Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus

Miten taivutetaan sukunimeä Hohti? Entä nimiä Rautto ja Peitsi? Taivutetaanko niitä lainkaan? Tällaiset kysymykset tulevat yhtenään kirjoittajan eteen. Nimitoimiston toimistopäällikkö Eeva Maria Närhi kirjoittaa seuraavassa suomalaisten sukunimien taivutuksesta.

Taivutetaanko sukunimiä?

Taivutukseltaan valtaosa sukunimistä on ongelmattomia: sukunimiä taivutetaan ku­ten vastaavia appellatiiveja. Tämä pääperiaate riittää varmasti ohjeeksi yli 90 pro­sent­tiin kansalaistemme nimistä. Syytä on ehkä tähdentää vain sitä, että sukunimet niin kuin muutkin erisnimet suomen kielessä taipuvat lauseyhteyden mu­kaan. Nykyään näkyy jossain määrin kummallista arkuutta sukunimien käytössä. Niitä pyritään väen vängällä pitämään perusmuodossaan niin kuin nimen kirjainjono olisi kiinteä kappale. Elävässä kielessä nimet eivät ole logojen tai merkkien tapaisia elementtejä. Erisnimien ja logojen viestitystehtävät ovat osin lähellä toisiaan, mutta niiden käyttöalueet hyvin eri­lai­set. Nimet voidaan siirtää puheeksi, logoja ei.

Kielemme rikkauteen kuuluu, paitsi taivutusmuotojen runsaus, myös eri taivutustyyppien paljous. Se hämäännyttää joskus syntyperäisenkin suomen kielen käyttäjän: vastaan tulee satatuhantisesta sukunimien joukosta nimi, joka ei olekaan tuttu, ei yleissanana eikä eris­nimenä. Suomen sanojen, harvinaistenkin, taivuttamismallit löytää Nykysuomen sana­kirjas­ta tai tuoreimmiltaan Perussanakirjasta, jonka 1. osa ilmestyi puoli vuotta sitten. Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyttäisikään. On mahdotonta tietää viisi­miljoo­nai­sen kansan jokaisen yksilön henkilökohtaisia nimenkäyttötapoja ja koh­tuu­ton­ta liiemmälti vaatia sellaisten tapojen yleistä noudattamista.

Jokapäiväisen sukunimikäytännön kysymyksiä nimitoimiston näkymiltä ja kuulumilta on koottu seuraavassa ryhmiksi. Luettelo auttanee löytämään ratkaisun, jos sukunimen taivutus pysähdyttää arveluihin.

Näitkö Niemeä, Saarta tai Vuotovettä?

Sanalla niemi on yksikössä kaksi partitiivimuotoa ja niin on Niemi-nimelläkin. Voidaan kysyä: ”Näitkö Kiviniemeä?” tai ”Näitkö Kivinientä?” Jälkimmäinen muoto, konso­nantti­varta­loon perustuva, on harvinainen -niemi-nimistäkin ja käyttämätön muista saman­tyyp­pi­sis­tä nimistä Loimi, Luomi ja Tuomi; näiden nimien partitiivit ovat Loimea, Luomea, Tuomea.

Konsonanttivartalo sen sijaan on paikallaan yksinomaisena sellaisissa sukunimissä kuin

Haapa : Haavan, Sihto : Sihdon, Ranki : Rangin

Astevaihtelu ei koske vieraita sukunimiä. Niinpä taivutetaan:

Kivestä, Kiiskestä tai Kiiskistä, Viiristä

Loppu-i vaihtuu taivutusmuodoissa e:ksi kuten appellatiiveissakin sellaisissa sukunimissä kuin

Kielessämme on pieni määrä i-loppuisia sanoja, joilla on sekä e:llinen että i:llinen taivu­tus­muoto, vai pitäisikö puhua i-johdoksesta. Sukunimiksi näistä sanoista on joutunut vain harva. Kiiski, Lammi ja Närhi ovat tavallisimmat, parituhatta haltijaa kullakin. Taivu­tus­mah­dol­li­suuk­sia ovat siten

Viimeksi mainittu sukunimi lienee alkuaankin eri sana kuin appellatiivi tiili.

Sukunimityyppiin, joka taipuu vain i-vartaloisena, kuuluu suuri joukko nimiä. Näillä nimillä tosin on keskimäärin vähemmän haltijoita kuin e-vartaloisilla nimillä ja sitä myöten esiintymätaajuus kielenkäytössä pienempi. Esimerkkeinä olkoot:

Halme, Kajanne, Pere, Valle

Suomessa on runsaasti eri-ikäisiä e-loppuisia sanoja ja uusia muodostetaan silloin tällöin. Samaa sana-ainesta esiintyy myös sukunimissä, ja niitäkin on syntynyt viime vuosi­kym­me­ni­nä lisää. Edellä oli jo puheena sellaisten nimien kuin Lähde, Korte, Kaarre ja Rinne mukautuminen astevaihteluun. Muutama lisäesimerkki harvinaisista nimistä:

Valaisevan esimerkin e-loppuisten nimien taivutuspulmista tarjoaa Hyle. Sitä taivutetaan yleiskielessä sekä vene- että nalle-tyypin mukaan, siis Hyleen : Hylettä tai Hylen : Hyleä. Edellistä tapaa voisi kaiketi pitää ensisijaisena. Joku karjalaisvanhus sen sijaan sanoo Matti Hylettä empimättä Hylkeen Matiksi. Aikoinaan virallistunut murreasu Hyle ei yleiskielen puhujan käytössä enää kuulu -lk-astevaihtelun piiriin.

Auer, Kannel, Viirret

Muihin konsonantteihin kuin n:ään ja s:ään loppuvia nimiä on vähän ja useimmat niistä ovat harvinaisia. Ehkä siksi niiden taivutus näyttää tuottavan pulmia ja on osittain irronnut vastaavan appellatiivin taivutuksesta.

l-loppuisista nimistä ovat Kannel, Sammal, Sävel ja Taival monikon taivutuksessa omaksuneet ensisijaiseksi Kantele-, Taipale-tyypin vartalon:

Ketvel ja Kimmel taipuvat i-sidevokaalia käyttäen kuten vieraat nimet:

Samanlainen käytäntö kuin Ketveliin on vakiintunut tavallisempiin nimiin Auer, Manner ja Tanner, joilla myös on vahvaan vartaloon perustuva rinnakkainen nimi Autere, Mantere, Tantere. Taivutetaan siis:

Harvoista ut-, yt-loppuisista sanoista ei taida sukuniminä olla käytössä muita kuin Airut. Se taipuu Airuen : Airutta : Airuita. Tämän sanatyypin ja ue-, ye-loppuisten sanojen taivutusmuodot joskus sekaantuvat. Sukunimissä ue-, ye-loppuisia on kovin vähän. Taivutusmalliksi sopivat

Pieneltä keskipohjalaiselta alueelta ovat peräisin sellaiset sukunimet kuin Alaperet, Halmet, Kaarret, Lähdet, Viirret, joita ei kaiken kaikkiaan ole paljon (tarkemmin Kielikello 1/1983 s. 21–). Ne taivutetaan alkuperäiseen tapaansa

Karjalaisperäisellä Mallat-nimellä ei ole enää tukea kotiseudun taivutustavasta, ei liioin Mallas-nimestä. Se lienee siirtynyt kaikkialla uusilla esiintymisalueillaan vanhasta Maltaan : Mallasta -taivutuksesta i-sidevokaalin avulla taivutettaviin:

Kailas, Kallas, Kirves, Temmes

Suomalaiset os-, ös-, us- ja ys-loppuiset nimet ovat poikkeuksetta -ks-vartaloisia:

Jänis ja Varis eivät tuota taivutuspulmia: Jäniksen, Variksen. Harvinainen Kodis taipuu niiden tapaan: Kodiksen : Kodista, samoin Launis, Tennis ja monet sukunimiksi tehdyt is-loppuiset sanat. Sen sijaan sellaiset nimet kuin Altis, Aulis, Kallis, Kauris, Raitis, joilla on appellatiivinen pitkävokaalisena taipuva vastine, taipuvat pääsääntöä noudattaen suku­nimi­nä samoin. Siis

Myös es-loppuisista nimistä taipuvat muutamat pitkävokaalisina, esimerkiksi Kirves ja Ahdes, Kortes, Lähdes, Ojares, joilla on s:tön rinnakkaismuoto

as-, äs-loppuiset nimet ovat tavallisimpia s-loppuisista ja taivutukseltaan ehkä ta­sai­sim­min eri taivutustyyppeihin mukautuneita tai kahdella tapaa taipuvia. Pitkä­vokaa­li­seen taivutustyyppiin vakiintuneita sukunimiä ovat

Nykäin, Siitoin, Viitain -tyyppi

1500-luvulta alkaen kirjurit eivät kirjoittaneet nen-nimiä kokonaisina, niin kuin kansa niitä puheessaan käytti. Niinpä Nykänen merkittiin asiakirjaan ”Nykäin”, Jalkanen ”Jalkain”, Niskanen ”Niskain”, Valkonen ”Valkoin” –M tuolloin tämän tyypin nimissä oli toisessa tavussa i säilynyt kuten vieläkin esimerkiksi adjektiiveissa keltainen, punainen, valkoinen. Lyhennetyt asut eivät siis noina varhaisinakaan aikoina olleet kyseisten sukujen käyttämiä nimiä vaan vain tavanmukaisia lyhenteitä. Tämän historiallisen asiataustan lisäksi on toinenkin syy torjua tällaisten lyhenneasujen lisäämistä uusiksi perusasuiksi nykykieleen: nämä in-loppuiset nimet eivät ole taivutukseltaan aivan mutkattomia.

Pieni joukko in-loppuisia nimiä kuuluu suomenkielisiin sukunimiin. Niistä pari kolme on sel­lai­sia sanoja, joita käytetään appellatiiveinakin kuten Kovasin ja Nätkin, toiset ovat juuri puheena olleita nen-loppuisten sukunimien lyhenneasuja, jotka ovat eri teitä tulleet vi­ral­li­sik­si perusmuodoiksi, esimerkiksi Huhtin, Hännin, Härkin, Joukain, Järvin, Nykäin, Or­rain, Siitoin, Torvin. Useimmat näistä nimiasuista ovat virallistuneet kaak­kois­hämä­läi­sel­lä tai entisellä laatokankarjalaisella murrealueella, jossa murteeseen kuuluu loppu­lyhen­ty­mä inen-nominien perusmuodoissa: punain, hevoin, ihmiin. Alkuperäisessä ympäristössään sukunimet pysyivät nen-nimien taivutusluokassa. Nyttemmin nimenhaltijat ovat hajallaan vierailla murrealueilla ja yleiskielisissä yhteisöissä ja nimien yhteys alkuperäiseen perus­muo­toon on katkennut. in-loppuiset asut ovat siten uusia itsenäisiä nimiasuja. Tai­vu­tuk­sel­taan jotkin nimet, kuten Härkin, jolla on sama-asuinen yleisnimivastine, ja Siitoin ovat osin tai kokonaan siirtyneet Kovasin- ja Nätkin-nimien ryhmään ja taipuvat kuten lukuisat yleiset in-loppuiset sanat, kirjain, kytkin, muurain, uistin eli

Isoviidan, Uusitalon

Balatoni : Balatoni’n

Vieraatkin nimet mukautuvat suomen lauserakenteeseen. Sijapäätteet liitetään yleensä joko suoraan tai i-sidevokaalin avulla nimeen:

Heittomerkki on tarpeen lähinnä vain, jos nimen kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin: Perret (ranskan pe're) : Perret’n (pe'ren) ja vielä harvemmin joissakin selventämistarpeissa, jos harvinaista perusmuotoa ei tekstiyhteydessä tai sulkeissa saada esiin: Balatoni : Balatoni’n, vrt. Balaton, tai Björni : Björni’n, vrt. yleisempään nimeen Björn, tai Korp : Korp’in : Korp’ille vrt. yleisempään Korppi : Korpin : Korpille.

Vieraiden nimen taivuttamisesta on yksityiskohtainen selvitys Kielikellossa 1985/2 s. 14–23.

Tämä kirjoitus on eri ulkoasussa Kielikello-lehden verkkoversion arkistossa: Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus-

Tämä dokumentti kuuluu kokoelmaan Ohjeita ja tietoa suomen kielestä (aineistoa Kielikello-lehdestä). Merkkien käyttöä tarkistettu paremmin alkuperäisen julkaisun mukaiseksi 27.3.2006.