Siirtokirjoitus (translitterointi ja transkriptio)
ja sen suomalaiset käytännöt

Sisällys:

Yleisiä määritelmiä

Tässä dokumentissa käytetään (ja suositellaan) seuraavia määritelmiä:

kirjoitusjärjestelmä
ihmiskielen kirjoittamiseen tarkoitettujen merkkien kokonaisuus
siirtokirjoitus
kirjoituksen siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen
translitteraatio
siirtokirjoitus, jossa kirjaimet korvataan toisen kirjoitusjärjestelmän kirjaimilla sellaisen säännöstön mukaan, jonka soveltaminen ei edellytä sanojen ääntämyksen tuntemista
transkriptio
siirtokirjoitus, joka pyrkii olemaan ääntämyksenmukaista niin, että siirtokirjoitettu teksti voidaan lukea jonkin lukijoille tutun kielen järjestelmän mukaan.

Esimerkiksi venäjänkielisen tekstin kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin jonkin yleisesti käytetyn järjestelmän mukaan on translitteraatiota. Sen sijaan kiinalaisin kirjoitusmerkein kirjoitettujen nimien tai tekstin kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin tai nykykreikan kirjoittaminen latinalaisin kirjaimin ääntämyksen mukaan on transkriptiota.

Kirjoitusjärjestelmän (englanniksi writing system tai script) käsite on edellä pyritty määrittelemään yleisesti. Tarkkaan ottaen esimerkiksi suomen kirjoitusjärjestelmää olisi sen mukaan pidettävä toisena kuin englannin, koska suomessa käytetään mm. ä:tä ja ö:tä, joita englannin kielen merkistössä ei ole. Yleensä kuitenkin sanaa ”kirjoitusjärjestelmä” käytetään abstraktimmassa merkityksessä niin, että suomi, englanti, saksa jne. käyttävät samaa kirjoitusjärjestelmää, latinalaista, vaikka niiden merkkivalikoimissa (puhumattakaan kirjainten äännearvoista) on merkittäviäkin eroja. Kirjoitusjärjestelmiä ovat mm. arabialainen, armenialainen, kyrillinen, kreikkalainen, yksinkertainen han (kiinalainen kirjoitusjärjestelmä), perinteinen han, heprealainen, latinalainen, mongolialainen ja riimukirjaimet.

Tavallisimmin siirtokirjoitetaan yksittäisiä sanoja, etenkin paikkojen, henkilöiden ym. nimiä.

Siirtokirjoitukseen liittyvä sanasto on vakiintumatonta. Joskus transkriptio esiintyy yläkäsitteenä ja translitteraatio sen erikoistapauksena, mutta useimmiten transkriptiolla tarkoitetaan sellaista siirtokirjoitusta, joka ei ole translitteraatiota. Käytännössä silloin ei yleensä ole mitään syytä käyttää muuta periaatetta kuin ääntämyksenmukaisen esityksen tavoittelu.

Käytännössä translitteraatioksi kutsutaan yleisesti myös transkriptiota. Näiden käsitteiden pitäminen erossa onkin usein tarpeetonta. Siksi tässä dokumentissa ehdotetaankin, että yläkäsitteelle annetaan suomalaisperäinen nimi, kun taas alakäsitteille voidaan säilyttää kansainväliset nimitykset. Tarkkaan ottaen edellä esitetyt määritelmät merkitsevät transkriptio-sanan rajaamista ahtaammin kuin yleensä on tehty, ja translitteraatio ja transkriptio ovat siirtokirjoituksen alakäsitteitä, joiden lisäksi voi periaatteessa olla muunkinlaista siirtokirjoitusta. Käytännössä voikin esiintyä niiden välimuotoja.

Tämän dokumentin lopussa on tarkempia terminologisia tarkasteluja.

Siirtokirjoituksen merkitys

Tavallisessa tekstissä siirtokirjoitus on lähinnä tapa kirjoittaa nimiä, joiden alkuperäinen kirjoitusasu noudattaa jotakin aivan toista kirjoitusjärjestelmää. Olisi outoa mainita suomenkielisessä tekstissä esimerkiksi nimi Ющенко kirjoitettuna kyrillisin kirjaimin, joten yleensä käytetään jotakin siirtokirjoitettua muotoa, kuten Juštšenko, Jushtshenko tai Ûŝenko. Tälle on helppo esittää useita erityyppisiä perusteluja:

Siirtokirjoitukseen liittyy kuitenkin useita ongelmia:

  1. Siirtokirjoitusjärjestelmiä on hyvin monia, eikä lukija useinkaan voi tietää, mitä järjestelmää on käytetty. Esimerkiksi nimen etsiminen hakemistosta, tietokannasta tai asiakirjasta voi olla hyvin vaikeaa, jos se esiintyy siirtokirjoitetussa muodossa ja tiedon etsijä ehkä tuntee nimen vain jossakin muussa siirtokirjoitetussa muodossa.
  2. Siirtokirjoitus saattaa hukata informaatiota niin, että tarkkaa alkuperäistä asua ei voi päätellä siirtokirjoitetusta asusta. Tämä koskee etenkin transkriptioita mutta myös useimpia yleisesti käytettyjä translitterointeja.
  3. Tekstien kääntämisessä siirtokirjoitetut asut ovat erittäin ongelmallisia. Esimerkiksi englanninkielisen tekstin kääntäjän on vaikea varmistua siitä, mitä siirtokirjoitustapaa on käytetty venäläisissä, kreikkalaisissa ym. nimissä. Niinpä hänen on usein erittäin vaikea selvittää, mikä olisi oikea kirjoitusasu esimerkiksi suomenkieliseen tekstiin, vaikka hän tuntisikin tarkoin suomalaiset siirtokirjoitusmenetelmät. Nämä vaikeudet ovat erittäin suuria käännettäessä uutissähkeitä ja muita käyttötekstejä, joiden käännösten on valmistuttava nopeasti ja joihin yleensä ei liity selityksiä.

Siirtokirjoitus ei välttämättä kerro lukijalle, miten sana ääntyy. Siirtokirjoitusjärjestelmä ei ehkä ole äänteenmukainen, ja vaikka se olisikin, lukija ei välttämättä tunne järjestelmää. Harva suomalainen osaa lukea esimerkiksi pinyinillä kirjoitettua kiinaa edes siinä määrin oikein, kuin on mahdollista sille, joka tuntee pinyin-järjestelmän.

Toisaalta sama koskee myös vieraskielisiä sanoja yleisesti. Vaikka kirjoitusjärjestelmä olisi tuttu, ei kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuutta yleensä tunneta kovinkaan hyvin. Niinpä esimerkiksi sanomalehdestä luetun nimen ja televisiosta kuullun nimen vastaavuus pitää usein oppia erikseen. Tosin käytännössä nimet luetaan virallisissakin yhteyksissä ”niin kuin kirjoitetaan” eli oman kielen sääntöjen mukaan. Tulos on usein varsin kaukana alku­peräi­ses­tä.

Siirtokirjoituksen järjestelmiä

Siirtokirjoituksen periaatteita

Siirtokirjoituksessa pyritään yleensä siihen, että kirjoitusasu jotenkin kuvastaisi ääntämystä lukijalle tuttujen sääntöjen mukaan. Esimerkiksi kreikkalainen kirjain myy (μ), joka yleensä tarkoittaa m-äännettä, korvataan siirtokirjoituksessa latinalaiseen merkistöön äänteellisesti vastaavalla merkillä eli m-kirjaimella. Mutta kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuus on usein mutkikas ja eri kielissä erilainen, joten joudutaan monenlaisiin ongelmiin.

Translitteraatiojärjestelmää suunniteltaessä pyritään valitsemaan kullekin merkille vastine sen mukaan, mitä äänteitä kirjaimet eri järjestelmissä tyypillisesti tarkoittavat. Tässä mielessä translitteraatiokin pyrkii äännevastaavuuteen. Mutta koska esimerkiksi latinalaiset merkit ääntyvät eri kielissä eri tavoin, ei järjestelmä mitenkään voi olla yleispätevä. Käytännössä otetaan kansainvälisissä translitteraatiojärjestelmissä huomioon ennen muuta kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuus englannin kielessä, joten esimerkiksi y-kirjain on tyypillisesti sel­lai­sen kirjaimen vastineena, joka ääntyy j-äänteenä. Lisäksi koska vastaavuus on kirjai­mit­tai­nen, ei tulos voi olla sen paremmin ääntämystä kuvastava kuin alkuperäinen kirjoitusasu. Jos alkuperäisessä kirjoitusasussa esimerkiksi on kirjaimia, joita ei äännetä, niille tulevat vastineet translitteroituunkin asuun.

Puhtaimmillaan translitteraatio määrittelee yksinkertaisen vastaavuuden, jossa kirjoitusjärjestelmän jokainen merkki korvataan toisen kirjoitusjärjestelmän yhdellä ja aina samalla merkillä, eikä samaa merkkiä käytetä kahden eri merkin vastineena. Tällöin translitteroidusta tekstistä voi yksikäsitteisesti ja automaattisesti päätellä alkuperäisen kirjoitusasun, eli siirtokirjoitus on täysin reversiibeli. Toisaalta translitteroidun tekstin oikea lukutapa ei käytännössä vastaa minkään kielen järjestelmää vaan ainakin joidenkin merkkien äännearvot on opeteltava erikseen. Periaatteessa oikea lukeminen edellyttää tällöin sitä, että lukija tuntee sekä kyseessä olevan kielen kirjoitusjärjestelmän (merkkien äännearvot poikkeuksineen) että translitteraatiokaavan. Tällainen siirtokirjoitustapa on esimerkiksi standardin ISO 9:1995 mukainen kyrillisen merkistön translitterointi latinalaiseen merkistöön. Jotta translitteraatio olisi saatu puhtaaksi, on jouduttu ottamaan käyttöön tarkkeita.

Useimmat translitteraatiojärjestelmät sisältävät edellä mainituista periaatteista poikkeavia menettelyjä. Usein käytetään yhden kirjaimen vastineena kahden, kolmen tai jopa useamman kirjaimen yhdistelmää (esim. schtsch). Tällöin ei translitteroidusta asusta aina voi päätellä alkuperäistä. Esimerkiksi kyrillisten kirjainten suomalainen translitteraatio käyttää erään kyrillisen merkin (ц) vastineena yhdistelmää ”ts”, mutta tämä yhdistelmä voi edustaa myös kahta peräkkäistä kyrillistä merkkiä (т ja с).

Puhdas transkriptio puolestaan esittää sanojen äänneasun joidenkin kirjoitussääntöjen mukaan niin tarkasti kuin mahdollista. Tieteellisissä tarkoituksissa voidaan käyttää foneet­tis­ta merkistöä kuten IPA- tai UPA-merkistöä, mutta käytännössä tyydytään paljon karkeam­paan esitystapaan. Lisäksi esimerkiksi pinyin-järjestelmässä ei ole pyrittykään siihen, että yhdellä merkillä olisi aina sama äännearvo, vaan ääntämys riippuu esiintymis­yhtey­des­tä. Tällaiseen päädytään helposti varsinkin, jos ei haluta käyttää muita kuin latinalaisen merkistön vanhoja perusmerkkejä a–z ilman tarkkeita.

Järjestelmien kuvauksia

Eri siirtokirjoitusjärjestelmien kuvauksista on muun muassa seuraavat koosteet:

Suomalaiset käytännöt

Seuraavista aiheista on Suomessa tehty kansallinen standardi:

Standardit koskevat käytännössä siirtokirjoitusta suomenkielisessä tekstissä. Ruotsin kielessä käytetyt menettely esimerkiksi kyrillisten kirjainten translitteroinnissa ovat osittain varsin erilaiset.

Muita tärkeitä siirtokirjoituksen järjestelmiä ovat seuraavat:

Näissä järjestelmissä käytetään latinalaisen peruskirjaimiston a–z lisäksi seuraavia merkkejä:

Käytännössä tarkkeita ei yleensä käytetä paitsi tieteellisissä teksteissä ja kartoissa.

Verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Siirto­kirjoitus kuvataan kielen­huollon kannan­ottoja aiheeseen.

Suomalaisten normien tarkistamistarve

Kansallisia siirtokirjoitusjärjestelmiä on Suomessa kuten useimmissa muissakin maissa kehitetty vain muutamille kulttuurisista syistä tärkeille kielille ja kirjoitusjärjestelmille. Kuitenkin edellä kuvatutkin kansalliset normit ovat käytännössä jääneet suhteellisen vähäiseen käyttöön tai niitä käytetään yksinkertaistetussa tai muuten muutetussa muodossa.

Suomalaisissa standardeissa esitetään seuraavat määritelmät, joita voi pitää varsin idealistisina, etenkin verrattuina standardien todellisuudessa määrittelemiin menetelmiin:

Translitterointi

Translitterointi (siirrekirjaintaminen eli -kirjainnus eli -kirjoitus) on jollakin kirjoitusjärjestelmällä merkityn tekstin siirtämistä toiseen kirjoitusjärjestelmään merkki merkiltä tai kirjain kirjaimelta siten, että kullakin alkuperäisen järjestelmän merkillä on uudessa kirjoituksessa aina sama, oma vastineensa. Translitterointi mahdollistaa kirjoituksen palauttamisen alkuperäiseen kirjoitusasuun.

Jos sen kielen merkkivalikoima, josta translitterointi tapahtuu, on suurempi kuin kielen, jolle translitterointi tapahtuu, käytetään kirjoitusmerkkien lisänä useamman merkin yhdistelmiä ja diakriittejä.

Transkriptio

Transkriptio on jollakin kirjoitusjärjestelmällä merkityn tekstin uudelleen kirjoittamista noudattaen ääntämisen mukaista kirjoitustapaa.

Arabian ja heprealaisten kirjainten siirtokirjoitusstandardit rakentuvat eri periaatteille. Arabiaa koskeva standardi pohjautuu kansainvälisiin käytäntöihin, joissa esimerkiksi j-kirjaimen äännearvo on sama kuin englannissa (dž). Heprealaista kirjaimistoa koskeva standardi taas sallii esimerkiksi j-äännettä vastaavan merkin translitteroimisen joko j:llä tai y:llä. Kummankin standardin nimi puhuu translitteroinnista, vaikka kummassakin mm. merkitään näkyviin lyhyet vokaalit, joita ei arabian ja heprean kirjoituksessa normaalisti merkitä.

Arabian ja heprealaisten kirjainten siirtokirjoitusstandardit ovat melko huonosti tunnettuja ja noudatettuja. Ne ovat myös sisäisesti epäloogisia ja keskenään osittain eri linjoilla; ne ovat kansainvälisten esikuvien ja suomen kirjoitusjärjestelmän eriasteisia sekamuotoja. Epäselvyyksiä aiheutuu myös siitä, että jotkin sanat voidaan tulkita joko laina¤sanoiksi, jotka kirjoitetaan suomen järjestelmän mukaan (esim. džihad), tai arabian tai heprean sanojen translitteroiduiksi muodoiksi (esim. jihad).

Kreikkalaisten kirjainten translitterointisääntöjä noudatetaan klassillisen kreikan osalta suhteellisen yleisesti. Horjuntaa esiintyy esimerkiksi ks:n ja x:n välillä, ja itse asiassa x olisikin loogisempi translitterointivastine. Suomalaisen standardin mukaisia nykykreikan transkriptio­sääntöjä sen sijaan ei nykyisin sovelleta juuri missään, vaan kirjoitetaan esimerkiksi Diamantopoulou eikä Diamantopulu.

Venäjän translitteraation ns. kansallinen kaava on suhteellisen vakiintunut, lukuun ottamatta vaihtelua š ~ sh ja ž ~ zh. Kuitenkin varsin usein esiintyy virheitä, jotka johtuvat siitä, että lehtiin ja jopa kirjoihin on otettu nimiä jostakin ulkomaisesta lähteestä, vaikka ne on niissä translitteroitu toisin kuin suomalaisen kaavan mukaan. Lisäongelmia aiheuttaa se, että Venäjän ulkomaanpasseissa ei noudateta kansainvälistä translitteraatiota vaan aiemmin ranskan, nykyisin englannin kielen mukaista translitteraatiota.

Maasta toiseen muuttaneiden henkilöiden nimet saavat usein uudessa kotimaassa jonkin melko vakiintuneen asun, jota käytetään yleisistä siirtokirjoitussäännöistä riippumatta. Voi olla vaikea ratkaista, milloin latinalaisin merkein kirjoitettu asu muodostuu varsinaiseksi nimeksi eikä vain varsinaisen nimen kirjoitusasuksi. Tämä aiheuttaa lisääntyvässä määrin ongelmia, kun esimerkiksi Suomessa ruvetaan puhumaan venäläissyntyisestä henkilöstä nimellä, joka on jossain kolmannessa maassa käytetyn translitteraation mukainen.

Muutosehdotus

Edellä esitetyn perusteella herää kysymys, tulisiko Suomessa enimmäkseen luopua koko kansallisten siirtokirjoitusmenettelyjen ajatuksesta esimerkiksi seuraavalta pohjalta:

Viimeinen kohta, joka on hyvin olennainen, voidaan ymmärtää suorastaan inhorealistiseksi. Merkitseehän se alistumista englanninkielisen median valtaan. Se on kuitenkin ainoa linja, jolla on saavutettavissa edes tyydyttävä yhtenäisyys ja selkeys, joita käytännön syyt vaativat. Voidaankin sanoa, että oikeastaan muut, siitä poikkeavat kohdat vaativat perusteluja enemmänkin kuin se.

Venäjän translitteroinnin menetelmän säilyttämistä puoltaa paitsi vakiintuneisuus myös se, että venäläisiä nimiä usein käytetään myös puheessa. Tämän takia on olennaista, että kirjoitus- ja äänneasun vastaavuus on samantapainen kuin suomessa. Klassillisen kreikan translitteraation säilyttämisessä taas on kyse toisaalta perinteestä ja vakiintuneisuudesta, toisaalta siitä, että se rajoittuu lähinnä historialliseen kirjallisuuteen ja vastaavaan. Niinpä englanninkielisen viestinnän tulva ei horjuta sitä samassa määrin kuin muita kansallisia siirtokirjoitusmenettelyjä. Tosin mm. matkailun alalla on syntynyt jännitteitä: pitäisikö paikkakunnista käyttää niiden klassillisia vai moderneja nimiä? Tällaisiin kysymyksiin pitäisi jollakin tasolla ottaa kantaa.

Parasta olisi, jos voitaisiin laatia yleinen suomalainen siirtokirjoitussuositus, jonka laatisi esimerkiksi Kotimaisten kielten keskus yhteistyössä Suomen standardisoimisliiton kanssa. Se siis koostuisi venäjän ja klassillisen kreikan suomalaisista translitteraatiokaavoista sekä viittauksista erilaisiin kansainvälisiin tai englannin kielessä käytettyihin siirto­kirjoitus­kaavoihin, ja siihen liittyisi suomenkielinen kuvaus näistä kaavoista. Lisäksi siihen olisi hyvä liittää luetteloja nimistä, joilla on vakiintunut suomenkielinen asu, jota suositellaan käytettäväksi siirtokirjoitetun vieraskielisen asun sijasta. Sen yhteydessä voitaisiin myös kumota edellä mainitut SFS-standardit.

Esimerkki vaihtelusta

Seuraavaan taulukkoon on koottu joukko ukrainalaisen nimen Ющенко (ISO 9:n mukainen translitteraatio: Ûŝenko) translitteraatioita, joita käytetään eri kielissä. Käytännöt eivät välttämättä aina vastaa kansallisia standardeja ja suosituksia.

afrikaansJoesjtsjenko
englantiYushchenko
espanjaYúshenko
hollantiJoesjenko, Joesjtsjenko
islantiJústénko, Jútsjenkó
italiaYushenko, Yushchenko
puolaJuszczenko
ranskaIouchtchenko
romaniaIuscenko
ruotsiJusjtjenko
saksaJuschtschenko
suomiJuštšenko, Jushtshenko
tšekkiJuščenko
turkkiYuşçenko
unkariJuscsenko

Terminologisia tarkasteluja

Sanaa ”siirrekirjoitus” on käytetty kirjoituksessa Nimien kansainväliset siirre­kirjoitus­järjestelmät, joka julkaistiin Kielikello-lehden numerossa 3/1987. Siinä käsitellään sekä translitteraatiota että transkriptiota, joten ”siirrekirjoitus” tarkoittaa siinä siirtokirjoitusta edellä määritellyssä mielessä, joskin ehkä tyypillisesti translitteraatiota. Nimitys on outo, koska Suomen kielen perussanakirjan mukaan ”siirre” on vain lääketieteen termi, joka tarkoittaa siirrettävää tai siirrettyä elintä, transplantaatti. Myöhemmin, Kielikellossa vuonna 2003 olleissa kirjoituksissa on käytetty nimitystä ”siirrekirjainnus”. Tällaiset keinotekoiset, vaihtelevat sepitteet eivät kuitenkaan vaikuta sopivilta yleiseen kielenkäyttöön, eikä niitä esiinny yleisissä sanakirjoissa. ”Siirtokirjoitus” on muodostustavaltaan mutkatonta suomea, ja se on pitkään esiintynyt sanakirjoissa. (Mahdollisuus sen väärinymmärtämiseen sanan ”siirtokirjain” vaikutuksesta on olemassa, mutta varmaankin pieni.) Näin ollen on parempi määritellä sen merkitys täsmällisesti kuin kehitellä uusia nimivaihtoehtoja.

Suomen kielen perussanakirja (julkaistu 1990-luvulla) esittää sanan ”siirtokirjoitus” sanan ”translitteraatio” synonyymiksi. Sanan ”translitteroida” määritelmä on: ”siirtää teksti merkki merkiltä toiseen kirjoitusjärjestelmään”. Siinä lienee tarkoitettu asiallisesti samaa kuin edellä ehdotetussa määritelmässä. Täten siis ehdotettu sanan ”siirtokirjoitus” merkitys poikkeaisi tästä normatiivikseksi mainitun sanakirjan kuvauksesta.

Suomen kielen perussanakirja esittää toisaalta sanalle ”transkriboida” kolme merkitystä:

  1. kiel. merkitä tarkekirjoituksella
  2. kiel. tavallisemmin: translitteroida
  3. mus. sovittaa

Sana tarkekirjoitus puolestaan on määritelty seuraavasti: ”ääntämisen tarkasti osoittava kirjoitusjärjestelmä, transkriptio”. Ainoa esimerkki on puhutun kielen tallentamisesta: Tarkekirjoituksella muistiin merkittyä murretta. Ei vaikuta siltä, että sana ”tarkekirjoitus” olisi tarkoitettu kuvaamaan yleisesti kirjoitusjärjestelmien välisiä muunnoksia. Eihän esimerkiksi nykykreikan tai kiinan transkriptio suinkaan osoita ääntämistä tarkasti.

Selvintä olisikin, että sana ”tarkekirjoitus” varattaisin Suomen kielen perussanakirjan kuvaamaan merkitykseen (pois lukien rinnastus sanaan ”transkriptio”). Se siis tarkoittaisi etenkin puhutun tekstin siirtämistä kirjoitettuun muotoon jonkin tarkasti ääntämystä vastaavan järjestelmän mukaan. Sanaa ”tarkasti” ei tässä pidä ymmärtää absoluuttisesti vaan suhteessa kirjoitusjärjestelmien ääntämyksenmukaisuuteen yleisesti. Eihän mikään kirjoitus­järjestelmä voi kuvata kaikkia ääntämyksen piirteitä ja yksityiskohtia.

Suomen kielen perussanakirjan seuraajassa Kieli­toimiston sana­kirjass ei ole muutoksia edellä kuvattuun.

Sanaa transkriptio käytetään myös muualla kuin kirjoituksesta puhuttaessa. Edellä lainattu määritelmä mainitsee yhden käytön musiikissa, ja lisäksi sanaa käytetään myös biologiassa.

Tässä ehdotetun termistön mukaan voisi transkriptio käyttää tarkekirjoitusta, mutta tämä ei olisi osa transkription määritelmää. Pikemminkin kyseessä olisi eräänlainen yhdeltä kannalta ihanteellinen transkriptio.

Nykysuomen sivistyssanakirja (julkaistu 1970-luvulla) on edellä mainituissa termiasioissa samoilla linjoilla kuin Suomen kielen perussanakirja. Tosin se selittää sanan ”translitteraatio” merkitystä sanoilla ”toisin-, siirtokirjoitus”, mutta ”toisinkirjoitus” on varmaankin ymmär­ret­tä­vä vain ehdotelmaksi. Se ei liene tullut lainkaan käyttöön.

Nykysuomen sanakirja (julkaistu 1950-luvulla, useita myöhempiä muuttamattomia painoksia) kuvaa sanan ”translitteraatio” seuraavasti: ”kirjain kirjaimelta tapahtuva kirjoituksen siirto toiseen kirjoitusjärjestelmään”. Tämän ja edellä lainattujen määritelmien erot tuskin ovat tarkoituksellisia. Määritelmien laatijat tuskin ovat ajatelleet merkin ja kirjaimen eroa. Oikeampaa on kuitenkin puhua kirjaimista. Esimerkiksi siirrettäessä kreikankielistä tekstiä latinalaiseen kirjaimistoon korvataan myös välimerkit toisen käytännön mukaisilla, sillä kreikassa käytetään esimerkiksi kysymysmerkkinä meidän puolipisteemme kaltaista merkkiä. Translitterointia käsittelevät standardit ja suositukset eivät kuitenkaan puutu tällaisiin asioihin, vaan niissä on kyse nimenomaan kirjaimista.

Nykysuomen sanakirja kuvaa sanoja ”transkriboida” ja ”transkriptio” pitkähkösti ja, outoa kyllä, määrittelemättä toista toisen avulla ja jopa mainitsematta niiden suhdetta toisiina:

transkriboi|da18 v. -nti4* teonn. 1. siirtää kirjoitusta jhk toiseen kirjoitusjärjestelmään. | Venäläiset nimet on syytä t. kirjain kirjaimelta (translitteroida). Savitauluja, joihin on t:tu kreikkalaisia nimiä nuolenpääkirjoituksen rinnalle. 2. merkitä kieltä tai murretta tarkasti ääntämisen mukaista kirjoitusjärjestelmää noudattaen. | Murteita t:daan pieniäkin vivahteita merkiten. 3. mus. sovittaa sävellys vapaasti, vars. toisille soittimille.

transkriptio3 s. 1. kirjoituksen siirtäminen toiseen kirjoitusjärjestelmään; toiseen järjestelmään siirretty kirjoitus; siirtokirjoitus | Kreikkalaisten nimien t. Arabialaiset sanat kirjoitettiin tietenkin t:ina. 2. kiel. tarkekirjoitus. | Foneettinen t. Hieno, karkea t. 3. mus. sävellyksen vapaa sovittaminen, sovitus. | Lisztin t:t Paganinin viulusävellyksistä.

Kirjassa siis ”transkriptio” esitetään (muiden merkitysten ohessa) selkeästi yläkäsitteenä, joka vastaa yleistä siirtokirjoituksen käsitettä. Translitteraation kuvataan sen erikoistapaukseksi. Vaikka ”siirtokirjoitus” on erotettu puolipisteellä ikään kuin se olisi erillinen merkitys, se on todellisuudessa tarkoitettu synonyymin maininnaksi. Tätä osoittaa sekin, miten sanan ”siirtokirjoitus” merkitys on kuvattu:

siirtokirjoitus s. 1. = transskriptio 1. 2. lak. liik. siirtomerkintä.

Viittauksessa esiintyvä kirjoitusasu ”transskriptio” lienee painovirhe. Sanakirja mainitsee yleisesti ”transsk- = transk-” ja esittää varsinaisina hakusanoina vain transk-alkuisia. Kahden s:n käyttö tällaisissa sanoissa on tarpeetonta ja epähistoriallista. Vaikka ne perustuvat latinan preposition trans ja scri-alkuisen sanan yhdistelmään, niin jo klassillisessa latinassa näissä yhdistelmissä käytettiin vain yhtä s:ää (esim. transcribere ’kirjoittaa toisaalle, uudestaan, jäljentää; kirjoissaan siirtää jonkun nimelle; siirtää, luovuttaa).

Hankala kysymys on sanaa ”siirtokirjoitus” vastaavan verbin muodostaminen. Jos ”siirtokirjoitus” on käsitteiden ”translitteraatio” ja ”transkriptio” yläkäsite, niin olisi luontevaa, että ”siirtokirjoittaa” on verbien ”translitteroida” ja ”transkriboida” yläkäsite. Kielenhuolto on kuitenkin suhtautunut pidättyväisesti tällaisiin yhdysverbeihin. Tarve on kuitenkin ilmeinen, etenkin kun tarvitaan myös sellaisia partisiippeja kuin ”siirtokirjoitettu”. Olisi yleisen kielitajun vastaista, jos substantiivia ”siirtokirjoitus” vastaava verbi olisi jokin muu kuin ”siirtokirjoittaa”.