Nykyajan kielenopas, luku 4 Kirjoitusmerkit:

Muotoilu ja ladonta

Sisällys:

Typografian tietolähteitä

Tässä oppaassa käsitellään tekstin ulkoasun muotoilun eli typografian kysymyksiä melko vähän. Aihetta käsittelevää kirjallisuutta on runsaasti, mm. seuraavat:

Typografia on tekniikkaa, taitoa, taidetta ja perinteitä. Siksi sen säännöistä osa on kiis­tan­alai­sia, ja esimerkiksi edellä mainitut teokset ovat joissakin yksityis­kohdissa eri linjoilla.

Latojia ei enää ole

Vanhasta kirjapainotekniikasta on yhä laajemmin siir­ryt­ty siihen, että kirjoittaja itse tai hä­nen apu­lai­sen­sa vii­meis­te­lee tekstin painovalmiiksi. Kirjan saattaa kä­si­tel­lä kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja, mutta häntäkään ei voi pitää latojana. Vaik­ka painatukseen liittyisi eril­li­nen ladonta, se on usein ko­ko­naan tai lähes koko­naan auto­maat­tinen.

Vanhan hyvän ajan latoja osasi työnsä. Hän tunsi la­don­nan säännöt, jotka olivat muotou­tu­neet käytännössä pitkän ajan kuluessa. Hän tiesi, että sanaa ei voi jakaa eri riveille mistä vain, ja hän katsoi kappaletta kokonaisuutena saa­dak­seen sen siistiin muotoon. Hän huolehti siitä, että kappale ei jakaudu niin, että siitä tulee si­vun lop­puun vain yksi rivi (orporivi). Hän osasi myös välttää vielä pahempaa virhettä, jos­sa kap­pa­leen viimeinen, vajaa rivi tulee yksi­nään uuden sivun alkuun (leskirivi). Ja jos kap­pa­leen vii­mei­sel­le riville näytti jäävän vain yksi tai muutama tavu, hän esti sen muut­ta­mal­la tait­toa muualla.

Nykyaikainen automaattinen ladonta latoo väärin. Erittäin yleistä on, että tieto­kone­ohjel­mat latovat tekstin tavalla, joka rikkoo vanhoja ja perusteltuja ladonnan sääntöjä. Muis­tiois­sa­kin tämä voi häiritä, saati sitten tärkeissä painoteksteissä.

Kappalejaon esitys

”Kirjalliset kappaleet” tehdään sisennyksillä

Painoteksteissä ja käsin kirjoitetuissa teksteissä on ollut vallitsevana sellainen kappaleiden esittämisen tapa, jota tässäkin oppaassa käytetään. Kappaleiden välissä ei tällöin ole tyhjää riviä eikä ylipäänsä tyhjää tilaa, vaan uuden kappaleen ensirivin (ensimmäisen rivin) alussa vain on pieni sisennys. Tavallisesti otsikon, taulukon tms. jälkeisen kappaleen ensiriviä ei sisennetä. Toisin sanoen sisennys on tarpeen vain, kun edellä on kappale.

Sisennyksen määrä on yleensä 1–1,5 kertaa fontin koko. Se vastaa suunnilleen kolmen merkin leveyttä. Leveyttä ei kuitenkaan aseteta ohjelmissa merkkeinä vaan typografisia mittoja (kuten fontin kokoa) käyttäen.

Ajatuksena on, että pienikin sisennys riittää osoittamaan kappalejaon, varsinkin, kun ote­taan huomioon, että edeltävän kappaleen viimeinen rivi on yleensä selvästi vajaa. Tässä esitys­tavas­sa käytetään tyhjää riviä tai muuta tyhjää tilaa kappaleiden välillä erikois­tarkoi­tuk­seen: osoittamaan tekstin jakautumista kappaletta suuremmiksi koko­nai­suuk­sik­si. Esi­mer­kik­si kaunokirjallisuudessa voidaan tällä tavoin osoittaa tekstin taitekohta kuten paikka, jossa yhtenäinen kerronta päättyy ja sitä seuraa ehkä hyvinkin eri tilannetta käsit­te­le­vä teksti. Ot­sik­koa tai tyhjää tilaa seuraavan tekstin ensimmäisen kappaleen ensiriviä ei tällöin yleensä sisen­netä.

Yksinkertaisinta on sisentää kaikkien kappaleiden ensirivit. Nykyisin sellaista ei yleensä suosita, vaan ainakin tekstin ensimmäinen ja kunkin otsikon jälkeinen kappale jätetään sisentämättä. Kieli­toi­mis­ton oikein­kirjoitus­opas suosittaa tätä ja mainitsee perusteluksi, että tällöin sisennystä ei tarvita kappaleiden erottamiseksi toisistaan. Eri näkemyksiä ja käytäntöjä on siitä, sisennetäänkö koko palstan levyisen kuvan, luetelman, taulukon, sisennetyn lainauksen tai muun normaalista kappaleesta poikkeavan kokonaisuuden jälkeinen kappale.

Historiallisesti sisennys johtuu siitä, että aikoinaan, kun kirjoitusmateriaali oli hyvin kallista, se käytettiin kokonaan ja kappaleet erotettiin toisistaan vain ¶-merkillä. Myöhemmin ruvettiin käyttämään lisäksi rivinvaihtoa, mutta ¶-merkki jäi kappaleen aloittavan rivin alkuun. Myöhemmin se jätettiin pois, mutta sen paikalle jätettiin tyhjä tila.

”Tekniset kappaleet” tehdään tyhjillä riveillä

Tietokoneohjelmat soveltavat yleisesti sellaista esitystapaa, jossa kappaleet ovat selvästi irrallaan toisistaan. Ne eivät si­sen­nä kap­pa­lei­den ensimmäisiä rivejä, vaan jättävät kappaleiden väliin tyhjää tilaa, yleensä yh­den rivin verran. Useinkin syynä on, että ohjelma oletusarvoisesti toimii siten eikä kir­joit­ta­ja osaa muuttaa asiaa tai ei ehkä edes huomaa muutosta tarpeelliseksi. Monet saattavat kokea tämän esitystavan selkeämmäksi, ja se on monille tuttu mm. web-sivujen yleisestä käy­tän­nös­tä. Sitä on jossain määrin ruvettu käyttämään jopa kirjoissa.

Tyhjien rivien käyttö johtuu alkujaan siitä, että kirjoituskoneita käytettäessä se oli helppo tapa.

Jos kappaleet erotetaan tyhjillä riveillä, ei tyhjää riviä voi käyttää edellä kuvattuun tar­koi­tuk­seen eli teksti taitekohdan osoittamiseen. Tähän tarkoitukseen käytetään tällöin esi­mer­kik­si pitkähköä vaakaviivaa tai jotakin koristekuvaa tai vaikkapa merkkejä ”***” omalla ri­vil­lään keskitettyinä:

***

Näitä menetelmiä käytetään usein silloinkin, kun kappalejako osoi­te­taan vanhalla tavalla, ensirivin sisennyksellä.

Esitystavan valinta

”Kirjalliset kappaleet” soveltuvat tekstiin, joka sisältää kappaleesta toiseen etenevää kerrontaa, olipa se sitten romaani tai väitöskirja. ”Tekniset kappaleet” sopivat käytettäviksi silloin, kun kappaleet ovat suhteellisen itsenäisiä ja useinkin esimerkiksi käsittelevät erillisiä asioita tai asian eri puolia. Esimerkiksi laitteen käyttöohjeessa useinkin annetaan perusohjeet numeroituina luetelmina, ja tekstikappaleita on mukana selittämässä eri yksityiskohtia, käsitteitä ym.

Nykyinen asiakirjastandardi on ”teknisten kappaleiden” kannalla. Tämä on lähinnä jäänne ajalta, jolloin asiakirjat tehtiin kirjoituskoneella.

Käytettiinpä kumpaa tahansa kappalejaon osoittamisen tapaa, sitä tulisi käyttää johdon­mukai­ses­ti. Useimmiten vanha tapa tekee tyylikkäämmän vaikutelman, mutta sen toteut­ta­mi­nen voi vaatia erityisiä toimenpiteitä, esimerkiksi web-sivulla ns. tyyliohjeen (CSS-määrit­te­lyn) käyttöä, tekstinkäsittelyohjelmassa kappaleiden muotoilun asettamista jne.

Jos käy­te­tään tietokoneohjelmista tuttua esitystapaa, voi tyhjän välin ehkä säätää pienemmäksi kuin yksi rivi, mutta ei mielellään pienemmäksi kuin puoli riviä, koska silloin kappalejaon havait­ta­vuus alkaa kärsiä.

Sanojen ”sitominen yhteen”

Edellä käsiteltiin yhdistävää välilyöntiä ja sitovaa yhdysmerkkiä, joilla voidaan yleensä estää epäsuotavat rivinvaihdot sanojen välissä. Näitä mahdollisuuksia käytetään vielä melko vä­hän, vaikka ne on helppo oppia. Niinpä sitten jopa kirjoissa esiintyykin outoja rivinjakoja, jois­sa esimerkiksi numeroin kirjoitettu luku kuten 1 000 000 000 on jakautunut kahdelle riville.

Jos kahdesta peräkkäisestä sanasta (tai muusta ilmaisusta) edellinen olisi oudontuntuinen rivin lopussa tai jälkimmäinen olisi ”orpo” rivin alussa, niiden väliin on hyvä kirjoittaa taval­li­sen välilyönnin asemesta yhdistävä välilyönti. Erityisesti seuraavanlaisissa ilmauksissa on yleensä aiheellista käyttää yhdistävää välilyöntiä (merkitty tässä ” ”):

Hiukan lisätietoja on sivulla Sitovan välilyönnin käyttö suomen kielessä.

Sanan jako eri riveille

Sisällys:

Tyypillisiä virheitä

Tietokoneladonta tunnetusti usein tavuttaa yhdyssanat vääristä kohdista, esi­mer­kik­si ”kansa-nedustaja”. Tässä käytetään ylei­seen tapaan nimitystä ”tavutus”, vaikka tark­kaan ottaen kyseessä on sanan jako eri ri­veille. Sanan saa jakaa vain tavun­rajalta, mutta jokainen tavun­raja ei ole hyväksyttävä jako­kohta.

Virheellistä tai puutteellista rivijakoa on monenlaista. Tärkeimpiä tapauksia on kuvattu seuraavassa taulukossa.

EsimerkkiKuvaus
omitui-
sta
Kokonaan virheellinen tavutusmenettely.
Ohjelma saattaa tavuttaa esimerkiksi englannin sääntöjen mu­kaan. Tämä on korjattava muuttamalla ohjelman asetuksia tai vaihtamalla ohjelmaa. Kaiken tavutuksen estä­mi­nen­kin, joka yleen­sä onnistuu ohjelman asetuksista, on pienempi paha kuin täy­sin väärä tavutus.
Tämä on
melko keinotekoinen
esimerkki
tavuttamattomuuden
vaikutuksista.
Ei mitään tavutusta.
Tämä on muun muassa web-selainten vallitseva käytäntö, eikä sen korjaamiseksi ole toistaiseksi paljoakaan tehtävissä. Teks­tin­käsittely­ohjelmissa se usein johtuu ohjelman asetuksista. Toi­saal­ta sitä ei välttämättä tarvitse korjata, ellei tekstiä ha­lu­ta tasata molemmista reunoista.
yök-
lubi
Yhdyssanojen virheellinen tavutus.
Malliesimerkkinä esitetään usein ”kansa-nedustaja”. Tämä on tavallista silloinkin, kun ohjelma muutoin osaa tavuttaa suomen sääntöjen mukaan. Monet ohjelmat osaavat kuitenkin tavuttaa yhdyssanatkin yleensä oikein, koska ne tunnistavat sanoja ja sananosia.
syntymäaika ja -
paikka
Rivijako yhdysmerkin jäljestä väärissä tilanteissa.
Tietokoneohjelmat saattavat pitää yhdysmerkkiä sellaisena merkkinä, jonka jäljestä saa aina jakaa. Tulos voi tällöin olla varsin ikävä: rivin loppuun jää yksinäinen yhdysmerkki.
linja
-auto
Rivijako yhdysmerkin edeltä.
Tämä on selvä virhe, mutta se esiintyy Internet Explorerissa.
oudono-
loinen
Yhden kirjaimen erottaminen sanasta eri riville.
Vaikka sanassa ”avara” on tavunraja ensimmäisen a:n jälkeen, siitä kohdasta ei saa jakaa eri riveille (a-vara). Tämän ohjeen on katsottava koskevan myös yhdyssanoja: jako kansane-dustaja olisi väärin, vaikka jakokohta onkin tavunrajalla.
vapa-
uteen
Jakaminen vokaalien välistä.
Tämä on selvä virhe, jos vokaalit muodostavat diftongin (talo-issa), ja virheenä sitä on pidettävä silloinkin, kun vokaalit saattavat muodostaa diftongin (talo-udessa). Muissakin tapauk­sis­sa vokaalien välistä jakaminen on epäsuotavaa (kato-ava), paitsi jos vokaalit kuuluvat yhdyssanan eri osiin (työ-aika).
SAK:
ssa
Jakaminen eri riveille erikoismerkkien jäljestä.
Esimerkiksi InDesign-taitto-ohjelmassa saattaa ”SAK:ssa” jakautua kaksoispisteen jäljestä ja ilman tavuviivan lisäämistä. Ainoa sallittu jakotapa on kuitenkin jakaminen osiin ”SAK:s-” ja ”sa”, eikä sekään ole mitenkään suositeltava. Sen sijaan jakaminen ajatusviivan jäljestä lienee tulkittava sallituksi esimerkiksi ilmauksessa ”seitsemän–kymmenen”.

Kohdassa Rivitys Word-ohjelmassa käsitellään eräitä ohjelmakohtaisia korjauskeinoja edellä mainittuihin ongelmiin.

Tavutusvihjeet

Monissa ohjelmissa voi käyttää tavutusvihjeitä eli piilotavuviivoja: näkymättömiä merkintöjä, jotka ilmoittavat tieto­kone­ohjelmalle sallitun tavutuskohdan. Ks. kohtia Pehmeä tavuviiva ja Tavutusvihjeet Wordissä.

Tavutusvihjeellä voi auttaa ohjelmaa

Viimeksi mainittu kohta on usein ongelmallinen, jos sana on pitkä. Jos sanaan kirjoitetaan tavutus­vihje, pitäisi arvioida koko sanan tavutusta ja yleensä kirjoittaa tavutus­vihje kaik­kiin niihin kohtiin, joista tavuttaminen halutaan sallia. Tavutus­vihjeen sijoittaminen sanan en­sim­mäi­sen kirjaimen edelle saattaa estää kaiken tavutuksen sanassa, mikä toisaalta on usein suo­ta­vaa, esimerkiksi kun kyseessä on lyhyehkö outo sana.

Vieraiden sanojen tavutus

Sivistyssanat yleensä kuten omat sanat

Sivistyssanat aiheuttavat ongelmia tavutuksessa. Pääsääntönä on, että ne tavutetaan kuten omaperäiset sanat, mutta tähän on monia ja osittain tulkinnanvaraisia poikkeuksia. Aihetta käsitellään kohdassa Sivistyssanan jakaminen eri riveille.

Vieraat nimet ja sitaattilainat mielellään jakamattomina

Vieraiden nimien ja muiden vieraasta kielestä suoraan otettujen sanojen kuten sitaatti­lai­no­jen tavuttamista kannattaa välttää. Vaikka tavutus olisi jonkin säännöstön mukaan oikea­kin, tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista nimen outouden takia. Tekstiä ääneen luettaessa käy helposti niin, että rivin lopussa oleva vieraan nimen alku luetaan väärin. Kyseistä kieltä tuntevallekin lausuminen selviää vasta, kun koko nimi on luettu, sillä yleensä vasta silloin on edes pääteltävissä, mitä kieltä nimi on.

Luonnollista olisi, että jos kokonaan vierasta kieltä oleva sana tavutetaan, sovelletaan asianomaisen kielen sääntöjä. Tällä linjalla oli muun muassa vuonna 1945 jul­kais­tu M. Airilan kirjanen Vierasperäiset sanat. Sen mukaan perussääntönä on vieraan kielen mukainen ta­vu­tus (s. 17):

Vieraissa sanoissa noudatetaan yleensä asianomaisen kielen tavutusta sellaisenaan. Esim. kreikassa a-kro-sti-khon, an-ar-thria, an-e-ry-throp-si-a, dem-ar-khos, so-​fro-​sy-​ne – –

Nykyisen suomalaisen siirtokirjoitusstandardin mukaan tulisi vanhan kreikan sanojen siirtokirjoituksessa käyttää paino- ja pituusmerkkejä. Tämä on toistaiseksi harvinaista, eikä se vaikuta tavutukseen.

Toisaalta kirjanen esittää, että erisnimien tavutuksessa noudatetaan suomen kielen ta­vu­tus­sään­tö­jä, paitsi että yhdyssanat tavutetaan yhdysosittain ja että yhden äänteen merk­ki­nä olevaa konsonantti­yhdistelmää ei jaeta. Erisnimien osalta se on täten suunnilleen ny­kyi­sel­lä kan­nal­la, ja vieraan kielen mukainen tavutus koskee vain varsinaisia ”vieraita sanoja”, siis sitaat­ti­lai­no­ja. Tämä linja on epäkäytännöllinen ja johtaisi samantapaisten sanojen tavut­ta­mi­seen eri tavoin sen mukaan, onko kyse yleisnimestä vai erisnimestä.

Vieraan kielen mukainen tavutus on usein vaativaa. Kielikellossa 2/2006 onkin (yhdysmerkin kuvauksessa) varsin sal­li­va ja epämääräinen kanta: ”Vieraskieliset nimet ja sitaattilainat voidaan useimmiten jakaa ri­vil­tä toiselle suomen tavutus­periaatteiden mukaan.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas on samalla linjalla. Tätä lienee tulkittava niin, että vieraan kielen mukainen tavutuskin on sal­lit­tua, etenkin kun laina­sano­ja­kin saa tavuttaa osittain vieraan kielen mukaan (esimerkiksi syn-kroninen, mikro-skooppi). Epäselvää on, onko se suositeltavampaa.

Jos tekstissä on kokonaan vieraskielinen sitaatti, on luonnollista vaatia, että se ta­vu­te­taan kyseisen kielen mukaan. Tässä voidaan usein käyttää tekstin­käsittely­ohjelman tavu­tus­toi­min­toa, kunhan ohjelmalle ilmoitetaan sitaatin kieli (tai se tunnistaa sen auto­maat­ti­ses­ti oikein).

Vieraskielisten sanojen tavuttamisessa voi apua olla myös erilaisista automaattisista tavutusohjelmista eli tavuttimista (englanniksi hyphenator). Esimerkiksi Ushuaia.pl-sivuston online-tavutin tuntee laajahkon valikoiman kieliä ja näyttää osaavan tavuttaa enimmäkseen oikein. Laajemman valikoiman ja ilmeisesti paremman laadun tarjoaa TALŌ-yhtiön ladattava tavutin.

Ohjeissa mainittu jakaminen ”suomen tavutus­periaatteiden mukaan” tarkoittanee, että sana jaetaan ikään kuin se olisi suomea ja luettaisiin suomen kielen yleisten sääntöjen mu­kaan. Käytännössä tämä merkitsee sääntöä, jonka mukaan tavunraja sijaitsee pe­räk­käi­sis­tä konsonanteista viimeisen edellä (tietenkin vain silloin, kun sana vielä jatkuu ky­seis­ten kon­so­nant­tien jälkeen). Vokaalien välistä jakamista lienee syytä välttää myös vie­rais­sa sa­nois­sa. Seu­raa­viin esi­merk­kei­hin on yhdysmerkillä merkitty tämän mukaiset sal­li­tut jako­kohdat.

lea-sing [vaikka englannissa: leas-ing]
Skel-lef-teå
Cast-ro

Yhden äänteen merkkiä ei jaeta

Kielikello 2/2006 esittää kuitenkin yhden tärkeän poikkeuksen: ”Yhtä äännettä merkitsevät kirjaimet merkitään kuitenkin samaan tavuun.” Ajatus on aiemmin ilmaistu niin, ettei sellaista kirjainyhdistelmää tavuteta, joka on yhden äänteen merkki, siis esimerkiksi englannin kirjain­yhdis­tel­mää ”sh”, saksan yhdistelmää ”sch” taikka puolan tai unkarin yhdistelmää ”sz”.

Goe-the [miel. jakamatta, mutta ei ainakaan Goet-he]
Wa-shington [miel. jakamatta tai Washing-ton, mutta ei ainakaan Was-hington]
Fi-scher [miel. jakamatta, mutta ei ainakaan Fisc-her]

Tätä periaatetta rikotaan nykyisin yleisesti, koska sen noudattaminen vaatisi lisätyötä ja tietämystä. Se on kuitenkin hyvin looginen ja vanhakin, ja esimerkiksi edellä mai­ni­tus­sa M. Airilan kirjasessa Vierasperäiset sanat se esitettiin hyvin selkeästi.

Myöskään esimerkiksi venäjänkielisessä nimessä olevaa yhdistelmää ”ts”, ”tš” tai tai ”štš” ei tulisi jakaa, koska kukin on venäjässä yhden äänteen merkki, vaikka se translitteroidaan kahdella tai kolmella kirjaimella. Näin voidaan päätellä ainakin Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaan muotoilusta: ”Jos mahdollista, pyritään samalla rivillä pitämään sellainen kirjainryhmä, joka alkukielessä on yhden äänteen merkkinä”.

Hru-štšov [miel. jakamatta, mutta ei ainakaan Hrušt-šov]

Kyseenalainen on myös esimerkiksi sellainen venäläisen nimen tavutus kuin ”Selezn-jov”, koska tässä j-kirjain ei äänny, vaan asiallisesti liittyy edel­tä­vään n-kirjaimeen osoittaen n-äänteen liudentuneeksi. Sen sijaan esimerkiksi jako Tret-jakov on hyväksyttävä, koska Tretjakov-nimessä ääntyy ja-tavu; tämä voidaan päätellä nimen kyrillisestä asusta.

Tše-ljabinsk [miel. jakamatta tai Tšelja-binsk, mutta ei Tšel-jabinsk]

Kaksoiskonsonanttien ongelma

Kielikello 2/2006 rikkoo omia sääntöjään esittämällä esimerkkinä tavutuksen ”control-ler” Tässä sanassa, kuten yleensä englannissa, konsonanttiyhdistelmä ”ll” tarkoittaa yksin­ker­tais­ta konsonanttia, eli se on yhden äänteen merkki. Selvää on toisaalta, että ta­vu­tuk­set ”contro-ller”, ”wi-nner” ja ”Po-tterin” näyttäisivät suomalaisesta lukijasta aivan liian oudoilta. Sään­töön lieneekin ajateltava ainakin se poikkeus, että kaksoiskonsonantin saa jakaa, vaikka se tarkoittaisi yhtä äännettä.

Yhtä selvää ei ole, että jakaminen on tarkoitettu sallituksi silloin, kun kaksoiskonsonantti tarkoittaa olennaisesti erilaista äännettä kuin yksinkertainen konsonantti. Jos esimerkiksi sana ”paella” ajatellaan lainasanaksi, joka ääntyy suomen mukaisesti, on tavutus ”pael-la” tietysti mahdollinen. Jos se taas ajatellaan espanjan sanaksi, jolloin ”ll” ääntyy liudentuneena l-äänteenä taikka pitkänä j-äänteenä, ei sellainen tavutus tunnu ollenkaan hyvältä – eikä suomenkielisen tekstin seassa myöskään ”pae-lla” vaikuta hyvältä.

Myös esimerkiksi sellainen periaatteessa oikea ”Be-cker” (saksan nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan) näyttäisi monista oudolta.

Tällaiset ongelmat voi yleensä välttää jättämällä lyhyet nimet tavuttamatta tavuttamalla pitkät nimet vain melko ongelmattomista kohdista. Esimerkiksi nimen ”Patrick” muodon ”Patrickille” voi tavuttaa ”Pat-rickille” tai ”Patrickil-le”, mutta ei ”Patric-kille” eikä ”Patri-ckille”, jotka ovat eri tavoin epäloogisia vaihtoehtoja.

Yhdysosien rajalta jakaminen

Kielikello 2/2006 lisää vielä: ”Myös vieraskieliset yhdyssanat jaetaan mieluiten yhdysosien rajalta.” Esimerkkinä tästä on ”Living-stone” Käytännössä lienee syytä tulkita, että ainakin selvästi yhdyssanaksi hahmottuva vieraan kielen sana tavutetaan niin, että yhdyssanaluonne otetaan huomioon. Sen lisäksi, että yhdysosien rajalta jakaminen on sallittua ja ensi­sijais­ta­kin, olisi virheellistä jakaa niin, että yhdyssanan osasta jää yksi kirjain eri riville (esimerkiksi Wel-tanschauung).

Welt-
anschauung

Tavutuksen välttäminen epäselvissä tilanteissa

Kielikello 2/2006 kehottaa myös välttämään tavutusta epäselvissä tilanteissa: ”Jos on epä­var­ma ääntämisestä tai yhdysosien rajasta, sana jätetään mieluiten tavuttamatta.” Tässä epä­var­muus ääntämisestä viittaa epävarmuuteen siitä, onko jokin kirjainyhdistelmä yhden ään­teen merkki. Periaatetta voi kuitenkin noudattaa laajemminkin: jos on mah­dol­lis­ta, että suo­men kielen mukainen kirjoitusasun tavutus johtaisi pahaan ristiriitaan vieraan kielen ään­tä­myk­sen kanssa, on parempi jättää tavuttamatta.

Yksitavua ei pitäisi jakaa

Selvänä virheenä voidaan pitää sellaisen sanan jakamista, joka ääntyy yksitavuisena, esi­mer­kik­si ”Jacques”. Tämän nimet taivutusmuodot suomen kielessä ovat kyllä monitavuisia, mutta niitä ei käytännössä voi jakaa ensimmäisen ja toisen tavun rajalta; esim. ”Jac-quesin” olisi kovin outo (vaikkakin ilmeisesti Kielikellon ohjeen mukainen), sen sijaan ”Jacquesil-le” on mahdollinen jako.

Vastaavasti esimerkiksi nimen ”Rogge” perus­muotoa ei voi tavuttaa hy­väk­syt­tä­väs­ti; ”Rog-ge” olisi väärin (vaikka tällaista tavutusta esiintyykin), koska sanassa ei ainakaan oikeassa ääntämyksessä ään­ne­tä kaksoiskonsonanttia. Pitempiä muotoja voi tavuttaa, esim. ”Roggel-ta”.

Kahtena konsonanttina ääntyvät kirjaimet

Suomenkieliseen tekstiin ei oikein sovi sellainen tavutus, jossa jaetaan kahta konsonanttia tarkoittavan kirjaimen edestä, esimerkiksi ”lu-xus” tai ”na-zionale”. Vieraassa kielessä saa­te­taan kahden konsonantin yhdistelmä tulkita yhdeksi äänteeksi tai ainakin sellaiseksi, joka voi olla tavun alussa. Suomen kielen kannalta sellainen ei ole luonnollista, koska ään­tä­myk­ses­sä suomalainen tulkitsee tavunrajojen kulkevan esim. ”luk-sus” tai ”nat-sionaale”.

Koodi-ilmaukset rivityksessä

Tietokonekielen, koodin tai vastaavan merkintätavan sisältämää kirjainjonoa ei pitäisi jakaa eri riveille, vaikka se muodoltaan ja lukutavaltaan vastaisi sanaa tai se sisältäisi välilyönnin. Jakaminen eri riveille voi aiheuttaa epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä.

Esimerkiksi seuraavassa esimerkissä rivinvaihto aiheuttaa epäselvyyden siitä, kirjoitetaanko MMMM ja dd suoraan peräkkäin;

Päivämäärä tulostetaan pitkässä muodossa käyttämällä muotoilukoodia ”dddd, MMMM
dd, yyyy”

Seuraava esitystapa on siis selvempi:

Päivämäärä tulostetaan pitkässä muodossa käyttämällä muotoilukoodia
”dddd, MMMM dd, yyyy”

Koodi-ilmausten tavutus aiheuttaa lisää ongelmia. Jos ohjelmassa on tavutus käytössä, ohjelmat yleensä pyrkivät tavuttamaan myös koodi-ilmaukset, eikä ohjelmissa useinkaan ole helppoa tapaa estää tämä. Tavutus voidaan ehkä erikseen estää esimerkiksi kirjoit­ta­mal­la tavutusvihje merkkijonon alkuun.

Seuraavassa on ote eräästä ohjelmoinnin oppikirjasta. Siinä lihavoidut merkkijonot ovat ohjelmointikieleen kuuluvia nimiä, jotka on kirjoitettava ohjelmaan jakamattomina.

Ilmaus ”tämän hetkinen” tulisi kirjoittaa yhdeksi sanaksi, ”tämänhetkinen”. Ks. kohtaa Yhteen vai erikseen?

Esimerkistä jää periaatteessa epäselväksi, onko rajapinnan nimi Seria-lizable vai Serializable. Vaikka vastaus on suhteellisen ilmeinen, saattaa joissakin tilanteissa syntyä todellisia väärinkäsityksiä. Jos jälkimmäisessä kohdassa mainittu olion nimi olisi jakautunut hiukan toisin, merkkien Object jälkeen, voisi lukija todella jäädä epä­tie­toi­suu­teen siitä, onko nimi Object-OutputStream vai ObjectOutputStream. Tässä tapauksessa auttaa tieto siitä, että kyseisessä kielessä nimi ei saa sisältää yhdysmerkkiä (-). Mutta kieltä vasta opiskeleva lukija ei tätä ehkä tiedä tai muista.

Tietotekniikan tms. oppikirjojen merkintöjen selityksissä tulisi kuvata tällaiset asiat, koska esimerkiksi muuttujan- ja funktionnimien jakautumista eri riveille ei useinkaan voida täysin välttää. Joissakin tilanteissa voidaan ehkä käyttää rivin lopussa kenoviivaa (\), koska se on monissa tietokonekielissä rivin jatkumisen merkki:

Ongelma ei ole kovin iso oppikirjassa, jossa esiintyy saman­tapaisia tilanteita paljon ja lukija on tottunut niihin. Jos taas koodi-ilmaus on tekstissä yksittäisenä, tilanne voi olla hyvin epäselvä. Lukijahan ei välttämättä tiedä esimerkiksi sitä, että ohjelmointikielten tunnuksissa ei yleensä voi olla yhdysmerkkiä

Koodinomaiset ilmaukset sisältävät usein erikoismerkkejä, ja tietokoneohjelmat saattavat jakaa erikoismerkin jäljestä, vaikka ilmauksessa ei olisi lainkaan välilyöntejä. Esimerkiksi ilmaus foo:bar saattaa jakautua kaksoispisteen jäljestä. Tällöin voi lukija luulla, että tar­koi­te­taan ilmausta foo: bar, joka saattaa olla käytetyssä tietokonekielessä sallittu, mutta mer­ki­tyk­sel­tään aivan toinen! Jakautumisen estäminen saattaa olla hankalaa ja vaatia oh­jel­ma­koh­tai­sia tekniikoita.

Yhdyssanojen tavutus

Yhdyssanojen tavutuksen yleissääntö on, että yhdyssana voidaan jakaa yhdysosien rajalta. Lisäksi näin saadut osat voidaan tarvittaessa kumpikin jakaa kuten se jaettaisiin erillisenä sanana.

Tämän kohdan esimerkeissä yhdysmerkki osoittaa sanan sallittua jakokohtaa.

avio-ero
kuk-ka-ruuk-ku
ai-tio-paik-ka

Kaikki sallitut jakokohdat eivät kuitenkaan ole hyviä, kuten seuraavassa kohdassa Tavutus­periaatteita kuvaillaan.

Joissakin yhdyssanoissa alkuosa on loppuheittoinen eli siitä puuttuu lopusta jotain sellaista (tavallisesti yksi vokaali), joka sanassa on, kun se esiintyy itsenäisenä. Yleensä tämä ei vai­ku­ta tavutukseen – silloinkaan, kun jälkiosa alkaa vokaalilla.

suur-val-ta
pien-eliö

Periaate koskee useimpien ohjeiden mukaan myös eräitä tavallisia adverbeja.

par-aikaa
yht-äkkiä
vast-edes

Kuitenkin on nykyisin sallittua ja tavallista käsitellä yhdistämättömien sanojen tavoin sellaisia yhdys­sanoja, joissa jälkiosa on kieltoverbi. Monien mielestä se on jopa ainoa järkevä tapa. Yleisessä kielitajussa tällaisia sanoja ei juuri mielletä yhdyssanoiksi.

ett-ei ~ ett-ei
ell-et ~ el-let
joll-en ~ jol-len
vaikk-ei ~ vaik-kei

Näitä sanoja vain pieni joukko, lähinnä ettei, jottei, ellei, vaikkei ja harvinainen koskei. Useim­mat ihmiset luultavasti kokevat ne ääntämykseltäänkin yhtenäisiksi sanoiksi, joissa tavun­raja on eri kohdassa kuin yhdys­sana­tulkin­nassa. Esimerkiksi jako ett-ei antaisi ym­mär­tää, että sanassa ääntyy vain yksinkertainen t. Lisäksi etenkin ellei-sanaa on vaikea hah­mot­taa yhdys­sanak­si vain nykykielen pohjalta.

Toisaalta vaikka siis esimerkiksi sekä ett-ei että et-tei ovat sallittuja jakotapoja, on parasta olla käyttämättä kumpaakaan. Tämä auttaa välttämään turhaa hämmennystä eikä yleensä aiheuta suuria ongelmia, koska kyseiset sanat ovat lyhyitä.

Microsoft Word tavuttaa tällaiset sanat yhdysosien rajalta. Jos halutaan toisenlainen tavutus, on sanaan kirjoitettava tavutusvihjeitä.

Tavutusperiaatteita

Etenkin otsikoissa ja ingresseissä on hyvä tavutus usein tärkeä. Siihen kannattaa ehkä erik­seen paneutuakin niin, että esimerkiksi painettavalle tekstille etsitään mahdollisimman hyvä ilmi­asu tässä suhteessa. Tällöin voidaan jopa harkita monia eri vaihtoehtoja niin, että ote­taan huomioon erilaisten tavutusten eriasteiset suotavuudet:

Myös typografiset näkökohdat on hyvä ottaa huomioon tärkeimmissä teksteissä:

Kappaleet ja otsikot taitossa

Tekstin kappaleiden ulkoasu tulisi muotoilla seuraavat säännöt huomioon ottaen:

Otsikko ei saisi jäädä yksinään sivun loppuun. Tyylikästä ei ole sekään, että sivun lopussa on isohko otsikko ja sen jälkeen vain pari riviä. Mitä isommasta otsikosta on kyse, sitä her­kem­min pitäisi vaihtaa sivua sitä ennen.

Tällaisista muotoiluasioista kannattaa ruveta huolehtimaan yleensä vasta sitten, kun asia­kirja on muutoin täysin valmis. Asiaan vaikuttaa sekin, että esimerkiksi painatus­vaiheessa teksti joudutaan siirtämään ohjelmasta toiseen niin, että muotoilu­tietoa häviää. Toisaalta joskus joudutaan jopa tekstiä muuttamaan, jotta ladonnan ongelmia saadaan poistettua.

Hyvä painojälki vaatii työtä

Ladonnan korjaamisen menetelmät riippuvat paljolti siitä, mitä tietokoneohjelmia käytetään ja miten. Ihmistyön osuus on siinä yleensä suuri. Ladonta saattaa paljonkin muuttua, kun teksti siirretään esimerkiksi Word-ohjelmasta varsinaiseen taitto-ohjelmaan. Tällöin jonkun pitää tarkastaa ulkoasu ja jonkun (usein aivan toisen henkilön) korjata ongelmat taitto-oh­jel­man tarjoamilla välineillä.

On siis syytä varautua siihen, että painotuotteen ulkoasu vielä tarkistetaan oiko­vedok­ses­ta. Siinä voi olla hyvinkin paljon korjattavaa, vaikka asia ja kieliasu ovat sinänsä kunnossa. Erityisesti kannattaa tarkistaa tavutukset; tämän oppii tekemään melko nopeasti sil­mäi­le­mäl­lä rivien loput kiinnittäen huomiota lähinnä yhdysmerkkiin loppuviin riveihin. Toisaalta käy­tän­nös­sä usein vain tärkeimpien julkaisujen ladonta voidaan tarkistaa kunnolla.

Fonttien käyttö

Sisällys:

Fonttien käyttö kuuluu lähinnä typo­gra­fiaan, ei oikeinkirjoitukseen (orto­gra­fiaan) eikä oikea­kielisyyteen. Fonttien valintaa käsittelee mm. Markus Itkosen kirjoittama Typografian käsi­kirja.

Tässä puututaan kuitenkin eräisiin kysy­myk­siin, jotka koskevat fontin muunnelman kuten kursivoidun tai lihavoidun fontin käyt­töä. Taustalla on tällöin yleensä tarve sanan tai laajemman ilmauksen korostamiseen tai sen erottamiseen normaalitekstistä muusta syystä.

Eri tehokeinoja ja niiden ominaisuuksia

Seuraavassa on eräitä nykyaikaisia periaatteita:

Kursivoinnin sovinnainen käyttö

Seuraava taulukko kuvaa tavallisimmat kursivoinnin sovinnaiset käyttö­tarkoitukset eli ti­lan­teet, joissa kursiivin käyttö perustuu jonkin alan vallitsevaan tai yleiseen tapaan. Käy­tän­tö perustuu osittain siihen, että kursiivi erottaa sanan muusta tekstistä poikkeavaksi, osit­tain sii­hen, että kursiiville on haluttu antaa jokin erityinen merkitys.

Kursivoitavan ilmauksen tyyppi Esimerkki
eliölajin tieteellinen nimi Hevonen (Equus ferus)
kielenaines kieltä kuvailtaessa Translatiivin pääte on -ksi, esim. vuodeksi.
laivan nimi Bismarck upotti HMS Hoodin 24.5.1941.
muuttuja matematiikassa (a + b)² = a² + 2ab + b²
sitaattilaina Haluttiin palauttaa status quo.
suureen tunnus fysiikassa E = mc²
teoksen nimiKirja Tripodien aika

Kursivoinnin käytölle näissä tapauksissa on usein vaihtoehtoja, kuten lainausmerkkien käyttö. Laivojen nimet kirjoitetaan usein aivan kuten muutkin erisnimet. Eliölajien tieteellisten nimien ja fysiikan suuretunnusten kursivointi kuitenkin on näiden alojen normien vaatimaa.

Kursivoinnin lajeja

Typografiassa kursiivi tarkoittaa fontin versiota, jossa kirjainten muodot muistuttavat käsin kirjoitettua tekstiä, kuitenkin yleensä liittymättä toisiinsa juoksevasti kuten ns. käsi­kirjoitus­fonteissa. Yleensä kursiivi­kirjaimet ovat jonkin verran oikealle kallellaan.

Kun esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmassa annetaan kursivointikäsky, voi kursivointi toteutua kolmella vaihtoehtoisella tavalla:

  1. Ohjelma käyttää fontin kursiivimuunnelmaa, joka on tehty aidosti kursiiviseksi. (Näin käy, kun fonttina on esimerkiksi Times New Roman.) Aidossa kursiivissa kirjaimet poikkeavat muodoiltaan antiikvan muodoista usein paljonkin, sen lisäksi, että ne ovat jossain määrin vinossa. Tyypillisesti mm. a-kirjaimen muodossa on selvä ero.
  2. Ohjelma käyttää fontin kursiivimuunnelmaa, joka on tehty melko mekaanisesti kallistamalla, mutta myös hiukan viivanpaksuuksia varioiden. (Tällainen on esimerkiksi Arialin kursiivi­muunnelma.)
  3. Ohjelma käyttää ei-kursiivista fonttia, mutta kallistaa sen kirjaimia mekaanisesti (algo­rit­mi­ses­ti), tuottaen ”konekursiivia” eli ”insinöörikursiivia” Näin näy tietysti aina silloin, kun fontista ei lainkaan ole käytettävissä kursiivimuunnelmaa, esim. Arial Unicode MS:lle. Kal­lis­tus on jyrkempi kuin tapauksessa 2, varmaankin siksi, että yritetään saada edes jo­ten­kin havaittava ero tavallisen tekstin ja ”konekursiivin” välille.

Seuraava esimerkki havainnollistaa kursivoinnin eri toteutuksia, mikäli käytettävissä on edel­lä mainitut fontit. Mukana on pystyviivamerkki | osoittamassa, miten konekursiivi saattaa jopa vääristää merkkien merkitystä: pystyviiva muuttuu vinoviivan / näköiseksi.

Kursiivia |×€ (vrt.: ei kursiivia |×€) – aitoa kursiivia (Times New Roman)
Kursiivia |×€ (vrt.: ei kursiivia |×€), mutta lähinnä vain kallistettua (Arial)
Kursiivia |×€ (vrt.: ei kursiivia |×€), mutta vain ”konekursiivia” (Arial Unicode MS)

Useiden tehokeinojen käyttö tekstissä

Vaikka mahdollisia korostuskeinoja on siis monia, vain harvoja niistä voi pitää hyvinä tekstin sisällä. Kursivointi sopii oikeastaan vain antiikvalle ja lihavointi vain groteskille, ja muut te­hos­teet yleensä eivät sovi lainkaan tekstin sisällä käytettyinä. Miten sitten voisi tehdä kah­den­tasoi­sia tai muuten kahdenlaisia korostuksia?

Ongelma on kärjistynyt, kun kursiivia on ruvettu entistä enemmän suosimaan (lainaus­merk­kien sijasta) kielenainesten, teosten nimien ja sitaattien erottamiseen muusta tekstistä. Mitä silloin voi käyttää korostuksiin? Tai mitä voidaan käyttää vahvaan koros­tuk­seen, vasta­kohtana tavalliselle korostukselle, joka esitetään (antiikvan) kursi­voin­nil­la?

Hyvä vastaus on suunnilleen ”ei mitään”. Tekstinsisäiset korostukset rikkovat tekstin ulko­asua ja tekevät siitä levottoman ja vaikeuttavat lukemista. Yhtä korostuslajia voi tar­vit­taes­sa käyttää, mutta mielellään ei useita. Vahvemman tekstinsisäisen korostuksen sijaan pitäisi kes­kei­set asiat ja avainsanat nostaa väliotsikoihin. Jos esimerkiksi väliotsikot esitetään gro­tes­kil­la, lihavalla ja isolla fontilla, kenties värillisinäkin, ne saadaan erottumaan antiikvalla la­do­tus­ta leipä­tekstistä erittäin hyvin.

Monilla verkkosivuilla käytetään sekaisin ainakin kahdenlaista korostusta tekstin sisällä, lihavointia ja kursivointia. Sellaista esiintyy paino­tuotteissakin. Helsingin Sanomat käyttää jopa kolmea korostuskeinoa leipä­tekstissä: kursivointia, (henkilönnimien) lihavointia ja lihavaa groteskia (tosin enem­män­kin kappaleiden alun selvemmäksi osoittamiseksi kuin korostamisen takia). Sellaista ei pidä ainakaan kritiikittömästi jäljitellä.

Tehosteet ja välimerkit

Looginen linja: välimerkkiin ei tehostetta

Kun sana tai sanoja erotetaan muusta tekstistä jollakin edellä mainituista tehokeinoista, on loogista soveltaa tehokeinoa vain itse tehostettavaan tekstiin. Tämän mukaisesti väli­mer­kit jää­vät normaalin tekstin mukaisiksi, elleivät ne kuulu tehostettavaan ilmaukseen.

Oletko lukenut kirjan Sinuhe egyptiläinen?
Luin eilen kirjan Kuka murhasi rouva Skrofin?

Typografinen linja: välimerkin muotoilu edeltävän sanan mukaan

Typografisin perustein on kuitenkin esitetty sellainen näkemys ja noudatettu sellaista käy­tän­töä, että tehokeinoa sovelletaan myös sanaa välittömästi seuraavan välimerkkiin, esi­mer­kik­si kursivoidun tekstin jälkeinen välimerkki kursivoidaan.

Oletko lu­ke­nut kirjan Sinuhe egyptiläinen?

Ulkoasun koetaan tällöin olevan sujuvampi, tyylikkäämpi. Kirja The Elements of Typographic Style perustelee tätä seu­raa­vas­ti: ”With italic text, italic punctuation normally gives better letterfit and thus looks less obtrusive.

Kursivoinnissa tällä on merkitystä lähinnä kysymysmerkin, huutomerkin, kaksois­pisteen ja puoli­pisteen osalta, sillä kursivoitu pilkku (saati piste) ei juuri eroa kursi­voi­mat­to­masta. Sen sijaan lihavoituina pienetkin välimerkit erottuvat melko selvästi lihavoimattomista.

Looginen vai typografinen linja?

The Chicago Manual of Style esittää 15. painoksessaan (vuodelta 2003) edellä kuvatun loo­gi­sen periaatteen, jonka mukaan tehostetta ei sovelleta välimerkkiin, ellei välimerkki kuu­lu tehostettavaan tekstiosuuteen:

6.3
Punctuation and font: primary system. All punctuation marks should ap­pear in the same font—roman or italic—as the main or surrounding text, except for punctuation that belongs to a title or an exclamation in a differ­ent font. This departure from Chicago’s former usage serves both sim­plicity and logic.

Kuten lainauksesta ilmenee, kyseinen käsikirja on siis muuttanut suositustaan, ja edelleenkin se esittää myös vaihtoehtoisen, perinteisemmän järjestelmän. Sen mukaan piste, pilkku, kak­sois­pis­te ja puolipiste kirjoitetaan samalla fontilla kuin sitä välittömästi edeltävä sana tai merk­ki. Senkin mukaan kysymys- ja huutomerkki kirjoitetaan edeltävän sanan fontilla vain, jos se kuuluu kursivoituun tai muuten poikkeavaan ilmaukseen.

Detailtypografie-kirja sanoo hyvin yks­kan­taan, että lihavoitua sanaa seuraava pilkku ja piste lihavoidaan aina:

Komma und Punkt, die auf ein fettes Wort folgen, sind gemäß der Schriftsatzregel fett. Auch wenn danach normale Schrift kommt.

Perustelut ovat typografisia, esteettisiä:

Denn erstens wirken normales Komma und normaler Punkt nach dem fetten Word dünn, und zweitens greift das Kerning in den meisten Programmen nicht an For­ma­tie­rungs­grenzen, also z. B. wenn man nach einem fetten Wort ein normales Zeichen eingibt.

Jälkimmäinen perustelu viittaa siihen, että kirjaimen ja välimerkin suhde toisiinsa vaatii usein välistyksen säätöä, jonka kehittynyt ladontaohjelma tekee automaattisesti ns. pari­välistys­tau­lu­kon perusteella. Esimerkiksi yhdistelmä ”o,” voi vaatia parivälistystä (kerning), jotta pilkku ei näytä olevan liian kaukana o:sta. Jos kuitenkin o on lihavoitu, mutta pilkku ei, ohjelmat ei­vät yleensä sovella parivälistystä.

Sulkeiden kursivoinnin välttäminen

Kursivoitua tekstiä ympäröivät sulkeet jätetään kursivoimatta myös sellaisessa käy­tän­nös­sä, jossa muutoin kursivoidaan kursivoitua sanaa seuraava välimerkki. Typo­grafia­ohjeet mai­nit­se­vat tämän vanhaksi hyväksi käytännöksi. The Chicago Manual of Style on samalla lin­jal­la, mut­ta se mainitsee seuraavat poikkeukset:

Tämäntapaisia käytäntöjä saattaa nähdä suomenkielisessäkin tekstissä.

Voidaan myös noudattaa linjaa, jonka mukaan sulkeita ei koskaan kursivoida edes kur­si­voi­dun tekstijakson sisällä. Tämä on vanhan käytännön mukaista, ja se on ollut tavallista mm. matemaattisissa teksteissä, joissa esiintyy pitkähköjä kursivoituja jaksoja. Tällöin yleensä myös muun muassa numerot jätetään kursivoimatta.

Lause XIV: Jos (a, m) = 1, niin aφ(m) ≡ 1 (mod m).

Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että kursiivissa on ensisijaisesti kyse kirjainten esit­tä­mi­ses­tä tavalla, joka etäisesti jäljittelee sanojen juoksevaa käsin kirjoittamista, jossa kirjaimet liittyvät toisiinsa. Sulkeet ja erikoismerkit on tämän ajatustavan mukaan paras jättää kursi­voin­nin ulkopuolelle. Tämän tavan toteuttaminen on sikäli hankalaa, että teksti­jakso on helpointa kursivoida valitsemalla se esimerkiksi hiirellä maalaamalla ja anta­mal­la sitten kursivointi­käsky. Tällöin kaikki merkit, myös sulkeet, muuttuvat kursiiviin, ja joidenkin merkkien jättäminen kursivoinnin ulkopuolelle vaatii tekstin käsittelemistä osina.

Kun kursivoitua sanaa välittömästi seuraava merkki on kursivoimaton, saattaa syntyä typografisesti ikävä tilanne: kursivoitu sana voi näyttää törmäävän välimerkkiin tai kaa­tu­van sen päälle. Tilanne voidaan usein korjata lisäämällä hiukan välistystä.

f(0) [ei välistystä, f voi näyttää törmäävän sulkeeseen]
f(0) [0,1 em:n välistys ennen suljetta]

Välistys on usein tarpeen, kun kursivoimattomien sulkeiden sisällä on kursivoitua tekstiä. Jos tekstin viimeinen kirjain on esimerkiksi t, l tai i, se usein kallistuu liian lähelle suljetta.

(Equus grevyi) [ei välistystä]
(Equus grevyi) [0,1 em:n välistys ennen suljetta]

Tehostetta sovelletaan koko sanaan

Kursivointi tai muu tehokeino on yleensä syytä kohdistaa kokonaisiin sanoihin. Esi­mer­kik­si kursivoitavan sanan päätekin kursivoidaan.

Homo sapiensin [ei: Homo sapiensin]

Pelkän vartalon kursivointi johtaisi isoihin ongelmiin etenkin silloin, kun tai­vu­tus aiheuttaa var­ta­lon­muu­tok­sia. Miten sellaisen käytännön mukaan kirjoitettaisiin esi­mer­kik­si Australo­pithe­cus-​sanan taivutusmuodot? Niissähän vartalo on yleensä Australopithecukse-, joten kir­joi­tet­tai­siin­ko esimerkiksi Australopithecuksesta? Vaikka vartalo olisi sama kuin perusmuoto, pelkän vartalon kursivointi hajottaa sanan hahmon ja kiinnittää huomiota sanan sisäiseen rakenteeseen, joka on asiasisällön kannalta aivan epäolennainen.

Lisäksi jos kursivoitua kirjainta seuraa kur­si­voi­ma­ton, syntyy usein edellä mainittu typo­grafinen ongelma: kur­si­voi­tu kirjain näyttää tör­mää­vän seuraavaan kirjaimeen tai kaatuvan sen päälle, esi­mer­kik­si yh­dis­tel­mäs­sä ille. Kursiivifontteja ei ole suunniteltu sellaiseen käyt­töön, jossa esiintyy vierekkäin kursivoituja ja kursivoimattomia kirjaimia.

Tästä aiheesta ei tiettävästi ole virallista kielenhuollon normia, ja vanhoissa asia­teks­teis­sä saattaa esiintyä käytäntöä, jossa kursivoidun sanan päätettä ei kursivoida. Typo­grafian käsi­kir­ja kuitenkin esittää: ”Myös kursivoidun sanan tai nimen taivutuspääte kur­si­voidaan.”

Saatavilla on Viburnum davidiin taimia.

Viburnum davidii on eräs heisilaji, jolla ei ole suomenkielistä nimeä. Siksi tieteellistä nimeä saatetaan joutua käyttämään taivutettunakin.

Jos kursivoimalla korostettuun lyhenteeseen tms. liitetään pääte kaksoispisteen jälkeen, on johdonmukaista noudattaa samaa periaatetta. Tällöin tietysti päätteen lisäksi myös kak­sois­pis­te kursivoidaan. Jos pääte jätettäisiin kursivoimatta, olisi tulos usein ikävän nä­köi­nen, koska lyhenteen viimeinen merkki usein näyttäisi menevän kaksoispisteen päälle (esi­mer­kik­si ET:n).

ET:n

Jos kyseessä kuitenkin on tunnus, joka jonkin alan sääntöjen mukaan aina kursivoidaan, ei tunnu luonnolliselta kursivoida siihen liittyvää päätettä (eikä kaksoispistettä). Ongelma on yleensä vältettävissä, koska tällaisia tunnuksia (esimerkiksi massan tunnus m) ei yleensä esiinny taivutettuina (m:n) huolitellussa kielessä, vaan taivutus hoidetaan tukisubstantiivin avulla (massan m). Usein ongelma voidaan välttää silläkin, että tekstissä ei käytetä suureen tunnusta, vaan nimeä. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Täten m:n kasvu lisää vetovoimaa.
Täten massan m kasvu lisää vetovoimaa.
Täten massan kasvu lisää vetovoimaa.

Matemaattisessa tekstissä on kuitenkin usein tarpeen taivuttaa esimerkiksi muuttujan tunnusta. Tukisubstantiivin käyttö (”muuttujan x”) johtaisi usein kömpelyyteen ja häiritsevään sanantoistoon.

Seuraavaksi korvaamme x:n y:llä.

Yhdyssanan osan erillinen korostaminen (esimerkki: turistiluokassa) on yleensä huono ajatus, vaikka se ehkä tuntuisi vastaavan puheen korostusta. On parempi korostaa koko sanaa.

Matkustiko presidentti todella turistiluokassa?

Joskus halutaan korostaa sanan päätettä tai muuta sananosaa esimerkiksi kielitieteessä tai kielenopetuksessa. Silloin sanan hahmon rikkoutuminen ei ole ongelma, vaan suorastaan toivottu vaikutus. Kursivointi (esimerkki: Muhoksella) on kuitenkin typografisesti huono vaihtoehto, eikä lihavointi (esimerkki: Muhoksella) ole sekään kovin hyvä. Sen sijaan alle­viivaus voi olla sopiva, vaikka se muutoin onkin vanhentunut tehokeino.

Muhoksella

Versaalin käyttö poikkeaa muista tehokeinoista, koska se on osittain oikeinkirjoituksen eikä tyylin alaan kuuluva asia. Ks. kohtaa Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.

Jos ASIAKAS vaatii korjauksia, ne tehdään ASIAKKAAN kustannuksella.