Suomen kielessä monilla
nomineilla
on erityinen muoto, jota
käytetään silloin, kun sana esiintyy
yhdyssanan
alkuosana.
Tällainen muoto, jota voidaan kutsua
yhdyssanamuodoksi,
yhdysosamuodoksi
tai kompositiiviksi,
on muun muassa -nen-
English summary: The so-called compositive forms, used only as the first part of a compound word, are frequent in Finnish, and they are formed in many different ways, which are rather exhaustively listed in this document. The practical aspect is that especially compositive forms of verbs cause problems to people studying Finnish, partly because such phenomena have not been described in grammars and textbooks. There is a detailed English description of the phenomenon in the e-book Handbook of Finnish.
Tämä kirjoitus käsittelee yhdyssanamuotoja lähinnä ns. yleisestä mielenkiinnosta. Kyse on erikoisesta suomen kielen ilmiöstä, joka houkuttelee analysoimaan ja pohtimaan. Toisaalta asialla on kyllä sikäli käytännön merkitystä, että yhdyssanamuotojen tunnistaminen auttaa välttämään karkeimpia yhdyssanavirheitä kuten yhdys sana. Lisäksi erityisesti verbien yhdyssanamuotojen ymmärtäminen toivottavasti auttaa mm. suomea vieraana kielenä opiskelevia ja opettavia. Esimerkiksi sentyyppiset yhdyssanat kuin elintaso taitavat jäädä arvoituksellisiksi, ellei niitä osata selittää niin, että alkuosa ei tarkoita substantiivia elin vaan on sanan elämä tai elää yhdyssanamuoto.
Kun sanoja yhdistetään yhdyssanoiksi, saattavat sanan osat kokea äänteellisiä muutoksia. Sanomme esimerkiksi uusperhe, emme uusiperhe. Yleensä muutos koskee alkuosaa, joka suomen kielessä on yleensä määriteosa, siis jälkiosan merkitystä rajoittava tai muuten tarkemmin määrittävä (esimerkiksi kirjakauppa ’kauppa, joka myy kirjoja’, hirmumyrsky ’hirmuinen, voimakas myrsky’).
Joskus jälkiosa on tulkittavissa määriteosaksi, esimerkiksi Kaarle-kuningas tarkoittaa samaa kuin kuningas Kaarle, ja tiepahanen tarkoittaa huonoa tietä, joten loogisesti kai ilmaisun perusosa on tie ja jälkiosa sen määrite. Yhdyssana voi olla myös rinnakkainen eli sellainen, että kumpikaan osa ei määritä toista, vaan sanan merkitys on tavallaan osien summa, esimerkiksi Itävalta-Unkari, mustavalkea, suomalais-ruotsalainen. Tässä tarkasteltava ilmiö koskee yhdyssanan alkuosaa ilmaisun loogisesta rakenteesta riippumatta.
Yhdyssanan alkuosana esiintyvää muotoa voitaisiin kutsua yhdyssanamuodoksi siitä riippumatta, sattuuko se esiintymään kielessä myös itsenäisenä sanana. Periaatteessa voisimme sanoa, että myös vaikkapa sanassa kirjakauppa alkuosa on yhdyssanamuodossa. Käytännössä sellaiset perusmuodon kaltaiset yhdyssanamuodot eivät ole kiinnostavia.
Yhdyssanamuodoksi voidaankin määritellä sellainen sanan muoto, joka esiintyy yksinomaan yhdyssanan alkuosana. Tätä on kuitenkin tarkennettava niin, että muoto saattaa esiintyä itsenäisenä jossakin aivan muussa merkityksessä. Esimerkiksi sanan elinaika alkuosa elin on yhdyssanamuoto, vaikka se esiintyy myös itsenäisenä substantiivina, sillä tällöin merkitys on aivan toinen, nimittäin ’orgaani’ eik ’elämä’.
Tavallinen muutos on ns. assimilaatio, esimerkiksi sanoista pojan ja poika yhdistetty sana ääntyy pojampoika, vaikka normienmukainen kirjoitusasu onkin toinen. Tällaisia muutoksia ei tässä tarkastella, koska ne eivät ole mitenkään vain yhdyssanoilla ominaisia vaan esiintyvät myös mm. liitepartikkelien yhteydessä ja sananrajan yli (esimerkiksi pojanpa ääntyy pojampa ja pojan pallo yleensä pojam pallo). Sen sijaan keskitymme muutoksiin, joita esiintyy vain sanoja yhdistettäessä ja jotka usein hitsauksen tavoin liittävät yhdyssanan osat toisiinsa kiinteämmin kuin sanaliiton osat (esimerkiksi sinikettu, vrt. sininen talo).
Yhdyssanamuotoja ei käytetä sellaisissa ilmaisuissa kuin hevonen-sana, joissa alkuosa tarkoittaa itseään kielenaineksena, sanana. Nämä ilmaisut olisi tästäkin syystä luonnollista käsittää sanaliitoiksi eikä yhdyssanoiksi, jollaisia ne nykyisen virallisen kirjoitusasun mukaan muodollisesti ovat.
Toisenlainen poikkeus liittyy -nen-loppuisiin sukunimiin. Vanhastaan niistä on käytetty yhdyssanamuotoja, esimerkiksi Kekkos-ilmiö, ei juuri Kekkonen-ilmiö. Kuitenkin Kielitoimiston kielioppioppaassa (s. 45) esitetään nominatiivialkuisuus jopa normaalina tällaisissa tapauksissa ja yhdyssanamuoto ikään kuin erikoisuutena:
Kun -nen-loppuisista sukunimistä muodostetaan yhdyssanoja, muotona voi olla paitsi sukunimi perusmuodossaan, esim. Nykänen, myös erityinen vain yhdyssanoissa käytettävä s-loppuinen muoto Nykäs-:Matti Nykänen -ilmiö ~ Matti Nykäs -ilmiö, Nykäs-ilmiö
Joissakin tapauksissa genetiivimuotoisella yhdyssanan alkuosalla on hyvin samanlainen merkitys kuin kompositiivilla. Esimerkiksi sana elämänhalu on tällainen; kenties se on tullut käyttöön, koska verbin elää normaalin kompositiivin käyttö aiheuttaisi häiritseviä mielleyhtymiä. Toisaalta suuri osa tämäntapaisista muodosteista on selviä käännöslainoja, esimerkiksi elämäntapa (vrt. livssätt, way of life); osa taas on luontevinta jäsentää sellaisiksi, että niissä alkuosa on todellakin substantiivi elämä, esimerkiksi elämäntarina. Joissakin tapauksissa kompositiivi ja genetiivi kilpailevat keskenään, esimerkiksi elämäntapa ~ elintapa.
Toisaalta kompositiivi joskus esiintyy genetiivin tilalla, vaikka se tavallisesti korvaakin nominatiivin. Sanomme esimerkiksi hevosjalostus mutta karjanjalostus, kasvinjalostus jne.
Tämän kirjoituksen loppuosa käsittelee yhdyssanamuotojen muodostuksen eri tapoja. Aivan lopuksi kuitenkin tarkastellaan kysymystä, onko kompositiivi sijamuoto, ja yhdyssanamuotoja kielenhuollossa.
Suomen kieliopeissa yhdyssanamuotoja on yleensä käsitelty hyvin niukasti jos lainkaan. Iso suomen kielioppi (ISK), jonka verkkoversio VISK on vapaasti luettavissa, käsittelee niitä kuitenkin melko laajasti, otsikon Määriteosana yhdysosamuoto alla kahdessa pykälässä § 416 Vartalo tai erityismuoto: hyttysparvi, jalkopää, ikivanha ja § 417 Verbimuodoste: lyömäsoitin, leivinpaperi, riippumatto.
ISK:ssa mainitaan sananmuodostuksen kuvauksessa (§ 172) ”prefiksimäisiä aineksia” ja erityisesti ”omaperäisiä itsenäisenä lekseeminä esiintymättömiä, mutta yhdyssanan määriteosana tavallisia nominaalisia vartaloita (eli prefiksimäisiä aineksia) ovat esim. lähi-, kauko-, etä-, päälli-, keski-, nyky-, irto-, liika-, puoli-, keino-, pika-, julki-, ilmi-, iki-, äkki-, avo-, umpi-, täsmä-, pysty-, haja-, vasta-, perus-.” Luettelon aineksista kuitenkin liika, puoli, keino, julki, ilmi ja (harvinaisena) perus esiintyvät myös itsenäisinä. Niitä ei siis voi ainakaan ilman muuta pitää yhdyssanamuotoina.
Yhdyssanamuotoina ei tässä tarkastelussa pidetä sellaisia sanoja, jotka esiintyvät vain yhdyssanan alkuosana eivätkä ole normaalien sanojen lyhentymiä tai muuntumia. Esimerkiksi sana typö esiintyy vain yhdyssanassa typötyhjä, mutta ei ole hyödyllistä käsitellä sitä yhdyssanamuotona, koska sillä ei ole muita muotoja. Sama koskee esimerkiksi sanaa super, joka esiintyy sellaisissa arkikielen ilmauksissa kuin superhyvä. Tällaiset ilmiöt voisi kuvata myös niin, että alkuosa ei ole lainkaan sana, vaan etuliite eli prefiksi. Toisaalta etuliitettäkin saatetaan ruveta käyttämään itsenäisenä sanana, ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”se oli ihan superia”.
Laura Tyysterin väitöskirjassa Aamiaiskahvilasta ötökkätarjontaan: Suomen kirjoitetun yleiskielen morfosyntaktisten yhdyssanarakenteiden produktiivisuus käytetään suppeaa yhdyssanamuodon (yhdysosamuodon) käsitettä, joka kattaa vain ”vain itsenäistä sanaa edustavat epäitsenäiset muodot (esim. em. ihmiskäsi, jonka alkuosa edustaa sanaa ihminen)”. Siinä tulkitaan tätä niin, että monet ISK:ssa yhdysosamuodoiksi kuvatut ainekset ovat epäitsenäisiä leksikaalisia elementtejä eli lyhyesti epäitsenäisiä elementtejä. Sellaisiksi on siinä luokiteltu muun muassa valko- ja lähi- (jälkimmäinen kai siksi, että sen edustama sana on vajaataivutteinen: lähellä : läheltä : lähelle) ja myös esimerkiksi siksi, että sille ”ei kuitenkaan ole kielessä olemassa lähtömuotoa, josta yhdyssanamuoto olisi muodostettu” (alkeinen ei ole käytössä oleva sana). Tällainen rajaaminen on tietysti mahdollista ja tekee käsitteestä jotenkin selvemmän, mutta tällöin monet muodot jäävät ikään kuin ilmaan epäitsenäisinä aineksina, vaikka niillä on sekä merkityksen että muodon puolesta suhde kielen sanoihin, toisin kuin esimerkiksi sellaisilla todella epäitsenäisillä aineksilla kuin vento sanassa ventovieras.
Yksinkertainen loppuheitto, jossa sanan perusmuodosta jää loppuvokaali pois, on melko tavallinen yhdyssanoissa. Vanhoissa kansanomaisissa paikannimissä ja sukunimissä sitä esiintyy runsaasti, esimerkiksi Valkjärvi, Hauklampi, Heinaho, Haapoja. (Jotkin tällaiset nimet ovat tulkinnanvaraisia; esimerkiksi valk voidaan tulkita sanan valko tai sanan valkea lyhentymäksi.) Muuten kuin erisnimissä ilmiö rajoittuu pienehköön määrään sanoja, joissa lähinnä loppu-i putoaa pois, mutta nämä sanat ovat toisaalta usein esiintyviä, esimerkiksi
Uudehkoissa lainasanoissa on usein loppu-i, jolla ei ole vastinetta alkuperäkielessä (esimerkiksi broiler, englannin broiler). Loppu-i saattaa puuttua yhdyssanoista (esimerkiksi broilerpata; tavallisemmin ja oikeammin broileripata), mahdollisesti alkuperäkielen vaikutuksesta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin tavallista eikä normien mukaista.
Erikseen mainittakoon kyynär- (esim. sanassa kyynärpää); loppuheitoton muoto kyynärä on harvinainen ja erilaistunut tarkoittamaan vanhaa mittayksikköä.
Loppuheitollisen muodon kanssa esiintyy usein rinnakkain muoto, jossa alkuosa on perusmuodossaan, esim. uusseelantilainen ja uusiseelantilainen ovat molemmat käytössä. Toisaalta monet vakiintuneet yhdyssanat esiintyvät vain sellaisina, joissa alkuosa on kompositiivissa, esim. suurpiirteinen, pienjännite, uusperhe.
Erisnimissä esiintyy myös voimakkaampia lyhentymiä, jotka ovat yleensä ainakin yleiskielen kannalta katsottuna säännöttömiä. Alkuperäkin on saattanut hämärtyä; esimerkiksi nimen Koijärvi alkuosan on selitetty olevan lyhentymä sanasta koivu. Erisnimien alkuosien lyhentymiä ei ehkä pitäisi luokitella varsinaisiksi yhdyssanamuodoiksi vaan pikemminkin sisäheitoksi, jonka esiintyminen ei periaatteessa riipu siitä, että kyseessä on yhdyssana. Käytännössä tietysti yhdyssanat ovat pitkähköjä ja siksi alttiita ”kulumiselle”. Lisäksi se, että sisäheitto hämärtää sanan alkuperän, ei ole suurikaan ongelma silloin, kun kyse on erisnimestä.
Loppuheitto ei ole vain yhdyssanoissa esiintyvä ilmiö. Esimerkiksi sana uusi esiintyy puhekielessä varsin usein muodossa uus myös itsenäisenä sanana. Loppuheitto on sanojen loppuosien putoamista pois, ”kulumista”, ja selittyy pyrkimyksellä puheen nopeuteen. Mutta erityisesti yhdyssanoissa se myös auttaa hahmottamaan ilmaisun kiinteänä kokonaisuutena, jolla on eri merkitys kuin vastaavalla sanaliitolla on tai olisi.
Loppuheittoisina yhdyssanamuotoina voidaan pitää myös konsonanttivartaloisen vaihtoehdon yksinomaisuutta yhdyssanojen alkuosassa. Voidaan esimerkiksi sanoa joko sammal : sammalessa tai sammale : sammaleessa, mutta yhdyssanoissa vain konsonanttiloppuinen sammal- tulee kyseeseen.
Tämä ilmiö näyttäisi esiintyvän miltei aina, kun sanasta on mainitunlaiset rinnakkaismuodot; esim. kyynel- (ei kyynele-), askel- (ei askele-), taival- (ei taipale-). Mainittakoon vielä tähän ryhmään kuuluvat sanat sävele : sävel- ja nivele : nivel-, joiden loppuheitottomat perusmuodot ovat nykyisin hyvin harvinaisia. Sana vempele ei esiintyne yhdyssanoissa kuin muutamissa vakiintuneissa, merkitykseltään erikoistuneissa ilmaisuissa kuten vemmelsääri, joiden alkuosaa nykyinen kielitaju tuskin tunnistaa sanan vempele muodoksi.
Erikoinen on myös seppele-sanan muunnelma sepel, joka on itsenäisenä sanan hyvin harvinainen joskin vielä Nykysuomen sanakirjassa mainittu. Se esiintyy useissa yhdyssanoissa, mm. sepelkyyhky ja sepelvaltimo, mutta nykyinen kielitaju ei useinkaan miellä sen edustavan sanaa seppele, varsinkaan kun merkityksenkehitys ei ole aivan ilmeinen. Nykyisin ei enää syntyne uusia sepel-alkuisia sanoja, vaan yhdyssanan alkuosana esiintyy seppele, esimerkiksi seppelepäinen.
Erikoistapaus on sana syksy. Esiintyy jonkin verran syksy-alkuisia sanoja, vaikka syys- on tavallisempi; toisaalta syys itsenäisenä sanana rajoittunee runokieleen. Tässä sanassa esiintyy loppuheiton ohella muitakin muutoksia; muodot selittyvät oletetusta kantamuodosta sykysy, josta on toisista muodoista heittynyt pois toinen y sanan sisältä, toisista taas sekä loppuvokaali että sanansisäinen k ehkä astevaihtelun kautta.
Tapauksissa, joissa yhdyssanan osat ovat sulautuneet yhteen jopa niin, ettei yleinen kielitaju aina edes pidä niitä yhdyssanoina, on jossain määrin keinotekoista tarkastella alkuosaa kompositiivimuotona. Esimerkiksi sana kakluuni voitaisiin vielä jotenkin tulkita niin, että sanan kaakeliuuni alkuosa on kolmella eri tavalla lyhentynyt. Sama koskee sanaa maailma tavallisemman, lyhytvokaalisen ääntämyksen mukaan, vaikka siinä alkuosan maa vokaali ei ole vain lyhentynyt vaan liittynyt jälkiosan alkuvokaalin kanssa diftongiksi niin, että jälkimmäisen sivupaino on hävinnyt. Mutta jos perusteltu käsitys sanan kiuas yhdyssanaperäisyydestä pitää paikkansa, niin että sanan kivikota murreasuiset muodot (esim. kivkoan, kivkoassa) on alettu käsittää sanan kiuas : kiukoa- (~ kiukaa-) muodoiksi, niin voidaanko enää mielekkäästi erottaa, mikä siinä on yhdyssanamuotoinen alkuosa?
Päätteen poisjätöksi voidaan kutsua sellaisia kompositiivitapauksia kuin punainen : puna-. Ne ovat loppuheittoon rinnastuvia siinä mielessä, että kompositiivi on lyhyempi kuin perusmuoto. Mutta kyse ei ole siitä, että sananmuodon lopusta olisi ”kulunut pois” jotakin, vaan siellä ei koskaan ole ollutkaan sellaista ainesta, joka perusmuodossa esiintyy. Poikkeuksena voisi pitää muotoa tika- (mm. sanassa tikapuut), joka lienee tulkittava sanan tikas yhdyssanamuodoksi.
Päätteen poisjättö esiintyy usein värien nimissä. Sana punainen on johdos sanasta puna, joka nykyisin on itsenäisenä sanan harvinainen. Yhdyssanojen alkuosissa se kuitenkin korvaa johdoksensa. Kantasana ei välttämättä enää lainkaan esiinny itsenäisenä sanana, paitsi ehkä nimissä; esim. valko- on tällainen (joskin Valko esiintyy hevosen nimenä).
Lisäesimerkkejä: keltainen : kelta-, sininen : sini-. Näissä tapauksissa on kyse päätteen -inen pois jättämisestä. Se näyttäisi olevan ”pakollinen” siinä mielessä, että kyseiset värinnimet ovat aina kompositiivimuodossa, kun ne esiintyvät yhdyssanan alkuosana.
Poikkeuksen muodostavat kuitenkin sellaiset oppitekoiset viralliset kirjoitusasut kuin Punainenmeri. Ne ovat kaksinkertaisesti omituisia, sillä jos ei käytetä normaalia kompositiivimuotoa (joka olisi Punameri, vrt. vanhempaan nimistöön kuten Valko-Venäjä), odottaisi sentään käytettävän -s-loppuista kompositiivia kuten -nen-loppuisista sanoista yleensä. Kyse on ilmeisesti vain termienyhteenkirjoittamisvimman lieveilmiöstä, joka rajoittuu vain kirjoitusasuun. Kyseessä on sanaliitto Punainen meri, mutta se vaaditaan kirjoitettavaksi yhtenä sanana.
Toisenlainen tapaus on vihreä : viher-, jossa on näennäisesti kyse loppuosan kulumisesta pois kompositiivimuodossa. Mutta todellisuudessa sanassa vihreä (rinnakkaismuoto: viheriä) on johdinainesta, jota kompositiivissa ei ole koskaan ollut. Sama koskee tapausta ruskea : rusko-. Näissä tapauksissa yhdyssanamuodon käyttö rajoittuu yleensä muutamiin tapauksiin, jotka ovat erikseen sepitettyjä termejä. Uusissa sanoissa, etenkin tilapäisissä yhdyssanoissa, käytetään perusmuotoa. Esim. viherrehu ja viherrakentaminen mutta vihreätakkinen; ruskohiili mutta ruskeasilmäinen. Näissä kompositiivimuodolla tuntuu olevan oma merkitysvivahteensa; esimerkiksi viher- viittaa yleensä vihreään nimenomaan kasvillisuuden värinä. Tosin edellä mainittu yhteenkirjoittamisvimma termistötyössä on johtanut siihen, että kompositiiveja on ruvettu käyttämään värinnimien yleisinä vastineina, esim. ruskokärpässieni (ennen ruskea kärpässieni). Kieltämättä tästä on se etu, että tällaiset termit erottuvat paremmin satunnaisista sanaliitoista, joissa adjektiivilla on vain väriä kuvaava merkitys.
Huomattakoon, että näissä tapauksissa yleensä sanan verbijohdokset perustuvat kompositiivimuodon kaltaiseen vartaloon, eivät niihin muotoihin, joissa adjektiivi esiintyy itsenäisenä sanana. Esim. vihertää, kellastua.
Luonnollinen selitys ilmiölle on, että alun perin värien nimet ovat olleet johtimettomia, esim. valko. Luultavasti sellaista sanaa käytettiin sekä adjektiivinomaisena määritteenä että itsenäisenä väriaineen nimenä (vrt. sanaan huulipuna). Ensin mainitussa tapauksessa ruvettiin liittämään sanaan adjektiivinjohdin -inen, mutta tätä ei tehty silloin, kun oli kyse yhdyssanan kaltaisesta kiinteästä muodosteesta. Ja yhdyssanat kuten punakettu voidaan haluttaessa ajatella sellaisiksi, että määriteosana on substantiivi puna pikemminkin kuin adjektiivin punainen yhdyssanamuoto.
Edellä kuvattuihin tapauksiin voidaan rinnastaa kirjo-, joka nykykielen kannalta on sanan kirjava yhdyssanamuoto. Kenties Kalevalan kielen sana kirjokansi ’kirjavakantinen’ on antanut mallin sellaisille sanoille kuin kirjopesu ja kirjosieppo. (Substantiivi kirjo ’spektri’ on oppitekoinen eikä ole levinnyt kovin yleiseen käyttöön. Lähinnä se näyttäisi esiintyvän kuvaannollisessa merkityksessä, etenkin fraasissa ”elämän koko kirjo”, joissa merkitys on pikemminkin ’kirjavuus’ kuin fysiikan sanaa spektri vastaava.)
Useista vierasperäisistä -nen-loppuisista adjektiiveista käytetään yhdyssanamuotoja, joista kyseinen pääte puuttuu, esim. sosiaalinen – sosiaalihuolto. Osaa näistä sanoista käytetään ilman -nen-päätettä myös itsenäisinä sanoina, joskin sellainen käyttö lienee vähenemässä. Useissa tapauksissa päätteetöntä muotoa käytetään myös substantiivina. Niinpä esimerkiksi aktiivi voi tarkoittaa mm. verbien pääluokkaa taikka järjestössä aktiivisesti toimivaa henkilöä; joskus sitä käytetään myös adjektiivina, mutta tavallisemmin sanotaan aktiivinen. Yhdyssanamuoto on joka tapauksessa aktiivi-, joten yhdyssanoissa mainittu ero häviää. Huomattakoon kuitenkin, että rinnasteissa yhdyssanoissa käytetään tämän tyypin sanoista -nen-loppuisten sanojen normaalia -s-loppuista yhdyssanamuotoa, esim. sosiaalis-taloudellinen.
Edellä kuvattu ilmiö selittyy sillä, että kyseisissä sanoissa lainaa on vain päätettä edeltävä osa, esim. sosiaali- (vrt. englannin social). Siihen on liitetty suomalainen adjektiivinpääte, jota jostain syystä on pidetty tarpeellisena, ei kuitenkaan yhdyssanamuodoissa. Oma vaikutuksensa tähän on saattanut olla ruotsin esikuvalla. Ruotsissahan jotkin tällaiset sanat esiintyvät erillisinä sanoina enemmän ruotsiin mukautettuina kuin yhdyssanoissa, esim. nationell mutta nationalbibliotek.
Kuriositeettina mainittakoon, että sanan sosialidemokratia (kirjoitettuna nimenomaan näin, siis vanhan ortografian mukaan) on väitetty johtuvan sanasta sosialismi eikä sanasta sosiaalinen. Jos tämä pitäisi paikkansa, kyseessä olisi varsin erikoinen lyhentymäkompositiivi.
Erikoistapauksen muodostaa se, että sana fossiili esiintyy yhdyssanan alkuosana paitsi sellaisissa sanoissa kuin fossiililöytö, joissa on kyse merkityksestä ’muinaisajan eliön kivettynyt tms. jäänne, kivettymä’, myös edustamassa sanaa fossiilinen, joka viittaa myös sellaisiin jäänteisiin, joista eliöt eivät enää ole mitenkään erotettavissa, kuten kivihiileen, maaöljyyn ja maakaasuun. Tämä koskee esimerkiksi sanoja fossiilitalous ja fossiiivapaa.
Vertaa sivistyssanojen kompositiivinmuodostukseen yleisesti.
Päätteen poisjättöä on ruvettu käyttämään myös tietoisen sanastonkehittelyn keinona. Tunnettu tapaus on täsmä-, aluksi täsmäase, sitten muotivillityksenä täsmähoito ym. Se on kai tulkittava adjektiivin täsmällinen kompositiiviksi, joka kuitenkin on saanut erikoismerkityksen.
Edellä kuvatuissa tapauksissa pois jätettynä päätteenä on johdinpääte. Myös taivutuspääte voi jäädä pois.
Monikkosanoissa eli sellaisissa sanoista, jotka itsenäisinä esiintyvät vain monikossa (plurale tantum), käytetään kompositiiveina yksikköä. Esimerkkejä: häät, mutta hääjuhla; urut, mutta urkupilli. Tätä olisi ehkä parempi kutsua yksikön käytöksi monikon sijasta kuin monikon taivutuspäätteen -t pois jättämiseksi. Yksikkömuoto esiintyy kompositiivissa, jos sitä koskee jokin kompositiivinmuodostuksen yleinen sääntö. Niinpä sanan hautajaiset yhdyssanamuoto ei tietenkään ole hautajainen- vaan hautajais-.
Päätteen poisjättöön voidaan rinnastaa
tapaukset, joissa yhdyssanan alkuosa ei lainkaan
esiinny itsenäisenä sanana paitsi
joinakin adverbiksi kangistuneina taivutusmuotoina.
Tällaisia ovat etenkin monet alkujaan paikallisuutta
ilmaisevat sanat, jotka ovat saaneet monenlaista kuvaannollistakin käyttöä,
esimerkiksi
ulko-, sisä-, lähi-, kauko-,
taka-,
Nämä vartalot ovat tavallaan perusmuotoja, koska ulkona, sisältä ovat nominien taivutuskaavan mukaan muodostettuja muotoja sanoista, joita ei nykykielessä esiinny perusmuodossa (paitsi yhdyssanojen määriteosina). Kyse ei tässä mielessä ole erityisestä yhdyssanamuodosta, joka poikkeaisi perusmuodosta.
Puhtaalla vartalolla tarkoitetaan tässä sanaa, joka ei esiinny (ainakaan nykykielessä) itsenäisenä edes adverbien vartalona, kuten edellisessä kohdassa käsitellyt sanat, vaan vain toisaalta johdosten kantasanana, toisaalta yhdyssanan alkuosana.
Tällainen on nyky-, joka esiintyy laajasti yhdyssanan alkuosana edustaen adjektiivia nykyinen, joka on sen johdos. Muita johdoksia sillä ei lienekään, paitsi nyt, joka on ilmeisesti syntynyt varsin epäsäännöllisesti (päätteenä -t, heikkoasteisessa vartalossa tapahtunut epäsäännöllinen lyhentyminen). Yhdyssanamuotoa nyky- on ilmeisesti joskus pidetty torjuttavana, koskapa on sepitetty muoto nykyis-, joka olisi yleissäännön mukainen adjektiivin nykyinen yhdyssanamuoto. Se ei kuitenkaan tullut yleiseen näyttöön. Esimerkiksi oppiaineen nimi nykyiskansain kirjallisuus on jäänyt historiaa.
Sanojen vakaa, vakava ym. kantasana vaka ei esiinny nykykielessä itsenäisenä, mutta kylläkin alkuosana sanassa vakavarainen ja paljon uudemmassa, sepitetyssä sanassa vakakuva.
Vielä voidaan mainita kitu- esim. sanassa kitukasvuinen, jossa se voidaan tulkita verbin kitua kompositiiviksi. Muodoltaanhan kitu- on kyseisen verbin vartalo. Sen sijaan sanassa kitupiikki alkuosa jäsennettäneen vain vahvistavaksi etuliitteeksi. Samantapainen muoto kuin kitu- on peri-.
Päätteen poisjättö on verrattavissa taivutuspäätteen poisjättöön yhdyssanojen muodostuksessa useissa indoeurooppalaisissa kielissä. Esimerkiksi kreikan (miespuolista) jumalaa tarkoittavan sanan perusmuoto theos sisältää päätteen -s, joka ei kuulu sanan vartaloon vaan on yksikön nominatiivin sijapääte; ja se jää pois yhdyssanoissa, esim. theologia. Nykykieliin on sekä lainattu tällaisia sanoja että erityisesti muodostettu niiden mallin mukaan uusia sanoja kreikan sanoista. Myöhemmin on sitten ilmeisesti ruvettu käsittämään määriteosan -o- jonkinlaiseksi ns. sivistyssanoihin kuuluvaksi yhdyssanamuodon päätteeksi (tai sidevokaaliksi), niin että nyt saamme katsella sellaisia barbaarisia muodosteita kuin hårologi ja amkonomi, joista jälkimmäinen sentään jäi vain ehdotukseksi.
Yhdyssanamuodot, joissa loppuvokaali on toinen kuin sanan
perusmuodossa, rajoittuvat muutamiin tapauksiin.
Enimmäkseen on kyse vakiintuneista sanoista ja epäproduktiivisista
ilmiöistä, eli uusia tällaisia sanoja ei juurikaan synny.
Yhtä poikkeusta (kolme) lukuun ottamatta nämä sanat
ovat ilmeisesti kaikki sellaisia, joiden perusmuoto on
a- tai ä-
Esimerkkejä:
Vertaa ruotsissa esiintyvään vastaavaan ilmiöön, esim.
saga ’satu’ mutta sagobok ’satukirja’.
Latinan yhdyssanoissa esiintyy yleisesti ilmiö, jossa yhdyssanan
alkuosassa on normaalin vartalovokaalin tilalla
Loppuvokaalin vaihtelu yhdyssanamuodoissa lienee samaa alkuperää kuin vokaalinvaihtelu taivutuksessa, esim. aita : aitoihin : aitoja. Sen syntyä taas käsitellään mm. kirjassa Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys (4. painos, Otava, 1979). Kyseiseen kirjaan, joka iästään huolimatta on edelleenkin paras kokonaisesitys aihepiiristään, viitataan jäljempänä lyhenteellä SKRK. Se käsittelee yhdyssanamuotoja yllättävän vähän. Lähinnä se johtopäätteiden alkuperää ja käyttöä kuvaillessaan mainitsee erikseen, mitkä johdokset esiintyvät vain yhdyssanojen määriteosina.
SKRK mainitsee (s. 122) -i-loppuisista yhdyssanamuodoista, että ”murteissa tällaiset yhdyssanat ovat paljon yleisempiä kuin kirjakielessä”, esittäen esimerkkeinä mm. sanat heinihanko, leipivarras ja metsikana.
Kompositiivi pyörö- (esim. sanassa pyöröhirsi) on nykykielen kannalta lähinnä adjektiivin pyöreä edustaja ja siten epäsäännöllinen. Se johtunee kuitenkin vartalosta pyörä- (vrt. esim. verbiin pyörähtää) ja rinnastuu täten edellä kuvattuihin vokaalinvaihtelutapauksiin. Vertaa edellä käsiteltyyn kompositiiviin rusko-.
Kaikkein
tavallisimpia kompositiivitapauksia ovat sanat, joiden loppu
on
-nen.
Niiden yhdyssanamuodon
Erikoisuuksista mainittakoon, että uutis- esiintyy paitsi substantiivin uutinen säännöllisenä yhdyssanamuotona myös erikoismerkityksessä, jossa se on lähinnä adjektiivin uusi edustaja, esimerkiksi sanassa uutisleipä, ja että epäsäännöllinen heikkoasteinen muunnelma uudis- on saanut toisenlaisen erikoiskäytön (esimerkiksi uudisasukas, uudismuodoste).
Toinen erikoisuus on, että sana kaksonen esiintyy yleiskielessä vain tässä muodossa, ei muodossa kaksoinen, mutta sen yhdyssanamuotoina esiintyvät sekä kaksos- että kaksois-. Ne ovat osittain vaihtoehtoisia, esimerkiksi kaksosveli ~ kaksoisveli, mutta i:tön muoto esiintyy vain viitattaessa kaksosiin eli kahteen samasta raskaudesta syntyneeseen ihmiseen tai eläimeen; yleiskielessä on siten esimerkiksi vain kaksoiskappale, ei sen rinnalla muotoa kaksoskappale. On tulkinnanvaraista, miten yhdyssanan alku kaksois- pitäisi tulkita silloin, kun se ei viittaa kaksosiin.
Se, että -nen-loppuisten sanojen taivutusvartalo on erilainen kuin perusmuoto (esim. hevonen mutta hevosen, hevosta, hevosia jne.), on selitetty ns. suppletivismiksi: eri alkuperää olevat sanat tai sananosat ovat liittyneet samaan taivutuskaavaan (paradigmaan). Toisin sanoen -nen ja -se- ovat ehkä alkujaan kaksi aivan erillistä johdinta, jotka jostakin syystä ovat ”yhtyneet” toisiinsa.
Suppletivismi on tavallista mm. monien yleisten adjektiivien vertailumuodoissa, esim. hyvä : parempi tai ruotsin god : bättre. Suppletivistinen on myös olla-verbin potentiaalimuoto lienee.
Laajentuneeksi loppuheitoksi voidaan kutsua tapauksia seitsemän : seitsen- ja kymmenen : kymmen-, joissa on heittynyt pois myös konsonanttiainesta. Tosin mahdollista on sekin, että näissä alkuperältään epäselvissä sanoissa on perusmuodossa johdinainesta, jolloin kompositiivimuodoissa olisi kyse päätteen poisjätöstä.
Yhdenlaisesta loppuheitosta on kyse myös alkuosassa hydrauli-, joka voidaan tulkita lyhentymäksi sanasta hydraulinen tai sanasta hydraulikka ja joka esiintyy rinnan jälkimmäisen kanssa, esimerkiksi hydrauliikkakoneikko ~ hydraulikoneikko.
Vielä paljon voimakkaampana loppuheittona voisi pitää sellaisia tapauksia kuin digikuva, euronormi, ekokatastrofi ja teknomusiikki. Käytännössä niissä on kyse usein sanan alkuosan melko mielivaltaisesta lohkeamisesta koko sanaa edustamaan. (Joskus tähän liittyy vokaalin vaihtelu; esim. afro- edustaa sanaa Afrikka tai afrikkalainen.) Useimmiten kyse on suorasta vieraan esikuvan jäljittelystä tai pikemminkin alkuosan lainautumisesta osana pitempää sanaa, esimerkiksi ekokatastrofi < ruotsin ekokatastrof. Myöhemmin saatetaan alkuosaa käyttää myös muodostettaessa uusia sanoja, esim. ekohuussi ’ekologinen käymälä’, ja näin alkuosan voidaan sanoa muodostuneen jonkinlaiseksi kompositiivimuodoksi. Esimerkiksi digi- on yksinkertaisesti sanan digitaalinen edustaja, kun taas euro- on lähinnä sanan Eurooppa tai pikemminkin sanaliiton Euroopan unioni kompositiivi, eko- taas sanan ekologinen tai ekologia edustaja, ja tekno- edustaa sanaa tekninen tai tekniikka, joskin se on myös lohjennut itsenäiseksi sanaksi. Viimeksi mainitut kyllä voitaisiin selittää myös kreikan sanoista oikos ja tekhne (tai kreikan kompositiiveista oiko- ja tekhno-) suoraan johtuviksi. Mutta esimerkiksi sanan ekokatastrofi merkitys ei ole selitettävissä muuten kuin sanan ekologia saaman merkityksen kautta. – Ikäviä sekaannuksia aiheuttaa se, että euro on myös laajasti käytetty itsenäinen sana, valuutan nimenä. On vaikea arvailla, milloin euro- viittaa euroihin, milloin taas Eurooppaan.
Edellä kuvatut lyhentymämuodot ovat olleet melko arkisia, mutta niiden voi katsoa jo vakiintuneen yleiskieleen ja asiatyyliin. Sen sijaan esimerkiksi alumiini-sanan yhdyssanamuoto alu- sanassa aluvanne (= alumiinivanne) voitaneen katsoa vielä arkityyliin tai erikoiskieleen kuuluvaksi. Yleissanakirjoissa ei kuvata myöskään esimerkiksi sanan mobiili jo varsin tavallista yhdyssanamuotoa mobi-. Vielä selvemmin arkikielinen on vaki-, joka edustaa sanaa vakituinen tai vakinainen esimerkiksi sanassa vakikumppani.
Yhdyssanamuoto kristi- (lähinnä sanassa kristikunta) koettaneen nykyisessä kielitajussa sanan kristillinen tai kristitty lyhentymäksi. Alkuperältään se kuitenkin on ilmeisesti ruotsin kielen muoto Kristi ’Kristuksen’, joka taas on ruotsiin lainattu latinan genetiivimuoto Christi.
ISK esittää (§ 416): ”Vierasperäisiä yhdysosamuotoja ovat sellaiset prefiksit kuin audio-, fenno-, anglo-, psyko-, senso-, immuno-, sosio-, morfo-, bio-, geo- tai fysio-”. Tämä tuntuisi merkitsevän tulkintaa, jonka mukaan kaikki sellaiset vierasperäiset ainekset, jotka esiintyvät useiden lainasanojen alkuosia, olisivat yhdyssanamuotoja. Epäselväksi jää, minkä sanojen muotoja ne olisivat. Useat tällaiset sanat voidaan tulkita -loginen-loppuisia sanoja edustaviksi, kuten edellä on kuvattu, mutta mitä suomen sanoja esimerkiksi ainekset fenno- ja senso- voisivat edustaa?
Loppuheiton ja vokaalinvaihtelun eräänlaisina yhdistelminä voidaan pitää sellaisia tapauksia, joissa sanan perusmuodon lopusta jää kaksi tai useampia äänteitä pois ja tilalla tulee jokin vokaali. Esimerkiksi pehmo- ja kauno- ovat sanojen pehmeä ja kaunis yhdyssanamuotoja, jotka esiintyvät muun muassa sanoissa pehmolelu ja kaunopuheinen. Tosin ne esiintyvät myös erillisinä sanoina, joista arkikielinen substantiivi pehmo voitaneen tulkita erilliseksi johdokseksi, ammattikielen kauno taas sanan kaunokirjallisuus (tai kaunokirjoitus) lyhentymäksi. Vrt. sanan pehmyt käyttöön yhdyssanoissa. Sanan sileä yhdyssanamuodoksi voidaan tulkita silo-, joka esiintyy esimerkiksi sanassa siloposki.
Tällaisten sanojen yhdyssanamuoto saattaa edustaa sanan alkuperäistä kantavartaloa niin muuntuneena, että oletettava loppu-a on korvautunut o:lla; vrt. johdoksiin pehmoinen, kaunoi-nen, siloinen.
Joissakin tapauksissa sanalla on useita muotoja, jotka voidaan tulkita myös erillisiksi joskin samaa alkuperää oleviksi ja synonyymisiksi sanoiksi. Tällaisiksi voitaisiin käsittää myös edellä loppuheittotapauksena mainittu konsonantti- ja vokaalivartaloisuuden vaihtelu, kuten kyynel ja kyynele.
Sanan tuhat perusmuodon rinnakkaisasuna on tuhannen, tosin nykyisin lähinnä sanonnoissa, esimerkiksi tuhannen tulimmaista. Yhdyssanamuotona kuitenkin esiintyy aina vain asu tuhat-.
Toinen erikoisuus on ainoa ~ ainut. Itsenäisenä sanan ainut on varsin harvinainen muualla kuin runokielessä. Sen taivutus on vaillinainen: se esiintyy nykyisten sanakirjojen mukaan vain yksikön nominatiivissa ja partitiivissa, Nykysuomen sanakirjan mukaan lisäksi joskus myös monikkomuodoissa. Se on kuitenkin yhdyssanojen alkuosana hyvin paljon yleisempi kuin ainoa: sanat ainutkertainen ja ainutlaatuinen ovat tavallisia, kun taas ainoakertainen ja ainoalaatuinen ovat harvinaisia, joskus ilmeisesti vahinkomuodosteita. Alkuperältään ainut näyttäisi olevan yksi monista ainoa-sanan murrevarianteista.
Oma erikoisuutensa on oppitekoinen, lähinnä uskonnollisen kielen sana ainosyntyinen, joka on tavallisempi kuin ainutsyntyinen ja ainoasyntyinen. Sen alkuosa lienee tulkittava sanan ainoa epäsäännölliseksi lyhentymäksi. Tosin sana aino esiintyykin joskus myös itsenäisenä runokielessä (harvinaisena ja taipumattomana), mutta murteissa sanaa ei esiinny,
Sanan pehmyt ei voine katsoa kuuluvan nykyiseen yleiskieleen muuten kuin sanan pehmeä yhdyssanamuotona joissakin termimäisissä sanoissa, esimerkiksi lääketieteen pehmytkudos. Sana pehmytjäätelö on jäänyt tarvinaiseksi. Sanan pehmeä yhdyssanamuodoksi voidaan tulkita myös pehmo ainakin joissakin tapauksissa. Lisäksi pehmeä voi sellaisenaan esiintyä yhdyssanan alkuosana, joskin lähinnä vain silloin, kun jälkiosa on adjektiivi, esimerkiksi pehmeäkarvainen.
Sanat vale ja valhe ovat samaa alkuperää ja tarkoittavat samaa, mutta vale on Nykysuomen sanakirjan mukaan ”vars. kans.” (varsinkin kansankielessä), Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”us. ark.” (usein arkikielinen). Yhdyssanamuotona esiintyy kuitenkin lähes yksinomaisesti vale. Toisaalta se on silloin merkitykseltään melko erilainen kuin itsenäisenä sanana: se ei yleensä viittaa valehtelemiseen, vaan näennäisyyteen tms.
Yhdyssanamuotoina esiintyy muutamia sellaisia, jotka ovat
perusmuodon -s-pidentymiä,
esimerkiksi pappis- sanassa
pappissääty.
SKRK pitää (s. 124,
johtimen
Sanan päiväsaikaan alkuosa lienee alun perin adjektiivin päiväinen tai oikeammin sen murremuodon päivänen yhdyssanamuoto.
Sanassa tiiliskivi saattaisi -s-aines
johtua ruotsin sanan tegelsten vaikutuksesta.
Nykykielen kannalta on joka tapauksessa luonnollisinta
kuvata tapaukset niin, että joillakin substantiiveilla on
yhdyssanamuoto, jossa sanan vartalo on laajentunut
Toisenlaisesta -s-laajennuksesta on kyse sanassa maanviljely. Sillä on rinnakkaismuotona maanviljelys, mutta näillä on melko selvä työnjako: itsenäisenä sanana käytetään yleensä lyhyempää muotoa, yhdyssanan alkuosana pitempää, esim. maanviljelysneuvos.
Alkuperältään erikoinen ilmiö on yhdyssana saarnastuoli, jossa -s- kuuluu alkujaan jälkiosaan (joka on lainaa ruotsista: stol). Mitenkähän tällainen sana jäsentynee suomenpuhujien kielitajussa? On mahdollista mieltää se niin, että saarnas- on sanan saarna poikkeuksellinen yhdyssanamuoto, tai niin, että loppuosa on stuoli. Ensin mainittua tulkintaa tukevat edellä kuvatut yleiset i-loppuiset yhdyssanamuodot sekä se, että sanaa stuoli ei muuten esiinny yleiskielessä. Vertaa sanaan maakrapu, jossa myös on kyse sananalkuisen konsonanttiyhdistelmän säilymisestä yhdyssanan jälkiosassa, mutta jossa tuskin voidaan ajatella konsonantin ”siirtyneen” jälkiosan alusta alkuosan loppuun.
Alkuperältään epäselvä -s-laajentuma on yhdyssanamuoton neli- esiintyminen muodossa nelis-. Ilmiö rajoittuu muutamaan sanaan: neliskanttinen, neliskulmainen (= nelikulmainen).
ISK:n (§ 416 mukaan pääteaineksen ”vakiintuneita s-yhdyssanamuotoja on parikymmentä”, mutta se ei luettele niitä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi kyseeseen tulevat kai ainakin seuraavissa sanoissa esiintyvät muodot: kiukuspäissään, maisterismies, mestarismies, nimismies, porvarisnainen, vallasnainen.
ISK toteaa s-päätteen liittyvän yksikön nominatiiviin eikä vokaalivartaloon ja vartalon olevan joko heikko- tai vahva-asteinen. Tämä tekee kyseenalaiseksi, onko kyseessä varsinaisesti pääteaines vai onko näillä muodoilla useanlainen alkuperä. ISK lisää: ”Uudet s-yhdysosamuodot ovat satunnaisesti mahdollisia appositioyhdyssanan (» § 422) alkuosana, esim. näyttelijäsmies (TV).”
Pidentyminä voisi pitää myös yhdyssanan alkuosan loppukonsonanttia e:n jäljessä sellaisissa nimissä kuin Madetoja, Veneh’oja, Hernesmaa, Hernetkoski (ja ori-sanassa, esim. Orismaa ja murt. Orihvesi). Ilmiötä voisi pitää murremuotojen esiintymisenä nimissä, mutta kielihistoriallisesti kyse on alkuperäisen loppukonsonantin tai sen seuraajan säilymisestä. Muutoinhan kyseinen loppukonsonantti on yleensä assimiloitunut seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi ja kadonnut vokaalialkuisen sanan ja tauon edessä. Ilmiötä vain on vaikea hahmottaa, koska yleiskielen normien mukainen kirjoitusasu ei noudata ääntämystä. Mutta kyseiset yhdyssanamuodot ovat siis parhaiten luokiteltavissa loppukonsonantin poikkeukselliseksi säilymiseksi pikemminkin kuin miksikään pidentymiksi. Sellaiset nimet kuin Raessalo voitaneen luontevimmin selittää niin, että niissä määriteosa on nominatiivin kaltainen mutta sen kirjoitusasu on kielen yleisistä normeista poiketen ääntämyksen mukainen.
Sanan punikkitatti alkuosa on tulkittavissa sanan punainen poikkeukselliseksi yhdyssanamuodoksi, jossa siis tämän tulkinnan mukaan olisi pidentymä, johtopääte. Taustalla lienee se, että sanaa punikki on käytetty kyseisen sieniryhmän nimityksenä ja siiten on sitten liitetty selventävä loppuosa, ehkä osittain siksi, että punikki sai toisen merkityksen.
Sellaisissa sanoissa kuin tallelokero voi alkuosa ensi silmäykseltä näyttää adverbinvartalolta, samalta, joka esiintyy sanoissa tallessa, talteen ja tallesta sekä johdoksissa kuten tallettaa. Ääntämys tallellokero osoittaa kuitenkin, että kyseessä on tämän vartalon konsonanttiloppuinen johdos, vaikka loppukonsonantti aina esiintyy assimiloituneena eikä sitä merkitä kirjoituksessa.
Edellä on jo käsitelty joitakin sivistyssanoihin liittyviä
erikoisuuksia kuten
-nen-lopun pois jäämistä
(aktiivinen ~ aktiivi-)
ja
epäsäännöllistä lyhentymistä
(digitaalinen ~ digi-).
Näiden lisäksi esiintyy suuri joukko tapauksia, joissa
vierasperäinen adjektiivi ei esiinny yhdyssanoissa vaan sen
tilalla on vastaava vierasperäinen substantiivi, esimerkiksi
molekulaarinen ~
Toisentyyppisestä epäsäännöllisestä suhteesta on kyse silloin, kun sanan alkuosana esiintyy vieraan kielen aines, joka on toisaalta lainattu myös itsenäisenä sanana tai adjektiivijohdoksena. Jopa sellaiset sanat kuin psykologia ja psykiatria voisi yrittää tulkita yhdyssanoiksi, joissa psyko- ja psyk- ovat sanan psyyke yhdyssanamuotoja. Tulkinta edellyttäisi, että logia ja iatria käsitettäisiin suomen sanoiksi, ainakin sellaisiksi, jotka voivat esiintyä yhdyssanan jälkiosina.
Tulkinta on kuitenkin kokonaisuudessaan melko erikoinen. Vaikka sivistyssanan osa kuten psyko- tai -logia esiintyisi monissa sanoissa ja vaikka se voitaisiin (ainakin joissakin piireissä) käsittää itsessään merkitykselliseksi sananosaksi (morfeemiksi), sen käyttö kuitenkin yleensä rajoittuu sanoihin, jotka ovat kokonaisuuksina lainautuneet vieraasta kielestä. Jos sananosaa ruvetaan käyttämään produktiivisesti, uusien sanojen muodostamiseen ja liittäen niitä myös tavallisten suomen sanojen eteen, aletaan lähestyä epäitsenäisen sanan asemaa. Tällaisia ovat nykyisin kai ainakin jo geo- (esim. geokätkö) ja bio- (esim. biojäte).
Vartalonvaihteluna sanan väljässä merkityksessä voidaan pitää myös niitä muutamia tilanteita, jossa jonkin sanan tilalla esiintyy yhdyssanamuotona kokonaan eri sana. Sanan äiti vanhoja synonyymeja ovat emä ja emo, joita itsenäisinä sanoina käytetään nykyisin vain erikoismerkityksissä ja -tilanteissa, mutta yhdyssanoissa ne saattavat edustaa sanaa äiti sen perusmerkityksessä. Esimerkiksi emäseurakunta lienee tavallisempi kuin äitiseurakunta, ja emolevy on selvästi yleisempi kuin äitilevy (engl. motherboard).
Hiukan samantapainen ilmiö on, että sanan kuollut yhdyssanamuotona esiintyy joissakin sanoissa marras-; tosin määriteosan merkitys sellaisissa sanoissa kuin marraskuu ja marraskesi ei taida olla kovin hyvin tunnettu nykyisessä kielitajussa.
Mainittakoon vielä se, että suunnilleen samaa tarkoittavien (ja samasta vartalosta muodostuneiden) adjektiivien pieni, pikku ja pienoinen merkitykset ja sävyt eivät paljoakaan vaikuta vastaavien yhdyssanamuotojen käyttöön. Esimerkiksi pikku- esiintyy lukemattomissa sanoissa (esim. pikkujoutsen, pikkuviha, pikkupaketti) yksinkertaisesti neutraalissa merkityksessä ’pieni, pienempi’ ilman sanaan pikku sisältyvää sävyä. Lisäksi huomattakoon yhdyssanamuoto vähä-, joka on alkujaan vain adjektiivi vähä ’pieni’, joka tässä merkityksessä vain ei enää esiinny itsenäisenä sanana nykyisessä yleiskielessä.
On myös sanoja, jotka ylipäänsä esiintyvät vain yhdyssanojen määriteosina, esimerkiksi puti, joka esiintyy vain sanassa putipuhdas. Koska ne siis esiintyvät vain kompositiivin funktiossa ja koska niillä ei ole muuta muotoa, niistä voisi käyttää nimitystä compositivum tantum.
Osa tällaisista sanoista on syntynyt toisen sanan alkusointuiseksi pariksi, jolla ei ole omaa merkitystä, vain vahvistava tehtävä; ks. Alkusointusyntyiset vahvistussanat suomessa.
Monet tällaisista tapauksista voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi eikä yhdyssanoiksi. Esimerkiksi SKRK esittää (s. 493) ilmaisun puti puhdas sanaliittona, ”alkusointusanaparina”. Nykyiset kielen normit kuitenkin ovat yhteen kirjoittamisen kannalla.
Sana, joka on esiintynyt vain yhdyssanan alkuosana, saattaa muuttua itsenäiseksi sanaksi, joka tarkoittaa samaa kuin tietty sillä alkava yhdyssana, Jossakin kielen kehityksen vaiheessa avio lienee ollut compositivum tantum, mutta sittemmin se on lohjennut itsenäiseksi sanaksi, eli sanasta avioliitto on ruvettu käyttämään lyhempää muotoa avio.
Voisi luulla, että useinkin käy niin, että jokin sana muutoin häviää kielestä, mutta jää elämään jossakin yhdyssanassa. Kovin yleistä se ei kuitenkaan näytä olevan. Esimerkiksi viti lienee monille tuttu vain sanasta vitivalkoinen, jossa se näyttää olevan vahvístava etuliite. Alkujaan viti on itsenäinen substantiivi, merkityksenä ’vasta satanut hieno (pakkas)lumi’. Kielitoimiston sanakirjan mukaan se on edelleen käytössä tässä merkityksessä, mutta tuskin se enää esiintyy yleiskielessä.
Voi kysyä, onko haaksi enää suomen kielessä elävä sana vai onko se muuttunut compositivum tantum -sanaksi, joka esiintyy vain yhdyssanassa haaksirikko. Kielitoimiston sanakirjassa haaksi (ja rinnakkaismuoto haahti) vielä mainitaan, mutta runokieliseksi merkittynä, ja tämähän tarkoittaa käytännössä vain vanhaa runoutta.
Rajatapaus on esimerkiksi orvaskesi. Alkuperältään se on yhdyssana, mutta mieltääkö nykyinen kielitaju sen koostuvaksi osista orvas ja kesi, kun kumpikaan osa ei esiinny itsenäisenä sanana?
Monissa tapauksissa kuten
Mainitunlainen nominivartalo on myös seka, joka esiintyy yleisesti yhdyssanojen alkuosana, johdosten kantasanana ja adverbina muodoissa seassa, seasta ja sekaan. Siitä esiintyy myös o-loppuinen muoto muutamissa sanoissa kuten sekopää ja oppisana sekovartinen.
ISK:n kohta Yhdysosa epäitsenäinen luettelee joitakin tällaisia vartaloita, joskin se käsittelee myös eri aihetta: sanoja, jotka esiintyvät vain yhdyssanan jälkiosana.
Tällaisia sanoja ei voi yksiselitteisesti kuvata joidenkin sanojen yhdyssanamuodoiksi. Lähinnä niiden voi sanoa edustavan alkuperäistä nominia, jota kielessä ei sellaisenaan enää ole, mutta esimerkiksi seka voidaan selittää myös esimerkiksi verbin sekoittaa tai adjektiivin sekalainen kompositiiviksi.
Nimissä ja vierasperäisissä sanoissa on paljon sellaisia, joiden määriteosan voidaan sanoa olevan compositivum tantum. Ja esimerkiksi SI-mittajärjestelmän etuliitteitä kuten milli- ja kilo- ei järjestelmän itsensä mukaan pitäisi käyttää kuin etuliitteinä. Mutta tunnetusti esimerkiksi kilo esiintyy erittäin yleisesti itsenäisenä sanana; yleispuhekielessä se yleensä tarkoittaa kilogrammaa, mutta se voi erikoisalojen arkikielessä tarkoittaa asiayhteyden mukaan muutakin kilo-alkuista yksikköä, esim. kilo-ohmia. Tämä havainnollistaa sitä, miten ongelmallista määriteosien lohkeaminen omiksi sanoikseen, eräänlainen pars pro toto siis, voi olla kielen yksiselitteisyyden kannalta. Erityisen paha tapaus on mikro. Sen käyttö merkityksessä ’mikrohame’ kuuluu jo historiaan. Ikävää todellisuutta, ja siten mahdollinen huumorin lähde, on kuitenkin se, että sillä voi nykyisin olla hyvä hyvin merkitys ’mikroaaltouuni’ kuin merkitys ’mikrotietokone’, ja saattaapa se joissakin kielimuodoissa tarkoittaa jotakin mikro-alkuista mittayksikköäkin.
Erikoisasemassa ovat yhdyssanamuodot alkeis- ja itseis-, jotka muodoltaan ovat hypoteettisten sanojen *alkeinen ja *itseinen normaaleja s-loppuisia muotoja. Tosin Nykysuomen sanakirja mainitsee sanan itseinen itsenäisenä sanana, mutta yleiskieleen kuuluvana sitä ei voine pitää; matematiikan kielessä se kyllä saattaa esiintyä sanan absoluuttinen synonyymina. Sen sijaan sanaa *alkeinen ei käytettäne missään. Käytännössä alkeis- on substantiivin alkeet yhdyssanamuoto. Taustalla varmaankin on se, että kyseisen substantiivin yksikkömuotoa *alje ei käytetä.
Usein yhdyssana on merkitykseltään sellainen, että sen määriteosa on loogiselta kannalta verbi. Suomen kielessä ei kuitenkaan käytetä verbialkuisia yhdyssanoja, vaan verbin tilalla käytetään verbin substantiivijohdosta tai sellaista muistuttavaa muotoa. Hetki, jolloin jokin tehdään, siis tekemisen hetki, on tekohetki. Kone, jolla kirjoitetaan, on kirjoituskone. Kieli, jolla ohjelmoidaan, on ohjelmointikieli. Maa, jossa olen syntynyt, on synnyinmaani. Itse sanan yhdyssana alkuosa voidaan tulkita verbin yhdistää kompositiiviksi.
Kuten esimerkeistäkin ilmenee, käytössä on monia erilaisia substantiivijohdoksia ilman mitään ilmeistä järjestelmää. Näiden muotojen käyttöä ei juuri ole kuvattu kieliopeissa, sanakirjoissa tai kielenoppaissa. E-kirjassa Handbook of Finnish on kuitenkin laajahko taulukko verbeistä ja niiden yhdyssanamuodoista.å>
Usein tietystä verbistä käytetään aina samaa johdosta yhdyssanoissa, mutta vaihteluakin on paljon, esim. synnyinmaa mutta syntymäpäivä. Tavallisesti kussakin yhdyssanassa käytetään aina samaa yhdyssanamuotoa, mutta synonyymista vaihteluakin esiintyy (esimerkiksi sanan synnyinmaa rinnalla syntymämaa). Jonkinlaista merkityseroa on ehkä sellaisissa sanoissa kuin syntyhetki ja syntymähetki, joista jälkimmäinen tuntuisi viittavan konkreettisempaan (esim. ihmisen) syntymiseen eikä vain ajatuksen tms. ”syntyyn”. Erikoisuutta edustaa verbi periä, joka edustuu yhdyssanoissa monin eri tavoin: perimistoimisto, perintätoiminta, perimysjärjestys, perimätieto, perintövero; vanhinta kantaa edustaa ehkä erikoinen muoto peri- (esim. perikunta, perisynti), jossa yhdyssanamuotona siis on verbin vartalo (vrt. kitu-). Toisenlainen erikoisuus on tilanne, jossa pelkkä yhdyssanamuotojen ero aiheuttaa olennaisen merkityseron: maksamismääräys on aivan eri asia kuin maksumääräys.
Tuntuisi loogiselta odottaa, että johdoksina käytettäisiin -minen-loppuista muotoa, joka voidaan muodostaa kaikista verbeistä (paitsi kieltoverbistä) ja jonka voidaan jopa ajatella kuuluvan verbin taivutukseen ns. nominaalimuotona (IV infinitiivinä). Mutta kieli ei useinkaan noudata yksinkertaista logiikkaa. Yhdyssanoissa esiintyy -minen-loppuinen johdos suhteellisen harvoin, ja useimmiten se on kömpelömmäntuntuinen vaihtoehto, kuin jokin muu, ehkä jopa kielenvastainen. Siitä luonnollisestikin käytetään -s-loppuista yhdyssanamuotoa. Niinpä maksamistapa on sana, jonka jokainen suomenpuhuja ymmärtää, mutta oudolta se tuntuu; normaalia on puhua maksutavasta. Joissakin tapauksissa -minen-johdos on kuitenkin ainoa mahdollinen, koska verbistä ei ole olemassa muuta tarkoitukseen sopivaa johdosta, esim. tutustumis-.
Kenties -minen-loppuisten johdosten käyttö yhdyssanoissa on lisääntymään päin, lähinnä kirjakielessä. Taustalla on se, että edellä kuvattu moninaisuus on hämäävä ja vaikeuttaa yhdyssanojen joustavaa muodostamista, joka kuuluu suomen kielen omimpiin piirteisiin. Mutta ehkäpä vielä enemmän asiaan vaikuttaa se, että vanhastaan käytettävät muodot koetaan monimielisiksi. Niinpä kun sanalla luku on monia merkityksiä, mm. ’lukumäärä’ ja ’kirjan luku’, ei haluta käyttää sanaa lukuhäiriö vaan on otettu käyttöön pitempi lukemishäiriö. Eri syistä saatetaan myös käyttää genetiivimuotoista alkuosaa yhdyssanamuodon asemesta. Mutta tällaiset ilmiöt ovat sittenkin poikkeuksia ja yleensä kapulakieleen rajoittuvia. Sanat lukuhalu, lukuhetki, lukukappale, lukutaito ja lukutoukka elävät ja voivat hyvin, ja niissä tietenkin luku- edustaa verbiä lukea.
Muita nominaalimuotoja käytetään yhdyssanamuotoina harvoin. Jäljempänä mainittavaa epä-tapausta lukuun ottamatta ne lienevät kaikki enemmän tai vähemmän sepitettyjä, kuten kasvinnimi mustuvapaju ja termi palavakivi. Syynä lienee, että tällaiset ilmaisut käsitetään ja kirjoitetaan yleensä sanaliitoiksi, vaikka ne olisivat merkitykseltään hyvinkin terminomaisia; yhteen kirjoittaminen on lähinnä eräistä (arveluttavista) periaatteista johtuvaa. Luonnollisella tavalla syntynyt lienee kuitenkin sukunimi Löyttyniemi, jossa määriteosa on partisiipin löydetty konsonanttivartaloinen muoto.
Sanojen vispikerma ja vispipuuro alkuosa vispi voidaan hahmottaa sanan vispata yhdyssanamuodoksi. Kyseiset sanat ovat kuitenkin lainautuneet erikseen ruotsista (vispgrädde ja suomenruotsin vispgröt), kuten myös sanat vispata (vispa) ja vispilä (vispel, nykyruotsissa yleensä visp).
# | perusmuoto | kompositiivi | esimerkkejä |
---|---|---|---|
1 | olla | olo-, olin-, olemis- | olotila, olinpaikka, olinaika, olemismuoto |
9 | voida | (vointi-, voimis-) | |
10 | saada | saanti-, saamis-, saama- | saantitodistus, saamisoikeus, saamavekseli |
16 | tulla | tulo- | tulosatama |
28 | antaa | anto-, antamis- | antolainaus, antopäivä, antamispäivä |
29 | pitää | pito- | pitokausi, pitovaatteet |
30 | tehdä | teko- | tekotapa |
36 | sanoa | sanonta-, sanoma- | sanontatapa, sanomakello |
39 | käyttää | käyttö-, käyttämis-, käytin-, käyte- | käyttöesine, käyttöjännite, käytinratas, käyteaine |
44 | ottaa | otto- | ottoaika, ottolapsi |
56 | suorittaa | suoritus-, suorittamis- | suoritusaika, suorittamisaika |
62 | kuulua | kuuluvuus- | kuuluvuusalue |
68 | mennä | meno- | menokyyti |
69 | nähdä | näkö-, näkemis-, näkemä- | näköaisti, näkemiskyky, näkemäväli |
73 | alkaa | alku-, alkamis- | alkuhetki, alkamishetki |
77 | tapahtua | tapahtuma-, tapahtumis- | tapahtumahetki, tapahtumisjärjestys |
80 | mainita | (maininta-) | |
83 | esittää | esitys-, esittämis- | esitysaika, esittämisaika |
87 | käydä | käynti-, käymis-, käymä- | käyntiaskel, käymisastia, käymäpaikka |
90 | jäädä | jäämä- | jäämäluettelo |
96 | saattaa | saatto- | saattoalus, saattomatka |
98 | katsoa | katsomis-, katsoma-, katse- | katsomistapa, katsomapaikka, katsekontakti |
99 | joutua | (joutumis-) | |
100 | tietää | tieto- | tietokyky |
Yleisyystiedot ovat teoksesta Pauli Saukkonen, Marjatta Haipus, Antero Niemikorpi, Helena Sulkala: Suomen kielen taajuussanasto, WSOY 1979. Ensimmäinen sarake kertoo järjestysnumeron suomen kaikkien sanojen joukossa. Sulkeet osoittavat, että Nykysuomen sanakirjassa ei esiinny mitään yhdyssanamuotoa kyseisestä verbistä; tällöin sulkeissa oleva muoto on kirjoittajan kielikorvan mukainen arvio siitä, mitä muotoa käytettäisiin, jos verbi olisi yhdyssanan alkuosana. Käyttämis-alkuista yhdyssanaa sanakirjassa ei ole, mutta hakusanana on käyttämis- = käyttö-. Vastaavia tapauksia ovat mm. katsomustapa ja ehkä jopa jotkin voima-alkuiset sanat, joiden alkuosa voitaisiin tulkita voida-verbin kompositiiviksi.
Luettelo ei välttämättä ole tyhjentävä; siihen on otettu Nykysuomen sanakirjassa esiintyviä yhdyssanoja, mutta mikään sanakirja ei tietenkään voi luetella suomen kaikkia yhdyssanoja.
Edellä olevaan taulukkoon ei ole otettu kieltoverbin yhdyssanamuotoja. Kieltoverbin normaali kompositiivi on epä-, joka on alun perin partisiippi. Lisäksi käytetään kompositiivia ei-, joka siis on sama-asuinen kuin kieltoverbin finiittisen muodon yksikön kolmas persoona. Sitä käytetään lähinnä silloin, kun normaalimuoto epä- koettaisiin vastustamista tai paheksumista osoittavaksi ja halutaan esittää neutraali, objektiivinen negaatio. Esimerkiksi ei-sosialistinen on kai tarkoitettu sellaiseksi. Sananmuodostuksen poikkeavuutta osoittaa yhdysmerkin käyttö yleisistä säännöistä poiketen. Merkitysero tulee ehkä selvimmin esiin sellaisessa sanaparissa kuin epämoraalinen ’moraalinvastainen, moraaliton, paha’ – ei-moraalinen ’moraalin alaan kuulumaton, amoraalinen’.
Se, että verbin tietää yhdyssanamuoto on tieto-, korostaa sen ongelman merkitystä, että sana tieto on ruvennut suomessa tarkoittamaan myös dataa. Valitettavasti kielitoimiston aikoinaan ehdottama anne ei tullut käyttöön, eikä data ole myöskään yleistynyt, ilmeisesti vierasperäisyyttään. Niinpä tieto tarkoittaa myös mitä tahansa käsittelykelpoisessa, yleensä digitaalisessa, muodossa olevaa aineistoa, dataa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä minkään tietämisen kanssa. Ja kun puhutaan tietokoneista, tietoyhteiskunnasta ja tietoliikenteestä, sekaannus on erittäin todellinen: väkisinkin mukaan tulee tietämisen (todellisen tiedon) merkitysvivahde, usein varsin vahvana. Kun kerran esimerkiksi yhdyssanan alkuosana esiintyvä saatto- aika selkeästi edustaa verbiä saattaa, niin miksi tieto- ei edustaisi verbiä tietää? (Mielenkiintoista on, että kun tietotekniikka on vakiintunut tarkoittamaan datatekniikkaa, on jouduttu sepittämään uusi sana tietämystekniikka tarkoittamaan datatekniikan sellaista osa-aluetta, jossa on kyse ihan oikeasti tiedosta jossakin mielessä – ainakin enemmän kuin datatekniikassa yleensä.)
Verbin yhdyssanamuoto saattaa muutoinkin olla samanlainen kuin kielenaines, joka esiintyy erillisenä sanana eri merkityksessä. Tällainen on esimerkiksi sanojen toppatakki ja toppahousut alkuosa, joka on täyttämistä tms. tarkoittavan verbin topata yhdyssanamuoto ja aivan eri alkuperää kuin substantiivi toppa ’keko; kartion t. lieriön muotoinen pakkaus t. esine”. Kyseinen yhdyssanamuoto on myös sanassa topparoikka, joka alkujaan tarkoitti eräänlaista täyttämis- ja tukemistyötä tekevää rautatien työporukkaa; jälkiosa roikka johtuu samasta venäjän sanasta kuin myöhemmin lainautunut troikka. Sanojen merkitysten muutokset ovat siis aika lailla hämärtäneet sanan alkuperän ja alkuperäisen rakenteen.
Seuraava taulukko esittää SKRK:n luettelemia (55. §) verbikantaisia nomininjohtimia sekä esimerkkejä niiden käytöstä sanoissa, joiden alkuosan voidaan tulkita olevan verbin yhdyssanamuoto, suluissa kyseinen verbi. Esimerkkisanojen perässä oleva merkintä (SKRK) tarkoittaa, että kyseinen kirja esittää ne nimenomaan tapauksina, joissa muoto esiintyy yhdyssanan määriteosana, ilmeisestikin tarkoittaen, että käyttöä erillisenä sanana ei esiinny tai siinä on kyseessä eri merkitys.
-e | haastemies (haastaa), puhevalta (puhua) |
---|---|
-i | oppisopimus (oppia), muistisääntö (muistaa) |
-in | koskinpuu (koskea), loinpuut (luoda), pesinrätti (pestä) (SKRK) |
-ma, -mä | juomahalu (juoda), naimaikä (naida), onkimakari (onkia) (SKRK) |
-nta, -ntä | kasvantaväärä (kasvaa), murt. kitkentäheinät (kitkeä) (SKRK) |
-s | masennuskausi (masentua), menestysteos (menestyä) |
Muut SKRK:n mainitsemat
yksinkertaiset verbikantaiset nomininjohtimet ovat:
-ja (~ -jä),
-kka, -na (~ -nä),
-pa (~ -pä ~
-va ~ -vä).
En ole havainnut niiden sellaisia esiintymiä yhdyssanojen
määriteosina, jotka olisi luonnollista tulkita verbin
yhdyssanamuodoiksi. Toki johtimien merkityksistä johtuu,
että sellainenkin tulkinta olisi mahdollinen esimerkiksi
-ja-
SKRK:n luettelemista sekundaarisista verbikantaisista nomininjohtimista toisaalta suhteellisesti pienempää osaa käytetään tavalla, jonka voisi tulkita yhdyssanamuodoksi. Toisaalta absoluuttisesti niitä on paljon:
Erikoisen ryhmän muodostavat ne
verbien yhdyssanamuodot,
jotka eivät sellaisinaan esiinny itsenäisinä muotoina mutta
ja ovat muodoltaan nominivartaloita, jotka toisaalta
esiintyvät
kielessä myös
taivutusmuodoiksi
kangistuneina adverbeina.
Iso suomen kielioppi
mainitsee (s. 382), että päätteen
-ksissA(An) :
-ksiin(sA) :
-ksistA(An) sisältävistä adverbeista
kuten eksyksissä, hermostuksissaan,
hukuksiin ja kuohuksissa
”valtaosa ei ole minkään
-s :
-kse-
Usein sama verbikantainen sananmuoto esiintyy sekä
merkitykseltään erikoistuneena substantiivina että verbin
kompositiivina. Rajanveto on usein mahdotonta: molemmat
jäsennystavat ovat mahdollisia. Onko tapahtumapaikka
’tapahtuman paikka’ vai ’paikka, jossa
tapahtuu’? Yllättävän usein
verbitulkinta on luontevampi. Toisaalta esimerkiksi
sanoma-alkuiset sanat on yleensä luonnollisinta jäsentää
substantiivitulkinnan mukaan. Mutta substantiivin voidaan toisaalta
ajatella kehittyneen siten, että verbin nominaalimuoto
sanoma ’sanottu’
Erikoinen on sananalku riippa-. Joissakin sanoissa sen voi tulkita olevan substantiivi riippa ’ankkurikivi; riipus’, esimerkiksi riippakivi. Useimmiten se kuitenkin tuntuu edustavan verbiä riippua, esimerkiksi riippakoivu. Tällöin rinnalla usein esiintyy harvinaisempana vaihtoehtona sananalku riippu-, joka on luunnollista käsittää selväksi yhdyssanamuodoksi, koska sitä ei esiinny itsenäisenä sanana.
Erikoisuus on myös sana haukkapala, jonka alkuosa ilmeisesti edustaa verbiä haukata. Sana haukka esiintyy myös itsenäisenä aivan muussa merkityksessä.
Täten joukko varsin erilaisia ja eri alkuperää olevia verbinjohdoksia muodostaa tavallaan verbien taivutuksen yhden muodon tai muotojen joukon. Merkitykseltään tämä muoto, ”verbin kompositiivi”, viittaa verbin tarkoittamaan tekemiseen yleisesti.
Tätä tulkintaa vastaan voitaisiin väittää sanomalla, että sellaiset sanat kuin kirjoituskone voidaan luontevasti selittää niin, että alkuosana on nomini, kiinnittämättä huomiota siihen, että se itsessään on verbinjohdos. Mutta vaikka esimerkiksi kirjoituskone todellakin voidaan selittää näin (’kone, jolla tuotetaan kirjoitusta’), tulkinta ei ole luonnollisempi kuin tässä ehdotettu. Ja ennen muuta se johtaa monissa tapauksissa absurdiuteen. Esimerkiksi sanaa tekohammas ei ole järkevää ymmärtää substantiivin teko merkityksen pohjalta, vaan teko- on nähtävä verbiä tehdä edustavana. Ei pidä antaa sen hämätä, että sanalla teko ei erillisenä sanana ole merkitystä ’tekeminen’.
Vielä vahvemmin tässä esitettyä ajatusta verbin kompositiivista tukee se, että varsin monissa yhdyssanoissa esiintyy alkuosa, joka selvästi edustaa verbiä eikä lainkaan esiinny itsenäisenä sanana. Esimerkiksi sanassa astinlauta alkuosa selvästi edustaa verbiä astua, eikä sitä esiinny itsenäisenä sanana. Vastaavia tapauksia ovat esim. olinpaikka ja elinkeino. Ei olla-verbistä ole sellaista nominijohdosta kuin olin, ja verbinmuoto olin (esim. olin siellä minäkin) on toki ihan eri asia. Sana elin esiintyy itsenäisenä substantiivina, mutta aivan eri merkityksessä kuin ’eläminen’, nimittäin ’orgaani’. Tästä kai johtuu, että nykyisin usein vältetään elin-alkuisia sanoja; sanotaan mieluummin elämänkumppani kuin vanhaan tapaan elinkumppani. (On kyllä mahdollista, että substantiivit elämä ja elin sekä kompositiivi elin- ovat alun perin sama sana, joka on sekä merkitykseltään että muodoltaankin eriytynyt eri suuntiin. Mutta nykykielen kannalta niitä on perusteltua pitää eri sanoina.)
Erikoisuuksista mainittakoon, että vaikka muodoltaan III infinitiivin
vartaloa vastaava elämä on olemassa itsenäisenä sanana, sitä
yleensä ei käytetä yhdyssanamuotona, vaan sanan elää normaali
kompositiivi on
Ei ole mitään selvää logiikkaa siinä, millaisissa sanoissa
on alkuosana
Toisentyyppisiä esimerkkejä ovat istumapaikka, syömäpuikko jne. Niissä alkuosa on muodoltaan III infinitiivin eli MA-infinitiivin vartalo, jota ei käytetä sellaisenaan (vaan aina joko sijapäätteen kera, esim. istumassa, tai sitten yhdyssanamuotona).
Osa verbien yhdyssanamuodoista voidaan toisaalta luontevasti selittää verbin äärimmäisiksi nominaalistumiksi. Esimerkiksi sana heitän on kiistaton verbinmuoto, ja nimenomaan finiittinen, predikaatiksi kelpaava muoto; heittää kuuluu myös verbin taivutuskaavaan ilman muuta mutta infinitiivinä, ja sillä on joitakin nominin ominaisuuksia; heittäminen voidaan tulkita toisaalta paradigmaan kuuluvaksi ainakin sellaissa merkityksissä kuin ilmaisuissa minun on heittäminen ’minun pitää heittää’, toisaalta verbin substantiiviseksi johdokseksi; ja heitto on nominalisaation viimeinen aste, jossa siinäkin säilyy verbin joitakin piirteitä. Huomattakoon, että sellaiset sanat kuin heitto esiintyvät sekä toimintaa samalla tavoin kuvaavina kuin vastaavat -minen-loppuiset sanat, esim. kiekonheitto, toisaalta konkreettisemmissa merkityksissä, esim. heitto kantoi 80 metriä. Ensin mainittu merkitys esiintyy tavallisesti vain yhdyssanoissa ja kiinteissä sanaliitoissa.
Voimme sanoa, että sana heitto edustaa verbiä heittää, tavallaan sen taivutuskaavaan liitännäisenä kuuluvana, sellaisissa yhteyksissä, joissa tarvitaan verbin pitkälle vietyä nominalisointia, etenkin yhdyssanoissa. Ja tämä koskee myös käyttöä yhdyssanan jälkiosana. Tässä mielessä kyse on erilaisesta tapauksesta kuin muissa kompositiiveissa. Huomattakoon, että tämä ei koske kaikkia edellä käsiteltyjä verbien yhdyssanamuotojen lajeja. Sana tai muoto heitto sopii yhdyssanaan niin alku- kuin loppuosaksikin, mutta olin- vain alkuosaksi.
Edellä kuvatuista verbien yhdyssanamuodoista useat voidaan tulkita siten, että verbin sijasta käytetään samakantaista substantiivia, siis eri sanaluokkaan kuuluvaa, muodoltaan ja merkitykseltään läheistä sanaa. Hiukan samantapainen ilmiö on se, että eräitä adjektiiveja, esim. kuninkaallinen, ei lainkaan käytetä yhdyssanojen määriteosina (paitsi rinnasteisissa yhdyssanoissa), vaan niiden asemesta käytetään vastaavia substantiiveja jossakin muodossa, esim. kuningashuone, kuninkaanlinna (vrt. ruotsin kungliga slottet).
Sellaiset yhdyssanat kuin talouskasvu ovat usein tietoisen kielenhuollon kehitelmiä, joilla pyritään eroon raskaammista ja suoremmin vieraiden esikuvien mukaisista ilmaisuista kuten taloudellinen kasvu (vrt. esim. economic growth). Jostakin syystä tällöin ei käytetä luonnollisempia ja havainnollisempia sanaliittoja kuten talouden kasvu.
Luonnollisestikin nämä tapaukset voidaan tulkita niin, että niissä ei ole lainkaan kyse adjektiivien yhdyssanamuodoista, vaan yhdyssanan alkuosana vain on substantiivi. Toisaalta kyseiset adjektiivit on usein muodostettu ja niitä käytetään vieraiden esikuvien mukaan siten, että vastaava suomalaisempi ilmaisu olisi yhdyssana tai sanaliitto. Tässä mielessä näillä adjektiiveilla ja substantiiveilla on läheisempi yhteys kuin substantiivilla ja sen adjektiivijohdoksella yleensä on.
Verrattakoon esimerkiksi sellaisia ilmaisuja kuin kauppakorkeakoulu ja teknillinen korkeakoulu. Molemmat ovat käännöslainoja ruotsista, mutta ensin mainittu ”istuu” paremmin suomen kieleen. Jos jälkimmäinen haluttaisiin korvata yhdyssanalla, se ei tietenkään olisi teknilliskorkeakoulu vaan tekniikkakorkeakoulu. Täten on luonnollista sanoa, että adjektiivin teknillinen yhdyssanamuoto on tekniikka-.
Edellä sanottu koskee sellaisia adjektiiveja, joissa adjektiivinjohdin ei tuo sanaan (mainittavaa) merkityseroa vastaavaan substantiiviin verrattuna vaan on pikemminkin luonteeltaan syntaktinen. Tyypillisesti kyse on -llinen-loppuisista sanoista. Esimerkiksi yhteiskunnallinen tarkoittaa abstraktisti ja väljästi ’yhteiskuntaa koskeva, yhteiskuntaan liittyvä’, ja usein ilmaisu muuttuu luontevammaksi, jos se korvataan sanan yhteiskunta sopivalla käytöllä (joko erillisenä sanana tai yhdyssanamuotona). Esimerkiksi jonkin asian tietoliikenteellinen merkitys on luontevammin sen tietoliikennemerkitys tai merkitys tietoliikenteessä tai merkitys tietoliikenteelle.
Bahuvriihikompositiiveiksi voitaisiin kutsua sellaisia yhdyssanamuotoja kuin leveähuuli- (esim. sanassa leveähuulisarvikuono), joka on luonnollista ymmärtää sanan leveähuulinen kompositiiviksi. Sananosa leveähuuli- on luonteeltaan bahuvriihi-yhdyssana. Tällaiset muodot ovat varsin tavallisia oppitekoisessa nimistössä, etenkin siksi, että viime vuosina on termistötyössä ruvettu vierastamaan sanaliittojen käyttöä termeinä. Bahuvriihikompositiiveihin voidaan rinnastaa myös yhdyssanat, joissa alkuosa on lukusana, esim. seitsenpistepirkko.
Edellä kuvatulle ilmiölle käänteinen on sentapaisten muotojen kuin alkeis- käyttö kompositiiveina. Muoto-opillisesti kyseessä on hypoteettisen adjektiivin *alkeinen normaali -s-loppuinen kompositiivi. Merkitykseltään sen taas voitaneen katsoa edustavan substantiivia alkeet tai pikemminkin sen hypoteettista yksikkömuotoa (joka vanhemmassa kielessä joskus realisoitui, sanana alje). Tämä poikkeaa merkitykseltään usein paljonkin adjektiivista alkeellinen. Esimerkiksi alkeisopetus tarkoittaa alkeiden opetusta, ei alkeellista opetusta.
Tällaisia muotoja on ruvettu käyttämään oppitekoisissa
sanoissa. Esimerkiksi ATK-sanakirjassa esitettiin painoksesta toiseen
englannin sanan
digital toiseksi vastineeksi koneismuotoinen, joka
on ajateltava lähinnä lyhentymäksi ilmaisusta
’(vain) tietokoneella käsiteltävässä muodossa oleva’.
Ajatuksena oli ilmeisesti, että adjektiiviattribuuttina esiintyessään
tämä lyhentyisi muodoksi
Varsin monista lukusanoista käytetään eri tavoin muodostuneita kompositiiveja. Tosin nykyisin perusmuodon käyttö yhdyssanojen alkuosina on melko tavallista.
luku | lukusanan perusmuoto | lukusanan kompositiivi |
---|---|---|
1 | yksi | = perusmuoto tai joskus yks- |
2 | kaksi | = perusmuoto tai joskus kaks- |
3 | kolme | kolmi- tai joskus = perusmuoto |
4 | neljä | neli- tai joskus = perusmuoto |
5 | viisi | = perusmuoto tai joskus viis- |
6 | kuusi | = perusmuoto tai joskus kuus- |
7 | seitsemän | seitsen- tai joskus = perusmuoto |
8 | kahdeksan | = perusmuoto |
9 | yhdeksän | = perusmuoto |
10 | kymmenen | kymmen- tai joskus = perusmuoto |
100 | sata | = perusmuoto |
1000 | tuhat tai tuhannen (harv.) | tuhat- |
Taulukossa mainituista yhdyssanamuodoista yks-, kaks-, viis- ja kuus- eivät yleensä esiinny huolitellussa yleiskielessä. Ne on yleensä tulkittava lähinnä puhekielisten ja murteellisten perusmuotojen esiintymiksi yhdyssanoissakin pikemminkin kuin erityisiksi yhdyssanamuodoiksi. Kirjakielessäkin esiintyy kuitenkin mm. ykskantaan, ja virallisen aseman niminä ovat saaneet mm. Ykspihlaja, Kakskerta ja Viiskulma.
Vaihtelussa neljä : neli- vokaalinvaihteluun liittyy j:n kato. Oletettava välimuoto on ollut nelji-, joka on sitten yksinkertaistunut niin, että j on kulunut pois. Kuten vaihtelu nelissäkymmenissä ~ neljissäkymmenissä tavallaan osoittaa, j ääntyy melko heikosti tällaisissa asemissa, ja osittain kyse onkin vain siitä, miten sana halutaan kirjoittaa.
Luvuista 1–6 käytetään -kertainen-loppuisissa sanoissa lukusanan muotoja yksin-, kaksin-, kaksin-, nelin- viisin- ja kuusin-. (siis esim. yksinkertainen). Nämä on luonnollisinta tulkita monikon instruktiiveiksi eikä erikoisiksi yhdyssanamuodoiksi. Huomaa, että muista lukusanoista käytetään -kertainen-loppuisissa sanoissa samoja yhdyssanamuotoja (tai nominatiiveja) kuin yleensäkin, esimerkiksi seitsenkertainen, kahdeksankertainen ja kymmenkertainen.
Kymmeniä tarkoittavissa perusluvuissa alkuosa on nominatiivissa,
ei yhdyssanamuodossa, esimerkiksi kolmekymmentä. Toisaalta
kun tällainen sana on yhdyssanan alkuosana, sen yhdyssanamuoto
muodostuu osien yhdyssanamuodoista:
Yleisesti kun yhdyssanan alkuosa on kaksi- tai useampiosainen lukusana, esiintyy horjuvuutta. Aiemmin niissäkin käytettiin yleisesti yhdyssanamuotoja. Kielikello-lehden numerossa 7 vuonna 1974 oli otsikon Kielilautakunnan suosituksia alla lyhyehkö kirjoitus Lukusana yhdyssanan määriteosana, jonka mukaan lautakunta ”totesi” vuonna 1954 seuraavat:
- Yhdyssanoissa, joiden määriteosa on yhdistämätön, on lyhyempi asu vallitseva: kolmiapila – –. Adjektiiveista esiintyy jonkin verran myös pitempää asua: neljäniitinen, seitsemänkuukautinen, vaikka lyhyet asut ovat tavallisempia.
- Yhdyssanat, joiden määriteosa palautuu lukusanan + partitiivin muodostamaan yhdyssanaan tai sanaliittoon, ovat enimmäkseen lyhytasuisia: kolmikymmenhenkinen, nelitoistapäinen, seitsensatavuotinen – –. Partitiivia vastaa näissä siis nominatiivi: kolmekymmentä – kolmikymmen-, neljä mastoa – nelimasto-, ei kuitenkaan luvuissa 11–19 (nelitoistavuotias). Pitempiasuiset sanat tyyppiä neljäkymmenvuotias tai seitsemänsataavuotinen eivät ole suositeltavia. Murtoluvuissa kuitenkin aina: kolmekahdeksasosatahti.
- Yhdyssanat, joiden määriteosana on eri lukuyksiköitä (ykkösiä, kymmeniä, satoja jne.) sisältävä lukusana, ovat pitkämuotoisia, esim. kolmekymmentäneljävuotias – –.
Mielenkiintoista on, että esityksessä on nähty
yhdyssanamuoto ”lyhyempänä asuna”, jollainen se toki usein
onkin. Mutta eihän esimerkiksi kolmi- ole yhtään
lyhyempi kuin
Lukusanojen yhdyssanamuotoja koskevat kielenhuollon myöhemmät kannanotot ovat tulkinnanvaraisia. Aiheesta on aika lailla vaiettu ohjeissa 1990-luvulta alkaen.
Lukusanojen yhdyssanamuotojen käyttö tuntuu olevan vähenemään päin. Vaihtelua on sanakohtaisestikin, tai ainakin tyyppikohtaisesti. Esimerkiksi kolmiosainen lienee vakiintunut, mutta kolmivuotias ja kolmevuotias kilpailevat keskenään. Ja vaikuttaa siltä, että nominatiivialkuisuus lisääntyy. Sellaiset muodot kuin seitsensatavuotinen taitavat jo olla selvästi vanhahtavia. Ehkäpä syynä on se, että sadat ja tuhannet yhdyssanojen määriteosina ovat harvinaisia, minkä takia nominatiivista poikkeavat muodot koetaan oudoiksi. Sen sijaan kymmenluvut ovat melko tavallisia esimerkiksi vuosikymmeniin viitattessa.
Lukusanoihin liittyy se seikka, että -kertainen-loppuisia sanoja ei yleensä käytetä yhdyssanojen määriteosina. Poikkeuksen muodostavat lähinnä sanat kaksinkertainen ja kolminkertainen, koska yhdyssananosat kaksois- ja kolmois- lienee tulkittava lähinnä niiden kompositiiveiksi; muodoltaan ne rinnastuvat poikkeuksellisiin adjektiiveihin substantiivien yhdyssanamuotoina. Joskus käytetään myös kompositiivia yksöis-, mm. koulumaailmassa puhutaan yksöistunnista (puolivirallisena, vastakohtana kaksoistunnille) ja kemiassa yksöissidoksesta, jonka synonyymina esiintyy sanaliitto yksinkertainen sidos. Suurempiakin kertaisuuksia tarkoittavista sanoista käytetään joskus vastaavalla tavalla muodostettuja kompositiiveja, esim. neloiskehä, viitoisvoitto, kuutoisplatina. Suurempiin lukuihin tällainen muodostus ei taida ulottua; ei edes ole mitenkään ilmeistä, miten kyseisenlainen kompositiivi muodostettaisiin esimerkiksi sanasta seitsenkertainen. Tässä on siis suomen kielessä epätavallinen rajoitus yhdyssananmuodostuksen produktiivisuudessa.
Lukusanoihin liittyvät myös sellaiset ”bahuvriihikompositiivit” kuin seitsenpiste-.
Järjestysluvuilla ei yleensä ole erityisiä
kompositiivimuotoja, paitsi sanalla ensimmäinen,
jonka kompositiivi on yleensä
Kuitenkin määriteosana saattaa esiintyä
Jotkin sanat esiintyvät ainakin normaalissa kielessä vain yhdyssanan alkuosana ja perustuvat johonkin itsenäiseen sanaan, mutta eivät välttämättä ole tulkittavissa vain sen yhdyssanamuodoiksi. Esimerkiksi sanan uusiokäyttö alkuosa uusio ei ehkä ole tulkittavissa vain sanan uusi yhdyssanamuodoksi, vaan sillä on oma sen merkityksestä poikkeava sisältönsä. Toisaalta yhdyssanalla saattaa muutenkin olla erityinen merkitys, joka ei perustu vain sen osien merkityksiin.
(to be continued)
Voitaisiinko kompositiivia pitää suorastaan sijamuotona? Ajatus ei ehkä ole ihan niin mahdoton miltä se kuulostaa. Ei ole edes selvää, että kompositiivi esiintyy vain yhdyssanoissa. Katso erityisesti kohtaa Rinnasteiset yhdyssanat kirjoituksessani Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen? Jos esimerkiksi sellaista ilmaisua kuin Itävalta-Unkari pidetään kielellisesti sanaliittona eikä yhdyssanana, koska se ääntyy kaksihuippuisena (kummankin osan alkutavulla on pääpaino), niin vastaavasti olisi ilmaisua suomalais-ruotsalainen pidettävä sanaliittona, jonka ensimmäinen sana siis olisi kompositiivimuodossa. Tällöin voitaisiin yhdysmerkin käyttöä tällaisissa ilmaisuissa pitää vain ortografisena seikkana, joka ei estä pitämästä muotoa suomalais itsenäisenä sanana,
Kompositiivin morfologia eli se, miten sanoista muodostetaan kompositiiveja, poikkeaa kyllä paljon sijamuotojen muodostuksesta. Vaikka sijamuodoissa esiintyy vaihtelua – esimerkiksi monikon genetiivillä on useita erilaisia päätteitä – niin tässä kirjoituksessa kuvattujen muodostustapojen moninaisuus olisi vailla vertaa, jos ne tulkittaisiin taivutukseksi.
Internetix-sivuston aineistossa Pedagogisen kieliopin perusteita sanotaan, kohdassa Sanojen yhdistäminen, että ”muutamilla sanoilla on erityinen yhdyssanamuoto (lat. casus componens)”. Varsinkin käytetty latinankielinen nimi antaa ymmärtää, että muotoa voitaisiin pitää sijamuotona tai ainakin sijamuotoihin rinnastuvana. Tosin latinankielinen nimitys ei muodoltaan vastaa suomen ja latinan sijoista käytettyjä latinankielisiä nimiä, jotka ovat tyyppiä casus nominativus (joten odotuksenmukainen termi olisi casus compositivus).
Iso suomen kielioppi mainitsee nimen casus componens nimitysten yhdyssanamuoto ja yhdysosamuoto ohella. Toisaalta kirja jo termin määritelmässä (§ 416) sulkee pois mahdollisuuden pitää yhdyssanamuotoa sijamuotona, sillä määritelmään sisältyy, ettei se kuulu paradigmaan eli taivutusmuotojen joukkoon:
§ 416 Yhdyssanan määriteosana voi esiintyä myös sellainen nomini- tai verbilekseemin edustuma, joka ei kuulu tämän sanan taivutusparadigmaan. Tällaista määriteosaa kutsutaan yhdysosamuodoksi tai yhdyssanamuodoksi (casus componens).
Kieliopeissa aiemmin käytetyn sanan yhdyssanamuoto vaihtamista sanaksi yhdysosamuoto ei liene julkisesti selitetty. Ajatuksena on ehkä ollut, että tällainen muoto on yhdysosan eikä koko yhdyssanan muoto. Kumpikaan nimitys ei ole itsensä selittävä siinä mielessä, että merkityksen voisi päätellä suoraan osien merkityksistä. Kysehän ei ole yleisesti muodosta, joka sanalla on esiintyessään yhdysosana eli yhdyssanan osana, vaan nimenomaan yhdyssanan alkuosan muodosta.
Ison suomen kieliopin verkkoversion osassa Määritelmät yhdysosamuoto-termi määritellään hiukan toisin:
yhdysosamuoto
Yhdysosamuoto (eli casus componens) on yhdyssanan määriteosa, joka ei sellaisenaan esiinny itsenäisenä sananmuotona. Yhdysosamuoto voi olla sanan vartalo, esim. muurahaispesä, suurteos, tai sisältää lisäainesta, esim. mestarismies, jalkopää; asuinpaikka, uima-allas. (→ § 416.)
Yleisesti asetetaan (suomen kielestä puhuttaessa) sijamuodoksi lukemisen kriteeriksi se, että esiintyy sijakongruenssia eli määritteenä oleva sana mukautuu pääsanan sijaan, esimerkiksi kaunis talo – kauniissa talossa. Näillä perustein on tapana torjua ehdotukset pitää sijoina esimerkiksi prolatiivia (esim. vesitse) ja muita ”sijakandidaatteja”, joita olen luetellut kirjoituksessani Cases in Finnish. Jos vaikkapa prolatiivi ei rajoittuisi määritteettömiin sanoihin vaan sanottaisiin myös *suuritse meritse, olisi varmaankin prolatiivi luettava sijamuodoksi.
Toisaalta kompositiivi itsessään on tietynlaiseen määriteasemaan mukautunut sananmuoto, joten sen osalta koko kongruenssikriteeri ei ole mielekäs. Käytännössä kompositiivin sisältävää yhdyssanaa käytetään usein juuri siksi, että vältetään kongruenssin mukanaan tuoma raskaus, esim. osittaisuudistuksessa pro osittaisessa uudistuksessa. Ainakin osa kompositiivimuodoista, etenkin -nen-loppuisten adjektiivien -s-loppuiset yhdyssanamuodot sekä päätteen poisjättö voitaisiin aika luontevasti tulkita siten, että ne edustavat muun ohessa kongruenssin puuttumista, joko alkuperäistä kongruoimatonta kantaa tai päätteiden pois jättämisestä johtuvaa paluuta siihen. Teoreettisesti tämä merkitsisi, että esimerkiksi kongruoimattomana määritteenä käytetty vartalo kuten *hevose olisi loppuheiton kautta lyhentynyt muodoksi *hevos ja muuttunut määritteestä yhdyssanan osaksi siinä vaiheessa, kun kieleen muutoin kehittyi kongruenssi, jolloin *hevos jäi ikään kuin vapaaksi radikaaliksi (sanan kemiallisessa merkityksessä), jonka ”täytyi” sitoutua.
Kielenhuollossa ei ole kiinnitetty yhdyssanamuotoihin paljoakaan huomiota. Vaikka ilmiö on monimuotoinen, sen ei ole koettu aiheuttavan ongelmia suomea äidinkielenään puhuville.
Lukusanojen yhdyssanamuodoista mainittiin edellä, että niiden käyttö on vähenemään päin. Kolmevuotias on yhä yleisempi kuin kolmivuotias, mutta kuinka kauan? Kielenhuollon kannanotot ovat osittain epäselviä, mutta linjana on ollut siirtyminen yhdyssanamuotojen suosittamisesta nominatiivialkuisuuden hyväksymiseen.
Yhdyssanamuodot ovat muutenkin osittain vähentyneet. Tämä tuntuu koskevan etenkin sellaisia verbien yhdyssanamuotoja, jotka vastaavat jotakin samakantaista substantiivia. Esimerkiksi vanhaa sanaa kasvinkumppani saatetaan vieroksua, koska alkuosa näyttää olevan substantiivin kasvi genetiivi. Paljon yleisempi on nykyisin kasvukumppani, mutta sen merkitys on osittain toinen: sitä käytetään etenkin kuvaamaan ajatusta, että jokin yritys on muille yrityksille sopiva kumppani, joka edistää niiden kasvua. Vanha kasvinkumppani tuntuu jopa käsitteenä väistyneen ja sen tilalla käytetään toisentyyppisiä sanoja.
Silloin, kun yhdyssanamuoto on melko vakiintunut, sen säilyttämistä puoltaa terveen muutosvastarinnan (vakiintunutta ei pidä turhaan muuttaa) lisäksi jossain määrin selvyys. Yhdyssanamuodon käyttö sitoo sanat selvemmin yhteen. Sananraja tunnistetaan suomen kielessä lähinnä painosta, eikä pää- ja sivupainon eroa ole suinkaan aina helppo erottaa puheesta. Puheessa esiintyvästä yhdyssanamuodosta kuten kolmi voi heti tunnistaa, ettei se ole itsenäinen sana vaan yhdyssanan alkuosa.
Yhdyssanamuotoja kuitenkin saatetaan nykyisin suosia termien muodostuksessa ilmaisun tiiviyden takia. Esimerkiksi yhdyssanamuoto toimi- edustaa verbiä toimia. Vaikka se voi sekaantua tehtävää tms. tarkoittavaan substantiiviin toimi, sitä käytetään monenlaisissa yhdyssanoissa tarkoittamaan toimintaa, aktiivisuutta, funktionaalisuutta. Datatekniikassa se tarkoittaa nykyisin myös itsenäistä toiminnallisuutta, prosessointitehoa, ”älykkyyttä”, esimerkiksi toimikortti = smart card.
Keinotekoiset oikeiksi julistetut kirjoitusasut kuten Punainenmeri osoittavat, että suomen kielen huoltajat eivät ole riittävästi ymmärtäneet suomen yhdyssanamuotojen järjestelmää. Samasta syystä ehkä johtuu se, että kieleen syntyneitä yhdyssanamuotoja on joskus julistettu kelvottomiksi.
Aikoinaan on esiintynyt yhdyssanamuodon nyky- karttamista. On käytetty sellaisia muodosteita kuin nykyiskansain kirjallisuus ja jopa väitetty oikeammaksi puhua nykyiskansoista kuin nykykansoista. Epäselvää on, mistä käsitys on saanut alkunsa, mutta se on ilmeisesti onneksi vaipunut historian hämäriin.
Paljon selvempi tapaus on yhdyssanamuoto kohtuu-, josta
Nykysuomen sanakirja sanoo, että sen tilalla olisi käytettävä
muotoa
Sanakirjan suosittama muoto ei juurikaan tullut käyttöön. Kannanotto onkin hiljaisesti vedetty takaisin. Suomen kielen perussanakirja (1990-luvulta) sisältää sanat kohtuuhinta ja kohtuukäyttäjä ilman mitään moitetta, eikä se mainitse lainkaan sanaa kohtuushinta.
Miksiköhän Nykysuomen sanakirjan tekijät kävivät taistoon kohtuuhintaa vastaan? Osittain ehkä siksi, että he eivät mieltäneet, että kohtuu on sanan kohtuus yhdyssanamuoto, muodostukseltaan hiukan erikoinen.