyksissä.
On sanottu, että jos välimerkkejä käytettäisiin johdonmukaisesti,
voisi lukija aina tietää, miten tilanteet on tulkittava. Mutta
yleiseen johdonmukaisuuteen ei enää voida päästä. Lisäksi jos
lukijan pitää virkerakenteesta päätellä, että ilmaisussa
”Anna komento cd ..
.” viimeinen piste
lopettaa virkkeen eikä kuulu itse komentoon, kääntyvät asiat
päälaelleen. Välimerkkien tehtävähän on kuvata lauseiden ja virkkeiden
rakennetta; ei ole mielekästä vaatia, että lukijan pitää ensin jäsentää
rakenne muilla keinoin ja sitten päätellä, mitkä merkit ovat välimerkkejä!
Koska välimerkkien tarkoitus on auttaa ymmärtämistä eikä olla itsetarkoitus, voidaan pitää hyväksyttävänä jättää tietoteknisen ilmauksen perästä pois piste, jos tilanne on typografisesti selvä. Ilmaus voidaan latoa omalle rivilleen erilaisella fontilla, omalla taustavärillään ja sisennettynä niin, että sen luonne korostuu. Vaikka ilmaus olisi periaatteessa osa virkettä, lukija ymmärtää virkkeen päättyvän, vaikka pistettä ei olekaan. Virkkeen päättymisen osoittaa se, että seuraava teksti on ladottu normaalisti ja alkaa versaalilla. Lisäksi lukijat yleensä ymmärtävät, että tällaisissa tapauksissa ei ole tapana jatkaa virkettä enää erikseen ladotun komennon tms. jälkeen. Tilannetta voi verrata siihen, miten esitetään erikseen ladottu lainaus.
cd ..
Edellä mainittu standardi SFS-ISO 80000-2 esittää, että jos kaava joudutaan jakamaan eri riveille, se jaetaan
Kun teksti jaetaan jonkin merkin kohdalta, standardi tarjoaa kaksi vaihtoehtoa:
Standardin mukaan dokumentissa pitäisi käyttää johdonmukaisesti vain jompaakumpaa näistä tavoista. Ensimmäinen vaihtoehto on aiemman standardin mukainen ja muutenkin sopivampi. Käytännössä kannattaa totutella kirjoittamaan matemaattiset kaavat niin, että ennen mainittuja operaattoreita kirjoitetaan sitova välilyönti eikä tavallista välilyöntiä.
Standardi erikseen kieltää toistamasta merkkiä eli kirjoittamasta operaattoria sekä rivin loppuun että seuraavan rivin alkuun. Standardi varoittaa, että esimerkiksi kaksi peräkkäistä miinusmerkkiä voi aiheuttaa merkkivirheen.
Yleistajuisissakin kirjoituksissa saatetaan käyttää kaavoja, yleensä melko yksinkertaisia ja usein vastaavan sanallisen kuvauksen lisäksi. Erityisesti matemaattiset kaavat on tällöin hyvä kirjoittaa mahdollisimman selkeiksi myös ulkoasultaan.
Esimerkiksi operaattorien ympärille on usein hyvä jättää tyhjää tilaa. Kertomerkki on ehkä hyvä kirjoittaa näkyviin, vaikka se matematiikassa usein jätetään merkitsemättä. Erityisesti kannattaa välttää x-kirjaimen käyttöä kertomerkin tilalla, koska se voi hämätä. Yleistajuisen esityksen kirjoittajan kannattaa muutenkin muistaa, että kaavamerkinnät ovat monille lukijoille vaikeaselkoisia, joten niitä ei kannata kirjoittaa liian tiiviiksi.
Pyrkimys yleistajuisuuteen ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että kaavoissa käytetään tunnusten sijasta sanoja, esimerkiksi voima = massa × kiihtyvyys. Sellainen kielletään erikseen matematiikkastandardissa: ”Lausekkeissa ja yhtälöissä on käytettävä suureiden tunnuksia, ei koskaan sanoja tai lyhenteitä. Ei: nopeus = etäisyys/aika vaan v = l/t.” Asia voidaan sanoa kaavalla tai kokonaan sanallisesti (voima on massan ja kiihtyvyyden tulo) tai molemmilla tavoilla, mutta ei tällaisten esitysten sekamuodolla.
Fysiikassa käytettävät yleisimmät suureiden tunnukset (kuten t ajan vakiintuneena tunnuksena) esitetään muun muassa e-kirjassa Matemaattisten merkintöjen kirjoittaminen.
Alkuaineiden isotooppeja merkitään hyvin monenlaisilla merkintätavoilla. Tieteessä oikea merkintätapa on sellainen, jossa alkuaineen tunnuksen edessä on massaluku (oikeastaan nukleonien määrä) yläindeksinä, esimerkiksi ¹⁴C. Ellei yläindeksin käyttö ole mahdollista, kirjoitetaan massaluku tunnuksen jälkeen ja ne erotetaan yhdysmerkillä, esimerkiksi C-14. Arkikielessä voidaan käyttää ilmaisua ”hiilen isotooppi 14”, joka on toki tieteessäkin muuten sopiva, mutta pitkä. Lyhyempiä ilmaisuja, kuten ”hiili 14” tai ”hiili-14”, käytetään myös; niistä voinee jälkimmäisen asettaa etusijalle mm. siksi, että Säteilyturvakeskus käyttää sitä.
ilmaus | käyttöyhteys |
---|---|
uraanin isotooppi 238 | yleistajuisin ilmaus |
uraani-238 | tavalliseen tekstiin sopiva ilmaus |
U-238 | lyhyyden vaatiessa, jos seuraava tapa ei ole mahdollinen |
²³⁸U | virallisin tieteellinen merkintätapa |
Kemian rakennekaavoissa esiintyy yksinkertaisia, kaksinkertaisia ym. viivoja kuvaamaan erilaisia kemiallisia sidoksia. Yksinkertaisia rakennekaavoja kirjoitetaan myös tekstiin, jolloin viivat halutaan esittää merkeillä. Tätä varten ei Unicode-standardissa ole erikseen määritelty merkkejä. Käytännössä voidaan yksöissidos esittää lyhyellä ajatusviivalla –, kaksoissidos yhtäläisyysmerkillä =, kolmoissidos identtisyysmerkillä ≡ (U+2261) ja neloissidos vahvan ekvivalenssin merkillä ≣ (U+2263).
Kemiallisilla yhdisteillä, varsinkin orgaanisilla, on hyvinkin pitkiä ja hankalia ns. systemaattisia nimiä, jotka muistuttavat enemmänkin kaavoja kuin sanoja. Niitä käytetään tieteessä ja virallisissa teksteissä, kuten lainsäädännössä. Tärkeillä yhdisteillä on usein lyhyehkö ja yksinkertainen käyttönimi, ns. triviaalinimi.
Systemaattiset nimet muodostetaan periaatteessa tarkkojen sääntöjen mukaan. Nimistö on IUPACin määrittelemä, ks. sen sivuston osiota Nomenclature ja erityisesti kohtaa Brief Guides to Nomenclature.
Säännöt kuitenkin koskevat englanninkielisiä nimiä, ja suomen kielessä käytetään yleensä suomalaistettuja asuja, esimerkiksi ”metaani” eikä ”methane”. Käytäntö on kuitenkin hiukan horjuva sen suhteen, mitkä kaikki nimen osat mukautetaan suomeen.
Edellä mainituista suomenkielisistä nimistä jälkimmäinen on oikea, koska yhdiste on tyypiltään bentsodiatsepinoni, ja nimessä osa ”-2-” kertoo kaksoissidoksellisen hapen paikan. Englanniksi muoto on benzodiazepin-2-one.
Ks. myös kohtaa Numeroalkuinen sana virkkeen alussa.
Triviaalinimetkin ovat luonteeltaan yleisnimiä ja kirjoitetaan gemenalla. Ne on erotettava tavaramerkeistä, kuten lääkkeiden tuotenimistä, jotka kirjoitetaan versaalialkuisina. Usein tuotenimi on muodostettu vaikuttavan aineen triviaalinimestä, mutta poikkeaa siitä niin paljon, että se on voitu ottaa tavaramerkiksi.
Tässä käsitellään kirjallisuusviitteiden ja muiden lähdetietojen esittämistä sekä tekstiin liitettäviä, varsinaisesta tekstistä erillisiä huomautuksia. Näiden yhteys on siinä, että huomautukset sisältävät enimmäkseen lähdetietoja tai viittauksia niihin.
Kirjallisiin ja muihin lähteisiin viitataan yleensä kolmesta syystä:
Tieteellisen julkaisemisen vaatimuksiin kuuluu lähteiden tarkka ilmoittaminen. Tätä perustellaan usein sillä, että lukija voi tarkistaa asioita. Tämä perustelu on kuitenkin lähinnä kuvitteellinen, koska hyvin harva lukija seuraa lähdeviittauksia tarkistaakseen, mitä todella sanotaan siinä teoksessa, johon kirjoittaja viittaa. Onhan viitteessä mainitun teoksen hankkiminen luettavaksi yleensä niin työlästä ja aikaa vievää, että täytyy olla todella motivoitunut ryhtyäkseen siihen.
Lisäksi hyvin usein viitataan vain johonkin teokseen yleensä, ei sen nimenomaisiin kohtiin. Harva lukija jaksaa kahlata läpi tuhatsivuisen kirjan nähdäkseen, tukeeko se lyhyen artikkelin kirjoittajan väitteitä.
Lähdetiedoilla on kuitenkin oma merkityksensä muutenkin kuin esitykselle asetettujen vaatimusten täyttämisessä. Ensinnäkin lähdetietojen puuttuminen tai niukkuus herättää epäilyjä. Toiseksi tarkistamisen mahdollisuus on joskus hyvin olennainen, etenkin, jos syntyy epäilyksiä tai kiistoja. Kolmanneksi asiantunteva lukija voi arvioida lähteiden käytön kattavuutta esimerkiksi siitä, puuttuuko jokin alan tunnettu ja olennainen teos lähdeluettelosta.
Hyödyllinen lähdeviittaus tieteellisessä esityksessä on yleensä sellainen, joka yksilöi, mikä lähteenä käytetyn teoksen kohta tukee jotakin nimenomaista väitettä tai selittää tai täydentää sitä.
Arvosteluissa, selvityksissä, ehdotuksissa, oppikirjoissa ym. on usein syytä viitata lähteisiin, kenties jopa tieteellisen esityksen tarkkuudella. Tämä koskee myös tilanteita, joissa ei ole mitään ulkoa asetettua muotovaatimusta.
Lähdetietojen esittämiseen on monia käytäntöjä, ja kustantajilla, oppilaitoksilla, yrityksillä ym. on usein omat ohjeensa, ehkä hyvinkin yksityiskohtaiset.
Seuraavassa esitettävät tiedot yrittävät kuvata useimmille ohjeille yhteisiä periaatteita, jossain määrin myös niiden eroja. Lisäksi ehdotetaan käytäntöjä, joita voi noudattaa silloin, kun ei ole noudatettava mitään erityistä ohjeistoa.
Aiheesta on myös kansallinen standardi, SFS 5989:2012, joka perustuu kansainväliseen standardiin ISO 690:2010. (Aiempi kansallinen standardi SFS 5342 Kirjallisuusviitteiden laatiminen perustui kansainvälisen standardin edelliseen versioon.) Näitä standardeja ei kuitenkaan sellaisinaan noudateta kovinkaan laajasti mm. siksi, että ne monessa asiassa poikkeavat tyylioppaiden, kustantajien ym. antamista ohjeista. Lisäksi ne jättävät monia käytännössä tärkeitä kysymyksiä avoimiksi.
Tärkeintä on
Muualla kuin tieteellisissä julkaisuissa ja opinnäytteissä riittää yleensä esimerkiksi kirjan nimen ja tekijän nimen tai vain sukunimen ilmoittaminen. Jos kirjasta on julkaistu erilaisia laitoksia (kuten korjattuja painoksia), tulisi yksilöidä laitos. Painovuosi on hyvä ilmoittaa mm. siksi, että se auttaa varmistamaan, mihin laitokseen viitataan, ja myös auttaa arvioimaan lähteen ajanmukaisuutta. On tärkeämpää kirjoittaa nämä olennaiset tiedot täysin oikein kuin esittää suuri määrä toissijaisia tietoja.
Tavallisessa asiatekstissä sekä lähdeviittaukset että kirjallisuussuositukset voi hyvin esittää tällä tavoin. Niiden avulla kirja löytyy kirjakaupasta tai kirjastosta tai tietokannasta. Esimerkiksi kustantajan, painopaikan tai ISBN-numeron ilmoittaminen on yleensä turhaa ja vain tekee esityksestä sekavamman näköisen.
Seuraavassa esimerkissä viitataan teokseen sen nimellä ja tekijöiden nimillä, mutta lisäksi yksilöidään laitos, koska teoksesta on julkaistu kaksi laitosta (erisisältöistä painosta).
Verkkojulkaisemisen periaatteista ja menetelmistä kerrotaan kirjassa Korpela & Linjama: Web-suunnittelu (2. laitos 2005).
Seuraava taulukko luettelee lähdetiedon elementit (tietoalkiot) niiden tavanomaisessa järjestyksessä. Taulukko ensimmäisessä sarakkeessa olevat elementtien nimitykset ovat tämän kirjoittajan ehdottamia suomenkielisiä vastineita englanninkielisille termeille.
Elementti | Esimerkki | Tarve, kun lähteenä on kirja |
---|---|---|
Laatija(t) | Antti Tuuri | Aina jos yksilöitävissä |
Nimi | Talvisota | Aina; tarvittaessa annetaan nimi |
Media | Aina jos ei painojulkaisu | |
Karttasarja | Jos sarjaan kuuluva kartta | |
Mittakaava | Hyödyllinen, jos kartta, pohjapiirros tms. | |
Nimen täydennykset | Jos tarvitaan olennaista lisätietoa | |
Laitos | Aina jos ei ensimmäinen laitos | |
Toissijaiset laatijat | Jos esim. kääntäjä on tarpeen mainita | |
Paikka ja julkaisija | Helsinki, SSK | ISO 690:n mukaan pakollinen |
Aika | 1989 | Yleensä aiheellinen, ISO 690:n mukaan pakollinen |
Muutosajankohta | Aina, jos tiedossa, kun kyseessä on verkkoaineisto | |
Hakuajankohta | Aina, jos kyseessä on verkkoaineisto | |
Sarjan nimi ja numero | Aina, jos julkaisun voidaan katsoa olevan osa sarjaa | |
Standarditunnus | 951-643-310-3 | ISO 690:n mukaan pakollinen, jos olemassa |
Osoite | Aina, jos kyseessä on verkkoaineisto | |
Sijainti | Tarpeen, jos kyseessä on tietolähde, jonka tiedetään olevan harvinainen | |
Muut tiedot |
Käytännössä lähdetietojen esittämisessä tarvitaan välimerkkejä ja koodeja esimerkiksi seuraavasti:
Lähdetiedoissa tulisi viitata siihen teoksen versioon, jota on käytetty lähteenä, kuten tiettyyn laitokseen. Laitos tulisi ilmoittaa, ellei kyseessä ole ensimmäinen laitos. Laitos (englanniksi edition) tarkoittaa teoksen versiota, joka poikkeaa aiemmasta versiosta sisällön, kuvituksen tai muun olennaisen seikan kannalta. Jos sen sijaan kyseessä on muuttamaton uusintapainos, viitataan kyseisen version ensimmäiseen julkaisuvuoteen, ei painovuoteen.
Lähdetietojen esittämisen laajuudessa ja välimerkkien käytössä on paljon vaihtelua. Seuraavassa ensimmäinen esimerkki sisältää käytännölliset vähimmäistiedot luettavasti muotoiltuna, toinen lisäksi ISO 690:n vaatimat tiedot sen esimerkkien (ja monien käytäntöjen) mukaisessa asussa.
Teoksen nimi on usein selvästi kaksiosainen siten, että ensimmäinen osa voisi yksinäänkin olla nimi ja jälkimmäistä osaa voi pitää selventävänä tai täydentävänä alanimenä. Alanimi on tavallisesti kirjan kanssa ja nimiösivulla omalla rivillään ja pienemmällä fontilla kuin nimen ensimmäinen osa.
Teosta koskevissa tiedoissa esimerkiksi Suomen kansallisbibliografiassa alanimi erotetaan alkuosasta kaksoispisteellä, jonka molemmin puolin on välilyönti:
Käytäntö vaihtelee sen suhteen, aloitetaanko alanimi virkkeen tavoin eli versaalikirjaimella. Versaalin käyttö lienee ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun erottimena käytetään kaksoispisteen sijasta pistettä (jonka edellä ei käytetä välilyöntiä):
Jos tekstissä mainitaan teoksen nimi alanimineen, ei pisteen käyttö erottimena ole järkevää, koska pisteellä on tekstissä omat tehtävänsä. Jos käytetään kaksoispistettä, ei sen edellä ole syytä käyttää välilyöntiä, koska tällainen poikkeaisi välimerkkien normaalista käytöstä. Käytännöllisin ratkaisu on ehkä ajatusviivan käyttö erottimena:
Lähdetiedot pitäisi yleensä ottaa lähteestä itsestään. Muualta otetut tiedot ja huomautukset merkitään standardin mukaan hakasulkeisiin.
Lähdetietojen tarkistamiseen voi kuitenkin olla tarvetta silloin, kun itse lähteessä olevat tiedot ovat tulkinnanvaraisia tai kun esimerkiksi toimittaja tai kääntäjä huomaa lähdetiedot puutteellisiksi tai epäilee niissä olevan virheitä. Lähdetietojen tarkistamisessa on usein apua seuraavista:
Käytössä on monia erilaisia tapoja viitata webissä oleviin tietolähteisiin. Jos muoto on valittavissa, voi käyttää seuraavantapaista viittausta:
”Viitteiden käytön runsaus on paljolti tutkielma- ja kirjoittajakohtainen valinta, joka riippuu lisäksi julkaisufoorumista ja oletetusta lukijakunnasta.” (Stadian opinnäytetyöohje, kohta ”Lähdeviitteet”, <http://www.teli.stadia.fi/Opiskelu/Opinnaytetyo-ohje/Viitteet/>. Haettu 5.10.2003.)
Tässä siis web-osoite (URL) on kirjoitettu merkkien ”<” ja ”>” väliin, jotta olisi yksiselitteistä, mitkä kaikki merkit kuuluvat osoitteeseen.
Merkkien ”<” ja ”>” käyttö on yksi Internet-määrittelyssä RFC 3986 kuvatuista tavoista esittää URL tekstissä. Se mainitsee myös lainausmerkeillä erottamisen ja välilyönneillä tai rivinvaihdoilla erottamisen.
Varsin yleinen on sellainen käytäntö, jossa mitään tällaisia rajoitinmerkkejä ei ole, mutta se voi johtaa epäselvyyksiin, jos osoite jakautuu usealle riville. Toisaalta ongelma voidaan käytännössä painotekstissä usein ratkaista kirjoittamalla osoite muusta tekstistä poikkeavalla tavalla, esimerkiksi kursiivilla. Varsin tavallista on jättää osa http:// pois, vaikka se periaatteessa on olennainen osa osoitetta. Ks. kohtaa Web-osoitteet.
Kuvaavaa on, että esimerkissä mainittu osoite ei toimi enää. Tyypillisesti verkkosivustoja uusitaan parin vuoden välein niin, että kaikki sivustoon muualta viittaavat linkit menevät rikki.
Edellä olevassa esimerkissä on käytetty sanaa ”Haettu”, vaikka kielenhuollon esimerkeissä on sana ”Viittauspäivä” ja käytännössä yleisin taas lienee ”Viitattu”. Tässähän ei tarkoiteta mitään viittauksen ajankohtaa, vaan sitä, milloin kirjoittaja on hakenut web-sivun. Sana ”luettu” ei olisi yhtä tarkka, koska olennaista on, minkä päivän versiota on käytetty, ei se, milloin viittaaja on sitä lukenut. (Sivuhan voidaan esimerkiksi tallentaa tai tulostaa ja sitten lukea joskus myöhemmin.)
Jonkinlainen päiväys on olennainen siksi, että sivujen sisältö voi muuttua. Joskus päiväys voi auttaa lukijaa selvittämään esimerkiksi arkistosta http://www.archive.org ainakin suurin piirtein, mikä sivun sisältö on ollut kyseisenä ajankohtana.
Sivun otsikon mainitseminen osoitteen lisäksi on usein hyödyllistä, koska otsikko kuvailee sisältöä. Lisäksi otsikko voi olennaisella tavalla auttaa sivun etsimisessä, jos sen osoite on muuttunut. ”Otsikko” voi tässä tarkoittaa sivun näkyvää pääotsikkoa tai ns. ulkoista otsikkoa, joka näkyy mm. selaimen yläpalkissa.
Kielikellon 2/2006 artikkelissa Viittaaminen sähköisiin lähteisiin ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on ensimmäisenä esimerkkinä verkkosivuun viittaamisesta seuraava.
Paikkala, Sirkka: Nimi- ja sanasemantiikkaa Slovakiasta. Virittäjä [verkkolehti].
2005, nro 3. Saatavissa: <http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/verkkolehti/
2005_3.html. [Viittauspäivä 11.5.2006.]
Sana ”Saatavissa” on tarpeeton ja jopa harhaanjohtava: eihän verkkosivu välttämättä suinkaan ole (ainakaan kyseisestä osoitteesta) saatavissa silloin, kun joku lukee viittauksen. Viittauksen voisi tiivistää seuraavaksi:
Paikkala, Sirkka: Nimi- ja sanasemantiikkaa Slovakiasta. Virittäjä [verkkolehti]. 2005, nro 3. <http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/verkkolehti/
2005_3.html>. [Haettu 11.5.2006.]
Wikipedia ei luonteensa takia muodosta minkäänlaista auktoriteettia. Siihen viittaminen tietolähteenä on useinkin aivan turhaa, koska valistunut lukija osaa itsekin helposti etsiä aihetta koskevan sivun Wikipediasta ja valistumaton taas liian helposti pitää Wikipediaa luotettavana lähteenä.
Jos Wikipediaan kuitenkin viitataan, kannattaa harkita, viitataanko
sivun tiettyyn versioon. Tällainen viittaaminen nimittäin huolehtii siitä,
että lukija näkee sivun sellaisena kuin viittaaja sen näki, ilman myöhempiä,
ehkä hyvinkin laajoja tai muuten
olennaisia muutoksia. Wikipedian sivujen vasemmanpuoleisimmassa
palstassa on Työkalut-kohdassa Ikilinkki-niminen linkki, jonka
osoitteen voi kopioida tällaista tarkoitusta varten. Osoitteet ovat
sentapaisia kuin
http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kiina&oldid=8407405
eli ne sisältävät versionnumeron, eivät päivämäärää. Sivulta, johon linkki viittaa,
kyllä ilmenee päivämäärä, jolloin versio oli muodostunut. Selvyyden vuoksi kannattaa yleensä kirjoittaa
tämä päivämäärä linkin yhteyteen.
Wikipedian Kiina-sivu (29.4.2010) käyttää Kiinan yhteiskuntajärjestelmästä nimitystä ”sosialistinen markkinatalous”.
Jos lähdetietoja esitetään vain vähän ja lyhyessä muodossa, ne voidaan esittää itse tekstissä. Käytännössä ne silloin yleensä pannaan sulkeisiin. Etuna on, että lukijan ei tarvitse katsoa minnekään muualle nähdäkseen, mitä on käytetty lähteenä. Haittana on, että lähdetieto voi häiritsevästi katkaista esityksen.
Useimmiten lähdetiedot esitetäänkin erillään varsinaisesta tekstistä esimerkiksi jollakin seuraavista tavoista:
Alaviite tarkoittaa sivulla alhaalla, varsinaisen tekstin alapuolella olevaa huomautusta. Huomautus voi olla lyhenteen tai muun merkinnän selitys, lähdeviittaus, väitteen perustelu, lisätieto tms. Usein nämä huomautukset esitetään pienemmällä fontilla kuin tavallinen teksti ja erotetaan siitä vaakaviivalla. Alaviitteeseen on varsinaisessa tekstissä jonkinlainen viittaus, esimerkiksi numero.
Alaviitteeseen tai loppuviitteeseen viitataan varsinaisessa tekstissä esimerkiksi yläindeksinä olevalla numerolla¹. Numero kirjoitetaan yleensä kiinni siihen ilmaisuun², johon alaviite liittyy.
Loppuviite on vastaavanlainen huomautus kirjan luvun lopussa taikka koko kirjan tai muun teoksen lopussa oleviin huomautuksiin. Loppuviitteet saatetaan kirjoittaa normaalilla fonttikoolla, koska ei ole erityistä tarvetta osoittaa niitä tavallisesta tekstistä poikkeaviksi. Varsin usein loppuviitteitäkin kutsutaan alaviitteiksi.
Alaviitteisiin voidaan rinnastaa myös tekstin reunuksessa eli marginaalissa oleva huomautus, reunahuomautus. Niihin voidaan soveltaa samoja periaatteita kuin alaviitteisiin. Kuitenkin usein reunahuomautus esitetään ilman, että siihen on nimenomaista viittausta tekstissä. Tällöin luotetaan siihen, että reunahuomautuksen sijainti jo kertoo tarpeeksi selvästi, mihin kohtaan huomautus liittyy.
Alaviite voi olla kokonainen tekstijakso, joka koostuu yhdestä tai useammasta virkkeestä ja on ymmärrettävä irrallisenakin. Usein kuitenkin alaviitteissä käytetään tiivistä ja viitteellistä tyyliä, jossa oletetaan, että alaviite luetaan heti, kun on luettu kohta, jossa siihen viitataan. Tyyliin saattaa kuulua hyvinkin erikoisten lyhenteiden käyttö (esim. op. cit. = viimeksi mainitussa teoksessa). Tällainen esitystapa kuuluu usein tieteen käytäntöihin, mutta yleistajuiseksi tarkoitetussa tekstissä se on rasittava.
Alaviitteiden käyttöön liittyy monenlaisia ongelmia, joihin siis kannattaa etsiä vastauksia ensisijaisesti julkaisijan, oppilaitoksen tms. ohjeistosta. Tällöin on tärkeää selvittää kaikki peruskysymykset:
Erään perustellun näkemyksen alaviitteistä esittää Typografian käsikirja, kohta Viitteet ja lähdeluettelo.
Toisaalta kirjoittamisen välineet voivat vaikuttaa olennaisesti siihen, mikä on ylipäänsä mahdollista kohtuullisella vaivalla. Esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelman välineet alaviitteiden kirjoittamiseksi tuottavat yhdentyyppisen esityksen, ja sitä voi vain joissakin suhteissa muunnella ohjelman asetuksia säätämällä. Alaviitteiden toteuttaminen muilla tavoin, ”itse rakentamalla”, on monille kirjoittajille ylivoimaista.
Alaviitteitä tai loppuviitteitä pidetään usein välttämättöminä opinnäytetöissä ja tieteellisissä esityksissä. Alaviite vastaa sulkeissa olevaa huomautusta, mutta ei samalla tavoin katkaise varsinaista esitystä. Alaviitteissä voidaan esittää hyvinkin vähäpätöisiä huomautuksia.
Alaviitteet ovat toisaalta ongelmallisia, koska ne vaikeuttavat lukemista. Milloin lukijan oletetaan lukevan niitä? Kun varsinaisessa tekstissä on alaviitteen numero, lukija ei voi katsomatta tietää, onko alaviitteessä ehkä hänelle tärkeäkin huomautus, esitetyn väitteen tarkka perustelu, yhdentekevä pikkuasia vai periaatteen vuoksi esitettävä kirjallisuusviittaus. Lisäksi jos alaviite ei ole samalla sivulla, lukija joutuu etsimään sitä luvun lopusta tai kirjan lopusta tietämättä etukäteen, kummasta se löytyy. Huomautusten sijoittaminen alaviitteisiin voi siis häiritä enemmänkin kuin sulkeissa olevat huomautukset.
Alaviitteiden käytöstä lyhenteiden selittämiseen ks. kohtaa Tarkista ja selitä lyhenteet.
Jos voi itse valita esityksensä tyylin, kannattaa yleensä olla käyttämättä alaviitteitä tai käyttää niitä järjestelmällisesti vain yhdentyyppisten asioiden esittämiseen, esimerkiksi lähdeviittauksiin. Usein kuitenkin esitystavalle on asetettu vaatimuksia, jotka ehkä vaativat alaviitteiden käyttöä. Tällöinkin voi yleensä rajoittaa niiden käytön melko yhtenäiseksi niin, että lukija tietää, mitä alaviitteistä voi odottaa löytävänsä.
Verkkosivuilla ei alaviitteitä yleensä ole syytä käyttää. Niiden sijasta voi käyttää linkkejä. Aihetta käsittelee sivu Footnotes (or endnotes) on Web pages.
Alaviitteet yleensä numeroidaan. Erään näkemyksen¹ mukaan numerot pitäisi kirjoittaa itse alaviitteisiin normaaleina merkkeinä, ja tällöin pitäisi numeron jälkeen kirjoittaa piste ja välilyönti. Tavallisempaa on kuitenkin, että alaviitteet ovat yläindekseinä kuten viittauksissakin². Tällöin ei kirjoiteta pistettä, mutta kylläkin välilyönti.
Yleensä alaviite suositellaan aloittamaan versaalilla (”isolla alkukirjaimella”) kuten virke, vaikka se ei muodostaisikaan virkettä. Alaviitehän saattaa koostua jopa vain yhdestä sanasta. Kuitenkin versaalialkuisuudesta voidaan poiketa joissakin harvoissa tilanteissa, nimittäin samoista syistä kuin virkkeen alussa; ks. kohtaa Virkkeen aloittaminen versaalilla.
Selvyyden vuoksi on syytä lopettaa alaviite pisteeseen, vaikka alaviite olisi lyhyt eikä muodosta virkettä. Pistettä ei tietenkään kirjoiteta siinä harvinaisessa tapauksessa, että alaviite loppuu kysymys- tai huutomerkkiin.
Monien mielestä sekä versaalialkuisuus että pisteeseen lopettaminen ovat hiukan oudonnäköisiä, jos alaviitteet ovat hyvin lyhyitä. Jos alaviite on esimerkiksi vain parin sanan mittainen termin tai vieraan sanan selitys, tuntuu luontevammalta kirjoittaa vaikkapa ”¹ ylin arvosana” kuin ”¹ Ylin arvosana.” varsinkin, jos kaikki alaviitteet ovat lyhyitä. Tähän on kuitenkin hyvä ratkaisu se, että selityksessä mainitaan, mikä siinä selitetään. Tällöin alaviite on rakenteeltaan virke tai virkettä vastaava ilmaisu, jolloin versaalialkuisuus ja pisteloppuisuus kuuluvat asiaan. Esimerkiksi ”¹ Laudatur = ylin arvosana.” tai ”¹ Laudatur on ylin arvosana.” on selvä ja yksinkertainen. Kun lukija etsii sanaan liittyvää alaviitettä, se on helpompi löytää, kun se alkaa tällä sanalla.
Alaviitteisiin viittaamisesta ei juurikaan ole yleisiä sääntöjä. Sen sijaan julkaisusarjan, opinnäytetöiden ym. ohjeistoissa voi olla hyvinkin tarkkoja normeja. Seuraavia periaatteita voi noudattaa, jos muita ohjeita ei ole annettu.
Yleensä alaviitteet numeroidaan juoksevasti 1, 2, 3… sivun sisällä, kirjan luvun sisällä tai koko teoksessa. Tavallisin tapa viitata alaviitteeseen on kirjoittaa sen numero yläindeksiksi heti sen sanan tai muun ilmaisun perään, johon alaviite liittyy.
Vaikka suomalaiset yleiset normit kehottavat käyttämään numeroita, on melko tavallista käyttää alaviitteiden symboleina kirjaimia a, b, c jne. Tämä on ymmärrettävää etenkin silloin, kun tekstissä on paljon lukuja.
Aiemmin käytettiin usein asteriskia * numeroiden sijasta alaviitteen merkkeinä. Tämä on kuitenkin vanhahtavaa. Lisäksi se käy hankalaksi, jos tarvitaankin samalle sivulle monia alaviitteitä. Tällöin joudutaan käyttämään esim. kahta asteriskia toisen alaviitteen merkkinä, kolmea asteriskia kolmannen jne. tai varsin vanhahtavasti käyttämään lisäksi esim. ristiä †, kaksoisristiä ja pykälämerkkiä, jolloin ”numerointi” on *, †, ‡, §, **, ††, joka herättää nykyisin ihmetystä.
Numeron perään kirjoitetaan usein loppusulje ”)”, yleensä yläindeksityylillä. Loppusulkeen käyttö on kielitoimiston vanhan ohjeen (Kielikello 3/1998) mukaan kiellettyä, mutta uudemmassa ohjeessa (Kielikello 2/2006) kanta on lievempi: ”Viitenumeron ja alaindeksin jäljessä suljetta ei yleensä käytetä.” Standardi SFS 4175 sanoo: ”Luvun jäljessä voidaan käyttää oikeanpuoleista kaarisuljetta selvyyden vuoksi esimerkiksi paljon numeroita sisältävässä tekstissä.” Käytännössä sekaantumisvaara syntyy melko helpostikin. Yläindeksinä oleva luku saatetaan esimerkiksi joissakin tilanteissa tulkita potenssiin korotuksen merkiksi tai muunlaiseksi, esimerkiksi nimeen tai erityiseen merkintään kuuluvaksi yläindeksiksi.
EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa (kohdassa Alaviitteiden numerot) suositellaan kirjoittamaan yläindeksi sulkeisiin, esimerkiksi ”(¹)”. Tämä on kieltämättä selkeää ja toimii silloinkin, kun yläindeksinä oleva luku syystä tai toisesta muuttuu tavalliseksi luvuksi, mutta viittaus kyllä on häiritsevänkin näkyvä.
Loppuviitteisiin voi viitata samalla tavoin kuin alaviitteisiin, mutta usein on parempi vaihtoehto kirjoittaa viitteen numero tavallisella fontilla hakasulkeisiin, esimerkiksi ”[1]”. Jos tämä tuntuu häiritsevän korostavalta, voi merkinnän fonttia pienentää.
Kun taivutettuun lyhenteeseen liitetään viittaus ala- tai loppuviitteeseen, kirjoitetaan viittaus itse lyhenteen perään (esim. VTT¹:n) vai taivutuspäätteen jälkeen (esim. VTT:n¹)? Entä mitä tehdään, jos viittaus liitetään sanaan tai lyhenteeseen, joka on yhdyssanan alkuosa? Kirjoitetaanko viittaus alkuosan perään (esim. ATK²-osasto) vai koko sanan perään (ATK-osasto²)? Näistä aiheista ei ole yleisiä ohjeita, mutta järkeviä ovat yleensä seuraavat periaatteet:
Jos alaviitteessä on lyhenteen selitys, kannattaa lyhenne toistaa itse alaviitteessä, kuten edellä olevassa esimerkissä. Tällöin lukija helpommin näkee alaviitettä katsoessaan, mitä se selittää.
Vaikka myös sellainen viittaustapa kuin TVT4-ajokortti on mahdollinen, jos halutaan selittää juuri lyhennettä TVT, saattaa syntyä väärinkäsityksiä. Nykyisin erilaisissa lyhenteissä ja tunnuksissa esiintyy erikoisia käytäntöjä, jopa yläindeksiksi kirjoitettavia lukuja (esim. W³C). Lukija siis saattaisi luulla, että ilmaisussa TVT4 nelonen kuuluu itse lyhenteeseen!
Jos viittaus on virkkeen lopussa, niin yleisimmän käytännön mukaan
Käytäntöjä on kuitenkin monia. Erään käytännön mukaan kirjoitetaan koko virkkeeseen liittyvä viittaus ennen pistettä; tällöin pisteen jälkeinen viittaus liittyy vähintään kahden virkkeen muodostamaan jaksoon.
Toisaalta Terho Itkosen Uudessa kielioppaassa (tarkistanut ja uudistanut Sari Maamies, 3., tarkistettu painos, 2007, s. 49): otetaan seuraava kanta viitenumeron merkitsemiseen: ”Viitenumero kirjoitetaan tekstiin puoli riviaskelta korotettuna; se tulee ilman väliä edellisen sanan tai välimerkin jälkeen (ei koskaan välimerkin edelle).” Tämän mukaan virkkeen viimeiseen sanaan liittyvä viitenumero siis merkittäisiin vasta pisteen tai muun välimerkin jälkeen. Kirjoitettaisiin siis esimerkiksi ”Tämä tapahtui Borduriassa.42”, vaikka viite liittyisi vain Borduriassa-sanaan. Tämä kanta ei kuitenkaan ole kovin yleinen eikä ole omiaan edistämään selvyyttä, koska tällöin ei sanaan liittyvä viitenumero erotu koko virkkeeseen liittyvästä viitteestä. Toisaalta tällaisella merkinnän yksityiskohdalla on suhteellisen vähäinen käytännön merkitys, koska lukija ei voi itse viittauksesta päätellä yksiselitteisesti, miten pitkään tekstin osaan se liittyy, esimerkiksi liittyykö sanan jäljessä oleva viittaus vain kyseiseen sanaan vai parin sanan jaksoon.
Taulukkomuotoiseen tietojen esitykseen liittyy monia kysymyksiä, joista tässä käsitellään vain muutamia perusasioita.
Taulukoita käytettäessä kannattaa harkita, mitkä taulukot sijoitetaan tekstiin ja mitkä liitteisiin. Tekstiin sopivat yleensä vain pienehköt ja tekstin sisältöön kiinteästi liittyvät ja sitä valaisevat tai täydentävät taulukot.
Yleensä taulukolla tulisi olla otsikko, josta ilmenee taulukon tarkoitus ja yleisellä tasolla se, mitä taulukko sisältää. Tämän lisäksi on yleensä hyvä tekstissä viitata taulukkoon, jotta tekstistä käsinkin on selvää, miten taulukot ja tekstit liittyvät toisiinsa. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että taitossa taulukko voi joutua eri paikkaan kuin se on kirjoitettu.
Suomalaisen asiakirjastandardin mukaan taulukon otsikko kirjoitetaan taulukon alapuolelle. Yleisempi käytäntö monissa yhteyksissä on sijoittaa se taulukon yläpuolelle. Tämä parantaa hahmotettavuutta ja ymmärrettävyyttä: tekstiä luettaessa tulee ensin vastaan kuvaileva otsikko ja sitten vasta tietojen massa.
Sienilaji | Proteiineja | Energiaa | D-vitamiinia | |
---|---|---|---|---|
kJ | kcal | |||
Herkkusieni | 2,1 g | 16 | 67 | 0,2 µg |
Herkkutatti | 3,2 g | 41 | 172 | 2,9 µg |
Kantarelli | 1,8 g | 17 | 73 | 12,8 µg |
Jos tekstissä on monia taulukoita, ne yleensä kannattaa numeroida. Vaikka tekstissä itsessään ei viitattaisikaan taulukoihin paitsi aivan taulukon edellä tai jäljessä, numerointi auttaa silloin, kun taulukkoon viitataan toisesta tekstistä tai puheessa. Taulukon numeron edelle kirjoitetaan yleensä sana ”Taulukko” ja numeron perään piste tai kaksoispiste.
Taulukon otsikon lopussa ei useinkaan tarvita pistettä (ks. edellistä esimerkkiä). Jos taulukot numeroidaan, on kuitenkin ehkä sujuvinta käyttää pistettä otsikon lopussa, etenkin, jos numeron jäljessä on piste. Vrt. Pisteiden käyttö erillisten ilmausten lopussa.
Taulukossa on usein tarvetta erityiseen tiiviyteen, ja siksi siinä käytetään usein runsaasti lyhenteitä, tunnuksia, erikoismerkkejä ja muita merkintöjä. Ne vaativat usein selityksiä, etenkin, jos kyse on tilapäisestä tai epätavallisesta lyhenteestä. Ymmärrettävyyden kannalta olisi parasta esittää selitykset ennen taulukkoa, mutta tyylisyistä ne esitetään yleensä taulukon jäljessä tai jopa vasta koko asiakirjan lopussa.
Selitysten kirjoittamisessa voi noudattaa seuraavia periaatteita:
Kohdassa Versaali erillisen ilmauksen alussa perustellaan seuraava linja:
Kokonaislukuja sisältävä taulukon sarake tulisi tasata oikeaan reunaan, siis niin että lukujen viimeiset numerot ovat linjassa keskenään. Tällöin on helpompi verrata lukuja ja hahmottaa niiden suuruuksia.
Vastaavista syistä tulisi desimaalilukuja sisältävä sarake tasata desimaalipilkun kohdalta eli niin, että pilkut ovat keskenään linjassa. Jos sarakkeessa on myös lukuja, joissa ei ole desimaalipilkkua, ne tasataan ikään kuin niissä olisi näkymätön desimaalipilkku. Usein on parasta tällöin kirjoittaa luku muotoon, jossa on pilkku, esim. 42:n sijasta 42,0.
Desimaalilukujen tasauksen toteuttaminen on joskus hankalaa, esimerkiksi verkkosivuilla. Sen sijaan kokonaislukujen tasaus on lähes aina helppoa. Tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaohjelmissa on yleensä mahdollisuus määritellä sarake sellaiseksi, että ohjelma automaattisesti tasaa sen.
Hämmästyttävän usein tasaus jätetään tekemättä, jolloin taulukon ulkoasu voi olla hyvinkin epäsiisti ja sekava. Seuraavassa on ensin tasaamaton taulukko, sitten tasattu.
|
|
Taulukoissa tulisi käyttää keskenään samanlevyisiä versaalinumeroita, kuten edellä kohdassa Numerot selitettiin. Yleensä tietokoneella kirjoitettaessa näin käy automaattisesti.
Taulukoissa suureet merkitään periaatteessa kuten muuallakin. Tosin varsin yleisesti jätetään yksikkö pois taulukon soluista ja ilmoitetaan vain se sarakkeen otsakkeessa tai taulukon selityksissä. Kuitenkin on usein parempi kirjoittaa sarakeotsikoksi johdonmukaisesti suureen nimi tai vastaava selite ja esittää yksikkö jokaisessa solussa. Tällöin itse solusta heti näkyy, esittääkö se esimerkiksi rahasummaa. Taulukon muuntamisesta sellaiseksi käytetään joskus ilmausta ”viedä yksiköt soluihin”.
Taulukoissa esiintyy usein suuria lukuja. Yleensä on selvintä kirjoittaa suuretkin luvut kokonaan. Vaikka esimerkiksi kolmen nollan pudottaminen kaikkien lukujen lopusta säästää tilaa, se voi vähentää ilmaisun havainnollisuutta ja selvyyttä. Toisaalta fysikaalisia suureita esitettäessä voidaan suuret luvut useimmiten välttää käyttämällä mittayksikköjärjestelmän mukaisia etuliitteitä sopivasti (esimerkiksi 25 500 000 kW = 25,5 GW).
Seuraavassa on (yksinkertaistettuna) Kielenhuollon käsikirjan esimerkki taulukosta. Vaikka se on ilmeisesti tarkoitettu myönteiseksi esimerkiksi, tällainen tietojen esitystapa ei ole kovinkaan selkeä.
Kohde | Hyötyala m² | 1 000 € | €/m² |
---|---|---|---|
Rakennus C | 1 630 | 7 300 | 4 479 |
Rakennus F | 988 | 4 400 | 4 453 |
Samat tiedot voitaisiin esittää selvemmin seuraavasti:
Kohde | Hyötyala | Kustannus | Kustannus hyötyalaa kohden |
---|---|---|---|
Rakennus C | 1 630 m² | 7 300 000 € | 4 479 €/m² |
Rakennus F | 988 m² | 4 400 000 € | 4 453 €/m² |
Käytännössä yksiköt joudutaan usein jättämään pois soluista tilanpuutteen vuoksi etenkin, jos taulukossa on paljon sarakkeita. Tällöin on olennaista ilmaista yksikkö selkeästi sarakeotsikossa tai (jos se ei mitenkään ole mahdollista) erillisessä selityksessä.
Sarakeotsikon tulisi ensisijaisesti kertoa, mitä tietoa sarakkeessa on. Jos tieto on suureiden arvoja, tulisi pyrkiä käyttämään sarakeotsikkona suureen nimeä. Jos yksikkö ei ilmene itse tiedoista, mainitaan sarakeotsikossa myös käytetty yksikkö.
Sopiva sarakeotsikko voi olla esimerkiksi ”Siirtojännite (kV)”. Sulkeiden käyttö on tässä sopivaa, koska ne erottavat toissijaisen asian ensisijaisesta. Tähän sopivat tavalliset sulkeet; hakasulkeita käytetään vain erityisestä syystä, jollaista tässä ei ole.
Jos tilaa on vähän tai jos on muu syy, voi sarakeotsikossa käyttää fysikaalisen suureen tunnusta, esimerkiksi jännitteen tunnusta U. Suureiden tunnukset kirjoitetaan fysiikan käytännön mukaisesti kursiivilla. Tällöinkin voidaan yksikkö mainita sulkeissa: ”U (kV)”. Tunnukset on syytä selittää silloinkin, kun ne ovat fysiikan vakiintuneita symboleita, sillä käytännössä kyse on yleensä suureesta jossakin määrätyssä yhteydessä, esimerkiksi jonkin yhteyden siirtojännitteestä, ei jännitteestä yleensä.
Tilan säästämiseksi voidaan harkita sitäkin, että sarakeotsikkona on lauseke, joka koostuu suureen tunnuksesta, jakomerkkinä toimivasta vinoviivasta ja yksikön tunnuksesta. Esimerkiksi ilmauksen ”U (kV)” sijasta kirjoitetaan tällöin ”U/kV”. Kahdenkin merkin säästö voi auttaa, jos voidaan säästää useassa sarakkeessa. Tämä merkintätapa ei kuitenkaan ole useimmille kovinkaan tuttu, vaikka se on looginen (kun suureen arvo jaetaan yksiköllä, saadaan lukuarvo eli se, mitä taulukon soluissa on) ja vaikka se mainitaan Yhdysvaltain standardointijärjestön NISTin ohjeistossa Guide for the Use of the International System of Units (SI) ja standardissa SFS-ISO 80000-2.
Kun kyse on fysiikan suureista, voidaan yleensä käyttää sopivaa yksikön kerrannaista kuten voltin sijasta kilovolttia (kV = 1 000 V) tai megavolttia. Tällöin taulukkoon tulevat luvut saadaan tavallisesti melko pieniksi.
Jos sen sijaan taulukossa on suuria lukuja ilman yksikköä (esimerkiksi väkilukuja), ei vastaava menettely sovi. Tällöin voi sarakeotsikkoon kirjoittaa yksikön sijasta luvun, jolla soluissa olevat luvut on ajateltava kerrotuiksi, esimerkiksi ”Väkiluku (1 000)”. Tarpeetonta ja hiukan keinotekoista olisi tällöin liittää mukaan yksikön tapainen ilmaus, kuten ”Väkiluku (1 000 asukasta)” tai ”Väkiluku (1 000 as.)”.
Vastaavasti tai suuria rahasummia esitettäessä voidaan yksikön tavoin käyttää esimerkiksi ilmausta ”1 000 €” tai ”milj. €” Sellaisia lyhenteitä kuin kEUR tai M€ kannattaa välttää. (Ks. kohtaa Rahasummien ilmaiseminen.)
Tilastotietoja, laskelmia tms. esittävissä taulukoissa syntyy usein tilanne, jossa jokin tieto puuttuu. Syynä voi olla, että suuretta ei ole mitattu, mutta myös esimerkiksi se, että taulukon solua eli sarakkeen ja rivin leikkauskohtaa ei vastaa mikään loogisesti mahdollinen tieto. Kyseessä voisi olla esimerkiksi väkilukutaulukon kohta, joka esittäisi valtion väkilukua ajankohtana, jolloin valtiota ei ollut olemassa.
Eräs tapa on jättää taulukon solu tyhjäksi, mutta tämä voi aiheuttaa epäselvyyksiä. Lukija ei tiedä, onko solu jätetty vahingossa täyttämättä vai onko tieto tarkoituksellisesti jätetty pois jostakin syystä. Tyhjäksi jättäminen on sopivaa lähinnä silloin, kun sen merkitys on hyvin ilmeinen tai kun mikä tahansa muu merkintä voisi aiheuttaa epäselvyyden siitä, tarkoittaako merkintä todellista arvoa vai tiedon puuttumista. Tyhjistä soluista voi johtua myös teknisiä ongelmia varsinkin verkkosivuilla; ks. Empty cells in HTML tables.
Epäselvyyksiä voi aiheuttaa myös nolla. Lukuja sisältävässä taulukossa nolla voi tarkoittaa, että suure on varmasti tasan nolla, mutta myös sitä, että pyöristettäessä suureen mitattu tai laskettu arvo sarakkeessa käytettyyn esitystarkkuuteen saadaan nolla.
Varsinaisen tiedon puuttumisen tai nolla-arvon esittämisessä on monia käytäntöjä. Tilastoja sisältävässä julkaisussa on syytä selittää siinä käytetyt merkinnät. Seuraavassa esitetään eräs mahdollinen järjestelmä, joka vastaa Suomen virallisen tilaston neuvottelukunnan julkaisuohjetta. Julkaisuohje sallii myös ajatusviivan ”–” havaintojen puuttumisen merkkinä, mutta neljän pisteen käyttö on parempi vaihtoehto, koska ajatusviivalla on usein ilmaistu sitä, että suure tai luku on tasan nolla.
. | piste | tieto on loogisesti mahdoton esitettäväksi |
.. | kaksi pistettä | tietoa ei ole saatu, se on liian epävarma esitettäväksi tai se on salassapitosäännön alainen |
.... | neljä pistettä | ei yhtään havaintoa |
* | asteriski | ennakkotieto |
0,0 | nolla pilkku nolla | suure on pienempi kuin puolet käytetystä yksiköstä (siis alle 0,5) |
Merkinnän 0,0 merkitys (alle 0,5) poikkeaa matematiikkastandardista, jonka mukaan tällainen merkintä tarkoittaa, ellei muuta tarkkuutta esitetä, että luku on välillä −0,05:stä 0,05:een.
Jos taulukko sisältää olennaisesti muuta kuin tekstiä, käytetään tiedon puuttumisen ilmaisemiseen yleisesti ajatusviivaa ”–” tai yhdysmerkkiä ”-”. Yleensä voitaneen asettaa ajatusviiva etusijalle, koska se pitemmyytensä takia on helpommin havaittavissa ja tunnistettavissa. Tiedon puuttumisen syynä on tällöin usein se, että kyseessä on huomautuksia sisältävä sarake, eikä kyseisessä kohdassa ole mitään huomautettavaa. Jos tieto puuttuu siksi, että sitä ei ole saatu selville, on ehkä parasta käyttää kysymysmerkkiä ”?”, vaikka se ei ehkä näytäkään kovin viralliselta.
Tässä käsitellään sanojen kirjoittamista yhteen (yhdyssanaksi) tai erikseen (sanaliitoksi). Useissa tapauksissa on yhteen kirjoitettavassa ilmauksessa käytettävä osien välissä yhdysmerkkiä (esimerkiksi ”kuu-ukko”), mutta tätä käsiteltiin yhdysmerkin käytön säännöissä.
Jos et kirjoita selviä yhdys sanoja yhteen, tulet kertoneeksi, että kirjoittamisen mallinasi ovat lähinnä mainos tekstien isku lauseet ja asian tuntemattomat käännökset englannista. Silloin monet lukijat suhtautuvat tekstiin epä luuloisesti ja jopa jättävät sen lukematta huonon oikein kirjoituksen vuoksi.
Edellisessä kappaleessa on kuusi kohtaa, joissa on virheellisesti kirjoitettu yhdyssana kahdeksi eri sanaksi. Ne ovat kaikki melko pahoja virheitä. Jos siis et tunnista niitä kaikkia, niin seuraavassa esitettävät perusasiat yhdyssanoista kannattaa lukea erityisen huolellisesti.
On myös monia aika vähäpätöisiä yhdyssanakysymyksiä, kuten se, kirjoitetaanko ”sen jälkeen” vai ”senjälkeen”. Mutta nekin voivat häiritä joitakin lukijoita, ja lisäksi ne on yleensä helppo välttää tai korjata oikolukuohjelmilla. Oikolukuohjelmat eivät kuitenkaan tunnista sellaisia virheitä kuin ”isku lause”, koska molemmat sanat ovat ihan oikein kirjoitettuja.
Monet osaavat kyllä välttää sellaisia kirjoitusvirheitä kuin ”tarjous jauhe liha”, mutta kirjoittavat esimerkiksi ”Bambi elokuva” tai ”Word ohjelma”, joissa on kyse pohjimmiltaan yhtä pahasta virheestä. Monet vain ovat oppineet kirjoittamaan englannin tai muun kielen esikuvan mukaan eikä suomen sääntöjen mukaisesti ”Bambi-elokuva” ja ”Word-ohjelma”. Katso myös juttua Kielipoliisi pamputtaa Unix tietokonetta, joka kertoo, miksi ”Unix tietokone” on pahempi kielivirhe kuin ”tarjous jauhe liha”.
Suomen kielessä ei juuri koskaan ole perusmuotoista substantiivia toisen sanan määritteenä muuten kuin yhdyssanassa; esimerkiksi ei kirjoiteta kivi talo, vaan kivitalo. Jos muistaa tämän, välttää yleensä häiritsevimmät yhdyssanavirheet.
Sanojen yhteen ja erikseen kirjoittamista on käsitelty laajasti Kielikellon 4/1996 artikkelissa Yhdyssanat. Siinä esitetään myös näkemys, joka osittain kuvastaa sitä, miksi kielenhuolto on tehnyt asiasta ongelman:
Sanojen yhteen ja erilleen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ”pelkkä oikeinkirjoitusasia”, vaan se on syvälle kielen olemukseen kuuluva sanarakennekysymys. Pohjimmiltaan on kyse käsitteenmuodostuksesta, joka kuvastuu kirjoituksessa yhdeksi sanaksi tiivistymisenä ja erillisiksi sanoiksi jakautumisena. Yhdyssanojen avulla hahmotamme maailmaa, jäsennämme ympäristöä, luokittelemme sitä kielen keinoin.
Yhdyssana on ilmaisu, jossa yksi sana sisältää osinaan kaksi sanaa. Puhutussa kielessä tätä vastaa yleensä se, että yhdyssanan osista vain ensimmäisen alkutavulla on pääpaino, muilla sivupaino. Tämä johtuu siitä, että suomen kielen rakenne on siinä suhteessa hyvin yksinkertainen, että sanassa on vain yksi pääpaino, ensimmäisellä tavulla.
Vertaa esimerkiksi ilmaisuja työntekijä ja työn tekijä, joista jälkimmäinen tarkoittaa jonkin tietyn työn tekijää. Ensimmäinen on ”yksihuippuinen” eli pääpaino on vain alkutavulla ”työn”. Jälkimmäinen on selvästi ”kaksihuippuinen” eli osien alkutavut ovat yhtä painokkaita, mitä voidaan kuvata näin: työn tekijä.
Yleensä kun ajattelet, miten sanat puheessa lausutaan, voit siis päätellä, kirjoitetaanko yhteen vai erikseen. Jos korva ei sano mitään, kyseessä on luultavasti rajatapaus, jossa virheen tekeminen ei ole kovin vakavaa.
Rinnasteisissa yhdyssanoissa, kuten parturi-kampaaja, on molempien (tai kaikkien) yhdysosien alkutavulla pääpaino. Kirjoitussääntöjen mukaan ne kuitenkin kirjoitetaan yhteen, yhdysmerkkiä käyttäen.
Monet pikkusanojen yhdistelmät, kuten niin kuin, kirjoitetaan sääntöjen mukaan erilleen, vaikka niissä on ääntämyksessä vain yksi pääpaino. Jälkiosalla ei niissä yleensä ole edes sivupainoa, ja se saattaa puhekielessä ääntyä lyhentyneenä, esimerkiksi niinku.
Sellaisissa tapauksissa kuin ”Bambi-elokuva” ei yksihuippuisuus aina ole aivan ilmeistä. Osittain onkin vain sopimuksenvarainen asia, että tällainen erisnimen ja yleisnimen yhdistelmä käsitetään yhdyssanaksi ja yhdistelmä ”elokuva Bambi” sanaliitoksi.
Tällaiset tapaukset käsitettiin aiemmin usein sanaliitoiksi. E. A. Saarimaa kirjoitti vielä Kielenoppaan 6. painoksessa vuonna 1964: ”Ennen noudatettiin yleisesti sitä tapaa, että käsitettiin sanaliitoiksi sellaiset yhtymät kuin Rein virta, Trasimenus järvi, Kaarle kuningas – –, Nykyään kieliopit esittävät tällaiset yhtymät yhdyssanoina, joissa on käytettävä yhdysmerkkiä: Rein-virta. Erilleen kirjoittamista ei kuitenkaan ole pidettävä virheenä.” Nykyisin kielenhuollon kanta on toinen: erilleen kirjoittaminen on tällaisissa tapauksissa virhe.
Mitä selvemmin ilmaisun alkuosa tarkoittaa jotakin asiaa yleisesti käsitteenä eikä yksilöityä kohdetta, sitä todennäköisemmin kyseessä on yhdyssana. Tälläkin perusteella on kirjoitettava yhteen työntekijä, kun tarkoitetaan työntekijää yleensä, mutta työn tekijä, kun puhutaan siitä, kuka on tehnyt tai tekee jonkin erityisen työn, tietyn homman.
Vastaavasti kirjaston hoitaja tarkoittaa ihmistä, joka hoitaa kirjastoa, ehkäpä aivan tilapäisesti. Sen sijaan kirjastonhoitaja on ammatti- ja tehtävänimike.
Esimerkiksi ilmaisussa huoneenlämpötila ei alkuosa tarkoita mitään erityistä huonetta, vaan mitä tahansa huonetta, asuintilaa yleensä. Kokonaisuutena tämä ilmaisu tarkoittaa asuinhuoneissa tyypillistä lämpötilaa. Myös ilmaisu huoneen lämpötila on täysin mahdollinen, mutta se tarkoittaa jonkin erityisen huoneen lämpötilaa.
Ohjeissa on melko lailla tulkinnanvaraa. Lisäksi on paljon tapauksia, joissa sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on mahdollista, osittain ilmauksen merkityksen mukaan. Kielitoimiston sanakirjassa on satoja sanaliittoja, joihin liittyy merkintä ”myös →←” (voidaan kirjoittaa myös yhteen), ja yli tuhat yhdyssanaa, joihin liittyy merkintä ”myös ←→” (voidaan kirjoittaa myös erikseen). Useimmiten kyseessä on ilmaus, jonka alkuosa on genetiivissä, esimerkiksi aallon harja ∼ aallonharja. Kyseessä ei ole täysin vapaa vaihtelu, vaan esimerkiksi ilmauksessa tuon aallon harja erikseen kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus.
Usein esitetään, että jos sanaparin ensimmäiseen sanaan ei voi ajatella lisättävän kin-liitettä, sanat kirjoitetaan yhteen. Tämä toki toimii usein; esimerkiksi sanat kesä ja loma kirjoitetaan sen mukaan yhteen, koska ei voi sanoa kesäkin loma. Toisaalta esimerkiksi kin-säännön mukaan olisi kirjoitettava mullinmallin, mutta ohjeiden ja painosäännön mukaan se kirjoitetaan erilleen.
Niinpä kin-sääntö auttaa lähinnä vain tapauksissa, jotka ovat muutenkin helpoimpia. Se ei auta tavallisimmissa ongelmatapauksissa: sanapareissa, joissa ensimmäinen sana on adjektiivi tai genetiivissä oleva substantiivi. Esimerkiksi työnkin tekijä on täysin mahdollinen, mutta siitä ei seuraa, ettei voisi kirjoittaa työntekijä, kuten edellä kuvattiin,.
Suomen kielessä on paljon pitkiä sanoja, jotka ovat vaikeita hahmottaa ja lukea. Sanojen yhdistäminen yhdyssanoiksi pahentaa tätä ongelmaa. Myös vieraiden kielten vaikutus tuntuu. Englannin kielessä on usein sanaliitto (esim. ”fish restaurant”) silloin, kun suomessa on yhdyssana (esim. ”kalaravintola”).
Lisäksi osa yhdyssanoja koskevista säännöistä on melko mielivaltaisia. Osittain on menty yhteen kirjoittamisen suuntaan kummallisuuksiin asti varsinkin sanoissa, joita halutaan käsitellä termeinä, kuten ”harmaanorjanhirvikoira” (aiemmin ”harmaa Norjan hirvikoira”). Myös monet tavalliset sanayhdistelmät, jotka mielletään kiinteiksi ilmaisuiksi ja usein lausutaan yhdyssanojen tapaan ja vanhojen sääntöjen mukaan kirjoitettiin yhdyssanoiksi, pitäisi nykysääntöjen mukaan kirjoittaa erilleen. Esimerkiksi ikäänkuin pitäisi kirjoittaa ikään kuin, mutta toisaalta jotenkuten on nykysääntöjen mukaan oikein, vaikka moni sanoo sen (varsinkin ilmausta painottaessaan) kahtena sanana joten kuten. Tämä on omiaan luomaan epävarmuutta ja kenties myös hälläväliä-asennetta. Kielenhuollon käsikirjassa ilmaistaan tilanteen mielivaltaisuus oikeastaan aika selvästi (kohdassa 8.4.9 Erikseen muistettavat):
Suomen kielessä on suuri joukko suhteita osoittavia sanoja, joiden yhteen tai erilleen kirjoittaminen ei ole selvää. Osa näistä on aikaisemmin ollutkin yhdyssanoja, mutta muuttunut myöhemmin sanaliitoiksi, koska pitkien sanojen määrää on haluttu vähentää. Painon kuulosteleminen ei auta näissä tapauksissa: sanaliitossa ikään kuin on vain yksi pääpaino. Liitteiden sijoittamisesta ei ole myöskään hyötyä: uloskinpäin on täysin mahdollinen muoto, vaikka sana kirjoitetaankin yhteen.
Nyttemmin normeja on muutettu niin, että voidaan kirjoittaa myös ulos päin.
Kielitoimiston ohjeessa Yhdyssana vai ei? luetellaan joukko yleisiä sääntöjä ja niiden poikkeuksia. Mitään yleistä periaatetta ei esitetä, vaan vain luetelmanomaisesti tyyppi- ja jopa tapauskohtaisia ohjeita. Toisaalta luettelo on hyvä tarkistuslista niille, jotka jo tuntevat periaatteet.
Joskus yhteen ja erikseen kirjoittamisen välillä on vain sävyero tai eron tekeminen on muutoin vaikeaa. Kokeneellekin kirjoittajalle tuottavat usein vaikeuksia monet sellaiset ilmaukset, joissa alkuosa on genetiivissä. Pitääkö kirjoittaa ”tämänkaltainen” vai ”tämän kaltainen”? Entä ”lehmän maito” vai ”lehmänmaito”? Puhutun kielen ilmaukset voidaan usein käsittää joko yhdyssanoiksi tai sanaliitoiksi. Joskus tähän sisältyy selvä merkitysero, joskus vivahde-ero, joskus ei mitään muuta eroa kuin kirjoitusasun ero. Useinkaan tällaista asiaa ei edes kannattaisi pysähtyä miettimään, mutta pysähdytään kumminkin.
Vaikeuksia ovat aiheuttaneet myös sellaiset säännöt, joilla on pyritty auttamaan vaikeuksissa. Monet tuntevat säännön, joka neuvoo kokeilemaan, voiko ensimmäisen sanan perään lisätä -kin-lopun. Jos voi, kyseessä on säännön mukaan sanaliitto, muutoin yhdyssana. Tämä sääntö luultavasti tuottaa enemmän harmia kuin hyötyä, koska se antaa liian usein väärän vastauksen.
Teknisillä syillä on niilläkin nykyisin jonkin verran vaikutusta kirjoitusasuihin. Oikolukuohjelmat eivät yleensä osaa ilmoittaa virheestä, jos yhdyssana kirjoitetaan erikseen. Tekstiviestiä laadittaessa on usein helpompi kirjoittaa yhdyssanan osat erikseen, koska käytettävä ohjelma tunnistaa osina olevat sanat, mutta ei kokonaisuutta.
Oikolukuohjelmat auttavat myös yhteen tai erikseen kirjoittamisen pulmissa. Yleensä ne kuitenkin osaavat vain huomauttaa siitä, että ilmaisua ei kirjoiteta yhteen. Tämä johtuu niiden toimintatavasta, joka perustuu ensisijaisesti tekstin käsittelemiseen sana kerrallaan. Tosin ne osaavat tunnistaa myös jotkin tavalliset tilanteet, joissa sanaparin tilalla pitäisi olla yhdyssana.
Niinpä jos on epävarma siitä, kirjoitetaanko ilmaisu yhteen vai erikseen, kannattaa kokeilla kirjoittaa se yhteen. Jos esimerkiksi kirjoitan ”aniharva” ja Wordin kielentarkistus on käytössä, niin Word huomauttaa sanasta ja antaa pyydettäessä vihjeen siitä, että ”ani harva” olisi oikein. Jos taas kirjoitan ”pois päin”, niin Word kyseisessä toimintatilassa automaattisesti korjaa sen sanaksi ”poispäin”. (Tässä Word noudattaa vanhoja sääntöjä. Nykysääntöjen mukaan myös ”pois päin” on oikein.) Sen sijaan se ei ehkä huomauta mitään ilmaisusta ”viime aikainen”, koska ”viime” ja ”aikainen” ovat oikein kirjoitettuja suomen sanoja, eikä Wordin kielentarkistusta ole ohjelmoitu tunnistamaan tätä yhdistelmää ja huomauttamaan, että oikea asu on ”viimeaikainen”. Tosin riittävän uusi Wordin versio osaa huomauttaa tällaisestakin tapauksesta. Jäljempänä kerrotaan erikseen Wordin oikoluvusta.
Aina ei kielentarkistusohjelmia ole käytettävissä. Lisäksi niissä on joskus virheitä. Silloin voi olla hyötyä seuraavasta listasta, joka vastaa tavallisimpiin kiinteiden sanontojen yhteen tai erikseen kirjoittamisen kysymyksiin. Lyhenne ”(konkr.)” tarkoittaa ilmaisua konkreettisessa merkityksessä, ”(kuv.)” kuvaannollisessa, sanonnan omaisessa merkityksessä. Merkki ”∼” vaihtoehtojen välissä tarkoittaa, että molemmat ovat hyväksyttäviä.
aamunkoi ∼ aamun koi, aika ajoin, aikaansaada, aikaansaava, aikaansaamaton, aikaavievä ∼ aikaa vievä, aika lailla, aikamoinen, aika tavalla, aimo annos, aina kun, aivan kuin, ajan mittaan, ajan myötä, ajan oloon, ajan tasalla, alaspäin ∼ alas päin, alinomaa, alla mainittu, alla oleva, allapäin ∼ alla päin (kuitenkin vain alla päin mielialasta puhuttaessa), allekirjoittanut, alleviivattu, alun alkaen, alun perin, alun pitäen, ani harva, ani harvinainen, ani harvoin, ani varhain, ani varhainen, anteeksiannettava, anteeksiantamaton, arvossa pidetty, arvossapito, asiaankuulumaton ∼ asiaan kuulumaton, asiaankuuluva ∼ asiaan kuuluva, asianmukainen, asiantunteva, avojaloin, avokäsin, avopäin, avosylin;
edellä mainittu, edellä oleva, edeltä käsin, edeltäpäin ∼ edeltä päin, edespäin, edessäpäin ∼ edessä päin, edestakaisin, eespäin, ehdoin tahdoin, eloon jäänyt, ennalta arvattava, ennalta-arvattavuus, ennalta ehkäisevä, ennaltaehkäisy, ennen aikaan, ennenaikainen, ennen kaikkea, ennenkokematon ∼ ennen kokematon, ennen kuin, ennenkuulumaton ∼ ennen kuulumaton, ennen mainitsematon, ennen muinoin, ennennäkemätön ∼ ennen näkemätön, ennen pitkää, ennen vanhaan, ensi alkuun, ensiapu, ensi askel, ensiasunto, ensiesiintyminen, ensiesiintymä, ensiesittää, ensiesitys, ensihoitaja, ensihoito, ensi hätään, ensi-ilta, ensi-isku, ensi kerralla, ensi kerran, ensi kerta, ensi kertaa, ensikertainen, ensikieli, ensikonsertti, ensikoti, ensikymmen, ensikymmenluku, ensi käden, ensi kädessä, ensikäyttö¨, ensi lumi (∼ ensi lumi), ensi luokan, ensi luokka, ensiluokkainen, ensimaito, ensin mainittu, ensi näkemältä, ensi oire (∼ ensioire), ensi osat, ensipainos, ensi parvi, ensipäivänkuori, ensipäivänleima, ensirakastaja, ensirakkaus, ensireaktio, ensisijainen, ensi sijassa, ensi silmäyksellä, ensisuoja, ensisynnyttäjä, ensitanssija, ensitanssijatar, ensi tavu, ensitieto, ensi tilassa, ensi työkseen, ensi töikseen, ensi vaikutelma (∼ ensivaikutelma), ensivaste, ensivierailu, ensi viikolla, ensi viikko, ensiviulu, ensi vuonna, ensi vuosi, eri aikaan, eriaikainen, eriarvoinen, eri asia, eriasteinen, erihintainen, erikokoinen, eri lailla, erilainen, erimielinen, eri mieltä, erimuotoinen, erioikeus, eripainos (’kausijulkaisun tms. kirjoitus erilliseksi vihkoksi painettuna’), eri painos (’muu painos’), eri paria, eriparinen, eripura, eri suuri, erisuuruus, eri tapaus, eri tavalla, eri tavoin, eritoten, erityyppinen, erivapaus, eronteko ∼ eron teko, esiin tullut, eteenpäin ∼ eteen päin;
harhaanjohtava (kuv.), harhaan johtava (konkr.), hela hoito, henkeäsalpaava ∼ henkeä salpaava, heti kohta, heti kun, hailakanpunainen ∼ hailakan punainen, hipihiljaa, hissun kissun, huiskin haiskina, hujan hajan, huomioon ottaen, huomioon ottamatta, huomiota herättävä, huostaan otettu, huostaanotto, hyväksi käyttäminen, hyväksikäyttö, hyväntahtoinen, hädin tuskin, hällä väliä;
ikihyväksi, iki-ihana, ikimaailmassa, ikivanha, ikään kuin, ilkialasti ∼ ilki alasti, ilkialaston ∼ ilki alaston, ilman muuta, ilmi elävä ∼ ilmielävä, ilmiriita ∼ ilmi riita, ilmiselvä ∼ ilmi selvä, ilmiselvästi ∼ ilmi selvästi, itse asiassa, itse kukin, itsestään selvä ∼ itsestäänselvä, itsestäänselvyys, itse tehty, itse teosta;
joka ainoa, joka ikinen, jokamies, jokamiehenoikeus, jokapaikanhöylä ∼ joka paikan höylä, joka päivä, jokapäiväinen, joka tapauksessa, jollain tavoin, jommankumman, jompikumpi, jonka jälkeen, jonkin aikaa, jonkin verran, joron jäljillä, jotakuinkin, jota paitsi, jotenkuten, julkihuuto, julki jumalaton ∼ julkijumalaton, julki juovuksissa, julkilausua, julkipanna, julkipano, julkitulo, juopon tuuri, juurta jaksaen, juurta jaksain, jälkeenjäänyt ∼ jälkeen jäänyt (merkityksissä ’älyllisesti kehitysvammainen’ ja ’epäajanmukainen’ aina yhteen), jälkeenpäin ∼ jälkeen päin, jälkikäteen, järkeenkäypä ∼ järkeen käypä;
kahden kesken, kahdenkeskinen, kahdenistuttava ∼ kahden istuttava, kahden kesken, kahdenkeskinen, kahdenmaattava ∼ kahden maattava, kahdenvälinen, kahtiajakautuneisuus, kahtia jakautunut, kahtiajako, kaikenikäinen ∼ kaiken ikäinen, kaiken kaikkiaan, kaikenkaltainen ∼ kaiken kaltainen, kaikenkarvainen ∼ kaiken karvainen, kaiken kattava ∼ kaikenkattava, kaikenkattavasti, kaikenkattavuus, kaikenkirjava, kaikenkokoinen ∼ kaiken kokoinen, kaikenlainen, kaikenmoinen, kaikennäköinen ∼ kaiken näköinen, kaikensuuruinen ∼ kaiken suuruinen, kaikentyyppinen ∼ kaiken tyyppinen, kaikenvärinen ∼ kaiken värinen, kaikin mokomin, kaikin puolin, kaikinpuolinen, kaksi kertaa, kaksin kerroin, kaksin käsin, kaksinkertainen, kaksin verroin, kalmankalpea ∼ kalman kalpea, kantaa ottava, kasvojenkohotus ∼ kasvojen kohotus, kaupaksi käymätön, kaupan päälle, kaupanpäällinen, kautta aikojen, kerta kaikkiaan, kertakaikkinen, kesken jäänyt, kesken kaiken, kiikun kaakun, kiinni otettu ∼ kiinniotettu, kiinniotto, kipin kapin, kiven kovaan ∼ kivenkovaan, koko ajan, kokoillan (elokuva), koko lailla, kokoonpantava ∼ kokoon pantava, korviavihlova ∼ korvia vihlova, kotiinpäin ∼ kotiin päin, kotoapäin ∼ kotoa päin, kotonapäin ∼ kotona päin, kouluakäymätön, koulunkäymätön, kouraantuntuva, kouriintuntuva, kovaksikeitetty ∼ kovaksi keitetty (konkr. merkityksessä aina erikseen), kummin päin ∼ kumminpäin, kuolemaantuomittu ∼ kuolemaan tuomittu, kutakuinkin, kuudestilaukeava, kymmenentuhatta, käden jatko ∼ kädenjatko, , käsi kädessä, käsin kirjoitettu, käsin kosketeltava, käsin tehty, käänteentekevä;
lainkohta ∼ lain kohta, loppujen lopuksi, lukuun ottamatta, luoksepääsemätön, luotaantyöntävä, läpiajo, läpikotaisin, läpikulku, läpikuultava, läpikäydä. läpikäynti, läpikäyvä, läpilyönti, läpimeno, läpimätä, läpinäkyvä, läpipääsy, läpitunkematon, läpitunkeva, läsnä oleva, läsnä ollessa, läsnäolija, läsnäolo;
maailmankuulu, maankuulu, maanmainio ∼ maan mainio, maanosa (esim. Eurooppa, Aasia), maan osa (osa jotain maata), melko lailla, merkille pantava, mieleen jäävä, mielin kielin, mielin määrin, minkälainen, minkä takia, minkä tähden, minkä vuoksi, minnepäin ∼ minne päin, missäpäin ∼ missä päin, mistäpäin ∼ mistä päin, mitenkuten, mitenpäin ∼ miten päin, mitä varten, mitäänsanomaton, monenvälinen ∼ monen välinen, monin kerroin, moninkertainen, monin verroin, moukan tuuri, muitta mutkitta, mukaan lukien, mukaan luettuna, mukaansatempaava, mukkelis makkelis, mullin mallin, muunlainen, muun muassa;
naistenmies ∼ naisten mies, neuvoa-antava ∼ neuvoa antava, niinpäin ∼ niin päin, niin ikään, niin kauan kuin, niin kuin, niin kutsuttu, niin ollen, niin pian kuin, niinpäin ∼ niin päin, niin sanottu, niin sanotusti, nimenomaan, nipin napin, nurin kurin, nurinkurinen, nurin käännetty, nurin niskoin, nurin perin, nurinpäin ∼ nurin päin, näin ollen, näinpäin ∼ näin päin;
ohi menevä (konkr.), ohimenevä (kuv.), ohimennen, oikeinpäin ∼ oikein päin, olemassa oleva, olemassaolo, omin luvin, omin päin, omin neuvoin, omin päin, omin voimin, onnenkantamoinen, onnen maa ∼ onnenmaa, osaa ottava (’osallistuva’), osaaottava (’myötätuntoinen’), osanottaja, osanotto;
pahaa-aavistamaton ∼ pahaa aavistamaton, pahnanpohjimmainen, paikan päällä, paikka paikoin, paikkansapitämätön ∼ paikkansa pitämätön, paikkansapitävä ∼ paikkansa pitävä, palanpainike ∼ palan painike, palavakivi ∼ palava kivi, parisataa ∼ pari sataa, periksiantamaton, peräänantamaton, perin juurin, perinpohjainen, perin pohjin, perä perää(n), perästäpäin ∼ perästä päin, pienen pieni (∼ pienenpieni?), pikapikaa (ark.), pikkuaivot, pikkuhiljaa ∼ pikku hiljaa, Pikku Huopalahti, pikkujuttu ∼ pikku juttu, Pikku-Keimola, pikku kulta, pikkutyttö ∼ pikku tyttö, pikku Ville ∼ pikku-Ville, pilkkopimeä, piripintaan, poikkipuolin, poikkipäin, poikkiteloin, pois lukien, poispäin ∼ pois päin, poissa oleva (konkr.), poissaoleva (’ajatuksiinsa vaipunut’), poissaolo, pois sulkien, puheena oleva, puolelta päivin, puolenpäivän ~ puolen päivän, puolikymmentä, puolipäivä, puolisataa, puolituhatta, puoli tuntia, puoli tusinaa, puoli vuotta, putipuhdas, päinvastainen, päinvastoin ∼ päin vastoin, päivän jatkoa ∼ päivänjatkoa, päällekäyvä, päällepantava, päälläpäin ∼ päällä päin, päältäpäin ∼ päältä päin, päätä pahkaa;
rahanarvoinen ∼ rahan arvoinen, ratki hauska, ratki riemukas ∼ ratkiriemukas, ripirinnan, ristiin rastiin, ritirinnan, rutikuiva;
salassa pidettävä, samalla lailla, samamerkityksinen, samanaikainen ∼ saman aikainen, saman alan, samanarvoinen ∼ saman arvoinen, samanhenkinen ∼ saman henkinen, samanhetkinen ∼ saman hetkinen, samanhintainen ∼ saman hintainen, samanikäinen ∼ saman ikäinen, samankaltainen ∼ saman kaltainen, samankeskinen, samankokoinen ∼ saman kokoinen, samankorkuinen ∼ saman korkuinen, samanlaatuinen ∼ saman laatuinen, samanlainen, samanmallinen ∼ saman mallinen, samanmerkityksinen ∼ saman merkityksinen, samanmerkkinen ∼ saman merkkinen, samanniminen ∼ saman niminen, samannäköinen ∼ saman näköinen, samanpituinen ∼ saman pituinen, samanpäiväinen ∼ saman päiväinen, samansisältöinen ∼ saman sisältöinen, samantekevä, saman tien, saman verran, sanoin kuvaamaton, satatuhatta, selvin päin, sen johdosta, sen jälkeen, senkaltainen ∼ sen kaltainen, sen sijaan, sen takia, sentapainen ∼ sen tapainen, sentyyppinen ∼ sen tyyppinen, sen tähden, sen verran, sen vuoksi, sielläpäin ∼ siellä päin, siellä täällä, sieltäpäin ∼ sieltä päin, sieltä täältä, sikin sokin, silloin kun, silloin tällöin, sillä aikaa kun, sillä lailla, sillä puolella, sillä puolen, sillä tavoin, sillä välin, silmiinpistävä, silminnähden ∼ silmin nähden, silminnähtävä, silmälläpidettävä, silmälläpito, silmällä pitäen, silmänkantama, silmänkantamaton, silmäntäysi ∼ silmän täysi, silmäänpistävä, sinnepäin ∼ sinne päin, sinne tänne, sisäänpäin ∼ sisään päin, sitten kun, sitä kautta, sitä mukaa, sitä paitsi, sitä varten, sitä vastoin, sivumennen, suin päin, suomen kieli, suomenkielinen, suoraa päätä, suora kulma ’90°:n kulma’, suorakulma ’tietynlainen väline’, superkallis, supisuomalainen, suuhunpantava (ruoka), suuntaa antava, suuren suuri (∼ suurensuuri?), suurin osa, suurin piirtein, suussasulava ∼ suussa sulava, sydäntä särkevä, sävy sävyyn, säälinsekainen ∼ säälin sekainen;
taaksepäin ∼ taakse päin, takanapäin ∼ takana päin, tavanmukainen, tavanomainen, tavan takaa, tervanjuonti ∼ tervan juonti, tervemenoa ∼ terve menoa, tervetuloa, tervetullut, tieten tahtoen, tipotiessään, toden teolla, todentuntuinen ∼ toden tuntuinen, toimeenpaneva, toimeenpano, toisin kuin, toisinpäin ∼ toisin päin, toisin sanoen, toisin sanottuna, toissapäiväinen, toissa päivänä, toissa talvena, toissa vuonna, toista sataa ∼ toistasataa, tosi aiheellinen, tosiaikainen ’ajantasainen’, tosi aikainen ’todella varhainen’, tosiasia, tosielämä, tosijuttu, tosikertomus, tosimielessä, tosimies ∼ tosi mies, tosiolot, tosipaikka, tosipohja, tosiseikka, tositapahtuma, tositapaus, tositarina, tositarkoitus, tositarpeeseen ∼ tosi tarpeeseen, tositilanne, tositoimi, tosi-tv, totta kai, tuiki tarpeellinen, tuiki tarpeeton, tuiki tavallinen, tuiki tärkeä, tulkinnanvarainen ∼ tulkinnan varainen, tummanharmaa ∼ tumman harmaa, tuolla puolella, tuolla puolen, tuonnepäin ∼ tuonne päin, tuota pikaa, tuskanhiki ∼ tuskan hiki, tyhjän panttina, tyhjänpuhuja ∼ tyhjän puhuja, typötyhjä, työn alla, työssäkäynti, työssä käyvä, tähän asti, tähänastinen, tällä hetkellä, tällä kertaa, tällä lailla, tällä puolella, tällä puolen, tällä tavoin, tämän jälkeen, tämän vuoksi, tänne asti, tännepäin ∼ tänne päin, tänä kesänä, tänä päivänä, täpötäysi, tätä nykyä, täysikuu ∼ täysi kuu, täysinpalvellut ∼ täysin palvellut, täälläpäin ∼ täällä päin, töin tuskin;
ulkoapäin ∼ ulkoa päin, ulospäin ∼ ulos päin, umpikiero, umpimähkään, upouusi, uppo-outo, upporikas, uraauurtava, uudenaikainen, uudenkarhea, uudenlainen, uudenmallinen, uudentyyppinen, uuden uutukainen, uudenvuodenaatto ∼ uudenvuoden aatto, uudenvuodenlupaus, uudenvuodenpäivä, uusikuu ∼ uusi kuu, uusivuosi (vuodenvaihde t. uudenvuodenpäivä), uusi vuosi (vastakohtana vanhalle vuodelle);
vaaleanvihreä ∼ vaalean vihreä, valantehnyt ∼ valan tehnyt, vanhanaikainen, vanhojenpäivä ∼ vanhojen päivä, vanhojentanssit ∼ vanhojen tanssit, varta vasten, vartavastinen, varteenotettava ∼ varteen otettava, varteenotto, vastaan paneminen ∼ vastaanpaneminen, vastaanpano, vastaansanomaton, vastaan sanominen, vastaantuleva ∼ vastaan tuleva, vastainen: yl. erilleen, mutta esim. hallituksenvastainen ∼ hallituksen vastainen, vastaleivottu (konkr. merkityksessä myös: vasta leivottu), vastanainut, vastasyntynyt, vastavalittu, vastavalmistunut, vastedes, vastikään, ventovieras, veronluonteinen ∼ veron luonteinen, vettähylkivä ∼ vettä hylkivä, vettä läpäisemätön, vettäläpäisevä ∼ vettä läpäisevä, vieri vieressä, vihdoin viimein, vihonviimein, vihonviimeinen, vihoviimein, vihoviimeinen, viimeaikainen, viime aikoina, viime hetkellä, viime kerralla, viimekertainen, viimeksi mainittu, viime kuussa, viime kädessä, viime näkemän, viime tinkaan, viimeviikkoinen, viime viikolla, viime vuodet, viime vuonna, viimevuotinen, viinaan menevä, vinksin vonksin, virkaa toimittava, voimaan tuleva, voimaan tullut, voimaantulo, voimassa oleva, voimassaolo, vuoden mittaan, vuoron perään, väen väkisin, vähän väliä, väärin päin ∼ väärinpäin;
yhdentekevä, yhtaikaa, yhteen kuuluva (∼ yhteenkuuluva?), yhteen menoon, yhteensopiva ∼ yhteen sopiva, yhteensopivuus, yhteensopimaton ∼ yhteen sopimaton, yhteensopimattomuus, yhtaikaa, yhtä aikaa, yhtäaikainen, yhtä hyvin, yhtä kaikki, yhtäkkiä, yhtä kuin, yhtä lailla, yhtä mittaa, yhtäpitävä, yhtä päätä, yhtä suuri, yksinasuja, yksin asuva, yksinomaan, yleisesti ottaen, ylen määrin, ylhäältäpäin ∼ ylhäältä päin, ylikäymätön, ylipääsemätön, ylitse jäänyt, ylitsepääsemätön, ylitsevuotava, yllin kyllin, yllä mainittu, yllä oleva, yltympäri, yltympäriinsä, yltympärillä, yltä päältä, ylösalaisin, ylös alas, ylöspäin ∼ ylös päin, ympäripäissään ∼ ympäri päissään, ynnä muut, ypöyksin, yötä päivää;
äsken leivottu ∼ äsken leivottu, äsken mainittu ∼ äskenmainittu, äsken satanut ∼ äskensatanut,, äsken syntynyt ∼ äskensyntynyt.
Aiemmin ilmaus ”päinvastoin” suositeltiin yksiselitteisesti kirjoitettavaksi yhteen. STT:n ohje on yhä tällä kannalla. Nykyisen kannanoton mukaan myös ”päin vastoin” on sallittu. Saman kannanoton mukaan myös ”pikku hiljaa” on sallittu. Yhteen kirjoittaminen on edelleen mahdollista ja käytännössä järkevääkin, etenkin kun kyseessä ovat kiinteät, merkitykseltään erikoistuneet ilmaukset. Kannanotossa on myös toisensuuntainen muutos normeihin: aiemmin piti kirjoittaa erikseen ”itsestään selvä”, nyt myös ”itsestäänselvä” on sallittu.
Wordin kielentarkastus saattaa huomauttaa joistakin yhteen kirjoitetuista muodoista, jotka ovat normien mukaan sallittuja tai jopa ainoita mahdollisia. Se ei siis ole erehtymätön, vaikka tunteekin tavallisimmat tapaukset.
Tässä ja seuraavissa kohdissa käsitellään ilmauksia, joiden jälkiosana on verbin muoto tai johdos ja alkuosana siihen liittyvä paikallissijainen sana. (Jos alkuosana on perusmuotoinen substantiivi, ilmaus kirjoitetaan yhteen, esimerkiksi asuntosäästäminen.)
Sääntöihin on kuitenkin paljon poikkeuksia, ja monet tapaukset ovat tulkinnanvaraisia.
Kielitoimiston ohjeen Yhdyssana vai ei: maastamuutto vai maasta muutto? lyhyt versio on:
Kun sanajonon ensimmäinen osa on ns. paikallissijassa (maasta, maahan) ja jälkiosa on verbistä muodostettu sana (muutto), kokonaisuus kirjoitetaan usein yhteen. Tällöin kyseessä on vakiintunut ilmaus tai erikoisalan termi:maastamuuttoVerbistä muodostetut -minen-loppuiset sanat kirjoitetaan kuitenkin tavallisesti erilleen:
maahanmuuttajamaasta muuttaminenJonkin verran on myös yhdyssanoiksi kirjoitettavia -minen-loppuisia termejä, kuten työssäoppiminen.
osastolta poistuminen
Ohjeen aiemmassa versiossa oli sanojen ”kirjoitetaan usein” paikalla ”voidaan kirjoittaa” ja toinen virke oli ”Tällöin kyseessä on usein jonkin erikoisalan vakiintunut ilmaus, termi.” Ohjetta on siis muutettu tiukemmaksi: vain termit ja vakiintuneet ilmaukset kirjoitetaan yhteen.
Esimerkkinä mainittu työssäoppiminen on koulutusalan termi, joka ei tarkoita työssä oppimista yleisesti, vaan määrätyn laista ammatilliseen koulutukseen kuuluvaa opiskelun osaa. Sana esiintyy hakusanana Kielitoimiston sanakirjassa, jota muutenkin voi käyttää sen ratkaisemiseen, kirjoitetaanko -minen-loppuinen sana yhteen edeltävän sanan kanssa.
Ohjeiden soveltaminen vaatii sen tietämistä, että infinitiivejä ja partisiippeja ei tässä yhteydessä pidetä verbinjohdoksina, vaan verbinmuotoina, jolloin niihin sovelletaan seuraavan kohdan sääntöjä. Seuraava esimerkki havainnollistaa sitä, että olennaisesti samaa tarkoittavista ilmauksista pitää usein toinen kirjoittaa erikseen, toinen yhteen, koska kieliopillinen rakenne tulkitaan erilaiseksi.
Ohjeet ovat melko epämääräiset, ja ne ovat osittain muuttuneetkin. Se, että yhdyssanoiksi kirjoitetaan ”termejä”, voidaan tulkita niin, että kyseessä on ilmaus, jolle on jollakin erikoisalalla annettu oma merkityksensä, joka ei johdu suoraan osien merkityksestä. Kuitenkin esimerkiksi biologiassa käytetty sana solunjakautuminen tarkoittaa vain sitä, että solu jakautuu, mutta se on silti Kielitoimiston sanakirjassa hakusanana (ja se on siksi parasta kirjoittaa yleensä yhteen).
Yhdysverbien johdoksia ei tulkita yhdyssanoiksi, vaan ne kirjoitetaan yhteen, myös -minen-johdokset. Joissakin tapauksissa ilmauksen voi tulkita (ja lausua) kahdella tavalla, jotka johtavat eri kirjoitusasuihin.
Tosin on esitetty (ks. Lisähuomautuksia tulkinnanvaraisuudesta), että vain yhteen kirjoittaminen tulee kyseeseen silloin, kun sanaliiton ohella on käytössä vastaava yhdyssana. Siis koska on olemassa verbi toimeenpanna, tulisi toimeenpaneminen tämän mukaan aina kirjoittaa yhteen. Toisaalta tällaiset ilmaukset ovat harvinaisehkoja; on tavallisempaa kirjoittaa toimeenpano.
Verbien infinitiiveistä ovat yhdyssanasääntöjen kannalta olennaisia lähinnä sentyyppiset kuin tehden, tehdessä ja tekemättä. Muiden infinitiivien, kuten tehdä ja tekemällä, kirjoittaminen erilleen on yleensä selvää, paitsi joidenkin yhdysverbien osalta.
Suomen kielen infinitiivien luetteloissa saatetaan mainita -minen-loppuisia muotoja, mutta tällöin kyse on sellaisista tapauksista kuin sinun on tekeminen. Yleisesti tekeminen-tyyppiset sanat tulkitaan verbin johdoksiksi, ei taivutusmuodoiksi, ja niitä koskevat edellisessä kohdassa kuvatut säännöt.
Verbin tehdä partisiippeja ovat tekevä, tehnyt, tehtävä, tehty ja tekemätön. (Niin sanotut agenttipartisiipit, kuten tekemäni, ovat ongelmattomia: ne kirjoitetaan aina erilleen.)
Kielitoimiston ohjeessa Yhdyssana vai ei: poissa oleva vai poissaoleva? tarkoitetaan ilmauksia, joiden jälkiosa on infinitiivi tai partisiippi. Ohjeen lyhyt versio on:
Sellaiset sanaparin jälkimmäiset osat kuin oleva, mainittu, ollessa, ottaen, ottamatta kirjoitetaan edeltävästä sanaparin osasta yleensä erilleen:läsnä oleva, läsnä ollessa, edellä mainittu, lukuun ottamatta
Partikkeli vasta ’äskettäin’ on kuitenkin selvintä kirjoittaa yhteen sitä seuraavan partisiipin kanssa. Kielenhuollon ohjeet ovat epäselviä ja tulkinnanvaraisia, mutta Kielitoimiston sanakirjassa on muutamia tällaisia yhteen kirjoitettuja ilmauksia hakusanoina: vastaleivottu, vastanainut, vastasyntynyt, vastavihitty.
Toisaalta sanakirjassa on vasta-sanan kuvauksessa esimerkit vasta satanut (lumi), vasta leivottu, vasta maalattu ja vasta tehty.
Sanasta vastaleivottu sanakirja esittää, että se voidaan kirjoittaa myös erikseen, mutta vain konkreettisessa merkityksessä, ei kuvaannollisessa (kuten vastaleivottu ylioppilas). Tällaisten erojen tekeminen on turhan hankalaa. (STT:n ohje esittää vain yhteen kirjoitetun asun, merkitykseen puuttumatta.)
Sana äsken, joka on merkitykseltään lähellä sanaa vasta, voidaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan kirjoittaa yhteen seuraavan partisiipin kanssa seuraavissa tapauksissa: äskenmainittu, äskenleivottu, äskensatanut, äskensyntynyt.
Edellä mainitun ohjeen pitempi versio lisää seuraavan:
Kun kokonaisuuden merkitys on erikoistunut tai muuttunut kuvalliseksi, sanat kirjoitetaan yleensä yhteen:silmäänpistävä yksityiskohta
asiantunteva henkilöstö
päällekäyvä puhetapa
poissaoleva katse
kuolemaantuomittu
asiaankuulumaton ja paikkansapitämätön väite
On jossain määrin erikoinen tulkinta, että kuolemaantuomittu olisi erikoistunut tai kuvallinen. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ilmaus voidaan kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi. Sen mukaan myös asiaankuulumaton voidaan kirjoittaa erikseen. Muutoinkaan ohjetta ei pidä ottaa liian vakavasti. Kielitoimiston sanakirjassa on esimerkiksi sana aikaansaamaton, vieläpä ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta; merkitys on kuitenkin yksinkertaisesti ’joka ei saa aikaan’ ilman mitään kuvaannollisuutta tai erikoistuneisuutta. Sanakirjassa myös periksiantamaton on vain yhteen kirjoitettuna, mutta kielitoimiston ohjeen Yhdyssana vai ei: nurin päin vai nurinpäin? mukaan se voidaan kirjoittaa myös erikseen. Sama koskee sanaa ylitsepääsemätön.
Jos ilmauksen jälkiosa on infinitiivi tai partisiippi, se kirjoitetaan aina yhteen, jos kokonaisuuden merkitys on selvästi kuvaannollinen tai erikoistunut (termimäinen). Lisäksi on tapauksia, joihin yhteen kirjoittaminen on vakiintunut tai ainakin sallittu tapa, joka mainitaan sanakirjoissa. Muutoin on varminta kirjoittaa infinitiivi tai partisiippi erilleen.
Edellä mainittuja sääntöjä erikseen kirjoittamisesta ei useinkaan noudateta. Esimerkiksi ”olemassaoleva” lienee jopa yleisempi asu kuin normin mukainen ”olemassa oleva”. Tähän vaikuttaa osittain se, että sana ”olemassaolo” kirjoitetaan normin mukaankin yhteen. Toinen syy on, että sana koetaan kiinteäksi ilmaukseksi, ja erikseen kirjoittaminen korostaisi jälkiosaa liiaksi.
Myös merkityksen muuttuminen tai vaihtelu näyttää vaikuttavan siihen, kirjoitetaanko ilmaus yhdeksi sanaksi. Ohje ei ehkä tarkoitakaan niinkään vakiintuneita ilmauksia (onhan esimerkiksi ”näin ollen” hyvinkin vakiintunut) vaan sellaisia, joiden merkitys ei selity osien merkitysten perusteella.
Uusi kieliopas esittää asian hiukan toisin, laajemmin, ja edellä lainattu ohje vaikuttaa siitä tiivistetyltä. Ensimmäisen ohjeen alku on aivan sama, joskin esimerkkejä on enemmän, myös silmällä pitäen, arvonsa tunteva, ennalta ehkäisevä (tämä kirjoitetaan nykyisin paljon useammin yhteen kuin erikseen), korvia vihlova, maata viljelevä, poissa oleva (tämä kirjoitetaan yleensä yhteen ainakin kuvaannollisessa merkityksessä ja fraasissa tuomita poissaolevana; Kielitoimiston sanakirjassa ei yhdyssanan poissaoleva kohdalla edes ole mainintaa, että voisi kirjoittaa erikseenkin), vettä hylkivä (Kielitoimiston sanakirjan mukaan myös yhdyssana mahdollinen), virkaa toimittava, voimaan tuleva, kahden maattava (sanakirjassa myös yhdyssanana), eloon jäänyt (kirjoitetaan hyvin usein yhteen substantiivin luonteisesti, ja STT:n ohje sallii tämän), kahtia jakautunut (käytännössä useammin yhteen kuin erikseen kirjoitettuna), arvossa pidetty, käsin kirjoitettu, nurin käännetty, ennen mainitsematon. Itkonen muotoilee poikkeuksen merkitykseen liittyväksi ja luettelee paljon enemmän esimerkkejä:
Yhdyssanoiksi käsitetään tapaukset, joiden merkitys on erikoistunut, esim. ohimennen; asiaankuuluva, asiantunteva, henkeäsalpaava, kouraantuntuva, käänteentekevä, luotaantyöntävä, läpitunkeva, mukaansatempaava, ohimenevä ’tilapäinen’, paikkansapitävä, samantekevä, silmäänpistävä ’erikoinen, huomiota herättävä’, uraauurtava, viinaanmenevä, yhtäpitävä; silminnähtävä; asiaankuulumaton, ennennäkemätön, luoksepääsemätön, läpitunkematon, vastaansanomaton. Jos sanaliiton rinnalla on yhdysverbi (esim. saada aikaan = aikaansaada – –), kirjoitetaan vastaavat infinitiivit ja partisiipit yhdyssanoiksi, esim. hallituksen aikaansaamat uudistukset, sopimusta irtisanottaessa, läpikäydyt tekstit, eilen vastaanotettu lähetystö.Vasta ’juuri, äsken’ kirjoitetaan partisiipin kanssa selvyyden vuoksi yhteen, esim. vastaleivottu, vastavalmistunut.
Esimerkiksi sanoista asiaankuuluva ja henkeäsalpaava Kielitoimiston sanakirja kuitenkin sanoo, että ne voidaan kirjoittaa myös erikseen. Toisaalta siinä on viinaan menevä vain erikseen kirjoitettuna. Siinä on myös sanasta vastavalittu sanottu, että se voidaan konkreettisessa merkityksessä kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas muotoilee poikkeuksen näin: ”Kun kokonaisuuden merkitys kiteytyy tai muuttuu kuvalliseksi, sanat kirjoitetaan yleensä yhteen.”
Ohjeissa ei mainita ilmausta yhteenkuuluva, joten ilmeisesti olisi kirjoitettava yleisperiaatteen mukaisesti yhteen kuuluva. Merkitystä ei voine pitää kuvaannollisena, koska se vastaa ilmauksen kuulua yhteen merkitystä. Kuitenkin Kielikello-lehdessäkin esiintyy kahdesti sana yhteenkuuluva.
Ilmaukselle silminnähtävä on Kielitoimiston sanakirjassa vain tämä yhteen kirjoitettu asu, vaikka sen merkityksiksi mainitaan sekä ’silmillä nähtävä, nähtävissä oleva’ (siis konkreettinen ja sananmukainen merkitys) että ’ilmeinen, selvä, (selvästi) havaittava, huomattava’ (siis laajempi, abstraktimpi merkitys).
Sanoista sydäntäliikuttava, sydäntälämmittävä, sydäntäsärkevä, sydäntävihlova, Nykysuomen sanakirja sanoo, että ne on parempi kirjoittaa erilleen. Uudemmissa sanakirjoissa tällaisia sanoja ei mainita, mutta muun muassa sydän-sanan kuvauksessa on esimerkeissä sydäntä lämmittävä (ilman mainintaa yhteen kirjoittamisen mahdollisuudesta). Uusi kieliopas mainitsee tällaisia ilmauksia erikseen kirjoitettavina, lisäesimerkkinä sydäntä riipaiseva. Ilmausten merkitykset ovat kuitenkin selvästi kuvaannollisia, mikä puoltaisi yhteen kirjoittamista. Tosin voidaan ajatella, että yhteen tai erilleen kirjoittamisella ei ole merkitystä, koska tällaisia ilmauksia tuskin koskaan käytetään konkreettisessa merkityksessä.
Tapaukseen kiinni otettu ∼ kiinniotettu ei oteta kantaa kielenhuollon ohjeissa, mutta pakkokeinolaissa se on kirjoitettu erikseen. (Tosin siinä on epäjohdonmukaisesti kirjoitettu kiinni otettava yhteen.) kirjoittamista. STT:n ohje on samalla linjalla: ”kiinni otettu (ei kiinniotettu)”. Toisaalta kun kyse on rikoksesta epäillystä, joka on otettu kiinni lain mukaisesti, ilmausta voi pitää terminä, mikä puoltaisi yhteen kirjoittamista.
Hyvä yleissääntö on, että ei kirjoiteta sanoja yhteen, jos siihen ei ole hyvää syytä. Toinen, osittain eri suuntaan vievä periaate on, että jos yleinen käytäntö on selvästi asettunut johonkin, siitä ei juuri kannata poiketa. Kielen kehitys, kuten uusien ilmaisutarpeiden syntyminen, voi myös muuttaa sitä, mitkä ilmaukset on aihetta kirjoittaa yhteen.
Esimerkiksi olemassaoleva; (joka on nykysääntöjen mukaan väärä kirjoitusasu) ei useinkaan tarkoita ’sellainen, joka on olemassa, eksistoiva’, vaan pikemminkin ’nykyinen’ tai ’todellinen’ vastakohtana tulevalle tai toivotulle. Mallin on osittain tarjonnut englanti, jossa voidaan sanoa existing customers joka helposti käännetään sananmukaisesti olemassaolevat asiakkaat eikä sujuvammin nykyiset asiakkaat. Toisaalta sujuvampi ilmaus ei oikein sovi puhuttaessa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Täten olemassaoleva tuntuisi täyttävän ilmaisutarpeen, johon on vaikea vastata muutoin, ja yhteen kirjoittaminen on ehkä omiaan hiukan etäännyttämään sananmukaisesta olemassaoloa tarkoittavasta merkityksestä.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei: ensirakkaus vai ensi rakkaus? antaa seuraavan tulkinnanvaraisen ohjeen:
Sanat ensi, viime ja eri – – muodostavat substantiivin kanssa yhdyssanan silloin, kun kyseessä on merkitykseltään eriytynyt substantiivi (esim. ensi-ilta) tai -inen-loppuinen adjektiivi (viimeviikkoinen). Muuten ne kirjoitetaan määrittämästään sanasta erilleen.
Sanoja ensi, viime ja eri pidetään kielioppien perinteessä adjektiiveina, vaikka niiltä puuttuu adjektiivien keskeisiä ominaisuuksia kuten taivutus (sija, luku) ja vertailuasteet. Niitä voisi pitää pikemminkin taipumattomina etumääritteinä. Tällöin on ymmärrettävää, että niitä koskevat osin eri säännöt kuin (tavallisia) adjektiiveja.
Ohjeen mukaan ensi, viime ja eri kirjoitetaan aina yhteen seuraavan -inen-loppuisen sanan kanssa. Tämä poikkeaa tapauksista, joissa alkuosa on genetiivissä oleva adjektiivi, jolloin erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista. Voidaan kirjoittaa samanaikainen tai saman aikainen, mutta vain eriaikainen.
Edellä lainatun ohjeen esimerkkisanassa ensi-ilta sana ensi on kyllä perusmerkityksessään ’ensimmäinen’, mutta yhdyssana voidaan tulkita merkitykseltään erikoistuneeksi: se ei tarkoita iltaa, vaan näytelmän tms. ensimmäistä esitystä, joka kyllä useimmiten on illalla. Vaikeammin selitettävä on ensiesitys, joka esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa, vieläpä ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta.
Sanasta ensi ohje sanoo lisäksi: ”Termit (merkityksessä ’ensimmäinen’) sekä muut merkitykseltään eriytyneet substantiivit yhteen”. On kuitenkin vaikea nähdä, miksi ohjeissa yhteen kirjoitetut ilmaukset, kuten ensirakkaus, olisivat enemmän termejä kuin esimerkiksi Kotimaisten kielten keskuksen teksteissä käytetty ilmaus ensi tavu (’sanan ensimmäinen tavu’).
Oikeastaan ainoat ongelmattomat tapaukset ovat sellaisia, joissa sanan ensi merkitys on ’nykyistä seuraava’: ne kirjoitetaan erilleen, esimerkiksi ensi kuussa. Sen sijaan silloin, kun merkitys on ’ensimmäinen’, yhteen tai erikseen kirjoittamiseen ei ole todellisia yleisiä sääntöjä, vaan normit ovat tapauskohtaisia. Normit ovat myös jossain määrin muuttuneet; ks. kuvausta Suomen kielen normien muutoksia: Ensirakkaus ← ensi rakkaus yms..
Tämän oppaan tarkistuslistaan onkin otettu laajasti ensi-alkuisia ilmauksia, jotka eri normilähteiden mukaan kirjoitetaan yhteen. Siinä on asetettu etusijalle erikseen kirjoittaminen, jos sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on sallittu. Perusteena on, ettei sanat kirjoitetaan erilleen, ellei ole yhteen kirjoittamiseen ole erityistä perustetta.
Ensi-sana ja substantiivi kannattaa kirjoittaa erilleen, ellei kyse ole yhdistelmästä, joka kielitoimiston ohjeiden mukaan kirjoitetaan yhteen.
Sanaa eri koskee edellä kuvattu sääntö. Käytännössä sen ja substantiivin yhteen kirjoitettavia yhdistelmiä on vain muutama. Merkitykset ovat selvästi erikoistuneita. Esimerkiksi erioikeus tarkoittaa erityistä oikeutta eli privilegiota, kun taas eri oikeus on vain ’muu oikeus’.
Edellä ei ole mainittu sellaisia sanoja kuin eriarvoisuus, jotka eivät ole varsinaisesti eri-sanan ja substantiivin yhdistelmiä, vaan adjektiivien (kuten eriarvoinen) substantiivijohdoksia.
Sana viime kirjoitetaan aina erilleen seuraavasta substantiivista.
Sana tosi on määritteenä käytettäessä yleensä taipumaton, esimerkiksi tosi elämä : tosi elämässä. Yleiset ohjeet eivät käsittele sen kirjoittamista yhteen määrittämänsä sanan kanssa. Nykysuomen sanakirja kuvaa, että sellaiset ilmaukset kirjoitetaan ”usein” yhteen ja että kielessä on suuri joukko (usein tilapäisiä) tosi-alkuisia yhdyssanoja, kuten tosielämä, joista ”useimmat” kirjoitetaan myös erilleen. Se kuitenkin lisää, että jos jälkimmäinen sana on adjektiivi, on parempi kirjoittaa erilleen, esimerkiksi tosi reipas eikä tosireipas; tämä ei koske tapauksia, jotka on luonnollisempi käsittää yhdyssubstantiivista johdetuiksi, esimerkiksi tosiasiallinen (johdos sanasta tosiasia, ei sanoista tosi ja asiallinen yhdistetty).
Yhteen kirjoittaminen on yleistynyt. Esimerkiksi tosi elämä on harvinainen ilmaus, tosielämä hyvin tavallinen. Lisäksi tosielämä tarkoittaa suunnilleen todellisuutta vastakohtana teorioille, kuvitelmille tms., kun taas tosi elämä saattaa tarkoittaa aitoa, todellista elämistä. Uusi kieliopas esittää, että tosi kirjoitetaan erilleen pääsanastaan, jos molemmat sanat ovat painollisia, ja tästä on esimerkkinä juuri tosi elämää.
Tämän pohjalta voidaan muodostaa seuraavat ohjeet:
Seuraavat tosi-sanan ja substantiivin yhdistelmät esitetään Nykysuomen sanakirjassa ilman mainintaa erilleen kirjoittamisen mahdollisuudesta: tosiasia, tosikertomus, tosikuva (optiikan terminä), tosioleva, tosiolevainen, tosiolio (’substanssi’), tosiolot, tosiseikka, tositapa (’indikatiivi’), tositarina, tositieto. Kielitoimiston sanakirjassa sellaisia ovat 1 myös tosielämä, tosijuttu, tosimielessä, tosipohja, tositapahtuma, tositapaus, tositarkoitus, tositoimi sekä (Nykysuomen sanakirjassa esiintymättömät) tosipaikka, tositilanne ja tosi-tv. Tästä ei välttämättä voi päätellä, että erikseen kirjoittaminen olisi kaikissa näissä tapauksissa virhe, mutta yhteen kirjoittaminen on siis varminta. Uusi kieliopas esittää yhteen kirjoitettavana myös ilmauksen tosipuhe.
Sana tosiaikainen on uudehko, ja se on lähinnä käännöslaina englannin ilmauksesta real-time ja tulkittavissa adjektiivijohdokseksi ajatellusta sanasta tosiaika. Se on otettu sanakirjoihin yhdyssanana, ja siihen liittyy huomautus ”paremmin: ajantasainen, ajantasa-; suora”. Aivan eri ilmaus on tosi aikainen, joka tarkoittaa todella varhaista.
Sellaisia sanoja kuin puti ja typö käytetään vahvistamaan seuraavan sanan merkitystä, eikä niillä ole itsenäistä merkitystä eikä muuta käyttöä. Tällaista niin sanottua vahvistavaa adverbia käytetään yleensä vain yhden tai muutaman harvan sanan kanssa.
Tällaisten yhdistelmien ääntämys vaihtelee: ne voivat ääntyä kahtena sanana (kaksi pääpainoa) tai yhdyssanana. Nykyisten sääntöjen mukaan ne kirjoitetaan yleensä yhdyssanoiksi, paits kun alkuosa on kolmitavuinen. Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei: koulukypsä, viisivuotias? esittää asian jopa mainitsematta kolmitavuisia poikkeuksia (jotka kuitenkin Kielitoimiston sanakirjassa ovat erilleen kirjoitettuja): ”Sanajono on yhdyssana myös silloin, kun alkuosana on jälkiosaa vahvistava sana, joka ei sellaisenaan esiinny yksin (ruti-)”.
Käytännössä erikseen kirjoittaminen, kuten typö tyhjä, on melko tavallista. Aiemmin se sallittiin (mm. Nykysuomen sanakirjassa) joissakin tapauksissa erikseen kirjoittaminenkin, esimerkiksi uppo outo ja iki maailmassa, joskin yhteen kirjoittaminen, todettiin tavallisemmaksi. Useimmissa tapauksissa ilmaus lausuttaneen kahtena sanana, ja yhteen kirjoittaminen on vain sovinnainen sääntö. Ks. Alkusointusyntyiset vahvistussanat suomessa.
Uudehkojen vierasperäisten sanojen alkuosa, kuten super, on saattanut tulla käyttöön myös aivan suomalaisten sanojen määritteenä, joskin tällainen käyttö (esimerkiksi superkallis) on usein arkityylistä. Vaikka ne saattavat puhekielessä esiintyä myös itsenäisinä sanoina (esimerkiksi Se oli ihan superia!), ne rinnastetaan edellä mainittuihin vahvistaviin adverbeihin yhteen kirjoittamisen kannalta.
Vahvistussanat ani ja tuiki kirjoitetaan kuitenkin erikseen. Tämä on vanha käytäntö, jolle ei ole mitään erityistä perustelua.
Adverbi ratki on merkitykseltään adjektiivia vahvistava, merkitykseltään ’aivan, täysin’ mutta se liittyy monenlaisiin adjektiiveihin ja kirjoitetaan yleensä erilleen, esimerkiksi ratki hauska. Kuitenkin Kielitoimiston sanakirjan mukaan ilmaus ratkiriemukas voidaan kirjoittaa myös yhteen. Erikseen kirjoitettu ratki riemukas on sekin edelleen oikein ja johdonmukaisuuden takia parempi vaihtoehto.
Usein ilmaisun paljastaa yhdyssanaksi jo se, että sen alkuosa on erityisessä yhdyssanamuodossa. Esimerkiksi ”hevosmies” on yhdyssana, koska sana ”hevonen” esiintyy muodossa ”hevos-” vain yhdyssanoissa. Yhdyssanamuodoista, jotka eivät lainkaan esiinny itsenäisinä sanoina, tavallisimpia ovat -s-loppuiset muodot sanoista, joiden perusmuodon loppu on -nen. Niitä on paljon muitakin; ks. sivua Suomen kielen yhdyssanamuodot (kompositiivit).
Jos ilmaisun alkuosana on perusmuotoinen erisnimi, lyhenne, koodi, symboli tms., niin ilmaisu kirjoitetaan yhdyssanaksi, jossa käytetään yhdysmerkkiä. Monet alkujaan erisnimialkuiset ilmaukset (esim. ”ranskanleipä”, ”dieselmoottori”) kuitenkin tulkitaan vakiintuneiksi termeiksi, jotka kirjoitetaan kokonaan yhteen; ks. kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.
cd
- ja ls
-komento.Jos ilmaisun toinen osa on jonkin asian nimi tai symboli ja toinen osa on sen luokkaa kuvaava yleisnimi, voi käyttää vaihtoehtoisesti myös sanaliittoa. Silloin erisnimenomainen ilmaisu on yleisnimen jäljessä ja usein erityisellä tavalla kirjoitettu, esim. lainausmerkeissä. Tämä menettely on usein kätevä etenkin silloin, kun nimi on pitkä tai luetellaan monia nimiä. Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.
cd
ja ls
.Jos yhdyssanan alkuosa on monikkomuotoinen erisnimi, käytäntö vaihtelee. Kirjoitetaan ”Jokerit-fani” tai ”Jokeri-fani” tai jopa ”jokerifani”. Kielen normeissa ei liene otettu kantaa asiaan. Yksikön käyttö on sikäli luonnollista, että yhdyssanan alkuosana myös muutoin aina monikolliset yleissanat ovat yksikkömuotoisia, esimerkiksi ”häät”, mutta ”hääpäivä”. Toisaalta erisnimen helppo tunnistettavuus voi olennaisesti riippua sen monikollisuudesta. Joka tapauksessa kannattaa muistaa sellaiset ongelmattomat vaihtoehdot kuin ”Jokerien fani” tai ”Jokerien kannattaja”.
Jos ilmaisusta on muodostettu johdos eli johdettu uusi sana liittämällä siihen pääte (esim. -nen), kyseessä yhdyssana, vaikka alkuperäinen ilmaisu olisi sanaliitto.
Tosin tällaista sääntöä ei ilmeisesti sanota missään virallisessa ohjeessa. Se on kuitenkin luonnollinen, koska johdin liittyy koko ilmaukseen eikä sen viimeiseen sanaan.
Jos sanaliitto otetaan taipumattomana yhdyssanan alkuosaksi, niin yleensä säilytetään sananvälit ja lisätään yhdysmerkki jälkiosan eteen. Ks. kohtaa Sanaliiton ja sanan yhdistelmä.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa mainitaan kuitenkin esimerkki ”Liisan-päiväkahvi”, vaikka toisaalta kirjoitetaan ”Liisan päivä”. Oppaasta ei ilmene, missä tapauksissa tätä mallia sovelletaan, mutta ilmeisesti se on tarkoitettu vain tilanteisiin, joissa yhdyssanan alkuosa on nimipäivän nimitys. Toisaalta Kielikellossa 1/2010 kirjoitetaan (artikkelissa Iloista Tiinan päivää!): ”Suomen kielen lautakunta katsoi 1989, että yhtenäiseen käytäntöön päästään varmimmin, kun merkkipäivien nimissä erisnimi kirjoitetaan isolla. Jos ilmaukseen kuuluu päivä-sana, kirjoitetaan osat erikseen: siis Tiinan päivä, Kalevalan päivä, Liisan liukkaat. – – Kun kutsutaan kahveille, kirjoitetaan kaikki osat erikseen: Tervetuloa Tiinan päivän kahveille!”
Mitä selvemmin on kyse termistä eli jollekin asialle annetusta erityisestä nimityksestä, sitä yleisemmin pyritään nykyisin muodostamaan ja käsittämään se yhdyssanaksi. Tämä on osittain valitettavaa, mutta se on vallitseva käytäntö nimeämistyössä.
Suomen kielessä on vanhastaan käytetty sentapaisia ilmaisuja kuin ”punainen kärpässieni” ja ”harmaa Norjan hirvikoira”. Kielenhuolto on kuitenkin jo vuosien ajan ollut sellaisella linjalla, että termin luonteiset, kiinteästi yhteen kuuluvat, yhtä käsitettä tarkoittavat sanat kirjoitetaan yhteen, esimerkiksi ”harmaanorjanhirvikoira”, koska kyse on koirarodun nimestä. Usein tämä on vaatinut muitakin muutoksia ilmaisuun, esimerkiksi ”punakärpässieni”.
Yhteen kirjoittamisen vaatiminen on aiheuttanut paljon ongelmia. Yksi niistä on, että se rikkoo kielikorvaa vastaan. Käytännössä esimerkiksi lintulajin nimi ”uudenkaledonianlepinkäismonarkki” varmaankin luetaan kahtena ellei kolmenakin sanana, siis niin, että siinä on useita pääpainoja. Näin pitkissä sanoissa myös tehdään helposti kirjoitusvirheitä, jotka vaikeuttavat lukemista entisestäänkin.
Asiateksteissä on usein tarpeellista noudattaa normeja silloinkin, kun ne ovat huonoja. Kirjoittaja joutuu usein miettimään, onko luettavuus tärkeämpää kuin norminmukaisuus. Monilla aloilla norminmukaiset asut ovat jo tavallisia siksi, että alalle kehitetty suomenkielinen nimistö (esimerkiksi lintulajien nimet) on laadittu normien mukaiseksi. Niinpä sinänsä paljon luettavampi ilmaisu ”Uuden-Kaledonian lepinkäismonarkki” herättäisi jo huomiota ja näyttäisi vanhahtavalta.
Lääketieteen alalle edellä kuvattu yhdyssanavillitys ei ole ulottunut, vaan erisnimen ja yleisnimen yhdistelmät kirjoitetaan siellä yleensä sanaliitoiksi. Tämä koskee muun muassa anatomian käsitteitä, sairauksia ja koemenetelmiä, jotka on nimetty henkilön mukaan.
Osa henkilön tai paikan mukaan nimetyistä lääketieteen termeistä on yhdyssanoja, joissa alkuosa aloitetaan versaalilla ja erotetaan jälkiosasta yhdysmerkillä. Tämäkin poikkeaa kielenhuollon yleisestä suuntauksesta. Tästä kerrotaan tarkemmin kohdassa Tautien, virusten ja hoitomenetelmien nimet.
Käytännössä monilla muillakin aloilla käytetään monisanaisia termejä, joissa ensimmäinen sana on erisnimi, tai yhdysmerkillisiä yhdyssanoja, kuten matematiikassa ”Hausdorffin avaruus” ja fysiikassa ”Coriolis-voima” (tosin esiintyy myös ”coriolisvoima”).
Monissa tapauksissa voidaan ilmaus kirjoittaa joko sanaliitoksi tai yhdyssanaksi ilman, että vaihtoehdoilla on olennaista merkityseroa. Mitä kiinteämpi, yleisemmin käytetty ja merkitykseltään kiteytyneempi ilmaus on, sitä useammin se kirjoitetaan yhdyssanaksi.
Kun mainitunlainen ilmaus esiintyy yhteydessä, jossa sillä on määritteitä, on useimmiten paras kirjoittaa se yhdyssanaksi. Tämä helpottaa lauseen kokonaisuuden jäsentämistä ja kenties välttää koomiset jäsennysmahdollisuudet tai jopa väärinkäsitykset.
Jos taas ilmauksen alkuosalla on määrite, on erikseen kirjoittaminen yleensä ainoa mahdollisuus. Joskus harvoin saattaisi olla mahdollista käyttää pitkää yhdyssanaa, joka sisältää myös mainitunlaisen määritteen.
Myös ilmauksen asiayhteys vaikuttaa yhteen tai erikseen kirjoittamiseen. Voidaan esimerkiksi kirjoittaa ”huumeiden käytöstä” tai ”huumeidenkäytöstä” ilman olennaista merkityseroa. Yhteen kirjoittaminen on kuitenkin luonnollista etenkin silloin, kun rinnastetaan erilaisia asioita tai ilmiöitä.
Joistakin ohjeista voi saada sen käsityksen, että ilmaus kirjoitettaisiin yhdeksi sanaksi, jos sillä on erikoistunut merkitys. Joissakin tapauksissa näin onkin. Esimerkiksi harhaan johtava tarkoittaa sellaista, joka sananmukaisesti johtaa (ohjaa) jonkun kulkemaan harhaan, kun taas harhaanjohtava on kuvaannollisempi ja tarkoittaa tyypillisesti käsityksen tai ajattelun johtamista harhaan.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei: poissa oleva vai poissaoleva? sanoo: ”Kun kokonaisuuden merkitys on erikoistunut tai muuttunut kuvalliseksi, sanat kirjoitetaan yleensä yhteen”. Tämä kuitenkin koskee, kuten sivun otsikostakin ilmenee, sellaisia ilmauksia, joiden jälkiosana on verbin partisiippi.
Yleisesti pelkkä kuvaannollisuus tai merkityksen erikoistuneisuus ei aiheuta yhdyssanaksi kirjoittamista. Tosin Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei? esittää: ”Kun peräkkäiset sanat muodostavat merkityskokonaisuuden, ne kirjoitetaan tavallisesti yhteen”. Ohje on kuitenkin harhaanjohtava, koska kielessä on paljon täysin vakiintuneita sanaliittoja, joilla on hyvinkin erikoistunut tai kuvaannollinen merkitys. Esimerkiksi outo lintu ei yleensä tarkoita lintua lainkaan, vaan ihmistä tai muuta, joka on jossakin yhteydessä jotenkin vieras ja outo. Ilmaus harmaa talous on sekin sekä kuvaannollinen (ei tarkoiteta talouden väriä) että erikoistunut, mutta se kirjoitetaan sanaliitoksi.
Ilmauksen alkuperä saattaa hämärtyä niin, että yhteen kirjoittaminen on perusteltua. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sekä palanpainike että palan painike ovat oikein. Sen mukaan painike kuitenkin esiintyy tämän sanonnan lisäksi vain konkreettisessa merkityksessä kahvaa, nappulaa tms. tai sellaisen kuvaketta tarkoittavassa merkityksessä.
Yleensä adjektiivin ja substantiivin yhdistelmä kirjoitetaan kahdeksi sanaksi.
Yhdistelmä kirjoitetaan kuitenkin yhdeksi sanaksi, jos sillä on erilaistunut merkitys. Tämä tarkoittaa sitä, että yhdistelmä tarkoittaa jotain muuta kuin mitä adjektiivin ja substantiivin merkityksistä suoraan seuraa. Usein merkitys on suppeampi: yhteen kirjoitettu ilmaus on jollekin annettu nimi.
Pelkkä merkityksen erikoistuneisuus ei kuitenkaan riitä tekemään ilmauksesta yhteen kirjoitettavaa. Erikseen kirjoitetaan sellaiset merkitykseltään erilaistuneet ilmaukset, joiden rinnalle ei juuri voida kuvitella vastaavaa erilaistumatonta. Etenkin tämä koskee kuvaannollisia ilmauksia. Puhe esimerkiksi mustasta pörssistä on täysin kuvaannollista; eihän pörssillä oikeasti ole väriä.
Kielitoimiston ohjeesta Yhdyssana vai ei: harmaalokki vai harmaa lokki? tosin saattaa saada toisenlaisen kuvan tilanteesta. Sen mukaan yhteen kirjoittaminen olisi pääsääntö silloin, kun ilmauksella on termimäinen merkitys. Se kuitenkin lisää: ”Joissakin tapauksissa sanat kirjoitetaan vakiintuneen tavan mukaan erilleen, vaikka kyseessä olisi termimäinen kokonaisuus. Tällaisia ovat mm. kuvalliset ilmaukset harmaa talous, pimeä raha, villi kortti ja kylmä sota.” Erikseen kirjoitettavia tapauksia on kuitenkin sanakirjojen mukaankin niin paljon, että on syytä kysyä, mitä yhteistä niillä on. Yhteistä näyttää olevan se, että ilmaukselle ei erikseen kirjoitettunakaan ole hahmotettavissa muuta merkitystä kuin erikoistunut merkitys. Yhteen kirjoittamista ei siis tarvita erottamaan kuvallinen ilmaus konkreettisesta,
Toisaalta nykyisin termistötyössä pyritään yksisanaisiin termeihin hyvin innokkaasti, ja kielitoimisto on tämän linjan hyväksynyt. Jopa nen-loppuiset adjektiivit ja verbien partisiipit kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa, vastoin kielen vanhaa käytäntöä.
Ilmauksella nuorimies on vanhassa kielessä ollut ensisijaisesti merkitys ’poikamies, naimaton mies’, joskin myös merkitys ’nuori mies’, joka nykyisin lienee lähes yksinomainen. Epäselvyyden mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Yhteen kirjoitettu nuorimies sisältää toisaalta sellaisia vivahteita ja asenteita, ettei sitä aina voi kirjoittaa kahdeksi sanaksi. Usein hyvä vaihtoehto on pelkkä mies, jos ikään ei ole tarvetta viitata.
Sanan mobiili kuvaus Kielitoimiston sanakirjassa on ”liikkuva, liikuteltava, siirrettävä”. Myös sanan mobiilisti esiintyminen osoittaa, että mobiili on ajateltu adjektiiviksi. Kuitenkin kyseisen sanakirjan kaikki mobiili-alkuiset ilmaukset ovat yhdyssanoja: mobiilidata, mobiilikäyttö, mobiililaite. Niissä alkuosalla voidaan tulkita olevan erikoistunut merkitys ’langatonta yhteyttä käyttävä’.
Genetiivissä oleva substantiivi voi muodostaa yhdyssanan seuraavan sanan kanssa tai olla sen määritteenä erillisenä sanana. Ilmaus kirjoitetaan yhteen, jos sillä on selvästi erikoistunut merkitys, joka poikkeaa erikseen kirjoitetun ilmauksen merkityksestä.
Tämä ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta, vaan jotkin merkitykseltään erikoistuneet ilmaukset kirjoitetaan sanaliitoiksi. Tällaisen saattaa aiheuttaa esimerkiksi se, että ilmauksen ensimmäinen sana itse on yhdyssana.
Joissakin tapauksissa taas merkitykseltään erikostunut ilmaus voidaan normien mukaan kirjoittaa joko yhdyssanaksi tai sanaliitoksi. Yhdyssanan käyttö on selvempää, koska erikseen kirjoittaminen voi häiritsevästi tuoda mieleen osien konkreettiset merkitykset.
Yhteen kirjoitettavia ovat nykyisten yleisten sääntöjen mukaan muun muassa kasvi- ja eläinlajien ja rotujen nimet, samoin yleensä esimerkiksi vakiintuneet ruokalajien nimet. Ks. Lajien ja rotujen nimet yleensä yhteen. Tämä koskee myös nimiä, joiden ensimmäinen osa on genetiivissä oleva erisnimi.
Useissa tapauksissa yhteen kirjoittaminen on normaalia, mutta erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista. Erikseen kirjoittaminen voi painottaa ilmauksen jompaakumpaa osaa. Yhteen kirjoittaminen taas tekee ilmauksesta termimäisemmän. Aihetta käsiteltiin jo edellä kohdassa Ilmauksen kiinteyden ja erikoistuneisuuden vaikutus.
ilmastonmuutos [ilmiö ja ongelma, johon viitataan tällä nimellä]
ilmaston muutos [ilmaston muuttuminen yleisesti]
pyykinpesu
pyykin pesu
vuohenmaito
vuohen maito
pianonsoitonopettaja
pianonsoiton opettaja
Kun ilmaus, joka yleensä kirjoitetaan yhteen, kirjoitetaankin erikseen, sen alkuosa usein viittaa tiettyyn yksilöön eikä lajiin. Seuraavassa esimerkissä ”tupakan savu ” viittaa juuri sytytettyyn tupakkaan, ei tupakansavuun yleisesti.
Seuraavassa esimerkissä erikseen kirjoittaminen johtuu ilmauksen jälkiosan rinnastamisesta toiseen sanaan. Rinnastaminen on luontevampaa, kun rinnastetaan kokonainen sana sanaan eikä sananosaan. Seuraavassa esimerkissä rinnastetaan lampaasta saatava maito muihin lampaasta saataviin tuotteisiin.
Sen sijaan ilmauksen alkuosa voidaan rinnastaa muihin sanoihin, vaikka ilmaus olisi yhdyssana.
Kielten nimet kirjoitetaan nykysääntöjen mukaan niin, että ”kieli” on erillisenä sanana eikä yhdyssanan jälkiosana. Aiemmin säännöt olivat toisenlaiset.
Kuten seuraavassa kohdassa kuvataan, tällaisten ilmausten johdokset ovat yhdyssanoja.
Edellisessä kohdassa käsitellyn sanaryhmän tärkeän erikoistapauksen muodostavat ilmaukset, joissa alkuosa on genetiivissä ja loppuosa on -inen-loppuinen. Niitä koskevat ohjeet, jotka kuvataan jäljempänä tarkemmin, voidaan tiivistää seuraavasti:
Pronominialkuiset -inen-loppuiset sanat kirjoitetaan käytännössä useammin erikseen: sen kokoinen, tämän kokoinen, tuon kokoinen. Kielenhuollon ohjeet sallivat tämän, mutta ne esittävät yhteen kirjoittamisen ensimmäisenä vaihtoehtona ja saattavat antaa sellaisen vaikutelman, että se olisi tavallisempi.
Yleinen kielitaju tuntuu siis suosivan erikseen kirjoittamista tällaisissa tapauksissa. Syynä saattaa olla se, että ilmauksen molemmat osat koetaan tärkeiksi. Jälkiosa on asiallisesti tärkeä, koska se kertoo, mistä ominaisuudesta on kyse. Ilmaus siis ääntyy kaksihuippuisena (kummankin osan alkutavulla on pääpaino), jolloin erikseen kirjoittaminen on luonnollista.
Erikseen kirjoittamiseen saattaa vaikuttaa sekin, että jotkin saman asian vaihtoehtoiset ilmaisutavat kirjoitetaan kahdeksi sanaksi.
Vanhojen ohjeiden mukaan tällaiset ilmaukset kirjoitettiin yhdyssanoiksi. Tämä on siis edelleen turvallisempi vaihtoehto.
Kuitenkin saman ja muun kirjoitetaan useimmiten yhteen seuraavan adjektiivin kanssa, esimerkiksi useammin samansuuntainen kuin saman suuntainen.
Joissakin tapauksissa adjektiivin genetiivin ja -inen-loppuisen adjektiivin yhdistelmä on muodostunut kiinteäksi yhdyssanaksi, jolla usein on erikoistunut merkitys. Vakiintuneisuuden merkkinä voi pitää sitä, että sana on otettu Kielitoimiston sanakirjaan.
Muunlaisista adjektiivialkuisista tapauksista Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo, että ne ”voi kirjoittaa erilleenkin”. Käytännössä yhteen ja erikseen kirjoittamisen ero on pieni, ei välttämättä tyyliero eikä edes vivahde-ero.
Opas kuitenkin lisää, että yhteen kirjoitettavia tapauksia ovat ne, joissa ”alkuosana oleva adjektiivi on pitkä tai viittaa johonkin konkreettiseen”. Esimerkkeinä ovat seuraavat:
Olennaisesti samanlaisia kannanottoja on Kielitoimiston ohjepankin ohjeessa Yhdyssana vai ei: raudanluja mutta kivantuntuinen vai kivan tuntuinen?
On varminta kirjoittaa adjektiivi ja -inen loppuinen ilmaus erikseen (esim. kivan tuntuinen), ellei kyseessä ole vakiintunut yhdyssana (esim. rauhantahtoinen). Tämä johtuu muun muassa ohjeiden tulkinnanvaraisuudesta.
Substantiivin genetiivin ja -inen-loppuisen adjektiivin yhdistelmä kirjoitetaan ohjeiden mukaan kahdeksi sanaksi, paitsi ”kiteytyneissä tapauksissa”.
Esimerkkejä yhteen kirjoitettavista tapauksista:
Esimerkkejä tapauksista, joita ei tulkita kiteytyneiksi, vaikka jotkin niistä ovat yleisiä fraaseja:
Ohjetta voisi tulkita niin, että yhteen kirjoitetaan vain sellaiset tapaukset, jotka esitetään sanakirjoissa omina hakusanoinaan. Tässä ei siis olisi sellaista valinnanvaraa kuin adjektiivialkuisissa tapauksissa. Ohjeistoissa on kuitenkin muualla tätä väljentäviä kannanottoja.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan adjektiivi, joka ”kuvaa hahmoa tai aistittavuutta”, voidaan kirjoittaa myös yhteen substantiivin kanssa. Esimerkeissä on kuitenkin myös ”lapsuudenaikainen”, joten säännön tarkka sisältö jää epäselväksi. Joka tapauksessa yhteen kirjoittaminen edellyttänee, että substantiivi on merkitykseltään yleinen eikä sillä ole määritteitä.
Lisäksi Kielitoimiston sanakirjassa on esimerkiksi sanan jälkeinen selityksessä maininta, että voidaan kirjoittaa sodan jälkeinen tai sodanjälkeinen. Vastaava vaihtelu sallitaan sanan kuolemanjälkeinen selityksessä.
Poikkeuksiksi voidaan tulkita myös sekainen-loppuiset ilmaukset: ne kirjoitetaan yleensä yhteen. Kielitoimiston sanakirjassa on kyllä sanan säälinsekainen kuvauksessa huomautus, että se voidaan kirjoittaa myös erikseen, mutta sanoista hiekansekainen, itkunsekainen, kauhunsekainen, naurunsekainen, pelonsekainen, surunsekainen ja vedensekainen ei sanota samaa. Vielä Nykysuomen sanakirjassa kuvataan sekainen ensisijaisesti itsenäisenä sanana, mutta lisätään, että genetiivin määrittämänä se kirjoitetaan usein yhteen lyhyen, attribuutittoman genetiivin kanssa. Yhteen kirjoittamista on ehkä edistänyt muun ohessa se, että itsenäisenä, ilman määritettä, sekainen tarkoittaa sekaisin, epäjärjestyksessä olevaa. Kuitenkin esimerkiksi Kotuksen sivulla Uhku esiintyy ilmaus veden ja lumen sekainen. Erikseen kirjoittaminen onkin tavallista tällaisissa moniosaisissa ilmauksissa, ja Kielitoimiston sanakirjassakin on esimerkki säälin ja inhon sekainen.
Kielitoimiston ohjepankin sivulla Kielten nimitykset on erikoinen poikkeus, jonka mukaan taitoinen-loppuinen ilmaus kirjoitetaan kolmeksi sanaksi, jos alkuosa on tyyppiä suomen kielen, mutta yhdeksi, jos alkuosa on yksisanainen.
Sanalla vastainen on useita merkityksiä. Yhteen tai erilleen kirjoittamisen ongelmia voi olla silloin, kun sanaan liittyy genetiivissä oleva sana, joka ilmaisee, mitä vastustetaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan vastainen kirjoitetaan sellaisissa tapauksissa tavallisesti yhteen edeltävän genetiivissä olevan lyhyen ja määritteettömän sanan kanssa. Tätä voi edelleen pitää periaatteena, joskaan yhteen kirjoittamista ei voi pitää virheenäkään. Jos taas edeltävällä sanalla on määrite, kirjoitetaan kaikki erikseen.
Yhteen tai erilleen kirjoittamisella ei voi erotella vastainen-sanan merkityksiä toisistaan. Merkityksessä ’tuleva, vastedes tapahtuva’ sana kyllä kirjoitetaan erilleen (esimerkiksi järjestömme vastainen toiminta), mutta niin voidaan kirjoittaa silloinkin, kun sana tarkoittaa vastustavaa. Tästä johtuvat kaksitulkintaisuudet ovat yleensä vain teoreettisia, koska asiayhteys ratkaisee asian. Toisaalta voidaan korvata vastainen-sana yksikäsitteisemmällä, esimerkiksi järjestömme tuleva toiminta tai järjestöämme vastaan suuntautuva toiminta.
Yhteen kirjoitettavia ovat tietysti yhdyssanojen johdokset. Esimerkiksi kansanvaltainen on johdos sanasta kansanvalta eikä sanojen kansan ja valtainen yhdistelmä; niistä jälkimmäinen kyllä on käytössä erillisenä sananakin, mutta merkityksessä ’valtaisa, valtava, hyvin suuri’.
Jos alkuosa on erisnimi, kirjoitusasu horjuu: Euroopan laajuinen ∼ Euroopan-laajuinen ∼ euroopanlaajuinen. Ongelmattomin vaihtoehto on erikseen kirjoittaminen, koska yhdyssanaa käytettäessä on vaikeaa ratkaista, pitäisikö käyttää yhdysmerkkiä ja pitäisikö aloittaa versaalilla.
Suomen kieli tuntuu välttelevän erisnimistä ja adjektiivista koostuvia yhdyssanoja. Niiden sijasta käytetään usein sanaliittoja tai erisnimi korvataan adjektiivilla. Esimerkiksi ”saksanmielinen”, on harvinainen, oikeampi ”Saksan-mielinen” vielä harvinaisempi. Yleensä sanotaan ”saksalaismielinen”. Tämä on hiukan epäloogista, mutta tällöin kirjoitusasu on selvä, koska alkuosa on adjektiivi. Toisaalta tiettyjen poliittisten tapahtumien yhteydessä on tullut laajaan käyttöön sana ”Venäjän-mielinen” tai (harvemmin) ”Venäjä-mielinen”.
Lähinnä historiallisissa sanoissa ”suomenmielinen” ja ”ruotsinmielinen” alkuosa viittaa kieleen eikä maahan, joten ne eivät kuulu tähän yhteyteen.
Jos erisnimi-adjektiivi-yhdyssanoja kuitenkin käytetään, niin ehkä ne on paras kirjoittaa kokonaan yhteen ja gemenalla (euroopanlaajuinen), vaikka tämä vähän oudolta tuntuukin.
Edellä käsiteltiin tapauksia, joissa ‑inen-loppuisella adjektiivilla on genetiivissä oleva määrite, kuten sen kokoinen tai senkokoinen. Jos adjektiivi on muuta tyyppiä, erikseen kirjoittaminen on yleensä sopivampaa ja tavallisempaa.
Usein kuitenkin yhteen kirjoittaminen on mahdollista, joissakin tapauksissa tavallisempaakin. Yleiset säännöt eivät aina ehdottomia ohjeita, ja asia voi riippua myös siitä, painotetaanko ilmauksen alkuosaa, jolloin kirjoitetaan erikseen. Kielitoimiston sanakirjassa on esimerkiksi useita sellaisia sanoja kuin vaaleanharmaa ja tummanpunainen, mutta niihin liittyy maininta, että kirjoitetaan myös erikseen. Käytännössä tällaisissa tapauksissa yhteen kirjoittaminen on yleensä selvästi tavallisempaa. Joissa tapauksissa taas sanakirja ei esitä yhdyssanaa hakusanan, mutta mainitsee esimerkiksi hailakka sanan kuvauksessa, että hailakan sininen kirjoitetaan myös yhteen (tässä tapauksessa tavat ovat suunnilleen yhtä yleiset).
Joissakin tapauksissa yhdyssanaksi kirjoittaminen on vakiintunutta niin, että sana mainitaan Kielitoimiston sanakirjassa ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta. (Tämä ei suoranaisesti merkitse, että erikseen kirjoittaminen olisi väärin.)
Jos ilmaisun jälkimmäinen osa on partikkeli eli taipumaton sana, ilmaisu kirjoitetaan yleensä kahdeksi sanaksi, esimerkiksi ennen kuin. Taipumattomuus tulkitaan tällöin laajasti. Esimerkiksi jälkeen on kyllä sanan jälki taivutusmuoto, mutta sellaisessa postpositiokäytössä kuin kesän jälkeen se tulkitaan partikkeliksi. Siksi se kirjoitetaan erilleen myös silloin, kun se liittyy pronominiin, jolloin kyseessä on usein kiinteä yhdistelmä.
Tämä erikseen kirjoittamisen sääntö on aikoinaan asetettu melko mielivaltaisesti. Jotkin sanaparit kirjoitetaan hyvin usein sen vastaisesti yhteen, esimerkiksi ennenkuin.
Tästä oli runsaasti esimerkkejä kohdassa Tavallisia tapauksia. Siinä oli esimerkkejä myös poikkeuksista, joita tarkastellaan yleisemmin seuraavassa.
Partikkelin sisältävä ilmaisu kirjoitetaan yhteen seuraavissa tapauksissa:
Kirjoitusasua alla päin suositellaan yksinomaiseksi silloin, kun ilmaus on kuvaannollinen, merkitykseltään ’alakuloisena, masentuneena; pahoilla mielin’. Käytännössä yhteen kirjoittaminen on vallitseva käytäntö. Konkreettinen ilmaus, jonka merkitys on ’alhaallapäin, alempana’, voidaan kirjoittaa yhteen tai erikseen, allapäin ∼ alla päin. Sellainen konkreettinen merkitys on kuitenkin harvinainen. Normin taustalla voi olla myös se sinänsä oikea ajatus siitä, että kyseessä on alkujaan selvä sanaliitto: alla päin on tarkoittanut konkreettisesti ’pää alhaalla’ (vrt. rakennetta ilmaukseen vesissä silmin). Yleinen kirjoitusasu taas selittyy sillä, että ilmaus koetaan kiinteäksi sanonnaksi, ja se myös äännetään yksihuippuisena, eli osalla päin ei ole sivupainoa.
Sana kotiin tulkitaan tässä yhteydessä adverbiksi, eli voidaan kirjoittaa kotiin päin tai kotiinpäin. Yhteen kirjoittaminen on tavallista varsinkin kuvaannollisessa käytössä, esimerkiksi vetää kotiinpäin ’ajaa omaa tai oman ryhmän etua’.
Kielitoimiston ohjepankin sivun Yhdyssana vai ei: nurin päin vai nurinpäin? esittää, että yhteen kirjoitetaan ”sanaparit, joissa on kaksi samanhahmoista sanaa, kirjoitetaan erilleen”. Esimerkit ovat: hujan hajan, mullin mallin, ristiin rastiin, alun perin, suurin piirtein. Osa näistä voidaan tulkita niin, että parissa on kaksi sanaa samassa sijamuodossa, mutta osittain kyse on vain sanoista, jotka näyttävät sellaisilta. Lisäesimerkkejä: yötä päivää, puuta heinää, mielin määrin, perin pohjin, suin päin.
Sääntö on sikäli luonnollinen, että tällaisissa yhdistelmissä on yleensä kummankin sanan alkutavulla pääpaino eli sanat ”ääntyvät erikseen”. Tosin esimerkiksi alun perin saattaa ääntyä toisinkin.
Sääntö on osittain tulkinnanvarainen. Esimerkiksi jotenkuten on kirjoitettava yhteen, vaikka joten kuten näyttäisikin rinnastuvan edellä mainittuihin samanhahmoisten sanojen pareihin. Yhteen kirjoitetaan myös mitenkuten.
Yleisestä painotusta koskevasta nyrkkisäännöstä poikkeavat rinnasteiset yhdyssanat. Niissä osat ovat samanveroisia ja yhtä painokkaita. Esimerkiksi ilmaisu ”suomalais-ruotsalainen” on rinnasteinen, ja se luetaan käytännössä kahtena sanana, joiden kummankin alkutavulla on pääpaino. Rinnasteisissa yhdyssanoissa käytetään yleensä yhdysmerkkiä, mutta tähän on joitakin poikkeuksia, esimerkiksi ”anglosaksinen”. Ks. tietoja yhdysmerkin käytöstä rinnasteisissa yhdyssanoissa. Yhdysmerkin käyttö ei suinkaan ole tae siitä, että kyseessä on rinnasteinen yhdyssana, vaan yhdysmerkin käyttö johtuu useimmiten muusta syystä (esimerkiksi ”linja-auto”, koska alkuosa loppuu samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa).
sini-musta-valkea lippu
kanttori-urkurin virka
Lukua tarkoittava useasta sanasta koostuva ilmaus kirjoitetaan yhdyssanaksi kuitenkin niin, että tuhansia, miljoonia, miljardeja jne. tarkoittavan osan jälkeen on sanaväli. Lisäksi sanan miljoonaa, miljardia jne. edellekin on sallittua jättää sanaväli. Aihetta ja eräitä siihen liittyviä tulkinnanvaraisuuksia käsittelee kohta Lukusanojen ryhmittely.
Kun kaksiosaisen ilmauksen ensimmäinen, määrittävä osa on erisnimi, esiintyy useanlaista vaihtelua:
Näin ollen on periaatteessa jopa 2 × 3 × 2 = 12 vaihtoehtoa. Tosin suurin osa yhdistelmistä on selvästi normien vastaisia, vaikka niitäkin esiintyy käytännössä. Esimerkin avulla tarkasteltuina vaihtoehdot ovat:
Dieselin moottori | Mahdollinen, usein yleisin vaihtoehto, tässä tapauksessa vanhentunut. |
dieselin moottori | Virheellinen. |
Dieselinmoottori | Virheellinen, ellei ilmaus kokonaisuutena ole erisnimi. |
dieselinmoottori | Joissakin ilmaisutyypeissä mahdollinen, jopa yleisin. |
Dieselin-moottori | Joissakin ilmaisutyypeissä mahdollinen. |
dieselin-moottori | |
diesel-moottori | Voidaan tulkita sanan diesel-moottori mahdolliseksi asuksi. |
Diesel moottori | Virheellinen |
diesel moottori | Virheellinen. |
Dieselmoottori | Virheellinen, ellei ilmaus kokonaisuutena ole erisnimi. |
dieselmoottori | Mahdollinen, tässä tapauksessa selvästi yleisin nykykielessä. |
Diesel-moottori | Mahdollinen, usein yleisin vaihtoehto. |
diesel-moottori | Voidaan tulkita sanan dieselmoottori mahdolliseksi asuksi. |
Tavallisesti muotoa ”Dieselin moottori” tai ”Diesel-moottori” oleva ilmaus on ainakin aluksi tavallisin. Niiden välillä on runsaasti horjuvuutta. Genetiivialkuinen sanaliitto on aiemmin ollut suomen kielessä tavallinen ilmaus, mutta nykyisin käytetään usein nominatiivialkuista yhdyssanaa, osittain varmaankin englannin vaikutuksesta. Jos käsite yleistyy ja arkipäiväistyy, saatetaan sana kirjoittaa kokonaan yhteen ja gemenalla. Alkuosan sija vaihtelee, usein siten, että genetiivialkuisuus korostaa yhteyttä erisnimeen: ”grévynseepra” on selvästi Grévyn mukaan nimetty seepralaji, kun taas ”dieselmoottori” on aika lailla menettänyt yhteyden keksijä Rudolf Dieseliin.
Ääritapauksissa erisnimi muuttuu yleisnimeksi, jota käytetään yksinään, ilman jälkiosaa. Tämä koskee yleensä vain puhekieltä: esimerkiksi dieselmoottoria tai dieselöljyä saatetaan kutsua dieseliksi. Mittayksiköistä monet kuitenkin perustuvat aivan virallisesti ja kansainvälisen käytännön mukaisesti henkilönnimiin, joita on alusta alkaen käytetty ilman jälkiosaa: hertsi (nimestä Herz), newton jne.
Biologisissa nimityksissä, ruokalajien nimissä yms. on tavallista käyttää genetiivialkuista yhdyssanaa, joka kirjoitetaan gemenalla ilman yhdysmerkkiä.
Kun kaksisanaisen ilmauksen alkuosa on erisnimi, joka viittaa sijaintiin, määränpäähän tai lähtöpaikkaan, ilmaus kirjoitetaan suosituksen mukaan genetiivialkuiseksi yhdyssanaksi, jossa on yhdysmerkki. Suositus on kyllä hiukan epämääräinen (Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana: erisnimen muoto (Bond-fani, Suomen Lontoon-lähetystö). Sitä voi tulkita niinkin, että voi kirjoittaa erikseen, jos ei synny epäselvyyttä eikä tulkintavaikeuksia.
Esimerkiksi ”Oulun-juna” voi tarkoittaa Oulusta tulevaa tai Ouluun menevää junaa. Käytännössä kahdeksi sanaksi kirjoittaminen, ”Oulun juna”, on tavallista eikä voine aiheuttaa väärinkäsityksiä. Sen sijaan esimerkiksi ilmauksen ”Venäjän kauppa” luonteva tulkinta on, että tarkoittaan Venäjän (eri maiden kanssa) käymää kauppaa, ja jos tarkoitetaan jonkin maan, kuten Suomen, Venäjän kanssa käymää kauppaa, on kirjoitettava yhteen ”Venäjän-kauppa”.
Yhdyssanaksi kirjoittaminen on usein tarpeen erityisesti silloin, kun on peräkkäin kaksi genetiivissä olevaa määritettä; ks. Erityyppisten genetiivien vaikutus.
Henkilön mukaan nimettyjen käsitteiden, menetelmien, ym. asussa on paljon vaihtelua. Yleensä kilpailevat keskenään sanaliitto ja yhdysmerkillinen yhdyssana. Usein kilpailu on varsin tasaväkistä.
Kielenhuolto on suosinut sanaliittoa, koska sitä on suomen kielessä vanhastaan yleensä käytetty tällaisissa tapauksissa. Usein sanaliitto onkin ainoa kyseeseen tuleva vaihtoehto.
Kielenhuolto ei ole ottanut sellaista yleistä kantaa, että tämäntyyppisissä asioissa yhdyssanailmaukset olisivat virheellisiä. Joissakin tapauksissa ne ovat jopa täysin vakiintuneita tai ainakin selvästi yleisempiä kuin sanaliitto.
Toisaalta monilla aloilla kielenkäyttö on suosinut yhdyssanoja, varsinkin puhekielessä. Tähän on varmasti vaikuttanut englannin esikuva, mutta myös se, että yhteyttä henkilönnimeen ei ajatella eikä ehkä edes tunneta. Lisäksi genetiivin muodostuskin on joskus ongelmallista. Esimerkiksi ”Fourier-muunnos” tuntuu sujuvammalta kuin ”Fourier’n muunnos”.
Jos nimi liitetään partisiippiin, ei genetiivi tule kyseeseen, vaan kirjoitetaan ”Fourier-muunnettu” ja ”Nobel-palkittu” (ja ”Poisson-jakautunut ”, vaikka yleensä ”Poissonin jakauma”); tällaisissa ilmauksissa on puhekielen sävyä, mutta niitä on alettu käyttää myös asiateksteissä – varmaankin paljolti siksi, että kirjakielisemmässä vaihtoehdossa olisi toistoa, esimerkiksi ”Fourier-muunnoksella muunnettu”. Genetiivialkuisuus on joskus myös lievästi hämmentävä silloin, kun ilmauksella kokonaisuutena on genetiivissä oleva määrite, esimerkiksi ”funktion Fourier’n muunnos”.
Silloin, kun kyse on termeistä tai terminomaisista ilmauksista, ei ole ihan sopivaa, että yksi kirjoittaa yhdellä tavalla, toinen toisella. Useimmissa tämäntapaisissa termeissä virta näyttää vievän kohti yhdyssanarakennetta, joten se kai on se suunta, jossa yhtenäisyys on saavutettavissa. Samalla vältetään horjuvuus genetiivin kirjoitusasussa.
Toisaalta ei ole järkevää tavoitella sellaista yhtenäisyyttä, että genetiivialkuisuudesta kokonaan luovuttaisiin, sillä moni termi on hyvin vakiintunut genetiivialkuiseksi. Esimerkkejä matematiikasta:
Pikemminkin kunkin termin asu pitäisi pyrkiä vakiinnuttamaan. Usein yksinkertainen Google-hakujen (kuten "nobelin palkinto" ja "nobel-palkinto") vertailu antaa aika selvän vastauksen kysymykseen, kumpi vaihtoehto kannattaa yrittää vakiinnuttaa.
Joissakin tapauksissa on yhdyssana selvempi siksi, että genetiivi olisi monitulkintainen. Tällöin yhdyssana on myös tavallisesti yleisempi. Esimerkiksi ”Schengenin alue” tuntuisi oudolta, koska se tuntuisi tarkoittavan Schengenin seutua, vaikka tarkoitetaan Schengenissä tehdyllä sopimuksella perustettua aluetta.
Jos ilmaisun alkuosa on genetiivissä oleva erisnimi, saattaa olla kolmekin mahdollista kirjoitustapaa:
Joissakin tapauksissa voisi tulla kyseeseen myös kahden viimeksi mainitun asun välimuoto: sana kirjoitetaan gemena-alkuisena, mutta yhdysmerkkiä käyttäen. Tämä kuitenkin vaatisi erityisen perusteen kuten sen, että sen, että luettavuus vaatii yhdysmerkkiä.
Monissa tapauksissa voi vain yhtä kirjoitusasuista pitää oikeana. Kyse on osittain ilmausten luonteesta, osittain vakiintuneesta käytännöstä.
Yleinen ohje on seuraava (Kielitoimistn ohjepankin sivulla Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa erisnimi):
Omanlaisensa ryhmän muodostavat erisnimen sisältävät mestari- ja mestaruus-ilmaukset. Tavallisesti alussa on iso kirjain, ja kokonaisuus kirjoitetaan joko kahdeksi eri sanaksi tai yhdistetään yhdysmerkillä:– –
Kenian mestaruus ~ Kenian-mestaruus
– –
Kenian mestari ~ Kenian-mestari
– –
Tälläiset ilmaukset ääntyvät yleensä yhdyssanoina eli niin, että niissä on vain yksi pääpaino. Yhdyssanaksi käsittämistä tukee sekin, että ilmausten merkitys on erikoistunut sen sijaan, että se johtuisi vain osien merkityksistä. Kyse ei ole yleisesti kenialaisesta mestarista, vaan urheilijasta, joka on voittanut erityisen kilpailun.
Sääntöön on kuitenkin tehty seuraava lisäys vuonna 2003:
Suomessa yleiset mestaruuden ilmaukset (SM ja EM) on mahdollista kirjoittaa myös kuten maailmanmestaruus ja maailmanmestari eli pienellä alkukirjaimella ja yhteen:suomenmestaruus, suomenmestari
euroopanmestaruus, euroopanmestari
Tämä kuitenkin vain sallii tällaiset poikkeavat asut vanhojen rinnalle. Niitä ei kannata käyttää, koska niissä alkuosa on selvästi erisnimi ja koska ne turhaan poikkeavat niihin rinnastuvista ilmauksista kuten Kenian-mestari.
Erisnimen ja yleisnimen yhdistelmän kirjoittaminen yhteen on virheellistä silloin, kun alkuosa on perusmuodossa (nominatiivissa). Joissakin tapauksissa ilmauksen kokonaisuutena voidaan tulkita muuttuneen yleisnimeksi (kuten genetiivialkuissakin tapauksissa, kuten ”ranskanleipä”).
Voidaan kirjoittaa esimerkiksi ”Suomi-rock tai ”suomirock”. Kielilautakunnan kannanotto vuodelta 2003 hyväksyy tässä tapauksessa molemmat. Edellinen on sikäli selvempi, että jälkimmäisen voisi tulkita viittaavan kieleen, vaikka sanalla viitataan suomalaiseen rockmusiikkiin, joka ei välttämättä ole suomenkielistä. Sen sijaan ei pidä kirjoittaa ”suomi rock” eikä ”Suomi rock”, ei myöskään ”Suomirock”.
Yhteen tai erikseen kirjoittamiseen vaikuttaa mm. se, miten tuttuna ilmaisua pidetään. Usein erisnimen merkitys on ”laimentunut” ja ilmaisu kokonaisuutena koetaan jonkin asian nimeksi. Tällöin myös lausumistapa on usein selvästi yksihuippuinen (pääpaino vain ensimmäisellä tavulla). Koko ilmauksen merkitys saattaa olla hyvin erikoistunut.
Esimerkiksi ”espanjantauti” ei tarkoita yleisesti Espanjasta peräisin olevaa tautia, vaan tiettyä, ensimmäisen maailmansodan lopulla ja jälkeen riehunutta suurta influenssaepidemiaa. (Se sai nimensä Espanjasta siksi, että tiedot siitä levisivät Espanjan kautta. Koska Espanja oli puolueeton, siellä ei ollut sotasensuuria.)
Seuraavissa esimerkeissä on tildeoperaattori ∼ osoittamassa vaihtelua: kummatkin muodot ovat hyväksyttäviä.
Vielä suhteellisen hiljattain sentapaiset ilmaukset kuin ”saksanpaimenkoira” tulkittiin sanaliitoiksi, esimerkiksi ”Saksan paimenkoira”. Ks. kohtaa Termien kirjoittaminen yhdyssanoiksi.
Esimerkiksi ”Ruotsin-laiva” on luonteva kirjoitusasu, jos ajatellaan Ruotsiin kulkevaa laivaa, Sen sijaan ”ruotsinlaiva” on jo käsite ja viittaa tietynlaiseen matkailun muotoon ja tyyliin.
Joissakin tapauksissa on yhteen tai erikseen kirjoittamisella olennainen merkitysero. Genetiivin erilaiset merkitykset nimittäin saatetaan erottaa juuri tällä tavoin etenkin, jos ilmaisussa on kaksoisgenetiivi eli kaksi erityyppistä genetiiviä.
Toisaalta erikseen kirjoittaminen on yleistä silloin, kun todellista kaksiselitteisyyttä ei ole. Monet ilmaisutyypit kirjoitetaan yhteen silloin, kun osat ovat lyhyitä, mutta erikseen, jos ainakin toinen osista on pitkä. Tarkkoja sääntöjä ei ole, ja asia riippuu myös ilmaisun merkityksestä ja lauseyhteydestä. Käytännössä voi soveltaa seuraavia nyrkkisääntöjä:
Tosin virallisia ohjeita voidaan tulkita niinkin, että yhteen kirjoittaminen (kuten Kilon-toimipiste) olisi aina suositeltavaa. Ks. Tyyppi Oulun-juna ∼ Oulun juna.
Sellaisia ilmauksia kuin ”Tanskan-tuonti” saatetaan käyttää myös (substantiivina tai adjektiivina) merkityksessä ”Tanskasta tuotu”, esimerkiksi ”Ori on Tanskan-tuonti”. Vaikka ilmaus on periaatteessa mahdollinen, tuntuisi yleisnimeksi kirjoittaminen, ”tanskantuonti”, luonnolliselta. Yksinkertaista ilmausta ”Tanskasta tuotu” ei ehkä haluta käyttää siksi, että se olisi liian konkreettisen tuntuinen.
Lähetystöjen, lähettiläiden, konsulaattien yms. nimityksiin on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan lähettäjävaltion ilmaiseva määrite kirjoitetaan erilliseksi sanaksi, kohdevaltiota tai asemapaikkaa osoittava määrite yhdyssanan alkuosaksi. Näin erotellaan genetiivin eri merkitykset. Lähetystöt nimetään tavallisesti asemapaikan mukaan muun muassa siksi, että lähetystö saattaa edustaa lähettäjävaltiota myös muissa valtioissa kuin asemamaassa; ks. ulkoministeriön luetteloa edustustoista.
Euro-alkuisissa sanoissa on suurta sekaannusta:
Maantieteellinen nimi kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan yhdyssanaksi. Tähän on joukko poikkeuksia, joita käsitellään nimien yhteydessä kohdassa Milloin maantieteellinen nimi on yhdyssana?
Jos esimerkiksi kadunnimi muodostetaan sanaliitosta ja sanasta ”katu”, ”tie” tai vastaava, osat kirjoitetaan eri sanoiksi, esimerkiksi ”Urho Kekkosen katu” – ei siis ”Urhokekkosenkatu”, kuten voisi luulla. Melko tavallinen kirjoitustapa ”Urho Kekkosenkatu” on myös normin vastainen – ja epäjohdonmukainen, sillä eihän sana ”Urho” ole sanan ”Kekkosenkatu” määrite.
Kadunnimet, joissa alkuosana on yksisanainen nimi, kirjoitetaan tavallisiksi yhdyssanoiksi. Nimiä annettaessa kannattaakin pyrkiä tällaisiin ongelmattomiin ilmaisuihin.
Eliölajin tai rodun nimi kirjoitetaan yleensä yhteen.
Kielenhuollon linja alkoi muodostua tällaiseksi 1960-luvun tienoilla, ja tämä on osa termien tekemistö yhdyssanoiksi. Aiemmin kirjoitettiin esimerkiksi Siperian lehtikuusi, ja tällaista esiintyy yhä jonkin verran.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Eläinlajit ja ‑rodut esittää asian kuitenkin niin, että moniosaiset lajin tai rodun nimet kirjoitetaan ”yleisesti” tai ”tavallisesti” yhteen, mutta ei kerro, missä tapauksissa kirjoitetaan erilleen. Se kuitenkin mainitsee, että jos nimen alkuosana on nen-loppuinen adjektiivi, nimestä voi tulla pitkä ja hankala hahmottaa, etenkin taivutettaessa (esimerkiksi kultaisellanoutajalla). Sivu loppuu seuraavaan kappaleeseen:
Tässä esitetty ohje on yleisohje. Esimerkiksi monet koira- ja kissarotuyhdistykset kirjoittavat rotujen nimiä osin omien käytänteidensä mukaisesti.
Kennelliiton sivuston rotujen nimien listassa melko paljon Kielitoimiston ohjepankin ohjeesta poikkeavia asuja, etenkin silloin, kun nimi on pitkä, esimerkiksi kiharakarvainen noutaja. Lisäksi sellaiset nimet, jotka ovat kokonaan vierasta kieltä, kirjoitetaan kyseisen kielen mukaan, esimerkiksi bichon frisé; Kielitoimiston ohjepankin tarkoitus ei kai ole ollut ottaa kantaa sellaisiin. Toisaalta on on sekakielisyyttä kuten Kennelliiton listan cavalier kingcharlesinspanieli, joka ohjepankin mukaan kirjoitetaan yhteen. Käytännössä Kennelliitossa ilmeisesti noudatellaan eri rotujärjestöjen käyttämiä nimiä, joten ei ole mikään ihme, että esiintyy sekavuutta.
Koska Kennelliitto ja sen jäsenjärjestöt päättävät rotumääritelmistä, lienee sopivaa käyttää niissä yhteyksissä esitettyjä nimien asuja muuallakin.
Vastaava koskee Kissaliiton sivuilla esitettyjä kissarotujen nimiä. Siellä on esimerkiksi yleisohjeen vastaiset norjalainen metsäkissa ja pyhä birma.
Alalajien nimiin on syytä soveltaa samoja sääntöjä kuin lajeihin ja rotuihin. Esimerkiksi Kielitoimiston ohjepankin sivulla lajin tai rodun nimenä esitetyistä itämerennorppa on norpan alalaji, bengalintiikeri tiikerin ja harmaakarhu karhun alalaji.
Ihmisrotujen nimissä on vanhastaan esiintynyt sanaliittoja. Kielitoimiston sanakirja mainitsee esimerkit valkoinen rotu, keltainen rotu ja musta rotu. Toisaalta se liittää tähän huomautuksen ”vars. aik. ihmisistä”, viitaten siihen, että ihmisroduista puhuminen esitetään nykyisin usein vanhentuneena tai virheellisenä.
Lajikkeet ovat ihmisen tekemän jalostuksen tuottamia viljeltyjen kasvien muotoja. Niiden nimiä pidetään erisniminä, jotka voivat olla sanaliittoja, kuten Valkea kuulas.
Usein sana ”pikku” ja siihen liittyvä sana voidaan kirjoittaa joko yhteen tai erilleen ilman merkityseroa tai edes savyeroa. Tällöin ”pikku” tarkoittaa pientä, vähäistä, heikkoa, vähäarvoista tms., ja sillä on on usein tunnetta tai asennetta ilmaiseva merkitys. (Vertaa esimerkiksi ilmauksiin ”pieni tyttö”, ”pieni summa” jne.)
Erilleen kirjoittaminen on tällaisissa tapauksissa ehkä parempi tapa. Yhteen kirjoittaminen voidaan varata tapauksiin, joihin se kuuluu siksi, että kokonaisuudella on erikoistunut merkitys. Lisäksi esimerkiksi seuraavat ilmaukset ovat Kielitoimiston sanakirjassa ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta: lapsen pikku kädet, pikku kultani, pikku äitini, pikku ystävätär, pikku hiprakassa, pikku erimielisyydet, pikku pettymykset.
Yhteen kirjoitettavia ovat tapaukset, joissa ilmauksella on aivan eri merkitys kuin erikseen kirjoitetulla on tai olisi. Esimerkiksi ”pikkuserkku” ei tarkoita pientä serkkua, vaan sitä käytetään serkusten lapsista suhteessa toisiinsa, eíkä sana ”pikkuaivot” tarkoita pieniä aivoja, vaan aivojen tiettyä osaa. (On kyllä mahdollista sanoa ”Älä vaivaa tällä pikku aivojasi”, mutta se ei ole viisasta.) Kielitoimiston kielioppioppaan sivu Yhdyssana vai ei: pikkutyttö vai pikku tyttö? mainitsee seuraavat sanat yhdyssanoina: pikkuaivot, pikkuauto, pikkubussi, pikkuhousut, pikkujoulut, pikkukaupunki, pikkumusta, pikkuleipä, pikkupyykki, pikkuraha, pikkuserkku, pikkusisko, pikkusormi, pikkuveli. Jotkin niistä voidaan kyllä ajatella kirjoitettavan erilleenkin. Voidaan esimerkiksi puhua ihastuttavasta pikku kaupungista, mutta tällöin kyse on tunneilmauksesta eikä pikkukaupungista suurkaupungin vastakohtana.
Kielitoimiston sanakirjassa on toista sataa pikku-alkuista yhdyssanaa, joista tosin osa voidaan kirjoittaa erilleenkin (vaikka sanakirja ei tätä aina mainitse).
Kun pikku-sana liittyy henkilönnimeen, sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pikku Kalle” ja ”pikku-Kalle” on ehkä jonkinlainen vivahde-ero. Myös versaalialkuinen ”Pikku-Kalle” on mahdollinen, jos tarkoitetaan henkilöä, jonka erisnimeksi (lempinimeksi) tällainen ilmaisu on vakiintunut.
Maantieteellisissä nimissä pikku-sana kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa ja erotetaan siitä yhdysmerkillä, paitsi jos seuraava sana on yhdyssana, jolloin kirjoitetaan erilleen. Tätä kuvailee Kielitoimiston ohjepankin sivu Paikannimet: Pikku Huopalahti, Pikku-Keimola.
Kuvaileva Iso suomen kielioppi esittää (§ 425) yhtenä toistoyhdyssanan muotona sellaiset sanat kuin pienenpieni, joissa adjektiivia määrittää sama adjektiivi genetiivissä. Se lisää: ”Tällainen adjektiivin toistorakenne esiintyy yhtä lailla sanaliittona, esim. pienen pieni”. Normeissa ei asiaan oteta kantaa.
Kielitoimiston sanakirja tosin esittää vain vaihtoehdon pienen pieni (sanan pieni käyttöesimerkeissä), ei yhdyssanaa pienenpieni. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että yhteen kirjoittaminen olisi väärin; sanakirja ei tietenkään voi sisältää kaikkia suomen kielen yhdyssanoja. Nykysuomen sanakirjassa esiintyy mm. pienenpieni, joskin siihen liittyy huomautus, että se kirjoitetaan tavallisesti erikseen.
Koska yhteen kirjoittamisella ei tällaisissa tapauksissa saavuteta mitään etua, on paras kirjoittaa tällaiset ilmaukset kahdeksi sanaksi.
Sama koskee ilmauksia, joissa toistuva sana on substantiivi. Poikkeuksen muodostavat tapaukset, joissa sana ei esiinny itsenäisenä perusmuodossa, vaan vain taivutusmuodoissa ja yhdyssanan alkuosana.
Sanasta ”takainen” Nykysuomen sanakirja esittää, että se kirjoitetaan usein yhteen varsinkin lyhyen attribuutittoman määritteen kanssa. Esimerkeissä se mainitsee – monien erikseen kirjoitettujen tapausten, kuten ”vuosituhansien takainen”, ohella – lukuisia yhdyssanoja, mm. ”vuosientakainen” ja ”talventakainen”. Sellaisia sanoja ei kuitenkaan ole enää Kielitoimiston sanakirjassa. Nykynormeja ilmeisesti onkin tulkittava niin, että tällaiset ilmaukset kirjoitetaan erikseen.
Toisaalta sanakirjassa on sanan ”takainen” selityksissä paitsi kuvaannollinen sana ”haudantakainen” myös sanat ”ikkunantakainen”, ”lahdentakainen” ja ”merentakainen”. Tätä lienee tulkittava niin, että yhteen kirjoittaminen on mahdollista, jos merkitys on ’jonkin takana oleva’ eikä ’jotakin aikaisempi’.
Sanaa ”toissa” ei nykyinen kielitaju koe sanan ”toinen” muodoksi (konsonanttivartaloinen essiivi; vrt. normaaliin essiiviin ”toisena”), vaan sanaksi, jota käytetään vain muutamissa sanonnoissa. Tämän takia sellaiset ilmaisut kuin ”toissa päivänä” kirjoitetaan usein yhteen, ”toissapäivänä”, mutta normien mukaan ne tulee kirjoittaa erikseen. Sellaiset johdokset kuin ”toissapäiväinen” kirjoitetaan yhteen normien mukaankin.
Oikea kirjoitusasu on ”lukuun ottamatta”, ei ”lukuunottamatta”. Näin vain on päätetty melko mielivaltaisesti. Tässä tapauksessa yhteen kirjoittamista voisi perustella sillä, että ilmaus on merkitykseltään erikoistunut. Erikseen kirjoittaminen taas on perusteltavissa sillä, että merkitys selittyy kuitenkin hyvin ilmauksen ”ottaa lukuun” (= ottaa mukaan laskuihin, ottaa huomioon) pohjalta.
Käytännössä tämän ilmauksen yhteen kirjoittaminen lähes yhtä yleistä kuin erikseen kirjoittaminen. Toisaalta normit ovat oikeastaan tiukentuneet: Nykysuomen sanakirja sisältää hakusanan ”lukuunottamatta” joskin mainitsee, että ilmaus kirjoitetaan yleensä erikseen, kun taas uudemmissa sanakirjoissa asuna on vain ”lukuun ottamatta”. Yhteen kirjoittamista lienee siis pidettävä yleisyydestään huolimatta virheellisenä.
Vastaavista syistä on syytä kirjoittaa ilmaus ”pois lukien” sanaliitoksi. Vaikka siinä lukea-verbi on nykykielen kannalta hiukan erikoisessa merkityksessä, kyse ei kuitenkaan ole merkitykseltään erikoistuneesta ilmauksesta.
Kannattaa muistaa, että usein ”lukuun ottamatta” on korvattavissa sujuvammalla sanonnalla, jossa käytetään esimerkiksi sanaa ”paitsi”. Lauserakenteen toki silloin pitää olla toisenlainen.
Sana lainen ja sitä edeltävä genetiivimuotoinen sana kirjoitetaan yhteen tai erikseen edeltävän sanan luokan mukaan seuraavasti:
1. sanan luokka | Kirjoitussääntö | Esimerkki |
---|---|---|
persoonapronomini | yhteen t. erikseen | minunlaiseni ~ minun laiseni |
muu pronomini | yhteen | samanlainen |
peruslukusana | yhteen | kolmenlainen |
adjektiivi | yhteen | hyvänlainen |
partisiippi, määritteetön | yhteen t. erikseen | kerrotunlainen ~ kerrotun lainen |
partisiippi, määritteellinen | yhteen | edellä kerrotun lainen |
erisnimi | erikseen | Maijan lainen |
yhdyssana | erikseen | ajokoiran lainen |
muu yleisnimi, määritteetön | erikseen t. yhteen | koiran lainen ~ koiranlainen |
muu yleisnimi, määritteellinen | erikseen | mustan koiran lainen |
Viralliset ohjeet ovat kuitenkin osittain puutteellisia ja jopa ristiriitaisia. Tämä koskee tapauksia, joissa ensimmäinen sana on substantiivi, adjektiivi tai partisiippi.
Jos ilmauksen alkuosa on yhdyssana, sanaliitto tai erisnimi, kirjoitetaan lainen erikseen. Muutoin on parempi kirjoittaa yhteen.
Sanasta kaltainen ei ole samanlaisia yleisiä sääntöjä kuin sanasta lainen, vaikka sanat ovat merkitykseltään hyvin samantapaiset. Kielitoimiston sanakirjan kuvauksesta voidaan kuitenkin päätellä, että kaltainen kirjoitetaan yleensä erilleen, mutta voidaan kirjoittaa yhteen edeltävän määritteen kanssa, jos se on muu pronomini kuin persoonapronomini.
Monet lainen-loppuiset ilmaukset kirjoitetaan aina yhteen, mm. kaikenlainen, muunlainen ja minkälainen. Kuitenkin suomen kielessä voi lainen esiintyä myös itsenäisenä sanana.
Sana lainen on alkujaan laji-sanan johdos ja kehittynyt muodosta lajinen, mutta erilaistunut osittain eri merkitykseen. Esimerkiksi eläimistä puhuttaessa samanlajinen tarkoittaa samaa eläinlajia olevaa, samaan lajiin kuuluvaa, kun taas samanlainen tarkoittaa väljästi samankaltaisuutta, samantapaisuutta.
Kielikellon 2/2002 kirjoituksessa Mainitunlainen ja viimeksi mainitun lainen sanotaan:
Suomessa on itsenäinen sana lainen, joka tarkoittaa samaa kuin kaltainen. Niinpä sellaiset ilmaukset kuin Pariisin lainen kaupunki ja Simbergin lainen taiteilija ovat mahdollisia. Monen mielestä lainen yksinään kuitenkin kuulostaa vähän töksähtävältä, ja kaltainen onkin näissä tapauksissa tavallisempi sana. Useimmiten lainen kirjoitetaankin yhteen edeltävän sanan kanssa, nimittäin silloin, kun edellä on genetiivimuotoinen pronomini, numeraali, adjektiivi tai partisiippi, vaikkapa toisenlainen ja mainitunlainen.
Töksähtävyyden sijasta olisi ehkä parempi puhua outoudesta: koska lainen esiintyy vain harvoin itsenäisenä sanana ja paljon useammin sanan jälkiosana, sitä ei aina edes pidetä ”oikeana sanana”.
Vaikka lainen-sanan käyttöä itsenäisenä onkin usein hyvä välttää, se ei aina ole helposti korvattavissa. Erityisesti lainen ja kaltainen eivät tarkoita yleisesti samaa. Sana kaltainen sisältää aika vahvasti ajatuksen samantapaisuudesta, muistuttavuudesta, pikemminkin kuin samanlaisuudesta. Niinpä kun haluamasi lainen tarkoittaa ’sellainen kuin haluat (t. halusit)’, voidaan ilmaisun haluamasi kaltainen hyvin tulkita tarkoittavan ’sellainen, joka muistuttaa haluamaasi’. Merkitykseltään ongelmaton korvaava ilmaus olisi sen sijaan sellainen kuin haluat (t. halusit).
Sana lainen ei siis ole erityisen suositeltava substantiivin yhteydessä, mutta sen välttely voi johtaa pahempiin ongelmiin, kuten virkerakenteen muuttumiseen raskaammaksi sivulauseen lisäämisen takia taikka jopa merkityksen hämärtymiseen, jos käytetään sanaa kaltainen.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei: tämäntyyppinen vai tämän tyyppinen sanoo:
Pronomini ja lainen kirjoitetaan yleensä yhteen:
minkälainen, kaikenlainen, samanlainen
minunlaiseni (~ minun laiseni)
Sääntöjä lienee tulkittava niin, että pronomini ja lainen kirjoitetaan aina yhteen, paitsi jos siinä on persoonapronomini, jolloin myös erikseen kirjoittaminen on mahdollista. Kielitoimiston sanakirjassa mainitaan vaihtoehdot minunlaiseni ∼ minun laiseni, sinunlaisesi ∼ sinun laisesi ja hänenlaisensa ∼ hänen laisensa. Periaatetta lienee tarkoitus soveltaa myös monikollisiin persoonapronomineihin: meidänlaisemme ∼ meidän laisemme, teidänlaisenne ∼ teidän laisenne, heidänlaisensa ∼ heidän laisensa. Näihin kaikkiin kuuluu kirjakielessä possessiivisuffiksi (ei minunlainen tms.).
Tulkinnassa on ongelmana, että ei ole määritelty täsmällisesti, mitkä sanat ovat pronomineja. Käytännössä on parasta käyttää (edellä mainittujen persoonapronominitapausten lisäksi) vain tavallisimpia pronominin ja lainen-sanan yhdistelmiä, jotka kaikki siis kirjoitetaan yhteen: eräänlainen, harvanlainen, jonkalainen, jonkinlainen, kahdenlainen, kaikenlainen, kummankinlainen, kummankaanlainen, kunkinlainen, minkinlainen, minkälainen, minkäänlainen, tämänlainen, useanlainen, yhdenlainen.
Pronominialkuisia yhdyssanoja ovat myös jollainen, millainen, sellainen, tuollainen ja tällainen, joissa pronominin genetiivipääte n on assimiloitunut l. Assimilaatio on tavallinen myös esimerkiksi sanassa samanlainen (ääntämys siis voi olla samallainen), mutta sitä ei osoiteta kirjoituksessa.
Yleiset ohjeet eivät käsittele erikseen adjektiivin tai partisiipin ja lainen-sanan yhdistelmiä. Täten niitä koskee periaatteessa yleinen sääntö adjektiivialkuisista -inen-loppuisista ilmauksista: ne voi kirjoittaa yhteen tai erilleen, esimerkiksi halutunlainen tai halutun lainen. Yhteen kirjoittaminen on yleensä parempi ratkaisu, sillä moni pitää erikseen kirjoitettua asua virheellisenä.
Uusi kieliopas esittää yleisenä sääntönä, että lainen kirjoitetaan yhteen edeltävän genetiivimuotoisen ”pronominin, numeraalin, adjektiivin ja partisiipin kanssa”, ja ainoina poikkeuksina (ilman selityksiä), että voidaan kirjoittaa sinunlaisesi tai sinun laisesi, entisenlaisensa tai entisensä lainen sekä edellämainitunlainen tai edellä mainitun lainen. Muissakin oppaissa ja ohjaissa on samaan suuntaan viittaavia kannanottoja.
Kielitoimiston sanakirjan lainen-sanan kuvauksesta voidaan päätellä, että vain erikseen kirjoittaminen tulee kyseeseen silloin, kun partisiipilla on määrite, sillä ilmaukselle viimeksi mainitun lainen ei mainita yhteen kirjoittamisen mahdollisuutta.
Toisaalta samasta kuvauksesta voidaan päätellä, että vain yhteen kirjoittaminen tulee kyseeseen silloin, kun lainen esiintyy ”yhdyssanojen jälkiosana merkitystä lieventämässä”, esimerkiksi helponlainen ’helponpuoleinen, helpohko;’.
Oppaissa ja sanakirjoissa esitetyissä esimerkeissä lainen-loppuisen yhdyssanan alkuosana esiintyvä partisiippi on yleensä passiivin partisiippi (esim. tunnettu), harvemmin aktiivin partisiippi (esim. seuraava). Agenttipartisiippi, kuten haluamasi, näyttäisi vain Nykysuomen sanakirjan esimerkissä kertomani lainen, eikä siinä ole mainintaa yhteen kirjoittamisen mahdollisuudesta.
Yleisten sääntöjen pohjalta arvioiden sekä haluamasi lainen että haluamasilainen ovat kuitenkin oikeita. Molemmat ovat ongelmallisia, ja valinta on hankala. On aika helppoa sanoa, että halutunlainen on sujuvampaa kieltä kuin halutun lainen, mutta haluamasilainen ei istukaan kieleen niin hyvin.
Tällaisissa tapauksissa alkuosa on genetiivissä kuten lainen-loppuisissa yhdyssanoissa yleensäkin. Agenttipartisiipeissa vain ei ole genetiivin päätettä, koska niissä on aina possessiivisuffiksi, ja se taas aiheuttaa n-päätteen pois jäännin; siten haluamasi on sekä nominatiivi että genetiivi.
Järjestyslukusanat, kuten neljäs, ovat kieliopillisesti adjektiiveja, joten edellä sanotun mukaisesti voi kirjoittaa neljännen lainen tai neljännenlainen.
Peruslukusanat, kuten neljä, kirjoitetaan yleensä yhteen seuraavan lainen-sanan kanssa. Kielitoimiston sanakirja ei anna esimerkeissään erikseen kirjoittamisen vaihtoehtoa sanalle neljänlainen. Vanhemmassa Nykysuomen sanakirjassa on kuitenkin esimerkit sen seitsemän laisia ja kymmenenkin laisia.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdyssana vai ei: tämäntyyppinen vai tämän tyyppinen käsittelee myös substantiivialkuisia tapauksia:
Huomaa, että -lainen, -läinen kirjoitetaan substantiivien yhteydessä erilleen: Maijan lainen, Aleksis Kiven lainen. Tavallisempaa on kuitenkin käyttää sanaa kaltainen, tapainen tai tyyppinen: Maijan kaltainen.
Vaikka ohje siis puhuu substantiiveista yleensä, esimerkkeinä on vain erisnimiä, joten ehkä on tarkoitettu vain niitä. Kielitoimiston sanakirja mainitsee lainen-sanan kuvauksessa, että koiranlainen voidaan kirjoittaa myös erikseen. Samaa ei sanota esimerkeistä ajokoiran lainen ja mustan koiran lainen. Tämä lienee tulkittava niin, että vain erikseen kirjoittaminen tulee kyseeseen, kun substantiivilla on määrite. Epäselvää on, tulkitaanko myös yhdyssanan alkuosa tällöin määritteeksi.
Selvän ohjeen antaa Uusi kieliopas:
Substantiivialkuiset tapaukset ovat harvinaisia; ne kirjoitetaan yhteen t. erikseen (jos ei tervanlainen t. tervan lainen aine auta), eräissä tapauksissa vain erikseen: hautatervan lainen, juoksevan tervan lainen aine; Pariisin laisessa suurkaupungissa (edellä yhdyssana, sanaliitto t. erisnimi)
Muutamissa sanoissa, jotka voitaisiin tulkita lainen-loppuisiksi yhdyssanoiksi, alkuosa ei ole genetiivissä: erilainen (joskus virheellisesti erinlainen), sekalainen, yhtäläinen (huomaa mukautuminen vokaalisointuun), kahtalainen.
Aivan eri alkuperää on johtimena käytetty -lainen tai -läinen, jolla muodostetaan mm. asukkaannimityksiä, esimerkiksi espoolainen, kauniaislainen, härmäläinen. Niissä kantasana on päätteettömässä muodossa, ei genetiivissä,
Ilmaukset kolmasosa, neljäsosa jne. voitiin aiempien sääntöjen mukaan kirjoittaa myös erikseen. Nykyisin tällaista mahdollisuutta ei mainita sanakirjoissa.
Sellaista ilmausta määrittävä lukusana kirjoitetaan erikseen.
Tässä tarkoitetaan moniosaisella yhdyssanalla sellaista yhdyssanaa, jossa ainakin toinen osista on yhdyssana. Ne ovat usein hankalan pitkiä, ja siksi voi tulla mieleen, pystyisikö niitä takamaan osiin. Jos alkuosa on nominatiivissa, vaihtoehtoja ei ole, joskin selventävän yhdysmerkin käyttö olisi periaatteessa mahdollista, mutta harvinaista.
Jos alkuosa on genetiivissä, saattaa olla mahdollista erottaa se omaksi sanakseen eli käyttää yhdyssanan sijasta sanaliittoa. Tällöin kuitenkin merkitys tai ainakin sävy voi muuttua, kuten mm. kohdassa Genetiivialkuiset substantiivien yhdistelmät kuvataan.
Usein pitkä ilmaus kirjoitetaan sanaliitoksi silloinkin, kun alkuosa määrittää sisällöllisesti vain jälkiosan alkuosaa.
Koska ilmauksen ajatus on, että on mahdollisuus käyttää saunaa, erikseen kirjoittamista voi pitää epäloogisena: eihän kyse ole saunan mahdollisuudesta. Sana myös lausutaan niin, että ensisijainen sivupaino on osan mahdollisuus alkutavulla, mikä korostaa, että sana jäsentyy osiin saunankäyttö ja mahdollisuus. Sellainen erikseen kirjoittaminen kuin saunan käyttömahdollisuus on kuitenkin tavallista, eikä sitä liene asetettu kyseenalaiseksi kielenhuollossa. Sitä kuvailee Ison suomen kieliopin kohta Määrittääkö laajennus määriteosaa vai koko yhdyssanaa?
Kaksitasoisen ilmauksen voi joskus kirjoittaa kolmellakin eri tavalla: monitasoiseksi yhdyssanaksi, sanan ja yhdyssanan yhdistelmäksi ja kolmen sanan yhdistelmäksi. Näillä on yleensä jonkinlainen merkitysero tai ainakin vivahde-ero.
Vaikka ilmaus niin kuin kirjoitetaan sääntöjen mukaan sanaliitoksi, kirjoitettaessa puhekieltä on luonnollista kirjoittaa niinku yhtenä sanana ääntämyksen mukaan. Kun peräkkäiset sanat liittyvät yhteen ja ehkä muuttuvat äänteellisesti tässä yhdistelmässä ja kun yhdistelmä saa erityisen merkityksen tai käytön (esimerkkitapauksessa lähinnä täytesanana), voidaan sanoa, että on syntynyt uusi sana, vieläpä usein sellainen, jota ei enää voi pitää yhdyssanana.
Myös Kielitoimiston sanakirjassa on asu niinku, artikkelissa, joka selittää sanan olevan arkikielinen.
Vastaavia tapauksia, joita ei yleensä mainita sanakirjoissa, ovat eiku, mutku, sitku. Rajatapauksia toki on paljon. Esimerkiksi onko kirjoitettava jossei vai jos ei, kun tarkoitetaan puhuttua ilmausta, jossa s on selvästi kahdentunut ja jälkiosa painoton? Onko kyse erillisestä sanasta vai sanaparin puhekielisestä ääntämyksestä? (Sana jollei on erilainen, koska siinä sanat ovat selvästi sulautuneet yhdeksi sanaksi.) Ainakin Suomen murteiden sanakirjassa on asu jossei. Iso suomen kielioppi mainitsee (§ 862) sanat eiku, niinku(n), sillee(n).
Kirjoittajien tavallisimpia pulmia on, milloin sana pitää aloittaa versaalilla eli milloin käytetään isoa alkukirjainta. Kirjoitetaanko ”juhannus” vai ”Juhannus”, ”eduskunta” vai ”Eduskunta”? Useimmiten asialla ei ole tekstin ymmärrettävyyden kannalta merkitystä, mutta monet haluavat kirjoittaa oikein, jotta tekisivät myönteisen vaikutuksen.
Ymmärrettävyydelle on kuitenkin olennaista, että aivan perusasiat ovat kunnossa:
Ongelmallista asiassa on lähinnä se, mitkä kaikki sanat ovat erisnimiä. Erisnimen käsitteen määritelmät ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia. Eikä kielenkäyttäjä varsinaisesti tarvitsekaan erisnimen käsitettä, vaan ohjeita kirjoitusasusta.
Yleisohjeeksi sopii, että epäselvissä tilanteissa kannattaa käyttää isoa alkukirjainta. Tämä ei niinkään johdu siitä, että useimmissa pulmatilanteissa se olisi sääntöjen mukainen ratkaisu. Pikemminkin syynä on, että iso alkukirjain väärässä paikassa ei yleensä loukkaa ketään, mutta pienen alkukirjaimen käyttö saatetaan kokea väheksynnäksi.
Seuraavassa on taulukon muodossa tärkeimmät sanatyypit, joiden aloittaminen ”isolla” tai ”pienellä” (versaalilla tai gemenalla) tuottaa pulmia. Käyttöä on kuvattu vain esimerkeillä, mutta linkeillä viitataan tarkempiin ohjeisiin. Tildeoperaattori ”∼” vaihtoehtojen välissä tarkoittaa tässä, että kielitoimisto pitää molempia kirjoitusasuja hyväksyttävinä. Mukana ei ole ilmeisimpiä tapauksia, kuten ihmisten ja paikkakuntien nimet.
sanatyyppi | esimerkkejä |
---|---|
aatelisarvoa osoittava titteli | Sir, Dame; Lady ∼ lady; Lord |
alkuperänimitys | feta, parmanjuusto |
aatesuunta tai oppi | federalismi |
aikakausi tai ajanjakso | keskiaika, valistuksen aika, jurakausi |
arvonimi | tohtori, presidentti, rabbi, paavi, dalai-lama |
arvostusta osoittava määrite | Äiti Teresa, Pyhä Paavali; herra Virtanen |
eliölajin suomenkielinen nimi | kanadanhanhi |
eliölajin tieteellinen nimi | Homo sapiens, Branta canadensis |
erisnimen johdos (yleensä) | suomalainen, luciamainen |
hallintoelin | eduskunta, duuma, knesset, komissio, kirkkohallitus ∼ Kirkkohallitus |
horoskooppimerkki | Me vesimiehet emme usko horoskooppeihin. |
juhlapäivä tai -kausi | joulu, vappu, halloween, hanukka, hanami, tapaninpäivä |
juhlapäivä (eräät tapaukset) | Lucian päivä, Kukan päivä |
jumalan nimitys | jumala ∼ Jumala, vapahtaja ∼ Vapahtaja, Jahve, Allah, Zeus, Ukko |
junatyyppi | intercity; Pendolino |
järjestelmä | autorekisteri, Echelon, FTP |
kansa, kansallisuus, heimo tms. | arabi, baltti, zulu |
kansallisuuden nimi maannimenä | Briteissä ~ briteissä |
kauppanimi | ranskankerma, pangasius |
kieli | suomi, kiina, esperanto, lojbab |
”kieli” (tietokonekieli) | Java, Perl, HTML ∼ Html |
kirjan nimi | Kalevala, Seitsemän veljestä |
kirjan nimi, Raamatun osana | Heprealaiskirje ∼ heprealaiskirje |
kirjoitusjärjestelmä | latinalainen, ogham, thaikirjoitus, hangul, han |
komitea | tekijänoikeuskomitea |
kuukausi | tammikuu, ramadan, nisan-kuu |
kuvaannollisesti käytetty erisnimi | vanha aatami ∼ Aatami |
kuvitteellinen olentolaji | kentauri, feeniks |
kuvitteellinen yksilöllinen olento | Sfinksi, Nukkumatti ∼ nukkumatti |
kuvitteellinen paikka | manala ∼ Manala, tuonela ∼ Tuonela |
laitos tai virasto | Liikenne- ja viestintävirasto, Opetushallitus |
lajike (kasvin viljelylajike) | Rosamunda, Valkea kuulas |
laki tai muu säädös | rikoslaki, kauppakaari, etämyyntidirektiivi |
laulun nimi | Maamme-laulu, Kansainvälinen |
laulutyyppi | kansallislaulu |
lautakunta | tietosuojalautakunta |
liike (järjestö) | jääkäriliike, evankelinen liike; Rahvarinne |
liittoutuma | hansa, entente; Pyhä allianssi, Kansainliitto |
lisänimi (ihmisen) | Pipin Pieni, Benedictus Nursialainen |
lempinimi | Urkki, Sittari (Citymarket), Mersu ~ mersu, Kuningas (Elvis Presley) |
maaryhmä, yleensä | kehitysmaat, itämaat |
maaryhmä, rajattu alue | Pohjoismaat |
meteoriparvet | Kvadrantidit, Leonidit, Orionidit, Perseidit |
ministeriö | opetusministeriö |
mittayksikkö | newton, ohmi, pascal, watti |
murre | savo, Savon murre |
neuvosto, neuvottelukunta | tekijänoikeusneuvosto, julkisen sanan neuvosto |
oppilaitostyypin nimi | peruskoulu, korkeakoulu |
oppilaitoksen erityinen nimi | Poliisiammattikorkeakoulu (ent. Poliisiopisto) |
peli, urheilulaji tms. (yleensä) | bridge, pokeri, baccarat, petankki, ruletti |
peli tuotemerkkinä | Monopoli, Cluedo, Scrabble |
periaate | suhteellisuusperiaate |
poliisiviranomainen | keskusrikospoliisi, suojelupoliisi (supo) |
pullokoko | magnum, magnumpullo, jerobeam |
puolueen käyttönimi | vihreät, kokoomus |
puolueen virallinen nimi | Vihreät, Kansallinen kokoomus |
rahasto | Sitra |
rahayksikkö | euro, dollari, jeni, bolívar |
rakennuksen nimi | Eduskuntatalo, Suurkirkko |
rakennuksen laji, rakennustyyppi | kaupungintalo |
reitti (merkitty) | Karhunkierros, Seitsemän veljeksen reitti |
rotu | bulldoggi, collie, ayrshire, leghorn |
ruokalaji (useimmiten) | janssoninkiusaus, stroganov, chateaubriand |
ruokalaji (joissakin tapauksissa) | merianturaa Albert, Romanovin mansikat |
sairaus tms. (yleensä) | bronkiitti, diabetes, flunssa; Alzheimer |
sairaus (osana erisnimi) | Alzheimerin tauti, Kumlingen tauti |
sanomalehti | Savon Sanomat, Kansan Uutiset |
sota | talvisota, seitsenvuotinen sota |
sotilasyksikkö | 9. divisioona ∼ 9. Divisioona |
sävellysteoksen nimi | Marseljeesi, Unkarilaiset tanssit |
sävellysteoksen osan yleisnimi | credo, fuuga |
sävellaji | a-molli, C-duuri |
sävellystyyppi | pianokonsertto, häämarssi, Unkarilaiset tanssit |
taideteoksen nimi | Hyökkäys, Haavoittunut enkeli |
taidesuuntaus | funktionalismi, jugend, rokokoo |
taivaankappaleet | kuun vaihe, auringon nousu; Maa, Kuu (= Maan kuu), Aurinko; mutta: maapallo |
tanssi (nimetty tanssikappale) | Espanjalainen tanssi |
tanssilaji | valssi, häävalssi, tango, fokstrotti, boogie woogie |
tapahtuma | pärttylinyö, kristalliyö, brexit ∼ Brexit |
teemapäivä, järjestetty tapahtuma tai kampanja | Mediapäivät; lukutaitokampanja |
teoria | yleinen suhteellisuusteoria |
tiedostomuoto | PDF ~ pdf, JPEG ~ jpg, HTML ~ html, UTF-8 ~ utf-8 |
tietokoneohjelma | Windows, FrameMaker, Internet Explorer, TeX |
-tse-johdokset erisnimistä | Twitteritse ∼ twitteritse |
tuomioistuin | korkein oikeus, pysyvä välitystuomioistuin |
tuotemerkki | Aspirin, Gallup, iPod, IMDb |
tuotemerkistä muodostunut yleisnimi | nailon, vaseliini |
tyylisuunta | barokki, jugend |
tähtikuvio (tähdistö) | Otava, Jousimies |
uskonto tai uskonsuunta | islam, buddhalaisuus, uusheräys |
valiokunta | perustuslakivaliokunta |
valtiomuoto | keisarikunta, tasavalta |
verkkotekniikka | Ethernet, TCP/IP |
verkkotunnus | suomi.fi ∼ Suomi.fi, w3c.org |
verkon erisnimi | internet ∼ Internet |
verkon lajin nimitys | netti, intranet, ekstranet |
viikonpäivä | maanantai, sapatti |
vitamiinin kirjaintunnus | C-vitamiini, B12-vitamiini |
yhdistys | Marttaliitto, Mensa, Käsityön ystävät |
yhdistyksen jäsenten nimitys | martat, rotaryt, mensalainen |
yhdyssana, jonka alkuosa on erisnimi | ranskanleipä, braillekirjoitus ∼ Braille-kirjoitus |
yrityksen nimi | Valio, LogiSec, PricewaterhouseCoopers |
yhdyssana, jossa erisnimi ja yhdysmerkki | Gallup-kysely |
Sellaisia ilmauksia kuin käydä Briteissä (Britanniassa) pidetään nykyisin yleiskielisinä, jos niissä käytetty kansallisuuden nimi, kuten britti, on yleiskielinen. Kieli-ikkunan Askaisista jenkkeihin (4.3.2003) mukaan nimistönhuolto edustaa kantaa, jonka mukaan tällaiset ilmaukset kirjoitetaan gemenalla, esimerkiksi briteissä. Kuitenkin Kielitoimiston sanakirjassa on Briteissä; tämä on loogisempi kanta, koska tällaisessa käytössä sana on maan nimitys.
Sanoja maa, kuu ja aurinko käsitellään yleissanoina, kun tarkoitetaan tavalliseen kokemuspiiriimme kuuluvia asioita, kuten maata jalkojemme alla, taivaalla porottavaa aurinkoa tai yötaivaalla näkyvää kuuta (sirppiä tai palloa). Erisniminä niitä käsitellään silloin, kun ne tarkoittavat avaruuden kappaleita, ”taivaankappaleita” eli ”tähtitieteellisiä objekteja”. Voidaan siis sanoa, että aurinko on korkealla, mutta puhutaan Maan etäisyydestä Auringosta. Aihetta käsittelee Kielitoimiston ohjepankin sivu Alkukirjain taivaankappaleiden nimissä.
Muutoin taivaalla näkyvien planeettojen, tähtien tms. nimet käsitetään selviksi erisnimiksi, esimerkiksi Venus ja Sirius. Tässä ei siis tehdä eroa taivaankappaleen ja taivaalla nähtävän tuikkivan ilmiön välillä. Sen sijaan kirjoitetaan (Kielitoimiston sanakirjankin mukaan) ”iltatähti” ja ”aamutähti” silloinkin, kun ne viittaavat taivaalla näkyvään erityiseen ilmiöön (Venuksen näkymiseen illalla ja aamulla).
Useimmiten on selvää, pitääkö kirjoittaa kuu vai Kuu. Sanat kuu ja aurinko ovat yleisnimiä silloin, kun puhutaan jonkin planeetan kiertolaisista (esim. Jupiterin kuut) tai jonkin aurinkokunnan keskuskappaleesta yleisesti. Poikkeuksellinen on kuitenkin sana maapallo, joka kirjoitetaan näin, vaikka se tarkoittaa samaa kuin Maa. Lisäksi yhdyssanoissa mainitut taivaankappaleiden nimetkin kirjoitetaan vakiintuneesti yleisnimen tavoin, esimerkiksi maakeskeinen, kuulento ja aurinkotuuli, samoin kuuluotain, vaikka Venus-luotain.
Yleensä puhutaan ”pienistä kirjaimista” ja ”isoista kirjaimista”, kun tarkoitetaan esimerkiksi a:n ja A:n eroa. Tämä kuitenkin voi johtaa sekaannuksiin, koska olennainen ero ei ole kokoero ja koska usein on tarvetta puhua kirjainten koosta toisessa mielessä, fontin koon yhteydessä. Kielenhuoltajat käyttävät ilmaisuja ”pienaakkoset” ja ”suuraakkoset”, mutta ne eivät ole itse asiassa yhtään osuvampia.
Seuraava esimerkki on kuvaava:
Oletteko huomanneet, että Helsingin Sanomien otsikoita hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoitetaan pelkin isoin kirjaimin? Sellaista kirjoitustapaa kutsutaan ammattikielellä versaaliksi.
Tässä tarkoitetaan, että lehdessä ei otsikkona ole esimerkiksi ”SIEMENSATO TALTEEN”, vaan ”Siemensato talteen”. Mutta otsikoiden kirjainten koko on kyllä iso, tärkeissä otsikoissa hyvinkin iso.
Tässä oppaassa käytetäänkin nimityksiä ”gemena” ja ”versaali” (paitsi edellä olevassa pikaohjeessa). Niitä on perusteltu sivulla Aakkoslajit: gemena ja versaali.
Gemena siis tarkoittaa sellaisia kirjaimia kuin a, b, c jne., joita nykyisin käytetään tavallisen tekstin kirjoittamiseen. Versaali taas tarkoittaa kirjaimia A, B, C jne., joita käytetään erilaisiin erikoistarkoituksiin, kuten virkkeen ja erisnimen alussa. Kun tutustutaan vieraisiin merkkeihin, on usein opeteltava erikseen gemenamuoto ja erikseen versaalimuoto. Esimerkiksi eräs islannin kielessä käytetty kirjain, nimeltään ”thorn”, on gemenamuodossa þ, versaalimuodossa Þ. Riippuu fontista ja arviointitavasta, kumpi niistä on isokokoisempi, mutta joka tapauksessa gemenamuoto on korkeampi.
Esimerkiksi ilmaisu ”kirjoita otsikot isolla” on epäselvä, koska se voi tarkoittaa joko tavallisen tekstin kirjoittamista isoa fonttia käyttäen taikka versaalin käyttämistä. On selvempi sanoa ”kirjoita otsikot isolla fontilla” tai ”kirjoita otsikot versaalilla”, sen mukaan kumpaa tarkoitetaan.
Jos sana alkaa numerolla, sanassa ei käytetä versaalia, vaikka yleiset säännöt sitä muutoin vaativat. Erityisesti jos numerolla alkava sana on virkkeen alussa, virkkeen alkua ei siis osoiteta versaalin käytöllä. Tämä on sallittua, mutta sitä on hyvä välttää, kuten kohdassa Saako virkkeen aloittaa numerolla? kuvataan.
Jos sana alkaa muulla merkillä kuin kirjaimella tai numerolla, esimerkiksi heittomerkillä, on selvintä kirjoittaa sitä seuraava kirjain (siis sanan ensimmäinen kirjain) versaalilla, jos yleiset säännöt vaativat versaalialkuisuutta. Tällöin yleensä tulkitaan, että heittomerkin tapaiset merkit eivät ole kirjaimia, vaikka ne olisivat kyseisessä kielessä kirjaimiksi tulkittavia äänteiden merkkejä.
Toisenkinlaista käytäntöä esiintyy; saatetaan kirjoittaa esimerkiksi ’ndranghetasta.
Eräät heittomerkillä alkavat nimet, ’s-Hertogenbosch-tyyppiset, on tapana kirjoittaa gemena-alkuisina myös virkkeen alussa.
Sanan alussa olevat kreikkalaiset kirjaimet α, β jne. rinnastuvat yleensä erikoismerkkeihin sikäli, että termiin kuuluu kreikkalainen kirjain nimenomaan gemenamuodossa, esimerkiksi δ-tokoferoli, ei Δ-tokoferoli. Koska kyseessä kuitenkin on kirjain, ei tunnu perustellulta kirjoittaa sanan toista kirjainta versaalilla virkkeen alussa.
Versaali on vanhempi kirjainten laji. Gemena kehitettiin vasta keskiajalla kirjoituksen nopeuttamiseksi, ja siitä tuli yleinen, tavallinen laji. Versaali jäi tällöin erikoiskäyttöön. Usein syntyy sekaannuksia siitä, että erikoiskäyttöä on monenlaista. Versaalia käytetään
Joissakin kielissä saattaa nimen alussa olla kirjainpari (tai ligatuuri), jonka molemmat kirjaimet kirjoitetaan versaalilla. Tavallisimman tapauksen muodostavat hollanninkieliset IJ-alkuiset nimet, kuten IJsselmeer. Koska ne ovat vieraita nimiä, on tapana kirjoittaa ne tarkoin alkukielen mukaan, eli kaksoisversaali tulkitaan itse nimen osaksi.
Versaalia käytetään kunnioituksen osoittamiseen lähinnä puhutteluissa etenkin titteleissä, teitittelyssä (Te, Teille) ja uskonnollisissa sanoissa. Menettely antaa usein vanhanaikaisen vaikutelman, mutta sitä saatetaan noudattaa varmuuden vuoksi, siis jotta ilmaisua vain ei pidettäisi epäkunnioittavana.
Tavallisessa asiatyylissä on kuitenkin syytä käyttää kunnioittavaa versaalia vain harvoissa tapauksissa. Sellaisia ovat uskonnollisten ilmaisujen lisäksi lähinnä jotkin puhuttelut, kuten ”Hyvä Veli”, ”Sinä” ja ”Te”. Sellainenkin tekee hiukan vanhahtavan tai juhlallisen vaikutelman. Kohteliaassa puhuttelussa on kuitenkin kirjoitusasu ”Te” usein paikallaan, koska käytännössä se tekee selväksi, että tarkoitetaan puhuteltua yksilönä, ei jotakin ryhmää.
Sanojen kirjoittaminen kokonaan versaalilla on vanha tehostuskeino ja enimmäkseen vanhentunut. Se on syntynyt, kun tavallinen teksti ruvettiin kirjoittamaan enimmäkseen gemenalla, jolloin aiemmat kirjainmuodot (jotka tunnemme versaalina) jäivät erikoiskäyttöön.
Versaalilla kirjoittamista kannattaa välttää, koska se heikentää tekstin luettavuutta: versaalista puuttuu kirjainten korkeusvaihtelu, jolloin sanojen hahmoja ei tunnisteta helposti. Korostamiseen on nykyisin käytettävissä paljon parempia keinoja kuin versaali, kuten lihavointi ja suurempi fonttikoko. Ks. kohtaa HUUTAMINEN ei kannata.
Versaalilla kirjoittamista on esiintynyt ja esiintyy yhä eri syistä:
Koska versaali on osittain oikeinkirjoitukseen, osittain ulkoasun tyyliin (typografiaan) kuuluva asia, on jonkin verran tulkinnanvaraista, miten taivutuspääte liitetään versaalilla kirjoitettuun ilmaukseen:
Esimerkiksi hissifirma Kone kirjoittaa nimensä asussa KONE, mutta liittää siihen päätteen gemenalla, esimerkiksi KONEen. Molemmat käytännöt poikkeavat hyvän asiasuomen yleisistä linjoista.
Versaalin useimmat käyttötarkoitukset ovat sellaisia, että käyttö edistää tekstin oikeaa hahmottamista. Useinhan on tärkeää nähdä, mitkä sanat ovat erisnimiä, varsinkin, kun samaa sanaa voidaan käyttää sekä erisnimenä että yleisnimenä. Vielä tärkeämpää on hahmottaa virkkeiden alut nopeasti. Periaatteessa välimerkit erottavat virkkeet toisistaan, mutta varsinkin piste on yksinään varsin huomaamaton.
Monissa nykyaikaisissa viestintämuodoissa on pelkän gemenan käyttö yleistynyt, koska versaalin kirjoittaminen on teknisesti hankalaa tai ainakin koetaan vaivalloiseksi. Joissakin yhteyksissä, kuten niin sanotussa sättäilyssä (chat), pelkän gemenan käyttö saattaa jopa olla vallitseva tapa, josta poikkeamista pidetään omituisena. Mutta sellaiseen tottuneen pitäisi osata käyttää normaalia kirjoitustapaa muissa yhteyksissä.
Erään käytännön mukaan sopimusteksteissä jotkin erityisellä tavalla käytetyt sanat kirjoitetaan kokonaan versaalilla tai versaalialkuisina. Tapana saattaa olla, että esimerkiksi sanat ASIAKAS ja MYYJÄ kirjoitetaan versaalilla tai ainakin versaalialkuisina (Asiakas, Myyjä), koska halutaan korostaa, että ne viittaavat asiakirjan alussa määriteltyihin osapuoliin. Esimerkki: ”Mikäli Asiakas ei hyväksy Palvelujen käyttämistä käyttöehtojen mukaisesti, hän on velvollinen lopettamaan Palvelun käyttämisen välittömästi.”
Tämä voidaan selittää niin, että nämä sanat viittaavat sopimuksen osapuoliin, jotka yksilöidään alussa niin, että niihin viitataan juuri näin kirjoitetuilla sanoilla. Sanotaan, että näin vältetään se mahdollisuus, että esimerkiksi asiakas-sana tulkittaisiinkin jossakin muussa merkityksessä. Tässä on kuitenkin alkujaan kyse vain juristien kuvitelmista. Sopimustekstissä on selvää, että sellaiset sanat kuin ”asiakas” ja ”myyjä” tarkoittavat sopimuksen osapuolia, jotka on määritelty sopimuksen alussa, jossa vielä tyypillisesti sanotaan ”jota kutsutaan tässä sopimuksessa asiakkaaksi” yms.
Menettely vaikeuttaa luettavuutta eikä tee hyvää ulkoasullekaan. Sitä ei siis tulisi käyttää, ellei siihen ole ehdotonta, määräyksistä johtuvaa pakkoa.
Tapa on tullut suomen kieleen vieraista kielistä, eikä se ole suomen kielen yleisten normien mukainen. Yleisnimeä ei kohdella erisnimenä vain siksi, että se tietyssä yhteydessä tarkoittaa tiettyä kohdetta.
Valitettavasti Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa käytännön sallivantuntuisesti:
Isoa alkukirjainta käytetään joskus sopimuksissa yms. osoittamaan sopimusosapuoliin viittaavia sanoja muista yleissanoista.Maija Meikäläinen, jäljempänä Tilaaja, ja Toimitusyritys Oy, jäljempänä Toimittaja, ovat sopineet, että – –. Asennuksesta Tilaajan osoittamaan paikkaan vastaa Toimittaja.
Tekstin kirjoittaminen kokonaan versaalilla korostaa sitä, mutta kokonaisen lauseen tai pitemmän tekstin kirjoittaminen versaalilla lähinnä tekee sen vaikealukuisemmaksi. Olemme tottuneet lukemaan normaalia tekstiä, jossa gemena on peruslajina. Kaiken kirjoittamista versaalilla pidetään usein myös epämiellyttävänä HUUTAMISENA.
Versaalia ei yleensä kannata käyttää edes yhden sanan korostamiseen, jos vain on käytettävissä muita keinoja. Joissakin kirjoitustilanteissa ulkonaiset tehokeinot ovat niin vähissä, että esimerkiksi ylimpien tasojen otsikot on lähes pakko kirjoittaa versaalilla. Nykyisin voidaan kuitenkin useimmiten hyvin käyttää muita keinoja, kuten fontin suurentamista tai lihavointia.
Asiakirjoihin aiemmin suositeltu versaalin käyttö otsikoissa, tunnistetiedoissa yms. on vanhentunutta. Asiakirjastandardi sanoutuu nykyisin selkeästi irti siitä.
Suorastaan mieletöntä on kirjoittaa pitkiä tekstijaksoja kokonaan versaalilla muka niiden korostamiseksi. Sellaisessa Yhdysvalloista peräisin olevassa käytännössä on tavallista, että esimerkiksi sopimusehdot tai pitkät varoitukset kirjoitetaan versaalilla. Tämä heikentää luettavuutta huomattavasti ja vähentää todennäköisyyttä sille, että kukaan oikeasti lukisi sellaista tekstiä. Jos sellaista tekstiä joutuu kirjoittamaan, kannattaa ottaa huomioon, että virkkeiden rajoja on vaikeampi hahmottaa, ja siksi kielellisen ilmaisun tulisi olla erityisen yksinkertaista, lyhytvirkkeistä.
Jos otsikko tai muu pitkähkö teksti kirjoitetaan versaalilla antiikvafontilla (pääteviivallisella fontilla), tulisi merkkien välistystä yleensä lisätä noin 0,1 em-yksikön verran. Tämä vanha typografinen sääntö johtuu siitä, että muutoin merkit tulevat häiritsevän lähelle toisiaan. Seuraavassa esimerkissä on ensin välistämätön, sitten välistetty teksti.
Englannin kielessä käytetään nimitystä camel case sellaisista kirjoitusasuista kuin fontSize ja getElementById. Ajatuksena on, että sanaliitosta (kuten font size ja get element by id) tehdään yksi sana, mutta rakenne osoitetaan aloittamalla muut osat paitsi ensimmäinen versaalilla.
Nimi camel case johtuu siitä, että versaalien ajatellaan nousevan tekstistä ylös kamelin kyttyröiden tavoin. Mielikuva on selvempi, jos ajatellaan jonoa eli karavaania, jossa on mukana kameleita. Siksi suomenkieliseksi nimeksi sopisi ”karavaanityyli”.
Karavaanityyli on joissakin tietokonekielissä suositeltu nimeämistapa. Syynä on, että halutaan käyttää kuvaavia ja usein pitkiäkin muuttujien, funktioiden yms. nimiä, eikä välilyöntiä yleensä voi käyttää eikä alaviivaa ”_” haluta käyttää.
Karavaanityyliä käytetään kuitenkin myös nimissä, joissa hyvin olisi voitu noudattaa muutakin tyyliä. Etenkin tietokoneohjelmien yms. nimissä se on tavallista: PowerPoint, InDesign, JavaScript jne. Muoti on levinnyt myös suomalaisiin yritys- ja tuotenimiin: EuroKauppa, OmaMökki, RinGo, NettiTaksa yms. Suomenkielisissä nimissä tämä on outoa, koska suomalaiset ovat tottuneet lukemaan pitkiäkin yhdyssanoja melko vaivattomasti.
On lähinnä tyylikysymys, halutaanko noudattaa alkuperäistä kirjoitusasua vai mukautetaanko nimet erisnimien yleisiin kirjoitussääntöihin. Yleensä voidaan lähteä siitä, että vaikka nimi olisi rekisteröity, rekisteröinti ei koske versaalin käytön erikoisuuksia. Toisaalta alkuperäisen kirjoitusasun säilyttäminen on turvallisinta monissa yhteyksissä. Silloin on yleensä syytä kohdella kaikkia nimiä samalla tavalla.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on selvä kannanotto: ”Tuotenimet on suotavaa kirjoittaa tekstissä yleisten oikeinkirjoitusohjeiden mukaisesti, vaikka ne olisi rekisteröity näistä poikkeavassa asussa.” Yhtenä esimerkkinä on Powerpoint. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että lukijat ovat saattaneet tottua nimien yleisesti käytettyihin asuihin.
Suomalaisista yritysten nimistä on kielilautakunnan suositus, jonka mukaan niissä versaalin ja gemenan käyttö tulisi mukauttaa suomen kielen yleisiin sääntöihin. Tosin on usein epäselvää, miten karavaanityylin käytön voisi purkaa, esimerkiksi voiko nimen PeterPanBike korjata muotoon Peter Pan bike.
Varsinkin tavaramerkit ja yritysten nimet on yleensä paras kirjoittaa siinä asussa, jossa niitä yleisesti käytetään markkinoinnissa, lehdistössä jne.
Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta aloitetaan virkkeen ensimmäinen sana versaalilla, olipa se muuten millainen sana tahansa. Tällöin siis alkukirjaimesta ei näe, onko kyseessä erisnimi vai yleisnimi.
Joskus on hyvä tämän takia muuttaa sanajärjestystä tai sanontaa. Jos virke alkaa ”Suomessa on – –”, lukija yleensä olettaa, että tarkoitetaan Suomea maana. Jos tarkoitetaankin kieltä, on ehkä parempi muotoilla virke niin, että tämä tulee selväksi, esimerkiksi ”Suomen kielessä on – –”.
Myös otsikko aloitetaan versaalilla, silloinkin kun se ei muodosta virkettä. Tästä on joskus poikettu, kun on haluttu tyylisyistä kirjoittaa koko otsikko gemenalla. Tapa on kuitenkin jäänyt muodista kauan sitten.
Kirjeen varsinainen aloitus puhuttelun, tervehdyksen tms. jälkeen tulkitaan yleensä virkkeen aloitukseksi. Tervehdystä siis pidetään erillisenä ilmauksena. Jos tervehdys kuitenkin loppuu pilkkuun, sen tulkitaan olevan osa virkettä; ks. Pilkku erillisissä ilmauksissa.
Tarjoamme teille mahdollisuutta tutustua maksutta Drow-ohjelmistoon kuukauden ajan. – –
Jos virke alkaa lyhenteellä, joka virkkeen sisällä kirjoitetaan kokonaan gemenalla, käytetään virkkeen alussa versaalia vain ensimmäisessä kirjaimessa. Jos siis tekstissä on omaksuttu käytännöksi kirjoittaa lyhenne ”cd” gemenalla, niin sen sattuessa virkkeen alkuun kirjoitetaan ”Cd”, ei ”CD”. Tämä voi tuntua oudolta, ja toinen vaihtoehto onkin käyttää kaikkialla versaaliasua ”CD”.
Useimmat sukunimien etuliitteet kirjoitetaan normaalisti gemena-alkuisina, mutta versaalialkuisina virkkeen alussa.
Monet kirjoittajat rikkovat tätä sääntöä, varmaankin kuvitellen kirjoittavansa erityisen korrektisti. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Alkukirjain virkkeen alussa sanotaan erikseen: ”Virke aloitetaan isolla alkukirjaimella, vaikka ensimmäisenä sanana on muuten pienellä kirjoitettava lyhenne tai muuten pienellä kirjoitettava nimen etuliite (esim. af, de tai von)”.
Usein ongelman voi välttää sanajärjestystä muuttamalla, mutta von-alkuisten virkkeiden välttely on turhan hankalaa, jos tekstin aiheena on vaikkapa von Tippelskirch ja halutaan käyttää tätä nimiasua.
Kielitoimiston ohjeen Etuliitteet sukunimissä mukaan von-sana kirjoitetaan versaalialkuisena muissa nimissä kuin sukunimissä. Tämä tarkoittaa käytännössä tapauksia, joissa erisnimen ensimmäisenä osana on von-alkuinen sukunimi. Esimerkkeinä ohje mainitsee yhtyeen nimen Von Hertzen Brothers ja paikannimen Von Glanin puisto. Tilanne rinnastuu von-alkuisen sukunimen esiintymiseen virkkeen alussa.
Poikkeuksellinen on von-sanan lyhenne ”v.”, joka esiintyy joissakin aatelisnimissä. Se kirjoitetaan virkkeen alussakin gemenalla. Perusteluna on, että ”V.” tulkittaisiin liian helposti etunimen lyhenteeksi.
Usein lyhennettä ”v.” käytetään vain lyhyyden takia sanan ”von” tilalla. Tämä ei lyhennä juuri mitään eikä ole suotavaa, koska näiden ilmaisujen välillä voidaan kokea olevan olennainen merkitysero: esiintyy käytäntöä, jossa ”v.” osoittaa kuulumista Saksan vanhaan aateliin (Uradel), kun taas ”von” ei edes osoita aatelisuutta. Lyhennettä ”v.” on siis syytä käyttää vain sellaisissa nimissä, joiden kirjoitusasuun sen tiedetään kuuluvan.
Muista sukunimien etuliitteistä osa kirjoitetaan virkkeen keskellä gemena-alkuisina, osa versaalialkuisina. Samakin etuliite saatetaan kirjoittaa eri kielissä tai vain eri nimissä eri tavoilla, esimerkiksi ”de Gaulle”, mutta ”De Morgan”. Vaihtelua on siinäkin, pidetäänkö etuliitettä nimen kiinteänä osana, joka on mukana myös, kun henkilöön viitataan pelkällä sukunimellä. Historiallisten nimien osalta asia selviää yleensä hyvistä tietosanakirjoista. Dokumentissa Aakkostus Suomessa mainitaan joitakin käytäntöjä.
Monissa tapauksissa vieraan nimen etuliite kuuluu vain nimen sellaiseen asuun, joka sisältää sekä etunimen että sukunimen. Tekstissä saatetaan esimerkiksi mainita sotamarsalkka Paul von Hindenburg (oikeastaan Paul von Beneckendorff und von Hindenburg), mutta myöhemmin käyttää hänestä vain Hindenburg-nimeä. Tämä vastaa myös saksan kielen käytäntöä. Samaan tapaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenia kutsutaan yleensä lyhyesti Beethoveniksi.
Esimerkiksi Carl von Linnén nimessä on tapana käyttää von-sanaa, kun nimi mainitaan kokonaan, mutta jättää se pois, kun käytetään vain sukunimeä (esimerkiksi ”Linnén järjestelmä”).
Toisaalta von-sana esiintyy joskus nimissä, joihin se ei lainkaan kuulu, esimerkiksi ”Friedrich von Paulus”; oikein on ”Friedrich Paulus”. Epäselvissä tilanteissa pitäisi tällaiset asiat tarkistaa luotettavista alkukielisistä lähteistä. Jos se ei ole mahdollista, voi olettaa, että saksankielinen Wikipedia sisältää yleensä oikean tiedon.
Nykyaikaan kuuluvissa suomalaisissa nimissä säilytetään von-sana silloinkin, kun mainitaan vain sukunimi. Käytäntöä sovelletaan useissa tapauksissa myös historian nimiin.
Historian nimissä on vaihtelua. Esimerkiksi kenraali Georg Carl von Döbelniin viitataan usein nimellä von Döbeln, mutta hänen mukaansa nimetty katu on Döbelninkatu.
Jos noudatetaan käytäntöä, jonka mukaan yritys- ja tuotenimet kirjoitetaan yleensä yrityksen itsensä käyttämässä asussa, on luonnollista noudattaa samaa periaatetta jopa virkkeen alussa. Toinen käytäntö rikkoisi nimen sanakuvan, joka on usein tärkeä osa nimen ideaa. Sanakuvan rikkominen vaikeuttaisi myös sanan nopeaa tunnistamista, koska sellaiset sanat kuin iPad on totuttu näkemään tässä asussa (eikä esimerkiksi IPad tai Ipad).
Jotkin etenkin hollanninkieliset nimet alkavat heittomerkillä ja pikkusanalla tai sanan lyhentymällä, joka on tapana kirjoittaa gemenalla myös virkkeen alussa. Tapa on oikea myös Detailtypographie-kirjan mukaan. Mikään virallinen suomen kielen oikeinkirjoitussääntö ei tätä kuitenkaan sano, joten versaalin käyttöäkään (’S-Hertogenbosch) ei ilmeisesti voisi pitää virheenä.
Jos virke alkaa koodinomaisella ilmaisulla, jossa gemenan ja versaalin ero on olennainen koodin merkityksen kannalta, voidaan joutua aloittamaan virke gemenalla. Joissakin tapauksissa merkityseroa ei ole, mutta ilmaus on tapana aloittaa gemenalla, ja tästä poikkeaminen olisi kummallisempaa kuin virkkeen aloittaminen gemenalla.
Esimerkiksi SI-järjestelmässä ”s” on sekunnin tunnus, joka on kirjoitettava aina gemenalla; tunnuksella ”S” on aivan toinen merkitys (siemens). Kemiassa ”pH” tarkoittaa happamuusastetta, ja sen kirjoittaminen versaalialkuisena olisi hämmentävää. Jotkin iskulauseenomaiset ilmaisut ovat myös erisnimiä, joissa gemena-alkuisuus kuuluu nimen olemukseen, kuten ”eEurope”. Tilanteet, joissa virke pitäisi aloittaa tällaisella ilmauksella, ovat kuitenkin harvinaisia, ja yleensä ne ovat kierrettävissä muotoilemalla virke toisin.
”s” tarkoittaa sekuntia.
Tunnus ”s” tarkoittaa sekuntia.
pH oli vain 3,5.
Liuoksen pH oli vain 3,5.
eEurope 2005:n yhtenä tavoitteena oli
– –
Toimintaohjelman eEurope 2005 yhtenä tavoitteena oli –
–
Virkettä ei ole hyvä aloittaa matemaattisella symbolilla silloinkaan, kun se on versaalikirjain. Ks. kohtaa Millä virkkeen saa aloittaa?
Kemiassa on yhdisteiden nimiä, joiden alkuosa koostuu yhdestä, aina gemenalla kirjoitettavasta merkistä, esimerkiksi ”m-kresoli”. Kun tällainen nimi aloittaa virkkeen tai muun sellaisen ilmauksen, joka aloitetaan versaalilla, on tapana aloittaa versaalilla nimen seuraava osa. Vaikka tämä on hiukan erikoista ja vaikka kielitoimiston ohjeet eivät käsittele tällaista tapausta, tapa on vakiintunut kemiassa, ja sitä käytetään myös lainsäädännössä. Seuraava esimerkki on tullin käsikirjasta:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas käsittelee vain osaa edellä kuvatuista tapauksista:
Selvyyden vuoksi virkkeen alussa pienellä alkukirjaimella aloitetaan kuitenkin sellaiset lyhenteet, joissa vain ensimmäinen kirjain on pieni ja muut kirjaimet isoja:pH-mittauksissa happamuuden havaittiin selvästi lisääntyneen.
dB-taso ylitti suosituksen.
Oppaan molemmat esimerkit ovat sellaisia, joissa käsitteellinen johdonmukaisuus vaatisi toisenlaista ilmaisua: pH-mittaushan on happamuuden mittaamista, jossa vain sattuu yksikkönä olemaan pH, joten riittäisi puhua mittauksista. Toisessa lauseessa taas olisi parempi puhua melutasosta.
Mollisävellajien nimet (esimerkiksi a-molli) kirjoitetaan vakiintuneen tavan mukaan gemena-alkuisina, duurisävellajien (esimerkiksi C-duuri) taas versaalialkuisina. Tätä jakoa ei tarvitse noudattaa virkkeen alussa, koska molli-sana riittää kertomaan, mistä on kyse.
Tosin Kielikellon 2/1981 artikkelin Musiikista kirjoittavan ongelmia mukaan ”mollisävellajit kirjoitetaan aina pienellä kirjaimella”, ja ajatus on ilmeisesti, että näin olisi myös erisnimen ja virkkeen alussa.
Kielen kuvailussa ja kielenkäytön ohjeissa on usein tapana aloittaa virke gemenalla silloin, kun virke alkaa kielenaineksen, kuten kirjaimen, nimeämisellä, seuraavaan tapaan: ”l-loppuisista nimistä ovat Kannel, Sammal, – –”. (Lainaus on kappaleen alusta Kielikellon 1/1991 artikkelista Kenpä Sutta pelkäisi.) Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas jopa esittää erikseen ohjeen tästä:
Vastaavasti pienellä alkukirjaimella myös virkkeen alussa kirjoitetaan sellaiset ilmaukset kuin kin-liite, oittaa-loppuinen:kin-liitteen merkitys on ’myös’.
Mitään pakottavaa syytä tähän ei ole; sen sijaan se vaikeuttaa virkkeiden alkujen tunnistamista. Toisaalta ongelma kannattaa usein kiertää virkkeen uudelleenmuotoilulla, vaikka vähän kömpelösti.
Gemenalla aloittaminen tuntuu kuitenkin aiheelliselta silloin, kun virke alkaa yhtä merkkiä pidemmällä kielenainekselle. Sellainen kirjoitusasu kuin ”-Minen-loppuisten” tuntuisi liian oudolta. Toisaalta uudelleenmuotoilu usein auttaa. Huomaa, miten se seuraavassa esimerkissä myös torjuu substantiivitautia!
Jos virke alkaa numerolla, katsotaan numeroilmauksen edustavan virkkeen ensimmäistä sanaa tai sen osaa. Virkkeen alkua ei tällöin voida osoittaa versaalin käytöllä: versaali kuuluisi ensimmäisen sanan alkuun, mutta se on esitetty numeroilla. Tätä ei ole syytä yrittää korjata kirjoittamalla numeroilmausta seuraavan sanan alkukirjain versaalilla.
Jos tällainen ilmaus kokonaisuutena on erisnimi, sille on saatettu rekisteröidä tai vakiinnuttaa versaalia sisältävä asu, kuten yhtyeen nimi 22-Pistepirkko. Ks. Yritys- ja tuotenimet yms.
Usein tällaiset tilanteet ovat vältettävissä, mutta kielivirheinä niitä ei pidetä; ks. kohtaa Saako virkkeen aloittaa numerolla?
Kemiassa esiintyy paljon yhdisteiden nimiä, jotka alkavat numerolla, esim. ”2-pentanoni”. Jos sellainen on virkkeen alussa, on kemiassa ja mm. lakitekstissä tapana kirjoittaa ensimmäinen kirjain versaalilla (vrt. edellä käsiteltyyn nimityyppiin ”m-kresoli”). Toisaalta tämä tapa ei ole suomen kielen sääntöjen mukainen.
Jos numeroalkuinen ilmaus vastaa erillistä sanaa, ei sen jälkeistä sanaa kirjoiteta versaalialkuisena. Virkkeen alku siis jää osoittamatta,
Otsikot aloitetaan versaalilla, vaikka ne eivät muodostaisi virkkeitä. Sama koskee yleensä myös kuvatekstejä, taulukoiden otsikoita, alaviitteitä ja muita oman kokonaisuutensa muodostavia tekstejä.
Käytäntö vaihtelee, kun kyse on esimerkiksi luetelman kohdista, taulukon kohdista tai kirjan hakemistosta. Varsinkin luettelossa saattaa versaalilla aloittaminen hämärtää eron erisnimien ja yleisnimien välillä (esim. karhu ∼ Karhu, suomi ∼ Suomi). Niinpä tällaisiin tapauksiin sopii yleensä gemena-alkuisuus tai tarkemmin sanoen se, että aloitetaan versaalilla vain, jos sana on erisnimi.
Taulukoihin sopii yleensä sellainen käytäntö, että otsikkosolut ovat versaalialkuisia, tietosolut eivät. Tämä hiukan helpottaa otsikkojen hahmottamista. Lisäksi otsikko on usein selittävä ja ehkä jopa virkkeenomainen, kun taas tietosolussa on ehkä tyypillisesti vain yksi sana tai muu lyhyt ilmaus. Oma merkityksensä on silläkin, että versaalikirjain on yleensä leveämpi kuin gemenakirjain, ja paljon sarakkeita sisältävässä taulukossa usein kaikki, mikä vähentää leveyttä, on hyväksi.
Kivennäisaine | Pitoisuus | Määritystapa |
---|---|---|
natrium | 43,0 mg | muu arvon tyyppi |
suola | 109,6 mg | summattu osatekijöistä |
kalium | 390,0 mg | analysoitu julkinen |
magnesium | 25,0 mg | analysoitu |
kalsium | 16,0 mg | analysoitu |
fosfori | 240,0 mg | analysoitu julkinen |
Word-ohjelma muuttaa taulukon solun ensimmäisen kirjaimen versaaliksi, ellei tätä estetä muuttamalla ohjelman asetuksia. Tämä saattaa olla yksi syy melko yleiseen solujen versaalialkuisuuteen.
Se sääntö, että erisnimet kirjoitetaan versaalialkuisina, ei ole kovinkaan selvä. Ei ole ollenkaan kiistatonta, mitkä kaikki sanat ovat erisnimiä. On kyllä selvää, että ”Linna” on erisnimi, kun sitä käytetään ihmisen sukunimenä (esim. Väinö Linna). Selvää on myös se, että ”linna” ei ole erisnimi vaan yleisnimi, kun puhutaan esimerkiksi Suomen keskiaikaisista linnoista. On kuitenkin paljon ongelmatapauksia ja sekavuutta. Seuraavassa tarkastellaan aluksi erisnimien ja yleisnimien erottamisen perusteita.
Erisnimi on yksilölle annettu nimi. Sama nimi voidaan antaa usealle yksilölle, varsinkin yhdessä muiden nimien kanssa, mutta silti kyse on nimetystä yksilöstä. Erisnimi ei useinkaan kaikissa olosuhteissa yksilöi kohdettaan yksiselitteisesti. Etunimi ”Jukka” ja sukunimi ”Korpela” ovat selviä erisnimiä, vaikka niin Jukka-nimisiä kuin Korpela-nimisiäkin on paljon, ja myös Jukka Korpela -nimisiä on useita. Käytännössä erisnimet kuitenkin täyttävät tehtävänsä yleensä hyvin, koska asiayhteys rajaa merkityksiä. Esimerkiksi perheen sisällä riittää pelkkä etunimi yleensä yksilöimään ihmisen.
Yleensä erisnimi yksilöi yhden kohteen – esineen, ihmisen, alueen tai muun yksiköllisen kohteen. Käytännössä kohde on tavallisesti konkreettinen, varsinkin suomen kielessä. Emme pidä esimerkiksi aatesuuntien nimityksiä erisniminä, tai ainakaan emme kirjoita niitä versaalialkuisina.
Esimerkiksi sana ”mylly” on yleisnimi, ei erisnimi. Se tarkoittaa tietynlaisia rakennelmia yleisesti. Ilmaisu ”vanha mylly” tarkoittaa vain myllyä, joka on vanha. Mutta jonkin myllyn erityiseksi nimitykseksi saattaa vakiintua ”Vanha mylly”, etenkin, jos paikkakunnalle rakennetaan toinenkin mylly. Jos uudempi mylly tuhoutuu, saattaa vanha silti säilyttää nimensä. Nimi voi alkaa elää omaa elämäänsä, ja rakennuksen nimenä voi säilyä ”Vanha mylly” kauan sen jälkeen, kun sitä on lakattu käyttämästä myllynä. Voidaanpa esimerkiksi ravintolalle, jonka tiloissa ei koskaan ole ollut mitään myllyä, antaa nimi ”Vanha mylly”, koska se kuulostaa tyylikkäältä. Silloin tämä ilmaisu voidaan tulkita kuten ”se, jonka nimi on Vanha mylly”.
Selviä erisnimiä ovat esimerkiksi Vanha manner ja Uusi manner. Vaikka ne koostuvat yleisnimistä, ne ovat tietyille mantereille annettuja nimiä ja siten rinnastuvat esimerkiksi maanosien nimiin, kuten Eurooppa.
Vastaavasti ”kielenhuoltopäivä” on yleisnimi, vaikka se ei tarkoitakaan kirjaimellisesti päivää, vaan yhtenä päivänä järjestettävää kielenhuoltoaiheista koulutusta, tapahtumaa tms. Siitä voisi yrittää tehdä myös erisnimen jonkin tahon järjestämälle tapahtumalle, mutta tämä voisi olla vaikeaa, koska nimi ei ehkä erottaisi sitä kaikista muista kielenhuoltopäivistä. Jotta ilmauksesta saataisiin erisnimi, sen pitäisi pystyä jollakin erikoispiirteellään erottumaan muista saman tyypin asioista. Esimerkiksi jollekin kielenhuoltopäivälle voitaisiin antaa nimi ”Kielipoliisipäivä”.
Erisnimellä tarkoitetaan sanaa tai sanaliittoa, joka on annettu tai vakiintunut jonkin tai jonkun yksilöiväksi nimeksi. Nyrkkisäännöksi sopii, että ilmaisu on erisnimi, jos sen edelle voidaan ajatella sanat ”se, jonka nimi on”. Kuvaavimpia esimerkkejä ovat ihmisille, paikkakunnille ja yrityksille annetut nimet. Mitä käsitteellisemmästä asiasta (esim. aatesuunta) on kyse, sitä todennäköisemmin sen nimeä ei käsitetä erisnimeksi.
Erisnimiä ja versaalin käyttöä on käsitelty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 3/2003.
Tavallinen kielipulma asiatyylissä on, miten suhtaudutaan erilaisten hankkeiden, ohjelmien ja vastaavien nimiin. Kirjoitetaanko esimerkiksi ”inkluusio-ohjelma” vai ”Inkluusio-ohjelma”? Usein tekstin kirjoittaja tai korjaaja ei edes kovin tarkkaan tiedä, mitä sanalla tarkoitetaan.
Periaatteessa asia on selvä: Jos tarkoitetaan yleisesti inkluusio-ohjelmaa, siis mitä tahansa ohjelmaa, johon sisältyy inkluusio, niin sana kirjoitetaan gemena-alkuisena. Jos taas tarkoitetaan erityistä ohjelmaa, jolle on annettu nimeksi ”Inkluusio-ohjelma” (tai ”Inkluusio”), niin sana kirjoitetaan versaalialkuisena ("isolla alkukirjaimella"). Englannin kielessä käytettäisiin ensin mainitussa tapauksessa yleensä epämääräistä artikkelia (”an”), jälkimmäisessä taas määräävää artikkelia (”the”). Sen sijaan versaalin tai gemenan käyttö englannissa ei anna kovin selvää vihjettä siitä, miten suomessa olisi paras kirjoittaa, koska englannissa versaalia käytetään yleisemmin.
Käytännössä tilanne on paljon mutkikkaampi. Esimerkiksi kääntäjä on usein sellaisen tilanteen edessä, että asiasta käytetty sana on tarkoituksellisesti (tai joskus vahingossa) hämärä ja monitulkintainen. Hämäryydellä on ehkä ostettu poliittinen ”yksimielisyys”.
Hyvä nyrkkisääntö on, että jos tämäntapaisessa tilanteessa horjutaan versaalin ja gemenan välillä, versaali on turvallisempi. Se nimittäin koetaan arvokkaammaksi, ja hallinnon paperikieli muutenkin käyttää versaalia ahkerasti sielläkin, minne se ei kuuluisi.
Versaalialkuisuus on useinkin vain viesti siitä, että sanaa pidetään erisnimenä tai käytetään erisnimenä. Sana ”kauppahalli” voi olla yleisnimi – voimme puhua esimerkiksi eri kauppahalleista. Sanaa voi käyttää myös erisnimen tavoin varsinkin kaupungissa, jossa on vain yksi kauppahalli. Voi kirjoittaa ”kävin kauppahallissa” tai ”kävin Kauppahallissa”, eikä ilmaisuilla useinkaan ole kuin vivahde-ero.
Jäljempänä käsitellään erikseen organisaatioiden, kuten yritysten ja laitosten, nimiä. Niistä osa käsitetään perinteen mukaisesti yleisnimiksi, useimmat erisnimiksi, ja monissa yritysten ja yhteisöjen nimissä jopa käytetään versaalia kaikissa sanoissa.
Urheilukilpailujen, kilpailusarjojen yms. nimissä on horjuvuutta, jota kuvailee Kielikellon 4/2006 kirjoitus Urheilumaailman nimistä: Valioliiga vai valioliiga? Siinä on kuitenkin epäjohdonmukaisuutta. Esimerkiksi olympialaiset ja kuninkuusravit ovat säännöllisesti järjestettäviä kilpailuja, mutta niin on myös Elitloppet. Kirjoituksessa on erisnimenä myös Grand Slam. Kyse ei kuitenkaan ole yhden kilpailun tai sarjan erisnimestä, vaan ilmauksesta, jota käytetään, kun joku on voittanut tietyt neljä suurta turnausta. Esimerkiksi asu grand slam -titteli olisi siis suomen kielen yleisten sääntöjen mukainen.
Selvä erisnimi, kuten henkilönnimi, voi muuttua yleisnimen suuntaan, kun sitä käytetään kuvaannollisesti. Kun sanotaan, että joku on tarinan Tuhkimo, mukana on vielä selvä viittaus Tuhkimo-nimiseen kuvitteelliseen henkilöön, mutta kuvaannollisuuden takia voisi ajatella puhuttavan tuhkimosta gemenalla. Kun taas jotakuta haukutaan uunoksi, olisi outoa kirjoittaa Uuno versaalialkuisena, koska yhteys erisnimeen on hyvin hämärtynyt.
Joissakin tapauksissa myös nimen asu saattaa muuttua suomalaisemmaksi. Esimerkiksi kanaanilaisen jumalan nimenä on Raamatussa Molok, mutta se lausutaan yleensä Moolok ja tavallisesti kirjoitetaan tämän mukaisesti kuvasanonnoissa, kuten moolokinkita.
Kielenhuollossa tällaisia tapauksia on tarkasteltu paljonkin, mutta selviä ohjeita ei ole annettu. Joidenkin kannanottojen mukaan monissa tapauksissa molemmat kirjoitusasut ovat mahdollisia. Tähän tapaan asia esitetään mm. Kielikellon 9 (1977) artikkelissa Erisnimestä yleisnimeksi. Kielikellon 1/2012 artikkeli Erisnimestä yleisnimeksi – aataminomenoita Kankkulan kaivoon kuitenkin viittaa yleisnimiasun yleistymiseen, mutta siinäkään ei ole yleistä normia. Sama koskee uudempaa Kielikellon 2/2017 artikkelia Nyt joka iikka höyhensaarille! Monista tapauksista on kuitenkin kannanotto sanakirjoissa. Aina ei ole selvää, miten kannanottoja pitää tulkita. Mainitussa artikkelissa esitetään mm. kroisos, mutta sitten lisätään, että ”monia näistä nimistä voidaan toki kirjoittaa edelleen myös erisnimeksi, jolloin yhteys nimen alkuperäiseen kantajaan on vahvempi”. Kuitenkin Kielitoimiston sanakirjassa ei hakusanan kroisos kohdalla mainita vaihtoehtoista asua Kroisos, toisin kuin monissa muissa tapauksissa.
Johdonmukaisimpana ja selvimpänä voidaan pitää sellaista linjaa, että erisnimiasua, kuten Juudas, käytetään vain viitattaessa Juudas-nimiseen henkilöön, ei esimerkiksi tarkoitettaessa ihmistä, joka esitetään jossain mielessä samanlaisena kuin joku Juudas. Esimerkiksi petollisesta ihmisestä käytettynä sanana juudas on siis parempi kirjoittaa yleisnimen tavoin, vaikka ilmauksen alkuperä olisikin mielessä. Sen sijaan esimerkiksi Molotovin cocktail tarkoittaa jotakin, joka on nimetty todellisen henkilön Vjatšeslav Molotovin mukaan. Tällainen linja sopii kielenhuollon kannanottojen asettamiin puitteisiin, mutta on niitä täsmällisempi. Tulkintakysymyksiä voi syntyä, mutta tavallisesti linja johtaa siihen, että yksinään käytetyn erisnimen tulkitaan muuttuneen erisnimeksi, mutta toisen sanan määritteenä käytetyn erisnimen vain melko harvoin. Joskus selvyyskin tuntuisi vaativan tällaista linjaa. Esimerkiksi mainoslause ”Kaikki eevat pääsevät tänään ilmaiseksi” viittaa selvästi kaikkiin naisiin eikä vain Eeva-nimisiin.
Seuraavassa taulukossa on aakkosjärjestyksessä tapauksia, joihin kielenhuolto on ottanut kantaa (ainakin tulkinnanvaraisesti).
Erisnimi | Kuvaannollinen ilmaus | Huomautuksia |
---|---|---|
Aadam | aatami (∼ Aatami) | aatamin puvussa ∼ aataminpuvussa, vanha aatami |
Aadam | aatami | aataminomena; aataminaikainen |
Adonis | adonis (∼ Adonis) | |
Ahti | Ahdin valtakunta | |
Akhilleus | akilleenkantapää | Kielikellossa 1/2012: myös Akilleen kantapää |
Auervaara | auervaara (∼ Auervaara) | |
Casanova | casanova | Kielitoimiston sanakirja: ’naistenmies’ |
Damokles | Damokleen miekka | |
Don Juan | donjuan (∼ Don Juan) | |
Eeden | eeden (∼ Eeden) | |
Eeva | eeva (∼ Eeva) | kuitenkin: Eevan tyttäret ’naiset’ |
El Dorado | eldorado (∼ Eldorado) | kannanotoissa ei edes mainita alkuperäistä asua El Dorado |
Elvis | elvis (∼ Elvis) | |
Esko | Eskon puumerkki | |
Feeniks | feeniks t. feeniks-lintu | antiikin taruissa yksilön nimi |
Goljat | goljatti ∼ koljatti | |
Hemmo | hemmo | mies, poika, tyyppi |
Iikka | joka iikka | |
Jaakob | jaakopinpaini (∼ jaakobinpaini | |
Jeesus | jeesus | |
Jehova | Jehovan todistaja ∼ jehovantodistaja | Kielitoimiston sanakirjassa vain Jehovan todistaja; sana jehova ’Jehovan todistaja’ on arkikielinen ja usein halventava |
Job | jobinposti | |
Juudas | juudas (∼ Juudas) | |
Kain | kaininmerkki (∼ Kainin merkki) | |
Kalle | kalle, messikalle, kellokalle, kuumakalle, kylmäkalle | Kielitoimiston sanakirjassa, arkikielisiä |
Kankkula | Kankkulan kaivo | |
Kerberos | kerberos | |
Kroisos | kroisos | myös sanonnassa ”elää kuin kroisos”, vaikka sen voi tulkita viittaavan Kroisos-nimiseen henkilöön |
Lotta | lotta | puhuttaessa Lotta Svärd -järjestön jäsenestä |
Lyyli | lyyli | ’nainen’, arkikieltä |
Maija | maija | poliisiauto; korttipelin ja sen kortin nimityksessä vaihtelua maija ∼ Maija |
Martta | martta | puhuttaessa Marttaliiton jäsenestä |
Matti | mattimyöhäinen; matti kukkarossa; saat olla matti ’varma’ | |
Matti ja Maija | jokainen matti ja maija | |
Mekka | mekka | |
Mikko | baarimikko, kipinämikko, ovimikko, rättimikko | Kielitoimiston sanakirjassa, arkikielisiä |
Mimmi | mimmi | nainen |
Molok | moolokinkita (∼ Moolokin kita, Molokin kita) | |
Molotov | Molotovin cocktail (∼ koktaili) | |
Mooses | läskimooses | Kielitoimiston sanakirjassa, halventava |
Nestor | nestori (∼ nestor ∼ Nestor) | |
Pandora | Pandoran lipas | |
Pegasos | pegasos | Kielitoimiston sanakirja: pegasos ’runoratsu’ |
Pekka | ei ole pekkaa pahempi; pekkaa päälle | |
Pekkanen | pekkaspäivä (∼ Pekkas-päivä) | |
Peppi Pitkätossu | kulmakunnan peppi pitkätossu | Kielikello 3/2003 |
Pietari | Pietarin kalansaalis | |
Pilates | Pilates ∼ pilates | Kielitoimiston sanakirjassa vain pilates |
Prinkkala | päin prinkkalaa | Kielikellossa 1/2012 myös: päin Prinkkalaa |
Pyrrhos | Pyrrhoksen voitto | |
Quisling | quisling | vieraan miehitysvallan hyväksi toimiva henkilö |
Raamattu | raamattu | puhuttaessa jonkin alan auktoriteettina pidetystä teoksesta tms. |
Rambo | rambo | ”kovaotteisesta, väkivaltaa ihannoivasta miehestä” |
Ruusunen | ruususenuni | Kielikello 3/2003 |
Salomo | salomonintuomio (∼ salomontuomio, Salomonin tuomio, Salomonin tuomio) | Kielikellon 1/2012 mukaan: Salomonin tuomio. Kuitenkin raamatunsuomennoksissa on 1930-luvulta alkaen ollut Salomo, ei Salomon. |
Santra | sentraalisantra | Kielitoimiston sanakirjassa, leikillinen |
Troija | Troijan (puu)hevonen | |
Tuhkimo | tuhkimo (∼ Tuhkimo) | Kielitoimiston sanakirjan selitys viittaa Tuhkimo-sadun henkilöön |
Tuomas | epäilevä tuomas | |
Uuno | uuno | hölmö, typerä, mäntti, juntti; arkikielinen |
Vihtori | vihtori | |
Yrjö | tuli yrjöt (oksennus) |
Aina yleisniminä kirjoitetaan mittayksiköiden nimet, vaikka ne perustuisivat henkilönnimeen, esimerkiksi newton, pascal, watti.
Jos ilmaus kirjoitetaan erisnimenä kahdeksi sanaksi (esimerkiksi Don Juan), se kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, jos sitä käsitellään yleisnimenä (esimerkiksi donjuan). Jos nimi on yhdyssanan jälkiosana, yleisnimeksi tulkinta on yleensä ainoa mahdollisuus, esimerkiksi pikkuhitler; pikku-Hitler tarkoittaisi lähinnä Hitleriä nuorena.
Toisen tyyppistä erisnimestä yleisnimeksi muuttumista on sentapainen käytäntö kuin ”diesel” dieselmoottorin (aiemmin: Diesel-moottorin) tai sellaisella varustetun ajoneuvon nimityksenä. Tällöin siis erisnimeä ruvetaan käyttämään yksinään sellaisen sanaliiton tai yhdyssanan sijasta, jossa se esiintyy alkuosana, ja se koetaan yhä selvemmin yleisnimeksi. Sellainen käytäntö on kuitenkin yleensä arkityylistä. Esimerkiksi ”diesel” itsenäisenä sanana on Kielitoimiston sanakirjan mukaan arkinen ja voi tarkoittaa dieselmoottoria, dieselautoa tai dieselöljyä. Huolitellussa asiatyylissä käytetään pitempiä ja täsmällisempiä ilmaisuja.
Kuitenkin esimerkiksi joidenkin tautien nimityksissä ilmiö on varsin tavallinen muutoin asiatyylisissäkin teksteissä, etenkin otsikoissa, joissa on tarvetta lyhyyteen. Yhteys erisnimeen on kuitenkin ilmeisesti sen verran vahva, että tällaiset sanat kirjoitetaan vielä yleensä versaalialkuisina.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Alkukirjain: sairauksien ja hoitomenetelmien nimet esittää, että nämä nimet kirjoitetaan gemenalla, paitsi jos nimi perustuu henkilön- tai paikannimeen. Gemenalla voidaan kirjoittaa myös erisnimeen perustuva nimi, jos ”alkuosa ei ole suomalaisesta näkökulmasta tunnettu erisnimi”.
Tautien nimissä ja muissa lääketieteen termeissä poiketaan kielen yleisistä säännöistä sikäli, että erisnimen ja yleisnimen yhdistelmä kirjoitetaan yleensä sanaliitoksi, jossa erisnimi on genetiivissä, esimerkiksi Crohnin tauti (ei Crohn-tauti). Ks. kohtaa Erisnimi lääketieteen termin osana.
Versaalia käytetään lääketieteen termeissä yleensä silloinkin, kun erisnimi ja yleisnimi muodostavat yhdyssanan.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää tällaiset käytännöt mitä ilmeisimmin myös yleiskieleen kuuluviksi, koska se sanoo, että kirjoitustapa ”noudattaa lääketieteen kielen käytäntöä, joka poikkeaa yleiskielen tavasta kirjoittaa erisnimilähtöiset sanat pienikirjaimisina (karjalanpiirakka, brysselinpitsi – –).” Tämän ei kuitenkaan liene tarkoitus koskea sellaisia vanhoja (historiallisia) nimityksiä kuin ”espanjantauti”.
Lisäksi lääketieteen käytäntöäkin ollaan muuttamassa, tosin epäjohdonmukaisesti. Lääketieteen sanastolautakunta päätti vuonna 2014, että ”Lääketieteen termit -teoksen seuraavassa painoksessa eräiden virusten nimet muuttuvat pienikirjaimisiksi”, ja esimerkkeinä mainitaan ebolavirus ja lassavirus; aiemmat suositukset olivat Ebola-virus ja Lassa-virus. Vastaavasti kirjoitetaan gemenalla ja ilman yhdysmerkkiä ebolaepidemia, ebola ja lassakuume.
Ohjepankissa rinnastetaan virukset tauteihin. Usein kuitenkin erotetaan toisistaan virus ja sen aiheuttama tauti, esimerkiksi covid-19 (tauti) ja sars-cov-2 (virus), jotka tosin ovat enemmänkin tunnuksia kuin nimiä. (Suomessa THL kuitenkin käyttää ilmausta COVID-19 myös viruksesta.) Ohjepankin esimerkeissä on esitetty vaihtoehtoisina mm. kirjoitusasut sars ja SARS nimien lyhenneperäisyyden takia. Tunnusluonteen takia voidaan perustella myös kansainvälisiä, mm. WHO:n käyttämiä asuja, kuten COVID-19 ja SARS-CoV-2.
Sävellystyyppien nimet eivät edellä esitetyn mukaisesti ole erisnimiä, mutta jotakin sävellysteosta yksilöidysti tarkoittava nimitys on.
Esimerkiksi sana ”häämarssi” ei täten yksinään ole erisnimi, sillä se ei tarkoita samaa kuin ”se (sävellys), jonka nimi on ’häämarssi’”. Sen sijaan ilmaisu ”Mendelssohnin häämarssi” voidaan käsittää erisnimeksi, mutta toisaaltahan se aloitetaan versaalilla jo siksi, että ensimmäinen sana on henkilönnimi.
Vastaavasti voidaan sanaa ”lippulaulu” käyttää yleisesti laulusta, joka lauletaan jonkin maan lipun kunniaksi, ja kirjoitusasua ”Lippulaulu” silloin, kun jokin laulu on haluttu erityisesti nimetä niin.
Sävellysten nimityksissä on kuitenkin paljon rajatapauksia. Aihetta on käsitelty laajahkosti Kielikellon 2/1981 artikkelissa Musiikista kirjoittavan ongelmia.
Kuitenkin edellä mainitun artikkelin ja myös Kielikellon 3/2003 ohjeiden mukaan kirjoitetaan versaalialkuisena ”nimeen kuuluva sävellystyypin adjektiiviattribuutti”. Tästä esitetään seuraavat esimerkit, joista voi kyllä kysyä, eikö niissä ole kyse teoksille annetuista erisnimistä eikä sävellystyypistä.
Erisnimenä ei pidetä lajille, esimerkiksi eläinlajille tai ruokalajille annettua nimeä. Myös alkuaineiden ja mittayksiköiden nimet käsitetään yleisnimiksi.
Tämä koskee myös sellaisia nimiä, jotka on johdettu yleisnimistä tai sisältävät yhdyssanan osana yleisnimen.
Myös alalajien ja rotujen nimet käsitetään yleisnimiksi. Sen sijaan kasvilajikkeiden nimet ovat erisnimiä; lajike on jalostamalla kehitetty muoto. Ks. Lajikkeet ja rodut.
Oman poikkeuksensa muodostavat eräät moniosaiset ruokalajien nimet, joissa on määritteenä erisnimi. Ruoka-alan nimistöä on käsitelty laajahkosti Kielikellossa, viimeksi teemanumerossa 1/2007.
Ruoka-ainestyyppien nimetkin lienee käsitettävä yleisnimiksi, vaikka osa niistä on kansainvälisesti suojattuja ja vaikka suojan määrittelevissä asiakirjoissa käytetään sellaisia kirjoitusasuja kuin Parmegiano Reggiano. Esimerkiksi ”feta” on EU:n alueella suojattu nimitys, jota saa käyttää vain määrätynlaisesta Kreikassa valmistetusta tuotteesta. Muista vastaavista juustoista on ruvettu käyttämään mm. nimitystä ”salaattijuusto”. Jos tyypin nimi johtuu erisnimestä (esimerkiksi Tilsit), se lienee katsottava yleisnimeksi silloinkin, kun siitä putoaa pois kuvaileva jälkiosa, esimerkiksi kun tilsitjuusto lyhenee muotoon tilsit.
Eliölajien tieteelliset nimet kirjoitetaan versaalialkuisina vakiintuneen kansainvälisen käytännön mukaisesti.
Juomien nimet ovat yleisnimiä, kun kyse on juomatyypistä, vaikka se olisi tarkoin rajattu ja erisnimeen perustuva. Sen sijaan myytäville juomille annetut tuotenimet (tavaramerkit) ovat erisnimiä. Viinien osalta on huomattava, että viinityypin nimi (esim. chablis) lasketaan yleisnimeksi, rypälelajikkeen nimi (esim. Chardonnay) erisnimeksi.
Juomasekoitusten (drinkkien) nimien luonne vaihtelee. Osa tällaisista nimistä on selviä yleisnimiä (esim. kir ’valkoviinin ja mustaviinimarjaliköörin sekoitus’), osa on luonnollista tulkita erisnimiksi (etenkin jos ainekset ja suhteet on tarkoin määritelty), osa on välimaastossa. Esimerkiksi ”martini” suositellaan kirjoitettavaksi yleisnimen tavoin.
Kielikello 4/1997 esittää artikkelissa Oikeinkirjoitusohjeita ruoasta kirjoittaville seuraavan ohjeen (ja uudemman ruoka-aiheisen teemanumeron 1/2007 kuvaus on olennaisesti samanlainen):
Erilaisten drinkkien ja cocktailien nimissä erisnimen ja yleisnimen raja on horjuva. Ginistä ja tonikista valmistettu gin tonic kirjoitetaan ensi sijassa pienellä, samoin esimerkiksi votka ja tuoremehu. Monilla juomasekoituksilla on kuitenkin selvä nimi, esimerkiksi Bloody Mary, Lumipallo, Poronkyynel.
Edellä esitetty kuvaus ei selvennä tilannetta kovinkaan hyvin. Parempi olisi ehkä kuvata asia niin, että jos kyseessä on periaatteessa aineksiltaan ja sekoitussuhteiltaan täysin määrätty juoma, se on luonnollista käsittää erisnimeksi.
Esimerkiksi margarita on väljästi määritelty tyyppi, suunnilleen tequilaa + jotain sitrusmaista + ehkä jotain muuta, ja margaritoja on monenlaisia. Sen sijaan Manhattan voitaneen käsittää erityiseksi sekoitukseksi, vaikka alkuperäisestä Manhattanista onkin kehitelty muunnelmia.
Rajanveto voi olla hankalaa. Vaikka juomasekoitus syntyy väljänä käsitteenä, sille voidaan yrittää määritellä täsmällinen ”oikea” reseptiä (esim. IBA Official Cocktails). Toisaalta tarkkana käsitteenä syntynyt voi muuttua yhä epämääräisemmäksi.
Niinpä tekstissä, jossa mainitaan useita juomasekoituksia, voi yrittää välttää ikävää kirjavuutta (”mies tilasi Manhattanin ja nainen margaritan”) vaikka sitten vähän suosituksia rikkoen. Tekstin kokonaisuus vaikuttaa asiaan, samoin kuin jopa se, onko versaalialkuisena kirjoitettu sana jossakin tilanteessa ymmärrettävissä väärin (esim. Manhattan paikannimeksi).
Tavaramerkkejä eli tuotemerkkejä pidetään erisniminä, vaikka tuotemerkkikään ei yksilöi yhtä esinettä vaan on vain jonkin valmistajan nimi tuotteilleen, usein monille eri tuotelajeille. Taustalla ovat käytännön syyt.
Pidämme sanaa ”sinihomejuusto” ilman muuta yleisnimenä, osittain siksi, että se on vain kuvaileva ilmaisu, mutta myös esimerkiksi ”emmental” käsitetään yleisnimeksi, juustotyypin nimeksi. Mutta juustonvalmistaja ehkä haluaa erottaa oman sinihomejuustonsa muiden valmistajien sinihomejuustoista ja antaa sille nimen ”Aura”. Siitä tulee tuotemerkki, ja se käsitetään erisnimeksi, vaikka mikään ei estä kyseistä valmistajaa tuottamasta hyvinkin erilaisia Aura-juustoja.
Nykyisin tavaramerkki ei aina ole yhden valmistajan tuotteistaan käyttämä merkki, vaan valmistajien yhteenliittymän omistama merkki. Sellainen on esimerkiksi Blu-ray Disc, jota käytetään siis useiden valmistajien määrätynlaisista laserlevyistä. Vaikka sellainen nimitys usein tulkitaan tiettyyn tekniikkaan viittaavaksi, sillä on myös kaupallinen sisältö: yhteenliittymään kuulumattomat eivät saa käyttää samaa tai liian samanlaista nimitystä tuotteistaan. Siksi nimi on tulkittava erisnimeksi, eikä tämä siis johdu vain siitä, että siinä on tarkoituksellisesti kirjoitettu Blu eikä englannin blue-sanan mukaan Blue. Vaikka Suomessa on rekisteröity vain nimi ”Blu-ray Disc”, voidaan siitä käyttää lyhyempää asua ”Blu-ray”, kuten yhteenliittymäkin (BDA) käyttää.
Tavaramerkki on eri asia kuin kauppanimi, joka tarkoittaa tavarasta kaupassa yleisesti käytettyä nimeä. Kauppanimi on siis yleisnimi, eikä siihen voi saada yksinoikeutta. Esimerkiksi haimonni-nimistä kalaa myydään yleisesti kauppanimellä pangasius. Kauppanimien käyttöä on jossain määrin säädelty; ks. kohtaa Väärät nimitykset. Kauppanimet kuitenkin yleensä ovat vain käytännön varassa eli niiden käyttöä ei säädellä. Esimerkiksi ”silika” on piidioksidin kauppanimi ja ” valaanluu” on (Nykysuomen sanakirjan mukaan) valaan hetuloiden kauppanimi.
Asioita on kuitenkin sekoitettu niin, että virallisissakin asiakirjoissa puhutaan myös tavaramerkeistä kauppaniminä. Sekaannus on paha, koska käsitteillä on ratkaiseva ero: tavaramerkkiin on yksinoikeus, kun taas kauppanimeen ei ole eikä voi olla, koska kauppanimeltä puuttuu erottavuus – erottaminen muiden valmistajien tuotteista –, joka on tavaramerkin olennainen ominaisuus.
Kun käytetään tavaramerkkiä, se tulisi kirjoittaa asussa, jota tavaramerkin haltija käyttää. Se tulisi kirjoittaa versaalialkuisena ja muuttamatta kirjoitusasua suomalaisemmaksi.
Seuraava taulukko esittää eräitä tavaramerkkejä ja vastaavia yleisnimiä. Yleisnimen käyttö on asiallista silloin, kun tarkoitetaan tuotetyyppiä eikä erityisesti tietynmerkkistä tuotetta.
Tavaramerkki | Yleisnimi |
---|---|
Antabus | disulfiraami (alkoholismin hoitoon käytettävä lääkeaine) |
Aspirin | asetyylisalisyylihappo; särkylääke, tulehduskipulääke |
Aura | sinihomejuusto |
Bajamaja | siirrettävä käymälä |
Bobcat | pienkuormain |
Botox | botuliini |
Burana | ibuprofeeni; tulehduskipulääke |
Caterpillar | telaketjullinen puskutraktori; pyöräkuormaaja |
Coca-Cola | kolajuoma |
Crocs | muovikenkä (pistokas) |
Crossfit | eräs kuntourheilulaji |
Elmu | tuorekelmu |
Erikeeper | (yleis)liima |
Fairy | astianpesuaine |
Freon | CFC-yhdiste, kloorifluorohiilivety |
Frisbee | liitokiekko |
Gallup | mielipidekysely |
Gyproc | kipsilevy |
Heteka | teräsrakenteinen joustinsänky |
Hiab | kuormausnosturi t. muu kuormankäsittelylaite |
Hilti | iskuporakone |
Hyla | vähälaktoosinen (maito t. maitotuote) |
Hymypoika | (koulupojan) tunnustuspalkinto |
Hymytyttö | (koulutytön) tunnustuspalkinto |
iPad | tabletti(tietokone) |
Ilves-juusto | munajuusto, hämäläisjuusto |
Jeep | maastoauto |
Kestopuu | painekyllästetty puu |
Lasol | (alkoholipohjainen) lasinpesuneste |
Leca | kevytsora |
Minigrip | uudelleensuljettava muovipussi |
Nessu | paperinenäliina |
Panadol | parasetamoli; särkylääke |
Pefletti | istuinalusta |
Pehmis | pehmeäjäätelö, pehmojäätelö |
Piltti | lastenruoka(purkki) |
Post-It | liimattava muistilappu |
Primus-keitin | retkikeitin |
Quorn | eräänlainen punahomeesta valmistettu runsasproteiininen elintarvike |
Rexona | deodorantti |
Rizla | sätkäpaperi |
Savett | kosteuspyyhe, puhdistuspyyhe |
Serla | talouspaperi |
Sini-tarra | liimatahna |
Siporex | karkaistu kevytbetoni |
Spinning | sisäpyöräily |
Stiga | rattikelkka |
Superlon | vaahtomuovi |
Tabasco | voimakas pippurikastike |
Teflon | tarttumaton pinnoite, etenkin polytetrafluorieteeni |
Tetra | (nesteen) kartonkipakkaus |
Topz | vanupuikko |
Trangia | retkikeitin |
Trip | pillimehu |
Tuikku | lämpökynttilä |
Vespa | skootteri |
Visa | maksukortti t. luottokortti |
Webasto | auton polttoainekäyttöinen lämmitin |
Kielitoimiston sanakirjan artikkeli sanasta mölkky sanoo: ”huom. sana Mölkky on rekisteröity tavaramerkki”. Tämä on väärinkäsitys; tarkoitettu rekisteröinti koskee vain kuviomerkkiä, jossa on sana MÖLKKY erityisessä ulkoasussa.
Tavaramerkki voi olla laajemmassa käytössä kuin edellä olevassa taulukossa kuvataan. Esimerkiksi Bajamaja on monenlaisten tuotteiden tavaramerkki, joskin tavallisimmin sitä käytetään vain siirrettävistä käymälöistä.
Valitettavasti jopa kieltä koskevissa ohjeissa saatetaan yllyttää tavaramerkkien virheelliseen käyttöön ja väitetään, että kirjoitusasun muuntelu olisi hyväksyttävä tapa tehdä tavaramerkistä yleisnimi. Kielikellon 2/1983 artikkelissa Mausteet väitetään:
Mm. chilistä ja cayennenpippurista valmistetaan tulista pippurikastiketta tabaskoa. Tämä kastikkeen nimi on yleissana, joten iso alkukirjain ei ole tarpeen. Kirjoitusmuodossa ei tarvitse säilyttää vierasta c-kirjainta (”Tabasco” vain valmisteen erisnimenä).
Ei ole asiallista käyttää tavaramerkkiä tai sellaisen väännelmää yleisnimenä. Siksi on syytä käyttää Tabasco-sanaa vain näin kirjoitettuna ja viittaamaan tietyn valmistajan tuotteeseen. Sitä voidaan käyttää sellaisenaan tai yhdyssanan alkuosana.
Joissakin tapauksissa yleisnimenä käyttäminen on kaksinkertaisesti virheellistä. Sana ”Freon” on eräiden kemiallisten aineiden tuotemerkki. Osa näistä aineista on kloorista, fluorista ja hiilestä koostuvia CFC-aineita, joita on käytetty mm. jäähdytyslaitteissa kylmäaineina ja jotka on nykyisin kielletty kehittyneissä maissa. CFC-aineita kutsutaan usein nimellä ”freonit”, mikä on virheellistä senkin takia, että Freon-tuotemerkillä valmistetaan muitakin aineita kuin CFC-aineita.
Tavaramerkkinä käytetty sana voi ”väljähtyä” (vesittyä, degeneroitua) ja muuttua enemmän tai vähemmän yleisnimeksi. Jopa ”Kännykkä” oli alkujaan tavaramerkki, mutta sen rekisteröinti on rauennut, joten sanan ”kännykkä” käyttö yleisnimenä ei ole virheellistä. (Viralliseen tekstiin se ei kuitenkaan sovi arkisen sävynsä takia.)
Jos tavaramerkkisuoja on kokonaan lakannut tai sitä ei ole ollutkaan, voi sanaa käyttää yleisnimenä, vaikka se olisi alkujaan ollut vain yhden valmistajan tuotteen nimitys. Tällaisia tapauksia on melko vähän. Esimerkiksi sanaa Nylon käytettiin aluksi tavaramerkin tavoin, mutta sitä ei koskaan suojattu tavaramerkkinä. Täten on korrektia käyttää englannissa sanaa nylon ja suomessa sanaa nailon yleisnimenä. Hiihtokenkien tavaramerkki Mono ei enää ole käytössä eikä rekisteröity, ja mono on siten muuttunut yleisnimeksi. Sana Styrox oli rekisteröity tavaramerkki vuoteen 1994 asti; nykyisin styrox eli styroksi on tietynlaisten muovien yleisnimitys. Myös tavaramerkin Terylene rekisteröinti on rauennut, ja nimestä on muodostunut yleisnimi teryleeni.
Suuri osa tavaramerkeistä, joiden usein luullaan muuttuneen yleisnimiksi, on kuitenkin edelleen joko edelleen käytössä todellisena tavaramerkkinä tai periaatteessa edelleen rekisteröityjä. Asia on syytä tarvittaessa selvittää rekistereistä. Ks. kohtaa Tavaramerkin asun selvittäminen.
Tavaramerkki voi olla myös merkki, jonka mikä tahansa valmistaja saa liittää tuotteeseensa, jos täyttää määrätyt ehdot. Esimerkiksi sana ”Joutsenmerkki”, joka ilmaisee suomalaista alkuperää, on rekisteröity tavaramerkiksi. Epäselvempi tapaus on ”Reilu kauppa”, jota ei ole rekisteröity, mutta jota käytetään tavaramerkin tavoin. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo niistä:
Sellaisissa virallisesta nimestä yleistymään pyrkivissä ilmauksissa kuin Joutsenmerkki (∼ joutsenmerkki) ja Reilu kauppa (∼ reilu kauppa) iso alkukirjain on ensisijainen etenkin silloin, kun kyseessä ovat rekisteröidyt merkit.
On epäselvää, mitä sanoilla ”yleistymään pyrkivissä” tässä tarkoitetaan. ”Joutsenmerkki” varmaankin yleisesti ymmärretään aivan erityiseksi merkiksi, vaikka tätä sanaa ei aina huomata kirjoittaa versaalialkuisena. Sen sijaan ”reilu kauppa” on yleiskielen ilmaus, jolta itsessään puuttuu erottavuus, ja tämä lieneekin syy siihen, että sitä ei ole rekisteröity. Reilun kaupan edistämisyhdistys kuitenkin pyrkii rajaamaan ilmauksen käytön sen hyväksymiin yhteyksiin.
Tietojärjestelmiin ja vastaaviin viitataan usein kuvailevilla ilmauksilla, jotka eivät muodosta erisnimeä, vaikka ilmaus tarkoittaakin yksilöityä järjestelmää. Usein kuvauksen alussa on kyllä yrityksen tms. nimi.
Järjestelmälle voidaan kuitenkin antaa erisnimi. Se ei useinkaan kuvaile mitään eikä ole lyhenne kuvauksesta, vaan vain annettu nimi.
Rajatapaus on erisnimen tavoin käytetty lyhenne. Usein kyseessä on alkukirjainlyhenne, joka kirjoitetaan kokonaan versaaleilla. Jos alkuperäinen ilmaus on pitkä, se saattaa kokonaan jäädä normaalikäytöstä, jolloin lyhenne alkaa yhä selvemmin muodostua nimeksi.
Eräänlaisina järjestelminä voidaan pitää myös teknisiä määrittelyjä eli spesifikaatioita. Niiden erisnimiluonne on hyvin tulkinnanvarainen. Versaalialkuisuuden suuntaan vie kuitenkin erityisesti englannin kielen esimerkki. Lisäksi kyseessä on usein tavaramerkki. Useimmiten voidaan panna etusijalle se muoto, jota esimerkiksi asiaa koskeva virallinen standardi tai muu määrittely käyttää. Varsin usein nimi on lyhenneperäinen ja kirjoitetaan siksi standardissa kokonaan versaaleilla. Selvästi sanamaiset nimet, kuten Ascii (lausutaan [askii]; standardissa: ASCII), on ehkä kuitenkin parasta kirjoittaa erisnimien yleisten sääntöjen mukaan muun muassa taivutuksen takia (”ASCIIsta” olisi oudompi kuin ”Asciista”).
Internet kuuluu tavallaan tähän ryhmään, samoin www eli web, joka jo varsin yleisesti kirjoitetaan gemenalla. Tähän vaikuttaa osittain käsitteen väljyys (kyse ei ole yhdestä selvärajaisesta järjestelmästä), mutta ehkä enemmän tuttuus ja yleisyys. Kun ilmaus esiintyy hyvin yleisenä tekstissä, versaalin käyttö alkaa häiritä silmää, varsinkin kokonaan versaaleilla kirjoittaminen (WWW).
Tietotekniikan alalla on melko tavallista, nykyisin myös lehdissä, kirjoittaa tällaiset nimet gemenalla: jpeg, pdf jne. Yhtenä syynä on, että niitä esiintyy alan teksteissä hyvin paljon, jolloin versaalin käyttö tekee tekstin levottoman näköiseksi.
Junien nimistä vain harvat ovat selviä erisnimiä kuten ”Savonia”, ”Lentävä kalakukko” ja ”Idän pikajuna”. Nekään eivät välttämättä tarkoita aina samaa junaa fyysisenä liikennevälineenä vaan tiettyä ja tunnettua junayhteyttä tai junavuoroa.
Tavallisempaa on, että juniin viitataan kuvailevilla ilmaisuilla, kuten ”Tampereelle kello 10 lähtevä juna”, taikka tyyppiä kuvaavalla sanalla, johon saattaa liittyä numerotarkenne, esimerkiksi ”pikajuna 50”.
Kielikellon 3/2006 kirjoitus Pendolino ja intercity on seuraava:
Intercity on yleiseurooppalainen nimi junille, joita käytetään kaukoliikenteessä. Kyseessä ei siis ole tietynlaisen junan erisnimi. Tämän vuoksi intercity kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella samalla tavalla kuin pikajunakin.
Pendolino eli Sm3-juna puolestaan on Italiassa kehitetty tietynlainen junatyyppi. Pendolino on erisnimi, ja siksi se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.
Olennaisin ero lienee kuitenkin se, että Pendolino on tavaramerkki. Käytännössä intercity-asu taitaa jäädä vähemmistöön. VR kirjoittaa InterCity.
Kasvilajikkeiden nimet ovat versaalialkuisia, esimerkiksi Huvitus ja Šampion (omenalajikkeita) ja Chardonnay (rypälelajike). Tämä sanotaan Kielitoimiston ohjepankin sivulla Alkukirjain: kasvien nimet. Se mainitsee myös, että kaksiosaisissa rypälelajikkeiden nimissä ”kirjoitetaan molemmat osat isolla alkukielen mukaan”, esimerkiksi Pinot Noir. Tämä on kyllä enemmänkin viinialan kaupallinen käytäntö kuin alkukielisyyttä; esimerkiksi ranskassa kirjoitetaan Pinot noir.
Tämä poikkeaa monista muista vastaavista nimityksistä. Esimerkiksi viinityypin nimitys, kuten chablis, käsitetään yleisnimeksi, vaikka se perustuukin paikannimeen. Sen sijaan vaikkapa Chablis Moreau on erään chablis’n kauppanimi, tuotenimi. Ymmärrettävästikin näitä melko mutkikkaita sääntöjä on usein vaikea soveltaa.
Viljelykasvin tyypin nimeä ei pidetä erisnimenä. Tällainen nimi ei viittaa mihinkään erityiseen lajikkeeseen, ja tietystä tyypistä voi olla useita lajikkeita.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan rypälelajikkeen nimi kirjoitetaan gemenalla, kun tarkoitetaan lajikkeesta valmistettua viiniä. Tätä voisi perustella sillä, että nimi tällöin esiintyykin viinityypin nimityksenä.
Eläinrotujen nimet tulkitaan yleisnimiksi, vaikka ne perustuisivat paikannimiin tai muihin erisnimiin.
Suomen kielessä käsitetään yleisnimiksi muun muassa viikonpäivien, viikkojen, kuukausien ja useimpien juhlapäivien nimet, jotka ovat englannin kielessä erisnimiä. Tosin kyse ei niinkään ole siitä, millaisiksi nämä sanat ajatellaan, vaan vain kirjoitusasua koskevasta säännöstä. Toisaalta suomen käytäntö on looginen, sillä ei esimerkiksi ”maanantai” yksilöi päivää vaan tarkoittaa joukkoa päiviä taikka päivän asemaa viikkojärjestelmässä. Ja joulukin on joka vuosi.
Sääntö koskee myös nimiä, jotka voidaan luokitella sitaattilainoiksi. Niissä on tosin horjuntaa, Usein käytetään esimerkiksi asua ”Jom Kippur”, vaikka kyseessä on vuotuinen juhlapäivä, jonka nimen suositeltu asu suomenkielisessä tekstissä on standardin SFS 5824 (Heprealaisen kirjaimiston translitteraatio) mukaan ”yom kippur”.
Sellaiset sanat kuin nisan-kuu ja brumaire-kuu kirjoitetaan usein ilman yhdysmerkkiä. Asia riippuu siitä, ajatellaanko alkuosat niin harvinaisiksi, että on aihetta käyttää yhdysmerkkiä sanan rakenteen selventämiseen.
Almanakkatoimiston sivuilla oleva Aikakirja 2013 käyttää (luvussa 2) sellaisia juhlien nimien kirjoitusasuja kuin al-Hidžra. Versaalin käyttö ei vastaa suomalaista käytäntöä – eikä arabialaistakaan, koska arabialaisessa kirjaimistossa ei ole gemenaa ja versaalia.
Joulu- yms. toivotuksissa käytetään yleisesti versaalialkuisuutta. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Hyvää joulua Kielitoimistosta! sanotaan kuitenkin: ”oikeaoppista kirjoitusasua [Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta] suosittelemme sitkeästi vuodesta toiseen siitä huolimatta, että joulukortteihin painetuissa toivotuksissa sitä näkee tuskin koskaan”.
Juhlapäivien ja merkkipäivien nimityksistä osa perustuu henkilönnimeen tai muuhun erisnimeen. Ne kirjoitetaan yleensä sanaliitoiksi, paitsi kaikkein vakiintuneimmat, joissa yhteys erisnimeen on usein hämärtynyt.
Epäselvä on nimitys marianpäivä ∼ Marian päivä. Kumpikin esiintyy Kotimaisten kielten keskuksen teksteissä. Pitkässä nimityksessä Marian ilmestyspäivä kirjoitusasu on selvä. Muutoin vanha kansanomainen asu marianpäivä lienee sopiva, ja se esiintyy myös Nykysuomen sanakirjassa.
Erilaisten järjestettyjen tapahtumien, teemapäivien, kampanjoiden ja vastaavien nimet kirjoitetaan usein siten, että ensimmäinen sana on versaalialkuinen. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Alkukirjain: tapahtumien, teemapäivien ja kampanjoiden nimet tämä suorastaan esitetään ohjeena.
Ohjeessa kuitenkin tarkoitetaan, että tapahtuma ”on nimeämällä haluttu erottaa muista vastaavista”. Versaalia ei käytetä sellaisissa tapahtumien nimityksissä kuin pikkujoulu ja lauluilta, koska ne eivät erota tapahtumia muista pikkujouluista ja lauluilloista.
Ohjeen mukaan vain nimen ensimmäinen sana alkaa versaalilla (ellei jokin sana ole erisnimi). Tapahtumien järjestäjät ym. käyttävät kuitenkin usein tästä poikkeavia asuja. Tällaisia nimiä on johdonmukaista käsitellä kuten yritysnimiä ja tavaramerkkejä (jollaisia ne saattavat ollakin) eli kirjoittaa ne järjestäjien käytännön mukaan.
Mainitun sivun mukaan poikkeuksen muodostavat teemavuosien nimitykset: ne kirjoitetaan gemenalla.
Toisena, vielä oudompana poikkeuksena sivu esittää seuraavan:
Samaan tapaan kirjoitetaan valtakunnalliset ja kansainväliset teemapäivät ja -viikot:ympäristöpäivä
sanomalehtiviikko
maailman väestöpäivä
Tämän poikkeuksen syynä on ehkä se, että tällainen nimitys muistuttaa luonteeltaan vuotuisen juhlapäivän nimitystä (vappu, itsenäisyyspäivä yms.) Poikkeusta ei kuitenkaan ole rajattu vuosittain toistuviin teemapäiviin ja -viikkoihin. Poikkeusohjeen tulkinta on hankalaa, ja sivu itse toisaalta esittää esimerkin Ravintolapäivä. Ainakin silloin, kun nimen osana on monisanainen, iskulauseen tapainen ilmaus, versaalialkuisuus tuntuu välttämättömältä etenkin virkkeen sisällä.
Edellä mainittu Kielitoimiston ohjepankin sivu käsittelee erikseen operaatioiden nimien alkukirjainta. Sitä lienee tulkittava niin, että operaatio-sana kirjoitetaan gemenalla, jos kyse on sotatoimesta, mutta muutoin nimen alussa versaalialkuisena.
Lempinimet on perusteltua kirjoittaa versaalialkuisina, koska eivät luonteeltaan poikkea virallisemmista nimistä. Varsinkin automerkkien lempinimet saatetaan kuitenkin kokea yleisnimen omaisiksi ja kirjoittaa gemenalla, ja kielenhuolto hyväksyy tämän; ks. Tavaramerkkien väännelmät, Ks. myös kohtaa henkilöiden lisänimistä eli epiteeteistä.
Jos yleisnimeä käytetään yksilön lempinimenä, sen kirjoittaminen erisnimen tavoin on erityisen tarpeellista selvyyden vuoksi.
Tittelit kirjoitetaan yleensä gemenalla, paitsi joskus vanhahtavaan tyyliin kuuluvassa kohteliaassa puhuttelussa.
Brittiläiset arvonimet Sir ja Dame on yleensä tapana kirjoittaa englannin mukaisesti versaalialkuisina mm. siksi, että näillä sanoilla on eri merkitys, jos ne kirjoitetaan gemenalla. Sen sijaan kirjoitusasultaan suomeen mukautettu lordi-titteli kirjoitetaan luontevammin gemenalla, samoin sen esimerkin mukaisesti lady-titteli, vaikka se muuten kirjoitetaan täysin englannin mukaan.
Brittiläisessä käytännössä titteliä Sir käytetään joko pelkän etunimen edessä tai koko nimen edessä, ei koskaan pelkän sukunimen edessä.
Suomen kielessä ei yleensä ole aihetta käyttää Sir-titteliä. Esimerkiksi romaanin suomennoksessa voi kuitenkin kirjoittaa alkutekstin mukaisesti Sir Julianista, jos hyvää vaihtoehtoa ei ole, koska sukunimeä ei tiedetä.
Jos Sir-sanaa käytetään, se on kirjoitettava versaalialkuisena, koska englannissa ”sir” on vain yleinen puhuttelusana.
Arvostusta osoittava määrite aloitetaan versaalilla, jos se muodostaa yhdessä erisnimen kanssa kiinteän kokonaisuuden – nimen, jolla henkilö yleisesti tunnetaan. Usein kyse on uskonnollissävyisestä nimityksestä.
Tosin Kielitoimiston ohjepankin sivun Alkukirjain: uskonnolliset arvonimet ja muut nimitykset mukaan myös neitsyt Maria on mahdollinen asu. Lisäksi se esittää
Muutoin arvostusta tai asemaa osoittava määrite aloitetaan gemenalla.
Määrite Pyhä kirjoitetaan yleensä versaalialkuisena, vaikka kyseessä ei olisikaan kiinteä kokonaisuus. Kielitoimiston ohjepankin sivun Alkukirjain: uskonnolliset arvonimet ja muut nimitykset mukaan kuitenkin katolinen ja ortodoksinen kirkko käyttävät asua pyhä, esimerkiksi pyhä Joosef.
Toisaalta uskonnollisen kielenkäytön ulkopuolella ei yleensä ole syytä käyttää pyhä-määritettä. Jos esimerkiksi pelkkä Birgitta ei riitä, voi käyttää nimitystä Birgitta Birgerintytär.
Edellä mainittu ohjepankin sivu esittää myös seuraavat tapaukset, joissa sen mukaan on vaihtelua, mutta määritteen versaali-alkuisuus tavallisinta.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo hiukan hämärästi: ”Nimeen liittyvä arvostusta ilmaiseva vakiintunut määrite tai arvo voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, jos se hahmottuu osaksi nimeä, muuten pienellä”. Esimerkkeinä ovat ”Äiti Teresa”, ”Pyhä Paavali”, ”Neitsyt Maria” ja ”Sir Winston Churchill”. Nämä eivät ole aivan rinnasteisia tapauksia, sillä ”Äiti Teresa” on kiinteä ilmaus (määritettä ei käytännössä voi jättää pois), kun taas Paavaliin ja Mariaan voidaan viitat pelkällä etunimellä, eikä suomessa ole tapana eikä aiheellista yleensä käyttää Sir-titteliä (ja Churchill voidaan yleensä hyvin mainita pelkällä sukunimellä).
Oppaan kannanotolla voidaan kuitenkin perustella myös esimerkiksi kirjoitusasua ”mahatma” silloin, kun puhutaan jostakusta muusta mahatmasta kuin Mahatma Gandhista (oikeastaan Mohandas Gandhista). Intian kulttuurissa ”mahatma” kunnianimi, joka annetaan erityisen arvostetuille, jopa pyhinä pidetyille ihmisille.
Tunnettujen ja kunnioitettujen henkilöidenkin nimien edessä käytetyt määritteet kirjoitetaan gemenalla, jos ne ilmaisevat asemaa, virkaa, tehtävää, sotilasarvoa tms.
Ritarikunnat voidaan tulkita sellaisiksi oikeushenkilöiksi, joiden nimet kirjoitetaan versaalialkuisina. Näin on menetelty muun muassa Suomen lainsäädännössä. Yleistä ohjetta asiasta ei ole.
Myöskään kunniamerkkien nimien kirjoitusasusta ei ole virallista ohjetta. Yleisten periaatteiden kannalta johdonmukaista olisi tulkita ne yleisnimiksi ja kirjoittaa ne gemena-alkuisina, ellei ensimmäinen sana ole itsessään erisnimi.
Kuitenkin aikoinaan oli laissa kirjoitusasu Vapaudenristi, mutta Kielitoimiston sanakirjassa on asu vapaudenristi. Tällaiset asiat saattavat olla herkkiä, koska gemenan käyttö voidaan tulkita kunnioituksen puutteeksi.
Erisnimiksi ei tulkita sellaisia nimityksiä kuin ”napapiiri”, vaikka merkitys olisi rajattu määritteellä, ei myöskään napojen nimityksiä. Tätä on perusteltu sillä, että nämä ovat ”teoreettisia käsitteitä, eivät luonnollisesti nimettyjä paikkoja” (Kielikello 3/2003, Erisnimen ja yleisnimen rajankäyntiä). Sen sijaan eräät napa-alueisiin liittyvät alueiden nimitykset käsitetään erisnimiksi.
Vaikka esimerkiksi tähtitieteellinen yhdistys Ursa kirjoittaa meteoriparvien nimet gemena-alkuisina, versaalin käyttö on perustellumpaa, koska kyse on kappaleiden joukoille annetuista erottavista nimistä. Monikollisuus ei ole esteenä, kirjoitetaanhan esimerkiksi saaristojen nimet, kuten Kykladit, erisnimien tapaan, samoin tähtijoukkojen nimet, kuten Seulaset eli Plejadit. Lehdistössä esiintyy kumpaakin käytäntöä, eikä kielenhuolto liene ottanut kantaa asiaan.
Koska erisnimenä pidetään ensisijaisesti yksilön nimeä, on luonnollista, että myös oikeushenkilölle eli juridiselle henkilölle annettua nimeä pidetään erisnimenä. Se siis aloitetaan versaalilla. Oikeushenkilöitä ovat muun muassa
Rahastoja voidaan yleensä myös pitää oikeushenkilöinä, ja ne ovat usein muodoltaan säätiöitä tai yhdistyksiä.
Oikeushenkilön nimen rekisteröidyissä asussa käytetään usein versaalia kaikkien sanojen alussa. Ks. kohtaa Organisaatioiden nimet.
On luonnollista, että myös oikeushenkilöstä käytetty, usein virallista nimeä lyhyempi arkinimi tai lempinimi käsitetään erisnimeksi; ks. Lempinimet. Tätä ei kuitenkaan yleensä sovelleta puolueiden nimiin. Lempinimi saatetaan virallistaa; esimerkiksi Kehitysaluerahastosta käytettiin yleisesti lyhyempää nimeä Kera, ja v. 1992 siitä tehtiin virallinen nimi.
Järjestön jäsentä tarkoittava sana kirjoitetaan suomen kielessä gemenalla.
Esimerkiksi Rotary järjestön nimenä (= Rotary-järjestö, virallisesti Suomen Rotary) aloitetaan versaalilla, mutta järjestön jäsentä tarkoittava rotary (Kielitoimiston sanakirjassa: rotari) gemenalla. Sana ”rotaryjärjestö” voidaan käsittää järjestön epäviralliseksi nimeksi, jossa alkuosa tarkoittaa jäsentä; tällöin sana kirjoitetaan gemenalla ja ilman yhdysmerkkiä.
Valtioiden liittoutumien nimet kirjoitetaan osittain gemenalla, osittain versaalialkuisina ilman selvää logiikkaa. Usein tietysti ongelman poistaa se, että nimen ensimmäinen osa on itsessään erisnimi, esimerkiksi nimessä ”Varsovan liitto”.
Esimerkiksi 1. maailmansodan edellä ja aikana Ranska ja Britannia (ja myöhemmin muutkin maat) olivat liitossa, josta käytettiin nimitystä ”entente” tai pidemmin ”entente cordial” ’sydämellinen yhteisymmärrys’. Suomen kieleenkin vakiintui kirjoitusasu ”entente”, vaikka kyseessä onkin erisnimi. Vastaavia tapauksia on muitakin. Valtioiden liittoutuma aletaan ilmeisesti käsittää versaalialkuisena kirjoitettavaksi selväksi erisnimeksi vasta, kun sillä on oma organisaatio ja se käsitetään toimivaksi yksiköksi eikä valtioiden yhteistoiminnaksi.
Luonteeltaan erisnimiä ovat myös henkilöiden ja organisaatioiden välisten liittoutumien nimet, mutta niistäkin monet kirjoitetaan gemenalla. Raja kulkee ilmeisesti lähinnä sen mukaan, onko liittoutumalla oma organisaatio ja selvä yksilöllinen identiteetti.
Edellä käsiteltiin monia erilaisia tulkintaongelmia. Tässä tarkastellaan eräitä tapauksia, joissa ilmaisu on merkitykseltään aika selvästi erisnimi, mutta se sääntöjen mukaan silti kirjoitetaan yleisnimen tavoin, siis gemenalla.
Tällaiset tapaukset ovat vahvasti sovinnaisia, eli kyse on melko mielivaltaisista kielen säännöistä. Toisaalta säännöt ovat pääosin vakiintuneita ja kauan käytössä olleita, joten niiden noudattaminen kertoo halusta ja kyvystä kirjoittaa huolitellusti.
Ei ole kovin mielekästä sanoa, että ”suomi” kielen nimenä on vähemmän erisnimi kuin ”Suomi” maan nimenä. On vain vakiintunut sääntö, että toinen kirjoitetaan yleisnimen tavoin, toinen erisnimen tavoin. On käsitteellisesti selvempää todeta, että molemmat ovat erisnimiä mutta suomen kielessä vain on sellainen sääntö, että kielten nimet kirjoitetaan gemenalla.
Sopimuksenvaraista, mutta hyvässä yleiskielessä vakiintunutta on myös se, että sellainen ilmaisu kuin ”suomen kieli” kirjoitetaan kahdeksi sanaksi. Sen sijaan sen johdos ”suomenkielinen” kirjoitetaan yhdyssanaksi. Ilmaisu ”suomen kieli” käsitetään sellaiseksi, että siinä ei viitata Suomeen maana vaan se on ikään kuin kielen nimen ”suomi” pitempi muoto.
saksa, saksan kieli
saksankielinen
Naapurimaassamme Ruotsissa puhutaan mm. ruotsia ja suomea.
Sääntö ei koske ”tietokonekielten”, kuten ohjelmointikielten nimiä. Ne eivät olemukseltaan vastaa ihmiskieliä, ja niiden nimet ovat tuotemerkin tapaisia (ja joskus todella tuotemerkkejä).
Tietokoneohjelmien nimet ovat usein tavaramerkkejä. On luonnollista käsitellä samaan tapaan myös esimerkiksi ilmaisohjelmien nimiä, kun kyseessä on selvä ohjelmalle annettu yksilöllinen nimi.
Etenkin Unix- ja Linux-ympäristöissä on ollut tapana kirjoittaa joidenkin ohjelmien nimet gemenalla siksi, että ohjelman käynnistävä komento on kirjoitettava siten. Jos komennot on toteutettu pieninä ohjelmina, on tuntunut keinotekoiselta kirjoittaa esimerkiksi cp-komennosta mutta Cp-ohjelmasta. Yleensä ongelma voidaan kiertää puhumalla vain komennoista.
Lisätietoja: Tietokoneohjelmien, tietokoneiden, komentojen yms. nimien kirjoittaminen.
Kun ilmaus tarkoittaa jonkin toiminnan aluetta, periaatteen soveltamisen aluetta, se käsitetään yleisnimeksi.
Tämä on hiukan outoa, etenkin, kun alue usein vastaa tiettyä maantieteellistä aluetta. Toisaalta suurin osa tämäntapaisista nimistä alkaa erisnimellä ja siten joka tapauksessa versaalilla.
Yhtenäisen euromaksualueen nimenä käytetään yleensä sen englanninkielisestä nimestä Single Euro Payments Area muodostettua lyhennesanaa. Kielikellossa 2/2007 sanotaan (artikkelissa Euromaksualue eli SEPA), että se kirjoitetaan uutuutensa takia SEPA, mutta että ilmauksen yleistyessä kirjoitusasu sepa voi tulla käyttöön. Artikkelin mukaan kyseessä ei ole erisnimen, vaan yleisnimen lyhenne. Epäselväksi jää, mihin tämä varsinaisesti perustuu. Voisiko vastaavasti ilmauksen ETA = Euroopan talousalue käsittää yleisnimeksi, jolloin sen voisi kirjoittaa eta eikä Eta? Luonnollisemmalta tuntuisi käsittää tällaiset ilmaukset erisnimiksi ja kirjoittaa ne tavallisten erisnimien tapaan. Käytäntö on kuitenkin SEPA-asun kannalla.
Periaatteessa sanan erisnimiluonne ei riipu siitä, tarkoittaako se jotain todellista vai kuviteltua, oletettua tai myyttistä. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo epämääräisesti:
Kuvitteellisten paikkojen, olentojen ja henkilöiden nimet voi usein tulkita joko erisnimiksi tai yleissanoiksi:kyöpeli ∼ Kyöpeli, manala ∼ Manala, tuonela ∼ Tuonela
Nukkumatti ∼ nukkumatti, Joulupu kki ∼ joulupukki
Eräässä haastattelussa Kotuksen Sari Maamies on selittänyt:
Onko meillä Joulupukki vai joulupukki? Vastaus riippuu näkökulmasta. Korvatunturilla asuu Joulupukki, mutta joulupukkina voi esiintyä kuka tahansa.
Jos tarkoitetaan kuvitteellista yksilöllistä olentoa, sana siis käsitetään erisnimeksi. Johdonmukaista olisi kirjoittaa ”esiintyä Joulupukkina”, kun tarkoitetaan esiintymistä sellaisena olentona. Sen sijaan kun on kyse Joulupukkina esiintyvistä ihmisistä, voi käyttää asua ”joulupukki”.
Käytännössä kuitenkin valtaosa kuvitteellisten kohteiden nimistä on selviä erisnimiä, kuten Styks, Kharon, Peter Pan ja Petteri Punakuono. Yleissanoiksi tulkitseminen merkitsee yleensä sitä, että kohdetta ei ajatella edes kuvitteelliseksi, vaan pelkästään kuvaannolliseksi, metaforiseksi tai symboliseksi.
Suomen kielessä myös sotien nimet kirjoitetaan gemenalla. Koska sääntö on epälooginen, sen rikkominen on melko tavallista (esim. ”Toinen maailmansota”, ”Vapauden aika”), mutta asiallisimpaan tyyliin sellainen ei sovi muun muassa siksi, että historiaa käsittelevässä kirjallisuudessa sääntöä noudatetaan.
Myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939–1940 käydyn sodan nimi kirjoitetaan gemenalla, talvisota, vaikka sana esiintyy myös yleisnimenä merkityksessä ’talvella, talvioloissa käytävä t. käyty sota’.
Jos sodan nimen osa on itsessään erisnimi, esimerkiksi maannimi, niin tämä osa tietysti kirjoitetaan versaalialkuisena.
Uusi kieliopas esittää (hakemistossa pohja-sanan kohdalla) kirjoitusasun ”suuri pohjan sota” ensisijaiseksi. Tässä yhteydessä ”Pohja” tai ”pohja” tarkoittaa pohjoisia maita tai alueita; Kielitoimiston sanakirjan kuvaus pohja-sanasta esittää molemmat kirjoitusasut.
Historian tapahtumien nimet kirjoitetaan suomessa gemena-alkuisina, vaikka kyseessä olisi selvästi jollekin erityiselle tapahtumalle annettu nimi. Poikkeuksen muodostavat tietysti nimet, jotka alkavat erisnimellä, esim. Nantesin edikti, Taiping-kapina (Taiping-liikkeen tekemä kapina).
Kuitenkin teemapäivän, järjestetyn tapahtuman tai kampanjan nimi kirjoitetaan yleensä versaalialkuisena. Tällöin kyse on usein jonkin organisaation erikseen järjestämästä asiasta.
Sellaiset englannista lainatut nimitykset kuin grexit (Kreikan ero EU:sta) ja brexit (Britannian ero EU:sta) kirjoitetaan usein versaalialkuisina: Grexit, Brexit. Yleisten sääntöjen mukaan olisi käytettävä gemenaa, siis grexit ja brexit, koska kyse on tapahtumista tai prosesseista. Kotuksen sivun Brexit mukaan molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, eikä niitä edes aseteta paremmuusjärjestykseen. Sivu itse kuitenkin käyttää brexit-asua, ja HS:n brexit-aiheinen pääkirjoitus 2.8.1016 tulkitsee seuraavasti: ”Kielitoimisto suosittaa ensisijaisesti brexitiä muttei pidä virheenä erisnimistä Brexitiäkään.”
Ajanjaksojen nimet kirjoitetaan suomessa gemena-alkuisina.
Jos kuitenkin nimen ensimmäinen sana on erisnimi, se tietysti aloitetaan versaalilla.
Sotilasyksiköiden nimet voidaan käsittää erisnimiksi. Jos kuitenkin yksikköön viitataan numerolla ja yksilön lajia osoittavalla sanalla, on usein luontevampaa tulkita, että kyseessä on yksilöivä ilmaus, mutta ei erisnimi. Voidaan esimerkiksi kirjoittaa ”42. divisioona”, joka voidaan ajatella samantyyppiseksi ilmaisuksi kuin ”42. rivi”. Tällaista kirjoitusasua suosittaa mm. Uusi kieliopas. Usein kuitenkin tulkitaan ilmaisu erisnimeksi ja vieläpä kirjoitetaan ”42. Divisioona” eli ilmaisun kirjoitusasun ensimmäinen kirjain kirjoitetaan versaalilla. (Yleisesti niin ei menetellä numeroalkuisissa nimityksissä.) Tämä on melko tavallista etenkin suurimpien yksiköiden nimissä, esim. ”IV Armeijakunta”. Asiaan voivat vaikuttaa lyhenteet, kuten ”42. D” ja ”IV AK”.
Jostakin syystä monien erikseen nimettyjen sotilasyksiköiden ja armeijoiden nimet, joilla on selvästi erisnimen luonne, kirjoitetaan yleensä gemenalla, esim. ”voittamaton armada”, (Napoleonin) ”suuri armeija” (”la Grande Armée”), ”puna-armeija”, ”neuvostoarmeija”, mutta kuitenkin ”Ässärykmentti”. Horjuntaa on esim. suomalaisen joukko-osaston erisnimen kirjoitusasuissa ”kaartin pataljoona” ∼ ”Kaartin Pataljoona” ∼ ”Kaartin pataljoona”, joista viimeksi mainittu on loogisin.
Nykyisten suositusten ja myös tavallisimman käytännön mukaan Suomen puolueiden nimet kirjoitetaan gemenalla, ellei käytetä aivan virallisinta muotoa eli puoluerekisterissä olevaa nimeä.
Joissakin tapauksissa käyttönimi on sama kuin virallinen nimi, alkukirjaimen tasoa lukuun ottamatta.
Gemena-alkuisuus voi joskus johtaa epäselvyyksiin, jos nimi on käytössä myös yleisnimenä, kuten keskusta ja vihreät. Usein voi myös syntyä (kenties tarkoituksellista) epäselvyyttä siitä, tarkoitetaanko puoluetta vai väljemmin aatesuuntaa tai osaa puolueen jäsenistä tai kannattajista.
Suomen kielen lautakunnan kannanotto puolueiden nimiin on hyväksynyt sen epäloogisen linjan, että virallinen nimi kirjoitetaan erisnimen tavoin, mutta samaa puoluetta tarkoittava käyttönimi yleisnimen tavoin. Kannanoton mukaan virallisia nimiä ”tarvitaan kuitenkin hyvin harvoin”. Ajatuksena lienee, että esimerkiksi asua ”Perussuomalaiset” käytettäisiin vain kaikkein virallisimmissa teksteissä (ehkä asussa ”Perussuomalaiset r.p.”), muutoin asua ”perussuomalaiset”, tarkoitettiinpa sitten puoluetta tai sen jäseniä tai sen kannattajia.
Epäloogisuudesta huolimatta gemenan käyttö puolueennimissä on kuitenkin jo niin yleistä ja siis myös nykyinen suositus (käyttönimien osalta), että siitä tuskin kannattaa poiketa. Kannattaa kuitenkin tarvittaessa selventää sanamuodoilla, tarkoitetaanko puoluetta vai sen (joitakin) edustajia, jäseniä, kannattajia tms.
Tilannetta kuitenkin hämmentää suomen kielen lautakunnan 8.3.2021 antama suositus Puolueiden käyttönimet, jossa olennainen muutos on seuraava:
Jos kuitenkin puolueen virallisesta nimestä on nimen rakenteen vuoksi vaikea muodostaa helppokäyttöistä ja tunnistettavaa käyttönimeä, voidaan selvyyden vuoksi käyttää isolla alkukirjaimella kirjoitettavaa virallista nimeä. Tällöinkin yleisen alkukirjainsuosituksen mukaan vain nimen ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, ellei ole erityistä syytä käyttää isoa alkukirjainta myös muissa osissa, esimerkiksi Suomen kansa ensin, Tasapainon puolesta – IPU, Liike Nyt.
Suositus on epämääräinen, koska sen mukaan ”voidaan käyttää” virallista nimeä, mutta asiallisesti se merkitsee, että samassa yhteydessä voisi esiintyä sekä kokoomus ja keskusta että Liike Nyt. Tämän välttämiseksi olisi kai järkevintä pitää kaikkien puolueiden nimiä erisniminä ja kirjoittaa ne tämän mukaisesti, olipa kyse virallisesta tai epävirallisesta nimestä; tämä ei ole suositusten mukaista, mutta varmaankin ymmärrettävää.
Kielitoimiston ohjepankin sivun Puolueiden nimet ja lyhenteet mukaan puolueen nimilyhenne tulkitaan sen virallisen nimen lyhenteeksi ja tämän mukaisesti aloitetaan versaalilla, esimerkiksi ”Kok.”. Jos lyhenne luetaan kirjaimittain, se kirjoitetaan kokonaan versaalilla ja ilman pistettä, esimerkiksi ”SDP”.
Puolueiden nimien lyhenteitä käytetään lähinnä tilastotaulukoissa ja vastaavissa. Tekstissä käytetään yleensä puolueen käyttönimeä tai (ihmisen nimen jäljessä) puoluekannan ilmaisevaa lyhennettä.
Ihmisen puoluekanta ilmaistaan poliittisissa kirjoituksissa usein sulkeissa nimen jäljessä. Tällöin voi käyttää puolueen nimen lyhennettä, kuten ”SDP”, mutta paljon tavallisempaa on käyttää gemenalla kirjoitettavaa ns. jäsenyyslyhennettä, kuten ”sos.dem.” tai ”sd.”.
Lehtikielessä tällaiset lyhenteet kirjoitetaan yleensä pisteettöminä, vastoin kielitoimiston ohjetta, esimerkiksi ”sd”. Pisteettömyyden etuna on esimerkiksi se, että kuvatekstissä henkilön nimen jäljessä oleva merkintä ”(vas.)” voitaisiin tulkita merkityksessä ’vasemmalla’. Sen sijaan ilmauksen ”(vas)” merkitys on käytännössä yksiselitteisesti ’vasemmistoliittolainen’.
Jäsenyyslyhenteet ovat vahvasti sovinnaisia. Niitä on lueteltu Kielitoimiston ohjepankin sivulla Puolueiden nimet ja lyhenteet. Osa siinä mainituista lyhenteistä on kuitenkin varsin epäselviä asioita tuntemattomille, joten esimerkiksi lyhenteen ”r.” sijasta voi olla aiheellista käyttää vanhempaa lyhennettä ”ruots.”.
Suomalaisten poliittisten, uskonnollisten yms. liikkeiden nimet kirjoitetaan yleisesti gemenalla, elleivät ne ole selvästi järjestäytyneet puolueiksi tai muiksi yhdistyksiksi.
Ulkomaisten liikkeiden nimen kirjoitetaan usein versaalialkuisina. Liikkeiden sijasta puhutaan usein järjestöistä, vaikka järjestäytyneisyyden aste vaihtelee.
Kirjoitusasusa al-Qaida on määräävä artikkeli ”al” kirjoitettuna gemenalla erisnimen eteen ja siihen yhdysmerkillä yhdistettynä; tämä on arabian siirtokirjoituksen suomalaisen standardin mukaista. Varsinainen nimiosa on siis versaalialkuinen.
Kielitoimiston kannanotto Talebanit vai talibanit? sanoo: ”Itse liikkeen nimi kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, joko Taleban tai Taliban.” Tällainen on oikeastaan aika epäjohdonmukaista, etenkin jos kyse on heikosti organisoituneesta ja rajoiltaan epämääräisestä liikkeestä. Linja poikkeaa suomalaisten liikkeiden nimien vanhasta kirjoitusperiaatteesta. Kielitoimiston myöhempi kanta oli sellainen, että kyseessä onkin ”löyhä yhteenliittymä tai pikemminkin jopa vain aatesuunnan kannattajien nimitys”, joten isoa alkukirjainta ei käytetä.
Nykyinen kanta Kielitoimiston ohjepankin sivulla Talebanit vai talibanit? taas sallii suunnilleen kaikki vaihtoehdot: talebanliike ∼ talibanliike ∼ Taleban-liike ∼ Taliban-liike.
Vaihtelu Taleban ∼ Taliban johtuu lähinnä siitä, että Afganistanissa puhutuissa eri kielissä käytetään eri muotoja. Kielitoimiston sanakirjassa on kuitenkin (liikkeen kannattajan nimityksenä) ensisijaisesti taleban, toissijaisesti taliban. STT ja useimmat Suomen tiedotusvälineet käyttävät Taleban-asua, Yle kuitenkin Taliban-asua, joka on englannin kielessä tavallisin.
Jos erisnimen käsitteen raja vedetään sen mukaan, tarkoittaako nimitys yksilöä, esimerkiksi oikeushenkilöä, niin Taleban voitaisiin ainakin poliittisista syistä käsittää erisnimeksi. Liike on pyritty kokemaan tahoksi, jonka kanssa voisi neuvotella. Selvintä on, että sanaa ei käytetä liikkeen jäsenten tai kannattajien nimityksinä, vaan käytetään liikkeen nimeen viittaavia ilmauksia.
Edellä sanottu koskee sekä Suomen että muiden maiden puolueita ja poliittisia liikkeitä. Kun siis niistä käytetään vieraasta kielestä otettua lyhyttä nimeä, se kirjoitetaan usein gemenalla. Tämä koskee varsinkin sellaisia puolueennimiä, joita esiintyy eri maissa ja jotka voidaan tulkita usein pikemminkin puoluetyypin nimitykseksi kuin yhden puolueen erisnimeksi.
Versaalialkuisuuttakin esiintyy yleisesti. Syynä on ehkä osittain se, ettei aina tiedetä, onko kyseessä virallinen vai epävirallinen nimi. Koska puolueiden nimien kirjoittaminen gemenalla on poikkeus yleisiin sääntöihin ja koska puolueen ja muun järjestön välinen ero on usein epäselvä, olisi ehkä parasta suosia versaalialkuisuutta.
Erikoistapaus on sana ”Internet”. Kielitoimisto on aiemmin suositellut versaalialkuista muotoa. Tätä puoltaa se, että kyseessä on yhden (joskin hyvin laajan ja monimuotoisen) verkon erisnimi. Lehdistössä on gemena-alkuinen internet kuitenkin hyvin tavallinen, koska sana ymmärretään ilmiön nimitykseksi (vrt. puhelin, televisio, lehdistö) eikä tietyn verkon erisnimeksi.
Suomen kielen lautakunnan kannanotto 12.3.2007 sallii molemmat vaihtoehdot. Tärkeintä on noudattaa kussakin kirjoituksessa yhtenäistä käytäntöä. Lisäksi valinta versaalin ja gemenan välillä on otettava huomioon yhdyssanojen kirjoitusasussa. Normaalit kirjoitusasut ovat toisaalta ”Internet-sivut”, toisaalta ”internetsivut”. Kuten lautakunta toteaa, voi yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää gemena-asussakin ”osien hahmottamista helpottamaan – – etenkin silloin, kun yhdyssanan loppuosa alkaa vokaalilla: internet-asetus”.
Koska lehdistö suosii gemena-alkuista muotoa, se todennäköisesti yleistyy edelleen. Kielitoimiston sanakirjassa on hakusanana asu ”internet”, joskin siinä on maininta ”(myös: Internet)”. Niinpä turhan kirjavuuden välttämiseksi sen voi asettaa etusijalle, ellei ole jotain ulkoista syytä (esimerkiksi julkaisijan käytäntö) toimia toisin.
Tietotekniikan asiantuntijoiden esitelmät siitä, kuinka ”Internet” ja ”internet” tarkoittavat eri asioita, voi jättää omaan arvoonsa. Kukaan ei ole esittänyt esimerkkiä suomenkielisestä tekstistä, jossa sellainen ero oikeasti tehtäisiin (paitsi esitelmöitäessä, että ero pitäisi tehdä).
Nimitys netti kirjoitetaan gemenalla sen yleisnimiluonteen takia, vaikka se käytännössä yleensä tarkoittaakin samaa kuin Internet. (Monet pitävät netti-sanaa yhä puhekielisenä, mutta se on alettu yhä yleisemmin ja normeissakin hyväksyä myös asiatyyliin.)
Numerolla tai vastaavalla tarkennuksella rajattu ilmaisu kirjoitetaan gemena-alkuisena, vaikka ilmaisu tietysti tarkoittaa aivan määrättyä kohdetta. Sen sijaan samaa kohdetta tarkoittava puhekielenomaisempi nimitys, kuten ”Nelostie”, käsitetään erisnimeksi. Tätä voidaan perustella sillä, että ”valtatie 4” ei varsinaisesti nimeä tietä, vaan yksilöi sen muulla tavalla, nimittäin yleisnimen ja numeron yhdistelmällä.
Toisen tyyppisen tapauksen muodostavat Helsingin seudun kehäteiden nimitykset: niissä sana ”Kehä” käsitetään itsessään erisnimeksi.
Jos numero on ilmauksen alussa, ei ilmauksen ensimmäistä sanaa aloiteta versaalilla, vaikka ilmaus olisi luonteeltaan erisnimi, kuten kadunnimi. (Ks. kuitenkin huomautuksia sotilasyksiköiden nimistä.)
Toisin kuin monissa muissa kielissä, suomen kielessä erisnimien johdokset käsitetään yleisnimiksi ja kirjoitetaan gemena-alkuisina.
Tämä koskee myös sellaisia erisnimiin perustuvia yleissanoja, jotka eivät ole suomen kielen kannalta johdoksia, vaan perustuvat vieraassa kielessä olevaan erisnimen johdokseen.
Poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa johdos on selvästi muodostunut erisnimeksi eli annettu jonkun tai jonkin erityiseksi nimeksi. Esimerkiksi ”savolainen” on yleisnimi, kun sen merkitys on esimerkiksi ’Savon asukas’ tai ’Savossa sijaitseva’, mutta erisnimi, jos se on ihmisen sukunimi.
Jos vakiintuneen yhdyssanan alkuosana on erisnimi ja loppuosana yleisnimi, kirjoitetaan sana yleensä tavallisen yleisnimen tavoin, siis ilman yhdysmerkkiä ja gemena-alkuisena.
Jos kyse ei ole vakiintuneesta ilmaisusta tai jos alkuosana olevan erisnimen asemaa halutaan korostaa, käytetään kuitenkin yhdysmerkkiä ja kirjoitetaan erisnimiosa versaalialkuisena. Joskus on vaihtoehtona kirjoittaa ilmaisu kahdeksi eri sanaksi.
Usein siis voidaan perustella kahta eri kirjoitusasua, esimerkiksi ”Wankel-moottori” ja ”wankelmoottori”. Sana ”Wankel” on henkilönnimi, ja käytettäessä sitä moottorityypin nimen osana se siis joko kirjoitetaan erisnimenä ja yhdistetään pääsanaan yhdysmerkillä tai kirjoitetaan gemenalla ja suoraan yhteen pääsanansa kanssa. Selvästi virheellisiä ovat sen sijaan sellaiset sekamuodot kuin ”Wankelmoottori”. Ilmaisu ”Wankelin moottori” olisi hyvin ajateltavissa, mutta sitä ei käytetä. Ilmaisu ”Wankel moottori” (tai ”wankel moottori”) olisi karkea kirjoitusvirhe. Kirjoitusasu ”wankel-moottori” olisi perusteltavissa sen säännön mukaan, joka sallii yhdysmerkin, kun sanan osana on kieleen vakiintumaton vierassana.
Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Erisnimialkuiset ilmaisut.
Jos yhdyssanan jälkiosa on erisnimi, riippuu kirjoitusasu merkityksestä. Maantieteellisissä nimissä kirjoitetaan alkuosa tällöin nykysääntöjen mukaan aina versaalilla, vaikka ilmaisu ei tarkoittaisikaan selvärajaista aluetta. Olennaista on vain se, että alkuosa rajaa sanan merkityksen maantieteellisesti suppeammaksi kuin jälkiosa yksinään tarkoittaa.
EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan 10.1 Iso ja pieni alkukirjain mukaan pitäisi kirjoittaa ruuhka-Suomi, mutta tämä johtunee merkityksen tai normien väärinymmärtämisestä. Sen sijaan siinä mainittu teollisuus-Suomi on mahdollinen, jos tarkoitetaan Suomea teollistuneena maana eikä Suomen teollistunutta tai teollistuneinta osaa.
Aiemmin oli vaihtelua sellaisissa nimissä, joissa on alkuosana ilmansuunnan nimi, esimerkiksi länsi-Suomi ∼ Länsi-Suomi. Esiintyi myös käytäntöä, jonka mukaan alkuosa aloitetaan versaalilla vain, jos tarkoitetaan selvärajaista aluetta, esimerkiksi Etelä-Korea. Tämä oli sikäli loogista, että sellaista sanaa voi pitää jollekin annettuna nimenä, kun taas esimerkiksi Etelä-Helsinki ei oikeastaan ole erisnimi, vaan tarkoittaa Helsingin eteläosaa. Vuonna 1968 asiaan kuitenkin otettiin edellä kuvattu kanta; tätä muutosta on kuvattu Kielikellon 1/2010 artikkelissa Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita.
Versaalialkuinen on myös nimi Itä-Saksa siitä riippumatta, viitataanko sillä entiseen valtioon (DDR) vai Saksan itäosaan. Jos näiden merkitysten sekaantumista pidetään ongelma, on oikeampaa puhua Saksan itäosasta kuin itäisestä Saksasta. (Tämä voidaan päätellä Kielitoimiston sanakirjan kuvauksesta itäinen-sanasta.)
Maantieteellisestä nimestä saatetaan muodostaa yhdyssana, joka ei tarkoita alueen rajattua osaa, vaan siihen jotenkin, ehkä hyvinkin kuvaannollisesti rinnastettua muuta aluetta. Niiden kirjoitusasu on horjuva, mutta parhaalta tuntuu niiden rinnastaminen edellä mainittuihin nimiin. Yhteistä on, että yhdistelmä viittaa alueeseen tai paikkaan, joka on eri asia kuin yhdistämättömän nimen tarkoittama.
Jos yhdyssanan jälkiosa on maantieteellinen nimi ja alkuosa rajaa merkitystä muuten kuin maantieteellisesti, esimerkiksi ajallisesti, alkuosa kirjoitetaan gemenalla. (Jos alkuosa olisi itsessään erisnimi, se tietysti aloitettaisiin versaalilla, mutta tällaisia tapauksia ei liene.) Esimerkiksi historian aikakautta ei tässäkään käsitetä erisnimeksi.
Miksi kirjoitetaan ”Ranskan akatemia”, mutta ”Suomen Akatemia”? Onko tällaisilla kirjoitusasua koskevilla seikoilla merkitystä?
Yleissäännöksi on suomen kieleen otettu, että jos erisnimi koostuu useasta sanasta, niin yleensä vain ensimmäinen kirjoitetaan versaalialkuisena.
Kuitenkin versaalialkuisia ovat myös ne erisnimen osana olevat sanat, jotka itsessään ovat erisnimiä.
Toisaalta käytetään organisaation virallisen nimen kirjoitusasua, jos sellainen on ja se tiedetään. (Ks. kohtaa Mistä löytyy nimen oikea asu?) On hyvin tavallista, että tällaisessa asussa kaikki sanat ovat versaalialkuisia.
Kyse on paljolti perinteestä, osittain erisnimiluonteen korostamisesta, osittain ehkä arvovallan tavoittelustakin. Yksi syy on varmaan sekin, että nimestä usein käytetään alkukirjainlyhennettä, joka kirjoitetaan versaalilla (esimerkiksi SKS). Lyhentämätön nimi on helppo ymmärtää tällaisen lyhenteen lavennukseksi.
Nimen kaikkien sanojen versaalialkuisuus auttaa lukijaa hahmottamaan, mitkä sanat kuuluvat erisnimeen. Tällä on merkitystä varsinkin silloin, kun nimi alkaa erisnimellä. Ilmaisu ”Helsingin vesi” voisi tarkoittaa Helsingissä käytettävää vettä, mutta kirjoitusasu ”Helsingin Vesi” tekee ilmeiseksi, että kyse on laitoksesta tai yrityksestä.
Monilla aloilla kyse on myös käytännöstä, josta ei haluta poiketa. Esimerkiksi sanomalehtien nimissä tämä käytäntö on lähes yksinomainen: ”Turun Sanomat”, ”Kansan Uutiset” jne.
Usein syntyy epäjohdonmukaista käytäntöä. ”Ranskan akatemia” on käännös ranskankielisestä nimestä, eikä tällä käännöksellä ole virallista asemaa. Täten nimi kirjoitetaan yleissäännön mukaan. Ensimmäinen sana on siis versaalialkuinen kahdestakin syystä, mutta toinen kirjoitetaan tavallisena sanana. ”Suomen Akatemia” taas on kyseisen organisaation itsensä käyttämä kirjoitusasu. Lisäksi sitä käytetään lainsäädännössä, kuten laissa Suomen Akatemiasta.
Pitkästä nimestä käytetään usein lyhyempää muotoa, jossa on vain nimen viimeinen sana. Tällöin on loogista käyttää versaalia, koska sana otetaan erisnimikäyttöön.
Tarkistin asian Suomen kielen perussanakirjasta.
Tarkistin asian Perussanakirjasta.
Käytännössä kuitenkin mm. puolueiden nimien lyhyet muodot kirjoitetaan yleensä gemenalla jopa silloin, kun sana on versaalialkuinen nimen virallisessa, rekisteröidyssä asussa.
Henkilönnimeen kiinteästi ja vakiintuneesti liittyvä lisänimi eli epiteetti kirjoitetaan versaalialkuisena. Usein kyseessä on adjektiivi, joka luonnehtii hallitsijan tai muun suurmiehen henkilöä ja on käytännössä muodostunut erisnimen osaksi tai ainakin siihen hyvin usein liitettäväksi määritteeksi. Myös henkilö tyypilliseksi tai tärkeäksi koettua toimintaa kuvaava tekijännimi on usein epiteettinä. Hakuteoksista voi tarkistaa, onko kyseessä henkilön sovinnaiseen nimeen kuuluva epiteetti.
Nimitys ”Juhana Herttua” on joskus luettu tähän joukkoon eli toinen osa on käsitetty epiteetiksi. Toinen vaihtoehto on tulkita se samantyyppiseksi kuin ”Kaarle-kuningas”, ja tämän mukainen asu ”Juhana-herttua” esiintyykin Kielikellossa 2/2006 esimerkkinä yhdysmerkin käytöstä.
Poikkeuksellinen on kirjoitusasu ”Birger Jaarli”, koska siinä jälkiosa ilmaisee virka-asemaa. Jälkiosa on kuitenkin yleisesti käsitetty lisänimen, epiteetin luonteiseksi.
Eräänlaisia epiteettejä ovat myös henkilön varsinaisen nimen edessä käytettävät henkilöä luonnehtivat määritteet. Nekin kirjoitetaan versaalialkuisina. Niiden katsotaan muodostavan nimen kanssa yhdyssanan, joten ne yhdistetään siihen yhdysmerkillä.
Vieraskielisissä nimissä ja vieraista kielistä otetuissa lainauksissa ja sanoissa käytetään yleensä gemenaa ja versaalia samoin kuin lähtökielessä.
Saksasta otetut sitaattilainat kirjoitetaan kuitenkin yleensä gemena-alkuisina, vaikka saksassa kaikki substantiivit kirjoitetaan versaalialkuisina. Tästä ei ole suoranaista sääntöä, mutta sanakirjoissa on menetelty näin; esimerkiksi saksan sana Weltschmerz on Nykysuomen sivistyssanakirjassa asussa weltschmerz.
Jos vieraan kielen kirjoitusjärjestelmässä ei tehdä eroa gemenan ja versaalin välillä, noudatetaan versaalin käytössä siirtokirjoitetussa muodossa yleensä samoja periaatteita kuin suomen kielessä. Nimeen kuuluva artikkeli kirjoitetaan gemenalla.
Joissakin kielissä voi erisnimen osana oleva yleisnimi olla ilmauksen alussa gemenalla kirjoitettuna. Esimerkiksi Ranskassa kadunnimi alkaa yleensä yleissanalla, kuten rue ’katu’. Näissä tapauksissa on kahtalaista käytäntöä: noudatetaan ranskan käytäntöä tai aloitetaan erisnimen ensimmäinen osa versaalilla kuten suomessa, jotta ranskaa osaamatonkin lukija helposti hahmottaisi, että kyse on nimen osasta. Tärkeintä on noudattaa tekstin sisällä johdonmukaista linjaa.
Joissakin tilanteissa jopa suomennetaan mainitunlainen yleissana. Näin tehdään melko usein venäläisissä nimissä.
Vieraaseen henkilönnimeen kuuluva prepositio, kuten av, van tai von, kirjoitetaan yleensä gemenalla, paitsi virkkeen alussa; tästä tarkemmin kohdassa Von-sanakin versaalialkuisena virkkeen alussa. Jotkin prepositiot kuitenkin aloitetaan versaalilla, ja lisäksi on epäselvyyttä hollannin van-preposition asusta. Ks. Vierasnimikirjan kohtaa Pikkusanat nimien edessä.
Vanhastaan on etenkin erisnimenä käytetty sanaliiton alkukirjainlyhenne kirjoitettu yleensä versaalilla silloinkin, kun mukana on gemena-alkuisia sanoja.
Tällaisessa lyhenteessä sanana, jonka alkukirjain otetaan mukaan, voi olla myös yhdyssanan osa tai sellaiseksi tulkittu vierasperäisen sanan osa.
Kokonaan versaaleilla kirjoitetaan edellä kuvattuun tapaan lyhenteet, jotka luetaan kirjaimittain ja joita käytetään erisniminä. Aiemmin kirjoitettiin myös yleisniminä käytetyt sanaliittojen lyhenteet yleisesti versaalilla. Tämä on edelleen sallittua, mutta myös gemenan käyttö niissä on myös mahdollista ja jo varsin yleistä etenkin tutuimmissa ilmauksissa.
Sen sijaan erikoisalojen termien alkukirjainlyhenteet kirjoitetaan vielä yleensä versaalilla.
Versaalialkuisten yksittäisten sanojen lyhenteet kirjoitetaan tietenkin yleensä versaalialkuisina. Alkukirjainlyhenteitä lukuun ottamatta ne ovat melko harvinaisia.
Jos lyhentämällä muodostettua ilmausta ei lueta kirjaimittain (eikä lausumalla alkuperäinen lyhentämätön ilmaus), vaan sanana, on yhä yleisempää kirjoittaa se sanojen yleisten sääntöjen mukaan: kokonaan gemenalla, jos se on yleisnimi, ja versaalialkuisena, mutta muuten gemenalla, jos se on erisnimi. Yleensä vaihtoehtona on käyttää kokonaan versaalia.
Esimerkiksi yrityksen tai laitoksen oman käytännön voi ottaa huomioon. Lisäksi voi katsoa, onko ilmaus Kielitoimiston lyhenneluettelossa. Tätä kirjoitettaessa siinä esitetään esimerkiksi, että ”Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri” lyhennetään ”HUS” (mainitsematta asua ”Hus”), kun taas ”Helsingin seudun yliopistollinen keskussairaala” voidaan lyhentää ”Hyks” tai ”HYKS”. Nykyisin HUS on varsinainen nimi eikä enää viittaa sairaanhoitopiiriin, ja HUS-yhtymä käyttää kirjoitusasua HUS. Ks. kielitoimiston ohjetta Miten HUS-yhtymään kannattaa viitata?
Lisäesimerkkejä on kohdassa Lyhennesana vai lyhenne?
Gemena-alkuisen virallisen nimen ohella on joissakin tapauksissa käytössä siitä muodostettu lyhennesana, joka yleensä kirjoitetaan versaalialkuisena. Johdonmukaista tietysti olisi, että nimen virallisuusaste ei vaikuta kirjoitustapaan. Tämän mukaisesti suojelupoliisin lyhentymänimi supo sopisi kirjoittaa pienin kirjaimin. Kielitoimiston ohjepankin sivu Julkishallinnon nimien oikeinkirjoitus ottaa kuitenkin kannan, jonka mukaan myös kokonaan versaalein kirjoittaminen on myös mahdollista:
Pienellä alkukirjaimella kirjoitettavasta viranomaisen nimestä muodostettu, sanana luettava lyhenne kirjoitetaan joko kokonaan pienin tai kokonaan isoin kirjaimin: suojelupoliisi → supo ~ SUPO, etnisten suhteiden neuvottelukunta → etno ~ ETNO.
Käytännössä on tavallisinta kirjoittaa lyhentymänimi versaalialkuisena, mutta muuten gemenalla, esimerkiksi Supo. Tällainen on aiemmin ollut hyväksyttyä, mutta tässä kielen normit ovat muuttuneet.
Versaalin käytöstä lyhenteissä on kuitenkin paljon poikkeuksia:
dna = DNA = deoxiribonucleic acid
uv = UV = ultravioletti
Gemenan käytön taustalla on varmaankin lähinnä esteettinen tavoite, koska versaali korostaa usein liiaksi. Lisäksi versaalin runsas esiintyminen tekee tekstistä levottoman näköistä. Esimerkiksi teksti, jossa toistuu hyvin usein lyhenne WWW, näyttää pahalta.
Toisaalta versaalin käyttö tekee selväksi, että kyseessä on lyhenne tai koodi, joka yleensä luetaan kirjaimittain. Olisi omalla tavallaan tyylikästä ja johdonmukaista, että versaalikirjainten jono luetaan kirjaimittain, muut kirjainjonot sanoina. Tätä periaatetta voi soveltaa sellaisiin erisnimien lyhenteisiin, joita voisi käsitellä myös lyhennesanoina.
Versaalin käyttö lyhenteissä on kuitenkin varsin horjuvaa, ja usein voidaan perustella kahta tai useampaakin kirjoitusasua hyvillä perusteilla. Esimerkiksi ”CD-ROM” on perusteltu, koska kyseessä on alkujaan alkukirjainlyhenne; ”cd-rom” on perusteltu, koska kyse on tavallisesta lyhenteestä, jonka versaaliasuisuus olisi liian silmiinpistävää; ja ”CD-rom” on perusteltu, koska alkuosa luetaan kirjaimittain, loppuosa sanana. Toisaalta lukutavan huomioon ottaminen johtaisi ristiriitoihin, ja useimmiten lukutapa on muutenkin ilmeinen – eihän esimerkiksi kirjainyhdistelmää cd voi lukea sanana.
Suomen kielen lautakunta käsitteli aihetta vuonna 2006 ja päätyi kannanottoon, jonka voi tulkita merkitsevän gemenan suosimista – tai vain sen sallimista. Kannanoton mukaan gemenaa voidaan käyttää yleisesti alkukirjainlyhenteissä, esim. ”alv” ja ”dna”. Poikkeuksen muodostavat erisnimiin ja niitä vastaaviin organisaationnimiin perustuvat lyhenteet, kuten ”EU”, ”TKK”, ”UM” ja ”VR” sekä tutkintonimikkeiden ja oppiarvojen lyhenteet, kuten ”FM” ja ”HTM” (joista on muissa yhteyksissä todettu, että ne kuuluvat vain matrikkeleihin ja vastaaviin luetteloihin). Valitettavasti kannanotto ei selvennä tilannetta, koska se ei esitä selvää suositusta eikä käsittele hankalaa kysymystä siitä, mikä oikeastaan on erisnimi. Lisäksi ilmaus ”voidaan käyttää” kiertää kysymyksen siitä, kumpi on suositeltavampaa.
Erisnimen lyhenteellä on usein vakiintunut, mahdollisesti myös virallinen ja rekisteröity kirjoitusasu. Sen tukena on usein englannin kielen käytäntö. Yleisestä käytännöstä poikkeamisesta tuskin olisi hyötyä.
Erisnimen ja yleisnimen ero on lyhenteiden yhteydessäkin usein epäselvä ja tulkinnanvarainen. Kielitoimiston sanakirjassa on esimerkiksi hakusanan GPS-paikannin kuvauksessa maininta ”(myös: gps-paikannin)”. Tämä perustunee käsitykseen, jonka mukaan GPS olisi satelliittipaikannusta tarkoittava yleisnimi. Todellisuudessa se on kuitenkin yhden tietyn satelliittipaikannusjärjestelmän nimi, joten se olisi käsitettävä erisnimeksi, jolloin ainoa ohjeiden mukainen kirjoitusasu on GPS.
Yleisnimien alkukirjainlyhenteet, kuten tv, www, cd ja dvd, on paras kirjoittaa gemenalla, paitsi koodinomaisissa lyhenteissä, kuten DI. Erisnimien alkukirjainlyhenteissä kannattaa yleensä seurata nimen rekisteröityä asua tai sen puuttuessa kunkin nimityypin käytäntöä; horjuntatapauksissa on syytä asettaa etusijalle asu, jossa versaalia käytetään vain alussa, esimerkiksi Nato, Cen, Ascii.
Gemenan käyttöö yleisnimien alkukirjainlyhenteissä puoltaa sekin, että näin voidaan erottaa sellaiset lyhenteet erisnimien lyhenteistä.
Valinnan versaalin ja gemenan välillä voi joskus kiertää käyttämällä lyhenteiden tilalla sanoja. Tähän voi olla erityisiä syitä varsinkin teksteissä, joissa lyhenteitä on paljon.
Lisäksi jos on päätetty käyttää lyhenteissä yleisesti gemenaa, voivat jotkin lyhenteet olla oudonlaisia. Esimerkiksi lyhenteen ”IT” kirjoittaminen gemenalla (it) ei edistä selvyyttä.
Lyhenne on usein muodostunut sanankaltaiseksi: se on tarkoittamansa asian varsinainen nimi, ei enää varsinaisen nimen lyhenne. Esimerkiksi lyhenne ”CIA” on varmaan monelle paljon tutumpi kuin se nimi, jonka lyhenne se on. Yritysmaailmassa lyhenteestä usein pyritään tekemään sananomainen nimi, jonka yhteys vanhaan merkitykseen katkaistaan kokonaan, kenties vielä muokkaamalla lyhenteestä uusi nimi (esimerkiksi Valtionrautatiet → VR, Trustivapaa Bensiini → TB → Teboil).
Esimerkiksi ”TV” voidaan vielä lukea ”televisio”, mutta ilmaus ”CD” ei suomen kielen kannalta ole lyhenne lainkaan. Myös ”AV” alkaa jo olla varsinainen nimi eikä lyhenne sanasta ”audiovisuaalinen”, josta se johtuu. Erikoista on nykykielen kannalta vain se, että nimiä ei lueta tavallisen sanan tavoin vaan kirjaimittain, esimerkiksi ”seedee” ja ”aavee”. Versaalin käyttö voidaan tulkita vihjeeksi lukutavasta, joskin useimmiten tällaiset ilmaukset ovat sellaisia, ettei niitä juuri voisi lukeakaan muuten kuin kirjaimittain.
Joissakin tapauksissa lyhenteestä muodostuu lyhennesana, joka saattaa mukautua kieleen esimerkiksi saamalla loppuunsa i:n. Tällaista mukautunutta sanaa voi suosia etenkin, jos käsite on yleinen ainakin tietyn tekstin sisällä. Normaalisti taipuvaa sanaa on sujuvampaa käyttää lauseissa kuin lyhennettä.
Versaaliasua olisi syytä käyttää ainakin silloin, kun muuten voi syntyä sekaannuksia. Esimerkiksi englannin sanoista business intelligence muodostettu lyhenne ”BI” olisi syytä kirjoittaa versaalilla, jottei se sekaannu biseksuaalista tarkoittavaan arkikielen etuliitteeseen ”bi-”. Toisaalta koko lyhenteen voisi usein korvata suomenkielisellä nimityksellä ”liiketiedustelu” (tai ”liiketoimintatiedustelu”).
Erisnimien lyhenteiden osalta ongelman usein ratkaisee (virallisimmassa kielenkäytössä) se, että organisaation tms. nimellä on virallisesti vahvistettu lyhenne. Ks. kohtaa Mistä löytyy nimen oikea asu?
Etenkin nimien lyhenteissä esiintyy myös sekamuotoja, joissa osa kirjaimista on versaalia, osa gemenaa. Usein tämän vaihtelun on tarkoitus kuvastaa, mistä lyhenteen osat ovat peräisin, esim. TaY = Tampereen yliopisto, KuPS = Kuopion palloseura.
Kuten edellä kohdassa Virkkeen aloittaminen versaalilla mainittiin, kirjoitetaan vain ensimmäinen kirjain versaalilla (esim. ”Uv”), jos tekstissä muutoin gemenalla kirjoitettava lyhenne osuu virkkeen alkuun.
Sovinnaisten tunnusten ja koodien kirjoitusasua koskeviin sopimuksiin kuuluu myös se, ovatko niiden kirjaimet gemenaa vai versaalia. Näiden sääntöjen rikkominen osoittaa tietämättömyyttä tai huolimattomuutta asioissa, jotka kirjoittajan pitäisi tietää, jos käyttää tunnusta tai koodia. Lisäksi se voi johtaa jopa asiasisällön muuttumiseen. Esimerkiksi mittayksiköiden etuliite m (milli)tarkoittaa aivan eri asiaa kuin etuliite M (mega).
Sääntö toki saattaa olla sellainenkin, että tunnuksessa saa käyttää vapaasti joko versaalia tai gemenaa. Tämä koskee esimerkiksi Internetin verkkotunnuksia: tunnus www.espoo.fi voidaan kirjoittaa myös WWW.ESPOO.FI tai vaikka www.Espoo.fi. Käytännössä usein jokin esitystapa on yleisin ja lukijoille tuttu. Esimerkiksi verkkotunnukset kirjoitetaan yleensä gemenalla: suomi.fi, w3c.org, fileformat.info. Vaikka verkkotunnus voidaan ymmärtää erisnimeksi, se esitetään yleensä sellaisena, että sen sisällä on vähintään yksi piste, ja tämä jo erottaa sen tavallisista sanoista. Lisäksi verkkotunnus yleensä sisältää lyhenteitä ja muita erikoisilmauksia, jolloin gemenalla kirjoittaminen on yksinkertaisinta. Lisäksi jos käytettäisiin versaaleja, voisi osa lukijoista luulla, että verkkotunnusta selaimelle kirjoitettaessakin on käytettävä niitä.
Joitakin esimerkkejä tunnusten ja koodien asusta:
Edellä kuvattuihin tapauksiin voidaan tavallaan rinnastaa yhdyssanat, joissa alkuosa on muotoaan edustava kirjain. Esimerkiksi nimitys ”T-paita” johtuu ainakin yhden tulkinnan mukaan siitä, että paidan muoto ajatellaan T-kirjainta vastaavaksi. Tällöin on selvää, että sanaan on syytä kirjoittaa versaali-T, ei gemena-t:tä.
O-kirjain viittaa tällaisissa yhteyksissä kuitenkin yleensä pyöreään. Tämän takia gemenan käyttö on sikäli loogisempaa, että versaali-O on yleensä selvästi soikea, ja gemena-o on lähempänä pyöreää muotoa
Kuvaavuuden korostamista ei kuitenkaan pidä viedä niin pitkälle, että käytettäisiin tekstin muusta fontista tarvittaessa poiketenkin groteskia (pääteviivatonta) kirjainta, kuten joskus on esitetty – vedoten siihen, että esimerkiksi groteskilla, kuten Arial-fontilla. kirjoitettu T edustaa puhtaammin T:n muotoa kuin antiikvalla kirjoitettu T.
Toisen tyyppinen on ilmaus H-hetki ∼ h-hetki. Kielenhuolto hyväksyy molemmat kirjoitusasut. Versaalialkuinen on tavallisempi, ja sitä voi perustella sillä, että alkuperäisessä englanninkielisessä ilmauksessa H hour käytetään versaalia – vaikka H-kirjain johtuukin sanasta hour. Isompi ongelma on, että ilmauksen H-hetki merkitys vaihtelee suuresti.
Jos ilmaus on luonteeltaan lainaus, se tulisi yleisten sitaattiperiaatteiden mukaisesti kirjoittaa tarkasti alkuperäisen mukaisena. Tämä koskee myös gemenan ja versaalin käyttöä – silloinkin, kun se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä.
Lainauksina eli sitaatteina voidaan yleensä käsitellä myös kirjojen, elokuvien, musiikkikappaleiden ja muiden teosten nimiä. Esimerkiksi englanninkielisissä nimissä on täten säilytettävä versaali jokaisen sanan alussa, jos sitä on käytetty alkuperäislähteessä. Toisaalta englanninkielisen maailman tällaista käytäntöä ei pidä ulottaa muunkielisiin nimiin tarkistamatta alkuperäistä asua, vaikka näin on menetelty esimerkiksi Eurovision sivustossa (”Missä Miehet Ratsastaa”).
Uskonnon alaan kuuluviin sanoihin liittyy arvostuksia, asenteita ja käytäntöjä, joiden takia ne usein kirjoitetaan versaalialkuisina yleisistä säännöistä poiketen.
Versaalin käyttöä uskonnollisissa nimissä käsittelee laajahkosti kirjoitus Pyhät nimet Kielikellossa 3/2003. Sekään ei kuitenkaan kata kaikkea, muun muassa normien ja käytännön muuttumista kristinuskon jumalaa tarkoittavissa sanoissa.
Uskonnollisen kielen sanat eivät muodosta poikkeusta siihen, että erisnimen johdokset kirjoitetaan versaalialkuisina.
Yhdyssanat, joiden alkuosa on erisnimi, kirjoitetaan yleisten sääntöjen mukaan yhdysmerkkiä käyttäen ja niin, että erisnimi on versaalialkuinen. Tähän on kuitenkin poikkeuksia joissakin vakiintuneissa ilmauksissa.
Henkilönnimeen liittyvä lisänimi eli epiteetti kirjoitetaan versaalialkuisena, olipa kyse uskonnon alaan kuuluvasta tai muusta henkilöstä. Tällaiseksi tapaukseksi voitaneen tulkita myös tilanne, jossa epiteetti on nimen edessä. Vrt. kohtaan Tittelit.
Sijaan kirjoitetaan esimerkiksi ”apostoli Paavali”, koska kyse on virkanimikkeeseen rinnastettavasta määritteestä, ja ”Orléansin neitsyt”, jossa ei ole kyse epiteetistä.
Persoonallisiksi käsitettyjen jumalolentojen erisnimet aloitetaan versaalilla kuten erisnimet yleensä. Tähän ei sisälly kannanottoa jumalten olemassaoloon.
Vaihtelua on sen sijaan siinä, kirjoitetaanko versaalialkuisina sellaiset kristinuskon jumalan ja Jeesuksen nimitykset, jotka eivät ole varsinaisia erisnimiä. Näitä ovat Jumala-sanan lisäksi mm. Herra, Luoja, Vapahtaja ja Pyhä Henki. Vanhastaan ja vanhojen sääntöjen mukaan ne ovat versaalialkuisia, mutta nykyisin tämä on vain sallittu vaihtoehto. Versaalialkuisuus voidaan kokea kunnioitusta osoittavaksi, ja sitä myös perustellaan niin. Tästä on seurannut, että on pyritty uskonnolliseen puolueettomuuteen kirjoittamalla esimerkiksi jumala jopa silloinkin, kun referoidaan tai jopa lainataan kristinuskon jumalaan uskovan ihmisen sanoja.
Toisaalta jotkut saattavat paheksua sitä, että yhden uskonnon jumalan nimi kirjoitetaan Jumala. Tosin käytännössä tätä kirjoitusasua käytetään usein myös islamin ja juutalaisuuden yhteydessä silloin, kun ei käytetä erisnimeä Allah tai Jahve.
Kaksisanaiset kristinuskon jumalan nimitykset on vanhastaan kirjoitettu niin, että molemmat sanat ovat vanhastaan versaalialkuisia, esimerkiksi Pyhä Henki vaikka yleiset säännöt eivät anna tähän aihetta. Toisaalta Kielitoimiston sanakirjan mukaan kuvaannollisessa sanonnassa elää pyhällä hengellä käytetään gemenaa. Ilmaus Pyhä kolminaisuus on nykyisin ruvettu usein kirjoittamaan Pyhä Kolminaisuus. On siis kolmekin eri kirjoitustapaa.
Edellä käsiteltyjen sanojen kirjoitusasun ongelma on hankala, eikä sitä aina voi väistellä. Voitaisiin lähteä siitä, että vanhat normit ovat olleet suomen kieleen vakiintuneita sääntöjä ja niiden noudattaminen on siten neutraalia. Normit ovat siis kuitenkin muuttuneet. Kielitoimiston ohjepankin sivu Alkukirjain: jumalien nimet sanoo: ”Kun puhutaan jonkun tietyn uskonnon jumalasta, sana jumala voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella osoittamassa kunnioitusta.” (Tässä muuten sana ”jonkun” on vanhojen sääntöjen vastainen, mutta nykyisten sallima; ks. ”Joku” ja ”jokin”.) Siis ”jonkun tietyn” ja ”voidaan” ja ”osoittamassa kunnioitusta”. Ei siis sanota, että kristinuskon jumalasta puhuttaessa Jumala olisi yhä ainoa sallittu kirjoitusasu. Käytäntö tuskin asettuu vanhalle kannalle; todennäköisempää on, että gemenan käyttö yleistyy nimityksissä, jotka eivät ole ilmeisiä erisnimiä.
Seuraava voisi olla järkevä linja:
Sana Kristus kirjoitetaan vanhastaan versaalialkuisena, paitsi sellaisissa ilmauksissa kuin väärät kristukset. Sana on vakiintunut Jeesukseen viittaavaksi, käytettynä joko yksinään tai lisänimenä (Jeesus Kristus).
Sana vapahtaja esitetään Kielitoimiston sanakirjassa sekä yleisnimenä että Jeesuksesta (Kristuksesta) käytettynä erisnimenä Vapahtaja. Tätä käytäntöä lienee syytä seurata.
Kristus-sanan taustalla on sana Messias, joka juutalaisuudessa tarkoittaa ”luvattua vapauttajaa”. Nykyisessä raamatunsuomennoksessa on asu Messias, Kielitoimiston sanakirjassa messias, eri merkityksissä: ”juutalaisten odottaman pelastajakuninkaan” nimityksenä, Jeesukseen viittaavana sanana ja kuvaannollisena (esimerkkinä poliittinen messias). Samantapainen käsite islamissa on mahdi, joka yleensä kirjoitetaan gemenalla, vaikka sekin viittaa odotettuun yksilöön eikä ole arvonimi.
Raamatussa esiintyy sana antikristus sekä gemena- että versaalialkuisena, eikä ole selvää, tarkoitetaanko yksilöä vai tyyppiä. Islamissa taas on mahdin vastustaja, jonka nimitys kirjoitetaan usein versaalialkuisena, Dajjal.
Parasta lienee tulkita uskonnoissa odotettuun vapauttavaan, pelastavaan tms. hahmoon viittaavat nimitykset erisnimiksi, vaikka Kielitoimiston sanakirja onkin Messiaan osalta eri kannalla. Gemena-alkuisina sopii kuitenkin kirjoittaa sanat, joita selvästi käytetään kuvaannollisessa ei-uskonnollisessa merkityksessä.
Loogiset kirjoitusasut olisivat anti-Kristus ja väärä Kristus, mutta parasta lienee käyttää raamatunsuomennoksen asuja Antikristus (yksilöä tarkoittava), antikristus ja väärä kristus.
Jumalan päävastustajan nimi kirjoitetaan nykyisessä vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa versaalialkuisena Saatana tai Paholainen (tai joissakin yhteyksissä substantiivisesti käytetty Paha). Aiemmassa suomennoksessa käytettiin gemenalla kirjoitettua nimitystä, enimmäkseen sanaa perkele. Versaalialkuisuuden voi katsoa sisältävän viestin siitä, että tarkoite ajatellaan persoonalliseksi olennoksi.
Toisaalta uskonnollisessa kielessä saatetaan saatana, perkele jne. kirjoittaa gemenalla sillä perusteella, että versaali osoittaisi kunnioitusta.
Kirosanoina nämä kaikki tietysti kirjoitetaan aina gemenalla. Versaalin käyttöä voisi siten perustella erottautumisella kirosanakäytöstä, mutta ero on syytä tehdä selvemmin ja tavalla, joka ilmenee myös puheessa.
Sana helvetti kirjoitetaan raamatunsuomennoksissa gemenalla, vaikka se voitaisiin ajatella paikannimeen rinnastuvaksi ja erisnimeksi. Kielitoimiston sanakirjan mukaan on vaihtelua tuonela ∼ Tuonela. Kreikan muinaisuskoon kuuluva sana Haades on tapana kirjoittaa versaalialkuisena. Selvintä on käsitellä tällaisiakin sanoja yleisniminä.
Kirjan (kirjakokoelman) nimenä Raamattu kirjoitetaan versaalialkuisena. Se on kuitenkin usein kirjoitettu gemena-alkuisena silloin, kun tarkoitetaan kyseisen kirjan kappaleita, esimerkiksi raamattujen salakuljetus. Käytäntö tuntuu kuitenkin olevan väistymässä, eikä sille liene selvää normiperustaa. Lisäksi syntyy ongelmia, koska johdonmukaisuus vaatisi saman periaatteen soveltamista muihinkin kirjoihin, mitä pidettäisiin varmaan outona.
Jos sana Raamattu on yhdyssanan alkuosana, se kirjoitetaan vanhastaan gemenalla ja suoraan (ilman yhdysmerkkiä) yhteen jälkiosan kanssa. Samaa tapaa sovelletaan nykyisin Koraani-nimeen.
Jos Raamattu-sana on yhdyssanan jälkiosana, se kirjoitetaan gemenalla ja suoraan yhteen alkuosan kanssa. Tällöin tarkoitetaan Raamatun tietynlaisia kappaleita. Tämäkin on poikkeuksellinen, perinteestä johtuva käytäntö.
Käytäntö horjuu silloin, kun Raamattu-sanaa käytetään kuvaannollisessa merkityksessä ’pyhä kirja (yleisesti)’ tai vielä väljemmin ’keskeinen, arvostettu kirja’. Parasta on välttää tällaista käyttöä kokonaan, koska se voi loukata uskonnollisia tai uskonnonvastaisia tunteita. Merkityskin on epäselvä: tarkoitetaanko vain tärkeää, perustavanlaatuista teosta vai vihjataanko myös, että sitä pidetään pyhänä? Jos kuitenkin halutaan puhua jonkin alan raamatusta, oikein on käyttää gemenaa, sillä Kielikellon 3/2003 artikkelissa Pyhät nimet sanotaan:
Raamattua käytetään joskus myös joukkosanana (raamattujen/Raamattujen salakuljetus), jolloin se voidaan kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Siten se kirjoitetaan tietenkin merkitykseltään laajentuneessa käytössä: rakentajan raamattu ’keskeinen käsi- tai ohjekirja’.
Raamattu jakautuu kahteen pääosaan, joiden nimet kirjoitetaan vakiintuneesti versaalialkuisina. Usein myös niihin sisältyvä testamentti-sana kirjoitetaan versaalialkuisena, mutta tähän ei ole perusteita kielen sääntöjen pohjalta. Näiden osien lyhenteet toisaalta kirjoitetaan versaalilla. Johdokset taas kirjoitetaan yleisten sääntöjen mukaisesti gemenalla.
Raamattuun sisältyvien kirjojen nimet on usein kirjoitettu gemenalla, esimerkiksi heprealaiskirje ja ilmestyskirja, joskin uskonnollisessa kielenkäytössä esiintyy myös versaalialkuisuutta lähinnä kunnioituksen osoittamiseksi. Versaalialkuisuus olisi selvän erisnimiluonteen takia loogisempaa ja nykyisin tavallista, ja Kielitoimiston sanakirja mainitseekin myös versaalialkuisen vaihtoehdon, Heprealaiskirje.
Joissakin julkaisuissa valinta versaali- ja gemenalyhenteen välillä on ratkaistu käyttämällä kapiteelia eli kirjaimia, jotka versaalien muotoisia, mutta gemenan kokoisia, suunnilleen x-kirjaimen korkuisia. Kapiteelista käytetään myös nimitystä pienversaali.
Aidossa kapiteelissa kirjaimet ovat fontin tekijän erikseen suunnittelemia ja fonttiin hyvin sopia. Verkkosivuillakin voidaan yrittää käyttää aitoa kapiteelia, mutta tämä ei välttämättä toteudu vaan kirjaimet saattavat näyttää gemenalta. Valekapitaalia tehdään pienentämällä versaalikirjaimia, mutta ulkoasu ei ole aidon kapiteelin veroinen.
On tulkinnanvaraista, mitä kapiteeli ylipäänsä on. Ovatko kapiteelit gemenakirjaimia, jotka ovat muodoltaan pienennettyä versaalia, vai ovatko ne pienikokoista versaalia? Jälkimmäiseen viittaa mm. englanninkielinen nimitys small caps (= small capitals). Edelliseen taas viittaa se, että jos fontissa on kapiteelikirjaimet, niin siinä on niitä kahta eri kokoa, pienemmät (ne joita yleensä käytetään) gemenakirjainten koodiarvoilla ja isommat versaalikirjainten koodiarvoilla.
Kapiteelin käyttö on joskus toimiva ratkaisu, mutta lisää kirjoittamisen vaivaa. Jos sitä käytetään, on luonnollisestikin oltava johdonmukainen eli kirjoitettava kaikki tämäntapaiset lyhenteet samalla tavoin. Tällöin joudutaan helposti ongelmiin, jos tekstissä on toisiinsa rinnastettuina sekä kapiteelilla kirjoitettavia versaalilyhenteitä että muunlaisia lyhenteitä ja sanoja, esimerkiksi USA ja Kanada taikka GPRS ja Bluetooth. Myös esimerkiksi sellainen ilmaus kuin TJ Group näyttäisi oudolta, jos TJ on kapiteelilla.
Kapiteelin yksi ongelma on sekin, että sitä käytetään melko harvoin suomenkielisessä tekstissä. Siksi lukija voi kokea sen oudoksi. Hän voi jopa epäillä, ettätekstissä on jokin virhe.
Kapiteeli voidaan toteuttaa joko näennäis- eli valekapiteelina pienentämällä versaalikirjaimia tai aitona kapiteelina käyttämällä kirjaimen erityistä kapiteelimuunnelmaa, jos sellainen on olemassa. Valekapiteeli tuottaa typografisesti huonon tuloksen: se on yleensä kirjainviivojen paksuudeltaan liian ohutta verrattuna muuhun tekstiin, koska pienennys on koskenut viivanpaksuuttakin. Tämän takia käytetään yleensä sellaista pienennyssuhdetta, joka tekee valekapiteelista isompaa kuin gemenakirjaimet, mikä taas on vastoin kapiteelin ideaa.
Esimerkiksi Word-ohjelmassa saa aikaan eräänlaista kapiteelia, kun kirjoittaa tekstin gemenalla ja sitten muuttaa muotoilua: valitaan Muotoile/Fontti/Fontti ja sitten Muotoilut-kohdasta Kapiteelit-alakohta. Sen selitys kuitenkin kertoo, että kyse on valekapiteelista:
Muuttaa valitun, pienillä kirjaimilla kirjoitetun tekstin isoilla kirjaimilla kirjoitetuksi ja pienentää kirjaimien koon. Kapiteelit-muotoilu ei vaikuta numeroihin, välimerkkeihin, muihin erikoismerkkeihin eikä isoihin kirjaimiin.
Aidon kapiteelin tehokas käyttö vaatii sopivat ohjelmistot ja tulee kyseeseen lähinnä kirjapainoissa ja julkaisuohjelmissa, jossa on omat välineensä kapiteelin valitsemiseen.
Aitoa kapiteelia voidaan tuottaa seuraavilla tavoilla:
font-variant-caps:
small-caps
.
Tällöin kirjaimet kirjoitetaan gemenalla.
Kapiteelia käytetään joissakin esitystyyleissä myös henkilönnimien kirjoittamiseen, varsinkin kirjallisuusluetteloissa. Tällöin käytetään yleensä esitystapaa, jossa gemena ja versaali eroavat toisistaan kooltaan, mutta molemmat ovat versaalin muotoisia. Seuraavassa esimerkissä on käytetty valekapiteelia eli pienennettyä versaalia.
Jos tavallisia sanoja, kuten henkilönnimiä, kirjoitetaan kapiteelilla, tarvitaan luettavuuden takia tietysti sekä versaalia että gemenaa. Aitoa kapiteelia käytettäessä on tekstissä normaali versaalin ja gemenan vaihtelu – fontti vain on kapiteelifonttia.
Tosin Detailtypographie-kirja kuvaa myös käytännön, jossa kapiteelissa ei ole kokovaihtelua, vaan kaikki kirjaimet ovat samankorkuisia, suunnilleen tavallisen fontin gemenan korkuisia.
Jonkin verran on esiintynyt epäselvyyttä siitä, jätetäänkö kirjaimeen kuuluva tarke (esimerkiksi é:n aksentti) pois, kun kirjain kirjoitetaan versaalilla. Periaatteeksi kannattaa ottaa, että tarketta käytetään aina, kun se on teknisesti mahdollista. Esimerkiksi ranskan kielen osalta on Ranskan akatemia ottanut kannan, jonka mukaan tarkkeita käytetään myös versaalikirjaimissa, esimerkiksi École, RHÔNE. (Ks. sen verkkosivuston kohtaa Accentuation des majuscules.) Sama koskee espanjan kielen normeja.
Mainittujen kielten kirjoittamisessa ei kuitenkaan läheskään aina noudateta sääntöjä. On varsin tavallista, että ranskassa ei käytetä tarkkeita versaalikirjaimissa tai niitä käytetään vain joissakin kirjaimissa.
Sivistyssanojen kirjoitusasun perusongelma on se, että usein kirjoitusasu ja äänneasu on lainattu toisistaan riippumatta vieraasta kielestä. Sivistyssanojakin koskee se yleinen sääntö, että sanat kirjoitetaan samoin kuin äännetään, suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Tähän on kuitenkin joukko poikkeuksia, ja lisäksi ääntämys horjuu joissakin tapauksissa.
Sivistyssanoja taivutetaan yleensä kuten omaperäisiä sanoja. Tähän on joitakin poikkeuksia, joita käsitellään kohdassa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.
Useimmiten paras ratkaisu sivistyssanojen kirjoittamisen ongelmiin on se, että ei kirjoiteta sivistyssanoja. Sivistyssanat ovat joka tapauksessa lukijoille vielä isompi ongelma kuin kirjoittajille. Suurin osa sivistyssanojen käytöstä voidaan hyvin korvata tutummilla sanoilla. Erityisesti kannattaa välttää sellaisia sivistyssanoja, jotka ovat merkitykseltään, kirjoitusasultaan tai taivutukseltaan vakiintumattomia.
Sivistyssanojen kirjoittamisessa on ongelmana paitsi itse sanan asu myös usein sen taivutus ja tavutus. Miten taipuu ”show”? Entä tavutetaanko ”kon-struktio”, ”konst-ruktio” vai kenties ”kons-truktio”? Näihinkin pulmiin paras vastaus on yleensä se, että ne kannattaa kiertää. Siis pyritään käyttämään vain sellaisia muotoja, joiden taivutuksessa ei ole ongelmia, ja pyritään välttämään sanan jakamista eri riveille hankalasta kohdasta.
Seuraavassa käsitellään sitä, miten sivistyssana kirjoitetaan, jos on päätetty käyttää jotakin sivistyssanaa. Luvussa Käyttäisinkö sivistyssanaa? tarkastellaan sitä, milloin ja millaisia sivistyssanoja kannattaa käyttää.
Jos olet vähänkin epävarma, tarkista sivistyssanan merkitys ja asu Kielitoimiston sanakirjasta. Jos sanaa ei ole siinä, sana on varmaankin tuntematon useimmille eikä sitä kannata yleensä käyttää. Erikoisalan kieleen se ehkä sopii; tarkista silloin alan sanastosta.
Sivistyssanojen kirjoitusasusta voidaan esittää paljonkin yleisiä sääntöjä, joista tärkeimmät esitetäänkin jäljempänä. Säännöt ovat kuitenkin osittain hankalia ymmärtää ja muistaa, ja ennen muuta niihin on paljon poikkeuksia. Huolellinen kirjoittaja tarkistaakin kirjoitusasun sanakirjasta, ennen kuin ottaa sivistyssanan omaan aktiiviseen sanavarastoonsa.
Monet oikolukuohjelmat kyllä tuntevat suuren joukon tavallisia sivistyssanoja. Jos esimerkiksi käytät Word-ohjelmaa niin, että oikeinkirjoituksen tarkistus on käytössä, ohjelma kyllä huomauttaa kirjoitusasusta ”hierarkinen” ja osaa opastaa, että se tuntisi kyllä kirjoitusasun ”hierarkkinen” (joka on oikea). Mutta jos käytät sanaa ”tryptofaani”, niin Word huomauttaa siitäkin, tarjoamatta mitään vaihtoehtoa. Tämä johtuu siitä, että Wordin sanastossa ei ole lainkaan tätä sanaa, vaikka se on ihan oikea ja oikein kirjoitettu sana.
Sanakirjasta tarkistamisessa on se etu, että saa samalla kertaa ja nopeasti selville paitsi sanan kirjoitusasun myös sen merkityksen. Tosin on hyvä ottaa huomioon, että yleiset sivistyssanakirjat eivät aina kuvaa erikoisalojen termien merkityksiä kovinkaan osuvasti.
Tarkistamiseen voi käyttää muun muassa seuraavia:
Sivistyssanakirjan suppeus ja ikä eivät ole isoja ongelmia. Pikemminkin voi olla eduksi, että kirjoittaja löytää vain melko vanhoja ja yleisesti käytettyjä sivistyssanoja, sillä uudempia ja harvinaisempia kannattaa käyttää erityisen harkitusti. Kuitenkin vanhoissa, ennen 1970-lukua julkaistuissa sanakirjoissa voi joidenkin sanojen asu poiketa nykyisistä säännöistä.
Uusia, eri alojen erikoiskieleen kuuluvia sivistyssanoja ei useinkaan ole tavallisissa sivistyssanakirjoissa tai niillä voi jopa olla virheellisiä selityksiä. Toisaalta niiden kirjoitusasun ja merkityksen tarkistaminen on erityisen tarpeellista. Tällöin voidaan käyttää jäljempänä kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvattavia tietolähteitä.
Oma historiallinen merkityksensä on vuonna 1945 julkaistulla M. Airilan toimittamalla, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisemalla kirjasella Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tarkistanut SKS:n kielivaliokunta, joka oli aikansa arvostetuin kielenhuollon auktoriteetti. Siinä on ohjeita eräistä aiheista, joista nykyiset oppaat ja ohjeet puhuvat vain vähän, ja tältä osin sitä voi edelleen harkita noudatettavaksi käytännön ohjeena. Ks. sivua M. Airilan ”Vierasperäiset sanat”: kielenhuollon historiaa ja nykyisyyttäkin.
Sitaattilainoiksi sanotaan ilmauksia, jotka on otettu sellaisinaan toisesta kielestä ja joissa pyritään mahdollisimman tarkoin säilyttämään alkukielen kirjoitusasu, periaatteessa äänneasukin. Tämä merkitsee, että ääntämys usein poikkeaa suomen kielen järjestelmästä, ja mukana voi olla vieraita kirjaimia. Sitaattilaina siis kirjoitetaan kuten sitaatti, lainaus, paitsi että sen ympärillä ei yleensä käytetä lainausmerkkejä. Voidaan myös sanoa, että sitaattilainaa käytetään kuten vierasta nimeä.
Sitaattilainan kirjoitusasu on periaatteessa tarkasti sama kuin alkukielessä, jos alkukielinen asu kirjoitetaan latinalaisiin kirjaimiin perustuvalla kirjoitusjärjestelmällä. Tämä merkitsee, että muun muassa tarkkeita, kuten aksentteja, ei saa jättää pois.
Usein on hankalaa selvittää, mikä on oikea alkukielinen asu. Jopa hakuteoksissa saattaa esiintyä asuja, joista on jätetty tarkkeita pois tai jotka ovat muuten virheellisiä. Kyseisen kielen laaja sanakirja on usein paras tietolähde. Painettu sanakirja on yleensä hyödyllisin, mutta ks. myös tietoja sanakirjoista netissä.
Lisäksi on otettava huomioon, että ranskan ja saksan oikeinkirjoitussääntöjä on muutettu joitakin vuosia sitten. Muutokset koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä ranskassa (esimerkiksi ennen kirjoitettiin ragoût, nykyisin ragout) sekä versaalin ja ß-kirjaimen käyttöä saksassa (esim. ennen Schloß, nykynormin mukaan Schloss).
Usein sitaattilaina kirjoitetaan kursiivilla, jotta se erottuisi muusta tekstistä poikkeavaksi, esimerkiksi de facto. Tämä voi olla perusteltua esimerkiksi sen takia, että tekstiä ääneen lukeva henkilö osaa varautua suomen järjestelmästä poikkeavaan lukutapaan. Ehkäpä tärkeämpää on, että kursivoinnilla osoitetaan sanat vieraiksi ja autetaan lukijaa jäsentämään virke helpommin. Kursivointi voi ikään kuin erottaa sanat tekstistä, jotta ne voi lukea ja ymmärtää erikseen, kenties sanakirjan avulla.
Jos ilmaisu kuitenkin on oletettavasti lukijoille de facto (= tosiasiassa) hyvin tuttu, on ehkä parempi jättää se kursivoimatta. Toisaalta esimerkiksi eliölajien tieteellisissä nimissä, jotka ovat luonteeltaan sitaattilainoja, on kursivointi osa nimijärjestelmän sääntöjä.
Joskus sitaattilaina kirjoitetaan kursivoinnin sijasta lainausmerkkeihin. Ks. kohtaa Lainausmerkit vieraan sanan ympärillä.
Sitaattilainojen taivuttamista kannattaa välttää, mutta jos sitaattilainaa taivutetaan ja se kirjoitetaan kursiivilla, niin myös taivutuspääte kursivoidaan. Tämä on erikoistapaus siitä, että typografista tehostetta sovelletaan koko sanaan päätettä myöten.
Taivuttamisesta muutoin kerrotaan kohdassa Vieraiden nimien ja sanojen taivutus.
Tavoitteena on säilyttää
status quo.
Pyrimme säilyttämään status
quon.
Alkoholikäymisen aiheuttaa eräs
hiivasieni, Saccharomyces cerevisiae.
Alkoholikäyminen on
Saccharomyces cerevisiaen aiheuttamaa.
Olemme selvittäneet Saccharomyces
cerevisiaen perimän.
Olemme selvittäneet Saccharomyces
cerevisiae -sienen perimän.
Useimmat lainasanat eivät ole sitaattilainoja, vaan ovat eri tavoin mukautuneet suomen kielen järjestelmään. Nykyisin, kun sanat lainautuvat usein kirjallisessa muodossa, sana voi tulla kieleen sitaattilainana, joka sitten muuttuu tavalliseksi lainasanaksi, kun se yleistyy.
Sitaattilaina-asu ja suomeen mukautunut asu saattavat elää kielessä rinnakkain jonkin aikaa. Tämä synnyttää epävarmuutta siitä, kumpaa pitäisi käyttää. Ks. kohtaa Alkukielinen vai mukautettu asu? (leasing vai liising?).
Sekä kirjoitusasu että äänneasu saattavat mukautua suomeen vain osittaisesti ja kenties keskenään eriasteisesti. Esimerkiksi ”watti” on äänneasultaan täysin mukautunut suomeen, mutta kirjoitusasussa on säilytetty w-kirjain. Usein kielenhuolto vain vähitellen hyväksyy sellaisia sivistyssanojen asuja, joissa mukautuminen on mennyt pisimmälle.
Hyvä esimerkki on ”World Wide Web”. Tässä muodossa se on selvä sitaattilaina, joka pyritään ääntämäänkin englannin mukaan. Mutta käytön yleistyessä on ruvettu käyttämään pelkkää sanaa ”Web” World Wide Webin nimityksenä. Usein se kirjoitetaan gemenalla ”web”, ja tavallisesti w-kirjain jo ääntyy kuten v-kirjain eikä englannin mukaan. Puhekielessä, joskus kevyessä kirjoitetussakin kielessä esiintyy jo suomeen täysin mukautettu asu ”veppi”. Aika näyttää, yleistyykö se ja hyväksytäänkö se virallisesti. Toistaiseksi sanakirjat eivät sitä tunne; Kielitoimiston sanakirjassa on kyllä ”webbi”, merkittynä arkiseksi.
Esimerkki sekavasta tilanteesta on Kiinan rahayksikön nimi, joka esiintyy eri suosituksissa eri asuissa. Sitaattilaina-asu on yuan, suomeen mukautunut asu juan. Vaikka edellinen on ilmeisesti yleisempi, jälkimmäinen sopii suomenkieliseen paremmin. Kun Japanin rahayksikön nimi jeni (japaniksi yen) on käytössä suomeen mukautettuna, on johdonmukaista tehdä samoin juanille. (Sanoilla on yhteinen alkuperä, ja kummastakin käytetään symbolia ¥.)
Jos sitaattilaina on kielestä, jonka kirjoitusjärjestelmä ei perustu latinalaiseen kirjaimistoon, joudutaan käyttämään jotakin ns. siirtokirjoituksen menetelmää. Ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen. Yleensä vain tieteellisessä esityksessä kirjoitetaan tällaisia sitaattilainoja alkuperäisen kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi kreikkalaisilla kirjaimilla. Silloinkin usein mainitaan latinalaisia kirjaimia käyttävä asu sen rinnalla.
Vokaalien pituudessa pääsääntö on, että lainanantajakielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia vastaa suomessa pitkä vokaali, joka kirjoitetaan kahdella vokaalimerkillä. Ruotsissa ja monessa muussa kielessä painollinen vokaali on (puoli)pitkä yleensä silloin, kun sitä seuraa vain yksi konsonantti. Täten esimerkiksi lausutaan ja kirjoitetaan suomessa (suluissa lainanantajakielen sana, paino merkittynä aksentilla) graafinen (gráfisk) ja matematiikka (matematík), mutta biografia (biografí) ja matemaattinen (matemátisk). Varsin usein siis myös konsonantin pituus vaihtelee, ja pituuksien vaihtelut tavallaan korvaavat sitä, että suomessa ei paino vaihtele samalla tavoin kuin lainanantajakielessä. Sanaparissa politiikka – poliitikko i-vokaalien pituuksien vaihtelu selittyy ruotsin painon vaihtelulla (politík – polítiker).
Tästä toki seuraa, että voidakseen kirjoittaa (ja lausua) sivistyssanan oikein on periaatteessa tunnettava sen alkuperä, ellei sitten tarkisteta asua sanakirjasta. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole käytännössä niin iso ongelma kuin säännön poikkeusten tunteminen.
Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia. Vokaali on lyhyt seuraavissa tapauksissa:
Ensimmäisessä tavussa esiintyy vielä varsin yleisesti sekä kirjoituksessa että puheessa lyhyt vokaali, joka usein on aiemman suosituksen mukainen, mutta nykyisten normien vastainen. Nykyisen (itse asiassa jo varsin vanhan) suosituksen mukaisia ovat esimerkiksi kiivi (sekä eläimen että hedelmän nimenä), liila ja tooga.
Muutenkin normien vastaisia asuja esiintyy melko paljon. Säännöt eivät ole kovinkaan yksinkertaiset ymmärtää ja muistaa. Lisäksi joskus syntyy tulkintakysymyksiä siitä, milloin sana on yhdyssana. Kun kerran kirjoitetaan ja sanotaan ”foobinen”, voi olla vaikea muistaa kirjoittaa ”klaustrofobinen”, etenkin, kun sanojen alkuperän tunteva helposti jäsentää sanan yhdyssanaksi. Lisäksi koska vokaalien pituus tällaisissa tapauksissa on harvoin välttämätöntä sanan oikealle ymmärtämiselle, se voi käytännössä vaihdella lyhyestä pitkään, ja välimuodot ovat tavallisia. Ei ole mitään ehdotonta rajaa ”pitkän” ja ”lyhyen” ääntämyksen välillä, ja kuulijan kokema vokaalin kesto riippuu mm. sanan kokonaishahmosta, painotuksesta ym.
Oman ongelmansa sääntöjen soveltamiseen tuo se, että aina ei ole selvää, mistä kielestä laina on tulkittava otetuksi. Jos lainanantajakieleksi tulkitaan ruotsi, on kirjoitettava ja sanottava ”modeemi”, jos taas englanti, niin pikemminkin ”modemi”. Vastaavasti voidaan tulkita, että ”moduli” on lainattu suoraan latinasta, jos kohta käytännössä se lienee paljolti kirjallinen laina englannista; normien mukainen asu on kuitenkin ”moduuli”. Käytännössä sekä ääntämys että kirjoitusasu vaihtelevat.
Jotkin sanat kirjoitetaan vieraan kielen kirjoitusasun mukaan (sitaattilainojen tapaan), esim. ”diabetes”, vaikka ne ovat melko tavallisia kielen aineksia ja vaikka ne äännetään yleislainoina (”diabeettes” tai ”diapeettes”). Itse asiassa virallinen säännöstö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä se ei oikeastaan käsittele tämäntapaisia sanoja. Muodollisesti sitä kai pitäisi tulkita niin, että vokaali on pitkä (ee), koska ruotsissa on pitkä pääpainollinen vokaali eikä mikään erityinen sääntö vaadi lyhyyttä, kun taas konsonanttien pituuksia koskeva sääntö kirjaimellisesti tulkittuna vaatii yksinäiskonsonanttia (t), siis ”diabeetes”. Tämä taas ei vastaisi oikein mitään käytössä olevaa kirjoitusasua eikä mitään käytössä olevaa äänneasua.
Sivistyssanoissa konsonanttien pituus on ongelmallinen lähinnä k:n, p:n ja t:n sekä jossain määrin s:n osalta. Joskus syntyy vastaavia ongelmia myös g:n, b:n ja d:n sekä š:n osalta. Melko monissa tapauksissa kirjoitetaan vain yksi konsonantti (esim. vain yksi p sanassa ”kampanja”), mutta hyvin tavallista on ääntää kaksoiskonsonantti (”kamppanja”). Useimmissa sellaisissa tapauksissa normit vaativat sekä kirjoittamaan että lausumaan yhden konsonantin. Käytännössä kukaan tuskin huomaa, että lausut ”kanttarelli”, ellet erehdy kirjoittamaankin niin. Toisaalta joissakin sanoissa pitkä konsonantti on normienmukainen, esim. ”renessanssi”, ei ”renesanssi”.
Asiaa koskevat normit ovat melko sekavat ja viitteelliset. Seuraava pyrkii esittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ensin normien mukaisen kannan, sitten huomioita niiden vastaisesta käytännöstä.
Sananloppu -ia ei ole suomen kielen johdin, joten normien mukaan kirjoitetaan ja lausutaan esim. ”Baltia”. On normien mukaista, että esimerkiksi sanoissa ”baltti” ja ”balttilainen” on kaksi t:tä, koska niissä on suomalainen sananloppu. Toisaalta esimerkiksi sana ”Baltia” ääntyy yleisesti niin, että siinä on kaksoiskonsonantti (”Balttia”). Paljolti tähän varmaankin vaikuttavat mainitut sukulaissanat.
Sellaisissa sanoissa kuin ”hierarkia” on sananlopun -ia edellä yksinäiskonsonantti kahdestakin syystä: sananlopun vierasperäisyyden takia ja siksi, että edeltävä vokaali ei ruotsissa ole painollinen. Ruotsissa paino on lopputavulla, esim. ”hierarkí”.
Näistä normeista poikkeaminen on varsin tavallista puheessa, joskus kirjoituksessakin. Tavallisesti poikkeama on siihen suuntaan, että konsonantti kahdentuu, kuten edellä mainitussa tapauksessa ”Baltia” (”Balttia”), sanassa ”kampanja” (”kamppanja”) jne. Mutta toisenkinsuuntaista normienvastaisuutta esiintyy. Esimerkiksi sana ”hierarkkinen” kirjoitetaan hyvin usein ”hierarkinen”, ehkä sanan ”hierarkia” vaikutuksesta. Kirjoitusasu ”kraateri” on tavallisempi kuin normien mukainen ”kraatteri”, joka monista tuntuu oudolta.
Suomen yleiskielen varsinaiseen äännerakenteeseen ei kuulu sananalkuisia konsonanttiyhdistelmiä. Vanhoissa lainasanoissa sellaiset yhdistelmät ovat yksinkertaistuneet, joskin vanhassa kirjakielessä ja joskus muutoinkin on säilynyt joitakin jäänteitä. Esimerkiksi ”krapu” esiintyy sanan ”rapu” tilalla joissakin yhteyksissä, kuten ”Kravun kääntöpiiri”.
Sivistyssanoissa konsonanttiyhdistelmät yleensä eivät yksinkertaistu. Vaikka vuosisatoja sitten ruotsista lainautunut ”ranta” on r- eikä str-alkuinen (vrt. nykyruotsin ”strand”), ei sanasta ”struktur” tule sanaa ”ruhtuuri” vaan ”struktuuri”, jos tällaista sivistyssanaa halutaan käyttää. Mitä uudemmista lainasanoista on kyse, sitä todennäköisempää on, että sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä ainakin normien mukaan pitää säilyttää. Puhekielessä se saattaa lyhentyä, mutta sellaista kansanomaista ääntämystä kuin ”lyysi” (eikä ”plyysi”) pidetään monissa piireissä sopimattomana, jopa naurettavana. Kirjoituksessa ”lyysi” häiritsee vielä enemmän.
Sanansisäisetkään konsonanttiyhdistelmät eivät yleensä yksinkertaistu. Poikkeuksista mainittakoon ”posliini”, joka palautuu aiempaan muotoon ”porsliini”. Joskus sanansisäiseen konsonanttiyhdistelmään saattaa tulla puhekieleen ääntämystä helpottamaan lisä-äänne, esim. ”kenraali” ääntyy joskus ”kentraali”.
Ei voida esittää mitään kovin hyvää nyrkkisääntöä siitä, milloin sivistyssana kirjoitetaan alkukielen mukaan eli ainakin osittain sitaattilainana. Lyhyesti sanottuna uusi vierasperäinen sana aluksi kirjoitetaan sillä tavoin, ellei sen mukauttamiselle suomen kieleen ole selvää mallia. Koska esimerkiksi latinasta ja kreikasta peräisin olevia tai niitä jäljitteleviä sanoja on otettu kieleemme vuosisatojen ajan, niille yleensä löytyy malleja. Siksi sitaattilainana käsittely rajoittuu yleensä lainoihin nykykielistä, etenkin englannista. Poikkeuksen muodostavat ilmaisut, jotka koostuvat useasta sanasta, esim. status quo, non bis in idem, sekä tietysti varsinaiset sanatarkat lainaukset.
Sanan vakiintuessa ja levitessä yleiseen käyttöön sen kirjoitus- ja äänneasu yleensä mukautuvat suomeen. Tämän kehityksen nopeus kuitenkin vaihtelee suuresti, ja mukana on usein tunnelatauksia. Hieno erikoisliike haluaa olla boutique, ei putiikki, ja moni pitää asua jatsi rahvaanomaisempana kuin asua jazz.
Yleensä asiatyyliin hyväksytään helpommin sitaattilainat, esim. leasing ja case, kuin suomeen mukautetut asut, esim. liisaus ja keisi, joita monet pitävät väännelminä ja puhekielisyyksinä. Jos siis joudutaan hätätilanteissa käyttämään englannin sanoja suomessa, on sitaattilainojen (”raakalainojen”) käyttö asiatyylissä yleensä turvallisinta. Toisaalta kielenhuolto usein suosittelee pikemminkin mukauttamista kuin sitaattilainoina kirjoittamista. Painavimman sanan saattavat sanoa vaikutusvaltaiset tiedotusvälineet. Kun Helsingin Sanomat siirtyi kirjoitusasusta pizza asuun pitsa, se luultavasti vaikutti enemmän kuin kielenhuollon kannanotot yhteensä. (Kirjoitusasut pitsa ja pitseria esiintyvät ensisijaisina jo Suomen kielen perussanakirjassa.)
Sitaattilainojen tärkeän erikoistapauksen muodostavat eläinten, kasvien ja muiden eliölajien tieteelliset nimet, esim. Homo sapiens. Joskus tieteellisestä nimestä muodostetaan erikoislaina, etenkin, jos sanaa ruvetaan käyttämään yleistajuisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Tyrannosaurus voi esiintyä suvun tieteellisenä nimenä (tällä tavoin kirjoitettuna), mutta myös erikoislainaksi muodostettuna: tyrannosaurus. Tällöin tulee usein kyseeseen kirjoitusasun mukauttaminen suomen kieleen. Esimerkiksi Theropoda on mukautetussa muodossa teropodi.
Joskus lainasanan kirjoitusasussa esiintyy suomen kielelle vieraita kirjaimia. Esimerkiksi x-kirjain on suomelle vieras, vaikka sen tavallisin ääntämys ”ks” sisältää vain tuttuja äänteitä. Sen säilyminen lainasanoissa on kuitenkin poikkeuksellista.
Yleensä lainasanan kirjoitusasu mukautuu suomen järjestelmän mukaiseksi, esimerkiksi alkukielen qu-yhdistelmä yleensä korvautuu kv-yhdistelmällä.
Muutamissa sanoissa käytetään kuitenkin vieraita konsonantteja etenkin sanan alussa, lähinnä c:tä (cesium), x:ää (xylitoli), z:aa (zootomia) ja w:tä (watti). Sanat ovat siis asultaan sitaattilainan ja tavallisen lainasanan välimuotoja. Käytännössä vieraita kirjaimia on säilytetty perinteen ja ”sanakuvan” takia eli koska sanan kirjoitusasu on haluttu pitää vieraiden kielten ja vanhan käytännön mukaisena.
Å-kirjain esiintyy lainasanoissa käytännössä vain mittayksikön nimessä ångström, jota on käytetty erikoisaloilla ja joka on laajasti korvattu SI-järjestelmän mukaisella metrin kerrannaisen käytöllä: 1 ångström (Å) = 0,1 nanometriä (nm).
Joskus ovat sekä vieras että suomalaistettu kirjoitusasu käytössä ainakin siirtymäajan ilman, että toista olisi pidettävä normienvastaisena (esim. marxismi ja marksismi). Useimmiten vieraita kirjaimia sisältävät asut ovat kuitenkin virheellisiksi katsottavia muotoja ja johtuvat esimerkiksi siitä, että kääntäjä on toiminut huolimattomasti.
Ei ole mitään yleistä logiikkaa siinä, milloin vieras konsonantti on säilynyt normien vaatimassa tai sallimassa asussa. Lähinnä niin on käynyt joissakin tapauksissa sanan alussa. Vertaa: ”zootomia”, mutta ”mesotsooinen”. Lisäksi vieras kirjain on usein säilynyt silloin, kun sana on johdettu erisnimestä, esim. ”darwinismi”, joskin ”darvinismi” on nykyisin suositeltu muoto. Vieras kirjain on voinut säilyä, vaikka yhteys erisnimialkuperään on hämärtynyt, esim. sanassa ”watti”.
Eräs syy, joka puhuu esimerkiksi kirjoitusasua ”darwinismi” vastaan, on se, että sana kuitenkin äännetään eri tavalla kuin kirjoitusasu antaa ymmärtää. Vaikka erisnimi ”Darwin” saatetaan ääntää englannin mukaisesti, niin ”darwinismi” tuskin ääntyy vastaavalla tavalla. Asu ”darvinismi” antaa selvän vihjeen siitä, että sana ääntyy suomen sääntöjen mukaan. Toisaalta alkukieltä vastaava kirjoitusasu lienee turvallisempi ratkaisu esimerkiksi opinnäytetyössä. Tällaisilla kirjoitusasuseikoilla saatetaan jopa kokea olevan aatteellinen merkitys. Aikoinaan usein marksilaisuuden kannattajat käyttivät sanassa x:ää, vastustajat ks:ää.
Vanhoissa suomalaisissa nimissä esiintyvä w-kirjain on oikeastaan vain v-kirjaimen muunnelma. Ks. kohtaa W-kirjain vanhoissa nimissä. Uusissa lainasanoissa w säilyy usein silloinkin, kun sana muodostuu yleiseksi, esim. ”show”, ”watti” ja ”web”.
Seuraava taulukko esittää, miten lähinnä latinasta tai kreikasta peräisin olevien sanojen vieraat kirjaimet tai kirjainyhdistelmät yleensä mukautetaan suomen kieleen varsinaisissa lainasanoissa, siis vastakohtana sitaattilainoille ja nimille. Ensimmäisessä sarakkeessa mainitut vieraat muodot ovat tässä englannin mukaisia, koska ne ovat tunnetumpia kuin alkukieliset. Osittain englannin mukaisten asujen käyttö suomessa (”centti”, ”fixaatio” jne.) on melko tavallista, mutta se voidaan kokea jopa oireeksi siitä, että kirjoittaja on vain pinnallisesti (ehkä vain satunnaisten englanninkielisten verkkosivujen pohjalta) tutustunut aiheeseen, josta kirjoittaa. Suomenkielisissä oppikirjoissahan tällaiset sanat yleensä kirjoitetaan oikein.
vieras | oma | esimerkkisana | englannissa |
---|---|---|---|
ae (yleensä) | e | aneeminen | anaemic = anemic |
ae (joskus) | ae | anaerobinen | anaerobic |
c (e:n t. i:n edellä) | s | sentti | cent |
c (muutoin) | k | kalligrafia | calligraphy |
ch | k | kromaattinen | chromatic |
oe (yleensä) | e | estrogeeni | oestrogen = estrogen |
oe (joskus) | oe | poetiikka | poetics |
ph | f | fobia | phobia |
qu | kv | kvartaali | quartal |
rh | r | riniitti | rhinitis |
sc (sanan alussa) | sk | skientismi | scientism |
sc (e:n t. i:n edellä) | s | desendentti | descendent |
th | t | tesaurus | thesaurus |
x | ks | fiksaatio | fixation |
y | y | syklinen | cyclic |
z (yleensä) | ts | paleotsooinen | paleozoic |
z (joskus) | z | zootomia | zootomy |
Mukautussäännöistä on kuitenkin poikkeuksia, jotka yleensä johtuvat historiallisista syistä. Esimerkiksi c:n vastineena on melko usein k myös e:n, i:n ja y:n edellä, muun muassa sanoissa keraaminen (ceramic) ja kyyninen (cynical).
Sekaannuksia aiheuttaa se, että varsinaisissa sitaattilainoissa ja erisnimissä pätevät eri säännöt kuin sivistyssanoissa. Vieraan kielen sanat tulisi kirjoittaa tarkoin alkukielen mukaisessa asussa tai jotain siirtokirjoitusmenetelmää käyttäen (translitteraatiolla tai transkriptiolla, ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen.
Etenkin kirjoitettaessa kreikkalaisia sanoja latinalaisin kirjaimin tehdään usein virheitä. Klassillisen kreikan sanat tulisi kirjoittaa siten, että ksiitä vastaa ks (ei x), khiitä kh (ei ch), fiitä f (ei ph), theetaa th, zeetaa z (ei ts), rhoota r (ei rh) ja ypsilonia y (ei i). Näitä periaatteita noudatetaan myös kreikkalaisten kirjainten nimissä (paitsi nimessä ”rhoo”). Kreikkalaisperäisissä sivistyssanoissa taas khiitä vastaa k, theetaa t ja zeetaa ts (joskus z). Jotkin tutuiksi ajatellut nimet kirjoitetaan poikkeuksellisesti. Esimerkiksi ”Ksantippa” on tavallisempi kuin säännönmukainen translitteraatio ”Ksanthippa”.
Nykyisen suomalaisen siirtokirjoitusstandardin mukaan tulisi kreikkalaisissa nimissä käyttää painomerkkejä. Kuitenkin se mainitsee säilytettäväksi esimerkiksi sovinnaisasun Rodos (kreikaksi Ródos). On epäselvää, miten muita kuin paikannimiä tulisi kohdella. Ainakaan tutuimpia ja vakiintuneimpia antiikin nimiä, kuten Zeus, ei kannattane ruveta muuttamaan, tuskin myöskään sellaisia sanoja kuin Fobos Marsin kuun nimenä. Sen sijaan voi harkita kirjoittaa Ksánthos, Khrýsippos ja Theófilos.
Kreikan ρ-kirjaimen vastineena on suomalaisen standardin mukaisessa translitteroinnissa ja transkriptiossa aina pelkkä r. Kuitenkin on varsin tavallista käyttää muiden translitterointijärjestelmien ja vanhempien suomalaisten ohjeiden mukaisesti rh:ta, jopa niin, että useimmat lukijat luultavasti pitäisivät asua ”Pyrrhos” oikeampana kuin ”Pyrros”. Kyseisen kreikan kirjaimen nimikin kirjoitetaan lähes aina ”rhoo” (tai ”rho”), vaikka sääntöjen mukainen asu olisi ”roo”. Toisaalta suomen kielen lautakunta on erikseen asettanut asun ”Rodos” etusijalle, mainiten, että asu ”Rhodos” perustuu germaanisissa kielissä käytetyn asun jäljittelyyn (Kielikello 4/1991). Kannanottojen horjuvuutta osoittaa, että Kielitoimiston sanakirjassa on kuitenkin kirjoitusasu ”rhododendron”.
Käytettäessä kreikasta latinaan otettuja nimiä tai muita sanoja suomen kielessä on kirjoitusasu tietysti latinan mukainen, esim. ”Sappho”, ”Theophilus”, ”pharynx”. Sama koskee eliöiden tieteellisiä nimiä, joiden kirjoitusasu ei riipu tekstin kielestä, esim. Phylloscopus, Macacus rhesus, Rhododendron. Ja esim. Marsin toisen kuun nimi kirjoitetaan yleensä ”Phobos”, koska se ajatellaan latinasta lainatuksi, kun taas Kreikan mytologian nimenä se kirjoitetaan ”Fobos” (tai ehkä ”Fóbos”).
Sivistyssanoissa on usein ongelmana myös se, missä määrin äänteet mukautuvat suomen kieleen ja miten tämä heijastuu kirjoitusasussa. Varsin tavallista on, että kirjoitetaan ”asfaltti”, mutta lausutaan ”asvaltti”. Myös välimuodot ovat mahdollisia, mutta kirjoitusasussa on tehtävä valinta.
Kysymys koskee f:n lisäksi b:tä, d:tä ja g:tä. Periaatteellinen yleissääntö on, että uusissa lainasanoissa ne säilyvät vaikka ovat vanhoissa korvautuneet vastaavilla soinnittomilla äänteillä eli p:llä, t:llä ja k:lla. Mutta on erittäin tavallista ääntää ne soinnittomina tai lähes soinnittomina. Siihen tuskin edes kiinnitetään mitään huomiota paitsi silloin, kun joku haluaa erityisesti arvostella esimerkiksi uutistenlukijan tai urheiluselostajan puhetta. Vastaavasti, joskin harvemmin, f-kirjain ääntyy v-äänteenä.
Kirjoituksessa herättää kuitenkin huomiota, jos poiketaan normien mukaisista muodoista, esimerkiksi kirjoitetaan ”psykolokia”, ainakin jos asiayhteys on melko virallinen. Vielä huonomman vaikutuksen saattaa toisaalta tehdä ns. hyperkorrekti vieraiden konsonanttien käyttö, esim. ”psygologia”. Koska ääntämys ei juuri anna tukea normienmukaisen kirjoitusasun valitsemiseen, niin sivistyssanojen sujuva oikea käyttely edellyttää käytännössä kokeneisuutta. Tämä merkitsee, että kirjoittaja on lukenut paljon sellaisia huoliteltuja tekstejä, joissa käytetään sivistyssanoja, tai tuntee vastaavia sanoja muista kielistä.
Asiaa vielä mutkistaa se, että joissakin tapauksissa on suomen äännerakenteeseen mukautunutta ääntämystä vastaava kirjoitusasu joko vakiintunut yksinomaiseksi tai ainakin sallittu, jolloin se tavallisesti on yleistymässä. Esimerkiksi ”asvaltti” mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa, joskin päähakusanana on ”asfaltti”. Vastaavasti ”turbiini” ja ”turpiini” ovat molemmat käypiä vaihtoehtoja, mutta ”turbiini” on yleisempi kirjoitusasu (vaikka ääntämys on yleensä ”turpiini” tai jonkinlainen välimuoto).
Monissa uudehkoissa lainasanoissa on korvattu b p:llä, g k:lla tai d t:llä, vaikka sivistyssanaluonne saattaa olla aivan ilmeinen.
Nämä sanat ovat toisaalta yleensä sen verran tavallisia, että niissä ei tule tehdyksi virheitä. Tosin kokematon kirjoittaja, joka ei ole tottunut näkemään tällaisia sanoja kirjoitettuina, saattaa sortua hyperkorrektien muotojen käyttöön.
Vanhastaan on joissakin sanoissa horjuvuutta o:n ja u:n välillä, esim. ”lavoaari” –”lavuaari”. Yleensä silloin u:llinen muoto on arkikielessä yleisempi, puhekielessä liki yksinomainen, kun taas o:llinen muoto saattaa olla kielen normien mukainen ja kirjakielessä jossain määrin käytetty. Tapausten taustalla on se, että ruotsissa merkitään o:lla usein äännettä, joka vastaa suomen u:ta. Niinpä sanasta ”lavoar” tuli puhuttuun suomeen ”lavuaari”, mutta kun kirjoitusasun lähtökohdaksi on otettu ruotsin kirjoitusasu, on saatu ”lavoaari”.
Lainaaminen englannista on tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia. Kun englannissa on sana ”hacker”, niin miten käy a:lle, kun sana mukautetaan suomen kieleen? Luonnollista olisi, että käytetään englannin ääntämystä lähinnä vastaavaa vokaalia: ”häkkeri”. Mutta varsin yleistä on ottaa lähtökohdaksi vokaalien osalta kirjoitusasu: ”hakkeri”. Ja usein viralliset suositukset ovat samalla linjalla, jostain syystä. Kenties yksi syy on, että ä:llisiä asuja pidetään rahvaanomaisina, koska niissä on suomen kielelle ominainen kirjain. Toinen mahdollinen syy on, että sana ajatellaan lainautuneen kirjallista tietä, ehkä jopa niin, että englannin äänneasua ei tunneta tai ei ainakaan ajatella.
Sellainen vaihtelu kuin ”primäärinen” – ”primaarinen” johtuu siitä, että tämäntapaiset sanat ovat alkujaan tulleet ruotsista (esim. ”primär”), mutta myöhemmin on ruvettu käyttämään ”latinaan palautettuja” asuja, tässä sanaan ”primarius” palautuvaa asua. Nykyisin vaikuttaa ehkä myös englannin kirjoitusasu (esim. ”primary”).
Yleensä a:lliset muodot ovat nykyisin tavallisempia, suositellumpia ja yleistymässä. Monissa sanoissa (esim. ”atomaarinen”) ä:llinen asu tuskin tulisi edes kyseeseen, joissakin se taas antaisi selvästi vanhahtavan vaikutelman (esim. ”vulgääri”). Mutta esimerkiksi sanoissa ”primäärinen” ja ”binäärinen” ä:llisyys on varsin tavallista, joskin a:llisiakin muotoja esiintyy. Useissa tapauksissa suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin a:llinen, koska ä:llinen rikkoisi vokaalisointua (esim. ”sekundäärinen”).
Kuitenkin monet sanat ovat täysin vakiintuneet ä:llisiksi.
Usein on pyritty lyhentämään esimerkiksi -aalinen- ja -iivinen-loppuisia adjektiiveja jättämällä pois -nen-loppu, jota on pidetty turhana. Joissakin tapauksissa lyhyt muoto on yksinomainen tai vallitseva, esim. ”banaali”. Sen sijaan sellaiset muodot kuin ”sosiaali” ja ”destruktiivi” eivät ole saaneet laajaa levikkiä eivätkä kovin lämmintä vastaanottoa kielenhuolloltakaan. Tosin kielilautakunta on pitänyt mahdollisena käyttää lyhyempiä muotoja ”sellaisista sanoista, jotka muissa uusissa kielissä ovat samoin lyhytmuotoisia (esim. sosiaali – social, sozial) ja jotka eivät ole suomessa käytetyistä substantiiveista johdettuja sillä tavoin kuin esimerkiksi materiaalinen on johdettu substantiivista materiaali”. (Näin selostettuna Nykysuomen sivistyssanakirjassa.) Osasyynä kielenhuollon epäileväiseen asenteeseen on ollut se, että on pelätty lyhentämisen yleistyvän sanoihin, joissa lyhyellä muodolla ei ole esikuvaa muissa kielissä, esim. ”dynaami” tai ”teatraali”.
Useimmiten on syytä suosia -nen-loppuista muotoa silloin, kun lyhyt ja pitkä kilpailevat keskenään. Se vaikuttaa yleensä asiallisemmalta ja on usein myös merkitykseltään selvempi, koska monissa tapauksissa lyhytmuotoinen adjektiivi on samanlainen kuin käytössä oleva substantiivi. Joskus substantiivi esiintyy vain erikoisalalla; esimerkiksi ”normaali” on käytössä substantiivina geometriassa, ”aktiivi” ja ”passiivi” kielioppitermeinä, ”reaali” arkikielessä ylioppilastutkinnon reaalikokeen nimenä jne. Toisaalta jotkin sanat ovat sen verran laajasti käytössä lyhytmuotoisina, että -nen-loppu voisi oudoksuttaa. Vaikka ”radikaalinen” olisi selvempi kuin ”radikaali”, joka voi substantiivina olla paitsi radikaalista ihmistä tarkoittava myös mm. kemian termi, on aika vakiintunutta puhua radikaaleista uudistuksista.
Lyhyet muodot ovat (lähes) yksinomaisia yhdyssanojen alkuosissa, esimerkiksi ”sosiaaliala”, ”primitiivireaktio”.
Aiemmin käytettiin yleisesti sellaisia muotoja kuin ”fyysillinen” silloin, kun ruotsissa on johdin ”-isk” liittyneenä suoraan kansainväliseen sanavartaloon, esim. ”fysisk”. Yleinen suuntaus on kuitenkin ollut kohti johtimen ”-llinen” lyhentymistä johtimeksi ”-nen”, aluksi pitkissä sanoissa, sitten lyhyissäkin.
Lyhentyminen ei kuitenkaan koske sellaisia sanoja, jotka on muodostettu suomen kielessä ja joita ei lainkaan ole adjektiiveina lainattu. Niinpä sanotaan tietysti ”kaupallinen” jne. Lyhentyminen ei täten koske myöskään sellaisia sanoja kuin ”draamallinen”, joka on ajateltava itsenäisesti sanasta ”draama” suomen kielessä johdetuksi. Samoin: ”tyylillinen”, ”tyypillinen” (mutta: jonkin tyyppinen).
Poikkeuksena voidaan pitää sanaa ”teknillinen”, joka on käytännöllisintä tulkita nimenomaan tekniikkaan tieteen- ja ammattialana viittaavaksi: teknillinen korkeakoulu, teknillinen opetus (= tekniikan opetus). Tällöin lyhyempi muoto ”tekninen” jää eri merkitykseen, käytännöllisiin taitoihin ja menettelytapoihin yleisesti viittaavaksi. Ainakin tekniikan alalla yleisesti ajatellaan näin; taustalla on, että ”tekninen” koetaan väheksyväksi. Hiukan samantapainen tapaus on ”klassillinen”, jota monet suosivat, koska se tuntuu arvokkaammalta kuin tavallisempi ”klassinen”. Erikseen on vielä huomattava ”kristillinen”, jossa l-aineskin on lainaa (vrt. ”kristlig”).
Toisen lyhentymiskysymyksen muodostavat sellaiset verbit, jotka johtuvat ruotsin -isera- tai -icera-loppuisista sanoista. Osa niistä on suomessa -isoida-loppuisia, osa lyhyemmin -oida-loppuisia. Koska -is-aineksella ei ole mitään erityistä merkitystehtävää, on yleensä lyhyempi muoto pantava etusijalle. Joissakin yhteyksissä on otettava huomioon eri alojen organisaatioiden käytännöt. Esimerkiksi SFS käyttää asua ”standardisoida”.
Tällaisia verbejä on ehdotettu osittain korvattaviksi muodoilla, joissa on suomenkielinen johdin. Esimerkiksi ”neutraalistaa” on säännöllinen johdos adjektiivista ”neutraalinen”. Tämäntapaisia muotoja voi toki käyttää, mutta hiukan ne saattavat lukijaa oudoksuttaa, ja lisäksi ne ovat äännerakenteeltaan ehkä vähän raskaita. Vertaa tavujen pituuksia: neut-raa-lis-taa ja neut-ra-loi-da. Erikseen huomattakoon, että sanoilla ”sosiaalistaa” ja ”sosialisoida” on aivan eri merkitys.
Monissa tapauksissa esiintyy tai on esiintynyt horjuntaa verbinloppujen -koida ja -soida välillä. Aiemmin suositeltiin k:llisia muotoja, mutta jo vuonna 1974 julkaistussa Nykysuomen sivistyssanakirjassa valittiin seuraava linja:
Nykysuomen sivistyssanakirja mainitsee ensisijaisesti s:llisiksi mm. sanat dedisoida, duplisoida ja implisoida. Kuitenkin k:lliset asut dedikoida, duplikoida ja implikoida ovat nykyisin paljon tavallisempia ja on syytä siksi asettaa etusijalle. (Muotoja dedisoida ja duplisoida ei käytetä juuri lainkaan, ja implisoida on monta kertaa harvinaisempi kuin implikoida.) Niihin on osittain vaikuttanut se, että sanat ovat ikään kuin uudestaan lainautuneet – englannista, jossa esiintyy c:llä merkitty k-äänne: dedicate, duplicate.
Ongelman taustaa ja historiaa on kuvattu Pienehköön sivistyssanakirjaan liittyvässä kuvauksessa Sivistyssanojen asu kohdassa K vai s?
Poikkeuksellisesti on k vakiintunut joihinkin tämän tyypin sanoihin, esim. ”allokoida”, ”indikoida”, ”replikoida” ja (vastoin Nykysuomen sivistyssanakirjan kantaa) ”implikoida”.
Edellä otsikossa mainittu tapaus on varsin erikoinen, koska ”kritikoida” ja ”kritisoida” ovat molemmat käytössä, ensin mainittu tavallisempana. Ilmeisesti esiintyy pyrkimystä eriyttää niitä merkitykseltään: ”kritikoida” tarkoittaisi taiteellisen (tai tieteellisen) kritiikin esittämistä, ”kritisoisa” taas arvostelua yleensä ja etenkin kielteistä. Sanakirjojen mukaan nämä sanat kuitenkin tarkoittavat samaa.
Merkitysten eriyttämisen on katsottava jo tapahtuneen sanaparissa ”politikoida” ’harjoittaa poliittista toimintaa’ ja ”politisoida” ’tehdä asiasta poliittinen, poliittistaa’. (Tämä eriytyminen mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa.)
Suomen kieleen on aikoinaan lainattu tšekin kielestä hattu-s (š) suhuässän merkiksi. Tätä merkkiä ja sen peruskäyttöä käsiteltiin kohdassa Hattu-s š ja hattu-z ž.
Yleisesti hattu-s on siis suhuässän oikea merkki suomen kielessä, ja sh-yhdistelmä on vain hätäratkaisuna käytettävä korvike. Vastaavasti soinnillinen suhuässä kirjoitetaan hattu-z:lla, jos mahdollista, ja vain hätätilassa zh:lla.
Suhuässä esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Poikkeuksen muodostaa vain hyssyttelyä tarkoittava interjektio, joka ääntämyksensä perusteella olisi kirjoitettava lähinnä ”šš”, joskin se useimmiten kai kirjoitetaan ”shh”.
Lainasanoissa käytettävää š-kirjainta vastaavat eri lainanantajakielissä eri kirjaimet ja kirjainyhdistelmät, etenkin sh, ch ja sch, joskus harvoin š. Sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa suhuässäkin kirjoitetaan alkukielen mukaan, joten niitä suositus hattu-s:n käytöstä ei koske.
Sitaattilainojen johdoksissakin käytetään yleisesti alkukielen kirjoitusasua, vaikka johdoksen muodostaminen jo osoittaa, että kyseessä on pikemminkin varsinainen lainasana kuin sitaattilaina. Toisaalta tällaiset sanat ovat yleensä arkisia, eikä niitä juuri käytetä huolitellussa kielessä.
Hattu-s:ää tai hattu-z:aa ei ole syytä käyttää kiinasta transkriboiduissa nimissä ja sitaattilainoissa, koska se ei kuulu nykyiseen transkribointijärjestelmään. Sama koskee käytännössä myös japanilaisia nimiä. Toisaalta jos sitaattilaina on muodostunut varsinaiseksi lainasanaksi, se kirjoitetaan suomen sääntöjen mukaan.
Sen sijaan hattu-s:ää tulisi suomalaisten standardien mukaan käyttää mm. venäjän ja arabian sanoissa, kun ne kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin; ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen.
Käytännössä etenkin arabiankielisissä nimissä on tavallista käyttää sh-yhdistelmää mm. siksikin, että aina ei tiedetä, onko kyseessä varsinaisesti arabialainen nimi vai arabialaisperäinen, mutta englanninkieliseen ympäristöön mukautunut nimi (esim. Omar Sharif, ei Šarif).
Heprean siirtokirjoituksen suomalainen standardi sallii sekä š:n että sh:n, mainiten ne tässä järjestyksessä. Käytännössä sh on lähes yksinomainen.
Epäselvää on, miten tulisi suhtautua vieraissa nimissä esiintyvään š- tai ž-kirjaimeen silloin, kun tämä kirjain ei ole käytettävissä, mutta se kuuluu nimen alkuperäiseen asuun (ei translitterointiin) esimerkiksi tšekin tai liettuan kielessä. Korvaaminen sh:lla tai zh:lla ei vaikuta luontevalta. Tavallisinta on käytännössä jättää tarke pois. Täten esimerkiksi nimi ”Žīgure” typistetään yleensä muotoon ”Zigure”, jos joudutaan käyttämään suppeaa merkkivalikoimaa.
Kielenhuollon käsikirja toteaa oudosti: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry (voidaan suomalaisemmin kirjoittaa serri), shetlandinponi, venäläislainassa pasha ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.”
Kuitenkin Kielitoimiston sanakirja esittää päähakusanana muodon ”šakki”, joskin mainitsee asun ”shakki” rinnakkaismuodoksi, ja kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan ”šakki” yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa on käytettävä merkkiä š.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää vaihtelun šakki ∼ shakki muka yhtenä tapauksena useasta (”Muutamasta sanasta on käytössä sekä š:llinen että sh:llinen muoto”). Kuitenkin kaikki muut esimerkit ovat japanin sanoja kirjoitettuina toisaalta lainasanoina, toisaalta sitaattilainoina (esimerkiksi suši ∼ sushi).
Monissa lainasanoissa suhuässä on yleisesti korvautunut tavallisella ässällä, ja tällöin kirjoitetaan s-kirjain. Lisäksi käytännössä äännetään varsin yleisesti tavallinen ässä silloin, kun normien mukaista olisi kirjoittaa š ja lausua suhuässä.
Jo Nykysuomen sanakirjaan omaksuttiin tavallinen s eräisiin tapauksiin, joissa aiemmin oli ainakin periaatteessa äännetty suhuässä, nimittäin
Vuonna 1968 kielilautakunta lisäksi suositteli s:n käyttöä
Suuntaus on jatkunut. Nykyisin kirjoitetaan jo usein (ja on sallittua kirjoittaa) ”sekki” ja ”sokki”, joskin varsinkin jälkimmäiseen sopii monien mielestä paremmin suhuässä sanan merkityksen takia.
Tilanne on epävakaa, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä olisi viralliseen kielenkäyttöön sopivin muoto. Ääntämys vaihtelee paljolti kirjoitusasusta riippumatta, puhujan ja puhetilanteen mukaan. Varsin monissa edellä mainituissa s:llisiksi jo päätetyissäkin sanoissa äännetään usein suhuässä, samoin (ehkä tyylisyistä) esimerkiksi sanassa ”samppanja”.
Aika ajoin herätetään kysymys siitä, eikö ole sopimatonta käyttää monikkoa yksikkönä ja kaksinkertaista monikkoa. Tällöin tarkoitetaan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin ”fakta” ja ”pinssi”, jotka perustuvat lainanantajakielen monikkoon. (Latinan factum : facta, englannin pin : pins.) Eikö sana ”faktat” ole kummallinen kaksoismonikko, kun siinä on sekä latinan monikon pääte -a että suomen monikon pääte -t? Joskus on jopa esitetty, että lähtökohdaksi pitäisi ottaa latinan yksikkömuoto, jolloin faktojen asemesta puhuttaisiin faktumeista.
Ei ole erityisen harvinaista, että sana lainautuu monikkomuotoisena, mutta saa uudessa ympäristössään yksiköllisen merkityksen. Jos sana esiintyy enimmäkseen monikossa, tämä on aika luonnollistakin. Kun sana on kerran tullut tunnetuksi lainanantajakielen monikon mukaisessa muodossa, ei ole kovin järkevää lainata erikseen yksikkömuotoa. Pikemminkin on luonnollista käyttää kerran lainattua muotoa sekä yksikössä että monikossa, taivuttaen sitä oman kielen mukaisesti.
Sivistyssanoissa yhdistelmät ”ng” ja ”gn” ääntyvät eri tilanteissa osittain eri tavoin. Tästä johtuu myös horjuvuutta kirjoitusasuun. Yhdistelmän ”gn” g-kirjain ääntyy yleensä äng-äänteenä, ei sellaisena g-äänteenä kuin esimerkiksi sanassa ”graafinen”. Siis esimerkiksi sana ”signaali” ääntyy kuten kirjoitusasu ”singnaali” ääntyisi, ja siksi joskus erehdytään kirjoittamaankin näin. Toinen virheellinen asu on ”singaali”.
Sivistyssanojen kirjoitusasu ei aina täysin vastaa äänneasua. Kirjoitetaan esimerkiksi ”boa”, mutta lausutaan ”booa”. Äänneasukin voi vaihdella, mutta enimmäkseen se on mainitun ristiriidan seurausta: kun ei aina kirjoiteta niin kuin lausutaan, niin saatetaan ruveta lausumaan niin kuin kirjoitetaan. Joku voi ruveta lausumaan ”boa”, varsinkin, jos tutustuu sanaan vain kirjallisessa muodossa.
Ongelmia lisää se, että kirjoitusasun ja äänneasun välistä eroa ei aina myönnetä edes sanakirjoissa, kielenoppaissa ja oikeinkirjoitusohjeissa. Yleisten ohjeiden mukaan oikea asu olisi ”booa”, koska ei ole mitään syytä, miksi ruotsin pitkää painollista vokaalia ei tässä vastaisi suomen pitkä vokaali. Mutta jostakin syystä virallisissa sanakirjoissa on ”boa”, ja siksi sitä on pidettävä ainakin toistaiseksi virallisesti oikeana asuna. Säännöthän mainitsevat, että niistä on poikkeuksia yksittäisissä sanoissa.
Vaikka kyse on periaatteessa kansainvälisistä sanoista, ne esiintyvät eri kielissä eri muodoissa ja mukautuvat kunkin kielen järjestelmään eriasteisesti. Perusongelma on, että kun sekä kirjoitus- että äänneasu tulevat vieraasta kielestä, syntyy ristiriita vastaanottajakielen yleisen järjestelmän kanssa. Ja osa kielenkäyttäjistä omaksuu sanan kirjallisessa muodossa, osa taas puhutussa muodossa.
Yleinen suuntaus on kohti sanojen vähittäistä mukautumista vastaanottajakieleen. Mutta se on usein varsin hidasta ja herättää paljon vastarintaa. Jostakin syystä monet haluavat pitää kiinni siitä kirjoitusasusta, kirjoitetun kielen ”hahmosta”, joka on tuttu muista kielistä ja sanan vanhasta asusta. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain meidän maahamme ja suomen kieleen. Kiihkeitä riitoja on syntynyt esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa, kun on ehdotettu jotain niin hurjaa kuin ph:n korvaaminen f:llä sivistyssanoissa. Suomessahan sellainen muutos satuttiin tekemään aikoja sitten, ja siksi meistä sellaiset kirjoitusasut kuin ”philosophia” suomenkielisessä tekstissä eivät ole sivistyneitä, vaan osoittavat joko osaamattomuutta tai kömpelöä leikinlaskua.
Jos sana joudutaan jakamaan eri riveille, niin viralliset säännöt ovat vaatineet tai suosittaneet useissa tapauksissa sivistyssanan jakamista toisin kuin yleensä suomen kielessä, esimerkiksi at-tribuutti eikä att-ribuutti. Joissakin tapauksissa säännöt ovat sallineet molemmanlaiset vaihtoehdot, esimerkiksi demo-kratia tai demok-ratia.
Sääntöjä on kuitenkin hankala selvittää ja muistaa. Lisäksi lukija voi hämmentyä suomen kielen yleissääntöjen vastaisesta jaosta. Tietokoneen tekemässä tavutuksessa normaali suomen kielen tavutuskin on hyvin hankalaa toteuttaa tietokoneilla täysin oikein (siis myös yhdyssanat oikein tavuttaen; ks. kohtaa Tavutus), ja tällaiset poikkeukset aiheuttavat vielä lisäongelmia, joten niitä on toteutettu hyvin vaihtelevasti.
Lisäksi sääntöjen sisältökin on epäselvä muun muassa siksi, että mm. Kielitoimiston sanakirja ei sisällä tavutusohjeita. Nykysuomen sivistyssanakirja, joka on muutenkin hyvä hakuteos, sisältää kyllä tavutustiedot, mutta se on jo monelta osin vanhentunut.
Nykyisin tilannetta helpottaa, että Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas selkeästi sallii suomen mukaisen tavutuksen: ”Vierassanojen tavutuksessa voi noudattaa joko vierassanan yhdysosien mukaista tavujakoa tai suomen kielen mukaista tavutusta.”
Kuitenkin EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeiden mukaan (kohta 10.5 Tavutus) mukaan ”Erikoislainasanoista selvät yhdyssanat jaetaan osiensa välistä”, kun taas muissa tapauksissa on kaksi mahdollista tavutustapaa. ”Selvistä yhdyssanoista” se esittää esimerkkeinä sanat serbokroaatti ja subtrooppinen, muista tapauksista taas progressiivinen ja substanssi. Ohje on siis varsin tulkinnanvarainen.
Sivistyssanojen eri riveille jakamista koskevat erikoissäännöt perustuvat sanojen alkuperään, tarkemmin sanoen siihen, että sana saattaa olla alkujaan yhdyssana tai sisältää etuliitteen. Esimerkiksi demokratia on alkujaan yhdyssana, ja tämä on melko helppo ymmärtää, kun ajattelee sen rinnalla sellaisia sanoja kuin aristokratia ja byrokratia. Paljon hankalampi on sana attribuutti, koska sen tavutussääntö perustuu siihen, että alkuosa at- on alkujaan etuliite (samaa alkuperää kuin latinan sana ad, jonka konsonantti on tässä muuttunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi).
Joissakin tilanteissa esiintyy kolmenkinlaista tavutusta. Esimerkiksi sanan konstruktio ensimmäinen konsonanttiyhdistelmä voidaan jakaa kolmella tavalla:
Silloin, kun kirjoittaja itse jakaa tekstinsä eri riveille, voidaan ongelmat yleensä välttää sillä, että sanaa ei lainkaan jaeta sellaisesta kohdasta, jossa normi saattaisi vaatia suomen kielen yleisistä säännöistä poikkeavaa jakamista. Esimerkiksi tavutus attri-buutti tai konstruk-tio on luonteva ja myös normin mukainen. Jos kuitenkin sana joudutaan jakamaan tulkinnanvaraisesta kohdasta, aiheuttaa suomenmukainen tavutus yleensä vähemmän hämmennystä kuin sanan alkuperän mukainen.
Joskus sana on sekä kirjoittajan että lukijan helppo hahmottaa yhdyssanan omaiseksi, vaikka se ei suomen kielen kannalta varsinaisesti yhdyssana olekaan. Silloin voi jakaa alkuperän mukaisella tavalla osien rajalta: demo-grafia, kalli-grafia.
Joissakin vierasperäisissä sanoissa, kuten anti-intellektualismi, on yhdysmerkki kahden identtisen vokaalin välissä. Tällöin sanaa voi käsitellä yhdyssanana myös rivityksen kannalta, vaikka kyseessä ei varsinaisesti ole yhdyssana suomen kielessä. Jakaminen yhdysmerkin jäljestä on siis sallittu, joskaan ei välttämättä kovin hyvä jakotapa.
Erikoistapauksen muodostaa sana kooperatiivinen sukulaisineen (kooperaatio, kooperoida). Normien mukaan ne kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, mutta lausutaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi [ko-operatiivinen]. Kielikellon 4/2023 artikkeli Kooperatiivinen ja anti-inflammatorinen sanoo erikseen:
Jos sana kooperatiivinen on tarpeen jakaa eri riveille sanan alusta, se jaetaan osiin ko + operatiivinen, ei siis ”koo-peratiivinen”.
Vaikka usein väitetään, että suomea kirjoitetaan kuten äännetään, tähän on varsin paljon poikkeuksia. Kärjistäen voidaan sanoa, että kirjallisen esitystavan hallinnan tason tunnistaa siitä, missä määrin osataan kirjoittaa toisin kuin sanotaan.
Sellaiset asut kuin ”tuleppa” ja ”olempa” kertovat osaamattomuudesta, huolimattomuudesta, tahallisesta kevyen tyylin tavoittelusta tai halusta uudistaa kielen kirjoitusjärjestelmää. Siksi niitä yleensä vältetään asiateksteissä.
Sivistyssanojen kirjoitusasun horjuvuudessa, jota edellä käsiteltiin, on paljolti kyse kirjoituksen ja ääntämisen ristiriidoista. Koska oikeasti sanotaan ”atripuutti”, ei aina osata tai muisteta kirjoittaa ”attribuutti”. Kielen muuttuminen lisää ongelmia, kun kirjoittajan on vaikea tietää, onko suomenmukainen kirjoitusasu (esim. ”pitsa”, ei ”pizza”) tullut asiatyyliin kelpaavaksi tai jopa suositelluksi.
Lisäksi on koko joukko tapauksia, joissa on osattava kirjoittaa toisin kuin sanotaan, tai ainakin toisin kuin monet sanovat. Oikeinkirjoitussäännöiksi kutsutut normit ovat valtaosaltaan juuri sellaisia, että puhutun kielen näkökulmasta ne ovat väärinkirjoitussääntöjä. Laaja katsaus suomen kielen tähän puoleen on koosteessa Suomen kirjoitusjärjestelmän epäsäännöllisyyksiä.
Tärkeimmät ”oikeinkirjoitussäännöt” (sivistyssanoja koskevia sääntöjä tässä enää toistamatta) ovat:
Kohdassa Ääntämys tarkastellaan aihetta toiselta näkökannalta: miten yleiskielen mukaista tekstiä luetaan ääneen.
Murteiden väliset erot aiheuttavat oikeinkirjoituspulmia, koska asiatekstissä pitäisi käyttää yleiskielen mukaisia asuja. Useimmiten ongelmia ei synny, koska koulussa opitaan yleiskieltä ja koska kirjoissa ja lehdissä yleensä käytetään yleiskieltä. Niinpä useimmat osaavat kirjoittaa kädet, vaikka kotimurteessa sanottaisiin käret, käet tai kälet.
Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yksittäiset sanat, joista ei aina tiedetä tai muisteta, mikä muoto on otettu yleiskieleen, kuten enää. Lisäksi on joitakin sanoja, jotka on otettu yleiskieleen tavallaan kahdesti, kahden eri murteen pohjalta, ja eriytetty eri tehtäviin.
Esimerkiksi lähdettää ja lähettää ovat alkujaan saman sanan länsi- ja itämurteinen muoto. Itämurteinen asu lähettää on vakiintunut yleiskieleen, mutta länsimurteinen asu lähdettää muodostunut erilliseksi sanaksi, jolla on rajallinen merkitys ”tehdä abortti”.
Monissa sanoissa on jonkinlainen j:n tapainen konsonantti i:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin jos i kuuluu diftongiin. Esiintyminen ja äänteen pituus riippuu paljolti murteesta ja puhujan henkilökohtaisestakin puhetavasta, esim. aion ∼ aijon ∼ aijjon, leija ∼ leijja, lukia ∼ lukija, sioittaa ∼ sijoittaa. Tosin monikin itse uskoo lausuvansa tällaiset sanat virallisen kirjoitusasun mukaisesti, vaikka esimerkiksi sijoittaa-sanassa ei todellisuudessa yleensä äännetä j:tä.
Kirjakielen normit taas määräävät kirjoitusasun sanan tyypin mukaisesti. Tämä on tavallaan täysin mielivaltaista, tavallaan käytännöllistä. Säännöt ovat:
Vastaava ilmiö on v:n tapaisen äänteen esiintyminen u:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin silloin, kun u kuuluu diftongiin, esim. kauan ∼ kauvan ∼ kauvvan. Tässäkin kirjakielen normit pitävät sanan tyyppiä ratkaisevana:
Tämä sana ei sinänsä ole kovin tärkeä, koska lähes aina sen käyttöä kannattaa välttää kokonaan. Mutta oikeinkirjoitusongelma on oireellinen. Normien mukainen ja myös selvästi yleisempi kirjoitusasu on ”avoimuus”, mutta tavallisin ääntämys lienee ”avoimmuus”. Kumpaakin kirjoitusasua kummeksuu osa lukijoista.
Sana on melko uusi, ja sen taustalla on ehkä ollut sana avoimempi : avoimemman pikemminkin kuin avoin : avoimen. Ja kun ei haluttu käyttää pitkää sanaa ”avoimemmuus”, sitä vähän lyhennettiin. Mutta kielitoimisto on sanansa sanonut ja luultavasti pitää siitä tiukasti kiinni vielä kauan. Ennen taitaa sydämeen tulla toinen ämmä kuin avoimmuus voittaa kielenhuollossa.
Olisiko mahdollista tulla toimeen ilman koko sanaa? Kyseessähän on aika tyypillinen iskusana, jossa on usein aika ontto kaiku. Seuraavassa muutamia otteita sen käytöstä: ”Mitkä ovat kolme tärkeintä sanaasi? Avoimmuus, vastuullisuus ja ymmärtäminen – –.” ”–– ihmisten, toimijoiden ja tahojen kohtaaminen sekä avoimmuus koko toiminnassa – –.” ”Imago, laatu ja avoimuus.” ”Avoimuus ja tiedottamisen riippumattomuus ovat avaintekijöitä rakennettaessa tasa-arvoista tietoyhteiskuntaa. Avoimuus, Yksinkertaisuus, Toimivuus.”
Jos esimerkiksi halutaan ”lisätä avoim(m)uutta työpaikalla”, niin voisiko sen edes kerran sanoa niin, että edes luvataan jotain konkreettista, kuten sitä, että työntekijät saavat sellaista tietoa, jota eivät ole ennen saaneet? Luultavasti ei, koska tarkoitushan ei ole missään tapauksessa edes sanoissa sitoutua mihinkään.
Aika usein ”avoim(m)uus” tarkoittaa sitä, mistä ennen käytettiin nimitystä ”julkisuus”. Toisaalta usein se tarkoittaa asioista kertomista jossakin piirissä. Avoimuudesta puhuminen on siis melko epämääräistä – ei kovin avointa.
Yleiskielessä käytetään muotoa enää eikä länsimurteissa tavallista muotoa enään. Yleiskielen kantaa voi perustella ja sen voi muistaa säännöllisyydellä: muodoltaan enää on vartalon enä- partitiivi. On luonnollista sanoa en jaksa enää, koska sanotaan myös esimerkiksi en jaksa enempää (eikä enempään).
Oikea kirjoitusasu on ”mieluummin”, ei ”mielummin”. Eri sana on ”mieluimmin”, joka on superlatiivinen eli tarkoittaa ’kaikkein mieluisimmin’. On vaikea arvioida, miksi asu ”mielummin” on niinkin yleinen kuin on (joskin harvinaisempi kuin oikea asu). Tähän vaikuttaa ehkä sanan alkuperän epäselvyys: kantasanaksi on ajateltava kuvitteellinen sana ”mieluu”.
Sana ”mieluummin” on myös merkitykseltään hiukan ongelmallinen. Yleensä se tarkoittaa sananmukaisesti mieluisuutta, siis sitä, että jokin on enemmän jonkun mieleen kuin jokin muu. Mutta sanaa käytetään myös merkityksessä ’pikemmin’. Tästä Nykysuomen sanakirja esittää pari esimerkkiä, joten käytäntöä ei voi pitää suoranaisena virheenä. Epäselvyyksiä voi kyllä syntyä. Jos koirarodun määritelmässä kirjoitetaan, että rintakehä on ”mieluummin syvä kuin leveä”, se voi kielellisesti tarkoittaa joko sitä, että sekä syvä että leveä kelpaavat, mutta syvä on parempi, tai sitä, että rintakehän pitää olla pikemmin syvä kuin leveä, siis joko syvä tai ainakin syvänpuoleinen. Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, olisi parempi käyttää pikemmin-sanaa tai muuta selvempää ilmausta.
Joihinkin sanoihin kirjoitetaan usein kaksoiskonsonantti, vaikka sellainen asu ei ole sen enempää yleisen ääntämyksen kuin normienkaan mukainen. Tosin osittain nämä asut saattavat heijastella paikallista ääntämystäkin.
Sanaan ”piirustus” kirjoitetaan usein kaksi r:ää. Tämä johtunee lähinnä siitä, että se yhdistetään sanaan ”piirtää”, etenkin sen taivutusmuotoihin ja johdoksiin, kuten ”piirrän” ja ”piirros”. Virallisen selityksen mukaan kuitenkin sana ”piirustus” käsitetään sanan ”piiru” johdokseksi.
Vastaavasti sanat ”kuulostaa” ja ”arveluttaa” saavat usein toisen l:n sanojen ”kuulla” ja ”arvella” vaikutuksesta. Tässä harhaan johtavat verbien perusmuodot, joissa toinen l kuuluu vain infinitiivin päätteeseen. Taivutusmuodothan ovat sellaisia kuin ”kuulen” ja ”arvelen”.
Kirjakielessä esiintyy toisaalta -ottaa-loppuisia verbejä, kuten ”tiedottaa”, toisaalta -oittaa-loppuisia, kuten ”teroittaa”. Koska useimmat niistä ovat puhekielessä -ottaa-loppuisia, syntyy usein sekaannuksia. Tavallisinta on, että i-kirjain jää pois eli kirjoitetaan puhekielen mukaan, esimerkiksi ”tarkottaa”. Häiritsevämpää voi olla, kun pyritään kirjoittamaan erityisen hienosti, mutta tuotetaan ylihienoja asuja, kuten ”tiedoittaa”.
Ongelma koskee myös näiden verbien johdoksia, kuten ”tiedote”, ”kirjoitus”, ”viivoitin” jne.
Ongelma on tekemällä tehty. Aikoinaan, 1900-luvun alussa, pyrittiin johdonmukaiseen ratkaisuun, jossa kaikki tällaiset sanat olisi kirjoitettu puhekielen mukaisesti -ottaa-loppuisina. Tätä vastustettiin, koska monien mielessä -oittaa-loppuun liittyi kauneusarvoja. Tällöin päädyttiin sovitteluratkaisuun, joka on varsin sekava. Tehty ratkaisu pohjautuu periaatteessa siihen, millaisesta sanasta verbi on johdettu. Tätä koskevat säännöt ovat kuitenkin niin tulkinnanvaraisia ja niistä on niin paljon poikkeuksia, että selvintä on opetella kunkin verbin kirjoitusasu erikseen.
Huolitelluissa teksteissä on tietysti syytä noudattaa sääntöjä tässäkin asiassa. Toisaalta sellaiset tekstit yleensä on syytä tarkistaa oikolukuohjelmilla, ja silloin ongelmat havaitaan ja voidaan korjata ilman, että tarvitsee osata ulkoa verbien kirjoitusasuja. Seuraavassa on kuitenkin lueteltu tavallisimmat ongelmaverbit oikeassa asussa:
Yleiset säännöt voidaan tiivistää seuraavasti: -oittaa-loppuisia ovat
Muutoin tämän tyypin verbit ovat -ottaa-loppuisia. Niitä ovat kaksitavuiseen o-loppuiseen vartaloon perustuvat sanat (tieto → tiedottaa), alkuperältään epäselvät sanat (karkottaa) ja sanat, jotka voi tulkita joko a- tai o-loppuiseen vartaloon perustuviksi (hajottaa, kantasanana vartalo haja- tai verbi hajota).
Vähemmän vaihtelua on johdoksissa -öttää ∼ -öittää. Yleisempi tyyppi on -öttää (esim. sähköttää, häämöttää), ja -öittää on käytössä vain, kun kantasana on kolmitavuinen, esim. yhtiö → yhtiöittää, hedelmä → hedelmöittää.
Eri tyyppiä on verbi himota ∼ himoita. Molemmat kirjoitusasut ovat normien mukaisia, mutta himoita-asu on niin paljon tavallisempi, että sitä kannattaa käyttää. Himottaa-verbissä ei ole vastaavaa vaihtelua.
Puheessa sanotaan yleensä ”viikottain”, mutta yleiskielen normien mukainen asu on ”viikoittain”. Siihen perustuvat myös edelleenjohdokset, kuten ”viikoittainen”. Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että sanat ilmaisevat toistumista, joten on luonnollista, että ne perustuvat kantasanan monikkovartaloon (esim. viikoi|ssa, joukoi|ssa).
Joissakin sanoissa on kuitenkin yksikkövartalo mahdollinen tai ainoa vaihtoehto:
Sellaisissa verbeissä, joiden perusmuoto on ota-loppuinen, taivutusvartalon oa-yhdistelmä säilyy taivutuksessa ja yleensä johdoksissa, esimerkiksi tarjota : tarjoan : tarjoaminen. Monissa puhekielen muodoissa oa tilalla on oo, esimerkiksi tarjoon : tarjoominen.
Johtimella -ja muodostetuissa tekijännimissä on kuitenkin usein oo ainakin vaihtoehtona. Kielitoimiston sanakirjassa sellaisia ovat seuraavat:
Sen sijaan sanakirjassa on kahdesta tämän tyypin verbeistä vain säännölliset johdokset: lottoaja, putoaja. Jos muodostetaan sellainen -ja-johdos, jota ei sanakirjoissa ole, on turvallisempaa käyttää säännöllistä johdosta, esimerkiksi bingoaja. eroaja.
Suomen ooma-loppuisista sanoista useimmat ovat nuorehkoja lainasanoja, kuten aksiooma, Verbikantainen on kuitenkin uudehko tarjooma (’tarjottavien tuotteiden ja palvelujen valikoima’), jonka ohella on käytössä säännöllisesti muodostettu tarjoama. Sana kokooma esiintyy vain yhdyssanassa kokoomateos. Muutoin -ma-johdokset ovat säännöllisiä, esimerkiksi kohoama, vajoama.
Johtimella mus muodostettuja ovat kokoomus ja vetoomus (ja arkikielessä myös tarjoomus).
Johtimella mo on tämän tyypin verbeistä muodostettu vain sana verhoomo.
Yleensä yhdyssana ei mukaudu vokaalisointuun silloinkaan, kun sen osat ovat muuntuneet. Esimerkiksi tälläinen ei ole yleisyydestään huolimatta yleiskieleen hyväksytty, vaan on kirjoitettava tällainen, vaikka sen alkuosan tän (tämän) loppukonsonantti on assimiloitunut jälkiosan lainen (lajinen) alkukonsonantin kaltaiseksi ja vaikka sanaa ei kai mielletä kovin selvästi yhdyssanaksi.
Kuitenkin jotteivät ja jotteivat ovat molemmat hyväksyttyjä Kielitoimiston sanakirjan mukaan. Jo Nykysuomen sanakirjassa on sama linja, joskin siinä jotteivat on merkitty harvinaiseksi (mutta ei siis virheelliseksi). Kielentarkistusohjelmat voivat antaa vääriä tuloksia: ne saattavat hyväksyä vain jommankumman vaihtoehdon.
Vastaavasti myös vaikkeivät ja vaikkeivat ovat molemmat hyväksyttyjä, samoin mutteivät ja mutteivat.
Varminta on käyttää -eivät-loppuisia muotoja, koska ne ovat kielen yleissääntöjen mukaisia. Ne ovat myös tavallisempia.
Vielä yksi erikoisuus on, että vokaalisointuun mukautunut tämmöinen on ainoa oikeaksi määritelty kirjoitusasu, vaikka se on sanoista tän ja moinen muodostunut yhdyssana, joten olettaisi, että asu on tämmoinen (vrt. tällainen).
Tässä käsitellään sekä suomalaisten että vieraiden nimien asua. Asuun kuuluu sekä oikeinkirjoitus että nimen valinta eri vaihtoehdoista, kuten ”Viro vai Eesti?” Varsinkin vieraisiin nimiin liittyy myös taivutusongelmia ja tavutusongelmia eli eri riveille jakamisen ongelmia, mutta niitä käsitellään muissa luvuissa.
Yrityksen tai tuotteen nimi tai niihin rinnastettava erisnimi kannattaa yleensä kirjoittaa siinä asussa, jota yritys itse käyttää. Tämä merkitsee, että nimen asu voi poiketa kielen yleisistä säännöistä.
Perusteena tälle on, että nimi on yrityksen tai muun tahon valitsema ja usein olennainen osa sen yritys- tai tuotekuvaa, imagoa. Nimen valitsemiseen sisältyy oikeus tehdä kummallisiakin valintoja. Nimessä voidaan käyttää kuvitteellisia tai väärin kirjoitettuja sanoja ja vanhoja kirjoitusasuja – tai muuten erikoisia kirjoitusasuja.
Yrityksen käytännöllä tarkoitetaan tässä sitä asua, jota se käyttää tekstissä. Joskus logossa (eli nimen erityisessä ulkoasussa, jota käytetään tunnuskuvan tavoin) on toisenlainen kirjoitusasu.
Yhtyeiden ja artistien nimet on luonnollista rinnastaa yritysten nimiin. Niissä esiintyy monenlaisia erikoisuuksia, joilla nimenomaan tavoitellaan huomiota ja erottuvuutta. Kielitoimiston ohjepankin sivu Alkukirjain: taiteilijanimet ja yhtyeiden nimet esittää taiteilijan tai yhtyeen oman kirjoitustavan noudattamisen ensimmäisenä vaihtoehtona.
Sama koskee muun muassa järjestettyjen tapahtumien nimiä.
Jotkin yritykset suosivat ja jopa vaativat kirjoitusasujensa säilyttämistä kaikissa suhteissa sellaisenaan. Ellei kirjoittajalla ole velvollisuutta noudattaa sellaista linjaa, on suositeltavaa tehdä nimien kirjoitusasuun seuraavat korjaukset, joilla nimi sovitetaan käytettäväksi tekstissä:
Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 suosituksen yritysnimien kirjoitusasusta. Suositusta on kuvailtu esimerkkejä esittäen Kielikellon 2/2001 artikkelissa Yritysnimien oikeinkirjoitus. Suosituksen sisältö on seuraava (esitystapa muutettu tässä havainnollisuuden vuoksi luetelmia käyttäväksi):
Yleisohjeiden vastaisia käytänteitä yritysnimissä ovat muun muassa
- yhdysmerkin ja genetiivin käytön välttäminen myös suomenkielisissä nimissä
- nimen alkuosan taivuttamatta jättäminen tai sijamuotojen liittäminen suoraan nimen perusmuotoon
- nimen kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella tai kokonaan isoin kirjaimin
- isojen kirjainten käyttö keskellä nimeä
- välimerkkien lisääminen nimen loppuun,
- web-osoitteiden muotoisten nimien muodostaminen
- numeroiden ja kirjaimien koodinomainen yhdistäminen
- erikielisten ilmausten sekoittaminen keskenään
- fuusiossa yhdistyneiden yritysten nimien kirjoittaminen yhdeksi merkkijonoksi.
Julkisessa viestinnässä yritysnimien kirjoittamiseen voi soveltaa seuraavaa:
- Suorasanaisessa tekstissä yritysten nimiin sovelletaan yleisohjeiden mukaisia kirjoitustapoja.
- Nimissä käytetään isoa alkukirjainta vain nimen ja mahdollisesti siihen liittyvän toisen erisnimiosan alussa.
- Huutomerkit ja muut tarpeettomat välimerkit poistetaan.
- Nimiä taivutetaan normaalien kielenkäyttösääntöjen mukaisesti.
- Iso kirjain nimen keskellä vaihdetaan pieneksi, jos kyseessä on yhdyssanan tyyppinen ilmaus, muussa tapauksessa osat erotetaan välilyönnillä ja tarvittaessa lisätään yhdysmerkki.
Suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuotenimiin.
Niinpä esimerkiksi orkesterista, joka käyttää nimeä ”Avanti!”, kirjoitetaan kuten huutomerkkiä ei olisi: ”Avantin esitys oli mielenkiintoinen.”
Kielitoimistossa kouluttajana työskentelevä Riitta Hyvärinen on esittänyt seuraavat esimerkit, joissa yritysnimiä oikeakielistetään melko rajustikin:
Huolitellussa tekstissä SanomaWSOY on Sanoma-WSOY, Nordea Pankki on Nordea-pankki, if… on If, mäkiKuisman ViiniMyymälä on Mäki-Kuisman viinimyymälä ja Sokos Tampere on Tampereen Sokos.
Journalisti-lehti 7/2007, s. 14.
Pitkälle menevä nimien asujen korjaaminen ei kuitenkaan ole yleistynyt. Se herättäisi paitsi närkästystä yrityksissä myös hämmennystä lukijoissa. Olisi outoa, jos esimerkiksi kirjan tekstissä puhuttaisiin yrityksestä erilaista nimiasua käyttäen kuin yrityksen omissa esitteissä ja tuotteissa, mainoksissa ym. sekä useimmissa muissa lähteissä – koska korjailu ei ole yleistynyt.
Lautakunnan ohje koskee ensisijaisesti suomenkielisiksi katsottavia nimiä, toissijaisesti muitakin suomalaisten yritysten nimiä. Jos nimi kokonaisuutena on selvästi vierasta kieltä, vaikka se ehkä sisältää osanaan suomenkielisen erisnimen, on johdonmukaista noudattaa kyseisen kielen käytäntöä, esimerkiksi ”Sanoma Magazines”, vaikka noudatettaisiinkin lautakunnan korjailuohjetta. Rajatapauksia tietysti on.
Epäselvää on, miten laajaksi ohjeen ala on tulkittava. Lautakunta itse mainitsee, että sitä voidaan soveltaa myös tuotemerkkeihin. Mutta koskeeko se myös täysin vieraskielisiä nimiä? Pitäisikö ohjetta soveltaa myös esimerkiksi nimiin YouTube ja LinkedIn? Veikko Suvanto lienee oikeassa kommentoidessaan suositusta seuraavasti (translat-listalla 2.11.2010):
– – suosituksessa on ymmärtääkseni kyse suomalaisista yrityksistä ja tuotenimistä, joille on väännetty englanninkielinen tai ainakin sellaiselta näyttävä nimi ja päätetty vielä varmemmaksi vakuudeksi heittää isoja kirjaimia ja välimerkkejä vähän minne sattuu. Tällaisissa tapauksissa suositus on toki ymmärrettävä, mutta ”YouTube” on kuitenkin vieraskielinen erisnimi ja sellaisena siihen tulee nähdäkseni soveltaa samaa sääntöä kuin muihinkin vieraskielisiin erisnimiin – – eli kirjoittaa ne suomenkielisessä tekstissä alkuperäisessä asussa.
Hän mainitsee myös, että vieraskieliset henkilönnimet, kuten Jake LaMotta, Leonardo DiCaprio, Anthony LaPaglia, Mervyn LeRoy, kirjoitetaan alkukielen mukaisesti. Vaikuttaakin luonnolliselta, että vieraita nimiä käsitellään jotenkin yhdenmukaisesti, olivatpa ne yritysnimiä, tuotenimiä, henkilönnimiä, paikannimiä vai jotain muuta.
Kuitenkin Kielikellon 1/2021 kirjoituksessa Lääkeyhtiöt Astra Zeneca ja Biontech ohjataan kirjoittamaan muun muassa otsikon nimet toisin kuin yritysten käytännössä (AstraZeneca, BioNTech). Tosin se käyttää vain ilmauksia ”voidaan kirjoittaa” ja ”on paras kirjoittaa”. Taustalla saattaa olla se, että Ruotsissa kielenhuolto suosittaa asua Astra Zeneca, vaikka yhtiö on Ruotsissa rekisteröity nimellä AstraZeneca.
Kielikellon 2/2016 artikkelissa TV-ohjelmien nimet sanotaan, että suomen kielen lautakunnan suositusta yritysnimien oikeinkirjoituksesta voi soveltaa myös televisio-ohjelmien nimiin. Se mainitsee esimerkkeinä, että nimet Soppa365, KulttuuriCocktail ja Vino Show voi kirjoittaa Soppa 365, Kulttuuricocktail ja Vinoshow.
Erisnimet pyritään yleensä kirjoittamaan mahdollisimman oikeassa muodossa, sellaisina kuin ne ovat vakiintuneet ja ehkä jopa virallisesti rekisteröity. Tätä usein erityisesti suositellaan, silloinkin, kun kirjoitusasu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä. On edelleen syytä kirjoittaa ”Hufvudstadsbladet”, koska lehti on säilyttänyt tällaisen nimen, vaikka kirjoitusasu ”hufvud” muuten on korvattu asulla ”huvud”.
Usein nimelle on vakiintunut tai erikseen vahvistettu kirjoitusasu. Vieraiden nimien osalta tämä tarkoittaa yleensä alkukielen mukaista asua. Poikkeuksena on joukko nimiä, joista on vanhastaan käytetty alkukielisestä poikkeavaa suomenkielistä asua, esim. ”Tukholma” (ruotsiksi Stockholm) ja ”Ludvig XIV” (ranskaksi Louis XIV).
Nimet kannattaa kirjoittaa oikein, koska pienetkin virheet saattavat aiheuttaa suurta ärtymystä. Erityisesti tämä koskee ihmisten nimiä, mutta myös mm. laitosten, yritysten, tavaramerkkien ja paikkojen nimiä. Vielä nykyaikanakin elää vahvana ajatus, että nimi on paljon enemmän kuin vain sovinnainen tapa viitata johonkin. Jos kirjoituksen koetaan loukkaavan nimeä, vaikkapa vain kirjoitusvirheellä, sen saatetaan kokea loukkaavan nimen kantajaa. Toisaalta aina ei suinkaan ole selvää, mitä nimen asuista on pidettävä oikeana.
Usein henkilönnimen kirjoitusasu on tarkoituksellisesti valittu poikkeavaksi, jotta ihminen tai sukuhaara erottuisi muista, joiden nimi lausutaan samalla tavoin. Niinpä käytetään asua ”Wirtanen” tai ”Anderson” (eikä ”Andersson”) tai ”Browne” (eikä ”Brown”). Kun kyseessä on asianomaisen virallinen nimi, on tietysti syytä noudattaa sen mukaista kirjoitusasua.
Nimillä myös tehdään politiikkaa sanan laajassa merkityksessä. Ihminen saattaa ottaa uuden nimen merkiksi kääntymyksestään tai elämäntilanteensa muutoksesta. Valtioiden ja paikkojen nimiä on muuteltu, jotta annettaisiin viesti tilanteen muuttumisesta. Usein tämä on merkinnyt sitä, että siirtomaa-ajasta muistuttavaksi koettu nimi on korvattu toisella.
Nimiä todellisuudessa pidetään monella tavoin pyhinä. Tämä asenne esiintyy nykyisin yleensä verhoutuneena erilaisiin järkiperusteisiin tai muodollisiin perusteisiin, kuten jonkin asun virallisuuteen. Kirjoittajan kannattaa ottaa tämä huomioon, olipa hänen oma suhtautumisensa miten käytännöllinen tahansa.
Oikealla asulla on tietysti myös käytännöllinen merkitys varsinkin nykyisin, kun nimiä tarvitaan etsittäessä tietoja Internetistä ja yleensä tietokonepohjaisista järjestelmistä. Yhdenkin kirjaimen virhe aiheuttaa yleensä sen, että tiedonhaku epäonnistuu. Voidaan nimittäin lähteä siitä, että luotettavimmissa tietolähteissä kirjoitusasukin on yleensä oikea.
Vieraan nimen käytössä olennaisin valinta on, käytetäänkö alkukielen mukaista asua sellaisenaan vai suomeen mukautunutta asua eli ns. sovinnaisnimeä. Oikeastaan mukautumisessa ei useinkaan ole kyse vain kirjoitusasusta, vaan suomalaistunut asu saattaa sekä ääntämykseltään että kirjoitusasultaan poiketa suurestikin alkukielisestä. Esimerkiksi Ranskan Ludvig-kuninkaiden ranskankielinen nimi on Louis, lausuttuna suunnilleen [luíi].
Jos päädytään käyttämään alkukielistä asua, on yleensä pyrittävä kirjoittamaan se mahdollisimman tarkoin juuri siten kuin alkukielessä; ks. kohtaa Sitaattilainan kirjoitusasu. Tosin esimerkiksi vietnamilaisten nimien kirjoittaminen tämän mukaisesti on sekä hankalaa että harvinaista, koska niissä pitäisi käyttää monia, usein vaikeasti tuotettavissa olevia tarkkeita.
Sovinnaisnimiä on vanhastaan käytetty tutuimmista paikoista, alueista ja muista maantieteellisistä kohteista. Lisäksi niitä on jossain määrin käytetty henkilöistä: sovinnaismuoto on ollut lähinnä hallitsijoiden nimillä (esim. Kustaa Vaasa) ja suomalaisten suurmiesten etunimillä, joiden alkuperäinen asu on ruotsinkielinen (esim. Sakari Topelius).
Muut sovinnaisnimet ovat harvinaisuuksia, eikä niitä edes yleensä mainita kielenoppaissa, esimerkiksi Venäjän historiassa merkittävän sota-aluksen nimi Aurora (oik. Avrora). Sovinnaisnimeksi on tulkittava myös entisen Neuvostoliiton alueen monien urheiluseurojen nimissä esiintyvä sana Dynamo, jonka pitäisi olla venäjän mukaan Dinamo, valkovenäjän mukaan Dynama (mutta ukrainassa Dynamo).
Kielenhuollon nykyinen kanta on esitetty Kielikellon 1/2004, artikkelissa Pahdatista Bagdadiin – Ulkomaiset nimet suomen kielessä seuraavasti. Koska kaikki esimerkit ovat paikannimiä, on tulkinnanvaraista, onko kannanotto tarkoitettu kaikkia nimiä koskevaksi.
Ulkomaisten nimien nykyiset kirjoitussuositukset
- Nimet kirjoitetaan ensisijaisesti kuten lähtömaassakin. Esim. Göteborg, Alsace, Strasbourg. Paikanlajia ilmaisevaa sanaa ei pyritä lisäämään. Jos lisääminen on lauseyhteyden kannalta tarpeen, se kirjoitetaan yhteen erisnimiosan kanssa, ilman yhdysmerkkiä, esimerkiksi Baikal ∼ Baikaljärvi, Amazonas ∼ Amazon(as)joki.
- Uusien suomalaistettujen nimien syntymistä pyritään rajoittamaan.
- Vakiintuneita kansallisia sovinnaisnimiä, eksonyymejä, kirjoitetaan ja käsitellään kuten omia paikannimiä. Sovinnaisnimiin kuuluu etenkin keskeisten paikkojen nimiä, kuten maiden, suurimpien kaupunkien ja lähialueiden nimiä, jotka on omaksuttu kieleemme vuosisatojen mittaan. Esim. Saksa, Viro, Itävalta, Lontoo, Tukholma, Iso Karhujärvi.
YK:n paikannimikonferenssit ovat suosittaneet paitsi kansallisten paikannimien saamista kansainväliseen käyttöön myös kansallisten sovinnaisnimien määrän harkittua karsimista eli palaamista alkuperäisten nimien käyttöön. Tämä on helpointa nimiasuissa, jotka eroavat toisistaan vain vähän. Suomen kielessä sellaisia muutoksia ovat esim. Upsala > Uppsala; Vermlanti > Värmlanti ∼ Värmland ja Skoone > Skåne.
Ilmeisesti suositusta on tulkittava niin, että vakiintunut joennimi Amazon olisi korvattava nimellä Amazonas, jota on vanhastaan käytetty Amazonin alueesta (joka tosin nykyisin tunnetaan tavallisimmin nimellä Amazonia). Asu Strasbourg on ranskankielinen muoto. Suomessa on usein käytetty saksankielistä muotoa vanhassa kirjoitusasussa Strassburg; saksan nykyisen oikeinkirjoituksen mukainen asu on Straßburg. Epäselvää on, miten kielitoimisto haluaisi meidän lausuvan näitä nimiä. Kätevä ratkaisu olisi omaksua suomeen puolueeton asu Strasburi, joka melko hyvin vastannee tavallista ääntämystä, tai hiukan reippaammin Raspuri. Paikannimikonferenssien päätöksistä kannattaa huomata, että ne ovat todellisuudessa melko huonosti tunnettuja. Kansainvälinen tiedonvälitys soveltaa monia, usein niistä poikkeavia erilaisia käytäntöjään.
Henkilönnimistä esittää Kielikellon 1/2003 artikkelissa Charles vai Kaarle? kuvattu suomen kielen lautakunnan kannanotto sen periaatteen, että vanhoja suomen kieleen mukautettuja asuja käytetään edelleen, mutta uusia mukautuksia ei enää tehdä. Tämän mukaisesti on jo ruvettu käyttämään Espanjan kuninkaasta nimiasua Felipe VI, vaikka suomalaisissa historiankirjoituksissa esiintyvät Filip I, Filip II jne. eikä Felipe I, Felipe II jne. Kuten sivulla mainitaan, historiantutkijat ovat kuitenkin ryhtyneet käyttämään vanhojakin hallitsijoiden nimiä niiden alkukielisessä asussa. Esimerkiksi kansallisbiografia sisältää ruotsinmukaisen asun Ulrika Eleonora eikä vanhaa ja hakuteoksissa edelleen useimmiten esiintyvää asua Ulriika Eleonoora. Historioitsijat käyttävät usein ruotsinmukaisia asuja jopa tutuimmista suomalaisista suurmiehistä, esimerkiksi Zachris Topelius eikä Sakari Topelius. Toisaalta näin meneteltäessä kuitenkin kirjoitetaan yleensä Mikael Agricola, vaikka Agricolan omana aikana (ja Agricolan kirjoissa) etunimi kirjoitettiin Michael. Ks. myös jäljempänä olevaa kohtaa Henkilönnimien erityiskysymyksiä.
Kielenhuollon linjalle, joka torjuu uudet sovinnaisnimet ja haluaa poistaa vanhojakin, ei ole esitetty mitään varsinaisia asiaperusteita. Viitataan vain ”kansainvälisiin suosituksiin”, joita maailmassa vain harvat tuntevat ja vielä harvemmat noudattavat. Linjaa kuitenkin osittain noudatetaan lehdissä, verkkosivuilla ym., ja ilmeisesti epävakaa tilanne tulee vähitellen poistumaan.
Sovinnaisnimien käyttöön on toisaalta tehtävä tärkeä poikkeus: jos alkukielinen nimi on osa laajempaa vieraskielistä nimeä tai sitä käytetään muussa kuin alkuperäisessä merkityksessä, käytetään suomessa yleensä alkuperäistä nimeä eikä sovinnaisnimeä. Sama koskee tietysti myös esimerkiksi vieraskielistä kirjan nimeä, joka mainitaan suomenkielisessä tekstissä.
Jos esimerkiksi jonkin venäläisen tuotteen tai hotellin nimi on ”Moskva”, tulisi käyttää tätä nimeä eikä kaupungin nimen suomalaista asua ”Moskova”. Tästä poikkeaminen on kyllä tavallista, koska yhteys kaupunkiin, jolla on suomenkielinen sovinnaisnimi, on niin ilmeinen.
Hiukan tulkinnanvaraisempi on esimerkiksi ”Tromsø” Tromssasta kotoisin olevan joukkueen nimenä. Jos merkitys on selvästi ’joukkue, jolle on annettu nimi…’ eikä ’Tromssan joukkue’, on alkukielisen nimen käyttö perusteltua.
Horjuntaa on ollut esimerkiksi sellaisissa avaruusrakettien nimissä kuin Saturn V ~ Saturnus V. Edellinen, alkukielen englannin mukainen on perustellumpi, vaikka jumalan tai planeetan nimenä englannin Saturn suomennetaan nimeksi Saturnus.
Suomen kielessä on vanhastaan mukautettu -land-loppuisia nimiä -lanti-loppuisiksi. Hiukan epäjohdonmukaisesti on tällöin usein säilytetty kirjoitusasu muuten alkukielen mukaisena, siis esimerkiksi Shetlanti. Nykyisin siis kehotetaan käyttämään alkukielistä asua, kuten Shetland tai ilmeisesti pikemminkin sen sisältävää yhdyssanaa Shetlandsaaret. Toisaalta muutosta ei ainakaan toistaiseksi uloteta vakiintuneisiin yhdyssanoihin, kuten shetlanninlammaskoira ja shetlanninponi. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että esimerkiksi kissarodun nimi burmankissa on edelleen käytössä, vaikka maannimi Burma olisi korvattu nimellä Myanmar.
Nykysuositusten mukaiseksi on ilmeisesti tulkittava myös se hakuteoksissa yleistynyt käytäntö, että tanskalainen saarennimi Sjælland esiintyy sellaisenaan. Nimestä on suomen kielessä käytetty ruotsin mukaista asua Själland, mutta myös asuja Sjelland, Själlanti ja yleisimpänä Sjellanti. Jos halutaan käyttää tanskan mukaista asua, lienee syytä selvyyden vuoksi mainita nimen ensimmäisen esiintymän jäljessä sulkeissa yleisin vanha sovinnaisnimi.
Vaikka edellä mainittu kuvaus ei asiaa mainitsekaan, on linjana kuitenkin se, että nimissä esiintyvät ilmansuuntaa osoittavat määritteet korvataan lähes aina vastaavilla suomenkielisillä. Esimerkiksi South Dakota on suomeksi Etelä-Dakota. Tätä tosin ei aina tunneta, vaan mm. Yhdysvaltain osavaltioiden nimiä käytetään melko usein täysin englanninkielisessä asussa määritettä South, North tai West myöten. Joistakin nimistä käytetään asuja, joissa ilmansuuntaa osoittavaa määritettä ei suomenneta, esimerkiksi East Anglia.
”Kansallisten paikannimien” käyttäminen sisältää periaatteen, jonka mukaan kustakin paikasta pitäisi käyttää kaikissa kielissä paikassa itsessään käytettyä nimeä. Tämä on kuitenkin usein tulkinnanvaraista varsinkin kaksikielisellä alueella. Lisäksi se merkitsisi, että kielisuhteiden muuttuessa pitäisi nimeäkin muuttaa. Pitäisikö esimerkiksi suomessa puhua Vyborgista eikä Viipurista?
Aivan mahdottomuuksiin päädytään, jos joen eri kohdista pitäisi käyttää eri nimiä sen mukaan, minkäkielisen alueen halki se missäkin virtaa. Kuitenkin kielitoimisto aivan tosissaan esittää sivulla Vltava vai Moldau? näin: ”Vltava yhtyy Pohjois-Tšekissä jokeen, jonka nimi on tšekiksi Labe. Kun joki virtaa valtakunnan rajan yli Saksan puolelle, sen nimi on Elbe. Saksassa Dresdenissä siis tulvii Elbe.” (Vltava on joki, joka Suomessa vanhastaan tunnetaan Moldau-nimellä.) Tonava ja Veiksel sentään katsotaan vakiintuneiksi sovinnaisnimiksi.
Käytännössä paikannimien muuttelu on seurannut enemmän rajojen ja poliittisten järjestelmien kuin kieliolojen muutoksia. Esimerkiksi Danzigin vaihtaminen Gdanskiksi (oikeastaan Gdańsk) suomenkielisessäkin tekstissä johtui ennen muuta kaupungin siirtymisestä Puolalle. Vanhoja nimiä, kuten Königsberg (nyk. Kaliningrad), käytetään tietysti historiallisissa esityksissä, mutta nykyajasta puhuttaessa ne epäilemättä koettaisiin oudoiksi, jopa paheksuttaviksi. Tämä on kuitenkin osittain hiukan vinoutunutta; esimerkiksi italiasta peräisin oleva nimi Nizza on hyväksytty ja suositeltu, vaikka kaupunki on nykyisin Ranskaa ja sen ranskankielinen nimi on Nice.
Neuvostoliiton hajoamisen myötä on ruvettu käyttämään paikoista mm. niiden ukrainan- tai valkovenäjänkielisiä nimiä. Niinpä ennen Lvov-nimellä tunnettua ukrainalaista kaupunkia on yleisesti ruvettu kutsumaan ukrainankielisellä Lviv-nimellä. Myös Dnepropetrovsk-nimi on jo usein korvattu ukrainankielisellä nimellä Dnipropetrovsk. Ei ole virallista yleistä kannanottoa siihen, missä määrin venäjästä tulleet nimien muodot voidaan katsoa suomen kieleen vakiintuneiksi. Paikoille on ruvettu käyttämään maan valtakielen mukaisia nimiä, vaikka ne mm. vanhoissa kartoissa ja kirjoissa esiintyvät venäjänkielisillä nimillä.
Sovinnaisnimet heijastavat vanhoja historiallisia ja kulttuurisia yhteyksiä. Niitä on usein käytetty satojen vuosien ajan suhteellisen muuttumattomina. Siksi ei ole lainkaan kulturellia ruveta muuttelemaan niitä ”alkuperäisiksi” jonkin oikeaoppisuuden nimissä.
Käytämme esimerkiksi Aleksanteri-nimeä Venäjän tsaareista, joiden venäjänkielisen nimen translitterointi on Aleksandr. Vastaavasti tulisi Etelämantereen lähellä olevaa saarta, jonka nimi on venäjäksi Zemlja Aleksandra I ja englanniksi Alexander Island, kutsua suomeksi nimellä Aleksanteri I:n saari tai lyhyemmin Aleksanterinsaari, ei siis Alexanderinsaari. Ukrainan pääkaupungin nimi on suomeksi Kiova, riippumatta siitä, miten sen venäjän- tai ukrainankielinen nimi translitteroidaan.
Sovinnaisnimiä ei siis virallisen linjan mukaan enää lisätä, ja onpa osa vakiintuneistakin pyritty korvaamaan ”oikeammilla”. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Alkuperäiset vieraskieliset nimet saattavat jopa olla lukijoille käsittämättömiä, kuten ”Gustav Eriksson” Kustaa Vaasan nimityksenä. Esiintyy myös häiritsevää sekakäyttöä, jossa osa nimistä on sovinnaismuodoissa ja osa niihin täysin rinnastuvista nimistä on alkukielisessä asussa, vaikka sovinnaismuoto on olemassa. Lisäksi laajasti käytetyt nimet joka tapauksessa pitkälti mukautuvat suomen kieleen ainakin ääntämykseltään, ja sovinnaisnimien korvaaminen ”oikeammilla” hämärtää tätä. Taivutuksessa syntyy usein ongelmia, jos sanan loppuosassa kirjoitusasu ja äänneasu poikkeavat toisistaan. Aihetta käsittelee tarkemmin kirjoitus Pitäisikö vieraita nimiä sittenkin suomentaa?
Tunnetun paikan, organisaation, henkilön tms. nimen asun tarkistaminen kannattaa nykyisinkin usein aloittaa tietosanakirjasta. Niissäkin on toki joskus virheitä. Tavallisempi ongelma on, että nimeä ei löydy, koska se ei ole ollut riittävän tärkeä silloin, kun tietosanakirja tehtiin. Eihän tietosanakirjassa voi luetella esimerkiksi kaikkien yhdistysten tai tavaramerkkien nimiä. Lisäksi Suomen vahva hyvien tietosanakirjojen perinne katkesi 2000-luvun alkuvuosina.
Hyvinkin vanhoista tietosanakirjoista voi olla hyötyä, kun kyse on historiaan, maantieteeseen yms. kuuluvista asioista. Niissä olevat nimien asut, jotka ovat suomeen jo kauan sitten vakiintuneita, ovat saattaneet saada kilpailijoikseen esimerkiksi suoraan englannista kopioituja. Verkkoon skannattuina ovat 1900-luvun alun Tietosanakirja ja 1920-luvun Pieni tietosanakirja.
Wikipedia-verkkosivusto on perimmäisestä epäluotettavuudestaan (muutoksia siihen voi tehdä ”kuka tahansa”) huolimatta usein hyödyllinen lähde, kun etsitään vieraan nimen oikeaa asua. Wikipediaan on nimittäin saattanut kirjoittaa myös joku, joka puhuu kyseistä kieltä ja joka muutenkin oikeasti tuntee asiaan.
Esimerkiksi hyvästäkin suomalaisesta hakuteoksesta saattaa löytyä sellainen turkkilainen nimi kuin ”Ismet Inönü”, mutta Wikipediasta saattaa löytyä asu ”İsmet İnönü”, jossa siis on pisteet I-kirjainten päällä. Tämä sattuu olemaan oikein, oletettavasti siksi, että joku turkkilainen on kirjoittanut sivun tai korjannut sitä.
Wikipedian sivulta ehkä myös löytyy linkki johonkin viralliseen tai muuten luotettavaan sivustoon, josta tiedon voi tarkistaa.
Myös kielenkäytön oppaissa on usein luetteloita nimien asuista, jotka olivat (ainakin jonkun mielestä) oikeita, kun opas kirjoitettiin. Nykyisin nimiä muutetaan niin usein, että sellaiset luettelot eivät ole kovin luotettavia. Kuitenkin esimerkiksi Uusi kieliopas on hyvä tietolähde. Siinä on laaja aakkosellinen luettelo usein pulmia aiheuttavista sanoista, niiden joukossa paljon erisnimiä.
Vierasnimikirja sisältää laajan luettelon vieraista nimistä. Mukaan on erityisesti pyritty ottamaan sellaiset nimet, joille on suomessa sovinnaisasu tai joiden asussa on vaihtelua.
Vastaavia luetteloita on aiemmin ollut vain suppeampina edellä mainituissa oppaissa. Nykyisin on erityisesti maantieteellisistä nimistä laaja Eksonyymit-sivusto.
Vierasnimikirjan kohdassa Nimien asun tarkistaminen kuvataan muita tietolähteitä, erityisesti sellaisia, joista voi tarkistaa tietyn aihepiirin nimiä, kuten elokuvien, Suomen historian henkilöiden ja tuotteiden tavaramerkkien nimiä.
Kirjoihin, runoihin ja muihin kirjallisiin teoksiin viitataan yleensä uusimman suomennoksen nimellä, jos teos on suomennettu, muuten alkukielisellä nimellä. Suomennoksen olemassaolon ja nimen voi tarkistaa Kansalliskirjaston hakupalvelusta.
Kirjailijan teoksia lueteltaessa saattaa siis mukaan tulla sekä suomenkielisiä että muunkielisiä nimiä. Jos lukijoiden ei voi olettaa osaavan teoksen alkukieltä, voi suomentamattomasta teoksesta mainita sulkeissa selityksenä nimen suomennoksen, kuten on tehty seuraavassa esimerkissä (Suomalaisen tietosanakirjan Sartre-artikkelista):
Sartren filosofisena pääteoksena pidetty L’être et le néant (Oleminen ja tyhjyys) ilmestyi 1943, ja erityisen populaariksi nousi 1946 ilmestynyt essee Eksistentialismikin on humanismia – –.
Organisaation, kuten viraston, laitoksen, yrityksen tai yhdistyksen, nimi on hyvä kirjoittaa virallisessa kirjoitusasussa, ellei se ole selvästi suomen sääntöjen vastainen. Erityisesti tämä koskee tilanteita, joissa käännytään organisaation puoleen tai viitataan siihen vakavissa asiateksteissä. Virallisen kirjoitusasun voi yleensä olettaa olevan se, mitä organisaatio itse käyttää esitteissään ja web-sivuillaan.
Julkisten laitosten itsensä käyttämiä nimiä voidaan yleensä pitää oikeina.
Omalla tavallaan virallisena voi pitää sitä asua, joka on kirjattu viralliseen rekisterin. Patentti- ja rekisterihallituksen <http://www.prh.fi> sivuilta löytyy tietoja nimistä sellaisina, kuin ne on merkitty rekisteriin:
Toisentyyppinen tietolähde on KANTO - Kansalliset toimijatiedot, joka sisältää ohjeelliset nimenmuodot Suomessa julkaistujen aineistojen (kuten lehtien ja äänitteiden) tekijänä tai kohteena olevista toimijoista
Rekisteröity nimen asu ei kuitenkaan välttämättä ole tarkasti se, mitä organisaatio itse käyttää.
Vaikka vanhastaan on ajateltu, että versaalin käytössä pitäisi noudattaa rekisteröityä asua tai organisaation omaa käytäntöä, Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tarjoaa toisenkin vaihtoehdon (vrt. yritysnimiä koskeviin ohjeisiin):
Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alkukirjainsuositusten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, tarvitsematta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.
Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimen siis voisi kirjoittaa Suomalaisen kirjallisuuden seura. Tämä kuitenkin todennäköisesti aiheuttaisi kummastelua, jopa närkästystä. Edellä mainittuun kannanottoon voi kuitenkin vedota, jos on tullut kirjoittaneeksi jonkin vähemmän tunnetun järjestön nimen toisin kuin se itse haluaa.
Julkisten organisaatioiden nimien kirjoitusasusta on annettu paljon ohjeita. Useimmiten niiden noudattaminen on paikallaan. Ohjeet ovat kuitenkin yksityiskohtaisuudestaan huolimatta osittain epämääräisiä, ja niitä on aika usein hiukan muuteltu. Yleissuuntaus on, että versaalialkuisuus on yleistymässä ja se katsotaan yhä useammin ainakin sallituksi, ellei välttämättömäksikin. Tämä heijastelee osittain sitä, että versaalialkuisuus koetaan arvonantoa osoittavaksi.
Lyhyesti esitettyinä periaatteet ovat seuraavat:
Osittain ohjeet perustuvat melko mielivaltaisiin ratkaisuihin, ja siksi niitä on joskus lähes pakko rikkoa. Jos tekstissä puhutaan sekä valtiovarainministeriöstä että sen alaisesta Verohallinto-nimisestä viranomaisesta, vaikuttaa kirjoitusasu oudolta. Versaalialkuisuus koetaan usein asemaa ja arvovaltaa korostavaksi. Niinpä tällaisessa tilanteessa on ehkä paikallaan kirjoittaa ministeriön nimi versaalialkuisena. Hallituksen esityksissä eduskunnalle on tapana käyttää versaalialkuista Eduskunta-muotoa.
Periaate organisaation virallisen nimen käyttämisestä tekee kirjoittajan työn hiukan vaikeaksi ja tekstien kieliasun joskus sekalaiseksi. Eikä sitä tavallisessa kirjoittelussa tarvitse kovin vakavasti ottaa. Mutta virallisissa yhteyksissä se on yleensä järkevä menettely, jonka takana on periaate, jonka voisi muotoilla näin: Jos ei ole mitään painavaa syytä toimia toisin, käytä virallista kirjoitusasua. Se ei aina ole tyylikkäin vaihtoehto, mutta sitä on paha kenenkään ruveta suuresti moittimaan.
Käytäntö on kuitenkin horjuva, eivätkä normitkaan ole vakaita. Niinpä kielitoimisto itse käyttää nimestään versaalialkuista muotoa! Kielikellon 3/2003 artikkelista Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käy sekavuus hyvin ilmi:
Suomen kielen lautakunta on tarkastellut valtion laitosten ja organisaatioiden nimien oikeinkirjoitusta parin kolmen vuosikymmenen välein: 1949, 1978 ja 1996. Viimeksi lautakunta käsitteli asiaa toukokuussa 2003. Jokaisella käsittelykerralla ison kirjaimen käytölle on löytynyt lisää perusteita. – –. Lopullista totuutta tai yhtä ratkaisevaa kriteeriä nimikysymyksessä on mahdoton esittää. On syytä pyrkiä käytännöllisiin ja toimiviin ratkaisuihin ilman aukotonta logiikkaa. – –. Isokirjaimisuuden lisääntyminen näyttää olevan tosiasia. Tulkinnanvaraisissa tapauksissa on mahdollista käyttää isoa kirjainta.
Jos ulkomaiseen organisaatioon viitataan erityisellä nimellä eikä kuvailevalla ilmauksella, kuten ”Kiinan parlamentti”, käytetään yleensä alkukielistä asua sellaisenaan. Tällöin gemenan ja versaalin käyttö voi poiketa suomalaisesta tavasta, ja eri kielissä on eri käytäntöjä.
Vierasta nimeä ei yleensä käännetä, vaikka sen osat olisivat yleissanoja.
Usein voidaan kuitenkin nimen sijasta käyttää kuvailevaa ilmausta. Esimerkiksi ”salainen palvelu” on yleisnimitys, ja kun sen eteen lisätään määritteeksi maannimi, saadaan ilmaus, jota voi käyttää vieraskielisen nimen tilalla. Tämä parantaa ymmärrettävyyttä etenkin, jos nimi on lukijalle outoa kieltä, mutta saattaa täsmällisyyttä: aina ei ole ilmeistä, että tarkoitetaan erityistä organisaatiota.
Tällainen menettely on tavallinen muun muassa puhuttaessa muiden maiden ministeriöistä. Keskusvirastojen osalta tilanne on kirjavampi, osittain siksi, että sopivaa kuvailevaa ilmausta on vaikea muodostaa. Oppilaitosten osalta menettely on tavallinen silloin, kun vieraan nimen osana on yleisnimi, jolle on suora vastine suomessa ja kun ilmaus on yksikäsitteinen.
Melko tavallista on kääntää katujen, teiden, aukioiden yms. nimissä niiden yleisnimiosa, etenkin jos se on alkukielessä erillisenä sanana. Tämä saattaa selventää ilmausta etenkin, jos alkuperäkieli on lukijalle outo. Yleisnimiosa saatetaan kirjoittaa alkukielen mukaisesti versaalialkuisena, esimerkiksi Street; ks. Versaali vieraissa sanoissa.
Sotilaallisten operaatioiden nimien kääntämisessä on kirjavuutta. Yleensä nimeen sisältyvä operaatiota tarkoittava yleissana suomennetaan, mutta myös varsinainen erisnimiosa käännetään usein. Tässä kannattaa kuitenkin olla pidättyväinen. Suomentaminen on ehkä aiheellista, jos operaatio mainitaan tekstissä usein, mutta ei juuri muutoin.
Lakien, asetusten, valtioneuvoston päätösten ja muiden säädösten nimet löytyvät yleensä Finlex-säädöstietopankista.
Säädösten nimet ovat usein hankalan pitkiä. Virallisimmissa yhteyksissä niitä on kuitenkin käytettävä. Toisaalta pidetään hyväksyttävänä sellaista kielellistä mukauttamista suomen taivutukseen, jossa muotoa laki siitä ja siitä oleva ilmaus esitetään muodossa siitä ja siitä annettu laki, jotta se olisi luonnollisemmin taivutettavissa.
Monille laeille on vakiintunut käyttönimiä, joista osa on laajasti tunnettuja (esim. tasa-arvolaki, oikeastaan laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta), osa taas yleisesti käytössä aloilla, joilla kyseiset lait ovat tärkeitä (esim. alusjätelaki = laki aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä). Tällaisia käyttönimiä voi hyvin käyttää normaalityylissä ja myös virkakielessä, paitsi kaikkein virallisimmissa asiayhteyksissä (kuten lakitekstissä, jossa viitataan toiseen lakiin). Niistä on luettelo Finlexin sivulla Säädöksille käytännössä vakiintuneita nimikkeitä.
Oikeuskirjallisuudessa yms. mainitaan usein säädöksen nimen jäljessä sulkeissa säädöksen numero, tarkemmin sanoen numero vuoden sisällä, vinoviiva ja säätämisvuosi, joka on syytä aina ilmoittaa neljällä numerolla. Tämä saattaa olla hyödyksi lukijalle, koska numeron perusteella on helpompi etsiä lakia esimerkiksi Finlexistä. Tyylisyistä on tällöin syytä viitata lakiin sen virallisimmalla nimellä siinä yhteydessä, jossa laki numeroineen ensi kerran mainitaan. Verkkojulkaisemisessa on luontevaa tehdä lain käyttönimestä tai lain numerosta linkki itse lakiin Finlexissä.
Vaikka lakiin on saatettu tehdä hyvinkin suuria muutoksia sen alkuperäisen säätämisen jälkeen, ei viittauksissa ole syytä viitata muutoksiin. Kustantajat ovat usein käyttäneet seuraavantapaisia muotoiluja tekijänoikeutta koskevissa vakioteksteissään: ”Tämän teoksen jäljentäminen ilman lupaa kielletään tekijänoikeuslain (040/61, muut. 897/80) ja valokuvalain (405/61, muut. 898/80) mukaisesti.” Vakioteksti oli alun perinkin epäonnistunut, koska kaikkia muutoksia ei kuitenkaan mainittu. Lisäksi tämäntapaista vakiotekstiä on käytetty vuosikausia sen jälkeen, kun valokuvalaki oli kumottu! Aivan riittävää olisi viitata vain tekijänoikeuslakiin sen nimellä.
Lakien ja muiden säädösten nimet kirjoitetaan suomessa yleisnimien tapaan eli normaalisti gemenalla (”pienin kirjaimin”), vaikka ne ovat luonteeltaan erisnimiä. Luonnollista olisi soveltaa tätä myös sellaisiin lakien kutsumanimiin, jotka on muodostettu liittämällä latinan sanan lex perään sen henkilön sukunimi (tai kutsumanimi), jonka aikaansaannokseksi laki katsotaan, tai asian, organisaation tms. nimi, jonka takia laki säädettiin. Käytännöksi on kuitenkin vakiintunut, että tätä periaatetta sovelletaan vain antiikin aikaisiin lakien nimiin (joissa henkilönnimi on latinan kieliopin mukaisesti nimeä vastaavana feminiinisukuisena adjektiivina tai joskus genetiivissä), kun taas uudella ajalla säädettyjen lakien nimissä kirjoitetaan Lex versaalialkuisena (ja henkilönnimi on sen jäljessä perusmuodossa).
Oikeuskirjallisuudessa käytetään yleisesti versaalialkuisia lyhenteitä lakien nimistä, esimerkiksi RL = rikoslaki ja TekL = tekijänoikeuslaki. Kirjoissa on yleensä mukana käytettyjen lyhenteiden selitykset. Lyhentämisen tarpeen aiheuttaa se, että lakeihin viitataan tiuhaan, ja oikeuskirjallisuuden lukijat ovat tottuneet tällaisiin lyhenteisiin, joista osa on alalla hyvin vakiintuneita. Lisäksi jotkin lakien nimet ovat hyvin pitkiä, esimerkiksi ”laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa” (SopMenL). Yleistajuisuutta tavoittelevassa esityksessä ei tällaisia lyhenteitä ole syytä käyttää, ei myöskään juhlallisessa eikä hyvin virallisessa tekstissä.
Patentti- ja rekisterihallituksen sivustossa on tavaramerkkitietokanta. Siitä voi selvittää, onko jokin tavaramerkki rekisteröity Suomessa ja missä kirjoitusasussa. Tietokanta sisältää nykyisin myös Suomea koskevat kansainväliset Madridin pöytäkirjan mukaiset rekisteröinnit.
Selvityksissä pitää ottaa huomioon myös, että tavaramerkki voi olla Suomessa suojattu kansainvälisen rekisteröinnin perusteella, vaikka sitä ei ole edellä mainitussa kansallisessa rekisterissä. Tämä tarkoittaa etenkin EU-tavaramerkkejä, viralliselta nimeltään yhteisön tavaramerkit. Tiedot niistä ovat EUIPOn tietokannassa.
Suomen kielen lautakunta on esittänyt yritysten nimiä koskevan kannanottonsa yhteydessä, että suositusta voidaan soveltaa myös tuotenimiin eli tavaramerkkeihin. Tämä merkitsisi, että niiden kirjoitusasua voisi muuttaa niin, että se paremmin vastaa suomen kielen sääntöjä. On kuitenkin parempi pitäytyä vain muutamissa korjaustavoissa, joilla nimet mukautetaan tekstissä käytettäviksi; ks. kohtaa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.
Tavaramerkin nimen aloittaminen versaalilla johtuu siitä, että se on erisnimi. Muutoin gemenan ja versaalin eroa ei voi pitää tavaramerkeissä ratkaisevana, vaan esimerkiksi asussa ”HYLA” rekisteröidyn tavaramerkin voi kirjoittaa ”Hyla”, ja näin yleensä syytäkin tehdä ainakin tekstin sisällä. Tavaramerkkitietokannassa nimet ovat yleensä kokonaan versaalilla.
Jos halutaan erikseen ilmaista, että kyseessä on tavaramerkki, tämä voidaan tehdä erikoismerkillä. Ks. kohtaa Tavaramerkin symbolit ™ ja ®. Nämä merkit eivät siis ole osa tavaramerkkiä, vaan tavaramerkin yhteydessä joskus käytettäviä symboleita.
Jos tavaramerkki tällöin esiintyy taivutetussa muodossa, mitä pitäisi välttää, niin symboli tulee taivutetun sanan perään. Yleensä ei ole mitenkään välttämätöntä käyttää tällaisia merkintätapoja tai muuten ilmoittaa tavaramerkeistä.
Tavaramerkeistä esiintyy myös lempinimen tapaisia väännelmiä, kuten ”Mersu” tai ”mersu” (tavaramerkistä ”Mercedes-Benz”). Ne olisi loogisinta kirjoittaa versaalialkuisina, koska ne ovat samalla tavoin erisnimiä kuin viralliset asutkin.
Gemena-alkuisuus on kuitenkin tavallisinta, ja se sallitaan myös Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa. Kielikellon 9 (1977) artikkelissa Erisnimestä yleisnimeksi asia ilmaistaan jopa näin: ”Erisnimen ja yleisnimen rajamailla ovat sellaiset tuttavalliset väännökset kuin foordi (Ford), jeeppi (Jeep), volkkari (Volkswagen), mosse (Moskvitš), sitikka (Citroën) ja katerpillari (Caterpillar). Ne sopii kirjoittaa pienellä alkukirjaimella.” Tämä on epäloogista, koska merkitykseltään tällaiset väännelmät eivät ole rajamailla: ”Mersu” tarkoittaa tietynmerkkisiä autoja, aivan kuten ”Mercedes-Benz”.
Toisaalta yleisestä käytännöstä poikkeaminen voi näyttää oudolta. Asiatyylissä ongelma on helppo ratkaista: ei käytetä väännelmiä. Jos kirjoitetaan puhuttua kieltä, on parasta kirjoittaa ne isolla alkukirjaimella varsinkin, jos tekstissä esiintyy myös niihin rinnastuvia virallisia nimiä; olisi outoa kirjoittaa mersuista, Audeista, sitikoista ja Volvoista.
Toisen tyyppisestä muutoksesta on kyse silloin, kun tavaramerkkiä joko sellaisenaan tai hiukan muunnettuna käytetään yleisnimenä. Silloin se kirjoitetaan yleisnimen tavoin eli gemena-alkuisena. Usein käytetään esimerkiksi sanaa ”aspiriini” tarkoittamassa yleisesti tietyntyyppistä lääkettä (jonka vaikuttava aine on asetyylisalisyylihappo) tai jopa särkylääkettä yleisesti.
Tavaramerkkien käyttöön yleismerkityksessä päädytään usein huomaamattomasti. Jos on totuttu ostamaan Hyla-maitoa, koska tarvitaan vähälaktoosista maitoa ja Hyla on ainoa saatavilla oleva merkki, ruvetaan puhumaan hylamaidosta. Sana mielletään helposti yleisnimitykseksi kaikelle vähälaktoosiselle maidolle, ja sitä käytetään, koska se on lyhyt ja kätevä. Tavaramerkin haltijan kannalta tämä on tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta hämärtää sen tavaramerkin merkitystä ja saattaa johtaa tavaramerkin menettämiseen.
Yleensä tavaramerkin omistaja pyrkiikin estämään yleisnimeksi muuttumisen. Tämä saattaa olla hankalaa, koska mahdollisuudet vaikuttaa yleiseen kielenkäyttöön ovat vähäiset.
Varsin tavallista on, että arkikielessä sanaa käytetään yleisnimenä, mutta se on rekisteröity ja käytössä tavaramerkkinä. Tällöin on huolitellussa ja ainakin virallisessa kielessä syytä käsitellä niitä tavaramerkkeinä ja siten kirjoittaa ne versaalialkuisina. Arkikielessä on tavallista kertoa, että lapsi leikkii jo legoilla, mutta kauppiaan on syytä esitteissään käyttää kirjoitusasua ”Lego” ja tarkassa asiatyylissä puhuttaisiin leikkimisestä Lego-palikoilla (vrt. kohtaan Tavaramerkkien taivutus).
On syytä välttää tavaramerkin mainitsemista, jos tarkoitetaan yleiskäsitettä. Esimerkiksi ”mielipidetutkimus”, ”mielipidekysely” ja ”kyselytutkimus” ovat suunnilleen samaa tarkoittavia yleissanoja, ”Gallup” taas tavaramerkki.
Joskus tavaramerkiksi on onnistuttu rekisteröimään kyseessä olevaa tavaralajia tarkoittava yleisnimi, vaikka sellaisen ei pitäisi olla mahdollista. Esimerkiksi oluen tavaramerkiksi on rekisteröity Olvi, vaikka ”olvi” on itämurteinen olutta tarkoittava yleissana. Pehmeäjäätelön tavaramerkiksi on rekisteröity ”Pehmis”, joka perustuu pehmeä-sanan slangimuunnelmaan ”pehmis”. Tästä johtuu, että muut markkinoijat käyttävät sellaisia teennäisiä nimityksiä kuin ”pehmyt”.
Tavaramerkeistä on erotettava alkuperänimitykset, jotka ilmaisevat tuotetyyppiä, joskin usein hyvin rajatulla tavalla. EU:ssa on käytössä eriasteisesti suojattujakin nimityksiä: suojattu alkuperänimitys (SAN), suojattu maantieteellinen merkintä (SMM) ja aito perinteinen tuote (APT). (Ks. IPRinfon 4/2003 kirjoitusta Maantieteellisten nimien suoja.)
Tällaiset nimitykset eivät välttämättä sisällä osanaan maantieteellistä nimeä, vaan itse nimellä (kuten ”feta”) ajatellaan olevan myös maantieteellisesti rajaava merkitys. Maantieteellinen nimi voi esiintyä myös suomeen mukautuneessa muodossa (esimerkiksi konjakki ← Cognac).
Esimerkiksi nimitys ”parmanjuusto” ei tarkoita yhden valmistajan tuotemerkkiä, vaan nimitystä, jota saavat käyttää määrätyn alueen valmistajat määrätyntyyppisistä juustoistaan. Siksi sitä ei ole syytä käsittää erisnimeksi, vaan se kirjoitetaan yleisnimenä, siis gemena-alkuisena, kuten tällaiset nimitykset on vanhastaan kirjoitettu suomen kielessä. Tosin suomalainen nimitys ”Lapin puikula” halutaan kirjoittaa sanaliittona. Joissakin teksteissä on jopa karjalanpiirakka-sana kirjoitettu versaalialkuisena, ehkä APT-aseman takia, mutta tämä on aivan aiheetonta.
Arkipuheessa kutsutaan usein esimerkiksi samppanjaksi kaikenlaisia kuohuviinejä. Markkinoinnissa yms. sellainen on laitonta, eikä se muutenkaan sovi hyvään asiatyyliin.
”Konjakki” on suojatun alkuperänimityksen Cognac suomenkielinen muoto. Alkoholijuoman etiketissä ja esittelyssä on EU-asetuksen 110/2008 mukaan käytettävä alkuperäismuotoa Cognac, mutta tämä ei estä konjakki-sanan käyttöä muissa yhteyksissä.
Nimitysten suojasta on tietoja maa- ja metsätalousministeriön sivulla EU:n nimisuojalla lisäarvoa perinteisille tuotteille. Nimet, joilla on suoja tai joille on haettu suojaa, löytyvät EU:n nimisuojatietokannasta (DOOR).
Suuri osa alkuperänimityksistä on Suomessa niin harvoin esiintyviä, että niitä on luonnollista käsitellä sitaattilainoina, jolloin ne kirjoitetaan alkuperäkielen mukaisesti. Jos niiden tarkoittamat tuotteet yleistyvät Suomessa, nimitykset saatetaan suomalaistaa. Nimityksen suoja koskee myös suomalaistettua asua.
Sellaiset vanhat nimitykset kuin ”ranskanleipä” eivät ole suojattuja. Ne eivät osoita nykyisten tuotteiden maantieteellistä alkuperää, vaikka itse nimi onkin muodostettu paikan alueen mukaan ja nimi on joissakin tapauksissa todella johtunut siitä, missä tuotteita on alkujaan valmistettu. Ne kirjoitetaan luonnollisestikin yleisnimien tavoin.
Karttoja voi käyttää myös paikannimiä koskevien tietojen lähteenä, joskin karttojen laatutaso vaihtelee suuresti tässäkin suhteessa. On hyvä käyttää tunnetun kustantajan julkaisemaa varsinaista karttakirjaa. Verkossakin on monia kartastoja, joissa on tietoja (ulkomaidenkin) kadunnimien tasolle asti, joskin taso ja luotettavuus vaihtelevat melkoisesti.
Laajuutensa ja laajan käyttönsä takia keskeisessä asemassa on nykyisin Google Maps. Sen mukaisten nimien käyttö on usein perusteltua siksi, että monien lukijoiden voi olettaa käyttävän juuri Google Mapsia paikan etsimiseen kartalta.
Laajan valikoiman Suomen karttoja tarjoaa Maanmittauslaitoksen Karttapaikka.
Suomen paikannimistä on asuttujen paikkojen osalta laaja, Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämä Asutusnimihakemisto. Toinen, osittain laajempi aineisto on Maanmittauslaitoksen nimistörekisteri, joka sisältää myös esimerkiksi soiden ja järvien nimiä; sivulla Nimistön tietokortit on siihen kohdistuva hakutoiminto.
Kadunnimistä päättävät Suomessa kunnat. Yleensä suomalaisissa kartoissa ja myös Google Mapsissa olevat kadunnimet ovat kuntien päätösten mukaisia. Näitä virallisia nimiasuja on syytä käyttää silloinkin, kun ne ovat yleiskielen normien vastaisesti muodostettuja. Esimerkiksi Helsingin virallisessa kadunnimien luettelossa on asut A.I. Virtasen aukio ja Larin Kyöstin tie, mutta henkilöistä puhuttaessa käytetään muuten asuja A. I. Virtanen (välilyönti kirjainlyhenteiden välissä) ja Larin-Kyösti (yhdysmerkillinen asu).
Uusin ulkomaiden paikannimiä koskeva tietolähde on Kotuksen verkkojulkaisu Eksonyymit – Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet. Se lienee tarkoitettu myös ohjeelliseksi. Toisaalta siinä on eräitä asioita, joissa se poikkeaa Kotuksen aiemmista kannanotoista. Joitakin tällaisia on kuvattu verkkosivulla Suomen kielen normien muutoksia.
Kuitenkin maiden ja pääkaupunkien nimien osalta virallisena tietolähteenä voidaan pitää Kotuksen koostetta Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet. Lisätietoja maiden nimistä löytyy sivun Maailman maat – nimet, koodit, kuvauksia kautta.
Ulkomaisten rakennusten ja rakenteiden nimet kirjoitetaan tavallisesti alkukielen mukaisina (esim. Parthenon, World Trade Center), jos niissä ei ole yleisnimiosaa. Toisaalta yleisnimiosa usein suomennetaan, esimerkiksi Élysée-palatsi (ranskaksi Palais de l’Élysée), ja myös koko nimi saatetaan suomentaa, esimerkiksi Riemukaari. Tällaisia kysymyksiä käsittelee artikkeli Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä Kielikellossa 4/1994. Eräitä kirjoitussääntöjä on kuitenkin nyttemmin muutettu, kuten Kielikellon 4/2006 artikkelissa Antintalosta Hartwall-areenalle kuvataan.
EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on alueiden nimien luettelo, jossa on suomenkieliset nimet useille EU-maiden tärkeille alueille.
Paikannimien taivutusmuodon muodostaminenkin on joskus ongelmallista. Sitä käsitellään kohdassa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.
Vaikka esimerkiksi maannimistä siis on saatavilla normeja, maantieteelliset nimet yleisesti ovat varsin ongelmallisia. On selvää, että kaikille ulkomaiden paikannimille ei voida vahvistaa virallisia suomessa käytettäviä asuja. Yleiset säännöt ovat osittain varsin tulkinnanvaraisia.
Laaja kooste ongelmallisista ulkomaiden paikannimistä on Vierasnimikirjassa.
Nykyisten sääntöjen mukaan maantieteellinen nimi kirjoitetaan yleensä yhdeksi sanaksi. Tähän on kuitenkin monia poikkeuksia, eikä sääntöjä kaikin osin noudateta kovinkaan yleisesti.
Vanhastaan on suomen kielessä käytetty maantieteellisinä niminä myös sanaliittoja, kuten ”Punainen meri”, ja yhdysmerkillisiä yhdyssanoja, kuten ”Aral-järvi”.
Maantieteellisten nimien kirjoitusasun sääntöjä on muutettu useaan otteeseen. Muutoksia kuvataan sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Paikannimet yhdyssanoiksi.
Suosituksissa on 1960-luvulta alkaen menty siihen suuntaan, että nimet kirjoitetaan yhä yleisemmin yhteen ja ilman yhdysmerkkiä. Perusteluna on ollut etenkin se, että suomalaiset nimet ovat vanhastaan tätä tyyppiä, kuten ”Suomenlahti” ja ”Pyhäjärvi”. Nykyisin samaa linjaa suositellaan silloinkin, kun alkuosa on vieras erisnimi,
Kielitoimiston ohjepankin ohjeen mukaan kirjoitetaan yhdyssanoiksi jopa sellaiset suomalaisten paikkojen nimet, joiden alkuosa on sanaliitto. Tällöin tarkoitetaan nimiä, joissa sanaliitto koostuu yleisnimistä, ei erisnimistä (vrt. esim. nimeen Kustaa Aadolfin katu).
Linjan mukaisesti kielitoimisto on kehottanut kirjoittamaan ”Karjalankannas”, mutta erikseen kirjoitettu ”Karjalan kannas” on vielä paljon tavallisempi; se on nyttemmin taas sallittu, poikkeuksena. Myös ääntämys on yleensä erikseen kirjoittamista vastaava, siis kaksihuippuinen, kuten usein niissäkin nimissä, jotka sääntöjen mukaan pitää kirjoittaa yhteen.
Tuloksena on usein nimiä, joita on vaikea hahmottaa, koska niissä alkuosa on vieras erisnimi tai koska ne poikkeavat vanhoista nimityypeistä. Esimerkiksi punainen-alkuisia yhdyssanoja ei suomessa vanhastaan ole, vaan niiden asemesta käytetään puna-alkuisia, joissa alkuosa on ns. yhdyssanamuodossa. Se, ettei Punaisesta merestä tehty Punamerta (kuten punaisesta kärpässienestä tehtiin punakärpässieni), vaan Punainenmeri, osoittaa osaltaan yhteenkirjoitussäännön keinotekoisuutta: kyse on kahdesta sanasta, jotka vain vaaditaan kirjoittamaan yhdeksi sanaksi.
Maantieteellisten nimien yhteen kirjoittamiseen on joukko poikkeuksia. Seuraavaan taulukkoon on pyritty tiivistämään ohjeet, jotka on esitetty Kielitoimiston ohjepankin sivulla Paikannimet: erilleen kirjoitettavat ja Eksonyymit-sivuston sivulla Eksonyymien oikeinkirjoitusohjeet. Merkintä ”(Eks.)” tarkoittaa, että ohje esitetään vain jälkimmäisessä.
Nimityyppi | Esimerkki |
---|---|
Alkuosa on genetiivissä oleva sanaliitto (joka ei koostu vain yleisnimistä suomalaisessa paikannimessä) | Kuningatar Maudin maa, Urho Kekkosen katu |
Alkuosa sisältää yhdysmerkin | Etelä-Kiinan meri, Gallen-Kallelan tie |
Jälkiosa on yhdyssana | Pyreneiden niemimaa, Vanha viertotie, Uusi Etelä-Wales, Vanha Munkkiniemi, Iso Roobertinkatu, Pikku Huopalahti |
Ihmisen rakennelman nimi, jonka alkuosa on genetiivissä (ks. poikkeusta alla) | Kiinan muuri, Saimaan kanava |
Jälkiosa on hallintoalueen nimi (Eks.) | Amurin alue, Gotlannin lääni |
Alkuosa on pitkä adjektiivi ja jälkiosa on erisnimi (Eks.) | Latinalainen Amerikka, Aasian-puoleinen Venäjä, Apuaaniset Alpit |
Monikollinen ilmaus, jonka alkuosa on pitkä adjektiivi ja jälkiosa on yleisnimi (Eks.) | Pontiset suot, Eoliset saaret, Transantarktiset vuoret |
Kahden nimen yhdistelmä, jossa ensimmäinen nimi on genetiivissä | Päiväntasaajan Guinea, Aunuksen Karjala, Villähteen Kukkanen |
Jälkiosa kuvaa paikan lajia eikä ole Suomen paikannimissä käytetty sana; ks. tulkinnoista jäljempänä | Mariaanien hauta, Volgan mutka, Karpaattien allas, Malaijien saaristo, Kaspian matalikko |
Ihmisen rakennelmista Kielitoimiston ohjepankki kuitenkin esittää poikkeuksen, jonka mukaan ”harkitusti suunnitellut, selvästi yksilöivät rakennettujen kohteiden nimet (usein kaavanimiä) kirjoitetaan yhteen”. Esimerkkeinä ovat Lystimäensilta ja Sörnäistenlaituri. Poikkeus on epäselvä, koska ovathan ihmisen tekemät rakennelmat yleisesti suunniteltuja ja yksilöiviä. On ehkä tarkoitettu, että kotimaiset kaavanimet saattavat olla yhdyssanamuotoisia, vaikka yleissäännön mukaan ne olisivat sanaliittoja. On ehkä ajateltu, että Lystimäen silta ja Sörnäisten laituri eivät tuntuisi erisnimiltä, vaan voisivat tarkoittaa mitä tahansa Lystimäessä olevaa siltaa tai Sörnäisissä olevaa laituria. Eksonyymit-sivustossa taas esitetään toisenlainen poikkeus: ”Yhteen kirjoitetaan kuitenkin sellaiset selvästi yksilöivät rakennetun kohteen nimet (esimerkiksi muistonimet) kuin Allenbynsilta, Kaarlensilta, Keisarinkanava.”
Paikan lajia tarkoittavista sanoista Kielitoimiston ohjepankki sanoo, että yhteen kirjoitetaan ulkomaiden paikkojen sellaiset suomalaistetut nimet, joiden ”jälkiosana on Suomen paikannimissä harvinainen tai tuntematon maantieteellinen termi, kuten aavikko, alanko, allas, aro, atolli, hauta, jäätikkö, kaista, kanaali, keidas, kentät, kukkulat, kynnys, kynnäs, käytävä, laakio, laguuni, lähteet, maat, manner, matalikko, mutka, painanne, putoukset, rannikko, riutta, rotko, saaristo, salmet, selänne, suisto, suot, syvänkö, tasanko, tundra, vuoristo ja ylänkö”. Luettelosta puuttuu sana kannas, mutta erikseen sanotaan, että ”erilleen kirjoitetaan myös ulkomaiset paikannimet, joiden alkuosa on genetiivimuodossa ja jälkiosana on sana kannas, esimerkiksi Panaman kannas. Eksonyymit-sivustossa esitetään lähes sama luettelo, lisäyksinä alueet, erg, kannas, katarakti, keitaat, kordillieerit, rotkot, tasangot, vuoristot, mutta ilman sanaa atolli. Vaikka luetteloiden edellä on kuten-sana, niitä on ilmeisesti pidetty tyhjentävinä. Esimerkiksi sana haffi puuttuu, ja Eksonyymit-sanastossa on sana haffi kirjoitettu yhteen alkuosan kanssa, esimerkiksi Veikselinhaffi, vrt. Veikselin kynnäs, vaikka haffi on Suomen nimistölle varmasti vielä vieraampi kuin kynnäs. Toisaalta esimerkiksi Googlen kartoissa on kirjoitettu yhteen sekä Veikselinkynnäs että Veikselinhaffi.
Tilanne on siis melkoisen sekava. Yksinkertaisempaa olisi, jos olisi lueteltu Suomen paikannimissä esiintyvät jälkiosat (järvi, joki, lahti jne.) ja sanottu, että ulkomaisissakin nimissä ne kirjoitetaan yhteen alkuosan kanssa (esimerkiksi Biskajanlahti), muut maantieteelliset termit erikseen. Näin ei ole tehty, ja kielenkäyttäjä, joka haluaa noudattaa normeja, joutuu tarkistamaan tällaiset nimet Eksonyymit-sivustosta.
Monissa maantieteellisissä nimissä, jotka kirjoitetaan pääsäännön mukaisesti yhdeksi sanaksi, käytetään kuitenkin osien välissä yhdysmerkkiä. Ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä. Huomaa erityisesti, että nykyisten sääntöjen mukaan ei yhdysmerkkiä yleensä käytetä sentapaisissa nimissä kuin Balatonjärvi (alkuosa erisnimi, jälkiosa yleisnimi), vaikka tämä poikkeaa yhdysmerkin käytön yleisistä säännöistä.
Yhdysmerkkiä käytetään paitsi niissä (melko harvinaisissa) nimissä, joiden osat ovat rinnasteiset, myös silloin, kun paikannimen (esimerkiksi ”Suomi”) edessä on rajoittavana määritteenä toimiva alkuosa (esimerkiksi ”Etelä-”). Samaa linjaa sovelletaan analogisesti myös esimerkiksi nimeen ”Uusi-Seelanti”, vaikka suomessa ei käytetäkään sanaa ”Seelanti” itsessään nimenä (vaan käytetään hollanninkielistä nimeä ”Zeeland”). Lisäksi yhdysmerkkiä käytetään, jos nimenosa koostuu kahdesta (tai useammasta) sanasta.
Yhteenkirjoittamislinja on (Kielikellon 2/2006 mukaan) tarkoitettu ulottumaan myös monikollisiin nimiin, joissa on adjektiivi määritteenä. Niissä on aina yhdysmerkki. Erikseen kuitenkin kirjoitetaan tietyt tapaukset, joissa jälkiosa on yhdyssana (ks. seuraavaa kohtaa).
Jos paikannimessä on määrite yhdyssanan edessä, niin sekä määrite että yhdyssana aloitetaan versaalilla ja
Yhdysmerkittömiksi ovat poikkeuksellisesti vakiintuneet nimet Peräpohjola (tai harvemmin Peräpohja), joka tarkoittaa historiallisen Pohjanmaan vanhinta osaa, joka nykyisin usein luetaan Lappiin kuuluvaksi, ja Länsipohja, joka tarkoittaa Tornionjoen molemmin puolin sijaitsevaa aluetta, joka on osittain Ruotsia, osittain Suomea.
Suomen kuntien yhdyssanamuotoiset nimet kirjoitetaan edellä sanotusta poiketen ilman yhdysmerkkiä. Yhdysmerkkiä kuitenkin käytetään silloin, kun alkuosa loppuu samalla vokaalilla, jolla loppuosa alkaa (Yli-Ii).
Muutoin käytetään yhdysmerkkiä edellä kuvatulla tavalla myös suomalaisissa nimissä.
Kuitenkin esimerkiksi ”Vanha Vaasa” on tavallinen nimitys, vaikka ”Vanha-Vaasa” on ohjeiden mukainen. Lähes yksinomainen kirjoitusasu lienee ”Vanha Suomi”, joka tarkoittaa Suomen historiallisen alueen tiettyä osaa, jonka Pietari Suuri valloitti Venäjälle.
Huomaa, että esimerkiksi ”Vanha-Porvoo” on alueen nimitys (Porvoon vanhin osa), kun taas ”vanha Porvoo” tarkoittaa vanhan ajan Porvoota tai yleisesti Porvoota sen ikää korostaen.
Maantieteellisiin nimiin voidaan rinnastaa rakennusten nimet, joissa usein on loppuna ”-talo”. Niissä kielenhuolto pyrki aiemmin tekemään eron kokonaan yhteen kirjoitettavien ja yhdysmerkillisinä kirjoitettavien nimien välillä sen mukaan, kuuluuko loppuosa itse nimeen vai ei. Kielikellon 2/2006 artikkelissa Erisnimiin liittyvät viivat sanottiin muun muassa, että on olemassa esimerkiksi rakennus nimeltä ”Finlandia”, vaikka tämä ei vastannut yleistä kielitajua.
Linjaa on kuitenkin muutettu niin, että rakennusten nimiin sovelletaan yleissääntöjä eikä maantieteellisten nimien sääntöjä. Kielikellon 4/2006 artikkelissa Antintalosta Hartwall-areenalle muutosta kuvataan seuraavasti:
Kielilautakunta päätti kokouksessaan 20.11.2006 suosittaa julkisten rakennusten, toimitilojen ja salien nimissä käytettäväksi yhdysmerkkiä, kun nimessä on alkuosana perusmuotoinen (nominatiivimuotoinen) erisnimi ja jälkiosana nimettävän kohteen lajia ilmaiseva sana (esim. talo tai sali). Aiemmin tämäntyyppiset nimet on suositettu kirjoittamaan ilman viivaa (esim. Topeliussali). Nyt hyväksytään siis (jo aiemmin yleistynyt) kirjoitustapa Kerava-talo, Topelius-sali, Eiffel-torni, Hartwall-areena, Pohjola-stadion ja Turku-halli. Kirjoitustavassa ei tehdä erotusta sen mukaan, ilmaiseeko yhdyssanan osana oleva erisnimi kohteen sijaintia (Turku), henkilön kunnioittamista, kuten muistonimissä (Topelius), rakennuksen suunnittelijaa tai rakennuttajaa (Eiffel) vai onko se toiminimen tai tuotteen mainos (Hartwall).
Edelleen voidaan kirjoittaa entisen ohjeen mukaan Karjalatalo ja Kokkolasali; vakiintuneita kirjoitusasuja ei ole syytä ruveta muuttamaan. Tällä tavoin kieleen jää rinnakkaisuutta, mutta nykyinen sekava kirjoitusasujen kirjo kuitenkin vähitellen yhdenmukaistuu.
Kannanotto sisältää siis usein käytössä olevien nimiasujen virallistamisen. Sen sijaan toive yhdenmukaistumisesta vaikuttaa epärealistiselta. Esimerkiksi Hartwall-areenalle otettiin käyttöön uusi nimiasu ”Hartwall Arena”, josta taas luovuttiin vuonna 2022, jolloin nimeksi tuli ”Helsinki-halli”.
Lautakunnan kannanotto jättää avoimeksi, mitkä asut katsotaan vakiintuneiksi. Se mainitsee erikseen asun Turku-halli, vaikka kyseinen halli itse on käyttänyt (erilaisten sponsorinimien ohella) asua Turkuhalli, joka muutenkin on selvästi yleisempi.
Seuraavassa on joitakin tärkeitä tapauksia esimerkkeinä siitä, mitä erilaisia poliittisiakin puolia nimiongelmiin saattaa kuulua:
Yhdistynyt kuningaskunta ∼ Iso-Britannia ∼ Britannia ∼ Englanti ∼ UK. Suositeltavin nimitys on lähes kaikissa yhteyksissä ”Britannia”. Kuitenkin EU:n asiakirjoissa ja vastaavissa on käytettävä nimeä ”Yhdistynyt kuningaskunta” tai, jos puhutaan virallisessa yhteydessä maasta valtio-oikeudellisena toimijana, protokollanimeä ”Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta”.
Nimen ”Yhdistynyt kuningaskunta” ongelmana on pituuden lisäksi se, että kaikki eivät välttämättä ymmärrä, mitä valtiota tarkoitetaan. Protokollanimen käyttö taas on olisi aivan liian epäkäytännöllistä.
Yksi vaihtoehto on lyhenne UK (sanoista United Kingdom), luettuna kirjaimittain (uu koo). Mikään suositus ei mainitse sitä, mutta se voisi olla kaikkein käytännöllisin. Vieraskielisen nimen lyhenteen käyttö valtion nimenä on epätavallista, mutta sille on tärkeä esikuva: USA.
Periaatteessa Britannia on vain osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, johon kuuluu sen lisäksi Pohjois-Irlanti. Sekaannusten vaara on kuitenkin olematon, ja ”Britannia” on paljon käytännöllisempi ja laajemmin tunnettu nimitys. Jos kuitenkin jossain yhteydessä todella viitataan Britanniaan alueena, joka ei sisällä Pohjois-Irlantia, on luonnollisestikin käytettävä koko valtiosta nimitystä Yhdistynyt kuningaskunta.
Sen sijaan Englanti on vain Britannian osa, ja todelliset sekaannukset ovat mahdollisia, ellei nimityksiä pidetä erossa toisistaan. Englannillahan on esimerkiksi oma jalkapallomaajoukkue, oma lippu jne. Lisäksi Englannista on oikein puhua historiallisissa yhteyksissä, kun viitataan aikaan ennen vuotta 1707, jolloin Englannin ja Skotlannin personaaliunioni muutettiin Britannian reaaliunioniksi.
Sekaantumisvaara on toisaalta hyvin pieni sellaisissa ilmauksissa kuin ”Englannin kuningatar” ja ”Englannin punta”, joita voidaan pitää varsin vakiintuneina. Toisaalta esimerkiksi aiemmin yleinen ”Englannin pääministeri” on nykyisin useammin ”Britannian pääministeri”.
Nimitystä ”Iso-Britannia” käytetään yleisesti, mutta Jaakko Anhava on perustellut vakuuttavasti (Kielikellossa 3/2006 artikkelissa Kiinanšakki ja salamurha – virheitä ja jäänteitä), miksi etuliite ”Iso-” on asiallisesti turha: se on vain kaikua ranskasta, jossa on todellinen tarve erottaa toisistaan Bretagne (tietty Ranskan alue) ja Grande-Bretagne (Britannia). Melko vähän tunnetussa suomen kielen lautakunnan kannanotossa vuodelta 1996 sanotaan, että muissa kuin valtiollisissa virallisissa yhteyksissä voidaan käyttää nimityksiä Britannia, Iso-Britannia ja Englanti, tässä suosituimmuusjärjestyksessä. Ks. kieli-ikkunaa Britannia vai Iso-Britannia? ja laajahkoa Kielikellon 3/1996 artikkelia Saarivaltakunnan nimi. (Tosin mm. kielitoimiston oppaissa käytetään yleisesti nimeä Iso-Britannia, joka siis on lautakunnan mielestä vasta toisella sijalla. Se esiintyy myös valtion protokollanimessä.)
Sekaannuksia on lisännyt se, että erään käsityksen mukaan Britannia-nimitys tarkoittaa vain historiallista Rooman provinssia. Tälle linjalle on asettunut jopa Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA), joka siis suosittaa nimitystä Iso-Britannia.
Laadittaessa asiakirjoja EU:n hallinnolle (tai sen sisällä) pitää ottaa huomioon, mitä EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden liitteessä A sanotaan:
Valtiosta tulee käyttää nimeä ”Yhdistynyt kuningaskunta”, ei ”Iso-Britannia” (käsittää Englannin, Skotlannin ja Walesin). Yhdistynyt kuningaskunta käsittää näiden kolmen kokonaisuuden lisäksi myös Pohjois-Irlannin. Puhtaasti maantieteellinen termi ”Britteinsaaret” käsittää myös Irlannin ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan hallinnollisesti yhteydessä olevat alueet (Mansaari ja Kanaalisaaret, jotka eivät ole osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa).
Useissa maissa on paikkoja nimetty uudestaan erilaisista poliittisista syistä. Usein on haluttu korvata vanhoja siirtomaavallan antamia nimiä omakielisillä, osittain taas on muutettu nimiä toisenkielisiksi valtiollisten muutosten takia. Vrt. kohtaan Nimipolitiikkaa.
Jos käytetään jotakin tällaista uudehkoa nimeä, on yleensä syytä mainita vanha nimi sulkeissa, jos kyseessä on alue tai paikka, joka laajasti tunnetaan tällä nimellä. Muutoinhan suuri osa lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitetaan.
Jos pelätään, että tällainenkin koetaan epäkorrektiksi, voidaan erikseen mainita vanha nimi entiseksi: Sri Lanka (ent. Ceylon). Ceylon-nimeä on joka tapauksessa perusteltua käyttää saaren nimenä esimerkiksi luonnonmaantieteessä, vaikka valtiota kutsuttaisiin Sri Lankaksi.
Paikannimissä, jotka perustuvat jonkun pyhimyksen nimeen, on usein määritteenä pyhimystä tarkoittava sana, kuten Saint tai St. Tämä määrite kirjoitetaan tietenkin sen kielen mukaan, josta nimi muutenkin on peräisin. Valittaessa sanan ja lyhenteen välillä pitäisi arvioida, kumpi on kussakin tapauksessa yleisempi käytäntö.
Kaikki edellä mainitut esimerkit perustuvat apostoli Paavalin nimeen. Tämäntapaisissa paikannimissä ei pyhimyksennimeä siis suomenneta. Tavallaan poikkeuksen muodostaa sovinnaisnimi Pietari, venäjäksi Sankt-Peterburg (ja Pietari-Paavalin linnoitus).
Tällaisten nimien kirjoitusasu vaihtelee varsinkin ranskassa, jossa saatetaan käyttää Saint-sanaa tai sen lyhennettä St ilman pistettä tai pisteellisenä. Myös välilyönnin tai yhdysmerkin käytössä on vaihtelua, esimerkiksi Saint-Émilion, St Émilion, St.Émilion, St-Emilion. Huolitellussa kielessä yleisin käytäntö näyttää olevan sellainen, että lyhennettä ei käytetä ja osat yhdistetään toisiinsa yhdysmerkillä.
Vieraat henkilönnimet tulisi yleensä kirjoittaa mahdollisimman tarkoin alkukielen mukaisesti. Tässä kuitenkin tehdään paljon virheitä, pieniä ja isoja. Markus Lång on koonnut laajahkon kokoelman henkilönnimiä, jotka yleisesti kirjoitetaan väärin: Oops… you did it again!.
Vain joukkoa hyvin tunnettuja tai muuten merkittäviä vieraita henkilönnimiä käytetään suomalaistetussa asussa, ja suomalaistaminen koskee yleensä vain etunimeä. Aiemmin sellaisia asuja käytettiin paljon useammista nimistä (esim. ”Yrjö Washington”). Tilanne on osittain epävakaa muun muassa siksi, että kielenhuollon kanta on muuttunut.
Vierasnimikirjassa on nimiluettelo, josta voi tarkistaa, onko vieraalle nimelle vakiintunut suomen kieleen alkuperäisestä poikkeava asu. Seuraavassa kuvataan tärkeimmät henkilönnimien tyypit, joita esiintyy suomeen mukautettuina
Antiikin nimissä esiintyy jonkin verran horjuntaa. Erityisesti kreikkalainen nimi saattaa esiintyä kreikankielisessä asussa (translitteroituna), latinalaistetussa muodossa tai suomalaistetussa muodossa. Tämä selittää sellaisen vaihtelun kuin Akhilleus ∼ Achilles ∼ Akilles.
Nykyisin latinalaistettu muoto tulee suomenkieliseen tekstiin usein siksi, että se kopioidaan englanninkielisestä lähteestä. Huolitellussa kielessä suositaan nykyisin yleensä kreikankielisiä asuja. Suomalaistettu asu on kuitenkin tavallinen muutamissa tapauksissa, kuten (Troijan) Helena (kreikaksi Helénē), Ksantippa (Ksanthíppē) ja Apollo (Apóllōn) sekä tilanteissa, joissa nimi on muodostunut ikään kuin käsitteeksi, kuten Akilleen kantapää ja akilles´jänne.
Henkilönnimien mukauttaminen on tavallista muissakin kielissä. Esimerkiksi englannissa se on varsin yleistä. Tästä aiheutuu noloja virheitä, jos esimerkiksi kääntäjän yleissivistys tai tarkkaavaisuus ei ole riittävä. Jos englanninkielinen teksti käsittelee henkilöä nimeltä ”John Calvin”, pitää kääntäjän selvittää, onko kyseessä kuuluisa uskonpuhdistaja, jolloin suomen kielessä on käytettävä alkuperäistä, ranskankielistä asua ”Jean Calvin”. Noloa on myös, jos suomenkieliseen tekstiin lipsahtaa ”Plato”, kun tarkoitetaan muinaisen Kreikan filosofia (”Platon”).
Nykyisistä nimistä aiheuttavat ongelmia muun muassa venäläiset nimet siksi, että Venäjän ulkomaanpasseissa käytettävä nimien translitteraatio poikkeaa suomessa käytetystä. Jos passissa lukee sukunimenä ”Chekhov”, niin pitäisikö käyttää tätä kirjoitusasua, vaikka kyseessä on aivan sama nimi kuin se, joka on totuttu suomessa kirjoittamaan ”Tšehov” (tai ”Tshehov”)? Ainakin virallisissa yhteyksissä linjana on, että käytetään passissa olevaa asua.
Eräänlaisina uusina sovinnaisniminä voidaan pitää yleisesti tunnettuna henkilönnimiä, joiden asu perustuu englannin (tai ranskan) käytäntöön. Tämä koskee etenkin nimiä, joiden alkuperäinen kirjoitusasu ei perustu latinalaiseen aakkostoon. Esimerkiksi Aristoteles Onassis ja Omar Sharif tunnetaan nimillä, jotka vastaavat englannin käytäntöä, eivät suomalaisia siirtokirjoitusmenettelyjä. Kun kyseessä on hyvin tunnettu nimi, on kansainvälisen kirjoitusasun käyttö perusteltua, koska muunlainen asu (esimerkiksi suomalaisen standardin mukainen Aristotélis Onásis) herättäisi hämmennystä tai sitä ei ehkä edes tunnistettaisi.
Henkilönnimissä on otettava huomioon, että vieraiden kulttuurien nimikäytännöt voivat poiketa meikäläisestä paljonkin. Eri käytäntöjä kuvaa mm. Kotuksen julkaisema kirjanen Sukunimi? Etunimi? Maahanmuuttajien nimijärjestelmistä. Esimerkiksi unkarissa kirjoitetaan sukunimi ennen etunimeä (esimerkiksi Nagy Imre), mutta unkarilaisetkin vaihtavat nimien järjestyksen, kun kirjoittavat muulla kielellä. Muissa kielissä unkarilaiset nimet kirjoitetaan niin, että etunimi on ensin (esimerkiksi Imre Nagy). Niinpä jos nimen asu tarkistetaan unkarinkielisestä lähteestä, saatetaan päätyä väärään järjestykseen, ellei oteta huomioon nimikäytäntöjen eroa.
Joissakin kulttuureissa sukunimellä voi olla erikseen maskuliininen ja feminiininen muoto. Tätä on yleensä noudatettu suomenkielisessä tekstissä; esimerkiksi Raisa Gorbatšova (Mihail Gorbatšovin puoliso). Kuitenkin Suomen sukunimilaista johtuu, että Suomessa sukunimen muoto ei muutu; ks. Kielikellon 2/2002 kirjoitusta Onko herra Ivanovin puoliso rouva Ivanov vai rouva Ivanova?
Horjuntaa on kreikkalaisissa nimissä. Viestimissä ja mm. EU:n suomenkielisillä sivuilla esiintyy komissaarin nimi Stella Kyriakides, vaikka kreikassa käytetty asu on (siirtokirjoitustavasta riippuen) Stella Kyriakidou, Stélla Kiriakídu tms., jolloin sukunimenä on itse asiassa aviomiehen sukunimen Kyriakides (t. Kiriakídis tms.) genetiivimuoto.
Vieraaseen nimeen, etenkin organisaation, rakennuksen, julkaisun tms. nimeen, kuuluu usein määräävä artikkeli, esimerkiksi The Times. Normit eivät ota kantaa siihen, käsitetäänkö artikkeli nimen osaksi, joka säilytetään, kun nimi esiintyy suomenkielisessä tekstissä.
Yksinkertaisimmalta vaikuttaa periaate, jonka mukaan artikkeli säilytetään, jos se kuuluu viralliseksi katsottavaan nimeen. Tällöin sen kirjoitusasukin on vieraan kielen mukainen.
Etenkin hyvin tunnetuista nimistä jätetään kuitenkin usein artikkeli pois, vaikka alkukielessä olisi artikkeli (esim. Le Louvre, The Beatles).
Arabiankielisten nimien määräävä artikkeli al kirjoitetaan arabian siirtokirjoituksen periaatteiden mukaan virkkeen sisällä gemenalla, ja se yhdistetään pääsanaan yhdysmerkillä.
Monissa suomalaisissa nimissä esiintyy w-kirjain, esimerkiksi Waltari, Wiipurin Sanomat, Wiipurilainen Osakunta. On jopa pyritty muodostamaan uusvanhoja kirjoitusasuja, kuten Warkaus, lähinnä kai erikoisuuden tavoittelemiseksi.
Taustalla on se, että w-kirjainta on suomessa vanhastaan käytetty v-äänteen merkkinä. Vielä 1940-luvulla Aarni Penttilä kirjoitti kirjassaan Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi, että w ei ole oikeastaan erillinen kirjain vaan fraktuuraan kuuluva v:n vastine, eikä hän edes mainitse w:tä osana ”suomalais-ruotsalaisen aakkoston” laajennettua versiota, johon hän lukee esimerkiksi kirjaimet š, ü ja õ! Hienosti sanottuna w:tä on pidetty vain v:n allografina, typografisena muunnelmana. Aakkostussäännöt ovat heijastelleet tätä, joskin nykyisin suositellaan w:n käsittelemistä erillisenä, v:n jälkeen tulevana kirjaimena aakkostuksessa.
Kun fraktuurasta luovuttiin, saatettiin silti pitkään säilyttää v-kirjaimen asu fraktuuratyyppisenä, siis w:n näköisenä. Lopulta w-kirjain jäi vain joihinkin nimiin, joissa se haluttiin säilyttää.
Jos nykyisin käytössä olevassa nimessä on w-kirjain, esimerkiksi Wuori, niin se on tietysti säilytettävä nimeä kirjoitettaessa. Tulkinnanvaraisempaa on, miten tulee menetellä, kun mainitaan jokin aiemmin käytetty nimi tai lainataan vanhaa tekstiä. Jos vanhassa tekstissä on käytetty johdonmukaisesti w:tä, voidaan ajatella, että kyse on fonttiin verrattavasta asiasta ja että lainauksessa siten voidaan käyttää v:tä. Esimerkiksi vanhojen kirjojen ja lehtien nimissä sen sijaan on ehkä perustellumpaa säilyttää w-kirjain, osittain siksikin, ettemme aina tiedä, onko w:n käyttö ollut tarkoituksellinen valinta.
Vieraissa nimissä esiintyy usein suomen kielelle vieraita kirjaimia (esim. ð ja ß) ja tarkkeita (esim. kirjaimissa õ, ê ja ï) ja outoja kirjainyhdistelmiä (esim. Szczecin). Siksi ne usein kirjoitetaan väärin silloinkin, kun kirjoitusasu on tarkistettu luotettavasta lähteestä. Tarkistaminen ei riitä, vaan tarkistettu asu on myös kirjoitettava huolellisesti. Kirjoittamisen tekniikoita on käsitelty jo edellä, joten tässä käsitellään lähinnä kysymystä siitä, onko kaikenlaisilla hipsukoilla niin väliä. Aiemmin on jo todettu, että normien mukaan on vieraissa nimissä säilytettävä tarkkeet ja vieraat kirjaimet, mutta miten tärkeää tämä oikeasti on?
Eikö esimerkiksi puolankielisiä nimiä ”Wałęsa” ja ”Wojtyła” voisi kirjoittaa yksinkertaistetusti ”Walesa” ja ”Wojtyla”? Niinhän yleisesti tehdään, ja useimmiten ymmärrettävyys ei kärsi. Jos ”Žīgure” typistetään muotoon ”Zigure”, ymmärrettävyys edelleenkin säilynee, mutta tyylirikko on paha. Lisäksi kun haetaan tietoa esimerkiksi tietokannasta tai Internetistä, voi täsmälleen oikea kirjoitusasu olla hyvinkin olennainen.
Asiaa voi lähestyä vertaamalla sitä kirjoitusasuihin ”Hamalainen” ja ”Haemaelaeinen”. Jos pidämme kohtuullisena, että nimi pyritään kirjoittamaan oikein eli muodossa ”Hämäläinen”, niin miksi emme suhtautuisi vastaavalla tavalla meille vieraisiin nimiin? Kirjainten ”lisukkeiden” kirjoittaminen voi olla muille yhtä olennaista kuin meille ä:n pisteet. Nimillä on myös symboliarvo, ja oikea kirjoitusasu on siksi erityisen tärkeä henkilönnimien osalta.
Valitettavasti englanninkieliset viestintävälineet hyvin yleisesti kirjoittavat nimiä väärin. Jopa arvostetun The Times -lehden ohjeistossa sanotaan:
Accents give
French, Spanish, Portuguese, German, Italian and Ancient
Greek words their proper accents and diacritical marks; omit in other
languages unless you are sure of them.
Tuon noudattaminen merkitsisi, että englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa pitäisi muuttaa esimerkiksi ”Härmälä” muotoon ”Harmala”. Koska emme halua suomenkielisille nimille tehtävän sellaista, älkäämme tehkö vastaavia virheitä, kun kirjoitamme vaikkapa puolankielisiä nimiä.
Tarkkeiden käytössä on kuitenkin otettava huomioon tekniset rajoitukset. Esimerkiksi sähköpostissa joudutaan usein käytännössä rajoittumaan suppeaan merkkivalikoimaan, jopa pelkkään Ascii-merkistöön. Tällöin yleensä jätetään tarkkeet pois. Sen selittäminen, mihin merkkeihin kuuluisi tarke, on yleensä häiritsevämpää kuin pelkkä yksinkertaistettu kirjoitus. Toisaalta tekee huonon vaikutuksen, jos esimerkiksi painotekstiin ei ole viitsitty kirjoittaa nimiä oikein.
Tanskassa ja norjassa käytetyt kirjaimet æ ja ø kuuluvat Latin-1-merkistöön, ja niiden käyttö on mahdollista kaikkialla, missä ä:tä ja ö:tä voi käyttää. Niitä siis ei ole mitään syytä korvata ä:llä eikä ö:llä eikä muilla merkeillä, vaikka sellaista korvaamista harrastettiin aiemmin jopa kielenoppaissa, maantieteellisten nimien luetteloissa ym.
Sama koskee tietysti myös å-kirjainta, joka kummallisen usein korvataan tanskan ja norjan vanhan kirjoitusjärjestelmän mukaisella aa:lla. Englanninkielisissä teksteissä käytetyn merkistön rajoitukset varmaankin vaikuttavat tähän. Ei tiedetä, että kun uutissähkeessä lukee ”Aalborg”, se tarkoittaa nimeä, jonka nykyinen asu on ”Ålborg”. Eri asia on, että vanhat kirjoitusasut ovat vakiintuneet joihinkin nimiin (esim. ”Aalborgin akvaviitti”, ”prinssi Haakon”). Lisäksi mm. Ålborgin kaupunki itse haluaisi käytettävän vanhaa asua. Ks. Tanskan paikannimien luetteloa Autoriserede stednavne i Danmark.
Lähes kaikki länsi- ja pohjoiseurooppalaisissa kielissä esiintyvät tarkkeelliset kirjaimet voidaan kirjoittaa melko helposti, myös sähköpostissa, kunhan kerran opetellaan sopivat näppäilyt. Sen sijaan esimerkiksi puolan, tšekin ja liettuan kielessä esiintyvät tarkkeet tuottavat isompia teknisiä ongelmia. Tekstinkäsittelyohjelmissa nämäkin ongelmat ovat kuitenkin yleensä voitettavissa.
Jos nimi tai sitaattilaina sisältää latinalaisen merkistön (a, b, c…) lisämerkkejä, niin kirjoitusasu pyritään säilyttämään sellaisenaan. Lisämerkeiksi tulkitaan tällöin ensinnäkin latinalaiset kirjaimet, joihin liittyy jokin tarke, esimerkiksi â ja ñ.
Lisämerkeiksi tulkitaan myös esimerkiksi islannin kielessä käytetyt þ (thorn) ja ð (eth). Ne tulisi kirjoituksessa säilyttää sellaisinaan. Tosin joskus pelätään, että ne outoudellaan hämmentävät lukijoita, ja siksi ne saatetaan korvata merkkiparilla th ja kirjaimella d, jotka antavat summittaisen mielikuvan ääntämyksestä.
Yleisesti sanottuna jos kirjoitusjärjestelmän perustan muodostavat latinalaiset kirjaimet, myös muita siinä käytettyjä kirjaimia pidetään latinalaisina sanan laajassa mielessä. Sellaiset siis pyritään säilyttämään, kun nimi kirjoitetaan suomen kielen tekstiin.
Jos nimi on kieltä, jonka kirjoitusjärjestelmän perusta on muu kuin latinalainen kirjaimisto, niin suomenkielisessä tekstissä nimen kirjoitusasu lähes aina muunnetaan latinalaiseen merkistöön. Poikkeuksen muodostaa lähinnä vain osa tieteellisestä julkaisemisesta.
Muuntamisen syynä on ennen muuta se, että vieraat kirjoitusjärjestelmät eivät ole useimmille lukijoille tuttuja. Lisäksi siihen voi olla teknisiä syitä: vieraat merkit eivät ehkä ole ole käytettävissä.
Muunnettu kirjoitusasu ei yleensä ole sellainen, että se suomen sääntöjen mukaan luettuna vastaisi alkuperäistä ääntämystä, mutta se on sen suuntainen. Lisäksi käytännössä nimet usein lausutaan paljolti kirjoitusasun mukaan, koska lukija ei tunne alkuperäistä ääntämystä. Näin tehdään kuitenkin myös nimille, jotka alun perinkin kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin.
Muuntaminen tehdään usein niin, että nimi siirretään latinalaiseen merkistöön kirjain kirjaimelta. Tällöin esimerkiksi jokaista kreikkalaista kirjainta vastaa aina sama latinalainen merkki tai joskus merkkipari, esimerkiksi ksii-kirjainta Ξ merkkipari ”ks”. Tällaisesta muuntamisesta käytetään nimitystä translitterointi. Siinä siis pyritään kirjoitusasujen vastaavuuteen, ja se voidaan tehdä kaavamaisesti ja tuntematta sanojen ääntämystä. Suomenkielisessä tekstissä sovelletaan translitterointia muun muassa venäjänkielisiin nimiin ja vanhan ajan kreikankielisiin nimiin.
Toinen vaihtoehto on transkriptio, jossa pyritään kuvaamaan sanan ääntämys kirjoittamalla se latinalaisin kirjaimin. Sitä on ensinnäkin pakko käyttää silloin, kun alkuperäinen kirjoitusasu ei lainkaan perustu kirjainkirjoitukseen vaan esimerkiksi tavu- tai sanamerkkeihin. Toiseksi sitä käytetään usein siksi, että ääntämisen osoittamista pidetään tärkeänä.
Esimerkiksi nykykreikassa on kirjoitusasun ja äänneasun vastaavuus varsin epäsäännöllinen. Kreetan pääkaupungin nimi kirjoitetaan usein translitteroituna Herakleion (tai joskus Hērakleion), mutta käytetään myös transkriptiota Iraklion tai Iraklio, joka vastaa nykykreikan ääntämystä. Nykyisen suomalaisen standardin mukaan translitteraatiota sovelletaan vanhaan kreikkaan, transkriptiota nykykreikkaan, ja tässä tapauksessa asu olisi sen mukaan Iráklio.
Translitteraatiota ja transkriptiota voidaan kutsua yhteisnimityksellä siirtokirjoitus. Tosin sillä usein tarkoitetaan vain translitteraatiota.
Niin translitterointi kuin transkriptiokin tehdään monilla eri tavoilla. Kansainvälisillä virallisilla standardeilla on usein vain vähäinen merkitys: niitä käytetään lähinnä tieteessä eikä siinäkään mitenkään yksinomaisesti.
Esimerkiksi venäjänkielisten nimien translitteroinnissa kirjoitetaan suhu-s:ää tarkoittava kirjain ш englannissa sh:lla (esim. Pushkin), saksassa sch:lla (esim. Puschkin), ranskassa ch:lla jne., kunkin kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Lisäksi mm. englannissa on käytössä useita osittain erilaisia translitterointeja. Menettelyjä on pyritty yhtenäistämään kansainvälisellä standardilla (ISO 9), mutta se on saavuttanut melko vähäisen suosion. Sitä käytetään lähinnä tieteessä, kartoissa ja monikielisissä aineistoissa. Suomen yleiskieleen suositellaan ns. kansallisen kaavan mukaista kyrillisten kirjainten translitterointia, joka tosin on melko lähellä kansainvälistä standardia.
Translitteroinnista ja transkriptiosta on Suomessa vahvistettu seuraavat kansalliset standardit, joita tosin ei kaikilta osin noudateta kovinkaan hyvin:
Kuvaus Suomen kielen normien muutoksia: Siirtokirjoitus luettelee useiden muiden kielten siirtokirjoitustapoja, joita voidaan ehkä pitää kielenhuollon suosittelemana.
Käytettiinpä mitä tahansa translitteraatio- tai transkriptiomenetelmää, on tärkeää noudattaa sitä johdonmukaisesti (sovinnaisnimiä lukuun ottamatta). Jos tekstissä on käytetty eri menetelmiä eri sanoissa, lukija hämmentyy, eikä asiantuntijakaan aina voi päätellä nimien oikeita asuja. Kannattaa myös harkita, onko aiheellista ilmoittaa käytetty siirtokirjoitusmenetelmä heti tekstin alussa tai muuten helposti huomattavalla tavalla.
Aiheesta kerrotaan lisää sivulla Siirtokirjoitus (translitterointi ja transkriptio) ja sen suomalaiset käytännöt.
Kreikankielisten henkilönnimien transkriptio Suomen lehdistössä noudattaa paljon useammin muita järjestelmiä kuin kansallista standardiamme. Paljolti tähän vaikuttaa, että nimet ovat tuttuja mm. englanninkielisistä tiedotusvälineistä, joissa käytettävä transkriptio käyttää mm. x-kirjainta ja ou-kirjainparia, kun suomalaisen standardin mukaan pitäisi käyttää ks-kirjainparia ja u-kirjainta. Varsinkin ”ou” on niin tavallinen (esimerkiksi nimessä ”Diamantopoulou”), että standardimme mukainen asu (”Diamandopúlu”) saattaa herättää kummastusta.
Sekaannuksia aiheuttaa myös se, että kreikkalaisperäisten lainasanojen kirjoitusasu poikkeaa osittain kreikankielisten sanojen translitteroinnin ja transkription säännöistä.
Kiinankielisten sanojen transkriptiossa on käytetty useita eri järjestelmiä. Nykyisin Kiinan kansantasavallassa virallinen järjestelmä on pinyin, joka poikkeaa merkittävästi siitä, mitä suomenkielisissä teksteissä ja muuallakin aiemmin yleisesti käytettiin (Waden ja Gilesin järjestelmä). Esimerkiksi aikoinaan hyvin tunnettu nimi ”Mao Tse-tung” kirjoitetaan pinyinin mukaan ”Mao Zedong”. Pinyiniin kuuluu oikeastaan myös toonin eli sävelkulun merkitseminen vokaaleihin liitettävillä tarkkeilla (tai yläindekseillä), esimerkiksi Máo Zédōng (tai Ma²o Ze²do¹ng), mutta niitä ei yleensä käytetä, paitsi ehkä tieteellisessä esityksessä.
Kielikellossa 3/2006 on laajahko artikkeli kiinalaisten nimien kirjoittamisesta. Siinä kuvataan myös, mitkä nimet suositellaan jätettäviksi vakiintuneeseen sovinnaisasuun.
Epäselvää on, miten kiinalaiset nimet pitäisi ääntää. Ääntämys voi tuskin olla kovin tarkasti kiinan mukainen, koska tooneja ei yleensä merkitä eivätkä useimmat osaisi soveltaa toonimerkintöjä. Lisäksi esimerkiksi pinyinin d tarkoittaa äännettä, joka on lähempänä suomen t:tä kuin d:tä. Kuitenkin suomalaisten enemmistölle ainoa toimiva ratkaisu lienee ”lukea niin kuin kirjoitetaan”. Tällöin voi huoleti lukea z:n ts:ksi, koska pinyinin z on äännearvoltaan lähinnä ”ts” tai ”tz”. Q-kirjaimen äännearvolle ei ole vastinetta suomessa, mutta sopivin on ehkä ”tsj”.
Japaninkielisten sanojen siirtokirjoituksesta ei ole suomalaista standardia eikä muuta normia, joten lienee syytä noudattaa länsimaissa nykyisin yleisesti sovellettua Hepburnin järjestelmää eli hebonshikia. Vokaalien pituuden merkitsemisessä on horjuvuutta. Esimerkiksi pitkän o-äänteen suositeltava merkintä on o, jonka päällä on pituusmerkki (ō), mutta usein käytetään vanhempaa ô-merkintää (joka on usein helpompi tuottaa teknisesti) ja vielä useammin pelkkää o:ta; myös kirjoitusasua ou esiintyy.
Lisäksi Suomessa on aiemmin melko yleisesti noudatettu kielilautakunnan v. 1957 antamaa suositusta, jonka mukaan Hepburnin järjestelmän eräät kirjaimet ja kirjainparit vaihdetaan toisiin alla olevan taulukon mukaan. Tällöin kirjoitusasu paremman vastaa ääntämystä, kun kirjaimet luetaan suomalaisten äännearvojen mukaan.
Hepburn | suomal. | esimerkki |
---|---|---|
ch | tš | Chiba ∼ Tšiba |
j | dž | Fuji ∼ Fudži |
sh | š | Hiroshima ∼ Hirošima |
w | v | Kawasaki ∼ Kavasaki |
y | j, i | Yamamoto ∼ Jamamoto, Kyushu ∼ Kiušu |
Hepburnin järjestelmän mukaiset asut ovat yleistyneet muun muassa siksi, että ne ovat tuttuja monista yhteyksistä, sekä englanninkielisistä teksteistä että niistä poimituissa sanoissa esimerkiksi uutisissa. Tunnettujen japanilaisten henkilöiden, yritysten ja tuotemerkkien nimet esiintyvät lähes yksinomaan Hepburnin järjestelmän mukaisina (esimerkiksi Kurosawa, Toyota ja Mitsubishi), samoin monet maantieteelliset nimet. Toisaalta esiintyy usein myös monenlaisia sekamuodosteita. Sekaannusten vaara on toisaalta melko vähäinen, koska käytännössä vain j-kirjaimen lukutapa voi jäädä epäselväksi.
Kielilautakunnan suositusta ei useinkaan tunneta tai sitä ei pidetä nykyaikaan sopivana. Se mainitaan kuitenkin mm. Uudessa kielioppaassa, joka julkaistiin v. 2000. Tosin se toteaa, että suositusta ”voidaan edelleen noudattaa” ja että ”tuntuu mahdolliselta käyttää rinnakkaisjärjestelmänä hebonshikiakin”. Vuoden 2007 painoksesta kuvaus japaninkielisten sanojen kirjoittamisesta on poistettu, mutta hakemistossa on mm. vanhat suosituksen mukaiset asut Hirošima, Honšu ja Jokohama.
Kielikellon 1/2007 artikkeli Uusien vierassanojen kirjoitusongelmia viittaa sekin hebonshikin noudattamisen suuntaan: ”Esimerkiksi Japanin paikannimissä ovat eläneet rinnan hattu-s ja sh: saaren nimi Kiušu ja Kyushu; nykykäytäntö on kuitenkin sh:n kannalla.”
Toisaalta japanista lainattuja sanoja voidaan käsitellä joko sitaattilainoina, joille käytetään siirtokirjoitusta, tai varsinaisina lainasanoina, jotka kirjoitetaan suomen kielen järjestelmän mukaan. Tämä selittää sellaiset vaihtelut kuin geisha ∼ geiša ja teriyaki ∼ terijaki. Kielitoimiston sanakirjassa geisha ja teriyaki ovat varsinaisina hakusanoina; geiša ja terijaki mainitaan rinnakkaismuotoina. Edellä mainittu Kielikellon artikkeli näyttäisi esittävän, että hebonshikia voidaan käyttää ajattelematta, onko kyseessä sitaattilaina vai varsinainen lainasana: ”Kansainvälisistä syistä japanilaislainoihin voisi siis suosittaa englannin oikeinkirjoitukseen pohjautuvaa kirjoitustapaa, ns. Hepburnin translitteraatiota (hebonshiki), jonka mukaisesti sh olisi suositeltava hattu-s:n ohessa tai sijasta. Samoin voi kirjoittaa y:n j:n sijasta esimerkiksi sanoissa teriyaki (terijaki, ’eräs marinointikastike ja sitä sisältävä ruokalaji’) – –.”
Pääkaupungin nimi ”Tokio” käsitetään sovinnaisnimeksi, joka kirjoitetaan aina i:llisenä (eikä Tokyo t. Tokjo), samoin yleensä ”Jokohama”, joka siis kirjoitetaan yleisesti j:llisenä (eikä Yokohama) silloinkin, kun muuten käytetään alkuperäistä Hepburnin järjestelmää.
Jotkin japanilaiset nimet ovat levinneet muihin kieliin väärinkäsityksiin perustuvissa asuissa englannin kielen kautta. Tällaisia ovat mm. Fujiyama ∼ Fudžijama (suomeen sopii parhaiten pelkkä Fudži tai tarvittaessa Fudživuori) ja Iwo Jima, joka lienee katsottava jo vakiintuneeksi (japaniksi Iō-jima tai Iō-tō).
Kielitoimiston ohjepankin sivu Japaninkieliset nimet sisältää yksiselitteisen ohjeen eikä edes mainitse muita vaihtoehtoja: ”Japanilaiset nimet kirjoitetaan Hepburn-järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi Michiko Shoda, Hayao Miyazaki, Shinzō Abe.” Tosin tarkemmassa kuvauksessa tähän liittyy sana ”tavallisesti”.
Kuten viimeisestä esimerkistä ilmenee, ohjeen mukaan pitkä o merkitään o-kirjaimella, jonka päällä on pituusmerkki eli vaakaviiva (ō). Se on yksi monista pitkän o:n merkintätavoista Hepburnin järjestelmän eri muunnelmissa, ja se on ollut melko harvinainen; useammin käytetään tavallista o-kirjainta (Shinzo), joskus taas ô:ta (Shinzô) tai ou:ta (Shinzou). Ohjekaan ei yksiselitteisesti vaadi pituusmerkkiä, vaan se vain kuvaa: ”Pitkä vokaali merkitään yleensä vokaalin ylisellä pituusmerkillä. Pitkää e:tä merkitään sen sijaan tavallisesti kirjainyhdistelmällä ei.”
Ohje mainitsee seuraavat sovinnaisnimet, tavalla, joka voidaan tulkita jopa niin, että vain ne ovat käytössä: Iwo Jima, Japani, Jokohama, Kioto, Riukiusaaret, Tokio.
Vuonna 2018 avatussa Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on kohdassa Kielten nimet ja latinaistukset taulukkona on kuvattu sivustossa käytetyt siirtokirjoitukset, ja niistä osa poikkeaa aiemmista käytännöistä, jotka ovat usein noudatelleen englanninkielisessä viestinnässä käytettyjä tapoja. On tulkinnanvaraista, onko luettelo tulkittava kannanotoksi siitä, mitä siirtokirjoitusmenetelmiä tulisi käyttää paikannimissä tai muutoin. Menetelmät ovat (edellä erikseen kuvattuja tapauksia tässä mainitsematta; ”YK” viittaa tässä Yhdistyneiden kansakuntien paikannimikonferenssien ja -asiantuntijoiden kannanottoihin):
Lisäksi Eksonyymit-sivuston mukaan useat entisen Neuvostoliiton alueella puhutut kielet (abhaasi, adyge, armenia ym.) siirtokirjoitetaan käyttäen suomalaista latinalaistusta ”venäjän kautta”. Tämä tarkoittanee, että
Tämä vastaa tapaa, jolla nimiä käsiteltiin Neuvostoliiton aikana, mutta ei useinkaan mitään kyseisille kielille muuten määriteltyjä siirtokirjoitustapoja.
Siirtokirjoitusta ei sovelleta sellaisiin nimiin, joista on käytössä suomen kieleen vakiintunut muoto, esimerkiksi Moskova, Ateena, Jerusalem ja Kairo. Tämä mainitaan siirtokirjoitusta koskevissa standardeissakin, joskaan niissä ei yksilöidä, mitkä nimet katsotaan vakiintuneiksi. Osittain vakiintuneisuus on kiistanalaista. Tätä käsiteltiin kohdassa Vieraat nimet yleisesti.
Erisnimien johdokset, kuten helsinkiläinen, tannerilainen ja eurooppalainen, käsitetään suomen kieliopissa yleissanoiksi ja sen takia aloitetaan gemenalla (toisin kuin englannissa: European). Poikkeuksen tietysti muodostavat johdokset, joista on tullut erisnimiä, kuten Eurooppalainen yrityksen nimenä. Aihetta kuvataan tarkemmin kohdassa Erisnimi johdoksissa ja yhdyssanoissa.
Kotimaisista paikannimistä muodostetaan yleiskielessä asukkaannimitys johtimella -lainen tai -läinen, joka liitetään yleensä nimen vahva-asteiseen taivutusvartaloon, joka ilmenee muun muassa nimen -na- tai -nä-loppuisesta muodosta eli essiivistä. Tämä sanotaan kuntien nimien osalta Kielikellon 2/1998 kirjoituksessa Kunnan nimeen perustuvat asukkaannimitykset, mutta se on luonnollinen periaate myös muille nimille.
Kuitenkin Kotuksen ohjeen mukaan johdin liitetään -lampi-loppuisten yhdyssanojen perusmuotoon. Tätä poikkeusta ei liene missään perusteltu. Melko yleisessä käytössä on myös sellaisia tämän ohjeen vastaisia asuja kuin rautalampelainen.
Jos nimen loppu on -nen, johdin liitetään yleensä nimen -s-loppuiseen ns. yhdyssanamuotoon.
Kotuksen ohje mainitsee, että edellä esitettyyn on poikkeuksia, mutta yksilöi niistä vain seuraavan mahdollisuuden käyttää toista vartaloa:
Lisäksi ohjeissa mainitaan, hiukan vaihtelevaan sävyyn, paikallisessa käytössä olevat muunlaiset johdokset, joissa nimen vartaloon liittyy pääte -inen, esimerkiksi pielavetinen (yleiskielen pielaveteläinen; nimestä Pielavesi : Pielavetenä) ja jalasjärvinen (yleiskielen jalasjärveläinen). Niistä mainitaan mm., että niitä ”on mahdollista käyttää mm. teksteissä, jotka on suunnattu paikallisten luettavaksi” ja että ”yleiskielisessä tekstissä voi aina käyttää pidempää -lainen/-läinen-johtimella muodostettua asukkaannimitystä.” Tätä on järkevää soveltaa niin, että pielavetinen-tyyppisiä johdoksia ei käytetä muuten kuin paikallisissa julkaisuissa.
Kotuksen Asutusnimihakemisto sisältää myös asukkaannimijohdoksia, joskaan niitä ei siinä ilmoiteta läheskään kaikista paikkakunnista. Tiedoissa ilmoitetaan usein rinnakkain eri nimityksiä, kuten Pielaveden kohdalla ”asukkaannimitys pielaveteläinen, pielavetinen”. Tämä saattaa johtaa luulemaan niitä samanarvoisiksi. Hakemiston sisällön kuvauksessa sanotaan kuitenkin: ”Jos nimiartikkelissa on esitetty kaksi eri nimitystä, esimerkiksi ilmajokelainen, ilmajokinen, edellinen on yleiskielinen, jälkimmäinen lähinnä paikalliseen käyttöön kuuluva nimitys.”
Asutusnimihakemistossa ei ole maakuntien nimien johdoksia, mutta niitä käsittelee Kielikellon 1/2019 kirjoitus Maakunnat ja niiden asukkaat. Johdoksissa on seuraavat epäsäännöllisyydet ja muuten huomattavat seikat:
Kansalaisuuden, kansallisuuden ja eri maiden, alueiden ja paikkojen asukkaiden nimitykset muodostetaan yleensä liittämällä nimen perusmuotoon johdin -lainen tai -läinen.
Jos nimi loppuu konsonanttiin, käytetään johtimen edellä yleensä sidevokaalia i.
Jos vieraan erisnimen kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, käytetään kantasanan ja johtimen välissä heittomerkkiä (kuten kantasanan taivutuksessakin).
Muutamista s-loppuisista nimistä on kuitenkin käytössä myös sellainen johdos, joka perustuu nimen taivuttamiseen suomen kielen mallien mukaan. Näissä tapauksissa lienee kuitenkin parempi käyttää lyhyempää muotoa, jossa pääte liitetään sanan perusmuotoon.
Jos nimi on monikollinen, johdos perustuu vastaavaan yksikkömuotoon.
Nimen sisältämä yhdysmerkki jää yleensä pois yhdysmerkin käytön yleisten sääntöjen mukaisesti. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus Kielitoimiston ohjeessa Asukkaannimitykset: ulkomaiden paikannimistä muodostetut:
Jos johdos muodostetaan sanaliitosta, jää sanaväli pois. Myös sanaliitossa oleva ja-sana jää sääntöjen mukaan pois.
Kotuksen verkkojulkaisu Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet sisältää suosituksen kansalaisuus- ja asukkaannimityksistä.
Tässä kohdassa käsitellään lähinnä yleisnimien, etenkin termien, asun tarkistamista. Edellisessä kohdassa käsiteltiin erisnimiä.
Oikolukuohjelmat paljolti vapauttavat kirjoittajan sääntöjen muistelemisesta ja hakuteosten selaamisesta. Toisaalta ne eivät aina ole oikeassa, ja ne saattavat ohjata virallisten normien sokeaan noudattamiseen. Lisäksi niiden tuntema sanasto on kyllä yleensä varsin laaja, mutta rajoittuu yleiskieleen, eikä siinä useinkaan ole mukana yleiskielenkään uusinta sanastoa.
Seuraava kuva esittää Word-ohjelman erästä vanhahkoa versiota tilassa, jossa automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus on käytössä. Tässä esimerkissä Word huomauttaa useista sanoista. Käyttäjä on napsauttanut hiiren oikealla napilla ensimmäistä näistä sanoista, ”psygologia”, ja Word tarjoaa vaihtoehdoksi sanaa ”psykologia”. Jos käyttäjä valitsee tämän vaihtoehdon, Word korjaa tekstin sen mukaiseksi. Useimmiten Wordin tarjoama vaihtoehto on oikea. Tämä koskee myös sanaa ”piirrustus”, jolle Word tarjoaa vaihtoehtoa ”piirustus”. Sanan ”megalomania” (’suuruudenhulluus’) Word on myös merkinnyt, vaikka se on oikein kirjoitettu. Word vain ei tunne tätä sanaa lainkaan. Vastaavasti se ilmoittaa erisnimestä ”Zeppelin”.
Jos oikolukutoiminto on merkinnyt sanan ongelmalliseksi, niin kannattaa katsoa, tarjoaako se korjattua asua. Jos tarjoaa, se on yleensä oikea asu. Jos ei tarjoa tai jos kirjoittaja epäilee, ettei korjaus olisi oikea, on syytä tarkistaa sanan asu hakuteoksista.
Oikolukutoiminnoille voi yleensä ”opettaa” lisää sanoja. Kuvassa näkyvässä valikossa, jossa ensimmäinen vaihtoehto on ”psykologia”, vaihtoehto ”Lisää” tarkoittaa Wordin merkitsemän sanan lisäämistä Wordin käyttämään sanastoon. Tämä ei tietenkään olisi järkevää sanan ”psygologia” osalta, mutta kylläkin sanan ”megalomania” osalta, jos sitä käytetään tekstissä muuallakin. Tällöin Word pitää sitä oikein kirjoitettuna sanana eikä enää huomauttele siitä. Valitettavasti tällöin on kuitenkin yleensä lisättävä sanan eri muodot (megalomanian, megalomaniaa jne.) erikseen.
Riippuu kirjoittajan tottumuksista ja luonteestakin, onko parempi pitää oikeinkirjoituksen tarkistus koko ajan käytössä. Tätä mahdollisuutta kannattaa kokeilla. Monet oppivat sujuvasti korjaamaan kirjoitusvirheet saman tien. Silloin vältetään useimmat kirjoitusvirheet sellaisissakin teksteissä, joilla ei jakseta tehdä erillistä kielentarkistusta. Mutta jos se tuntuu häiritsevän keskittymistä asiaan ja luovuutta, voi valita toisen toimintatavan: kirjoitetaan teksti sisällöltään valmiiksi, ja sitten tehdään erillinen kieliasun tarkistus.
Sanojen kirjoitusasu ja merkitykset kannattaa tarkistaa suomen kielen sanakirjoista, ensisijaisesti Kielitoimiston sanakirjasta. Niitä voidaan pitää arvovaltaisimpina tietolähteinä, kun kyse on yleiskielen sanoista, ellei sitten jostakin asiasta ole erillistä kielitoimiston tai kielilautakunnan kannanottoa. Kielihän muuttuu jatkuvasti, ja myös sääntöjä muutetaan, joskin melko hitaasti. Ks. myös kohtaa Kielen sääntöjen alkuperä.
Sanakirjoihinkin on kuitenkin hyvä suhtautua kriittisesti. Esimerkkinä voi mainita lehtiuutisen, jossa oli käytetty sanaa ”erakkuus” ja joka tämän takia herätti hämmennystä. Sanan asu oli todennäköisesti tarkistettu Nykysuomen sanakirjasta, jossa todella on tällainen erakko-sanan johdos. Säännöllisempi johdos on kuitenkin ”erakkous”, ja se on myös sata kertaa yleisempi, vaikka mikään sanakirja ei sitä mainitsekaan.
Erikoisalojen sanasto on yleisissä sanakirjoissa paitsi suppeahko myös melko epäluotettava. Sanakirjojen laatijoilla ei useinkaan ole ollut riittävää erikoisalojen tuntemusta, ja siksi etenkin termien määritelmät saattavat olla puutteellisia tai yksipuolisia, jopa virheellisiä. Myös kirjoitusasu saattaa poiketa erikoisalalla todellisuudessa käytetystä esimerkiksi siksi, että sanakirjan tieto on vanhentunut.
Eri aloilla on laadittu hyvin paljon erikoissanastoja, joiden luonne ja arvovalta vaihtelee hyvin paljon. Kyse voi olla esimerkiksi yksityisen asianharrastajan pikaisesti kokoamasta sanaluettelosta taikka valtakunnallisen keskusjärjestön sanastotyöryhmän vuosien kuluessa laatimasta sanastosta. Tietoja Internetissä olevista erikoissanastoista on aihepiireittäin luokiteltuina sivulla Termisanastoja Webissä.
Uusimmat sanat eivät useinkaan ole ehtineet mihinkään sanastoon, tai niistä voi olla eri sanastoissa erilaisia kirjoitusasuja ja määritelmiä. Muutenkin on usein hyvä selvittää, miten muut kirjoittavat. Sanastotyöryhmän hyväkään sana ei ehkä ole levinnyt käyttöön, ja silloin sitä ei selittämättä ymmärrä asiantuntijakaan. Internetin hakutoiminnot, kuten Google ja Yahoo, auttavat saamaan nopeasti jonkinlaisen käsityksen kielenkäytöstä. Vaikka useimmat Internetin käyttäjät jo osaavat käyttää tällaisia välineitä, niiden eri ominaisuuksien tunteminen tehostaa työskentelyä merkittävästi. Aiheesta on tietoa Suomen yleisten kirjastojen sivuston tiedonhakuohjeissa <http://www.kirjastot.fi/tiedonhaku/>.
Ammattialan, tieteenalan tai harrastusalan sanaston ja yleensä kielenkäytön lähteinä kannattaa käyttää hyviä suomenkielisiä oppikirjoja ja käsikirjoja. Vaikka tuntisikin niiden asiasisällön, niistä voi katsoa, mitä termejä on käytetty, sillä yleensä kirjan tekijä on selvitellyt ja pohtinut myös nimityskysymyksiä. Lisäksi suositut oppikirjat vaikuttavat siihen, mitä sanoja lukijat tuntevat ja pitävät luonnollisina. Vaikka kirjassa ei olisikaan varsinaista sanastoa, siinä on usein hakemisto, josta saa yleiskuvan käytetystä sanastosta ja jonka kautta termien määritelmät löytyvät.
Virallisissa yhteyksissä on usein turvallisinta valita sellainen termi, jota käytetään lakitekstissä tai direktiivissä. Suomen lainsäädäntö on melko hyvin saatavilla valtion säädöstietopankista Finlexistä<http://www.finlex.fi>. Siinä on myös hakutoiminto, jolla voi hakea mm. sanan tai jopa sananosan esiintymiä laeissa.
Jos rupeaa miettimään, pitäisikö kirjoittaa ”pikapuolin” vai ”pikapuoliin”, niin hyvä vaihtoehto on katsoa Kielitoimiston sanakirjasta. Se kertoo, että molemmat ovat käytössä ja tarkoittavat samaa, mainitseepa vielä muodon ”pikapuoleen”, joka on päähakusanana. Sanakirja ei siis anna vastausta kysymykseen, kumpi kirjoitusasu on parempi. Ehkäpä haluaisimme varmuuden vuoksi käyttää sitä muotoa, jota useimmat käyttävät.
Joskus saatetaan haluta käyttää kahdesta muodosta yleisempää jopa silloin, kun se ei ole normien mukainen. Voi olettaa, että se aiheuttaa vähemmän hämmennystä ja se tunnetaan paremmin.
Sanakirjoilla on myös rajoituksensa. Kielitoimiston sanakirjasta puuttuu paljon erikoisalojen termejä ja myös aivan uusia sanoja, joita kieleen on tullut.
Yksi tapa lähestyä asiaa on käyttää jotakin Internetin hakujärjestelmistä, ”hakukoneista”, kuten Google-hakua. Näin saatavat tulokset eivät tietenkään anna edustavaa otosta kaikesta kirjoitetusta kielestä, vaan vain tietoja sanojen esiintymistä niillä web-sivuilla, jotka ovat Googlen tietokannassa.
Eräässä testissä käytettiin haussa ensin yhtä, sitten toista vaihtoehtoa hakusanana, ja Google kertoi, että ”pikapuolin” esiintyy noin 429 sivulla ja ”pikapuoliin” esiintyy noin 1 240 sivulla. Luvut tietysti muuttuvat ajan myötä ja ovat nyt paljon suurempia. Muotoa ”pikapuoliin” voidaan kuitenkin edelleen pitää selvästi yleisempänä.
Googleen ja muihin hakukoneisiin kannattaa kuitenkin suhtautua kriittisesti. Niiden toimintatavat ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan. Niiden ilmoittamat osumien määrät saattavat poiketa todellisesta paljonkin.
Mobiililaitteissa Google-haun tuloksissa ei ole tietoja osumien määristä. Tämä on tarkoituksellista ja saattaa ennakoida sitä, että Google jättää sellaiset tiedot pois muutoinkin.
Vaikka Google-hauissa yleensä kannattaa käyttää sanan perusmuotoa (nominatiivia), saattaa tällainen haku aiheuttaa vinouman, jos kyseessä on uudehko termi. On mahdollista, että sana esiintyy sanakirjoissa ja -luetteloissa, mutta ei juurikaan todellisessa kielenkäytössä. Hyvä tapa etsiä todellisia käyttöesiintymiä on käyttää sellaisia taivutusmuotoja, joita voi odottaa esiintyvän, kun sanaa käytetään lauseissa, kuten genetiiviä ja partitiivia. Haku sanalla ”valtuustieto” saattaa löytää monia sanastoja, mutta ”valtuustiedon” tai ”valtuustietoja” löytää esiintymiä teksteistä, joissa sanaa oikeasti käytetään.
Tosin asioita mutkistaa se, että ainakin Google tunnistaa jossain määrin myös sanojen taivutusmuotoja. Yleensä se pyrkii löytämään sivut, joilla hakusana esiintyy ainakin jossain muodossa. Se ei kuitenkaan osaa esimerkiksi suomen taivutusta kunnolla, vaan tunnistaa vain osan muodoista.
Tarkastellaan esimerkkinä kysymystä, pitäisikö Kiinan pääkaupungin nimi kirjoittaa vanhaan tapaan ”Peking” vai uuteen tapaan ”Beijing”. Ongelmana on, että Google-järjestelmä on maailmanlaajuinen – se sisältää miljardeja sivuja, joista vain pieni osa on suomea. Vaikka haun voi periaatteessa rajoittaa suomenkielisiin sivuihin, rajoitus ei toimi kovin hyvin, koska Google ei aina tunnista sivun kieltä oikein. Niinpä tässä tapauksessa on parempi tehdä haku niin, että käytetään jotakin tavallista taivutusmuotoa, jota ei esiinny muissa kielissä kuin suomessa, esimerkiksi sanoja ”Pekingissä” ja ”Beijingissä”. Tällöin haku myös kohdistuu aidommin nimen käyttöön normaalissa tekstissä, ei sen esiintymiin luetteloissa, taulukoissa yms., joissa se on yleensä perusmuodossa.
Vuosia sitten tehty haku antoi tulokseksi, että ”Pekingissä” esiintyy noin 2 110 sivulla. Vastaava haku sanalla ”Beijingissä” antoi tuloksen 389. ”Äänestyksen” tulos on siis aika selvä: vanha muoto on edelleen selvästi yleisempi. Se on epäilemättä myös suuremmalle joukolle lukijoita tuttu ja ymmärrettävä. Eri asia on, että joissakin yhteyksissä saattaa olla jokin erityinen syy käyttää uutta kirjoitusasua.
Nyt vastaavat tulokset sisältävät kuitenkin satojatuhansia osumia. Syynä on, Google nykyisin löytää myös sanan esiintymiä muissa muodoissa kuin annetussa hakusanan muodossa. Tämän voi ainakin osittain estää kirjoittamalla sanan ympärille (pystysuorat) lainausmerkit, esimerkiksi "pekingissä". On kuitenkin epäselvää, mitä merkitsee esimerkiksi se tulos, että lausekkeella "beijingissä" löytyy 9 130 sivua, lausekkeella "pekingissä" 151 000 sivua. Jälkimmäinen luku ei liene todellinen. Ero on selvä ja Pekingin eduksi, mutta tuskin näin suuri.
Edellä esitetty esimerkkikin osoittaa, ettei Google-hakujen tuloksiin pidä luottaa. Niiden laskentaperusteita ei kerrota, eikä Google edes anna selata osumia järjestyksessä kuin johonkin rajaan saakka. Tämän havaitsee esimerkiksi käymällä läpi haun "pekingissä" tuloksia. Kun tullaan 30. sivulle, Google ilmoittaakin ”Sivu 30 noin 281 tuloksesta”. Tämä tuskin johtuu siitä, että tulosten todellinen määrä olisi noin pieni, vaan siitä, että Google ei suostu näyttämään kaikkia osumia. Tämä saattaa liittyä siihen, että Google yrittää estää sivujen tekijöitä huijaamasta hakukoneita. Toisaalta siitä seuraa, että Google-osumien määrä on hyvin tulkinnanvarainen käsite.
Tuloksia sekoittaa myös se, että nykyisin netissä on paljon kielenkääntöohjelmilla tuotettuja sivuja, joilla esiintyy ilmauksia, joita ei juuri esiinny todellisessa kielenkäytössä. Tämä koskee ennen muuta sanojen yhdistelmiä.
Vieraskielisten nimien asun selvittämisessä on paljon hyötyä, jos tiedetään varmasti, mitä kieltä nimi on. Tällöin nimittäin voidaan tehdä hakuja kyseisenkielisiltä sivuilta. Niillä nimen asu on varmemmin oikea kuin englanninkielisessä uutistoiminnassa.
Joskus kirjoittajan on syytä tahallisesti kirjoittaa sääntöjen vastaisesti. Yksi syy tähän on, että joskus sääntö on selvästi yleisen kielitajun ja käytännön vastainen.
Kielitoimiston vanhan kannanoton mukaan tulisi muinaisen Egyptin hallitsijoiden nimitys kirjoittaa ”farao” eikä ”faarao”. Perusteluksi on mainittu, että muinaisegyptissä sanan ensimmäinen vokaali on lyhyt. Todellinen peruste lienee kuitenkin se, että kirjoitusasua ”farao” on vanhastaan käytetty raamatunsuomennoksissa. Äänneasu on kuitenkin useimmiten ”faarao”, ja luultavasti useimmat pitävät myös sen mukaista kirjoitusasua luonnollisempana. Olisiko siis ainakin suurelle yleisölle kirjoittavan parempi rikkoa sääntöä? – Kielenhuollon kanta muuttui vuonna 2016 niin, että myös faarao sallitaan. Tämä oikeastaan vain vaikeutti valintatilannetta.
Kun jokin työryhmä kokoaa jonkin erikoisalan sanastoa yksiin kansiin, se joutuu usein ottamaan kantaa sanoihin, joille ei vielä ole muodostunut yleistä suomenkielistä vastinetta. Vielä selvempi kannan ottamisen tarve on silloin, kun joku on kirjoittamassa ensimmäistä suomenkielistä oppikirjaa joltakin alalta. Sanastojen tekijät saattavat myös pitää yleisesti käytössä olevia sanoja niin huonoina, että ne pitäisi korvata toisille. Joskus sanastojen tekijöiden ehdotukset tulevatkin yleiseen käyttöön. Useammin ne jäävät vaille vastakaikua. Esimerkiksi ATK-sanakirja tarjosi vuosien ajan sanaa ”umpilevyasema” ilmaisun ”hard disk unit” vastineeksi, mutta koska vain harvat rupesivat sitä käyttämään, otettiin vuoden 2003 painokseen päähakusanaksi ”kiintolevyasema”, joka vastaa alan yleistä kielenkäyttöä (joskin usein käytetään lyhempää sanaa ”kiintolevy”).
Tyypillisiä kysymyksiä tekstiä kirjoittaessa ovat seuraavat:
Useinkin kyseessä on asia, jonka sisällön kirjoittaja erittäin hyvin tuntee, mutta hän ei tiedä, mikä on paras sana kuvaamaan sitä. Ammattialan puhekielessä käytetään usein sanoja, jotka kaikki ammattilaiset tuntevat, mutta kun pitäisi kirjoittaa ”virallista tekstiä” saati ylimmälle johdolle tai suurelle yleisölle suunnattua tekstiä, menee usein sormi suuhun.
Sananvalintaan vaikuttavat muun muassa seuraavat seikat:
Hyvä nyrkkisääntö on: Jos mieleen tulee kysymys, onko sana sopiva, se todennäköisesti ei ole sopiva. Jos jäät miettimään valintaa kahden sanan välillä, on monesti parasta hylätä molemmat ja etsiä kolmas vaihtoehto.
Jos kirjoittaja ei ole varma käyttämänsä sanan merkityksestä, hän yleensä ymmärtää sen ainakin osittain väärin. Siksi ei kannata käyttää sanoja niiden oletetun hienouden takia.
Sanavaraston hallinnan tärkein sääntö on: älä käytä hienompia sanoja kuin osaat. Jos aiot käyttää sanaa, joka ei kuulu tavalliseen puhekieleesi, tarkista ensin sanan merkitys. Tarkista mieluiten useasta lähteestä. Erityisesti tämä koskee sivistyssanoja ja muotisanoja.
Sanan sopivuuden voi selvittää ja sopivia sanoja etsiä seuraavilla välineillä:
Näitä ja muita sanahakuja voi tehdä ”sanahakukoneen” avulla.
Ks. myös kohtaa Sanojen asun tarkistaminen.
Johtimella iten on muodostettu adjektiiveista joitakin merkitykseltään superlatiivisia adverbeja. Esimerkiksi nopeiten tarkoittaa samaa kuin nopeimmin.
Vaikka tällaiset johdokset ovat kielenhuollon nykyisten ohjeiden mukaisia, niitä kannattaa yleensä välttää. Monet pitävät niitä puhekielisinä tai murteellisina. Ohjeiden sisältökään ei ole aivan selvä; ks. sivun Suomen kielen normien muutoksia kohtaa -iten-johdokset, kuten ”nopeiten”.
Sanat eniten, mieluiten, parhaiten ja vähiten ovat kuitenkín vakiintuneet kieleen jo kauan sitten. Ne ovat yleisempiä kuin samaa tarkoittavat enimmin, mieluimmin, parhaimmin ja vähimmin ja voidaan asettaa etusijalle. Kielitoimiston sanakirjassa on lisäksi myös helpoiten, nopeiten, pariten, parhaiten ja runsaiten (ilman tyylilajimainintaa), mutta niitä ei siis ehkä kannata käyttää.
Kielessä on myös sellaisia sanoja kuin leikiten ja useimmiten, joissa iten-johdin liittyy muuhun kuin perusasteiseen adjektiiviin. Sellaisia on yleiskielessä kymmenkunta. Esimerkiksi useimmiten, jossa kantasana on superlatiivinen, on yleiskielinen, mutta useiten on monien mielestä arkikielinen eikä esiinny sanakirjoissa.
Esimerkiksi omata-sana on kyllä virallisesti hyväksyttyä kieltä, mutta moni lukija on pieni kielipoliisi, joka ei omaamista hyväksy. Viralliset ohjeetkin sanovat, että tavallisesti omata-sanan tilalla voidaan käyttää luontevampaa ilmaisua. Esimerkiksi ”hän omaa uimataidon” on sujuvammin ”hänellä on uimataito” ja vielä sujuvammin ”hän osaa uida”.
Hyvä kirjoittaja pitää omata-verbin takataskussaan, käytettäväksi hankalissa tilanteissa. Joskus omata-verbin korvaaminen muilla ilmauksilla on vaikeaa, ja silloin voi harkita, onko saavutettava hyöty suurempi kuin lukijoiden ärsyyntymisen riski. Vaihtoehtoja toki aina on, mutta niillä voi olla omat ongelmansa. Tämä koskee erityisesti omata-verbin nominaalimuotoja, joiden korvaaminen vaatisi usein sivulausetta. Jos lauseyhteydessä jo on monia sivulauseita, tulos voi olla kovin raskas.
Omata-sanaa ei kuitenkaan vanhojen ohjeidenkaan mukaan pitäisi käyttää varsinaisesta omistamisesta, siis omistusoikeuden piiriin kuuluvasta asiasta. Ajotaidon voi omata, mutta auto omistetaan. Ajokortti on periaatteessa myös esine, joka omistetaan, mutta siitä puhuttaessa tarkoitetaan käytännössä ajotaitoa ja ajo-oikeutta.
Sivustossa Suomen kielen normien muutoksia on lyhyt kuvaus kielenhuollon suhtautumisesta omata-sanaan.
Myös löytyy-sanaa saatetaan paheksua, osittain aiheellisesti. Useinhan tätä sanaa käytetään kaavamaisesti, ruotsin ilmauksen ”det finns” tavoin. Tällöin unohtuu helposti näppärä sana ”on”. Lisäksi löytyy-sanan yhteydessä käytetään usein suomen kielen vanhoista ilmaisutavoista turhaan poikkeavaa, lähinnä ruotsista opittua tyyliä, kuten ”löytyy eri väreissä” tai ”löytyy soilla”.
Kohtuullisesti käytettynä löytyy-sana on ihan sopiva. Se sopii etenkin ilmauksiin, joissa on luontevaa ajatella asioita havainnoivan ja jopa etsivän ihmisen näkökulmasta. Luontevassa käytössä ”löytyy” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”löydetään” tai ”on löydettävissä”.
Yleensä suomen kielessä ei käytetä ja-sanan ja kieltoverbin yhdistelmää, vaan eikä-sanaa, joka tavallaan sisältää molemmat. Vastaava koskee kieltoverbin eri taivutusmuotoja, kuten en ja älä.
Turvallisinta on käyttää eikä-tyyppisiä sanoja eikä sellaisia yhdistelmiä kuin ja ei. Ei kuitenkaan ole selvää, onko jälkimmäinen väärin, varsinkaan silloin, kun sanojen välissä on paljon sanoja ja kieltosana on painokas. Ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Ja ei.
Sana sekä tarkoittaa samaa kuin ja, mutta sitä käytetään yleensä vain kahdenlaisissa yhteyksissä:
Sekä-sanaa voi käyttää laajemminkin esimerkiksi yhdistämässä kahta monisanaista ilmausta. Joskus sen käyttöön voi sisältyä vivahde ’ja lisäksi’. Esimerkiksi seuraavassa Kielitoimiston sanakirjan sekä-artikkelin esimerkissä on ehkä kyse molemmista syistä; siihenkin kuitenkin sopisi hyvin ja.
Yhdistetty konjunktio sekä – että liittää toisiinsa kaksi asiaa. Jos mukaan halutaan kolmaskin, se on ja-sanan avulla liitettävä jompaankumpaan osaan, tai sitten on käytettävä rakennetta A, B ja C (vaikka sillä ei ole edellä kuvattua korostavuutta).
Varsinkin vaativassa asiatekstissä joudutaan käyttämään sanoja, jotka eivät ole kaikille lukijoille tuttuja. Tekstihän pyrkii sanomaan jotain, ja sanottava asia voi vaatia käsitteitä, joita lukija ei vielä tunne. Niinpä tekstin on myös esiteltävä sanoja, joilla käsitteet ilmaistaan. Mutta tällöin on tietysti sanat ja käsitteet selitettävä.
Väistämättä joudutaan myös siihen, että osa lukijoista ei tunne kaikkia sanoja, joita tekstissä käytetään. Veisi liikaa tilaa ja muiden lukijoiden aikaa selittää kaikki sanat, jotka saattavat olla osalle outoja. Kirjoittaja joutuu siis joskus vaikeaan tasapainoiluun. Viittaaminen tietolähteeseen, jossa käytetyt sanat on selitetty, on hyväksi – varsinkin verkkosivuilla, jos se voidaan tehdä linkeillä. Mutta viittausten hyötyä ei pidä yliarvioida. Harva potentiaalinen lukija viitsii ensin paneutua opiskelemaan sanastoa.
Keskivertolukijalle outojen sanojen käyttö ei muodollisesti ole mikään kielivirhe. Se on kuitenkin erittäin suuri ongelma viestinnässä. Siihen sisältyy kolme perusriskiä: lukija ei viitsi lukea tekstiä, lukija ei ymmärrä tekstin sanomaa ja lukija ymmärtää sanoman väärin. Viimeksi mainittu riski on usein vakavin, ja sen aiheuttaa usein sanojen monimerkityksisyys.
Seuraavassa on ehkä ääriesimerkki, mutta se on todellisesta tekstistä:
Vaikka oletamme, että lukija ymmärtäisi muut sanat, niin viimeinen saa hänet ymmälle. Useimmat eivät taida tuntea sanaa ”personoida” lainkaan. Vielä 1990-luvulla julkaistussa Suomen kielen perussanakirjassa sanaa selitetään vain näin: ”kuvitella elolliseksi olennoksi, henkilöidä, elollistaa”. Uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa personoida-sanan selitys on laajempi ja sisältää myös teknisen merkityksen, joka tarkoittaa jonkin, esimerkiksi puhelimen soittoäänen, mukauttamista henkilökohtaisiin tai yrityskohtaisiin tarpeisiin ja mieltymyksiin. Siinä on kolmaskin merkitys, jossa on kyse markkinoinnin tms. kohdentamisesta. Mutta tässä kyseessä on ilmeisesti matkakorttijärjestelmän suunnittelijoiden toisilleen puhuman ja kirjoittaman kielen ilmaisu, jolla he tarkoittavat henkilökohtaiseksi muuttamista. Asiasisältö jää tietysti hämäräksi, vaikka tämä onnistuttaisiin arvaamaan.
Sanalla on aina monia merkityksiä. Vain kapeilla erikoisaloilla voidaan joskus onnistua määrittelemään jotkin termit yksityiskohtaisesti ja yksiselitteisesti niin, että merkitys on vankasti aina kaikille lukijoille sama.
Jos sana voidaan ymmärtää eri tavoilla, se yleensä ymmärretään eri tavoilla. Lisäksi sana usein voidaan ymmärtää eri tavoilla, vaikka kirjoittaja ei tulekaan sitä ajatelleeksi. Mitä käsitteellisempi sana on kyseessä, sitä useammalla tavalla se voidaan ymmärtää.
Myös näennäisen yksinkertaiset ja konkreettiset sanat voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle ihmisistä ”talli” tarkoittaa vielä rakennusta, jossa pidetään hevosia. Paljon useammalle se on paikka, jossa pidetään autoa. Mutta esimerkiksi politiikan kielenkäytössä ”talli” voikin tarkoittaa puuhamiehen ympärilleen keräämiä lupaavia kykyjä, jota hän valmentaa. Sana ”valmentaa” on tietysti sekin aika monimielinen.
Sanojen edes suunnilleen oikeaa ymmärtämistä edistää, jos niitä ympäröivät yhteyttä luovat sanat. Jos sana ”talli” tulee tekstissä vastaan yllättäen, lukija joutuu ehkä lukemaan pitkälle eteenpäin, ennen kuin hahmottaa, mistä on kyse. Mutta jos samassa yhteydessä tai vähän aiemmin on mainittu hevosia, autoja tai lupaavia nuoria poliitikkoja, tilanne on aika selvä. Lehtien otsikoissa usein leikitellään ilmaisuilla, jotka ovat tarkoituksellisen monimielisiä. ”Uusi hankinta Bonin talliin” houkuttelee kysymään, kuka on Boni tai Bon ja onko hän hankkinut hevosen, auton vai jotain muuta. Joskus tällainen temppu toimii.
Erityisen vaarallista on, jos sanalla on erilaisia merkityksiä, jotka voivat esiintyä samoissa asiayhteyksissä. Ei ole kovin vaarallista, että ”hiiri” tarkoittaa sekä eläintä että laitetta, sillä harvoin on tilanteita, joissa nämä merkitykset voisivat sekaantua toisiinsa. Sen sijaan sana ”kovo” tarkoittaa yhdessä slangimerkityksessä tietokoneen kovalevyä eli kiintolevyä, toisessa taas tietokoneen laitteistoa kokonaisuutena. On melkoinen ongelma, jos myyjä ajattelee myyvänsä kovalevyn ja ostaja ajattelee ostavansa koko laitteiston. On siis syytä käyttää sanan ”kovo” tilalla joko sanaa ”kovalevy” tai sanaa ”laite” tai ”laitteisto”.
Ks. myös kohtaa Monitulkintaisuuden välttäminen.
Sanan käyttö voi muuttua niin sekavaksi, että sanasta tulee hyödytön: se käy liian monitulkintaiseksi niin, että merkitykset todella sekoittuvat toisiinsa. Kielenhuollossa on aiemmin usein tarmokkaastikin vastustettu tällaista kehitystä. Kielenhuollon mahdollisuudet ovat kuitenkin melko vähäiset, ja siksi kielenkäyttäjän pitäisi huomata ja ottaa huomioon, että alkujaan aivan hyvä sana on saattanut pilaantua.
Keli-sana on muuttunut käyttökelvottomaksi. Vanhastaan se tarkoittaa teiden ja maaston kulkukelpoisuutta. Keväällä voi olla kaunis aurinkoinen sää, mutta hyvin huono keli, koska lumen ja roudan sulaminen on muuttanut hiekkatiet sohjoksi tai kuravelliksi (kelirikko). Keli sanan vanhassa merkityksessä siis riippuu sääilmiöistä, mutta ei suinkaan ole sama kuin hetkellinen sää.
Nykyisin keli yhä yleisemmin tarkoittaa säätä. Yksi syy tähän on, että säästä johtuvat ilmiöt, kuten kelirikko, eivät enää kovin paljoa vaikuta päällystettyjen ja aurattujen teiden kulkukelpoisuuteen. Keli-sana on tällöin jäänyt paljolti vapaaksi, ja niinpä sitä on ruvettu käyttämään myös säästä, ehkäpä vaihtelun vuoksi, säästähän puhutaan usein.
Seurauksena on sekaannuksia. Jos sanomalehdessä kerrotaan, että keli voi estää heinänteon, tarkoitetaanko heinäpeltojen pehmeyttä, joka vaikeuttaa traktorien ja muiden koneiden käyttöä, vai sadetta?
Koska lukija tai kuulija ei useinkaan voi tietää, tarkoitetaanko keli-sanalla säätä vai kulkukelpoisuutta, on parempi jättää sana kokonaan käyttämättä. Säätä voi kutsua sääksi, kulkukelpoisuutta taas esimerkiksi teiden kunnoksi. Sellaiset ilmaukset kuin ”liukas keli” tosin ovat aika yksiselitteisiä, mutta ehkä selvempää on puhua teiden liukkaudesta.
Jatkuva-sanan merkityksen Kielitoimiston sanakirja kuvaa seuraavasti: ”keskeytymätön, taukoamaton, katkeamaton, yhtämittainen, yhtäjaksoinen, herkeämätön, alituinen”. Käytännössä se on kuitenkin laajasti käytössä myös merkityksessä ’toistuva’. Tämä on huono asia, koska usein syntyy epäselvyyttä siitä, tarkoitetaanko jatkuvaa vai toistuvaa. Kun joku kirjoittaa ”lapsi on jatkuvasti ärtyinen ja pahantuulinen”, hän tuskin tarkoittaa keskeytymätöntä, taukoamatonta – pikemminkin usein toistuvaa. Tämän taustalla on ehkä se, että häiritsevästi toistuva ilmiö voidaan kokea niin rasittavana, että tuntuu kuin se olisi jatkuva.
Tällainen sanan merkityksen hajoaminen on erityisen ikävää siksi, että se pilaa sanan kokonaan. Ei riitä, että välttää sanan ”jatkuva” käyttämistä silloin, kun oikea sana on ”toistuva”. Silloin, kun tarkoittaa jatkuvaa, ei voi turvallisesti käyttää sanaa ”jatkuva”, koska lukija tai kuulija ei voi tietää, tarkoittaako se jatkuvaa vai toistuvaa.
Onneksi ei tarvitse sentään uutta sanaa keksiä. Edellä mainitussa sanakirjan kohdassa on monta hyvää sanaa (”keskeytymätön” ym.), joita ei voi tulkita väärin. (Sanaa ”alituinen” ei kuitenkaan voi suositella, koska käytännössä sekin usein tarkoittaa toistuvaa.)
Myös kokonaiset johdostyypit voivat pilaantua. Niin on tainnut käydä -laisittain-johdoksille. Kielitoimiston sanakirja kuvaa:
suomalaisittain suomalaisten tapaan. Puhua ruotsia suomalaisittain. Suomalaisittain [paremmin: suomalais(t)en tekemäksi; Suomen kannalta] hyvä tulos.
Käytännössä merkitys ’Suomen kannalta’ on muodostunut vallitsevaksi. Sama koskee muita -laisittain-johdoksia (esimerkiksi virolaisittain), vaikka niistä sanakirja ei mainitsekaan muuta kuin vanhan merkityksen. Kielikellon 1/2004 artikkeli Suomalaisittain, venäläisittäin: johdostyypin pulmia päättyy suositukseen, jonka mukaan ”kannattaisikin suomalaisittain-tyyppisten johdosten käyttö tekstissä rajata ilmaisemaan vain merkitystä ’suomalaisten tapaan, suomalaiseen tapaan’”. Sekään tuskin enää riittää, sillä mistäpä lukija voisi tietää, että sanaa ei käytetä siinä merkityksessä, joka on nykyisin tavallinen?
Johdoksen meikäläisittäin merkitys on vanhastaan kuvattu kahtalaisena, ’meidän tapaamme’ ja ’meidän kannaltamme’ eikä tätä ole moitittu. Välittäväksi merkitykseksi voidaan hahmottaa ’meidän tapamme mukaan ajatellen’, josta on päädytty merkitykseen ’meidän kannaltamme (ajatellen)’, Sama koskee sanaa teikäläisittäin. Näiden sanojen kahtalainen käyttö on siis periaatteessa hyväksyttyä. Se ei ehkä kuitenkaan ole järkevää. Esimerkiksi ilmaus ”meikäläisittäin hyvä tulos” on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa meidän kannaltamme hyvää tulosta (esim. saimme kolmoisvoiton), mutta myös meidän tapamme mukaan arvioiden hyvää tulosta (esim. 42. sija, joka on meille kaikkien aikojen paras).
Sanaa ”koska” kannattaa yleensä käyttää vain syytä ilmaisevana. Se esiintyy aikaa ilmaisemassa, samassa merkityksessä kuin ”milloin”, lähinnä vain länsimurteissa. Vaikka sellainenkin käyttö esitetään sanakirjoissa yleiskieleen kuuluvana, se voi aiheuttaa tulkintavaikeuksia. Tekstejä korjattaessa ei kuitenkaan yleensä ole aihetta koskea sellaisiin ilmauksiin kuin ”niin voi käydä koska tahansa”, joissa ei ole kaksitulkintaisuuden vaaraa.
Uusi kieliopas kuvaa, että aikaa ilmaisevana koska-sanaa käytetään ”varsinkin länsisuomal. kielenkäytössä, ei kovin usein kirjakielessä”. Opas lisää:
Varsinkin sivulauseissa adverbi milloin [on] suotavampi; koska-sanan 1. [syytä ilmaiseva] merkitys väijyy näet taustalla ja johtaa helposti kaksiselitteisiin lauseisiin (»en huomannut, koska alkoi hämärtää»; »tulen, koska haluat»).
Periaatteellisesti ajatellen voi lisätä, että koska-sanaa pitäisi kokonaan välttää. Saatetaanhan sen käyttö syytä ilmaisevanakin tulkita väärin: länsisuomalaiselta murrepohjalta voisi luulla, että ”tulen, koska haluat” tarkoittaa ’tulen, milloin (vain) haluat’. Tällaisissa tapauksissa voisikin olla parempi käyttää syyn ilmaisemiseen muuta tapaa, kuten ”tulen sen takia, että haluat”. Syytä ilmaiseva koska-sana on kuitenkin niin yleinen ja kätevä suomen kielessä, että sen yleinen välttely on aiheetonta.
Mitä laajemmalle yleisölle kirjoitetaan ja mitä käytännöllisemmistä asioista on kyse, sitä enemmän on syytä käyttää yleistajuisia sanoja, ei sivistyssanoja. Tämä voi merkitä ilmaisun tarkkuuden heikentymistä ja kielen tyylillisen lennokkuuden tason laskua, mutta nämä ovat pieni hinta siitä, että viesti menee perille edes jollain tapaa. Muuan nyrkkisääntö sanoo, että jokainen sivistyssana pudottaa pois puolet lukijoista. Siksi on tärkeää, että sivistyssanoja vältetään etenkin otsikoissa ja esityksen alussa.
Runsas sivistyssanojen käyttö on siten mielekästä vain, jos kirjoitetaan hyvin rajatulle yleisölle. Silloin sivistyssanojen runsaus on jopa itsessään hyödyllinen viesti. Jos lukija näkee paljon outoja sanoja, hän luultavasti ymmärtää heti, ettei teksti ole häntä varten.
”Sivistyssana” on melko vakiintunut ilmaisu, mutta se voidaan tulkita monella tavalla. Usein ajatellaan, että sivistyssanojen käyttö osoittaa sivistyneisyyttä tai että sillä yritetään osoittaa sivistyneisyyttä. Toinen ajattelutapa on, että sivistyssanat ovat länsimaisen sivistyksen yhteistä omaisuutta.
Tässä oppaassa käytetään vakiintunutta nimitystä ”sivistyssana”, vaikka yleistyvän käsityksen mukaan tämä sana on tuomittavaa hienostelua. Tilalle tarjottu ”vierassana” on kuitenkin merkitykseltään vielä epäselvempi, ja se on suurelle yleisölle paljon oudompi. Jos esimerkiksi lehden päätoimittaja antaa lehteen kirjoittaville ohjeen ”vältä sivistyssanoja”, niin jokainen ymmärtää suunnilleen, mitä se tarkoittaa. Jos hän sanoisi ”vältä vierassanoja”, se pitäisi erikseen selittää. Itse asiassa sana ”vierassana” luo juuri sellaisia ymmärtämisen esteitä, joiden luomisesta sivistyssanojen käyttöä usein – ja yleensä hyvin aiheellisesti – syytetään.
Nykysuomen sivistyssanakirjan alaotsikkona on ”Vierasperäiset sanat”. Ja vierasperäisiähän sivistyssanat ovat. Mutta kaikki vierasperäiset sanat eivät ole sivistyssanoja. Sanat ”äiti” ja ”neula” ovat vierasperäisiä, mutta tuskin kukaan pitää niitä sivistyssanoina. Sivistyssanalle ominaista on, että se yleisessä kielitajussa koetaan vierasperäiseksi. Usein vierasperäisyys ilmenee siinä, että sanassa on vieraita äänteitä, kuten b ja f, tai suomelle vieraita äänneyhdistelmiä, kuten sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä ”str”.
Kun sana tulee kieleen toisesta kielestä, se voi aluksi olla outo tulokas. Mutta jos se yleistyy ja vakiintuu, se vähitellen mukautuu uuteen ympäristöönsä; vieraat ainekset ikään kuin kuluvat pois siitä. Ei ole mitään selvää rajaa, jonka jälkeen voitaisiin sanoa, että sana on niin kotiutunut, ettei se enää ole sivistyssana. Joskus vieras sana on äännerakenteeltaan niin suomeen sopiva, ettei se juuri tarvitse mukautumista. Sana ”siena” voisi muotonsa puolesta olla ikivanha suomalainen sana, mutta se on uudehko lainasana. Tämä voi olla viestinnässä ongelmakin, koska lukija ei ehkä tunnista sanaa sivistyssanaksi ja ehkä jopa ajattelee, että kyseessä on kirjoitusvirhe. Usein kuitenkin sanan vierasperäisyys tiedetään muilla perusteilla, esimerkiksi siitä, että samanlainen sana esiintyy muissa kielissä. Tiedämme, että ”tiimi” on vierasperäinen, jos osaamme yhdistää sen englannin sanaan ”team”.
Mutta ilmeinen vierasperäisyyskään ei riitä. Sanan ”rapu” vierasperäisyyden paljastaa sen muunnelma ”krapu”, mutta sitä ei pidetä sivistyssanana. Syynä on kai lähinnä se, että tämä sana on lainautunut suomesta ruotsiin, mutta sillä ei ole kovin selviä vastineita muissa kielissä. Sivistyssanalta siis edellytetään jonkinlaista kansainvälistä levikkiä. Muissa kielissä sivistyssanoja usein kutsutaankin kansainvälisiksi sanoiksi, esim. ruotsissa ”internationella ord”, paitsi ehkä englannissa, jossa ilmaisu on lähinnä ”foreign words”.
Vanhastaan sivistyssanoina on pidetty lähinnä kreikasta ja latinasta peräisin olevia niin sanottuun korkeakulttuuriin kuuluvia sanoja. Luonnontieteen ja tekniikankin termit ovat kuitenkin tulleet niiden rinnalle sivistyssanakirjoihin, samoin esimerkiksi eksoottisten hedelmien nimet. Myöskään slangi- ja murresanoja, kuten ”lafka”, ei pidetä sivistyssanoina, vaikka ne olisivat melko kansainvälisiäkin, kuten ”hitti”. Tässä on kyse lähinnä yhteiskunnallisista arvostuksista
Voimme määritellä, että sivistyssana on vierasperäiseksi koettu kirjakielen sana, joka on tunnistettavissa olevina vastineina levinnyt useisiin kieliin.
Sivistyssanojen käyttöä perustellaan usein kansainvälisyydellä, ja tämä on sinänsä luonnollista. Mutta miksi kansainvälisyydellä olisi merkitystä? Ei suomenkielinen teksti muutu suomea osaamattoman ymmärrettäväksi sillä, että siinä käytetään hänelle tuttuja sivistyssanoja. Tähän on kyllä nykymaailmassa joitakin poikkeuksia. Esimerkiksi maahanmuuttajille tai muille suomea opiskeleville ulkomaalaissyntyisille tarkoitetussa aineistossa on usein hyvä käyttää sellaisia sivistyssanoja, jotka ovat monille tuttuja muista kielistä. Heille ”protesti” voi olla tutumman näköinen sana kuin ”vastalause”.
Useimmiten sivistyssanojen käyttö kansainvälisyyden vuoksi johtuu mukavuudenhalusta. Jonkin alan asiantuntijat ovat tottuneet lukemaan, kirjoittamaan, kuulemaan ja puhumaankin alansa asioista vierailla kielillä, nykyisin etenkin englanniksi. Kun he sitten kirjoittavat asioista suomeksi, heille on luonnollista ja käytännöllistä vain sovittaa heille tutut sanat suomenkieliseen kirjoitusasuun. Joskus ei edes sovitusta tehdä.
Suomen kieleen paremmin sopivan ammattisanaston kehittäminen on työlästä, eivätkä alalla toimivat suinkaan aina ota heti käyttöön sanastotoimikuntien ehdotuksia. Ehdotetut suomalaisemmat sanat eivät useinkaan edes ole sen ymmärrettävämpiä suurelle yleisölle kuin vierasperäisetkään. Jos lukija ei tiedä, mitä ”firewall” tarkoittaa tietokonealalla, niin ”palomuuri” ei ehkä ole ilman selitystä sen ymmärrettävämpi. Lisäksi on hyvin mahdollista, että lukija tavallisena tietokoneen käyttäjänä joka tapauksessa kohtaa sanan ”firewall” esimerkiksi englanninkielisten ohjelmien käyttöohjeissa.
Usein ja aiheellisesti pidetään tärkeänä kulttuurikysymyksenä, kehitetäänkö suomen kieltä niin, että sillä voidaan sujuvasti kirjoittaa ja puhua myös tieteen, tekniikan ja yhteiskuntaelämän uusista ilmiöistä. Jokainen kirjoittaja joutuu ainakin ajoittain ottamaan siihen kantaa omissa sananvalinnoissaan. Mutta valinnoilla on myös välitön käytännön merkitys. Valinnat sivistyssanan ja omaperäisen sanan välillä vaikuttavat usein ratkaisevasti tekstin ymmärrettävyyteen ja luonteeseen.
Vaikka suomessa on paljon lainasanoja, niin melko usein suomeen on otettu kansainvälisen sanan asemesta omista aineksista koottu vastine. Samaa on tehty muissakin kielissä, mutta yleensä ei ollenkaan samassa mitassa. Monessako muussa eurooppalaisessa kielessä puhelin on muuta kuin ”telephone” tai jotain vastaavaa?
Suomessa asiaan on vaikuttanut, suomalaisuusaatteen lisäksi, suomen ja Euroopan valtakielten rakenteellinen erilaisuus. Monet kansainväliset sanat olisivat hankalia mukauttaa suomen äännejärjestelmään ja taivutukseenkin. Niinpä etenkin sellaisille sanoille, jotka aiheuttaisivat tässä suhteessa ongelmia ja jotka toisaalta leviävät yleiseen käyttöön, on kehitetty omaperäisempiä vastineita. Koska ”struktuuri” olisi ollut aika raskas ja koska mukauttaminen muotoon ”ruhtuuri” olisi oudoksuttanut, kehitettiin näppärä sana ”rakenne”. Myöhemmin on sitten ”struktuuri” ruvennut pyrkimään takaisin, lähinnä kai hienommuuttaan.
”Suomalaistamisella” on seurauksensa. Monissa eurooppalaisissa kielissä esimerkiksi kansakuntaa tarkoittava sana pohjautuu latinan sanaan ”natio”. Suomessa on toisin, mutta silti on suomeenkin tullut sellaisia sanoja kuin ”nationalismi”. Koska ne eivät liity kielen muuhun sanastoon samalla tavoin kuin monessa muussa Euroopan kielessä, ne ovat saaneet ehkä suuremmassa määrin sivistyssanan leiman. Vastaavasti esimerkiksi sana ”funktio” on suomessa aika yksinäinen sana, joka on opittava muuten kuin arkisimman kielen pohjalta, kun taas ruotsissa ”funktion ” liittyy sellaisiin sanoihin kuin ”funktionär”, ”fungera” jne.
Voimmekin siis sanoa, että suomen kielessä on usein perusteltua välttää sivistyssanan käyttöä sellaisissakin ilmauksissa, joissa monet muut kielet käyttävät melko yhtenäisesti jotakin sivistyssanaa.
Hyvä yleissääntö on: älä käytä sivistyssanoja. Varsin usein niiden käyttö on pelkkää keikarointia tai suorastaan sumutusta. Ei ”memorandumi” sano mitään sellaista, mitä ei voisi sanoa sanalla ”muistio”, ellei sitten tarkoitus ole vaikeuttaa ymmärtämistä.
On kuitenkin olemassa välttämättömiä sivistyssanoja. Ei ole mitään syytä keksiä uutta nimitystä aprikoosille tai radiolle. Ja vaikka sivistyssanoja joskus korvataankin omaperäisemmillä muodosteilla, uusien ilmiöiden virta on nykyisin niin vuolas, että valtaosaa niistä pitää kutsua vierasperäisemmillä nimillä. Usein uutuudet elävät niin lyhyen ajan, ettei niille edes ehdittäisi miettiä suomalaisempia vastineita.
Joskus sivistyssanaa tarvitaan leimautuneen sanan välttämiseksi. Ei pidetä sopivana kirjoittaa sukupuolielämään kuuluvista asioista asiatekstissä niin, että käytetään vanhoja suomenkielisiä nimityksiä. Siksi käytetään latinasta lainattuja sanoja. Myös monien tautien vanhat nimet, kuten ”lapsihalvaus”, on eri syistä jätetty pois käytöstä ja korvattu vierasperäisillä, kuten ”polio”.
Tieteen, taiteen ja tekniikan alalla tarvitaan lisäksi hyvin suurta määrää oppisanoja, termejä. Ne ovat useimmiten melko pienen asiantuntijajoukon käytössä, ja asiantuntijat enimmäkseen lukevat asioista muunkielisistä lähteistä. Olisi suorastaan teennäistä ruveta väkisin suomalaistamaan sellaisia sanoja.
Termejä tarvitaan muun muassa täsmällisyyden takia. Sana ”työnjohto-oikeus” on selvää suomea, mutta kaikkiin yhteyksiin se ei ehkä ole tarpeeksi selvä. Oikeustieteessä käytetään sen tilalla usein sanaa ”direktio-oikeus”, johon kiteytyy kokonainen oppirakennelma siitä, miten työnantajalla on oikeus – joissakin rajoissa – johtaa ja valvoa työntekoa. Tosin usein kyllä ajatus täsmällisyydestä on kuvitteellinen. Lisäksi kannattaa harkita, onko täsmällisyydellä ehkä saavutettava hyöty suurempi kuin se ongelma, että osa lukijoista ei ymmärrä tekstiä lainkaan. Kun valinta on tehty, kannattaa usein mainita toiseksi jäänyt sana sulkeissa.
Sivistyssanojen käyttö voitaisiin varsin usein korvata suomalaisemmilla sanoilla, mutta vastavoimana toimii monille aloille vakiintunut käytäntö. Lääkärikään ei oikeasti tarvitse sellaista sanaa kuin ”hypoderminen”, vaan hänkin voisi sanoa ”ihonalainen”. Biologian sanaa ”karyolymfa” voi pitää terminä, mutta olisiko ”tumaneste” yhtään epätäsmällisempi? Joskus omaperäisempi sana olisi pitempi tai tarvittaisiin ehkä jopa sanaliitto; silloin voi olla perusteltua käyttää sivistyssanaa ammattikunnan sisäisessä käytössä. Mutta lääkärinkin pitäisi osata vaihtaa ”kardioskleroosi” pitempään ilmaisuun ”sydänlihaksen kovettuminen”, kun puhuu potilaalleen. Lisäksi lyhyysetu on usein kuvitteellinen. Jos kielenkäyttö muutoin on kiertelevää ja monisanaista, kuten usein on, niin ehkäpä kannattaisi lyhentää sieltä, missä lyhyys parantaa ymmärrettävyyttä eikä heikennä sitä.
Joskus sivistyssanojen käytöllä voidaan parantaa tyyliä. Vaikka sanalle olisi omaperäisempi vastine, voidaan sivistyssanalla esimerkiksi välttää samojen sanojen toistoa. Seuraavassa esimerkissä jälkimmäinen muotoilu välttää sanantoiston, soit-alkuisen sanan esiintymisen kolmasti samassa lauseessa:
orkesteri: soitinyhtye, joka koostuu erityyppisten soitinten soittajista
orkesteri: soitinyhtye, joka koostuu erityyppisten instrumenttien soittajista
Sopivasti käytettynä sivistyssana voi myös tuoda omia tyylivivahteitaan. Jos puhutaan jonkun säveltäjän säveltämästä musiikista, jossa sävelkulku on kiinnostava, niin sana ”melodia” sanan ”sävelmä” tilalla voi auttaa välttämään sävel-alkuisten sanojen toistumista. Lisäksi ”melodia” on monien mielestä tyyliltään hienompi, ikään kuin melodisempi. Mutta tämä on järkevää vain silloin, kun lukijoiden voi olettaa tuntevan sanan ”melodia”.
Kun käytetään sivistyssanaa kotoisen sanan sijasta, tarvitaan kuitenkin varovaisuutta. Esimerkiksi sanat ”todellinen” ja ”reaalinen” merkitsevät aika tarkkaan samaa, mutta toisen sanan sivistyssanaluonne tuo omat vivahteensa ja sävynsä. Yleensä ei ole mitään hyvää syytä käyttää sanaa ”reaalinen”, koska sama voidaan sanoa sanalla ”todellinen”, joten on luonnollista, että ”reaalinen” voi vaikuttaa snobbailulta. Sopivissa yhteyksissä se voi kuitenkin olla toimiva tyylikeino. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, joihinkin termeihin on täysin vakiintunut sana ”todellinen” niin, että sen korvaaminen sanalla ”reaalinen” olisi selvä kielivirhe, esim. ”todellinen salaneuvos” (aiemmin käytetty arvonimi) tai ”todellinen argumentti” (tietotekniikkaa).
Vastaavasti on ”reaalinen” joissakin tilanteissa termi, jota ei sovi korvata sanalla ”todellinen”, esim. ”yhtälön reaalinen ratkaisu” ’yhtälön reaalilukuratkaisu’ eli ’yhtälön sellainen ratkaisu, joka on reaaliluku’.
Sivistyssanoilla on usein aivan erilaisia merkityksiä eri aloilla. Niin on muillakin sanoilla, mutta sivistyssanojen luullaan olevan yksiselitteisiä. Jos kirjoitamme ihmisille, joilla paljon koulutusta, voimme kai olettaa heidän tuntevan sanan ”induktio”. Mutta sillä on heille aivan erilaisia merkityksiä. Seuraava kuvaus ei ole kattava, mutta antaa käsityksen merkitysten moninaisuudesta:
Sivistyssanoja käytettäessä on siis tärkeää arvioida, onko asiayhteyden perusteella selvää, mikä monista mahdollisista merkityksistä niillä on. Lisäksi on olennaista, tuntevatko lukijat ne juuri näissä merkityksissä.
Ihmisluontoon kuuluu, että sanojen käyttelyllä osoitetaan omaa osaamista, pätemistä, kuulumista sisäpiiriin. Lääkärit puhuvat latinaansa; tietotekniikan ammattilaiset puhuvat sekakieltä, jossa joka toinen sana on englantia tai hämärä kirjainlyhenne; taidekriitikot käyttelevät omaa oppisanastoaan.
Käytännössä sivistyssanojen käyttöä usein jopa edellytetään. Ammattialan sanastoon kuuluu usein suuri joukko sivistyssanoja, joiden tunteminen on osa ammatillista osaamista. Yleensä ne opitaan kuin automaattisesti opiskelun ja työnteon myötä, koska monista asioista koko ajan puhutaan sivistyssanoilla. Niiden käytöllä viestitetään kuulumista ammattikuntaan. Ne saattavat myös hämätä ulkopuolisia. Jos joku käyttää paljon sanoja, jotka kuulostavat insinöörien kieleltä, häntä pidetään insinöörinä.
On kuitenkin erehdys luulla, että sivistyssanoilla pääsisi pitkällekään. Asiaa tuntemattoman ne siis voivat hämätä, mutta asiantuntijat huomaavat yleensä nopeasti, jos joku käyttelee alan termejä ymmärtämättä niitä. Tämä tosin vaihtelee aloittain. Mitä täsmällisemmin määritellyistä termeistä on kyse, sitä helpommin niiden asiantuntemattomasta käytöstä jää kiinni.
Usein kirjoittaja joutuu kysymään, voiko jotakin sanaa käyttää jossakin merkityksessä. On ehkä opittu jokin sana, mutta ei tarkasti tiedetä, mitä se tarkoittaa. Usein kyse on sanasta, jonka kirjoittaja on nähnyt usein ja joka näyttää olevan muodissa.
Epävarmuutta lisäävät kielenhuollon kannanotot, joissa sanoja julistetaan sopimattomiksi tai vaaditaan pitämään samantapaisia sanoja tarkasti erossa toisistaan.
Isoin riski on yleensä se, että tulee käyttäneeksi sanaa niin väärässä merkityksessä, että lukija saa virheellisen käsityksen tekstin asiasta. Paljon pienempi ongelma on se, että sanaa vain käytetään sääntöjen vastaisesti.
Sanojen merkityksiä voi tehdä täsmällisemmäksi eriyttämällä vaihtoehtoiset sanat tai muodot eri tehtäviin. Näin on tehty suomen kirjakieltä luotaessa esimerkiksi eriyttämällä ”kun” ja ”kuin” eri tehtäviin. On kuitenkin kyseenalaista, paljonko näin voidaan saavuttaa. Eriyttämisen tärkein vaikutus on ehkä ollut vain se, että kielenkäyttäjien on usein pohdittava, kirjoittaako ”kun” vai ”kuin”.
Samantapaisten sanojen tietoinen eriyttäminen eri tehtäviin kuitenkin yleensä epäonnistuu. On hyvä noudattaa kielenohjailun antamia ohjeita aiheesta, mutta ei pidä luulla, että kaikki tai edes useimmat ihmiset ymmärtäisivät näiden sanojen merkitykset ja niiden erot näin. Osa ihmisistä ei lainkaan tiedä eroista, osa ymmärtää ne väärin, eivätkä loputkaan voi olla varmoja siitä, miten kirjoittaja tai puhuja on sanojen merkitykset ymmärtänyt.
Ei kannata jättää minkään olennaisen asian perille menemistä sen varaan, millainen merkitysero samantapaisilla sanoilla on ohjeiden mukaan.
Epäselvissä tilanteissa sanakirjat auttavat selvittämään sanojen merkityksiä. Ne eivät kuitenkaan kerro kaikkea, eivät varsinkaan uusimpia muotivirtauksia. Seuraavassa käsitellään aihetta muutamien esimerkkien avulla.
Sanoja ”alentuvasti” ja ”alentuvaisesti” on syytä välttää. Ne nimittäin voidaan kokea sekä myönteisessä mielessä (’toisen tasolle laskeutuvasti’) että kielteisesti (’toisen yläpuolelle asettuvasti’). Virallinen merkitys on vähän siltä väliltä: ”alentuva” tarkoittaa ’ylemmyydentuntoisen kohtelias, armollisen suopea t. ystävällinen’.
Sana ”eli” on paikallaan, kun mainitaan jonkin kohteen toinen nimi. Sitä voi käyttää myös väljemmin merkityksessä ’toisin sanoen’, yhdistämässä ilmauksia, jotka ainakin tietyssä tilanteessa merkitsevät samaa.
Kasvien luokitusjärjestelmän perusti Carl von Linné eli Carolus Linnaeus.
He tapasivat vasta kolmen kuukauden kuluttua eli 2. toukokuuta.
Usein eli-sanaa käytetään myös tarkentavassa ilmaisussa. Tällöin se ei yhdistä kahta ilmausta, jotka tarkoittavat samaa, vaan jotakin ilmausta ja sitä tarkentavaa ilmaisua, esimerkiksi ”suurin osa eli 90 % prosenttia”.
Tällainenkin käyttö on hyväksyttyä. Useimmiten lause- ja asiayhteydestä käy selväksi, ettei kyse ole asian sanomisesta toisin sanoin, vaan täsmentämisestä.
Eli-sanaa on ruvettu käyttämään päinvastoin yleistävässä merkityksessä, tyyliin ”90 % eli suurin osa”. Tällöin eli-sanaa ei seuraa tarkempi, vaan epätarkempi ilmaus.
Onko yhtä oikeaoppista sanoa esimerkiksi ”suurin osa eli 90 prosenttia” kuin olisi sanoa ”90 prosenttia eli suurin osa”? Kumpikin on huono ilmaisutapa, mutta mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan oikeampana on pidettävä ilmaisua ”suurin osa eli 90 prosenttia”, jossa siis jälkimmäinen ilmaisu tarkentaa merkitystä. Sanan selityksen mukaan sitä käytetään ”yhdistämässä kahta samamerkityksistä ilmausta t. liittämässä täsmennyksen edellä kerrottuun: toisin sanoen, tarkemmin sanoen”. Käänteinen rakenne on ilmeisesti uusi muoti, joka on syntynyt siitä, ettei keksitä käyttää esimerkiksi sanaa ”siis” tai pilkkua (”suurin osa, 90 prosenttia”). Usein voi myös kysyä, miksei sanota vain joko ”90 prosenttia” tai ”suurin osa”.
Jos eli-sanalla yhdistettyjen ilmaisujen merkitykset ovat tuttuja ja selviä, ei väärinkäsityksiä yleensä synny. Tapauksessa ”suurin osa eli 90 prosenttia” ei epäselvyyttä synny, koska lukija tietää, että kyseessä on väljä ilmaisu ja tarkempi ilmaisu. Mutta jos ilmaisuista toinenkin on lukijalle uusi, syntyy sekaannuksia. Jos kirjoitetaan ”asun Aipotussa eli Erehwonissa”, niin mistä lukija tietää, mitä kolmesta eri tulkintamahdollisuudesta tarkoitetaan? Onko kyse saman paikan kahdesta nimestä vai esimerkiksi alueen nimestä ja paikkakunnan nimestä vai ehkä toisinpäin? Parempi on kirjoittaa selvemmin, vaikka siihen menisi enemmän sanoja:
Eli-sanalla saatetaan aloittaa myös ilmaus, joka kuvaa sitä ennen esitetyn asian seurauksen tai siitä tehdyn päätelmän. Vaikka tällaista merkitystä ei mainita Kielitoimiston sanakirjassa, sen yksi esimerkki on ymmärrettävissä vain sen mukaisena: ”Äänten laskussa todettiin virhe, eli vaali jouduttiin uusimaan.”
Monia häiritsee muodinomainen tapa aloittaa virke ja kenties koko viestikin eli-sanalla. Silloin käytetään eli-sanaa lähinnä rykäisysanana, jolla vain aloitetaan kysymys, pyyntö tai muu lausuma. Ne, jotka tekevät niin puhuessaan, saattavat myös kirjoittaessaan aloittaa virkkeen eli-sanalla, jolla ei ole mitään merkityssisältöä.
Monilla on tapana kirjoittaa esimerkiksi viestille ylimalkainen otsikko (esim. ”Kysymys”) ja sitten aloittaa ”Eli ongelmani on – –”. Taustalla on ehkä se, että kirjoittaja mielessään ensin muotoilee asian yhdellä tavalla, sitten vähän toisella tavalla, joten hänelle itselleen eli-sana merkitsee ’toisin sanoen’.
Jos viesti alkaa esimerkiksi ”Eli haluaisin kysyä, miten Vaasaan pääsee junalla Helsingistä”, niin lukija voi hämmentyä suurestikin. Jos hän ei tunne eli-muotia, hän saattaa alkaa miettiä, onko kyseessä jatko johonkin, joka hänen oletetaan lukeneen aiemmin. Kysymyksen voi esittää suoraan: ”Mitenkähän Vaasaan pääsee junalla Helsingistä?”
Virkkeen aloittaminen eli-sanalla on usein huonoa tyyliä silloinkin, kun virke todella esittää aiemmin esitetyn toisin sanoin, tarkentaa esitettyä tai tekee siitä päätelmän. Katso kohtaa Millä virkkeen saa aloittaa?
Sana ”elikkä” on vain eli-sanan arkikielinen muunnelma. Sen kirjoitusasuun kuuluu kaksi k:ta.
Murteissa ja vanhassa kielessä eli-sana esiintyy myös merkityksissä ’tai’, ’vai’ ja ’tai muuten’.
Sanaa ”henki” käytetään vanhastaan suomen kielessä silloin, kun puhutaan ihmisten lukumäärästä. Tämä on edelleen käypää kieltä, vaikka se oudoksuttaakin niitä, jotka ajattelevat sanan muita merkityksiä. Saatetaan jopa laskea leikkiä, että eiväthän kyseessä ole henkiolennot vaan ihmiset. Sanalle ”henki” ei kuitenkaan yleensä ole luontevaa vaihtoehtoa ihmisten määrää ilmaistaessa. Olisi hiukan keinotekoista puhua hissistä, johon mahtuu kahdeksan ihmistä tai kahdeksan henkilöä.
Sana ”henkilö” on aikoinaan sepitetty korvaamaan vierasperäistä sanaa ”persoona”, ja sellaiseen käyttöön se olisi saanut jäädäkin. Huolitellussa kielessä ”henkilö” edelleenkin tarkoittaa ihmistä persoonallisena olentona, yksilönä. Merkityksen luonteesta johtuu, että sanaa käytetään lähinnä yksikössä. Usein sanan ”henkilö” tilalle sopisi myös ”ihminen”, joskin sävy saattaa muuttua. Esimerkiksi jonkun tuntemisella henkilönä saatetaan tarkoittaa vain henkilökohtaista tuntemista vastakohtana esimerkiksi sille, että tuntee hänet julkisuudesta. Sen sijaan ihmisenä tuntemisella voidaan tarkoittaa syvempää (sielunelämän) tuntemista.
Joissakin tapauksissa voisi tulla kyseeseen sekä ”henki” että ”henkilö”. Valinta niiden välillä heijastaa periaatteessa sitä, ajatellaanko ihmisiä joukkona vai yksilöinä.
Yhdyssanojen jälkiosa ”-henkilö” on useimmiten tarpeeton. Sitä voi kuitenkin käyttää painotus- tai tyylisyistä.
Käytännössä sana ”huomioida” tarkoittaa ’ottaa huomioon’. Viralliset kannanotot olivat kuitenkin pitkään sillä kannalla, että merkitys on ’tehdä huomioita’. Täten esimerkiksi ”huomioida lintuja” tarkoittaisi lintujen havainnointia tai tarkkailua. Tällaista merkitystä eivät kielenkäyttäjät ole juuri pitäneet tarpeellisena. Sen sijaan huomioon ottaminen on niin tavallista, että sille on haluttu lyhyempi ilmaisu.
Vuonna 1995 suomen kielen lautakunta päätti hyväksyä myös merkityksen ’ottaa huomioon’. Vanhasta merkityksestä ei tällöin luovuttu, vaikka se esiintyykin lähinnä sanakirjoissa ja oikeakielisyysohjeissa. Useimmissa tapauksissa merkitykset olisivat erotettavissa toisistaan objektin sijan perusteella: ”huomioida lapsia” olisi huomioiden tekemistä lapsista, kun taas ”huomioida lapset” tarkoittaa lasten huomioon ottamista. Tällainen erottelu olisi kuitenkin keinotekoista ja hankalaa, eikä lukijoilta voida olettaa sen hallitsemista.
Huolitellussa asiatyylissä on täten syytä kokonaan välttää huomioida-sanaa. Yleensä lukija olettaa, että merkitys on ’ottaa huomioon’, koska tämä on sanan käyttömerkitys suomessa. Monet lukijat pitävät sanaa kielivirheenä, koska he tuntevat kielenhuollon vanhemman kannan, jonka mm. vielä Suomen kielen perussanakirja esittää: ainoa hyväksyttävä merkitys on ’tehdä huomioita’. Kielitoimiston sanakirja taas esittää, kantaa ottamatta, huomioida-sanalle kolme eri merkitystä, tosin oudosti niputtaen kaksi ensimmäistä yhteen:
Yleensä huomioida-sanan tilalle sopii ”ottaa huomioon”, joskus ”huomata”, ”varoa” tai muu kuvaavampi ilmaus. Usein huomioiminen voidaan jättää kokonaan pois, koska sillä esitetty korostus on lukijaa väheksyvä: jos esitetään asia, miksi pitää vielä kehottaa lukijaa ”huomioimaan” se?
Arkikielessäkään ei huomioida-verbiä tarvita, sillä ”ottaa huomioon” on luontevampi ilmaus. Käytännössä ”huomioida” on useinkin vain tottumattoman kirjoittajan yritystä kirjoittaa vähän hienommin kuin puhuu. Kielentarkistuksessa sitä ei kuitenkaan ehkä kannata muuttaa, koska kirjoittaja voi vedota siihen, että ilmaisu on kielenhuollon hyväksymä.
Kirjakielessä tehdään ero sanojen ”kun” ja ”kuin” välillä. Tämä aiheuttaa hankaluuksia, koska puhekielessä eroa ei yleensä ole, vaan käytetään sanaa ”kun” tai sen lyhentymää ”ku”.
Ero on paljolti keinotekoinen ja asiallisesti tarpeeton. Tuskin koskaan syntyy väärinkäsityksiä, vaikka eroa ei tehdä. Kuitenkin erotteluun on laajalti totuttu, ja siksi tarkkuus tässä asiassa on yksi huolitellun kielen tuntomerkki. Toisaalta oikolukuohjelmat osaavat usein korjata virheitä, koska ne tunnistavat tavallisimpia sanayhdistelmiä, joissa toisena sanana on ”kun” tai ”kuin”.
Perussääntö on, että ”kun” ilmaisee aikaa, ”kuin” ilmaisee vertailua. Siksi kirjoitetaan ”samalla kun”, mutta ”samoin kuin”.
Tämä sääntö jättää jonkin verran tulkinnanvaraa, sillä jotkin tapaukset voidaan käsittää sekä ajanilmaisuiksi että vertailuiksi. Ilmaisut, joissa on mukana sana ”niin”, tulkitaan vertaileviksi.
Joskus molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja silloin ilmaisuilla on usein jonkinlainen merkitysero. Esimerkiksi ”juuri kun” tarkoittaa ’juuri sillä hetkellä kun’, kun taas ”juuri kuin” tarkoittaa ’juuri sellainen kuin’.
Toisaalta sääntöjä on väljennetty (ks. Kielikello 2/2012, artikkeli Sitä mukaa kun vai sitä mukaa kuin?) varsin hämmentävästi: joissakin tapauksissa sallitaan sekä ”kun” että ”kuin”. Tämä koskee tilanteita, joissa konjunktiota ”voi käyttää sekä ajallista suhdetta että vertailua korostavasti”, ja myös tilanteita, joissa ”kun” voidaan tulkita ehtoa ilmaisevaksi. Seuraavassa on uusissa ohjeissa mainitut tapaukset siten, että ensimmäisenä on vanhojen sääntöjen mukainen (ja siten turvallisempi) vaihtoehto.
Joissakin tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse selvästä vertailusta, jolloin vain ”kuin” on mahdollinen – sekä vanhojen että uusien sääntöjen mukaan.
Sana kohtalainen on merkitykseltään kohtalaisen epämääräinen. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin melko hyvä, melko suuri tms. taikka melkoinen, joltinenkin tai tyydyttävä. Esimerkiksi kohtalainen tulos tarkoittaa yleensä tulosta, joka ei ole erityisen hyvä, mutta ei huonokaan. Toisaalta kohtalaisen hyvä kielitaito sisältänee yleensä ajatuksen siitä, että taito on keskitasoa parempi, mutta väite on ainakin periaatteessa vaatimattomampi kuin hyvä kielitaito. Sana kohtalainen ei siis ole kovin tarkka, mutta harkitusti ja kohtuullisesti käytettynä sillä on oma paikkansa kielessä.
Sana kohtuullinen tarkoittaa ’kohtuuden mukainen, sopiva’; usein siihen sisältyy merkitys oikeudenmukainen. Esimerkiksi kohtuullisen suuri tarkoittaa sellaista, mikä ei ole liian pieni eikä liian suuri, vaan kooltaan sopiva. Asiayhteydestä ja arvioijastakin riippuu, mitä pidetään sopivana, kohtuuden mukaisena. Kun esimerkiksi laissa on säädetty, että tietystä asiasta on maksettava kohtuullinen korvaus, on viime kädessä tuomioistuimen arvioitava, mitä pidetään kohtuullisena määränä.
Sanoilla kohtalainen ja kohtuullinen on siis eri merkitykset, mutta ne ovat pahasti sekoittuneet toisiinsa. Sekaannus on ymmärrettävä, koska merkityksillä on paljon yhteistä. Myös kohtalainen sisältää usein jonkinlaisen ajatuksen kohtuullisuudesta. Mutta esimerkiksi ilmaus kohtuullinen tappio johtuu vain sanojen sekaantumisesta: tappion tuskin tarkoitetaan olevan kohtuuden mukainen, sopiva.
Sekaannuksen laajuudesta voidaan tehdä seuraavat päätelmät:
Sanotaanko arkaluonteinen vai arkaluontoinen, ja onko sanoilla eri merkitys? Normit ovat vaihdelleet ja edelleen epäselvät, kuten koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohta -luontoinen ∼ -luonteinen kuvaa. Seuraavalla linjalla kuitenkin vältetään karikot:
Normien mukaan sana ”lähiaikoina” viittaa aina tulevaisuuteen, ja huolitellut asiatekstit ovat edelleen tällä linjalla. Sanaa käytetään kuitenkin arkikielessä hyvin yleisesti myös lähimenneisyyteen viittaamassa. Kielenhuollon kannanotot, kuten Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajanilmaukset: lähiaikoina ja viime aikoina esitetty, eivät tunnu vaikuttavan käytäntöön.
Parasta onkin välttää koko sanaa ja käyttää jotakin muuta, käytännössäkin yksiselitteisempää, kuten ”lähitulevaisuudessa” tai ”pian”. Vielä parempi on, jos ajan ilmaisua voidaan täsmentää, esimerkiksi ”tämän kuun aikana”.
Menneisyyteen taas voi viitata esimerkiksi ilmaisuilla ”viime aikoina”, ”jokin aika sitten”, ”hiljattain”, ”äskettäin” tai ”muutama päivä sitten”.
Sanoilla ”määrätä”, ”määrittää” ja ”määritellä” on periaatteessa kullakin oma merkityksensä, mutta käytännön kielessä ne sekoittuvat toisiinsa. Hyvin tarkkaan oikeakielisyyteen pyrittäessä kannattaa käyttää sanoja seuraavan taulukon mukaan. Asioiden esittämisessä ei kuitenkaan kannata luottaa siihen, että tällaiset erot olisivat selvät lukijoille.
Sana | Merkitys | Englanniksi (lähinnä) |
---|---|---|
määrätä | käskeä, antaa ohje | order, command |
määrittää | ottaa selville mittaamalla, laskemalla tms. | determine |
määritellä | asettaa määritelmä jollekin | define |
Sanoilla on myös erikoismerkityksiä. Esimerkiksi kielitieteessä määrittää tarkoittaa myös määritteenä eli attribuuttina olemista.
Kirjallisuusalan erikoiskielessä käytetään sanaa ”nimeke” näennäisterminä: sen sanotaan tarkoittavan kirjan tai muun teoksen nimeä (suomen kielen sanakirjojen mukaan ”varsinaista nimeä”), mutta se saattaa viitata myös muihin teosta kuvaileviin tietoihin. Esimerkiksi Kansallisbibliografiassa teosten tiedoissa on Nimeke-kohdassa nimi ja sen jälkeen tekijän tai tekijöiden nimet, mahdollisesti muitakin tietoja. Esimerkki:
Nimeke: Hobitti, eli Sinne ja takaisin / J. R. R. Tolkien ; tekijän kuvittama ; suomentanut Kersti Juva ; runot suomentanut Panu Pekkanen.
Sana ”nimike” tarkoittaa suomen kielen sanakirjojen mukaan toisaalta samaa kuin ”nimeke”, toisaalta luokituksessa tai jaotuksessa tunnuksen tapaan käytettävää nimitystä, kuten ammattinimikettä tai tavaranimikettä. Käytännössä etenkin tavaranimikkeistä puhuttaessa tarkoitetaan usein itse tavaroita tai tavaralajeja, esimerkiksi ”Onnisen varastoissa on energia- ja yhdyskuntatekniikan tuotteita yli 4 000 nimikettä”.
Käytännössä siis kirjastoalan ”nimeke” tarkoittaa vaihtelevasti joko nimeä tai nimikkeenä käytettävää ilmausta, joka koostuu esimerkiksi teoksen nimestä ja tekijän nimestä.
Kirjastoalalla ei kuitenkaan puhuta nimikkeistä, vaan nimekkeistä. Toisaalta sana ”nimeke” kannattaa jättää vain kirjastoalan sisäisiin teksteihin, joissa niissäkään se ei olisi tarpeellinen. Muutoin on yleensä parempi kirjoittaa kirjan, äänitteen tai muun teoksen nimestä.
Joissakin tilanteissa nimeke-sanan käytöllä pyritään puhumaan teoksista tietyllä käsitetasolla. Esimerkiksi lauseessa ”meillä on 100 nimekettä lastenkirjoja” ei tarkoiteta kirjojen kappaleita, vaan keskenään erilaisia kirjoja; kutakin ”nimekettä” voi olla yksi tai useampi kappale, eli kirjoja voi olla paljon enemmän kuin 100. Muualla kuin kirjastoalan sisäisessä kielessä on tällöin parempi käyttää nimike-sanaa, joka on suurelle yleisölle paljon tutumpi. Yleensä vielä parempi on käyttää erityyppistä ilmausta.
”Osio” suomen uudissana, joka alkujaan sepitettiin merkitykseen ’moniosaisen kokeen, opetusohjelman tms. osatehtävä’. Tämä on sen ainoa merkitys Perussanakirjassa, kun taas Nykysuomen sanakirjassa sanaa ei ole lainkaan. Sana on kuitenkin sittemmin saanut aivan muuta käyttöä. Kielitoimiston sanakirjassa kuvaus onkin hyvin väljä: ”[jonkin] kokonaisuuden osa”.
Erityisesti se tarkoittaa verkkosivuston osaa ja yleisemmin jonkin kokonaisuuden suhteellisen itsenäistä osaa. Tässä merkityksessä sille tuntuu olevan selvä käyttötarve, kuten sen yleistyminen osoittaa. Se on jossain määrin täsmällisempi kuin ”osa”, joka voi tarkoittaa millaista osaa tahansa, pientä tai suurta, esimerkiksi mielivaltaisesti valittua osajoukkoa. Sen sijaan ”osio” tarkoittaa jotain, joka on tarkoitettu ja tehty rakenneosaksi, osakokonaisuudeksi. Se tuottaa joskus käännösongelmia, koska muissa kielissä ei ole vastaavaa sanaa. (Verkkosivustoista puhuttaessa englanninnokseksi sopii yleensä section, muissa yhteyksissä joskus module, joskus part, joskus jokin muu.)
Tästä voi seurata väärinkäsityksiäkin. Niinpä verkko-opetuksesta puhuttaessa saatetaan iloisesti puhua harjoitustehtävät-osiosta, täysin ohittaen sanan vanhan merkityksen. Ja jos joku puhuisi kokeen osiosta, niin mistä voi tietää, tarkoittaako hän tehtävää vai tehtävien joukkoa, osaa? Sellaisia tilanteita kannattaa siis välttää, ja osio-sanan alkuperäinen merkitys lienee jo syytä jättää historiaa. Kokeen osatehtävää voi sanoa ihan osatehtäväksi tai tehtäväksi.
Lisäksi sana ”osio” on paljolti jo tunkenut tilanteisiin, joihin aivan hyvin sopisi ”osa”. Jonkin toimintaohjelman ”osio” on todennäköisesti sellainen, mistä ennen olisi käytetty sanaa ”osa”. On kuitenkin hiukan eri asia sanoa esimerkiksi, että toimintaohjelman osana on se ja se, kuin sanoa, että se on toimintaohjelman osiona. Osana oleminen tarkoittaa vain sisältymistä, mahdollisesti ohjelman tai asiakirjan eri kohtiin hyvinkin moneen paikkaan, kun taas osiosta puhuminen tuo mieleen osan, johon on koottu jotain ja jolla tyypillisesti on oma nimi.
On kuitenkin syytä suosia ensisijaisesti sanaa ”osa” jo sen takia, että ”osio” on uudehko tulokas ja siis monille outo tai epäselvä.
Suomen kielen perussanakirjakin yrittää kovasti ohjata käyttämään sanaa ”perinteinen” aika suppeassa merkityksessä ja erottamaan sen sanasta ”perinnäinen”:
Kovin johdonmukainen ei sanakirja ole, sillä se esittää molemmille sanoille vastineeksi myös sivistyssanan ”traditionaalinen”. Uudempi Kielitoimiston sanakirja on samoilla linjoilla.
Käytännössä nämä sanat eivät pysy erossa toisistaan, ja ne ovat saaneet varsin epämääräisiä merkityksiä. Yleensä niiden tilalla voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin ”tavallinen” tai ”tavanomainen” tai ”vanhanaikainen”. Tällöin tulee paitsi merkitys myös haluttu sävy selvemmäksi. Luultavasti sana ”perinteinen” on yleisempi kuin ”perinnäinen” siksi, että monien mielestä ”perinteinen” on säilyttämisen arvoista ja ihailtua, mutta ”perinnäinen” vanhanaikaista ja uudistumatonta. Mutta ei ole ollenkaan selvää, että kaikki kokevat asian näin. Siksi on hyvä käyttää muita sanoja.
Sanan ”perinteinen” merkityksen kehitys on kuvaava esimerkki siitä, miten sanan käyttö laajenee. Alkujaanhan perinne on jotain, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Tästä on sitten johduttu puhumaan esimerkiksi opiskelijaelämän perinteistä, jotka siirtyvät ”polvelta” eli vuosiluokalta toiselle. Seuraavaksi kyse onkin esimerkiksi firman ”perinteestä”, jos pikkujoulussa on sama ohjelmanumero kuin viime vuonnakin. Tästä kehityksestä seuraa, että monille uusi, väljempi käyttö on jonkinasteinen kielivirhe.
Yleensä on siis parempi kirjoittaa vaikkapa tavallisesta tai tavanomaisesta kuin perinteisestä tai perinnäisestä. Jos todella on kyse vanhasta perinteestä, niin esimerkiksi ”perinteidemme mukainen” on kuvaava ilmaisu. Usein on hyvä kirjoittaa auki, mitä varsinaisesti tarkoitetaan.
Sanakirjat esittävät yleensä sanat ”suositella” ja ”suosittaa” samaa merkitsevinä. Päähakusanana on ”suosittaa”, ja sana ”suositella” kuvataan lähinnä viittauksella: ”= suosittaa”.
Kielessä on kuitenkin vain harvoin (jos koskaan) täysin samaa merkitseviä sanoja. Kielenkäyttäjät etsivät sanoille eri merkitystehtäviä, ja merkityseroja voidaan lukea sieltäkin, missä niitä ei ole tarkoitettu. Niinpä ei kannata käyttää samassa tekstissä sekä sanaa ”suositella” että sanaa ”suosittaa”.
Kumpaa sitten on parempi käyttää? Viralliset ohjeet eivät ota kantaa, mutta omassa kielenkäytössään ohjeet käyttävät selvästi useammin sanaa ”suosittaa”. Ne eivät siis suosittele suosittamista, mutta ne suosivat sitä! Sanakirjojen kuvailutapa voidaan sekin käsittää suositukseksi. Lisäksi tuntuisi luontevalta valita kahdesta vaihtoehtoisesta, samaa tarkoittavasta sanasta lyhyempi.
Kuitenkin ”suositella” on käytännössä paljon yleisempi ja siksi luontevampi. Se on luonteva sana, jota voisi hyvin käyttää arkisessa puhekielessäkin. Joku saattaisi pyytää ravintolan tarjoilijaa suosittamaan jotain ruokaa, mutta ystävältä kyllä taidettaisiin kysyä, voiko hän suositella jotain.
Google-haun tuloksia: suositella 90 500, suosittelee 84 600, suosittaa 22 400 (tämähän vastaa edellä olevia yhdessä, siis preesens- tai infinitiivimuoto). Ero on vielä rajumpi, jos verrataan yksikön 1. persoonan muotojen esiintymistä: suosittelen 112 000, suositan 208. Tämä johtuu siitä, että minämuotoisia ilmauksia käyttävä kielenkäyttö on luonnostaan luontevampaa.
Sana ”suositella” on sikälikin parempi, että se varmemmin ymmärretään selvää kannanottoa ilmaisevaksi. Se on selvää suomea, kun taas ”suosittaa” kuulostaa hiukan siltä, että se olisi teoreettisin perustein muodostettu lyhennelmä.
Muoto-opillisesti sanoissa on se ero, että sanassa ”suositella” on johdin -el(e)- (esim. suosittelen, suosittelimme), joka on yleensä merkitykseltään frekventatiivinen eli toistuvuutta ilmaiseva. Tämän voidaan kokea heijastavan sitä, että suosittelemisessa on kyse pysyvästä kannanotosta, joka aina kysyttäessä ja ehkä muutenkin toistetaan. Niinpä sana on yleensä säilynyt tällaisena, vaikka kielenhuolto on vuosikymmenten ajan suosinut sanaa ”suosittaa”.
Yleensä sanaa tai ei käytetä lauseessa, jossa on kieltoverbi, vaan sen tilalla on sana eikä sopivassa muodossa. Normia asiasta ei ole, mutta eikä-sanan käyttö on loogisempaa ja selvemmin kieltää kummankin vaihtoehdon.
Kielitoimiston sanakirjassa on tai-sanan käytöstä esimerkki ”Taajamat, joissa ei ole apteekkia tai [= eikä] lääkevarastoa” (hakasulkuhuomautus kirjassa itsessään). Nykysuomen sanakirja sanoo erisävyisesti ja selvemmin, mutta tuomitsematta ”kielt. yhteydessä tav:mmin eikä. | Kiväärin tukki ei saa kammeta t. puristaa piippua. Seudut, joissa ei ole kirkkoa t. rukoushuonetta.”
Pyrkimykset pitää sanat tallettaa ja tallentaa erossa toisistaan ovat epäonnistuneet. Hyvään tyyliin pyrittäessä voi kuitenkin tehdä eron. Tavallisemmin puhutaan tallentamista, esimerkiksi tietojen tallentamisesta levylle. Sen sijaan tallettaminen on jonkin aineellisen säilytettäväksi panemista tai antamista. Tosin nykyaikana rahaa talletetaan pankkiin myös pelkällä tilisiirrolla tai nettipankissa. Muutoinkin ero on osittain tulkinnanvarainen.
Sana taltioida on parasta jättää alkuperäismerkitykseen: se tarkoittaa asiakirjan alkuperäiskappaleen eli taltion panemista talteen (eli tallettamista), yleensä arkistoon.
Kielenhuollossa on usein pyritty eriyttämään sanoja eri merkityksiin. Esimerkiksi ”tarkastaminen” ja ”tarkistaminen” ovat hyvin samanlaisia sanoja, eivätkä useimmat varmaankaan tee eroa niiden välillä. Periaatteessa ne kuitenkin on pyritty yleiskielessä rajaamaan eri merkityksiin.
Useiden sanakirjojen ja ohjeiden mukaan ”tarkastaminen” tarkoittaa tutkimista asianmukaisuuden toteamiseksi tai virheiden löytämiseksi, kun taas ”tarkistaminen” sisältää lisäksi havaittujen virheiden ja puutteiden korjaamisen. Merkitysero ei aina ole täysin selvä. Esimerkiksi ”pöytäkirjan tarkastaminen” kokouksen esityslistassa tarkoittaa käytännössä tarkistamista, koska havaitut virheet toki korjataan. Toisaalta pöytäkirjantarkastajan tulee ilmoittaa havaitsemistaan virheistä, mutta hänellä ei ole oikeutta itse korjata niitä (muuttaa pöytäkirjaa).
Kun pyritään erityisen huoliteltuun kielenkäyttöön, voidaan edelleen tehdä edellä kuvattu ero. Tällöinkin voidaan törmätä kielikorvien eroihin. Kun ihmisillä on käsitys siitä, että ”tarkastaa” ja ”tarkistaa” tulee pitää erossa toisistaan, he eivät useinkaan tiedä tai muista, mikä niiden ero virallisesti on. Niinpä he saattavat keksiä eron, joka tuntuu heistä loogiselta. He esimerkiksi ajattelevat, että konkreettisia esineitä tarkastetaan, asioita tai ilmiöitä tarkistetaan. Tai sitten voidaan ajatella, että tarkastaminen on jonkinlaista virallista toimintaa, tarkistaminen epävirallista; tähän ehkä vaikuttaa se, että ”tarkastaja” on virkanimike. Monia muitakin erotteluja voitaisiin tehdä, ja ne voisivat olla sinänsä johdonmukaisia. Tuloksena on kaaos, kun yksi tekee eron yhdellä tavalla, toinen toisella, ja pahimmillaan kumpikin syyttää toista kielivirheestä.
Oman vivahteensa asiaan antaa sekin, että sana ”tarkistaa” on usein kiertoilmaisu. Ei haluta sanoa ”hintoja nostettiin”, vaan sanotaan ”hintoja tarkistettiin”.
Sellaiset sanat kuin laajennus tarkoittavat sekä laajentamista että sen tulosta. Tästä ei juuri koskaan synny ongelmia, sen enempää kuin vastaavista muista ilmiöistä muissa kielissä.
Nykyisin kuitenkin kielenhuolto suosittaa, että sanaa laajennus käytettäisiin vain laajentamisen merkityksessä. Laajentamisen tulosta tarkoittamaan pitäisi käyttää sanaa laajentuma tai sepitettyä sanaa laajennelma tai laajennos. Sellainen ei lisää selvyyttä, vaan aiheuttaa sekaannuksia. Joskus kuitenkin on kirjoitettava hyvin virallisesti tai on erikseen annettu ohjeeksi, että kielitoimiston ohjeita pitää noudattaa.
On muitakin tämäntapaisia tilanteita, joissa ohjeet vaativat eron tekemistä toiminnan ja tuloksen välillä. Joissakin tapauksissa se onnistuu melko luontevasti. Esimerkiksi väärennös on todellisessakin käytössä tarkoittamassa väärentämisen tulosta, jolloin väärennys jää vain toiminnan nimeksi. Tosin väärennys edelleenkin on tavallisempi sana puhuttaessa väärennetyistä esineistä.
Aiemmin sanaa ”ulkomainen” sopi käyttää adjektiivina ja sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina. Tämä on edelleen turvallisinta.
Nykyisin (v:sta 2001) kielenhuolto kuitenkin hyväksyy sanan ”ulkomaalainen” myös adjektiivikäyttöön. Voidaan siis puhua ulkomaalaisista työntekijöistä. Monista ”ulkomaalainen” sopii adjektiiviksi nimenomaan silloin, kun tarkoitetaan ihmistä. Sen sijaan puhutaan yleensä edelleen ulkomaisista (eikä ulkomaalaisista) omenista. Sanaa ”ulkolainen” ei pidetä hyväksyttävänä, vaikka se on melko yleinen. Ks. kuvausta suomen kielen lautakunnan kannanotosta: Ulkomainen ja ulkomaalainen.
Kannan muutos vaikuttaa hyvin perustellulta: suomessa ei muutoinkaan ole rajattu -maalainen-loppuisia sanoja vain substantiiviseen merkitykseen (vrt. esim. sanaan ”ahvenanmaalainen”), joten erottelu oli keinotekoinen. Se ei myöskään toiminut käytännössä.
Sana ”ulkolainen” ei edelleenkään ole hyväksyttävää kieltä, vaan sen tilalla pitäisi käyttää joko sanaa ”ulkomaalainen” tai sanaa ”ulkomainen”.
Toisaalta varovainen kirjoittaja tietysti ottaa – ainakin virallisimmassa kielenkäytössä – harkiten huomioon sen, että monet lukijat ovat kielitoimistollisempia kuin kielitoimisto itse. He saattavat paheksua sellaisiakin ilmauksia, jotka kielenhuolto on hyväksynyt jo vuosia, jopa kymmeniä vuosia sitten. Eihän synny mitään virhettä eikä epäselvyyttä siitä, että aiemman suosituksen mukaisesti käyttää sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina, koska ”ulkomainen” on ihan sopiva adjektiiviksi – ja se on kielilautakunnan mukaankin ensisijainen vaihtoehto adjektiiviksi.
Tästä vaihtelusta riippumatta kannattaa huomata, että merkitykseltään sana ”ulkomaalainen” tai ”ulkomainen” voi olla ongelmallinen. Sana on erityisen epäselvä silloin, kun Suomessa ja suomeksi puhutaan muiden maiden tapahtumista ja asioista. Jos esimerkiksi puhutaan Yhdysvalloissa tapahtuneen onnettomuuden ulkomaalaisista tai ulkomaisista uhreista, niin tarkoittaako se muita kuin yhdysvaltalaisia vai muita kuin suomalaisia?
Sellaiset sanat kuin keskinen, pohjoinen, itäinen jne. tarkoittavat keskellä, pohjoisessa, idässä olevaa. Ilmaus pohjoinen Suomi viittaa siis Suomeen kuvaten sen olevan pohjoisessa. Ilmausta käytetään kuitenkin myös tarkoittamaan Suomen pohjoista osaa. Väärinkäsityksen vaara on yleensä pieni, mutta Kielitoimiston sanakirjassa kuvataan sanat keskinen, pohjoinen, eteläinen, itäinen ja läntinen niin, että rajoittavissa merkityksissä nämä sanat on parempi korvata muilla ilmauksilla.
Sellaisia ilmauksia kuin Keski-Suomi saatetaan välttää sen takia, että niiden voi kokea viittaavan entiseen Keski-Suomen lääniin taikka Keski-Suomen nykymaakuntaan. Jos ajatellaan näin ja halutaan viitata muutoin määriteltyyn tai epämääräiseen alueeseen, sopivinta on puhua Suomen keskiosasta.
Myös väli-ilmansuuntien nimityksiä, kuten lounainen, sekä sanoja trooppinen, arktinen jne. on syytä käsitellä samoin: niitä ei käytetä rajaavassa merkityksessä.
Asiakirjoittamisessa erikoisalojen termien merkitykset ovat yleensä olennaisempia kuin yleiskielen sanojen tarkat merkityserot. Tekstin aihepiiriä tuntematon toimittaja, sihteeri tai kääntäjä joutuu usein vaikeuksiin, kun jollakin alalla käytetään samantapaisia sanoja eri merkityksissä. Tilannetta pahentaa, että termit merkityksineen saattavat olla oppiriitojen kohteina.
Esimerkiksi nimityksellä ”funktionalismi” voidaan tarkoittaa joko hyvinkin suppeasti rajattua arkkitehtuurin suuntausta, jota edustavat vain muutamat nimekkäät henkilöt rajattuna aikana, tai hyvin laveasti tyylipiirteitä, jotka ovat ominaisia kokonaisen aikakauden arkkitehtuurille. Lisäksi alan asiantuntijat saattavat olla jyrkästi eri mieltä siitä, mikä on ”oikeaa funktionalismia”. Asiaan vielä saattaa sekoittaa arkikieli, jossa sana ”funktionalismi” tai ”funkis” kuvastaa hyvin epämääräisiä maallikon käsityksiä arkkitehtuurista tai suunnittelusta.
Lisäksi sanojen sävyt vaihtelevat. Käytännössä sanat ovat eri tavoin sidoksissa mielipiteisiin ja arvostuksiin. Esimerkiksi taidesuunnan nimityksellä on erilainen merkitys sen ihailijoiden kuin sen arvostelijoiden kielenkäytössä. Ulkopuolisen on vaikea tietää sitäkään, milloin arkinen, lempinimeltä kuulostava vaihtoehto, kuten ”funkis” ilmentää myönteistä ja milloin kielteistä asennetta.
Erikoisalojen sanastot ovat tietenkin tärkeä tietolähde myös oikean sanan valinnassa eikä vain sanan oikeinkirjoituksessa. Epäselvissä tilanteissa kannattaa tarkistaa useasta lähteestä muun muassa siksi, että asiantuntijoiden näkemykset voivat erota toisistaan. Usein on syytä erikseen tekstissä tai sen liitteessä kuvata, missä merkityksissä eri termejä on käytetty.
Sanan käyttöä aivan väärässä tyylilajissa pidetään yleensä karkeana virheenä. Jos muistokirjoituksessa käyttää sanaa ”diili” tai arkisessa käyttötekstissä sanaa ”virvoittava”, se on paljon pahempi asia kuin kirjoitusvirhe. Uskottavuus rapisee, lukeminen häiriytyy, lukija närkästyy tai jopa järkyttyy.
Valitettavasti esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja sisältää suhteellisen vähän mainintoja sanojen tyylilajeista. Nykysuomen sanakirja on tässäkin asiassa seuraajiaan monipuolisempi, mutta monet sen tyylilajitiedot ovat vanhentuneita. Toisaalta tyyliä ei oikein voisikaan oppia sanakirjoista, joskin sanakirjoista saattaisi olla apua tyylilajin tarkistamisessa joskus.
Tyylilajitiedot voivat myös olla epäluotettavia sen takia, että ne heijastavat esimerkiksi sanakirjan tekijöiden melko modernia näkemystä. Kielikellossa 4/2006 kirjoituksessa Arkikielestä yleiskieleen mainitaan muu muassa seuraavista sanoista, että niitä ei enää pidetä arkityylisinä: sinkku, polttarit, funkkis, dekkari, piikkarit, lööppi, liisaus, flirttailla, tiskata, remontti, henkselit, siivu, kolaroida. Monien mielestä ne eivät kuitenkaan suinkaan kaikki sovellu täysin asiatyyliseen kirjoitettuun tekstiin. Muutoinkin se, mihin tyylilajeihin jokin sana sopii, on muuttuvaa, ja lisäksi siitä on eri käsityksiä.
Kirjallisen esityksen tyylejä opitaan lähinnä lukemalla. Jos aikoo kirjoittaa novellin, pitää ensin lukea monta novellia. Sama pätee erikoistuneisiin tyyleihin, esitystapoihin. Jos pitää kirjoittaa yhdistyksen toimintakertomus, kannattaa lukea ainakin parin edellisen vuoden toimintakertomukset, jos vain saa ne käsiinsä. Silloin hahmottuu paitsi se, millaista rakennetta on tapana käyttää, myös se, millaisin sanakääntein asiat on tapana sanoa. Voi kyllä olla, että käytäntöjä voi paljonkin parantaa.
Tahallinen tyylirikko on vahva ilmaisukeino. Käytä omalla vastuullasi. Voi olla äärimmäisen tehokasta herättää lukija käyttämällä täysin asiallisen tekstin sisällä yhtäkkiä hyvin arkista tai jopa alatyylistä sanaa. Vastakkaissuuntainen rikko, juhlavien sanojen käyttö arkisessa yhteydessä, on sen sijaan varsin kulunut keino tavoitella koomista vaikutelmaa. Tahallisen tyylirikon paras paikka voi olla esityksen lopussa, jossa tarkoituksena on korostaa tekstin pääsanomaa tai suorastaan esittää koko tekstin varsinainen viesti, joka on poikkeuksellisesti säästetty loppuun.
Tietyn sanan käyttö voi olla sananmukaisesti kiellettyä jossakin tilanteessa, jopa laissa säädetyn rangaistuksen uhalla. Paljon tavallisempaa on, että sanan käyttö on arveluttavaa tai vaarallista. Tässä kohdassa käsitellään ensin sellaisia sanoja, jotka voivat olla vaarallisia niihin liittyvien mielleyhtymien takia, sitten sanoja, joiden käyttöä on säädelty laeissa ja määräyksissä.
Vahingollisimpia kielivirheitä ovat ne, joiden takia lukija loukkaantuu syvästi. Toisaalta loukkaantua voi niin monesta asiasta. Kirjoittajaa tuskin voi syyttää siitä, että lukija loukkaantuu jostakin aivan henkilökohtaisesta syystä, jota kirjoittaja ei voinut ennakoida. Mutta jotkin sanat voidaan yleisesti kokea loukkaaviksi.
Sanoja, jotka nykyisin voidaan kokea loukkaaviksi, ovat esimerkiksi ”neekeri” ja ”vanhus”. Niitä on aiemmin käytetty kuvailevina sanoina, joihin ei sisälly arvostuksia tai joihin voi sisältyä myönteinen arvostus. Toki niitä ovat usein käyttäneet nekin, jotka väheksyvät tai jopa halveksivat kyseisiä ihmisryhmiä. Toisaalta tämä heijastelee enemmänkin sellaisten asenteiden levinneisyyttä kuin itse sanojen sisältöä. Mutta moni kokee tällaiset sanat nykyisin automaattisesti leimaaviksi, jopa hyökkääviksi. Useinkaan loukkaantuja itse ei kuulu siihen ryhmään, jota hän kokee loukattavan.
On vaikea ennakoida, mitkä sanat voivat olla lukijoiden mielestä loukkaavia tai ärsyttäviä. Kieli muuttuu jatkuvasti, ja ennen aivan normaalit sanat voivat leimautua, ensin ehkä pienen vähemmistön, sitten muidenkin mielestä. Ongelma pyritään ratkaisemaan välttämällä sellaisia sanoja ja korvaamalla ne toisilla. Neekeristä tulee musta tai tummaihoinen, vanhuksesta ikäihminen tai seniori, lappalaisesta saamelainen, mustalaisesta romani.
Loukkaaviksi voidaan kokea muitakin sanoja kuin sellaisia, jotka tarkoittavat ihmisryhmää tai ihmisen ominaisuutta. Esimerkiksi ammattinimikkeiden muuttuminen johtuu osittain siitä, että vanhat nimikkeet (esim. ”siivooja”) on koettu halventaviksi.
Usein syntyy kierre, kun sana korvataan uudella, joka sitten myös leimautuu kielteiseksi. Tosin tämä ei ole vielä kovin tavallista suomessa, englannissa kylläkin. Suomen kielessäkään ei aina ole selvää, mikä vaihtoehdoista milloinkin on paras, tai vähiten huono. Onko parempi kirjoittaa ”invalidi” vai ”vammainen”? Pitäisikö kuuroja sanoa kuulovammaisiksi? Asiallisessa kielenkäytössä kuulovammainen on yleiskäsite, jonka alaan mahtuu eriasteisia kuulonalentumia lievästä huonokuuloisuudesta täydelliseen kuurouteen (ks. Kuuloliiton sivua Kuulovammat.
Myös kielten nimiä voidaan pitää loukkaavina tai ainakin sopimattomina, ja vakiintuneitakin kielten nimiä on haluttu korvata toisilla, yleensä nimellä, joka paremmin vastaa kielen puhujien itsensä käyttämää. Ongelmatapauksia ovat olleet mm. viro vai eesti, serbokroaatti (nykyisin jaettu serbiaksi ja kroaatiksi), flaami (hollannin kielen muodon tai lähisukukielen nimityksenä) ja gruusia, joka nykyisin korvataan nimellä georgia, joskus kartveli. Lisäksi nykyisin puhutaan jo paljon yleisemmin saamen kielistä kuin lapin kielestä tai kielistä. Enää ei myöskään yleensä puhuta mustalaisten kielestä vaan romanista eli romanikielestä.
Kielten nimien tällainen muuttaminen on melko uusi ilmiö. Aiemmin kielenhuolto vastusti vakiintuneiden nimien korvaamista. Esimerkiksi vuonna 1960 puolusti Veikko Ruoppila radiossa kielipakinassa Lappalainen vai saamelainen? (julkaistu SKS:n Kielivartio-kirjassa, Tietolipas 25) vahvasti vanhan nimityksen säilyttämistä, koska se on hyvin vakiintunut ja yleinen. Hän lisää: ”Jos taas lappalaisen vaihtamista saamelaiseen perustellaan sillä, että lappalaiset itse nimittävät itseään saamelaisiksi, ei ajattelumme pysy reaalisella pohjalla. Tällaisen periaatteen johdonmukainen soveltaminen veisi näet siihen, että meidän olisi vaihdettava toisiksi kymmeniä kieleemme jo vakiintuneita kansallisuuden nimityksiä.” Todellisuudessa vanhojen nimien korvaaminen ei olekaan johdonmukaista, vaan se kohdistetaan pieniin kansoihin ja kieliin, kun taas saksalaisten, ruotsalaisten, kreikkalaisten jne. nimitykset saavat olla rauhassa.
Usein tuntuu helpolta ratkaisulta se, että luovutaan leimaavaksi sanotusta sanasta ja korvataan se toisella, jota suositellaan. Mutta aina ei suositeltu sana ole kaikkien mielestä oikea sekään. Joskus se on jonkun mielestä jopa huonompi. Lisäksi uusi sana saattaa olla monille lukijoille aivan outo tai sen merkitys koetaan aivan muuksi kuin on tarkoitus.
Esimerkiksi sana ”musta” voidaan ymmärtää mustalaista eli romania tarkoittavaksi eikä sanan ”neekeri” korvaajaksi. Voidaanpa sen käsittää tarkoittavan mustatukkaista ihmistä. Joskus leimaavaksi sanotun sanan korvaaminen johtaa käsitesekaannuksiin. Kuulovammaisuus on eri asia kuin kuurous. Kuurot saattavat jopa loukkaantua, jos heitä sanotaan kuulovammaisiksi. Osa kuuroista haluaisi, että käytetään sanaa ”viittomakielinen”, mutta tämä taas ei varsinaisesti tarkoita samaa kuin ”kuuro”.
Usein pyritään korvaamaan leimautuneita tai leimautuvia sanoja sivistyssanoilla. Sokeritaudista tehtiin diabetes, ja samalla luotiin oikeinkirjoitusongelma. Sanan korvaaminen toisella merkitsee aina myös pitkähköä siirtymäkautta. Voi kestää kymmeniä vuosia, ennen kuin uusi sana tulee yhtä tunnetuksi kuin vanha.
Erikoistapaus sivistyssanoilla korvaamisesta on kansojen, kielten ja paikkojen nimien vaihtaminen ”omakielisiin”. Esimerkiksi ostjakit ja vogulit ovat nykyisin hanteja ja mansia. Eskimoita kutsutaan nykyisin yleisesti inuiiteiksi. Mutta asia on kiistanalainen, ja osa eskimoistakin on sitä mieltä, että ”eskimo” on parempi nimitys. Ks. myös edellä esitettyjä lisähuomautuksia ongelmallisista kielten nimistä.
Sanojen välttely voi myös johtaa kiusallisempaan huomion kiinnittymiseen kuin mikään ”epäkorrekti” sana konsanaan. Tämä on tavallisempaa puhekielessä kuin kirjoitetussa kielessä, koska huomiota kiinnittää erityisesti puhujan takeltelu, ilmeet yms. Mutta kirjoitetussa tekstissä saattaa esiintyä jopa sellainen ilmaisu kuin ”kansallispukuinen”, kun tarkoitus on todellisuudessa viitata johonkin muuhun kuin pukeutumiseen.
Vaarallisten sanojen ongelmaan ei ole yleispätevää ratkaisua. Periaatteessa lähtökohdaksi pitäisi ottaa se, mikä on lukijoille sekä ymmärrettävää että hyväksyttävää, mutta tämä ei yleensä anna yksiselitteistä vastausta. Yleistajuiseksi tarkoitetussa tekstissä on usein perusteltua mainita vanhat, monien mielestä ehkä leimaavatkin sanat ainakin selityksinä, jotta asia menee perille. Voidaan esimerkiksi aluksi käyttää ilmaisua ”romanit (eli mustalaiset)” ja sen jälkeen johdonmukaisesti romani-sanaa. Tilanteen arvioinnista riippuu, halutaanko samalla leimata vanha nimitys huonommaksi.
Sanalla mies on suomen kielessä vanhastaan myös merkitys ’ihminen’ useissa yhteyksissä, etenkin sanonnoissa, mutta myös sellaisissa ilmauksissa kuin jokamies ja miesmuistiin. Tältä pohjalta on pitkään käytetty sellaisia nimikkeitä kuin puhemies, virkamies ja esimies senkin jälkeen, kun tehtävissä on alkanut toimia myös naisia.
On kuitenkin esitetty myös, että esimerkiksi mies-loppuiset nimitykset olisi korvattava ”sukupuolineutraaleilla”. Toisaalta moniin tapauksiin ei ole löydetty ratkaisuja, jotka olisivat läheskään kaikkien mielestä sopivia. Joissakin tapauksissa on luonteva ratkaisu, kuten sähkömiehen korvaaminen sähköasentajalla, mutta esimerkiksi esihenkilöä on pidetty koomisenakin.
Tässäkin asiassa jokainen kirjoittaja joutuu valitsemaan linjansa, ellei sitten kirjoita esimerkiksi sellaisen organisaation palveluksessa, joka on valinnut oman linjansa.
Suomen kielen lautakunnan suositus sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi (vuodelta 2007) ottaa varsin pitkälle menevän periaatteellisen kannan ns. sukupuolineutraalisuuden puolesta.
Vanha nimitys jokamiehenoikeus, joka kirjoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan yhteen, mutta lakitekstissä yleensä erilleen (jokamiehen oikeus), on edelleen virallinen. Metsähallitus ryhtyi kuitenkin vuonna 2023 käyttämään sanaa jokaisenoikeudet.
Me luulemme tietävämme sanojen merkitykset. Sanakirjoihin tutustuminen tuottaa usein yllätyksiä, ja lisäksi sanoja käytetään muutenkin kuin sanakirjojen mukaan. Merkitykset myös vaihtelevat ammattialan, sosiaaliryhmän, asuinalueen ja monen muun asian mukaan. Esimerkiksi sanalla ”induktio” on eri aloilla kymmenkunta aivan erilaista merkitystä.
Opimme sanojen merkitykset lähinnä käyttämällä sanoja – ensin kuulemalla tai lukemalla, sitten puhumalla tai kirjoittamalla. Kun kuulen sanan ensimmäisen kerran, joudun arvaamaan asiayhteyden perusteella, mitä se tarkoittaa. Tämä voi antaa hyvin yksipuolisen käsityksen. Lisäksi sanan kirjoittaja tai sanoja on voinut ymmärtää sanan osittain väärin. Mutta kun kuulen sanan eri yhteyksissä, niin käsitykseni sen merkityksestä täsmentyy. Siksi pelkästään kirjallista tietä ja yhdestä lähteestä opittu sana on usein ymmärretty vähän väärin, tai kokonaan väärin.
Esimerkiksi sanaa ”ortodoksinen” käytetään toisaalta viittaamaan kristinuskon yhteen muotoon (josta ennen käytettiin nimitystä ”kreikkalaiskatolinen”), toisaalta merkityksessä ’oikeaoppinen, oikeanlainen’. Jos tämä sana on tullut tutuksi vain jälkimmäisessä, usein kevyessä merkityksessä, voi tulla yllätyksenä, että osa lukijoista loukkaantuu sen käytöstä. Tässä tapauksessa ei kieltä mitenkään köyhdytä se, että jätetään sana ”ortodoksinen” uskonnolliseen merkitykseen ja korvataan sen muu käyttö omaperäisillä sanoilla, kuten ”oikea”.
Asiatyylissä tietysti vältetään arkityyliä ja varsinkin alatyyliä – ylipäänsä kaikkea, mikä voisi hämmentää lukijan taikka nolostuttaa tai jopa loukata häntä. Tässä voidaan toisaalta mennä liiankin pitkälle.
Ehkäpä tyypillisin esimerkki on panna-verbi, jota on ruvettu kaikin keinoin välttämään. Sen on ajateltu olevan sopimaton, koska puhekielessä ”panna” tarkoittaa myös sukupuoliyhdyntää. Välttely on muodostunut niin laajaksi, että voi kysyä, onko panna-sana todella käynyt asiatyyliin sopimattomaksi. Esimerkiksi ”laittaa korvan taakse” ja ”pistää korvan taakse” ovat molemmat jo monta kertaa yleisempiä kuin ”panna korvan taakse”. Jos kaikki muut kirjoittavat pistämisestä tai laittamisesta, niin uskaltaako enää panna astioita pöydälle, rahaa pankkiin tai asioita järjestykseen? Varovaiselle kirjoittajalle lienee laittaa-verbi sopivin välttelysana. Tosin sekin saattaa häiritä sellaista lukijaa, joka on oppinut hokeman ”sikaa pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan”, vaikka se ei ole koskaan ollut kielenhuollon kanta. Suomen kielessä on vanhastaan pantu, laitettu, pistetty tai asetettu aika lailla sekaisin. Kielenhuolto on kyllä yrittänyt määritellä näille verbeille käyttöaloja (muun muassa kirjoituksessa Panna ei ole pannassa Kielikellossa 2/1992).
Silloin, kun todella kirjoitetaan sukupuolielämän asioista, on sivistyssanoille usein varsin tarpeellista käyttöä. Tavallisessa saati virallisessa asiatyylissä ei juuri voi kirjoittaa esimerkiksi sukupuolielimistä – vai pitäisikö sanoa ”genitaaleista”? – muuten kuin latinasta peräisin olevilla nimityksillä. Jos kuitenkin kyse on kansanvalistuksesta tai vastaavasta, on syytä vähintään selittää sanat hiukan tutummilla sanoilla.
Muita aiheita, joiden voidaan arvioida vaativan häveliäitä kiertoilmaisuja tai sivistyssanoja, ovat yleisemmin ihmisen anatomia ja ihmisruumiin toiminnot (kenties hikoileminenkin), kansallisuus- ja rotuerot ja uskonnolliset käsitykset. Niin sanotun ”poliittisen korrektiuden” vaatimukset vaihtelevat suuresti.
Kiertoilmaisujen käyttö on usein hankalaa, ja siitä on vaikea esittää yleisiä ohjeita. Tavallisesti kuitenkin sopii kirjoittaa siihen tyyliin, jota useimmat muutkin kirjoittavat – eikä siis olla ainakaan ensimmäisten joukossa kieltämässä sanoja.
Jotkin nimitykset ovat yleisyydestään huolimatta virheellisiä. Vaikka niiden käytöstä ei useinkaan seuraa mitään, huolellisuus ja varovaisuus ovat tarpeen muun muassa seuraavissa tapauksissa etenkin virallisissa tai kaupallisissa yhteyksissä:
Säädökset sinänsä koskevat lähinnä kaupallista toimintaa (mainontaa, myyntiä yms.), mutta niiden linjaa on järkevää noudattaa asiateksteissä. Ei ole järkevää käyttää tuotteesta eri nimeä kuin se, jolla sitä myydään. Jos käytetään sekaisin vaikkapa nimiä kauramaito ja kaurajuoma, syntyy väistämättä sekaannuksia, koska ei ole mitenkään selvää aina ja kaikille, että tarkoitetaan samaa. Kielikellon 4/2018 kirjoituksessa Kauramaito ja kaurajuoma otetaan toinen kanta: ”Yleiskielisissä teksteissä, kuten uutisissa, voi käyttää sanaa kauramaito tai kaurajuoma.”
Säädökset eivät estä käyttämästä esimerkiksi sellaista sanaa kuin magnesiamaito, vaikka ainetta ei ole valmistettu maidosta. Kyseessä on satoja vuosia vanha nimitys magnesiumhydroksidin ja veden seokselle, jota yhä käytetään lääkinnässä. Siksi voidaan pitää selvänä, ettei kyse ole maidosta. Olennaista on se, että kermaa, juustoa, jukurttia tms. jollain tavalla jäljittelevää tuotetta, jota ei ole valmistettu maidosta, ei saa mainostaa kermaan, juustoon, jukurttiin tms. viittaavilla sanoilla. Myös sellaisia väännelmiä kuin vuusto voidaan pitää kiellettyinä myynnissä, sillä asetuksen mukaan muiden kuin maitotuotteiden ”mainonnassa tai minkäänlaisessa esillepanossa ei saa käyttää väitteitä, ilmaisuja tai vihjeitä siitä, että kyseessä olisi maitotuote”.
Ilmaisun havainnollisuus on ennen muuta tyyliasia, ei niinkään oikeakielisyyttä. Näillä seikoilla on kuitenkin yhteys: käsitteelliseen ilmaisuun tulee yleensä helpommin virheitä. Tämä johtuu toisaalta siitä, että käsitteellisyys merkitsee vaikeita, harvinaisia, arkikieleen kuulumattomia sanoja, toisaalta siitä, että se vaatii mutkikkaita lause- ja virkerakenteita.
Nyrkkisääntö: valitse yksinkertaisin ja tutuin sana, joka ilmaisee asian tarpeeksi tarkasti. Ei siis niin tarkasti kuin mahdollista, vaan niin tarkasti kuin tarvitaan. Vertaa seuraavia:
Vaikka termien käyttö on usein välttämätöntä täsmällisyyden vuoksi, aina ei suinkaan tarvitse olla täsmällinen kaiken muun kustannuksella. Asiantuntijan kirjoittama teksti usein paranee huomattavasti, kun tarkkoja ilmaisuja korvataan epämääräisemmillä, mutta ymmärrettävämmillä. Usein ongelmana on, että asiantuntija haluaa sanoa kaiken tai ainakin aivan liian paljon. Hän ehkä kirjoittaa seuraavasti:
Pronomineilla ja niistä johdetuilla sanoilla (pro-sanoilla), kuten ”se”, ”sellainen”, ”hän” ja ”joka”, voidaan usein ratkaisevasti vähentää sanojen ja lyhenteiden toistamista. Ilmaisusta tulee lyhyempi ja siten usein helpommin ymmärrettävä.
Selvimmin edut tulevat ilmi silloin, kun käsitellään pitkään jotakin esinettä tai muuta kohdetta. Silloin sana ”se” toistuu usein ja viittaa koko ajan samaan kohteeseen.
Pronominin edut korostuvat myös silloin, kun se viittaa pitkään sanaan tai monisanaiseen ilmaukseen.
Pronomini viittaa eri tilanteissa eri sanoihin tai asioihin. Jos sanon ”se putosi”, niin kuulija voi usein omista havainnoistaan – kuten rikkinäisestä maljakosta, jota näytän – päätellä, mihin se-sana tällä kertaa viittaa. Jos kyse on kirjoitetusta tekstistä, niin asian ratkaisee yleensä vain se, mitä tekstissä on aiemmin esitetty. Kirjoituksessa pitäisikin käyttää vähemmän pronomineja kuin puheessa.
Lukija tai kuulija joutuu aina etsimään pronominille korrelaatin eli sanan tai ilmauksen, johon se viittaa. Tämä on usein helppoa ja ongelmatonta, mutta usein lauserakenteen kannalta mahdollisia korrelaatteja on enemmän kuin yksi. Pronominien joustavuudessa on siis myös niiden suurin ongelma: aina ei ole ollenkaan selvää, mihin pronomini viittaa. Tekstin muotoilulla voi joskus vähentää tulkinnanvaraa, mutta usein on parempi olla käyttämättä pronominia. Jos pronomini olisi epäselvä tai et tiedä, mikä pronomini olisi oikea, käytä substantiivia.
Pronominit vaikeuttavat tekstin osien lukemista erikseen, katkelmina. Sekä paperilta että varsinkin verkkosivuilta luetaan tekstiä sieltä täältä, yksittäisiä kappaleita, jopa yksittäisiä lauseita. Jos tekstissä on käytetty paljon pronomineja, lukija ei edes pääse kärryille siitä, mistä on kyse. Myös tekstin ymmärrettävä lainaaminen vaikeutuu, ja lainaaja voi joutua lisäämään selittäviä huomautuksia.
Tämän takia pitäisi etenkin tärkeät lauseet, varsinkin lihavoinnilla tai muuten korostetut, kirjoittaa niin, että ne voidaan lukea itsenäisinä. Lauseesta tuskin tulee mieleen jäävää, toistettavaa iskulausetta, jos siinä on pronomineja, joiden takia sen sisältöä ei voi ymmärtää lukematta, mitä tekstissä on aiemmin. Kappaleenvaihdon pitäisi yleensä muodostaa raja, jonka yli pronominien viittaukset eivät kulje. Toisin sanoen kappaleessa ei pitäisi olla pronominia, joka viittaa johonkin aiemmassa kappaleessa mainittuun. Poikkeuksen muodostaa ehkä pronomini, joka viittaa aiemmin esitettyyn kokonaisuutena, kuten tämän kappaleen alussa ilmauksessa ”Tämän takia”. Parempi kuitenkin olisi, jos kokonaisuuden voisi jotenkin nimetä, esimerkiksi ”Erikseen luettavuuden helpottamiseksi”.
Vaikka pronomini olisi yksitulkintainen, se usein hidastaa lukemista ja saattaa häiritä keskittymistä. Jos lukija joutuu palamaan tekstissä taaksepäin nähdäkseen, mihin pronomini viittaa, lukeminen ei ole sujuvaa. Vielä pahempi on, jos hän joutuu lisäksi jäsentämään lauseita ja miettimään, mikä kielellisesti mahdollisista viittauksen kohteista on oikea.
On esitetty erilaisia arvioita ihmisen pikamuistin koosta eli siitä, paljonko asioita ihmisen mielessä on välittömästi läsnä. Arviot pikamuistin koosta vaihtelevat noin viidestä noin kymmeneen sanaan. Keskiarvo on ehkä seitsemän tienoilla, jos sanat ovat suhteellisen lyhyitä. Tästä voi saada jonkinlaisen säännön sille, miten kauas tekstissä taaksepäin pronomini saisi viitata.
Sellaisten pronominien kuin ”se” pitäisi yleensä viitata sanaan, joka on enintään 7 sanaa aiemmin. Muutoin lukija joutuu todennäköisesti erikseen etsimään viittauksen kohteen.
Kirjakielessä käytetään usein pronominaaleja eli sellaisia sanoja tai lyhenteitä, joilla on sama käyttötarkoitus kuin pronomineilla. Esimerkiksi sanoja ”edellä mainittu” tai niiden lyhennettä ”em.” käytetään usein silloin, kun puhekielessä sanottaisiin ”se”. Ehkäpä luullaan, että ”em.” on jotenkin täsmällisempi ja virallisempi.
Paperipronominaaleilla, kuten ”em.”, ”ao.” ja ”ko.”, on kuitenkin kaikki pronominien ongelmat ja lisäksi lyhenteiden ongelmat.
Jos lukija joutuu lainkaan kysymään, mihin se-sana viittaa, on usein parasta korvata se nimisanalla eli substantiivilla. Tämä merkitsee usein sanantoistoa. Sanantoistoa pelätään liikaa. Usein sanantoisto on enemmän eduksi kuin haitaksi, koska se muistuttaa lukijaa siitä, mistä on puhe. Asiaan toki vaikuttaa myös sanan pituus. Lyhyen sanan, kuten ”kone”, toistuminen on harvoin häiritsevää, kun taas sanan ”tietokone” tai ”sormitietokone” toistuminen alkaa rasittaa aika helposti.
Toisaalta runsas sanantoisto kyllä saattaa käydä rasittavaksi. Yksi mahdollisuus on käyttää synonyymeja, siis samaa tarkoittavia sanoja, jolloin saadaan vaihtelua. Tässä voi olla apua erityisistä synonyymisanastoista. Esimerkiksi Word-ohjelmassa voi maalata sanan hiirellä, napsauttaa hiiren kakkospainiketta ja valita avautuvan valikon kohdasta ”Synonyymit” jonkin sopivan vaihtoehdon.
Varsinkin ammattikielessä ja slangissa on usein monenlaisia (mm. leikillisiä) nimityksiä, joista valita. Esimerkiksi pakinatyyliin sellaiset sopivat.
Silloin kuitenkin muodostuu ongelmaksi, että kaikki lukijat eivät heti ymmärrä sanoja synonyymeiksi. Erityisesti selkokielessä on periaatteena, että samasta asiasta käytetään koko ajan samaa nimitystä. Kirjoittaja joutuu siis usein valitsemaan, asettaako hän etusijalle tyylikkyyden vai ymmärrettävyyden.
Kielenkääntämisessä aiheuttaa usein ongelmia se, että suomen pronomini ”hän” voi tarkoittaa niin miestä kuin naistakin. Jos tekstissä puhutaan miehestä ja naisesta, niin englannin kielessä tekee pronominien ”he” tai ”she” käyttö selväksi, kumpaa tarkoitetaan. Suomentaja joutuu käyttämään jotakin muuta tapaa. Nopeasti käännettäessä syntyy helposti epäselvyyksiä, koska suomentaja itsehän kyllä tietää, mitä ”hän” milloinkin tarkoittaa, koska hän on lukenut alkutekstin.
Paljon on kirjoitettu siitä, että joka-sanan viittaussuhde pitää saada selväksi, mieluiten niin, että se viittaa juuri edeltävään sanaan. Mutta se-sanan merkitys on paljon useammin todella epäselvä. Kirjoittajalle itselleen viittaussuhde on toki selvä, mutta ei lukijalle, jolle tekstin asiasisältö on uutta ja vaikeasti hahmotettavaa.
Mitä yleistajuisemmaksi ja helppolukuisemmaksi teksti halutaan, sitä varovaisempi kannattaa olla se-sanan käytössä. Monien kirjoittajien kannattaa käydä läpi omia tekstejään niin, että alleviivataan kaikki se-sanan esiintymät eri muodoissaan ja kysytään, onko täysin selvää, mihin kukin se-sana viittaa. Jos vastaus on kielteinen, voi kokeilla, kannattaisiko se-sanat korvata niillä sanoilla, joihin sen on tarkoitus viitata, vai onko parempi muotoilla virke toisin. Kun tätä on harrastanut jonkin verran, alkaa automaattisesti välttää epäselvää pronominien käyttöä.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Pronominit: se taaksepäin viittaamassa esittää: ”Viittauksessa olennaista on se, että lukijalle on vaivatta selvää, mihin kulloinkin viitataan”. Aina ei kirjoittajan kuitenkaan ole helppo arvioida, mikä on lukijalle selvää.
Usein se-sanan käyttö rikkoo myös kielen virallisia sääntöjä siksi, että se-sanalla yritetään viitata esimerkiksi yhdyssanan alkuosaan taikka johonkin, johon on viitattu vain epäsuorasti. Normaalisti se-sanan tulisi liittyä sanaan, joka on esiintynyt aiemmin. Seuraavassa ei niin ole:
Tässä on se-sanaa käytetty kieliopillisesti väärin, koska sillä on tarkoitus viitata uusien teknisten apuvälineiden käyttöön, siis ilmaisuun, jota virkkeessä ei ole. Yleensä se-sanan pitäisi viitata tekstissä todella aiemmin olleeseen substantiiviin. Useinkin lukija voi päätellä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, mutta lukijaa ei pitäisi rasittaa sellaisella. Esimerkkitapauksessa voi ongelman välttää, kun korvaa lauseen ”sitä mukaa kuin se tulee mahdolliseksi” lyhyemmällä ilmaisulla, jossa ei ole pronominia: ”mahdollisuuksien mukaan”. Siitä ehkä jonkun mielestä puuttuu muutoksen, edistyksen tuntu, mutta virkkeessähän on jo sana ”uusia”.
Se-sanan kohteena voi olla kokonainen lause, jolloin viitataan lauseen koko sisältöön. Tällainen viittaus on selvä silloin, kun lauseessa ei ole muuta mahdollista viittauskohdetta, nimittäin yksikkömuotoista substantiivia.
Vaikka se-sana yleensä viittaa lähimpään mahdolliseen yksikkömuotoiseen substantiiviin, se voi viitata muuallekin. Lukija hahmottaa tilanteen sen mukaan, mihin se-sana hänen käsityksensä mukaan voi viitata. Seuraavan esimerkin lukija voi jäädä miettimään, viittaako se-sana sanaan ”tietokoneessasi” vai sanaan ”ohjelmaa”, kun taas viittaaminen sanaan ”oikeutta” ei varmaankaan tule mieleen – sanojen merkityksen takia. Vaikka miettimisen jälkeen luultavasti selviää sekä muodollisin perustein (se-sana viittaa yleensä lähimpään vaihtoehtoon) että asiasisältöä pohtimalla, että viitataan sanaan ”ohjelmaan”, niin tällainen mietiskely voi pahastikin katkaista lukemisen.
Usein esitetään, että tämä-sanaa voidaan käyttää se-sanan tilalla selvyyden vuoksi, koska tämä-sana selvemmin viittaa kahdesta vaihtoehdosta lähempään. Mutta tämä-sanan käyttö sellaiseen tarkoitukseen tekee tekstistä aika paperisen tuntuista. Parempi on yleensä toistaa sana. Edellisessä esimerkissä sen-sanan vaihtaminen tämän-sanaksi olisi keinotekoista, ja selvyyttä edistäisi paljon enemmän sen korvaaminen ohjelman-sanalla.
Yleensä se-sanalla ei pitäisi yrittää viitata genetiivimuotoiseen määritteeseen, koska se on syvällä lauseen rakenteessa ja siten lukijan hankalasti löydettävissä. Edellä mainittu ohje Pronominit: se taaksepäin viittaamassa esittää jopa seuraavan korjauksen:
Löysin uuden suklaakakun ohjeen. Aion leipoa sen vielä tänään.
→ Aion leipoa kakun vielä tänään.
On kyseenalaista, onko korjaus välttämätön tai edes parannus. On aivan selvää, että kyse on suklaakakun eikä ohjeen leipomisesta.
Yleensä joka-sanan pitäisi viitata aivan äsken mainittuun, tavallisesti edeltävään sanaan tai sanayhdistelmään. Silloin lukija ei joudu käymään tekstiä läpi taaksepäin, jotta löytäisi pronominin kohteen eli korrelaatin. Lisäksi väärien tulkintojen mahdollisuudet ovat sitä pienemmät, mitä lähempää pronominia löytyy ilmeinen viittauksen kohde.
Seuraavassa esimerkissä on täysin selvää, että joka-sana viittaa juuri mainittuun autoon:
Seuraavassa taas joka-sanan viittauksen kohteeksi tarjoutuu ensisijaisesti sana ”nelostiellä”. Lukija kyllä ymmärtää tämän tulkinnan mahdottomuuden ja hakee kohteen aiempaa. Lukija kuitenkin rasittuu aivan turhaan, ja virke on kielen sääntöjen vastainen.
Joskus syntyy todellisia epäselvyyksiä ja tulkinnanvaraisuuksia. Viittaako seuraavassa dokumenttielokuvan esittelyssä joka-sana yhteistyöhön vai kuvaukseen eli oliko ongelmia elokuvan kuvaamisessa vai siinä asiassa, jota se kuvaa?
Tällaisia ongelmia voi syntyä, jos on ensin kirjoitettu yksinkertainen virke, kuten ”Ohitimme Möttösten auton, jossa istui viisi henkeä”, ja sitten on päätetty lisätä siihen sana ”nelostiellä”. Tekstiä täydennettäessä pitäisi aina katsoa, miten hyvin lisäys sopii lauserakenteeseen.
Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Mihin ”joka” tai ”mikä” viittaa?
Jos lauseessa esiintyy verbin nominaalimuoto (infinitiivi, esim. tehdä, tai partisiippi, esim. tekevä), on syytä olla varovainen itse-sanan käytössä. Ellei ole merkityksen perusteella aivan selvää, viittaako itse-sana lauseen subjektiin vai liittyykö se nominaalimuodon tekijään, on parempi muotoilla asia toisin.
Itse-sanalla on monenlaista käyttöä, mutta ongelmia tuottaa lähinnä sen käyttö refleksiivisesti eli viittaamassa lauseessa aiemmin mainittuun henkilöön. Kumpaan se viittaa esimerkiksi lauseessa ”Maija käski Matin keittää itselleen kahvit”?
Asiaa ei juuri ole käsitelty kielenhuolto-ohjeissa. Auli Hakulisen kirjoitus Itse-sanan merkityksestä ja käytöstä sanoo lyhyesti: ”Refleksiivistä itse-pronominia käytetään samassa yksinkertaisessa lauseessa olevan subjekti-NP:n kanssa samaviitteisesti”. Tämä tarkoittaa lauseen kieliopillista subjektia. Sana ”yksinkertaisessa” ehkä kuitenkin merkitsee, että kuvaus ei koske sellaista lausetta, jossa on jonkinlainen lauseenvastike.
Nykysuomen sanakirjassa on itse-sanan refleksiivisen käytön kuvauksessa (merkitysryhmä B) seuraava kohta, jonka mukaan tulkinta voi olla muunkinlainen:
Viittaa joko lauseen t. siinä olevan nominaalimuodon subj:iin, temporaalirakenteessa kuitenkin aina sen subj.-persoonaan. – – Jos molemmat subj:t ovat samaa persoonaa, ’itse’ viittaa milloin toiseen, milloin toiseen; jos on epäselvyyttä syntyy, tällainen konstruktio siis on korvattava toisella. Partis.-rakenteessa ’itse’ aina viittaa partis:n subj.-persoonaan.
Tämä merkitsee, että jos itse-sana esiintyy lauseessa, jossa on lauseenvastike, niin
Jos partisiippi on substantiivin määritteenä, se ei muodosta partisiippirakennetta, jolla olisi subjekti. Tällöin se edellä esitetyn mukaisesti viittaisi aina lauseen subjektiin. Tämä on kuitenkin mahdoton tulkinta esimerkiksi lauseelle ”Hän osti itsensä sulattavan pakastimen”. Käytännössä itse-sana voi tällaisissa rakenteissa viitata partisiipin pääsanaan, ainakin jos viittaus lauseen subjektiin ei ole mielekäs mahdollisuus.
Nykysuomen sanakirjassa on merkitty epäselvyyden takia hylättäväksi esimerkki ”Vänrikki sai miehet luottamaan itseensä”. Tällainen kaksitulkintaisuus voidaan purkaa esimerkiksi korvaamalla lauseenvastike sivulauseella: ”Vänrikki sai aikaan, että miehet luottivat itseensä” tai ”Vänrikki sai aikaan, että miehet luottivat häneen”. Samantapainen korjaus tarvittaisiin edellä mainittuun lauseeseen ”Maija käski Matin keittää itselleen kahvit”. Jos tarkoitetaan, että kahvit piti keittää Maijalle, niin hän-sanan käyttö lienee yksiselitteistä: ”Maija käski Matin keittää hänelle kahvit”.
Kuitenkin Uusi kieliopas (3. painos) aloittaa itse-sanan kuvauksen esimerkillä, joka vastaa edellä mainittua Nykysuomen sanakirjan esimerkkiä, mutta esitetään yksitulkintaisena (hakasuljehuomautus lainatussa teoksessa):
opettaja kehotti poikia luottamaan itseensä ’opettaja kehotti, että pojat luottaisivat itseensä’ (vrt. opettaja kehotti poikia luottamaan häneen [opettajaan t. johonkuhun juuri puheena olleeseen])
Kielitoimiston sanakirja sanoo tässä tarkastellusta aiheesta näin:
Erik. nominaalimuodon sisältävissä lauseissa viittaamassa joko nominaalimuodon subjektipersoonaan t. lauseen subjektiin; epäselvissä tapauksissa paremmin toisin.
Tähän ei liity sellaista ohjetta temporaalirakenteen tulkinnasta kuin Nykysuomen sanakirjassa. Toisaalta esitetään sama esimerkki kaksitulkintaisuudesta, ja siihen liittyy korjausehdotuksia, mutta sitä ennen on samantapainen esimerkki, joka esitetään yksitulkintaisena:
Pekka saa kaikki tytöt rakastumaan itseensä [= Pekkaan]. Vänrikki sai miehet luottamaan itseensä paremmin joko ”Vänrikki sai miehet luottamaan häneen” tai ”Vänrikki sai miehiin itseluottamusta”.
Tässä pidetään mahdottomana ajatella, että Pekka saisi aikaan, että tytöt rakastuvat itseensä, kun taas vänrikin toimintaa koskeva lause voidaan mielekkäästi tulkita kahdella eri tavalla.
Korjauksissa, jossa itse-sana korvataan hän-sanalla, on joskus se ongelma, että myös hän-sana voi olla ongelmallinen: lause ”Vänrikki sai miehet luottamaan häneen” saattaisi olla tulkittavissa niinkin, että hän-sana viittaa johonkuhun jossain aiemmassa lauseessa mainittuun henkilöön. Siksi voi olla parempi säilyttää itse-sana ja muuttaa virkerakennetta niin, että lauseessa ei ole nominaalimuotoa.
Suomen kielessä relatiivipronominina on yleensä joka, mutta seuraavissa tapauksissa mikä:
Poikkeuksena ensimmäiseen sääntöön on, että jos relatiivipronominiin liittyy postpositio, käytetään joka-sanaa, vaikka korrelaattina on lause. Tosin myös mikä on tällöin mahdollinen, mutta harvinainen.
Kun korrelaattina on pronomini, riippuu relatiivipronominin valinta siis korrelaatin luonteesta. Sama pronominikin voi olla joissakin tilanteissa asiaa tarkoittava, jolloin käytetään mikä-sanaa, joissakin taas ihmistä, esinettä tms. tarkoittava, jolloin käytetään joka-sanaa.
Edellä oleva esitys noudattelee pääosin Uuden kielioppaan ohjeita (joka-sanan kuvauksessa). Kielitoimiston ohjepankin sivu Pronominit: joka vai mikä? on osittain epämääräisempi ja yrittää tiivistää asian niin, että ”joka on tavallinen silloin, kun viittauskohde edeltävässä lauseessa on konkreettinen, tarkkarajainen, täsmennetty”, kun taas ”mikä on tavallinen silloin, kun viittauskohteena on abstrakti asia (esimerkiksi edeltävän pronominin tai lauseen ilmaisema asia)”. Tämä voi auttaa hahmottamaan käyttöaloja, mutta voi myös johtaa harhaan. Esimerkiksi rakenne se asia, joka on oikein (korrelaattina on substantiivi asia, ei pronomini joka), vaikka ohjepankin ohje johtaisi ajattelemaan toisin.
Vaikka puhekielessä sanaa kuka käytetään usein ihmiseen viittaavana relatiivipronominina, se ei ole yleiskielessä yleensä hyväksyttyä. Tämä koskee myös pronominin taivutusmuotoja, jotka perustuvat ken(e)-vartaloon.
Yleiskielessä kuka on normaalisti vain kysymyspronomini, esimerkiksi Kuka sen teki? Se voi esiintyä myös alisteisessa kysymyslauseessa, esimerkiksi En tiedä, kuka sen teki. Sellaisten lauseiden sekoittuminen relatiivilauseisiin selittää osittain puhekielen käytäntöjä.
Poikkeuksen muodostaa kuitenkin tilanne, jossa relatiivipronominilta puuttuu korrelaatti. Käytännössä tämä merkitsee, että esimerkiksi ilmauksen se, joka sijasta käytetään pelkkää mikä-sanaa tai ihmisestä puhuttaessa kuka-sanaa (sopivassa sijamuodossa). Kielikellon 4/2011 kirjoitus Joka ja mikä: relatiivipronominin käytöstä kuvaa asian näin:
Jos korrelaatiksi ajateltava pronomini on jätetty mainitsematta, käytetään relatiivipronominia mikä (ja ihmiseen viitattaessa pronominia kuka):Saat, mitä haluat. [= Saat sen, mitä haluat.]
Työhön palkattiin, kenet parhaaksi katsottiin.
Jälkimmäisessä esimerkissä kenet tarkoittaa ’se (henkilö), joka’.
Kielitoimiston sanakirjan kuvauksessa kuka-sanasta on tästä myös esimerkki ”Kuka ei tottele, saa selkäänsä”. Sen esimerkissä ”Kuka osaa, se tekee” kuitenkin on korrelaatti (se), tosin poikkeuksellisesti relatiivilauseen jäljessä, ja esimerkissä ”Ei ole ketään, kehen t. keneen voisi luottaa” taas on korrelaattina ”ketään”. Nykysuomen sanakirjassa on hiukan laajemminkin esimerkkejä. On kuitenkin parempi olla pidättyväinen kuka-sanan käytössä relatiivipronominina; näissä laajemman käytön esimerkeissä olisi mahdollista ja ehkä kirjakielisemmän tuntuista käyttää joka-sanaa.
Paikkaan viittaava paikallissijassa oleva pronomini voi olla yhtä hyvin joka kuin mikä. Edellä mainittu Kielitoimiston ohjepankin sivu luonnehtii niiden eroa niin, että ”joka-ilmauksessa viittauskohde on tavallaan tarkkarajainen ja mikä-ilmauksessa epämääräisempi, rajoiltaan avoin”. Osuvampaa lienee kuitenkin sanoa, että joka viittaa jonkinlaiseen ”olioon” (kaupunkiin, maahan, taloon tms.) kuten relatiivipronomini yleensä, kun taas mikä-sanan muodot ovat tässä yhteydessä luonteeltaan paikan adverbeja (kuten sellaiset kuin täällä ja muualla).
Sellaisten sävyerojen olemassaolokin on kuitenkin kyseenalaista. Seuraavat esimerkit tarkoittavat samaa, ja lukija tuskin kokee jälkimmäistä tarkkarajaisemmaksi tai selvemmin ”olioon” (Vaasan kaupunkiin) viittaavaksi.
Tavallisimpia oikeakielisyyskorjauksia, joita ihmiset haluavat tehdä toistensa teksteihin, on joka-sanan muuttaminen mikä-sanaksi. Syynä on se, että on opittu, että asiaan viitataan mikä-sanalla. Tämä on sitten ymmärretty niin, että joka-sanaa käytetään vain ihmiseen viitattaessa, mikä-sanaa aina muulloin. Säännöt kuitenkin sanovat itse asiassa niin, että lauseeseen viitataan mikä-sanalla.
Ensimmäisessä esimerkissä mikä-sana viittaa lauseeseen ”myöhemmin alkoi sataa”. Toisessa taas pronomini viittaa sanaan ”sade”, joten oikea pronomini on ”joka”. Tosin tässä olisi vielä ajateltavissa, että viittauksen kohteena on lause ”illalla alkoi sade”, jolloin ”mikä” olisi oikein. Seuraavassa sen sijaan ”mikä” olisi selvästi väärin, koska ei tarkoiteta, että herääminen jatkuisi tunteja:
Joskus väärän relatiivipronominin käyttö muuttaa virkkeen merkityksen. Seuraava on eräästä säilöntäohjeesta.
Tässähän joka-sana viittaa ilmaa-sanan, joten virke sanoo, että ilma on käymisen kannalta tärkeää. Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että ilman poistaminen on tärkeää. Tässä ei joka-sanan korjaaminen mikä-sanaksi olisi riittävää, koska virke olisi edelleen mahdollista ymmärtää väärin, vaikka se on periaatteessa yksiselitteinen. Parempi olisikin muotoilla asia toisin, vaikka sitten näin:
Sana ”eräs” tarkoittaa vanhojen ohjeiden mukaan sellaista, jonka kirjoittaja hyvin tietää, mutta jota hän ei mainitse. Täten sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun asia on kirjoittajallekin epämääräinen, eikä silloin, kun samassa yhteydessä yksilöidään, mitä tarkoitetaan. Ensin mainitussa tapauksessa pitäisi käyttää esimerkiksi sanaa ”jokin” tai ”joku”, toisessa taas esimerkiksi sanaa ”yksi” tai ”muuan”.
Säännöt ovat kuitenkin väljentyneet (v. 1989) niin, että varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa hyväksytään eräs-sanan käyttö.
Sääntöjen väljentämiseen ei ollut hyvää syytä. Vanhojen sääntöjen mukaisessa käytössä eräs-sana kertoi jotain sellaista, jota yksi-sana ei voi kertoa. Se oli tavallaan lupaus siitä, että kirjoittaja voisi tarvittaessa yksilöidä, mistä tai kenestä on kyse. Tosin käytäntö ei koskaan ollut ihan sääntöjen mukaista, joten eräs-sanan merkitys saattoi jäädä epäselväksi.
Tilanne on sikäli erikoinen, että puhekielessä ei juurikaan käytetä eräs-sanaa, vaan sen tilalla on lukusana ”yksi” pronominin tapaan käytettynä. Ehkä juuri puhekielenomaisuuden välttämiseksi on tavallista aloittaa virke tyyliin ”Eräs kiinnostavimmista” eikä ”Yksi kiinnostavimmista”.
Koska osa lukijoista tuntee vain vanhan suosituksen, on turvallisinta käyttää eräs-sanaa yleensä vain vanhan säännön mukaisessa ahtaassa merkityksessä. Muihin tilanteisiin sopii tavallisesti yksi-sana. Usein voi asian muotoilla sujuvasti käyttämättä kumpaakaan.
Tätä puoltaa sekin, että kielenhuolto on aiemmin kehottanut välttämään ilmaisutyyppejä ”eräs kiinnostavimmista” ja ”yksi kiinnostavimmista”. Siksi ne saattavat vielä häiritä lukijan kielikorvaa. Lisäksi ne usein ovat sanonnan keinotekoista paisuttamista. Sekamuoto ”yksi kiinnostavimpia” taas on vähintäänkin kyseenalainen – ja tarpeeton.
Sana ”tietty” ei varsinaisesti ole pronomini, mutta sitäkin käytetään laajasti pronominin tavoin. Alkujaan se on lyhempi muoto sanasta ”tiedetty”, ja tiukimman oikeakielisyyden mukaan sitä pitäisikin käyttää vain tämän mukaisessa merkityksessä, siis sellaisesta, joka on yleisesti tiedettyä tai ainakin sekä kirjoittajan että lukijan tietämä.
Kuitenkin sanaa ”tietty” on laajasti käytetty tarkoittamaan, että kyse on jostakin yksilöstä tms., vaikka ei ehkä tiedetä mistä. Osittain sitä jopa käytetään epämääräisen artikkelin tehtävässä, siis kuten englannissa sanaa ”a”. Esiintyy jopa sellaisia ilmaisuja kuin ”jokin tietty”, joissa tietty-sanalla ei ole selvää merkityssisältöä.
Vaikka tietty-sanan väljään käyttöön on ruvettu suhtautumaan yhä sallivammin, se on useimmiten helposti korvattavissa ilmaisuilla, jotka ovat hiukan täsmällisempiä eivätkä loukkaa kenenkään kielikorvaa. Tosin joissakin tilanteissa täsmällisyyttä ehkä pidetään haittana.
Edellä olevista esimerkeistä ensimmäinen periaatteessa väittää, että järjestelyt jo ovat tiedossa, mutta käytännössä se on merkitykseltään epämääräinen. Toinen viittaa siihen, että kirjoittaja tietää järjestelyt, kolmas taas vihjaa, että ei ehkä vielä ole päätetty, millaisiin järjestelyihin ryhdytään. Neljäs on ehkä jonkun mielestä tyyliltään hiukan töksähtävä ja sävyltään tulkinnanvarainen.
Usein tietty-sana olisi korvattavissa jokin- tai joku-sanalla, mutta tätä vältetään, koska näitä sanoja pidetään epämääräisyyttä ilmaisevina. Esimerkiksi ”tietyn ajan kuluessa” ei useinkaan viittaa tiedettyyn aikaan, mutta ilmausta kuitenkin käytetään, koska pelätään, että ”jonkin ajan kuluessa” tarkoittaisi, ettei aikaa voida mitenkään tietää. Tällainen tilanne voisi syntyä esimerkiksi kirjoitettaessa, että aineen radioaktiivisuus puolittuu aineelle ominaisen ns. puoliintumisajan kuluessa: aika ei välttämättä ole tiedossa (ilman tutkimuksia), mutta ei se myöskään ole niin epämääräinen kuin ”jonkin” ehkä antaisi ymmärtää. Vanhemmassa kielessä tällainen ilmaisuongelma ratkaistiin usein käyttämällä ruotsista lainattua sanaa ”vissi”.
Kirjakielessä tehdään periaatteessa sellainen ero, että ”joku” viittaa ihmiseen, ”jokin” johonkin muuhun, kuten eläimeen, järjestöön, esineeseen tai asiaan. Puhekielessä ”joku” esiintyy usein kummassakin merkityksessä; yleisesti sanotaan esimerkiksi ”joku kirja”. Lisäksi kirjakielen säännötkin hyväksyvät esimerkiksi sellaisen ilmaisun kuin ”jonkun euron arvoinen”, jossa joku-sana ilmaisee pienehköä epämääräistä määrää.
Huolitelluimmassa kielessä on syytä käyttää sanoja ”joku” ja ”jokin” sääntöjen mukaan.
Tällöin on hyvä muotoilla lauseet niin, että niihin ei tule hankalimpia taivutusmuotoja. Varsinkin joku-sanan taivutus on monille hankala. Se taipuu ikään kuin yhdyssana, jonka osat ovat ”jo” ja ”ku” ja jossa molemmat osat taipuvat: joku, jonkun, jotakuta, jossakussa, joitakuita, joidenkuiden jne.
Tosin Kielitoimiston sanakirja sanoo, että joku-sanan ”nelitavuiset muodot korvataan vars[inkin] substantiivin t. muun nominin edellä vastaavalla jokin-pronominin muodolla”. Tätä ei siis leimata vääräksi tai arkikieliseksi, ja itse asiassa sitä eräät kielenhuoltajat jopa suosittelevat. Suomen kielen lautakunnan vuonna 2012 antama ohje on vielä sallivampi. Siinä on luovuttu tavulukuun perustuvasta säännöstä, ja siinä sallitaan joku- ja jokin-sanojen sekoittuminen kaikissa muissa kuin seuraavissa tapauksissa:
Täten esimerkiksi ilmaisun ”joistakuista osallistujista” voi korvata ilmaisulla ”joistakin osallistujista”. Vaarana on, että lukija pitää sitäkin virheellisenä, jos on oppinut perussäännön joku- ja jokin-sanojen erottamisesta. Kielikellossa 2/2012 huomautetaan artikkelissa Joku ja jokin:
Itsenäisesti käytetyn joku-sanan nelitavuisten taivutusmuotojen korvaaminen jokin-sanan muodoilla jakaa jonkin verran mielipiteitä. Kaikkien mielestä se ei ole tyyliltään täysin neutraalia.
Koska toisaalta sellaiset muodot kuin joistakuista tuntuvat usein hankalilta ja epäluontevilta, kannattaa taivutusongelma ehkä kiertää muotoilemalla lause toisin.
Myös sanan ”jokin” taivutus tuottaa ongelmia. Siinä on taipuvaa osaa vain ”jo”, johon siis pääte liitetään, ja päätteen jälkeen tulee muuttumattomana liite ”-kin”. Siis taivutetaan jokin, jonkin, jotakin, jollakin, joitakin, joissakin. Kuitenkin esiintyy hyvin yleisesti lopun ”-akin” tilalla ”-ain”, siis esimerkiksi jotain, jollain, joitain, joissain, ja tätä pidetään nykyisin täysin hyväksyttävänä. Aiemmin pidettiin pitempiä muotoja suotavina varsinkin monikossa. Joskus painotus- tai tyylisyyt voivat tehdä jommankumman muodon paremmaksi.
Sana tämä viittaa ajasta puhuttaessa nykyiseen, menossa olevaan. Näin on vanhastaan ollut ja sanakirjojen mukaan on edelleen, mutta nykyisin saatetaan sanoa maanantaina tänä perjantaina, koska ajatellaan, että ensi perjantaina tarkoittaisi ensi viikon perjantaita, eikä osata sanoa tulevana perjantaina.
Sellaisia ilmauksia kuin tänä perjantaina ei kannata käyttää, ei ehkä myöskään sellaisia kuin ensi perjantaina, koska ne voidaan tulkita kahdella tavalla. Yksiselitteisiä ovat tulevana perjantaina ja ensi viikon perjantaina.
Ilmaus tänä perjantaina olisi vanhojen sääntöjen mukaan mielekäs vain perjantaina käytettynä. Silloinkaan sitä ei tarvita, koska voi sanoa tänään tai – jos viikonpäivää on tarpeen korostaa – tänään perjantaina.
Vaikka kirjakielessä ihmiseen viittaava persoonapronomini on yleensä hän, rakenne se, joka on oikein, kun merkitys on suunnilleen ’sellainen ihminen, joka’. Rakenne hän, joka on harvinaisempi yleensä merkitykseltään toinen: siinä sivulause on luonteeltaan selittävä, ei rajoittava, ja tällöin hän viittaa tiettyyn, aiemmin mainittuun ihmiseen.
Eräänlaisena rajatapauksena voidaan pitää sellaista uskonnollisen kielen ilmausta kuin Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Sivulauseen voi ehkä tulkita selittäväksi, jolloin hän on paikallaan. Enemmänkin kyse lienee siitä, että tällaisessa yhteydessä on alettu kokea se-sana sopimattomaksi; vielä vuoden 1776 Bibliassa oli vastaavassa kohdassa se, joka.
Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pronominit: se joka vai hän joka? kuitenkin sanotaan laajemmin: ”Kun viitataan tilanteessa mainittuun tai muuten tiettyyn henkilöön tai olentoon, voidaan joskus käyttää ilmaustyyppiä hän joka”. Esimerkit ovat kuitenkin sellaisia, joissa viitataan Jumalaan tai Jeesukseen, paitsi Harry Potterista otettu lainaus hän joka jääköön nimeämättä.
Samat periaatteet tietysti koskevat myös monikollisia ilmauksia ne, jotka ja he, jotka. Niistä siis edellinen on normaali, jälkimmäinen lähinnä vain periaatteessa mahdollinen, jos viitataan tiettyihin mainittuihin ihmisiin.
Yleensä sanan ”hän” pitäisi huolitellussa yleiskielessä viitata johonkuhun aiemmin mainittuun ihmiseen. Sana ”he” puolestaan viittaa ihmisiin, jotka on aiemmin lueteltu tai mainittu monikollisella ilmaisulla.
Puhekielessä tilanne on yleisesti toinen: ihmisiin viitataan se-sanalla, paitsi eräissä erikoistilanteissa (ns. logoforinen käytto).
Nykyisin sallitaan myös he-sanan käyttö viittaamassa ihmisryhmään, joka on mainittu yksiköllisellä sanalla, kuten ”kansa” tai ”henkilöstö” tai ”aviopari”. Vaihtoehtona on tällöin se-sanan käyttö. Ks. kohtaa Voiko väki olla he?.
Aiemmin pidettiin hyväksyttävänä käyttää sanoja hän ja he eräissä tapauksissa. Nykyisissä ohjeissa (v:sta 2015 alkaen) tämä torjutaan, mutta monet silti käyttävät lemmikistään sanaa hän. Aihetta kuvaa verkkosivu Hän: voiko eläin olla hän?
Yhteydessä, jossa on mainittu kaksi tai useampia ihmisiä, vain yhteen heistä voidaan viitata sanalla hän. Kirjakielessä voidaan toisena mainitusta käyttää sanaa tämä; puheessa sellainen ei ehkä tunnu luontevalta, vaan käytetään kuvailevaa ilmausta tai erisnimeä. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pronominit: tämä vai hän taaksepäin viittaamassa? on seuraava esimerkki:
Äiti lauloi lapselle unilaulua, ja lopulta tämä nukahti.
Puheessa, ja miksi kirjoituksessakin, olisi sujuvampaa käyttää sanan tämä sijasta sanaa lapsi. Tosin joku voisi sitten moittia sanantoistosta.
Oikeastaan Iso suomen kielioppi (kohta Kilpailevat korrelaatit) sanoo, että hän-sana voi viitata kahdesta mainitusta henkilöstä kumpaan tahansa, mutta viittaa yleensä subjektiin. Virke Äiti lauloi lapselle unilaulua, ja lopulta hän nukahti ei siis olisi muodollisesti virheellinen, mutta kaksitulkintainen.
Murteissa ja muussa puhekielessä esiintyy yleisesti sana ”ketä” myös merkityksessä ’kuka’, esimerkiksi ”Ketä on syyllinen?” Kirjakielessä se ei ole hyväksyttävää. Se herättää hämmennystä, vaikka yleensä ei varsinaista väärinymmärryksen vaaraa ole.
Kyse ei ole yleisestä puhekielisyydestä samassa mielessä kuin esimerkiksi sanan ”se” käyttö ihmiseen viitattaessa tai sana ”mä”. Pikemminkin ”ketä” merkityksessä ’kuka’ on samalla tavalla paikallisväritteinen kuin sana ”haastaa” merkityksessä ’puhua’ muuten murrevärittömässä arkipuheessa. Se voi pistää pahasti sellaisen korvaan, joka on kotoisin alueelta, jossa ilmiötä ei esiinny.
Yleiskielessä siis ”ketä” on vain partitiivimuoto, jota käytetään esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin ”Ketä pidät syyllisenä?”. Huolitellussa yleiskielessä se on vain yksikkömuoto, ja monikossa käytetään muotoa ”keitä”, esimerkiksi ”Keitä pidät syyllisinä?”
Nykyisin on hyväksyttävää käyttää tarvittaessa muotoa ”montaa”. Tässä ei varsinaisesti ole kyse sananvalinnasta, vaan sanan muodosta. Aihetta käsitellään kohdassa Saako sanoa ”montaa”?
Toisen persoonan pronominit ovat erikoisasemassa, koska ne eivät ole korvattavissa substantiiveilla ja koska valinta niiden välillä vaikuttaa myös sanojen päätteisiin. Valinta sinuttelun ja teitittelyn välillä ei aina sisällä pronominin valintaa lainkaan, vaan vain muotojen valinnan: ilmoita jäsennumerosi ∼ ilmoittakaa jäsennumeronne.
Kun käytetään toisen persoonan pronominia, on myös valittava, aloitetaanko se virkkeen sisällä versaalilla: sinä vai Sinä, te vai Te? Versaalin käyttö on vähentynyt ja vaikuttaa vanhahtavalta.
Sinuttelun ja teitittelyn perusero on tuttavallisuuden asteessa. Henkilökohtaisissa suhteissa sinuttelulla voi ilmaista tuttuutta. Kun vaaditaan yleistä sinuttelua, johon Ruotsissa on laajasti menty ja Suomessakin ollaan kai menossa, se merkitsee tuttuuden ilmaisemisen tavan häviämistä. Väite, että englannin kielessä sinuteltaisiin kaikkia, on siis perätön: englannin kielessä you ei tarkoita sinuttelua eikä teitittelyä, vaan se on neutraali toisen persoonan pronomini. Sinuttelua vastaa englannissa lähinnä etunimen käyttö puhuttelussa.
Teitittely taas ilmaisee tuttuuden tai tuttavallisuuden puuttumista. Silloin, kun tuntemattomien teitittely oli yleistä, se siis ei ilmaissut erityistä kohteliaisuutta, vaan lähinnä sitä, ettei olla ihan läheisiä tuttavia.
Tilanne on muuttunut, kun sinuttelu on yleistynyt, mutta teitittelyäkin vielä esiintyy paljon. Esimerkiksi työpaikoilla teitittely on käynyt harvinaiseksi. Teitittelyä esiintyy lähinnä silloin, kun puhutellaan tuntematonta asiakasta, joka ei ole kovin nuori.
Sekä sinuttelu että teitittely voi häiritä tai jopa loukata, joskin suurin osa suomalaisista suhtautunee asiaan melko välinpitämättömyys. Edes sinuttelun ja teitittelyn sekoittuminen (”palkkiosi lähetetään teille pian”) ei useinkaan herätä huomiota tai siihen suhtaudutaan ymmärtäväisesti, epävarmuuden oireena.
Vaikka valinta siis voi olla vaikea, se kannattaa yleensä tehdä, sen sijaan, että ongelma väistettäisiin käyttämällä aivan muuta ilmaisutapaa. Kieli tarjoaa kyllä monia väistelykeinoja, joilla vältetään suora toisen persoonan käyttö. Syntyy kuitenkin yleensä epäselvyyttä ja epävarmuutta, jos sanotaan esimerkiksi ”Nyt pitäisi – –” sen sijaan, että sanotaan ”Sinun pitäisi nyt – –” tai ”Teidän pitäisi nyt– –”.
Kirjoitetussa viestinnässä tilanne on paljolti toinen kuin puhutussa. Esimerkiksi erilaiset ohjeet ja käskyt esitetään yleensä sinuttelumuotoja käyttäen.
Yleisissä ohjeissa ja vastaavissa ei yleensä ole mitään tarvetta ilmaista tuttavallisuutta tai sen puutetta, etenkään kun kirjoittajan persoona ei mitenkään näy. Joukkokirjeet ja vastaavat ovat samantapaista viestintää. Ei kukaan odota saavansa tuttavallista kirjettä virastolta tai suuryritykseltä. Siksi sellaisessa kirjeessä olevaa sinuttelua ei ole aihetta kokea tuttavallisuudeksi, pikemminkin käytännöllisyydeksi. Toki siitä joku voi loukkaantua, mutta tilanne on silti toinen kuin vaikkapa se, että parikymppinen myyjä tai hoitaja sinuttelee satavuotiasta kaupan asiakasta tai sairaalan potilasta.
Seuraavat seikat puoltavat sinuttelumuotojen käyttöä:
Sellaiset sanat kuin ”tehdä”, ”suorittaa” ja ”toteuttaa” ovat tavallaan pronominien vastineita verbien maailmassa. Ne voivat viitata hyvin monenlaisiin toimintoihin. Tästä myös seuraa, että niiden merkitys on usein epäselvä ja tulkinnanvarainen.
Selvimmin pronomineihin verrattavaa on tehdä-verbin käyttö seuraavanlaisissa ilmauksissa:
Taustalla on varmaankin englannin kielen vaikutus, sillä englannissahan on oikein käyttää do-verbiä tämäntapaisissa ilmauksissa. Suomen kielessä ei ole ollut tapana välttää verbin toistoa.
Toisto ei tässä yleensä haittaa vaan päinvastoin korostaa ja selventää asiaa. Vieraan esikuvan mukaista tehdä-verbin käyttöä voidaan jopa pitää kielivirheenä. Se ei yleensä estä tekstin ymmärtämistä, mutta hidastaa sitä, koska lukija joutuu palauttamaan muististaan mieleensä tai katsomaan aiempaa tekstistä, mistä tekemisestä olikaan kyse.
Nykyisen kielenhuollon lempiaiheisiin kuuluu – erittäin aiheellisesti – se, että pitäisi suosia yksinkertaisia tekemisen ilmaisuja. Lauseen verbin pitäisi olla toimintaa tai tapahtumista kuvaava, jos mahdollista. Monet kirjoittajat kuitenkin kirjoittavat lauseeseen ensin verbin ”suorittaa”, ”toteuttaa” ja ”tehdä” ja vasta sitten kertovat substantiivilla, mitä oikeasti tapahtuu. Tämä voi johtua virkakielen tai tieteen kielen antamien huonojen esimerkkien jäljittelystä. Osittain ehkä syynä on, että ensin kirjoitetaan yleisverbi ja vasta sitten ajatellaan, mitä varsinaisesti halutaan sanoa.
Esimerkiksi lauseesta ”huoneet siivottiin” saatetaan tehdä vaikkapa lause ”huoneissa toteutettiin siivous”. Tällöin itse asia siirretään pois verbistä, lauseen ytimestä. Suoranaisesta kielivirheestä ei ole kyse, kömpelöstä, raskaasta ja liian käsitteellisestä tyylistä kyllä. Toisaalta kun lauseita mutkistetaan, tehdään usein helposti myös kielivirheitä, koska lauseiden rakenne siirtyy pois tutuista arkikielen rakenteista.
Kielen käsitteellisyyttä voi arvioida siten, että alleviivaa kaikki predikaatit eli verbien niin sanotut finiittimuodot, siis sellaiset kuin ”tekee”, ”on tehnyt” ja ”tehtiin”, ei sellaisia kuin ”tekeminen” ja ”tekevä”. Kun sitten silmäilee tekstiä, niin alleviivatuista sanoista saa käsityksen siitä, kuvaako teksti eloisasti toimintaa ja tapahtumista. Jos suurin osa verbeistä on sellaisia kuin ”on”, ”tehdään”, ”suoritetaan” ja ”harjoitetaan”, teksti todennäköisesti paranisi, jos kerrottaisiin verbillä, mitä tehdään. Pienen harjoittelun jälkeen tällaisen tarkistuksen oppii tekemään mielessään, ilman kynää, ja aika nopeasti.
Joissakin kielimuodoissa, kuten muistioiden ja mietintöjen kielessä, saattaa kuitenkin kuulua vallitseviin tapoihin ilmaista asiat raskaasti. Silloin suora ilmaisu, kuten ”peltoja kynnettiin”, voi häiritä viestin perillemenoa, koska lukija on tottunut toisenlaiseen tyyliin. Tällaisissa tilanteissa kannattaa kuitenkin pysyä kohtuudessa. Jos kuuluu asiaan kirjoittaa ”pelloilla suoritettiin kyntämistä”, niin kirjoitetaan sitten, mutta ei liioitella tyyliin ”peltojen osalta voitiin havaita kyntämistapahtumien toteuttamista”. Lisäksi mietintökielestä on osattava irrottautua silloin, kun esimerkiksi pitää laatia mietinnön tiivistelmä lehdistöä varten.
Sellaiset verbit kuin rakentua ovat luonteeltaan passiivisia eli kuvaavat, että subjekti on jonkin toiminnan kohteena. Ilmaus talo rakentuu on periaatteessa moitteeton. Se viittaa talon rakentamiseen sanomatta mitään siitä, kuka tai mikä sitä rakentaa. Se eroaa ns. passiivimuodosta (oikeammin: 4. persoonan käytöstä) taloa rakennetaan, joka sisältää ajatuksen, että tekijöinä on ihmisiä. Voidaan myös ajatella, että talo rakentuu vielä selvemmin jättää tekijät mainitsematta ja kuvaa, mitä talolle tapahtuu. Siinähän talo on kieliopillisena subjektina eikä objektina. Iso suomen kielioppi kuvaa (§ 1346) merkitykseltään passiivisten verbien eli passiiviverbien (sen termistössä: johdospassiivien) käyttöä eri kannoilta.
Kielikellon 3/1991 artikkelissa Joko potilaskin hoituu? kuvataan passiiviverbien käyttöä ja arvellaan sen yleistyneen.
Sellaisista ilmauksista kuin talo rakentuu saatetaan ajatella, että niiden mukaan talo muka rakentuu itsestään, talo rakentaa itseään. Voidaan ajatella, että jos rakentamista tekevät ihmiset, sanottaisiin taloa rakennetaan.
Tällaisista syistä on hyvä välttää passiiviverbien käyttöä silloin, kun tekijät ovat ihmisiä. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan kuvaus verbistä rakentua merkitsee, että sitä käytetään yleensä muodostumisesta, koostumisesta, syntymisestä, perustumisesta tai pohjautumisesta ja vain harvoin ihmisen tekemästä rakentumisesta: ”3. harv. tulla rakennetuksi. Kortteli rakentui [tavallisemmin: rakennettiin] ennätysajassa.”
Passiiviverbejä tarvitaan kuitenkin silloin, kun ei ole tietoa siitä, onko toiminnalla ihmistekijä tai yleisemmin sanottuna persoonallinen tekijä. Tällaisia tilanteita tulee usein eteen kääntämisessä. Jos vieraassa kielessä käytetään verbin passiivimuotoa, kuten ”was replaced”, ei sitä ilman muuta voi kääntää suomen ns. passiivimuodolla kuten korvattiin, ellei tiedetä, että korvaamisen teki ihminen. Tilanteeseen sopii usein passiiviverbi, kuten korvautui.
Eri verbeistä muodostetaan passiivijohdoksia eri johtimilla, joista tavallisimmat ovat -u- ja -y-. Myös johtimilla -utu- ja -yty- muodostetaan passiiviverbejä, esimerkiksi leikkautua; tavallisimmin niillä on refleksiivinen merkitys, jolloin teon kohde on myös sen tekijä, esimerkiksi heittäytyä ’heittää itsensä’.
On myös verbejä, joista ei muodosteta passiivijohdoksia. Sellaisia ovat jo merkityksensä takia sellaiset, jotka eivät voi saada objektia, esimerkiksi nukkua. Lisäksi on verbejä, joihin vain ei liitetä passiivijohtimia; silloin verbillä kuitenkin usein on passiivinen vastine, joka saattaa olla aktiivisen verbin kantasana tai muunlainen. Esimerkiksi verbistä herättää ei muodosteta passiivijohdosta herättyä, vaan sen sijasta käytetään verbiä herätä.
Koska verbejä vastaavia passiiviverbejä ei yleensä mainita sanakirjoissa, seuraavaan on koottu tavallisimpien verbien passiivivastineet. Luettelossa on erotettu vinoviivalla ”/” toisistaan sellaiset vaihtoehtoiset vastineet, joilla saattaa olla eri merkityksiä ja käyttötilanteita. Erottimena on sen sijaan tildeoperaattori ”∼”, jos vastineet tarkoittavat olennaisesti samaa.
Aiheuttaa aiheutua, alentaa alentua / aleta, alistaa alistua, aloittaa alkaa, altistaa altistua, asentaa asentua, asettaa asettua, avartaa avartua, avata avautua / aueta, edistää edistyä, edustaa edustua /edustautua, ehkäistä ehkäistyä, eksyttää eksyä, eristää eristyä, erottaa erota / erottua, estää estyä, haavoittaa haavoittua, hajauttaa hajautua, hajottaa hajota, hakea hakeutua, halventaa halveta ∼ halventua, hangata hankautua, hapattaa hapata ∼ hapantua, harventaa harventua ∼ harveta, haudata hautautua ∼ hautaantua, hauduttaa hautua, heikentää heiketä ∼ heikentyä, heiluttaa heilua, heittää heittyä, helpottaa helpottua, herättää herätä, hiljentää hiljetä / hiljentyä, himmentää himmetä ∼ himmentyä, hoikentaa hoiketa ∼ hoikentua, hoitaa hoitua, hukuttaa hukkua, huonontaa huonota ∼ huonontua, huumata huumaantua ∼.huumautua, hämmentää hämmentyä, hävittää hävitä, ilahduttaa ilahtua, ilmentää ilmentyä ∼ ilmetä, innostaa innostua, irrottaa irrota, iskeä iskeytyä, isontaa isota, jakaa jakautua ∼ jakaantua, jatkaa jatkua, johtaa johtua, julkistaa julkistua, juurruttaa juurtua, järjestää järjestyä, jättää jäädä, jäädyttää jäätyä, kaataa kaatua, kadottaa kadota, kantaa kantautua, kasata kasautua ∼ kasaantua, kastaa kastua, kasvattaa kasvaa, katkaista katketa, kauhistaa kauhistua, kauhistuttaa kauhistua, kaventaa kaventua, kehittää kehittyä, keittää kiehua ∼ keittyä, kelpuuttaa kelvata, kerrata kertautua ∼ kertaantua, kerätä kertyä / kerääntyä, keskeyttää keskeytyä, keskittää keskittyä, kiertää kiertyä, kiihdyttää kiihtyä, kiinnittää kiinnittyä, kiinnostaa kiinnostua, kiinnittää kiinnittyä, kiristää kiristyä, kirjoittaa kirjoittua, kohdistaa kohdistua, kohentaa koheta ∼ kohentua, kohottaa kohota, koota kokoontua, korjata korjaantua ∼ korjauta, korostaa korostua, korottaa korottua, korvata korvautua, kostaa kostautua, kouluttaa kouluttua, kuivata kuivua, kuljettaa kulkea / kulkeutua / kuljettua, kuluttaa kulua, kumota kumoutua, kuvata kuvautua, kypsyttää kypsyä, käynnistää käynnistyä, kääntää kääntyä, kääriä kääriytyä, laajentaa laajentua / laajeta, laihduttaa laihtua, lainata lainautua, lakata lakkautua, lannistaa lannistua, laskea laskeutua, leikata leikkautua ∼ leikkaantua, lennättää lentää, levittää levitä / levittyä, lieventää lievetä ∼ lieventyä, lihottaa lihoa . lihota, liikuttaa liikkua, liittää liittyä, lisätä lisääntyä, liu’uttaa liukua, lohduttaa lohduttua, lopettaa loppua, loukata loukkaantua, lukea lukeutua, lukita lukittua, lyhentää lyhetä ∼ lyhentyä, lähentää lähetä ∼ lähentyä ∼ lähestyä, lähettää lähteä, lämmittää lämmetä ∼ lämmitä, löytää löytyä, maustaa maustua, muistaa muistua, muodostaa muodostua, muuttaa muuttua, määrittää määrittyä, määrätä määräytyä, nostaa nousta, nuorent aa nuortua / nuorentaa, nähdä näkyä, näyttää näkyä / näyttäytyä, ohittaa ohittua, ohjata ohjautua, oikaista oieta, painaa painua / painautua, paistaa paistua, paisuttaa paisua, pakata pakkautua, palauttaa palautua, paljastaa paljastua, parantaa parantua, pehmentää pehmetä ∼ pehmentyä, peittää peittyä, pelastaa pelastua, pelkistää pelkistyä, pelottaa pelätä, pelästyttää pelästyttää, perehdyttää perehtyä, perustaa perustua, peruuttaa peruuntua, pidentää pidetä, pienentää pienetä / pienentyä, piirtää piirtyä, pilata pilaantua, piristää piristyä, poikkeuttaa poiketa, poistaa poistua, polkea polkeutua ∼ polkeentua, polttaa palaa, pudottaa pudota, puhaltaa puhaltua, puhdistaa puhdistua, puhkaista puhjeta, puristaa puristua, purkaa purkautua, pysäyttää pysähtyä, pyyhkiä pyyhkiytyä, päästää päästä, päättää päättyä, rajoittaa rajoittua, rakentaa rakentua, ratkaista ratketa, rauhoittaa rauhoittua, rikkoa rikkoutua, sairastuttaa sairastua, sekoittaa seota / sekaantua / sekoittua, selittää selittyä, selvittää selvitä, siirtää siirtyä, siitä siittää, sijoittaa sijoittua, sirottaa sirottua, sisältää sisältyä, sitoa sitoutua, sokeuttaa sokeutua, sotkea sotkeutua ∼ sotkeentua, soveltaa soveltua, sovittaa sopia, sulattaa sulaa, sulkea sulkeutua, supistaa supistua, suunnata suuntautua, suurentaa suureta ∼ suurentua, suututtaa suuttua, synnyttää syntyä, sytyttää syttyä, syventää syvetä / syventyä, syöstä syöksyä, säilyttää säilyä, särkeä särkyä, säästää säästyä, tainnuttaa taintua, tasoittaa tasoittua, tehostaa tehostua, tihentää tihentyä ∼ tihetä, tiukentaa tiuketa, toistaa toistua, toteuttaa toteutua, totuttaa tottua, tuhota tuhoutua, tukea tukeutua, tulostaa tulostua, tummentaa tummeta ∼ tummentua, tunkea tunkeutua, tuntea tuntua, turruttaa turtua, tuulettaa tuulettua, tyydyttää tyydyttyä / tyytyä, työntää työntyä, täydentää täydentyä, täyttää täyttyä, ulottaa ulottua, unohtaa unohtua, upottaa upota, uudistaa uudistua, uusia uusiutua, uuttaa uuttua, uuvuttaa uupua, vaalentaa vaaleta ∼ vaalentua, vahvistaa vahvistua, vaihtaa vaihtua, vakiinnuttaa vakiintua, vakuuttaa vakuuttua, valaista valaistua, valikoida valikoitua, valmistaa valmistua, vanhentaa vanheta / vanhentua, vapauttaa vapautua, varistaa varista, vaurioittaa vaurioitua, vavisuttaa vavista ∼ vapista, verrata vertautua, vesittää vesittyä, vetää vetäytyä, viihdyttää viihtyä, viilentää viiletä ∼ viilentyä, viivyttää viipyä, viivästää viivästyä, vähentää vähetä / vähentyä, välittää välittyä, värittää värittyä, värjätä värjäytyä ∼ värjääntyä, väsyttää väsyä, yhdenmukaistaa yhdenmukaistua, yhdistää yhdistyä / yhtyä, ylittää ylittyä, yllättää yllättyä, ärsyttää ärsyyntyä / ärtyä, ääntää ääntyä, öljytä öljyyntyä ∼ öljyytyä.
Kielenhuolto on aiemmin pitänyt yhdysverbejä, kuten lähtöselvittää, enimmäkseen vältettävinä, suomen kieleen kuulumattomina. Linja on jossain määrin lieventynyt; ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Yhdysverbit, kuten ”koeajaa”.
Yhdysverbillä suppeassa merkityksessä tarkoitetaan sanaa, joka on muodostettu liittämällä verbiin määriteosaksi jokin nomini. Esimerkiksi sana valokuvata ei ole tässä mielessä yhdysverbi, sillä se ei ole sanojen valo ja kuvata yhdistelmä, vaan substantiivin valokuva johdos. Tällaisia johdoksia on aina pidetty moitteettomina.
Esimerkiksi lähtöselvittää on yhdysverbi eikä sitä voida pitää nykyistenkään normien mukaisena. Houkutus sen käyttöön voi olla suuri, koska se on lyhyempi kuin ilmaus tehdä lähtöselvitys. Lisäksi voisi luulla, että lähtöselvittää on johdos sanasta lähtöselvitys, mutta tällaista sananjohtoa ei pidetä oikeana; vastakkainen johtosuhde olisi kyllä mahdollinen.
Nykyisten normien mukainen yhdysverbien käytön linja voidaan tiivistää seuraavasti:
Normit ovat kuitenkin epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, ja varsinkin erikoisalojen termeissä voisi yhdysverbejä pitää paljon laajemminkin hyväksyttävinä. Kun esimerkiksi juurihoitaa on hyväksytty, voi kysyä, miksei voisi sanoa etähoitaa.
Sana huutoitku on lähinnä puhekielinen, mutta muodostustavaltaan moitteeton kahden substantiivin yhdistelmä. Sen sijaan huutoitkeä on sääntöjen vastaisesti muodostettu; toisaalta sitä ei oikein voi korvata muuten kuin ilmauksella itkeä huutoitkua.
Suomen kielelle on erityisen ominaista se, että sanoista käytetään monia erilaisia muotoja. Monet asiat, jotka muissa kielissä ilmaistaan erilaisilla apusanoilla tai sanajärjestyksellä, ilmaistaan suomessa taivutuspäätteillä. Joskus taivutuksessa syntyy ongelmia, jopa kiistoja. Ongelmia aiheuttavat etenkin
Taivutusongelmia aiheuttavat etenkin tilanteet, joissa sana on kirjoitettu lyhenteellä, numeroilla tai muulla poikkeavalla tavalla. Taivutusmuoto ”Euroopan unioniin” on helppo kirjoittaa sanoina, mutta miten se kirjoitetaan, jos halutaan käyttää lyhennettä ”EU”? Lyhenteiden taivutusta käsitellään jäljempänä erikseen.
Etenkin sivistyssanat aiheuttavat usein taivutusongelmia. Esimerkiksi sana ”show” on suomen kieleen hyvin kotiutunut, vaikka sen kirjoitus- ja äänneasu kertovat vierasperäisyydestä. Yksikössä taivutus ei aiheuta muuta ongelmaa kuin sen, että virallisten sääntöjen mukaan siinä tulisi käyttää heittomerkkiä, jonka moni taas kokee hiukan oudoksi: ”show’n”, ”show’ssa” jne. Mutta monikon useimmat muodot ovat erittäin hankalia. Perussanakirjan mukaan ”show” kuuluu taivutustyyppiin, jonka mallisana on toinen sivistyssana, ”parfait”, ja esimerkiksi monikon genetiivi on mallin ”parfait’iden” mukaan siis ”show’iden”. Tällaisten muotojen käyttöä ei todellakaan voi pitää luontevana. On parempi käyttää esimerkiksi yhdyssanaa, jossa vaikea sana on taipumattomana alkuosana, kuten ”show-ohjelmien”.
Erikoisuutena voidaan mainita sana ”Thaimaa”, joka usein taivutetaan ikään kuin se olisi kokonaisuudessaan vieras nimi, siis esim. ”Thaimaaseen”. Se on kuitenkin yhdyssana, jonka alkuosa on kansan nimitys ja jälkiosa suomen kielen sana ”maa”, joten oikea taivutus on tämän mukaisesti esim. ”Thaimaahan”.
Yleiskielen sanan taivutusmuodon muodostamisen ongelmaan löytyy yleensä vastaus Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä on kunkin hakusanan kohdalla mainittu eräitä koodeja käyttäen sanan taivutustyyppi (taivutuskaava), astevaihtelun esiintyminen ja se, ovatko päätteet etu- vai takavokaaliset. Joidenkin erikoisten sanojen osalta on lisäksi sanallisia huomautuksia.
Esimerkiksi nalle-sanan kuvaus Kielitoimiston sanakirjassa on seuraava:
nalle8 (mon. genetiivi: nallejen t. nallein) vars. last. (lelu)karhu.
Tässä yläindeksi 8 on taivutuskaavan numero, joka viittaa painetun kirjan ensimmäisen osan alkupuolella olevaan erilliseen Taivutustyyppitaulukkoon. Siinä on mallisanasta muutama taivutusmuoto, joista muut voidaan päätellä. Tässä tapauksessa mallisanana sattuu olemaan juuri nalle, ja taulukon taivutusmuodot ovat: nalle, nallen, nallea, nalleen, nallejen (nallein), nalleja, nalleihin. Nämä taivutusmuodot saa näkyviin suoraan napsauttamalla sana-artikkelissa olevaa TAIVUTUS-linkkiä.
Vanhemmassa Nykysuomen sanakirjassa on paljon sanastoa, joka on jätetty pois sen seuraajista, ja siksi sen taivutustiedot saattavat olla tarpeen.
ykysuomen sanakirjassa on erilainen taivutustyyppien järjestelmä kuin Kielitoimiston sanakirjassa. Siinä on numeroitu erikseen nominien taivutustyypit ja verbien taivutustyypit.
Nykysuomen sanakirjassa nalle-sanan kuvaus on seuraava:
nalle9 s. last. ja leik. karhusta, karhunpojasta, lelukarhusta. | Korkeasaaren leikkisä n. Pikkusiskon rakkain lelu oli suuri, karvainen n.
Tässäkin sanakirjassa sattuu nalle-sana olemaan myös taivutuskaavansa mallisanana: nalle, -n, -a, -na, -en, (-in), -ja, -ihin. Tämän sanan monikon genetiiviksi Nykysuomen sanakirja siis mainitsee vain muodon ”nallein” ja senkin sulkeissa. Kirja sanoo käytännöstään: ”Normaalityyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin.”
Uudemmissa sanakirjoissa on taivutustietoja osittain yksinkertaistettu muun muassa poistamalla kokonaan vanhentuneiksi katsottuja muotoja. Osittain tämän takia niissä on vähemmän taivutuskaavoja, ja siksi kaavojen numerointikin on erilainen kuin Nykysuomen sanakirjassa. Toisaalta taivutusvaihtoehtoja on joissakin tapauksissa lisätty.
[-]Taivutus nominatiivi nalle genetiivi nallen partitiivi nallea translatiivi nalleksi essiivi nallena inessiivi nallessa elatiivi nallesta illatiivi nalleen adessiivi nallella ablatiivi nallelta allatiivi nallelle abessiivi nalletta nominatiivi_mon nallet genetiivi_mon nallejen, nallein partitiivi_mon nalleja translatiivi_mon nalleiksi essiivi_mon nalleina inessiivi_mon nalleissa elatiivi_mon nalleista illatiivi_mon nalleihin adessiivi_mon nalleilla ablatiivi_mon nalleilta allatiivi_mon nalleille abessiivi_mon nalleitta instruktiivi_mon nallein
Kielitoimiston sanakirjassa saa esiin vain osan sanan taivutusmuodoista, ns. merkkimuodot eli teemamuodot, joiden perusteella muut muodot voidaan muodostaa.
Lähes kaikki muodot saa esiin Joukahainen-palvelussa, joka on epävirallinen, mutta asiantuntevasti hoidettu. Joukahainen näyttää aluksi vain muutamia muotoja, mutta painiketta [+] napsauttamalla saa näkyviin lähes kaikki muodot (komitatiivi ja yksikön instruktiivi puuttuvat). Tällöin [+] muuttuu painikkeeksi [-], jonka napsauttaminen piilottaa suurimman osan muodoista. Ohessa on esimerkki nalle-sanan taivutustiedoista.
Joukahaisen käyttämä taivutusluokitus on sama kuin Kielitoimiston sanakirjassa. Joukahainen käyttää sen mukaisista luokista nimitystä ”Kotus-luokka”.
Joukahaisessa oleva sanasto on osittain suppeampi, osittain laajempi kuin Kielitoimiston sanakirjassa ja sisältää melko paljon myös erisnimiä.
Toisen tyyppinen palvelu on Verbix.com, joka on erikoistunut eri kielten verbintaivutukseen. Sen suomen verbien taivutus tuntee suuren määrän verbejä, myös murteissa esiintyviä verbejä, joita ei ole edellä kuvatuissa aineistoissa.
Usein ongelmana ei ole, miten taivutusmuoto muodostetaan, vaan mitä kieliopillista muotoa ylipäänsä käytetään. Taivutusmuodon valinnassa voi olla apua sanakirjojen esimerkeistä, joskus myös niissä olevista erityistä ohjeista. Jos vaikkapa herää kysymys, onko ”tiedottaa henkilökuntaa” oikein, voidaan katsoa tiedottaa-sanan käyttöesimerkkejä, kuten ”Henkilökunnalle tiedotettiin uusista järjestelyistä”. Tästä ilmenee, että tiedotuksen vastaanottaja ilmaistaan -lle-loppuisella muodolla, kun taas objektilla kerrotaan, mitä tiedotetaan eli asia. Tällä tosin ei välttämättä vakuuteta kiistakumppania, koska esimerkit ovat näytteitä kielenkäytöstä, eivät normeja. Ks. kohtaa Voiko sinua tiedottaa?
Joskus vaaditaan, että jotakin sanaa tai muuta ilmaisua ei saisi lainkaan taivuttaa. Erityisesti tämä koskee tavaramerkkejä. Saatetaan esimerkiksi vaatia ilmaisun Aspirin® kirjoittamista aina juuri näin. Mutta on suomen kielen sääntöjen vastaista jättää sana taivuttamatta silloin, kun sen asema lauseessa vaatii taivutusmuotoa. Ei voida kirjoittaa ”lääkäri määräsi tautiin Aspirin®”, vaikka kuinka haluttaisiin korostaa Aspirin-sanan luonnetta erisnimenä (tavaramerkkinä), vaan sitäkin on taivutettava: ”lääkäri määräsi tautiin Aspirinia” (tai: ”– – Aspirinia®.”). Harvoin on myöskään syytä ruveta muotoilemaan lauseita niin, että tällaiset sanat voidaan kirjoittaa aina perusmuotoisina.
Joskus harvoin sanalla ei ole sellaisia taivutusmuotoja, jotka sen sanaluokan sanalla yleensä on. Esimerkiksi verbillä, jonka preesensin yksikön 3. persoonan muoto on ”erkanee” ei ole I infinitiiviä. Tämä on ongelma oikeastaan vain silloin, kun tekstissä on käytetty sellaista sanaa ja lausetta muutetaan niin, että sana pitäisi saada toiseen muotoon. Ratkaisuna on silloin yleensä sanan vaihtaminen toiseksi; esimerkkitapauksessa voisi käyttää sanaa ”erkaantua”.
Sanan ”vuo” taivutuksesta sanakirjat sanovat, että monikossa ei käytetä muita muotoja kuin perusmuotoa (vuot). Sanan käyttöä ei kuitenkaan voi välttää yhteyksissä, joissa se on tarpeellinen termikäytössä, esimerkiksi sanan ”magneettivuo” osana. Käytännössä tällöin on jätetty sanakirjat huomiotta ja kirjoitettu magneettivoista, vaikka se aluksi on oudoksuttanut.
Sanasta ”itse” ei yleiskielessä käytetä monikkomuotoja, vaan yksikköä käytetään myös monikon merkityksessä. Esimerkki: ”Päätös riippuu teistä itsestänne.” (Vanhassa kirjakielessä on esiintynyt monikkomuotoja kuten ”itsistänne”.) Tämän takia sen määritteenkin on oltava yksikössä, esimerkiksi ”kaikki pitäisi nähdä omana itsenään”; sujuvampi ilmaus olisi kuitenkin ”jokainen pitäisi nähdä omana itsenään”;, jolloin ei synny monikon ja yksikön ristiriitaa.
Taivutuksessa voi olla sellainen ongelma, että mikä tahansa vaihtoehtoisista taivutustavoista on osalle lukijoista outo tai väärän tuntuinen. Silloin voi olla aiheellista välttää hankala taivutus joko vaihtamalla sanaa tai muuttamalla lauserakennetta. Lisäksi esimerkiksi lyhenteisiin, tunnuksiin ja lausekkeisiin on hankala liittää taivutuspäätteitä.
Sen sijaan, että mietittäisiin, onko ”nallejen” vähemmän outo kuin ”nallein”, voidaan kirjoittaa vaikkapa ”nallekarhujen”.
Jos hankala ilmaus esiintyy tekstissä vain kerran tai pari, voidaan yleensä muotoilla lause niin, että ilmaus esiintyy vain perusmuodossa tai jossakin ongelmattomassa muodossa.
Vaikka taivutuksen välttäminen saattaa jopa tehdä ilmaisun kaikin puolin sujuvammaksi, se voi myös johtaa kömpelöihin lauserakenteisiin. Tämä pätee varsinkin silloin, kun tekstiä muokataan kiireessä. Välttelyä ei siis kannata viedä kovin pitkälle. Jos sana esiintyy tekstissä useasti, sen taivuttamisen välttäminen saattaa häiritä lukijaa enemmän kuin hiukan outo taivutusmuoto.
Usein ilmausta voi muuntaa niin, että taivutettavaksi tuleekin jokin tavallinen sana niin sanottuna tukisubstantiivina. Usein tukisubstantiivi on luontevaa kirjoittaa yhdyssanan jälkiosaksi niin, että alkuosana on se ilmaus, jonka tavutusta halutaan välttää.
Toisissa tapauksissa on parempi kirjoittaa tukisubstantiivi erilliseksi sanaksi ennen sitä ilmausta, jota ei haluta taivuttaa. Tällaista menetelmää joudutaan joskus käyttämään esimerkiksi tietokoneohjelmien suomentamisessa silloin, kun ohjelmassa ei ole varauduttu taivuttamiseen. Tulos on usein kömpelön oloinen.
Monissa tilanteissa kumpikin taivutuksen välttämisen tapa on mahdollinen. Erillisenä sanana oleva tukisubstantiivi on usein käytännöllisempi muun muassa siksi, että vältetään joitakin yhdyssanoihin liittyviä ongelmia.
Jos joutuu käyttämään vaikeita taivutusmuotoja, kannattaa pyrkiä muotoilemaan teksti siten, että sanan ensimmäinen esiintymä on perusmuodossa. Tällöin lukija todennäköisemmin ymmärtää, mistä on kyse, kun vastaan tulee sanan taivutettuja muotoja. Tässäkin on toki muistettava, että ilmaisun pitäisi olla kohtalaisen luonteva.
Nimen käyttäminen perusmuodossaan on eduksi etenkin silloin, kun teksti tehdään tai myöhemmin siirretään webiin tai muuhun järjestelmään, josta voidaan tehdä tiedonhakuja tietokoneella. Tämä johtuu siitä, että kun ihmiset tekevät hakuja, he yleensä kirjoittavat sanat perusmuotoisina. Useimmat hakujärjestelmät eivät ymmärrä taivutuksesta mitään. Jos joku etsii tietoja ranta-alvesta, hän todennäköisesti käyttää haussa siitä perusmuotoa ”ranta-alpi”. Silloin ei todennäköisesti löydy sellaista tekstiä, jossa tämä sana esiintyy vain taivutetuissa muodoissa.
Taivutusongelmia syntyy siitäkin, että kirjoittaja pyrkii käyttämään sellaisia taivutusmuotoja, jotka eivät kuulu hänen omaan, luontevaan kieleensä. Niistä ehkä tavallisin on potentiaali.
Potentiaaliksi kutsutaan sellaisia teonsanojen muotoja kuin ”lienee”, ”voinee”, ”saanemme” ja ”tultaneen”. Niissä kaikissa on potentiaalin tunnus -ne-; se tosin voi esiintyä myös assimiloituneessa muodossa -le-, -re- tai -se-, mutta sellaiset potentiaalimuodot (esim. tullee, purree, juossee) ovat harvinaisia.
Potentiaali on useissa murteissa, yleispuhekielessä ja arkisessa kirjoitetussa kielessä varsin harvinainen. Usein sen käyttö rajoittuu olla-verbin potentiaalimuotoihin, kuten ”lienee”, ja niitäkin käytetään usein yleiskielen sääntöjen vastaisesti.
Potentiaalia ei yleensä kannata käyttää, koska se on muodostukseltaan hankala ja merkitykseltään epäselvä. Lisäksi se on yleensä sävyltään vahvasti kirjakielinen; kuten kirjoitus Lieneekö potentiaalikaan tarpeellinen? kuvailee, potentiaalin nykyinen käyttö on keinotekoisesti tuotu kirjakieleen ja poikkeaa sen vanhasta kansankielisestä käytöstä. Kun kirjakielisyyteen yhdistyy kompasteleminen potentiaalin muodossa tai käyttötavassa, tulos on tahattoman koominen.
Potentiaalin muodostamisessa tehdään hyvin usein virheitä. Edellä mainitut esimerkkisanat ovat melko helppoja, joskin ”voitaneen” usein kirjoitetaan väärin ilman loppu-n:ää. Mutta monien teonsanojen potentiaalin muodostus on hankalaa. Esimerkiksi sanan ”tulla” potentiaali on ”tullee”, ei ”tullenee”, kuten usein kirjoitetaan.
Potentiaalista ei ole menneen ajan muotoa, vaan menneisyyteen viitataan sellaisilla rakenteilla kuin ”lienee tehnyt”. Melko usein esiintyy ilmauksen ”lienee ollut” tilalla sana ”lieni”, joka ei ole kieliopin mukainen eikä perustune murteisiin.
Muodostamisen vaikeudet johtuvat paljolti siitä, että potentiaalia käytetään puhekielessä erittäin vähän. Se on lähinnä keinotekoisesti tuotu kirjakieleen. Siksi emme osaa tuottaa potentiaalimuotoja samalla tavoin sujuvasti kuin useimpia muita taivutusmuotoja. Vastaavasti me lukijoina usein pysähtynemme ihmettelemään potentiaalimuotoja.
On melko tavallista käyttää sanaa ”lienee” suunnilleen merkityksessä ’kai’, esimerkiksi ilmaisussa ”lienee on”. Tämä on kielen normien mukaan virhe, sillä niiden mukaan ”lienee” on itsessään teonsana, olla-sanan muoto.
Taustalla on luultavasti se, että epävarmuutta ilmaisevat adverbit, kuten ”kai”, ”luultavasti” tai ”todennäköisesti”, koetaan liian arkisiksi – ja epävarmuutta ilmaiseviksi. Kirjakielisen oloinen ”lienee” saattaa tuntua sopivalta, mutta sitä tulisi kielen sääntöjen mukaan käyttää verbinä, ei adverbina.
Joidenkin puhdaskielisyysmiesten mielestä myös ”kai lienee” on virheellinen, koska siinä ilmaistaan epävarmuus kahteen kertaa. Tämä on kuitenkin eri tason asia kuin potentiaalimuodon käyttö adverbina.
Sana ”lie” on sanan ”lienee” lyhyempi muoto, jota käytetään vanhastaan lähinnä runollisessa kielessä, mutta myös puhekielessä. Tämän takia se sopii asiatekstiin huonosti silloinkin, kun potentiaalia sinänsä voisi käyttää.
Myös merkitykseltään potentiaali on ongelmallinen. Se ilmaisee asian lähinnä epävarmaksi tai todennäköiseksi. Tähän kuitenkin sisältyy suuri määrä erilaisia asteita.
Käyttämällä potentiaalin asemesta sellaisia sanoja kuin ”kai”, ”ehkä”, ”luullakseni”, ”mahdollisesti”, ”todennäköisesti” tai ”varmaankin” voit ilmaista käsityksesi tarkemmin ja luontevammin. Näistä sanoista ”kai” olisi usein merkitykseltään sopiva, mutta se on hiukan arkinen. Viralliseen tyyliin sopivat ehkä parhaiten sanat ”todennäköisesti” ja ”luultavasti”.
Käyttämällä potentiaalia voi kirjoittaja tavallaan ottaa lievemmän tai epävarmemman tai muuten varauksellisemman kannan ilman, että korostaa varauksellisuutta. Monien verbien potentiaalimuodot eroavat tavallisista (indikatiivin) muodoista vain vähän, kuten tulee ∼ tullee. Mutta usein on parempi esittää varauksellisuus selvemmin.
Jaksaneeko hän maaliin asti?
Pääministerin sairausloma jatkunee toukokuun ajan [uutisotsikko]
Uudistus ei aiheuttane merkittäviä kustannuksia. [epävarmuus melko huomaamaton]
Vaikuttaa siltä, että uudistus ei aiheuta merkittäviä kustannuksia. [epävarmuus selvempi]
Virallisessa kirjeenvaihdossa käytetään joskus potentiaalia niin, että tarkoituksena on pehmentää kehotusta tai vaatimusta: ”Lähettänette asiasta selvityksen.” Mutta tällöin potentiaalia käytetään merkityksessä, jota sillä ei vanhojen kielioppien mukaan ole. Vielä pahempaa on, että monet kokevat sellaisen ilmaisun pikemminkin tylyksi kuin kohteliaaksi. On kohteliaampaa esittää pyyntö, kehotus tai vaatimus suoraan kuin verhoamalla se potentiaaliin, joka esittää ikään kuin itsestään selvänä, että kehotusta tulee totella. Voidaan hyvin kirjoittaa ”Pyydämme, että lähetätte asiasta selvityksen.”
Iso suomen kielioppi tuntee kyllä potentiaalin käytön kehottavassa merkityksessä, esimerkiksi ”Varmistanette, että huoltomiehellä on avain asuntoonne.” Sen mukaan tällaisella potentiaalilla ”ilmaistaan puhuteltavaan kohdistuva velvoite”. Ei ole kuitenkaan mitenkään selvää, että kaikki ymmärtävät asian näin. Onhan potentiaalin ensisijainen merkitys toisenlainen. Kehotuksen potentiaali saattaa siis olla sekä epäselvä että epäkohtelias.
Kehottavaa tai käskevää potentiaali ei kannata korvata indikatiivilla, johon liitetään -han- tai -hän-pääte, esimerkiksi ”Lähetättehän asiasta selvityksen”. Silloinkin ilmaus on epäselvä, ja lisäksi se saatetaan kokea tuttavallisuutta tavoittelevaksi, mutta samalla määräileväksi.
Potentiaali on pesiytynyt kokouskieleen eräänlaiseksi ehdottamisen muodoksi. Puheenjohtaja saattaa sanoa ”Ehdotus hyväksyttäneen”, kun hän tarkoittaa sanoa, että nyt se hyväksytään, ellei kukaan heti vastusta.
Hiukan vastaavasti saatetaan virkakielessä kirjoittaa ”Asiasta pyydettäneen terveyslautakunnan lausunto”, kun virkamies ehdottaa pyytämistä. Tavoitteena on ehkä toisaalta saada virkamiehen persoona taka-alalle (ei haluta kirjoittaa ”Ehdotan, että – –”), toisaalta esittää asia siinä valossa, että päättäjän tarvitsee vain hyväksyä asia – ja olisi syytäkin toimia niin. Tämän takia ”ehdottamisen potentiaali” voidaan tulkita myös ohjailevaksi, jopa ylimieliseksi.
Erikoistapaus ehdottavasta potentiaalista on se tuomioistuinkielen tapa, että eriävässä mielipiteessä esitetään potentiaalilla se, mitä mielipiteen esittäjän mielestä olisi tullut päättää (”korkein oikeus päättänee, että – –). Sellaista ei tietenkään pidä jäljitellä muissa yhteyksissä.
Suomen kieliopeissa kutsutaan passiiviksi sellaisia verbinmuotoja kuin ”tehdään”, ”tehtiin”, ”on tehty”, ”tehtäneen” ja ”tehtäisiin”. Nimitys on sikäli harhaanjohtava, että muista kielistä puhuttaessa passiivi-sanalla on yleensä toinen merkitys. Oikeampi nimitys olisi ”neljäs persoona”.
Muista kielistä puhuttaessa verbin passiivimuoto ilmaisee, että lauseen subjekti on verbin kuvaaman toiminnan kohde eikä tekijä. Englannin ilmauksessa he was killed sana he on subjekti. Suomen ilmauksessa hänet tapettiin ei ole subjektia lainkaan, ja hänet on objekti. Lauseilla on eri merkitykset: suomen lause ilmaisee, että joku tappoi tai jotkut tappoivat, kun taas englannin lause ilmaisee vain kuoleman, jonka aiheutti jokin ulkoinen syy, joka voi olla myös esimerkiksi eläin tai luonnononnettomuus.
Suomen passiiviksi kutsutut muodot ilmaisevat, että tekijä on persoonallinen, siis käytännössä lähes aina ihminen, mutta verbinmuoto ei muutoin tarkemmin ilmaise tekijää, toisin kuin esimerkiksi yksikön 1. persoonan muoto ”teen”. Asiayhteys saattaa kyllä yksilöidä tekijän tai tekijät tarkastikin; tekijä saatetaan jopa tavalla tai toisella mainita lauseessa.
Tähän tapaan passiivia on vanhastaan käytetty suomen kielessä. Jos sanotaan ”puu kaadettiin”, se tarkoittaa, että joku kaatoi tai jotkut kaatoivat puun. Ilmaisua ei voisi käyttää, jos puun kaatoi tuuli, ei myöskään yleensä, jos sen kaatoi majava.
On kuitenkin varsin yleistä käyttää passiivia etenkin käännösteksteissä vieraiden kielten passiivin suorana vastineena. Automaatissa saattaa näkyä teksti ”tilitietoja tarkistetaan”, vaikka tarkistaminen tapahtuu täysin automaattisesti, ilman minkäänlaista ihmisen puuttumista asioihin. Periaatteessa kielenhuolto ei kuitenkaan ole luopunut vanhasta periaatteesta, jonka mukaan passiivi edellyttää henkilötekijää. Ks. kirjoitusta Passiivin käytöstä.
Passiivilla on käyttöä monenlaisissa tilanteissa, kuten seuraavissa:
Passiivin käytössä on kuitenkin eräitä ongelmia (ks. myös kohtaa Verbien taivutus):
Viimeksi mainittu asia kuuluu lähinnä tyyli- ja sisältöasioihin. Ei ole varsinaisesti kielivirhe, jos teksti on hämärää eikä sano, kuka tekee tai ketkä ovat. Nyrkkisäännöksi voi esittää, että useimmiten asiatekstin sisältö muuttuu selvemmäksi, kun passiivimuoto korvataan sellaisella, jonka yhteydessä mainitaan tekijä. Poikkeuksen muodostavat lähinnä tilanteet, joissa passiivilla on laajasti yleistävä merkitys eli tekijäksi voidaan ajatella kuka tahansa. Muutoin on tekijän ilmaisemiseen yleensä tarvetta, ja usein tekijä onkin lauseeseen piilotettuna. Tämä on sikäli oikeakielisyysongelma, että piilottaminen on usein tehty käyttämällä vieraiden esikuvien mukaista rakennetta, kuten ”sen ja sen toimesta”, jollaisia etenkin aiemmin kielenhuolto paheksui.
Tosin joissakin tilanteissa on tarpeellista ja asiallista tehdä tekijän ilmoittaminen epäselvemmäksi. Jos kirjoitetaan ”metsäteollisuuden taholta on hyökätty”, se on lievempi syytös kuin ”metsäteollisuus on hyökännyt”. Tämäntapaisissa tilanteissa on taholta-sana yleensä parempi kuin toimesta-sana, jota käytetään tavallisesti vain tekijän ilmoittamiseen (ks. Toimesta: paperikielen agenttirakenne).
Passiivin muotojen muodostamisen ongelmia tarkastellaan jäljempänä kohdassa Verbien taivutus.
Tässä käsitellään sitä, mitä taivutusmuotoa (kuten mitä sijamuotoa) käytetään. Kohdassa Miten taivutusmuoto muodostetaan? tarkastellaan, miten muodostetaan se taivutusmuoto, jota on päätetty käyttää. Siinä käsitellään myös tittelien ja muiden määritteiden taipumista pääsanan mukaan.
Tässä tarkastellaan taivutusmuotojen lisäksi myös adjektiivien vertailuasteita (esim. vanhempi, vanhin).
Suomea äidinkielenään puhuva valitsee ja muodostaa taivutusmuodon yleensä luontaisen kielitajunsa pohjalta, ajattelematta. Pulmatilanteita syntyy kuitenkin muun muassa siksi, että joissakin yhteyksissä on käytössä useita vaihtoehtoja, esimerkiksi ”Kyproksella” ja ”Kyproksessa”.
Tällaiset taivutusmuodon valinnat eivät yleensä vaikuta ymmärrettävyyteen, Kyse on kieleen vakiintuneiden tai yleiskieleen aikoinaan valittujen ilmaisutapojen käyttämisestä.
Paikallissijoiksi sanotaan sellaisia muotoja kuin talossa, talosta, taloon (sisäpaikallissijat) ja talolla, talolta, talolle (ulkopaikallissijat). Nimityksestä huolimatta nämä muodot tarkoittavat usein muuta kuin paikallisuutta, esim. ”puhun tästä talosta” tai ”talolle annettiin uusi nimi”. Osittain tämän takia, osittain lyhyyden vuoksi tässä oppaassa käytetään nimityksiä sisäsijat ja ulkosijat. Seuraavassa tarkastellaan valintoja sisä- ja ulkosijojen välillä.
Vanhan käytännön mukaan rakennuksesta olemisesta käytetään yleensä sisäsijoja (esimerkiksi kirkossa), rakennuksen luona olemisesta ulkosijoja (esimerkiksi kirkolla). Vastaavasti on jossakin laitoksessa tai muussa organisaatiosta toimimisesta käytetty sisäsijoja (esimerkiksi työskennellä tutkimuslaitoksessa). Tämä ei kuitenkaan ole ollut täysin johdonmukaista, ja lisäksi ulkosijat ovat yleistyneet. Tätä kuvailee sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohta Opiskella yliopistolla ~ yliopistossa.
Kun viitataan opiskeluun, työskentelyyn tms. jossakin laitoksessa, on ulkosijan käyttö yleistä ja nykynormien mukaista. Sisäsijan käyttö on myös sallittua.
Sisäsijoja on kuitenkin käytettävä ohjeiden mukaan silloin, kun kuse on nimenomaan rakennuksen sisällä olemisesta. Tähän on kuitenkin vakiintunut muutamia poikkeuksia; ohjeissa mainitaan esimerkkeinä Seurahuone ja Kalastajatorppa.
Suomen kielessä esiintyy saalistamista tai keräämistä tarkoittavia ilmauksia, joissa kohde esiintyy sisäsijassa.
Kielikellon 3/2021 kirjoituksen Mustikalla ja rokotuksella mukaan ulkosijoja esiintyy murteissa (esimerkiksi käydä kalalla), mutta ”toistaiseksi ainakin yleiskielisiksi tarkoitetuissa asiateksteissä kannattaa suosia mustikkaan tai mustikkametsään menemistä.”
Suomen paikannimistä joistakin käytetään ulkosijoja, joistakin sisäsijoja, esimerkiksi ”Tampereella”, mutta ”Turussa”. Joskus on epäselvää, kumpia sijamuotoja käytetään, esimerkiksi kirjoitetaanko ”Muhoksella” vai ”Muhoksessa”.
Tässä on kyse paikallissijojen käytöstä sijainnin ilmaisemiseen; muissa yhteyksissä sijan valinnan määräävät kielen yleiset säännöt. Esimerkkejä: verrata Turkua Tampereeseen, raitiotie on Turulle välttämätön. Huomaa ero: lahjoitettiin Turulle (Turun kaupungille) ~ lahjoitettiin Turkuun (jollekulle t. jollekin Turussa olevalle).
Toinen ongelma on, että jotkin nimet ovat perusmuodossa yksiköllisiä, muissa muodoissa yleensä monikollisia, esimerkiksi Kauniainen : Kauniaisten. Tästä tarkemmin kohdassa Kauniaisen vai Kauniaisten?
Kotimaisten kielten keskus on julkaissut vuonna 1990 kirjan Alastarolla, Ylistarossa. Suomen asutusnimet ja niiden taivutus. Siitä löytyvät kaikkien Suomen kuntien, kylien ja kyläkuntien ym. nimien taivutukset. Kuten kirjan otsikkokin osoittaa, keskenään samanlaistenkin nimien taivutukset voivat vaihdella. Pääsääntö on, että noudatetaan paikkakunnalla vanhastaan voimassa ollutta käytäntöä.
Kyseisestä aineistosta on kehitetty verkkoversio Asutusnimihakemisto, jota päivitetään jatkuvasti.
Yleisillä säännöillä valinta sisä- ja ulkosijojen välillä voidaan kuvata vain osittain:
Kielenhuollon kannan mukaan paikkakunnan käytäntöä noudatetaan myös Ruotsissa sijaitsevan Haaparannan kaupungin nimen taivutuksessa: ollaan ”Haaparannalla”, ei ”Haaparannassa”, vaikka tällainen taivutus on yleinen paikkakunnan ulkopuolella.
Savossa sijaitsevan Haaparannan kyläkunnan nimi voi Asutusnimihakemiston mukaan taipua joko ulko- tai sisäsijoissa: Haaparannalla t. Haaparannassa.
Katujen nimiä ei ole Asutusnimihakemistossa, eikä niiden taivutuksesta ole muutenkaan normeja. Ulkosijojen käyttö on täysin vakiintunutta, kun puhutaan kadulla tapahtuvista asioista tai sen varrella asumisesta, esimerkiksi tietyö Rantakadulla, asuu Rantakadulla (t. Rantakadun varrella).
Tavallisin vanha käytäntö on, että jos kadunnimen alkuosana on adjektiivi, sekin taipuu, esimerkiksi Isokatu : Isollakadulla. Asiaa koskevan normin puuttuessa ei myöskään muotoa Isokadulla voi pitää vääränä.
Suomalaisista paikannimistä käytetään yleensä ulkosijoja silloin, kun nimi on monikollinen. Vastaavasti käytetään ulkomaisistakin monikollisista nimistä ulkosijoja.
Monikollisista valtioiden ja alueiden nimistä käytetään kuitenkin sisäsijoja, ellei kyseessä ole saaristo.
Yleensä vieraista paikannimistä käytetään sisäsijoja. Sijamuodon muodostaminen (päätteen liittäminen) on joskus ongelmallista, mutta sitä käsitellään jäljempänä.
Maannimistä muodostaa poikkeuksen Venäjä: siitä käytetään ulkosijoja.
Maiden ja alueiden (esim. kuntien) nimistä, joiden viimeisenä osana on sana ”maa”, käytetään yleensä ulkosijoja.
Joistakin tämän tyypin suomalaisista kuntien ym. nimistä käytetään kuitenkin sisäsijoja. Suurin osa niistä on pienehköjä alueita. Edellä mainitusta Asutusnimihakemistosta voi tarkistaa tilanteen.
Poikkeuksen muodostaa myös Thaimaa, joka on korvannut aiemman nimen Siam ja jota ei aina tajuta yhdyssanaksi, joka on muodostettu thai-kansan nimestä ja suomen maa-sanasta. Lisäksi muutama muu maa-loppuinen nimi taipuu sisäsijoissa.
Skotlannin osaa tarkoittavasta Ylämaa-sanasta käytetään sisäsijoja (Ylämaassa), mutta suomalaisesta paikannimestä Ylämaa (entinen kunta) ulkosijoja (Ylämaalla).
Joissakin tapauksissa on vaihtelua: Tšekinmaassa ∼ Tšekinmaalla. Yksinkertaisinta on käyttää suositeltua suomenkielistä nimeä: Tšekki : Tšekissä (monikollinen Tšekeissä on arkikielinen).
Sellaiset suomalaiset nimet kuin Loimaa ja Saimaa eivät ole yhdyssanoja. Niistä käytetään sisäsijoja.
Joissakin tapauksissa käytetään vieraiden mallien mukaan ulkosijoja silloin, kun sisäsija vastaisi kielen vanhaa käytäntöä. Sanotaan ”Caprilla”, vaikka suomessa vanhastaan käytetään saarien nimistä sisäsijoja, kuten ”Kemiössä”. Itse asiassa ulkosijoja on käytetty luodoista, ja tältä kannalta ”Caprilla” on jopa koominen ilmaisu. Muoto ”Caprilla” johtuu kuitenkin ruotsin ilmaisusta ”på Capri” ja siitä ajatuksesta, että ruotsin prepositioita vastaavat kaavamaisesti tietyt suomen sijamuodot.
Joissakin tapauksissa ulkosijat ehkä osittain johtuvat siitä, että matkailupaikoissa on usein hiekkarantoja. Ilmaisu ”Riminillä” ehkä mielletään Riminin rannoilla olemiseen viittaavaksi. Sellaiset tapaukset kuin ”Rivieralla” ja ”Mallorcalla” ovat kai jo kieleen vakiintuneet. Sen sijaan esimerkiksi ”Kyproksessa” ja ”Kyproksella” vielä kilpailevat keskenään, samoin ”Goassa” ja ”Goalla”. Toisaalta ”Sri Lankassa” on paljon yleisempi kuin ”Sri Lankalla”.
Kielenhuolto on aiemmin suositellut saarten ja saarivaltioiden nimiin sisäsijoja (esim. ”Kreetassa”). Vuonna 1978 päätettiin sallia myös ulkosijat (esim. ”Kreetalla”), kun puhutaan saaresta. Vuonna 2000 kielilautakunta otti kannan (ks. Kielikello 2/2001, artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen), joka on vielä sallivampi ja asiallisesti merkitsee ulkosijojen suosittamista moniin tapauksiin, koska ne mainitaan vakiintuneiksi. Kannanotto esittää:
Useimmissa maanniminä käytettävissä ulkomaisissa saarennimissä on myös ulkopaikallissijaa pidettävä nykyään vakiintuneisuutensa vuoksi hyväksyttävänä. Ulkomaisten saarennimien taivutusta ei ole tarpeen erotella sen mukaan, käytetäänkö nimeä valtiosta, muusta hallinnollisesta alueesta tai matkailukohteesta vai käytetäänkö sitä muussa yhteydessä.
Kielikellon 2/2011 artikkeli Saarten nimien taivutus: Kaunissaaressa ja Caprilla mainitsee: ”Pienehköjen lomasaarten nimissä ulkopaikallissija alkaa olla lähes yksinomainen.” Artikkeli ottaa myös kantaa sellaisiin matkailukohteiden nimiin kuin Goa, Gibraltar ja Jalta. Se sanoo, että ne ”taipuvat periaatteessa sisäpaikallissijoissa kuten muutkin tämäntyyppiset ulkomaisten paikkojen nimet” (esim. matkustetaan Goaan), mutta että niitä ”on alettu taivuttaa samalla tavalla ulkopaikallissijoissa kuin lomasaarten nimiä” (esim. matkustetaan Goalle). Varsinainen kannanotto on seuraava:
Yleisyytensä vuoksi tällainen ulkopaikallissija lienee näissä nimissä hyväksyttävä varsinkin turismista kertovissa teksteissä, mutta myöskään sisäpaikallissijan käyttö ei näissä nimissä ole jäänyt käytöstä, ja sitä voi pitää edelleen ensisijaisesti suositeltavana.
Käytännössä kielessä on sellaista vaihtelua, että yleensä käytetään muotoa ”Goassa”, mutta matkailua ajateltaessa usein ”Goalla”. Taivutusmuodon valinnassa on siis hyvä ottaa huomioon, että ulkosija (Goalla) voidaan kokea nimenomaan turismiin viittaavaksi. Sisäsija (Goassa) on asiatekstissä täten varmempi valinta.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Nimien taivutus: saarten nimet kuvaa, että pelkästään ulkosijoissa käytetään
Ohjepankin sivu kuvaa myös, että lanti-loppuisia saarten nimiä taivutetaan vain sisäsijoissa. Se ei mainitse ia-loppuisia nimiä, mutta niidenkin taivutus vain sisäsijoissa on hyvin vakiintunutta; emme sano käyneemme Sisilialla emmekä yleensä myöskään Sardinialla, vaan Sisiliassa ja Sardiniassa.
Suomen kielen paikallissijojen järjestelmän kannalta olisi luonnollista käyttää sisäsijoja, kun puhutaan jossakin laitoksessa olemisesta, olipa kyseessä työskentely, asiakkaana oleminen tai jokin muu. Ulkosijojen käyttö on kuitenkin yleistä, eikä sitä ole pidetty hylättävänä, vaikka se perustuukin vieraisiin esikuviin. Se on niin yleistä, että sisäsijan käyttö voisi oudoksuttaakin.
Vastaava koskee yritysten nimiä, joskaan niiden käyttöön paikallissijoissa ei juuri ole otettu kantaa. Kielitoimiston kielioppiopas sentään toteaa, että vaihtelua on:
Osa yritysten nimistä taipuu sisäpaikallissijoissa ja osa ulkopaikallissijoissa samoin kuin paikannimetkin. Sijanvalinta on pitkälti nimikohtaista; joistakin nimistä käytetään molempia.Käy Alepassa, niin ruokasi ei ole kaukaa haettua. | Intersportissa tapahtuu.Sukunimiin pohjautuvissa yritysnimissä on vaihtelua: sisäpaikallissijat vallitsevat, mutta ainakin -nen-loppuiset ja alkuaan vierasperäiset nimet taipuvat pikemmin ulko- kuin sisäpaikallissijoissa:
Asiakasomistajapäivät Sokoksessa | Asiakasomistajapäivät SokoksellaAnttilassa pimeät hinnat | Golden Rose -uutuudet ihanissa kevätsävyissä ovat saapuneet SeppäläänKärkkäisellä euro on enemmän! | Carsonilla on nyt mahtava talviale! | Halpoja nakkeja kannattaa hakea Stockmannilta. | Luvassa on vierailu Fazerille.
Toisin kuin paikannimistä, tällaisista asioista ei ole mitään ohjeluetteloita. Edellä mainitun oppaan esimerkkien luonne (lähinnä mainoslauseita) voidaan tulkita vihjeeksi noudattaa yrityksen omaa käytäntöä.
Suomea äidinkielenään puhuvat eivät yleensä koe paikallissijojen käyttöä vaikeaksi, lukuun ottamatta edellä kuvattuja valintoja sisä- ja ulkosijojen välillä. Kielenhuolto on kuitenkin usein puuttunut vierasvoittoiseen paikallissijojen käyttöön. Osittain kyse on asioista, jotka on aiheellistakin kokea ongelmiksi. Tapaukset voidaan luokitella kolmeen ryhmään:
Todellista monitulkintaisuutta syntyy harvoin. Jos joku haluaa ostaa lihapiirakan nakilla, niin vain vitsissä se voidaan ymmärtää niin, että vastataan ”meiltä voi ostaa vain rahalla”. Suomalaisemmat vaihtoehdot ovat toisaalta useimmiten turvallisia ja saattavat parantaa tekstin ymmärrettävyyttäkin. Seuraavassa on hiukan epäsuomalaista paikallissijan käyttöä ja parempi vaihtoehto:
Toisaalta monen suomalaisen kielikorva on jo sen verran turmeltunut, että hyvä paikallissijojen käyttö vaatii erityistä opettelua ja pohdintaakin. Harkitsematon paikallissijojen korjailu johtaa usein ojasta allikkoon. Paikallissijojen ongelmia käsittelevät monet kieliopit ja kielenoppaat sekä myös sivu Suomen kielen ns. paikallissijojen hyvästä käytöstä.
Kielenoppaissa on vuosikymmenten ajan paheksuttu sellaisia paikallissijan käyttötapoja kuin ”tyydytyksellä”, ”asiantuntemuksella” ja ”varmuudella”. Tällaiset tavan adessiiveiksi kutsutut ilmaisut on haluttu korvata muilla keinoin, kuten ”tyytyväisenä”, ”asiantuntevasti” ja ”varmasti”. Toisaalta on yleensä myönnetty, että osa tavan adessiiveista, kuten ”tällä tavalla”, on kieleen täysin vakiintuneita – olkoonkin, että niillekin voi löytyä hyvä vaihtoehto, kuten ”näin”.
Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2003 ottaa aiempaa paljon sallivamman kannan. Se toteaa yleisesti, että tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla, ja mainitsee esimerkkejä:
Kannanotto jatkaa mainitsemalla, että jotkin tavan adessiivit ovat saaneet niin vakiintuneen aseman ja erikoismerkityksen, että niitä on vaikea korvata muulla tavalla. Se esittää tästä muutaman esimerkin. Ei ole kuitenkaan erityisen vaikeaa korvata niiden tavan adessiivit muilla ilmaisuilla. Seuraavassa on kannanoton esimerkit ja sulkeissa pari korvausehdotustani. Ehdotusten moninaisuus kuvastaa sitä, että näillä tavan adessiiveilla on monia merkitystehtäviä, ja korvaaminen voi siis täsmentää ilmaisua.
Päätös kuitenkin jatkaa kielenhuollon linjaa sikäli, että se muistuttaa, että ”tavan ilmaisemiseen on olemassa muitakin vaihtoehtoja”. Voidaan sanoa ”ilolla”, mutta myös ”iloisena”, ”iloisesti” tai ”iloiten”. Päätöstä ja sen taustaa on selostettu tarkemmin Kielikellossa 4/2003 artikkelissa Rakkaudella – tavan adessiivista.
Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin tieto sallivammasta linjasta menee perille ja hyväksytään. Tämänkin takia kannattaa huolitellussa tyylissä edelleen välttää tavan adessiiveja. Kun arvioidaan, minkä lukijat hyväksyvät, kannattaa ottaa huomioon kaksi osittain ristiriitaista ilmiötä. Toisaalta monet yksisanaiset tavan adessiivit hyväksytään laajasti (esim. ”kunnolla”), toisaalta taas kaksisanaiset, määritteelliset ilmaisut, kuten ”vähällä vaivalla”, hyväksytään helpommin kuin yksisanaiset, kuten ”vaivalla”. Selityksenä on, että yksisanaiset tavan adessiivit ovat saattaneet muodostua niin yleisiksi, että kielenhuoltoa harrastava kansalainenkaan ei koe niitä taivutusmuodoiksi.
Vaikka ”huolella” on virallisesti hyväksytty, ”huolellisesti” on huolellisempaa tyyliä ja useampien lukijoiden hyväksyttävissä.
Toisaalta muiden tekstejä korjailtaessa kannattaa olla sitä varovaisempi, mitä yleisempi korjattavaksi harkittu ilmaisu on yleiskielessä. Monille tavan adessiiveille on muodostunut erikoistuneita merkityksiä, ja kielellinen korjaus voi muuttaa merkityksen tai ainakin vivahteen toiseksi. Voi myös olla epäselvää, mitä kirjoittaja on tarkkaan ottaen tarkoittanut. Silloin on yleensä parempi jättää korjaamatta. Esimerkiksi ”ilolla” tai ”tyydytyksellä” esiintyy usein kuivakkaassa asiatyylissä, jossa niiden on tarkoituskin olla melko valjuja, joten elävämmät vastineet, kuten ”iloisesti” tai ”tyytyväisinä”, voisivat olla pahojakin tyylirikkoja.
Joissakin tapauksissa tavan adessiivilla on erikoismerkitys. Sen voi silloinkin yleensä korvata muulla ilmaisulla, mutta on syytä olla tarkkana, että merkitys pysyy oikeana. Esimerkiksi sana ”kiireellä” on sävyltään ja merkitykseltäänkin toinen kuin ”kiireesti” tai ”kiireellisesti”, jotka siis eivät siis sovi vastineeksi. Sen sijaan on useita muita vaihtoehtoja, joilla on erilaisia sävyeroja.
Kielenhuollon kestoaiheisiin on kuulunut sellaisten ilmaisujen kuin ”kahvi kermalla” torjuminen. Tämäntyyppiset ilmaisut ovat erittäin tavallisia, ja niitä tulee kuin itsestään käännöskieleen, kun alkutekstissä on ruotsin med-sana, englannin with-sana tms. Niinpä sitten halutaan myös hampurilainen kaikilla mausteilla, kännykkä lisälaitteilla ja auto kattotelineellä.
Sellaisen kahvila-adessiiviksi tai myymäläadessiiviksi kutsutun kielenkäytön torjuminen perustuu siihen, että vanhastaan suomen kielessä adessiivit (siis sellaiset sijamuodot kuin ”kermalla”) ovat verbin, eivät substantiivin määritteitä. Voidaan sanoa ”toin kahvin tarjottimella”, koska ”tarjottimella” liittyy verbiin ”toin” ja kertoo tuomisen välineen. Mutta lauseessa ”tilasin kahvin kermalla” ei ole mitään sellaista, vaan ”kermalla” on tarkoitettu määrittämään sanaa ”kahvin”.
Kielenhuolto on säestänyt neuvojaan yrittämällä tehdä sellaiset ilmaisut kuin ”huone parvekkeella” naurunalaisiksi. Todellisia väärinkäsityksiä tai edes hupaisia tilanteita ei kuitenkaan yleensä synny. Vain jos erityisesti saadaan ihminen pohtimaan ilmaisua ”huone parvekkeella”, voi syntyä ahaa-elämys: hei, eihän huone sijaitse parvekkeella!
Usein kahvi kermalla -tyyppisten ilmaisujen välttely johtaa vielä huonompiin ratkaisuihin. Saatetaan jopa käyttää sellaisia taivutusmuotoja kuin ”kermoin” (instruktiivi) ja ”kermoineen” (komitatiivi), jotka ovat puhekielessä hyvin harvinaisia, paitsi lyhyissä sanonnoissa. Kirjakielessä niitä monet käyttävät paljonkin. Hyvin usein kuitenkin kirjoittaja tulee rikkoneeksi yleiskielen sääntöjä siitä, mitä nämä muodot merkitsevät. Lisäksi ne saattavat antaa vaikutelman keinotekoisuudesta. Useimmiten on parasta unohtaa nämä muodot, ellei kyseessä ole vakiintunut ja tuttu sanonta, kuten ”kaksin käsin”, ”kaikin voimin” ja ”niine hyvineen”.
Entä ”kahvi kerman kanssa”? Ankarin puhdaskielisyys ei ole hyväksynyt sitä eikä myöskään ilmaisua ”kahvi kerman kera”, koska tällaista rakennettakin pitäisi oikeastaan käyttää vain verbin määritteenä. Kanssa-sanaa pitäisi käyttää vain ”ilmaisemassa kahden tasaveroisesti rinnasteisen tekijän suhdetta”, kuten Kielitoimiston sanakirja asian ilmaisee.
Sanaa kera ei tässä muodossa esiinny vanhassa kirjasuomessa, ja sen murrelevikki on aika suppea. Se on ehkä tullut kirjakieleen Kalevalan kielestä. Sen kansanomainen käyttö, niissä murteissa, joissa se esiintyy, vastaa toisaalta sanan kanssa käyttöä, toisaalta sanaa myös. Se ei siis ratkaise mitään ongelmaa: kahvi kerman kera vastaa ilmausta kahvi kerman kanssa, mutta on teennäisempi yleiskielessä.
Jopa puhdaskielisyysmies E. A. Saarimaa totesi, kirjoittaen ensisijaisesti ruokalajien nimityksistä, kuten ”hauki herkkusienikastikkeen kanssa”: ”Tätä juurtunutta ilmausta, joka ei ole luontevasti suomalaistettavissa – – ei ole vastustettava.” Eipä sitä toisaalta ole kansa ottanut käyttöön puhekielessä.
Tilalle tarjottu ”kahvi ja kerma” ei sekään oikein ole sopiva. ”Kahvi ja pulla” on luonteva ilmaisu, koska kyse on kahdesta eri asiasta, mutta olisi vähän hassua pyytää kahvia ja kermaa, kun tarkoitan kahvia, johon on lorautettu tilkka kermaa. Tässä on todellinen aukko suomen kielen ilmaisuvalikoimassa. Luonnollisin menettely on hyväksyä se tapa, jota kielessä jo laajasti käytetään.
Tällaisia adessiivi-ilmauksia kannattaa kuitenkin välttää, jos teksti menee ankaraan kielentarkistukseen. Ruokalistaanhan voi tarvittaessa kirjoittaa seuraavasti:
Kielenhuollon nykyinen kanta ”kahvila-adessiiviin” on epämääräinen. Vanhoja ohjeita ei ole kumottu, mutta niitä ei toistetakaan. Nykyiset ohjeet puhuvat mahdollisista monitulkintaisuuksista ja mainitsevat joitakin yksikäsitteisiksi tai ainakin selvemmiksi sanottuja vaihtoehtoja. Vaihtoehdoilla on kuitenkin ongelmansa, ja joissakin tapauksissa ne ovat jopa aidosti kaksiselitteisiä. Uusimmiksi ohjeiksi lienee tulkittava Kielikellon 1/2016 artikkeli Laskiaispulla hillolla – maistuuko?.
Jossain määrin ”kahvila-adessiivin” kaltaista käyttöä on sellainen kuin ”yritin sitä useasti huonolla menestyksellä”. Siinä adessiivi on kyllä verbin määrite, mutta adessiivi ei ilmaise paikallisuutta, välinettä eikä oikein tapaakaan. Pikemminkin se on tässä ”tuloksen adessiivi” ja med-, with- tms. preposition vastine. Sitä kannattaa välttää erityisesti silloin, kun se saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä.
Esimerkiksi ilmaus ”potilas on käyttänyt lääkettä aiemmin huonolla kokemuksella” voidaan tulkita niin, että siinä on tavan adessiivi: potilas on käyttänyt lääkettä niin, että hänen aiempi kokemuksensa siitä oli huono (vähäinen), siis kokemattomasti. Tässä kuitenkin todennäköisesti yritetään sanoa, että kokemukset (seuraukset) käytöstä olivat huonot. Asia olisi suomessa paljon selvempi sanoa kahdella lauseella: Potilas on käyttänyt lääkettä, mutta hänen kokemuksensa siitä olivat huonot.
Adessiivin käyttöön paikkaa tarkoittavassa merkityksessä sisältyy vanhastaan myös jonkin lähellä, luona oleminen, esimerkiksi ”kirkolla” tai ”koululla”. Nykyisin tällaiset ilmaukset kuitenkin useimmiten viittaavat sisällä olemiseen. Tämänkin takia esimerkiksi seuraava lause on kyseenalainen:
Esimerkissä isompi ongelma on, että adessiivin luonnollinen tulkinta olisi, että se ilmaisee välineen, jolla tarkistaminen tehdään, eikä siitä ole kyse. Tässä tarkoitetaan sädehoitolaitteelle tulemista tai selvemmin sanottuna sädehoitoon tulemista.
Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen Fimean verkkosivujen ohjeessa Käännöksistä ja kielenkäytöstä sanotaan:
Adessiivitautia on pyrittävä kitkemään ja suomen kielen sijamuotoja on käytettävä oikein. ”Tätä lääkettä käytetään potilailla, jotka sairastavat hypokondriaa” pitäisi kirjoittaa ” Tätä lääkettä käytetään potilaille, jotka sairastavat hypokondriaa”.
Paikallissijat (kuten sekä adessiivi että allatiivi) ovat suomen kielessä vanhastaan ennen muuta verbin määritteitä, ja verbin merkityksestä riippuu, mitä sijaa sen yhteydessä käytetään, Järjestelmään kuuluu, että voidaan sanoa ”annoin lääkettä potilaalle” tai ”käytin lääkettä potilaan hoitoon”, mutta eipä juuri ”käytin lääkettä potilaalle” saati ”käytin lääkettä potilaalla”.
Ilmaustyyppiä ”lääkettä annettiin potilaalle” vältetään ehkä siksi, että pelätään sen synnyttävän liian konkreettisia mielikuvia: ajatuksen siitä, että lääke ojennetaan potilaalle, jonka oletetaan nauttivan sen. Lääkehän saattaa olla myös suonensisäisesti annettava, jolloin sitä ei lainkaan anneta potilaan käteen. Toisaalta annetaanhan vanhastaan hevosillekin lääkkeitä, myös ruiskeina.
Tarkastellaan seuraavaa esimerkkiä:
Lääkkeen annostusta ei tarvitse muuttaa niille potilaille ∼ niillä potilailla, joilla on munuaisten vajaatoiminta.
Esimerkkitapauksessa tuntuisi melko kummalliselta ajatella, että ”potilailla” tai ”potilaille” olisi verbin ”muuttaa” määrite. Vai tuntuisiko luontevalta sanoa ”muutan annoksen sinulla” tai ”muutan annoksen sinulle”? Emmeköhän sanoisi esimerkiksi ”muutan sinun annoksesi”? Jos tämäntapainen rakenne tuntuisi tässä liian erilaiselta kuin lähtötekstin rakenne tai liian raskaalta (”Niiden potilaiden annosta ei tarvitse muuttaa, joilla on munuaisten vajaatoiminta”), voisi kai käyttää kömpelöhköä, mutta usein siedettävää osalta-rakennetta (”niiden potilaiden osalta, joilla – –”).
Vaikka -lle-loppuinen muoto tuntuu vähemmän keinotekoiselta tällaisissa tapauksissa kuin -lla-loppuinen muoto, se voi aiheuttaa jopa väärinkäsityksiä. Esimerkiksi ”lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaille potilaille” tarkoittaisi suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan sitä, että suositus esitetään vain yli 18-vuotiaille potilaille. Tällaisissa ilmauksissa suositus kuitenkin esitetään lähinnä lääkäreille. Luonnollinen ja selvä ilmaus olisi esimerkiksi ”lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaiden potilaiden hoitoon”.
Sellaisten omaamista ilmaisevien rakenteiden kuin minulla on koira käyttö myös oireista ja taudeista, esimerkiksi minulla on yskä, on vakiintunutta. Sen sijaan sellaiset rakenteet kuin potilaalla todettiin psoriaasi, joissa ei ole olla-verbiä, ovat lääketieteen erikoiskieltä; niitä voi yleiskielistää eri tavoin.
Potilaalla todettiin astma. [lääketieteen kieltä]Todettiin, että potilaalla on astma. [yleiskieltä, mutta ei ehkä sovi tyyliin]Potilaalla todettiin olevan astma. [yleiskieltä]
Kielikellon 4/2023 artikkeli Potilaalla on oireita – lääkäriadessiivi käsittelee laajasti adessiivin moninaista käyttöä lääketieteessä ja sitä, miltä osin se olisi parempi korvata muilla ilmauksilla. Sen mukaan esimerkiksi sellaista ryhmän rajaavaa adessiivia kuin pienillä lapsilla on oireena lähinnä nuha ei tarvitse yleensä välttää. Ison suomen kieliopin kuvaus adessiivista ei sisällä tällaista käyttöä, mutta se on tavallista muillakin aloilla, kuten seuraavassa kuvataan.
Edellä kuvattu ”potilasadessiivi” on tavallaan erikoistapaus ”mukanaolon adessiivista”, jossa lauseeseen lisätään määrite, jonka suhde lauseen kokonaisuuteen jää epäselväksi tai pääteltäväksi. Usein sellainen määrite viittaa keskeiseen toimijaan, kokijaan tai kohteeseen.
Esimerkiksi lauseessa ”Korvaushoitoon pääsemistä helpotettaisiin etenkin nuorilla” ei nuorilla-sana mitenkään luontevasti määritä lauseen verbiä, vaan vain kertoo, keitä lauseen sisältö koskee. Tässäkin voisi käyttää osalta-rakennetta (”nuorten osalta”). Vielä sujuvampi ilmaus olisi ”Helpotettaisiin etenkin nuorten pääsyä korvaushoitoon”.
Seuraavassa esimerkissä on erään uutisen ingressi yksinkertaistettuna ja sitten sujuvammin esitettynä:
”Mukanaolon adessiiviin” päädytään ehkä siksi, että keskeistä tapahtumisen osapuolta ei haluta kertoa virkkeen alussa. Jos virke alkaa ”Elinolot paranevat”, ei ole luontevaa tapaa lisätä sanoja, jotka kertovat, kenen tai minkä oloista on kyse.
Suomen kielessä sanotaan esimerkiksi syö keitto jääkaapista eikä syö keitto jääkaapissa, joka vastaisi joidenkin muiden kielten ilmauksia. Olosijan käyttöön saattaa vaikuttaa, että ajatus keitto, joka on jääkaapissa tiivistyy ilmaukseksi keitto jääkaapissa. Kielenhuolto ei ole muuttanut linjaa, jonka E. A. Saarimaa esittää Kielenoppaassaan tähän tapaan (missä harvennetut muodot ovat sopimattomina pidettyjä, sulkeissa olevat suositeltavia):
Ruotsin mukaan käytetään usein paikanmääräystä, joka vastaa kysymykseen missä, kun suomen kielen luonne vaatii käyttämään määräysta, joka vastaa kysymykseen mistä. Seuraavissa esimerkeissä on tällä tavoin käytetty olosijaa erosijan asemesta. Mikään mahti ei voinut häntä järkyttää siinä mitä hän piti oikeana (siitä). Hän luisteli sinne asti, missä avovesi alkoi (mistä). Seerumia on saatavana apteekeissa (apteekeista). Tässä kysymyksessä on esitetty monta mielipidettä. Luin kertomuksen eräässä lasten lehdessä. Näin kaiken kuin peilissä. Useasti oli tuuletusaukossa kuulunut rapinaa.
Saarimaa käsittelee myös olosijan käyttöä tulosijan asemesta:
Toisissa tapauksissa on suomen kielessä käytettävä tulosijaa ruotsinvoittoisen olosijan asemesta: V. I923 Snellmanille pystytettiin muistopatsas Helsingissä. (Helsinkiin). Valhetaiteelliset kirjat levittävät ainoastaan turmelusta ihmisissä. Rauha saatiin palautetuksi kaupungissa.
Tässäkään asiassa sääntöjä ei ole muutettu, joskaan niitä ei enää esitetä korostetusti. Lisäksi olosijan käyttöä voidaan usein pitää perusteltuna siksi, että sanan ajatellaan määrittävän lausetta kokonaisuutena, jolloin lause ehkä painottuu toisin.
Espooseen rakennetaan paljon asuntoja. [rakentaminen luo paljon asuntoja Espooseen]Espoossa rakennetaan paljon asuntoja. [Espoossa tapahtuu paljon asuntojen rakentamista]
Ilmauksessa jäi kiinni itse teosta käytetään yleensä erosijaa, samaan tapaan kuin esimerkiksi jäi kiinni näpistyksestä. Melko paljon käytetään kuitenkin olosijaa, jäi kiinni itse teossa, ja tätä voi perustella sillä, että tässä kiinni jääminen todella tapahtuu rikoksen teossa (tekemisessä). Nykysuomen sanakirja mainitsee molemmat vaihtoehdot, joten niitä voinee pitää hyväksyttävinä. Joka tapauksessa tällaiset ilmaukset kirjoitetaan sanaliitoiksi, ei yhdyssanoiksi (itseteosta, itseteossa), koska ääntämys on selvästi kaksihuippuinen.
Kielioppien ja kielenoppaiden mukaan ‑na-loppuinen sijamuoto eli essiivi toimii vain adverbiaalina eli verbin määritteenä. Niinpä lause Hän valmistautuu kokoukseen tiistaina tarkoittaa sitä, että valmistautuminen tapahtuu tiistaina; kokouksen ajankohtaa ei ilmaista. Tällaista rakennetta on kuitenkin ruvettu käyttämään myös niin, että ilmaus kokous tiistaina viittaa tiistaina pidettävään kokoukseen.
Ilmaus Hallituksen kokous tiistaina 20.12.2022 on yksiselitteinen, ja se voidaan ajatella lyhentymäksi, josta puuttuvat sanat joka pidetään t. pidettiin. Jos sen sijaan lauseella Hän valmistautuu kokoukseen tiistaina yritetään sanoa, että kyseessä on valmistautuminen kokoukseen, joka pidetään tiistaina, ilmaus on sekä normien vastainen että kaksitulkintainen tai harhaanjohtava. Hyväksyttävä on esimerkiksi Hän valmistautuu tiistain kokoukseen.
Essiivi voidaan rinnastaa tai jopa lukea paikallissijoihin. Siten mainitunlainen virheellinen essiivin käyttö eli essiiviattribuutti rinnastuu paikallissija-attribuutteihin, joihin kielenhuolto suhtautuu yhä sallivammin – mutta ei tapauksissa, joissa syntyy epäselvyyttä.
Edellä mainittiin sellaiset ilmaukset kuin ”kahvi kermoineen” kyseenalaisiksi. Ne ovat teennäisyyksiä, joita on kehitelty korvaamaan vieraan mallin mukaisia ilmauksia.
Sellainen ns. komitatiivimuoto kuin ”vaimoineen” olisi periaatteessa sopiva esimerkiksi lauseeseen ”Ministeri vaimoineen saapui vierailulle.” Komitatiivimuoto on tässä määrite, joka yhdessä toisen sanan (ministeri) kanssa määrittää verbiä (saapui). Tässä ”ministeri vaimoineen” tarkoittaisi samaa kuin ”ministeri ja hänen vaimonsa”.
Komitatiivi sisältää aina monikon tunnuksen -i-, mutta komitatiivin merkitys voi olla yksiköllinen tai monikollinen. Kielenhuollon käsikirjan varoitus siitä, että ”ministeri vaimoineen” voitaisiin tulkita moniavioisuuteen viittaavaksi, on turhaa varovaisuutta.
Komitatiivi on kuitenkin leimallisesti kirjakielen sijamuoto, jota ei juuri käytetä puhekielessä, paitsi joissakin lyhyissä erikoissanonnoissa, kuten ”siinä on puu poikineen” (’siinä on todella paljon puita’). Asiatyylissä sitä voi käyttää, mutta varovaisesti. Komitatiivin käytössä tehdään nimittäin helposti erilaisia virheitä. Lisäksi käsitykset sen oikeasta käytöstä vaihtelevat.
Suomen kielen vanhan rakenteen ja kielenhuollon vanhojen ohjeiden mukaan komitatiivi on adverbiaalin, ei attribuutin sija. Tämä merkitsee, että esimerkiksi ”tyttö pitkine letteineen” on väärin, vaikka se esiintyy kuvailevassa Isossa suomen kieliopissa. Ei juuri ole ajateltavissa, että tällainen ilmaus esiintyisi lauseessa niin, että ”letteineen” on verbin määrite. Toisaalta muissa komitatiivitapauksissa sellainen tulkinta on ajateltavissa, mutta ei kovin luonteva.
Komitatiivi saatetaan kuvata myös sijamuodoksi, jonka oikeassa käytössä on kyse jossain mielessä erotettavuudesta. Ministeri voi saapua vierailulle myös ilman vaimoaan. Tällä perusteella olisi ”Näin miehen valkeine partoineen” ehkä juuri ja juuri hyväksyttävissä (’Näin miehen ja hänen valkean partansa’, ajatuksena se, että aina hänellä ei ole partaa), mutta se ei ole luonteva ilmaus, kun tarkoitetaan vain valkopartaisen miehen näkemistä. Aivan mahdoton olisi ”mies vahvoine käsivarsineen”, koska käsivarret eivät ole jotain, jota voi pitää mukanaan tai olla pitämättä. Erotettavuusvaatimusta ei kuitenkaan ilmeisesti esitetä missään virallisissa ohjeissa. Toisaalta mitä selvemmin siitä poiketaan, sitä keinotekoisemmalta komitatiivi-ilmaus tuntuu.
Erityisen keinotekoisia ovat mainoskielessä usein esiintyvät maalailevat komitatiivit, kuten ”siitä on kehkeytynyt viihtyisä lomakohde aivan rannan äärelle pikku hotelleineen, kahviloineen, kauppoineen ja kotoisine tavernoineen”. Kyse ei välttämättä ole käännöskielestä, jossa on käännetty esimerkiksi englannin with-prepositio komitatiivilla, vaan sellaista kieltä myös matkitaan, koska sen luullaan olevan tyylikästä. Sujuvassa suomen kielessä käytettäisiin tällaisten rakenteiden tilalla yleensä sivulauseita, esimerkiksi ”siitä on kehkeytynyt viihtyisä lomakohde, joka on aivan rannassa ja jossa on pikku hotelleja, kahviloita, kauppoja ja kotoisia tavernoita”.
Kielenhuolto on pitkään, usein painokkaastikin, suosittanut sellaisia ilmaisuja kuin ”ilmoittaa matka metreinä” pikemminkin kuin ”ilmoittaa matka metreissä”. Käytännössä tällaisissa ilmauksissa inessiivin (esim. metreissä) käyttö on kuitenkin muodostunut yleisemmäksi kuin essiivin (esim. metreinä).
Syynä on varmaankin paljolti se, että meille tutuissa vieraissa kielissä käytetään vastaavissa ilmauksissa sellaisia prepositioita kuin i tai in, jotka usein suomennetaan kaavamaisesti inessiivillä. Vierasvoittoisuuden torjuminen onkin tärkein syy kielenhuollon vanhaan linjaan tässä asiassa.
Kielenhuollon vanha linja on kyseenalaistettu muun muassa Kielikello-lehden numerossa 4/2001 laajahkossa kirjoituksessa Maksetaanko euroina vai euroissa? Sen pohjalta suomen kielen lautakunta väljensi ohjeita seuraavasti:
Kielioppaiden ohjeiden mukainen essiivi on edelleen yleinen ja suositeltava etenkin sellaisissa konkreettisissa rahailmauksissa, joissa valuutta näkyy lukuna jossain laitteessa, hintamerkinnässä tms. ja varsinkin silloin, kun rahasumma on kädessä (tilitapahtumat näkyvät markkoina ja euroina; maksaessasi euroilla saat vaihtorahat euroina ja sentteinä; vrt. maksoi hinnan seteleinä). – –
Inessiivinen valuuttailmaus näyttää hakeutuvan etenkin sellaisiin, edellisiä abstraktisempiin rahailmauksiin, joissa valuutta on mittaamisen, laskemisen, hinnoittelun tms. väline (markoissa hinnoitellut postimerkit; auton hinta euroissa laskettuna). Monissa tällaisissa tapauksissa mitattuna, laskettuna ja vastaavat partisiippi-ilmaukset ovat mukana vain ajatuksessa (myynti kasvoi viime vuonna 7 % markoissa [mitattuna]; luottokorttien käyttäjät saavat siis laskut euroissa [ilmaistuna]). Yksi syy inessiivien yleisyyteen näissä tapauksissa saattaa olla pyrkimys välttää samasijaisuutta (markkoina mitattuna → markoissa mitattuna). Usein essiivi tosin on näissäkin aivan luonteva.
Kuitenkin essiivin käyttö on yleensä luontevaa ja sallittua molemmissa tapauksissa, ja rajanveto on vaikeaa. Lisäksi lukijat saattavat olla kieltä koskevilta mielipiteiltään vanhakantaisempia kuin suomen kielen lautakunta. Huolitelluimmissa teksteissä on täten hyvä edelleen käyttää essiiviä, kun ilmaistaan, mitä yksikköä käyttäen jokin asia on esitetty. Toisaalta koko ongelma voidaan ehkä välttää. Esimerkiksi ilmaisussa ”myynti kasvoi 7 % euroissa” on tarpeetonta korostaa rahayksikköä, sillä olennaistahan on, mitä mitataan (rahallista arvoa), ei mittayksikkö.
Huomattakoon kuitenkin ilmaisu maksaa euroilla, jossa siis käytetään muuta sijamuotoa (adessiivia). Ilmaisu voidaan tulkita niin, että euroilla ilmoittaa välineen pikemminkin kuin rahayksikön.
Pakkauksien päällysteissä on suomen kielessä vanhastaan käytetty partitiivia: ”Vehnäjauhoa”, ”Silakoita” jne. Sama koskee toreilla ja kaupoissa käytettäviä lappuja ja muita merkintöjä, joissa usein on hintamerkintä mukana, esimerkiksi ”Omenoita 2,99 €/kg”.
Perusmuodon eli nominatiivin käyttö on kuitenkin yleistynyt: ”Vehnäjauho”, ”Silakat”, ”Omenat 2,99 €/kg”. Tämä sopii huonosti suomen kielen rakenteeseen, koska perusmuoto tällaisissa yhteyksissä viittaisi totaalisuuteen, ikään kuin pakkauksessa olisi jokin tietty erä vehnäjauhoa, tai myytäisiin tietyt silakat tai tietyt omenat. Tosin kun hintamerkintä on mukana, voidaan tulkita, ettei mainostetakaan omenia, vaan sitä seikkaa, että omenat maksavat niin ja niin paljon.
Perusmuodon käyttö vaikuttaa jo olevan selvästi yleisempää. Kielenhuolto ei ole tainnut ottaa asiaan kantaa. Toistaiseksi on perusteltua suosia partitiivia, jos mahdollista.
Kielenhuolto piti aiemmin sananmuotoa ”montaa” virheellisenä. Se onkin erikoisella tavalla muodostettu, koska siinä on itse asiassa kaksi saman sijamuodon, partitiivin, päätettä peräkkäin. Muoto monta on partitiivi, mutta siihen siis vielä lisätään uusi partitiivin pääte -a. Kyseessä on tavallaan kaksoispartitiivi.
Sananmuoto montaa on kuitenkin koettu tarpeelliseksi joissakin tilanteissa. Kielilautakuntakin hyväksyi v. 1995 montaa-muodon käyttämisen useissa tilanteissa. Tarkemmin sanoen säännöt ovat seuraavat:
Montaa-muoto on hyväksyttävä
- useaa-muodon rinnalla tapauksissa, joissa montaa-muodon korvaaminen monta-muodolla aiheuttaisi merkityksen muutoksen, esim. Pöydässä oli montaa juustoa, vrt. Pöydässä oli monta juustoa; Luin montaa kirjaa, vrt. Luin monta kirjaa; Tyttö iski (= löi) montaa miestä, vrt. Tyttö iski (= valloitti) monta miestä, ja
- monta-muodon rinnalla tapauksissa, joissa se selventää niitä merkitystehtäviä, joita partitiivilla lauseessa halutaan osoittaa, esim. Monta (tai: montaa) uutta sopimusta ei enää tehdä; En ole käynyt siellä montakaan (tai: montaakaan) kertaa; Tuskin meille monta (tai: montaa) vierasta tulee; Liitto rankaisi monta (tai: montaa) urheilijaa.
Aihetta käsittelee tarkemmin artikkeli Montaa-partitiivi Kielikellossa 2/1995.
Käytännössä on usein parempi muotoilla lause niin, että montaa-muotoon ei ole tarvetta, sillä osa lukijoista edelleen paheksuu sitä. Tosin joskus voidaan kysyä, muuttuuko vivahde, jos montaa-sana korvataan useaa-sanalla tai monikkomuodolla. Kannanotossa mainitut vaihtoehdot ”useaa” ja ”monta” eivät aina ole kovinkaan luontevia. Useimmiten montaa-muodon käytön voi kuitenkin helposti välttää, kun muotoilee lauseen hiukan toisin.
Kielilautakunnan mainitsemat esimerkit, joissa montaa-muotoa on käytetty, voitaisiin hyvin korvata seuraavilla, jotka ovat selvempiäkin:
Seuraavassa tapauksessa montaa-muodon korvaaminen samalla selventää asiasisältöä, ainakin muodollisesti:
Kyllähän lauseella ”Asiasta voi olla montaa mieltä” tarkoitetaan, että mielipiteitä on monia, eikä vain sitä, että niitä voi olla monia.
Hiukan samantapainen tapaus on kauaa, jota käytetään erittäin yleisesti kielteisissä lauseissa, esim. ”ei kulunut kauaakaan”. Sitä kuitenkaan ei ole hyväksytty yleiskieleen, vaan Kielitoimiston sanakirja sanoo jopa jyrkästi: ”pitää olla: kauan”. Toisaalta moni länsisuomalainen saattaa kokea ilmaisun ”ei kauankaan” vähän oudoksi. Ongelman voi toki useimmiten kiertää käyttämällä vähän toisenlaista ilmausta.
Kielenhuollon ohjeissa on usein ankarastikin tuomittu niin sanottu absoluuttinen komparatiivi. Tällöin tarkoitetaan ruotsinvoittoista komparatiivin käyttöä moderatiivisessa merkityksessä eli tarkoittamassa ominaisuuden melko suurta astetta, ilman varsinaista vertailua. Esimerkiksi ”pitempi matka” tarkoittaisi sellaisessa käytössä melko pitkää, pitkähköä matkaa.
Selvää onkin, että suomen kielessä ei ole tarvetta komparatiivin käytölle sellaisessa merkityksessä. Ellei haluta käyttää melko-tyyppistä adverbia, voidaan käyttää -hko- tai -hkö-loppuista johdosta. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, jos lukija ei voi tietää, tarkoittaako esimerkiksi ”vanhempi nainen” vanhahkoa naista vai naista, joka on vanhempi kuin joku toinen tai jokin vertailukohta.
Kielenhuollon ohjeet on kuitenkin usein ymmärretty yliampuvasti. Vääränlaisiksi komparatiiveiksi on tulkittu sellaisiakin, joissa kyse on vertailusta. Suomessa komparatiivi kyllä yleensä edellyttää vertailua, mutta ei välttämättä julki lausuttua vertailukohtaa.
Komparatiivin käytöstä varsin suuri osa on sellaista, jossa vertailu on implisiittistä, usein suhteessa nykytilanteeseen. Olisihan aika hölmöä, jos emme saisi toivoa kauniimpia ilmoja tai parempaa palkkaa lisäämättä sanoja ”kuin nyt”.
Esimerkiksi seuraava on ymmärrettävissä ilman vertailukohdan mainitsemistakin: ”Crohnin tauti on korkean elintason maissa yleisempi.” Tarkoitetaan tietysti, että se on niissä yleisempi kuin keskimäärin maailmassa. Joskus vertailukohta on epämääräisempi, mutta epämääräisyys kuuluu kielen luonteeseen ja on joskus aivan tarkoituksellista.
Nykyiset ohjeet sallivat todellisen absoluuttisen komparatiivin eräissä ilmauksissa. Kielitoimiston ohjepankin sivu Adjektiivien vertailumuotoja: suurempi summa, vanhempi herra sanoo vakiintuneiksi joitakin absoluuttisia komparatiiveja:
Eräät komparatiivimuotoiset ilmaukset ovat kivettyneet ilmaisemaan ominaisuuden kohtalaisen suurta määrää. Tällaisia ovat mm. seuraavat:vanhempi herra ’vanhahko’
suurempi summa rahaa ’suurehko’
Ohje ei täsmennä, mitä muita tällaisia ilmauksia on. Aiempien ohjeiden mukaan edellä mainitutkin ovat vältettäviä, ja niiden välttäminen on varsin helppoa.
Nykyisin saatetaan kirjoittaa esimerkiksi yhden Suomen menestyneimmän naisnäyttelijän ura. Tässähän on ilmaus yksi Suomen menestynein naisnäyttelijä genetiivissä, eikä se vaikuta kielellisesti oikealta ainakaan perusmuodossa. Olisi sanottava yksi Suomen menestyneimmistä naisnäyttelijöistä, mutta sitä ei voi järkevästi käyttää genetiivissä.
Hyvä ratkaisu on käyttää sellaista vähän pitempää rakennetta kuin Suomen menestyneimpiin kuuluvan naisnäyttelijän ura.
Sellaista superlatiivisten ilmausten käyttöä, joka ei viittaa parhaaseen tms., vaan yhteen parhaista tms., esiintyy muunkinlaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi Facebook tarjoilee sellaisia titteleitä kuin jonkin ryhmän paras fani tai eniten osallistunut, vaikka varmaankin tarkoitetaan parhaisiin faneihin tai eniten osallistuneisiin kuuluvaa. Sellaisesta ei pidä ottaa mallia.
Myös muotoa ”viimeisin” pidettiin pitkään epäloogisena ja vääränä. Monet ajattelevat vieläkin, ettei sanalla ”viimeinen” voi olla vertailumuotoja, koska viimeisen jälkeen ei enää tule mitään.
Kuitenkin kielilautakunta hyväksyi muodon ”viimeisin” yleiskieleen merkityksessä ’toistaiseksi viimeinen’ (ks. Kielikello 4/1999, artikkeli Viimeisin) Tässä merkityksessä sillä on oma tehtävänsä, jossa sitä on hankala korvata muilla ilmaisuilla.
On kuitenkin hyvä muistaa, että usein löytyy vaihtoehto, joka ei loukkaa kenenkään korvaa. Kyseeseen voi tulla mm. jokin sanoista ”viime”, ”uusin” ja ”tuorein”.
Länsimurteissa sanotaan ”tuli tehtyä”, itämurteissa ”tuli tehdyksi”. Aiemmin kielenhuolto hyväksyi vain jälkimmäisen, mutta jo 1970-luvulta alkaen on hyväksytty molemmat. Silti on vielä lukijoita, joiden mielestä vain ”tuli tehdyksi” on oikein. On myös lukijoita, joiden mielestä näillä ilmaisuilla on jokin vivahde-ero. Ainakin on varminta käyttää samassa kirjoituksessa vain toista näistä ilmaisutavoista.
Erikoista on, että vaikka ”tuli tehdyksi” on siis hyväksytty, ”saada aikaiseksi” ei ole. Myös Kielitoimiston sanakirja kehottaa välttämään sitä ja käyttämään tilalla ilmaisua ”saada aikaan”. (Nykysuomen sanakirja taas oikeastaan puolueettomammin mainitsee ilmaisun murteelliseksi.)
Vanhastaan kielenhuolto on pitänyt ilmauksista ”alkaa tehdä” ja ”alkaa tekemään” vain edellistä hyväksyttävänä. Tämä kannanotto on jopa muodostunut oikeakielisyyden vertauskuvaksi. Siksi onkin erikoista, että 31.1.2014 suomen kielen lautakunta päätti muuttaa suositusta. Asiaa koskeva tiedote (PDF) on otsikoitu Suomen kielen lautakunnan uusi suositus: myös alkaa tekemään sopii yleiskieleen. Perustelut ovat suunnilleen samanlaiset kuin aiemmissa näkemyksissä, joissa on perusteltu, miksi ilmausta ei hyväksytä, esimerkiksi kirjoituksessa Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan” (Kielikello 2/1984) ja Joko aletaan tekemään? (Kieli-ikkuna, julkaistu Helsingin Sanomissa 6.8.1996). Muutoksen perusteluksi viitataan oikeastaan vain siihen, että ”alkaa tekemään” on yleistynyt huolitellussakin kielessä (mikä ei pitäne paikkaansa) ja että vanhan normin noudattaminen on monille vaikeaa (mikä on kummallinen perustelu, koska kyseessä on hyvin yksinkertainen ja helposti sovellettava normi, toisin kuin esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamisen säännöt, pilkkusäännöt ja objektin sijaa koskevat säännöt).
Kielenkäyttäjien keskuudessa tulee kuitenkin pitkään säilymään käsitys, jonka mukaan ”aletaan tekemään” on väärin. Tiedot normien muutoksista leviävät hyvin hitaasti, usein virheellisissä muodoissa, ja niiden hyväksyminenkin voi olla hidasta. Siksi ”aletaan tekemään” koetaan edelleen huolimattoman kielen tunnusmerkiksi.
Käytännössä kielen ilmaisuvoima ei heikkene, vaikka käytämme vain vaihtoehtoa ”alkaa tehdä”. Tosin se on monille hiukan epäluonteva ilmaisu, koska puhekielessä sanotaan ”alkaa tekeen”. Vaihtoehto ”rupeaa tekemään” on myös aina ollut kielenhuollon hyväksymä, mutta jotkut pitävät sitä rumana, ehkä siksi, että siitä tulee mieleen sana ”rupi”. Toisaalta usein ilmaisun voi muotoilla toiselta pohjalta.
Suomessa ei ole tulevan ajan aikamuotoa eli futuuria verbien taivutusmuotona. Sellaiset muodot kuin ”teen” voivat viitata niin tulevaan aikaan kuin nykyaikaankin.
Tulla-verbin avulla muodostettua liittofutuuria, kuten ”tulen tekemään”, voi käyttää selvyyden vaatiessa. Kielitoimisto ei siis tuomitse sitä, vaikka monet innokkaat kielenhuollon harrastajat sitä paheksuvatkin. Suhtautumista liittofutuuriin kielenhuollossa kuvaavat Kielikellon 2/2007 artikkeli Tulla-futuuri – suomea vai ei ja Kielikellon 3/2022 artikkeli Tulla tekemään ‑futuurin historiaa kirjoitetussa suomessa.
Yleensä selvyys ei kuitenkaan vaadi liittofutuuria, vaan asiayhteys ilmaisee, että kyse on tulevaisuudesta. Riittävän selvyyden voi myös saada aikaan lisäämällä ajan adverbin, kuten ”vastedes”.
Kielitoimiston sanakirja kuvaa tulla-sanan tällaisen käytön seuraavasti:
tulevaan aikaan viittaamassa vars. tapauksissa, joissa preesensmuoto tulkittaisiin nykyhetkeen viittaavaksi. Tulet huomaamaan, että olen ollut oikeassa. Näin on aina ollut ja näin tulee myös aina olemaan. Taistelulla tuli olemaan tärkeä merkitys sodan kululle. Tulen käsittelemään [paremmin: Käsittelen] tätä asiaa myöhemmissä luennoissani. Virasto tulee lähettämään [paremmin: Virasto lähettää] teille aikanaan kirjeen.
Liittofutuuria käytettäessä on syytä olla varovainen senkin takia, että ilmaisu ei suomessa ole muuttunut pelkästään aikamuotoa ilmaisevaksi. Se saatetaan joissakin yhteyksissä tulkita kirjaimellisesti. Siis esimerkiksi ”tulen tekemään” voidaan tulkita ”tulen (jonnekin) ja teen”, ”saavun tehdäkseni”.
Toisenlainen liittofutuuri ”olen tekevä” on lähes hävinnyt nykykielestä. Sitä esiintyy vanhassa kirjakielessä ja joskus juhlallisessa kielessä.
Konditionaaliksi kutsutaan sellaisia verbinmuotoja, joissa on taivutuspääte -isi-,, kuten ”menisin”, ”voitaisiin” ja ”olisi tullut”. Usein sanotaan, että konditionaalia käytetään ehtolauseissa, mutta sillä on monia muitakin merkityksiä. Se ilmaisee myös toivetta, kuviteltua asiaa ja kohteliasta pyyntöä tai ehdotusta.
Konditionaalia ei suinkaan käytetä kaikissa ehtolauseissa, vaan sen käytöllä on niissä erityistehtävä. Seuraavista esimerkeistä ensimmäinen on toteamus tai lupaus. Jälkimmäinen taas on irreaaliseksi eli epätodelliseksi ajateltava toteamus, joka voitaisiin sanoa tilanteessa, jossa pidetään sääennusteen perusteella varmana, että huomenna sataa.
Edellä kuvattu monikäyttöisyys ei yleensä tuota ongelmia suomea äidinkielenään puhuville. Mutta ongelmia aiheuttaa ”kiertelyn konditionaali”, jolla ilmaistaan joskus arvelua, mutta joka useimmiten kuuluu vain opittuun fraasimaiseen ilmaisutapaan. Osittain se on sekaantunut kohteliaan pyynnön konditionaaliin.
Haluaisin ehdottaa, että esitys hyväksytään.
Ehdottaisin, että esitys hyväksytään.
Ehdotan, että esitys hyväksytään.
Näkisin, että uudistus on toteutettava pikaisesti.
Mielestäni uudistus on toteutettava pikaisesti.
Sanoisin, että ehdotetut värit ovat liian tummia.
Minusta ehdotetut värit ovat liian tummia.
Ehdotetut värit ovat liian tummia.
Joskus ehkä ”kiertelyn konditionaalia” tarvitaan pehmentämään ilmaisua, ellei sitä osata muuten pehmentää. Mutta sen käytössä on vaarana sekaantuminen konditionaalin muihin merkityksiin. Esimerkiksi vain koko asiayhteys, jos sekään, auttaa päättelemään, tarkoittaako seuraava lause yksinkertaisesti kannatusta vai sisältyykö kannattamiseen jokin ehto, jota ei suoraan mainita:
Subjektin sijamuoto aiheuttaa suomea äidinkielenään puhuvalle ongelmia lähinnä vain siltä osin, milloin on sopivaa käyttää partitiivissa olevaa subjektia.
Yleensä subjektin sija on nominatiivi, esimerkiksi Minä poistuin. Joissakin tapauksissa genetiivi tulkitaan subjektiksi, esimerkiksi lauseessa Minun on poistuttava sana minun. Partitiivisubjekti on melko tavallinen, mutta sopii vain niin sanottuihin esittelylauseisiin eli olemislauseisiin (eksistentiaalilauseisiin), jotka ilmaisevat olemista, tulemista tai poistumista.
Selvimmin esittelylauseita ovat sellaiset, jotka ilmaisevat olemassaoloa (eksistenssiä) tai sen alkamista tai loppumista. Tällöin predikaattina on tyypillisesti olla, syntyä tai kuolla.
Tavallisemmin esittelylause kuitenkin kuvaa olemista jossain tilassa (paikassa, tilanteessa) taikka tilaan tulemista tai tilasta poistumista. Tällöin tulemista tai poistumista ei kuvata niinkään toimintona kuin tilan kannalta: mitä sinne tulee tai mitä sieltä poistuu. Tilaan viittaava lauseenjäsen on yleensä alussa.
Esittelylauseen predikaatti saattaa kyllä kuvastaa toimintaa, mutta vain kuvailemassa, millä tavoin ollaan, tullaan tai poistutaan. Lauseen Pihalla on lapsia sijasta voisi sanoa Pihalla leikkii lapsia, mutta tällöin ajatus on suunnilleen sama kuin lauseessa Pihalla on lapsia leikkimässä.
Esittelylauseen käsitettä tarkastelee yksityiskohtaisemmin Ison suomen kieliopin kohta Eksistentiaalilauseen piirteet: tässä on sukat.
Vaikka esittelylauseen käsite ei ole tarkkarajainen, on selvästi normien vastaista käyttää partitiivisubjektia silloin, kun lause ilmaisee selvästi subjektin toimintaa eikä olemista tai tilanmuutosta.
Rajatapauksena voisi pitää lausetta Useita virkamiehiä erosi. Tavallaan kyse on tilanmuutoksesta (virasta poistuminen), mutta kun kyse kuitenkin on toiminnasta, on varmemmin oikein kirjoittaa Useat virkamiehet erosivat.
Partitiivisubjektia käytetään lisääntyvästi sääntöjen vastaisesti. Kielikellon 2/1997 kirjoitus Nykysuomen eksistentiaalilauseet kuvailee aihetta laajahkosti. Sen mukaan esimerkiksi lause Onnettomuudessa on kymmeniä ihmisiä menettänyt henkensä on norminvastainen. Todellisuudessahan siinä kuitenkin ilmaus on menettänyt henkensä tarkoittaa samaa kuin on kuollut, jota käyttämällä lause muuttuisi kiistatta hyväksyttäväksi.
Partitiivisubjektiin varmaankin päädytään ainakin joskus sillä tavoin, että ajatuksissa on sentapainen ilmaus kuin on joitakin virkamiehiä, jotka erosivat ja sitä sitten päätetään lyhentää poistamalla sanat on ja jotka. Tällöin ilmaus yksinkertaistuu yhdeksi lauseeksi joitakin virkamiehiä erosi. Siinä on esittelylauseelle ominaisesti predikaatti yksikössä. Tulos ei siis kuitenkaan ole moitteeton.
Ison suomen kieliopin § 919 sisältää muun muassa esimerkin Satoja rauhanaktivisteja otti osaa ydinaseita vastustavaan mielenilmaukseen, joka ei ehkä ole normien mukainen. Tosin osan ottaminen voidaan ajatella olemiseksi jossakin. Selvemmin olemislause ja varmemmin norminmukainen olisi Satoja rauhanaktivisteja oli – – mielenosoituksessa, joskin normaalimpi olemislauseen sanajärjestys on – – mielenosoituksessa oli satoja rauhanaktivisteja.
Selvästi norminvastainen, mutta todellisesta käytöstä otettu on mainitun kohdan esimerkki Vaikka päteviä miehiä hakee sopivia tehtäviä, jokin on pielessä. (Norminmukainen olisi esimerkiksi Vaikka monet pätevät miehet hakevat – –.)
Partitiivisubjektina esiintyvä sana on yleensä joko monikollinen (Täällä on kissoja) tai ainesana (Täällä on vettä). Täsmällisemmin asian rajaa Kielikellon 5/1972 kirjoitus Partitiivi subjektin, objektin ja predikatiivin sijana. Sen mukaan partitiivisubjekti on mahdollinen vain eksistentiaalilauseissa (siis esittelylauseissa) ja niissäkin vain, jos ”lause on sisällykseltään kieltävä tai epäilevä” tai ”on puhe subjektisanan nominatiivin tarkoittaman kokonaisuuden epämääräisestä osasta”, jolloin subjekti on ”abstraktisana, ainesana, ryhmäsana tai monikollinen” (paitsi jos predikaattina on näkyä-verbi, jolloin muunkinlaiset sanat tulevat kyseeseen).
Iso suomen kielioppi kuvaa kyllä pykälässä Partitiivi: on koiraa, kissaa ja lasta; on niin polleaa myös muunlaisia tapauksia, joissa subjekti on partitiivissa. Sen mukaan tällöin lausuma voi ilmaista muun muassa paljoutta tai toistuvuutta. Kuvatut käyttötavat ovat lähinnä puhekielisiä.
Kun subjekti on yksikkömuotoinen, lause on kieltävä ja verbi sellainen kuin tulla, näkyä tai kuulua, voi subjekti olla joko nominatiivissa tai partitiivissa. Ero on yleensä vähäinen, pikemminkin tarkastelukulman tai sävyn eri kuin mermkityksen. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielitoimiston ohjepankin sivu Nominatiivi ja partitiivi: lehti vai lehteä ei tullut?.
Sellaisissa välttämättömyyttä ilmaisevissa eli nesessiivisissä rakenteissa kuin minun täytyy mennä tulkitaan genetiivissä oleva sana (minun) subjektiksi (Iso suomen kielioppi, § 505). Sellaisen lauseen subjekti voi kuitenkin myös puuttua tai olla muussa sijamuodossa.
Ongelmia voi syntyä silloin, kun tällainen rakenne on luonteeltaan esittelylause, jolloin subjektin tulee olla nominatiivissa partitiivissa. Tällöin lause kertoo, mitä pitää olla jossakin. Subjekti on yleensä lopussa, kuten esittelylauseissa yleensäkin.
Suomea äidinkielenään puhuva tietää, että sanotaan ”ostin kirjan”, mutta ”en ostanut kirjaa”. Muille suomea opiskeleville tällaiset objektin sijamuodon vaihtelut (siis kirjan ∼ kirjaa) aiheuttavat ongelmia. Nämä ongelmat kuuluvat suomen kielen opettelun hankalimpiin. Tätä osoittaa sekin, että monet suomea lähes täydellisesti puhuvat suomenruotsalaiset tekevät virheitä juuri objekteissa. Objektisäännöt on esitetty tiivistetysti Kielitoimiston ohjepankin sivulla Objekti: muotovaihtelun periaatteet.
Seuraavassa käsitellään objektin sijamuotoa lauseenvastikkeissa ja muissa verbin infinitiiviin tai partisiippiin perustuvissa rakenteissa. Niissä kielikorva ei useinkaan anna selvää ohjetta.
Suomea äidinkielenään puhuvakin joutuu erikseen miettimään, mikä on oikea objektin sijamuoto esimerkiksi seuraavassa:
Tällaisissa tapauksissa, joissa yksiköllinen objekti (tässä kirjeen ∼ kirje) liittyy verbin perusmuotoon eli I infinitiiviin (tässä lähettää), on käytäntö usein horjuva ja säännöstö väljä. Kielikorvasta eli kielen äidinkielisen puhujan kielitajusta ei ole apua, koska puhutussa kielessä ei käytetä tuollaisia rakenteita ja kirjoitetussa kielessä niissä on paljon horjuvuutta.
Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkkitapauksessa kirjeen) kannalla. Päätteetön (kirje) on vanhan säännön mukaan oikein silloin, kun objekti riippuu suoraan tai epäsuorasti
Tässä yhteydessä riippuvuus tarkoittaa määritesuhdetta: sana A riippuu sanasta B tietyssä lauseyhteydessä, jos A on B:n määrite tai sellaisen sanan määrite, joka riippuu B:stä.
Käytännössä päätteetön muoto on muodostunut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä on asteittain väljennetty, muun muassa Kielikellossa 3/1986 artikkelissa Infinitiivin objektin muodosta niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihtoehdot:
Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sellaisissa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.
Uusi sääntö on sekä hankalasti hahmottuva että hyvin tulkinnanvarainen. Onko lauseessa ”Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirje” osa ”lähettää kirje” etäällä ja irrallaan predikaatista ”alkoi”? Onpa kai, mutta miten suuri pitää etäisyyden ja irrallisuuden olla, jotta päätteetön objekti olisi säännön mukaan sallittu tai jotta se olisi jopa parempi kuin päätteellinen? Objektisääntöjen väljennykset eivät siis todellakaan helpota kirjoittajan työtä silloin, kun on tavoiteltava mahdollisimman korrektia kielenkäyttöä.
Lisää ja osittain eri ajattelutavalle perustuvia väljennyksiä on tehty Kielitoimiston kielioppioppaassa, ks. dokumentin Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Objektin sija I infinitiivin yhteydessä.
Tässäkin pätee, että jos kirjoittaja joutuu pohtimaan, niin pohtimaan tai ihmettelemään joutuvat monet lukijatkin: he alkavat ajatella tai epäillä, että tekstissä on objektivirhe. Silloin rikotaan sääntöä ”älä pane minua ajattelemaan” eli sitä periaatetta, että tekstin ei pitäisi saada lukijaa pohtimaan asioita, jotka eivät ole tekstin tarkoituksen kannalta olennaisia.
Hyvä sääntö onkin, että jos objektin sijamuotoa joutuu miettimään, on syytä muuttaa lauserakennetta. Esimerkkivirke on helposti korjattavissa, sillä seuraavassa vaihtoehdossa ei objektin sijan pitäisi aiheuttaa ongelmia suomea äidinkielenään puhuvalle kirjoittajalle tai lukijalle.
Jos mutkikas, objektiongelman synnyttävä lauserakenne kuitenkin halutaan säilyttää, on parasta noudattaa vanhaa normia vanhoillisuusperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa ongelmatapauksissa yleensä päätteellisen muodon käyttöä.
Niin sanotun finaalisen lauseenvastikkeen objekti on samassa sijassa kuin se olisi vastaavassa sivulauseessa. Tällaisessa lauseenvastikkeessa on I infinitiivin pitempi muoto eli tyyppiä tehdäkseni, tehdäksesi tms. oleva verbinmuoto, ja vastaava sivulause on tarkoitusta ilmaiseva jotta-lause.
Suomea äidinkielenään puhuva ei yleensä tee virheitä tällaisessa, paitsi ehkä silloin, kun predikaatti on imperatiivissa. Silloin saatetaan käyttää perusmuodossa olevaa objektia, esimerkiksi Anna koodi saadaksesi alennus. Tämä virhe saattaa johtua sekoittumisesta edellä kuvattuun tehdä-tyyppisen infinitiivin objektin sääntöihin.
Kielitoimiston ohjepankin ohjeen mukaan tekemällä- tai tekemään-tyyppisen rakenteen objektin sija ”vaihtelee yleisten objektisääntöjen mukaan”. Tätä lienee tulkittava niin, että sija riippuu lauseen kokonaisrakenteesta. Yleiset objektisäännöt ovat mutkikkaita, mutta yleensä suomea äidinkielenään puhuva toimii niiden mukaan, vaikka ei olisi sääntöjä erikseen opetellut.
Ohjeissa ei käsitellä tapausta, jossa lauseen predikaattina on olla-verbin muoto tai lauseessa ei muutoin voi olla objektia. Luonnollisinta lienee soveltaa tällöinkin yleisiä objektisääntöjä lauseen predikaatin muodon ja kielteisyyden mukaan.
Niin sanotun temporaalisen lauseenvastikkeen objekti on samassa sijassa kuin se olisi vastaavassa sivulauseessa. Sellaisen lauseenvastikkeen ytimenä on sellainen partisiippi kuin tehdessä tai tehtyä, johon usein liittyy possessiivisuffiksi (esimerkiksi tehdessäni tai tehdessään). Vastaava sivulause on aikasuhdetta ilmaiseva kun-lause.
Periaatteessa myös tehden-tyyppisen lauseenvastikkeen objekti on samassa sijassa kuin se olisi vastaavassa sivulauseessa eli lähinnä siten, että ‑rakenteessa.
Vanhojen sääntöjen mukaan tällaista lauseenvastiketta käytetään ilmaisemassa jotakin, joka tehdään predikaatin ilmaiseman toiminnan ohella samanaikaisesti. Silloin lauseenvastikkeen objektin muoto ei yleensä tuota ongelmia.
Monia tehden-tyyppisiä muotoja käytetään kuitenkin niin, että ne ovat menettäneet verbiluonteensa ja ovat lähinnä prepositioita tai sellaisten osia. Kaavamaistuneilla lauseenvastikkeilla, kuten riippuen-rakenteilla (esim. riippuen olosuhteista), ei käytännössä yleensä ole objekteja. Poikkeuksen muodostavat jotkin pitemmät ilmaukset kuin huomioon ottaen. Kielitoimiston ohjepankin tehden-rakennetta koskevalla sivulla esitetään: ”Perustapaus on, että objektin muoto vaihtelee sen mukaan, tulkitaanko rakenteen taustalle aktiivimuotoinen (otan huomioon) vai passiivimuotoinen (otetaan huomioon) lause”. Sääntö on epäselvä, mutta sen voi tulkita niin, että objekti on sivulauseen mukaisessa muodossa, jos sellainen on ajateltavissa, muuten perusmuodossa (nominatiivissa).
Ensimmäisessä esimerkissä sivulauseeksi muuntaminen (Eroan virastani siten, että otan huomioon saamani palautteen) on ajateltavissa, vaikka todellisuudessa ottaen huomioon ilmaisee tässä syytä eikä samanaikaisuutta.
Toisessa esimerkissä sivulauseeksi muuntaminen olisi keinotekoista, mutta ohjepankin ohjeessa on ajateltu syytä ilmaisevaa sivulausetta (kun otetaan huomioon – –). Tämän vahvistaa ohjeen esimerkki, jonka mukaan virkkeen ”Olimme ravintolan ainoat asiakkaat, mikä illallisen tason huomioon ottaen oli käsittämätöntä” taustalle tulkitaan lause ”kun ottaa huomioon illallisen tason”. Tämä ei vastaa vanhoja lauseenvastikesääntöjä; niiden mukaanhan ottaen määrittäisi lauseen predikaattia oli.
Ohjepankin ohje lisää:
Käytännössä perusmuoto on yleistynyt lauserakenteesta riippumatta. Sitä käytetään myös luetteloissa ja muissa listaavissa tekstiyhteyksissä; tällöin mukaan lukien ja pois lukien ‑ilmaukset ovat usein muusta lauseesta irrallisia lisäyksiä.
Niin sanotun referatiivisen lauseenvastikkeen objekti on samassa sijassa kuin se olisi vastaavassa sivulauseessa. Tällaisen rakenteen ytimenä on sellainen partisiippi kuin tekevän tai tehneen, ja vastaava sivulause on tapahtumaa kuvaileva että-lause.
Ainoa poikkeus tähän on seuraava: Jos lauseen predikaatti on imperatiivissa ja jos lauseen subjekti on sama kuin lauseenvastikkeen tekijä, voi objekti olla myös nominatiivissa. Tämä koskee tilannetta, jossa predikaatilla ja lauseenvastikkeella on sama tekijä, joka ilmaistaan jälkimmäisessä possessiivisuffiksilla. Nominatiivi on tällöin tavallisempoi ja heijastaa sitä, että objekti mielletään predikaattiin liittyväksi.
Edellisissä esimerkeissä yhteisenä tekijänä on yksikön 2. persoona (”sinä”), joka ilmaistaan predikaatissa sen muodolla, lauseenvastikkeessa suffiksilla si.
Jos predikaatilla ja lauseenvastikkeella on eri tekijä, määräytyy objektin muoto yleissäännön mukaan.
Passiivimuotoisten tehtävän- tehdyn-tyyppisen partisiipin sisältävissä lauseenvastikkeissa objektin muoto voi poiketa edellisen kohdan mukaisista säännöistä.
Jos objekti on partisiipin jäljessä, objekti voi olla nominatiivissa tai genetiivissä. Nominatiivi on yleistymässä.
Jos objekti on partisiipin edellä, objekti on genetiivissä.
Jos kuitenkin predikaatti on tehdään- tai on tehty -tyyppisessä muodossa (ns. passiivissa, oik. 4. persoonassa), objekti on aina nominatiivissa. Tällaiset rakenteet voivat tuntua oudoilta, ja ne on yleensä parempi korvata sivulauseen käytöllä.
Voiko sanoa ”Sää on sateista”, vai pitääkö sanoa ”Sää on sateinen”? Tämä on niitä harvoja tilanteita, joissa suomea äidinkielenään puhuvalle ei aina ole selvää, tuleeko predikatiivi eli olla-verbiin liittyvä määrite nominatiiviin vai partitiiviin.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Predikatiivi: elämä on ihanaa, lapset ovat iloisia (yleiskatsaus sijamuodon valintaan) kuvailee predikatiivin sijan vaihtelua ja toteaa, että silloin kun sekä nominatiivi että partitiivi ovat mahdollisia, ”useimmiten merkityksissä on vain vivahde-ero”.
Ohjepankin sivu Predikatiivi: sää on tuulinen tai tuulista, juhla oli menestys kuvaa, että predikatiivina oleva adjektiivi on tavallisesti partitiivissa, jos ”subjekti tarkoittaa ainetta, abstraktia asiaa tai toimintaa, jonka voi ajatella jakautuvan pienempiin osiin”. Se kuitenkin lisää: ”Muotovalinta voi kuitenkin joskus olla myös näkökulmakysymys. Esimerkiksi tietyntyyppiset sanat on mahdollista esittää joko ainetta tai abstraktia asiaa tarkoittavina tai yksittäistä annosta tai lajia tarkoittavina”. Tästä se esittää muun muassa esimerkit ”Sää on tuulista” ja ”Sää on tuulinen”, joista edellisessä sen mukaan esitetään subjekti ”aineena, massana, osista muodostuvana”, jälkimmäisessä taas ”yksittäisenä annoksena tai muuna yhtenäisenä kokonaisuutena”.
Todellisuudessa ero lienee enemmänkin sellainen, että ”Sää on tuulinen” kuvaa sään yleisesti, kun taas ”Sää on tuulista” sisältää ajatuksen, että sää on tuulista ajoittain. Tällainen ero on parempi tehdä lisäsanoilla (kuten ”ajoittain”) eikä sijamuodolla.
Tätä linjaa tukee Kielikellon 2/2004 artikkeli Onko sää sateista vai sateinen? Sen mukaan nominatiivi on luontevampi sanojen ”sää” ja ”säätila” yhteydessä. Sen sijaan sanan ”ilma” yhteydessä voi olla partitiivikin, kun ajatellaan ilmaa aineena, kaasuseoksena.
Olla-verbin infinitiiviin tai partisiippiin, kuten ”ollessa” tai ”olevan”, liittyvän predikatiivin sija on yleensä nominatiivi. Ks. Predikatiivin sija lauseenvastikkeessa.
Suomen kieltä vieraana kielenä opiskelevan yksi ongelma on sen oppiminen, mitä sijamuotoa kussakin ilmauksessa tulee käyttää. Tämä vastaa niitä ongelmia, joita meillä on opiskellessamme esimerkiksi englannin prepositioiden käyttöä. On paljon yksityiskohtia, jotka vain pitää oppia.
Jos suomi on opittu äidinkielenä, sijamuotojen käyttö on yleensä opittu huomaamattomasti. Muutamat tapaukset tuottavat ongelmia, paljolti siksi, että kieli on osittain muuttumassa.
Sellaisiin ilmauksiin kuin Onnea uudeksi vuodeksi ja toimintasuunnitelma vuodeksi 2024 kielenhuolto suositti aiemmin ksi-päätteistä sijaa (translatiivia). Nykyísin sallitaan myös lle-päätteinen sija (allatiivi), kuten vuodelle, ja se on niin yleinen, että vanhan ohjeen mukainen asu voi jopa oudoksuttaa ihmisiä. Joissakin tapauksissa ongelman voi kiertää käyttämällä erilaista rakennetta, kuten vuoden 2024 toimintasuunnitelma.
Vanhaa ohjetta perusteltiin muun muassa sillä, että lle-päätteisellä muodolla ilmaistaan muita asioita, kuten siten, kenelle toivotus esitetään (Toivotan sinulle onnea). Samasta syystä voidaan pitää outona sellaisia ilmauksia kuin antaa puoltava lausunto suunnitelmalle; lausuntohan annetaan esimerkiksi sitä pyytäneelle. Kielenhuolto ei liene ottanut tällaisiin ilmauksiin kantaan, mutta luonnollisempi ja varmasti käypä ilmaus on antaa puoltava lausunto suunnitelmasta (tai antaa suunnitelmasta puoltava lausunto).
Joissakin tapauksissa on kaksi vaihtoehtoista sijamuotoa, joilla ei sääntöjen mukaan ole merkityseroa. Mutta ihmiset usein pyrkivät tulkitsemaan erot merkityksellisiksi. Ajatellaan ehkä, että jokin syyhän on ollut valita kahdesta vaihtoehdosta toinen.
Tarkoittavatko edellisen esimerkin virkkeet aivan samaa? Lukija ehkä kokee, että sana ”vastalauseeksi” ilmaisee selvemmin poistumisen tarkoituksen. Tämäntapaisissa ilmauksissa on toisaalta -ksi-loppuinen muoto usein hiukan sujuvampi, sillä muoto ”vastalauseena” voitaisiin ymmärtää myös lauseen subjektiin, ”työntekijät”, viittaavaksi (esimerkiksi lauseessa ”työntekijät marssivat kulkueena”). Yksi perusta sijamuodon valinnalle onkin se, että lauseen pitäisi olla tulkittavissa teoriassakin vain yhdellä tavalla.
Sanakirjojen mukaan suomessa sanotaan esimerkiksi ”tiedottaa henkilökunnalle”. Yleensä tiedottaa-verbillä ei ole objektia, vaan tiedottamisen sisältö kerrotaan -sta-loppuisella muodolla, vastaanottaja taas -lle-loppuisella muodolla: ”Uusista järjestelyistä tiedotettiin henkilökunnalle eilen.” Jos objektia kuitenkin käytetään, se sanakirjojen mukaan ilmoittaa tiedottamisen sisällön: ”Uudet hätänumerot tiedotettiin joukkoviestimissä.”
Nykyisin sanotaan kuitenkin yleisesti ”tiedottaa henkilökuntaa”. Normien mukaan se on jo sallittua, joskin hiukan tulkinnanvaraisesti.
Ilmauksen ”tiedottaa henkilökunnalle” taustalla tuntuu olevan kaksi erityyppistä asiaa. Ensinnäkin tiedottaa-verbi on suomalainen vastine informoida-verbille, ja sen yhteydessä ilmoitetaan vastaanottaja partitiivimuotoisella objektilla: ”informoida henkilökuntaa”. Monen kirjoittajan mielessä on varmaan tämä rakenne tai vastaava englannin ilmaus, vaikka käytetäänkin tiedottaa-sanaa. Toiseksikin ilmausta ”tiedottaa henkilökuntaa” voidaan käyttää kertomatta mitään tiedottamisen sisällöstä. Ilmeisesti ”olemme tiedottaneet henkilökuntaa” koetaan täydelliseksi lauseeksi, kun taas ”olemme tiedottaneet henkilökunnalle” tuntuu vajaalta, ja vajaahan se onkin. Jos on pakko kertoa tiedottamisesta sanomatta edes, mistä tiedotettiin, on kielellisesti parempi käyttää sivistyssanaa: ”olemme informoineet henkilökuntaa”.
Vastaavia ongelmia on joskus muidenkin, merkitykseltään samantyyppisten verbien käytössä. Sanomalehdissäkin näkee huolimatonta kieltä, kuten ”huomauttaa nuoria”. Oikein olisi ”huomauttaa nuorille”, mutta silloin pitäisi lisäksi kertoa, mistä huomautetaan. Ehkäpä mielessä on ollut ilmaus ”moittia nuoria”, jota ei kuitenkaan uskallettu käyttää.
Suomen kielen niin sanotut vajaakäyttöiset eli marginaaliset sijat ovat abessiivi (esimerkiksi ”pilvettä”), instruktiivi (esimerkiksi ”pilvin”) ja komitatiivi (esimerkiksi ”pilvineen”). Ne ovat paitsi harvinaisia myös käyttöalaltaan suppeita. Useimmiten ne esiintyvät sanonnoissa, usein adverbin luonteisina, ja sanontoihin niiden käyttö yleensä kannattaa rajoittaa.
Sellainen ilmaus kuin ”pilvin pimein” voidaan lukea sanonnaksi, joskin ehkä vielä hiukan arkityyliseksi (kuten myös ”karvoineen päivineen”). Sanonnoissa vajaakäyttöisten sijojen merkitykset ovat usein hämäriä, ja sanonnat ymmärretään kokonaisuuksina, jäsentämättä, mikä on minkäkin sijamuodon merkitys.
Abessiiveiksi tulkitaan myös sellaiset infinitiivimuodot kuin tekemättä ja instruktiiveiksi sellaiset kuin tehden. Sellaisessa käytössä nämä sijat ovat aivan eläviä.
Abessiivin merkitys on selvä: ”vaivatta” tarkoittaa samaa kuin ”ilman vaivaa”. Infinitiivi ”tekemättä” voidaan selittää ilmauksella ”ilman että tekee”.
Abessiivia käytetään joskus ilman-preposition yhteydessä, esimerkiksi ”ilman vaivatta” tai ”ilman tekemättä”. Tällaisia ilmauksia pidettiin aiemmin moitteettomina, mutta nykynormien mukaisia ne eivät ole.
Instruktiivi kuvataan usein ensisijaisesti välineen tai keinon sijaksi. ”Kaksin käsin” tarkoittaa samaa kuin ”kahta kättä käyttäen”. Instruktiivi tarkoittaa kuitenkin usein myös tekemisen tapaa, varsinkin sanonnoissa, esimerkiksi ”iloisin mielin” (= mieli iloisena), tai aikaa, esimerkiksi hiukan runollinen ”illoin” (= iltaisin). Usein on vaikea sanoa, mikä instruktiivin merkitys varsinaisesti on, esimerkiksi ilmauksissa ”paikka paikoin”, ”keskimäärin” ja ”varkain”.
Vaikka instruktiivi siis sanonnoissa esiintyykin monissa merkityksissä (ks. myös ISK § 1263), sen muunlainen käyttö osuu yleensä harhaan tavalla tai toisella. Tämä koskee muun muassa käyttöä kahvila-adessiivin korvaajana. Jotenkin luontevina voidaan pitää ilmauksia, joissa komitatiivi ilmaisee välinettä jossakin mielessä, joskin adessiivi (”näyttelyillä” jne.) olisi ehkä sujuvampaa.
Muunlaisessa käytössä instruktiivi on yleensä korvattavissa paljon luontevammalla ilmaisulla.
Lukusanoista käytetään joskus instruktiiveja, esimerkiksi ”albatrosseja kokoontuu jopa miljoonin”. Laulussa sanotaan ”muita on tuhansin”, ja onpa asiatekstissä esiintynyt myös ilmaisu ”yksinäisiä on sadointuhansin”. Asiatyyliin sopisi kai kuitenkin paremmin monikon partitiivi: tuhansia, satojatuhansia, (useita) miljoonia. Joistakin lukusanoista käytetään myös -ittain-johdoksia kuten kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain, miljoonittain. Tällön ilmaistaan lukumäärää (useita kymmeniä jne.), toisin kuin pienempien lukusanojen -ittain-johdoksilla kuten yksittäin, kaksittain, kolmittain, joiden merkitys on lähinnä ’yksi kerrallaan’ jne.
Komitatiivi ei samassa määrin esiinny vakiintuneissa sanonnoissa kuin instruktiivi. Sanontoja ovat esimerkiksi ”kaikkineen” ja ”niine hyvineen”. Lisäksi komitatiivia käytetään eräänlaisena seuraamisen sijana: ”emo poikasineen piileskeli”, ”äidit lapsineen saivat hoitoa”, ”ihokarvat poistettiin juurineen”,
Komitatiiviakin käytetään usein teennäisesti ja kielen rakenteen kannalta väärin, osittain samanlaisiin tehtäviin kuin instruktiivia. Ks. kohtaa Saako saapua vaimoineen? Lisäksi komitatiivia käytetään jopa maneerimaisesti maalailevissa kuvauksissa etenkin markkinointi- ja mainosteksteissä.
Yleensä ennen-sana liittyy prepositiona partitiivimuotoiseen sanaan, jälkeen-sana taas postpositiona genetiivimuotoiseen sanaan, esimerkiksi ennen joulua ja pääsiäisen jälkeen.
Kuitenkin käytetään sellaisia ilmauksia kuin ennen ja jälkeen tapahtuman. Tällaiset ilmaukset mainitaan sanakirjoissa, ja niitä on siis pidettävä hyväksyttävinä. Parempi, kielen yleiseen rakenteeseen paremmin sopiva ilmaus on kuitenkin sellainen kuin ennen tapahtumaa ja sen jälkeen.
Vastaavasti esimerkiksi 4 kk ennen ja 6 kk jälkeen synnytyksen on mahdollinen, mutta 4 kk ennen synnytystä ja 6 kk sen jälkeen on parempi.
Valinta yksikkö- ja monikkomuodon välillä ei aina ole itsestään selvä. Joissakin tilanteissa yksikkö on mahdollinen tai jopa ainoa oikea vaihtoehto silloinkin, kun ilmauksen pääsana on monikollinen muodoltaan tai merkitykseltään.
Seuraavassa tarkastellaan ensin predikaatin (verbin) lukua eli yksiköllisyyttä tai monikollisuutta kuudessa erilaisessa tapauksessa. Sen jälkeen tarkastellaan predikatiivin ja predikatiiviadverbiaalin lukua ja sanan edessä olevan adjektiivi- tai muun määritteen lukua ja lopuksi muita lukukysymyksiä.
Puhekielessä käytetään yleisesti verbin 3. persoonassa aina yksikkömuotoa tyyliin ”pojat on” ja ”kirjeet lähtee”. Kirjakielessä tietysti kirjoitetaan ”pojat ovat” ja ”kirjeet lähtevät”. Predikaatti siis noudattaa subjektin lukua (lukukongruenssi).
Tämän useimmat varmaan osaavat, ja lähes kaikessa asiatyylissä on syytä noudattaa kirjakielen sääntöjä tällaisissa selvissä ja yksinkertaisissa tapauksissa. Yksikkömuodon käyttö koetaan selvästi puhekielisyydeksi ja siten huolimattomuuden, jopa välinpitämättömyyden osoitukseksi. Lipsahduksia saattaa sattua etenkin silloin, kun predikaatti on kaukana subjektista.
Hankalampia tilanteitakin syntyy, kun subjekti on muodoltaan monikollinen, mutta voidaan mieltää merkitykseltään yksikölliseksi. Pitäisikö kirjoittaa ”Yhdysvallat on”, koska kyse on yhdestä valtiosta, vai ”Yhdysvallat ovat”, koska nimi on monikkomuotoinen?
Yleensä käytetään yksikkömuotoista verbiä silloin, kun toimija ajatellaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi ilmauksen ”Yhdistyneet kansakunnat” ei yleensä ajatella tarkoittavan kansakuntia monikossa, vaan niiden muodostamaa järjestöä.
Tällaiset ilmaisut voivat kuitenkin tuntua lukijasta hiukan oudoilta, jopa virheellisiltä, koska nimi on niin selvästi monikollinen. Ongelma kannattaakin usein kiertää muuttamalla lauserakennetta.
Joissakin tapauksissa yksiköllinen verbinmuoto on ainoa mahdollinen, joissakin taas sekä yksikkö että monikko on mahdollinen, mutta niillä on painotuksen ja näkökulman ero.
Kahden viimeisen esimerkin erona on se, ajatellaanko yhdistystä, jonka nimi on ”Jumppakylän urheilijat”, yhtenä kokonaisuutena vai sen jäsenistöä joukkona. Ensin mainitussa tapauksessa voitaisiin kirjoittaa yksiselitteisesti, mutta hiukan paperinmakuisesti siten, että lyhenteen ”ry” ’rekisteröity yhdistys’ avulla tehdään ilmauksesta selvästi yksiköllinen, yhdistystä tarkoittava.
Vaikka siis muodoltaan monikollista ilmaisua (kuten ”Yhdysvallat”) voidaan usein käsitellä yksiköllisenä, syntyy lauseeseen tällöin ainakin lievä jännitys. Se ei juuri haittaa, jos sana tai ilmaisu on yleisesti tunnettu ja käytetty. Mitä harvinaisempi ilmaisu, sitä todennäköisempää on, että lukija ei miellä sitä yhtä käsitettä ilmaisevaksi. Lisäksi esimerkiksi tapahtumien nimityksiä ei juuri voi käsitellä yksiköllisinä. Kirjoitetaan ”Cannesin filmijuhlat päättyivät”, ei ”päättyi”.
Sanoihin ”puolustusvoimat”, ”ilmavoimat”, ”merivoimat” ja ”maavoimat” on otettu erikseen kantaa Kielikellon 10 (1977) kirjoituksessa ”Puolustusvoimat ilmoittaa”: ne katsotaan ”siinä määrin erisnimen kaltaisiksi, että yksiköllistä predikaattia pidetään niiden yhteydessä mahdollisena. Kuitenkin myös monikollinen predikaatti (puolustusvoimat ilmoittavat) on edelleen käypä. Vain monikko on mahdollinen mm. sellaisissa predikatiivi- ja attribuuttitapauksissa kuin ’Hyvin varustetut puolustusvoimat ovat tehokkaimmat’.”
Erisnimiin rinnastetaan Kielitoimiston ohjepankin sivulla Verbi yksikössä tai monikossa: verbin edellä monikkomuotoinen sana myös puolueiden nimet (esimerkiksi Vihreät päättävät ~ päättää). Se ei ota kantaa esimerkiksi sellaisiin sanoihin kuin ”valtiopäivät” ja ”käräjät”, joista kuitenkin ”Uusi kieliopas” sanoo, että predikaatti tulee normaalisti monikkoon.
Tällaiset ehkä hiukan epäloogiset ilmaukset (subjektihan tarkoittaa selvästi valtioelintä) voi usein välttää käyttämällä toista sanaa, kuten ”eduskunta”.
Kun subjekti sisältää ilmauksia, jotka on yhdistetty ja-sanalla tai vastaavalla, on predikaatti yleensä monikollinen.
Jos ilmaukset kuitenkin yhdessä tarkoittavat jotakin yksikölliseksi käsitettävää, on yksiköllinen predikaatti mahdollinen, usein parempikin. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun ilmaukset käytännössä tarkoittavat samaa tai ainakin saman asian eri puolia.
Laila Lehikoinen kirjoittaa Kielikellossa 3/2001 artikkelissa Poika tulee ja pojat tulevat – subjektin ja predikaatin kongruenssi:
Monikkosubjektin veroinen on lauseessa oleva kahden tai useamman sellaisen rinnasteisen substantiivin muodostama lauseke, joita yhdistää jokin konjunktioista ja, sekä, sekä – että. Yleiskielen normien mukaan predikaatti on tällöin tavallisesti monikossa. Yhtä hyvin kuin kirjoitetaan Pojat tulevat, kirjoitetaan siis myös Poika ja tyttö tulevat. Jo Setälän lauseopista lähtien on kieliopeissa ja kielenhuollon oppaissa kuitenkin huomautettu, että predikaatti voi jäädä yksikköön, jos subjektisubstantiivien voidaan katsoa kuuluvan läheisesti yhteen. Setälältä periytyvä esimerkki on Kasvojen kauneus ja vilkkaus on kadonnut.
Yleensä kieliopit ja oppaat eivät tarkemmin määrittele, mitä ”läheisesti yhteen kuuluminen” oikeastaan merkitsee. Millaisten rinnasteisten substantiivien voi katsoa kuuluvan läheisesti yhteen? Terho Itkonen tarkentaa Kielioppaassaan, että tällaiset sanat ”ilmaisevat saman asian eri puolia”, ja antaa esimerkeiksi lauseet Kaupungin meteli ja vilske häiritsi häntä; Silmäänpistävää oli Jukan neuvokkuus ja kekseliäisyys. Kielenkäyttäjien onkin käytännön kirjoitustilanteissa varsin hankala ratkaista, onko predikaatin tällaisissa lauseissa oltava yksikössä vai monikossa. Kun yksinkertaisia ohjeita ei ole, on turvauduttava vain omaan kielitajuun, ja intuitiot vaihtelevat.
Lehikoinen viittaa seuraaviin lisäseikkoihin, jotka saattavat vaikuttaa siihen, että valitaan yksiköllinen predikaatti:
Esimerkiksi puhuttaessa yliopistoista mainitaan usein opetus ja tutkimus yliopiston toiminnan kahtena perusmuotona. Voiko niiden sanoa olevan saman asian eri puolia? Subjektin ”opetus ja tutkimus” yhteydessä usein pannaan predikaatti monikkoon – ainakin jos halutaan korostaa niiden yhteyttä (juhlapuheen omaisesti) eikä puhuta niistä kahtena eri asiana, joiden vaatimukset voivat olla ristiriitaisia.
Epäselvissä tilanteissa saattaa olla varminta käyttää monikkoa, kun subjekti sisältää ja-sanan. Se ei ehkä ole tyylillisesti sujuvinta, mutta se auttaa välttämään kieliopista huolehtivien lukijoiden hermostumista.
Jos subjekti koostuu tai-sanalla yhdistetyistä yksiköllisistä osista, on loogista panna predikaatti yksikköön. Uusi kieliopas esittää tämän mukaisen säännön ilman varauksia.
Tosin Iso suomen kielioppi esittää (§1279), että monikkokin on mahdollinen ja että asiassa ”on nähtävissä seuraava tulkintaero: Kun konjunktio tai kannattaa listaavaa merkitystä ’nämä kaksi esimerkkeinä’, kyseessä eivät ole toisensa poissulkevat vaihtoehdot ja verbi on monikollinen – –. Kun sen sijaan verbi on yksiköllinen, tai saa eksklusiivisen ’joko – tai’ ‑tulkinnan”. Kyseessä on kuitenkin kuvailevan kieliopin esitys.
Jos tai-sanalla yhdistetyistä ilmauksista toinen on yksiköllinen ja toinen monikollinen, on ehkä luontevinta, että verbi noudattaa sitä lähinnä olevan osan lukua.
Rakenteessa on kuitenkin väistämättä ristivetoa niin, että sekä yksikkö että monikko tuntuvat hiukan epäloogisilta – tai yksikön käyttö näyttää puhekielisyydeltä. Yleensä ongelma on vältettävissä muotoilemalla rakenne toisin. Esimerkkitapauksessa auttaisi tai-sanan vaihtaminen ja-sanaksi, joka paremmin vastaa lauseen ajatusta.
Mainittu kieliopin kohta esittää myös: ”Kun subjektina on rinnasteinen lauseke, jonka osia yhdistää konjunktio eli, verbi voi kongruoida kumman tahansa osan kanssa”. Siis jos eli-sanalla on yhdistetty yksiköllinen ja monikollinen ilmaus, voi verbi olla yksikössä tai monikossa. Tämä tulkittava niin, että esimerkiksi seuraavassa tapauksessa molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia:
Kirjakielen erikoisuuksiin kuuluu, että verbin monikollisuudella tai yksiköllisyydellä voidaan joskus ilmaista olennaisia merkityseroja. Esimerkiksi lause ”Viisi presidenttiehdokasta kohtasivat TV:n vaalipaneelissa” on periaatteessa oikein muodostettu, joskaan ei kovin luonteva, jos tarkoitetaan, että ehdokkaita kaiken kaikkiaan oli viisi. Jos verbi olisi muodossa ”kohtasi”, niin lause sisältäisi pikemminkin sellaisen ajatuksen, että ehdokkaita oli enemmän ja heistä vain viisi kohtasi toisensa paneelissa. Mutta käytännössä ei ole kovinkaan turvallista jättää lauseen merkitystä tällaisen asian, predikaatin monikollisuuden, varaan.
Kun subjekti sisältää monikollisen lukusanan, kannattaa siis miettiä, tuleeko selväksi, tarkoitetaanko määrättyä joukkoa vai ilmoitettua lukumäärää yksilöitä jostakin joukosta. Usein ilmaisua kannattaa selventää niin, että tämä tulee selväksi. Seuraavassa on ensin kaksi muodollisesti oikeaa, merkitykseltään erilaista lausetta ja sitten vaihtoehdot, jotka varmemmin ymmärretään oikein.
Kun riittävän selvä ilmaisutapa on valittu, predikaatin muoto on vain oikeakielisyysasia, joka ei olennaisesti vaikuta ymmärrettävyyteen. Oikean muodon valintaa vaikeuttaa se, että yleispuhekielessä predikaatti on aina yksikössä (”pojat opiskelee”), joten kielikorvasta ei aina ole apua. Säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:
Jos subjektissa on kaksi rinnakkaista ilmausta, jotka koostuvat lukusanasta ja substantiivista, predikaatti on edellä esitetyn mukaisessa muodossa, siis yleensä yksikössä.
Säännöt eivät ota kantaa tällaisiin tapauksiin silloin, kun mukana on yksiköllinen ilmaus, esimerkiksi ”(yksi) lääkäri ja kolme hoitajaa valitti/valittivat asiasta” Sen enempää yksiköllinen kuin monikollinenkaan predikaatti ei tunnu luonteltavalta. Jos tällaista ilmausta joutuu käyttämään, on paras käyttää yksikköä (ellei kyse ole aiemmin mainituista henkilöistä) ja symmetrian vuoksi käyttää sanaa ”yksi”.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Verbi yksikössä tai monikossa: viisi hiihtäjää keskeytti vai keskeyttivät? ei ota kantaa tällaiseen asiaan. Kuitenkin Kielikellon 4/1991 kirjoitus Ristiriita subjektin ja predikaatin välillä ottaa kantaa: ”Jos rinnastettujen subjektien joukossa on yksikin partitiivimuotoinen, ei monikollinen predikaatti kuulosta luontevalta.”
Kun määrää ei ilmaista lukusanalla, vaan ns. osasanalla, kuten ”puolet” tai ”enemmistö”, predikaatti on yksikössä, vaikka subjekti tarkoittaisikin usean henkilön, esineen tms. joukkoa. Tämä mainitaan myös Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Verbi yksikössä tai monikossa: verbin edellä yksikkömuotoinen sana (nuoriso, ryhmä, osa).
Tämä koskee myös tapausta, jossa osasana on muodoltaan monikollinen puolet.
On sallittua käyttää joko yksikköä tai monikkoa eräissä lausetyypeissä, joissa olla-sana yhdistää yksiköllisen ilmaisun monikolliseen, esimerkiksi ”esteenä on/ovat ennakkoluulot”. Tässä sana ”esteenä” on yksikössä, ”ennakkoluulot” monikossa, joten lauseessa on eräänlaista ristivetoa. Ks. Kielikellon kirjoitusta Eräs kongruenssiongelma.
Varovainen kielenkäyttäjä välttelee tällaisiakin tilanteita. Vaikka hän tietää, että molemmat ilmaisut kelpaavat, lukija voi jäädä miettimään, onko tekstissä kielivirhe. Lisäksi voi herätä kysymys, onko yksikön tai monikon valinnalla jokin painotus- tai vivahde-ero. Usein löytyy vaihtoehtoinen ilmaisutapa. Seuraavassa kolmas vaihtoehto kiertää ongelman, ja verbiä vaihtamalla (esim. vaikeuttivat, haittasivat, hidastivat) voi vielä täsmentää, mitä oikeastaan tarkoitetaan.
Myös predikatiivin luku herättää joskus kysymyksiä. Yleensä on selvää, että predikatiivi noudattaa subjektin lukua.
Ongelmia voi kuitenkin syntyä, jos subjekti sisältää lukusanan.
Jos subjekti koostuu perusluvusta ja siihen liittyvästä substantiivista (esimerkiksi ”kolme lasta” tai ”kolme lapsista”), predikatiivi on yleensä monikossa, subjektin merkityksen monikollisuuden mukaisesti.
Tosin Uusi kieliopas esittää (4. painoksessa s. 63) sekä yksikön että monikon ”käypinä”, välttäen ottamasta kantaa paremmuuteen:
Lukusanan yhteydessä käytetään sekä yksikön että monikon partitiivia seuraavanlaisissa lauseissa: Kolme lapsista on ylioppilasta t. ylioppilaita. Kymmenen huoneistoa oli huonokuntoista t. huonokuntoisia. Molemmat ilmaisutavat ovat käypiä.
Kuvaileva Iso suomen kielioppi on samoilla linjoilla, mutta se lisää (§ 1285), että tavallisemmin predikatiivi on monikossa. Se merkitsee joissakin esimerkeissä (kuten ”Kolme menehtyneistä oli naista”) yksiköllisyyden epäkieliopilliseksi (kielenvastaiseksi) tai epätodennäköiseksi.
Kielitoimiston kielioppiopas ottaa (s. 160) samantapaisen kannan hiukan väljemmin:
Kokonaisuuden osia luonnehditaan osa lapsista oli pieniä -tyyppisissä (predikatiivi)lauseissa tavallisesti partitiivimuotoisella ilmauksella (esim. seuraavassa 13-vuotiaita, kylmää). Kun painotetaan ryhmän osia tai jäseniä, käytetään yleensä monikkoa:Viisi haastatelluista lapsista oli 13-vuotiaita. | Osa löydetyistä aseista oli luvallisia ja osa luvattomia. | Noin puolet väestöstä on uskonnoltaan muslimeja, 10 % kristittyjä ja loput animisteja.Kun puhutaan aineesta tai ihmisjoukosta kokonaisuutena, käytetään yksikköä:Juon yhtä kahvikupillista niin kauan, että puolet kahvista on ihan kylmää. | 1600-luvulla suurin osa kansasta oli edelleen lukutaidotonta. – Vrt. mahdollinen myös: Suurin osa kansasta oli lukutaidottomia. (yksilöitä erittelevämpi)
Edellä olevan lainauksen esimerkeistä ensimmäisessä (Viisi haastatelluista – –) ei ole osasanaa (ks. seuraavaa kohtaa), ja yksikkö lienee siinä ainoa mahdollinen. Kahdessa seuraavassakaan yksikkö ei varmaankaan tule kysymykseen. Erityisesti kun predikatiivina on substantiivi, yksikkö (puolet väestöstä on muslimi) on aivan mahdoton.
Kun määrää ei ilmaista lukusanalla, vaan ns. osasanalla, kuten ”puolet” tai ”enemmistö”, on monikon käyttö predikatiivissa normaalia, usein jopa ainoa kielenmukainen mahdollisuus. Iso suomen kielioppi sanoo (edellä mainitussa pykälässä), että tällöin ”predikatiivi määräytyy monikolliseksi subjektin tarkoitteen perusteella”. Esimerkeissä se tosin esittää mahdollisena vaihtoehtona ilmauksen ”puolet väestöstä on lukutaidotonta”, mutta yleensä siis vain monikko on mahdollinen.
Voiko sanoa ”enemmistö sanoi olevansa terve” vai onko sanottava ”terveitä”? Sen enempää kieliopit kuin kielitajukaan eivät anna tähänkään aivan yksiselitteistä vastausta. Monikon käyttö on tavallisempaa ja ilmeisesti monien mielestä ainoa oikea vaihtoehto.
Yksinkertaisissa tapauksissa on melko ilmeistä, että predikatiivin pitää olla monikossa. Seuraavassa esimerkissä yksikkö (terve) tuntuisi jopa kielenvastaiselta.
Monimutkaisemmassa esimerkissä ”enemmistö sanoi olevansa terve” predikatiivi liittyy lauseenvastikkeena olevaan olla-verbiin (olevansa). Tässä yksikkö tuntuu mahdolliselta, ehkä erityisesti siksi, että voidaan ajatella, että kukin enemmistöön kuuluva erikseen sanoi olevansa terve.
Edellisen kohdan mukaisesti on varminta käyttää monikollista predikatiivia sellaisissa ilmauksissa kuin ”tilintarkastajan ja hänen varamiehensä tulee olla kauppakamarin hyväksymiä tilintarkastajia”. Kielitoimistosta puhelimitse saadun kannanoton mukaan tähän kuuluu monikko. Yksikköä (hyväksymä tilintarkastaja) kuitenkin saattaa kielitajussa puoltaa se, että vaatimus esitetään kummallekin erikseen.
Yleensä monikollisen sanan määritteenä oleva sana on suomessa monikollinen, mutta tähän on joitakin poikkeuksia. Niin sanottu predikatiiviadverbiaali saattaa olla yksiköllinen, vaikka se liittyy monikkomuotoiseen subjektiin. Kyse on tällöin lauseenjäsenestä, jonka sija on translatiivi (esim. ”hyväksi”), essiivi (esim. ”hyvänä”) tai ablatiivi (esim. ”hyvältä”); ks. ISK § 1286. Seuraavat erityyppiset tapaukset voidaan erottaa:
Aihetta käsittelee tarkemmin (ja hiukan eri tavalla eritellen) Matti Räsäsen kirjoitus Ovatko oppilaat sairaana vai sairaina? (Kielikello 2/2007). Siinä mainitaan Uuden kielioppaan kanta, jonka mukaan ”predikatiiviadverbiaali on monikollisen subjektin tai objektin yhteydessä nykyään tavallisesti monikossa”, mutta ”käytäntö ei ole kuitenkaan ehdoton; myöskään yksikköä – – ei ole katsottava virheelliseksi, ja esim. seuraavassa virkkeessä se tuntuu jopa monikkoa luontevammalta: Vänrikiksi (t. vänrikeiksi) on ylennetty seuraavat upseerikokelaat”. Uusi kieliopas käsittelee erikseen tapausta, jossa predikatiiviadverbiaalina on partisiippi, ja ottaa melko vahvasti kantaa yksiköllisyyden puolesta:
Tuleeko partisiippi yksikköön vai monikkoon sellaisissa lauseissa kuin Hakemukset ovat käsiteltävänä, Tontit oli annettu myytäväksi kiinteistönvälittäjälle? Yksikkö on pantava etusijaan; monikko (»käsiteltävinä», »myytäviksi») tuntuu tämmöisessä tapauksessa hiukan keinotekoiselta.– –Translatiivimuotoinen partisiippi on yleensä yksikössä monikollisenkin objektin tai subjektin ohella. Tyyppi »Sain työt tehdyiksi loppuun» (partisiippi monikossa) on väkinäinen, teorioidun tuntuinen.
Kielitoimiston ohjepankin kohta Yksikkö vai monikko: lapset sairaana vai sairaina? käsittelee aihetta laajahkosti, kuvaillen yksikön ja monikon vaihtelua, mutta esittämättä edellä sanotusta poikkeavia normeja. Se toteaa, että jos essiivi- tai translatiiviilmaus määrittää lauseen monikollista objektia ja viittaa yksilöihin, se on monikollinen, esimerkiksi ”Hovioikeus vapautti miehet syyttöminä” ja ”Osasimme pitää lapset rauhallisina”. Tämä sisältää kuitenkin saman periaatteen, joka on todettu jo edellä: monikkoa käytetään, jos sanan ajatellaan määrittävän kutakin erikseen.
Predikatiiviadverbiaalin yksiköllisyys subjektin monikollisuudesta riippumatta ei ole mitenkään uusi ilmiö. Jo E. N. Setälän Suomen kielen lauseopin 3. painos esitti (v. 1881): ”Predikatiivi-adverbiaali noudattaa enimmiten sen substantiivin lukua, jota se tarkoittaa. Poikkeuksia kuitenkin tavataan, niin että predikatiivi-adverbiaali on yksikössä, vaikka tarkoitetaan monikollista substantiivia. Esim. Elukat ovat märkänä. He ovat veljellänsä opetettavana. Jalat käyvät kankeaksi. Juutalaiset laittavat vanhoja vaatteita uudeksi.”
Vaikka sellainen komitatiivia käyttävä ilmaus kuin ”presidentti puolisoineen” tarkoittaa samaa kuin ”presidentti ja hänen puolisonsa”, se käyttäytyy lauseessa eri tavalla. Predikaatti on yksikössä, koska subjekti on yksiköllinen ”presidentti” ja sana ”puolisoineen” on vain subjektin määrite.
Tätä ei ilmeisesti erikseen sanota missään ohjeissa, mutta se voidaan päätellä sekä kieliopin yleisistä periaatteista että kielioppien esimerkeistä.
Jos ilmaus sisältää lukusanan, pitäisikö sitä edeltävän adjektiivin, partisiipin tai pronominin olla ilmauksen merkityksen mukaan monikossa (seuraavissa kolmessa tapauksessa) vai sen muodon mukaan yksikössä (seuraavassa kolmessa tapauksessa)? Ongelma on useimmiten parasta välttää muuttamalla sanajärjestystä, jolloin on selvää, että määrite on yksikössä.
Joskus ongelman kiertäminen ei kuitenkaan onnistu, ja silloin voi noudattaa seuraavia periaatteita:
Viimeksi mainituissa tapauksissa adjektiivi liittyy ilmaistuun lukumäärään. Tällöin sanajärjestyksen muuttaminen muuttaisi ilmauksen merkityksen täysin tai tekisi sen mielettömäksi. Esimerkiksi ”kolme vajaata viikkoa” sisältäisi sen, että viikot olivat vajaita.
Ilmaustyyppi suurelta osin on paljon tavallisempi kuin suurilta osin, mutta kielenhuolto ei ole ottanut kantaa oikeellisuuteen. Kumpaakaan ei siis voi pitää vääränä, mutta turvallisinta lienee yleensä käyttää tavallisempaa, jossa siis määrite on yksikössä. Joissakin sanonnoissa kuitenkin monikollisuus on tavallisempaa.
Tällaiset ilmaukset, joissa määrite on eri sijamuodossa kuin pääsana, ovat poikkeuksia suomen kielen yleisestä rakenteesta, mutta niitä on vakiintuneina sanontoina varsin paljon. Ne eivät ole vain kiinteitä fraaseja, vaan määriteosa voi vaihdella, esimerkiksi pieneltä osin, tältä osin jne.
Näitä ilmaustyyppejä kuvailee laajahkosti Kielikellon 3/2022 kirjoitus Toisiksi hienoin suurilta osin: i-tartuntoja.
Suomalaisten -inen-loppuisten paikannimien taivutuksessa on erikoisuuksia. Useimmat niistä, muun muassa Joroinen, Huittinen, Kauniainen, Parainen ja Sörnäinen, taipuvat seuraavasti:
Asutusnimihakemistossa on satoja -inen-loppuisia paikannimiä, joista valtaosa taipuu edellä kuvatulla tavalla. Merkittävin poikkeus on Kaustinen, joka taipuu ohjeiden mukaan yksikössä (Kaustisella, Kaustisen jne.), joskin monikkoakin esiintyy (Kaustisilla, Kaustisten kne.). Muita poikkeuksia on noin kymmenesosa -inen-loppuisista paikannimistä, esimerkiksi Ahveninen : Ahvenisella ja Hanhinen : Hanhisessa.
Jos sana on muodoltaan monikollinen, mutta merkitykseltään yksiköllinen, esimerkiksi paikannimi ”Virrat”, niin miten siihen liitetään määritteeksi adjektiivi, esimerkiksi ”vireä”? Silloin ei yksikkö eikä monikko tunnu luontevalta. ”Vireä Virrat” on mahdoton ilmaisu, ”vireät Virrat” taas vie ajatukset aivan harhateille.
Ongelma on käytännössä pakko käsitellä siten, että kehitetään jokin kiertoilmaisu. Silloin kun ollaan antamassa nimeä jollekin yhteisölle tai paikalle, kannattaa muistaa, että monikkomuotoisuudesta seuraa tällaisia hankaluuksia.
Sellainen ilmaus kuin ”aurinkoiset Kanariansaaret” olisi mahdollinen, koska voidaan ajatella, että tarkoitetaan saaria monikossa. Sen sijaan sanat, joissa muoto on monikollinen, mutta merkitys selvästi yksiköllinen, eivät oikein voi saada adjektiivimääritettä suomen kielessä.
Vaikka Iso suomen kielioppi esittää (ISK § 1304), että monikkomuotoisen erisnimen määrite on yleensä yksikössä, tällaisia rakenteita on oikeampaa pitää kielenvastaisina virhemuodosteina. Sellaiset ISK:n esimerkit kuin ”12 vuotta sitten esitetyssä Pohjalaisissa” ovat lähinnä teoreettisia; lisäksi näytelmän nimi ei ole Pohjalaiset, vaan Pohjalaisia, eikä sitä voi järkevästi taivuttaa ilman tukisubstantiivia. Oikein olisi kirjoittaa ”12 vuotta sitten esitetyssä Pohjalaisia-näytelmässä” tai kierrettäisiin ongelma muulla tavalla. (Kyseinen ISK:n kohta viittaa Kielikello-lehden 1/1998 laajahkoon kirjoitukseen Pääsanan yksikkö ja monikko eräissä attribuuttirakenteissa, joka ei kuitenkaan lainkaan käsittele tällaisia tapauksia.)
Monissa sanonnoissa esiintyy monikon tunnus lähinnä tyylillisenä seikkana, ilman varsinaista merkitystehtävää. Kun sanotaan, että jokin on aluillaan, ei tarkoiteta useita alkuja. Nykysuomen sanakirja mainitsee sanonnan ”olla alullaan” yksiköllisenä, mutta tästä ei voi päätellä, että monikollinen ”olla aluillaan” olisi väärin; kielenhuolto ei näytä ottaneen asiaan kantaa.
Joissakin tapauksissa, kuten alkuaan ∼ alkujaan, molemmat vaihtoehdot mainitaan ohjeissa hyväksyttävinä, mutta silti toinen voi olla selvästi yleisempi.
Suuntauksena näyttää olevan monikollisuuden yleistyminen tällaisissa tapauksissa. Syynä on ehkä se, että monikollinen muoto, kuten ”aluillaan” tai ”alkujaan”, helpommin koetaan erityiseksi sanonnaksi (adverbinomaiseksi) eikä varsinaisesti alku-sanan muodoksi.
Erityiskysymys monikon käytössä on, sanotaanko ”aikanaan” vai ”aikoinaan”. Muodostukseltaan nämä ovat aika-sanan sijamuotoja, yksikön ja monikon essiivi, jossa on omistusliite. Käytännössä ne ovat pitkälti kehittyneet adverbeiksi ja eriytyneet merkityksiltään:
Esiintyy kuitenkin paljon horjuvuutta, joka on erityisen haitallista siksi, että joskus kumpikin tulkinta on mahdollinen. Kielenoppaat kuvaavat näitä muotoja vaihtelevasti. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuvaa ne muuten edellä esitetyllä tavalla, mutta mainitsee, että sanalla ”aikanaan” on myös (harvinaisempi) merkitys ’aikoinaan’. Samoin kuvaa Uusi kieliopas, joka toisaalta mainitsee, että käänteisesti voi sanalla ”aikoinaan” olla myös merkitys ’aikanaan’, vaikka kirja suosittaakin välttämään sellaista käyttöä. Nykysuomen sanakirja taas kuvaa nämä muodot (aika-sanan erityisinä käyttötapoina) niin, että kummallakin on molemmat edellä kuvatut merkitykset.
Pahimmillaan jää lukijan arvattavaksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Esiintyvän sekaannuksen takia ei oikean muodon käyttäminen aina riitä. Lisäksi on muotoiltava teksti kokonaisuutena niin, että väärä tulkinta ei ole mahdollinen tai että se ainakin vaatii erityisiä ponnisteluja. Esimerkiksi ”Saavuitko aikanaan perille?” on kaksitulkintainen kysymys. Yksiselitteisiä olisivat toisaalta ”Saavuitko lopulta perille?”, toisaalta ”Saavuitko ajoissa perille?”
Ilmaisussa ”omana aikanaan” ei ole kyse adverbintyyppisestä käytöstä, ja siinä yksikön käyttö on yleisten sääntöjen mukaista. Se on ehkä osaltaan lisännyt sekaannusta, koska se tavallaan vastaa adverbia ”aikoinaan”.
Kun yhdyssanoilla on yhteinen jälkiosa, se on suomen kielessä vanhastaan yksikössä, jos kumpikin tai kukin yhdyssana on merkitykseltään yksiköllinen.
Tämäntapaisissa ilmauksissa on kuitenkin nykyisin tavallista ja sallittuakin käyttää monikkoa (Annan- ja Simonkatujen kulmassa), ja sekä kirjoittaja että lukija saattaa olla epävarma siitä, kumpi on oikein. Ongelman voi usein aika helposti kiertää kirjoittamalla kumpikin yhdyssana kokonaan. Tällöin on selvää, että käytetään yksikköä.
Yksikön tai monikon valinnan ongelma syntyy myös silloin, kun rinnastetaan kaksi sanaliittoa (esimerkiksi ”Suomen pääministeri” ja ”Ruotsin pääministeri”) ja jätetään niiden yhteinen osa pois. Toisin sanottuna kyse on siitä, että substantiivilla (tässä: pääministeri) on kaksi keskenään rinnakkaista määritettä.
Yksikkö olisi tässäkin loogisempi, mutta monikko on tavallinen etenkin silloin, kun ilmaukseen liittyy predikaatti, joka on tietysti monikossa. Monikollisuuteen saattaa ajaa sekin, että halutaan välttää teoreettinenkin väärinkäsityksen mahdollisuus: puhtaasti kielelliseltä kannalta ”Suomen ja Ruotsin pääministeri” voisi tarkoittaa yhtä henkilöä, joka on Suomen ja Ruotsin pääministeri.
Aiheesta on laajahko kirjoitus Pääsanan yksikkö ja monikko eräissä attribuuttirakenteissa Kielikellossa 1/1988. Kielenhuolto ei ole ottanut selvää kantaa, mutta eri oppaissa ja ohjeissa on omia suosituksiaan. Kielikellossa 1/2010 on Sari Maamiehen kirjoitus Yksikkö vai monikko: Liisan- ja Mariankadun kulmassa, jossa sanotaan:
Monikkomuodot ovat kielenkäytössä kuitenkin selvästi yleisempiä (niissä tapauksissa joissa yksikön ja monikon vaihtelu olisi mahdollista), ja nykyiset kielenhuolto-oppaat jättävätkin kirjoittajalle valinnanvapauden.
Selvyyden kannalta voidaan joissakin tapauksissa perustella nimenomaan yksikköä, joissakin tapauksissa taas nimenomaan monikkoa. Tämä riippuu siitä, onko tarpeen torjua sellainen väärinkäsitys, että kukin ilmauksen osa olisi merkitykseltään monikollinen, vai sellainen, että ilmaus kokonaisuudessaan olisi merkitykseltään yksiköllinen.
On yleisesti tiedossa, että maalla on vain yksi pääministeri kerrallaan. Täten ilmausta ”Suomen ja Ruotsin pääministerit tapasivat” ei voi ymmärtää niin, että tarkoitettaisiin useita Suomen pääministereitä tai useita Ruotsin pääministereitä. Muissa tilanteissa voi sentapainen väärinkäsitys syntyä. Näin on esimerkiksi seuraavassa lauseessa olettaen, että kumpaakin maata edustaa vain yksi henkilö eikä tämä muuten käy ilmi tekstiyhteydestä:
Tosin tällaisissa tilanteissakin voi kysyä, onko mahdollinen väärinkäsitys haitallinen, jos kirjoitetaan ”Suomen ja Ruotsin edustajat”. Saattaahan olla, että on asian kannalta yhdentekevää, paljonko edustajia oli.
Muissa yhteyksissä voi yksikön käyttö luoda toisenlaisen riskin. Jos kirjoitetaan ”toimikuntaan valittiin myös Suomen ja Ruotsin edustaja”, niin tarkoitetaanko Suomen edustajaa ja Ruotsin edustajaa vai yhtä henkilöä, joka edustaa molempia maita? Jos on tärkeää ilmaista tällainen asia yksiselitteisesti, ei monikkokaan auta, koska silloin jäisi se mahdollisuus, että kummallakin maalla on useita edustajia. Tällöin jouduttaisiin toistoon: ”Suomen edustaja ja Ruotsin edustaja”.
Jos taas ilmauksen kokonaismerkitys on yksiköllinen, tilannetta on usein syytä selventää lisämääritteillä tai muutoin. Ei pidä olettaa, että ”Suomen ja Ruotsin edustaja” ilman muuta ymmärretään yhtä henkilöä tarkoittavaksi. Tällainen ilmaushan vanhastaan ja vanhojen ohjeiden mukaan tarkoittaa ensisijaisesti kahta henkilöä.
Tältä pohjalta voidaan suosittaa seuraavaa linjaa tapauksissa, joissa substantiivilla on rinnakkaisia määritteitä (erillisinä sanoina tai yhdyssanan alkuosana). Aihepiiri on siis kuitenkin kiistanalainen ja epäselvä, ja monet ohjeet ja käytännöt suosittavat monikon käyttöä tässä esitettyä laajemmin.
Jos rinnastetaan kaksi adjektiivi+substantiivi-rakennetta, joissa on sama substantiivi ja se mainitaan vain kerran, tulee substantiivi aina yksikköön.
Tällaisessa tapauksessa ei ole samanlaista vaihtelua ja sääntöjen epämääräisyyttä kuin edellä kuvatuissa tapauksissa. Joskus näihinkin ilmauksiin kuitenkin tulee monikko tai ainakin kirjoittaja alkaa epäröidä. Tämä koskee varsinkin tilanteita, joissa adjektiiviset määritteet ovat järjestyslukuja, jotka kirjoitetaan numeroin.
Jos määritteet ilmaisevat lukuvälin, syntyy ongelma: mitään kovin luontevaa vaihtoehtoa ei ole. Jos väli ilmaistaan ajatusviivalla, on ehkä parasta silti panna substantiivi yksikköön, koska lukuvälin ilmaus voidaan tulkita päivien luettelemista vastaavaksi – vaikka lukutapa onkin toinen.
Yleensä onkin parempi rakentaa ilmaus toisin, kuten kirjoittamalla päivämääräväli eri tavalla tai käyttämällä substantiivin jäljessä olevia peruslukuja.
Kielikellossa 1/2010 esitetty näkemys (artikkelissa Yksikkö vai monikko: Liisan- ja Mariankadun kulmassa) on olennaisesti samoilla linjoilla, joskin sen mukaan käytettäisiin monikkoa, jos adjektiiviset määritteet on yhdistetty ajatusviivalla:
Rajakohtailmauksesta on vaikea saada toimivaa tällaisessa rakenteessa:”Kerrataan 5.–7. luokilla opittuja asioita.”Ääneen luettuna tästä tulisi luonnoton ”viidennestä seitsemänteen luokilla”. Parasta olisi rakentaa lause toisin: luokilla 5–7 (luetaan: luokilla viidestä seitsemään tai luokilla viisi seitsemän). Peräkkäiset luvut voi rinnastaa ja-sanalla: 5. ja 6. luokalla tai luokilla 5 ja 6.
Pronomini on yleensä samassa luvussa kuin se sana, johon se viittaa, ja tällöin kyse on kieliopillisesta luvusta, ei merkityksen monikollisuudesta.
Jos pronomini viittaa yksikölliseen sanaan, joka tarkoittaa elollisten olentojen ryhmään, voi monikkokin kuitenkin olla mahdollinen. Tämä koskee tilannetta, jossa ajatellaan ryhmän jäseniä yksilöinä eikä ryhmää kokonaisuutena. Aiheesta kertoo tarkemmin artikkeli Onko kansa he?, Kielikello 1/1993.
Monikollinen pronomini on usein luonnollisempi silloin, kun puhutaan (yleensä pienehköstä) ryhmästä ihmisiä, joihin viitataan yksilöinä. Toisaalta yleissäännön mukainen yksikkökin on usein mahdollinen.
Seuraavassa esimerkissä yksikön käyttö (se lähti) tuntuisi suorastaan omituiselta.
Kuitenkin tilanne, jossa monikollinen pronomini viittaa yksikölliseen sanaan, aiheuttaa ainakin pienen ristivedon lauseeseen. Sitä kannattaa välttää, jos luonteva tapa löytyy.
Suomen kielen tyypillisimpiin piirteisiin kuuluu yksikön käyttö puhuttaessa sellaisesta, joka jokaisella on vain yksi.
Monikon käyttö (Miehet panivat hatut päihinsä) on ilmeisesti yleistynyt englannin vaikutuksesta. On myös syntynyt epäselvyyttä siitä, onko yksikkö oikein – kun on ruvettu miettimään, mikä olisi joltakin kannalta loogista, eikä sitä, mikä on kielenmukaista. Kielenhuoltokin on ruvennut esittämään ohjeet epämääräisemmin. Kielikellossa 2/2010 artikkeli Painakaa mieleenne – vai mieliinne? sanoo jopa näin: ”Yksikön käyttö ei siis ole ehdoton sääntö, vaan ohjeen muotoon on puettu kuvaus yleisestä kielenkäyttötavasta. Yksikön ja monikon vaihtelu on varsin tavallista, ja usein muodon valinta on pitkälti makuasia.”
Vanhaa sääntöä kannattaa edelleen noudattaa, mutta sellaista korjausta kuin mieliimme → mieleemme ei siis enää voi pitää kiistattomana oikeakielisyyskorjauksena. Edes se, että tekstin sisällä käytetään tämäntapaisissa yhteyksissä milloin yksikköä, milloin monikkoa, ei todennäköisesti häiritse useimpia lukijoita.
Englannin vaikutus selittää ehkä senkin, että nykyisin puhutaan ”työurien pidentämisestä”, mutta toisaalta – samassa yhteydessäkin – ”eläkeiän nostosta”. Kielen perinteen pohjalta olisi luonnollista käyttää yksikköä molemmissa tapauksissa. Jokaisella on yksi työura ja yksi eläkeikä kuten tietyllä hetkellä myös yksi hattu päässään, vaikka eri ihmisillä onkin erilainen työura, eläkeikä ja hattu.
Edellä mainitussa artikkelissa esitetään myös seuraavat esimerkit, joissa monikon käyttö on paitsi täysin hyväksyttävää myös ainoa oikea vaihtoehto. Vanhaan sääntöön on toki omat poikkeuksensa, vaikka niitä ei yleensä ole erikseen mainittu. Tässä on kyse siitä, että monikkoa käytetään, kun sana on lauseen subjektina.
Kissojen turkit olivat auringosta lämpimiä ja mahat rottia pullollaan.Laitumella hevosten hännät heilahtelivat laiskasti.Hirveästi aukenivat härkien mahat.
Artikkelissa on esimerkkinä myös poikkeus ”Minipossu Nikke sulatti sydämet.” Siinä puhutaan sydämistä yleensä, ilman määritettä, jolloin tilanne on toinen kuin edellä kuvatuissa tapauksissa. Yksikön käyttö voitaisiin tulkita niin, että kyse on yhdestä, tietyn ihmisen sydämestä.
Vastavuoroisuus ilmaistaan vanhastaan joko monikkomuotoisella sanalla, kuten ”toisiaan”, tai painokkaammin yksikkömuotoisilla sanoilla, kuten ”toinen toistaan”.
Näiden ilmausten sekoittumisesta on syntynyt ilmaustyyppi ”toinen toisiaan”. Sitä on pidetty virheenä, mutta nykyisin sekin sallitaan (Kielikello 2/2012, artikkeli Luottavatko he toisiinsa, toinen toiseensa vai toinen tosiinsa?).
Nykyisin voidaan puhua niin ohran kuin ohrienkin myymisestä. Monikko on tällaisissa yhteyksissä kielen vanhaa käytäntöä, mutta väistymässä. Monikko perustuu ajatukseen jyvistä, yksikkö taas tuotteen käsittämiseen aineeksi, jota myydään massan tai tilavuuden mukaan. Kasvavasta viljasta käytetään yksikköä; tätä voidaan perustella sillä, että tarkoitetaan kasvilajia tai kasvustoa, ei yksittäisiä kasveja.
Samaan tapaan puhutaan heinästä.
Myös muusta ravinnosta saatetaan nykyisin käyttää yksikköä etenkin silloin, kun sitä myydään massan tai tilavuuden mukaan tai valmiina pakkauksina eikä kappaleittain. Monikon käyttöä voi kuitenkin pitää varmemmin oikeana.
Jos kyse on kappaleittain myytävistä tuotteista, monikko on ainoa mahdollisuus, ellei todella tarkoiteta vain yhtä kappaletta.
Aihetta koskevia virallisia sääntöjä ei juuri ole, mutta Uusi kieliopas kuvailee (v:n 2007 painoksessa s. 61):
Vanhastaan on kotoisten viljalajien nimistä käytetty monikkoa, jos tarkoitetaan korjattua viljaa tai puituja jyviä. Esim. rukiit on jo puitu; hän osti lisää rukiita (vaikka pellossa kasvaa ruista). Samaan tapaan niitetystä heinästä: heinät ovat jo ladossa; hevoselle annettiin heiniä. Tällainen monikon käyttö on jatkuvasti luontevaa, mutta sen ohella käy yksikkökin. Yksikköä käytetään erityisesti, kun on kysymys viljasta kauppatavarana tai ruoka-aineena. Nykykielessä sanotaan normaalisti esim. vehnää ja ruista on tuotava ulkomailta; panimoiden tarvitsema mallasohra.
Hiukan eri asemassa on semmoinen kauppatavara, joka selvästi koostuu kappaleista. Monikko on ainoa mahdollinen, jos tavara myydäänkin kappaleittain, esim. paitoja (ei »paitaa») alennuksella. Jos myynti tapahtuu esim. kiloittain, on myymäläkielessä yksikkö varsin tavallinen: »Suonenjoen mansikkaa 3 €/l», »torilla oli jo uutta perunaa», »muikkua edullisesti». Monikko mansikoita, perunoita, muikkuja on kuitenkin pantava etusijaan.
Samansuuntaisesti ottaa kantaa vanhempi E. A. Saarimaan Kielenopas, joka kuitenkin lisää seuraavan säännön (v:n 1964 painoksessa s. 210):
Mutta kun on kysymys jauhetusta viljasta, on puhuttava esim. rukiin, vehnän hinnoista, mikäli ei sanota ruisjauhot, vehnäjauhot. Samoin esim.: Leipä on sisältänyt 50 % kuorineen jauhettua ruista.
Voidaan siis sanoa, että viljasta puhuttaessa monikko on mahdollinen ja suositeltavakin, kun tarkoitetaan jyviä. Siis esimerkiksi rukiit = rukiinjyvät, kun taas yksikkö (ruis) viittaa kasvavaan viljaan tai jauhoiksi (t. rouheeksi) jauhettuihin jyviin.
Joitakin sanoja käytetään suomen kielessä vain monikossa, vaikka tarkoitetaan yhtä. Niitä kutsutaan monikkosanoiksi eli plurale tantum (’vain monikko’) ‑sanoiksi.
Sellaiset virheet kuin ”housun kaava” johtuvat ehkä osittain siitä, yhdyssanan perusmuotoisena alkuosana esiintyy muuten aina monikollinen sana yksikkömuodossa: housukaava, urkupilli, aivotoiminta.
Eräitä parillisia elimiä tarkoittavat sanat esiintyvät useimmiten monikossa, mutta tämä johtuu vain siitä, että yleensä puhutaan parista: munuaiset, keuhkot. Yksikölliset muodot (munuainen, keuhko) ovat kuitenkin täysin mahdollisia. Sen sijaan vaikka aivot ovat parillinen elin, ei aivo-sanaa käytetä yksikössä, vaan käytetään aivopuolisko-sanaa.
Myös ”markkinat” on alkujaan plurale tantum -sana, mutta sitä on ruvettu käyttämään myös yksikössä, ja tämä on nykyisin hyväksyttyä silloin, kun tarkoitetaan markkina-aluetta. Yksikön käyttö johtuu ehkä osaksi siitä, että sana on yleinen yhdyssanojen alkuosana (markkinatalous, markkinaosuus jne.).
Sana ”kiikari” esiintyy vanhan käytännön mukaan yksikössä, kun tarkoitetaan yhtä laitetta. Arkikielessä sitä kuitenkin usein käytetään plurale tantum -sanana: ”Ostin uudet kiikarit”, vaikka ostettiim vain yksi kiikari. Vaikka tällainen on aika luonnollista, ehkä erityisesti sanan ”silmälasit” vaikutuksesta, sitä ei aiemmin pidetty normien mukaisena. Kielitoimiston sanakirjassa se on nykyisin hyväksytty-
Jos lauseen subjekti koostuu useasta rinnasteisesta osasta, joihin kuuluu ainakin yksi persoonapronomini, niin predikaatin muodon määräytymisessä 1. persoona ”voittaa” muut ja 2. persoona 3. persoonan. Jos siis esimerkiksi mukana on minä-sana, niin predikaatti on 1. persoonassa. Se on monikollinen, jos subjektin osia yhdistää ja-sana tai vastaava.
Hankalampia tilanteita syntyy, jos subjektin osia yhdistää tai-sana tai vastaava. Ohjeet, kieliopit ja kielitaju antavat epäselviä ja vaihtelevia vastauksia (esimerkiksi Kielikellon kirjoitus Kahden persoonan loukussa ja ISK § 1271), ja myös käytäntö vaihtelee. Kaikkia seuraavia vaihtoehtoja voi perustella ja kaikkia niitä voi myös pitää epäilyttävinä.
Tällaisessa tilanteessa syntyy väistämättä ristivetoa, kun subjektin yksi osa vaatii yhtä muotoa ja toinen osa toista. Parasta onkin jakaa lause kahtia niin, että on kaksi predikaattia ja kullakin oma subjektinsa, jonka mukaan sen muoto määräytyy luontevasti. Ilmaisu hiukan pitenee, mutta muuttuu ongelmattomaksi.
Monet kielenhuollon harrastajat kantavat erityistä huolta omistusliitteistä eli possessiivisuffikseista. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että omistusliitteet ovat häviämässä suomen kielestä. – Tässä käytetään kielioppien perinteen mukaisesti sanaa ”omistusliite”, vaikka nämä liitteet vain harvoin ilmaisevat omistamista ja vaikka nykyaikaisten kielioppien mukaan kyse on taivutuksesta eikä liitteistä (ISK § 128).
Kirjakielisestä omistusliitteen käytöstä osa on aina ollut keinotekoista. Pelkän omistusliitteen käyttö ei ole koskaan ollut sujuvaa kieltä kuin joissakin yhteyksissä. ”Työpaikkani on kotisi lähellä” on kieltä, joka on olemassa vain paperilla. Lisäksi omistusliite usein hämärtää kieltä. Sana ”kirjani” voi tarkoittaa ’mun kirja’ tai ’mun kirjat’ tai ’mun kirjan’.
Muutokseen, jossa omistusliitteistä luovutaan, menee kuitenkin kauan. Siirtymäkauden aikana on osattava käyttää niitä asiatyylissä. Tämä ei yleensä ole vaikeaa. Kyllä useimmat osaavat kirjoittaa ”uusi autoni”, mutta useinkaan ei viitsitä kirjoittaa. Tällöin on olennaista muistaa, että ”mun uus auto” on selvä puhekielisyys, ”minun uusi auto” taas kummallista sekakieltä ja ”minun uusi autoni” käytännössä hyväksyttyä kieltä. Periaatteessa on toki edelleen voimassa sääntö, jonka mukaan (kirjakielessä) persoonapronominin genetiiviä, kuten ”minun”, käytetään vain, jos se on painokas – siis ”minun uusi autoni” on lähinnä vastakohta jonkun toisen uudelle autolle.
Omistusliitteiden käyttöön on vanhastaan tehty se poikkeus, että sanojen ”meidän” ja ”teidän” pääsana on omistusliitteetön perhettä, taloa, paikkakuntaa tms. merkitsevissä ilmauksissa, jotka kuvaavat kuulumista yhteisöön. Asia on saatettu esittää niin, että tämä olisi normaalia kirjakieltä. Kielikellon 4 (1971) kirjoitus Omistusliitteet kuitenkin sanoo korostetusti, että kyse on tuttavallisista puhekielenomaisista ilmauksista.
Sellaista tulkintaa, että meidän isä -tyyppiset ilmaukset eivät kuulu asiatyyliseen yleiskieleen (kirjakieleen), tukee Kielitoimiston ohjepankin sivulla Omistusliitteet: meidän perhe, meidän kaikkien huolet oleva kuvaus:
Meidän perhe -tyyppisissä monikon 1. ja 2. persoonan ilmauksissa ei välttämättä tarvita omistusliitettä. Tällöin ilmaistaan läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön tuttavallisessa, puheenomaisessa tai tunnesävytteisessä tyylissä:Meidän suku on kotoisin Muolaasta.Neutraaliksi tarkoitetussa asiatyylissä tunnesävytteistä yhteenkuuluvuutta ei yleensä osoiteta, vaan vastaavissa yhteyksissä käytetään omistusliitettä:
Millainen auto teidän perheellä on?Olen käynyt katsomassa sukumme vanhoja paikkoja Muolaassa.
Voisiko teidän perheenne toimia sijaisperheenä?
Missään tapauksessa sääntöä ei pidä soveltaa esimerkiksi kansakuntaa tarkoittaviin ilmauksiin. Rajan voi ehkä vetää meidän kylän ja teidän kaupunkinne väliin; koulu on rajatapaus.
Erikoistapaus on postpositio kesken. Siinä ei yleensä ole omistusliitettä: meidän kesken. Kuitenkin kolmannen persoonan pronominin yhteydessä liitettä käytetään: heidän keskensä. Tämä voidaan päätellä Kielikellon 4 (1971) kirjoituksesta Omistusliitteet ja Nykysuomen sanakirjasta.
Omistusliite jätetään usein pois myös silloin, kun persoonapronomini ei ole määritteenä yksinään, vaan siihen liittyy määrite, yleensä substantiivi, joskus adjektiivi. Tavallisesti omistusliite jätetään pois, jos määrite on persoonapronominin jäljessä (”meidän kaikkien…”), mutta omistusliitettä käytetään, jos järjestys on päinvastainen (”kaikkien meidän…”), jolloin persoonapronomini on heti pääsanansa edessä. Käytäntö on kuitenkin ollut horjuva. Nykyisin Kielitoimiston ohjepankin sivulla Omistusliitteet: meidän perhe, meidän kaikkien huolet on selvä ohje, että omistusliitettä ei käytetä kummassakaan tapauksessa.
Agenttipartisiippiin eli tekemä-tyyppiseen partisiippiin kuuluu omistusliite, paitsi jos sillä on määritteenä genetiivissä oleva substantiivi.
Sellaiset ilmaukset kuin hänen rakentama talo ovat siis virheellisiä, eikä omistusliitteen käyttö substantiivissa, kuten hänen rakentama talonsa, korjaa virhettä.
Tulkinnanvaraista on, voiko omistusliitettä käyttää sekä agenttipartisiipissa että sanassa, jota se määrittää, esimerkiksi hänen rakentamansa talonsa. Ainakaan se ei ole tavallista eikä tunnu sujuvalta. Mahdollisemmalta tuntuisi rakenne, jossa omistusliitteissä on eri persoona, kuten hänen rakentamansa taloni. Tällaisessa tapauksessa on parempi välttää agenttipartisiippia ja kirjoittaa taloni, jonka hän rakensi (t. on rakentanut).
Omistusliite jätetään pois eräistä lauseenvastikkeista. Jos ns. kielteisessä modaalisessa lauseenvastikkeessa (jossa käytetään tekemättä-tyyppistä verbinmuotoa) on persoonapronominin genetiivi, joka ilmaisee tekijän, niin yleensä sen pääsanaan (kyseiseen verbinmuotoon) tulee omistusliite. Jos pääsanalla kuitenkin on määrite, jää omistusliite pois.
Hankaluuksia aiheuttavat joskus kolmannen persoonan muodot. Omistusliitteellinen muoto, jolla ei ole määritettä, viittaa yleensä lauseen subjektiin. Sen sijaan ”Hän lähti hänen autollaan” tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku lähti jonkun toisen autolla. Käytännössä se yleensä tarkoittaa sitä, että joku ei ole oppinut suomea aivan täydellisesti. Suomeksihan sanotaan ”Hän lähti omalla autollaan” tai sitten ”Hän lähti Matin autolla”, tai kenen autolla nyt sitten lähdettiinkin.
Kolmannen persoonan omistusliite viittaa ohjeiden ja yleisen kielitajun mukaan yleensä lauseen subjektiin tai ”ajatussubjektiin”, ellei omistusliitteellisen sanan edessä ole genetiivissä olevaa pronominia (esim. hänen autonsa). Tämän mukaisesti lause ”Opettaja lähetti lapset kotiinsa” tarkoittaisi, että lapset lähetettiin opettajan kotiin, joskin se varmaan yleensä tulkittaisiin toisin; selvempi olisi käyttää sanaa ”kotiin” ilman omistusliitettä.
Ajatussubjektina voi olla 4. persoonan muodon (”passiivin”) objekti, esimerkiksi lauseessa ”Heidät lähetettiin kotiinsa”, tai tekijän ilmaiseva adverbiaali, kuten lauseessa ”Kaikilla oli omat huolensa”.
Tarkemmin tällaisen ns. refleksiivisen omistusliitteen viittauksia kuvaa Ison suomen kieliopin kohta § 1448. Aihetta käsittelee myös Kielitoimiston ohjepankin sivu Omistusliitteet: persoonapronomini ja omistusliite.
Jos omistusliitteellinen muoto on lauseenvastikkeessa verbin nominaalimuodon jäljessä, se yleensä viittaa tämän muodon tekijään, joka ilmaistaan esimerkiksi genetiivissä olevalla määritteellä, eikä siis lauseen subjektiin. Tämä koskee etenkin virkkeitä, joiden predikaatti ilmaisee kehottamista, sallimista tms. Niinpä ”Hän käski heidän korjata talonsa” viittaa heidän taloonsa tai taloihinsa, ei lauseen subjektin taloon. Tämä ei kuitenkaan ole kaikissa tilanteissa täysin selvää.
Kolmannen persoonan omistusliite voi kuitenkin viitata myös sitä lähellä olevaan sanaan eikä lauseen subjektiin tai ajatussubjektiin. Tällöin viittaussuhteen pitää kuitenkin olla selvä lauseen merkityksen perusteella. Esimerkiksi lauseessa ”Hän pani kirjat alkuperäisille paikoilleen” on selvää, että viitataan kirjojen paikkoihin eikä lauseen subjektin.
Myös silloin, kun viittaus on lauseen merkityksen perusteella yksikäsitteinen, voi olla parempi käyttää genetiivimääritettä viittauksen selventämiseksi.
Sellaiset ilmaukset kuin ”Matti ja vaimonsa” johtuvat todennäköisesti siitä, että kirjoittaja haluaa välttää puhekielisyyttä (”Matti ja sen vaimo”), mutta ei osaa tuottaa normaalia kirjakielistä ilmausta ”Matti ja hänen vaimonsa”. Yllättävää kyllä suomen kielen lautakunta on kuitenkin ottanut sallivan kannan, jota selostetaan Kielikellossa 4/1999 artikkelissa Johtaja ja vaimonsa – eräs 3. persoonan omistusliitteen ongelma näin:
Lautakunta oli sitä mieltä, että normaaliin asiatyyliin kuuluu persoonapronomini (mies ja hänen vaimonsa), mutta joissain tekstilajeissa – esimerkiksi tavoiteltaessa kevyttä, rentoa, viihdyttävää sävyä – mies ja vaimonsa -rakenteella tuntuu olevan oma tehtävänsä, eikä sitä sen vuoksi voi täysin tuomita. Rakenteen käyttö vaatii kuitenkin kirjoittajalta tyylitajua, joten yksinkertaisinta on käyttää aina tällaisissa tapauksissa persoonapronominin genetiiviä, rakennetta mies ja hänen vaimonsa.
Kannanotto on outo ja jättää kirjoittajat epätietoisuuteen. Kevyessä ja rennossa kielessähän sanotaan esimerkiksi ”kaveri ja sen eukko”. Niinpä kannanotosta on syytä ottaa huomioon vain viimeinen lause.
Omistusliitteen pois jättäminen on normaalia kirjakielessäkin sellaisissa ilmauksissa kuin ”katsoi kelloa”, ”käänsi kylkeä”, ”nosti hattua”, ”haukkoi henkeä” ja ”näytti kieltä”.
Omistusliitteen käyttökin on mahdollista, mutta silloin merkitys tai ainakin sävy on toinen. Esimerkiksi ”hän katsoi kelloaan” korostaa oman kellon katsomista, melkeinpä kuin mukana olisi sana ”omaa”. Ilmaus ”näytti kieltä” on lähinnä kuvaannollinen, kun taas ”näytti kieltään” tulisi kyseeseen tilanteessa, jossa potilas työntää kielensä esiin lääkärin katsottavaksi.
Kun omistusliite viittaa persoonapronominilla ilmaistuun kohteeseen, se noudattaa tämän pronominin persoonaa. Tämä pätee myös silloin, kun pronomini on vain kätketysti mukana, verbin persoonamuodossa.
Puhekielessä yleistynyttä, tästä poikkeavaa 3. persoonan liitteen käyttöä ei ole hyväksytty yleiskieleen. Kuitenkin joukko omistusliitteellisiä muotoja on jo kauan sitten muodostunut adverbeiksi, joita ei enää mielletä omistusliitteen sisältäväksi ja joihin on täysin vakiintunut 3. persoonan liite. On myös välimuotoisia tapauksia, joissa molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.
Kielitoimiston kielioppiopas esittää (s. 283) adverbeiksi vakiintuneina muodot harvakseltaan ja hiljalleen sekä sanan tavallaan silloin, kun se on ”kommentoivana sanana” (kuten edellä olevassa esimerkissä). Tällaisia sanoja on paljon muitakin, esimerkiksi aikaisintaan. Tavallisimmat niistä ovat hakusanoina Kielitoimiston sanakirjassa, jossa on myös välimuotoisia tapauksia, kuten aikoinaan, joista se sanoo: ”omistusliite vaihtelematon t. persoonittain vaihteleva”.
Aihetta käsittelee myös Kielikellon 3/2016 kirjoitus Olin huolissaan sinusta – vai huolissani? Siinä kuvattu puhekielen käytäntö ei kuitenkaan liene niin yleinen, kuin juttu antaa ymmärtää. Esimerkiksi normien mukainen ilmaus olen huolissani on edelleen paljon yleisempi kuin olen huolissaan.
Yhdyssanan alkuosan sijamuodon valinnassa on useimmiten kyse valinnasta perusmuodon (nominatiivin) ja n-loppuisen muodon (genetiivin) välillä. Olisiko kirjoitettava ”kokkihattu” vai ”kokinhattu”? Kumpikin on käytössä, ja vaikka ”kokinhattu” sopisi paremmin kielen vanhaan käytäntöön ja säännöstöön, ”kokkihattu” on jonkin verran yleisemmin käytössä.
Jos valitaan genetiivi, saattaa seuraavaksi eteen tulla valinta yksikön ja monikon välillä. Joskus kaikki vaihtoehdot ovat käytössä ilman merkityseroa, mutta valintaa saatetaan silti pohtia ja siitä saatetaan kiistellä.
Jos alkuosa on genetiivissä, on vielä usein valittava yhdyssanan ja sanaliiton (esimerkiksi ”virusten torjunta”) välillä. Tätä aihetta käsiteltiin kohdassa Yhteen vai erikseen?
Yhdyssanojen alkuosassa on vanhastaan vaihtelua päätteettömyyden ja n-päätteellisyyden välillä. Keskenään samantyyppisiin sanoihin on voinut vakiintua erilaiset muodot: tienvarsi ∼ olkavarsi, maantiede ∼ kasvitiede, kansaneläke ∼ taiteilijaeläke. Yhdyssanan alkuosan muoto onkin usein sanastotason asia, joka pitää tarvittaessa tarkistaa sanakirjasta. Yleisiin sääntöihin on nimittäin hyvin paljon poikkeuksia.
Lääketieteen alalla käytetään usein genetiivialkuista yhdyssanaa, vaikka nominatiivialkuinen olisi yleiskielessä tavallisempi. Kielitoimiston sanakirja esittää esimerkiksi sanan aivokalvotulehdus olevan lääketieteen termi ja sanan aivokalvontulehdus yleiskielinen. Käytännössä lääketieteellisissä teksteissä käytetään molempia asuja, jopa sekaisin samassa tekstissä. Nominatiivialkuista on pidettävä oikeana, koska se esiintyy virallisen ICD-10-tautiluokituksen suomenkielisessä versiossa.
Jos sanaa ei löydy sanakirjoista tai sanastoista, voi alkuosan muodon pyrkiä valitsemaan samantapaisten sanojen mallin mukaan. Lisäksi voi tarkistaa Internetin hakukoneilla, onko sana kuitenkin käytössä ja verrata vaihtoehtoisten muotojen yleisyyksiä.
Suuntaus näyttää olevan kohti alkuosan taipumattomuutta sellaisissa tapauksissa, joissa n-päätteinen alkuosakin olisi ajateltavissa. Osittain syynä on lyhyys, sillä esimerkiksi ”virustorjunta” on tavun verran lyhyempi kuin vaihtoehdot. Samalla vältetään valinta yksikön ja monikon välillä. Tietysti perusmuoto on yksiköllinen, mutta se mielletään merkitykseltään yleiseksi. Sen sijaan jotkut kokevat, että ”viruksentorjunta” viittaa vain yhden viruksen torjumiseen.
Sijamuotojen käyttö yhdyssanojen alkuosissa on muodostunut melko sekavaksi. Joissakin tilanteissa syntyy myös monitulkintaisuutta, joka ratkeaa vain sillä, että ihmiset oppivat sanojen merkitykset erikseen. Esimerkiksi ”ohjustentorjunta”, ”ohjuksentorjunta” ja ”ohjustorjunta” ovat kaikki käytössä. Viimeksi mainittu on selvästi yleisin, vaikka se on epäselvin. Sehän olisi tulkittavissa luontevammin ohjuksilla tehtäväksi (joidenkin kohteiden) torjunnaksi, mutta se tarkoittaa ohjuksiin kohdistuvaa torjuntaa.
Yhdyssanan alkuosa on useimmiten perusmuodossa (päätteetön). Se on kuitenkin yleensä genetiivissä (n-päätteinen) seuraavissa tapauksissa:
Näitä tapauksia voidaan kuvata sanomalla, että niissä alkuosan genetiivi on luonteeltaan objektiivinen genetiivi (kohteen eli objektin ilmaisu), subjektiivinen genetiivi (toimijan eli subjektin ilmaisu) tai possessiivinen genetiivi (omistamisen tai omaamiseen eli possession ilmaisu).
Edellä mainittiin luetelman ensimmäisessä kohdassa, että tekemisen kohdetta ilmaiseva alkuosa on yleensä n-päätteinen, kun jälkiosa on tekemistä tai tekijää ilmaiseva. Hiukan epäloogisesti sama ei päde, jos jälkiosa ilmaisee tekopaikkaa.
Kielen epäjohdonmukaisuutta kuvastaa, että edellä mainituissa esimerkkisanoissakin on horjuvuutta (esimerkiksi ”väestölaskenta”). Lisäksi niitä luonteeltaan hyvin vastaavissa sanoissa on päätteetön alkuasu. Sanomme ”lumivyöry”, vaikka sanan ”maanvyöry” mallin luulisi ohjanneen muotoon ”lumenvyöry”.
Horjuvuutta osoittaa myös esimerkiksi se, että rakenteeltaan toisiaan hyvin vastaavista päähineiden nimityksistä, joissa alkuosa tarkoittaa arvoa, ammattia tms., osa on genetiivialkuisia, osa nominatiivialkuisia.
Mainitunlaisten sanojen genetiivialkuisuutta voi perustella sillä, että niissä alkuosa ilmaisee, kenen päähineestä on kyse. Tosin ”omistaminen” on sikäli kuvaannollista, että tarkoitetaan päähinettä, joka on jollekin ryhmälle tunnusomainen ja useinkin vain erityisissä tilanteissa käytetty. Mitä epämääräisempi alku- ja loppuosan suhde on, sitä paremmin voidaan perustella nominatiivialkuisuutta.
Yleisten sääntöjen vastaisia nominatiivialkuisiksi vakiintuneita sanoja ovat myös mm. aivopesu, asiakaspalvelu, eläinsuoja, eläinsuojelu, joutsenlaulu, muotisuunnittelu, sukututkimus ja säätiedotus. Osaa näistä on kielenhuolto aiemmin yrittänyt muuttaa genetiivialkuisiksi (”aivojenpesu” yms.).
Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää vuoden 1964 painoksessa, että mm. seuraavien sanojen tulee olla genetiivialkuisia: kuninkaanajatus, matkustajanpaikka, nuorisonjohtaja, osakkeenmerkintä, sammakonuinti, tuonninrajoitus, veronvähennys. Ne ovat kuitenkin käytössä lähes yksinomaan nominatiivialkuisina (kuningasajatus jne.).
Joissakin tapauksissa on samoista sanoista koostuville yhdyssanoille vakiintunut selvä merkitysero sen mukaan, onko alkuosa perusmuodossa vai n-päätteinen.
Silloin, kun merkityseroa ei ole ja molemmat vaihtoehdot ovat käytössä, tuntuu alkuosan päätteettömyys yleistyvän, kuten edellä kuvattiin. Usein se on myös normien mukaista:
Normiksi on päätetty nominatiivialkuinen elämäkerta, vaikka suomessa ei ole muita elämä-alkuisia sanoja kuin se sukulaissanoineen. Muutoin elämää tai elämistä edustaa yhdyssanan alkuosana elämän, elin, elo tai elon. Normittamisen taustaa kuvaa Kielikellon 4/2015 kirjoitus Elämäkerta vai ”elämänkerta”?
Kielikellon 4/2014 kirjoitus Venäjä-mielinen vai Venäjän-mielinen? vastaa otsikkonsa kysymykseen: ”Molempia muotoja voi käyttää.” Käytännössä kannattaa käyttää muotoa, jossa alkuosa on perusmuodossa, koska monissa ilmaisutyypeissä ei juuri muuta mahdollisuutta ole. Etenkin jos alkuosa on lyhenne, sen taivuttaminen (”EU:n-mielinen”) olisi outoa.
Vaikka Kielikello ei asiaa mainitsekaan, voidaan myös käyttää sanaa, jonka alkuosa ei ole maannimi, vaan maannimen johdos. Tällainen on suomen kielen vanhan käytännön mukaista ja edelleen melko tavallista.
Sanat suomenmielinen ja ruotsinmielinen ovat käytössä historiallisissa yhteyksissä. Niissä ei viitata Suomeen ja Ruotsiin maina, vaan suomen kieleen ja ruotsin kieleen sekä kulttuureihin, joiden ajateltiin liittyvän kieleen.
Vastaavasti sanaan vastainen liittyvä määriteosa on parasta kirjoittaa perusmuodossa, kun tarkoitetaan jonkin vastustamista.
Tällaisissa ilmauksissa on aiemmin usein käytetty genetiiviä, ja se on sääntöjen mukaan edelleen sallittua. Etenkin puheessa perusmuodon käyttö on sikäli selvempää, että esimerkiksi Venäjän-vastainen toiminta voidaan kuulla Venäjän vastainen toiminta, jonka taas voi tulkita tarkoittavan Venäjän vastaisuudessa tapahtuvaa eli tulevaa toimintaa.
Jos kuitenkin kyse on jotakin kohti tai vasten olemisesta ilman vastustamisen ajatusta, genetiivin käyttö on oikein.
Pelkästään perusmuotoa käytetään ilmeisesti aina sanaan myönteinen ja kielteinen edellä määriteosana.
Kun on ratkaistu, mitä sijamuotoa tai verbinmuotoa käytetään, on joskus ongelmana se, mikä taivutusmuodon asu valitaan, tai se, taipuuko määrite pääsanansa mukaan. Tässä käsitellään joitakin suomen sanojen taivutuksen tavallisia ongelmia. Seuraavassa luvussa tarkastellaan erisnimien ja vieraiden sanojen taivutusta.
Suomen sanojen taivutusta koskevia tietoja kannattaa hakea ensi sijassa Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä kussakin sana-artikkelissa on Taivutus-valintaruutu, jonka valitsemalla saa näkyviin sanan eri muotoja. Suomenkielisen lukijan oletetaan osaavan muodostaa muut muodot niiden perusteella.
Joukahainen-palvelussa on mahdollisuus saada nominista näkyviin lähes kaikki taivutusmuodot (pois lukien komitatiivi ja yksikön instruktiivi); se ei kuitenkaan ole virallinen tietolähde.
Useimmissa sijoissa sanalla on vain yksi muoto yksikössä ja toinen monikossa, mutta etenkin monikon genetiivissä ja partitiivissa on usein vaihtoehtoisia muotoja.
Jos taivutustiedoissa jokin muoto on sulkeissa, esimerkiksi ”kissojen, (kissain)”, se tarkoittaa sanakirjan ohjeen mukaan vain, että muoto on muita harvinaisempi. Käytännössä tällaiset muodot ovat vanhentuneita tai ainakin vanhahtavia, eikä niitä juuri käytetä enää edes runokielessä.
Vaikka vaihtoehtoisten muotojen järjestyksen merkitystä ei ole kuvattu, se yleensä heijastaa yleisyyttä. Esimerkiksi kuvauksesta ”omenia, omenoita, (omenoja)” voi päätellä, että ”omenia” on tavallinen muoto, ”omenoita” vähemmän tavallinen ja ”omenoja” hyvin harvinainen.
Yleensä kannattaa valita Kielitoimiston sanakirjan esittämistä vaihtoehtoisista taivutusmuodoista ensimmäinen.
Muita muotoja esiintyy kuitenkin joissakin vakiintuneissa yhdyssanoissa, sanonnoissa, nimikkeissä yms., esimerkiksi ”kansainvälinen” (normaali genetiivi on ”kansojen”), ”kautta rantain” (normaali genetiivi on ”rantojen”), ”puolustusvoimain komentaja” (virallinen nimike; normaali genetiivi on ”puolustusvoimien”),
Seuraavassa listassa on muutamien ongelmallisten sanojen taivutus esitettynä genetiivimuodolla (joka vastaa kysymykseen ’minkä’ tai ’kenen’).
On joitakin suomen kieleen vanhastaan kuuluvia sanoja, joita nykyisin usein taivutetaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi sanan ”ori” oikeana taivutuksena on pidetty sellaista, että monikko on ”oriit”, genetiivi ”oriin” jne. Koska tämä sana on kuitenkin taivutukseltaan poikkeuksellinen, ainoa laatuaan, ja melko harvinainen useimpien kielessä, sitä on ruvettu taivuttamaan yksinkertaisemman mallin mukaan ori : orit : orin. Joskus väärä taivutus saattaa yleistyä niin, että se hyväksytään vanhan rinnalle, ehkä tilallekin. Näin on käynyt ori-sanalle, mutta varovainen kirjoittaja käyttää silti vanhaa taivutusta, jos kirjoittaa hevosalan lehteen. Sen lukijoista monet saattavat pitää vanhaa taivutusta ainoana oikeana.
Monet aivan suomalaisetkin sanat saattavat olla vaikeita taivuttaa, koska ne ovat harvinaisia eivätkä kuulu useimpien sanavarastoon ja koska niissä on vartalonvaihtelua, joka saattaa tuntua muuttavan sanaa oudosti.
Etenkin tämä koskee sanoja, joiden merkitykset viittaavat enimmäkseen menneen maailman ilmiöihin, kuten vanhaan maatalouskulttuuriin. On esimerkiksi olemassa kasvinnimi ”alpi”, mutta monet eivät sitä tunne eivätkä osaa taivuttaa sitä. Vanha taivutus on alpi : alven (kuten kilpi : kilven), mutta taivutus alpi : alpin on yleistynyt niin, että se hyväksytään jo Perussanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassa. Vastaava koskee helpi-sanaa (ks. Vuori ja vuorillinen). Kalannimi ”pallas” (tai ”ruijanpallas”) taivutetaan vanhastaan pallas : paltaan, mutta sitä paljon yleisemmäksi on käynyt pallas : pallaksen, ja Perussanakirjakin jo kuvaa sen ensimmäisenä vaihtoehtona. Sana tatar : tattaren esiintyy nykyisin jopa lehdissä taivutettuna tatar : tatarin, mutta tätä ei vielä ole hyväksytty yleiskieleen.
Ongelmia aiheuttaa astevaihtelun lisäksi etenkin loppuvokaalin vaihtelu -i ∼ -e. Alpi-sanassa on kyse molemmista. Siinä on astevaihtelu siten, että joissakin muodoissa on ”p”, joissakin ”v”. Lisäksi siinä on perusmuodossa ”i” lopussa, mutta useimpien taivutusmuotojen vartalon lopussa on ”e”. Sääntöjen mukaan esimerkiksi sanassa ”tiili” loppuvokaali vaihtelee (tiilen, tiilet jne.), mutta vaihtelemattomuus (tiilin, tiilit jne.) on yleistä.
Hankaluuksia aiheuttaa se, että osassa i-loppuisista sanoista on tämän vaihtelu, osassa ei. Kielessä on jopa tapauksia, joissa kaksi perusmuodoltaan samaa sanaa taipuu eri tavalla.
Yleensä i-loppuisessa sanassa on vaihtelu i ∼ e, jos kyseessä on omaperäinen sana tai vanha lainasana. Uudemmissa lainasanoissa vaihtelua ei ole. Usein on kuitenkin vaikea tietää, kummanlaisesta sanasta on kyse.
Useimmissa tapauksissa vanha, sanakirjoissa esitetty taivutus on ainoa oikea. Esimerkiksi taivutus tuppi : tupin : tuppia : tuppeja on virheellinen, ja oikea on tuppi : tupen : tuppea : tuppia (missä tuppia-muoto on monikon partitiivi). Vain joissakin tapauksissa on kielenhuolto hyväksynyt toisenalaisen, uusien lainasanojen taivutuksen mallia noudattavan taivutuksen vaihtoehtona vanhalle. Silloinkaan taivutuskaavoja ei tietenkään pidä sekoittaa samassa tekstissä.
Taivutukset ovat kuitenkin usein sekaantuneet toisiinsa, alkujaan osittain leikillisen kielenkäytön vaikutuksesta. On leikillisesti pyydetty viintä, kun tarkoitetaan viiniä, ja myöhemmin tällaista taivutusta on ehkä ruvettu pitämään oikeana.
Hämmennystä on aiheuttanut suomen kielen lautakunnan 31.1.2014 tekemä kannanotto, jonka mukaan vuori-sanaa voidaan taivuttaa vuori : vuoren myös merkityksessä ’pukineen tms. sisäpuolta verhoava kangas’. Sen mukaan ”vaikka vuori-sanan i:llinen taivutus on hyvin vakiintunut erikoisalalla mm. käsityöterminä, ei kahtalaisesta taivutustavasta ole yleiskielessä haittaa. Samoin voidaan käyttää rinnakkain johdoksia vuorillinen ja vuorellinen sekä vuoriton ja vuoreton”.
Jonkin verran epäselvyyksiä on pitkään vokaaliin loppuvien sanojen yksikön illatiivin muodostuksessa. Sellaiset suomalaiset paikannimet saavat (Asutusnimihakemiston mukaan) illatiivissa seen-päätteen, myös ruotsinkielisiin nimiin perustuvat, esimerkiksi Finnoo : Finnooseen (ruotsiksi Finno). Lisäesimerkkejä: -seen, esimerkiksi Saimaa : Saimaaseen, Korppoo : Korppooseen. Hyvinkää : Hyvinkääseen.
Hyvinkää-nimestä käytetään yleensä ulkosijoja: Hyvinkäällä, Hyvinkäältä, Hyvinkäälle. Jos lauseyhteys vaatii sisäsijaa, oikein on Hyvinkääseen. esimerkiksi kun puhutaan jonkin liittämisestä tai vertaamisesta Hyvinkään kaupunkiin. Ks. Kielikellon 4/1987 artikkelia Säätytalossa vai Säätytalolla?
Jos loppuvokaali kuitenkin on painollinen (pää- tai sivupainollinen), pääte on -hVn, missä V tarkoittaa perusmuodon loppuvokaalia lyhyenä. Tämä koskee toisaalta yksitavuisia sanoja, kuten Ii : Iihin, toisaalta sellaisia yhdyssanoja, joiden jälkiosa on yksitavuinen, esimerkiksi Maksamaa : Maksamaahan. Sen sijaan esimerkiksi Loimaa ei ole yhdyssana, vaan sen illatiivi on yleissäännön mukainen Loimaaseen.
Pitkänä ääntyvään vokaaliin loppuvissa vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa on illatiivin pääte yleensä -hVn, esimerkiksi Malmö : Malmöhön. Ks. kohdan Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen perussäännöt alakohtaa illatiivin muodostuksesta.
Sellaisissa verbeissä, joiden vahva-asteisessa vartalossa on t, esiintyy menneen ajan muodoissa vaihtelua. Joissakin verbeissä on menneen ajan tunnuksen i:n edellä t tai sen astevaihtelupari (useimmiten d), joissakin taas astevaihtelusta riippumaton s.
Yleiskielessä vartaloltaan kolmi- ja useampitavuisissa verbeissä t aina muuttuu s:ksi menneen ajan tunnuksen (i) edellä.
Kaksitavuisten vartaloiden taivutuksessa on vaihtelua. Osittain t on yksinomainen, muun muuassa h:n jäljessä, esimerkiksi johtaa : johti, mutta yleensä s on tavallisempi, etenkin pitkän vokaalin ja diftongin jäljessä. Vaihtelua kuvailevat Kielitoimiston ohjepankin sivu Taivutustyyppejä: verbit kiisi ja kiiti, kaarsi ja kaartoi ja Ison suomen kieliopin kohta Esimerkkejä vaihtelusta. Taivutus pitää tarvittaessa tarkistaa sanakirjoista.
Jos sanakirjassa on vaihtoehtoja, kannattaa käyttää muotoja, joissa i:n edellä on t tai sen astevaihtelupari. Ne ovat useimmissa tapauksissa tavallisempia yleiskielessä. Lisäksi s:lliset muodot saattavat sekoittua muihin sanoihin. On parempi käyttää muotoa vuoti kuin vuosi, jonka lukija saattaa ensin hahmottaa substantiiviksi. Kuitenkin yltää-sanan sellaiset muodot kuin yllin ja yllit ovat niin harvinaisia, että on parempi käyttää kaikissa persoonissa s:llisiä muotoja. Tämä merkitsee seuraavia valintoja (suluissa toinen sääntöjen sallima muoto):
Muutamilla verbeillä on menneen ajan muodoissa yleiskielessä poikkeavaa vaihtelua seuraavasti (sulkeissa harvinaisempi vaihtoehto):
Suomen kielen vanhasta käytännöstä poikkeavaa astevaihteluttomuutta on myös monissa uusissa sanoissa. Sellaisia ovat etenkin uudet lainasanat ja sellaiset sanat, etenkin nimet, jotka on sepitetty sanoja lyhentämällä tai säännöttömästi muuttamalla tai vain panemalla kirjaimia (äänteitä) peräkkäin, Aihetta käsitellään tarkemmin lainasanojen astevaihtelun yhteydessä.
Joissakin omaperäisissä sanoissa astevaihtelu ongelmia murrevaihtelujen takia. Tällaisia ovat etenkin sanat, joissa on hk-yhdistelmä. Sanotaanko ”uhkat” vai ”uhat”? Molemmat ovat käytössä ja yleiskielessä hyväksyttyjä; vaihtelematon hk on yleinen itämurteissa. Iso suomen kielioppi kuvailee (§ 44):
Yhtymä hk on yleensä astevaihtelun ulkopuolella, mutta joissakin sanoissa esiintyy vaihtelua hk : h joko säännöllisesti (pyyhe : pyyhkee-, pyyhin : pyyhkime-, uhata : uhkaa) tai vaihtelemattomuuden ohella (nahka : nahan ∼ nahkan; vihko, uhka, vihkiä, lohkoa).
Yleiskielessä vihkiä-sanassa on astevaihtelu, esimerkiksi ”vihimme” (ei ”vihkimme”). Iso suomen kielioppi kuvaa suomea laajemmin kuin normien mukaisena yleiskielenä.
Sanakirjoissa on ilmoitettu astevaihtelusta, mutta niissä ei kuvata eri vaihtoehtojen yleisyyksiä. Tosin voi olettaa, että niissä ensimmäisenä esitetty vaihtoehto on tavallisempi.
Google-hakujen perusteella arvioiden ”uhat” on yli kaksi kertaa yleisempi ja siinä mielessä hiukan turvallisempi valinta asiatekstiin. Vielä selvempi ero on sanan ”tuhka” taivutuksessa: vaikka astevaihtelulliset muodot ”tuhan”, ”tuhat”, ”tuhassa” jne. ovat sallittuja, ne ovat paljon harvinaisempia kuin astevaihteluttomat ”tuhkan” ym. ja saatetaan kokea murteellisiksi tai oudoiksi.
Usein astevaihtelu tuottaa muodon, joka voisi olla myös toisen sanan muoto. Esimerkiksi ”vihoissa” voisi olla myös sanan ”viha”, mutta ”vihkoissa” on yksiselitteinen. Se on myös selvästi yleisempi.
Joihinkin yhdyssanoihin ja sanontoihin on vakiintunut jompikumpi kahdesta muuten vaihtoehtoisesta muodosta.
Seuraavassa on sanoja, joissa sekä astevaihtelu että astevaihteluttomuus ovat yleiskielessä sallittuja, mutta jompikumpi voidaan asettaa etusijalle edellä kuvatuista syistä.
Astevaihtelun esiintymisessä on vaihtelua monitavuisissa (perusmuoto vähintään kolmitavuinen) sanoissa, joiden loppu on kka, kkä, kko tai kkö. Niissä saattaa esiintyä yleisten astevaihtelusääntöjen vastaisesti heikko aste avotavun edessä. Esimerkiksi sanan mansikka muodossa mansikoiden on heikko aste (k eikä kk), vaikka koi on avotavu (loppuu vokaaliin).
Asiaa ei liene missään kuvattu tarkasti, vaan sanotaan, että on sanatyyppikohtaista, missä monikkomuodoissa heikko aste avotavun edellä on mahdollinen. Kielitoimiston sanakirjan taivutustiedoissa kerrotaan kyllä, esiintyykö sanassa astevaihtelu ja millainen. mutta ei kattavasti sitä, missä taivutusmuodoissa se esiintyy. Monikon taivutusmuodoista mainitaan monikon genetiivi, partitiivi ja illatiivi, mutta ei esimerkiksi essiiviä. Kielitoimiston ohjepankin ohje aiheesta on väljähkö.
Seuraavia periaatteita voi soveltaa puheena olevan sanatyypin monikkotaivutukseen:
Verbeissä, joiden perusmuoto on aista-loppuinen, ei yleensä ole astevaihtelua. Jostakin syystä kielenhuolto on kuitenkin päättänyt, että rangaista-verbin tulee olla astevaihtelussa (ng ∼ nk). Syynä voi olla, että sana esiintyy murteissa laajasti ng:llisenä.
Sanan halkaista lisäksi esiintyy samaa tarkoittava halaista, tosin yleiskielessä lähinnä vain ilmauksessa ei halaistua sanaa. Siinä taas on vaihtelemattomasti heikko aste.
Osa aika tavallisistakin sanoista tuottaa taivutusvaikeuksia, koska niitä on ruvettu leikillisesti taivuttamaan väärin. Tavallisin tapaus on kai viini : viinen, jossa on alkujaan kyse harvinaisen, nuolikoteloa tarkoittavan viini-sanan oikeasta taivutuksesta. Sitä ruvettiin leikillisesti käyttämään myös puhuttaessa viinistä, siis juomasta. Tapa levisi, ja sen omaksujat eivät aina edes tajunneet leikkiä.
On vaikea sanoa, onko taivutus ruis : ruiksen tai ruis : ruisin syntynyt sanoilla leikkimisestä vai siitä, että vanhaa taivutusta ruis : rukiin eivät kaikki enää tunne. Tämän sanan osalta on vanha taivutus toistaiseksi ainoa hyväksytty.
Leikillisiä taivutuksia kannattaa varoa, sillä ne koetaan helposti karkeiksi kielivirheiksi. Ehkäpä niitä ei kannata käyttää kovin paljoa kaveripiirissäkään, sillä ne saattavat yllättävästi levitä ja juurtua, ja sitä kautta niitä tulee sitten päästäneeksi suustaan ja paperille asialliseksi tarkoitettuunkin tekstiin.
Myös uudissanat tuottavat joskus vaikeuksia. Tutuin esimerkki on ehkä ”viive” (viipeen vai viiveen?), jota on paras kokonaan välttää. Kun kohtaa uuden sanan, on hyvä seurata sen käyttöä tai tarkistaa sanakirjoista sen merkitys tai taivutus, ennen kuin rupeaa itse sitä käyttämään. Muutoin saattaa taivutus mennä väärin.
Sama koskee joitakin nimiä, etenkin sellaisia, jotka vaikuttavat sepitetyiltä. Jos ei ole ilmeistä, minkä mallin mukaan nimeä taivutetaan, saattaa mikä tahansa taivutustapa tuntua kummalliselta osasta lukijoita. Pitäisikö yhtyeen nimi ”Piirpauke” taivuttaa e-loppuisten sanojen yleisen mallin mukaan ”Piirpaukkeessa” vai vieraan nimen tavoin ”Piirpaukessa”? Ongelma vältetään käyttämällä ilmaisua ”Piirpauke-yhtyeessä”. Aiheesta on pari lisäesimerkkiä kohdassa Nimet, joita ei voi taivuttaa.
On myös sanoja, joiden taivutusmuodot ovat liian outoja käytettäviksi. Esimerkiksi sanasta ”vuo” ei käytetä muita monikkomuotoja kuin monikon perusmuotoa ”vuot”. Tämä johtuu siitä, että ne olisivat ”voiden”, ”voilla” jne., kuten taivutetaan suo : soiden : soilla. Tosin fysiikan alalla, jossa sana ”vuo” on käytössä erikoisterminä, siitä on ruvettu käyttämään mainittuja monikkomuotojakin ja puhutaan esimerkiksi magneettivoista ja säteilyvoista. Sellainen taivutus on tietysti hyvin hämäävää siihen tottumattomille, mutta asiantuntijoiden kielessä siitä ei synny mitään epäselvyyksiä.
Häiritsevää samanlaisuutta voi olla myös sanan eri taivutusmuotojen välillä. Esimerkiksi sanan ”hai” useimmat monikkomuodot eivät ero vastaavista yksikkömuodoista; niinpä ”hailla” voi olla yksiköllinen tai monikollinen. Jos monikollisuus halutaan saada esille, joudutaan käyttämään pitempää sanaa: ”haikaloilla”.
Joistakin verbeistä ei käytetä perusmuotoa (infinitiiviä) lainkaan. Voidaan sanoa, että laiva erkanee rannasta, mutta tämän verbin infinitiiviä (joka olisi erata) ei käytetä, vaan sen tilalla on käytettävä muuta verbiä, esimerkiksi erota tai loitota.
Sentyyppisten sanojen kuin ”nukke” ja ”nalle” monikon genetiivit ovat ongelmallisia. Sanakirjojen kannanototkin ovat vaihdelleet. Nykysuomen sanakirjassa on nukke-sanan taivutuskaavassa monikon genetiivin kohdalla vain ”(-in)”, eli ”nukkein” olisi ainoa muoto ja sekin harvinainen (eli käytännössä vältettävä). Sanan ”nukke” kohdalla kuitenkin mainitaan, että monikon genetiivi on usein nukki-sanan paradigmasta otettu ”nukkien”. Iso suomen kielioppi taas esittää (§ 84) ”Myös nalle-tyypin e-vartaloiset nominit saavat monikon genetiivin en-päätteen: nalle-j-en, nukke-j-en, mediapelle-j-en, kylmäkalle-j-en (mahdollinen on eräistä sanoista myös in-pääte: nalle-in » § 86).” Kielitoimiston sanakirja esittää vaihtoehdot ”nukkejen”, ”nukkien” ja ”nukkein” kuvaamatta niiden yleisyyttä tai suositeltavuutta. Käytännössä ”nukkejen” on selvästi yleisin.
Suomen kielessä on pienehkö joukko taipumattomia adjektiiveja, kuten aimo ja pikku. Sanotaan ja kirjoitetaan otin aimo annoksen eikä otin aimon annoksen. (Nykyisten sääntöjen mukaan aimo on aina taipumaton, mutta tässä on ollut vaihtelua.)
Useiden sanakirjojen, myös Suomen kielen perussanakirjan, mukaan tähän joukkoon kuuluu myös adjektiivi kelpo. Sitä on kuitenkin ruvettu taivuttamaan melko usein, ja Kielitoimiston sanakirja hyväksyy sen: voidaan sanoa kelpo kieltä tai kelpoa kieltä.
Kelpo-adjektiivin taivutusta kannattaa kuitenkin välttää. Ensinnäkin se on viime vuosiin asti ollut normien vastaista. Toiseksi taivutetun muodon voidaan ymmärtää tarkoittavan muuta kuin taivuttamattoman. Taipumaton kelpo tarkoittaa oikein hyvää, oivaa, mainiota, kun taas taipuva kelpo voidaan ymmärtää kelvollista, kelpaavaa tarkoittavaksi, jolloin ainakin sävy on toinen.
Vertailuasteilla eli vertailumuodoilla tarkoitetaan komparatiivia, kuten isompi, ja superlatiivia, kuten isoin. Niiden muodostamisesta käytetään nimitystä komparaatio.
Adjektiivien vertailuasteet (kaunis : kauniimpi : kaunein) eivät yleensä tuota ongelmia, kun niitä käytetään yksinkertaisella tavalla. Kuitenkin a-loppuisten adjektiivien komparaatiossa on murre-eroja, jotka aiheuttavat sekaannuksia. Niitä koskevat perussäännöt ovat yleiskielessä seuraavat:
Yhdyssanoissa ratkaisee loppuosan tavuluku, esimerkiks aikaansaava : aikaansaavempi, koska loppuosa saava on kaksitavuinen.
Vanhoihin sääntöihin on kuitenkin tehty eräitä väljennyksiä, jotka sallivat eräille sanoille vaihtoehtoisia komparaatioita, joissa kaksitavuisen adjektiivin loppu-a säilyy komparatiivissa (esimerkiksi kiva : kivampi) tai adjektiivin loppu-a muuttuu o:ksi superlatiivissa (esimerkiksi solakka : solakoin). Parempi on käyttää yleissäännön mukaisia muotoja, kuten kivempi ja solakin.
Taivutusmuoto ”kivempaa” on selvästi yleisempi kuin ”kivempää”. Tällainen tapaus, jossa takavokaalisen sana (kiva) johdoksessa (kivempi) on vain etuvokaaleja, on harvinainen, ja kumpaakin taivutustapaa voisi perustella.
Sanan ”hiljaa” (joka on muodostukseltaan nominivartalon ”hilja-” partitiivi, nykykielessä adverbi) yhteydessä esiintyy samantapainen ongelma: onko vastaava komparatiivinen muoto ”hiljempaa” vai ”hiljempää”? Kielitoimiston sanakirja mainitsee (sanan ”hiljaa”) kohdalla molemmat, kantaa ottamatta. Nykysuomen sanakirja tuntuisi ottavan kantaa, tosin lähinnä kai vain yleisyyteen: ”hiljempää” mainitaan hakasulkeissa. Tässäkin takavokaalinen asu on selvästi suositumpi.
Ongelmallisena on pidetty myös pitkä-sanan komparatiivia. Oikeastaan ongelmaa ei ole, koska sekä ”pidempi” että ”pitempi” ovat kielenhuollon hyväksymiä. Molempia myös käytetään yleisesti. Mutta usein ihmisillä on sellainen käsitys, että kahdesta muodosta täytyy toisen olla oikea, toisen väärä.
Jos haluaa toimia enemmistön mukaan, kannattaa valita ”pidempi”. Se on nykyisin selvästi yleisempi.
Näiden muotojen taustaa pohditaan kirjoituksessa Pitempi, pitentää – keinotekoisia, mutta hyväksyttyjä.
Adjektiivialkuista nen-loppuista yhdyssanaa komparoidaan kahdella tavalla: joko alkuosaa tai jälkiosaa komparoidaan, esimerkiksi oudontuntuinen – oudommantuntuinen ∼ oudontuntuisempi. Molempia ei komparoida: oudommantuisempi olisi virhemuodoste.
Sama koskee vastaavia ilmauksia, jotka kirjoitetaan sanaliitoksi. Voidaan kirjoittaa myös oudon tuntuinen, ja siinäkin komparoidaan jompaakumpaa osaa. Erikseen kirjoitettaessa lienee alkuosan komparointi (oudomman tuntuinen) selvästi tavallisempaa.
Joissakin tapauksissa vain jälkiosan komparointi tuntuu mahdolliselta, joissakin jompikumpi tapa on selvästi yleisempi ja joissakin tavat ovat yhtä yleiset. Sanakirjoissa asiaa ei yleensä kuvata, mutta Kielitoimiston sanakirjassa on jonkin verran tähän tyyppiin kuuluvia yhdyssanoja, ja silloin kohdassa ”Taivutus” on kuvattu myös komparaatio (vaikka se ei kielitieteellisesti ole taivutusta, vaan sananjohtoa). Siinä on esimerkiksi
Yleensä jälkiosan komparointi on yleisempää tai jopa ainoa mahdollisuus. Kuitenkin silloin, kun alkuosa kuvaa jälkiosan tarkoittaman ominaisuuden astetta (intensiteettiä tms.), alkuosan komparointi on tavallisempaa. Esimerkiksi sanalle kirkkaankeltainen Kielitoimiston sanakirja esittää molemmat komparaatiotavat, mutta sille alkuosan komparaatio (kirkkaammankeltainen) on paljon yleisempää kuin jälkiosan.
Aihepiiriä käsittelee laajahkosti artikkeli Yhdysadjektiivien komparaatiosta (Virittäjä 1980).
Vertailuasteiden taivutusmuodoissa komparatiivit (kauniimpi-muodot) sekaantuvat melko usein superlatiiveihin (kaunis-muotoihin), koska taivutettaessa erot ovat vähäisiä:
Tämä on ymmärrettävää, koska superlatiivi on suomessa kuten monessa muussakin kielessä melko vähäpätöinen ja myöhäsyntyinen ilmiö. Lisäksi vertailuasteiden taivutusmuodot ovat muutenkin hankalia. Mutta huolitellussa kielessä on muistettava, että jonkin ominaisuuden ylintä astetta kuvaavaan muotoon kuuluu aina i-vokaali. Lisäksi on muistettava, että mitä suurin -tyyppisessä ilmaisussa on käytettävä superlatiivia myös taivutusmuodoissa.
Verbien taivutus on niin suomen kuin monen muunkin kielen hankalimpia osia oppia. Suomea äidinkielenään puhuville se ei yleensä aiheuta ongelmia. Muutama seikka kuitenkin:
Epäselvissä tapauksissa voi tarkistaa verbin taivutuksen Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä tosin on vain joukko tyyppimuotoja, joista periaatteessa voi muodostaa kaikki taivutusmuodot. Kattavammman kuvauksen taivutusmuodoista antaa Verbixin taivutuspalvelu, joka ei kuitenkaan ole samalla tavalla virallinen.
Yhdyssanojen taivutus on useimmiten ongelmatonta: yleensä vain viimeinen osa taipuu, esimerkiksi kirjakauppa : kirjakaupassa.
Adjektiivialkuisia yhdyssanoja taivutetaan kolmella eri tavalla:
Kun kyse on kielen tavallisista sanoista, ilmenee taivutustapa yleensä suomen kielen sanakirjoista. Yleinen periaate on, että mitä kiinteämmän ja terminomaisemman sanan yhdyssana muodostaa, sitä todennäköisemmin vain loppuosa taipuu. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon numerossa 4/1996 julkaistu kirjoitus Monimuotoiset yhdyssanat. Ks. myös kohtaa Yhdyssananimien ja yhdistelmänimien taivutus.
Yleinen suuntaus on alkuosan taivuttamattomuus. Monissa sanoissa molempien osien taivuttaminen on vanha käytäntö, mutta alkuosan taivuttamattomuus on jo hyvin yleistä. Esimerkiksi sana isomasto taipuu Nykysuomen sanakirjan mukaan niin, että alkuosakin taipuu, esimerkiksi isossamastossa. Sen sijaan Kielitoimiston sanakirja mainitsee molemmat taivutustavat, ja käytännössä isomastossa on paljon yleisempi. Sivusto Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Isosisko : isosiskon ~ isonsiskon – taipuuko yhdyssanan alkuosa? kuvataan tarkemmin, miten kielessä tapahtuneita tällaisia muutoksia on virallistettu.
Suomen kielessä lukusanojen taivuttaminen on usein varsin hankalaa. Tämän aiheuttaa erityisesti se, että suomessa taivutetaan moniosaisen lukusanan eri osia. Lukusana ”viisisataakaksikymmentäkolme” on aika helppo kirjoittaa ja sanoa. Mutta taivutusmuoto ”viidessäsadassakahdessakymmenessäkolmessa” on hankala. Vielä hankalampi on vastaava järjestysluvun muoto ”viidennessäsadannessakahdennessakymmenennessäkolmannessa”.
Erikoisen ryhmän muodostavat -toista-loppuiset lukusanat, joissa taipuu vain tätä osaa edeltävä osa, esimerkiksi viisitoista : viidessätoista.
Vanhassa kielessä käytettiin vastaavia isompiakin lukusanoja, kuten viisikolmatta : viidessäkolmatta. Vaikka ne olivat taivutukseltaan helpompia kuin pitemmät sanat, kuten kaksikymmentäviisi, ne ovat käytännössä hävinneet; viimeiseksi niitä käytti julkisessa kielenkäytössä presidentti Kekkonen.
Vaikka kielenhuollon ohjeissa on pitkään ollut sallittua taivuttaa pitkissä luvuissa vain viimeistä osaa (esim. ”viisisataakaksikymmentäkolmannessa”), tämä tapa ei ole yleinen eikä luonteva. Kielikellossa 3/1998 sanotaan kohdassa Lukusanojen taivuttaminen:
Moniosaisten lukujen, etenkin järjestyslukujen, taivutusmuodoista tulee helposti kovin pitkiä. Siksi pitkät luvut, ainakin kolminumeroiset ja niitä pitemmät, voidaan lukea myös niin, että vain viimeinen osa taipuu. Järjestysluvuissa myös järjestysluvun tunnus voidaan lukea samaan tapaan vain viimeisessä osassa.
Ohjeen sanan ”ainakin” voisi tulkita niin, että kaksinumeroisiakin saa taivuttaa tähän tapaan: kaksikymmentäviidessä. Toinen tulkinta on, että ”ainakin” voisi tulkita niin, että kaksinumeroisiakin saa taivuttaa tarkoittaisi tässä ’vähintään’. (Kielikellon 3/1996 artikkelin Ensimmäinen vai yhdes mukaan ”on suurien lukujen taivutusta mahdollista hieman yksinkertaistaa siten, että taivutetaan vain viimeistä taipuvaa osaa”. Se lisää: ”Sitä mitä ’suurella luvulla’ täsmällisesti tarkoitetaan, ei ole määritelty missään. Ainakin kaksinumeroiset luvut voitaneen kuitenkin katsoa sellaisiksi, joissa taivutetaan jokaista osaa.”
Uudemmassa Kielikellon 2/2006 taivutusohjeessa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa rajataan selvemmin pelkän viimeisen osan taivuttamisen mahdollisuus kolmi- ja useampinumeroisiin lukuihin. Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: pitkät luvut ääneen luettaessa toistaa tämän ajatuksen ja lisää, että kaikkien osien taivuttaminen on tyylikkäämpää.
Koko mahdollisuus on parasta unohtaa, eikä sitä juuri käytetä. Yleinen kielitaju varmaankin kokee sellaiset sanat kuin ”satakaksikymmentäviidessä” lipsahduksiksi tai virheiksi.
Paras tapa käsitellä pitkien lukusanojen taivutuksen ongelmia on välttää taivuttaminen muotoilemalla lause tai jopa koko virke uudestaan. Tämä koskee etenkin sellaisia tekstejä, jotka luetaan ääneen. Seuraavissa esimerkeissä on luvut kirjoitettu numeroin, koska se on normaali käytäntö, kun luvut ovat näin isoja. Tällaisten uudelleenmuotoilujen sopivuus ei ole kiistatonta, koska usein sävy ja tyyli muuttuvat aika lailla, joskaan eivät välttämättä huonompaan suuntaan.
Jos luku kirjoitetaan numeroin, syntyy usein lisäongelmia, koska lukumerkinnän taivutuksessa pitää osata tunnistaa, mikä osa lukusanasta on päätettä. Toisaalta usein lukua seuraa samassa sijassa oleva sana, jolloin pääte jätetään merkitsemättä, jolloin tilanne helpottuu.
Tämä aihe kuuluisi oikeastaan kohtaan Taivutusmuodon valinta, koska kyse on siitä, taipuuko määrite lainkaan. Kuitenkin laajemman ilmaisun (esimerkiksi ”johtaja Lahti”) kannalta kyse on siitä, miten se taipuu: taipuuko vain viimeinen sana (”johtaja Lahdelle”) vai myös määrite (”johtajalle Lahdelle”)?
Suomen kielessä sanan määritteen eli attribuutin taivutus on yleensä ongelmatonta. Siinä on kolme vaihtoehtoa:
Suomea äidinkielenään puhuville yleensä vain viimeksi mainittu tapaus aiheuttaa ongelmia. Milloin titteli taipuu? Tätä koskevat säännöt ovat melko mutkikkaat. Niitä on väljennetty siihen suuntaan, että taipumattomuus sallitaan yhä yleisemmin. Määritteen taipumattomuus on oikeastaan suomen kielen luonteelle vierasta, mutta siihen on käytännölliset syynsä.
Tosin myös toisen ryhmän tapauksissa on alkanut esiintyä horjuvuutta, lähinnä kaupallisista syistä. Esimerkiksi kauppakeskus Iso omena käytti nimestään aluksi taivutustapaa, jossa Iso-sana pidettiin taipumattomana, esimerkiksi Iso Omena : Iso Omenassa. Sekä yleisön että kielenhuoltajien kannanottojen johdosta tästä on enimmäkseen luovuttu. (Sen sijaan molempien osien kirjoittaminen versaalialkuisena, Iso Omena, on muodostunut tavalliseksi.)
Kielikello-lehden artikkelissa Taipuuko titteli? vuonna 1991 esitetyt, usein opetetut säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:
Edelleen kannattaa noudattaa näitä vanhoja sääntöjä, kuitenkin niin, että kahdessa viimeisessä tapauksessa titteliä ei taivuteta. Tämä voidaan tiivistää seuraavasti:
Nimen edessä olevaa titteliä taivutetaan vain, jos tittelillä on määrite, joka ei muodosta tittelin kanssa kiinteää kokonaisuutta.
Titteleihin liittyy myös erityisiä pilkkusääntöjä, joiden mukaan pilkun käyttö riippuu tittelin taivutuksesta. Nämä säännöt koskevat tilanteita, joissa nimen edessä on titteleitä. Jos tittelit ovat taipumattomia, niiden väliin tulee pilkku. Sen sijaan taipuvan ja taipumattoman tittelin väliin ei tule pilkkua. Taipuva titteli kirjoitetaan ennen taipumatonta.
Nimen edessä olevia muita substantiivisia määritteitä kuin ammattia, arvoa tms. osoittavia käsitellään nykyisin yleensä samaan tapaan kuin varsinaisia titteleitä. Niinpä ei tarvitse miettiä, onko puheenjohtaja, valtuutettu, eläkeläinen, koululainen tai maalivahti titteli vai jotain muuta, vaan niitä voi kohdella tittelien tavoin. Yleisesti ne jätetään taivuttamatta, vaikka vanhat säännöt vaativat taivuttamista.
Tässäkin toisaalta tarvitaan vanhojen sääntöjen mukaan taivutusta, jos määritteellä itsellään on määrite. Nykysääntöjen mukaan saa jättää taivuttamatta, mutta tätä moni oudoksunee.
Titteleihin on rinnastettu myös muiden nimien kuin henkilönnimien edessä olevat substantiiviset määritteet. Niissäkin linjana on ollut, että määritteetön ei taivu, määritteellinen taipuu. Tällainen määrite voi esimerkiksi luonnehtia nimen tarkoittaman asian lajia.
Taivuttamattomuus on yleistynyt ilmauksissa, joissa nimen edessä on substantiivi ”tilapäisenä” määritteenä, esimerkiksi ”naapurikaupunki Espoo”. Tämän on sanottu johtuvan sääntöjen ja tulkintojen vaikeudesta.
Määritteiden taivutusten ongelmia ovat lisänneet kielenhuollon uudet kannanotot vuosina 2005 ja 2006. Niitä on selitetty verkkosivulla Nimikemääritteiden (tittelien) taipuminen. Kannanotoissa on otettu käyttöön titteli-sanan sijasta teennäinen sana ”nimikemäärite”, jolla käytännössä tarkoitetaan nimen edessä sen määritteenä olevaa nominatiivimuotoista substantiivia. Määritteettömistä titteleistä kannanotot esittävät yksiselitteisesti:
Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaavat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määritteettöminä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asianomistaja Mattilalle, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.
Määritteellisten tittelien osalta kannanotot eivät ota kantaa, vaan päätyvät seuraavaan lausumaan:
Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käytännössä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajanvedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista määritettä taivuttaa myös entisten ohjeiden mukaan.
Tätä lienee tulkittava niin, että määritteellisetkin tittelit ensisijaisesti jätetään taivuttamatta, mutta vanhojen sääntöjen mukainen taivuttaminenkin on sallittua.
Kotuksen sivuston virkakielipalstan artikkelissa Taipuuko ulkopolitiikan korkea edustaja? kuvataan linjan muuttumista:
Koska on niin vaikeaa erottaa, pitäisikö titteliä taivuttaa vai ei, suomen kielen lautakunta päätti muuttaa suositusta niin, että määritteellisiäkin titteleitä voi joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta. Kirjoittaja voi siis toimia siten kuin hänen kielikorvansa ohjaa.
Muotoilu on hämärä, koska -kin-liite tuntuisi viittaavan siihen, että kaikenlaisia titteleitä voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta (siis jopa esimerkiksi ”herralle Virtaselle”?). Suositus siis oikeastaan vesittää kaikki aiemmat aiheesta annetut suositukset. Vrt. kannanottoihin, jotka koskevat pilkun käyttöä määritteiden välissä.
Toisaalta artikkelissa tosiasiallisesti esitetään yksi käytännöllinen lisäsääntö, vaikka se esitetäänkin pikemmin kuvauksena kuin ohjeena. Sen mukaan titteliä taivutetaan, ”jos siihen liittyy samassa sijassa taipuva etumäärite, olipa se sitten titteliin kiinteästi kuuluva tai varsinaista titteliä määrittävä”. ”Etumäärite” tarkoittaa tässä käytännössä adjektiivia tai järjestyslukua. Esimerkkinä mainitaan ”korkea edustaja”, jota eräissä yhteyksissä käytetään tittelinä, joka voidaan katsoa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Sen sisältämää adjektiivia siis taivutetaan.
Jos haluamme noudattaa suomen kielen vanhaa käytäntöä tittelien taivutuksessa, tarvitsemme jonkin yksinkertaisen säännön, jolla taipuvat ja taipumattomat tittelit erotetaan toisistaan. Vanhojen ohjeiden keskeinen ongelma on, että niissä puhutaan sanojen kiinteästä yhteenkuuluvuudesta. On melko selvää, että ”tekniikan tohtori” on titteli, joka koostuu kiinteästi yhteen kuuluvista sanoista, mutta entä ”eduskunnan oikeusasiamies”?
Lähtökohdaksi voidaan ottaa ilmausten asema lauseessa:
Kuten esimerkeistä ilmenee, molemmat vaihtoehdot ovat siis usein mahdollisia. Merkitys muuttuu siinä mielessä, että taipuva titteli on yleensä painokkaampi. Mitä pitempi ja tarkempi (yksilöivämpi) se on, sitä luontevampaa on tulkita se tärkeämmäksi jäseneksi ja sitä seuraava nimi vain lisämaininnaksi.
Erisnimien taivutus on useimmiten ongelmatonta. Jos ihmisen sukunimi tai tavaramerkin nimi on ”Karhu”, niin tätä sanaa taivutetaan aivan kuten yleisnimeä ”karhu”.
Erisnimet tuottavat kuitenkin taivutusongelmia. Joitakin nimiä ei jostain syystä haluta taivuttaa kuten vastaavaa yleiskielen sanaa. Lisäksi monen vieraan nimen loppuosa sopii huonosti suomen kielen taivutusjärjestelmään.
Usein väitetään, että ihmisellä tai organisaatiolla on oikeus määrätä nimensä taivutuksesta. Sellaista oikeutta ei mikään laki anna. Nimet ovat kielen sanoja, ja niitä käytetään kielen sääntöjen mukaan.
Useimmat suomalaisten nimien taivutuksen poikkeukset ja ongelmat koskevat joko murteellisen taivutuksen käyttöä yleiskielessä tai halua pitää nimi (kuten Lempi tai Orpo) erossa vastaavan yleisnimen merkityksestä.
Joitakin sukunimiä on taivutettu yleisten sääntöjen vastaisesti vain sen takia, että niiden kuuluisat kantajat ovat niin halunneet. Näitä ovat ”Ryti” ja ”Raade”, joita on toivottu taivutettavan niin, että genetiivit ovat ”Rytin” ja ”Raaden” eikä normaalien sääntöjen mukaan ”Rydin” ja ”Raateen”. Näin useimmiten taivutetaankin, ja niinpä on syntynyt tilanne, jossa kirjoittaja ei oikeastaan voi lainkaan taivuttaa näitä nimiä ilman, että lukijoiden merkittävä osa pitää taivutusta vääränä. Jos tekstissä mainitaan Risto Ryti tai Uolevi Raade vain kerran, voidaan teksti yleensä muotoilla niin, että nimet esiintyvät vain perusmuodossa.
Taivutus Ryti : Rytin perustuu murteisiin. Taivutukseen Raade : Raaden lienee vaikuttanut se, että taivutus Raade : Raateen muuttaa sanan vartaloa huomattavasti.
Kielikellon 1/1991 artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus annetaan perusohjeeksi, että sukunimiä taivutetaan kuten yleisnimiä, mutta sitten on poikkeus: ”Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyttäisikään.”
Sekaannuksia on aiheuttanut kielenopetus ja -ohjailu, jossa on väitetty, että nimenhaltijalla on oikeus määrätä nimestään. Kielenhuollon käsikirja esittää (5. painoksessa v. 2003 s. 171): ”Nimenhaltijan omaa toivetta on syytä kunnioittaa sukunimien taivutuksessa.” Reunahuomautuksessa se sanoo vielä voimakkaammin: ”Omaa mielipidettä kunnioitettava”. Tämä kielenhuollon kannaksi väitetty näkemys ei siis ole virallinen, ja se on suorastaan absurdi. Kielenhuollon kantahan on, että jos nimelle on kaksi taivutustapaa, voidaan ottaa huomioon asianomaisen oma tapa. Tässä kyllä on ainakin sävyeroja nimistönhuollon ja muun kielenhuollon välillä: nimistönhuolto esittää selvemmin sen linjan, että nimeä taivutetaan kielen sääntöjen mukaan.
Sukunimiä kannattaa taivuttaa yleiskielen sääntöjen mukaan, yleensä noudattaen jäljempänä mainittavia Kotuksen hakemistoja.
Mahdollisia poikkeustapauksia ovat lähinnä edellä mainitut ”Ryti” ja ”Raade”, joissa niissäkin on kyse lähinnä mukautumisesta kieliyhteisön vallitsevaan käytäntöön, joka puolestaan on aikoinaan mukautunut kahden tunnetun henkilön toivomuksiin. Kielitoimiston ohjeissa esitetään näille nimille kaksi taivutusta, Rytin (~ Rydin) ja Raateen (~ Raaden).
Poikkeusnimien joukkoa ei ole syytä laajentaa. Oikeita taivutuksia ovat esimerkiksi taivutus Lonka : Longan (ei Lonkan) ja Rämet : Rämeen (ei Rämetin), vaikka virheellisiä taivutuksia on esiintynyt melko usein lehdissä. (Jälkimmäisessä tapauksessa on vaikuttanut, ettei nimen perusmuotoa ole hahmotettu räme-sanan murremuodoksi.)
Tosin taivutus Orpo : Orpon on yleistynyt Petteri Orvon vaatimuksesta, ja kielitoimiston ohjeissakin on kahtalainen taivutus, Orvon (~ Orvon). Poliittisesti tai muuten merkittävien henkilöiden nimien taivutuksessa saattaa esimerkiksi toimittaja joutua ottamaan huomioon lehtensä linjan, ja tässä asiassa useimmat tiedotusvälineet ovat omaksuneet taivutuksen Orpo : Orpon.
Edellä mainituissa tapauksissa ohjeissa on sulkeet toisen vaihtoehdon ympärillä, ja tämän voi tulkita niin, että se on toissijainen ja ehkä jopa vain erikoistilanteisiin kuuluva. Kotuksen uutinen Sukunimiä kannattaa taivuttaa Kotuksen ohjeiden mukaan (1.6.2016) viittaa tällaiseen tulkintaan: ”Kotuksen suosituksen mukaan sukunimi [Orpo] taipuu ensisijaisesti kuten vastaava yleissana orpo : orvon. Orpon-taivutus on harvinaisempi alueellinen taivutustapa.”
Suppeankin vaihtelun salliminen on epäkäytännöllistä ja häiritsevää. Vaikka vaihtelu perustuisi kielessä jo oleviin eroihin, ennen muuta murrevaihteluun (esim. Närhen ∼ Närhin), ei ole perusteltua yleiskielessä sallia kirjavuutta sen enempää kuin sanojen taivutuksessa yleensäkään. Sellaisessa kielenkäytössä, joka muutenkin on murresävytteistä, tilanne on toinen. Sukunimeä taivutetaan yleiskielen vastaisesti perhepiirissä ja muussa paikallisessa kielenkäytössä. Kun ruvetaan kirjoittamaan tai puhumaan yleiskieltä, pitää selvistä murteellisuuksista luopua myös nimissä. Tämä linja edellyttää, että nimen haltija tarvittaessa hallitsee nimen kaksi eri taivutusta. Vaatimus on paljon kohtuullisempi kuin se, että kaikkien muiden pitäisi tietää, miten itse kukin haluaa nimeään taivuttavan tai mistä itse kukin on kotoisin ja miten nimeä taivutetaan seudun murteessa.
Osmo Ikolan toimittama Nykysuomen käsikirja tiivistää ja perustelee hyvin, miksi ihmisellä ei ole oikeutta määrätä nimensä taivutuksesta:
Kolmas periaate, jota kuulee puollettavan, on se, että nimen haltija itse saisi määrätä, miten hänen nimeään taivutetaan. Niinpä on tunnettua, että presidentti Ryti aikoinaan halusi nimensä taivutettavaksi astevaihteluttomana: Ryti : Rytin. Tämänkin periaatteen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin, koska saman nimen haltijoita tavallisesti on useita. Tultaisiin siihen, että samaa nimeä olisi taivutettava eri tavoilla sen mukaan, ketä nimen haltijoista tarkoitetaan. Ehkäpä pitäisi nimen taivutus ilmoittaa jo virkatodistuksessa. Jokaisen on näin ollen tyydyttävä siihen tosiasiaan, että hänen nimensä on kielen aines, joka taivutettaessa seuraa kielen sääntöjä; nämä säännöt eivät kuitenkaan ole joka kohdassa samat kuin ne, jotka koskevat appellatiivien taivutusta.
Sirkka Paikkala kirjoittaa Kielikellossa 2/2010 artikkelissa Kuka päättää, miten nimi taipuu:
Ohjeet ovat kaikille samat ja kohtelevat kaikkia nimenkantajia tasapuolisesti. Siksi yksittäisen nimenkantajan mieltymystä, joka poikkeaa yleisen sukunimen vakiintuneesta taivutustavasta, ei julkisessa viestinnässä ole tarvis eikä syytäkään noudattaa.
Suomenkielisiä sukunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Usein sukunimenä käytetty sana on myös yleisnimi. Muissa tapauksissa sukunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.
Seuraavassa käsitellään poikkeuksia tähän ja eräitä tulkintakysymyksiä.
Jos tarvitaan vain tieto tietyn suomalaisen sukunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Sukunimien taivutus.
Joissakin tapauksissa ei ole selvää, mikä on oikea taivutusmalli. Tämä koskee etenkin e-, i- ja s-loppuisia sukunimiä. Vastaavilla yleisnimillä on eri taivutuskaavoja. Jos sukunimi ei suoraan vastaa jotain yleisnimeä, ei ole aina selvää, taivutetaanko esimerkiksi mallin vene : veneen vai nalle : nallen mukaan.
Laajahko katsaus sukunimien taivutukseen on Kielikellon (1/1991) artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi. Laajahko luettelomuotoinen kuvaus suomalaisten sukunimien taivutuksesta sisältyy Kielitoimiston nimioppaaseen (artikkeli Sukunimien taivutus) ja vielä laajempi edellä mainittuun verkkojulkaisuun Sukunimien taivutus. Näissä lähteissä olevat tiedot ovat osittain ristiriitaisia, kuten jäljempänä kuvataan. Verkkojulkaisua lienee pidettävä vallitsevana suosituksena. Se on toisaalta luettelomainen ja sisältää suhteellisen vähän yleisten periaatteiden kuvauksia ja perusteluja.
Jos nimi ei esiinny Sukunimien taivutus ‑julkaisussa, voi vertailla samalla tavoin loppuvien nimen taivutuksia, joita löytyy käyttämällä haussa asteriskia (*) yleismerkkinä. Esimerkiksi Kalanti-nimeä ei julkaisussa ole, mutta haulla *anti voi etsiä muut anti-loppuiset nimet ja todeta, että niissä kaikissa on astevaihtelu. Täten on luonnollista taivuttaa Kalanti : Kalannin (ei Kalantin).
Edellä mainitun artikkelin mukaiset yleiset linjat voidaan tiivistää seuraavasti:
Edellä käsitelty artikkeli Kenpä Sutta pelkäisi esittää ensin, että kun sukunimi on adjektiivialkuinen yhdyssana, alkuosa ei taivu, toisin kuin paikannimissä (vrt. Adjektiivialkuiset yhdyssananimet) ja monissa yleisnimissä. Se esittää tästä seuraavat esimerkit:
Se kuitenkin lisää:
Monet tämäntyyppiset sukunimet perustuvat talonnimeen ja ovat sen vuoksi paikallisessa käytössä säilyttäneet alkuosan mukautumisen. Mistään virheestä ei siis ole yleiskielenkään kannalta kyse, jos sanomalehdessä kerrotaan ”Seppo Uuden-Oukarin lyöjäkuninkuudesta”.
Uudempi kannanotto, Kielikellon 1/2002 kirjoitus Uusitalon vai Uudentalon? esittää taipumattomuusohjeen hiukan vahvemmin, mutta jättää silti avoimeksi, olisiko alkuosan taivuttaminenkin (Uudentalon, Uudentuvan) hyväksyttävää yleiskielessä.
Sukunimien taivutus -sivustossa muun muassa kaikille siinä oleville Uusi- tai Vanha-alkuisille nimille esitetään vain sellainen taívutus, jossa alkuosa ei taivu. Nämä ovat Uusikallio, Uusikartano, Uusimäki, Uusi-Oukari, Uusitalo, Uusitupa, Uusivirta, Uusivuori, Uuttu, Vanhakettu, Vanhalempi, Vanha-Perttula, Vanhatalo. Sama koskee Hyvä-, Iso- ja Pieni-alkuisia nimiä. Näin ollen taivuttamattomuuta voi pitää yleiskielen normina.
Varsinaisia poikkeuksia sukunimien taivutuksen yleissääntöön on melko vähän. Toisaalta ne muodostavat kirjavan ja hiukan hankalan kokonaisuuden.
Muutamien nimien taivutus yleisnimen tapaan (esim. tanner : tanteren) koetaan sellaiseksi, että se liiaksi muuttaisi nimen asua tai toisi liiaksi esille yleisnimen merkityksen, ja siksi taivutetaan mm. Tanner : Tannerin. Esimerkkitapauksessa taivutustapaan vaikuttaa sekin, että vältetään sekaantuminen nimeen Tantere : Tantereen.
Jotkin uudehkot, etenkin nimiä aikoinaan suomalaistettaessa sepitetyt sukunimet jätetään astevaihtelun ulkopuolelle, esimerkiksi Arko : Arkon, vaikka tämän takia taivutusmuodot saattavat langeta yhteen toisen nimen muotojen kanssa (esim. Arkko : Arkon).
Edellä mainitun artikkelin mukaan poikkeavasti taivutettavia nimiä ovat seuraavat:
Yhdysnimeä (sukunimien yhdistelmää) taivutetaan niin, että vain jälkimmäinen nimi taipuu. Tämä pätee siitä riippumatta, kirjoitetaanko nimet erikseen vai yhdyssanaksi, jossa on yhdysmerkki. (Erikseen kirjoittamisesta ks. Sukunimien yhdistelmä.)
Tämä on vallitseva käytäntö, ja se on myös erikseen vahvistettu Kotimaisten kielten keskuksen sivulla Kylässä Aalto Virtasilla.
Suomenkielisiä etunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Joskus etunimi on myös yleisnimenä käytetty. Muissa tapauksissa etunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin. Perussääntö on, että suomenkielisiä etunimiä taivutetaan suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Tähän sisältyy myös astevaihtelu.
Tähän on kuitenkin useita poikkeuksia, etenkin tapauksissa, joissa sana on käytössä myös yleisnimenä. Seuraavassa kuvataan yleisiä periaatteita.
Jos tarvitaan vain tieto tietyn etunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Etunimien taivutus.
Joitakin etunimiä taivutetaan toisin kuin yleisnimiä, lähinnä siksi, että mielleyhtymä vastaavaan yleisnimeen koettaisiin liian häiritseväksi. Ehkäpä kuvaavin esimerkki on Veli : Velin. Jos sitä taivutettaisiin kuten yleisnimeä veli : veljen, voisi puheessa (ja joskus kirjoituksessakin) syntyä todellisia väärinkäsityksiä. Monissa etunimissä ei tämän takia ole astevaihtelua. Lisäksi usein loppu-i säilyy taivutusmuodoissa, vaikka vastaavassa yleisnimessä se vaihtelee e:n kanssa.
Toisaalta joissakin tapauksissa poikkeaminen yleisnimen taivutuksesta olisi häiritsevää. Taivutus Poika : Poikan koettaisiin oudoksi.
Useiden nimien taivutuksessa on kaksi vaihtoehtoa, esimerkiksi Satu : Sadun ja Satu : Satun. Tässä tapauksessa kielenhuollon kanta on epäselvä, mutta astevaihtelu (Sadun) on joka tapauksessa sallittu. Ei siis tarvitse kysyä jokaisen Sadun mielipidettä nimensä taivutuksesta. Perustelut ovat samat kuin sukunimien osalta: nimi ei ole kantajansa omaisuutta vaan osa kieltä.
Kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat suomalaisissa nimissä aina astevaihtelussa.
Joskus halutaan, että esimerkiksi Markko-nimeä taivutettaisiin Markko : Markkon, jotta se eroaisi Marko-nimestä. Tämä on kuitenkin aika lailla suomen kielen järjestelmän vastaista, sillä kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa kaikissa yleiskielen sanoissa. Joissakin murteissa erisnimien kaksoiskonsonantit ovat vaihtelemattomia, mutta yleiskielessä sellainen olisi häiritsevää.
Vieraskielisiä nimiä taivutetaan kuten vieraita sanoja yleensä, vaikka henkilö olisi suomenkielinen.
Joskus on tulkinnanvaraista, onko nimi suomenkielinen, etenkin jos kyse on sepitetystä nimestä tai jos nimi esiintyy samassa kirjoitusasussa eri kielissä; ks. kohtaa Sovinnaisnimet astevaihtelussa.
Lisätietoja etunimien taivutuksesta on Kielikello-lehden numerossa 3/2002 artikkelissa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. Siinä käsitellään erityisesti seuraavanlaisia tapauksia:
Kun nimen rinnalla on astevaihtelun alainen yleissana, pääohjeena on taivuttaa nimeä sanan mallin mukaan. Kuitenkin usein joko ei tunnisteta yleissanaa tai halutaan ottaa etäisyyttä sanan merkitykseen ja korostaa erisnimen luonnetta. Mitä konkreettisempi nimen rinnalla olevan sanan merkitys on, sitä suurempi on tarve nimen taivutuksella irrottautua sanan merkityksestä.Sivuston Etunimien taivutus mukaan Satu voi kuitenkin taipua myös ilman astevaihtelua (Satun).
Erityisesti artikkeli esittää, että seuraavat nimet taipuvat (aina tai lähes aina) ilman astevaihtelua: Ilta, Into, Kunto, Outi, Pirta, Taika, Taito, Touko, Tähkä, Ulpu, Varpu, Virpa, Virpi. Molemmat taivutustavat ovat käytössä seuraavissa tapauksissa: Aapa, Ahti, Ohto, Sampo, Sarka. Sivuston Etunimien taivutus mukaan Sarka kuitenkin taipuu vain ilman astevaihtelua (Sarkan).
Kielitoimiston nimioppaassa on laajahko artikkeli Etunimien taivutus ja siihen liittyvä taivutussuositusten luettelo. Se poikkeaa mm. seuraavissa tapauksissa aiemmista suosituksista:
Säännöissä on siis ristiriitaisuuksia. Sääntöjen tarkkaa noudattamista tärkeämpää saattaa olla se, että vältetään hämmennyksen aiheuttamista. Tapauksittain on arvioitava, mikä taivutustapa on todennäköisesti vähiten hämmentävä. Suuntaus näyttää olevan sellainen, että etunimiä taivutetaan yhä yleisemmin vieraan nimen tavoin.
Tavaramerkkiä taivutetaan samojen sääntöjen mukaan kuin muitakin erisnimiä.
Joskus vaaditaan, että tavaramerkin pitäisi aina esiintyä perusmuodossaan, ei taivutettuna. Suomen kielessä se merkitsisi, että tavaramerkki esiintyisi vain yhdyssanan alkuosana, ikään kuin erikoissymbolina eikä sanana, ja sanottaisiin ”Join pullon Pepsi-juomaa” eikä ”Join pullon Pepsiä”. Vaatimus on perusteeton. Ks. kieli-ikkunaa Merkkitavaraa.
Tavaramerkin taivuttamisen välttämiseen voi kuitenkin olla erityisiä syitä. Tällöin kyseeseen tulee yleensä edellä mainitun lainen yhdyssanan käyttö, mutta joskus voi käyttää muunkinlaista rakennetta. Ks. Taivutuksen välttäminen.
Jos tavaramerkki on sanaliitto, siinä määritteenä oleva adjektiivi taipuu kuten suomen kielessä muutenkin.
Joissakin tapauksissa adjektiivi kuitenkin on tapana jättää taivuttamatta. Tällainen on tavaramerkki ”Roosa nauha”, joka on rekisteröity kaksisanaisena, mutta lausutaan yleensä yhdyssanan tavoin (Roosa-nauha).
Jos tavaramerkin yhteydessä käytetään symbolia ™ tai ®, symboli kirjoitetaan tavaramerkin taivutetun muodon perään. Jos tavaramerkki on yhdyssanan osa, symboli tulee itse tavaramerkin jälkeen, siis yhdysmerkin eteen.
Vanhimmat lainasanat ovat täysin mukautuneet suomen kielen ominaispiirteisiin, kuten astevaihteluun. Niissä siis kaksoiskonsonanttien kk, pp ja tt lisäksi myös yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat astevaihtelussa.
Sivistyssanat ja muut uudehkot lainasanat ovat osittain astevaihtelun ulkopuolella. Niissäkin kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, mutta yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat vaihtelemattomia.
Vieraasta kielestä sellaisenaan otetuissa sanoissa, kuten prosciutto, eivät kaksoiskonsonantitkaan yleensä ole astevaihtelussa; ks. kohtaa sitaattilainoista jäljempänä.
Ei ole yleisiä sääntöjä sille, kuuluuko vierasperäinen sana astevaihtelun kannalta ”vanhoihin” vai ”uusiin”. Kielitoimiston sanakirjasta voi tarkistaa sanan taivutuksen, myös astevaihtelun; jos sanaa, joka vaikuttaa vierasperäiseltä, ei ole siinä, sana todennäköisesti kuuluu ”uusiin” eli astevaihtelua ei ole.
Myös monet kieleen sepitetyt uudehkot sanat, kuten keksityt nimet, jäävät samalla tavalla yksinäis konsonanttien astevaihtelun ulkopuolelle. Sama koskee monia vanhahkojakin sanoja, jotka ovat hellittelynimen tyyppisiä tai lastenkielen tapaisia. Kieleen ei enää juurikaan tule uusia sanoja, joissa olisi astevaihtelussa oleva konsonantti muuten kuin kaksoiskonsonanttina. Tämä koskee myös sellaisia lyhentämällä muodostettuja nimiä, jotka muodoltaan vastaavat kielessä ennestään olevia, astevaihtelussa olevia sanoja. Jopa sana, joka on yleisnimenä astevaihtelussa, on usein vaihtelematon, kun sitä käytetään erisnimenä.
Kuitenkin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa myös sepitetyissä nimissä. Suomen kielen sääntöjen mukaan ei siis ole mahdollista erottaa nimen Markko useimpia taivutettuja muotoja tavallisemman nimen Marko muodoista. Muoto Markkon on yleiskielen sääntöjen vastainen.
Katso myös kohtaa Astevaihtelu ja sen puute, jossa käsitellään hk-yhtymän astevaihtelua (vihko : vihkot ∼ vihot), ja kohtaa Taivutustyypin valinta jossa käsitellään vanhojenkin sanojen putoamista pois astevaihtelusta koko taivutustyypin muuttumisen takia (esim. alpi : alpin, aiemmin vain alpi : alven).
Länsimurteissa kaksoiskonsonantti jää astevaihtelun ulkopuolelle joissakin tilanteissa, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu. Iso suomen kielioppi (ISK § 44) kuvaa aika väljästi, että astevaihtelun ulkopuolelle jäävät ”länsimurteissa geminaattaklusiililliset erisnimet (Sakken, Reettalle)”, mutta todellisuudessa ilmiö ei koske kaikkia länsimurteita eikä kaikkia nimiä.
Joka tapauksessa kyse on murrepiirteestä, jonka varmaan useimmat osaavat jättää pois puhuessaan ja varsinkin kirjoittaessaan yleiskieltä. Mutta on ymmärrettävää, että jos on lapsuudesta asti kuullut jotain alueella usein käytettyä nimeä taivutettavan tietyllä tavalla, niin sellainen nimi tuppaa tulemaan murremuodossa, vaikka muuten yrittäisi kirjoittaa yleiskieltä. Tämä selittää sellaiset paikallislehdissä ja kirjallisuudessakin esiintyvät paikannimien taivutukset, kuten Röyttä : Röyttän.
Paikannimien osalta murteellinen taivutus on jopa osittain mainittu yleiskielen mukaisen taivutuksen ohella Asutusnimihakemistossa, joskin ”vain paikallisesti käytettynä taivutusmuotona”, esimerkiksi ”Röyttä : Röytässä (Röyttässä)” Yleiskielen mukaista taivutusta (kuten Röyttä : Röytän) on kuitenkin pidettävä oikeana, paitsi murreteksteissä. Astevaihteluttomuus on yleiskielessä yhtä kummallista kuin olisi taivuttaa Lahti : Lahren tai Lahti : Lahlen tai Lahti : Lahen sen mukaan, missä päin Suomea ollaan.
Täysin vieraisiin nimiin ei yleensä sovelleta astevaihtelua. Puheessa saattaa tällöin esiintyä kaksoiskonsonantin astevaihtelua (esim. ”Canettin” voi ääntyä [kanetin]), mutta kirjoitusasussa ja myös suositellussa ääntämisasussa säilytetään alkukielen kirjoitusasu tältäkin osin.
Joissakin tapauksissa astevaihtelu on kuitenkin tavallista. Esimerkiksi Mississippi : Mississipissä on yleisempi kuin astevaihteluton taivutus, jota kuitenkin on pidettävä oikeampana.
Tapauksissa, joissa käytäntö ei ole selvästi kummallakaan kannalla (esimerkiksi Olivetti : Olivettin ∼ Olivetin), on varmempaa käyttää vaihtelematonta muotoa ainakin kirjoituksessa.
Kuten edellä mainittiin, vironkielisten nimien taivutukseen ei useimmissa tapauksissa enää suositella astevaihtelua.
Sellaisia vieraiden kielten sanoja, jotka eivät ole mukautuneet suomen kieleen, vaan joita käytetään sitaattilainoina, taivutetaan yleensä kuten vieraita nimiä. Niissäkin kaksoiskonsonantti on usein astevaihtelussa puheessa.
Kielitoimiston ohjeissa on kuitenkin kohtia, joiden mukaan kaksoiskonsonantit voisivat olla astevaihtelussa joissakin vieraiden kielten sanoissa, esimerkiksi ciabatta : ciabatan. Aihetta käsitellään tarkemmin sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Astevaihtelu sitaattilainoissa. Selvintä on pitää vieraat sanat astevaihtelun ulkopuolella.
Vieraina niminä ei pidetä suomen kieleen sopeutuneita vierasperäisiä erisnimiä, ns. sovinnaisnimiä. Niitä ovat ennen muuta sellaiset nimet, joiden kirjoitusasukin poikkeaa alkukielestä. Poikkeamisena ei tällöin pidetä kirjoitusjärjestelmän muuttamista, kuten translitterointia (ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen).
Viimeksi mainitun nimen sijasta käytetään nykyisin myös paikallisen kielen mukaista nimeä Kolkata (ks. Kalkutta vai Kolkata?).
Sovinnaisnimistä eli eksonyymeistä ei ole virallista luetteloa, mutta Vierasnimikirja sisältää niistä melko kattavan kuvauksen. Maantieteellisistä nimistä on nykyisin viralliseksi katsottava Eksonyymit-sivusto.
Puhekieliset vieraiden nimien muunnelmat ovat usein astevaihtelussa, etenkin jos ne on muodostettu suomen sanojen malleja jäljitteleviksi.
Joitakin hyvin tuttuja vieraita nimiä taivutetaan kuten suomalaisia nimiä, vaikka niiden kirjoitusasu ei olekaan erityisesti suomeen mukautunut. Tällöin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa. Usein kyseessä on vieraskielinen nimi, joka on samassa kirjoitusasussa käytössä myös suomalaisena, suomen sääntöjen mukaan taivutettavana nimenä. Olisihan outoa, jos esimerkiksi Birgitta-nimen taivutus riippuisi siitä, onko kyseessä suomalainen, ruotsalainen vai muunmaalainen.
Jotkin etunimet ovat asemaltaan tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi ”Anette” pitää monen mielestä taivuttaa vieraiden nimien tavoin Anette : Anetten, mutta taivutus Anette : Aneten on jo yleinen ja kielitoimiston etunimiohjeiden mukaan sallittu. Rajatapauksissa sopii virallisiin teksteihin astevaihteluton taivutus.
Jos vieras nimi loppuu kirjoitusasussa kahteen samaan konsonanttiin, lopussa ääntyy suomessa ja yleensä myös vieraassa kielessä vain yksi konsonantti. Kielitoimiston ohjeen mukaan ”lopussa olevat konsonantit säilyvät kirjoituksessa sellaisenaan, kun nimiä taivutetaan”, mikä on luonnollista, mutta lisäksi ”taivutusmuoto on myös neutraaleinta ääntää kirjoitusasun mukaan”. Esimerkiksi nimessä Abramoff : Abramoffin lausuttaisiin siis perusmuodossa yksi f, mutta kaikissa muissa muodoissa kaksois-f. Käytäntö on joissakin tapauksissa ohjeen mukainen, esimerkiksi Koff : Koffin, mutta tuskin useimmissa, esimerkiksi Nordkapp : Nordkappissa.
Jos vieraskielisen sanan lopussa on k, p tai t, sana voi esiintyä suomessa kolmella tavalla:
Yleensä Kielitoimiston sanakirjasta selviää, mikä vaihtoehto on jonkin sanan osalta ohjeiden mukainen. Joissakin tapauksissa sekä 1. että 2. vaihtoehto on hyväksytty, esimerkiksi piknikki (: piknikkiä) ja piknik (: piknikiä). Jos kyse on niin uudesta tai harvinaisesta sanasta, ettei sitä ole sanakirjassa, on parasta käyttää 2. vaihtoehtoa.
Joskus myös k:n, p:n ja t:n soinnilliset vastineet g, b ja d kahdentuvat, esimerkiksi web : webbiin. Vaikka ne saattavat puheessa osallistua astevaihteluun, on kuitenkin parempi noudattaa kielen normeja ja vieraiden nimien taivutuksen yleisiä sääntöjä (web : webiin).
Sanan lopussa oleva, k:na ääntyvä c ei kahdennu taivutettaessa, mutta ääntämyksessä k-äänne kahdentuu ikään kuin sanan loppu olisi -kki; tätä tosin ei missään normeissa sanota. Tällaiselle sanalle on usein vaihtoehtona suomeen mukautettu asu, jossa on kirjoituksessakin astevaihtelu.
Tällaisen sanan verbijohdoksessa c muuttuu k:ksi, joka on astevaihtelussa.
Joissakin tapauksissa kahdentuminen voi koskea muitakin konsonantteja, etenkin s:ää. Esimerkiksi sävelen nimeä fis taivutetaan useimmiten niin, että kaikissa muodoissa ääntyy ss, vaikka kirjoitetaan s, esimerkiksi fisin [fissin], fisiä [fissiä]. Ilmiö esiintyy myös lyhennesanoissa eli sanojen alkukirjaimista muodostetuissa sanoissa. Ks. kohtaa SASia vai SASsia?
Kielenhuollon kanta on ollut melko johdonmukaisesti se, että konsonantin kahdentumista ei merkitä. Kielikellon numerossa 1 vuonna 1968 Matti Sadeniemi kirjoitti artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu:
Beatnikeja – beatnikkeja?
Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa astevaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk : falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : finpulppia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poikkeamista kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s äännetään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.
Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kirjoitetaanko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käytössä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).
Kuitenkin sanan pop taivutuksessa on tehty yksittäinen poikkeus: Kielitoimiston sanakirja esittää sen taivutuksesta: ”poppia t. popia”. Se mainitsee myös vaihtoehtoisen, harvemmin käytetyn suomeen mukautetun asun poppi, jossa on astevaihtelu.
Ilmiö on k:n, p:n ja t:n tapauksessa mukautumista suomen kielen sanojen rakenteeseen ja astevaihteluun. Sen sijaan muiden konsonanttien osalta ilmiö on vaikeammin selitettävissä. Varsinkin perusmuodoltaan yksitavuisissa sanoissa kahdentuminen on molemmissa tyypeissä niin tavallista, että siitä poikkeaminen voi oudoksuttaa.
Kahdentuminen lienee yksinomainen käytäntö silloin, kun nimen äänneasun loppukonsonantti on kirjoituksessa kahdennettuna.
Tässä käsitellään vieraasta kielestä peräisin olevien sanojen taivutusmuotojen muodostamista. Maantieteellisten nimien sijamuodon valintaa (esim. Kyproksessa ∼ Kyproksella) käsitellään erikseen kohdassa Paikallissijat.
Viralliset säännöt koskevat vieraita (vieraskielisiä) erisnimiä. Käytännössä myös sitaattilainoja, kuten status quo ja acquis, joudutaan taivuttamaan. Tällöin on luonnollista soveltaa niihin samoja sääntöjä kuin vieraisiin erisnimiin.
Vieraita nimiä ja sanoja taivutetaan suomen sääntöjen, ei vieraan kielen sääntöjen mukaan. Tähän käytännössä pakottaa jo se, että suomen taivutusjärjestelmä on omalaatuisensa. Yleensä suomen sijamuodoilla ei ole vastineita vieraassa kielessä, joten ne täytyy muodostaa vieraasta sanastakin suomen sääntöjen mukaan.
Suomen sijamuotojen muodostaminen vieraista nimistä poikkeaa kuitenkin joissakin suhteissa suomen tavallisesta taivutuksesta. Jäljempänä tarkastellaan astevaihtelua, päätteen vokaaleita ja päätteen liittämistä sanaan sidevokaalin (i:n) tai heittomerkin avulla. Lisäksi esiintyy horjuvuutta siinä, miten sanan loppu vaihtelee ja mukautuuko sana johonkin suomen sanojen antamaan malliin.
Periaatteessa taivutuksen lähtökohtana on vieraan nimen äänneasu, ei kirjoitusasu. Pääte kirjoitetaan sen mukaisena, kuin se ääntyy. Tästä tosin usein poiketaan, ja osittain poikkeukset kuuluvat virallisiin sääntöihinkin.
Huolitellussa kielessä periaatetta noudatetaan useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi ranskalainen nimi ”Mirabeau” ääntyy niin, että lopussa on pitkä o-vokaali: [miraboo]. Jos siis haluamme verrata jotakuta tähän henkilöön, kirjoitamme, että vertaamme häntä Mirabeauhon. Päätteen -hon vokaali on siis äänneasun loppuvokaali, ei kirjoitusasun loppuvokaali u.
Kyseisestä periaatteesta poikkeaminen johtuu yleensä tietämättömyydestä: ei tunneta periaatetta tai ei tiedetä jonkin nimen ääntämystä. Äänneasun selvittäminen onkin usein vaikeaa tai ainakin työlästä. Siksi nimiä usein taivutetaan ikään kuin ne luettaisiin kuten kirjoitetaan (esim. ”Bordeauxiin”, vaikka oikein on ”Bordeaux’hon”). Kuitenkin voidaan kirjoittajalta yleensä edellyttää, että hän tuntee nimet, joita käyttää, ja tätä varten tarvittaessa selvittää niiden ääntämyksen.
Tunnettujen nimien äänneasu löytyy usein tietosanakirjoista, joskin niiden ääntämisohjeissa voi olla usein virheitä. Niissä ei yleensä ole etunimien ääntämisohjeita, mutta sivustosta Behind the Name voi ainakin etsiä tiedon siitä, mitä kieltä nimi todennäköisesti on, jolloin äänneasu on ehkä pääteltävissä kyseisen kielen melko vähäiselläkin osaamisella. Kansainvälisesti tunnettujen henkilöiden nimien ääntämyksestä on tietoja myös sivulla Say How? A Pronunciation Guide to Names of Public Figures. Tosin sen tiedot ovat melko summittaisia ja osittain virheellisiäkin.
Esiintyy myös käsityksiä, joiden mukaan säännöt ovat tarpeettoman hankalat ja sana pitäisi taivuttaa lisäämällä siihen päätteet ikään kuin sana luettaisiin suomen sääntöjen mukaan. Tällaista linjaa noudatetaankin melko usein etenkin kaunokirjallisuudessa. Tällöin sen enempää kirjoittajan kuin lukijankaan ei tarvitsisi tuntea vieraan sanan ääntämystä lainkaan. Tosin ääneen luettaessa pitäisi lukijan tällöin osata vaihtaa kirjoitettu pääte usein aivan toiseksi, esimerkiksi lukea sana ”Bordeauxiin” suunnilleen [bordoohon] – tai sitten ”lukea niin kuin kirjoitetaan”, siis [bordeauksiin].
Sellaista linjaa on vastustettu varsin tiukasti Matti Sadeniemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (julkaistu kirjasessa Toinen kielivartio):
Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suomalaisittain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luonnotonta.
Joissakin tapauksissa sanan taivuttaminen alkukielen ääntämyksen mukaan olisi hyvin ongelmallista varsinkin kirjoituksessa. Niinpä sanan lopun ääntämys saatetaan mukauttaa suomen kieleen paremmin sopivaksi, usein kirjoitusasua seuraten.
Esimerkiksi monitavuisten sanojen sananloput -ie ja -ey ääntyvät englannissa yleensä lyhyenä i:nä. Jos niitä käsiteltäisiin suomessa aina tiukasti sitaattilainoina, päädyttäisiin kummallisuuksiin. Esimerkiksi kun jockey lausutaan suunnilleen [džoki], partitiivi lausutaan [džokia], mutta kirjoitusasusta tulee tällöin oudon näköinen: jockeya. Niinpä sana usein lausutaan kirjoitusasua noudatellen jokkei, jolloin taivuttaminen on helpompaa. Kielitoimiston sanakirjan kuvaus jockey-sanasta, joka kyllä mainitsee molemmat ääntämisvaihtoehdot, esittääkin vain jälkimmäisen mukaisen taivutustavan, esimerkiksi jockeyta tai jockeytä.
Erisnimissä alkukielen ääntämystä voi usein noudattaa. Sen sijaan sitaattilainoissa tällaisten sanojen ääntämys on yleensä kirjoitusta mukaileva [ie] ja [ei], jolloin taivutuskin on suhteellisen helppoa. Kielenhuollon ohje Taivutustyyppejä: vierassanat psyyke, essee, gourmet, file(e), smoothie esittää kuitenkin:
Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi periaatteessa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan. Joistakin sanoista on yleiskielessä vain englannin ääntämykseen perustuva taivutus, kuten golftermissä birdie: birdieä, ei ”birdietä”.
Käytännössä birdietä on kuitenkin paljon yleisempi kuin birdieä.
Ohjeet ovat joissakin tapauksissa ristiriitaisia: taivutus noudattaa kirjoitusasua, mutta ääntämisohje poikkeaa siitä. Tällainen on esimerkiksi sana brownie, jonka ääntämykseksi ilmoitetaan vain [brauni], mutta taivutuksessa on silti vaihtoehto, joka perustuu ääntämykseen [braunie]: brownieta, browniehen jne. Tällaisissa tapauksissa on parasta valita kirjoitusasun mukainen taivutus, koska ääntämys on todellisuudessa [braunie].
Laaja yleisesitys vieraiden nimien taivuttamisesta on Kielikello-lehden numerossa 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen. Se ei kaikilta osin vastaa nykyisiä käsityksiä eikä yleistä käytäntöä. Siinä mainittu Suomen Akatemian kielilautakunnan vuoden 1960 ohjeisto on julkaistu artikkelissa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä (Virittäjässä 2/1961).
Kielitoimiston nimiopas ja Kielitoimiston ohjepankin osa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet ovat uudempia ohjeistoja, joissa vieraiden nimien taivutuksen ohjeet ovat lähinnä mainitusta artikkelista kopioituja, mutta osittain suppeampia.
Seuraavaan on koottu vieraiden nimien taivutuksen keskeiset säännöt, lukuun ottamatta monikkotaivutusta, jota käsitellään jäljempänä erikseen:
Vieraiden nimien ääntämys vaihtelee paljon, ja loppuosan ääntämys voi vaikuttaa taivutukseen. Erityisesti tämä koskee sitä, ääntyykö sana vokaali- vai konsonanttiloppuisena ja onko loppuvokaali pitkä vai lyhyt.
Esimerkiksi nimeä Bülow voidaan taivuttaa kolmella tavalla. Ruotsalaisen ääntämyksen mukaan sen loppu-w ääntyy v-äänteenä. Saksalaisen ääntämyksen mukaan sen w ei äänny, mutta sitä edeltävä o ääntyy pitkänä. Suomalaisissa lähteissä esiintyy ääntämystä, jossa w ei äänny ja o on lyhyt. Kahden jälkimmäisen tavan mukaisia ääntämistietoja ja taivutuksia on kielenhuollon ohjeissa (Virittäjä, Kielikello). Käytännössä tavallisin lienee ruotsalainen, kirjoitusasun mukainen v-loppuinen ääntämys.
Sellaiset ranskalaiset nimet kuin Versailles, ja Marseille, joiden lopussa on -ille(s) vokaalin jäljessä, tulkittiin aiemmin yleisesti ääntämykseltään i-loppuisiksi: [versai], [marsei] (paino usein lopputavulla). Tämä tulkinta on edelleen mahdollinen ja monien mielestä oikea. Tällöin pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaisena nimen perään. Heittomerkkiä käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti: vain, jos kirjoitusasu päättyy s:ään.
Edellä esitetty taivutustapa sopii suomen kieleen hyvin ja vastaa sitä, miten tällaiset nimet tosiasiassa lausutaan suomessa.
Toinen, uudempi tulkinta pitää i-loppuista ääntämystä vääränä (ehkä saksan vaikutuksesta johtuvana) ja tulkitsee, että ääntämys on j-loppuinen: [versaj], [marsej] tai jopa [versaaj], [marseej]. Tällöin tarvitaan taivutukseen sidevokaali. Edellä mainittujen Kielikellon ohjeiden mukaan sidevokaalina käytetään kirjoituksessa e:tä, joka luetaan i:nä. Tosin tämä koskee vain -ille-loppuisia tapauksia. Sen sijaan -illes-loppuiset on ajateltu käsiteltäviksi niin, että niissä sidevokaalina on sekä kirjoituksessa että puheessa i. Koska nimen perusmuodon äänneasu ajatellaan konsonanttiloppuiseksi, ei heittomerkkiä tällöin käytetä.
Kielitoimiston nimiopas esittää (Kielikellossa 2/1985 annetut ohjeet toistaen) melko omituisesti, että Marseille ääntyy perusmuodossa j-loppuisena, mutta taivutuksessa joko i- tai j-loppuisena, oletettavasti kielenkäyttäjän valinnan mukaan. Niinpä se esittää molempia edellä kuvattuja taivutustapoja vastaavat kirjoitus- ja äänneasut. Kuitenkin nimestä Versailles se esittää vain j-loppuisen tulkinnan mukaisen taivutuksen. Alaviitteessä se lisää: ”Nimestä ovat olleet käytössä myös saksankieliseen ääntöasuun [vɛr’zai] perustuvat taivutusmuodot: Versailles’n [ver’sain] ja Versailles’hin [ver’saihin].”
Ruoka-alan sanoille ratatouille ja rouille Kielitoimiston sanakirja esittää sekä i- että j-loppuisen ääntämyksen, mutta taivutuksen vain jälkimmäisen mukaisena, esimerkiksi ratatouillea, joka lienee tarkoitettu lausuttavaksi [ratatujia]. Tälle sanalle sanakirja mainitsee myös suomalaistetun asun ratatui, joka on tietysti taivutukseltaan ongelmaton (ratatuita jne.).
Vokaaliloppuinen ääntämys on ehdottomasti sujuvampi suomen kielessä, jossa ei ole j-loppuisia tavuja. Sellaisia ei ole tapana ääntää edes sellaisissa nimissä, joissa alkuperäkieli sisältää sellaisen (esimerkiksi ”Tolstoi”, joka venäjässä ääntyy suunnilleen ”Talstój”).
Edellä käsitelty taivutusongelma esiintyy myös kirjoitusasultaan toisen tyyppisissä ranskalaisissa nimissä, kuten euil-loppuisissa. Niistä on Kielitoimiston nimioppaassa yksi esimerkki, ja siitä esitetään vain vokaaliloppuiseen tulkintaan perustuva taivutus.
Seuraavaan taulukkoon on otettu vertailun vuoksi tietoja myös s-loppuisten yleisnimien (lainasanojen) taivutuksesta.
Sanatyyppi | Taivutus | Esimerkki (genetiivi) |
---|---|---|
s-loppuiset yleisnimet | -s : -kse- | ananas : ananaksen |
s-loppuiset erisnimet yleensä | -s : -si- | Dallas : Dallasin |
s-loppuiset nimet, joissa s ei äänny | -s : -s’- | Calais : Calais’n |
as-loppuiset antiikin nimet | -as : -aa- | Hellas : Hellaan |
as-loppuiset ruotsinkieliset nimet | -as : -akse- | Bottas : Bottaksen |
es-loppuiset antiikin nimet | -es : -ee- | Kserkses : Kserkseen |
is-loppuiset antiikin nimet | -is : -ii- | Salamis : Salamiin |
os-loppuiset antiikin nimet | -os : -okse- | Kyyros : Kyyroksen |
us-loppuiset antiikin nimet | -us : -ukse- | Pilatus : Pilatuksen |
Horjuntaa on nykyaikaisissa nimissä, jotka on muodostettu antiikin nimiä osittain jäljitteleviksi. Esimerkiksi sairaalan nimeä Docrates taivutetaan joskus kuten vierasta nimeä (Docratesin), mutta useammin Docrates : Docrateen kuten Sokrates : Sokrateen. (Myös taivutusta Docrates : Docrateksen esiintyy.)
Nimien esiintymäyhteys voidaan ottaa huomioon niin, että kun esimerkiksi latviassa ja liettuassa yleiset s-loppuiset nimet taivutetaan uusien nimien yleisen kaavan mukaan, samaa sovelletaan yhdenmukaisuuden vuoksi myös näiden kielten us-loppuisiin nimiin. Tällainen on myös näiden nimien tavallisin taivutustapa suomessa.
Paljon horjuntaa on -s-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa. Erityisesti tämä koskee kreikkalaisia nimiä. Niitä voidaan taivuttaa esimerkiksi Hermes : Hermeen tai Hermes : Hermeksen, eli taivutusmalliksi voidaan ottaa joko kirves : kirveen tai ilves : ilveksen. Monissa antiikin nimissä voidaan vain yhdenlaista taivutusta pitää hyväksyttävänä, esimerkiksi Isis : Isiksen, Aristoteles : Aristoteleen. (Sen sijaan nykyaikainen, lyhenneperäinen nimi taipuu Isis : Isisin, joskin kielenhuolto hyväksyy myös taivutuksen Isis ; Isiksen.)
Nykyaikaisissa kreikkalaisissa nimissä ja muissa taivutus on usein sellainen kuin Kostas : Kostasin. Tällainen taivutus, jossa s:n perään tulee sidevokaaliksi i, vastaa konsonanttiloppuisten vieraiden sanojen yleistä taivutustapaa.
Joissakin vanhoissa runosuomennoksissa yms. voi vielä nähdä sellaisenkin poikkeuksellisen taivutuksen, jossa perusmuodon loppu-s (joka usein voidaan kreikassa tulkita nominatiivin päätteeksi), jää pois taivutusmuodoista, esimerkiksi Zeus : Zeun tai Kypros : Kypron. Nykysuomessa näiden nimien taivutus on -kse-vartaloinen (Zeuksen, Kyproksen). Tosin vielä saattaa esiintyä esimerkiksi taivutusta Efesos : Efeson : Efesossa, ehkä vanhempien raamatunkäännösten vaikutuksesta.
Vaikka historialliset polis-loppuiset nimet taivutetaan tyyliin Akropolis : Akropoliin, niin saman kreikkalaisperäisen lopun sisältävät nykyaikaiset nimet taivutetaan vierassanojen yleiseen taivutustapaan, esimerkiksi Minneapolis : Minneapolisin (tai Minneapoliksen).
Vastaavasti jos jonkun nykykreikkalaisen etunimi on Zeus, sopiva taivutus on varmaankin Zeusin, Zeusille jne., riippumatta siitä, yritetäänkö nimi ääntää nykykreikan mukaan [zefs] vai antiikin nimen mukaisesti [tseus], [dzeus], [zeus] tms. (Nykyisen suomalaisen standardin mukaan tällainen nimi pitäisi kirjoittaa Zéfs, jolloin taivutus olisi selvä.)
Useimpien antiikin nimien taivutus selviää Vierasnimikirjan lopussa olevasta nimiluettelosta.
Taivutuksessa on osittain vaihtelua, mutta esimerkiksi us-loppuisten vieraiden taivutus on aika vakiintunutta. Latinankieliset us-loppuiset nimet, joita on paljon ja joista monet ovat hyvin tuttuja, taipuvat vanhastaan -us : -uksen (Pilatuksen, Augustuksen jne.). Muunkieliset taivutetaan yleensä saman mallin mukaan ainakin, jos ne hahmoltaan muistuttavat vanhoja us-loppuisia nimiä. Niinpä esimerkiksi sellaista joskus esiintyvää taivutusta kuin Indus : Indusin on pidettävä suorastaan virheellisenä. Kirjallisuudessa puhutaan vanhastaan Induksen laaksosta, Induksen kulttuurista jne.
Useimpia vokaaliin ja s:ään loppuvia nimiä taivutetaan niin, että vartalo pysyy muuttumattomana ja sen perään lisätään sidevokaali i ja taivutuspääte, esimerkiksi Dolores : Doloresin. Tähän on kuitenkin paljon poikkeuksia etenkin antiikin nimissä.
Tällaista taivutusta voi pitää luonnollisena, koska suomen sanojen toisenlainen taivutus (esimerkiksi kirves : kirveen tai veres : vereksen) johtuu niiden historiasta ja vaihtelee historian mukaan. Tutuimmista vieraista nimistä osa on mukautunut johonkin suomen vanhaan taivutustyyppiin, mutta uudet tulokkaat on yleensä selvintä taivuttaa kaavamaisesti, ilman vartalonmuutoksia.
Vironkielisiä nimiä pyrittiim aiemmin taivuttamaan niin, että suomen ja viron läheinen sukulaisuus otetaan huomioon. Taivutettiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suomalainen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa.
Ongelmallista oli muun muassa se, ettei viron ja suomen sanan vastaavuus aina ole ilmeinen, ja lisäksi kirjoittaja ja lukija saattavat käsittää sen eri tavoin. Esimerkiksi viron sana maasik vastaa suomen sanaa mansikka, mutta nimeä Maasik olisi outoa taivuttaa tämän mukaisesti.
Linjaa muutettiin vuonna 2004, jolloin suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen virolaisten nimien taivutuksesta suomessa. Periaatteet ovat seuraavat:
Kielitoimiston ohjepankissa on Viron paikannimien luettelo, joka esittää joukon sovinnaisnimiä. Se lienee tulkittava tyhjentäväksi, joten esimerkiksi Viron järv-loppuisista nimistä vain siinä mainitut (kuten Peipsi järv) sopii suomalaistaa (Peipsijärvi).
Varsin epäselvä on kielilautakunnan kannanoton seuraava kohta:
Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suosittiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edelleen suomalaisittain, kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin nykyään rinnalla myös Tuglasin).
Kun kyseisen kohdan edellä on esimerkkinä ”Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin”, on kohtaa kai tulkittava niin, että vakiintuneissa käyttöyhteyksissä käytetään vanhaa taivutustapaa. Siis puhutaan Aino Kallaksesta (etenkin kun nimi voidaan tulkita suomalaistuneeksi), mutta virolaista Kallas-nimistä henkilöä kutsutaan Kallasiksi.
Verkkosivulla, jolla suositus on julkaistu, on suosituksen jälkeen sen tiivistelmäksi sanottu esitys. (Tämä esitys on myös Kotuksen nykyisen sivuston sivun Virolaiset nimet suomen kielessä ainoa sisältö.) Siinä on lopussa seuraava kohta, jolle ei näytä olevan vastinetta itse suosituksessa:
- Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaattiperiaatteesta poikkeavalla, suomen kielen mukaisella tavalla.
Verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Vironkielisten nimien taivutus esittää eräitä lisähuomautuksia ohjeiden vaihtelusta ja tulkinnanvaraisuudesta sekä yksittäisistä nimistä.
Käytännössä on erittäin tavallista taivuttaa suomen kielen mukaisesti monia sellaisia vironkielisiä nimiä, jotka ovat helposti tunnistettavissa suomen sanoja vastaaviksi, vaikka ne eivät ole asultaan täysin samoja. Tämä ei riipu kielenkäyttäjän virontaidosta, vaan siitä, miten ilmeinen yhteys sanojen välillä on.
Erityisen tavallinen suomeen mukautettu taivutus on silloin, kun nimi on selvästi yhdyssana, jonka jälkiosa ilmaisee, millaisesta kohteesta on kyse.
Hannu Oittisen kirjoitus Postimees ja Eesti Päevaleht asettuu Päevalehden-taivutuksen kannalle, mutta ehdottaa ongelman kiertämistä toisessa tapauksessa: Postimees-lehden.
Ohjeissa ei oteta kantaa siihen, miten käsitellään vironkieliseen nimeen kuuluvaa adjektiivia esimerkiksi nimissä Musta mõis ja Sinine Äratus. Ohjeiden yleisen linjan mukaiselta tuntuisi, että kun nimeä muutoinkin taivutetaan täysin vieraan nimen tavoin, adjektiivia ei taivuteta, vaikka sekä virossa että suomessa adjektiivimäärite taipuu.
Venäjänkielisten nimien taivutus suomen kielessä on käytännössä perustunut niiden lausumiseen siirtokirjoitetun asun mukaan. Taivutuksen kannalta merkitseviä ovat tällöin lähinnä seuraavat seikat:
Täten taivutetaan esimerkiksi Tolstoi : Tolstoi : Tolstoita : Tolstoihin, vaikka venäjässä ääntämys loppuu [oj].
Kuitenkin Kotuksen sivulla Navalnyi esitetään, että nimen loppu äännettäisiin [ii] tai [ij], mikä johtaisi toisenlaisiin taivutuksiin. Vanhan käytännön mukaan nimi kuitenkin lausutaan [navalnyi], jolloin partitiivi on Navalnyitä tai Navalnyita, illatiivi Navalnyihin. (Esiintyy myös yksinkertaistettua ääntämystä [navalni], joka johtaisi partitiiviin [navalni] ja illatiiviin [navalniin].
Jos venäjän sana loppuu painolliseen vokaaliin, vokaali tulkitaan pitkäksi. Esimerkiksi sana Zemlja lausutaan suomessa [zemljaa] ja partitiivi on siksi Zemljata, illatiivi Zemljahan. Koska venäjässä ei yleensä merkitä painoa, esiintyy suomessa myös muunlaista taivutusta. Venäjänkielisessä Wikipediassa on yleensä merkitty hakusanan paino akuutilla, esimerkiksi Земля́.
Kotuksen Venäläisten henkilönnimien opas neuvoo taivuttamaan s-loppuiset nimet vieraiden nimien tavoin:
-es ja -is -loppuisia etunimiä kuten Mares, Boris, Dionis taivutettaessa on suositeltavaa turvautua i-sidevokaaliin: Maresin, Borisin. (Vrt. jos Boris on suomalaisen miehen etunimenä, paino on ensimmäisellä tavulla ja taivutus Boriksen).
Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen vokaali riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala : kalassa, mutta kylä : kylässä. Tätä noudatetaan yleensä myös erisnimissä ja vieraissa sanoissa.
Jotkin nimet ja sivistyssanat, esimerkiksi ”Malmö” ja ”marttyyri”, aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. (Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä ”puolueettomia”, että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa.)
Seuraavassa kuvataan etu- tai takavokaalisen päätteen valitsemisen perusteet, kun kyseessä on sivistyssana. Samat periaatteet koskevat sitaattilainoja ja vieraita nimiä, mutta niihin liittyy myös erityisongelmia.
Jos luovuttaisiin kohdan 3 mukaisesta y:hyn liittyvästä poikkeuksen mahdollisuudesta, voitaisiin kohdat 2–4 tiivistää yhdeksi yksinkertaiseksi säännöksi: sanan viimeisen ”ei-puolueettoman” vokaalin (siis muu kuin e tai i) etu- tai takavokaalisuus ratkaisee, onko pääte etu- vai takavokaalinen. Tämän mukaan voi myös hyvin toimia, koska analyysiä-tyyppinen taivutus on aina ollut sallittu.
Vieraat nimet ja sitaattilainat (ja joskus sivistyssanatkin) aiheuttavat erityisen ongelman siksi, että sanan vartalossa usein kirjoitetaan esimerkiksi ”a”, mutta lausutaan ”ä”. Toisin sanoen sana ehkä kirjoitetaan takavokaalisena, mutta lausutaan etuvokaalisena. Koska ”Mary” äännetään suunnilleen ”meeri”, niin päätteet lausutaan etuvokaalisina (esim. ”meerillä”), joten kirjoitusasu ”Maryllä” vastaisi ääntämystä. Kuitenkin on varsin tavallista kirjoittaa ”Marylla”. Jonkinlainen visuaalisen vokaalisoinnun tarve on ehkä johtanut tällaiseen käytäntöön. Asiaa koskevien normien muuttumista kuvataan sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Amyä vai Amya – vieraiden nimien päätevokaali.
Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:
Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kirjoitusasussa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja takavokaalisessa kirjoitusasussa takavokaalinen (Oberammergauhun). Jos nimi kirjoitetaan takavokaalisena mutta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esimerkiksi Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [temziä]. Jos painollinen loppuvokaali on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että takavokaalinen asu, esimerkiksi Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ∼ Richelieuhön [rišəljööhön].
Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etuvokaalinenkin pääte on mahdollinen. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa tapauksissa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.
Uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään (s. 249) kuitenkin yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esitetään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].
Uusin suositus sallii myös ääntämyksen mukaisen kirjoitustavan (esim. Maryä). Se on luonnollista asettaa etusijalle, vaikka toisenlainen asu (esim. Marya) on jonkin verran yleisempi.
”Visuaalisen vokaalisoinnun” kannalta olisi luonnollista, että jos nimessä on vain e- ja i-vokaaleja, päätteet ovat etuvokaalisia ääntämyksestä riippumatta, esimerkiksi Heidegger : Heideggeriä. Tällaista ajatusta ei sääntöihin kuulu, ja tällainen taivutus on selvästi harvinaisempaa kuin sellainen, jossa otetaan huomioon tällaisten sanojen ääntämys. Seuraaviin esimerkkeihin on merkitty ääntämys sellaisena kuin nimet suomenkielisessä puheessa yleensä lausutaan, ei tarkoin alkukielen mukaan.
Monissa tapauksissa taivutusongelma voidaan välttää muotoilemalla lause niin, että hankalaa sanaa ei tarvitse taivuttaa. Jos ongelmaa ei voi välttää, niin takavokaalinen taivutus aiheuttanee vähemmän hämminkiä lukijoissa.
Vieraat nimet voitaisiin joissakin tapauksissa tulkita yhdyssanoiksi ja taivuttaa tämän mukaisesti. Tämä koskee esimerkiksi ruotsinkielisiä -berg-loppuisia nimiä.
Kuitenkin esimerkiksi ruotsinkieliset -qvist- ja -kvist-loppuiset sukunimet tulkitaan yleensä yhdistämättömiksi eli niiden päätteiden vokaalit määräytyvät sanan kokonaishahmon mukaan. Jos ne käsitetään yhdyssanoiksi, päätteet ovat aina etuvokaalisia, esimerkiksi -qvist : -qvistiä, mutta tällainen taivutus on melko harvinaista.
Melko usein pitkähköjä vieraita nimiä taivutetaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi ”Tšeljabinskissä” ja ”Antwerpenissä”, vaikka ainakaan mitään suomenkieliselle selvää yhdyssanarakennetta ei ole. Sääntöjen mukaista ja myös tavallisempaa on taivuttaa niin, että päätteen vokaali riippuu koko sanasta.
Sääntöjen mukaan on suhteellisen selvää, että partitiivin pääte -a, -ä, -ta tai -tä liitetään vieraaseen nimeen ääntämyksen mukaisesti, kuitenkin ottaen huomioon aiemmin mainittu mahdollinen vokaalin merkitseminen vieraan nimen kirjoitusasun mukaan.
Vanhojen (vuoden 1960) ohjeiden mukaisesti tällaisissa muodoissa voi käyttää heittomerkkiä, esimerkiksi Barclay’a. Sitä voi nykyisinkin pitää sallittuna, joskin epätavallisena; ks. Heittomerkin käyttö selvyyssyistä.
Käytännössä esiintyy kuitenkin varsin yleisesti myös partitiivimuotoja, jotka on kirjoitettu äänneasun mukaan, kuten ”Sydneytä”, ”Jerseytä”, ”Karolyita”, ”Marlowea”, ”Åbo akademia”, ”Abbeyta”, ”Barclayta”, ”Attleeta” ja jopa ”Lászlóa”. Niitä on vaikea pitää isoina virheinä, koska ne ovat tavallisia ja koska monet lukijat voivat pitää niitä jopa parempina kuin oikeita muotoja, varsinkin jos eivät tunne nimen ääntämystä tai eivät ajattele sitä.
Myös joissakin muissa tapauksissa on ääntämyksen mukainen (ja Kielikellon ohjeissa suositeltu) partitiivin kirjoitusasu kirjoitusasultaan outo, jos ääntämystä ei tunneta tai ei ajatella.
Toisen tyyppinen ongelma syntyy silloin, kun sanan ääntämys loppuu painottomaan a:han tai ä:hän taikka niihin rinnastettavaan äänteeseen, mutta kirjoitusasu on suomen kielestä poikkeava. Esimerkiksi venäjän sana proizvodstvo äännetään lähinnä a-loppuisena, ja romanian sanassa mămăligă tarkoittavat ă-kirjaimet epämääräisiä vokaaleita, jotka suomalainen kuitenkin ääntänee a:n tapaisena kirjoitusasun vaikutuksesta. Silloin illatiivin muodostus on hankalaa (ks. Hankalat illatiivit, kuten ”Sydneyyn”), mutta ongelmia on partitiivissakin. Se voidaan muodostaa kahdella tavalla, joista kumpikin on outo:
Joskus harvoin kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, vaikka äänneasu päättyy lyhyeen painottomaan a:han, esimerkiksi Qvigstad [kviksta]. Partitiivin ääntämys on tällöin [kvikstaa]. Kielikellon ohjeiden mukaan kirjoitetaan päätteeseen vain yksi a-kirjain: Qvigstad’a. Käytännöllisintä on ehkä tulkita, että vaikka loppukonsonantti ei alkukielessä äänny, se ääntyy suomen kielessä ainakin sanaa taivutettaessa, jolloin voi lausua ja kirjoittaa esim. Qvigstadia. Tällaiset tapaukset ovat onneksi sangen harvinaisia. Esimerkiksi Ruotsin paikkakuntien stad-loppuiset nimet lausutaan suomessa yleensä konsonanttiloppuisina, esimerkiksi Karlstad [kaarlstaad] : Karlstadia [kaarlstaadia], vaikka ruotsinruotsissa nimi ääntyy suunnilleen [kaalsta].
Jos sana loppuu pitkään (ja ainakin alkukielessä usein painolliseen) vokaaliin, ei partitiivin muodostuksessa ole isoja ongelmia. Tällöin pääte on -ta tai -tä. Heittomerkkiä käytetään yleisten sääntöjen mukaan.
Jos ranskankielisen nimen ääntämys loppuu vokaaliin, tämä vokaali ääntyy ranskassa painollisena ja pitkähkönä ainakin silloin, kun nimi lausutaan erikseen. Yleensä sen tulkitaan vastaavan suomen pitkää vokaalia, joten illatiivin pääte on -han, missä a:n tilalla on kyseinen loppuvokaali (lyhyenä). Tämän mukaisesti on muodostettu mm. edellä esitetyt illatiivimuodot. Kuitenkin Kielikellon 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen on esitetty rinnakkaisena vaihtoehtona taivutus, joka perustuu lyhytvokaaliseen tulkintaan, esimerkiksi Aubry : Aubrya ∼ Aubryta. (Tämä näyttäisi koskevan vain tapauksia, joissa kirjoitusasu loppuu yhteen tarkkeettomaan vokaaliin; sen sijaan esitetään vain yksi vaihtoehto tapauksissa Beaulieu : Beualieuta ja Carné : Carnéta.) Vaikka mainitun tulkinnan mukainen taivutus esitetään ensimmäisenä ja vaikka se voi vaikuttaa luonnollisemmalta, ellei tunne ääntämystä, se on suorastaan luonnoton. Siinähän joko kirjoitetaan eri pääte kuin luetaan (kirjoitetaan Aubrya, vaikka lausutaan suunnilleen [obriita]) tai äännetään nimi kovin erityyppisesti kuin ranskassa (siis [obria], vaikka ranskassa toinen tavu on painollinen, kun nimi lausutaan erikseen).
Ranskan vuosien 2007–2012 presidentin sukunimi Sarkozy näyttää jo vakiintuneesti ääntyvän suomenkielisessä puheessa [sarkosi] eikä ranskanmukaisemmin [sarkozii]. Myös taivutus on lähes aina tämän mukainen. Se lienee hyväksyttävä toisaalta yleisyytensä, toisaalta edellä mainitun kannanoton takia.
Mainitunlaisissa sanoissa esiintyy usein myös edellä käsitelty kysymys siitä, kirjoitetaanko päätteen vokaaliksi a tai ä päätteen ääntämyksen vain ”visuaalisen vokaalisoinnun” mukaan. Seuraavissa esimerkeissä on tarvittaessa mainittu molemmat vaihtoehdot. Perusmuodon ääntämys on tässä merkitty karkeasti ja osoittamatta, että paino on lopputavulla.
Jos vieras sana tai nimi loppuu konsonanttiin, käytetään usein sidevokaalina i:tä, jotta sanaan voidaan liittää pääte. Periaate on sama kuin se, mitä hyvin yleisesti on käytetty lainasanoissa, kun esimerkiksi sanasta ”film” on suomessa tullut ”filmi”, taivutettuna ”filmin”, ”filmissä” jne., mutta erisnimissä i:tä ei lisätä perusmuotoon, ainoastaan taivutettuihin muotoihin.
Monet lähinnä ranskan- tai englanninkieliset nimet loppuvat ”mykkään e:hen” eli e:hen, jota ei äännetä. Tällöin menetellään yleensä niin, että pääte liitetään suoraan kirjoitusasuun ja e-kirjain luetaan kirjoitusasun mukaan. Toisin sanoen sidevokaalina käytetään tällöin e:tä.
Tosin usein mykkään e:hen päättyvää nimeä käytännössä taivutetaan niin, että ääntämyksessä sidevokaalina on i. Esimerkiksi nimen ”Dale” (lausutaan ”deil”) genetiivi lausutaan usein ”deilin”, joten looginen kirjoitusasu olisi ”Dalein” tai heittomerkillä selvennettynä ”Dale’in”. Sellaisia asuja on joskus käytettykin, jopa kielenoppaissa, mutta useimpia lukijoita ne varmaan ihmetyttävät. Käytännössä on ehkä parasta kirjoittaa tällaisten nimien taivutusmuodot järjestelmällisesti ikään kuin sidevokaalina olisi e. Kielikellon numerossa 2/1985 annetut ohjeet sisältävät käytännössä tällaisen periaatteen, sillä ohjeissa on useita esimerkkejä taivutuksesta, jossa loppu-e säilyy kirjoitetuissa taivutusmuodoissa, vaikka ääntämyksessä on i.
Taivutusohjeissa mainitaan sellainen tapaus kuin Nagy : Nagyn : Nagyyn, vaikka unkarin kielessä gy-yhdistelmä on yhden äänteen (karkeasti merkittynä dj) merkki. Käytännössä tämä merkitsee, että taivutetuissa muodoissa käytetään sidevokaalina i:tä ja y-kirjain käsitetään sen merkiksi. Luonnollisempaa olisi tulkita, että tällaisessa sanassa loppu-y on osa konsonantin merkintää. Tällöin sidevokaali tulisi kirjoittaa näkyviin: Nagy : Nagyin : Nagyiin.
Sidevokaalia ei käytännössä käytetä nimissä, joiden perusmuoto päättyy konsonanttiin, jota ei kirjoiteta. Tällaisia ovat esimerkiksi arabiankieliset nimet, joiden lopussa on glottaaliklusiili; arabialaisessa kirjoitusasussa on tällöin lopussa alif. Arabian siirtokirjoituksen standardin mukaan alif jätetään tällöin vaille vastinetta ns. yleiskielisessä siirtokirjoituksessa. Koska ääntämyksessä konsonanttiin loppuvan sanan ja päätteen väliin tulee suomessa sidevokaali, niin esimerkiksi arabialaisen nimen Nafi (tieteellinen translitteraatio Nāfiʾ, ääntämys suunnilleen [naafiʔ]) genetiivi olisi loogisesti Nafiin [naafiʔin]. Tällaista kuitenkaan tuskin käytetään, vaan loppukonsonantin ajatellaan jäävän pois ainakin taivutusmuodoissa.
Vieraissa sanoissa ja nimissä on mahdollista, että kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin. Tällöin käytetään nimen ja päätteen välissä heittomerkkiä. Esimerkiksi ranskankielinen nimi ”Fermat” lausutaan ”Fermaa”. Koska kirjoitusasu ”Fermatn” olisi outo, kirjoitetaan ”Fermat’n”.
Tavallisimmin tällaisia tilanteita syntyy ranskankielisissä nimissä, jotka loppuvat mykkään (ääntymättömään) konsonanttiin, kuten r, s, t tai x. Lisätietoja ja runsaasti esimerkkejä on Markus Långin sivulla Ranskalaisten nimien taivutus suomen kielessä. Sääntö koskee myös tilanteita, joissa sanan lopussa oleva konsonanttikirjain ääntyy vokaalina, esim. ”show’ssa”, ”Kaj’ta”. Käytännössä on paljon tavallisempaa jättää heittomerkki pois tällaisissa tapauksissa (esim. showssa, Kajn).
Esimerkiksi sanomalehdissä kuitenkin usein taivutetaan nimiä ikään kuin ne äännettäisiin suomen kielen järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi ”Fermatin”. Osasyynä on varmaankin se, että sääntöjen mukainen kirjoitustapa edellyttää, että kirjoittaja tuntee nimen ääntämyksen edes suurin piirtein. Toisaalta koska lukijat eivät useinkaan tunne äänneasua, he saattavat pitää sääntöjen mukaista asua hiukan kummallisena. Jos taivutusta ei voi luontevasti välttää, on sääntöjen mukainen taivuttaminen yleensä kuitenkin paras vaihtoehto.
Joskus on tulkinnanvaraista, äännetäänkö vierassana vokaali- vai konsonanttiloppuisena. Esimerkiksi paikannimi Versailles on yleensä ajateltu vokaaliloppuiseksi, ”versai”. Jonkin verran on kuitenkin esiintynyt – myös kielitoimiston julkaisemissa ohjeissa – tulkintaa, jonka mukaan oikeampi kuvaus ääntämyksestä olisi ”versaj”. Tällöin käytettäisiin esim. taivutusmuotoa Versaillesissa (versajissa). Sellainen ääntämys on kuitenkin harvinaista.
Ks. -ille(s)-loppuisten nimien taivutusta.
Lisäongelmia tuottaa se, että mm. tanskankielisissä nimissä on usein loppukonsonantti, joka alkukielessä ei äänny tai ääntyy glottaaliklusiilina tai vain loppuvokaalin glottalisoitumisena. Esimerkiksi nimi ”Ålborg” voi ääntyä tanskassa vokaaliloppuisena, suunnilleen ”olbo’o”, ja teoriassa oikea taivutustapa olisi tällöin ”Ålborg’ssa”. Tämä olisi kuitenkin niin outoa suomalaisille, että käytännössä sana kirjoitetaan ikään kuin se ääntyisi g-loppuisena, kuten se suomalaisen suussa lähes aina ääntyykin. Siis: ”Ålborgissa”. Tätä voidaan perustella myös sillä, että nimi voi tanskassa ääntyä konsonanttiloppuisena, vaikka konsonantti ei olekaan g. Vastaavasti esimerkiksi nimi Gribskov saattaa tanskassa ääntyä eri tavoin, myös vokaaliloppuisena, mutta suomenkielinen lukija luultavasti hämmentyisi sellaisesta taivutuksesta kuin ”Gribskov’ssa”.
Tämä järkeväntuntuinen linja voidaan kuitenkin tulkita normien vastaiseksi. Ohjeet vieraiden nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/1985) eivät sisällä tanskalaisten nimien osalta poikkeuksia siihen sääntöön, että jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan pääte äänneasun edellyttämään muotoon ja sen edelle kirjoitetaan heittomerkki. Lisäksi ohjeissa on yksi tanskankielinen esimerkki, nimi Ploug. Sen taivutus on ohjeen mukaan Ploug’n, Ploug’ta, Ploug’hun. Kuitenkin esimerkkiin liittyy seuraava tieto ääntämyksestä: ”tansk. plɔu’ ”. Kun ohjeen ääntämistiedoissa ei yleensä ole sellaisia mainintoja kuin ”tansk.”, vaan pelkkä ääntämistieto, tämä lienee tulkittava niin, että tanskassa nimi ääntyy noin, mutta ei välttämättä suomessa, ja että heittomerkki tarkoittaa glottaaliklusiilia (mitä muuta se voisi siinä tarkoittaa?). Kun kuitenkin taivutukseksi esitetään Ploug’n jne. ja taivutusmuodoille ääntämistiedot ”ploun”, ”plouta”, ”plouhun”, niin tässä ilmeisesti on kyseessä hyvin implisiittinen poikkeussääntö: tanskalaisia nimiä, ja kenties muunkinkielisiä nimiä, jotka ääntämyksessä päättyvät glottaaliklusiiliin, käsitellään suomen taivutuksessa ikään kuin tätä klusiilia ei olisi (ainakaan taivutuspäätteitä liitettäessä).
Tämä olisi ehkä jonkun mielestä foneettisesti sikäli luonnollista, että glottaaliklusiili ei kuulu suomen normaaliin äänteistöön, mutta säilytetäänhän vieraissa nimissä muutenkin vieraita äänteitä, ja sitä paitsi glottaaliklusiili kyllä esiintyy monissa suomen muodoissa. Todellinen selitys tälle erikoisuudelle on ehkä se, että glottaaliklusiilia ei ymmärretä konsonantiksi kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä ”jäännöslopukkeen” ympärillä on esiintynyt; ks. sivua Consonant assimilation at word boundaries in Finnish. (Esimerkiksi ”jäännöslopuke” itsessään kuvataan usein glottaaliklusiiliksi arvovaltaisissakin esityksissä!) Foneettisesti glottaaliklusiili on selvä konsonantti, joten suomen taivutuksessa olisi loogista käyttää sidevokaalia (i), ja kirjoitusasu olisi sellainen kuin yleensä sanoissa, jotka loppuvat konsonanttiin niin kirjoituksessa kuin puheessakin. Näin päädyttäisiin asuihin Ålborgissa, Gribskovissa jne. Virallisten normien lienee kuitenkin tulkittava olevan toisella kannalla.
Tällaiset nimet aiheuttavat ongelmia erityisesti illatiivin muodostuksessa; ks. kohtaa Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä.
Usein vieraan nimen taivutettuun muotoon kirjoitetaan ikään kuin varmuuden vuoksi heittomerkki päätteen edelle, esimerkiksi Marseille’ssa. Se on kuitenkin tarpeetonta, joskaan ei sääntöjen vastaista, kuten kohdassa Heittomerkin käyttö selvyyssyistä kuvataan.
Jos nimen kirjoitusasun perusmuoto päättyy vokaaliin, ei heittomerkkiä yleensä käytetä. Tämä pätee silloinkin, kun nimen lopussa on ääntymätön osa.
Ranskassa ja englannissa on paljon e-loppuisia nimiä, joissa e ei äänny. Niissä yleensä kuitenkin nimeä suomen kielessä taivutettaessa käytetään e:tä sidevokaalina, joten taivutetuissa muodoissa e ääntyy (esimerkiksi Hume [hjuum] : Humen [hjuumen]).
Tämä koskee kirjoitusasua ja usein äänneasuakin, mutta ääntämyksessä saattaa sidevokaalina olla myös i. Ks. kohtaa Sidevokaali.
Riippumatta ääntämyksestä pääte liitetään suoraan sanan perusmuotoon, ilman heittomerkkiä.
Vieraiden nimien taivutuksen ohjeiden esimerkeistä voidaan päätellä, että englannin- ja saksankielisten nimien loppu-r tulkitaan taivutuksessa ääntyväksi, vaikka se ei äänny brittienglannissa eikä saksan kielen normiääntämyksessä. Sen sijaan ranskalaisten nimien loppu-r tulkitaan ääntymättömäksi myös taivutusmuodoissa.
Huomaa, että ranskan re-loppuisissa nimissä r ääntyy. Niissä loppu-e on mykkä, mutta sitä käytetään taivutuksessa sidevokaalina (kirjoitetaan e, lausutaan e tai i).
Edellä käsitelty heittomerkin käyttö sentapaisissa muodoissa kuin ”Bordeaux’n” on sääntöjen mukaan pakollista. Sääntöjen mukaan on sallittua käyttää heittomerkkiä muulloinkin nimen ja päätteen välissä, jos se on selvyyden vuoksi tarpeen. Tällä tarkoitetaan lähinnä tilanteita, joissa i-loppuinen nimi (esim. Martini : Martinin) muutoin voisi sekaantua toiseen, usein tavallisempaan nimeen, jonka perusmuodossa ei ole loppu-i:tä (esim. Martin : Martinin). Asia ilmaistaan Kielikellon 2/2006 lainausmerkkiohjeissa seuraavasti:
Puolilainausmerkillä voi osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perusmuoto, jos on epäselvää, onko kysymyksessä i-loppuinen sana tai nimi vai onko taivutusmuodon i taivuttamisen helpottamiseksi lisätty sidevokaali.
Häntä sanottiin Sir’iksi. (Vrt. Häntä sanottiin Siriksi.)Meidät esiteltiin johtaja Maria Martini’lle. (Vrt. Martinille.)
Säännöissä (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) korostetaan: ”Tämä käyttö on harvinaista, eikä puolilainausmerkkiä pidä käyttää tähän tapaan, jos sanan tai nimen perusmuoto on pääteltävissä yleistiedon tai tekstiyhteyden perusteella.” Lisäksi mainitaan: ”puolilainausmerkin käytön sijasta [on] usein parempi muokata lausetta niin, että epäselvä nimi tai sana saadaan perusmuotoon”. Käytännössä muokkaaminen ei aina onnistu, mutta nimi voidaan ehkä luontevasti toistaa perusmuotoisena eri lauseessa.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on esimerkki Aas : Aas’in. Se vaikuttaa liioittelulta, koska sekaantuminen nimeen Aasi : Aasin on aika teoreettinen, etenkin kun sellaista nimeä ei juuri taida olla käytössä.
Kielitoimiston ohjepankin kohta Heittomerkki ja vierasperäiset sanat antaa luvan varsin väljästi: ”Heittomerkillä voi tarvittaessa osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perusmuoto, jos se on taivutusmuodon perusteella epäselvää”.
Ohjepankissa ei siis rajoituta tapauksiin, joissa on kyse siitä, kuuluuko muodon i-vokaali itse sanaan vai onko se vain sidevokaali. Toisaalta muunlaiset epäselvyydet ovat harvinaisia.
Ohjeissa puhutaan taivutuksesta, joten periaatteessa niiden ulkopuolelle jäävät liitepartikkelit, kuten -han, -kin ja -ko. Vaikka saattaa tuntua siltä, että esimerkiksi ”Frank’kin” on selvempi kuin ”Frankkin”, heittomerkin käytölle ei ole perustetta säännöissä.
Ohjeet puhuvat heittomerkin käytöstä vierasperäisen nimen perusmuodon osoittamiseen. On tulkinnanvaraista, voiko sitä soveltaa sellaisiin nimiin, jotka ovat kyllä vierasta alkuperää, mutta hyvin mukautuneet suomeen. Esimerkiksi nimien Mirjam ja Mirjami erottamiseen toisistaan taivutettuina saattaa joskus olla tarvetta (Mirjam’in, ehkä jopa Mirjami’n).
Illatiiviksi sanotaan sijamuotoa, joka vastaa kysymykseen ”mihin” tai ”keneen”. Se on monella tapaa hiukan hankala sijamuoto muun muassa siksi, että sen päätteet ovat eri sanoissa erilaiset eri sanatyypeille: loppuvokaalin pidentyminen ja n-kirjain (esimerkiksi kissa : kissaan), ‑hVn (missä V on sama kuin sanan loppuvokaali, esimerkiksi maa : maahan) tai ‑seen (esimerkiksi vapaa : vapaaseen).
Edellä vieraiden nimien taivutusta yleisesti käsiteltäessä mainittiin jo eräitä illatiivin muodostuksen periaatteita. Ongelmia aiheuttaa etenkin se, miten kaksi ensin mainittua päätetyyppiä merkitään kirjoituksessa. Lisäksi esiintyy vaihtelua siinä, milloin pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä päätteenä on ‑hVn, milloin ‑seen. Vaikka sääntöjä ei ole ohjeissa esitetty täsmällisesti, niiden voi katsoa olevan seuraavat:
Jos vieraan nimen loppuosa lausutaan eri tavalla kuin se suomen kielen mukaan lausuttaisiin, syntyy melkoisen hankalia tilanteita, varsinkin, jos ääntämys loppuu lyhyeen vokaaliin. Joskus joudutaan kahdentamaan vokaali, joka ei vastaa ääntämystä, tai suomen kielelle vieras vokaalimerkki. Vielä hankalampi on sellainen sana kuin ”Sydney”. Koska se ääntyy ”sidni”, niin illatiivin äänneasu on ”sidniin”. Sanan lopun kirjainpari ”ey” on i-äänteen merkki, mutta sääntöjen mukaan kirjoituksessa kahdennetaan vain viimeinen kirjain.
Viimeksi mainittu nimi voitaisiin ajatella myös äännettäväksi ranskan kielen mukaisesti niin, että loppuvokaali on painollinen ja pitkä. Tällöin illatiivi olisi ”Ouagadougouhun”. Juuri tässä nimessä sellainen kuitenkin tuntuisi olevan vastoin nimen suomeen vakiintunutta lyhytvokaalista lausumistapaa, johon nimen monitavuisuus on vaikuttanut.
Joissakin tapauksissa, kuten nimessä Nagy, on tulkinnanvaraista, onko kirjoitusasun lopussa oleva vokaalikirjain vokaaliäänteen merkki vai osa muuta merkintää. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten illatiivin pääte kirjoitetaan (Nagyyn t. Nagyiin).
Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi ääntämyksestä riippumatta.
Muutoinkin käsitellään ääntymättömään e:hen loppuvia sanoja yleensä siten, että illatiivissa kuten muissakin muodoissa sidevokaalina on kirjoituksessa e, vaikka ääntämyksessä on usein i.
Sellaiset englanninkieliset nimet kuin ”Toynbee” [toinbi], jotka loppuvat kahdella vokaalimerkillä merkittyyn painottomaan vokaaliin, käsitellään illatiivin muodostuksessa erikoisella tavalla. Ääntämyksessä on tavanomainen vokaalinpidennys, [toinbihin], mutta kirjoitusasussa on ohjeiden mukaan pääte -hin, ikään kuin nimen loppu-ee ääntyisi pitkänä ja illatiivi siten olisi [toinbiihin]. Kirjoitusasu ”Toynbeeen” olisi varmaankin liian outo.
Olisi johdonmukaista taivuttaa Avonlea : Avonleahin, koska englannissa lopputavu on painollinen lopussa siksi ääntyy suomen kannalta tulkittuna pitkä vokaali [ävənlii]. Tätä taivutusta ei kuitenkaan käytännössä esiinny, vaan noudatetaan tästä kuvitteellisesta paikasta kertovan kirjan ja tv-sarjan nimen suomennoksen asua: Tie Avonleaan. Jos perusmuodon loppuvokaali tulkittaisiin lyhyeksi, tällainen kirjoitusasu olisi outoudestaan huolimatta oikea tapa osoittaa ääntämys [ävənliin].
Kolumbian pääkaupungin nimessä ”Bogotá” loppuvokaalia tulisi yleisten sääntöjen mukaisesti käsitellä pitkänä, ja kielitoimiston ohje Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet erikseen mainitsee tämän mukaisen taivutusmuodon ”Bogotáhan”. Käytännössä nimi kuitenkin yleisesti kirjoitetaan ilman akuuttia ja äännetään ja taivutetaan niin, että loppuvokaali on lyhyt: Bogota : Bogotaa : Bogotaan eikä Bogotá : Bogotáta : Bogotáhan.
Yksitavuiset sanat, joiden kirjoitusasu loppuu yhteen vokaalimerkkiin, on tulkittava pitkävokaalisiksi taivutuksen kannalta. Suomen kielessähän ei esiinny substantiiveja, jotka koostuisivat vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista, vaan ka-tyyppinen sana ääntyy kaa-tyyppisenä – ainakin taivutusmuodoissa.
Kiinalaisten nimien viimeistä tavua lienee paras käsitellä taivutuksen kannalta kuten erillistä sanaa, vaikka se kirjoitettaisiin yhteen edeltävän osan kanssa. Jos nimi siis loppuu yksinäisvokaaliin, sitä pidetään taivutuksessa pitkänä. Tämä on kiinan kielen rakenteeseen sopivaa ja eduksi etenkin silloin, kun nimi ajatellaan luettavan kiinan mukaisesti, tooneja käyttäen.
Tällainen tulkinta vaikuttaa tietysti myös partitiivin muodostukseen: Litä, Jingditä.
Jos monitavuisen sanan kirjoitusasussa ei mitenkään osoiteta, että loppuvokaali ääntyy pitkänä, tulisi silti käyttää ääntämyksenmukaista päätettä. Tämä kuitenkin saattaa hämmentää lukijoita, jotka eivät edes osa epäillä, että ääntämys on pitkävokaalinen, jos sana on esimerkiksi japania tai arabiaa. Etenkin jos kyse on melko tutusta nimestä, joka yleisesti lausutaan lyhytvokaalisena, on ehkä parempi taivuttaa sen mukaan (esim. Fujitsu : Fujitsuun) eikä periaatteessa oikeammalla tavalla (esim. Fujitsuhun).
Jos sanan perusmuoto loppuu kahteen eri vokaaliin, jotka ääntyvät erikseen, on usein tulkinnanvaraista, muodostavatko vokaalit diftongin. Yleensä diftongitulkinta on perustellumpi.
Kuitenkin Macao-nimi lienee parasta tulkita sovinnaisnimeksi, joka suomessa ääntyy kolmitavuisena [ma-ka-o] eikä portugalin mukaisesti kaksitavuisena [ma-kau].
Jos sana päättyy lyhyeen painottomaan vokaaliin, jonka kirjoitusasussa on tarkemerkki, on illatiivin muodostuksessa tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Johdonmukaisin tapa on, että vokaali kirjoitetaan kahdennettuna tarkkeineen. Tällöin kuitenkin käytettäisiin suomen kielen päätteessä suomen kielelle vierasta merkkiä. Toisaalta oudolta tuntuisi myös tarkkeen pois jättäminen, etenkin kun se voisi antaa väärän käsityksen ääntämyksestä, kuten sellaisen, että eri tavoin kirjoitetut vokaalit ääntyvät erillisinä eivätkä pitkänä vokaalina. Ohjeissa ei ole erikseen otettu kantaa asiaan, mutta niissä muutamissa esimerkeissä, joissa tilanne esiintyy, päätteessä ei ole tarketta.
Tarkkeellinen vokaali voi tarkoittaa myös äännettä, jota ei esiinny suomessa. Tällöin jää ääneen luettaessa lukijan päätettäväksi, lausuuko hän illatiivin päätteessä vieraan kielen vokaalin suomalaistettuna vai jotenkin muuten. Esimerkkisanana on seuraavassa romanian kielen sana. Romaniassa ă-kirjain (a, jossa on lyhyysmerkki) tarkoittaa neutraalia, epämääräistä vokaalia, samantapaista kuin englannin sanan about alussa (foneettinen merkki [ə]); suomenkielisessä puheessa se helposti korvautuu a:lla kirjoitusasun mukaan.
Samanlainen ongelma syntyy, kun sanan loppuvokaali on lyhyt ja se on merkitty suomen kielelle vieraalla kirjaimella. Esimerkiksi tanskalaisen saarennimi ”Bogø” (lausutaan: Boogö) voidaan taivuttaa kahdella tavalla, joista kumpikaan ei vaikuta hyvältä; niistä edellinen esiintyy CD-Factassa (s.v. Møn), mutta jälkimmäinen tuntuisi luontevammalta ja myös paremmin sääntöjen mukaiselta. Jos suinkin mahdollista, ongelma kannattaa kiertää esimerkiksi ilmauksella ”Bogøn saarelle”.
Turkkilaisten kielten pisteetön i (ı) sanan lopussa aiheuttaa samanlaisen ongelman, jos se on painoton ja siten tulkitaan lyhyeksi. (Jos se on painollinen ja tulkitaan pitkäksi, syntyy toisenlainen ongelma, ks. Mikä vokaali yhdistelmään h + vokaali + n?)
Usein ongelmat voidaan kiertää muuttamalla lauserakennetta niin, että nimi tulee muuhun sijamuotoon.
Joissakin tapauksissa myös partitiivin muodostus on ongelmallista vastaavista syistä. Jos esimerkiksi sananloppuinen ă-kirjain rinnastetaan taivutuksen kannalta suomen a-kirjaimeen, tulisi taivuttaa ciorbă : ciorbăă. Jos se taas katsotaan suomelle vieraaksi kirjaimeksi, olisi partitiivin päätteen oltava -ta tai -tä, esimerkiksi ciorbăta. Ks. kohtaa Hankalia partitiiveja.
Sananloppuinen ü-kirjain, joka esiintyy mm. unkarissa ja turkissa, lienee joka tapauksessa luontevinta tulkita suomalaisen kirjaimiston eräänlaiseksi liitännäisjäseneksi. Tällöin se kahdennetaan sellaisenaan, eikä siis jätetä tarketta pois (esküun) eikä myöskään kirjoiteta päätteeseen ääntämyksen mukaista y-kirjainta (esküyn).
Lisää hankaluuksia syntyy, jos sana loppuu kirjoituksessa konsonanttiin, mutta ääntämyksessä vokaaliin, esimerkiksi ”Bordeaux” (luetaan: bordoo). Tällöin käytetään heittomerkkiä, kuten edellisessä kohdassa kuvattiin. Loppuvokaali on käytännössä yleensä pitkä ja painollinen, jolloin illatiivin muodostus on mallien maa : maahan, puu : puuhun jne. mukainen.
Joissakin tilanteissa syntyy edellä mainittu vokaalisointukysymys: kirjoitetaanko ääntämyksen mukainen vokaali vai sellainen vokaali, joka saa sanan näyttämään vokaalisoinnun mukaiselta?
Ks. myös huomautuksia -ille(s)-loppuisista sanoista.
Jos illatiivin pääte on h + vokaali + n, kirjoitetaan vokaali suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Esimerkiksi nimi ”Ray” ääntyy suunnilleen ”rei”, joten voidaan ajatella loppu-y:n ääntyvän i:nä. Joskus päätellään, että kun päätteessä h + vokaali + n käytetään samaa vokaalia kuin sanan perusmuodossa, pitäisi vokaali kirjoittaakin samalla tavalla. Näin päädytään sellaisiin asuihin kuin ”Rayhyn”. Ajatus vokaalin kirjoitusasun säilyttämisestä kannattaa kuitenkin unohtaa, koska sitä ei kuitenkaan voisi soveltaa johdonmukaisesti. (Vai haluaako joku taivuttaa esimerkiksi Mirabeau : Mirabeauheaun? Tässähän eau-yhdistelmä on luetaan yhtenä vokaalina, o:na.)
Jos sanan perusmuoto kuitenkin loppuu suomen kielelle vieraaseen vokaalikirjaimeen, voitaisiin pitää selvempänä käyttää tätä kirjainta päätteessä. Normit eivät ota asiaan kantaa.
Joskus vieras vokaalikirjain esittää suomen kielelle vierasta äännettä. Tällainen on esimerkiksi turkin kielen pisteetön i (ı), joka esittää i:n takavokaalista vastinetta, taka-i:tä, joka on sanan lopussa yleensä painollinen ja siten pitkäksi tulkittava. Vieraan kirjaimen käyttö päätteessä on silloin loogisempaa. Toinen vaihtoehto on käyttää sen tilalla lähinnä vastaavaa suomen kirjainta. Parasta on yleensä kiertää ongelma lauserakennetta muuttamalla
Vieraiden nimien illatiivit ovat siis usein varsin omituisen näköisiä kirjoitusasultaan. Lisäksi kirjoittajan pitää tuntea sanan ääntämys, tai ainakin sanan lopun ääntämys. Onkin usein ehdotettu, että illatiivi kirjoitettaisiin tällaisissa tapauksissa ikään kuin sana luettaisiin kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi Sydney : Sydneyhyn, Bordeaux : Bordeauxiin. Näin myös usein tehdään. Nämä kirjoitusasut ovat kuitenkin toisella tapaa omituisia, ja tekstin oikea lukeminen ääneen vaikeutuu. Ne herättävät monien lukijoiden mielessä kysymyksen, eikö kirjoittaja tunne käyttämiensä sanojen ääntämystä.
Voidaankin todeta, että tällaisissa tapauksissa kannattaa illatiivimuodon käyttöä välttää melkein mihin hintaan hyvänsä.
Hankalia ovat myös sellaiset nimet, joiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään konsonanttiin ja äänneasu lyhyeen vokaaliin. Tällainen on esimerkiksi nimi ”Aceh”, jos se äännetään alkukielen mukaisesti: ”atše”. Kielikellossa 2/2005 on suositus, jonka mukaan illatiivimuodon (ääntämys: ”atšeen”) kirjoitusasu on ”Aceh’een”. Tällöin siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan, kahdella vokaalikirjaimella, heittomerkin jälkeen, vaikka vokaali jo esiintyy sanan vartalossa.
Käytännössä kuitenkin tällaisia nimiä varmaan vastaisuudessakin käsitellään käytännössä niin, että kirjoitusasun loppukonsonantti äännetään ja kirjoitusasu valitaan tämän mukaan, esimerkiksi genetiivissä ”Acehin” eikä ”Aceh’n”, illatiivissa ”Acehiin” eikä ”Aceh’een”. Tähän johtaa sekä toisen vaihtoehdon hankaluus taivutuksessa että se, ettei alkuperäistä ääntämystä edes tunneta. Lisäksi englanninkielisiä h-loppuisia nimiä käsitellään yleensä niin, että h ääntyy, kuten edellä jo mainittiin (esim. Sarah : Sarahin).
Ohjeissa kuitenkin mainitaan seuraavat esimerkit, joissa siis pitäisi noudattaa alkukielen ääntämystä ja sen mukaista taivutusta.
Käytännössä voi tällaisissa tapauksissa olla parasta hiukan rikkoa sääntöjä silloin, kun päätteenä olisi vokaalin pidentymä. Voimme tulkita, että ääntymätön loppukonsonantti kuitenkin illatiivissa ääntyy, ja kirjoittaa (ja lausua) päätteen tämän mukaisesti: Qvigstad : Qvigstadiin [kviksta : kvikstadiin].
Sääntöjen ongelmallisuutta osoittaa sekin, että ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Esimerkeissä nimittäin on myös partitiivimuoto Qvigstad’a [kviksta : kvikstaa]. Jos kerran illatiivissa kirjoitetaan pitkä vokaali kahdella vokaalimerkillä, pitäisi toki partitiivissa tehdä samoin: Qvigstad’aa.
Hyvin hankalia ovat sellaiset (varsin harvinaiset) sanat, jotka loppuvat kirjaimeen, joka on suomen järjestelmässä konsonanttikirjain, mutta ääntyy vokaalina. Tällainen on joissakin walesinkielisissä nimissä lopussa esiintyvä w, joka ääntyy u:na, esimerkiksi sanassa ”Tarw”. Jos vokaali tulkitaan pitkäksi, on taivutus melko ongelmaton: genetiivi on ”Tarw’n” [taruun], illatiivi ”Tarw’hun” [taruuhun]. Jos taas vokaali tulkitaan lyhyeksi, pitäisi illatiivin päätteen olla vokaalin pidentymä ja n, ja pidentymä merkitään kahdentamalla kirjain. Tässä pitäisi toisaalta yleisten sääntöjen mukaan olla heittomerkki (”Tarw’wn”), mutta se antaisi väärän kuvan ääntämyksestä. Näin päädyttäisiin asuun ”Tarwwn” [taruun], jota ei sitäkään voi pitää kovin selkeänä.
Vielä yksi vaihtoehto on ”Tarw’uun”, jossa siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan. Tämä on ehkä kaikkein ymmärrettävin kirjoitusasu, koska nimen ääntämystä tuntematonkin osannee päätellä, että kyse on illatiivista.
Vieraista nimistä ei yleensä käytetä monikkomuotoja, mutta niiden monikkotaivutuksen osaamista saatetaan tarvita muun muassa
Vieraiden nimien monikkotaivutuksesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä muita sijoja kuin perusmuotoa eli nominatiivia. Perusmuoto ei yleensä aiheuta ongelmia: päätteenä on t, jonka edelle tulee sidevokaali i, jos nimen äänneasu loppuu konsonanttiin, yleissäännön mukaisesti heittomerkki, jos äänneasu loppuu vokaaliin, mutta kirjoitusasu konsonanttiin. Joskus voi heittomerkkiä käyttää muutoinkin selvyyden vuoksi. Lisäksi joissakin etenkin s-loppuisissa nimissä tapahtuu vartalonmuutoksia.
Vieraiden nimien monikkotaivutus johtaa usein niin oudonnäköisiin asuihin (esim. Toynbee : Toynbeejen tai Toybeein), että melkein mitä tahansa kannattaa tehdä sellaisten muotojen välttämiseksi.
Vieraan nimen monikon muodostus riippuu sanan lopusta. Lähtökohtana on, kuten yksikkötaivutuksessakin, että taivutettu muoto kirjoitetaan ääntämyksen mukaan niin, että itse nimi (perusmuoto) on vieraan kielen kirjoitusasun mukainen, pääte taas kirjoitetaan suomen mukaan. Nimeä taivutetaan käyttäen mallina suomen kielen sanoja, jotka rakenteeltaan vastaavat nimeä. Tässä on kuitenkin monia erikoistapauksia ja tulkintakysymyksiä muun muassa siksi, ettei aina ole selvää, miten perusmuoto äännetään.
Seuraavaan koosteeseen on yhdistetty Virittäjä-lehdessä julkaistut vuoden 1960 ohjeet, Kielikello-lehden 2/1985 artikkeli Vieraiden nimien taivuttaminen, Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetyt ohjeet ja viimeksi mainittua melko tarkasti vastaava Kielitoimiston ohjepankin kohta Nimien taivutus: vieraskieliset nimet.
Nimistä esitetään yksiköllisen perusmuodon lisäksi monikon genetiivi, partitiivi, illatiivi ja adessiivi. Muut muodot voidaan muodostaa viimeksi mainitusta vaihtamalla vain sijapääte. Tiivistelmässä on ensin yleisiä sääntöjä ja sitten joukko poikkeuksia.
Yleisnimissä, jotka kirjoitetaan sitaattilainoina, syntyy joskus hankalia ongelmia. Kun pitäisi taivuttaa monikossa esimerkiksi sana husky [haski], niin äänneasua [haskien] vastaava ja siten luonteva monikon genetiivin kirjoitusasu olisi ”huskyen”. Edellä esitetyn säännöstön mukaista olisi kuitenkin kirjoitettaa ”huskyjen” tai ”huskyin” ja lausuttava [haskijen] tai [haskein]. Näistä kuitenkin Kielitoimiston sanakirja esittää vain asun ”huskyjen”, ääntämystä kuvaamatta (hakusana siperianhusky).
Hankaluuksia aiheuttaa myös cowboy-tyyppisten sanojen monikkotaivutus. Niissä äänneasu loppuu diftongiin, mutta sen kirjoitusasu poikkeaa suomen mukaisesta Kielitoimiston sanakirjan mukaan esimerkiksi monikon partitiivi on ”cowboyiden”. Vanhempi Nykysuomen sanakirja ei mainitse mitään sellaista vaan antaa cowboy-sanan taivutusmalliksi sanan ”pii”. Siihen ei tunnetusti lisätä vartaloon kuuluvan i:n perään vielä monikon tunnuksena toimivaa i:tä (esim. piiiden t. pii’iden), vaan monikon tunnus sulautuu vartaloon tai jää pois, miten vain asia halutaan kuvata. Vielä selvempi taivutusmalli on ”hai”. Ei siihenkään lisätä i:n perään toista i:tä. Esimerkiksi yksikön ja monikon partitiivi ovat molemmat ”haita”, ja kyllä kieli tällaista sietää. Miksi ”cowboy” olisi jotenkin eri asia vain siksi, että siinä vartalon loppu-i kirjoitetaan lainanantajakielen mukaisesti y:llä? On kuitenkin tulkittava, että ohjeiden mukaan sen partitiivit kirjoitetaan eri tavoin, ”cowboyta” ja ”cowboyita”, vaikka ne lausutaan samoin.
Jos vieras nimi on itsessään monikkomuotoinen, sitä tulisi ohjeiden mukaan (ks. kielitoimiston vanhaa ohjetta Miten Beatles ja Baker’s taipuvat?) taivuttaa kuten yksiköllistä sanaa, lisäämättä suomen monikon päätteitä. Niin myös yleensä menetellään. Melko paljon esiintyy kuitenkin monikollista taivutusta, esim. Beatles : Beatlesien.
Vastaavasti jos vieras erisnimi loppuu vieraan kielen genetiivin päätteeseen, päätettä käsitellään itse nimen osana. Tämän takia ei tarvitse arvioida sitä, milloin s-loppuinen englanninkielinen nimi on monikkomuoto, milloin yksikön genetiivi.
Joissakin tapauksissa pitäisi liittää erisnimen tapaiseen ilmaisuun pääte normaalisti, mutta tulos on enemmän tai vähemmän epäselvä. Kielen säännöt eivät tältä osin ole selvät, sillä on kiistanalaista, pätevätkö nimiä koskevat säännöt myös lyhenteiden, symbolien yms. taivutukseen.
Jos ilmaus luetaan sanana ainakin loppuosaltaan, taivutetaan loppuosaa kuten sanaa, vaikka se ei olisi varsinainen sana, vaan vain sanan tavoin luettava kirjanjono. Esimerkkejä: temp, GET, com, .org [piste org]. Jos ilmaisu luetaan lyhenteenä kirjaimittain, noudatetaan lyhenteiden taivutuksen sääntöjä: käytetään kaksoispistettä, jonka jälkeen kirjoitetaan pääte (esim. xqt:n [äks kuu teen]). Monissa tapauksissa olisivat molemmat lukutavat mahdollisia, ja kirjoittajan pitäisi tuntea alan käytäntö.
Jos tietokonealalla kirjoitetaan esimerkiksi temp-hakemistosta, ei taivutusvaikeuksia ole. Mutta jos halutaan käyttää lyhyempää ilmaisua, voiko kirjoittaa esimerkiksi ”kopioi tiedostot tempiin”? Onko silloin kyseessä temp vai tempi? Usein tuntuu siltä, että olisi tarpeen osoittaa, mikä on hakemiston oikea nimi ilman taivutuspäätettä. Onkin käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”temp:iin”, joka ei ole minkään säännön mukainen. Mallina on tällöin ollut lyhenteiden taivutus.
Oikeampi olisi ilmaisu ”temp’iin”. Sitä voidaan perustella säännöllä, jonka mukaan nimen perusmuoto voidaan tarvittaessa osoittaa heittomerkillä. Mutta monet eivät varmaankin sitäkään pidä ihan oikeana kirjoitusasuna, eikä ole mitenkään selvää, että sääntö koskee heittomerkin käyttöä tällaisessa tapauksessa.
Ilmaus | Huomautus |
---|---|
Kopioi tiedostot temp-hakemistoon. | Asiatyylinen, ongelmaton ilmaus |
Kopioi tiedostot hakemistoon temp. | Vaihtoehto edelliselle |
Kopioi tiedostot tempiin. | Lyhyt, mutta ehkä vaikeasti jäsentyvä ilmaus |
Kopioi tiedostot temp’iin. | Selvempi, muttei ehkä ihan normien mukainen |
Lisäksi on käytössä kirjoitustapoja, joita ei mitenkään voi pitää hyväksyttävinä, kuten ”temp:n”, ”temp:in” ja ”temp’n”.
Esimerkiksi tiedostojen ja hakemistojen nimet kirjoitetaan usein eri fontilla kuin muu teksti, esimerkiksi tasalevyisellä fontilla (temp) tai kursiivilla (temp). Vaikka fontin eron voisi ajatella erottavan nimen päätteestä (tempiin), ero ei olisi mitenkään selvä, ja typografiassa pidetään huonona ajatuksena kirjoittaa sanan (tai sananveroisen ilmauksen) osa eri fontilla kuin muu sana. Jos siis ilmaus kirjoitetaan erityisellä fontilla, ei taivutuspäätettä pitäisi liittää suoraan ilmaukseen, vaan siihen liittyvään sanaan.
Internet-nimet eli verkkotunnukset (engl. domain names) on luonnollista tulkita erisnimen kaltaisiksi ilmauksiksi, joskin ne on tapana aloittaa gemenalla. Taivutettaessa on tietysti viimeinen osa, ns. ylimmän tason verkkotunnus, ratkaisevassa asemassa. Monet niistä luetaan vakiintuneesti sanoina, esimerkiksi com ja org.
Usein voidaan ajatella lukijan tietävän, mihin verkkotunnus loppuu ja mistä pääteaines alkaa. Tämä koskee etenkin tunnuksia, jotka loppuvat yleisesti tunnettuihin osiin, kuten .com. Hankalampia voivat olla vähemmän tunnetut loppuosat: onko esimerkiksi ilmauksessa ”amazon.mobiin” loppuosana .mob vai .mobi? Tällaisissa tilanteissa voisi verkkotunnuksen (tai muun koodinomaisen ilmauksen) rinnastaa erisnimeen, jossa heittomerkin (’) käyttö on sallittua selvyyssyistä, vaikka kielenhuollon ohje Internetosoitteen taivutus ei sellaista tunnekaan. Mainittu ohje kuitenkin sallii kaksoispisteen (:) käytön, ”jos verkkotunnus on vokaaliloppuinen ja se luetaan sanana”.
Toisaalta monet maatunnukset, kuten fi (Suomi) ja de (Saksa), voidaan lukea joko kirjaimittain (äf ii, dee ee) tai yksitavuisina sanoina. Kirjaimittain lukeminen on luonnollisempaa, koska konsonantin ja lyhyen vokaalin yhdistelmä ei sovi suomen substantiivien taivutusjärjestelmään. Sanana luettaessa vokaali yleensä pitenee ääntämyksessä (fii, dee), mikä voi aiheuttaa epäselvyyksiä.
Joskus nimi on sellainen, ettei sille ole mitään järkevää taivutusmahdollisuutta. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiölle on saatettu antaa nimi ”Kolmisin”, ravihevoselle nimi ”Säkenöi voimaa” ja tv-ohjelmalle ”Vain elämää”. Joskus tällaisia nimiä taivutetaan ikään kuin ne olisivat vieraskielisiä, esimerkiksi ”Kolmisinille”, ”Säkenöi voimaalle” ja ”Vain elämäässä”. Ainoa hyväksyttävä ratkaisu on kuitenkin ongelman kiertäminen joko muotoilemalla lause niin, että nimi esiintyy perusmuodossa, tai käyttämällä sopivaa yhdyssanarakennetta tai sanaliittoa, jossa nimi on määriteosana. Tällöin käytetään tukisubstantiivia, joka ikään kuin ottaa vastaan taipumisen vaatimuksen.
Sellaiset nimet kuin ”Me Naiset” on myös paras taivuttaa tukisubstantiivin avulla. Esimerkiksi taivutus ”Me Naisissa” merkitsee Me-sanan käsittelemistä kuin ulkopuolisena lisäkkeenä nimissä. Normaalistihan sellaisessa ilmauksessa kuin ”me naiset” molemmat osat taipuvat, esimerkiksi ”meissä naisissa”.
Rajatapauksen muodostavat sellaiset erisnimet kuin ”Vaasan”, joka on tietysti alkujaan Vaasa-nimen genetiivi. Taivutus ”Vaasanin”, ”Vaasanissa” jne. tuntuu oudolta, vaikka yritys itse sitä käyttääkin. Sitä voitaisiin perustella sillä, että nimi rinnastetaan vieraisiin nimiin ja sitä taivutetaan ikään kuin ei tiedettäisi sen alkuperää. Toinen vaihtoehto on tässäkin yhdyssanan tai sanaliiton käyttö.
Pelkkä monikollisuus ei estä nimen taivuttamista normaalilla tavalla, jos nimi on perusmuodossa (nominatiivissa) oleva substantiivi, jolla ehkä on samassa sijassa oleva määrite. Sitä voi siis taivuttaa normaalisti, käyttäen monikon sijamuotoja. Toki on myös mahdollista ja joskus selvempää käyttää yhdyssanarakennetta.
Jos nimi koostuu lukusanasta ja siihen liittyvästä substantiivista, sitä voi taivuttaa kuten vastaavia ilmauksia yleensäkin. Ilmaus on merkitykseltään monikollinen, mutta suomen kielessä käytetään tällöin yksikön sijamuotoja. Tässäkin yhdyssanarakennetta voi käyttää selvyyden vuoksi.
Usein kirjan, elokuvan tms. nimi on luonteeltaan lause tai lauseentapainen tai muutoin mahdoton taivuttaa nimen tavoin. Esimerkiksi nimestä ”Neito kulkee vetten päällä” on mahdotonta muodostaa sijamuotoja. Eihän se edes lopu nominiin. Ilmaisun taivuttamiseksi siihen on liitettävä substantiivi niin, että siitä tulee ilmaisun kieliopillinen pääsana, eli niin sanottu tukisubstantiivi.
Vieraskielistä nimeä voidaan joskus taivuttaa ikään kuin se loppuisi nominiin. Näissäkin tapauksissa on kiertoilmaisun käyttö yleensä luontevampaa.
Sellaisten yhdyssanojen kuin ”Iso-Britannia” taivutus on suomen kielessä vanhastaan sellainen, että myös alkuosana oleva adjektiivi taipuu.
Tätä taivutusta, joka mainitaan myös kielitoimiston ohjeissa, on edelleen pidettävä edelleen oikeana, vaikka jopa ulkoministeriön teksteissä esiintyy ”Iso-Britannian” (mutta esim. EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa oikein ”Ison-Britannian”). Osa tällaisista nimistä voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi: ks. kohtaa maantieteellisten nimien kirjoittamisesta yhdyssanoiksi.
Tilanne saattaa olla toinen, kun aluetta tarkoittava yhdyssana esiintyy muussa merkityksessä. Normaali taivutus on Uusimaa : Uudenmaan, mutta lehden nimenä sanaa on tapana taivuttaa Uusimaa : Uusimaan, ja tämä on hyväksytty; ks. sivua Terveisiä Uudeltamaalta.
Joissakin kotimaisissa nimissä esiintyy alkuosana taipumaton adjektiivi, esimerkiksi Isojoki : Isojoella. Tällöinkin on yleensä myös pääsäännön mukainen taivutus mahdollinen ja käytössä, esimerkiksi Isojoki : Isollajoella. Ks. kohtaa Suomalaisten paikannimien taivutus.
Itse nimeä ”Iso-Britannia” käsitellään kohdassa Paikannimet. Käyttämällä sujuvampaa asua ”Britannia” voidaan välttää taivutusongelma, mutta useimmista nimistä alkuosaa ei voi jättää pois.
Sukunimissä adjektiivinen alkuosa on kuitenkin taipumaton, kuten kohdassa Yhdyssanan adjektiivinen määriteosa ei taivu tarkemmin kuvataan.
Sellaisissa yhdyssananimissä, joissa molemmat osat ovat nimiä tai alkuosa ei ole itsenäinen sana, tietysti vain loppuosa taipuu, kuten kotoisissakin nimissä. Tähän ryhmään kuuluvat myös nimet, joiden alkuosa on merkitykseltään adjektiivinen, mutta muodoltaan adjektiivin yhdyssanamuoto.
Useasta sanasta koostuvat yhdistelmänimet, kuten ”Bosnia ja Hertsegovina”, suomen kielen lautakunta suosittelee taivutettaviksi niin, että vain viimeinen osa taipuu. (Ks. Maiden ja saarten nimien taivuttaminen, Kielikello 2/2001.)
Tämä tekee oudon vaikutelman, mutta tarkoitus lienee korostaa, että kyse on yhdestä kokonaisuudesta, kuten yhdestä valtiosta. Lisäksi se vastaa vanhan yhdistelmänimityypin, kuten ”Itävalta-Unkari”, taivutusta. Ongelma oikeastaan johtuukin siitä, että tämä tyyppi on korvattu uudella, jossa on vieraiden esikuvien mukaisesti sidesana ”ja”.
EU:n maannimiluettelo on eri linjalla: siinä on pääosin noudatettu linjaa, jonka mukaan yhdistelmänimen molemmat nimet taipuvat, esimerkiksi Trinidad ja Tobago : Trinidadin ja Tobagon.
Suomen kielen lautakunnan kannankin mukaan alkuosa taipuu, jos se on kokonaan tai osittain suomennettu nimi, esimerkiksi Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret : Etelä-Georgiassa ja Eteläisillä Sandwichsaarilla.
Aiemmin käytettiin nimeä ”Bosnia-Hertsegovina”, joka on nykyisinkin yleinen käytännöllisyytensä vuoksi, mutta ei virallinen, Tosin kielitoimiston ohje sanoo: ”Käytössä myös muoto Bosnia-Hertsegovina”. Kotuksen Eksonyymit-sivustossakin on tällaisia rinnakkaisia vaihtoehtoja, laajemminkin kuin Kotuksen maannimiluettelossa, esimerkiksi myös Trinidad-Tobago.
Yhdistelmänimiä on muitakin kuin maantieteellisiä, esimerkiksi yhtyeen nimi Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Niiden taivutukselle ei ole selviä sääntöjä; yleensä taivutetaan kumpaakin osaa, Joissakin tapauksissa voi olla tarpeen taivuttaa tukisubstantiivin avulla.
Kaksiosaisesta maannimestä johdettu adjektiivi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi ilman ja-sanaa ja yhdysmerkkiä. Arkikielessä tällaisia sanoja ymmärrettävästi vältetään, ja niiden tilalla käytetään sellaisia kuin ”bosnialainen”.
Jos henkilönnimeen liittyy vakiintunut lisänimi eli epiteetti, taivutetaan lisänimeä, mutta ei varsinaista nimeä. Taivutus on siis samanlainen kuin etunimen ja sukunimen yhdistelmän (esimerkiksi Jukka Korpela : Jukka Korpelan).
Samoin käsitellään vakiintunutta nimiyhdistelmää, jossa hallitsijan nimeä seuraa hänen toinen etunimensä.
Viimeksi mainitun laisista nimistä Kielitoimiston ohjepankin ohje roomalaisten numeroiden käyttämisestä vieläpä sanoo, että jos mukana on järjestysluku, sitäkään ei taivuteta. Tätä ei kuitenkaan juuri koskaan näe kirjoitusasusta, koska luku merkitään lähes aina roomalaisin numeroin eikä taivutuspäätettä tällöin merkittäisi.
Uskonnollisessa kielessä yhdistelmän Jeesus Kristus molemmat osat kuitenkin vakiintuneesti taipuvat.
Jos mainitaan rinnakkain esimerkiksi teoksen kaksi tekijää tai teorian kaksi keksijää, käytetään usein ajatusviivaa, esimerkiksi ”Korpela–Linjama: Web-suunnittelu”. Jos näitä nimiä taivutetaan, pitäisi sääntöjen ja logiikan mukaan taivuttaa molempia.
Hyvin tavallista on kuitenkin jättää ensimmäinen nimi taivuttamatta, esimerkiksi ”Bose–Einsteinin”. Niinpä sääntöjen mukainen asu voikin hämmentää. Koska lukija on tottunut säännöistä poikkeavaan käytäntöön, niin hän saattaa luulla, että Bosen–Einsteinin statistiikan luojat ovat Bosen ja Einstein.
Ajatusviivan kuvauksessa perusteltiin, miksi tällaiset ilmaisut olisi parempi kirjoittaa ja-sanaa käyttäen. Tällöin vältetään myös tämä taivutusongelma, koska on selvää, että molemmat nimet taipuvat.
Lyhenteiden (ja tunnusten) taivutusta käsitellään laajahkosti Kielikellossa 4/2000, Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ja Kielitoimiston ohjepankin Lyhenteet-kohdassa Asiaa koskevat säännöt ovat eri lähteissä lähes samat. Kuitenkin sääntöjen vastainen taivutus on varsin tavallista. Usein säännöt sallivat kaksi vaihtoehtoa (esimerkiksi CEN:n ja CENin), mutta monet eivät käytä niistä kumpaakaan, vaan keksivät omia vaihtoehtojaan (esim. CEN:in)!
Numeroin merkittyjen lukujen taivutusta (esim. 5:een = viiteen) käsiteltiin kohdassa Luvun sijamuodon osoittaminen.
Seuraavat säännöt koskevat kaikenlaisia suureiden ilmauksia, jotka koostuvat luvusta ja yksiköstä. Ne koskevat myös esimerkiksi prosentti-ilmauksia, joissa prosentti tulkitaan eräänlaiseksi yksiköksi.
Kun sekä luku että yksikkö kirjoitetaan kirjaimin, kirjoitetaan molemmat taivutetussa muodossa.
Kun luku kirjoitetaan numeroin ja yksikkö sanoin, kirjoitetaan luku yleensä ilman päätettä, vaikka se luetaan taivutettuna.
Jos kuitenkin luku luetaan partitiivimuotoisena, merkitään partitiivin pääte näkyviin. Tällaiset ilmaukset ovat harvinaisia eivätkä kovin luettavia, ja yleensä asian voi ilmaista toisin.
Jos yksikkö ilmaistaan tunnuksella tai lyhenteellä, liitetään taivutuspääte yleensä vain siihen. Luku kirjoitetaan tällöin aina numeroin ja siis ilman päätettä, vaikka se luetaankin taivutettuna.
Poikkeus: Jos luku luetaan perusmuodossa ja yksikkö partitiivissa, ei sijapäätettä merkitä lainkaan. Tämä on erittäin tavallinen tapaus: näinhän merkitään suure silloin, kun lauseyhteys ei vaadi ilmauksen taivutusta.
Toinen poikkeus: Jos luku luetaan partitiivimuotoisena, merkitään partitiivin pääte yksikön tunnuksen jälkeen. Tällainen rakenne on usein hämmentävä ja vaikealukuinen.
Ongelman voi usein kiertää muuttamalla ilmauksen toisentyyppiseksi. Tosin silloin on otettava huomioon, että esimerkiksi ”Pituus oli alle 42 m” ei tarkoita täsmälleen samaa kuin ”Pituus ei ylittänyt 42 m:ä”; jälkimmäinen sisältää mahdollisuuden, että pituus oli tasan 42 m.
Lyhenne edustaa ensi sijassa vastaavan sanallisen ilmaisun perusmuotoa. Jotta se edustaisi taivutettua muotoa, kirjoitetaan sen jälkeen kaksoispiste ja taivutuspääte. Sama koskee tunnuksia, erikoismerkkejä, numeroin kirjoitettuja lukuja ja ylipäänsä kaikkia merkkijonoja, jotka eivät ole kirjoitettuja sanoja.
Kaksoispiste voidaan tällaisissa ilmaisussa nähdä merkiksi, joka erottaa toisistaan osat, jotka luetaan eri periaatteiden mukaan.
Vuosi-sanan eri muotojen lyhentämisestä ks. kohtaa Vuosiluvut ja vuosi-sana.
Vaikka lyhenne kirjoitettaisiin kokonaan versaalilla, taivutuspääte kirjoitetaan gemenalla.
Erikoistapauksen muodostaa sanakirjoissa käytetty lyhentämistapa. Hakusanan sisällä on usein pystyviiva, esimerkiksi avut|on. Tällöin sanan käyttöesimerkeissä hakusanan alkukirjain ja piste edustaa hakusanaa sellaisenaan, kun taas alkukirjain ja kaksoispiste edustaa hakusanan alkuosaa pystyviivaan asti. Esimerkiksi käyttöesimerkit ”A. lapsi. Tuntea itsensä a:tomaksi.” on siis luettava ”Avuton lapsi. Tuntea itsensä avuttomaksi.”
Lyhenteiden johdokset muodostetaan samaan tapaan kuin taivutusmuodot, siis kaksoispisteen avulla. Sen sijaan yhdyssanoissa käytetään yhdysmerkkiä.
Lyhenteeseen, tunnukseen tms. ei merkitä taivutuspäätettä seuraavissa poikkeustapauksissa:
Kaikkia ilmauksia, joita voidaan taivuttaa, taivutetaan sen mukaan, mitä niiden asema lauseessa vaatii. Yleensä näin tehdäänkin puheessa, mutta kirjoituksessa jätetään usein esimerkiksi mittayksikköjen tunnukset taivuttamatta. Jopa SFS:n SI-oppaan vuoden 2002 painoksessa suorastaan käskettiin (vastoin SFS-standardia!) olemaan yleensä taivuttamatta tunnuksia, joskin tätä lievennettiin esimerkillä ja lisähuomautuksella:
Yksikön tunnukseen ei merkitä taivutuspäätettä, ellei esityksen selvyys sitä vaadi. Esimerkiksi “kahden metrin pituinen” kirjoitetaan “2 m:n pituinen”, mutta voidaan kirjoittaa myös 2 m pituinen. Sen sijaan lauseessa "paransin ennätystäni neljäänkymmeneen sekuntiin" on kirjoitettava 40 s:iin eikä voi kirjoittaa "40 s".
Edellä olevassa lainauksessa on säilytetty lainausmerkit SI-oppaan mukaisina. Siinä on osittain englannin mukaisia lainausmerkkejä, osittain pystysuoria lainausmerkkejä, ei siis vahingossakaan suomen kielen mukaisia!
SI-oppaan uudemmissa painoksissa ohje on korjattu: ”Suureiden arvojen sijamuodot ilmaistaan suomen kielen rakenteen mukaisesti sijapäätteillä, jotka liitetään yksikön tunnukseen.”
Tunnusten jättäminen taivuttamatta (esim. ”5 m pituinen”) on kyllä tekniikan alalla tavallista, mutta se ei ole minkään standardin mukaista, vaan päinvastoin standardin SFS 4175 vastaista.
Tietenkin on sallittua ja usein suotavaakin välttää tunnuksen taivuttaminen muotoilemalla lause niin, että tunnus ja sitä vastaava sana esiintyvät perusmuodossa.
Mittayksikön tunnuksen taivutusta merkittäessäkin lähtökohtana on lukutapa. Tällöin ajatellaan tunnus luettavaksi sen virallisen nimen (esimerkiksi neliömetri) eikä arkikielisen nimen (esimerkiksi neliö) mukaan. Jos kyseessä on johdettu yksikkö, jolla ei ole omaa nimeä, on taivutus usein hankalaa; ks. kohtaa Miten taipuu ”m/s”?
Paineen yksikön baarin tunnuksen bar taivutus johtaa usein outoihin asuihin, kuten bar:n (= baarin), bar:iin (= baariin) ja bar:ksi (= baariksi). Siksi on yleensä parempi käyttää baari-sanaa, sikäli kuin tätä yksikköä käytetään. SI-järjestelmän mukainen paineen yksikkö on pascal (tunnus Pa); 1 baari on 100 kilopascalia.
Verkkotunnusten kuten suomi.fi ja vastaavien taivutuksessa on erikoisongelmia. Ks. kohtaa
Lyhenteen tms. taivutettuun muotoon kirjoitetaan kaksoispisteen jälkeen näkyviin se pääte, joka ilmauksessa ääneen luettuna on. Kirjoittajan on siis tiedettävä, miten lyhenne luetaan. Tässä voi olla useita vaihtoehtoja, koska lyhenteellä on useita lukutapoja, etenkin, jos sillä on useita merkityksiä.
Vaikeinta asiassa on taivutuspäätteen tunnistaminen, joka tuottaa vaikeuksia suomea äidinkielenään puhuvillekin. Hankalissa tapauksissa täytyy ajatella sanan muitakin taivutusmuotoja ja päätellä niistä, mikä on sanan taivutusvartalo. Kun vartalo erotetaan, niin jäljelle jäävä osa on päätettä.
Hankala taivutettava on esimerkiksi sana vuosi, koska sen vartalo on erilainen eri taivutusmuodoissa: vuode- (esim. muodossa vuoden), vuote- (esim. muodossa vuoteen), vuon- (muodossa vuonna), vuot- (muodossa vuotta) ja tietysti myös vuosi-. Muotoja pitää verrata myös muiden sanojen vastaaviin taivutusmuotoihin, jotta voidaan hahmottaa, mikä on vartaloa, mikä on päätettä. Tässä asiassa on kieliopin opinnoista hyötyä.
Myös sana aste on hiukan hankala, koska sillä on useita vartalonmuotoja. Perusmuodon ohella sillä on muoto astee- (esim. sanassa asteen), ja partitiivissa astetta vartalo on astet- (eli siinä päätettä on vain -ta). Tämä vaikuttaa tunnusten ° (aste) ja °C (celsiusaste) taivutukseen.
Tavassa, jolla pääte kirjoitetaan taivutettuun lyhenteeseen, on kolme poikkeusta:
Kaksi viimeksi mainittua poikkeusta ovat melko vähämerkityksisiä, koska lyhenteitä ja tunnuksia ei yleensä kannata eikä tarvitse taivuttaa monikossa. Esitetyt esimerkitkin ovat huonoja, koska sääntöjen mukaan mittayksiköiden tunnuksia ja prosenttimerkkiä ei pitäisi käyttää kuin luvun jäljessä, ja silloinhan ne luetaan yksiköllisinä (esim. 4 kg:aan = neljään kilogrammaan, 5 %:lla = viidellä prosentilla). Oikeampi esimerkki olisi ilmaus ”lv:ein”, jos lyhenne ”lv” on tarkoitettu luettavaksi kirjaimittain ”älvee”. Tässäkin tapauksessa tuntuu kuitenkin aiheettomalta ottaa mukaan e-kirjainta, joka kuuluu vartaloon eikä päätteeseen.
Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos kyseessä on lyhennesana (eli lyhenne luetaan aivan kuin se olisi sana) tai jos kyseessä on sisälyhenne eli sanasta on jätetty merkkejä pois keskeltä, mutta sanan viimeinen merkki on mukana. Lyhennesanat ovat tavallisia, kun taas sisälyhenteitä on pienehkö joukko vakiintuneita tapauksia.
Sanan kerros lyhennettä krs taivutettaessa kuitenkin käytetään kaksoispistettä. Ks. lyhenteen krs taivutus.
Pääte kirjoitetaan gemenalla, vaikka lyhennesana muuten kirjoitettaisiin kokonaan versaalilla. Asu NATOSSA ei siis ole mahdollinen. Joissakin tapauksissa on kuitenkin tulkinnanvaraista, onko kyseessä lyhennesana vai korostuksen tms. syyn takia versaalilla kirjoitettava sana; ks. Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.
Sisälyhenteissä käytettiin aiemmin usein kaksoispistettä, joka säilyi taivutuksessakin, esimerkiksi H:ki : H:gissä. Tästä alettiin luopua jo 1960-luvulla. Kielitoimiston lyhenneluettelossa on kuitenkin vielä numero-sanan lyhennevaihtoehtona n:o, jossa kaksoispiste säilyy taivutetuissa muodoissakin, esim. n:oissa.
Lyhenne voidaan ajatella luettavaksi monella tavalla:
Kun vielä otetaan huomioon, että versaalien käyttö lyhenteen kirjoitusasussa voi vaihdella, saadaan usein monta erilaista vaihtoehtoa. Esimerkiksi Euroopan talousalue -nimityksen lyhennettä Eta tai ETA voidaan taivuttaa seuraavilla tavoilla:
Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat harvinaisia ja hankalia. Lyhenteen lukeminen lavennettuna on harvinaista. Aiemmin kyllä saatettiin lyhennettä taivuttaa kirjoituksessa ikään kuin se luettaisiin lavennettuna, esim. ”SNTL:oon”, joka teoriassa luettiin ”Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon”. Mutta jos on tarkoitus, että lausutaan koko ilmaisu, on yleensä parasta myös kirjoittaa se kokonaan. Jos halutaan lukutapaa ”Euroopan talousalueeseen”, on paras kirjoittaa juuri näin.
Mitä enemmän lyhenne on muuttunut lyhennesanaksi, sitä useammin se myös aletaan kirjoittaa sanan tavoin, esimerkiksi ”Eta”. Mutta myös kokonaan versaalilla kirjoitettu lyhenne saatetaan lukea sanana. Tällöin pääte kirjoitetaan gemenalla (esim. ”ETAan”), vaikka tämä monista tuntuu hiukan oudolta. Päätteen kirjoittaminen versaalilla (esim. ”ETAAN”) olisi vielä oudompaa ja tulkinnanvaraisempaa.
Jos lyhennesana loppuu konsonanttiin, tulee taivutukseen mukaan i sidevokaaliksi eli sanan perusmuodon ja päätteen väliin. Se kirjoitetaan aina gemenalla.
Tämä opas suosittelee ensisijaiseksi menettelyksi lyhenteiden sanana lukemista silloin, kun lyhenne on rakenteeltaan tähän sopiva, esimerkiksi ”Eta”, ”Nato”, ”Cen”. Tällöin on luontevaa käyttää sellaista kirjoitusasua, jossa vain ensimmäinen kirjain on versaalilla. Tällöin taivutus on ongelmatonta, esimerkiksi ”Etaan” (eikä ”ETAan”, joka näyttää hiukan oudolta). Tämä tekee lyhenteistä parhaiten normaalitekstiin mukautuvia. Myös kielitoimiston ja SFS:n kannanotot voidaan tulkita tämän periaatteen suuntaisiksi. Toisaalta erilaisissa kielenkäytön ohjeissa hyväksytään usein vain lyhenteenä lukeminen ja sitä vastaava kirjoitusasu. Esimerkiksi virallisessa kielessä on ”USA:han” ainakin toistaiseksi sopivampi kuin ”USAan” saati ”Usaan”.
Kansainvälisen standardointijärjestön ISOn mukaan ”ISO” on (kreikan kielestä johtuva) nimi, ei lyhenne. Tämän mukaisesti käytetään ISOn suomalaisen jäsenjärjestön SFS:n standardeissa taivutustapaa ”ISOn”, ei ”ISO:n”.
Jos lyhennettä ei voi luontevasti lukea sanana tai jos kirjaimittain lukeminen on vakiintunutta, on parasta kirjoittaa lyhenne kokonaan versaalilla, esimerkiksi ”STT” ja ”SAK”. Tällöin on järkevin vaihtoehto taivuttamisessa se, että käytetään kaksoispistettä ja sellaista päätettä, joka on kirjaimittaisen lukutavan mukainen.
Jos sanana luettava lyhenne eli lyhennesana loppuu kirjaimeen k, p, t, l, r tai s, niin eräissä taivutusmuodoissa tämä loppukonsonantti usein kahdentuu ääntämyksessä. Tämä koskee varsinkin yksitavuisia lyhenteitä, kuten MEK, KOP, MOT, LEL, RUR ja SAS. Ääntämyksestä riippumatta kirjoitetaan sääntöjen mukaan tällöin vain yksinkertainen konsonantti.
Kirjoitusasut MEKkiin, KOPpiin jne. herättäisivät kielteistä huomiota, eikä niitä voi pitää kielen normien mukaisina. Toisaalta on suomen kielen sääntöjen vastaista kirjoittaa toisin kuin lausutaan eli MEKiin, KOPiin jne. Tämä lienee kuitenkin pienempi paha, jos tällaisia muotoja joudutaan kirjoittamaan. Niistäkin tosin Kielenhuollon käsikirja sanoo, että ne ”ovat selvästi arkisia, eikä niitä pidä käyttää muissa kuin tyyliltään epävirallisissa teksteissä”.
Vastaava ilmiö esiintyy myös vieraiden nimien ja uusien lainasanojen taivutuksessa. Ks. kohtaa Konsonantin kahdennus: poppia vai popia?
Etenkin jos lyhennesana esiintyy tekstissä vain kerran tai jos kyse on virallisesta tekstistä, on usein perusteltua kirjoittaa nimi kokonaan. Tällöin on kuitenkin muistettava, että jotkin organisaatiot ovat ottaneet lyhennesanan uudeksi viralliseksi nimekseen, joten se ei enää ole korvattavissa alkuperäisellä ilmauksella.
Lyhenteiden taivutuksen hankaluuksia voi usein välttää myös käsittelemällä lyhennettä kirjaimittain luettavana. Päätteen määrää tällöin viimeisen kirjaimen lukutapa (kirjaimen nimi).
Tämä koskee varsinkin sellaisia lyhenteitä, joihin tämä lukutapa on vakiintunut. Se menettelee myös silloin, kun lyhennetty asu ei herätä huomiota. Tämä riippuu taivutusmuodosta. ”LEL:n” näyttää normaalilta (ainakin jos ei pysähdy ajattelemaan, että sehän lausutaan ”lellin”), mutta sellaiset kirjoitusasut kuin ”LEL:ään” olisivat monista outoja. Virallisimmissa teksteissä ei kuitenkaan ehkä ole vaihtoehtoja, koska ilmaisun kirjoittaminen aina lyhentämättömänä (esim. ”lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelakiin”) tai sen mukainen lyhenteen kirjoitusasu (esim. ”LEL:iin”) olisi aika lailla absurdia.
Jos vieraskielisen nimen lyhenne luetaan kirjaimittain, on kirjainten suomenkielisten nimien käyttö yleensä suositeltua ja tavallisinta. Tällöin pääte tietenkin merkitään tämän lukutavan mukaan.
Muutamat lyhenteet, kuten ”BBC”, ovat kuitenkin vakiintuneet luettaviksi niin, että käytetään vieraan kielen kirjainten nimiä (”bii bii sii”). Tähän vaikuttaa myös se, esiintyykö lyhenne sellaisen sanan yhteydessä, joka luetaan vieraan kielen mukaisesti. Vakiintuneisuus on suhteellista, mutta vakiintuneeksi voi katsoa sen, mitä huolitellussa kielenkäytössä yleisesti käytetään. Pääte tulee kirjoittaa lukutavan mukaan. Tosin usein kirjoitetaan esimerkiksi ”BBC:hen”, mutta tämä on epäloogista.
Joissakin tapauksissa on horjuntaa suomalaisen ja vieraan lukutavan välillä: FBI:llä (äf bee iillä) ∼ FBI:lla (ef bii ailla), LO:hon (äl oohon) ∼ LO:hun (el uuhun – ruotsalainen lukutapa). Koska Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan suomen kielen mukaista lukutapaa käytetään, ellei muu tapa ole vakiintunut, kannattaa rajatapauksissa käyttää suomen mukaista tapaa.
Kielikellon 1/2021 kirjoitus Miten lausutaan CNN, KLM, FBI, KGB ja muut vastaavat? ottaa kantaa väljemmin: se pitää joissakin tapauksissa mahdollisina sekä kirjainten suomenkielisten nimien että vieraskielisten nimien käyttöä. Esimerkiksi NBC voidaan sen mukaan lukea en bii sii tai än bee see. Tästä voisi aiheutua vaihtelua myös kirjoitusasuun, esimerkiksi NBC:hin tai NBC:hen.
Edellä sanotun mukaisesti voi esimerkiksi ilmaisun ”Euroopan unioniin” lyhentää ”EU:hun”, jos lyhenne on tarkoitus lukea kirjaimittain ”ee uuhun”, tai ”EU:iin”, jos lyhenne on tarkoitus lukea avattuna ”Euroopan unioniin”. Kirjaimittainen lukutapa on tavallisempi. Toisaalta sitä ja sen mukaista lyhenteen kirjoitusasua ei ehkä pidetä viralliseen tyyliin sopivana.
Koska sellaiset asut kuin ”EU:iin” näyttävät oudoilta ja koska ne vaativat lyhenteen lukemista tavallisesta poikkeavalla tavalla, niitä on hyvä välttää. Yleensä tämä onnistuu helposti: jos tyyli on niin virallista, että ”EU:hun” ei sovi, siihen eivät lyhenteet muutenkaan sovi hyvin, joten on parempi kirjoittaa ilmaisu lyhentämättömänä.
Jotkin yleisnimien lyhenteet voidaan lukea joko kirjaimittain tai lavennettuina. Esimerkiksi ”Oy” voidaan lukea ”oo yy” tai ”osakeyhtiö”. Kirjaimittainen lukeminen on tavallisempaa, mutta virallisessa tekstissä tällaisia lyhenteitä taivutetaan usein tavalla, joka perustuu lavennettuun muotoon. Oy-lyhenteen osalta molemmat tavat ovat kuitenkin kielitoimiston hyväksymiä.
Toisen tyyppinen taivutusongelma on, pitäisikö kirjaimittain luettava lyhenne tv taivuttaa ”tv:hen” vai ”tv:seen”. (Jos ”tv” luettaisiin sanaksi ”televisio” eikä kirjaimittain, oikea taivutus olisi ”tv:oon”.) Asiasta ei liene yleistä ohjetta, mutta Kielitoimiston sanakirja esittää taivutuksen ”tv:hen”. Tämä voidaan ymmärtää niin, että lyhennettä taivutetaan ikään kuin kirjaimet luettaisiin eri sanoiksi, esimerkiksi ”tee vee”, tai ainakin kokonaisuus luetaan yhdyssanaksi, ”tee-vee”, jossa toisella osalla on sivupaino. Täten sitä taivutetaan yksitavuisten sanojen, kuten maa : maahan ja puu : puuhun, mallin mukaisesti.
Jos taas ilmauksen ”tv” kirjaimet ajatellaan luettavaksi yhtenä sanana, esimerkiksi ”teevee”, on luonnollista taivuttaa sitä kuten muitakin kaksitavuisia pitkään vokaaliin loppuvia sanoja. Koska taivutetaan esimerkiksi kaipuu : kaipuuseen, olisi luonnollista taivuttaa teevee : teeveeseen, joka johtaisi kirjoitusasuun ”tv:seen”. Se on monta kertaa tavallisempi kuin ”tv:hen”, mutta sitä on pidettävä ohjeiden vastaisena.
Ongelma voidaan usein kiertää käyttämällä televisio-sanaa. Monien yritysten tms. nimi on kuitenkin tv-loppuinen.
Sen sijaan ilmausta wc taivutetaan yleensä (ja suosituksen mukaan) ”wc:hen”, vaikka se luetaan sanana ”veesee”. Tähän vaikuttanee se, että ilmaus ”veeseeseen” tuntuisi äänteellisesti oudolta.
Useimpia kirjaimittain lausuttavia alkukirjainlyhenteitä taivutetaan ikään kuin viimeinen kirjain muodostaisi oman sanansa. Esimerkiksi ”alv” (aa äl vee) taipuu ”alv:hen” (aa äl veehen).
Lyhenteen oyj merkitys on ”julkinen osakeyhtiö”, ja tämän mukaisesti se lausutaan tai ajatellaan lausuttavan, ellei sitä lueta kirjaimittain ”oo yy jii”. Täten mahdollisia ovat siis esimerkiksi sekä ”oyj:hin” [oo yy jiihin] että ”oyj:öön” [julkiseen osakeyhtiöön]. Kielikellon 1/1998 kirjoitus julkinen osakeyhtiö, oyj kuvaa tämän erikseen; se ei aseta kumpaakaan tapaa etusijalle.
Kirjaimittaiseen lukemiseen perustuva tapa kannattaa asettaa etusijalle, sillä tokkopa kukaan edes paperista ääneen lukiessaan lukee ilmaisun ”Acme oyj:öön” todella ”Acme julkiseen osakeyhtiöön”, joka on kömpelö, jopa kielenvastainen ilmaisu. Taivutusmuoto on helpompi hahmottaa, kun pääte on merkitty todellisen eikä teoreettisen lukutavan mukaan.
Käytännössä sujuvin taitaisi olla sellainen ilmaisutapa, jossa yrityksen nimeä taivutetaan normaalisti ja ”(Oyj)” on vain sulkeissa yhtiömuotoa ilmoittamassa. Mutta se ei ole kaikkiin tilanteisiin tarpeeksi virallinen tapa.
Yhtiömme sulautetaan Acmeen (oyj).
Yhtiömme sulautetaan Acme oyj:hin.
Lyhenteen ”oyj” taivutuksen ongelmallisuus korostaa sitä, että lyhennettä valittaessa pitäisi tarkoin harkita sen toimivuutta myös normaalitekstissä, ei vain esitteissä ja perusmuotoisena. Varsinkin lyhenne, jonka lukutapa poikkeaa sen kirjainten järjestyksestä, on suorastaan luonnoton.
Sellaisia ilmaisuja kuin ”m/s” (’metriä sekunnissa’) ei pitäisi taivuttaa. Melkein mitä vain kannattaa tehdä taivuttamisen välttämiseksi, koska taipuva osa on ikään kuin ilmaisun keskellä, esim. ”metriin sekunnissa”. Esimerkiksi genetiivi ilmauksessa ”6 m/s:n nopeus” on oikeastaan vain kirjallinen: sitä ei voi luontevasti lukea ääneen tai kirjoittaa sanoina; ”kuuden metrin sekunnissa nopeus” olisi outo.
Usein välttäminen onnistuu lauserakennetta muuttamalla, ehkä vain ilmaisun osien järjestystä vaihtamalla. Tähän saattaa sisältyä suuretta kuvaavan sanan, kuten ”nopeus”, käyttö tukisubstantiivina; vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.
Jos mainitunlaista ilmaisua kuitenkin taivutetaan, niin selvää on, että kielen sääntöjen mukaan päätteeksi merkitään taipuvan osan pääte, kuten ”iin”. Yhtä selvää on, että lukija hämmentyy. Mutta mihin pääte merkitään?
EU:n tekstinlaadinnan ohjeet suosittavat kirjoitustapaa ”m:iin/s”. (Kielitoimiston ohjeissa on vastaavasti ilmaisu ”km:iin/t”.) SI-mittajärjestelmän periaatteiden mukaan ilmaisu ”m/s” on jakamaton kokonaisuus, ja tämän mukaisesti pääte liitettäisiin sen perään: ”m/s:iin”. Näin SFS:n SI-opas opastaa kirjoittamaan. Tämä lienee hiukan pienempi paha, mutta useimmiten löytyy jokin tapa kiertää ongelma.
Tuulen nopeus nousee illalla 15 m/s:iin.
Tuulen nopeus nousee ja on illalla jopa 15 m/s.
Joissakin tilanteissa voi tuntua näppärältä välttää tällaiset ongelmat käyttämällä sanaa ”tuntinopeus” tai vastaavaa. Jopa Kielikello 2/2006 esittää, ilmeisesti hyväksyvässä ja jopa suosittelevassa sävyssä, ilmaisun ”Tuntinopeus kasvoi 140 km:iin.” Sellainen kielenkäyttö on epäloogisuudessaan sopimatonta hyvään asiatyyliin, ja mm. SI-mittayksikköjärjestelmää koskevat ohjeet varoittavat siitä. Kielikellon tarjoamista vaihtoehdoista ilmaisu ”Nopeus kasvoi, kunnes se oli 140 km/t” on kömpelö eikä edes asiallisesti samaa merkitsevä kuin ”Vauhti nousi 140 km/h:iin”, vaan sisältää ajatuksen nopeuden kasvun päättymisestä.
Hyviä vaihtoehtoja ei siis ole, jos halutaan kirjoittaa esimerkiksi vauhdin kasvamisesta tiettyyn nopeuteen. Toisaalta päätteen merkitseminen on välttämätöntä, koska ”Vauhti nousi 140 km/h” merkitsisi sitä, että vauhdin lisäys oli 140 km/h (eli vauhti nousi 140 km/h:llä). Jos esityksen tyyli sallii, voi harkita nopeuden yksikön kirjoittamista sanoin, jolloin ongelma kierretään. Vielä yksi vaihtoehto on sentapaisen sanan kuin ”arvo” käyttö tukisubstantiivina; tämä merkitsee kömpelyyttä, mutta voi kuitenkin joskus olla pienin paha.
Yksikön tunnuksen säilyttäminen kokonaisuutena on hankalaa, jos ilmaisu on esimerkiksi ”kilogrammaan neliömetriä kohti”. Tunnuksia käytettäessä se kirjoitettaisiin ”kg/m²:aan”, joka vaatii jo oivallusta lukijalta. Toisaalta tällaisia ilmaisuja esiintyy yleensä vain tieteellisissä ja teknisissä esityksissä, joissa voidaan käyttää melko kuivakan asiallista tyyliä ja välttää tällaiset taivutusongelmat.
Edellä käsitelty ongelmatapaus on erikoistapaus siitä, että taivutettava ilmaisu on jonkinlainen lauseke. Yleiset ohjeet eivät juuri ota tällaisiin asioihin kantaa. Kielitoimisto on erikseen ilmoittanut, että indeksillä varustettua sävelnimeä taivutetaan seuraavasti:
Tässä siis kaksoispiste ja pääte kirjoitetaan koko ilmauksen jälkeen (ei esim. fisiin²). Kielitoimiston suositus sellaisten ilmaisujen kuin m/s taivutuksesta on ristiriidassa tämän kanssa, mutta se onkin kyseenalainen, kuten edellä kuvattiin.
Toimivin periaate lieneekin seuraava:
Viimeksi mainittu sääntö on tarkempi kuin ”viimeisen taipuvan osan mukaan”. Esimerkiksi ilmaisun m/s lukutavassa ”metriä sekunnissa” myös jälkimmäinen osa on taivutusmuoto, mutta se on ilmaisussa kiinteästi tässä muodossa. Ilmaisun asema lauseessa osoitetaan tässä tapauksessa ensimmäisen osan taivutuspäätteellä (esim. ”metriin sekunnissa”).
m2:stä | neliömetristä |
kg⋅m/s2:stä | kilogrammametristä sekunnin neliötä kohti |
gis2:iin | subkontra-gisiin |
14C:ssä | hiili neljässätoista |
Matematiikassa yleensä vältetään lausekkeiden taivuttamista. Tätä varten käytetään sopivaa tukisubstantiivia, kuten ”lauseke”, joka ikään kuin ottaa vastaan lauseyhteyden asettamat vaatimukset taivutuksesta, jolloin itse lauseketta ei taivuteta.
Hyvin yksinkertaisia lausekkeita, lähinnä pelkkiä tunnuksia, saatetaan kuitenkin taivuttaa. Tällöin noudatetaan samoja periaatteita kuin lyhenteiden taivutuksessa.
Tällaisissakin tapauksissa käytetään usein tukisubstantiivia.
Jos ilmaus tai sen loppuosa on lyhenne, tunnus, numero, erikoismerkki tms., joka luetaan vieraan kielen mukaan, eivät nykyisen säännöt ota kantaa taivutuksen merkitsemiseen. Tällaiset ilmaukset ovat yleensä jonkinlaisia erisnimiä. Useimmiten tässä ei ole ongelmia: näkyviin kirjoitetaan vain suomen kielen pääte, ei sidevokaalia. On luonnollista merkitä pääte sellaisena kuin se luetaan.
Ongelmia voi kuitenkin tulla illatiivimuodoissa. Jos numero 1 luetaan englannin sanana one eli [wan], ääntämyksessä on sidevokaalina i ja se pidentyy illatiivissa, jolloin ääntämys on [waniin]. Onko pääte merkittävä tämän mukaisesti vai kuten se merkittäisiin, jos luku kirjoitettaisiin sanana one, jolloin illatiivi on oneen? Kumpaakin vaihtoehtoa voi perustella, mutta ensin mainittu näyttää olevan yleisemmin käytössä.
Numeroon tms. loppuvaa vierasta nimeä luettaessa saatetaan viimeinen osa lukea suomen tai vieraan kielen mukaan. Tarkoitettu lukutapa vaikuttaa joskus kirjoitusasuun.
Ilmausta, jossa substantiivia seuraa siihen liittyvä luku, taivutetaan nykysääntöjen mukaan ensisijaisesti niin, että lukua taivutetaan. Substantiivi on tällöin taipumation, samoin sen edessä ehkä oleva määrite. Luku ilmaistaan yleensä numeroilla, ja pääte liitetään siihen kaksoispisteen avulla.
Vaikka Kielitoimiston ohjepankin sivu Numerot nimissä: Kolmostie, XXXI kesäolympialaiset esittää tällaisen taivutuksen poikkeuksettomana, esiintyy yleisesti toista taivutustapaa, jossa substantiivi taipuu, luku ei. Monissa tapauksissa tämä on niin yleistä ja Kielitoimiston julkaisuissakin esiintyvää, että sitä on pidettävä oikeana. Ohje lienee muotoiltu jyrkemmäksi kuin on tarkoitettu. Aiempi normi esitti substantiivin taipumisen yleissääntönä, joskin siihen oli laaja poikkeus.
Erisnimen ja luvun yhdistelmässä taivutetaan kuitenkin aina lukua. Tällöin luku on usein mallille annettu tunnus.
Esiintyy myös tapauksia, joissa molemmat taivutustavat ovat käytössä. Tällöin voi asettaa etusijalle ohjepankin ohjeen mukaisen.
Edellä esitettyä vastaavaa vaihtelua on silloin, kun taivutettava ilmaus koostuu substantiivista ja kirjaimesta tai kirjainten ja numeroiden muodostamasta koodista. Yleensä taivutetaan substantiivia, jos se on yleisnimi, muuten yksilöivää jälkiosaa.
Yleisnimen jäljessä olevaa koodimaista ilmausta kuitenkin taivutetaan silloin, kun yhdistelmä on esimerkiksi jonkin aineen muunnelmalle annettu nimi.
Yleisesti vertauksen ideana on kuvata uutta asiaa vertaamalla sitä vanhaan ja tuttuun taikka havainnollistaa käsitteellistä asiaa vertaamalla sitä johonkin kouriintuntuvaan. Jos sanon jotakin kevyeksi kuin höyhen, tarkoitukseni on havainnollistaa keveyttä vertaamalla sitä kaikkien tuntemaan asiaan, höyhenen keveyteen. Tällainen kielikuva ei tietenkään ole tarkoitettu täsmälliseksi. En väitä, että se, jonka keveyttä yritän kuvata, painaisi yhtä monta milligrammaa kuin keskimääräinen höyhen. Lisäksi kyse voi myös olla kuvaannollisesta keveydestä, esimerkiksi jonkin väitteen keveydestä. Sitä ei voi punnita vaa’alla.
Vertauksesta saatetaan käyttää myös nimitystä metafora. Silloin ajatellaan usein jotain syvälliseksi ajateltua kuvailmaisua. Äärimmillään metafora rinnastaa asioiden ja ilmiöiden yksityiskohtia hyvinkin pitkälle. Tunnettu esimerkki on metafora, jossa yhteiskunta käsitetään ihmisruumiiksi, jossa jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä, esimerkiksi aivot vastaavat yhteiskunnan johtoa jne.
Yleisesti vertauksella tarkoitetaan kielellistä ilmaisua, joka kuvailee jotakin asiaa rinnastamalla sen johonkin toiseen. Esimerkiksi lause ”tämä keitto maistuu ketsupilta” vertaa keiton makua sellaiseen, jonka maun useimmat suomalaiset jotenkin tuntevat. Mutta käytännössä vertaukset useinkin vertaavat tuntemattomia asioita yhtä tuntemattomiin. Ilmaisu ”väkeä kuin helluntaiepistolassa” on muodostunut pelkäksi sanonnaksi, sillä ei lukija käytännössä ajattele helluntaiepistolassa kuvattua ihmispaljoutta, vaikka tietäisikin, mikä sellainen epistola on.
Vertauksia on monentasoisia ja monentyyppisiä. Tässä ei voida paneutua vertausten kiehtovaan maailmaan, vaan toteamme vain, että vertaus voi vaihdella yksityiskohtaisesta vertaamisesta pelkkään haileaan kielikuvaan. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että sellainenkin ilmaisu kuin ”niemen nokka” sisältää alkujaan vertauksen: on ajateltu, että niemen kärki on kuin linnun nokka.
Putte Wilhelmsson on esittänyt (kirjoituksessa Anteeksi kuinka? Kanavassa 7/2005) vertauksille seuraavat perusvaatimukset hyvän kirjoittamisen näkökulmasta:
Esimerkiksi ”sataa kuin saavista kaataen” selventää, että kyse on rankasta sateesta ja tekee eron sen ja tavallisen sateen välillä, vaikka mitään määrällistä tietoa ei annetakaan. Vertauksen alkuperä on helppo hahmottaa: osaamme ajatella, miten vettä tulee, kun sitä kaadetaan saavista. Toisaalta tällainen vertaus menettää nopeasti tehonsa, jos sitä käytetään kevyin perustein. Jos jonkun huomataan käyttävän sitä jokaisesta sateesta, joka ei ole ihan tihuttamista, hänen kaikkiin vertauksiinsa ruvetaan suhtautumaan varovaisemmin.
Vertauksen varsinainen idea katoaa, jos se, mihin verrataan, ei olekaan lukijalle tuttu ja havainnollinen. Monet alun perin havainnolliset vertaukset ovatkin muuttuneet kangistuneiksi puheenparsiksi. Keskuudessamme ei enää elä ihmisiä, jotka olisivat kokeneet suuret nälkävuodet. Siksi ilmaisu ”pitkä kuin nälkävuosi” on vain hyvin heikosti havainnollistava. Se on muuttunut pelkäksi sanonnaksi. Se on käytännössä vain tapa sanoa ”hyvin pitkä”. Lukija ei voi sanonnasta saada tuntumaa siihen, miten pitkää oikeastaan tarkoitetaan.
Monet ilmaisut sisältävät vertauksen johonkin, joka on periaatteessa tuttua, mutta vertaukselta puuttuu silti eloisuus. Useimmille ihmisille ei ilmaisu ”nyt otti ohraleipä” ole mitenkään havainnollinen, vaikka sana ”ohraleipä” on sinänsä tuttu. Ohraleipä on monille nykysuomalaisille pikemminkin kiinnostava erikoisuus, jota maistellaan, kuin vähempiarvoisena pidetystä rehuviljasta tehty leipä, johon jouduttiin turvautumaan, kun ei ollut ruista. Jos siis sanontaa pysähdyttäisiin ajattelemaan havainnollistuksena, se lähinnä johtaisi harhaan.
Väljähtyneet vertaukset eivät sinänsä ole kielivirheitä, ellei sitten virheenä pidetä kielen jäntevyyden puutetta. Niitä ei tarvitse erikseen vältellä, ellei ole huomannut käyttävänsä niitä liiaksi, maneerina. Jos joka lauseeseen tulee jokin tavanomainen kuvasanonta, joka ei oikeasti havainnollista mitään, lukijat saattavat kyllästyä tai hermostua. Erityisen häiritsevää on, jos kirjoittaja käyttää samoja väljähtyneitä vertauksia hyvin usein. Useinkin sellainen muodostuu kirjoittajan pinttyneeksi tavaksi, maneeriksi, jota hän ei itse huomaa, mutta joka häiritsee, jopa ärsyttää muita.
lyödä kuin vierasta sikaa
erottaa jyvät akanoista
täynnä kuin Turusen pyssy
pirteä kuin peipponen
Kielivirheenä voidaan pitää ainakin sellaista vertausta, joka selvästi johtaa harhaan. Tulkinnanvaraisempaa on, miten pitäisi suhtautua siihen, että väljähtynyttä vertausta käytetään aivan uudessa merkityksessä.
Joskus vertauksessa käytetty ilmaisu kuuluu lukijalle niin vieraaseen maailmaan, että se voidaan ymmärtää aivan väärin. Tämä vaara on yleensä pieni silloin, kun sanonta on täysin vakiintunut kieleen ja sen alkuperäinen kuvaannollisuus on hävinnyt. Tosin kieltä vasta opetteleva, esimerkiksi lapsi tai maahanmuuttaja, voi joutua aivan hakoteille silloinkin. Joku ehkä ottaa ilmaisun ”iskeä kirveensä kiveen” sananmukaisesti, jos ei ole koskaan kuullut sitä käytettävän kuvaannollisesti ja jos sananmukainen tulkinta sattuu olemaan mahdollinen.
Tavallisempaa on, että vertaus ymmärretään vertaukseksi, mutta tulkitaan väärin. Tähän jo viitattiin ohraleipäesimerkissä. Vanha esimerkki on uskonnollisen kielenkäytön puhe Jeesuksesta tai papista paimenena. Ilmaisu on alkujaan ollut hyvin eloisa ja viitannut kuulijoille hyvin tuttuun asiaan, paimeneen, joka johdattaa lammaslauman hyville laitumille ja suojelee sitä pedoilta. Nykyisin paimenen ammatti on lähes kadonnut, ja sana ”paimen” on paljolti siirtynyt tarkoittamaan lankaa, josta saa sähköiskun, kun sitä koskettaa (”sähköpaimen”). Silloin, kun paimen-sanan vielä ymmärretään tarkoittavan ammattia, tämä ammatti kuuluu tutkimusten mukaan kaikkein vähiten arvostettuihin. Niinpä jos vertaus toimii lainkaan, se voi viitata kielteisiin asioihin – jopa liikkumisen rajoittamiseen sähköiskun uhalla. Tosin monien mielessä sana ”paimen” tarkoittaa vain ihmistä, joka ohjailee (paimentaa) muita ihmisiä tai asioita tai organisaatiota. Silloin kielikuva on kokonaan lakannut toimimasta kielikuvana. Toisaalta ilmauksen sanan merkitys ei ole ihan se, mitä paimenvertauksella alkujaan tarkoitettiin.
Tunnettu esimerkki vertauksen merkityksen muuttumisesta on lausahdus ”nahkurin orsilla tavataan”. Se on alkujaan viitannut siihen, että kuoleman jälkeen olemme kaikki samassa tilanteessa. Sanonnan alkuperä on kuitenkin useimmille tuntematon. Niinpä kun ilmaisua käytettiin poliittisessa keskustelussa jonkinlaisena yleisenä varoituksena tai uhkauksena, se alkoi entistä enemmän elää omaa elämäänsä.
Sanojen ja sanontojen merkitysten muuttuminen on luonnollista. Muutokset, joissa katkeaa yhteys aiempiin merkityksiin, aiheuttavat kuitenkin sekaannuksen tilan. Aikanaan ehkä uusi merkitys vakiintuu, ja sen jälkeen entinen merkitys onkin muuttunut vääräksi. Mutta jos puolet ihmisistä ymmärtää sanonnan yhdellä tavalla ja toiset puolet ihan toisella, ei sanontaa voi pitää ainakaan yleiskielessä oikeana, oli tarkoitettu merkitys kumpi tahansa. Poikkeuksena on ehkä tilanne, jossa halutaankin vältellä kannan ottamista ja esiintyä tarkoituksellisen epäselvästi.
Muotisanontojen välttäminen on hyvä periaate senkin takia, että muotisanonnat ovat usein juuri muuttuvia sanontoja. Osa ihmisistä tuntee ne vanhoissa merkityksissä, osa uusissa, ja saattaa olla varsin vaikea arvioida, mitä uudet merkitykset itse kullekin ovat, tarkkaan ottaen. Muotisanontoja nimittäin usein omaksutaan ja matkitaan yksittäisten käyttötilanteiden mukaan, ja tällöin merkitys saatetaan ymmärtää hiukan väärin. Seuraava matkija ymmärtää hiukan lisää väärin.
Kielenhuoltajat ovat usein varoitelleet vertausten yhteensopimattomuudesta. Vertauksen kuvakieli ei aina sovi yhteen saman virkkeen toisen vertauksen kuvakielen taikka virkkeen muun sisällön kanssa. Varoituksiin onkin aihetta, joskin vähemmän kuin luullaan. Useimpien ihmisten mielessä vertaukset toimivat paljon vähemmän vertauksina kuin kieltä erityisesti harrastavien mielessä. Toki varoituksia voi säestää liioitelluilla esimerkeillä, parodioilla, jolloin varoitus menee ehkä perille.
Jälkimmäinen esimerkki on todellisesta kielenkäytöstä, ja siinä sana ”Kärpät” tarkoittaa urheilujoukkuetta, jolla on tämä nimi. Jos oikein pysähtyy ajattelemaan, niin ilmaisu alkaa tuntua hullulta. Sian porsaathan pahnoilla oleilevat, eivät kärpän poikaset. Mutta moniko pysähtynee?
Esimerkki kuvastaa samalla myös vertausten merkitysten muuttumista ja kuvaannollisen luonteen katoamista. Alkujaan ”pahnanpohjimmainen” tarkoittaa sian porsaista pienintä ja heikointa, usein viimeksi syntynyttä, joskus sananmukaisesti pahnojen pohjalle vajonnutta. Sanaa ruvettiin käyttämään leikillisesti sisarusparven nuorimmasta. Myöhemmin sitä on ruvettu käyttämään myös yleisesti jonkin joukon jossakin mielessä heikoimmasta. Leikillinen, jopa hellittelevä sävy on tällöin yleensä kadonnut. Toisaalta tällaiset muutokset ovat hitaita, ja useinkin osa lukijoista kokee ilmaisun vielä sen vanhan käytön pohjalta.
Mainoskielessä ja joskus muutoinkin voi omituinen vertaus olla täysin harkittu. Silloin se on yleensä niin omituinen, että jokainen huomaa sen ja pysähtyy ajattelemaan sitä. Tällöin tarkoitus onkin, että mainoslause herättää huomiota ja jää mieleen juuri omituisuutensa takia.
”Akilleen kantapää” on yleisesti tunnettu kuvallinen ilmaisu, joka tarkoittaa jonkun heikkoa kohtaa. Kysymys siitä, onko ihmisen terveyden heikoin kohta ehkä jokin hoitamaton vika hänen hampaissaan, on täysin mielekäs. Mutta ajatus kantapäästä suussa on naurettava, ja kenties mainostaja on halunnutkin, että mainos huomataan tämän takia. Tavallisessa asiatekstissä naurettavuus kuitenkin olisi vain ikävä tyylirikko.
Sanalla ”fraasi” on useimmille ihmisille kielteinen merkitys. Kun sanotaan, että joku puhuu fraaseilla, niin tarkoitetaan, että hän käyttää sanontoja, jotka ehkä kuulostavat komeilta mutta eivät tarkoita mitään – tai joiden takana esittäjä ei ainakaan seiso. Tyypillisesti fraaseiksi sanotaan muotisanontoja, joissa esitetään jokin hieno, jopa ylevä tavoite, mutta ei kerrota, miten se saavutettaisiin.
Sanalla ”fraasi” on kuitenkin muitakin merkityksiä. Kielten tutkimuksessa ja opetuksessa sillä tarkoitetaan jollekin kielelle ominaista ilmaisutapaa, kiteytynyttä, vakiintunutta ilmaisua. Esimerkiksi ”tällä tietoa” on vanha suomen kielen fraasi, jolla voidaan iskevästi ilmaista ajatus, joka muuten vaatisi pitemmän ilmaisu: ”tämänhetkisten tietojen mukaan”. Fraasiksi voidaan sanoa myös vaikkapa suomen kielen ilmaisutyyppiä ”minulla on” tai ”pojalla on”. Se on suomelle ominainen tapa ilmaista omistaminen, hallussa oleminen tms., jotka esimerkiksi englannissa ilmaistaan toisen tyyppisillä ilmaisuilla (I have, the boy has).Vieraan kielen opiskelussa sen fraasien oppimisella on tärkeä käytännöllinen osa. Usein fraasit opitaan vain esimerkkien pohjalta.
Fraaseilla on kuitenkin tärkeä merkitys myös suomen kielen eri käyttömuodoissa. Kun ihmiset toistuvasti joutuvat hoitamaan määrätynlaisia asioita, muodostuu vakiomuotoisia tapoja esittää ne. Ehdotus, muistio tai sopimus kirjoitetaan vakiosanontoja, fraaseja käyttäen. Joskus käytetään suorastaan valmista asiakirjamallia, johon vain kirjoitetaan oikeat nimet ja muut yksityiskohdat. Lukijat, esimerkiksi virkamiehet, ovat usein hyvin tottuneet lukemaan vakiosanontoja. Niillä voidaan ratkaista monia tulkintaongelmia, ja viesti menee perille nopeammin.
Fraasit myös helpottavat kirjoittajan työtä. Ei tarvitse miettiä päätään puhki, miten jonkin asian sanoisi, kun voi ottaa mallia jostakin ja käyttää samaa ilmaisutapaa, jota on ennenkin käytetty. Etenkin kirjallisen esityksen alkuun sopii usein hyvin fraasi, jolla vakiintuneeseen, totuttuun tapaan ilmaistaan, mitä asia koskee, tai vaikkapa vain johdatetaan lukija oikeaan tunnelmaan.
Tällaisten fraasien käytön ehkä suurin ongelma on se, että niitä usein käytetään muuallakin kuin pitäisi. Esimerkiksi yleisölle suunnattua tiedotetta ja yleistajuista esitettä ei juurikaan kannata kirjoittaa ammattialan fraaseja käyttäen.
Fraasia laajempi ilmaisutyyppi on malli, esimerkiksi asiakirjakaava. Äärimmillään kyse on täysin valmiista tekstin muodosta, johon vain kirjoitetaan paikalleen muutama erisnimi, joilla teksti sovitetaan tiettyä erityistapausta koskevaksi. Tällaiset mallit ovat erittäin hyödyllisiä silloin, kun pitää kirjoittaa sellainen asiakirja, jollaista ei itse ennen ole tehnyt, mutta joita muutoin laaditaan hyvin paljon. Käytännön tarpeet ovat ohjanneet asiakirjojen kaavamaistumiseen.
Mallin käyttäminen yleensä nopeuttaa kirjoittamista suuresti. Koska lukija on todennäköisesti tottunut lukemaan mallin mukaisia asiakirjoja, niin mallin noudattaminen nopeuttaa myös lukemista ja asian oikeaa ymmärtämistä. Lisäksi se huolehtii siitä, että mukaan tulevat kaikki olennaiset asiat, joita kirjoittaja ei muuten tulisi ajatelleeksi. Ääriesimerkki on testamentti. Testamentin voi laatia itsekin, mutta jos testamenttia tehtäessä ei noudateta eräitä muotosääntöjä, niin se on mitätön.
On laadittu erityisiä asiakirjakaavojen eli -mallien kokoelmia, joita on julkaistu kirjoina ja kirjojen osina. Esimerkiksi Lakioppaan asiakirjamalleissa on usein tarvittavien oikeudellisten asiakirjojen (esim. valtakirjojen) malleja muodossa, jotka voi ottaa tekstinkäsittelyohjelman asiakirjapohjaksi.
Monilla työpaikoilla, monissa järjestöissä jne. on myös omia asiakirjamalleja, usein hyvinkin yksityiskohtaisia. Ellei niitä ole, kannattaa ottaa mallia vanhoista asiakirjoista. Tässä kuitenkin tarvitaan harkintaa. Kokouksen sihteerin on ehkä helpointa kirjoittaa pöytäkirjat vanhojen pöytäkirjojen antaman esimerkin mukaan. Mutta useinkaan rakennetta ja asua ei ole mietitty kovin pitkälle. Jos niissä on selviä puutteita, kannattaa uuden sihteerin ehkä pikemminkin pyrkiä luomaan uusi hyvä käytäntö kuin jäljitellä vanhaa.
Kaikilla kirjoittajilla on omat lempisanontansa. Jotkut käyttävät niitä tuhkatiheään sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Jos sanonta toistuu toistumistaan, lukija huomaa toistumisen ja ehkä huvittuu, ehkä ärsyyntyy. Yleensä tekstin lukeminen häiriytyy ainakin hiukan.
Omista sanonnoista ei tarvitse luopua, mutta niitä ei pitäisi päästää pinttyneiksi tavoiksi, maneereiksi. Pahimmillaan kirjoittaja on niin tottunut sanontaan, ettei hän osaa vähentää sen käyttöä, vaikka siitä erikseen huomautettaisiin. Tavallisempaa on, ettei kirjoittaja huomaa omia maneerejaan.
Koska monet sanonnat muodostuvat helposti maneereiksi, ne saatetaan kielenoppaissa ja tyylioppaissa julistaa vältettäviksi. Tämä on yleensä liioittelua. Mutta selvää on, että jos jostakin sinänsä kelvollisesta sanonnasta erityisesti varoitellaan, on hyvä miettiä hetkinen sitä, tuleeko itse käyttäneeksi sitä liian usein.
Sanonnan ”itse asiassa” on joskus sanottu olevan huonoa tyyliä, ehkä kielivirhekin. Itse asiassa se on kyllä kuvattu suomen kielen sanakirjoissa ilman mitään mainintaa hylättävyydestä tai tyylillisestä huonoudesta. Mutta itse asiassa se tosiaankin on usein täysin tarpeeton kirjoituksen tai puheen lisä, joka voidaan itse asiassa poistaa ilman, että virkkeen merkitys itse asiassa muuttuu lainkaan – itse asiassa silloin virkkeen merkitys tulee hiukan selvemmin esille. Joillekin siitä on tullut maneeri, jota he itse asiassa eivät huomaa, ennen kuin joku huomauttaa. Itse asiassa meillä kaikilla on omat maneerimme, jotka saattavat itse asiassa ärsyttää muita kovastikin.
Kohtuullisesti käytettynä ”itse asiassa” on ihan hyvä ilmaisu. Sen merkitys on kirjoituksessa lähinnä painottava tai jotakin vastakohtaa (esimerkiksi luulon ja todellisen tilanteen vastakohtaa) korostava. Sillä voidaan myös yrittää aloittaa pehmeästi lausuma, jossa kiistetään jonkun toisen väite. Puheessa se on usein puheenvuoron hallussa pitämisen tai haltuun ottamisen väline, eli puhuja lähettää eräänlaista kantoaaltoa kertoakseen, ettei ole vielä lopettanut, tai eräänlaisen huomioviestin, jolla yritetään saada joku muu lopettamaan puheensa ja vaihtamaan kuuntelemisen puolelle. Tällaisesta puhekielikäytöstä ehkä johtuukin ilmaisun liiallinen käyttö kirjoituksessa.
Tekstin virke- ja lauserakenne on enemmänkin tyyliasia kuin oikeakielisyyttä. Kielenoppaissa onkin yleensä keskitytty siihen, miten korjataan mutkikkaiden rakenteiden virheet. Usein on kuitenkin parempi alun perinkin välttää mutkikkaita rakenteita.
Mutkistuminen lisää virheiden todennäköisyyttä. Ensinnäkin syntyy rakenteita, jotka poikkeavat niin paljon puhekielestä, että luontainen kielitaju ei kerro esimerkiksi sitä, mihin sijamuotoon objekti kuuluu. Toiseksi pelkkä virkkeen pituus voi aiheuttaa sen, että kirjoittajakaan ei pysty hahmottamaan sitä kokonaisuutena.
Pitkään virkkeeseen voi syntyä jopa anakoluutti eli tilanne, jossa virke alkaa yhdellä tavalla ja sitten, ehkä siksi että kirjoittajan mielessä kilpailee kaksi vaihtoehtoista rakennetta, jatkumaan toisella tavalla. (Edellä olevassa virkkeessä on tarkoituksellinen anakoluutti esimerkin vuoksi: sanan jatkumaan tilalla pitäisi virkerakenteen takia olla jatkuu).
Etenkin muutettaessa mutkikasta virkettä on syytä olla tarkkana: yhden kohdan muuttaminen voi vaatia muutoksia muuallekin.
Joskus kuitenkin monisanaisuus tai mutkikkuus on tarkoituksellista. On kielenkäytön muotoja, joissa ilmaisun pitää olla mutkikasta, ainakin jonkun mielestä. Pitää ehkä noudattaa jotakin vanhaa kaavaa tai muotovaatimusta. Kenties ehdotus pitää muotoilla kautta rantain, ei liian suoraksi ja selväksi. Näin annetaan vastaanottajalle tilaisuus kieltäytyä kohteliaasti.
Kieliopissa lauseita luokitellaan monin tavoin. On päälauseita ja erilaisia sivulauseita, ja toisaalta on väitelauseita, kysymyslauseita ja huudahduslauseita.
Oikeakielisyyteen pyrittäessä on pystyttävä tunnistamaan lauseet, jotta osataan tarvittaessa kirjoittaa pilkut lauseiden väliin. Tätä käsiteltiin kohdassa Lauseiden tunnistaminen,
Varsinkin puhekielessä käytetään lauseen tilalla usein niin sanottua vajaata lausetta eli elliptistä lausetta, josta on jätetty pois jotain kieliopillisesti olennaista, ennen muuta predikaatti, esimerkiksi ”Samapa tuo!” tai ”Syömään?”
Vajaat lauseet eivät yleensä sovi huoliteltuun asiatekstiin. Kyse ei ole vain kieliopin ja tyylin säännöistä, vaan myös siitä, että puhutun kielen kuulija voi tulkita vajaan lauseen mm. asiayhteyden, esittämistilanteen ja äänensävyn perusteella. Kirjoitetussa kielessä vajaat lauseet ovat paljon vaikeammin tulkittavissa.
Esimerkiksi ”Samapa tuo!” voidaan tulkita niin, että siitä puuttuu sana ”on”. Sen sijaan ”Syömään?” tulkitaan eri tilanteissa eri tavoin, esimerkiksi ihmettelyksi ”Lähtikö hän syömään?” tai kysymykseksi ”Lähdetäänkö syömään?”.
Asiatekstissä eivät vajaat lauseet yleensä ole hyväksyttäviä kuin erikoistapauksissa. Käytännön syistä etenkin otsikot ovat hyvin usein elliptisiä. ”Eduskunta vihdoin lomille” sopii otsikoksi, mutta normaalitekstissä lauseeseen tarvitaan verbi: ”Eduskunta jäi vihdoin lomille”.
Monet kertovat oppineensa, ettei jos-lauseen jäljessä saa kirjakielessä käyttää niin-sanaa. Virallinen kielenhuolto ei ole koskaan ollut sillä kannalla. Nykysuomen sanakirjassa on lukuisia esimerkkejä siitä, että niin-sanaa käytetään ”liittämässä edellä olevaa sivulausetta hallitsevaan lauseeseen; voidaan lauseen merk[itykse]n muuttumatta tav[allisesti] jättää poiskin”.
Myöhemmin on ohjeissa ja oppaissa jonkin verran varoitettu tarpeettomasta tai maneerimaisesta niin-sanan käytöstä. Ne voi ottaa huomioon niin, ettei niin-sanaa käytetä silloin, kun virkkeen rakenne on muutenkin selvä.
Esimerkiksi Kielitoimiston ohjepankin sivu Sanajärjestys: päälauseen alussa niin sanoo: ”Kun päälause on jos-, kun- tai vaikka-lauseen jäljessä, se alkaa joskus niin-sanalla. Niin toimii tällöin lauserajaa selventävänä merkkinä”. Se kuitenkin lisää, että kirjoitetussa asiatyylissä pelkkä pilkku on tavallisempi keino osoittaa lauseenraja.
Usein sanotaan, että suomessa sanajärjestys on vapaa. Oikeampaa olisi sanoa, että suomessa sanajärjestyksellä ilmaistaan yleensä vivahteita ja painotuksia ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu. Sen sijaan esimerkiksi ruotsissa sanajärjestyksen muuttaminen voi muuttaa toteavan lauseen kysymykseksi.
Sanajärjestys ei siis ole yhdentekevä. Normaalipainotteisessa lauseessa järjestys on suomessa ns. SVO-järjestys eli subjekti, verbi, objekti, siis esimerkiksi ”Pekka sai ison kalan”. Siitä poikkeaminen herättää huomiota ja saattaa varsin paljonkin muuttaa painotuksia. Esimerkiksi lause ”Ison kalan sai Pekka” voisi kuvastaa hämmästelyä (jos paino on sanoilla ”ison kalan”) tai se voitaisiin sanoa tilanteessa, jossa puhutaan tunnetusta kalasta ja kerrotaan, että juuri Pekka sai sen (jos paino on sanalla ”Pekka”).
Esimerkistä ilmenee, että sanajärjestys useinkin toimii yhdessä puheen painotusten kanssa. Siksi sanajärjestyksellä ei kirjoitetussa kielessä voi ilmaista vivahteita kovinkaan luotettavasti. Sillä voidaan kuitenkin ehkä selventää merkitystä ja tehdä ilmaisu sujuvammaksi.
Kohdassa Lauseen eri jäsennystavat kuvataan, miten sanajärjestystä muuttamalla voi usein poistaa moniselitteisyyden. Seuraavassa esimerkissä ensimmäinen lause jättää epäselväksi, sanotaanko siinä maineikkaaksi Helsingin yliopistoa vai professori von Wrightiä (vaiko ehkä Helsinkiä?).
Vanhoissa kielenoppaissa on usein varoiteltu matkimasta ruotsin sanajärjestyssääntöjä. Esimerkiksi sivulauseen jälkeisessä päälauseessa on ruotsissa käänteinen sanajärjestys, siis predikaatti ennen subjektia. Vanhassa kirjasuomessa sitä matkittiin paljon: ”Kun hän oli sen sanonut, lähti hän – –”. Yleensä suomessa on luontevampaa käyttää suoraa sanajärjestystä, eli subjekti on ennen predikaattia: ”Kun hän oli sen sanonut, hän lähti – –”.
Ohjeet on kuitenkin usein ymmärretty väärin, ikään kuin käänteinen sanajärjestys olisi kielletty. Kielentarkistajat saattavat täysin tarpeettomasti korjailla lauseiden sanajärjestystä sen sijaan, että kunnioittaisivat kunkin kirjoittajan tyyliä ja harkintaa.
Nykyisiä ohjeita kuvailee Kielitoimiston ohjepankin sivu Sanajärjestys: suora ja käänteinen sanajärjestys.
Käänteinen sanajärjestys tekee ilmaisusta usein kevyemmän etenkin silloin, kun predikaatti on lyhyt ja painoton ja subjekti on pitkä. Tällöin predikaatti, esimerkiksi on tai teki, myös antaa jo lauseen lukemisen varhaisessa vaiheessa vihjeen siitä, mistä teosta tai tapahtumasta siinä on puhe.
Sanajärjestyksen valintaan voi vaikuttaa sekin, viittaako subjekti johonkin aiemmin mainittuun vai onko se uutta asiaa. Etenkin jos subjektin tarkoittamasta kohteesta on tekstissä juuri ollut puhe, on suora sanajärjestys yleensä luontevampi. Jos taas subjekti viittaa johonkin aiemmin mainitsemattomaan, voi käänteinen sanajärjestys sopia paremmin. Jos edellisen esimerkin teksti olisi ensimmäinen viittaus kyseiseen puolueeseen, suora sanajärjestys voisi olla jopa outo: lukija voisi ruveta ihmettelemään, olikos tästä puolueesta ollut puhetta aiemmin.
Kun predikaatti on liittomuoto, voi ilmausta usein keventää sijoittamalla apuverbin (olla-verbin) ennen subjektia. Vertaa seuraavia:
Käänteinen sanajärjestys on tavallinen lainauksen jälkeisessä johtolauseessa, joka kertoo, kuka puhui tai kirjoitti. Erityisen luonteva se on silloin, kun henkilö on aiemmin mainitsematon ja lukijalle ehkä tuntematon; tätä saatetaan korostaa mainitsemalla titteli, ikä tms.
Vaikka sivulauseen jälkeisessä päälauseessa ei pidäkään kaavamaisesti käyttää käänteistä sanajärjestystä, se usein selventää virkkeen rakennetta. Predikaatti osoittaa subjektia selvemmin siirtymisen uuteen lauseeseen. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa sivulause loppuu sanaan, joka on samassa taivutusmuodossa (yleensä perusmuodossa) kuin päälauseen subjekti.
Jos teksti menee kielentarkistukseen, on kuitenkin syytä varautua siihen, että tarkistaja saattaa ”korjata” kaikki ”epäsuomalaiset” tai ”tarpeettomat” käänteiset sanajärjestykset.
Suomen kielessä on yleisenä periaatteena, että uutena mainittava asia sijaitsee lauseen loppupuolella. Erityisesti tämä koskee lauseita, jotka ilmaisevat, mitä on löytynyt tai mitä on sattunut jollekin.
Uutisotsikoinnissa on kuitenkin jo pitkään käytetty yleisesti sanajärjestystä, jossa tärkeä asia on aivan alussa, vaikka se viittaakin johonkin uuteen. Syynä on, että otsikon halutaan herättävän lukijan kiinnostuksen heti ensimmäisillä sanoilla.
Niinpä otsikossa saatetaan kirjoittaa ”Kultakoru löytyi roskakasasta”, kun tarkoitetaan ennen tuntemattoman korun löytymistä. Vaikka tämä on uutistoimittajien kielessä tavallista, siitä ei kannata ottaa mallia. Uutisissakin tällainen sanajärjestys kannattaa rajoittaa otsikoihin.
Lauseenvastikkeella tarkoitetaan sentapaisia rakenteita kuin ”syksyn tullessa”, ”tehtyäni työni loppuun” ja ”saadakseni rahaa”. Ne korvaavat sellaisia sivulauseita kuin ”kun syksy tuli (t. tulee)”, ”kun olin (t. olen) tehnyt työni loppuun” ja ”jotta saisin (t. olisin saanut) rahaa”.
Lauseenvastike on yleensä lyhyempi kuin vastaava sivulause. Toisaalta sivulause on usein yksiselitteisempi. Esimerkkitapauksissa sivulauseesta ilmenee aikamuoto, lauseenvastikkeista ei. Toki se, millaiseen aikaan lauseenvastikkeen verbi viittaa, on useimmiten asiayhteyden perusteella selvää.
Lauseenvastikkeen käsitteen tarkka määrittely on kuitenkin hankalaa. Jos tunnusmerkiksi otetaan, että rakenteen ytimenä on verbinmuoto, joka ei ole predikaatti, olisi jopa määritteetön partisiippi (esimerkiksi pudonnut) lauseenvastike (ja se vastaisi sivulausetta joka putosi). Toisaalta lauseenvastikkeen käsite voidaan rajata jopa niin, että lauseenvastikkeen jokaisella sanalla pitää olla vastine vastaavassa sivulauseessa.
Iso suomen kielioppi esittää (§ 876), että ”lauseenvastike” ei ole kieliopillinen, vaan pedagoginen termi. Sekin kuitenkin kuvailee perinnäisesti lauseenvastikkeina kuvattuja rakenteita olennaisesti samoin kuin vanhemmat kieliopit. Erkki Savolaisen Verkkokielioppi kuvaa seitsemän varsinaista lauseenvastiketta ja eräitä lauseenvastikkeen kaltaisia ilmauksia. Kielitoimiston ohjepankissa on laajahko ohjeisto lauseenvastikkeista.
Seuraavassa taulukossa on kuvattu eräitä tavallisia suomen kielenvastikkeita esimerkkien avulla.
tyyppi |
esimerkki |
vastaava sivulauseilmaisu |
selostava (referatiivinen) |
sanoin kirjoittaneeni |
sanoin, että olen kirjoittanut |
tapaa ilmaiseva (modaalinen) |
istuin kirjoittaen |
istuin siten, että kirjoitin |
aikaa ilmaiseva (temporaalinen) |
kirjoittaessani |
kun kirjoitan (t. kirjoitin) |
aikaa ilmaiseva (2. temporaalinen) |
kirjoitettuani |
kun olin kirjoittanut |
tarkoitusta ilmaiseva (finaalinen) |
kirjoittaakseni |
jotta kirjoittaisin |
Näiden lisäksi luokitellaan lauseenvastikkeiksi usein myös muita rakenteita. Esimerkiksi lause ”rikastuin kirjoittamalla” vastaa merkitykseltään virkettä ”rikastuin sen avulla (t. johdosta), että kirjoitin”. Verbinmuotoa ”kirjoittamalla” voitaisiin siis pitää lauseenvastikkeena yhtä perustellusti kuin muotoa ”kirjoittaen”. Vastaavasti sellaisia aktiivin partisiippeja kuin ”kirjoittanut” voisi pitää lauseenvastikkeina yhtä hyvin kuin passiivin partisiippeja, kuten ”kirjoitettu”. Esimerkiksi määrite ”tämän kirjan viime vuonna kirjoittanut” vastaa sivulausetta ”joka kirjoitti tämän kirjan viime vuonna”.
Lauseenvastikkeina sanan laajassa mielessä voidaan yleisesti pitää ilmauksia, jotka eivät ole lauseita mutta sisältävät verbinmuodon tai -johdoksen ja merkitykseltään vastaavat lausetta. Esimerkiksi ilmaisun ”kirjeen kirjoittanut mies” voidaan käsittää vastaavan ilmaisua ”mies, joka kirjoitti kirjeen”, joten sen osa ”kirjeen kirjoittanut” vastaa lausetta ”joka kirjoitti kirjeen”.
Olennaista tässä ei ole, miten asiat kieliopillisesti jäsennetään, vaan se, että hyvin monenlaiset ilmaisut ovat muunnettavissa lauseiksi. Jos virkkeestä muodostuu raskas, kannattaakin etsiä siitä kohtia, joissa voisi siirtää asioita sivulauseisiin. Muunnos tekee ilmaisun merkityksen usein ymmärrettävämmäksi tai yksiselitteisemmäksi. Tämä pätee etenkin silloin, kun lauseenvastike on pitkä.
Lauseenvastikkeen tapaisia ovat myös monet ilmaisut, joissa on sellainen sana kuin ”johdosta”, ”vuoksi” ja ”toimesta”. Ne nimittäin sisältävät jonkinlaisen maininnan syy- tai vaikutussuhteesta. Usein ne voidaan luontevasti korvata sivulauseilla.
Esimerkiksi virke ”Tarvittaessa rakennetaan ensi vuonna toinen samanlainen lisätila oppilasmäärän kasvun vuoksi” on sinänsä virheetön. Se on kuitenkin niin pitkä, että sille voisi tehdä hyvää, jos yksi asia erotetaan sivulauseeksi: ”Tarvittaessa rakennetaan ensi vuonna toinen samanlainen lisätila, koska oppilasmäärä kasvaa”. Ilmaisussa on varsinainen lauseenvastikekin, ”tarvittaessa”, mutta se on lyhyt ja merkitykseltään selvä.
Etenkin ennen kielenopetuksessa ja -oppaissa erityisesti kehotettiin käyttämään lauseenvastikkeita. Korostettiin, että ne ovat suomen kielelle ominaisia nasevia ilmaisukeinoja. Mainittiin sellaisia esimerkkejä nasevuudesta kuin lauseenvastike ”näin käytyä”, jonka kääntäminen muille kielille kieltämättä johtaa monisanaisuuteen. Mutta miten sujuvaa suomea se oikeasti on? Miltä se kuulostaisi puheessa, ja moniko sen sujuvasti ymmärtää? Arkipuheessa moni sanoisi ”sit ku oli käynyn näin”, ja sama rakenne sopii aivan hyvin kirjoitettuun kieleenkin: ”kun oli käynyt näin”.
Selostava eli referatiivinen lauseenvastike voi sisältää joko tekevän-tyyppisen tai tehneen-tyyppisen partisiipin. Edellinen ilmaisee, että tekeminen on samanaikaista tai myöhempää kuin predikaatin ilmaisema tilanne, jälkimmäinen taas ilmaisee aiemmuutta. Valinnalla on siis olennainen vaikutus lauseen merkitykseen, samanlainen, kuin sivulauseen predikaatin aikamuodon valinnalla.
Joskus halutaan käyttää sellaista lauseenvastiketta, joka vastaa kielteistä että-lausetta, esimerkiksi virkkeessä Hän sanoi, että ei tiedä asiasta mitään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska silloin pitäisi muodostaa tietävänsä-tyyppinen muoto kieltoverbistä (ei), eikä sellaista ole.
On kyllä käytetty sellaisia ilmauksia kuin Hän sanoi ei tietävänsä asiasta mitään jopa virallisessa kielessä, kuten tuomioistuinkielessä. Niitä ei kuitenkaan pidetä oikein muodostettuina, ja ne ovat nykyisin harvinaisia.
Sellaiset virkkeet kuin Hän ei sanonut tietävänsä ovat itsessään kaksitulkintaisia. Ne voidaan tulkita niin, että kielto liittyy predikaattiin, jolloin tulkinta on Hän ei sanonut, että tietää. Epäloogisempi tulkinta on, että kielto liittyy lauseenvastikkeen verbiin, joten tulkinta on Hän sanoi, että ei tiedä. Tämä on kuitenkin tavallisempi tulkinta, ja yleensä sellaista tarkoitetaan.
Selostavaa eli referatiivista lauseenvastiketta ei yleensä kannata käyttää lauseessa, jossa on kieltosana. Näin vältetään edellä kuvattu tulkintaongelma.
Lauseenvastikkeita käytetään laajasti väärissä merkityksissä. Tavallisimpia virheitä on sellaisen (temporaalisen lauseenvastikkeen kuin ”syksyn tullessa” käyttäminen ehtoa, syytä, perustetta tai vain olosuhdetta ilmaisemaan, vaikka kielen sääntöjen mukaan kyseessä on aikaa ilmaiseva rakenne. Saatetaan esimerkiksi kirjoittaa ”tämän toteutuessa”, vaikka tarkoitetaan ”jos tämä toteutuu” eikä ”kun tämä toteutuu”. Suomen kielessä ei ole mitään sellaista lauseenvastiketta, jota voisi käyttää jos-lauseen vastineena.
Tosin sentapaiset ilmaisut kuin ”sateen sattuessa” (merkityksessä ’jos sataa’) ovat melko tavallisia, eikä niitä yleensä paheksuta. Iso suomen kielioppi kuvailee (§ 545), siirtymistä ajallisesta merkityksestä muihin merkityksiin ja rinnastaa sen siihen, että kun-lauseetkin voivat kuvata myös muuta kuin aikasuhteita. Eikö muutenkin voisi hyväksyä sitä, että tätä lauseenvastiketyyppiä käytetään myös jos-lauseen vastineena? Lyhyt vastaus tähän on, että se hämmentää kielen rakennetta eikä tuota oikeastaan mitään hyötyä. Joka tapauksessa se on nykyisten normien vastaista. Voi myös syntyä väärinkäsityksiä ja epäselvyyksiä, jos lukija ei tiedä, merkitseekö lauseenvastike aikaa, ehtoa vai jotain muuta.
Kielenoppaissa puututaan usein seuraavanlaisiin tapauksiin:
Tässä tapauksessa ei väärinkäsityksen vaaraa ole. Ilmaisu kuitenkin rikkoo kielen sääntöjä, koska Matti ei tietenkään voittanut silloin, kun Pekka tuli toiseksi, vaan ensin Matti voitti ja sitten Pekka tuli toiseksi. Ongelmana on, että asia on yritetty sanoa hienosti, lauseenvastikkeella, vaikka tähän ei mikään lauseenvastike sovi. On parempi kirjoittaa luonnollisesti:
Lauseenvastikkeen käytön syynä saattaa tällaisissa tapauksissa olla se, että sillä saadaan toissijaisena pidetty asia sivulauseeseen. Päälauseita käytettäessä asiat ovat muodoltaan rinnasteisia.
Kieliopeissa on yleensä kuvattu tehdäkseen-tyyppiset eli finaaliset lauseenvastikkeet tarkoitusta tai päämäärää kuvaaviksi, jolloin ne lähinnä vastaavat jotta-lausetta. Usein tällainen lauseenvastike tuntuu ainakin kirjoitetussa kielessä luontevammalta kuin vastaava sivulause.
Tehdäkseen-tyyppisiä rakenteita on kuitenkin usein käytetty myös tilanteissa, joissa jotakin tekoa tai tapahtumaa vain seuraa toinen, yleensä yllättävä, jolloin toinen ei edes voisi olla edellisen tarkoitus. Esimerkki: ”Pakkanen väistyi palatakseen entistä pahempana.” Sellaiseen on suhtauduttu torjuvasti, esimerkiksi Uudessa kielioppaassa seuraavasti:
Puhtaasti kirjallista on seuraavanlainen finaalisen lauseenvastikkeen käyttö: ”Saavuin paikalle yhdeksältä vain todetakseni, että kaikki olivat jo lähteneet.” – – Tällaiset rakenteet eivät ilmaise tarkoitusta, ja sujuvampaa olisikin käyttää niiden sijasta toisenlaisia ilmaisutapoja – –.
Jopa kirjan esimerkkilause on periaatteessa kaksitulkintainen, koska joskus voisi olla mahdollista saapua paikalle vain sen toteamiseksi, että kaikki ovat jo lähteneet.
Kielitoimiston kielioppiopas esittää (s. 222) ”koomisen tulkinnan” mahdollisuuden lauseelle ”He menivät naimisiin vuonna 1956 erotakseen vuonna 1975”. Kuitenkin opas esittää ensisijaisesti (s. 221), että sellainen tehdäkseen-rakenne, jossa ”tarkoitus on taka-alalla” (todellisuudessa usein puuttuu täysin) ja sen sijaan ”korostuvat tilanteiden aikasuhde ja odotuksenvastaisen muutoksen merkitys”, on ”yleiskielen mukainen”.
Kuvailevan kieliopin pitää tietysti kuvata tehdäkseen-rakenteen aikasuhdetta ilmaiseva käyttö, kuten Iso suomen kielioppi kuvaakin kohdassa § 513 Tarkoitusta ilmaiseva tehdäkseen ja sen tulkintoja. Sen sijaan ohjeellisessa kieliopissa tällainen kannanotto merkitsee epäselvyyden suosimista. Aikaa ilmaiseva tehdäkseen-rakenne on helposti korjattavissa, tyypillisesti käyttämällä ja- tai mutta-sanalla yhdistettyjä päälauseita. Kirjoitettaessa on rajan vetäminen sen välillä, onko sellainen rakenne kaksitulkintainen vai ei, usein vaikeaa – ja turhaa, koska voi käyttää varmasti yksiselitteistä ilmaisua-
Lauseenvastikkeiden pahin ongelma on ehkä se, että niihin kasataan liian paljon asiaa. Arkisessa puhekielessä käytetään vain vähän lauseenvastikkeita, ja ne ovat hyvin lyhyitä, usein kiinteitä sanontoja, kuten ”mennen tullen”. Tavallisessa kirjoitetussa kielessä lauseenvastikkeet ovat yleensä lyhyitä, niin että verbillä on yksi määrite, ehkä kaksi: ”käydessäni eilen Turussa”. Mutta joissakin kielimuodoissa, kuten virkakielessä, harrastetaan hyvin raskaita lauseenvastikkeita, kuten ”suorittaessani eilen eräiden virkatoimien takia melko lyhyen käynnin Turussa”.
Jos lauseenvastikkeiden raskauteen vielä liittyy se, että samassa virkkeessä on monia lauseenvastikkeita, ilmaisu muuttuu useimmille lähes käsittämättömäksi. Lisäksi mukaan tulee helposti kielivirheitä.
Lauseenvastikkeet voidaan yleensä korvata sivulauseilla. Jos teksti on mutkikasta, niin tällöin kuitenkin virkkeistä tulee silloin pitkiä ja hankalia. Usein on tarpeen jakaa tekstiä eri virkkeisiin asiasisällön mukaan tai muutella sanajärjestystä.
Esimerkistä ilmenee, että runsaasti lauseenvastikkeita sisältävä ilmaisu (1) on jonkin verran lyhyempi kuin vaihtoehtoiset ilmaisut (2) ja (3). Lyhyyden hintana on kuitenkin vaikeaselkoisuus.
Lauseenvastikkeita laajassa merkityksessä ovat myös tekemällä-tyyppisen verbinmuodon ympärille rakentuvat ilmaukset. Esimerkiksi lauseessa Avaa ovi painamalla nappia kaksi viimeistä sanaa vastaavat sivulausetta siten, että painat nappia. Tällainen lauseenvastike kuvaa keinoa.
Yleisesti lauseenvastike on subjektin ja predikaatin yhteinen määrite. Lauseenvastike voi ilmaista muun muassa sen, milloin tai miten joku (subjekti) tekee jotain (predikaatti). Esimerkiksi lauseessa ”Hän pysäytti koneen nappia painamalla” lauseenvastike ”nappia painamalla” ilmaisee, miten (mitä välinettä käyttäen) hän pysäytti koneen. Lauseenvastikkeen tekijänä on lauseen subjekti, tässä ”hän”.
Tämän takia esimerkiksi seuraavanlaista lauseenvastiketta on pidetty virheellisenä: ”Pyöriminen loppuu nappia painamalla”. Eihän pyöriminen paina nappia. Sen sijaan ”Pyöriminen lopetetaan nappia painamalla” olisi oikein; tekijänä on tällöin verbinmuodon ”lopetetaan” ajateltu tekijä, tässä ”kuka tahansa”. Ymmärrettävistä syistä tällaiset ilmaisutyypit kuitenkin sekaantuvat toisiinsa. Lisäksi väärinkäsityksen vaaraa yleensä ei ole silloin, kun predikaatti on luonteeltaan passiivinen eli kuvaa, mitä subjektille tapahtuu (esim. ”loppuu”).
Kielenhuollon nykyisissä ohjeissa ei juuri käsitellä tällaisia kysymyksiä, mutta esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas korostaa, että tekemällä-tyyppinen muoto ”ei ole mikään irrallinen lauseadverbiaali, vaan määrää hallitsevaa verbiä, ilmoittaa sen tekemisen keinoa tai tapaa”. Näinhän ei voi olla esimerkiksi tässä käsitellyssä lauseessa, koska ”painamalla” ei kuvaa loppumisen, vaan lopettamisen keinoa.
Ongelma on kuitenkin yleensä vältettävissä pienehköillä muutoksilla lauserakenteessa. Voidaan joko korvata lauseenvastike sivulauseella tai sitten vaihtaa sen verbiä:
Vakavia väärinkäsityksiä voi syntyä, jos tekemällä-tyyppistä lauseenvastiketta käytetään ehdon ilmaisemiseen. Jos kirjoitetaan ”tekemällä tietoturvasuunnitelma voidaan yrityksen tietoturvallisuus järjestää asianmukaiseksi”, annetaan aivan väärä käsitys. Eihän pelkkä suunnitelman tekeminen vielä järjestä mitään. Oikeammin: ”kun on tehty tietoturvasuunnitelma, voidaan yrityksen tietoturvallisuus järjestää asianmukaiseksi”.
Yleensä tehdessä-tyyppisen lauseenvastikkeen tekijä ilmaistaan genetiivissä olevalla määritteellä tai possessiivisuffiksilla, esimerkiksi Villen tehdessä tai (minun) tehdessäni. Sellaista rakennetta kuin hän teki virheitä tätä kirjoittaessa pidetään virheellisenä: pitää olla kirjoittaessaan.
Jos tekijää ei ilmaista, kyseeseen tulevat sellaiset muodot kuin tehdessä tai tehtäessä. Usein molemmat ovat mahdollisia, mutta ilmauksilla voi olla sävyero, ja lisäksi on tapauksia, joissa vain toinen on oikein. Edellinen vastaa sivulausetta kun tekee (jossa ei ole subjektia eli tekijäksi ajatellaan kuka tahansa), jälkimmäinen sivulausetta kun tehdään (joka on merkitykseltään samantapainen, mutta muun muassa sisältää mahdollisuuden, että tekijöitä on useita).
Normit eivät ota selvää kantaa siihen, milloin jompikumpi tällaisista vaihtoehdoista on parempi tai ainoa oikea. Kielikellon 2/2022 kirjoitus Tarkastellessa vai tarkasteltaessa? hahmottelee kyllä eroja ja ottaa kantaa, mutta ei esitä yleistä ohjetta.
Sopiva menettely on, että tehdessä-tyyppistä muotoa, jonka yhteydessä tekijää ei ilmaista, käytetään vain silloin, kun lauseen predikaatti on subjektiton tekee-tyyppinen muoto. Tällöin lauseella ja lauseenvastikkeella on sama looginen subjekti, ”kuka tahansa”. Muutoin käytetään tekijättömissä lauseenvastikkeissa tehtäessä-tyyppistä muotoa. Tämän mukaisesti olisi edellisessä esimerkissä parempi käyttää liikuttaessa-muotoa.
Mitä monimutkaisempi lauseenvastike, sitä useammin herää epäilys siitä, mihin sijamuotoon objekti pannaan. Ks. kohtaa Objektin sijamuoto.
Myös predikatiivin sijamuodon valinta aiheuttaa ongelmia lauseenvastikkeissa. Nykyinen sääntö on, että sija on sama kuin se olisi vastaavassa sivulauseessa. Sanotaan esimerkiksi ”Uskoin kokeen olevan vaikea”, koska sivulausetta käytettäessä sanottaisiin ”Uskoin, että koe on vaikea”. Tosin Kielitoimiston ohjepankin sivu tekevän- ja tehneen-tyyppisistä rakenteista sanoo: ”Genetiivimuoto (vaikean) on harvinainen ja vanhahtava, mutta mahdollinen”. Sen sijaan sen ohje tehdessä- ja tehtyä-tyyppisistä rakenteista sanoo, että genetiiviäkin käytetään (esim. ”kuumeen ollessa korkean”), ”mutta se ei ole yleiskielen suosituksen mukainen”.
Nykyiset pilkun käytön säännöt vaativat pilkun sivulauseen ja päälauseen väliin, mutta kieltävät käyttämästä pilkkua lauseenvastikkeen ja lauseen muun osan välissä. Tämä osittain epälooginen sääntö vaikeuttaa usein lauseen jäsentämistä etenkin, jos se alkaa pitkällä lauseenvastikkeella. Ongelma voidaan usein poistaa korvaamalla lauseenvastike sivulauseella.
Pilkuttomuussääntöä rikotaan usein. Vaikka pilkku auttaisi hahmotusta, se kuitenkin saattaa myös häiritä, kuten mikä tahansa kielen normeista tai yleisestä käytännöstä poikkeava voi häiritä.
Monien kielenhuoltajien mieliaiheisiin kuuluvat sellaiset ilmaisut kuin ”siitä ja siitä johtuen”. Edellä sanotun mukaisesti tällaiset ilmaisut ovatkin epäilyttäviä. Eiväthän ne tarkoita sitä, mitä niiden pitäisi tarkoittaa lauseenvastikkeita yleisesti koskevien sääntöjen mukaan, kuten sellaista sivulausetta kuin ”siten, että se johtuu siitä ja siitä”. Kielenhuollon vanhoja ohjeita on usein yritetty saada perille siten, että selitetään, miten naurettavia sellaiset ilmaisut kuin ”hän hyppää seipäällä 4–5 metriä riippuen ilmasta” oikeastaan ovat. Uudempi ja osuvampi on eräs Fingerpori-sarjakuva, jossa lääkäri sanoo: ”Vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiinne sukuelimiä koskien.”
Naurettavaksi osoittaminen ei kuitenkaan tunnu tehoavan kovin hyvin. Yleinen kielitaju ei suhtaudu lauseenvastikkeisiin ihan kielioppien ja normien mukaisesti. Yleensä ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan, onko ”ilmasta riippuen” todella ilmasta roikkumista.
Kun lauseenvastikkeen käyttö on normien vastaista, syynä on useinkin se, että lauseenvastike ei viittaa siihen tekemiseen, jonka lauseen subjekti ja predikaatti ilmaisevat. Lauseessa ”hän hyppää seipäällä 4–5 metriä riippuen ilmasta” ei ”riippuen ilmasta” määritä lauseen ydintä ”hän hyppää”, kuten kieliopin mukaan pitäisi. Se määrittää adverbiaalia ”4–5 metriä” eli kertoo, että tulos riippuu ilmasta (säästä).
On kuitenkin hyvä käyttää lauseenvastikkeita vain normien mukaisesti. Se ei yleensä ole vaikeaa.
Kaavamaistuneelle lauseenvastikkeelle löytyy usein helposti parempi vaihtoehto, jopa useita paljon parempia vaihtoehtoja.
Keskeneräisistä neuvotteluista johtuen liikkeemme ei ole auki ensi sunnuntaina.
Keskeneräisten neuvottelujen johdosta liikkeemme ei ole auki ensi sunnuntaina.
Keskeneräisten neuvottelujen takia liikkeemme ei ole auki ensi sunnuntaina.
Koska neuvottelut ovat kesken, liikkeemme ei ole auki ensi sunnuntaina.
Käytännössä kuitenkin monet johtuen-tyyppiset muodot ovat muodostuneet kaavamaisten sanontojen osiksi. Tällaiset sanonnat eivät sovi hyvään tyyliin, mutta paperikielen moniin muotoihin ne ovat pesiytyneet niin vahvasti, ettei niitä useinkaan kannattaisi ruveta korjailemaan kielentarkistuksessa. Kielenhuollossa niihin on ruvettu suhtautumaan sallivammin, ja niiden katsotaan kehittyneen postpositioiksi.
Sakari Vihonen kirjoitti jo Kielikellon numerossa 1/1985 artikkelissa Kielen normit ja niiden tulkitseminen arvosanaa annettaessa: ”Nykyviestinnässä johtuen ja riippuen ovat niin vakiintuneita, ettei kielenkäyttäjien enemmistö edes tajua niitä verbinmuodoiksi. Ne ovat irronneet taivutusparadigmoistaan ja kiteytyneet partikkeleiksi.” Hänen mukaansa niiden käyttöä ei tulisi pitää virheenä. Nykyisin niitä saattaakin nähdä jopa kielenhuoltajien teksteissä.
Myös Kielikellon 2/2010 artikkelissa Näin ollen suhtaudutaan hyväksyvästi lauseenvastikkeiden laajentuneeseen käyttöön, vaikka siinä varoitetaankin niiden liiallisesta, maneerimaisesta käytöstä. Artikkeli mainitsee useita sanontoja, joissa lauseenvastikkeessa käytetty muoto ”on ikään kuin irtaantunut sille tyypillisistä lauseasemista”, mikä tarkoittanee, ettei kyse enää ole lauseenvastikkeesta. Tällaisiksi se mainitsee muodot alkaen, lähtien, lukien, johtuen, riippuen, liittyen, perustuen ja koskien. Näiden asema kielessä kuitenkin taitaa vaihdella. Esimerkiksi alkaen lienee jo suojassa kielenhuollon kritiikiltä, vaikka sillä muodostetut rakenteet eivät kovin puhtaita lauseenvastikkeita olekaan.
Kielikellon 3/2010 artikkelissa Asiaa koskien, toimenpiteitä edellyttäen mainitsee kiteytyneiksi ilmauksiksi, ”joissa infinitiivi on jo täysin irtaantunut sille ominaisista tehtävistä”, myös seuraavat: tarpeen tullen, juurta jaksaen ja alun pitäen. Se mainitsee myös muodon päätellen esimerkkinä sanonnoista, joissa ”tekijänä on subjektin sijaan joku täsmentämätön persoona”. Toisaalta se mainitsee ilmauksia, jotka on muodostettu sanoilla johtuen, koskien ja riippuen, ja esittää ne vältettäviksi sen takia, että infinitiivillä on eri tekijä kuin predikaatilla – vaikka nämä ovat edellä mainittuja, käytännössä pitkälti postpositioiksi muuttuneita sanoja!
Miten tähän sekavuuteen pitäisi suhtautua? Seuraava lähestymistapa voisi olla järkevä:
Johtuen-tyyppisten sanojen käyttö postpositioina ei juurikaan häiritse lukijoita. Sen sijaan niitä sisältävien ilmausten kiireessä tai huolimattomasti tehty korjaus voi johtaa todellisiin ongelmiin.
Seuraava esimerkki on erään tietokonejärjestelmän ilmoitustekstistä:
Se, mihin sana ”tämä” viittaa, on asiayhteydessäänkin epäselvää, joten tässä on myös esimerkki pronominien käytön ongelmista. Mutta hämmennystä on herättänyt myös ilmaisu ”yhteyden nopeuden mukaan”. Se on mitä ilmeisimmin suomennettu tyyppiä ”depending on…” olevasta englanninkielisestä tekstistä. Suomentaja on selvästikin yrittänyt välttää kielenhuollon paheksumaa riippuen-ilmaisua, mutta iskenyt kirveensä kiveen, kuten tällaisessa asiassa usein käy. Kielenhuoltajien antamaa ohjetta korvata riippuen-ilmaisu mukaan-ilmaisulla ei pidä soveltaa ajattelematta, mitä virkkeessä oikein halutaan sanoa.
Esimerkkivirkkeessä on ilmeisesti tarkoitus sanoa useita asioita yhdellä kertaa:
Jos ei ole aikaa ja taitoa esittää asiaa selkeästi, on ehkä parempi käyttää kehnoa, mutta lukijoille suhteellisen ymmärrettävää ilmaisua ”yhteyden nopeudesta riippuen”. Sellaisen ilmauksen suurin vika ei ole se, että se rikkoo oikeakielisyyden sääntöjä, vaan epäselvyys: siitä ei useinkaan ilmene selvästi, mikä riippuu jostakin. Kuten edellä mainittiin, laajentuneessa käytössä lauseenvastike ei määritä subjektia ja predikaattia vaan jotain muuta – eikä useinkaan ole ilmeistä, mitä se määrittää.
Niinpä korjaaminen usein edellyttää, että tiedetään itse asiasta enemmän kuin siitä on tekstissä sanottu. Tässä tapauksessa sopiva ilmaisu voisi olla seuraava:
Seuraavassa taulukossa on muutamia tyypillisiä johtuen-tyyppisiä kaavamaisia sanontoja ja parempia vaihtoehtoja niille. Mutta jos tällaisia sanontoja korjataan, on siis ajateltava, mikä virkkeen tarkoitettu sisältö on. Korjattu ilmaisu on yleensä täsmällisempi, ja on tärkeää, että tällöin valitaan vaihtoehto, joka täsmentää oikeaan suuntaan eli sanoo sen, mitä on tarkoitettu.
Kaavamainen, paperikielinen ilmaisu | Parempi vaihtoehto |
puudutuksesta johtuen leikkaus on kivuton | puudutuksen ansiosta leikkaus on kivuton |
teimme esityksen suunnitelmaa koskien | teimme suunnitelmaa koskevan esityksen |
laadimme selvityksen ehdotukseen liittyen |
laadimme ehdotukseen liittyvän selvityksen
t. laadimme selvityksen, joka liittyy ehdotukseen |
olettaen, että | jos |
näihin syihin perustuen | näistä syistä |
tilanteesta riippuen | tilanteen mukaan |
ehdotukseenne viitaten | ehdotuksenne johdosta |
näin ollen | siksi ∼ tämän takia |
Sellaisissa rakenteissa kuin voi olla tehnyt ja saattaa olla tehty on mukana lauseenvastikkeen omainen rakenne, jossa olla-verbiin liittyy menneen ajan partisiippi. Rakenteita ei pidetä yleiskieleen kuuluvina, vaikka ne ovat melko tavallisia muun muassa käännöksissä. Tilalle suositellaan lähinnä sellaisia rakenteita kuin on voinut tehdä tai on voitu tehdä. Usein kuitenkin sopisi myös vastaava sivulause taikka yksinkertaisempi virke, jossa epävarmuus ilmaistaan adverbilla, kuten ehkä. Toisaalta eri vaihtoehtoihin voi liittyä erilaisia sävyjä.
Edellä esitetyt vaihtoehdot voidaan kokea erisävyisiksi. Ensimmäinen ikään kuin vastaa kysymykseen, millainen ongelma on, ja voitaisiin korvata (kömpelöhkösti) sivulausetta käyttävällä ilmauksella ”Ongelma saattaa olla sellainen, että se on syntynyt pikkuhiljaa”. Toisessa vaihtoehdossa paino on verbeillä (saattanut syntyä). Kolmas ja neljäs esittävät eriasteisesti, että kyse on mahdollisuudesta, ja tällaisissa vaihtoehdoissa voidaan muunnella adverbia ilmaisemaan erilaisia mahdollisuuden asteita, esimerkiksi ehkä, mahdollisesti ja hyvin mahdollisesti.
Yleisemmin kuvattuna tässä on kyse ilmaustyypistä, jossa täytymistä tai voimista ilmaisevaan predikaattiin, kuten pitää, saattaa, täytyy tai voi, liittyy olla-sana ja menneen ajan partisiippi (kuten tehnyt tai tehtävä) Niihin suositellaan seuraavantapaisia korjauksia (mutta muunkinlaiset korjaukset ovat siis mahdollisia):
Kielenhuollon kantaa selostetaan Kielikellon 1/2009 artikkelin ”Voiko näin olla sanottu?” – Moniverbisten predikaattien liittomuodoista ja Kielitoimiston kielioppioppaassa s. 361. Kantaa ei juuri perustella, vaan puhutaan ilmausten luontevuudesta ja vieraiden kielten vaikutuksesta. Epäilemättä esimerkiksi rakenne sana voi olla lainattu (oikeammin: sana on voitu lainata) onkin ainakin osittain ruotsin tai muiden kielten vaikutusta (vrt. esim. ordet kan ha inlånats).
Kielitoimiston kielioppiopas väljentää kantaa seuraavasti:
Jos kuitenkin aineksen -nut/-nyt sisältävä muoto on adjektiivinen (esim. vanhentunut, pilaantunut), lause on luonnehtiva olla-verbillinen predikatiivilause. Tällöin ilmaus saattaa olla vanhentunut vastaa tyypiltään rakennetta saattaa olla vanha.Ongelma saattaa olla vanhentunut ja hankala.
Säännöissä ei käsitellä ns. agenttipartisiippeja kuten tekemäni, eikä niiden ilmeisesti ole tarkoitus koskea niitä. Esimerkiksi lause Virhe voi olla minun tekemäni on moitteeton.
Virke esittää yhden ajatuksen. Jos se on liian pitkä, ajatus jää yleensä ymmärtämättä tai sen ymmärtäminen vaatii erityisen ponnistuksen. Jos virkkeet ovat liian lyhyitä, ajatus katkeilee ja esitys töksähtelee. Hallinnon ja tutkimuksen kielessä ongelmana ovat yleensä aivan liian pitkät virkkeet, tottumattomien kirjoittajien kielessä taas lyhyet, tekstiviestityyppiset.
Virkkeen sopiva pituus riippuu tietysti virkkeen asiasisällöstä ja tekstin tyylistä. Nyrkkisäännöksi sopii, että virkkeet ovat keskimäärin rivin tai puolentoista mittaisia, jos rivinpituus on 60–70 merkkiä.
Mitä pitempiä virkkeitä käytetään, sitä useammin tehdään selviä kielivirheitäkin. Osittain tämä johtuu siitä, että pitkä virke on usein mutkikas. Pitkä virke on kuitenkin jo pelkästään pituutensa takia vaarallinen, koska kirjoittajan itsensäkin on vaikea hahmottaa sitä kokonaisuutena. Lukijalle tilanne on yleensä vielä hankalampi. Pitkässä virkkeessä tehdään usein myös häiritsevä virhe, anakoluutti, joka tarkoittaa, että virkkeen osat eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, jossa ajatus katkeaa. (Edeltävän virkkeen lopussa on anakoluutti: jossa-lause ei rakenteellisesti sovi virkkeeseen mitenkään.)
Joskus on ehkä tarkoituskin piilottaa asia mutkikkaan muodon alle. On hyvä muistaa, että kielen hämäryys voi harkittua, ehkä välttämätöntäkin – ainakin joltakin kannalta. Äärimmillään direktiivi tai päätöslauselma halutaankin muotoilla, vaikka kielen sääntöjä rikkoenkin, sellaiseksi että jokainen voi tulkita sen omalla tavallaan. Toinen syy pitkiin virkkeisiin on kompromissien hiominen. Eri näkökohtia ahdetaan yhteen virkkeeseen, jotta kukaan ei tuntisi, että hänelle tärkeä asia on jäänyt pois, toiseen virkkeeseen, kakkossijalle.
Useammin kuitenkin vaikeatajuisuuteen ja monitulkintaisuuteen päädytään muista syistä. Kielenhuollolla on tämän korjaamisessa oma osansa. Pelkällä kielenhuollolla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Pitää olla myös asiaa, asian osaamista, luovuutta ja ahkeruutta. Mutta kielenhuolto osoittaa karikoita ja helpottaa kirjoittamisen rutiineja.
Jos pitkää virkettä korjataan kielivirheen, vaikeatajuisuuden tai vain liiallisen pituuden takia, on yleensä parasta ensin eritellä, mitä ajatuksia virkkeessä on. Sitten kirjoitetaan kukin ajatus omaksi virkkeekseen. Hyvin tehty virke rakentuu yleensä päälauseen predikaatin (verbin) ympärille.
Virke voi olla myös liian lyhyt. Virke ei ehkä sano sitä, mitä sen on tarkoitus sanoa. Kirjoittaja olettaa lukijan ymmärtävän puolesta sanastakin. Joskus teksti on liian puheenomaista siinä mielessä, että siitä puuttuu olennaisia asioita, koska niiden oletetaan olevan puhetilanteessa itsestään selviä. Tilannekohtainen ilmaisu vaatiikin usein laventamista, kun sitä muunnetaan yleiskäyttöiseksi kirjoitetuksi tekstiksi.
Iskevän tyylin malliesimerkiksi mainitaan usein Veni, vidi, vici (Tulin, näin, voitin). Mutta ihan sellaista ei pidä tavoitella. Moni tietää, että sanat sanoi Julius Caesar, mutta moniko muistaa, minne hän tuli, mitä hän näki ja kenet hän voitti? Ja koska sanojen takana on kolme ajatusta, olisi parempi kirjoittaa kolme virkettä eikä yhtä kolmen lauseen virkettä.
Saman sanan toistuminen mainitaan usein esimerkkinä huonosta tyylistä. Lukijaa saattaakin häiritä, jos sama sana esiintyy kaksi kertaa samassa virkkeessä tai vierekkäisissä virkkeissä, ainakin jos sana on pitkä. Lisäksi esimerkiksi ylioppilasaineiden arvostelussa pidetään toistoa virheenä tai ainakin tyylirikkona, joka alentaa arvosanaa. Mutta käytännössä toistoa syntyy hyvin helposti. Kun kirjoitetaan lehmistä, pitää sanaa ”lehmä” käyttää monta kertaa. Seuraava teksti on Finfoodin opetusaineistosta. Onko häiritsevää, että lyhyessä kappaleessa on neljä kertaa lehmä-sana?
Tyylioppaissa neuvotaan keinoja, joilla vältetään toistoa:
Synonyymeja voi etsiä erityisistä synonyymisanastoista. Word-tekstinkäsittelyohjelmassa on kätevä joskin melko rajoittunut synonyymitoiminto: maalaa sana hiirellä ja napsauta hiiren kakkospainikkeella (oikeanpuoleisella painikkeella), niin saat valinnan ”Synonyymit” kautta listan vaihtoehdoista, joista voi hiirellä valita haluamansa.
Useimmat toistoa vähentävät keinot kuitenkin vähentävät tekstin yleistä luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Kun pyritään korjaamaan tyylivirhe, päädytään helposti tekstiin, joka on muodollisesti oikein, mutta epäselvää. Esimerkiksi se-pronominin laaja käyttö hidastaa lukemista, koska lukija joutuu päättelemään, joskus jopa arvaamaan, mihin ”se” kulloinkin viittaa. Synonyymien käyttö taas aiheuttaa ongelmia siksi, että lukija ei ehkä tunne niitä kaikkia. Lisäksi kielen sanat harvoin tarkoittavat ihan samaa, joten sanoja vaihdeltaessa saattaa asiasisältökin muuttua.
Jos teksti käsittelee teknisiä asioita, on yleensä syytä käyttää aina samaa sanaa samasta asiasta, vaikka tyyli kuinka kärsisi. Vaikka sivulla on jo kymmenen kertaa ilmaisu ”napsauta hiirellä painiketta”, pitää kirjoittaa samoin yhdennenkintoista kerran eikä korvata napsauttamista klikkaamisella, hiirtä kohdistuslaitteella tai painiketta nappulalla. Tämä johtuu siitä, että kun käytetään paljon termejä, lukija voi luulla, että sanan vaihtuminen merkitsee myös asian vaihtumista. Erikoisaloillahan usein tilanne on se, että hyvin samantapaiset sanat tai yleiskielessä lähes samaa tarkoittavat sanat on eriytetty eri merkityksiin.
Kukaan ei odotakaan esimerkiksi käyttöohjeelta korkeaa kaunokirjallista tasoa. Lohdutusta voi tuoda se huomio, että kirjoittaja todennäköisesti kyllästyy sanojen toistamiseen pahemmin kuin lukija. Lisäksi sanojen vaihtelu ei juurikaan paranna tyyliä silloin, kun itse asian käsittely on väistämättä melko yksitoikkoista.
Toiston välttely on usein suorassa ristiriidassa selkokielen yhden keskeisen periaatteen kanssa. Selkokielessä pyritään viittaamaan samaan asiaan aina samalla sanalla. Silloin tekstin ymmärtää sekin, jonka sanavarasto on suppea. Helppolukuisuutta lisää sekin, että virkkeet ovat itsenäisempiä. Silloin on helpompi lukea tekstiä pieninä palasina.
Kirjoittaja joutuu siis tekemään valintoja. Onko tärkeää, mitä kielen tai tyylin arvostelija sanoo, vai se, meneekö viesti perille helposti ja varmasti? Harjoitustyön kirjoittajan tilanne voi olla aivan toinen kuin suurelle yleisölle tarkoitetun tiedotteen laatijan. Mutta lähtökohdaksi sopii yleensä se, että toistoa ei pelätä. Toistetaan, jos on tarpeen. Vasta, jos tekstiin tulee liiaksi toistoa joltakin kannalta katsottuna, ruvetaan varovasti käyttämään mahdollisimman turvallisia keinoja toiston vähentämiseksi. Esimerkiksi se-sanan käyttö on melko turvallista, jos se saadaan viittaaman juuri aiemmin käytettyyn sanaan.
Jos rinnasteisilla päälauseilla on yhteinen subjekti, se voidaan yleensä jättää toistamatta. Sama koskee tilannetta, jossa yhteisenä on ns. passiivimuodon objekti, joka toimii loogisena subjektina. (Jos lauseiden välissä on rinnastuskonjunktio, sen edelle ei tule pilkkua yhteisen lauseenjäsenen takia.)
Sen sijaan ei ole pidetty hyväksyttävänä sellaista rakennetta, jossa yhteinen, toistamaton looginen subjekti on yhdessä lauseessa kieliopillinen subjekti ja toisessa objekti, esimerkiksi ”auto toimi ja ostettiin”. Rakennetta on syytä edelleen välttää, vaikka suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2001, että se on ”hyväksyttävä joskaan ei suositeltava”.
Tekstiin voi lipsahtaa toistoa esimerkiksi siksi, että kirjoittaja tulee käyttäneeksi esimerkiksi jotain pikkusanaa peräkkäisissä lauseissa. Melko tavallinen vahinko on kirjoittaa sama sana kahdesti peräkkäin, joskin esimerkiksi Word-ohjelma osaa huomauttaa sellaisesta. Toistona pidetään myös samantapaisten sanojen esiintymistä lähekkäin. Suomen kielessä on valtavasti mahdollisuuksia sanojen johtamiseen, ja tästä toisaalta seuraa, että tekstiin helposti tulee lähisukuisia sanoja. Kun kirjailija käy kirjastossa ja kirjoittaa kirjeen, alkaa toisto häiritä. Käännösteksteihin tulee helposti tällaista toistoa, jota alkutekstissä ei ole.
Pikkusanojen toisto on yleensä helppoa korjata, kunhan sen ensin huomaa. Kenties sana ”esimerkiksi” voidaan vaihtaa sanaan ”kuten” tai ”vaikkapa”. Sanan ”hyvin” tilalle voi sopia ”sangen” tai jopa ”erittäin”.
Jos tekstiin on sattunut samantapaisia sanoja lähekkäin, saattaa sanajärjestyksen muuttaminen hiukan auttaa asiaa. Kenties kannattaa jopa lisätä sana tai kaksikin väliin. Mutta usein on tarpeen vaihtaa sanoja toisiin. Hyvä periaate on, että tällöin pyritään vaihtamaan sanoja täsmällisempiin, tarkempiin. Joskus sopii päinvastainenkin muutos, jopa sellainen, jossa korvaava sana on hyvin yleisluonteinen, kuten ”on”.
Seuraavassa esimerkissä on korjattu ikävä vahinkotoisto. Toisaalta on korjattu ilmaisu selvemmäksi, jolloin mukaan on tullut työsuojelu-sanan harkittu toistaminen.
Useiden lähteiden, muun muassa Kielitoimiston sanakirjan, mukaan sanaa myöskin on vältettävä ainakin kirjakielessä. Tätä on perusteltu sillä, että se sisältää toisteisuutta eli redundanssia eli tautologiaa eli pleonasmia, koska liitepartikkeli -kin sanoo saman kuin myös.
Toisteisuutta on kuitenkin kielessä paljon, ja se palvelee monia tarkoituksia: korostuksia, rytmiä, sävyjä jne. Kielenhuollossa on usein haluttu supistaa ilmauksia lyhimpään mahdolliseen. On saatettu esimerkiksi julistaa, että pieni hetkinen sisältää toistoa, koska hetkinen itsessään tarkoittaa lyhyttä hetkeä. Voidaanpa tämä viedä niinkin pitkälle, että itse hetkinen tuomitaan, koska hetki jo tarkoittaa lyhyttä aikaa! Viaton sana myöskin on joutunut sellaisen tuomitsemisen tyyppiesimerkiksi. Sen yleisyys on voinut vaikuttaa tähän.
Liitepartikkelia -kin saatetaan pitää tuomittavana tarpeettomuutena myös sellaisissa sanoissa kuin taaskin. Tuomio voi ulottua myös sanaan juurikaan (esimerkiksi ilmauksessa en juurikaan tiedä). Tällaisia näkemyksiä ei perustella suoraan sillä, että liitepartikkeli sanoo vain saman kuin perussana, vaan sen muunlaisella tarpeettomuudella. Tähän voidaan kuitenkin heti sanoa, että taaskin ja juurikaan on helpompi hahmottaa merkitykseltään kuin liitteettömät taas ja juuri, jotka ovat hyvin monikäyttöisiä sanoja. Lisäksi -kaan on merkitykseltään vaihteleva ja voi ilmaista erilaisia painotuksia.
Kielentarkistusohjelmat, kuten Wordin oikoluku, saattavat valittaa jopa siitä, että liitepartikkeli -kin ylipäänsä esiintyy kahdesti samassa virkkeessä. On hyvä katsoa, onko huomautus aiheellinen, mutta hyvin usein se ei ole. Suomen kielessä on paljon merkitykseltään erikoistuneita sanoja, joissa tämä liite esiintyy, kuten joskin ja etenkin. Lisäksi -kin on merkitykseltään hyvinkin vaihteleva.
Kirjoituksessa Monimielinen kin Kielikellossa 1/1995 Matti Vilppula kuvaa tämän liitepartikkelin käyttöä laajahkosti. Hän toteaa, että sitä käytetään paitsi myös-sanan vastineena myös ilmauksen tehostamiseen ja tekstin sävyttämiseenkin mm. seuraavasti:
Koska -kin-liite on hyvin tavallinen ja monikäyttöinen, sen toiston vältteleminen johtaa usein turhiin ongelmiin. Tällaisen pienen liitteen toisto ei yleensä häiritse lukijaa.
Joissakin kielenhuolto-ohjeissa varoitetaan käyttämästä samassa sijamuodossa olevia adverbiaaleja, kuten ilmauksia ”monissa suhteissa” ja ”vaikeissa oloissa”. Tällaisia ohjeita on muun muassa Kielikellossa 4/1971 artikkelissa ”Monissa suhteissa vaikeissa oloissa”. Useimmiten varoitus on aiheeton: samasijaisuus ei juuri häiritse.
Samasijaisuuden välttely johtaa helposti todellisiin ongelmiin. Esimerkiksi käännöksissä saattaa tällöin sävy muuttua. Näin kävi esimerkiksi seuraavassa tapauksessa, josta Kersti Juva kertoo blogikirjoituksessa Suomen hankalat sijat:
[Käännösesimerkki:] But I've heard of him, read about him in a magazine article. Sananmukainen käännös ”Mutta olen kuullut hänestä, lukenut hänestä aikakauslehtijutusta.” sisältää elatiiveja hämäävästi eri tehtävissä. Rukkasin jälkimmäistä lausetta niin, että elatiiveista päästiin eroon: ”Mutta olen kuullut hänestä, yhdessä aikakauslehdessä oli juttu.”
Ilmausten ”hänestä” ja ”aikakauslehtijutusta” samasijaisuus ei häiritse, varsinkaan, kun ne ovat lyhyitä. Muutos sen sijaan muuttaa sävyä: ei sanota, että on luettu juttu, vaan persoonattomasti sanotaan, että lehdessä oli juttu.
Samasijaisuus voi oikeasti häiritä silloin, kun ilmaukset ovat pitkiä tai kun samasijaisia ilmauksia on enemmän kuin kaksi. Mitään yleistä keinoa tällaisten ongelmien ratkaisemiseen ei ole. Joissakin tapauksissa voidaan yksi ilmauksista vaihtaa toiseen sijamuotoon.
Kieli on vain hyvin harvoin täysin täsmällistä ja yksitulkintaista. Sanoilla on monia merkityksiä, ja lauserakenteetkin voi usein ymmärtää usealla tavalla.
Silloinkin, kun tekstin voi teoriassa tulkita eri tavoin, useimmiten asiayhteys ja terve järki ohjaavat lukijan oikeaan suuntaan. Ongelmia syntyy, kun ne eivät riitä.
Lisäksi vaikka monitulkintaisuus yleensä poistuu, kun lukija ajattelee asiaa, ajatteleminen rasittaa. Lukija joutuu miettimään tekstin jäsentämisen vaihtoehtoja, ei asiasisältöä. Häntä voi myös jäädä mietityttämään, tulkitsiko hän varmasti oikein.
Ilmeisintä monitulkintaisuutta on se, että sanoilla on eri merkityksiä. Kyse ei ole vain niistä merkityksistä, jotka sanakirjat kuvaavat, vaan vivahteista, mielleyhtymistä ja ”koetuista merkityksistä”. Esimerkiksi sana ”susi” voi tarkoittaa paitsi eläintä myös valmistusvikaista esinettä. Mutta vaikka olisi selvää, että se tarkoittaa eläintä, eri ihmiset liittävät siihen aivan erilaisia käsityksiä.
Sanalla on usein suuri joukko sellaisia erilaisia merkityksiä, jotka voidaan tulkita yhden merkityksen alalajeiksi. Esimerkiksi ”verkko” tarkoittaa alkujaan tietynlaista kalastusvälinettä, sitten yleisemmin verkkomaista kuviota tai rakennelmaa, esimerkiksi sähköverkkoa. Merkitykset voivat edetä kauas alkuperäisestä, esim. ”valheiden verkko”. Riippuu asiayhteydestä ja lukijakunnasta, miten selvä eri sanojen merkitys on. Jos tavallisessa tekstissä ruvetaan yhtäkkiä puhumaan verkoista, lukija voi joutua ymmälle tai sitten hän ehkä oman kokemusmaailmansa pohjalta olettaa, millaisista verkoista on kyse. Useinkin on syytä määritteillä tai lisäselityksillä selventää asioita.
Jotkin verbit, kuten vuokrata ja lainata, ovat kaksisuuntaisia: esimerkiksi lainasin voi viitata sekä lainaksi saamiseen että lainaksi antamiseen. Yleensä lauseyhteys ja asiasisältö rajaavat todelliset tulkintavaihtoehdot yhteen. Kuitenkin vain käytännön kokemuksesta voidaan tietää esimerkiksi se, että ilmoituksissa sana Vuokrataan tarkoittaa vuokralle tarjoamista ja ilmaus Vuokrata halutaan taas sitä, että halutaan ottaa vuokralle. Ensin mainitun sijasta voisi sanoa Vuokralle tarjotaan, ja se olisi selvempää.
Sana voidaan usein tulkita kahdella aivan eri tavalla, kahdeksi eri alkuperää olevaksi sanaksi. Esimerkiksi ”kuusi” voi tarkoittaa puuta tai se voi olla lukusana. Tämä aiheuttaa suhteellisen harvoin todellista monitulkintaisuutta, koska yleensä sanat ovat merkitykseltään ja käytöltään niin erilaiset, että ne on melko helppo erottaa toisistaan. Sanaleikkejä ja kompakysymyksiä tällaisista tapauksista toki saa aikaan.
Usein eri sanojen jotkin taivutusmuodot lankeavat yhteen. Esimerkiksi ”pala”, ”palo” ja ”palko” ovat selvästi eri sanoja, mutta muodossa ”paloissa” niillä ei ole eroa. Yleensä asiayhteys (lauseen merkitys) auttaa ratkaisemaan, mikä tulkinta on oikea. Hämmennystä kuitenkin syntyy, jos monitulkintainen sananmuoto on virkkeen alkupuolella, etenkin silloin, kun edeltävä tekstikään ei ohjaa oikeaan tulkitaan. Sanajärjestyksen muuttaminen tai tarkentavan sanan lisääminen voi auttaa, mutta usein on selvintä muotoilla ilmaisu niin, että monitulkintaisuus vältetään.
Lisäksi voi käydä niin, että saman sanan eri taivutusmuodot lankeavat yhteen. Esimerkiksi menneen ajan muoto ”kirjoitti” eroaa nykyajan ja tulevan ajan muodosta ”kirjoittaa”, mutta ”ohjelmoi” voi tarkoittaa kumpaa tahansa aikamuotoa – ja lisäksi vielä käskymuotoa. Joskus tästä syntyy kaksitulkintaisuus, joka on hyvä poistaa esimerkiksi valitsemalla toinen verbi tai muotoilemalla lause uudestaan.
Muotojen monitulkintaisuutta aiheuttavat myös ns. omistusliitteet. Esimerkiksi muodot ”talo”, ”talon” ja ”talot” muuttuvat kaikki muotoon ”talosi”, kun niihin liitetään yksikön 2. persoonan liite. Tämä on kirjakielelle ominainen ongelma, koska puhekielessä omistusliitteitä käytetään vain harvoin. Toisaalta kaikki monitulkintaisuus ei ole haitallista. Jos sanotaan ”Hän ilmoitti koiransa kilpailuun”, onko merkitystä sillä, että lauseesta ei ilmene, ilmoittiko hän yhden koiran vai useampia? Jos on, joudutaan usein lisäämään lauseeseen asiasisältöä, jopa erikseen mainitsemaan lukumäärä.
Joskus monitulkintaisuus on suorastaan eduksi. Esimerkiksi lomakkeessa oleva kehotus ”Valitse matkustuspäivä tai -päivät” (kun on valittava yksi päivä tai kaksi päivää sen mukaan, onko kyse yksi- vai kaksisuuntaisesta matkasta) voidaan muuttaa liitteen avulla sujuvammaksi: ”Valitse matkustuspäiväsi”.
Tavallisimmin monitulkintaisuus kuitenkin syntyy siitä, että lause voidaan jäsentää eri tavoin. Yksinkertainen ja tavallinen esimerkki on se, että sanan voidaan tulkita määrittävän eri sanoja.
Liittyykö esimerkin hyvin-sana sitä edeltävään vai seuraavaan sanaan? Siis kuuluuko ”havaita hyvin” yhteen, vai kuuluuko ”hyvin esitetystä” yhteen? Tässä tapauksessa ei ehkä asiayhteyden ja asian sisällön hyväkään tunteminen auta päättelemään, kumpaa tulkintaa kirjoittaja on tarkoittanut. Ongelma olisi vältetty muotoilemalla teksti toisin, esimerkiksi jommallakummalla seuraavista tavoista sen mukaan, kumpaa tarkoitetaan:
Usein monitulkintaisuuden aiheuttaa juuri yhden sanan, tyypillisesti adverbin, sijainti sellaisessa kohdassa, että se voi kieliopillisesti liittyä joko aiempaan tai seuraavaan ilmaukseen. Joskus myös pitemmän ilmauksen liittymä on tulkinnanvarainen:
Ilmaiseeko ”neljä kertaa”, montako kertaa pinta on noussut normaalia korkeammalle? Vai kertooko se, paljonko korkeammalle pinta on noussut?
Joskus kielellinen muoto ei kerro subjektin ja objektin eroa. Useimmiten suomessa kyllä objekti tunnistetaan sijamuodon perusteella, esimerkiksi lauseessa ”Maija voitti Liisan” n-päätteestä. Seuraavassa esimerkissä kuitenkin subjekti ja objekti ovat samassa muodossa, t-päätteisessä monikon nominatiivissa, joten on erikseen pääteltävä, kummat voittivat. Ellei asiayhteydestä muuta johdu, voidaan tällaisessa tapauksessa lähteä siitä, että normaalipainotteisessa suomen lauseessa subjekti on ennen objektia.
Monitulkintaisuutta aiheuttavat monet muutkin seikat. Vaikka jokainen sana ja lauserakenne ymmärrettäisiin tarkoitetulla tavalla, voidaan itse viesti ymmärtää väärin. Jos esimerkiksi taideteoksen arvostelija luettelee suuren joukon puutteita, moni tulkitsee, että hän tarkoittaa, että teos on huono. Todellisuudessa arvostelija ehkä pitää teosta loistavana, mutta pitää tätä niin itsestään selvänä, ettei mainitse sitä.
Professori Osmo A. Wiio on muotoillut eräitä viestinnän ”lakeja”, jotka kuvailevat ihmisten välisen viestinnän perusongelmia. Yksi Wiion laeista on seuraava: ”Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.”
Yleensä kirjoittaja ei huomaa, että hänen lauseensa voidaan lukea kahdella tai useammallakin eri tavalla. Lukijat kuitenkin saattavat ymmärtää sen muillakin tavoilla. Usein tavat ovat sellaisia, joita kirjoittaja ei ole osannut ajatella ja joihin hän siten ei ole voinut varautua. Wiion ”laki” muotoilee tämän kärjekkäästi.
Tästä voidaan johtaa seuraava ohje: kysy, mikä viestin mahdollisista tulkinnoista on haitallisin, ja pyri torjumaan se uudelleenmuotoilulla. Haitallisuutta voidaan arvioida samojen perusteiden mukaan kuin kielivirheiden haittoja. Haitallisimpia ovat siis mahdollisuudet sellaisiin tulkintoihin, jotka
Esimerkiksi sana ”ensi” tarkoittaa suomen kielessä vanhastaan ’lähinnä seuraava’. Esimerkiksi ”ensi viikko” on kuluvaa viikkoa seuraava viikko. Ilmeisesti englannin vaikutuksesta on kuitenkin ruvettu käyttämään esimerkiksi ilmaisua ”ensi torstai” merkityksessä ’seuraavasta torstaista seuraava torstai’, siis usein ’ensi viikon torstai’. Tällöin käytetään seuraavasta torstaista nimitystä ”tämä torstai” (ja siis ”tänä torstaina” jne.). Tilanne on hankala, koska lyhyt ilmaisu ”ensi torstai” on ehkä monimielisyytensä takia käynyt käyttökelvottomaksi. Se täytynee siis korvata pidemmillä ilmaisuilla.
Monitulkintaisuutta syntyy helposti silloin, kun erikoiskäytössä ollut ilmaus leviää eri aloille. Ilmauksen käyttäjät eivät tunne alkuperäistä merkitystä tai eivät välitä siitä, vaan käyttävät sitä tuntuman, jopa vain tunteiden perusteella. Tällöin merkitys usein kehittyy eri suuntiin niin, että voi olla mahdotonta tietää, mitä kukin sillä tarkoittaa.
Tyypillinen hämärtynyt ilmaus on H-hetki. Se on alkujaan sotilastermi, jonka merkitykseksi voidaan määritellä ”hyökkäyksessä tulen ja liikkeen tahdittamiseen määrätty hetki, jolloin iskuporras aloittaa tunkeutumisen vihollisen ryhmitykseen” (lähde: Facta-tietosanakirja). Se ei siis suinkaan ole sama kuin hyökkäyksen alku, joka saattaa alkaa esimerkiksi pommituksilla päiviä ennen H-hetkeä. Nykykielessä H-hetkellä kuitenkin tarkoitetaan usein alkuhetkeä tai tärkeää tai ratkaisevaa hetkeä. Nämä ovat keskenäänkin eri asioita. Kampanjoista puhuttaessa taas H-hetki useinkin tarkoittaa vielä muuta asiaa: hetkeä, jolloin kampanja tuodaan yleisön tietoisuuteen. Joten mistä kukaan enää voi tietää, mitä toinen tarkoittaa, kun sanoo ”H-hetki”? Koska näin voi syntyä hyvinkin hankalia väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä, on parempi välttää koko sanaa H-hetki ja korvata sen esimerkiksi edellä mainituilla selvemmillä sanoilla.
Jopa lakiteksti on usein monitulkintaista. Syynä voi olla sanojen monitulkintaisuus tai epämääräisyys, mutta tavallisemmin se, ettei ole selvää, mihin jokin määrite liittyy.
Säädettäessä järjestyslakia vuonna 2003 oli eduskunnan käsittelyssä esitys, jossa oli seuraava kohta:
Eduskunta kuitenkin halusi sallia sen, että kuntopolulla ja muulla juoksuradalla saa juosta koiran kanssa, kunhan koira on kytkettynä. Selvintä olisi ollut lisätä tästä erillinen poikkeus omana virkkeenään pykälän myöhempään kohtaan. Lakikielessä kuitenkin usein vältetään sellaista, koska pelätään sisällön hajoavan eri kohtiin. Ratkaisuksi otetaan lisäysten ja poikkeusten liittäminen jo muutenkin mutkikkaisiin virkkeisiin. Tästä sitten seuraa useinkin paljon pahempi ongelma kuin se, joka yritettiin välttää.
Tässä tapauksessa eduskunta lisäsi sanan ”juoksuradalle” jälkeen sanan ”kytkemättömänä”. Tarkoituksena oli, että se liittyy vain ilmaisuun ”kuntopolulle tai muulle sen kaltaiselle juoksuradalle”. Mutta kielellisesti mahdollinen on myös tulkinta, että se liittyy koko siihen aiempaan tekstiin, joka alkaa sanoista ”yleiselle uimarannalle”, siis siihen, joka on seuraavassa alleviivattu:
Monet jopa esittivät, että tämä on sanamuodon oikea tulkinta ja että lain soveltamisessa pitää noudattaa sitä. Tämä on aika kaukaa haettua. Kas kun ei kukaan keksinyt, että vastaavasti sana ”toriaikana” määrittää koko seuraavaa ilmaisua ”torille, kuntopolulle tai muulle – –”.
Kirjoittajan kannattaa siis katsoa, mihin mikin määrite viittaa. Erityisesti tämä koskee tilanteita, joissa tekstiä täydennetään tai muuten muutetaan. Silloin nimittäin ei useinkaan enää lueta ilmaisua kokonaisuutena, vaan vain etsitään kohta, johon lisäys tai muutos tehdään. Jos tekstiin pitää lisätä jokin uusi asia, on monesti parempi kirjoittaa se omaksi virkkeekseen kuin sivulauseeksi tai vain lauseen osaksi.
Kielenhuolto on jo pitkään kiinnittänyt huomiota sellaisten ilmaisujen epäloogisuuteen kuin ”tuotantokatkos aiheutui puuttuvasta sähkövirrasta”. Eihän puuttuva, olematon sähkövirta katkosta aiheuttanut, vaan sähkövirran puute, sähkövirran katkeaminen. Useimmiten on helppoa korjata ilmaisut tässä suhteissa loogisemmiksi, jos ongelma vain on huomattu.
Toisaalta lukija lähes aina ymmärtää oikein, kun teksti käsittelee esimerkiksi puuttuvia ympäristöselvityksiä. Joissakin tyylilajeissa tällainen epälooginen ilmaisu valitaan havainnollisuutensa vuoksi. Monien toimittajien mielestä on iskevämpää kirjoittaa ”missiura katkesi puuttuviin senttimetreihin” kuin ”kilpailija karsiutui lyhyytensä takia”.
Todellisia väärinkäsityksiä tai todellista monitulkintaisuutta eivät yleensä aiheuta sellaiset ilmaisut, joissa puhutaan puuttuvista asioista, vaan sellaiset, joissa puhutaan vähyydestä tai pienuudesta. Ilmaisu ”vähäinen liikunta” tarkoittaa yleensä sitä, että joku liikkuu vain vähän, ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Usein se jopa viittaa siihen, että ei harrasteta liikuntaa lainkaan. Mutta joskus se voisi tarkoittaa myös sananmukaisesti liikuntaa, jota harjoitetaan vähän. Esimerkiksi seuraava lause on kaksitulkintainen:
Useimmiten tarkoitetaan liikunnan vähäisyyttä tai puutetta. Tällöin asia olisi hyvä sanoa selvemmin, kenties jopa niin, että koko ajatuksen ilmaisu muutetaan kielteisestä myönteiseksi:
Joskus kuitenkin tilanne voisi sellainen, että liikuntaa, vähäistäkin, todellakin pitää välttää toipumisen jossakin vaiheessa. Tällöin pieni liite ”-kin” selventää asiaa. Vielä enemmän asiaa selventää tässäkin tapauksessa sen ilmaiseminen suoremmin:
Vaikka asiayhteys useimmiten auttaa päättelemään, kumpi kahdesta mahdollisesta tulkinnasta on oikea, tähän kuluu aikaa ja vaivaa. Useinkin teksti on puhuttuna selvempää kuin luettuna, koska puheen äänenpainot ja tauot auttavat jäsentämisessä.
Lukemista vaikeuttaa, jos virkettä joutuu lukemaan pitkälle, ennen kuin sen alussa olevat sanat saavat yksiselitteisen ja oikean tulkinnan. Tekstin vaativuutta voidaankin arvioida sen mukaan, kuinka paljon asiayhteyttä on otettava huomioon tulkinnassa. Usein lukija ensin lukee virkkeen alun, tulkitsee sen yhdellä tavalla ja sitten huomaa, että tulkintaa pitääkin muuttaa. Toisin sanoen kyse on tilanteesta, jossa tekstin alku on monitulkintainen, mutta jatkosta voidaan päätellä, mikä tulkinta on oikea. Jos virke alkaa sanoilla
niin ilmaisu on sinänsä yksikäsitteinen. Mutta voi käydä niin, että luettuaan aluksi sanan ”Muista” lukija ehkä ajattelee sen muistaa-sanan käskymuodoksi. Luettuaan eteenpäin hän huomaa tulkinnan vääräksi ja joutuu palaamaan taaksepäin. Tämä hidastaa lukemista ja ehkä ärsyttääkin. Parempi olisi siis ehkä kirjoittaa seuraavasti:
Esimerkkitapauksemme ei ole kovinkaan vakava, mutta pahimmissa tapauksissa lukija voi joutua palaamaan pitkällekin taaksepäin huomattuaan, että on tulkinnut alussa jonkin sanan väärin. Kirjoittaja ei suinkaan aina huomaa tällaisia tilanteita, koska hänellähän on alusta alkaen mielessään vain yksi mahdollinen tulkinta – se oikea.
Monitulkintaisuuden suurin ongelma on, että kirjoittaja ei havaitse sitä. Kirjoittajan itsensä mielessä on vain yksi tulkinta, se oikea. Vaikka hän huomaisi, ehkä jonkun huomautuksesta, että toinenkin tulkinta on mahdollinen, hän saattaa ajatella, että eihän kukaan voi ymmärtää asiaa sillä tavoin. Kirjoittajalle syntyy näköharha, koska hän tuntee asiasisällön paljon paremmin kuin useimmat lukijat ja siksi tietää, että muut tulkinnat ovat mahdottomia.
Monitulkintaisuuksia voi yrittää havaita seuraavilla tavoilla:
Esimerkki -sti-loppuisen sanan aseman kaksitulkintaisuudesta:
Tarkoitetaanko tässä, että kannattaa seurata jatkuvasti vai että tilanteen muuttuminen on jatkuvaa?
Seuraavassa esimerkissä voi pelkästään-sanan aseman tulkita kahdella eri tavalla:
Tarkoitus on ollut sanoa, että myös pelkkä Internet-sivujen selaaminen voi tuoda tietokoneeseen haittaohjelman. Virkkeen kielellisen rakenteen perusteella olisi yhtä mahdollinen tulkinta se, että haittaohjelmat eivät voi levitä mitenkään muuten kuin Internet-sivuja selattaessa. Asiaa ennestään tuntemattomalle tämä antaisi aivan virheellisen käsityksen.
Esimerkin virke on kyseenalainen myös siksi, että se oikeastaan sanoo, että haitalliset ohjelmat selaavat Internet-sivuja (ks. kohtaa Lauseenvastikkeet), mutta tätä ei todellisuudessa tarkoiteta.
Useinkin jokin pikkusana on asemassa, jossa se voisi liittyä joko edelliseen tai seuraavaan, kuten aiemmin mainitussa esimerkissä ”Tämä voidaan havaita hyvin esitetystä näytelmästä” Ongelma saattaa olla varsin helppo ratkaista, kunhan se vain on ensin huomattu. Kenties riittää sanajärjestyksen muuttaminen. Seuraavassa ensimmäinen vaihtoehto on kaksitulkintainen: tarkoitetaanko valuvia mattoja vai kaikkia mattoja?
Valuvien pyykkien ja mattojen kuivaaminen
kielletty.
Mattojen ja valuvien pyykkien kuivaaminen kielletty.
Joskus pitää muuttaa muotoilua, esimerkiksi korvata lauseenvastike sivulauseella.
Tämä voidaan helposti havaita esitetystä näytelmästä.
Tämä voidaan havaita näytelmästä, joka oli hyvin esitetty.
Tarkastellaan seuraavaa esimerkkiä, joka on suora lainaus eräästä virallisesta asiakirjasta (kirjoitusvirhettä myöten – ”lukuun ottamatta” tulisi kirjoittaa kahdeksi sanaksi).
Tämä voitaisiin tulkita kahdella eri tavalla, jotka voidaan esittää lisäämällä virkkeeseen pilkkuja:
Vain se, joka jo tuntee kuvattavan asiaintilan, voi varmasti tietää, kumpi kahdesta aivan eri tulkinnasta on oikea. Ilmaisu on helpointa korjata niin, että lukuunottamatta-sana korvataan paitsi-sanalla ja lauserakenteeseen tehdään vastaavat muutokset. Arkiset, tavalliset sanat johtavat usein luonnostaan yksiselitteisempään ilmaisuun kuin kirjakielisemmät vastineensa.
Tässä on myös hiukan epäselvää, mitä sanaa ”uusia” määrittää, ”eläinsuojia” vai ”säännöksiä”. Kirjoittaja on ehkä halunnut välttää sellaisia ilmaisuja kuin ”säännöksiä eläinsuojista”, koska jotkut kielenhuoltajat ovat suhtautuneet niihin hiukan torjuvasti.
Hyvin usein monitulkintaisuuden voi välttää valitsemalla tarkemman sanan tai sanonnan. Usein itse sanassa ei ole mitään vikaa, se vain ei sovi asiayhteyteen. Synonyymin käyttö voi auttaa.
Esimerkiksi kun-sanan käyttö syytä ilmaisemassa on kielen sääntöjen mukaista, mutta usein on parempi korvata se koska-sanalla etenkin virkkeen alussa. Silloin lukija näkee heti virkkeen alkua lukiessaan, että nyt puhutaan syystä eikä ajasta.
Eräs sanomalehtiuutinen kertoi:
Ilmaisu voisi viitata kirkon vaikeuksiin tai sen johtajan vaikeuksiin. Itse asiassa on mahdotonta sanoa, kumpaa tässä tapauksessa tarkoitettiin. Joka tapauksessa lukijat tulkitsevat lauseen eri tavoilla. Ehkäpä kirjoittaja halusikin näin käyvän?
Kaksitulkintaisuuden korjaaminen ei aina ole helppoa. Esimerkkilauseessa on haluttu yhdistää tieto kirkon johtajan näkemisestä ja viittaus kirkon tai johtajan vaikeuksiin. Viittaus on tehty lauseeseen upotetulla määritteellä, tässä tapauksessa lauseenvastikkeella. Jos tarkoitetaan kirkon johtajan vaikeuksia, voidaan korvata lauseenvastike sivulauseella.
Tyyli kuitenkin muuttuu tällöin. Viittaus vaikeuksiin korostuu, kun se esitetään erillisenä joka-lauseena. Jos tarkoitetaan kirkon vaikeuksia, ei joka-lause ole käyttökelpoinen ratkaisu. Yksiselitteiseksi ilmaisu saadaan toisenlaisella lauseella, mutta tämä nostaa vaikeudet esille vielä selvemmin. Jos käytettäisiin erillistä virkettä, muuttuisi tyyli jo alkeelliseksi, kömpelöksi.
Kielenoppaissa ja tyylioppaissa esitetään usein sääntöjä siitä, millaisilla ilmaisuilla ei saa aloittaa virkettä:
Kahden ensin mainitun osalta sääntö on yleensä hyvä, mutta sitä ei tarvitse pitää ehdottomana. Kaksi muuta ovat lähinnä tyylikysymyksiä.
Jäljempänä käsitellään myös virkkeen aloittamista A eikä B -rakenteella ja virkkeen aloittamista matemaattisella symbolilla. Erikseen on käsitelty eli-sanaa aloitussanana.
Rinnastuskonjunktiolla ”mutta”, ”ja”, ”eli”, ”tai”, ”vai” tai ”vaan” aloittamisesta on yleisesti varoitettu kielenopetuksessa ja oppaissa. Saatetaan sanoa, että siitä tulee pitkä miinus. Mutta virallisen kielenhuollon linja on sallivampi. Kielikellon numerossa 3/1999 esitetään artikkelissa Monenlaisia rinnastuksia: eli, tai, mutta seuraava:
Monet ovat oppineet, että kirjoitettaessa ei uutta virkettä saa aloittaa konjunktiolla. Ohjetta kuitenkin tulkitaan usein liian tiukasti, sillä esimerkiksi mutta tai ja aloittavat usein virkkeen kirjakielessäkin. Niiden tehtävänä on sitoa asiaa edellä olevaan, tässä tapauksessa laajempaan kokonaisuuteen kuin virkkeen sisällä. Varsinkin vanhemmat Raamatun käännökset ovat totuttaneet lukemaan ja- ja mutta-alkuisia virkkeitä. Ne ovat tyypillisiä kertovalle tekstille, ja niinpä kaunokirjallisuudessa tällaista käyttöä on paljon:
Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.
Ja sitten me ryypättiin.
Myös asiatekstit ovat usein kertovia; vaikkapa tutkimustuloksia selostettaessa ja ja mutta ovat usein paikallaan myös virkkeen alussa. Se, että niitä kehotetaan välttämään, perustuu tyylisyihin, sillä varsinkin tiheästi käytettynä niistä tulee helposti maneerimaisia ja tekstistä levotonta.
Hiukan koomista on, että tässä rinnastuskonjunktioiden käyttöä käsittelevässä ohjeenluonteisessa artikkelissa on tehty virhe predikaatin muodossa ilmaisussa, jossa subjekti sisältää rinnastuskonjunktion: ”mutta tai ja aloittavat”. Oikein olisi ”aloittaa”; ks. kohtaa tai-sanan vaikutuksesta predikaatin muotoon.
Tai-sanalla aloittaminen ei yleensä sovi kertovaankaan asiatyyliin, mutta ei sitä ole kiellettykään. Nykysuomen sanakirja kuvailee: ”Esiintyy virkkeen alussa vain tyylisyistä: kun edeltävät rinnastetut ilmaukset ovat pitkiä, kun halutaan osoittaa uuden vaihtoehdon havaitsemisen yhtäkkisyyttä tms.” Niinpä esimerkiksi jonkun tekemään ehdotukseen voi kommentoida virkkeellä, joka alkaa ”Tai sitten voisimme…”
Kannanotto merkitsee, että mutta- tai ja-sanalla aloittaminen on lähinnä tulkinnanvarainen tyylikysymys. Rivien välistä voi lukea, että mutta- tai ja-alkuiset virkkeet ovat aivan hyväksyttäviä kertovassa tekstissä mutta ehkä kyseenalaisia esimerkiksi analysoivassa esityksessä. Perimmältään kyse on ehkä siitä, että sellaiset virkkeet ovat puhekielenomaisia. Puhekieli välttää pitkiä virkkeitä ja suosii irrallisia lauseita, jotka kuitenkin alussa saattavat ilmaista liittymisen aiempaan asiaan – esimerkiksi juuri mutta-sanalla. Joku voi sanoa, että virkkeen ja lauseen ero on usein vain välimerkkien käytössä, jota ei puheesta näe, mutta kyllä puhekielestäkin voi erottaa virkkeitä. Jos mutta-sanan edellä on selvä vapaaehtoinen – puhujasta, ei häiriöstä johtuva – tauko, se aloittaa virkkeen.
Maneerimaisuuden ja levottomuuden vaara on kyllä huomionarvoinen. Wordin oikoluvussa on mahdollisuus ns. kieliopin tarkistukseen ”tiukan tyylin” mukaan, jolloin se varoittaa mutta-alkuisista virkkeistä. Tätä mahdollisuutta kannattaa usein käyttää, sillä monet meistä todellakin käyttävät liiaksi rinnastuskonjunktioita virkkeen alussa.
Usein mutta-sanalla alkavan virkkeen voi yhdistää edeltävään virkkeeseen. Vaihtoehtoisesti voi mutta-sanan korvata kuitenkin-sanalla, joka sijaitsee virkkeen hiukan myöhemmässä kohdassa. Tämä on ehkä sopivampi menettely, jos virkkeiden yhdistäminen johtaisi kovin pitkään ja polveilevaan virkkeeseen.
Joissakin ohjeissa saatetaan varoittaa yleisesti virkkeen aloittamisesta konjunktiolla. Tällöin ei kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi virkkeen aloittamista jos- tai kun-sivulauseella, jota seuraa päälause, vaan esimerkiksi seuraavanlaista rakennetta: Jos Hän tulee ensi kesänä. Jos tulee. Sellaistakaan ei nykyisin pidetä ehdottomasti virheenä; ks. Kielitoimiston ohjepankin sivua Konjunktiot virkkeen alussa.
Esimerkiksi huudahdus Että pitikin sattua! on lähinnä puhekielinen. Siinä että ei toimi konjunktiona, joka kytkisi lauseen toiseen lauseeseen, vaan pikemminkin tunnetta, sävyä tms. ilmaisevana.
Virallisissa ohjeissa ei liene suoraa kieltoa aloittaa virke joten-sanalla, mutta Kielitohtori-palvelun sivu Voiko virkkeen aloittaa sanalla "joten", esim. "Joten, kun vierailija luo"...? perusteli kieltävän vastauksensa hyvin. Joten-sanan luonteeseen kuuluu, että sitä edeltää syytä ilmaiseva lause, joka kuuluu samaan virkkeeseen. Tämä voidaan riittävän hyvin päätellä sanakirjoista ja kieliopeista. Vapaassa puheessa virkerakenne on paljon epäselvempi kuin kirjakielessä, ja siksi vapaassa kirjoittelussakin saatetaan jakaa ilmaisu virkkeiksi niin, että joten-sana joutuu virkkeen alkuun.
Toinen mahdollinen tulkinta on, että joten-sana on lauseita yhdistävä rinnastuskonjunktio, joka poikkeaa esimerkiksi ja-sanasta olennaisesti vain niin, että se ilmaisee seurausta. Jos näin tulkitaan, joten-sanalla aloittamista on hyvä välttää samoista syystä kuin edellä kuvattua rinnastuskonjunktiolla aloittamista.
Mainittu sivu ehdotti myös useita vaihtoehtoisia ilmauksia, joita voidaan käyttää seurausta ilmaistaessa ja jotka sopivat myös virkkeen alkuun: ”näin ollen, siksi, siten, siitä (tai tästä) syystä, sen seurauksena/johdosta/takia/tähden/vuoksi”. Lisäksi virkkeen aloittamisen joten-sanalla voi korjata yhdistämällä virkkeitä:
Virkkeen aloittaminen I infinitiivillä, esimerkiksi ”Olla ihmisenä läsnä ihmiselle on elämän tarkoitus” on vieraan esikuvan jäljittelyä eikä juuri koskaan tarpeellista. Se on kuitenkin pesiytynyt joihinkin kirjoitetun kielen muotoihin aika vahvasti. Lisäksi sitä usein käytetään juhlavuutta tavoittelevassa tyylissä niin, että sen korvaaminen luontevammalla ilmauksella vaatisi virkkeen uudelleenkirjoittamisen. Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää, että sellaiset infinitiivi-ilmaukset kuin ”olla läsnä” ovat subjektiasemassa yleensä korvattavissa sujuvammilla substantiivi-ilmauksilla, kuten ”läsnä oleminen” tai ”läsnäolo”.
E. A. Saarinen kirjoittaa Kielenoppaassaan (6. painos, s. 151–152) tiukasti:
Subjektina olevaa ensimmäistä infinitiiviä ei ole pantava predikaatin edelle, esim. Nähdä itsensä kuvattuna on yleisön kaipuuna. Voidaan sanoa esim. Itsensä näkeminen kuvattuna jne. Nauttia jostakin väkevästi vaatii keskitettyä ja syvää antautumista (väkevä nauttiminen jostakin).
Saarimaan ehdottamat korjaukset ovat nekin melko lailla kömpelöitä ja raskaita. Miksi ei voisi kirjoittaa esimerkiksi Yleisö haluaa nähdä itsensä kuvattuna ja Jotta voisi nauttia jostakin väkevästi, siihen pitää antautua keskitetysti ja syvästi?
Monikäyttöiseksi fraasiksi muodostunut Ollako vai eikö olla väännelmineen on sekin ilmeistä käännöskieltä, joka kysymysliitteitä -ko ja -kö lukuun ottamatta noudattaa orjallisesti esikuvaa To be or not to be. Vierasta vaikutusta on myös kieltosanaan käyttö infinitiivin edessä: eihän normaalisti sanota hän halusi ei olla vaan hän halusi olla olematta.
Kielteinen virke aloitetaan usein tyyppiä ”A eikä B” olevalla ilmauksella, vaikka kielen säännöt vaativat, että mukana on sen ensimmäiseenkin jäseneen liittyvä kieltosana: ”ei A eikä B”. Sana ”eikä” vastaa oikein käytettynä sanoja ”ja ei”.
Ilmaisutyyppi ”A eikä B” tarkoittaa suomessa vanhastaan ’juuri A, ei siis B’, ja sen käyttäminen merkityksessä ’ei A eikä B’ saa aikaan, että vasta keskellä lausetta alkaa lukijalle valjeta (predikaatin muodon perusteella), että lauseen rakenne ja merkitys on ihan toisenlainen kuin miltä aluksi näytti.
Virkkeen aloittaminen matemaattisella symbolilla ei ole hyvää tyyliä, mutta sitä ei kielletä suomen kielen yleisissä normeissa. Tuomas Nurmen, Henri Pesosen ja Heikki Ruskeepään Opas matematiikan aineiden ja tutkielmien kirjoittamiseen esittää:
Virke ei saa alkaa matemaattisella kaavalla, lausekkeella tai symbolilla; ei siis ”n-rivistä matriisia kerrottaessa on huomattava, että ...”, vaan esimerkiksi ”Kerrottaessa n-rivistä matriisia ...”
The Oxford Style Manual on samalla kannalla ja perustelee sitä sillä, että näin vältetään epätietoisuus virkkeen alussa olevan versaalikirjaimen merkityksestä. Jos virkkeen alkuun kirjoitetaan n, se näyttää oudolta, ja jos taas kirjoitetaan N, lukija ei heti näe, tarkoittaako se tunnusta N vai tunnusta n. The Chicago Manual of Style on sekin samalla linjalla ja esittää sen perusteen, että virkkeiden raja jää vaikeasti hahmottuvaksi etenkin, jos virke loppuu tunnukseen ja seuraava virke alkaa tunnuksella.
Suomen kielen vanhaan perinteeseen kuuluu, että jos kysymyslause koskee jonkin asian paikkansapitävyyttä, vastauksessa käytetään kysymyssanaa tai kieltoverbiä. Kysymyssana tarkoittaa tässä sitä kysymyksen sanaa, jossa on kysyvä liite ko tai kö; tämä liite tietysti jää pois vastauksesta. Kieltoverbi tarkoittaa verbiä en : et jne. Kieltoverbin jälkeen voi tulla kysymyslauseen verbi kieltoverbin vaatimassa muodossa.
Vastauksen predikaatti on lauseyhteyden vaatimassa persoonamuodossa. Tämä ei välttämättä ole sama kuin kysymyslauseessa oleva muoto, koska vastauksessa 2. persoona vaihtuu 1. persoonaan (kuten edellisessä esimerkissä) ja 1. persoona 2. persoonaan.
Monikon 2. persoona ei kuitenkaan vaihdu, jos vastaaja lukee itsensä joukkoon.
Kysymyssana voi olla muukin kuin verbi. Tällöin kieltävään vastaukseen liitetään yleensä jokin selitys, joka kertoo oikean asiaintilan.
Myöntävään vastaukseen voi liittyä vahvistussana kyllä alkuun tai muualle. Sen sijasta voidaan käyttää muitakin vahvistavia ilmauksia.
Kieltävän vastauksen alkuun voi liittyä sana ei eli kieltoverbi eräänlaisessa vakiomuodossa. Sillä on vahvistava tai korostava merkitys.
Joissakin tapauksissa voi kyllä-sana yksinään muodostaa vastauksen. Uusi kieliopas esittää tästä seuraavat esimerkit:
– Kai sinä meille tulet?
– Kyllä.– Olihan siellä Terttukin?
– Kyllä.– Ottaisitko vähän lisää?
– Kyllä.
Näissä tapauksissa kysymykseen odotetaan myöntävää vastausta. Vastaus siis vain vahvistaa kysyjän käsityksen tai odotuksen. Kysymyssanalla vastaaminen (esimerkiksi Tulen) olisi ehkä jopa töksähtävää, ellei siihen liitetä jotain vahvistavaa (esimerkiksi Tulen kyllä tai Tulen toki).
Jos muunlaiseen kysymykseen vastataan Kyllä, niin vanhassa vastaamistavassa sillä on erityismerkitys, joka riippuu äänensävystä ja korostuksista. Esimerkiksi jos ensimmäisellä tavulla on selvästi nouseva sävelkulku, Kyllä ilmaisee ihmettelyä siitä, että kysytään jotain, johon vastaus on ilmeinen.
Lähinnä germaanisten kielten vaikutuksesta on ruvettu käyttämään vastaamista pelkällä taipumattomalla sanalla, vastausadverbilla kyllä tai ei. Tämä voitaisiin toisaalta ymmärtää myös niin syntyneeksi, että vastaukseen liitettyä vahvistussanaa on ruvettu käyttämään itsenäisesti.
Arkikielessä kyllä-sanan sijasta käytetään myös muun muassa adverbeja joo ja jees. Äänestysvaihtoehtona esitetään eräissä yhteyksissä jaa.
Kielenoppaissa on vanhastaan suositeltu käyttämään edellä kuvattua vanhaa vastaamistapaa. Se on kuvattu suomen kielelle ominaiseksi tavaksi, joka tekee keskustelusta vaihtelevamman. Se myös pakottaa kuulijan tarkkaamaan ainakin lauserakenteen tasolla, mitä oikeastaan kysytään sen sijaan, että sanotaan joo joo kaikkeen.
Vielä Uusi kieliopas suosittelee selvästi vanhan vastaamistavan käyttöä. Kielenhuollon virallisissa ohjeissa ei kuitenkaan ole kantaa asiaan.
Lomakkeissa ja vastaavissa on vallitseva tapa käyttää vaihtoehtoja kyllä ja ei. Jos lomake täytetään tietokoneella, tähän tyypillisesti liittyy se, että pelkkä k tai e riittää vastaukseksi. Tämä kaavamaisuus tekee teknisen toteutuksen (ja eri kieliversioiden teon) olennaisesti helpommaksi. Tavan yleisyyden takia siitä poikkeaminen on jo kyseenalaista: jos tietokoneohjelma kysyy Haluatko lopettaa?, käyttäjä alkaa ihmetellä, jos kyllä (tai k) ei käykään, vaan pitää vastata haluan (tai h).
Relatiivipronomini joka tai mikä viittaa johonkin edeltävän lauseen ilmaukseen, jota sanotaan pronominin korrelaatiksi. Tavallisimmin korrelaatti on pronominia välittömästi edeltävä substantiivilauseke (substantiivi ja sen määritteet), ja tällaiset viittaukset ovat tietysti helppoja hahmottaa.
Melko tavallinen virhe on, että pronominilla yritetään viitata aiempana olevaan sanaan välissä olevan substantiivin ohi. Usein ilmaus on ymmärrettävä, koska sanojen merkityksen takia lähin substantiivi ei tule kyseeseen korrelaattina. Oikea menettely on kuitenkin se, että korrelaatiksi tarkoitetun sanan edessä käytetään sanaa se tai koko virke muotoillaan toisin.
Joskus hyppäävä viittaus voidaan korjata muuttamalla sanajärjestystä ilman se-sanaa. Kuitenkin esimerkiksi sivulauseen sijoittaminen sanan ja sen määritteen väliin tuottaisi todella huonon rakenteen, kuten ”Tämä on Villen, jonka tapasimme eilen, auto”.
Sanan edessä käytetty se tekee sanasta seuraavan relatiivipronominin korrelaatin.
Sanan se sijasta tulee kyseeseen myös muu rajoittava määrite, kuten sellainen tai ainoa.
Viittaussuhteen selventäminen sanalla se merkitsee kuitenkin myös sitä, että relatiivilauseesta tulee rajoittava. Ilmauksessa ”sen Villen auto, jonka tapasimme eilen” viitataan tiettyyn Villeen: siihen, jonka tapasimme eilen. Jos relatiivilauseen ei ole tarkoitus olla rajoittava, on ilmaus muotoiltava toisin. Seuraavassa esimerkissä puhutaan Villestä, jonka puhuja ja kuulija hyvin tuntevat; tällöin ilmaus ”sen Villen, joka” ei tule kyseeseen.
Vaikka viittaussuhde olisi periaatteessa yksikäsitteinen, lukijaa rasittaa, kun hän joutuu palaamaan tekstissä taaksepäin löytääkseen viittauksen kohteen. Kuunneltaessa ei palaaminen yleensä edes ole mahdollista. Useinkin ongelma syntyy siitä, että yhteen virkkeeseen yritetään sisällyttää liian monia asioita. Ratkaisuksi sopii siten jakaminen useaksi virkkeeksi.
Kirjallisessa tyylissä pronominien viittausongelmat yritetään usein ratkaista lauseenvastikkeilla. Ilmaisusta tulee ehkä muodollisesti oikea, mutta hankala kirjoittaa ja lukea. Arkisista asioista kirjoitettaessa tällaiseen ei yleensä ole houkutusta, mutta esimerkiksi virkakielessä tällainen tyyli on tavallinen.
Vaikka relatiivipronominin joka tulisi mieluiten olla heti korrelaattinsa eli sen sanan jäljessä, johon se viittaa, ei tarvitse turhaan pelätä sitä, että välissä on postpositio. Se ei aiheuta todellista väärinkäsityksen mahdollisuutta, ja tällaisen rakenteen kiertäminen aiheuttaa helposti enemmän ongelmia kuin se itse.
Väärinkäsityksen vaaraa ei ole, koska postpositio ei sovi korrelaatiksi. Kielikellon 4/2011 artikkeli Joka ja mikä: relatiivipronominin käytöstä esittää: ”Korrelaatin ja relatiivipronominin välissä voi joskus olla postpositio”. Tällainen rakenne esitetään hyväksyttävänä myös Kielitoimiston kielioppioppaassa. Siinä on (s. 262) muun muassa seuraava esimerkki:
Opas kuitenkin lisää:
Tärkeää tällaisissa ilmauksissa on huolehtia siitä, että kokonaisuus hahmottuu lukijalle mahdollisimman vaivattomasti. Jos viittauskohteen ja joka-lauseen välinen postpositio hankaloittaa hahmottamista, ilmaus kannattaa muotoilla toisin:Luottoluokitusyhtiö Moody’s pudotti Japanin luottoluokitusta maan velan takia, joka on kasautunut vuoden 2009 finanssikriisin seurauksena. – Selvemmin: Luottoluokitusyhtiö Moody’s pudotti Japanin luottoluokitusta maan velan takia. Velka oli kasautunut vuoden 2009 finanssikriisin seurauksena.
Korjaus on hyvä, mutta jättää tekstiin aivan toisenlaisen ongelman. Se sanoo, että Japanin velka oli finanssikriisin seuraus. Todellisuudessa tarkoitetaan, että velan huomattava kasvu johtui finanssikriisistä.
Koska korrelaatin ja pronominin välissä oleva postpositio käytännössä aina vaikeuttaa hahmottamista jossain määrin, rakennetta on hyvä välttää. Useinkin virkkeen jakaminen kahdeksi virkkeeksi on hyvä ratkaisu. Edellä lainattu autourheiluaiheinen esimerkki olisi paljon sujuvampi, jos siinä ei turhaan välteltäisi nimien toistamista:
Onko ilmaus Myytävänä yksiö parvekkeella oikeasti ongelmallinen? Joku voisi sanoa siihen, ettei parvekkeelle mitenkään mahdu yksiötä. Lausetta Myin yksiön parvekkeella voisi myös kommentoida kysymällä, tehtiinkö kaupat todella parvekkeella. Onko tällainen vain vitsien väkinäistä vääntämistä, vai pitäisikö tuollaisia ilmauksia välttää?
Kielenhuolto on aiemmin suhtautunut mainitun laisiin ilmauksiin vakavasti ja kielteisesti. Vaikka niitä ei juuri käsitellä nykyohjeissa, varovainen linja on edelleen hyvä.
Suomen kielessä paikallissijassa oleva ilmaus, kuten parvekkeella on vanhastaan verbin määrite ja muodostaa siis adverbiaalin. Esimerkeissä sana parvekkeella liittyisi siis verbinmuotoon myytävänä tai myin, ei substantiiviin yksiö. Vanhojen sääntöjen mukaan hyväksyttävä ilmaus olisi parvekkeella sijaitseva yksiö, koska siinä parvekkeella määrittää verbinmuotoa (partisiippia) sijaitseva.
Paikallissijaisten ilmausten käyttöä attribuutteina ei kuitenkaan ole kielenhuollossa tuomittu niin jyrkästi kuin joskus esitetään. Tämä koskee etenkin tilanteita, joissa ilmaus liittyy verbin teonnimijohdokseen tai sellaista merkitykseltään vastaavaan sanaan (esimerkiksi elämä Suomessa tai satu Hannusta ja Kertusta). Kuitenkin esimerkiksi Uusi kieliopas käsittelee yli sivun verran tällaisten ilmausten ongelmia.
Nykyisen kielenhuollon linja tuntuu epäselvältä. Muun muassa Kielitoimiston kielioppiopas (408 sivua) ei taida sanoa aiheesta mitään. Kielikellon 1/2016 kirjoitus Laskiaispulla hillolla – maistuuko? kyllä sanoo, että ”tyylisyistä substantiiviin liittyvä adessiivi-ilmaus ei ole vielä 2010-luvullakaan ongelmaton”, mutta tämä tuntuu liittyvän enemmänkin adessiivin arveluttavaan käyttöön kuin paikallissija-attribuuttiin sinänsä.
Kielenkäytössä voidaan täten joutua arvioimaan seuraavien seikkojen suhteita:
Käytännössä ongelmallisimpia ovat tilanteet, joissa paikallissijainen ilmaus voidaan luontevasti tulkita adverbiaaliksi, mutta tarkoitettu tulkinta saattaisi olla myös attribuutti, esimerkiksi Hän haaveili paremmasta elämästä Tampereella. Se voisi tarkoittaa, että hän haaveli paremmasta elämästä, jota hän voisi viettää Tampereella, mutta myös sitä, että ollessaan Tampereella hän haaveili paremmasta elämästä.
Jos tarkoitettu attribuuttitulkintaa, ei yleensä ole muuta selvempää ilmaisutapaa kuin jonkinlaisen lauseenvastikkeen tai sivulauseen käyttö. Silloin paikallissijainen ilmaus saadaan siirrettyä verbin määritteeksi, esimerkiksi Hän haaveili paremmasta elämästä, jota voisi elää Tampereella.
Jos taas tarkoitettu tulkinta on adverbiaalinen, pelkkä sanajärjestyksen muutos voi poistaa kaksitulkintaisuuden: Tampereella hän haaveili paremmasta elämästä.
Yleensä ja-sanalla ja muilla rinnastuskonjunktioilla (kuten tai) rinnastetaan ilmauksia, jotka ovat paitsi molemmat yhteyteen sopivia myös kielelliseltä muodoltaan samanlaiset, symmetriset. Tästä poikkeaminen on lähinnä tyylirikko, ei varsinainen kielivirhe.
Lause Haluan istua ja vesilasin on kyllä ymmärrettävä ja kielen normien mukainen, mutta kuitenkin vähän kummallinen. Sana istua on verbin infinitiivi, joka yhdenlaisena objektina määrittää sanaa haluan, ja sitten tulee toinen objekti vesilasin, joka on substantiivin objektimuoto. Häiriö kuulijan mielessä syntyy siitä, että sanojen istua ja ja jälkeen hän odottaa toista samantyyppistä objektia, siis verbin infinitiiviä.
Esimerkkilause olisi helppo korjata sujuvammaksi tekemällä objekteista samantyyppiset. vaikkapa Haluaisin istua ja juoda lasin vettä.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Konjunktiot: ja (rinnastus ja lisäys) käsittelee kohdassa Erimuotoisia rinnastettavia substantiivin ja että-lauseen rinnastamista todeten, että se ”hankaloittaa kokonaisuuden hahmottamista” ja ontuu tyylillisesti, Tosin sen mukaan riittää lisätä se-sana (sopivassa muodossa), esimerkkinä seuraava:
Substantiivi-ilmaus ja että-lause → paremmin toisin
Uusi brändi viestii nykyajasta ja että olemme suuntautuneet tulevaan.
→ Selvemmin: Uusi brändi viestii nykyajasta ja siitä, että olemme suuntautuneet tulevaan.
Symmetrisempää olisi kuitenkin muuttaa että-lause substantiiviksi, jolla tarvittaessa on määritteitä:
Selkeässä kielessä (englanniksi ”plain language”) tavoitteena on palvella viestinnän tarkoitusta: merkityksellisyyttä, tiedon löydettävyyttä, ymmärrettävyyttä ja luettavuutta. Seuraavassa esitetään sellaisia selkeän kielen periaatteita, joista vallitsee melko laaja yksimieli syys. Samantapaisia ohjeita on esimerkiksi Saavutettavasti.fi-sivuston sivulla Selkeä kieli.
Lukujen, kappaleiden, virkkeiden ja lauseiden järjestykseen vaikuttavat monet asiat. Ne ohjaavat osittain eri järjestyksiin, ja niitä pitää arvioida tekstin sisällön, tarkoituksen ja kohderyhmän kannalta. Yleisiä periaatteita:
Tämä luku käsittelee ensi sijassa kirjoittamista MS Word -ohjelmalla (suomenkielisellä versiolla) Windows-ympäristössä. Tämä johtuu siitä, että sellainen tilanne on erittäin tavallinen tekstinkäsittelyssä, ei siitä, että tässä haluttaisiin erityisesti suositella jotain ohjelmaa. Muiden ohjelmien käyttäjienkin kannattaa käydä tämä luku läpi sen kannalta, millaisia toimintoja kannattaa etsiä ja opetella omasta ohjelmasta. Tällaisia seikkoja ei useinkaan tuoda kovin hyvin esille ohjelmien käyttöohjeissa ja -oppaissa.
Yksi helpoimmista tavoista saada oma tekstinsä erottumaan edukseen on käyttää vanhan hyvän ajan kirjatypografiaa. Monissa yhteyksissä on totuttu siihen, että tietokoneella kirjoitetut tekstit näyttävät tietokoneella kirjoitetulta. Hyvin muotoiltu sivu nousee ylös sellaisten tekstien massasta ja näyttää kuin puhtaaksikirjoitetulta tekstiltä konseptien seassa.
Lukija ei yleensä tietoisesti huomaa kaikkia seuraavanlaisia seikkoja, mutta ne vaikuttavat alitajuisesti, tekstin antaman kokonaisvaikutelman kautta:
Useimmat näistä on melko helppo saavuttaa vain tekstinkäsittelyohjelman toiminta-asetuksia säätämällä. Eikä asetuksiin tarvitse koskea usein. Ongelmana on lähinnä se, ettei käyttäjiä yleensä opasteta asetusten korjaamiseen.
Word tekee automaattivirheitä, jotka pitäisi aina estää. Se muun muassa saattaa korvata sananalkuisen yhdysmerkin (”tekoaika ja -paikka”) ajatusviivalla (”tekoaika ja –paikka”). Virheelliset lainausmerkit (jopa sekaisin ”suomalaiset” ja “englantilaiset”) puolestaan johtuvat yleensä siitä, että Word on tunnistanut kielen väärin.
Tässä kuvataan Wordin oikolukua lähinnä kieliasetusten kannalta. Sen muihin ongelmiin löytyy apua Wordin omista ohjeista ja muun muassa sivulta Mastering the Spelling Checker.
Wordin ikkunan alarivillä näkyy tieto siitä, mitä kieltä teksti on – tai mitä Word olettaa sen olevan. Se voi olla esimerkiksi ”suomi” tai ”ranska”. Tieto voi muuttua asiakirjaa kirjoitettaessa, koska Word voi tunnistaa tai käyttäjä voi asettaa jonkin osan kielen toiseksi kuin asiakirja muutoin.
Kannattaa huolehtia siitä, että tämä tieto vastaa sitä, mitä teksti todella on. Tällöin oikoluku, oikeanlaisten välimerkkien käyttö ja muut hyödylliset ominaisuudet toimivat oikein.
Se, onko oikolukutoiminto käytettävissä, riippuu siitä, minkä kielten tuki Wordin missäkin versiossa on mukana. Kielituen joillekin kielille voi ehkä myöhemmin ostaa ja asentaa erikseen, mutta parasta on jo tekstinkäsittelyohjelmaa hankittaessa arvioida, mitä kieliä tarvitaan. Oikoluvun luonne voi riippua kielestä ja Wordin versiosta. Esimerkiksi englannin kielelle on vanhoissakin versioissa mm. kielioppitarkistuksia, suomen kielelle taas vasta uudemmissa.
Tavallisimpia virheitä on, että kieli on asetettu englanniksi vaikka kirjoitetaan suomea. Tällöin Word mm. tuottaa vääränlaiset lainausmerkit. Ongelman huomaa siitäkin, että Word merkitsee lähes kaikki sanat virheellisiksi, jos oikoluku on käytössä. Tämä estämiseksi kannattaa heti alussa tarkistaa, että kieliasetus on oikea.
Jos tekstissä käytetään useita kieliä, kannattaa vaihtaa kieliasetus, kun vaihtaa kieltä. Wordin voi kyllä asettaa tunnistamaan kielen, mutta tunnistus ei toimi kovin luotettavasti.
Seuraava kuva esittää tilannetta, jossa on kirjoitettu ensin suomea, sitten ranskaa, eikä Word ole (vielä) tunnistanut kielen vaihtamista. Niinpä Word ilmoittaa ranskankieliset sanat virheellisiksi. (Tässä on käytössä Wordin vanha versio.)
Tilanteen korjaamiseksi voidaan valita ranskankielinen teksti hiirellä maalaamalla ja napsauttaa alareunassa näkyvää kielen nimeä, tässä tapauksessa siis sanaa ”suomi”. Valitun tekstin kielen voi muuttaa myös Tarkista-välilehdellä olevalla toiminnolla, joka on eri versioissa erilainen (Word 365:ssä se on Kieli-ryhmässä).
Avautuvassa Kieli-ikkunassa on valikko, jossa on tarjolla hyvinkin suuri määrä kieliä, vaikka Word ei niitä todellisuudessa tukisikaan millään erityisellä tavalla. Kielen nimen perässä sulkeissa oleva sana kertoo periaatteessa kielen maakohtaisen muunnelman. Käytännössä muunnelmalla ei juuri ole merkitystä paitsi englannin kielen osalta, jossa on erotettava toisistaan lähinnä brittienglanti eli ”englanti (Iso-Britannia)” ja amerikanenglanti eli ”englanti (Yhdysvallat)”. (Lisäksi saksan osalta maan asettaminen Sveitsiksi aiheuttaa sen, että Word hyväksyy sveitsinsaksan kirjoitusasut, joissa on saksansaksan kaksois-s:n ß tilalla ss, esimerkiksi heiße ∼ heisse.)
Kieli-ikkunassa voidaan myös valita tai poistaa asetus ”Tunnista kieli automaattisesti”. Jos se on valittuna, Word pyrkii kirjoittamisen aikana päättelemään itse tekstistä, mitä kieltä se on, ja muuttamaan kieliasetustaan tämän mukaan. Usein tunnistus toimii hyvin. Jos esimerkiksi alat kirjoittaa uutta kappaletta eri kielellä, Word saattaa tunnistaa tämän jo kesken ensimmäistä riviä. Silloin se oikolukee kyseisen tekstin uudestaan. Tosin se ei tällöin korjaa lainausmerkkejä asianomaisen kielen mukaisiksi, vaan vasta, jos kyseisiä kohtia tekstissä muokataan.
Wordin versiosta ja toiminta-asetuksista riippuu, millaisia tarkistuksia Word tekee. Kyseessä voi olla pelkkä sanojen oikeinkirjoituksen tarkistus, mutta mukana voi olla myös pilkutuksen, lauserakenteen, sanaston, tyylin ym. tarkistaminen.
Wordin asetusten Tarkistustyökalut-kohdassa (Word 2007:ssä ja uudemmissa) tai komennolla Työkalut/Asetukset/Kieliasun tarkistus (Wordin vanhemmissa versiossa) pääsee asetuksiin, joista voi valita, haluaako Wordin huomauttavan virheistä kirjoituksen aikana (”Tarkista oikeinkirjoitus kirjoitettaessa”).
Mainituissa asetuksissa voidaan valita myös tarkistusten laajuus. Joissakin Wordin versioissa voi valita ”kirjoitustyylin” valikosta, jossa on esimerkiksi vaihtoehdot tiukka, normaali, vapaa ja omat asetukset. Lisäksi Asetukset-painikkeella päästään valitsemaan erikseen, minkä tyyppisistä seikoista Word huomauttaa.
Yleensä kannattaa ottaa käyttöön kaikki tarjolla olevat tarkistukset. Oletusasetuksissa useimmat niistä ovat valittuina, mutta eivät kaikki.
Asetuksia voi sitten muuttaa, jos toteaa Wordin esittävän aiheettomia huomautuksia liian paljon. Tarkempi selostus valinnoista ja niiden muuttamisesta on sivulla Wordin kielentarkistuksen asetukset.
Jos asiakirjassa on runsaasti erikoisalan sanastoa tai vieraskielisiä ilmauksia, Word saattaa näyttää hyvin monet sanat virheellisiksi epäileminään, alleviivattuina punaisella aaltoviivalla. Jos tämä liiaksi häiritsee lukemista, voi ottaa Wordin asetuksista pois edellä mainitun valinnan ”Tarkista oikeinkirjoitus kirjoitettaessa”. Tämä valinta vaikuttaa todellisuudessa myös tekstiin, joka on avattavassa tiedostossa valmiiksi, ja valinnan poistaminen poistaa myös Wordin tekemät alleviivaukset.
Riippuu kirjoittajan tottumuksista, onko paras pitää oikoluku käytössä kirjoituksen aikana. Tällöin näkee heti, jos on kirjoittanut sanan väärin, ja sen voi korjata. Word alleviivaa väärin kirjoitettuna pitämänsä sanan punaisella, kyseenalaisena pitämänsä lauserakenteen vihreällä. Mutta jos tuntuu siltä, että tämä häiritsee asiaan keskittymistä, voi ensin kirjoittaa tekstin ja sitten tarkistaa sen kerralla. Tarkistus tehdään valitsemalla koko teksti Ctrl+A:lla ja sitten napsauttamalla Tarkista-välilehden painiketta ”Kieliasun tarkistus” (Word 2007:ssä) tai antamalla käsky Työkalut/Kieliasun tarkistus (Wordin vanhemmissa versioissa). Ctrl+A tarkoittaa, että painetaan a-näppäintä niin, että Ctrl-näppäin on alas painettuna,
Oikolukutoiminnot ja -ohjelmat ovat erittäin hyödyllisiä apuvälineitä. Ne eivät kuitenkaan ole kaikessa oikeassa. Lisäksi ne usein ilmoittavat vain virheen mahdollisuudesta, mutta käyttäjä saattaa tulkita kaikki ilmoitukset virheilmoituksiksi.
Tekstinkäsittelyohjelmilla kirjoitettavat numeroimattomat luetelmat ovat yleensä sellaisia, että luetelmamerkkinä on luetelmapallo ”•”. Jos halutaan käyttää suomen vanhan käytännön ja suositusten mukaisia luetelmaviivoja, tarvitaan eri eri yhteyksissä erilaisia toimintoja, joita voi olla hankala löytää. Numeroidussa luetelmassa taas ongelmana voi olla, että muotoilu poikkeaa suomalaisesta käytännöstä, yleensä niin, että numeron perässä on piste eikä loppusuljetta.
Word saadaan käyttämään luetelmaviivoja, kun käytetään muotoilussa ikkunan ”Luettelomerkit ja numerointi” välilehden ”Luettelomerkit” toimintoa ”Määritä uusi luettelomerkki” tai vastaavaa. Siihen päästään Wordin eri versioissa eri tavoilla. Ajatusviiva löytyy toiminnossa käytettävän merkkivalikoiman osajoukosta ”Yleiset välimerkit”.
Numeroidun luetelman ulkoasun säätely onnistuu samaan tapaan kuin numeroimattoman, mutta käyttäen ikkunan ”Luettelomerkit ja numerointi” välilehteä ”Numerointi”. Siinä voi suoraan valita vaihtoehdon, jossa on suomen kieleen paremmin sopiva numeroinnin asu eli 1), 2) jne.
Muissa tekstinkäsittelyohjelmissa saattaa luetelmien muotoilun säätäminen olla samantapaista kuin Wordissa. Esimerkiksi LibreOffice Writerissa Muotoilu-valikon kohta ”Luettelomerkit ja numerointi” avaa hyvin samanlaisen ikkunan kuin Wordin vastaava. Luetelmaviivan saamiseksi käyttöön pitää kuitenkin valita ikkunan Mukauta-välilehti. Sen Numerointi- kohdasta valitaan vaihtoehto Luettelo-merkki, jolloin tulee näkyviin Merkki-kohta sen Valitse-painike, jolla pääsee valitsemaan merkin paletista.
HTML-muotoisella verkkosivulla
luetelmien (ul
- ja ol
-elementtien)
oletusmuotoinen esitys on samantapainen kuin
tekstinkäsittelyohjelmissa. Esitykset saa suomalaisen
käytännön mukaisiksi seuraavalla tyyliohjeella (CSS-koodilla),
tosin ei vielä kaikissa selaimissa:
@counter-style suomalainen { system: extends decimal; suffix: ') '; } ol { list-style: suomalainen; } ul { list-style-type: "\2013 "; }
Seuraava esimerkki testaa, toimiiko edellä kuvattu muotoilun muuttaminen selaimessa.
Oletusmuotoilu | Muokattu muotoilu (suomalainen) |
---|---|
|
|
Kohdassa Ladonta käsiteltiin yleisesti tekstin jakamista eri riveille sekä mainittiin eräitä jakamisen ongelmia. Tässä käsitellään Microsoft Wordin käytön erityiskysymyksiä.
Yleensä Word pitää jokaista sananväliä kohtana, josta tekstin saa jakaa eri riveille. Tämän voi estää käyttämällä välilyönnin tilalla (ei lisäksi!) sitovaa välilyöntiä. Sen saa aikaan näppäilyllä Ctrl+Shift+välilyönti. Shift tarkoittaa tasonvaihtonäppäintä, siis sitä, jolla tuotetaan mm. versaalikirjaimet.
Suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua käytettäessä toimii myös hiukan helpompi AltGr+välilyönti.
Etenkin jos halutaan tehdä tasapalstaa (tasamittaisia rivejä), on yleensä tarpeen lisätä tekstiin näkymättömiä tavutusvihjeitä. Aihetta käsiteltiin yleisesti kohdassa Tavutusvihjeet.
Wordissä tavutusvihje lisätään näppäilyllä Ctrl+yhdysmerkki (tai antamalla komento Lisää/Merkki/Erikoismerkit ja valitsemalla vaihtoehto Tavutusvihje).
Tavutusvihjeen lisääminen tuottaa Wordin sisäisesti käyttämän erikoiskoodin, jonka ei voi olettaa yleisesti toimivan, jos teksti siirretään toiseen ohjelmaan. Kyseessä ei siis ole sama merkki kuin Unicode-standardin pehmeä tavuviiva (soft hyphen), U+00AD, jota monet muut ohjelmat käsittelevät tavutusvihjeenä. Word käsittelee sitä tavallisena näkyvänä merkkinä (joka on yhdysmerkin näköinen).
Tavutusvihjeet saattavat olla hyödyllisiä sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa loppuu konsonanttiin ja jälkiosa alkaa vokaalilla. Wordin uudet versiot eivät yleensä tavuta sellaisia sanoja kuin autonostaja väärin (auto-nostaja). Ne saattavat kuitenkin jättää sanan tavuttamatta yhdysosien välistä eli parhaasta jakokohdasta, koska ne pyrkivät erityisesti välttämään virheellisiä tavutuksia. Siksi ne saattavat tarvita käyttäjän apua.
Word yleensä ei tavuta sanoja (paitsi tavutusvihjeiden kohdalta), ellei tavutusta ole erikseen pyydetty. Tavutusta pyydetään antamalla komento Työkalut/Kieli/Tavutus ja valitsemalla avautuvasta ikkunasta kohta ”Tavuta asiakirja automaattisesti”. Tavutus toimii vain, jos käytettävässä Wordin versiossa on sivulla käytetyn kielen tuki ja Word on tunnistanut oikein, mitä kieltä teksti on, tai tämä on sille ilmoitettu. (Ks. kohtaa Wordin oikoluku ja kieliasetukset.)
Kun tavutus on käytössä, Word ottaa myös tavutusvihjeet huomioon. Toisin kuin useissa muissa ohjelmissa, tavutusvihje ei estä Wordiä jakamasta sanaa myös muista kohdista itse tekemänsä tavutuksen mukaisesti. Tosin vaikuttaa siltä, että tavutusvihje vaikuttaa muutaman merkin eteenpäin. Jos esimerkiksi sanaan autonostaja lisätään tavutusvihje n-kirjaimen jälkeen, Word ei jaa sanaa osiin autonos-taja eikä autonosta-ja, ellei tätä varten erikseen lisätä tavutusvihjeitä.
Wordissä ei ole mitään yksinkertaista tapaa estää tavutusta tekstin yksittäisessä sanassa, jossa Wordin soveltamien sääntöjen mukaan on tavutuskohta. Kiertotietä asian voi tehdä määrittelemällä sanan olevan sellaista kieltä, jonka tavutussääntöjä Word ei tunne, esimerkiksi zulua. Haittana tällaisesta tempusta on mm. se, että sanan oikeinkirjoituksen ja virkkeen kieliopillisen oikeellisuuden tarkistus estyy. Toinen tapa on lisätä tavutuskohtaan ohjausmerkki U+FEFF (leveydetön sitova väli). Se aiheuttaa, että Word pitää sanaa väärin kirjoitettuna, koska se oikeinkirjoituksen tarkistuksessa kohtelee U+FEFF:ää sanaan kuuluvana merkkinä.
Word saattaa jakaa yhdysmerkillä alkavan sanan niin, että yhdysmerkki jää yksinään rivin loppuun. Tämä voidaan estää käyttämällä yhdysmerkin tilalla kovaa yhdysmerkkiä (Wordin sitovaa yhdysmerkkiä), jonka saa aikaan näppäilyllä Ctrl+Vaihto+yhdysmerkki (eli Ctrl+_). Joissakin Wordin versioissa tämä näppäily ei toimi, mutta silloin voi käyttää Lisää merkki ‑toimintoa ja siinä myös määritellä halutun pikanäppäilyn.
Vaikka Wordin käyttöliittymässä käytetään nimitystä ”sitova yhdysmerkki”, se ei ole sama kuin Unicode-merkistön sitova yhdysmerkki, vaan Wordin sisäinen merkintä. Käytännössä tiedostossa on tavallinen yhdysmerkki, johon Word sisäisesti liittää tiedon siitä, että sen jälkeen ei saa jakaa eri riveille. Tämä tieto häviää monissa tilanteissa, joten kova yhdysmerkki on käyttökelpoinen lähinnä vain sellaisessa tekstinkäsittelyssä, jolla kirjoitettua tekstiä ei koskaan siirretä toiseen ohjelmaan. Sen sijaan Unicoden sitova yhdysmerkki, joka on yleensä tuotettavissa näppäilyllä 2011 Alt+x, säilyy tallennettaessa teksti Unicode-muodossa. Eri asia on, että se ei sisälly kaikkiin fontteihin ja voi aiheuttaa muutenkin ongelmia monissa ohjelmissa.
Joissakin Wordin versioissa kova yhdysmerkki estää rivinvaihtoja liiankin tehokkaasti, nimittäin myös tämän merkin edeltä silloin, kun siinä on välilyönti. Esimerkiksi jos ilmauksessa ”syntymäaika ja -paikka” yhdysmerkkinä on kova yhdysmerkki, Word ei jaa sen jäljestä, mutta ei myöskään sen edestä niin, että ”-paikka” jäisi uuden rivin alkuun, vaikka tällainen jako on suomessa sallittu. Tilannetta voi korjata lisäämällä rivinvaihtovihjeen kovan yhdysmerkin edelle.
Sitovat välilyönnit, tavutusvihjeet ja muut vastaavat muotoilumerkinnät saa tarvittaessa näkyviin napsauttamalla työkalurivillä olevaa ¶-merkkiä, jolloin sitovat välilyönnit näkyvät °‑merkkeinä ja tavutusvihjeet ¬-merkkeinä. Samalla tulee näkyviin muitakin normaalisti näkymättömiä muotoilumerkkejä. Muotoilumerkit saa pois näkyvistä napsauttamalla ¶‑merkkiä uudestaan.
Jos edellä kuvatut näppäinyhdistelmät unohtuvat, ne voi palauttaa mieleensä valitsemalla valikosta Lisää/Merkki/Erikoismerkit. Tämän valikon kautta voi myös lisätä myös seuraavat ohjauskoodit:
Wordin jotkin versiot eivät jaa tekstiä eri riveille suomen kielen mukaisen lainausmerkin (”) edeltä. Jos siis tekstissä on vaikkapa lainausmerkeissä sana ”kissa”, niin Word ei sijoita sitä uuden rivin alkuun, vaan rivittää joko aiemmasta tai myöhemmästä kohdasta tai (jos tavutus on käytössä) sanan keskeltä. Tämä johtaa joskus aika ikävännäköisiin muotoiluihin. Ongelma on korjattavissa lisäämällä lainausmerkin edelle rivinvaihtovihje. Toisaalta ongelmaa ei näytä enää olevan Word 365:ssä.
Ilmiön taustalla lienee se, että englannin kielessä meidän lainausmerkkiämme käytetään vain loppulainausmerkkinä, esimerkiksi “foo”. Tämän takia jotkin ohjelmat eivät jaa sen edeltä silloinkaan, kun sen edellä on välilyönti.
Edellä kuvatut menettelyt käyttävät siis Wordin omia sisäisiä merkintätapoja. Lisäksi ne saattavat joskus aiheuttaa erikoisia tilanteita. Word saattaa yllättäen tunnistaa tekstin kieleksi arabian ja jopa muuttaa tekstin kirjoitussuunnan! Vastaavia sivuvaikutuksia ei tiettävästi ole kohdassa Rivityksen estäminen ja salliminen kuvattavilla Unicode-ohjausmerkeillä, jotka voidaan kirjoittaa erikoismerkkien tuottamisen yleisellä tekniikoilla, joskaan ne eivät ole käytettävissä vanhoissa Wordin versioissa. Niistä leveydetö sitova väli U+FEFF estää Wordissa rivinvaihdon myös ajatusviivan jäljessä käytettynä.
Kohdassa Välilyönnit käsiteltiin erilaisia välilyöntimerkkejä. Tässä käsitellään niiden tuottamista tietokoneella sekä muunlaista merkkien välien säätämistä.
Välistys (engl. spacing) tarkoittaa peräkkäisten merkkien välisen etäisyyden säätämistä suuremmaksi tai pienemmäksi kuin se muuten muodostuisi. Merkkien väliin tulee tyhjää tilaa, tai merkit tulevat normaalia lähemmäs toisiaan ja voivat mennä päällekkäinkin.
Jos etäisyys säädetään normaalia suuremmaksi sanan kaikkien merkkien välillä, syntyy harvennettu sana. Välistyksen säätäminen normaalia pienemmäksi aiheuttaa tihennetyn sanan; tämä on harvinaista.
Yksittäisten merkkiparien välistys tulee kyseeseen etenkin silloin, kun merkkien muodot muuten aiheuttaisivat huonon ulkoasun. Esimerkiksi nolla tai O-kirjain, jota seuraa ajatusviiva (0–, O–), voi tuottaa asun, jossa merkit ovat kiinni toisissaan. Jos tätä ei tapahdu, syynä on usein ohjelman automaattisesti tekemä parivälistys (kerning), joka perustuu fontin sisältämään tietoon eri merkkiyhdistelmille tarvittavasta välistyksestä.
Puhutaan myös sanojen välistyksestä, joka tarkoittaa vastaavasti peräkkäisten sanojen välisen etäisyyden säätämistä.
Wordin Lisää/Merkki-komento avaa ikkunan, jonka on Erikoismerkit-välilehdellä mahdollisuus lisätä mm. määrälevyisiä välilyöntimerkkejä. Valittavissa ovat em-väli, en-väli ja ¼ em -väli. Viimeksi mainitun eli neljännesvälin käytöllä ei useinkaan saavuteta mitään erityistä hyötyä, kuten seuraava esimerkkikin osoittaa. Sen sijaan ohut väli on hyödyllisempi, mutta sitä siis ei voi valita tätä kautta. Sille voi kuitenkin määritellä pikanäppäilyn: mainitun välilehden Pikanäppäin-painikkeella pääsee tekemään omia asetuksia. Esimerkiksi näppäilyn Ctrl+välilyönti voi määritellä sellaiseksi.
Tekstinkäsittelyssä ja julkaisuohjelmissa voi tekstin osien välistystä usein säädellä yksityiskohtaisesti ohjelman toiminnoilla. Tällöin ei käytetä määrälevyisiä välilyöntejä, vaan ohjelmien komentoja. Esimerkiksi Wordissä voidaan harventaa sana seuraavasti:
Myös yksittäiseen merkkipariin voidaan vaikuttaa valitsemalla sen ensimmäinen merkki ja tekemällä sille edellä kuvattu toimenpide. Harventaminen tai tihentäminen tarkoittaa Wordissa käytännössä merkin (tai valitun merkkijonon kunkin merkin) ja sitä seuraavan merkin välisen etäisyyden säätämistä. Siksi sanan harvennus lisää tyhjää myös sanan jälkeen.
Määrälevyisten välilyöntien käyttö verkkosivuilla oli pitkään mahdotonta tai ongelmallista. Tilanne on kuitenkin muuttunut, ja nykyisin välistyksen lisääminen niillä toimii hyvin. Toisaalta niiden valikoima on melko suppea, eikä kaikilla ole täsmällisesti määriteltyä leveyttä. Ks. verkkosivua Unicode spaces.
Verkkosivuilla voi käyttää välien säätämiseen myös
tyyliohjeiden (CSS:n) tarjoamia keinoja: ominaisuus
word-spacing
lisää sanojen väliä,
letter-spacing
puolestaan merkkien väliä.
Esimerkiksi merkkaus
<span style="letter-spacing: 0.2em">heippa</span>
esittää sanan
”heippa” niin, että
sen kirjainten välissä on 0,2 em-yksikköä ylimääräistä
tyhjää tilaa.
Käytännössä lisätilaa tulee tällöin myös viimeisen kirjaimen
jälkeen. Tämä voidaan estää jättämällä se elementin ulkopuolelle:
<span style="letter-spacing: 0.2em">heipp</span>a
.
Yksittäisten merkkien välistyksen säätämiseen, kuten tilan lisäämiseen
ajatusviivan edelle tai jälkeen, sopii paremmin
margin
-ominaisuus.
Lisätietoja:
Spacing of characters using CSS
ja
Verkkojulkaisun typografia.
Monien merkkien kirjoittaminen tietokoneella aiheuttaa ongelmia, koska tavallisessa näppäimistössä ei ole niitä varten omia näppäimiä tai koska ne on eri tietokonejärjestelmissä toteutettu eri tavoin. Mutta nämä ongelmat ovat yleensä melko helposti ratkaistavissa, kunhan vain osataan katsoa oikeasta ohjeesta. Yleensä on montakin tapaa tuottaa haluttu merkki.
Ongelmat ovat hankalampia tiedonsiirrossa. Käytännössä aina, kun tekstiä siirretään sovelluksesta toiseen, esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmasta taitto-ohjelmaan, jotain menee rikki. Siksi vanhanaikainen oikovedosten lukeminen on todella tarpeellista.
Vaikka merkin kirjoittaminen onnistuisi, syntyy tiedonsiirrossa erilaisten ohjelmien ja laitteiden välillä usein suuria ongelmia.
Tämän takia joudutaan usein käyttämään periaatteessa vääriä tai ei-suositeltavia merkkejä, koska ne toimivat luotettavammin kuin oikeat merkit. Toisaalta tavanomaisessa tekstinkäsittelyssä ongelmat ovat yleensä hallittavissa. Säännöllisiin julkaisemisen muotoihin voidaan myös kehittää koetellut, toimivat tavat. Tosin ne pitää testata uudestaan, kun ohjelmia päivitetään.
Merkkien kirjoittamiseen on useimmiten monia erilaisia tapoja. Hyvä nyrkkisääntö on: aina on helpompi tapa – mutta sen toteuttaminen voi viedä aikaa. Siksi on hyödyllistä tuntea jokin tapa, jolla voi kirjoittaa minkä tahansa merkin, vaikka kömpelösti. Yhden merkin kirjoittamiseksi kerran sellainen tapa on nopeampi kuin se, että ruvetaan etsimään tai jopa toteuttamaan jotain näppärää tapaa.
Mitä useammin jotakin merkkiä tarvitaan, sitä aiheellisempaa on etsiä kätevä tapa sen kirjoittamiseen. Yleensä sopiva tapa löytyy käymällä läpi seuraavassa esitettäviä vaihtoehtoisia menetelmiä.
Hiukan toisen tyyppinen, osittain laajempi esitys merkkien kirjoittamisesta on sivusto Merkkien kirjoittamisen ohjeita. Siihen sisältyy myös harjoittelusivu, jolla voi testata sellaisia tapoja, jotka toimivat web-selaimessa.
Eräässä hyvin usein esiintyvässä tilanteessa, käytettäessä tavallista tietokoneen näppäimistöä ja Windows-käyttöjärjestelmää, voidaan monet merkit kirjoittaa seuraavasti (ks. lisäselityksiä ohjeista Erikoismerkkien kirjoittaminen suomalaisella PC-näppäimistöllä ja Erikoismerkkien kirjoittaminen Microsoft Word -ohjelmalla):
Esimerkiksi tekijänoikeusmerkki ©, jonka koodi on 0169, voidaan täten kirjoittaa näppäilyllä Alt0169. Tällainen merkintätapa osoittaa tässä, että Alt-näppäintä pidetään alhaalla käytettäessä muita näppäimiä (tässä numeronäppäimistön näppäimiä 0169). Merkintätavoissa on vaihtelua, ja sama asia ilmaistaan muissa esityksissä esimerkiksi merkinnällä Alt-0169, Alt 0169, Alt/0169 tai Alt(0169).
Yleensä tekstinkäsittelyohjelmissa on lisäksi käytettävissä vaihtoehtoisia, helpompia tapoja, mutta tämä yleismenetelmä sopii satunnaisiin tarpeisiin. Tosin silloin täytyy tietää numerokoodit tai osata selvittää ne. Jäljempänä olevassa taulukossa on mainittu yleisimpien erikoismerkkien numerokoodit Windows-merkistössä. Sarakkeessa ”Word” on helpommin muistettavat näppäilyt, jotka toimivat useimmissa Wordin versioissa ja joita selitetään jäljempänä tarkemmin.
Merkin nimitys | Alt-menetelmä | Word | Huomautus | |
€ | euron merkki | Alt0128 | AltGrE | AltGrE toimii yleensä muuallakin |
– | lyhyt ajatusviiva | Alt0150 | Ctrl− | − tarkoittaa numeronäppäimistön miinusnäppäintä |
— | pitkä ajatusviiva (engl.) | Alt0151 | AltGr− | |
» | kulmalainausmerkki | Alt0187 | ||
’ | puolilainausmerkki eli heittomerkki | Alt0146 | ' | Word muuttaa ':n yleensä ’-merkiksi |
… | ellipsi | Alt0133 | ... | Word muuttaa yhdeksi merkiksi |
° | astemerkki | Alt0176 | ||
× | kertomerkki | Alt0215 | ||
· | rivinkeskinen piste | Alt0183 | ||
µ | mikro-merkki | Alt0181 | AltGrM | AltGrM toimii yleensä muuallakin |
š | gemena-hattu-s | Alt0154 | CtrlShiftAlt¨S | |
Š | versaali-hattu-s | Alt0138 | CtrlShiftAlt¨ShiftS | |
ž | gemena-hattu-z | Alt0158 | ||
Ž | versaali-hattu-z | Alt0142 | ||
sitova välilyönti | Alt0160 | CtrlShift | = välilyöntinäppäin | |
- | sitova yhdysmerkki | Toteutettu Wordissä sisäisinä koodeina, ei merkkeinä. | CtrlShift- | |
(¬) | tavutusvihje | Ctrl- |
Näin tuotettava teksti ei yleensä ole suoraan siirrettävissä muunlaisiin järjestelmiin kuin Windows-järjestelmiin. Kuitenkin kulmalainausmerkki, astemerkki, kertomerkki ja sitova välilyönti (edellä esitetyn tavan tuottamassa koodauksessa) kuuluvat Suomessa yleisesti käytettyihin standardimerkistöihin, joten niitä voi käyttää esimerkiksi suomenkielisessä sähköpostissa.
Kuten edellä mainittiin, tekstinkäsittelyohjelmat (kuten Word) saattavat automaattisesti muuttaa tekstiä siten, että esimerkiksi näppäimistöltä kirjoitettu Ascii-lainausmerkki (") muuttuu automaattisesti toisenlaiseksi, esimerkiksi suomen kielen mukaiseksi lainausmerkiksi (”). Tästä seuraa, että jos todella tarvitaan pysty lainausmerkki (lähinnä teknisissä yhteyksissä), se pitää kirjoittaa toisin. Varmin tapa on käyttää toimintoa Lisää/Merkki. Vastaava koskee pystyä heittomerkkiä (').
Jäljempänä kuvattava uusi suomalainen näppäimistö mahdollistaa useiden lisämerkkien kirjoittamisen suoraan näppäimistöltä AltGr-näppäintä apuna käyttäen. Esimerkiksi saksan kaksois-s ß voidaan kirjoittaa yhdistelmällä AltGr+s. Ks. lisätietoja kohdasta Latinalaisen merkistön lisäkirjaimet. Laajennetulla suomalaisella näppäimistöllä myös tarkkeiden kirjoittaminen onnistuu huomattavasti laajemmin kuin seuraavassa kuvauksessa esitetään.
Tarke eli diakriittinen merkki tarkoittaa kirjaimeen liitettyä pientä lisäosaa, esimerkiksi aksenttia é-kirjaimessa tai pisteitä ü-kirjaimessa. Tätä käsiteltiin laajemmin kohdassa Tarkkeen käsite.
Suomalaisella näppäimistöllä on melko helppo lisätä tarkkeita moniin kirjaimiin. Näppäimistössä on kirjainnäppäimistön oikeassa yläreunassa kaksi erikoisnäppäintä, joita englanniksi kutsutaan nimellä dead key ja joille suositellaan nimeä tarkenäppäin. Ylemmässä tarkenäppäimessä on akuutti aksentti ”´” ja gravisaksentti ”`”. Alemmassa taas on treema ”¨”, tilde ”∼” ja sirkumfleksi ”^”.
Esimerkiksi ”á” kirjoitetaan näpäyttämällä ensin ylempää tarkenäppäintä, sitten a-näppäintä. Vasta tällöin tulee näkyviin jotain, nimittäin á-kirjain. Nimi dead key viittaakin siihen, että tarkenäppäin ei yksinään vielä tee mitään. Vastaavasti merkki ”à” kirjoitetaan siten, että ensin näpäytetään tarkenäppäintä niin, että tasonvaihtonäppäintä (shift) pidetään alhaalla, sitten näpäytetään a-näppäintä.
Tildeä (aaltoviivaa) ”∼” lisättäessä tarvitaan apuna AltGr-näppäintä, kuten voidaan arvata tilde-symbolin sijainnista näppäinhatussa.
Näillä tavoilla voidaan kirjoittaa useimmat länsi- ja pohjoiseurooppalaisissa kielissä tarvittavat kirjainten lisämerkit, tarkemmin sanoen seuraavat kirjaimet: àáäâã èéëê ìíïî ñ òóöôõ ùúüû ýÿ sekä vastaavat versaalikirjaimet (paitsi Ÿ).
Jos halutaan kirjoittaa tarketta vastaava erillinen merkki, kuten sirkumfleksi ^, painetaan tarkenäppäimen painamisen jälkeen välilyöntinäppäintä.
Menetelmä tarkkeellisten kirjainten kirjoittamiseen toimii kaikissa tavallisissa tilanteissa Windows-ympäristössä (ja muuallakin). Sillä voidaan kuitenkin kirjoittaa vain sellaisia tarkkeellisia kirjaimia, jotka kuuluvat Latin-1-merkistöön, jos käytetään nykyisin edelleen tavallisinta näppäimistöasettelua. Esimerkiksi akuutin saaminen c:n päälle (ć) ei onnistu, ellei ole otettu käyttöön jäljempänä kuvattavaa uutta suomalaista näppäimistöasettelua.
Seuraavaan taulukkoon on koottu joukko erilaisia tarkkeita ja niiden kirjoittamisen menetelmiä, joista osa toimii vain Word-ohjelmassa. Sana ”tarkenäppäimellä” on ymmärrettävä edellä mainittu rajoitus huomioon ottaen.
Tarke | Tarkkeen nimi | Esimerkkejä | Miten tuotetaan |
´ | akuutti | École, Málaga | tarkenäppäimellä |
` | gravis | à, Molière, città | tarkenäppäimellä |
ˇ | hattu | š, ž, č | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
˝ | kaksoisakuutti | ő (unkarissa) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
˘ | lyhyysmerkki | ă (romaniassa) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
˛ | ogonek | ę (puolassa) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
¯ | pituusmerkki | ī (latviassa) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
¸ | sedilji | ç (ranskassa), ş (romaniassa) | ç = Ctrl+, c tai Alt+0231 |
^ | sirkumfleksi | être, Rhône | tarkenäppäimellä |
~ | tilde | õ (virossa), ã (portugalissa) | tarkenäppäimellä |
¨ | treema | Zürich, Noël | tarkenäppäimellä |
˙ | yläpuolinen piste | ċ (maltan kielessä) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
˚ | yläpuolinen ympyrä | ů (romaniassa) | Lisää/Merkki, Latin. laaj. A |
Romanian kielen kirjoituksessa s- ja t-kirjaimen alla käytettävä tarke ei Romanian standardointijärjestön mukaan ole sedilji, vaan pilkku. Teknisistä syistä käytetään kuitenkin lähes aina sediljiä.
Jäljempänä kuvattavalla uudella, laajennetulla näppäimistöasettelulla voidaan kaikki edellä mainitut tarkkeet tuottaa tarkenäppäinten avulla, jos kirjaimen ja tarkkeen yhdistelmä kuuluu määrättyyn laajaan merkkijoukkoon. Tosin tähän sisältyy se, että tarkenäppäiminä käytetään osittain tavallisia näppäimiä: ne ikään kuin muunnetaan tarkenäppäimiksi AltGr-näppäimen avulla. Esimerkiksi heittomerkkinäppäimestä tulee näin hattunäppäin: AltGr+' s tuottaa hattu-s:n š.
Tarkkeellinen kirjain voidaan tuottaa usealla eri tavalla. Tavan valinta saattaa vaikuttaa ulkoasuun ja myös sisäiseen esitykseen, joka puolestaan vaikuttaa tietokoneohjelmien hakutoimintoihin, aakkostukseen ym. Tavallisimmat tavat ovat (esimerkkinä yläpuolinen vaakaviiva):
text-decoration: overline
.
Näin saatava tulos, kuten
a, on yleensä tyylillisesti
kömpelö.
Lisäesimerkki kahden ensiksi mainitun tavan käytöstä: y, jonka päällä on piste, voidaan esittää yhtenä Unicode-merkkinä U+1E8F, y ja yläpiste, tai tavallisen y:n ja yhdistyvän tarkkeen U+0307 (yhdistyvä yläpiste) yhdistelmänä. Nämä tavat tuottavat käyttämässäsi selaimessa seuraavat tulokset: ẏẏ. On hyvin mahdollista, että ensimmäinen tapa tuottaa kysymysmerkin, neliön tai muun symbolin, joka osoittaa, että merkkiä ei ole selaimen käyttämissä fonteissa. On myös mahdollista, että näkyy kyllä oikeanlainen merkki, mutta se eroaa selvästi tyyliltään tekstin muista kirjaimista, koska se on eri fontista.
Nykyisen suomalaisen standardin mukaisella näppäimistöllä on helppo kirjoittaa lähes kaikki eurooppalaisissa kielissä käytetyt latinalaiset kirjaimet sekä monia väli- ja erikoismerkkejä. Sitä kutsutaankin suomalaiseksi monikieliseksi näppäimistöksi. Se on tavallisen suomalainen näppäimistön toiminnallinen laajennus, joka on toteutettavissa pienehkön, vapaasti jaossa olevan ohjelman (näppäimistöasettelun) avulla.
Tätä näppäimistöasettelua käytettäessä voidaan kirjoittaa muun muassa
Lisätietoja löytyy sivun Suomalainen monikielinen näppäimistö kautta.
Muiden merkkien kirjoittamiseen sopii jokin yleinen menetelmä, jolla voidaan kirjoittaa periaatteessa mikä tahansa Unicode-merkki. Jokaisen kannattaisi opetella ainakin yksi tällainen menetelmä. Niitä on erilaisia eri käyttöympäristöissä; seuraavassa kuvataan tavallisimmissa ympäristöissä käytettävissä olevia tapoja.
Windowsissa on jo pitkään ollut Merkistö-ohjelma (englanniksi Character Map tai CharMap), jolla voi kirjoittaa merkkejä monipuolisesti. Sillä kirjoitetut merkit merkit voidaan ohjelman toiminnoilla kopioida leikepöydälle. Siitä voi liittää esimerkiksi Word-dokumenttiin tai verkkosivulla olevaan lomakkeeseen haluttuun kohtaan Ctrl+V:llä.
Valitettavasti Merkistö-ohjelma on aika lailla piilossa. Se löytyy Windowsin Käynnistä-valikon kautta kohdasta Apuohjelmat/Järjestelmätyökalut tai (uudemmissa) kohdasta Windowsin apuohjelmat. Kyseessä on kuitenkin jokaiselle tekstiä kirjoittavalle sopiva apuväline!
Kun olet avannut edellä kuvatulla tavalla valikon, jossa on Merkistö-ohjelma, voit napsauttaa sitä hiiren kakkospainikkeella ja valita vaihtoehdon Kiinnitä aloitukseen. Näin saat työpöydän alareunassa olevalle kuvakeriville Merkistö-ohjelman pikakuvakkeen, josta ohjelma on nopea käynnistää. (Vanhoissa Windowseissa menettely saattaa olla erilainen.)
Merkistö-ohjelman ulkoasu ja toiminnallisuus vaihtelevat Windowsin version mukaan. Uusissa versioissa se on jo varsin monipuolinen, ja merkkejä voi siinä etsiä eri tavoilla.
Merkit ovat Unicode-koodiarvojen mukaisessa järjestyksessä, joskin järjestystä voi ehkä muuttaa. Kun Merkistö-ohjelmassa on kohta ”Näytä lisätiedot” valittuna, voit valita Ryhmitys-kohdasta vaihtoehdon ”Unicode-alialue”. Tällöin tulee näkyviin valikko, jossa on Unicode-merkistön erilaisia merkkien kokoelmia, kuten Latinalainen, Yleiset välimerkit, Rahayksikkö jne. Valitettavasti osa kokoelmien suomalaisista nimistä perustuu väärinkäsityksiin. Esimerkiksi ”Kirjesymbolit” tarkoittaa kirjaimenkaltaisia merkkejä, Letterlike Symbols, kuten ℝ ja ℮. Vertaa dokumenttiin Unicode-merkistön lohkot ja niiden suomenkieliset nimet.
Unicode-koodiarvojen mukaisessa järjestyksessä useimmat latinalaisen aakkoston merkit, tarkkeelliset mukaan lukien, ovat valikoiman alkupäässä. Alussa on Latin-1-merkistö, sitten Latinalaisen merkistön laajennusosa A, jossa ovat useimmat muut tarkkeelliset latinalaiset kirjaimet aakkosjärjestyksessä: Āā㥹Ćć jne.
Näkyvissä ovat vain ne merkit, jotka sisältyvät valittuun fonttiin. Muitakin merkkejä voi tuottaa, mutta valitseminen on tietysti hankalampaa. Fontin valintaa varten ohjelmassa on pudotusvalikko. Riittävän laaja fontti on yleensä Lucida Sans Unicode.
Merkistö-ohjelma mainitsee merkkien viralliset ns. Unicode-nimet, kuten Latin Capital Letter L With Stroke. Osa näistä nimistä on hiukan erikoisia, eivätkä ne aina vastaa kirjaimista englannissa yleensä käytettyjä nimiä.
Unicoden ns. eurooppalaisen osajoukon (MES-2) merkeille on laadittu viralliset suomenkieliset nimet. Ne voivat auttaa oikean merkin etsimisessä ja tunnistamisessa, koska nimet yleensä kuvaavat merkin käyttöä ja koska niiden rinnalla on mainittu Unicode-nimet. Ks. Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet. Kyseinen nimistö on kuitenkin osittain epäkäytännöllinen. Käyttökelpoisempia nimiä on esitetty laajassa koosteessa Kirjoitusmerkkien suomenkielisiä nimiä.
Word-ohjelmassa voidaan käyttää toimintoa Lisää/Merkki ja valita Merkit-välilehti, jolla on laaja valikoima erikoismerkkejä.
Toiminto muistuttaa Windowsin Merkistö-ohjelmaa, mutta on osittain alkeellisempi. Toisaalta siinä voi muun muassa määritellä pikanäppäilyjä usein tarvittaville merkeille. Kun olet valinnut taulukoista haluamasi merkin, voit napsauttaa Pikanäppäin-painiketta. Näin pääset määrittelemään haluamasi näppäinyhdistelmän tähän tarkoitukseen. Mene kohtaan ”Anna uusi näppäinyhdistelmä” ja tee jokin näppäily, joka käyttää Alt-, Ctrl- tai AltGr-näppäintä, esimerkiksi AltGr+C. Tarkasta sitten kohdan alla olevasta kohdasta ”Näppäimen nykyinen käyttö:”, ettei yhdistelmällä jo ole jotain (tarpeellista) merkitystä, ja vaihda tarvittaessa yhdistelmää. Napsauta lopuksi Lisää-painiketta. (Jos vain suljet ikkunan, määrittely ei tallennu!)
Tässä toiminnossa saattaa olla tarpeen valita Fontti-valikosta jokin sellainen fontti, joka sisältää halutun merkin. Riittävän laaja fontti on yleensä esimerkiksi Cambria.
Kun olet hakenut esimerkiksi Merkistö-ohjelmasta halutun merkin, voit kirjoittaa muistiin sen Unicode-koodiarvon, joka näkyy ikkunan alareunassa tyyliin U+0141. On monia muitakin tapoja selvittää merkin Unicode-koodiarvo, esimerkiksi Fileformat.info-sivuston hakutoiminto Unicode Character Search, jolla löytyy myös runsaasti kuvailutietoa merkeistä, tietoja merkin esiintymisestä fonteissa ym. Monissa yhteyksissä koodiarvoa voi käyttää merkin tuottamiseen.
Erityisesti sitä voidaan sitten käyttää riittävän uusissa järjestelmissä niin Word-ohjelmassa kuin eräissä muissakin yhteyksissä (mm. WordPad) siten, että kirjoitetaan numerot 141 ja sitten Alt+x, jolloin numerot korvautuvat asianomaisella merkillä. (Koodi U+0141 tarkoittaa poikkiviivallista L-kirjainta, Ł, joka esiintyy mm. puolassa.)
Koodiarvon edellä saa tällöin olla merkintä U+ (tai u+). Tästä on hyötyä etenkin silloin, kun halutaan kirjoittaa erikoismerkki numeron tai kirjaimen a–f jälkeen. Jos tekstiin pitää saada esimerkiksi AŁ, ei voi kirjoittaa A141 Alt+x, koska Word olettaisi myös A:n kuuluvan koodinumeroon. Sen sijaan AU+141 Alt+x toimii.
Jos taas näppäillään Alt+x silloin, kun edeltävä merkki ei ole numero eikä jokin kirjaimista a–f, niin Word korvaa merkin Unicode-koodiarvollaan, siis esimerkiksi Ł:n 0141:llä. Tämä on usein kätevä tapa selvittää, mikä merkki asiakirjassa on, silloin kun sitä ei voi varmasti päätellä merkin muodosta.
Tämän menetelmän etuna on, että siinä ei lainkaan tarvita erillistä numeronäppäimistöä, joka yleensä puuttuu kannettavista tietokoneista.
Tietotekniikan alalla käytetään lukujen esittämisen myös sellaisia järjestelmiä, joissa kantalukuna on muu kuin 10. Seuraavassa käytetään merkkien koodien esittämiseen käytetty heksadesimaalista eli 16-kantaista järjestelmää, jossa numeroina käytetään tavallisten numeroiden lisäksi kirjaimia A:sta F:ään, jotka edustavat lukuja 10–15. Yksikäsitteisyyden vuoksi ja tietokoneella tapahtuvaa käsittelyä varten on kansainvälisessä Unicode-standardissa määritelty koodiarvot lähes kaikille maailman kirjoitusmerkeille. Standardi käyttää tässä yhteydessä heksadesimaalista järjestelmää, ja siksi sitä käytetään yleisesti merkkien koodien ilmoittamiseen, vaikka se onkin aluksi hiukan hankala ymmärtää.
Koodiarvo esitetään muodossa U+nnnn, missä nnnn on neljän heksadesimaalinumeron jono. Ilmaisu on tarkoitettu avuksi etsittäessä merkkiä koskevia tietoja tietokannoista ja hakuteoksista sekä kirjoitettaessa merkkiä tietokoneohjelmilla.
Wordissä on käytettävissä isohko joukko näppäilyjä, joilla voidaan kirjoittaa erikoismerkkejä melko helposti muistettavilla tavoilla. Niistä tavallisimmin tarvittavat mainittiin jo kohdassa Tavallisimpien erikoismerkkien kirjoittaminen. Esimerkkeinä lisämahdollisuuksista mainittakoon, että Ctrl+, c tuottaa ç:n (sedilji-c) ja Ctrl+Vaihto+7 o (eli Ctrl+/ o) tuottaa ø:n (tanskalainen ö).
Lisäksi Wordissä on joitakin erikoismenettelyjä. Esimerkiksi Ctrl+Vaihto+- (siis yhdysmerkkinäppäimen painaminen niin, että sekä Ctrl- että Shift-näppäintä pidetään alhaalla; ilmaistaan myös merkinnällä Ctrl _) tuottaa ns. kovan yhdysmerkin. Ks. kohtaa Rivitys Word-ohjelmassa.
Jos tarvitaan usein joitakin merkkejä, joita ei saa helposti näppäimistöltä, voidaan Wordin sisällä määritellä niille erilaisia kirjoitustapoja joko suoraan liittämällä merkkiin näppäily tai määrittelemälle jollekin merkkijonolle ns. automaattinen korjaus.
Lisätietoja: Erikoismerkkien kirjoittaminen Microsoft Word -ohjelmalla.
Laitteella, jossa on kosketusnäyttö, tekstiä kirjoitetaan yleensä näytössä näkyvän virtuaalinäppäimistön avulla. Tällainen näppäimistö voi olla melko rajoittunut, mutta mahdollisuuksia monipuolistavat yleensä seuraavat seikat:
Ala- ja yläindeksien käytöstä eri tarkoituksiin ja niiden vaihtoehdoista kerrottiin kohdassa Eksponentit ja ylä- ja alaindeksit.
Ala- ja yläindeksit voidaan tietokoneella kirjoitettaessa toteuttaa kolmella eri tavalla:
sub
- tai sup
-elementillä
tai vastaavilla CSS:n välineillä. Tällaiset keinot ovat useimmiten
käytettävissä (poikkeuksena esimerkiksi tekstiviestit ja Facebook-viestit),
mutta ne johtavat typografisesti
huonompiin tuloksiin kuin kaksi ensin
mainittua keinoa.
Jos tekstissä tarvitaan vain yläindeksejä 1, 2 ja 3, esimerkiksi yksiköiden m² ja m³ kirjoittamiseen, on parasta käyttää erityisiä yläindeksimerkkejä. Ne saa Windowsissa aikaan näppäilyillä Alt+0185 (¹), Alt+0178 (²) ja Alt+0179 (³). Jos taas tarvitaan muitakin yläindeksejä, on ulkoasun yhtenäisyyden takia parempi esittää kaikki yläindeksit samalla tavoin. Jos samassa tekstissä esiintyy esimerkiksi a² ja a4, voi lukija huomata yläindeksien tyylieron ja epäillä, että siihen sisältyy jokin merkitysero.
Numerot 1, 2 ja 3 voi siis kirjoittaa yläindekseiksi käyttämällä erityisiä yläindeksimerkkejä, jotka ovat käytännössä käytettävissä hyvin laajasti. Ei kuitenkin pidä temppuilla käyttämällä alaindeksin sijasta yläindeksiä, koska niin hämmennettäisiin lukijoita ja luotaisiin ehkä epävarmuutta ilmauksen merkityksestä. Ala- ja yläindekseillä on monissa yhteyksissä täysin eri merkitys. Jos siis ei voida käyttää alaindeksejä eikä siis esimerkiksi oikeaa asua ”B1-vitamiini”, niin on parempi kirjoittaa luku sellaisenaan, ”B1-vitamiini”, kuin kirjoittaa se virheellisesti yläindeksiksi, ”B¹-vitamiini”.
Unicode-merkistössä on joukko muitakin merkkejä ala- tai yläindekseinä lohkossa Superscripts and Superscripts. Niiden kirjoittaminen on kuitenkin hiukan hankalaa, ja jotkin niistä sisältyvät suhteellisen harvoihin fontteihin. Nykyisin tilanne on kuitenkin suhteellisen hyvä, ja näitä merkkejä voi käyttää muun muassa verkkosivuilla.
Mainittu lohko sisältää seuraavat merkit:
Muissa lohkoissa on muitakin ala- tai yläindeksimerkkejä, mutta ne on yleensä tarkoitettu erikoiskäyttöön eivätkä ne yleensä muodosta tyylillisesti yhtenäistä joukkoa. Etenkin fonetiikassa käytetään yläindekseinä muun muassa kirjaimia h (U+02B0), j (U+02B2), r (U+02B3), w (U+02B7), y (U+02B8).
Ylä- ja alaindeksien kirjoittamiseen käytetään usein tekstinkäsittely- tai muiden ohjelmien tarjoamia erityisiä välineitä, joilla teksti muutetaan ylä- tai alaindeksiksi (engl. subscript, superscript). Tämä merkitsee, että teksti on merkkien perustasoa ylempänä tai alempana, tavallisesti myös pienemmällä fontilla. On hyvä tarkistaa, ettei fontti mene liian pieneksi. Usein merkin sijainti tai koko on säädettävissä.
MS Wordin varsinainen yläindeksien esittämisen tapa perustuu fonttiominaisuuksien muuttamiseen. Voidaan esimerkiksi kirjoittaa ”m2”, maalata ”2” hiirellä ja valita Muotoile/Fontti ja sitten rastia ruutu ”Yläindeksi”. Näin saadaan aikaan m2, joka siis poikkeaa yläindeksimerkillä aikaansaadusta esityksestä.
Vastaavalla tavalla saadaan aikaan alaindeksi, esimerkiksi ilmaisuun H2O.
HTML:ssä voi alaindeksin ilmaista
sub
-elementillä ja yläindeksin sup
-elementillä.
Ne johtavat kuitenkin usein typografisesti varsin huonoon tulokseen;
muun muassa riviväli saattaa vaihdella oudosti. Seuraavassa
esimerkissä verrataan kahta tapaa tuottaa alaindeksi
HTML:ssä.
H₂O
(erikoismerkki U+2082)]
H<sub>2</sub>O
]
Esimerkin jälkimmäinen vaihtoehto näyttää
todennäköisesti paremmalta kuin yleensä verkkosivuilla.
Tämä johtuu siitä, että siinä, kuten tässä oppaassa yleensäkin,
on muutettu
sub
- ja sup
-elementtien esitystapaa CSS:llä.
Käytetty tekniikka on selostettu verkkosivulla
Math in HTML (and CSS).
Ohjelmat, joilla voi muotoilla matemaattisia lausekkeita, huolehtivat yleensä ylä- ja alaindekseistä hyvin. Ne osaavat esimerkiksi käsitellä myös yläindeksin yläindeksin vaikkapa lausekkeessa exy, jonka kirjoittaminen voi muuten tuottaa ulkoasultaan heikkoja tuloksia. Aihetta käsittelee sivu Matemaattisten tekstien kirjoittaminen tietokoneella.
Microsoft Word -ohjelma tekee eräitä automaattisia ”korjauksia”, jotka ovat selviä virheitä. Niistä yleisimmin häiritsevä on sananalkuisen yhdysmerkin korvaaminen ajatusviivalla, niin että syntyy virheellinen asu, kuten ”SFS 4175 –standardi”. (Oikein on ”SFS 4175 -standardi”.) Word 365:ssä tätä virhettä ei enää ole.
Wordin tekemän yksittäisen muutoksen voi kumota Ctrl+Z:lla, jos muutos havaitaan heti, ennen kuin on ehditty kirjoittaa yhtään merkkiä lisää. Ajatusviivaksi muuttuneen yhdysmerkin voi korjata myös jälkikäteen poistamalla merkin ja kirjoittamalla tilalle yhdysmerkin. (Word nimittäin tekee muutoksen vain tekstiä normaalisti kirjoitettaessa, esimerkiksi kun kirjoitetaan välilyönti sanan jälkeen.) Yksittäiset korjaukset ovat kuitenkin hankalia tehdä, eikä kaikkia korjaustarpeita aina huomata, joten on syytä korjata Wordin toiminta-asetuksia.
Seuraavat ohjeet koskevat Wordin versioita Word 2003:een asti. Tällöinkin on jonkin verran eroa eri versioiden välillä. Word 2007:ssä asetukset tehdään aivan eri tavalla; ks. (Word-muotoista) ohjetta Word 2007:n tärkeimmät toiminta-asetukset.
Asetusten muuttamiseksi valitaan Työkalut-valikosta kohta ”Automaattinen korjaus”. (Englanninkielisessä versiossa: Tools/Autocorrect/AutoFormat As You Type.) Siellä on välilehdellä ”Automaattinen korjaus kirjoitettaessa” kohta ”Symbolimerkit (--) symboleilla (–)”. Wordin uudemmissa versioissa kohdan nimenä on ”Yhdysmerkit (--) viivoilla (–)”. Yleensä kohta on valittuna, ellei käyttäjä ole korjannut tilannetta, ja silloin Word paitsi korvaa kaksi peräkkäistä yhdysmerkkiä myös yhden sananalkuisen yhdysmerkin ajatusviivalla. Kyseisestä kohdasta kannattaa siis poistaa valinta napsauttamalla sen edessä olevaa laatikkoa niin, että siitä poistuu valintamerkki ✓.
Word 365:ssä tämä on sikäli tarpeetonta, että siinä on poistettu edellä kuvattu perusvika. Jos kyseinen asetus säilytetään, on huomattava, että se merkitsee kahden peräkkäisen yhdysmerkin korvaamista pitkällä ajatusviivalla, joka ei kuulu suomen kieleen. Sen sijaan sellaisen ajatusviivan, jonka kummallakin puolella on välilyönti, Word 365 korvaa suomen kielen mukaisella ajatusviivalla, siis esimerkiksi kirjoitettu teksti ”Voi ei - mitä nyt?” muuttuu tekstiksi ”Voi ei – mitä nyt?”
Kuvassa esitetyt muut valinnat ovat osittain varsin kyseenalaisia, mutta sopivat asetukset niiden osalta riippuvat mm. käyttäjän tottumuksista.
Edellä kuvatun valinnan poistamisesta seuraa myös se, että Word ei muuta erikseen kirjoitettua yhdysmerkkiä (esimerkiksi ilmauksessa ”hän lähti - ja palasi pian”) ajatusviivaksi. Kirjoittaja joutuu siis itse huolehtimaan ajatusviivan kirjoittamisesta, esimerkiksi käyttämällä näppäinyhdistelmää Ctrl+miinusmerkki (painetaan Ctrl-näppäin alas ja näpäytetään miinusmerkkiä, joka on numeronäppäimistön oikeassa yläkulmassa).
Word saattaa tehdä myös sellaisia muutoksia kuin asun ”MHz” muuttaminen asuksi ”Mhz”. Tämä johtuu ajatuksesta, että sanan alkuun tulee usein vahingossa kaksi versaalikirjainta, esim. ”SUomi”. Kohdassa Työkalut/Automaattinen korjaus/Automaattinen korjaus on yleensä valittuna kohta ”KOrjaa KAksi ISoa ALkukirjainta”. Ellei sitä halua poistaa kokonaan käytöstä, voi napsauttaa Poikkeukset-painiketta ja lisätä ne sanat ja merkkijonot, joita ei pidä ”korjata”, esimerkiksi siis ”MHz”.
Tässä käsiteltyjen ”korjausten” estäminen on tehtävä jokaisessa Office-ohjelmassa erikseen. Outlookissa ja Powerpointissa on sama ongelma, ja niissä korjaaminen tapahtuu samaan tapaan, mutta siis riippumatta Wordin asetuksista.
Joidenkin merkkien kirjoittaminen voi olla mahdotonta teknisten rajoitusten takia. Esimerkiksi sähköpostiviestin tekstissä ei yleensä voi käyttää kuin suppeahkoa merkkivalikoimaa, ellei voida varmistua siitä, että vastaanottajien käyttämät ohjelmat tuntevat laajemman merkistön. Tietokantaohjelmisto saattaa asettaa paljonkin rajoituksia sille, mitä merkkejä siihen syötettävässä tiedossa saa olla.
Tällaisissa tilanteissa joudutaan käyttämään korvaavia merkintätapoja, joita on koottu seuraavaan taulukkoon. Niitä ei siis tarjota vaihtoehtoina, vaan vain pakkotilanteissa käytettäviksi hätäratkaisuiksi. Toiseksi viimeisessä sarakkeessa symboli ␣ tarkoittaa välilyöntiä.
Suositeltu merkki | Korvaava merkki tai merkintä | ||||
---|---|---|---|---|---|
Nimi | Esim. | Nimi t. nimet | Esim. | ||
ajatusviiva | – | 5–10 | välilyönti, yhdysmerkki, välilyönti | ␣-␣ | 5 - 10 |
euron merkki | € | 50 € | e-kirjain | e | 50 e |
hattu-s | š | Tšad | s-kirjain, h-kirjain | sh | Tshad |
hattu-z | ž | džonkki | z-kirjain, h-kirjain | zh | dzhonkki |
heittomerkki | ’ | vaa’an | pysty heittomerkki | ' | vaa'an |
kertomerkki | × | 640×800 | x-kirjain | x | 640x800 |
lainausmerkki | ” | ”On!” | pysty lainausmerkki | " | "On!" |
tuuman merkki | ″ | 28″/td> | pysty lainausmerkki | " | 28" |
miinusmerkki | − | −5 °C | yhdysmerkki | - | -5 °C |
promillemerkki | ‰ | 2,5 ‰ | o-kirjain, vinoviiva, o-kirjain, o-kirjain | o/oo | 2,5 o/oo |
prosenttimerkki | % | 2 % | o-kirjain, vinoviiva, o-kirjain | o/o | 2 o/o |
puolilainausmerkki | ’ | ’teho’ | pysty heittomerkki | ' | 'teho' |
Euron merkin € tilalle sopii usein sana ”euroa”, joka ei tietenkään ole hätäratkaisu, vaan ensisijainen tapa ilmaista rahayksikkö. Taulukossa esitetty ”e” sen sijaan on hätäratkaisu, joka tulee kyseeseen silloin, kun esimerkiksi tilasyistä ei voi käyttää sanaa eikä toisaalta jostakin teknisestä syystä voi käyttää euron merkkiä.
Prosenttimerkin korvaaminen tulee kyseeseen vain silloin, kun samassa tekstissä esiintyy myös promillemerkkejä ja ne joudutaan korvaamaan.
Mm. astemerkille ° ja mikro-merkille µ ei taulukossa esitetä korvaavia merkintöjä, koska nämä merkit ovat käytännössä lähes aina käytettävissä. Myös mm. kertomerkki × kuuluu lähes kaikkiin käytössä oleviin merkistöihin.
Myöskään yläindekseille ² ja ³ ei esitetä korvaavia merkintöjä, koska nämä merkit kuuluvat lähes kaikkiin merkistöihin ja koska korvaava merkintä olisi valittava tilanteen mukaan. Esimerkiksi neliömetrin tunnuksen m² tilalla usein käytetty merkintä m2 on lähes aina tarpeeton.