Mies: myös ihminen yleensä

Sana mies tarkoittaa paitsi aikuista mies­puolista ihmistä myös yleisesti ihmistä, varsinkin monissa yhdyssanoissa, kiinteissä sanaliitoissa ja sanonnoissa. Kun mies-sana on useissa yhteyksissä ruvettu selittämään tasa-arvoisen kielen­käytön vastaiseksi, on jouduttu sekavaan tilanteeseen: tarkoittaako mies kaikkialla, mistä sitä ei vielä ole häädetty, vain miespuolista?

Sanakirjojen kuvaukset

Kielitoimiston sanakirjan kuvauksen mukaan mies-sanan 1. merkitys on ”täysikasvuinen mies­suku­puolta oleva ihminen”, 2. ja 3. merkitys ovat tämän erikoistapauksia (mies­suku­puolen myönteisiin ominaisuuksiin viitattaessa tai miespuolisesta kumppanista puhuttaessa) ja vasta sitten tulee 4. merkitys: ”eräissä kiinteissä yhtymissä; (vars. yhdys­sanojen jälki­osana) joskus myös yl. ihmisestä, henkilöstä”. Sana eräissä tuntuu viittaavan siihen, että kyse olisi melko harvoista tapauksista, mutta todellisuudessa tällainen käyttö on erittäin tavallista. Sellaiset ilmaukset kuin maanmies, yhden miehen yritys ja Mikä hän on miehiään? viittaavat ihmiseen yleensä.

Ajatus siitä, että mies-sanan ihmistä yleensä tarkoittava merkitys rajoittuisi vain harvoihin tapauksiin, on esitetty vahvemminkin kuin Kielitoimiston sanakirjassa. Matti Vilppulan kir­joi­tus Miehen tie vieläpä puhuu tällaisista käyttö­tavoista ”reliktin­omaisesti esiintyvinä”.

Vanhempi Nykysuomen sanakirja (1951–1961) kuvaa mies-sanan merkityksiä osittain toisin jäsennettyinä. Se jakaa ne kahteen pääryhmään, joista I ryhmässä on puhe mies­puoli­sis­ta henkilöistä, II ryhmä, jonka kuvaus on selvästi pitempi, käsittelee tapauksia, joissa viitataan yleisesti ihmisiin, tosin ilmaistuna sanoin ”miehen ja naisen t. pojan vasta­kohtai­suut­ta varsinaisesti ajattelematta; joskus (vars. eräissä sanoissa ja yhd[yssan]oissa) yl. henkilöstä”. Jako ei kaikin osin ole selvä eikä ehkä oikeakaan. Niinpä sanakirja esittää I ryhmässä esimerkin miehen korkuinen onkalo, jonka voi tulkita myös ihmisen korkuista tarkoittavaksi (miesten ja naisten pituuksien keski­arvojen erotus on vain noin 10 cm), ja toisaalta II ryhmässä ensimmäisenä esimerkin Täällä kävi joku mies, jota tuskin käytettäisiin naispuolisesta henkilöstä. (Yleensä kun viitataan yksilöön, ei käytetä ihmistä yleisesti tarkoittavaa sanaa, vaan suku­puolen ilmaisevaa sanaa mies tai nainen tai muuta, esimerkiksi ammatin ilmaisevaa sanaa.) Useimmat tapaukset ovat kuitenkin selvempiä, kuten II ryhmän ilmaukset Puolue pyrki täyttämään virat omilla miehillään, Kaikki miehet kannelle!, olla mennyttä miestä, Mikä hän on miehiään?, olla muina miehinä, mies ja ääni, joka mies, Lähdimme juhlaan oikein miehissä, kolmas mies.

Esimerkkien määristä voisi jopa päätyä ajatukseen, että mies yleisimmin tarkoittaa ihmistä, harvemmin nimenomaan miespuolista. On kuitenkin otettava huomioon, että yksilöstä puhuttaessa sana mies ilmaisee sukupuolen ja jotain iästäkin; naista kutsuttaisiin nimellä nainen, alaikäistä mies­puolista sanalla poika jne.

Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvaus osoittaa sekin, että kirjoitetussa suomessa mies on alusta alkaen tarkoittanut myös ihmistä yleensä. Tosin siinä sellainen käyttö on esitetty osittain merkitysryhmässä 2 (jonkin maan tai paikkakunnan asukas; kansalainen; jonkin yhteisön (täysivaltainen) jäsen), osittain ryhmissä 4 (a: ottamatta erityisesti huomioon sukupuolta ; b: aikuisikäisestä, täysikasvuisesta ihmisestä; myös kuv.) ja 5 (edellisiin liittyviä sanontoja ja sanaliittoja). Ajatuksena on ehkä ollut, että ryhmän 2 merkitykset liittyvät pääosin yhteyksiin, joissa silloisissa oloissa mies on voinut olla vain miespuolinen, esimerkiksi kuninkaan miehet ja uskottu mies.

Ihmistä tarkoittavat sanat ja niiden työnjako

Suomen kielessä on (toisin kuin englannissa) substantiivi, joka ongelmattomasti tarkoittaa ihmistä suku­puolesta riippumatta: ihminen. Ihmisten lukumäärästä puhuttaessa käytetään sanaa henki, esimerkiksi ”tilaan mahtuu 50 henkeä”. Sen lisäksi on sana henkilö, joka alkujaan sepitetty sivistys­sanaa persoona korvaamaan, mutta on levinnyt muuhunkin käyttöön. Tältä kannalta voisi päätyä siihen, että sanan mies voisi varata vain miespuolista ihmistä tar­koit­ta­vak­si. Sellaista sanaahan suomen kielessä ei vanhastaan ole. Kieltä ei voi kuitenkaan ohjailla sillä tavoin.

Jos kuitenkin haluttaisiin karsia sana mies kaikista yhteyksistä, joissa ei (ainakaan enää) tarkoiteta vain miespuolisia, pitäisi ensinnäkin käsitellä koko joukko ammatti- ja tehtävä­nimikkeitä. Tätä on yritettykin. Sähkömies voidaan korvata sanalla sähköasentaja, mutta korostuuko asentaminen silloin liikaa? Hyvin moni yhdys­sana on yksin­kertainen yhdistelmä kahdesta substantiivista, joista jälkimmäinen on mies: koko sana pitäisi korvata aivan eri tavalla muodostetulla, (esimerkiksi verbin tekijän­nimi­johtimella), jos sanaa mies ei voi käyttää. Tosin osittain on päädytty henkilö-loppuisiin sanoihin, mutta ne ovat teennäisiä ja pitkiä; ihminen-loppua ei yleensä liene edes ehdotettu.

Sanoilla mies, ihminen, henkilö ja henki on omat käyttöalansa. Ihminen tarkoittaa meitä ihmisiä lähinnä eläinten ja esineiden yms. vastakohtana, henkilö yksilöllistä persoonaa, ja henki-sanaa käytetään ihmisiä laskettaessa. Merkitykseltään yleisin ja värittömin on mies sitä lukuun ottamatta, että se voi tarkoittaa myös nimenomaan miespuolista aikuista ihmistä. Tämä ei yleensä ole ongelma, koska useimmiten asiayhteydestä ja lauseen sisällöstä ilmenee, onko tällaista rajoitusta.

”Sukupuolineutraalisuus”

Niin sanotun sukupuolineutraalisuuden nimissä on vahvastikin vaadittu mies-sanan poistamista muun muassa ammatti- ja tehtävänimikkeistä. Tämä perustuu ajatukseen, että esimerkiksi sanat asiamies ja puhemies tarkoittaisivat vain miespuolista henkilöä, koska niissä on sana mies. Tämä on edellä esitetyn valossa harhakäsitys. Erityisesti yhdys­sanoissa mies vanhastaan tarkoittaa useimmiten ihmistä yleensä. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa on kolmisensataa mies-loppuista sanaa, ja niistä valta­osa tarkoittaa ihmistä sukupuolesta riippumatta.

Aatteellisista syistä tämä saatetaan kiistää. Esimerkiksi Kotuksen Ulla Tiililä kirjoittaa Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstan kirjoituksessa Kuusi korjattavaa käsitystä suku­puoli­neutraalista kielestä, että ajatus ”Mies-loppu on ammattinimikkeissä haalistunut eikä tarkoita miestä” olisi virheellinen, väittäen, että ”mies-loppu kantaa mukanaan alku­peräistä merkitystään, sillä maailma ympärillämme ei tue sanan merkityksen haalistumista”. Mitään tosi­asioita käsityksen tueksi ei esitetä, ja kyse onkin ilmeisesti opista, jonka mukaan julistamalla mies-sanan olevan suku­puoli­sidonnainen se todella saadaan sellaiseksi.

Vahva, joskaan ei äärimmäinen, kannanotto aiheeseen on Suomen kielen lautakunnan suositus sukupuoli­neutraalin kielenkäytön edistämiseksi. Siinä väitetään, että suomen kielessä ilmentävät ”kielellistä epätasa-arvoa” muun muassa ”työntekijän sukupuoleen viittaavat ammatti­nimikkeet” kuten asiamies ja järjestys­mies ja ”yleispätevä (geneerinen) maskuliinisuus sanastossa ja sanonnoissa” kuten uskottu mies, kotimies, jokamiehenoikeus, lähteä yhtenä miehenä.

Vaatimukset sellaisten sanojen kuin virkamies, esimies, varusmies ja jokamies kor­vaa­mi­ses­ta ovat jo saaneet aikaan muutoksia tai ainakin horjuvuutta. Jos esimerkiksi esimies on korvattu sanalla esihenkilö, voi alkaa tuntua siltä, että sanaa palomies tai sotamies ei myöskään saisi käyttää, ei ainakaan nais­puolisesta. Ja miten sitten käy ilmaus­ten uskottu mies, miehistö ja muina miehinä?

Muutoksiin sisältyy merkitysten sekaantumista. Esimerkiksi tutkija on vanhahko ja käyttökelpoinen sana, mutta sanan tiedemies korvaaminen sillä ei edistä selvyyttä. Tiedemies tarkoittaa tieteellistä työtä tekevää ihmistä, kun taas tutkija voi tarkoittaa muutakin, kuten tehtävänimikettä tai henkilöä, joka tutkii tiettyä asiaa, ei välttämättä tieteellisesti, vaan esimerkiksi rikos­tapausta tutkivana poliisi­miehenä. Toinen esimerkki on lehtimies, jonka tilalla voi toki käyttää sanaa toimittaja, mutta silloin häviää ero lehden toimittajan ja esimerkiksi radio- tai tv-toimittajan (tai tavaran toimittajan!) välillä.

Mies-sanan alkuperäinen merkitys

Sanan mies alkuperä on hämärän peitossa. Sillä on vastineita muissa itämeren­suoma­lai­sis­sa kielissä, ja niissä merkitykset ovat saman­laisia, mutta emme tiedä, onko kyseessä vanha oma­peräi­nen sana vai laina­sana. Emme voi tietää sanan alku­peräistä merkitystäkään. Ehkä merkitys on alkujaankin ollut kahtalainen, ehkä vain mies­puolista aikuista ihmistä tarkoittava – tai ehkä jopa ihmistä yleensä tarkoittava merkitys on vanhin.