Suomen kielen yhdyssanamuodot (kompositiivit)

Sisällys:

Suomen kielessä monilla nomi­neil­la on erityinen muoto, jota käy­te­tään silloin, kun sana esiintyy yhdys­sanan alku­osa­na. Tällainen muoto, jota voi­daan kutsua yhdys­sana­muodok­si, yhdysosamuodoksi tai kompo­si­tii­vik­si, on muun muassa -nen-lop­pui­sil­la sanoilla, esi­mer­kik­si hevonen – hevos­ala (ei hevonenala). Yhdys­sana­muoto­ja on myös monia muita eri tyyppejä, kuten sanoissa jalkopää, viherrehu ja asuintalo.

English summary: The so-called com­pos­itive forms, used only as the first part of a compound word, are fre­quent in Finnish, and they are formed in many dif­fer­ent ways, which are rather ex­haus­tive­ly listed in this document. The practical aspect is that especially com­pos­itive forms of verbs cause problems to people studying Finnish, partly because such phe­nom­e­na have not been described in grammars and textbooks. There is a detailed English description of the phenomenon in the e-book Handbook of Finnish.

Yhdyssanamuotojen merkitys

Tämä kirjoitus käsittelee yhdyssanamuotoja lähinnä ns. yleisestä mielenkiinnosta. Kyse on erikoisesta suomen kielen ilmiöstä, joka houkuttelee analysoimaan ja pohtimaan. Toisaalta asialla on kyllä sikäli käytännön merkitystä, että yhdyssanamuotojen tunnistaminen auttaa välttämään karkeimpia yhdyssanavirheitä kuten yhdys sana. Lisäksi erityisesti verbien yhdys­sana­muotojen ymmärtäminen toivottavasti auttaa mm. suomea vieraana kielenä opiskelevia ja opettavia. Esimerkiksi sentyyppiset yhdyssanat kuin elintaso taitavat jäädä ar­voi­tuk­sel­li­sik­si, ellei niitä osata selittää niin, että alkuosa ei tarkoita substantiivia elin vaan on sanan elämä tai elää yhdyssana­muoto.

Yhdyssanamuodon käsite

Kun sanoja yhdistetään yhdyssanoiksi, saattavat sanan osat kokea äänteellisiä muutoksia. Sanomme esimerkiksi uusperhe, emme uusiperhe. Yleensä muutos koskee alkuosaa, joka suo­men kielessä on yleensä määriteosa, siis jälkiosan merkitystä rajoittava tai muuten tar­kem­min määrittävä (esimerkiksi kirjakauppa ’kauppa, joka myy kirjoja’, hirmumyrsky ’hir­mui­nen, voimakas myrsky’).

Joskus jälkiosa on tulkittavissa määriteosaksi, esimerkiksi Kaarle-kuningas tarkoittaa samaa kuin kuningas Kaarle, ja tiepahanen tarkoittaa huonoa tietä, joten loogisesti kai ilmaisun perusosa on tie ja jälkiosa sen määrite. Yhdyssana voi olla myös rinnakkainen eli sellainen, että kumpikaan osa ei määritä toista, vaan sanan merkitys on tavallaan osien summa, esimerkiksi Itävalta-Unkari, mustavalkea, suomalais-ruotsalainen. Tässä tarkasteltava ilmiö koskee yhdyssanan alkuosaa ilmaisun loogisesta rakenteesta riippumatta.

Yhdyssanan alkuosana esiintyvää muotoa voitaisiin kutsua yhdys­sana­muodoksi siitä riippumatta, sattuuko se esiintymään kielessä myös itsenäisenä sanana. Periaatteessa voisimme sanoa, että myös vaikkapa sanassa kirjakauppa alkuosa on yhdys­sana­muodos­sa. Käytännössä sellaiset perusmuodon kaltaiset yhdyssanamuodot eivät ole kiin­nos­tavia.

Yhdyssanamuodoksi voidaankin määritellä sellainen sanan muoto, joka esiintyy yksinomaan yhdys­sanan alku­osana. Tätä on kuitenkin tarkennettava niin, että muoto saattaa esiintyä itsenäisenä jossakin aivan muussa merkityksessä. Esimerkiksi sanan elinaika alkuosa elin on yhdyssanamuoto, vaikka se esiintyy myös itsenäisenä substantiivina, sillä tällöin merkitys on aivan toinen, nimittäin ’orgaani’ eik ’elämä’.

Tavallinen muutos on ns. assimilaatio, esimerkiksi sanoista pojan ja poika yhdistetty sana ääntyy pojampoika, vaikka normienmukainen kirjoitusasu onkin toinen. Tällaisia muutoksia ei tässä tarkastella, koska ne eivät ole mitenkään vain yhdyssanoilla ominaisia vaan esiintyvät myös mm. liitepartikkelien yhteydessä ja sananrajan yli (esimerkiksi pojanpa ääntyy pojampa ja pojan pallo yleensä pojam pallo). Sen sijaan keskitymme muutoksiin, joita esiintyy vain sa­no­ja yh­dis­tet­täes­sä ja jotka usein hitsauksen tavoin liittävät yhdyssanan osat toisiinsa kiin­teäm­min kuin sanaliiton osat (esimerkiksi sinikettu, vrt. sininen talo).

Yhdyssanamuotoja ei käytetä sellaisissa ilmaisuissa kuin hevonen-sana, joissa alkuosa tar­koit­taa itseään kielenaineksena, sanana. Nämä ilmaisut olisi tästäkin syystä luonnollista kä­sit­tää sanaliitoiksi eikä yhdyssanoiksi, jollaisia ne nykyisen virallisen kirjoitusasun mukaan muo­dol­li­ses­ti ovat.

Toisenlainen poikkeus liittyy -nen-loppuisiin sukunimiin. Vanhastaan niistä on käytetty yhdys­sana­muotoja, esimerkiksi Kekkos-ilmiö, ei juuri Kekkonen-ilmiö. Kuitenkin Kielitoimiston kielioppioppaassa (s. 45) esitetään nominatiivi­alkuisuus jopa normaalina tällaisissa ta­pauk­sis­sa ja yhdys­sana­muoto ikään kuin erikoisuutena:

Kun -nen-loppuisista sukunimistä muodostetaan yhdys­sanoja, muotona voi olla paitsi suku­nimi perus­muodossaan, esim. Nykänen, myös erityinen vain yhdys­sanoissa käy­tet­tä­vä s-loppuinen muoto Nykäs-:
Matti Nykänen -ilmiö ~ Matti Nykäs -ilmiö, Nykäs-ilmiö

Joissakin tapauksissa genetiivimuotoisella yhdyssanan alkuosalla on hyvin samanlainen merkitys kuin kompositiivilla. Esimerkiksi sana elämänhalu on tällainen; kenties se on tullut käyttöön, koska verbin elää normaalin kompositiivin käyttö aiheuttaisi häiritseviä miel­le­yh­ty­miä. Toisaalta suuri osa tämäntapaisista muodosteista on selviä käännöslainoja, esimerkiksi elämän­tapa (vrt. livssätt, way of life); osa taas on luontevinta jäsentää sellaisiksi, että niissä alkuosa on todellakin substantiivi elämä, esimerkiksi elämäntarina. Joissakin tapauksissa kom­po­si­tii­vi ja genetiivi kilpailevat keskenään, esi­mer­kik­si elämäntapa ~ elintapa.

Toisaalta kompositiivi joskus esiintyy genetiivin tilalla, vaikka se tavallisesti korvaakin no­mi­na­tii­vin. Sanomme esimerkiksi hevosjalostus mutta karjanjalostus, kasvinjalostus jne.

Tämän kirjoituksen loppuosa käsittelee yhdyssanamuotojen muodostuksen eri tapoja. Ai­van lopuksi kuitenkin tarkastellaan kysymystä, onko kompositiivi sijamuoto, ja yhdys­sana­muotoja kielenhuollossa.

Suomen kieliopeissa yhdyssanamuotoja on yleensä käsitelty hyvin niukasti jos lainkaan. Iso suomen kielioppi (ISK), jonka verkkoversio VISK on vapaasti luettavissa, käsittelee niitä kui­ten­kin melko laajasti, otsikon Määriteosana yhdys­osa­muoto alla kahdessa pykälässä § 416 Vartalo tai erityismuoto: hyttysparvi, jalkopää, ikivanha ja § 417 Verbimuodoste: lyömäsoitin, leivinpaperi, riippumatto.

ISK:ssa mainitaan sananmuodostuksen kuvauksessa (§ 172) ”prefiksimäisiä aineksia” ja erityisesti ”omaperäisiä itsenäisenä lekseeminä esiintymättömiä, mutta yhdyssanan määriteosana tavallisia nominaalisia vartaloita (eli prefiksimäisiä aineksia) ovat esim. lähi-, kauko-, etä-, päälli-, keski-, nyky-, irto-, liika-, puoli-, keino-, pika-, julki-, ilmi-, iki-, äkki-, avo-, umpi-, täsmä-, pysty-, haja-, vasta-, perus-.” Luettelon aineksista kuitenkin liika, puoli, keino, julki, ilmi ja (harvinaisena) perus esiintyvät myös itsenäisinä. Niitä ei siis voi ainakaan ilman muuta pitää yhdyssanamuotoina.

Yhdyssanamuotoina ei tässä tarkastelussa pidetä sellaisia sanoja, jotka esiintyvät vain yhdyssanan alkuosana eivätkä ole normaalien sanojen lyhentymiä tai muuntumia. Esi­mer­kik­si sana typö esiintyy vain yhdyssanassa typötyhjä, mutta ei ole hyödyllistä käsitellä sitä yhdyssanamuotona, koska sillä ei ole muita muotoja. Sama koskee esimerkiksi sanaa super, joka esiintyy sellaisissa arkikielen ilmauksissa kuin superhyvä. Tällaiset ilmiöt voisi kuvata myös niin, että alkuosa ei ole lainkaan sana, vaan etuliite eli prefiksi. Toisaalta etuliitettäkin saatetaan ruveta käyttämään itsenäisenä sanana, ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”se oli ihan superia”.

Laura Tyysterin väitöskirjassa Aamiaiskahvilasta ötökkätarjontaan: Suomen kirjoitetun yleiskielen morfosyntaktisten yhdyssanarakenteiden produktiivisuus käytetään suppeaa yhdyssanamuodon (yhdysosamuodon) käsitettä, joka kattaa vain ”vain itsenäistä sanaa edustavat epäitsenäiset muodot (esim. em. ihmiskäsi, jonka alkuosa edustaa sanaa ihminen)”. Siinä tulkitaan tätä niin, että monet ISK:ssa yhdys­osa­muodoiksi kuvatut ainekset ovat epäitsenäisiä leksikaalisia elementtejä eli lyhyesti epäitsenäisiä elementtejä. Sellaisiksi on siinä luokiteltu muun muassa valko- ja lähi- (jälkimmäinen kai siksi, että sen edustama sana on vajaa­taivutteinen: lähellä : läheltä : lähelle) ja myös esimerkiksi siksi, että sille ”ei kuitenkaan ole kielessä olemassa lähtömuotoa, josta yhdyssanamuoto olisi muodostettu” (alkeinen ei ole käytössä oleva sana). Tällainen rajaaminen on tietysti mahdollista ja tekee käsitteestä jotenkin selvemmän, mutta tällöin monet muodot jäävät ikään kuin ilmaan epäitsenäisinä aineksina, vaikka niillä on sekä merkityksen että muodon puolesta suhde kielen sanoihin, toisin kuin esimerkiksi sellaisilla todella epäitsenäisillä aineksilla kuin vento sanassa ventovieras.

Loppuheitto

Loppuvokaalin pois jääminen

Yksinkertainen loppuheitto, jossa sanan perusmuodosta jää loppuvokaali pois, on melko tavallinen yhdys­sanoissa. Vanhoissa kansanomaisissa paikannimissä ja sukunimissä sitä esiintyy runsaasti, esimerkiksi Valkjärvi, Hauklampi, Heinaho, Haapoja. (Jotkin tällaiset nimet ovat tulkinnanvaraisia; esimerkiksi valk voidaan tulkita sanan valko tai sanan valkea lyhentymäksi.) Muuten kuin erisnimissä ilmiö rajoittuu pienehköön määrään sanoja, joissa lähinnä loppu-i putoaa pois, mutta nämä sanat ovat toisaalta usein esiintyviä, esimerkiksi

Uudehkoissa lainasanoissa on usein loppu-i, jolla ei ole vastinetta alkuperäkielessä (esi­mer­kik­si broiler, englannin broiler). Loppu-i saattaa puuttua yhdyssanoista (esimerkiksi broiler­pata; tavallisemmin ja oikeammin broileripata), mahdollisesti alkuperäkielen vaikutuksesta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin tavallista eikä normien mukaista.

Erikseen mainittakoon kyynär- (esim. sanassa kyynärpää); loppuheitoton muoto kyynärä on harvinainen ja erilaistunut tarkoittamaan vanhaa mittayksikköä.

Loppuheitollisen muodon kanssa esiintyy usein rinnakkain muoto, jossa alkuosa on perus­muo­dos­saan, esim. uusseelantilainen ja uusiseelantilainen ovat molemmat käytössä. Toi­saal­ta monet vakiintuneet yhdyssanat esiintyvät vain sellaisina, joissa alkuosa on kom­po­si­tii­vis­sa, esim. suurpiirteinen, pienjännite, uusperhe.

Laajemmat lyhentymät erisnimissä

Erisnimissä esiintyy myös voimakkaampia lyhentymiä, jotka ovat yleensä ainakin yleiskielen kannalta katsottuna sään­nöt­tö­miä. Alkuperäkin on saattanut hämärtyä; esimerkiksi nimen Koijärvi alkuosan on se­li­tet­ty olevan lyhentymä sanasta koivu. Erisnimien alkuosien lyhentymiä ei ehkä pitäisi luokitella varsinaisiksi yhdyssanamuodoiksi vaan pikemminkin sisäheitoksi, jonka esiin­ty­mi­nen ei periaatteessa riipu siitä, että kyseessä on yhdyssana. Käytännössä tietysti yhdys­sanat ovat pitkähköjä ja siksi alttiita ”kulumiselle”. Lisäksi se, että sisäheitto hämärtää sanan alku­perän, ei ole suurikaan ongelma silloin, kun kyse on erisnimestä.

Loppuheiton luonne

Loppuheitto ei ole vain yhdyssanoissa esiintyvä ilmiö. Esimerkiksi sana uusi esiintyy puhe­kielessä varsin usein muodossa uus myös itsenäisenä sanana. Loppuheitto on sanojen lop­pu­osien putoamista pois, ”kulumista”, ja selittyy pyrkimyksellä puheen nopeuteen. Mutta eri­tyi­ses­ti yhdyssanoissa se myös auttaa hahmottamaan ilmaisun kiinteänä kokonaisuutena, jolla on eri merkitys kuin vastaavalla sanaliitolla on tai olisi.

Konsonanttivartaloiset muodot

Loppuheittoisina yhdyssanamuotoina voidaan pitää myös konsonanttivartaloisen vaihtoehdon yksin­omai­suut­ta yhdyssanojen alkuosassa. Voidaan esimerkiksi sanoa joko sammal : sammalessa tai sammale : sammaleessa, mutta yhdyssanoissa vain konsonanttiloppuinen sammal- tulee ky­see­seen.

Tämä ilmiö näyttäisi esiintyvän miltei aina, kun sanasta on mainitunlaiset rin­nak­kais­muo­dot; esim. kyynel- (ei kyynele-), askel- (ei askele-), taival- (ei taipale-). Mai­nit­ta­koon vielä tähän ryhmään kuuluvat sanat sävele : sävel- ja nivele : nivel-, joiden loppu­hei­tot­to­mat perusmuodot ovat nykyisin hyvin harvinaisia. Sana vempele ei esiintyne yhdyssanoissa kuin muutamissa vakiintuneissa, merkitykseltään erikoistuneissa ilmaisuissa kuten vemmelsääri, joiden alku­osaa nykyinen kielitaju tuskin tunnistaa sanan vempele muodoksi.

Erikoinen on myös seppele-sanan muunnelma sepel, joka on itsenäisenä sanan hyvin harvinainen joskin vielä Nykysuomen sanakirjassa mainittu. Se esiintyy useissa yhdyssanoissa, mm. sepelkyyhky ja sepelvaltimo, mutta nykyinen kielitaju ei useinkaan miellä sen edustavan sanaa seppele, varsinkaan kun merkityksenkehitys ei ole aivan ilmeinen. Nykyisin ei enää syntyne uusia sepel-alkuisia sanoja, vaan yhdys­sanan alku­osana esiintyy seppele, esimerkiksi seppelepäinen.

Erikoistapaus on sana syksy. Esiintyy jonkin verran syksy-alkuisia sanoja, vaikka syys- on tavallisempi; toisaalta syys itsenäisenä sanana rajoittunee runokieleen. Tässä sanassa esiintyy loppuheiton ohella muitakin muutoksia; muodot selittyvät oletetusta kantamuodosta sykysy, josta on toisista muodoista heittynyt pois toinen y sanan sisältä, toisista taas sekä loppu­vokaa­li että sanansisäinen k ehkä astevaihtelun kautta.

Yhdyssanan osien sulautuminen

Tapauksissa, joissa yhdyssanan osat ovat sulautuneet yhteen jopa niin, ettei yleinen kielitaju aina edes pidä niitä yhdyssanoina, on jossain määrin keinotekoista tarkastella alkuosaa kompositiivimuotona. Esimerkiksi sana kakluuni voitaisiin vielä jotenkin tulkita niin, että sanan kaakeliuuni alkuosa on kolmella eri tavalla lyhentynyt. Sama koskee sanaa maailma tavallisemman, lyhytvokaalisen ääntämyksen mukaan, vaikka siinä alkuosan maa vokaali ei ole vain lyhentynyt vaan liittynyt jälkiosan alkuvokaalin kanssa diftongiksi niin, että jäl­kim­mäi­sen sivu­paino on hävinnyt. Mutta jos perusteltu käsitys sanan kiuas yhdys­sana­peräi­syy­des­tä pitää paikkansa, niin että sanan kivikota murreasuiset muodot (esim. kivkoan, kiv­koas­sa) on alettu käsittää sanan kiuas : kiukoa- (~ kiukaa-) muodoiksi, niin voidaanko enää mie­lek­kääs­ti erottaa, mikä siinä on yhdyssanamuotoinen alkuosa?

Päätteen poisjättö

Päätteen poisjätöksi voidaan kutsua sellaisia kompositiivitapauksia kuin punainen : puna-. Ne ovat loppuheittoon rinnastuvia siinä mielessä, että kompositiivi on lyhyempi kuin perus­muo­to. Mutta kyse ei ole siitä, että sananmuodon lopusta olisi ”kulunut pois” jotakin, vaan siellä ei koskaan ole ollutkaan sellaista ainesta, joka perusmuodossa esiintyy. Poikkeuksena voisi pitää muotoa tika- (mm. sanassa tikapuut), joka lienee tulkittava sanan tikas yhdys­sana­muo­dok­si.

Värien nimet

Päätteen poisjättö esiintyy usein värien nimissä. Sana punainen on johdos sanasta puna, joka nykyisin on itsenäisenä sanan harvinainen. Yhdyssanojen alkuosissa se kuitenkin korvaa johdoksensa. Kantasana ei välttämättä enää lainkaan esiinny itsenäisenä sanana, paitsi ehkä nimissä; esim. valko- on tällainen (joskin Valko esiintyy hevosen nimenä).

Lisäesimerkkejä: keltainen : kelta-, sininen : sini-. Näissä tapauksissa on kyse päätteen -inen pois jättämisestä. Se näyttäisi olevan ”pakollinen” siinä mielessä, että kyseiset värin­nimet ovat aina kompositiivimuodossa, kun ne esiintyvät yhdyssanan alkuosana.

Poikkeuksen muodostavat kuitenkin sellaiset oppitekoiset viralliset kirjoitusasut kuin Punainenmeri. Ne ovat kaksinkertaisesti omituisia, sillä jos ei käytetä normaalia kompositiivimuotoa (joka olisi Punameri, vrt. vanhempaan nimistöön kuten Valko-Venäjä), odottaisi sentään käytettävän -s-loppuista kompositiivia kuten -nen-loppuisista sanoista yleensä. Kyse on ilmeisesti vain termienyhteenkirjoittamisvimman lieve­ilmiöstä, joka rajoittuu vain kirjoitusasuun. Kyseessä on sanaliitto Punainen meri, mutta se vaaditaan kir­joi­tet­ta­vak­si yhtenä sanana.

Toisenlainen tapaus on vihreä : viher-, jossa on näennäisesti kyse loppuosan kulumisesta pois kompositiivimuodossa. Mutta todellisuudessa sanassa vihreä (rinnakkaismuoto: viheriä) on johdinainesta, jota kompositiivissa ei ole koskaan ollut. Sama koskee tapausta ruskea : rusko-. Näissä tapauksissa yhdyssanamuodon käyttö rajoittuu yleensä muutamiin tapauksiin, jotka ovat erikseen sepitettyjä termejä. Uusissa sanoissa, etenkin tilapäisissä yhdyssanoissa, käy­te­tään perusmuotoa. Esim. viherrehu ja viherrakentaminen mutta vihreätakkinen; rusko­hiili mutta ruskeasilmäinen. Näissä kompositiivimuodolla tuntuu olevan oma merkitys­vivah­teen­sa; esimerkiksi viher- viittaa yleensä vihreään nimenomaan kasvillisuuden värinä. Tosin edellä mainittu yhteenkirjoittamisvimma termistö­työssä on johtanut siihen, että kom­po­si­tii­ve­ja on ruvettu käyttämään värinnimien yleisinä vastineina, esim. ruskokärpässieni (ennen ruskea kärpässieni). Kieltämättä tästä on se etu, että tällaiset termit erottuvat paremmin satun­nai­sis­ta sana­liitoista, joissa adjektiivilla on vain väriä kuvaava merkitys.

Huomattakoon, että näissä tapauksissa yleensä sanan verbijohdokset perustuvat kom­po­si­tii­vi­muo­don kaltaiseen vartaloon, eivät niihin muotoihin, joissa adjektiivi esiintyy itse­näi­se­nä sanana. Esim. vihertää, kellastua.

Luonnollinen selitys ilmiölle on, että alun perin värien nimet ovat olleet johtimettomia, esim. valko. Luultavasti sellaista sanaa käytettiin sekä adjektiivinomaisena määritteenä että itsenäisenä väriaineen nimenä (vrt. sanaan huulipuna). Ensin mainitussa tapauksessa ru­vet­tiin liittämään sanaan adjektiivin­johdin -inen, mutta tätä ei tehty silloin, kun oli kyse yhdys­sanan kaltaisesta kiinteästä muodosteesta. Ja yhdyssanat kuten punakettu voidaan halut­taes­sa ajatella sellaisiksi, että määriteosana on substantiivi puna pikemminkin kuin adjektiivin punainen yhdyssanamuoto.

Edellä kuvattuihin tapauksiin voidaan rinnastaa kirjo-, joka nykykielen kannalta on sanan kirjava yhdyssanamuoto. Kenties Kalevalan kielen sana kirjokansi ’kirjavakantinen’ on antanut mallin sellaisille sanoille kuin kirjopesu ja kirjosieppo. (Substantiivi kirjo ’spektri’ on oppi­tekoi­nen eikä ole levinnyt kovin yleiseen käyttöön. Lähinnä se näyttäisi esiintyvän kuvaan­nol­li­ses­sa merkityksessä, etenkin fraasissa ”elämän koko kirjo”, joissa merkitys on pikem­min­kin ’kirjavuus’ kuin fysiikan sanaa spektri vastaava.)

Vierasperäisten sanojen -nen-loppu

Useista vierasperäisistä -nen-loppuisista adjektiiveista käytetään yhdyssanamuotoja, joista kyseinen pääte puuttuu, esim. sosiaalinen – sosiaalihuolto. Osaa näistä sanoista käytetään ilman -nen-päätettä myös itsenäisinä sanoina, joskin sellainen käyttö lienee vähenemässä. Useissa tapauksissa päätteetöntä muotoa käytetään myös substantiivina. Niinpä esimerkiksi aktiivi voi tarkoittaa mm. verbien pääluokkaa taikka järjestössä aktiivisesti toimivaa henkilöä; joskus sitä käytetään myös adjektiivina, mutta tavallisemmin sanotaan aktiivinen. Yhdys­sana­muoto on joka tapauksessa aktiivi-, joten yhdyssanoissa mainittu ero häviää. Huomattakoon kuitenkin, että rinnasteissa yhdyssanoissa käytetään tämän tyypin sanoista -nen-loppuisten sanojen normaalia -s-loppuista yhdyssanamuotoa, esim. sosiaalis-taloudellinen.

Edellä kuvattu ilmiö selittyy sillä, että kyseisissä sanoissa lainaa on vain päätettä edeltävä osa, esim. sosiaali- (vrt. englannin social). Siihen on liitetty suomalainen adjektiivinpääte, jota jostain syystä on pidetty tarpeellisena, ei kuitenkaan yhdyssanamuodoissa. Oma vai­ku­tuk­sen­sa tähän on saattanut olla ruotsin esikuvalla. Ruotsissahan jotkin tällaiset sanat esiintyvät erillisinä sanoina enemmän ruotsiin mukautettuina kuin yhdyssanoissa, esim. nationell mutta nationalbibliotek.

Kuriositeettina mainittakoon, että sanan sosialidemokratia (kirjoitettuna nimenomaan näin, siis vanhan ortografian mukaan) on väitetty johtuvan sanasta sosialismi eikä sanasta sosiaalinen. Jos tämä pitäisi paik­kan­sa, kyseessä olisi varsin erikoinen lyhentymäkompositiivi.

Erikoistapauksen muodostaa se, että sana fossiili esiintyy yhdys­sanan alku­osana paitsi sellaisissa sanoissa kuin fossiili­löytö, joissa on kyse merkityksestä ’muinais­ajan eliön kivettynyt tms. jäänne, kivettymä’, myös edustamassa sanaa fossiilinen, joka viittaa myös sellaisiin jäänteisiin, joista eliöt eivät enää ole mitenkään erotettavissa, kuten kivi­hiileen, maa­öljyyn ja maa­kaasuun. Tämä koskee esimerkiksi sanoja fossiilitalous ja fossiii­vapaa.

Vertaa sivistyssanojen kompositiivinmuodostukseen yleisesti.

Päätteen poisjättö sanastonkehittelyssä

Päätteen poisjättöä on ruvettu käyttämään myös tietoisen sanastonkehittelyn keinona. Tun­net­tu tapaus on täsmä-, aluksi täsmäase, sitten muotivillityksenä täsmähoito ym. Se on kai tulkittava adjektiivin täsmällinen kompositiiviksi, joka kuitenkin on saanut erikois­mer­ki­tyk­sen.

Yksikkö monikon asemesta

Edellä kuvatuissa tapauksissa pois jätettynä päätteenä on johdinpääte. Myös taivutuspääte voi jäädä pois.

Monikkosanoissa eli sellaisissa sanoista, jotka itsenäisinä esiintyvät vain monikossa (plurale tantum), käytetään kom­po­si­tii­vei­na yksikköä. Esimerkkejä: häät, mutta hääjuhla; urut, mutta urkupilli. Tätä olisi ehkä parempi kutsua yksikön käytöksi monikon sijasta kuin monikon taivutuspäätteen -t pois jättämiseksi. Yksikkömuoto esiintyy kompositiivissa, jos sitä koskee jokin kom­po­si­tii­vin­muo­dos­tuk­sen yleinen sääntö. Niinpä sanan hautajaiset yhdyssanamuoto ei tietenkään ole hautajainen- vaan hautajais-.

Adverbinvartalot yhdyssanamuotoina

Päätteen poisjättöön voidaan rinnastaa tapaukset, joissa yhdyssanan alkuosa ei lainkaan esiinny itsenäisenä sanana paitsi joinakin adverbiksi kangistuneina taivutusmuotoina. Täl­lai­sia ovat etenkin monet alkujaan paikallisuutta ilmaisevat sanat, jotka ovat saaneet monen­lais­ta kuvaannollistakin käyttöä, esimerkiksi ulko-, sisä-, lähi-, kauko-, taka-, etu-, esi-, keski-, ylä- ja ala-. (Näistä viimeksi mainittu on samaa juurta kuin substantiivi ala mutta tul­kit­ta­va mm. merkitysten erilaisuuden takia eri sanaksi kuin se. Vastaava huomio koskee yhdys­sana­muotoa etu-.) Muita esimerkkejä: pika-, äkki- ja karku- (tosin vielä Nykysuomen sanakirjassa on omana hakusananaan karku, mutta nyky­kielessä se esiintyy vain muutamissa sija­muodois­sa, ei perusmuodossa).

Nämä vartalot ovat tavallaan perusmuotoja, koska ulkona, sisältä ovat nominien tai­vu­tus­kaa­van mukaan muodostettuja muotoja sanoista, joita ei nykykielessä esiinny perus­muo­dos­sa (paitsi yhdyssanojen määriteosina). Kyse ei tässä mielessä ole erityisestä yhdys­sana­muo­dos­ta, joka poikkeaisi perus­muo­dos­ta.

Puhtaat vartalot yhdys­sana­muotoina

Puhtaalla vartalolla tarkoitetaan tässä sanaa, joka ei esiinny (ainakaan nyky­kielessä) itsenäisenä edes adverbien vartalona, kuten edellisessä kohdassa käsitellyt sanat, vaan vain toisaalta johdosten kanta­sanana, toisaalta yhdys­sanan alku­osana.

Tällainen on nyky-, joka esiintyy laajasti yhdys­sanan alku­osana edustaen adjektiivia nykyinen, joka on sen johdos. Muita johdoksia sillä ei lienekään, paitsi nyt, joka on ilmeisesti syntynyt varsin epäsäännöllisesti (päätteenä -t, heikko­asteisessa vartalossa tapahtunut epäsäännöllinen lyhentyminen). Yhdys­sana­muotoa nyky- on ilmeisesti joskus pidetty torjuttavana, koskapa on sepitetty muoto nykyis-, joka olisi yleissäännön mukainen adjektiivin nykyinen yhdys­sana­muoto. Se ei kuitenkaan tullut yleiseen näyttöön. Esimerkiksi oppi­aineen nimi nykyis­kansain kirjallisuus on jäänyt historiaa.

Sanojen vakaa, vakava ym. kanta­sana vaka ei esiinny nyky­kielessä itsenäisenä, mutta kylläkin alku­osana sanassa vakavarainen ja paljon uudemmassa, sepitetyssä sanassa vakakuva.

Vielä voidaan mainita kitu- esim. sanassa kitukasvuinen, jossa se voidaan tulkita verbin kitua kompositiiviksi. Muodoltaanhan kitu- on kyseisen verbin vartalo. Sen sijaan sanassa kitupiikki alkuosa jäsennettäneen vain vahvistavaksi etuliitteeksi. Samantapainen muoto kuin kitu- on peri-.

Vertailua muihin kieliin

Päätteen poisjättö on verrattavissa taivutuspäätteen poisjättöön yhdyssanojen muo­dos­tuk­ses­sa useissa indoeurooppalaisissa kielissä. Esimerkiksi kreikan (miespuolista) jumalaa tar­koit­ta­van sanan perusmuoto theos sisältää päätteen -s, joka ei kuulu sanan vartaloon vaan on yksikön nominatiivin sijapääte; ja se jää pois yhdyssanoissa, esim. theologia. Nykykieliin on sekä lainattu tällaisia sanoja että erityisesti muodostettu niiden mallin mukaan uusia sanoja kreikan sanoista. Myöhemmin on sitten ilmeisesti ruvettu käsittämään määriteosan -o- jonkinlaiseksi ns. sivistyssanoihin kuuluvaksi yhdys­sana­muodon päätteeksi (tai side­vokaa­lik­si), niin että nyt saamme katsella sellaisia barbaarisia muodosteita kuin hårologi ja amkonomi, joista jälkimmäinen sentään jäi vain ehdotukseksi.

Loppuvokaalin vaihtelu

Yhdyssanamuodot, joissa loppuvokaali on toinen kuin sanan perusmuodossa, rajoittuvat muutamiin tapauksiin. Enimmäkseen on kyse vakiintuneista sanoista ja epäproduktiivisista ilmiöistä, eli uusia tällaisia sanoja ei juurikaan synny. Yhtä poikkeusta (kolme) lukuun ot­ta­mat­ta nämä sanat ovat ilmeisesti kaikki sellaisia, joiden perusmuoto on a- tai ä-lop­puinen.

Esimerkkejä:

Vertaa ruotsissa esiintyvään vastaavaan ilmiöön, esim. saga ’satu’ mutta sagobok ’satukirja’. Latinan yhdys­sanoissa esiintyy yleisesti ilmiö, jossa yhdyssanan alkuosassa on normaalin vartalovokaalin tilalla -i-, joka on historiallisesti kehittynyt -o-:sta, painottomassa asemassa tapahtuneen äänteenmuutoksen takia; esim. agricola, fratricida. Myös venäjän yhdysnominien muodostaminen voidaan rinnastaa näihin; venäjässä määriteosana esiintyy joko nominin perusmuoto sellaisenaan taikka sanan vartalo -o- tai -e-suffiksin kera, esim. samovar. Tosin L. V. Kopetski kutsuu kyseistä vokaalia suffiksiksi (Morfologija sovre­men­no­go russkogo literaturnogo jazyka, s. 47), mutta luonnollisemmalta tuntuu pitää ilmiötä vokaalin­vaih­te­lu­na. Esim. sanan Belorussija alkuosahan on sellaisen adjektiivin kompositiivimuoto, jonka vartalo on suvun mukaan vaihdellen bely- tai belo- tai bela-.

Loppuvokaalin vaihtelu yhdyssanamuodoissa lienee samaa alkuperää kuin vokaalin­vaih­te­lu taivutuksessa, esim. aita : aitoihin : aitoja. Sen syntyä taas käsitellään mm. kirjassa Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys (4. painos, Otava, 1979). Kyseiseen kirjaan, joka iästään huolimatta on edelleenkin paras kokonaisesitys aihepiiristään, viitataan jäljempänä lyhenteellä SKRK. Se käsittelee yhdyssanamuotoja yllättävän vähän. Lähinnä se johto­päät­tei­den alkuperää ja käyttöä kuvaillessaan mainitsee erikseen, mitkä johdokset esiintyvät vain yhdyssanojen määriteosina.

SKRK mainitsee (s. 122) -i-loppuisista yhdyssanamuodoista, että ”murteissa tällaiset yhdyssanat ovat paljon yleisempiä kuin kirjakielessä”, esittäen esi­merk­kei­nä mm. sanat heinihanko, leipivarras ja metsikana.

Kompositiivi pyörö- (esim. sanassa pyöröhirsi) on nykykielen kannalta lähinnä adjektiivin pyöreä edustaja ja siten epäsäännöllinen. Se johtunee kuitenkin var­ta­los­ta pyörä- (vrt. esim. verbiin pyörähtää) ja rinnastuu täten edellä kuvat­tui­hin vokaalinvaihtelutapauksiin. Vertaa edellä käsiteltyyn kompositiiviin rusko-.

Muu vartalonvaihtelu

Vaihtelu -nen : -s-

Kaikkein tavallisimpia kompositiivitapauksia ovat sanat, joiden loppu on -nen. Niiden yhdys­sana­muo­don -s- selittyy sanojen taivutusvartalon -se- loppu­heit­toi­sek­si versioksi. Ilmiö näyt­täi­si olevan ”pakollinen” siinä mielessä, että -nen-loppuiset sanat ovat aina tässä kom­po­si­tii­vi­muo­dos­sa, kun ne esiintyvät yhdyssanan alkuosana. Mutta tarkemmin ajatellen poik­keuk­sia on melko paljon: eräät keinotekoiset viralliset kirjoitusasut kuten Punainenmeri; sellaiset tapaukset kuin sosiaalinen : sosiaali-; substantiivit adjektiivien yhdyssanamuotoina; ja -ker­tai­nen-loppuiset sanat.

Erikoisuuksista mainittakoon, että uutis- esiintyy paitsi substantiivin uutinen sään­nöl­li­se­nä yhdys­sana­muoto­na myös erikoismerkityksessä, jossa se on lähinnä adjektiivin uusi edustaja, esimerkiksi sanassa uutisleipä, ja että epäsäännöllinen heikkoasteinen muunnelma uudis- on saanut toisenlaisen erikoiskäytön (esimerkiksi uudisasukas, uudis­muodoste).

Toinen erikoisuus on, että sana kaksonen esiintyy yleiskielessä vain tässä muodossa, ei muodossa kaksoinen, mutta sen yhdyssanamuotoina esiintyvät sekä kaksos- että kaksois-. Ne ovat osittain vaihto­ehtoi­sia, esimerkiksi kaksosveli ~ kaksoisveli, mutta i:tön muoto esiintyy vain viitattaessa kaksosiin eli kahteen samasta raskaudesta syntyneeseen ihmiseen tai eläimeen; yleiskielessä on siten esimerkiksi vain kaksoiskappale, ei sen rinnalla muotoa kaksoskappale. On tulkinnanvaraista, miten yhdyssanan alku kaksois- pitäisi tulkita silloin, kun se ei viittaa kaksosiin.

Se, että -nen-loppuisten sanojen taivutusvartalo on erilainen kuin perusmuoto (esim. hevonen mutta hevosen, hevosta, hevosia jne.), on selitetty ns. suppletivismiksi: eri alkuperää olevat sanat tai sananosat ovat liittyneet samaan taivutuskaavaan (paradigmaan). Toisin sanoen -nen ja -se- ovat ehkä alkujaan kaksi aivan erillistä johdinta, jotka jostakin syystä ovat ”yhtyneet” toisiinsa.

Suppletivismi on tavallista mm. monien yleisten adjektiivien vertailumuodoissa, esim. hyvä : parempi tai ruotsin god : bättre. Suppletivistinen on myös olla-verbin potentiaalimuoto lienee.

Laajentunut loppuheitto

Laajentuneeksi loppuheitoksi voidaan kutsua tapauksia seitsemän : seitsen- ja kymmenen : kymmen-, joissa on heittynyt pois myös konsonanttiainesta. Tosin mahdollista on sekin, että näissä alkuperältään epäselvissä sanoissa on perusmuodossa johdinainesta, jolloin kom­po­si­tii­vi­muo­dois­sa olisi kyse päätteen poisjätöstä.

Yhdenlaisesta loppuheitosta on kyse myös alkuosassa hydrauli-, joka voidaan tulkita ly­hen­ty­mäk­si sanasta hydraulinen tai sanasta hydraulikka ja joka esiintyy rinnan jälkimmäisen kanssa, esimerkiksi hydrauliikkakoneikko ~ hydraulikoneikko.

Vielä paljon voimakkaampana loppuheittona voisi pitää sellaisia tapauksia kuin digikuva, euronormi, ekokatastrofi ja teknomusiikki. Käytännössä niissä on kyse usein sanan alkuosan melko mielivaltaisesta lohkeamisesta koko sanaa edustamaan. (Joskus tähän liittyy vokaalin vaihtelu; esim. afro- edustaa sanaa Afrikka tai afrikkalainen.) Useimmiten kyse on suorasta vieraan esikuvan jäljittelystä tai pikemminkin alkuosan lainautumisesta osana pitempää sanaa, esimerkiksi ekokatastrofi < ruotsin ekokatastrof. Myöhemmin saatetaan alkuosaa käyttää myös muodostettaessa uusia sanoja, esim. ekohuussi ’ekologinen käymälä’, ja näin alkuosan voidaan sanoa muo­dos­tu­neen jonkinlaiseksi kompositiivimuodoksi. Esimerkiksi digi- on yksinkertaisesti sanan digitaalinen edustaja, kun taas euro- on lähinnä sanan Eu­roop­pa tai pikemminkin sanaliiton Euroopan unioni kompositiivi, eko- taas sanan eko­lo­gi­nen tai ekologia edustaja, ja tekno- edustaa sanaa tekninen tai tekniikka, joskin se on myös lohjennut itsenäiseksi sanaksi. Viimeksi mainitut kyllä voitaisiin selittää myös kreikan sanoista oikos ja tekhne (tai kreikan kompositiiveista oiko- ja tekhno-) suoraan johtuviksi. Mutta esimerkiksi sanan ekokatastrofi merkitys ei ole selitettävissä muuten kuin sanan ekologia saaman mer­ki­tyk­sen kautta. – Ikäviä sekaannuksia aiheuttaa se, että euro on myös laajasti käytetty itsenäinen sana, valuutan nimenä. On vaikea arvailla, milloin euro- viittaa euroihin, milloin taas Eurooppaan.

Edellä kuvatut lyhentymämuodot ovat olleet melko arkisia, mutta niiden voi katsoa jo vakiintuneen yleiskieleen ja asiatyyliin. Sen sijaan esimerkiksi alumiini-sanan yhdys­sana­muoto alu- sanassa aluvanne (= alumiinivanne) voitaneen katsoa vielä arkityyliin tai erikois­kieleen kuuluvaksi. Yleis­sana­kirjoissa ei kuvata myöskään esimerkiksi sanan mobiili jo varsin tavallista yhdys­sana­muotoa mobi-. Vielä selvemmin arkikielinen on vaki-, joka edustaa sanaa vakituinen tai vakinainen esimerkiksi sanassa vakikumppani.

Yhdyssanamuoto kristi- (lähinnä sanassa kristikunta) koettaneen nykyisessä kielitajussa sanan kristillinen tai kristitty lyhentymäksi. Alkuperältään se kuitenkin on ilmeisesti ruotsin kielen muoto Kristi ’Kristuksen’, joka taas on ruotsiin lainattu latinan genetiivimuoto Christi.

ISK esittää (§ 416): ”Vierasperäisiä yhdysosamuotoja ovat sellaiset prefiksit kuin audio-, fenno-, anglo-, psyko-, senso-, immuno-, sosio-, morfo-, bio-, geo- tai fysio-”. Tämä tuntuisi merkitsevän tulkintaa, jonka mukaan kaikki sellaiset vierasperäiset ainekset, jotka esiintyvät useiden lainasanojen alkuosia, olisivat yhdyssanamuotoja. Epäselväksi jää, minkä sanojen muotoja ne olisivat. Useat tällaiset sanat voidaan tulkita -loginen-loppuisia sanoja edustaviksi, kuten edellä on kuvattu, mutta mitä suomen sanoja esimerkiksi ainekset fenno- ja senso- voisivat edustaa?

Sanan lopun korvautuminen vokaalilla

Loppuheiton ja vokaalinvaihtelun eräänlaisina yhdistelminä voidaan pitää sellaisia tapauksia, joissa sanan perus­muodon lopusta jää kaksi tai useampia äänteitä pois ja tilalla tulee jokin vokaali. Esimerkiksi pehmo- ja kauno- ovat sanojen pehmeä ja kaunis yhdyssanamuotoja, jotka esiintyvät muun muassa sanoissa pehmolelu ja kaunopuheinen. Tosin ne esiintyvät myös eril­li­si­nä sanoina, joista arkikielinen substantiivi pehmo voitaneen tulkita erilliseksi joh­dok­sek­si, ammattikielen kauno taas sanan kauno­kirjallisuus (tai kauno­kirjoitus) lyhentymäksi. Vrt. sanan pehmyt käyttöön yhdyssanoissa. Sanan sileä yhdys­sana­muodoksi voidaan tulkita silo-, joka esiintyy esimerkiksi sanassa siloposki.

Tällaisten sanojen yhdyssanamuoto saattaa edustaa sanan alku­peräistä kanta­vartaloa niin muuntuneena, että oletettava loppu-a on korvautunut o:lla; vrt. johdoksiin pehmoinen, kau­noi-nen, siloinen.

Muodon vaihtelu

Joissakin tapauksissa sanalla on useita muotoja, jotka voidaan tulkita myös erillisiksi joskin samaa alkuperää oleviksi ja synonyymisiksi sanoiksi. Tällaisiksi voitaisiin käsittää myös edellä loppu­heitto­tapauksena mainittu konsonantti- ja vokaalivartaloisuuden vaihtelu, kuten kyynel ja kyynele.

Sanan tuhat perusmuodon rinnakkaisasuna on tuhannen, tosin nykyisin lähinnä sanon­nois­sa, esimerkiksi tuhannen tulimmaista. Yhdyssanamuotona kuitenkin esiintyy aina vain asu tuhat-.

Toinen erikoisuus on ainoa ~ ainut. Itse­näi­se­nä sanan ainut on varsin harvinainen muualla kuin runo­kielessä. Sen taivutus on vaillinainen: se esiintyy nykyisten sana­kirjojen mukaan vain yksikön nominatiivissa ja partitiivissa, Nyky­suomen sana­kirjan mukaan lisäksi joskus myös monikko­muodois­sa. Se on kuitenkin yhdys­sanojen alku­osana hyvin paljon yleisempi kuin ainoa: sanat ainutkertainen ja ainutlaatuinen ovat tavallisia, kun taas ainoa­kertainen ja ainoa­laatuinen ovat harvinaisia, joskus ilmeisesti vahinko­muodosteita. Alku­perältään ainut näyttäisi olevan yksi monista ainoa-sanan murre­varianteista.

Oma erikoisuutensa on oppitekoinen, lähinnä uskonnollisen kielen sana aino­syntyinen, joka on tavallisempi kuin ainut­syntyinen ja ainoa­syntyinen. Sen alkuosa lienee tulkittava sanan ainoa epäsäännölliseksi lyhentymäksi. Tosin sana aino esiin­tyy­kin joskus myös itsenäisenä runo­kielessä (harvinaisena ja taipumattomana), mutta murteissa sanaa ei esiinny,

Sanan pehmyt ei voine katsoa kuuluvan nykyiseen yleiskieleen muuten kuin sanan pehmeä yhdyssana­muotona joissakin termi­mäisissä sanoissa, esimerkiksi lääketieteen pehmytkudos. Sana pehmytjäätelö on jäänyt tarvinaiseksi. Sanan pehmeä yhdyssanamuodoksi voidaan tulkita myös pehmo ainakin joissakin tapauksissa. Lisäksi pehmeä voi sellaisenaan esiintyä yhdyssanan alkuosana, joskin lähinnä vain silloin, kun jälkiosa on adjektiivi, esimerkiksi pehmeäkarvainen.

Sanat vale ja valhe ovat samaa alkuperää ja tarkoittavat samaa, mutta vale on Nykysuomen sanakirjan mukaan ”vars. kans.” (varsinkin kansankielessä), Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”us. ark.” (usein arkikielinen). Yhdyssanamuotona esiintyy kuitenkin lähes yksinomaisesti vale. Toisaalta se on silloin merkitykseltään melko erilainen kuin itsenäisenä sanana: se ei yleensä viittaa valehtelemiseen, vaan näennäisyyteen tms.

Vartalon pidentyminen s:llä

Yhdyssanamuotoina esiintyy muutamia sellaisia, jotka ovat perusmuodon -s-pidentymiä, esimerkiksi pappis- sanassa pappissääty. SKRK pitää (s. 124, johtimen -(i)nen : <-(i)se- ku­vauk­ses­sa) sellaisia sanoja kuin herrasmies, herrasväki, pappismies, pappisseminaari ja paris­kunta sekä ”toisaalta” rouvashenkilö ja rouvasväki ”erikoislaatuisina” ja ”myöhäisinä ana­logia­syntyi­si­nä yhdys­sana­tapauksina”. Uskottavalta tuntuukin, että ne perustuvat -nen-loppuisten sanojen -s-loppuisten yhdyssanamuotojen jäljittelyyn.

Sanan päiväsaikaan alkuosa lienee alun perin adjektiivin päiväinen tai oikeammin sen murremuodon päivänen yhdyssanamuoto.

Sanassa tiiliskivi saattaisi -s-aines johtua ruotsin sanan tegelsten vaikutuksesta. Nykykielen kannalta on joka tapauksessa luonnollisinta kuvata tapaukset niin, että joillakin subs­tan­tii­veil­la on yhdyssanamuoto, jossa sanan vartalo on laajentunut -s-aineksella.

Toisenlaisesta -s-laajennuksesta on kyse sanassa maanviljely. Sillä on rinnakkaismuotona maanviljelys, mutta näillä on melko selvä työnjako: itsenäisenä sanana käytetään yleensä lyhyempää muotoa, yhdyssanan alkuosana pitempää, esim. maanviljelysneuvos.

Alkuperältään erikoinen ilmiö on yhdyssana saarnastuoli, jossa -s- kuuluu alkujaan jälki­osaan (joka on lainaa ruotsista: stol). Mitenkähän tällainen sana jäsentynee suomen­puhu­jien kielitajussa? On mahdollista mieltää se niin, että saarnas- on sanan saarna poik­keuk­sel­li­nen yhdyssanamuoto, tai niin, että loppuosa on stuoli. Ensin mainittua tulkintaa tukevat edellä kuvatut yleiset i-loppuiset yhdyssanamuodot sekä se, että sanaa stuoli ei muuten esiinny yleiskielessä. Vertaa sanaan maakrapu, jossa myös on kyse sananalkuisen konso­nantti­yhdis­tel­män säilymisestä yhdyssanan jälkiosassa, mutta jossa tuskin voidaan ajatella kon­so­nan­tin ”siirtyneen” jälkiosan alusta alkuosan loppuun.

Alkuperältään epäselvä -s-laajentuma on yhdyssanamuoton neli- esiintyminen muodossa nelis-. Ilmiö rajoittuu muutamaan sanaan: neliskanttinen, neliskulmainen (= nelikulmainen).

ISK:n (§ 416 mukaan pääteaineksen ”vakiintuneita s-yhdys­sana­muotoja on pari­kymmentä”, mutta se ei luettele niitä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi kyseeseen tulevat kai ainakin seuraavissa sanoissa esiintyvät muodot: kiukuspäissään, maisterismies, mestarismies, nimismies, porvarisnainen, vallasnainen.

ISK toteaa s-päätteen liittyvän yksikön nominatiiviin eikä vokaali­varta­loon ja vartalon olevan joko heikko- tai vahva-asteinen. Tämä tekee kyseen­alaiseksi, onko kyseessä varsinaisesti pääteaines vai onko näillä muodoilla useanlainen alkuperä. ISK lisää: ”Uudet s-yhdysosamuodot ovat satunnaisesti mahdollisia appositioyhdyssanan (» § 422) alkuosana, esim. näyttelijäsmies (TV).”

Muut vartalonpidentymät

Pidentyminä voisi pitää myös yhdyssanan alkuosan loppukonsonanttia e:n jäljessä sellaisissa nimissä kuin Madetoja, Veneh’oja, Hernesmaa, Hernetkoski (ja ori-sanassa, esim. Orismaa ja murt. Orihvesi). Ilmiötä voisi pitää murremuotojen esiintymisenä nimissä, mutta kieli­his­to­rial­li­ses­ti kyse on alkuperäisen loppu­konsonantin tai sen seuraajan säilymisestä. Muutoinhan kyseinen loppukonsonantti on yleensä assimiloitunut seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi ja kadonnut vokaalialkuisen sanan ja tauon edessä. Ilmiötä vain on vaikea hah­mot­taa, koska yleiskielen normien mukainen kirjoitusasu ei noudata ääntämystä. Mutta kyseiset yhdyssana­muodot ovat siis parhaiten luokiteltavissa loppu­kon­so­nan­tin poik­keuk­sel­li­sek­si säilymiseksi pikemminkin kuin miksikään pidentymiksi. Sellaiset nimet kuin Raes­salo voi­ta­neen luontevimmin selittää niin, että niissä määriteosa on nominatiivin kal­tai­nen mutta sen kirjoitusasu on kielen yleisistä normeista poiketen ääntämyksen mu­kainen.

Sanan punikkitatti alkuosa on tulkittavissa sanan punainen poikkeukselliseksi yhdys­sana­muo­dok­si, jossa siis tämän tulkinnan mukaan olisi pidentymä, johtopääte. Taus­tal­la lienee se, että sanaa punikki on käytetty kyseisen sieniryhmän nimityksenä ja siiten on sitten liitetty selventävä loppuosa, ehkä osittain siksi, että punikki sai toisen merkityksen.

Sellaisissa sanoissa kuin tallelokero voi alkuosa ensi silmäykseltä näyttää adverbin­varta­lol­ta, samalta, joka esiintyy sanoissa tallessa, talteen ja tallesta sekä johdoksissa kuten tallettaa. Ääntämys tallellokero osoittaa kuitenkin, että kyseessä on tämän vartalon konso­nantti­loppui­nen johdos, vaikka loppukonsonantti aina esiintyy assimiloituneena eikä sitä merkitä kirjoituksessa.

Sivistyssanojen yhdyssanamuodot

Edellä on jo käsitelty joitakin sivistyssanoihin liittyviä erikoisuuksia kuten -nen-lopun pois jäämistä (aktiivinen ~ aktiivi-) ja epäsäännöllistä lyhentymistä (digitaalinen ~ digi-). Näiden lisäksi esiintyy suuri joukko tapauksia, joissa vieras­peräinen adjektiivi ei esiinny yhdys­sa­nois­sa vaan sen tilalla on vastaava vierasperäinen substantiivi, esimerkiksi mole­ku­laa­ri­nen ~ molekyyli- ja prosessuaalinen ~ prosessi-. Näissä tapauksissa on useinkin niin, että vieras­peräis­tä substantiivia käytetään ongelmattomasti sekä itsenäisenä sanana että yhdys­sanan alku­osana, mutta vastaavan adjektiivi­määritteen muodostaminen on ongel­mal­lis­ta. Ad­jek­tii­via ei tällöinjohdeta substantiivista suomalaisilla johtimilla, vaan käytetään vieraasta kielestä lainattua adjektiivia.

Toisentyyppisestä epäsäännöllisestä suhteesta on kyse silloin, kun sanan alkuosana esiin­tyy vieraan kielen aines, joka on toisaalta lainattu myös itsenäisenä sanana tai ad­jek­tii­vi­joh­dok­sen­a. Jopa sellaiset sanat kuin psykologia ja psykiatria voisi yrittää tulkita yhdys­sanoik­si, joissa psyko- ja psyk- ovat sanan psyyke yhdyssanamuotoja. Tulkinta edellyttäisi, että logia ja iatria käsitettäisiin suomen sanoiksi, ainakin sellaisiksi, jotka voivat esiintyä yhdys­sanan jälki­osina.

Tulkinta on kuitenkin kokonaisuudessaan melko erikoinen. Vaikka sivistyssanan osa kuten psyko- tai -logia esiintyisi monissa sanoissa ja vaikka se voitaisiin (ainakin joissakin piireissä) käsittää itsessään merkitykselliseksi sananosaksi (morfeemiksi), sen käyttö kuitenkin yleensä rajoittuu sanoihin, jotka ovat kokonaisuuksina lainautuneet vieraasta kielestä. Jos sananosaa ruvetaan käyttämään produktiivisesti, uusien sanojen muo­dos­ta­mi­seen ja liittäen niitä myös tavallisten suomen sanojen eteen, aletaan lähestyä epäitsenäisen sanan asemaa. Tällaisia ovat nykyisin kai ainakin jo geo- (esim. geokätkö) ja bio- (esim. biojäte).

Täydellinen vartalonvaihdos

Vartalonvaihteluna sanan väljässä merkityksessä voidaan pitää myös niitä muutamia ti­lan­tei­ta, jossa jonkin sanan tilalla esiintyy yhdyssanamuotona kokonaan eri sana. Sanan äiti vanhoja synonyymeja ovat emä ja emo, joita itsenäisinä sanoina käytetään nykyisin vain erikoismerkityksissä ja -tilanteissa, mutta yhdyssanoissa ne saattavat edustaa sanaa äiti sen perusmerkityksessä. Esimerkiksi emäseurakunta lienee tavallisempi kuin äitiseurakunta, ja emolevy on selvästi yleisempi kuin äitilevy (engl. motherboard).

Hiukan samantapainen ilmiö on, että sanan kuollut yhdyssanamuotona esiintyy joissakin sanoissa marras-; tosin määriteosan merkitys sellaisissa sanoissa kuin marraskuu ja marras­kesi ei taida olla kovin hyvin tunnettu nykyisessä kielitajussa.

Mainittakoon vielä se, että suunnilleen samaa tarkoittavien (ja samasta vartalosta muo­dos­tu­nei­den) adjektiivien pieni, pikku ja pienoinen merkitykset ja sävyt eivät paljoakaan vaikuta vastaavien yhdyssanamuotojen käyttöön. Esimerkiksi pikku- esiintyy lukemattomissa sanois­sa (esim. pikkujoutsen, pikkuviha, pikkupaketti) yksinkertaisesti neutraalissa mer­ki­tyk­ses­sä ’pieni, pienempi’ ilman sanaan pikku sisältyvää sävyä. Lisäksi huomattakoon yhdys­sana­muoto vähä-, joka on alkujaan vain adjektiivi vähä ’pieni’, joka tässä merkityksessä vain ei enää esiinny itsenäisenä sanana nykyisessä yleiskielessä.

Vain yhdyssanamuotoina esiintyvät sanat

On myös sanoja, jotka ylipäänsä esiintyvät vain yhdyssanojen määriteosina, esi­mer­kik­si puti, joka esiintyy vain sanassa putipuhdas. Koska ne siis esiintyvät vain kompositiivin funktiossa ja koska niillä ei ole muuta muotoa, niistä voisi käyttää nimitystä compositivum tantum.

Osa tällaisista sanoista on syntynyt toisen sanan alku­sointuiseksi pariksi, jolla ei ole omaa merkitystä, vain vahvistava tehtävä; ks. Alku­sointu­syntyiset vahvistus­sanat suomessa.

Monet tällaisista tapauksista voitaisiin tulkita myös sana­liitoiksi eikä yhdys­sanoiksi. Esimerkiksi SKRK esittää (s. 493) ilmaisun puti puhdas sanaliittona, ”alku­sointu­sana­parina”. Nykyiset kielen normit kuitenkin ovat yhteen kirjoittamisen kannalla.

Yhdyssanamuodosta itsenäiseksi

Sana, joka on esiintynyt vain yhdys­sanan alkuosana, saattaa muuttua itsenäiseksi sanaksi, joka tarkoittaa samaa kuin tietty sillä alkava yhdys­sana, Jossakin kielen kehityksen vaiheessa avio lienee ollut compositivum tantum, mutta sittemmin se on lohjennut itsenäiseksi sanaksi, eli sanasta avioliitto on ruvettu käyttämään lyhempää muo­toa avio.

Itsenäisestä sanasta pelkäksi yhdyssanan alkuosaksi

Voisi luulla, että useinkin käy niin, että jokin sana muutoin häviää kielestä, mutta jää elämään jossakin yhdyssanassa. Kovin yleistä se ei kuitenkaan näytä olevan. Esimerkiksi viti lienee monille tuttu vain sanasta vitivalkoinen, jossa se näyttää olevan vahvístava etuliite. Alkujaan viti on itsenäinen substantiivi, merkityksenä ’vasta satanut hieno (pakkas)lumi’. Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan se on edelleen käytössä tässä merkityksessä, mutta tuskin se enää esiintyy yleis­kielessä.

Voi kysyä, onko haaksi enää suomen kielessä elävä sana vai onko se muuttunut com­po­si­ti­vum tantum -sanaksi, joka esiintyy vain yhdys­sanassa haaksirikko. Kieli­toimiston sana­kirjassa haaksi (ja rinnakkais­muoto haahti) vielä mainitaan, mutta runo­kielisek­si merkittynä, ja tämä­hän tarkoittaa käytännössä vain vanhaa runoutta.

Rajatapaus on esi­mer­kik­si orvas­kesi. Alku­perältään se on yhdyssana, mutta mieltääkö nykyinen kielitaju sen koostuvaksi osista orvas ja kesi, kun kumpikaan osa ei esiinny itsenäisenä sanana?

Nominivartalo yhdyssanamuotona

Monissa tapauksissa kuten ulko- on kyse sanasta, joka kompositiivikäytön ulkopuolella esiintyy vain joissakin ad­ver­bik­si kan­gis­tu­neis­sa taivutus­muodoissa (ja johdosten kantasanana). Tällainen sana on ehkä joskus muinoin esiintynyt normaalina nominina, mutta nykykielessä sen voi kuvata pelkäksi nomini­vartaloksi, jolla ei ole normaalia nominin taivutusta, mutta joka käyttäytyy nominin tavoin siellä, missä se esiintyy. Saattaa kuitenkin tapahtua, että määrite­osa lohkeaa erilleen, jolloin sana ikäänkuin herää uudestaan henkiin it­se­näi­seen elämään; esimerkiksi puhekielessä saattaa pika itsenäisenä, nor­maa­lis­ti taipuvana sana tarkoittaa esimerkiksi pikapakettia tai pikavuoroa.

Mainitunlainen nominivartalo on myös seka, joka esiintyy yleisesti yhdys­sanojen alku­osana, johdosten kanta­sanana ja adverbina muodoissa seassa, seasta ja sekaan. Siitä esiintyy myös o-loppuinen muoto muutamissa sanoissa kuten sekopää ja oppisana sekovartinen.

ISK:n kohta Yhdysosa epäitsenäinen luettelee joitakin tällaisia vartaloita, joskin se käsittelee myös eri aihetta: sanoja, jotka esiintyvät vain yhdys­sanan jälki­osana.

Tällaisia sanoja ei voi yksiselitteisesti kuvata joidenkin sanojen yhdys­sana­muodoiksi. Lähinnä niiden voi sanoa edustavan alku­peräistä nominia, jota kielessä ei sellaisenaan enää ole, mutta esimerkiksi seka voidaan selittää myös esimerkiksi verbin sekoittaa tai adjektiivin sekalainen kompositiiviksi.

Nimissä ja vierassanoissa esiintyvät kompositiivit

Nimissä ja vierasperäisissä sanoissa on paljon sellaisia, joiden määriteosan voidaan sanoa olevan compositivum tantum. Ja esimerkiksi SI-mittajärjestelmän etuliitteitä kuten milli- ja kilo- ei järjestelmän itsensä mukaan pitäisi käyttää kuin etuliitteinä. Mutta tunnetusti esi­mer­kik­si kilo esiintyy erittäin yleisesti itsenäisenä sanana; yleispuhekielessä se yleensä tarkoittaa kilogrammaa, mutta se voi erikoisalojen arkikielessä tarkoittaa asiayhteyden mukaan muutakin kilo-alkuista yksikköä, esim. kilo-ohmia. Tämä havainnollistaa sitä, miten ongelmallista määriteosien lohkeaminen omiksi sanoikseen, eräänlainen pars pro toto siis, voi olla kielen yksiselitteisyyden kannalta. Erityisen paha tapaus on mikro. Sen käyttö mer­ki­tyk­ses­sä ’mikrohame’ kuuluu jo historiaan. Ikävää todellisuutta, ja siten mah­dol­li­nen huumorin lähde, on kuitenkin se, että sillä voi nykyisin olla hyvä hyvin merkitys ’mikro­aalto­uuni’ kuin merkitys ’mikrotietokone’, ja saattaapa se joissakin kieli­muodoissa tarkoittaa jotakin mikro-alkuista mitta­yksikköä­kin.

Yhdyssanamuodot alkeis- ja itseis-

Erikoisasemassa ovat yhdyssanamuodot alkeis- ja itseis-, jotka muodoltaan ovat hypo­teet­tis­ten sanojen *alkeinen ja *itseinen normaaleja s-loppuisia muotoja. Tosin Nyky­suomen sana­kirja mainitsee sanan itseinen itsenäisenä sanana, mutta yleiskieleen kuuluvana sitä ei voine pitää; matematiikan kielessä se kyllä saattaa esiintyä sanan ab­so­luut­ti­nen sy­no­nyy­mi­na. Sen sijaan sanaa *alkeinen ei käytettäne missään. Käytännössä alkeis- on subs­tan­tii­vin alkeet yhdyssana­muoto. Taustalla varmaankin on se, että kyseisen subs­tan­tii­vin yksikkö­muo­toa *alje ei käytetä.

Verbien yhdyssanamuodot

Nomininkaltaisia verbin edustajia

Usein yhdyssana on merkitykseltään sellainen, että sen määriteosa on loogiselta kannalta verbi. Suomen kielessä ei kuitenkaan käytetä verbialkuisia yhdyssanoja, vaan verbin tilalla käytetään verbin substantiivijohdosta tai sellaista muistuttavaa muotoa. Hetki, jolloin jokin tehdään, siis tekemisen hetki, on tekohetki. Kone, jolla kirjoitetaan, on kirjoituskone. Kieli, jolla ohjelmoidaan, on ohjelmointikieli. Maa, jossa olen syntynyt, on synnyinmaani. Itse sanan yhdyssana alkuosa voidaan tulkita verbin yhdistää kompositiiviksi.

Muotojen moninaisuus

Kuten esimerkeistäkin ilmenee, käytössä on monia erilaisia substantiivijohdoksia ilman mitään ilmeistä järjestelmää. Näiden muotojen käyttöä ei juuri ole kuvattu kieliopeissa, sanakirjoissa tai kielenoppaissa. E-kirjassa Handbook of Finnish on kuitenkin laajahko taulukko verbeistä ja niiden yhdys­sana­muodoista.

Usein tietystä verbistä käytetään aina samaa johdosta yhdyssanoissa, mutta vaihteluakin on paljon, esim. synnyinmaa mutta syntymäpäivä. Tavallisesti kussakin yhdyssanassa käy­te­tään aina samaa yhdyssanamuotoa, mutta synonyymista vaihteluakin esiintyy (esi­mer­kik­si sanan synnyinmaa rinnalla syntymämaa). Jonkinlaista mer­ki­tys­eroa on ehkä sellaisissa sanoissa kuin syntyhetki ja syntymähetki, joista jäl­kim­mäi­nen tuntuisi viittavan konk­reet­ti­sem­paan (esim. ihmisen) syntymiseen eikä vain ajatuksen tms. ”syntyyn”. Erikoisuutta edustaa verbi periä, joka edustuu yhdyssanoissa monin eri tavoin: perimis­toi­mis­to, perintä­toi­min­ta, perimysjärjestys, perimätieto, perintövero; vanhinta kantaa edustaa ehkä erikoinen muoto peri- (esim. perikunta, perisynti), jossa yhdys­sana­muotona siis on verbin vartalo (vrt. kitu-). Toisenlainen erikoisuus on tilanne, jossa pelkkä yhdys­sana­muotojen ero aiheuttaa olennaisen merkityseron: maksamismääräys on aivan eri asia kuin maksu­määräys.

Tuntuisi loogiselta odottaa, että johdoksina käytettäisiin -minen-loppuista muotoa, joka voidaan muodostaa kaikista verbeistä (paitsi kieltoverbistä) ja jonka voidaan jopa ajatella kuuluvan verbin tai­vu­tuk­seen ns. nominaalimuotona (IV infinitiivinä). Mutta kieli ei usein­kaan noudata yksin­ker­tais­ta logiikkaa. Yhdyssanoissa esiintyy -minen-loppuinen johdos suhteellisen harvoin, ja useim­mi­ten se on kömpelömmän­tuntuinen vaihtoehto, kuin jokin muu, ehkä jopa kie­len­vas­tai­nen. Siitä luonnol­li­ses­ti­kin käytetään -s-loppuista yhdys­sana­muotoa. Niinpä maksamistapa on sana, jonka jokainen suomenpuhuja ymmärtää, mutta oudolta se tuntuu; normaalia on pu­hua maksutavasta. Joissakin tapauksissa -minen-johdos on kuitenkin ainoa mahdollinen, kos­ka verbistä ei ole olemassa muuta tarkoitukseen sopivaa johdosta, esim. tutustumis-.

Kenties -minen-loppuisten johdosten käyttö yhdyssanoissa on lisääntymään päin, lähinnä kirja­kielessä. Taustalla on se, että edellä kuvattu moninaisuus on hämäävä ja vaikeuttaa yhdys­sanojen joustavaa muodostamista, joka kuuluu suomen kielen omimpiin piirteisiin. Mutta ehkäpä vielä enemmän asiaan vaikuttaa se, että vanhastaan käytettävät muodot koetaan moni­mieli­sik­si. Niinpä kun sanalla luku on monia merkityksiä, mm. ’lukumäärä’ ja ’kirjan luku’, ei haluta käyttää sanaa lukuhäiriö vaan on otettu käyttöön pitempi lukemis­häi­riö. Eri syistä saatetaan myös käyttää genetiivimuotoista alkuosaa yhdys­sana­muodon asemesta. Mutta tällaiset ilmiöt ovat sittenkin poikkeuksia ja yleensä kapulakieleen rajoittuvia. Sanat lukuhalu, lukuhetki, lukukappale, lukutaito ja lukutoukka elävät ja voivat hyvin, ja niissä tietenkin luku- edustaa verbiä lukea.

Muita nominaalimuotoja käytetään yhdyssanamuotoina harvoin. Jäljempänä mai­nit­ta­vaa epä-tapausta lukuun ottamatta ne lienevät kaikki enemmän tai vähemmän se­pi­tet­ty­jä, kuten kasvinnimi mustuvapaju ja termi palavakivi. Syynä lienee, että tällaiset ilmaisut käsitetään ja kirjoitetaan yleensä sanaliitoiksi, vaikka ne olisivat merkitykseltään hyvinkin terminomaisia; yhteen kirjoittaminen on lähinnä eräistä (arveluttavista) periaatteista johtuvaa. Luon­nol­li­sel­la tavalla syntynyt lienee kuitenkin sukunimi Löyttyniemi, jossa määriteosa on partisiipin löydetty konsonanttivartaloinen muoto.

Sanojen vispikerma ja vispipuuro alkuosa vispi voidaan hahmottaa sanan vispata yhdys­sana­muodoksi. Kyseiset sanat ovat kuitenkin lainautuneet erikseen ruotsista (vispgrädde ja suomenruotsin vispgröt), kuten myös sanat vispata (vispa) ja vispilä (vispel, nykyruotsissa yleensä visp).

Yleisimpien verbien yhdyssanamuotoja

# perusmuoto kompositiivi esimerkkejä
1 olla olo-, olin-, olemis- olotila, olinpaikka, olinaika, olemismuoto
9 voida (vointi-, voimis-)  
10 saada saanti-, saamis-, saama- saantitodistus, saamisoikeus, saamavekseli
16 tulla tulo- tulosatama
28 antaa anto-, antamis- antolainaus, antopäivä, antamispäivä
29 pitää pito- pitokausi, pitovaatteet
30 tehdä teko- tekotapa
36 sanoa sanonta-, sanoma- sanontatapa, sanomakello
39 käyttää käyttö-, käyttämis-, käytin-, käyte- käyttöesine, käyttöjännite, käytinratas, käyteaine
44 ottaa otto- ottoaika, ottolapsi
56 suorittaa suoritus-, suorittamis- suoritusaika, suorittamisaika
62 kuulua kuuluvuus- kuuluvuusalue
68 mennä meno- menokyyti
69 nähdä näkö-, näkemis-, näkemä- näköaisti, näkemiskyky, näkemäväli
73 alkaa alku-, alkamis- alkuhetki, alkamishetki
77 tapahtua tapahtuma-, tapahtumis- tapahtumahetki, tapahtumisjärjestys
80 mainita (maininta-)  
83 esittää esitys-, esittämis- esitysaika, esittämisaika
87 käydä käynti-, käymis-, käymä- käyntiaskel, käymisastia, käymäpaikka
90 jäädä jäämä- jäämäluettelo
96 saattaa saatto- saattoalus, saattomatka
98 katsoa katsomis-, katsoma-, katse- katsomistapa, katsomapaikka, katsekontakti
99 joutua (joutumis-)  
100 tietää tieto- tietokyky

Yleisyystiedot ovat teoksesta Pauli Saukkonen, Marjatta Haipus, Antero Niemikorpi, Helena Sulkala: Suomen kielen taajuussanasto, WSOY 1979. Ensimmäinen sarake kertoo järjestysnumeron suomen kaikkien sanojen joukossa. Sulkeet osoittavat, että Nykysuomen sanakirjassa ei esiinny mitään yhdyssanamuotoa kyseisestä verbistä; tällöin sulkeissa oleva muoto on kirjoittajan kielikorvan mukainen arvio siitä, mitä muotoa käytettäisiin, jos verbi olisi yhdyssanan alkuosana. Käyttämis-alkuista yhdyssanaa sanakirjassa ei ole, mutta hakusanana on käyttämis- = käyttö-. Vastaavia tapauksia ovat mm. katsomustapa ja ehkä jopa jotkin voima-alkuiset sanat, joiden alkuosa voitaisiin tulkita voida-verbin kompositiiviksi.

Luettelo ei välttämättä ole tyhjentävä; siihen on otettu Nykysuomen sanakirjassa esiintyviä yhdyssanoja, mutta mikään sanakirja ei tietenkään voi luetella suomen kaikkia yhdyssanoja.

Edellä olevaan taulukkoon ei ole otettu kieltoverbin yhdyssanamuotoja. Kieltoverbin normaali kompositiivi on epä-, joka on alun perin partisiippi. Lisäksi käytetään kompositiivia ei-, joka siis on sama-asuinen kuin kieltoverbin finiittisen muodon yksikön kolmas persoona. Sitä käytetään lähinnä silloin, kun normaalimuoto epä- koettaisiin vastustamista tai pa­hek­su­mis­ta osoittavaksi ja halutaan esittää neutraali, objektiivinen negaatio. Esimerkiksi ei-so­sia­lis­ti­nen on kai tarkoitettu sellaiseksi. Sananmuodostuksen poikkeavuutta osoittaa yhdys­mer­kin käyttö yleisistä säännöistä poiketen. Merkitysero tulee ehkä selvimmin esiin sel­lai­ses­sa sanaparissa kuin epämoraalinen ’moraalinvastainen, moraaliton, paha’ – ei-mo­raa­li­nen ’moraalin alaan kuulumaton, amoraalinen’.

Se, että verbin tietää yhdyssanamuoto on tieto-, korostaa sen ongelman merkitystä, että sana tieto on ruvennut suomessa tarkoittamaan myös dataa. Valitettavasti kielitoimiston aikoinaan ehdottama anne ei tullut käyttöön, eikä data ole myöskään yleistynyt, ilmeisesti vieras­peräi­syyt­tään. Niinpä tieto tarkoittaa myös mitä tahansa käsittelykelpoisessa, yleensä digitaalisessa, muodossa olevaa aineistoa, dataa, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä minkään tietämisen kanssa. Ja kun puhutaan tietokoneista, tieto­yhteis­kunnasta ja tieto­lii­ken­tees­tä, sekaannus on erittäin todellinen: väkisinkin mukaan tulee tietämisen (todellisen tie­don) merkitysvivahde, usein varsin vahvana. Kun kerran esimerkiksi yhdyssanan alku­osa­na esiintyvä saatto- aika selkeästi edustaa verbiä saattaa, niin miksi tieto- ei edustaisi verbiä tietää? (Mielenkiintoista on, että kun tietotekniikka on vakiintunut tarkoittamaan data­tek­niik­kaa, on jouduttu sepittämään uusi sana tietämystekniikka tarkoittamaan data­tek­nii­kan sel­lais­ta osa-aluetta, jossa on kyse ihan oikeasti tiedosta jossakin mielessä – ainakin enem­män kuin datatekniikassa yleensä.)

Verbin yhdyssanamuoto saattaa muutoinkin olla samanlainen kuin kielenaines, joka esiin­tyy erillisenä sanana eri merkityksessä. Tällainen on esimerkiksi sanojen toppatakki ja toppa­housut alkuosa, joka on täyttämistä tms. tarkoittavan verbin topata yhdyssana­muoto ja aivan eri alkuperää kuin substantiivi toppa ’keko; kartion t. lieriön muotoinen pakkaus t. esine”. Kyseinen yhdys­sana­muoto on myös sanassa topparoikka, joka alkujaan tarkoitti eräänlaista täyttämis- ja tukemistyötä tekevää rautatien työ­poruk­kaa; jälkiosa roikka johtuu samasta venäjän sanasta kuin myöhemmin lainautunut troikka. Sa­no­jen merkitysten muutokset ovat siis aika lailla hämärtäneet sanan alkuperän ja alku­peräi­sen rakenteen.

Eri johdinten käytöstä

Seuraava taulukko esittää SKRK:n luettelemia (55. §) verbikantaisia nomininjohtimia sekä esimerkkejä niiden käytöstä sanoissa, joiden alkuosan voidaan tulkita olevan verbin yhdys­sana­muoto, suluissa kyseinen verbi. Esimerkkisanojen perässä oleva merkintä (SKRK) tarkoittaa, että kyseinen kirja esittää ne nimenomaan tapauksina, joissa muoto esiintyy yhdyssanan määriteosana, ilmeisestikin tarkoittaen, että käyttöä erillisenä sanana ei esiinny tai siinä on kyseessä eri merkitys.

-e haastemies (haastaa), puhevalta (puhua)
-i oppisopimus (oppia), muistisääntö (muistaa)
-in koskinpuu (koskea), loinpuut (luoda), pesinrätti (pestä) (SKRK)
-ma, -mä juomahalu (juoda), naimaikä (naida), onkimakari (onkia) (SKRK)
-nta, -ntä kasvantaväärä (kasvaa), murt. kitkentäheinät (kitkeä) (SKRK)
-s masennuskausi (masentua), menestysteos (menestyä)

Muut SKRK:n mainitsemat yksinkertaiset verbikantaiset nomininjohtimet ovat: -ja (~ -jä), -kka, -na (~ -nä), -pa (~ -pä ~ -va-vä). En ole havainnut niiden sellaisia esiintymiä yhdys­sano­jen määriteosina, jotka olisi luonnollista tulkita verbin yhdyssanamuodoiksi. Toki joh­ti­mien merkityksistä johtuu, että sellainenkin tulkinta olisi mahdollinen esimerkiksi -ja-joh­ti­men osalta monissa tapauksissa, joissa ”tekijännimi” ei ole saanut erityistä merkitystä am­mat­ti­nimik­kee­nä tms. vaan vastaa lähinnä partisiippia. Esimerkiksi sanassa kuulijakunta voi­tai­siin ajatella alkuosa vain verbin kuulla edustajaksi, mutta opettajakunta on toisenlainen tapaus.

SKRK:n luettelemista sekundaarisista verbikantaisista nomininjohtimista toisaalta suhteellisesti pienempää osaa käytetään tavalla, jonka voisi tulkita yhdyssanamuodoksi. Toisaalta abso­luut­ti­ses­ti niitä on paljon:

Erikoisen ryhmän muodostavat ne verbien yhdyssanamuodot, jotka eivät sel­lai­si­naan esiin­ny itsenäisinä muotoina mutta ja ovat muodoltaan nomini­vartaloita, jotka toisaalta esiintyvät kielessä myös taivutusmuodoiksi kangistuneina adverbeina. Iso suomen kielioppi mainitsee (s. 382), että päätteen -ksissA(An) : -ksiin(sA) : -ksistA(An) sisältävistä adverbeista kuten eksyksissä, her­mos­tuk­sis­saan, hukuksiin ja kuohuksissa ”valtaosa ei ole minkään -s : -kse-joh­ti­mi­sen subs­tan­tii­vin muotoja (*hukus, *kuohus jne.). Joitakin tällaisia s-lop­pui­sia sanoja esiintyy kui­ten­kin yhdys­sanan määriteosana, esim. juovuspäissään, suutuspäissään, tainnostila, uposkasvi.” Tällaisten sanojen olemassaolo tekee jossain määrin luon­nol­li­sem­mak­si sen tulkinnan, että kyseinen adverbityyppi muodostuu kiteytyneistä sija­muodoista. Toinen tul­kin­ta­han on, että ainakin nykykielen kannalta kyse on adverbeista, jotka on johdettu suoraan verbeistä liittämällä verbin vartaloon kuten eksy- tai hermostu- johdin -ksissA(An), -ksiin(sA) tai -ksistA(An).

Substantiivi vai verbin kompositiivi?

Usein sama verbikantainen sananmuoto esiintyy sekä merkitykseltään erikoistuneena subs­tan­tii­vi­na että verbin kompositiivina. Rajanveto on usein mahdotonta: molemmat jä­sen­nys­ta­vat ovat mahdollisia. Onko tapahtumapaikka ’tapahtuman paikka’ vai ’paikka, jossa ta­pah­tuu’? Yllättävän usein verbitulkinta on luontevampi. Toisaalta esimerkiksi sanoma-al­kui­set sanat on yleensä luonnollisinta jäsentää substantiivi­tulkinnan mukaan. Mutta subs­tan­tii­vin voidaan toisaalta ajatella kehittyneen siten, että verbin nominaalimuoto sanoma ’sa­not­tu’ (esim. pojan sanoma tieto, sitten elliptisesti pojan sanoma) on irronnut yh­teyk­sis­tään ja ke­hit­ty­nyt merkitsemään sanotun asian sisältöä eikä itse sanomista. Mitä enemmän no­mi­naa­li­muo­to tai johdos on kehittynyt erikoistehtävään, sitä tavallisempaa on, että sitä ei käytetä verbin kompositiivina tai ainakin sellaista käyttöä on ruvettu vähitellen ou­dok­su­maan.

Erikoinen on sananalku riippa-. Joissakin sanoissa sen voi tulkita olevan substantiivi riippa ’ankkurikivi; riipus’, esimerkiksi riippakivi. Useimmiten se kuitenkin tuntuu edustavan ver­biä riippua, esimerkiksi riippakoivu. Tällöin rinnalla usein esiintyy harvinaisempana vaihtoehtona sananalku riippu-, joka on luunnollista käsittää selväksi yhdyssanamuodoksi, koska sitä ei esiinny itsenäisenä sanana.

Erikoisuus on myös sana haukkapala, jonka alku­osa ilmeisesti edustaa verbiä haukata. Sana haukka esiintyy myös itsenäisenä aivan muussa merkityksessä.

Täten joukko varsin erilaisia ja eri alkuperää olevia verbinjohdoksia muodostaa tavallaan verbien taivutuksen yhden muodon tai muotojen joukon. Merkitykseltään tämä muoto, ”verbin kompositiivi”, viittaa verbin tarkoittamaan tekemiseen yleisesti.

Tätä tulkintaa vastaan voitaisiin väittää sanomalla, että sellaiset sanat kuin kirjoituskone voidaan luontevasti selittää niin, että alkuosana on nomini, kiinnittämättä huomiota siihen, että se itsessään on verbinjohdos. Mutta vaikka esimerkiksi kirjoituskone todellakin voidaan selittää näin (’kone, jolla tuotetaan kirjoitusta’), tulkinta ei ole luonnollisempi kuin tässä ehdotettu. Ja ennen muuta se johtaa monissa tapauksissa absurdiuteen. Esimerkiksi sanaa tekohammas ei ole järkevää ymmärtää substantiivin teko merkityksen pohjalta, vaan teko- on nähtävä verbiä tehdä edustavana. Ei pidä antaa sen hämätä, että sanalla teko ei erillisenä sanana ole merkitystä ’tekeminen’.

Vielä vahvemmin tässä esitettyä ajatusta verbin kompositiivista tukee se, että varsin monissa yhdyssanoissa esiintyy alkuosa, joka selvästi edustaa verbiä eikä lainkaan esiinny itsenäisenä sanana. Esimerkiksi sanassa astinlauta alkuosa selvästi edustaa verbiä astua, eikä sitä esiinny itsenäisenä sanana. Vastaavia tapauksia ovat esim. olinpaikka ja elinkeino. Ei olla-verbistä ole sellaista nominijohdosta kuin olin, ja verbinmuoto olin (esim. olin siellä minäkin) on toki ihan eri asia. Sana elin esiintyy itsenäisenä substantiivina, mutta aivan eri mer­ki­tyk­ses­sä kuin ’eläminen’, nimittäin ’orgaani’. Tästä kai johtuu, että nykyisin usein vältetään elin-alkuisia sanoja; sanotaan mieluummin elämänkumppani kuin vanhaan tapaan elinkumppani. (On kyllä mahdollista, että substantiivit elämä ja elin sekä kompositiivi elin- ovat alun perin sama sana, joka on sekä merkitykseltään että muodoltaankin eriytynyt eri suuntiin. Mutta nykykielen kannalta niitä on perusteltua pitää eri sanoina.)

Erikoisuuksista mainittakoon, että vaikka muodoltaan III infinitiivin vartaloa vastaava elämä on olemassa itsenäisenä sanana, sitä yleensä ei käytetä yhdyssanamuotona, vaan sanan elää normaali kompositiivi on elin-. Tosin oppitekoisissa sanoissa esiintyy myös elämä- (lähinnä sanassa elämäkerta). Genetiivimuoto sen sijaan esiintyy yleisesti yhdyssanan alku­osana, esimerkiksi elämäntapa.

Ei ole mitään selvää logiikkaa siinä, millaisissa sanoissa on alkuosana elämän-, millaisissa taas samassa merkityksessä elin-. Joskus merkitykset eroavat. Kielessä on vanhastaan sana elämänkaari, joka tarkoittaa ihmisen elämänkulkua kokonaisuutena, usein niin, että ajatellaan elämä kaareksi, joka lähtee nousuun syntymästä, saavuttaa lakikohdan ja kääntyy laskuun, joka päättyy kuolemaan. Sen rinnalle on tullut sana elinkaari, jota on (ainakin Suomen kielen perussanakirjan mukaan) käytetty osittain samassa merkityksessä mutta joka yleensä esiin­tyy toisessa merkityksessä. Tuotteen elinkaarella tarkoitetaan tuotteen ”elämää” val­mis­tuk­ses­ta myynnin ja käytön kautta jätteeksi muuttumiseen asti. Usein elinkaaresta puhutaan eko­lo­gi­sis­sa tarkasteluissa, joissa halutaan (ainakin periaatteessa) ottaa huomioon tuotteen valmistuksen, markkinoinnin, käytön, huollon ja jätteenkäsittelyn kaikki ympäristö­vai­ku­tukset.

Toisentyyppisiä esimerkkejä ovat istumapaikka, syömäpuikko jne. Niissä alkuosa on muo­dol­taan III infinitiivin eli MA-infinitiivin vartalo, jota ei käytetä sellaisenaan (vaan aina joko sijapäätteen kera, esim. istumassa, tai sitten yhdyssanamuotona).

Verbin yhdyssanamuoto nominalisaationa

Osa verbien yhdyssanamuodoista voidaan toisaalta luontevasti selittää verbin äärimmäisiksi nominaalistumiksi. Esimerkiksi sana heitän on kiistaton verbinmuoto, ja nimenomaan fi­niit­ti­nen, predikaatiksi kelpaava muoto; heittää kuuluu myös verbin taivutuskaavaan ilman muuta mutta infinitiivinä, ja sillä on joitakin nominin ominaisuuksia; heittäminen voidaan tulkita toi­saal­ta paradigmaan kuuluvaksi ainakin sellaissa merkityksissä kuin ilmaisuissa minun on heit­tä­mi­nen ’minun pitää heittää’, toisaalta verbin substantiiviseksi johdokseksi; ja heitto on no­mi­na­li­saa­tion viimeinen aste, jossa siinäkin säilyy verbin joitakin piirteitä. Huomattakoon, että sellaiset sanat kuin heitto esiintyvät sekä toimintaa samalla tavoin kuvaavina kuin vas­taa­vat -minen-loppuiset sanat, esim. kiekonheitto, toisaalta konkreettisemmissa mer­ki­tyk­sis­sä, esim. heitto kantoi 80 metriä. Ensin mainittu merkitys esiintyy tavallisesti vain yhdys­sanois­sa ja kiinteissä sanaliitoissa.

Voimme sanoa, että sana heitto edustaa verbiä heittää, tavallaan sen taivutuskaavaan lii­tän­näi­se­nä kuuluvana, sellaisissa yhteyksissä, joissa tarvitaan verbin pitkälle vietyä nomi­na­li­soin­tia, etenkin yhdyssanoissa. Ja tämä koskee myös käyttöä yhdyssanan jälkiosana. Tässä mielessä kyse on erilaisesta tapauksesta kuin muissa kompositiiveissa. Huomattakoon, että tämä ei koske kaikkia edellä käsiteltyjä verbien yhdyssanamuotojen lajeja. Sana tai muoto heitto sopii yhdyssanaan niin alku- kuin loppuosaksikin, mutta olin- vain alkuosaksi.

Substantiivit adjektiivien yhdyssanamuotoina

Edellä kuvatuista verbien yhdyssanamuodoista useat voidaan tulkita siten, että verbin sijas­ta käytetään samakantaista substantiivia, siis eri sanaluokkaan kuuluvaa, muodoltaan ja mer­ki­tyk­sel­tään läheistä sanaa. Hiukan samantapainen ilmiö on se, että eräitä adjektiiveja, esim. kuninkaallinen, ei lainkaan käytetä yhdyssanojen määriteosina (paitsi rinnasteisissa yhdys­sanois­sa), vaan niiden asemesta käytetään vastaavia substantiiveja jossakin muodossa, esim. kuningashuone, kuninkaanlinna (vrt. ruotsin kungliga slottet).

Sellaiset yhdyssanat kuin talouskasvu ovat usein tietoisen kielenhuollon kehitelmiä, joilla pyritään eroon raskaammista ja suoremmin vieraiden esikuvien mukaisista ilmaisuista kuten taloudellinen kasvu (vrt. esim. economic growth). Jostakin syystä tällöin ei käytetä luonnollisempia ja havainnollisempia sanaliittoja kuten talouden kasvu.

Luonnollisestikin nämä tapaukset voidaan tulkita niin, että niissä ei ole lainkaan kyse adjektiivien yhdyssanamuodoista, vaan yhdyssanan alkuosana vain on substantiivi. Toisaalta kyseiset adjektiivit on usein muodostettu ja niitä käytetään vieraiden esikuvien mukaan siten, että vastaava suomalaisempi ilmaisu olisi yhdyssana tai sanaliitto. Tässä mielessä näillä adjektiiveilla ja substantiiveilla on läheisempi yhteys kuin substantiivilla ja sen adjektiivi­joh­dok­sel­la yleensä on.

Verrattakoon esimerkiksi sellaisia ilmaisuja kuin kauppakorkeakoulu ja teknillinen korkea­koulu. Molemmat ovat käännöslainoja ruotsista, mutta ensin mainittu ”istuu” paremmin suomen kieleen. Jos jälkimmäinen haluttaisiin korvata yhdyssanalla, se ei tietenkään olisi teknilliskorkeakoulu vaan tekniikkakorkeakoulu. Täten on luonnollista sanoa, että adjektiivin teknillinen yhdyssanamuoto on tekniikka-.

Edellä sanottu koskee sellaisia adjektiiveja, joissa adjektiivinjohdin ei tuo sanaan (mai­nit­ta­vaa) merkityseroa vastaavaan substantiiviin verrattuna vaan on pikemminkin luon­teel­taan syntaktinen. Tyypillisesti kyse on -llinen-loppuisista sanoista. Esimerkiksi yhteiskunnallinen tarkoittaa abstraktisti ja väljästi ’yhteiskuntaa koskeva, yhteiskuntaan liittyvä’, ja usein il­mai­su muuttuu luontevammaksi, jos se korvataan sanan yhteiskunta sopivalla käytöllä (joko eril­li­se­nä sanana tai yhdyssanamuotona). Esimerkiksi jonkin asian tietoliikenteellinen mer­ki­tys on luontevammin sen tietoliikennemerkitys tai merkitys tietoliikenteessä tai merkitys tieto­lii­ken­teelle.

Bahuvriihikompositiiveiksi voitaisiin kutsua sellaisia yhdyssanamuotoja kuin leveähuuli- (esim. sanassa leveähuulisarvikuono), joka on luonnollista ymmärtää sanan leveähuulinen kompositiiviksi. Sananosa leveähuuli- on luonteeltaan bahuvriihi-yhdyssana. Tällaiset muodot ovat varsin tavallisia oppitekoisessa nimistössä, etenkin siksi, että viime vuosina on termistö­työs­sä ruvettu vierastamaan sanaliittojen käyttöä termeinä. Bahuvriihi­kompo­si­tii­vei­hin voidaan rinnastaa myös yhdyssanat, joissa alkuosa on lukusana, esim. seitsenpistepirkko.

Erikoisadjektiivit yhdyssanamuotoina

Edellä kuvatulle ilmiölle käänteinen on sentapaisten muotojen kuin alkeis- käyttö kom­po­si­tii­vei­na. Muoto-opillisesti kyseessä on hypoteettisen adjektiivin *alkeinen normaali -s-lop­pui­nen kompositiivi. Merkitykseltään sen taas voitaneen katsoa edustavan substantiivia alkeet tai pikemminkin sen hypoteettista yksikkömuotoa (joka vanhemmassa kielessä joskus rea­li­soi­tui, sanana alje). Tämä poikkeaa merkitykseltään usein paljonkin adjektiivista al­keel­li­nen. Esimerkiksi alkeisopetus tarkoittaa alkeiden opetusta, ei alkeellista opetusta.

Tällaisia muotoja on ruvettu käyttämään oppitekoisissa sanoissa. Esimerkiksi ATK-sana­kir­jas­sa esitettiin painoksesta toiseen englannin sanan digital toiseksi vastineeksi koneis­muo­toi­nen, joka on ajateltava lähinnä lyhentymäksi ilmaisusta ’(vain) tietokoneella käsiteltävässä muodossa oleva’. Ajatuksena oli ilmeisesti, että adjektiivi­attribuuttina esiin­tyes­sään tämä lyhentyisi muodoksi koneis-, koskapa esim. ilmaisulle digital signature on esi­tet­ty suomennos koneisallekirjoitus. Tällaiset ilmaisut eivät kotiutuneet kieleen, ja lopulta ne poistettiin sana­kirjasta. Ehkäpä olisi pitänyt vielä radikaalimmin ehdottaa, että sanaa koneinen käytettäisiin oikeana sanana.

Lukusanojen kompositiivit

Varsin monista lukusanoista käytetään eri tavoin muodostuneita kompositiiveja. Tosin nykyisin perusmuodon käyttö yhdyssanojen alkuosina on melko tavallista.

luku lukusanan perusmuoto lukusanan kompositiivi
1 yksi = perusmuoto tai joskus yks-
2 kaksi = perusmuoto tai joskus kaks-
3 kolme kolmi- tai joskus = perusmuoto
4 neljä neli- tai joskus = perusmuoto
5 viisi = perusmuoto tai joskus viis-
6 kuusi = perusmuoto tai joskus kuus-
7 seitsemän seitsen- tai joskus = perusmuoto
8 kahdeksan = perusmuoto
9 yhdeksän = perusmuoto
10 kymmenen kymmen- tai joskus = perusmuoto
100 sata = perusmuoto
1000 tuhat tai tuhannen (harv.) tuhat-

Taulukossa mainituista yhdyssanamuodoista yks-, kaks-, viis- ja kuus- eivät yleensä esiinny huolitellussa yleiskielessä. Ne on yleensä tulkittava lähinnä puhekielisten ja murteellisten perusmuotojen esiintymiksi yhdyssanoissakin pikemminkin kuin erityisiksi yhdyssanamuodoiksi. Kirjakielessäkin esiintyy kuitenkin mm. ykskantaan, ja virallisen aseman niminä ovat saaneet mm. Ykspihlaja, Kakskerta ja Viiskulma.

Vaihtelussa neljä : neli- vokaalinvaihteluun liittyy j:n kato. Oletettava välimuoto on ollut nelji-, joka on sitten yksinkertaistunut niin, että j on kulunut pois. Kuten vaihtelu nelissä­kym­me­nis­sä ~ neljissäkymmenissä tavallaan osoittaa, j ääntyy melko heikosti tällaisissa asemissa, ja osittain kyse onkin vain siitä, miten sana halutaan kirjoittaa.

Luvuista 1–6 käytetään -kertainen-loppuisissa sanoissa lukusanan muotoja yksin-, kaksin-, kaksin-, nelin- viisin- ja kuusin-. (siis esim. yksinkertainen). Nämä on luonnollisinta tulkita monikon instruktiiveiksi eikä erikoisiksi yhdyssanamuodoiksi. Huomaa, että muista luku­sa­nois­ta käytetään -kertainen-loppuisissa sanoissa samoja yhdyssanamuotoja (tai no­mi­na­tii­ve­ja) kuin yleensäkin, esimerkiksi seitsenkertainen, kahdeksankertainen ja kymmen­ker­tainen.

Kymmeniä tarkoittavissa perusluvuissa alkuosa on nominatiivissa, ei yhdys­sana­muo­dos­sa, esimerkiksi kolmekymmentä. Toisaalta kun tällainen sana on yhdys­sanan alku­osana, sen yhdyssanamuoto muodostuu osien yhdyssanamuodoista: kolmikymmen-. Toisaalta tällaisesta sanasta ei suinkaan aika käytetä yhdyssanamuotoa. Google-hakutulosten perusteella ar­vioi­den kolmekymmentävuotias on jo yli kolme kertaa yleisempi kuin kolmikymmenvuotias.

Yleisesti kun yhdyssanan alkuosa on kaksi- tai useampiosainen lukusana, esiintyy hor­ju­vuut­ta. Aiemmin niissäkin käytettiin yleisesti yhdyssanamuotoja. Kielikello-lehden nu­me­ros­sa 7 vuonna 1974 oli otsikon Kielilautakunnan suosituksia alla lyhyehkö kirjoitus Luku­sa­na yhdys­sanan määriteosana, jonka mukaan lautakunta ”totesi” vuonna 1954 seuraavat:

  1. Yhdyssanoissa, joiden määriteosa on yhdistämätön, on lyhyempi asu vallitseva: kolmiapila – –. Adjektiiveista esiintyy jonkin verran myös pitempää asua: neljä­niitinen, seitsemänkuukautinen, vaikka lyhyet asut ovat tavallisempia.
  2. Yhdyssanat, joiden määriteosa palautuu lukusanan + partitiivin muodostamaan yhdyssanaan tai sanaliittoon, ovat enimmäkseen lyhytasuisia: kolmi­kymmen­henki­nen, nelitoistapäinen, seitsensatavuotinen – –. Partitiivia vastaa näissä siis nominatiivi: kolmekymmentä – kolmikymmen-, neljä mastoa – nelimasto-, ei kuitenkaan luvuissa 11–19 (nelitoistavuotias). Pitempiasuiset sanat tyyppiä neljä­kymmen­vuotias tai seitsemän­sataa­vuotinen eivät ole suositeltavia. Murtoluvuissa kuitenkin aina: kolmekahdeksasosatahti.
  3. Yhdyssanat, joiden määriteosana on eri lukuyksiköitä (ykkösiä, kymmeniä, satoja jne.) sisältävä lukusana, ovat pitkämuotoisia, esim. kolmekymmentäneljävuotias – –.

Mielenkiintoista on, että esityksessä on nähty yhdyssanamuoto ”lyhyempänä asuna”, jol­lai­nen se toki usein onkin. Mutta eihän esimerkiksi kolmi- ole yhtään lyhyempi kuin kolme-.

Lukusanojen yhdyssanamuotoja koskevat kielenhuollon myöhemmät kannanotot ovat tulkinnanvaraisia. Aiheesta on aika lailla vaiettu ohjeissa 1990-luvulta alkaen.

Lukusanojen yhdyssanamuotojen käyttö tuntuu olevan vähenemään päin. Vaihtelua on sanakohtaisestikin, tai ainakin tyyppikohtaisesti. Esimerkiksi kolmiosainen lienee vakiintunut, mutta kolmivuotias ja kolmevuotias kilpailevat keskenään. Ja vaikuttaa siltä, että nominatiivi­alkuisuus lisääntyy. Sellaiset muodot kuin seitsensatavuotinen taitavat jo olla selvästi van­hah­ta­via. Ehkäpä syynä on se, että sadat ja tuhannet yhdyssanojen määriteosina ovat har­vi­nai­sia, minkä takia nominatiivista poikkeavat muodot koetaan oudoiksi. Sen sijaan kymmenluvut ovat melko tavallisia esimerkiksi vuosikymmeniin viitattessa.

Lukusanoihin liittyy se seikka, että -kertainen-loppuisia sanoja ei yleensä käytetä yhdys­sano­jen määriteosina. Poikkeuksen muodostavat lähinnä sanat kaksinkertainen ja kolmin­kertainen, koska yhdyssananosat kaksois- ja kolmois- lienee tulkittava lähinnä niiden kom­po­si­tii­veik­si; muodoltaan ne rinnastuvat poikkeuksellisiin adjektiiveihin substantiivien yhdys­sana­muotoina. Joskus käytetään myös kompositiivia yksöis-, mm. koulu­maailmassa puhutaan yksöistunnista (puolivirallisena, vasta­kohtana kaksois­tunnille) ja kemiassa yksöissidoksesta, jonka synonyymina esiintyy sanaliitto yksinkertainen sidos. Suurempiakin kertaisuuksia tarkoittavista sanoista käytetään joskus vastaavalla tavalla muodostettuja kompositiiveja, esim. neloiskehä, viitoisvoitto, kuutoisplatina. Suurempiin lukuihin tällainen muodostus ei taida ulottua; ei edes ole mitenkään ilmeistä, miten kyseisenlainen kompositiivi muo­dos­tet­tai­siin esimerkiksi sanasta seitsenkertainen. Tässä on siis suomen kielessä epä­taval­li­nen rajoitus yhdyssananmuodostuksen produktiivisuudessa.

Lukusanoihin liittyvät myös sellaiset ”bahuvriihikompositiivit” kuin seitsenpiste-.

Järjestysluvuilla ei yleensä ole erityisiä kompositiivimuotoja, paitsi sanalla ensimmäinen, jonka kompositiivi on yleensä ensi-, ja sanalla toinen toinen, jonka kompositiivi on normaalin säännön mukaisesti tois-. Erikoista on, että ensi esiintyy myös itsenäisenä sanana, mutta useimmiten merkityksessä ’seuraava’.

Kuitenkin määriteosana saattaa esiintyä ykkös-, kakkos-, kolmos- jne. asiallisesti jär­jes­tys­lu­vun merkityksessä (esim. ykköslaatu, kakkossija, kolmospesä). Muodoltaan ne toisaalta ovat substantiivien ykkönen jne. normaaleja kompositiiveja. Järjestyslukukäyttö on tietenkin ymmärrettävää sen kautta, että ykköstä (1) ja muita numeroita käytetään järjestyslukujen vastineina. Erikoislaatuinen ilmiö on yhdyssanamuoto yhdes- lukusanassa yhdestoista (ja vanhahtavissa sanoissa kuten yhdeskolmatta). Sama muoto esiintyy myös pitkien luku­sano­jen jälkiosana: kahdeskymmenesyhdes = kahdeskymmenesensimmäinen jne.

Yhdyssanamuodon ja johdoksen rajamailla: uusio-

Jotkin sanat esiintyvät ainakin normaalissa kielessä vain yhdys­sanan alkuosana ja perustuvat johonkin itsenäiseen sanaan, mutta eivät välttämättä ole tulkittavissa vain sen yhdys­sana­muodoiksi. Esimerkiksi sanan uusiokäyttö alkuosa uusio ei ehkä ole tulkittavissa vain sanan uusi yhdys­sana­muodoksi, vaan sillä on oma sen merkityksestä poikkeava sisältönsä. Toisaalta yhdys­sanalla saattaa muutenkin olla erityinen merkitys, joka ei perustu vain sen osien merkityksiin.

(to be continued)

Onko kompositiivi sijamuoto?

Voitaisiinko kompositiivia pitää suorastaan sijamuotona? Ajatus ei ehkä ole ihan niin mahdo­ton miltä se kuulostaa. Ei ole edes selvää, että kompositiivi esiintyy vain yhdys­sanois­sa. Katso erityisesti kohtaa Rinnasteiset yhdyssanat kirjoituksessani Onko suomen kirjoitus­järjestelmä ihanteellinen? Jos esimerkiksi sellaista ilmaisua kuin Itävalta-Unkari pidetään kielellisesti sana­liittona eikä yhdyssanana, koska se ääntyy kaksihuippuisena (kummankin osan alku­tavulla on pääpaino), niin vastaavasti olisi ilmaisua suomalais-ruotsalainen pidettävä sana­liittona, jonka ensimmäinen sana siis olisi kompositiivimuodossa. Tällöin voitaisiin yhdys­merkin käyttöä tällaisissa ilmaisuissa pitää vain ortografisena seikkana, joka ei estä pi­tä­mäs­tä muotoa suomalais itsenäisenä sanana,

Kompositiivin morfologia eli se, miten sanoista muodostetaan kompositiiveja, poikkeaa kyllä paljon sijamuotojen muodostuksesta. Vaikka sijamuodoissa esiintyy vaihtelua – esi­mer­kik­si monikon genetiivillä on useita erilaisia päätteitä – niin tässä kirjoituksessa kuvattujen muodostustapojen moninaisuus olisi vailla vertaa, jos ne tulkittaisiin tai­vu­tuk­seksi.

Internetix-sivuston aineistossa Pedagogisen kieliopin perusteita sanotaan, kohdassa Sanojen yhdistäminen, että ”muutamilla sanoilla on erityinen yhdyssanamuoto (lat. casus componens)”. Varsinkin käytetty latinankielinen nimi antaa ymmärtää, että muotoa voitaisiin pitää sija­muo­to­na tai ainakin sijamuotoihin rinnastuvana. Tosin latinankielinen nimitys ei muo­dol­taan vastaa suomen ja latinan sijoista käytettyjä latinankielisiä nimiä, jotka ovat tyyppiä casus nominativus (joten odotuksen­mukainen termi olisi casus compositivus).

Iso suomen kielioppi mainitsee nimen casus componens nimitysten yhdyssanamuoto ja yhdysosamuoto ohella. Toisaalta kirja jo termin määritelmässä (§ 416) sulkee pois mah­dol­li­suu­den pitää yhdyssanamuotoa sijamuotona, sillä määritelmään sisältyy, ettei se kuulu paradigmaan eli taivutusmuotojen joukkoon:

§ 416 Yhdyssanan määriteosana voi esiintyä myös sellainen nomini- tai verbilekseemin edustuma, joka ei kuulu tämän sanan taivutusparadigmaan. Tällaista määriteosaa kut­su­taan yhdysosamuodoksi tai yhdyssanamuodoksi (casus componens).

Kieliopeissa aiemmin käytetyn sanan yhdyssanamuoto vaihtamista sanaksi yhdysosamuoto ei liene julkisesti selitetty. Ajatuksena on ehkä ollut, että tällainen muoto on yhdys­osan eikä koko yhdys­sanan muoto. Kumpikaan nimitys ei ole itsensä selittävä siinä mielessä, että merkityksen voisi päätellä suoraan osien merkityksistä. Kysehän ei ole yleisesti muodosta, joka sanalla on esiintyessään yhdysosana eli yhdyssanan osana, vaan nimen­omaan yhdyssanan alkuosan muodosta.

Ison suomen kieliopin verkkoversion osassa Määritelmät yhdysosamuoto-termi määritellään hiukan toisin:

yhdysosamuoto

Yhdysosamuoto (eli casus componens) on yhdyssanan määriteosa, joka ei sellaisenaan esiinny itsenäisenä sananmuotona. Yhdysosamuoto voi olla sanan vartalo, esim. muurahaispesä, suurteos, tai sisältää lisäainesta, esim. mestarismies, jalkopää; asuinpaikka, uima-allas. (→ § 416.)

Yleisesti asetetaan (suomen kielestä puhuttaessa) sijamuodoksi lukemisen kriteeriksi se, että esiintyy sijakongruenssia eli määritteenä oleva sana mukautuu pääsanan sijaan, esi­mer­kik­si kaunis talo – kauniissa talossa. Näillä perustein on tapana torjua ehdotukset pitää sijoina esi­mer­kik­si prolatiivia (esim. vesitse) ja muita ”sijakandidaatteja”, joita olen luetellut kir­joi­tuk­ses­sa­ni Cases in Finnish. Jos vaikkapa prolatiivi ei rajoittuisi määritteettömiin sa­noi­hin vaan sanottaisiin myös *suuritse meritse, olisi varmaankin prolatiivi luettava sija­muo­doksi.

Toisaalta kompositiivi itsessään on tietynlaiseen määrite­asemaan mukautunut sanan­muo­to, joten sen osalta koko kongruenssikriteeri ei ole mielekäs. Käytännössä kompositiivin sisäl­tä­vää yhdyssanaa käytetään usein juuri siksi, että vältetään kongruenssin mukanaan tuoma raskaus, esim. osittaisuudistuksessa pro osittaisessa uudistuksessa. Ainakin osa kom­po­si­tii­vi­muo­dois­ta, etenkin -nen-loppuisten adjektiivien -s-loppuiset yhdys­sana­muodot sekä päätteen poisjättö voitaisiin aika luontevasti tulkita siten, että ne edustavat muun ohessa kongruens­sin puuttumista, joko alkuperäistä kongruoimatonta kantaa tai päätteiden pois jättämisestä johtuvaa paluuta siihen. Teoreettisesti tämä merkitsisi, että esimerkiksi kong­ruoi­mat­to­ma­na määritteenä käytetty vartalo kuten *hevose olisi loppuheiton kautta ly­hen­ty­nyt muodoksi *hevos ja muuttunut määritteestä yhdyssanan osaksi siinä vaiheessa, kun kie­leen muutoin kehittyi kongruenssi, jolloin *hevos jäi ikään kuin vapaaksi radikaaliksi (sanan kemiallisessa merkityksessä), jonka ”täytyi” sitoutua.

Yhdyssanamuodot ja kielenhuolto

Kielenhuollossa ei ole kiinnitetty yhdyssanamuotoihin paljoakaan huomiota. Vaikka ilmiö on monimuotoinen, sen ei ole koettu aiheuttavan ongelmia suomea äidinkielenään puhuville.

Lukusanojen yhdyssanamuodoista mainittiin edellä, että niiden käyttö on vähenemään päin. Kolmevuotias on yhä yleisempi kuin kolmivuotias, mutta kuinka kauan? Kielen­huollon kannan­otot ovat osittain epä­selviä, mutta linjana on ollut siirtyminen yhdys­sana­muotojen suosittamisesta nominatiivi­alkuisuuden hyväksymiseen.

Yhdyssanamuodot ovat muutenkin osittain vähentyneet. Tämä tuntuu koskevan etenkin sellaisia verbien yhdys­sana­muotoja, jotka vastaavat jotakin samakantaista substantiivia. Esimerkiksi vanhaa sanaa kasvinkumppani saatetaan vieroksua, koska alkuosa näyttää olevan substantiivin kasvi genetiivi. Paljon yleisempi on nykyisin kasvukumppani, mutta sen merkitys on osittain toinen: sitä käytetään etenkin kuvaamaan ajatusta, että jokin yritys on muille yrityksille sopiva kumppani, joka edistää niiden kasvua. Vanha kasvinkumppani tuntuu jopa käsitteenä väistyneen ja sen tilalla käytetään toisentyyppisiä sanoja.

Silloin, kun yhdyssanamuoto on melko vakiintunut, sen säilyttämistä puoltaa terveen muutos­vasta­rinnan (vakiintunutta ei pidä turhaan muuttaa) lisäksi jossain määrin selvyys. Yhdys­sana­muodon käyttö sitoo sanat selvemmin yhteen. Sananraja tunnistetaan suomen kielessä lähinnä painosta, eikä pää- ja sivupainon eroa ole suinkaan aina helppo erottaa puheesta. Puheessa esiintyvästä yhdyssanamuodosta kuten kolmi voi heti tunnistaa, ettei se ole itsenäinen sana vaan yhdyssanan alkuosa.

Yhdyssanamuotoja kuitenkin saatetaan nykyisin suosia termien muodostuksessa ilmaisun tiiviyden takia. Esimerkiksi yhdyssanamuoto toimi- edustaa verbiä toimia. Vaikka se voi se­kaan­tua tehtävää tms. tarkoittavaan substantiiviin toimi, sitä käytetään monenlaisissa yhdys­sanoissa tarkoittamaan toimintaa, aktiivisuutta, funktionaalisuutta. Datatekniikassa se tar­koit­taa nykyisin myös itsenäistä toiminnallisuutta, prosessointitehoa, ”älykkyyttä”, esi­mer­kik­si toimikortti = smart card.

Keinotekoiset oikeiksi julistetut kirjoitusasut kuten Punainenmeri osoit­ta­vat, että suomen kielen huoltajat eivät ole riittävästi ymmärtäneet suomen yhdys­sana­muo­to­jen järjestelmää. Samasta syystä ehkä johtuu se, että kieleen syntyneitä yhdys­sana­muoto­ja on joskus julistettu kelvottomiksi.

Aikoinaan on esiintynyt yhdyssanamuodon nyky- karttamista. On käytetty sellaisia muo­dos­tei­ta kuin nykyiskansain kirjallisuus ja jopa väitetty oikeammaksi puhua nykyis­kansoista kuin nykykansoista. Epäselvää on, mistä käsitys on saanut alkunsa, mutta se on ilmeisesti onneksi vaipunut historian hämäriin.

Paljon selvempi tapaus on yhdyssanamuoto kohtuu-, josta Nykysuomen sanakirja sanoo, että sen tilalla olisi käytettävä muotoa kohtuus-, siis esimerkiksi kohtuushinta eikä kohtuu­hinta. Kirjan toimittajat olivat ilmeisesti päättäneet, että kohtuuhinta on väärin muodostettu, ja tyrkyttivät tilalle heidän mielestään loogisempaa sanaa kohtuushinta. Voin mielessäni kuvitella huudahduksen ”Eihän suomessa ole sanaa kohtuu!”

Sanakirjan suosittama muoto ei juurikaan tullut käyttöön. Kannanotto onkin hiljaisesti vedetty takaisin. Suomen kielen perussanakirja (1990-luvulta) sisältää sanat kohtuuhinta ja kohtuu­käyttäjä ilman mitään moitetta, eikä se mainitse lainkaan sanaa kohtuushinta.

Miksiköhän Nykysuomen sanakirjan tekijät kävivät taistoon kohtuuhintaa vastaan? Osit­tain ehkä siksi, että he eivät mieltäneet, että kohtuu on sanan kohtuus yhdyssanamuoto, muodos­tuk­sel­taan hiukan erikoinen.