Nykyajan kielenopas, luku 5 Sovinnaiset merkinnät:

Yhteys- ja yksilöintitiedot

Sisällys:

Yhteystietoja ovat erilaiset osoitteet, puhe­lin­nume­rot, henkilö­tunnukset yms.

Yksi­löinti­tie­doil­la, kuten henkilö­tun­nuk­sel­la, taas voi­daan yksi­käsit­tei­ses­ti ilmaista, ketä tai mitä tar­koi­te­taan. Erään­lai­sia yksi­löinti­tietoja ovat myös eri­lais­ten nume­rointi- ja koodi­järjes­tel­mien mukaiset tie­dot, joita käsiteltiin luvussa Numerot ja luvut.

Yhteys- ja yksilöintitietojen oikeellisuus on luon­nol­li­ses­ti­kin hyvin tärkeää. Yhtenäiset, nor­mien mu­kai­set kirjoitusasut auttavat asiaa, koska lukija voi hel­pom­min tunnistaa merkinnän ja sen osat. Yh­te­näi­syys on tärkeää myös tyylisyistä. Jos esi­mer­kik­si yri­tyk­sen esitteessä on eri ihmisten yhteys­tietoja eri muo­dois­sa, se vaikuttaa levotto­malta ja huti­loidulta. Lisäksi jois­sa­kin tapauksissa normin mukainen kir­joi­tus­asu on välttämätön, jotta tietoja voidaan kä­si­tel­lä auto­maat­ti­sesti.

Postiosoitteet

Postiosoitteen perusmuoto

Postiosoitteeseen kirjoitetaan vastaanottajan nimi, katuosoite ja postinumero kukin omalle rivilleen, ja postinumeron perään kirjoitetaan postitoimipaikan nimi.

Jukka K. Korpela
Päivänsäteenkuja 4 A
02210 ESPOO

Erityisesti huomattakoon seuraavat seikat:

Postinumero ja postitoimipaikan nimi

Kotimainen postinumero erotetaan postitoimipaikan nimestä yhdellä välilyönnillä. Aiempi suositus oli kaksi välilyöntiä.

Suomalainen postinumero on viisinumeroinen. Jos postinumero ei ole tiedossa, sen voi etsiä verkossa olevasta posti­numero­luettelosta.

Posti suosittelee, että postitoimipaikan nimi kirjoitetaan kokonaan versaalilla (”suur­aak­ko­sin”). Tarkoituksena lienee parantaa luettavuutta, jotta postin lajittelu hel­pot­tui­si. On ehkä ajateltu, että käsin kirjoitettu osoite on helpompi lukea oikein, kun se on kir­joi­tet­tu ”pölkky­kirjai­min” eikä käsialakirjoituksella. Julkisia perusteluja ei ohjeelle kui­ten­kaan ole esitetty ainakaan pitkiin aikoihin.

Suosituksesta poiketaan usein tyylisyistä esimerkiksi esitteissä. Kielikello 2/2006 sanoo­kin (s. 63): ”Muissa yhteyksissä [kuin postilähetyksissä] voi valita, kirjoittaako posti­toimi­paikan isoin vai pienin kirjaimin. Niinpä esimerkiksi käynti­kortteihin ja kirjepohjiin voi valita jommankumman vaihtoehdon.”

00240 HELSINKI
02210 Espoo

Kielenhuollon linja on kyllä sikäli hiukan huono kompromissi, että postinumeron ja posti­toimi­paikan yhdistelmähän on tarkoitettu käytettäväksi postia lähetettäessä. Miksi ei siis kir­joi­tet­tai­si sitä sellaisena, että sen voi aivan suoraan kopioida? Syynä on, että monissa yhteyk­sis­sä esteettiset seikat painavat paljon. HUUTAMINEN ei näytä hyvältä. Lisäksi jos esi­mer­kik­si käynti­kortissa käytetään fonttia, jossa on gemenanumerot, syntyy ikävän­näköi­nen yh­dis­tel­mä, kun viisinumeroisen numeroyhdistelmän vieressä on versaali­kirjai­mil­la kir­joi­tet­tu sana.

Aiemmin käytettiin yleisesti postitoimipaikan nimen perässä numeroa, jos kyseessä oli kaupunki, jossa on monia postitoimipaikkoja, esimerkiksi 00240 HELSINKI 24 tai 02210 ESPOO 21. Vaikka se toimii eräänlaisena varmistuksena – numerot ovat samat kuin pos­ti­nu­me­ron kolmas ja neljäs numero –, se ei ole nykyisin käytäntönä, eikä sitä mainita oh­jeis­sakaan.

Suurien kaupunkien nimistä on aiemmin käytetty lyhenteitä, esimerkiksi HKI = HELSINKI ja TRE = TAMPERE. Tällaisten lyhenteiden käyttöä kannattaa välttää.

Suurilla yrityksillä ja yhteisöillä on oma postinumero, jolloin osoitteeseen kirjoitetaan postitoimipaikan tilalle yrityksen tai yhteisön nimi tai nimen lyhenne. Käytettävä nimi tai lyhenne ilmenee yrityksen ilmoittamista yhteystiedoista tai postinumeroluettelosta. Tällaista postinumeroa käyttävässä osoitteessa katuosoitteen paikalla on yleensä postilokero-osoite.

PL 10
00014 HELSINGIN YLIOPISTO

Maan ilmoittaminen

Kun yhteystiedot ilmoitetaan kansainvälistä käyttöä varten, niin suomalaisen ja eu­roop­pa­lai­sen standardin SFS-EN 14142-1 mukaan kirjoitetaan postinumeron eteen Suomen maa­tun­nus FI ja yhdysmerkki. Lisäksi kirjoitetaan maan nimi sen jälkeen omalle rivilleen ver­saa­lil­la jollakin kansainvälisesti tunnetulla kielellä. Tavallisesti maan nimi kirjoitetaan eng­lan­nik­si. Maa siis ilmaistaan kahteen kertaan, sekä koodilla että nimellä.

FI-00241 HELSINKI
FINLAND

Postiosoitteissa käytettävä Suomen maatunnus oli aiemmin FIN, mutta vuoden 2004 alusta alkaen se on ollut FI. Käytännössä muutos heikensi ymmärrettävyyttä. Toisaalta pos­ti­osoit­tei­den maatunnuksia ei maailmalla ylipäänsä tunneta kovinkaan hyvin. Ne ovat ai­heut­ta­neet jopa se­kaan­nuk­sia. Osoitteessahan yleensä kaikki ylimääräinen saattaa aiheuttaa se­kaan­nuksia.

Eurooppalainen suositus on kansainvälisesti melko tuntematon, eikä sitä sovelleta kuin joissakin Euroopan maissa. Vastoin usein esitettyä väitettä Maailman postiliitto UPU ei suosittele maatunnusten käyttöä. Sen ohjeiden esimerkeissä maa ilmoitetaan vain nimellä, joskin ohjeissa mainitaan, että joissakin maissa käytetään myös maatunnuksia.

Kansainvälisessä postiliikenteessä on maan nimen kirjoittaminen tarpeellista ja yleensä myös riittävää, eli maatunnusta (maakoodia) ei tarvita.

UPUn suosituksen Postal addressing systems mukaan tulisi maan nimi ilmoittaa lä­he­tys­maan kielellä ja mieluiten lisäksi kansainvälisesti tunnetulla kie­lel­lä, joka tässä olisi käytännössä englanti tai joissakin yhteyksissä ehkä ranska. Nimet tulisi kirjoittaa versaalilla. Suosi­tuk­sen esimerkeissä on erikielisten nimien välissä ajatusviiva, jonka ympärillä on välilyönnit. Esi­merkki:

KIINA – CHINA

Käytännössä on tavallista ja useimmiten riittävää kirjoittaa maan nimi vain englanniksi, esimerkiksi FRANCE (eikä RANSKA – FRANCE). Yhdysvaltoihin lähetettäessä lyhenne USA lienee selvin ratkaisu.

Ulkomaiset postiosoitteet

Osoitteen muodossa yleisesti, maannimeä lukuun ottamatta, noudatetaan kohdemaan ohjeita ja käytäntöjä. Ne ovat tosin usein vaikeita selvittää luotettavasti. Ks. UPUn aineistoa Postal addressing systems in member countries ja laajaa koostetta Frank’s compulsive guide to postal addresses Käytännössä osoite kannattaa usein kopioida tarkasti siitä tietolähteestä, josta osoite saadaan.

Jos vastaanottajamaassa ei käytetä latinalaista kirjaimistoa, tulisi edellä mainitun UPUn suosituksen mukaan ilmaista koko osoite rin­nak­kain kahdella tavalla: vastaanottajamaassa käytetyllä merkistöllä (esimerkiksi kyrillisin tai ara­bia­lai­sin kirjaimin) ja latinalaisella mer­kis­töllä.

Postiosoitteen sijoittaminen

Tietoja postiosoitteiden kirjoittamisesta asettelun kannalta eli siitä, mihin kohtaan osoite kirjoitetaan lomakkeeseen, kirjeeseen, kirjekuoreen tms., on standardeissa SFS 2486–2488 (Lomakkeen perusrakenne, Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot sekä Kirjekuoret ja kirjepussit).

Kansalliset puhelinnumerot

Puhelinnumeron perusrakenne

Puhelinnumero koostuu varsinaisesta puhelinnumerosta (liittymän numerosta) ja sitä edel­tä­väs­tä suuntanumerosta. Suuntanumero on yleensä lyhyt, esim. 040, kun taas var­si­nai­nen puhelinnumero on nykyisin yleensä seitsen- tai kahdeksannumeroinen, ja se ryhmitellään kolmen tai neljän numeron ryhmiin, esimerkiksi 123 4567.

Suuntanumero ja liittymän numero erotetaan sääntöjen mukaan toisistaan välilyönnillä (ei yhdysmerkillä, vaikka sitä usein käytetään). Tärkeintä on, että samassa tekstissä tai tau­lu­kos­sa ei esiinny eri merkintätapoja sekaisin, koska sellainen aiheuttaa sekavan vai­ku­telman.

Matkapuhelin 040 844 8617,
kotipuhelin 09 888 2675.

Usein käytetään sentyyppisiä kirjoitusasuja kuin 0400 123 456, koska harva tietää, että 040:n jälkeinen 0 ei kuulu suuntanumeroon vaan liittymän numeroon (ks. Liikenne- ja viestintä­viraston luet­te­loa Matkaviestinverkkojen suuntanumerot). Vastoin yleistä luuloa liittymän numero voi siis alkaa 0:lla. Tosin virheellisestä ryhmittelystä ei käytännössä ole haittaa, koska ryhmittely ei vaikuta numeron käyttöön.

040 012 3456

Välilyönnit puhelinnumeroissa

Yleensä on hyvä kirjoittaa puhelinnumerot niin, että niissä olevat välilyönnit ovat sitovia välilyöntejä, koska puhelinnumeron jakautuminen eri riveille on hiukan häiritsevää.

Jakautumista voidaan kuitenkin pitää hyväksyttävänä, jos sillä vältetään isommat ongelmat tekstin muotoilussa. Toisaalta puhelin­numeroita ei yleensä kirjoiteta tekstiin, vaan erillisiin luetteloihin, taulukoihin, tietolaatikoihin yms. Niissä voidaan yleensä helposti huolehtia puhelinnumeron tulostumisesta yhdelle riville.

Suuntanumerot

Alkujaan suuntanumerot tarkoittivat maantieteellisten alueiden (verkkoryhmien) numeroita. Sanaa käytetään myös yleisemmin, tarkoittamaan myös mm. matkapuhelinverkon tunnus­nume­roa. Näitä asioita koskevat nimitykset ovat kuitenkin osittain vielä vakiin­tu­mat­tomia.

Suuntanumero kirjoitetaan siis varsinaisen puhelinnumeron eteen. Niiden välissä käy­te­tään erottimena välilyöntiä, esimerkiksi 040 123 4567.

Jos suuntanumero viittaa lankapuhelinverkkoon eli kyseessä on kotimaan kauko­liiken­teen suuntanumero, se kirjoitetaan kansainvälisen suosituksen ITU-T E.123 mukaan sul­kei­siin, esimerkiksi (09). Tämä on osoitus siitä, että suuntanumeroa ei tarvitse valita soi­tet­taes­sa sa­man numerointi­alueen sisäisiä puheluja.

Aiemmin jätettiin usein lankapuhelinverkon suuntanumero pois ja kirjoitettiin esimerkiksi vain 888 2675 eikä (09) 888 2675 tai 09 888 2675. Merkintä­tapaa ei ole suoranaisesti kielletty nykyi­sin­kään, mutta se on huono jo siksi, että valta­osa puheluista soitetaan matka­puhelimella, jolloin suunta­numero tarvitaan aina.

Vuonna 2008 tehtiin suomalaiseen standardiin SFS 4175:2006 kuitenkin muutos (”kor­jaus”),​ jonka mukaan sulkeita ei käytetä. Kielitoimisto on asettunut samalle kannalle; ks. sen sivua Puhelinnumerot. Tämä on lisännyt kirjavuutta, eikä tämä muutos siis ole kan­sain­vä­li­sen suosituksen mukainen. Sulkeiden pois jättämisen voi kuitenkin olettaa yleis­ty­vän, kun lanka­puhe­li­mien käyttö edelleen vähenee eikä lanka­puhelin­numeroita enää tunnisteta eril­li­sek­si numero­tyypiksi.

Muutos perustui ilmeisesti lähinnä Viestintäviraston työryhmäraporttiin Viestintäverkkojen nume­roin­nin kehittäminen. Perusteluna siinä oli mm. se ongelma, että ”monet tilaajat valitsevat vir­heel­li­ses­ti vielä nykyisinkin telealueen suuntanumeron valtakunnallisen tilaajanumeron eteen”.

Kun suunta- tai tunnusnumero on pakollisesti valittava osa puhelinnumeroa, sitä ei vanhojen sääntöjenkään eikä ITUn suosituksen mukaan kirjoiteta sulkeisiin. Tämä koskee mm. matkapuhelinverkkojen suuntanumeroita.

040 123 4567(matkapuhelinliittymä)
071 123 4567   (071-alkuinen valtakunnallinen siirrettävä puhelinnumero)
010 123 4567     (010-alkuinen valtakunnallinen yrityspuhelinnumero)
0800 123 4567    (maksuton palvelunumero)
0700 123 4567      (maksullinen palvelunumero)
04575 123 4567      (matkapuhelinliittymä)

Viimeinen esimerkki havainnollistaa sitä, että suunta­numeroa ei ryhmitellä (ei esim. 04 575), vaikka se olisi pitkä. Ainakaan mikään sääntö ei vaadi eikä edes salli ryhmittelyä.

Kirjoitusasussa rinnastetaan suuntanumeroihin erilaiset palvelunumeroita osoittavat nu­me­ro­jo­not, kuten 0800. Tällaisen osan pituus on eri numerotyypeissä erilainen, esi­mer­kik­si 010, 0100 tai 02020. Eri suuntanumeroista löytyy tietoja Liikenne- ja viestintä­viraston sivun Puhelinverkon numerointi kautta.

Numeroiden ryhmittely

Ohjeiden mukaan varsinainen puhelinnumero (liittymän numero) ryhmitellään yleensä kolmen tai neljän numeron ryhmiin, jotka erotetaan toisistaan välilyönnillä. Tämä ei kui­ten­kaan sisällä yksikäsitteistä ohjetta siitä, miten ryhmittely tehdään, koska esimerkiksi hyvin tavallinen tapaus, seitsennumeroinen puhelinnumero, voidaan jakaa kahdella tavalla.

Ryhmittelyn tarkoitus on helpottaa numeron hahmottumista ja auttaa sen ääneen lau­su­mis­ta ja kopiointia esimerkiksi julkaisusta muistilapulle. Välilyönnit eivät kuulu itse nu­me­roon, eikä niitä siis näppäillä esimerkiksi kirjoitettaessa numeroa matkapuhelimen muis­tiin. Kun numero on kirjoitettava tietokoneella lomakkeeseen, on yleensä varminta jät­tää väli­lyönnit pois, koska ohjelmoija ei ehkä ole ymmärtänyt varautua käsittelemään väli­lyön­tejä.

Muissa maissa käytetään usein jakoa kahden numeron ryhmiin, esimerkiksi 12 34 56 78. Vaikka tätä voidaan perustella sillä, että monien ihmisten on helpompi lukea ja sanoa nu­me­rot näin, menettely poikkeaa suomalaisesta käytännöstä ja standardista, joten sitä ei voi suo­si­tella.

Ulkoasun yhtenäisyyden vuoksi tulisi kussakin julkaisussa käyttää vain yhtä ryhmit­tely­tapaa puhelinnumeroissa. Esimerkiksi ilmoitettaessa ihmisiltä kerättyjä puhelin­numero­tietoja on julkaisun toimittajan tarkistettava asu huolellisesti. Erityisesti on varottava, että yhte­näis­tet­täes­sä ryhmittelyä ei vahingossa muuteta itse numeroita.

Yksi ryhmittelytapa ilmenee seuraavista esimerkeistä:

123 45
123 456
123 4567
1234 5678
123 456 789

Viisinumeroisia puhelinnumeroita ei useinkaan jaeta lainkaan, vaan ne kirjoitetaan yhteen: 12345. SFS 4175 suosittaa niille ensisijaisesti ryhmittelyä 123 45. Toisaalta ryhmittely 12 345 vastaisi tällaisten numeroiden vanhaa lukutapaa (kaksitoista kolme neljä viisi). Nykyisin tällaisia numeroita esiintyy lähinnä puhelinvaihteiden ja lyhyt­sanoma­palve­lui­den eli SMS-palveluiden eli tekstiviestipalveluiden numeroina. Myös kuusinumeroiset lyhyt­sanoma­palvelu­numerot kirjoitetaan usein yhteen, 123456, jopa Liikenne- ja viestintä­viraston ohjeessa.

Yhteen kirjoittamista saatetaan perustella sillä, että lyhytsanomapalvelunumerot on tarkoitettu vain siihen, että lähettämällä numeroon tekstiviesti saadaan jokin palvelu, ja että tekstiviestiä lähetettäessä on numero näppäiltävä ilman välilyöntejä. Tämä kuitenkin koskee kaikkea numeroiden näppäilyä.

Puhelinnumeroiden ryhmityksessä voidaan käyttää tarvittaessa muitakin periaatteita. Kielitoimiston kanta jaotteluun on varsin vapaamielinen. Numero 123 4567 voidaan kieli­toimiston mukaan merkitä myös 1234 567 vaikkapa tilanteessa, jolloin suuren yrityksen tai järjestön kaikkien puhelinnumeroiden suuntanumeron jälkeiset neljä numeroa ovat aina samoja, mutta loppuosa vaihtelee. Tosin tätäkään tapaa ei sovi viedä liian pitkälle. Vaikka yrityksen numerot olisivat esimerkiksi seitsennumeroisia siten, että vain kaksi viimeistä nu­me­roa vaihtelee, ei 12345 67 olisi kovinkaan selkeä. Se voisi aiheuttaa ihmetystä erikoisen jaot­te­lun­sa vuoksi.

Millaisesta numerosta on kyse?

Puhelinnumeron yhteydessä voidaan käyttää selvennyksenä sanaa ”puhelin” tai sen ly­hen­net­tä ”puh.” tai ”p.” Faksinumeron yhteydessä käytetään sanaa ”faksi” tai sen ly­hen­net­tä ”f.”. (Joissakin suosituksissa vaihtoehdoksi mainittu sana ”telekopio” herättää lähinnä häm­men­nys­tä.)

Matkapuhelinnumeron yhteydessä voi käyttää sanaa ”matkapuhelin” tai lyhennettä ”matkapuh.” tai ”matkap.”. Tämä on nykyisin kuitenkin jokseenkin tarpeetonta, koska puhelimet ovat y

Kun mainitunlaiset ilmaisut esiintyvät rivin alussa ohjetekstinä esimerkiksi käyntikorteissa tai lomakkeissa, kirjoitetaan alkukirjain versaalilla, esim. ”Puh.”.

Koti- ja työnumerot saatetaan haluta erottaa toisistaan. Tähän käy­tet­tä­vis­tä merkintä­tavois­ta ei ole mitään standardia. Selvintä on kirjoittaa numeron perään ”(koti)” tai ”(työ)”, mutta jos tilasta on puute, lienee merkintä ”(k)” tai ”(t)” yleensä ym­mär­ret­tä­vä. Tällöin matkapuhelimeen voi liittää merkinnän ”(m)”.

Jos henkilön puhelinnumeroksi ilmoitetaan vaihteen numero, on syytä mainita esi­mer­kik­si sulkeissa ”(vaihde)”. Tällöin soittaja osaa ennakoida, että hän joutuu ensin pyy­tä­mään vaihdetta yhdistämään oikealle henkilölle. Asteriskin käyttö vaihteen merkkinä (esi­mer­kik­si *123 456) on melko tavallista, mutta ei ollenkaan yhtä selvää.

Kansainväliset puhelinnumerot

Puhelinnumeroiden kansainvälisestä merkintätavasta on olemassa Kansainvälisen tele­vies­tintä­liiton (ITU) telestandardisointisektorin suositus E.123 Notation for national and inter­national tele­phone numbers, e-mail addresses and Web addresses), ja suomalaiset ohjeet ovat sen periaatteiden mukaisia (lukuun ottamatta edellä mainittua sulkeiden käyttöä kan­sal­li­sis­sa numeroissa). Se koskee puhelinnumeroiden painattamista esimerkiksi käynti­kort­tei­hin ja lomakkeisiin. Kansainvälinen puhelinnumero esitetään muodossa, jota havain­nol­lis­taa seuraava esimerkki:

+358 9 123 4567

Esimerkin osat ovat seuraavat:

Tällaisessa puhelinnumerossa esiintyy siis vain numeroita ja välilyöntejä sekä plusmerkki alussa. Usein käytetään tällaisissa yhteyksissä yhdysmerkkejä välilyönnin asemesta, mutta välilyöntien käyttö on E.123:n mukaan ensisijainen merkintätapa. Välilyönnit helpottavat puhelinnumeron hahmottamista.

+358 9 123 4567      [Uusimaa I:n telealueen puhelinverkon liittymä]
+358 14 123 4567     [Keski-Suomen telealueen puhelinverkon liittymä]
+358 40 123 4567    [matkapuhelinliittymä]
+358 10 123 4567     [010-alkuinen yrityspuhelinnumero]

EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan Puhelinnumerot mukaan ei välilyöntejä kuitenkaan käytetä muualla kuin maatunnuksen jälkeen, esimerkiksi +358 9124567. Tämän vaikealukuisen tavan noudattaminen on pakollista laadittaessa asiakirjoja EU:n toimielimille; muuten sitä ei tietenkään kannata noudattaa.

Suosituksen E.123 mukaan tulisi kansainvälisen puhelinnumeron eteen kirjoittaa sanat ”Telephone International”. Tämä on kuitenkin yleensä tarpeetonta, sillä pelkkä ”Telephone”. tai ”Phone”. tai ”Tel.” riittää. Suomenkieliseen asiakirjaan kirjoitetaan tietysti ”Puhelin” tai ”puh.” tms.

Suosituksen mukaan kansainvälisessä merkinnässä ei käytetä sulkeita. Sen sijaan kansallisessa merkinnässä eli ilmoitettaessa numeroa maan sisällä soittamista varten tulisi kirjoittaa sulkuihin sellainen osa, jota ei aina tarvitse valita, käytännössä suuntanumero. Suomalaisissa suosituksissa on siis kuitenkin nyttemmin otettu tälle vastakkainen kanta.

Faksinumeron eteen kirjoitetaan ”Fax”. Matka­puhelin­numeroa ei yleensä kannata erik­seen ilmoittaa matka­puhelin­numeroksi, koska asialla ei juuri ole merkitystä ulkomailta soittavalle. Sanaa ”Mobile” tai ilmaisua ”Mobile phone” voi käyttää, mutta niitä ei välttämättä ymmärretä. (Yhdysvalloissa ilmaisu ”cell phone” tai virallisemmin ”cellular telephone” on tunnetumpi.)

Phone: +358 0 888 2675
or +358 0 844 8617

Kansainvälisen puhelinnumeron käyttö yksinään ei useinkaan ole hyvä ajatus suomen­kieli­ses­sä tekstissä, koska läheskään kaikki eivät tunne tätä merkintätapaa. Toisaalta yhdessä kansallisen merkinnän kanssa se voi olla hyvä ajatus, koska monet ovat oppineet tal­len­ta­maan matkapuhelimeen puhelinnumerot kansainvälisessä muodossa. Silloinhan nu­me­roon voi soittaa suoraan ulkomailtakin.

Kansallinen ja kansainvälinen puhelinnumero yhdessä

Esimerkiksi kaksikielinen käyntikortti tehdään yleensä niin, että toisella puolella on suomen­kieliset tiedot ja niissä puhelinnumero kansallisessa muodossa ja toisella puolella on eng­lan­nin­kie­li­set tiedot ja puhelinnumero kansainvälisessä muodossa. Tämä onkin yleensä suo­si­tel­ta­vinta.

Jos kuitenkin kansallinen ja kansainvälinen puhelinnumero esitetään yhdessä, niin ITU-T:n suosituksen mukaan kansainvälinen numero sijoitetaan kohdakkain kansallisen numeron alapuolelle niin, että numerot ovat oikealle tasattuja. Ohjetekstit National (’kansallinen’) ja International (’kansainvälinen’) sijoitetaan puhelinnumeroiden vasemmalle puolelle. Oikeastaan tiedot pitäisi vielä erottaa toisistaan vaakasuoralla viivalla.

Ohjeteksti Telephone (’puhelin’) tai Fax (’faksi’) sijoitetaan joko yhteystietojen yläpuolelle tai niiden vasemmalle puolelle. Numero voidaan ilmaista matkaviestinliittymän numeroksi sanalla ”mobile”.

Telephone
National (09) 123 4567
International +358 9 123 4567

Tällaisen esityksen aikaansaaminen on yleensä hiukan työlästä. Esimerkiksi MS Word -ohjel­mas­sa lienee helpointa määritellä pieni taulukko, jonka toinen sarake on oikealle tasattu.

Käytännössä ei edellä mainittua esitystapaa juuri käytetä. Se ei liene tarpeellinenkaan, vaan voidaan hyvin vain kirjoittaa kansainvälinen ja kansallinen numero omille riveilleen, joilla on sopivat selitykset. Voi myös ilmoittaa vain kansainvälisen numeron. Se toimii myös Suomen sisällä, ja moni tallentaa matkapuhelimeensa numerot aina kansainvälisessä muo­dos­sa, jotta ne toimisivat ulkomailta soitettaessakin.

Vältä sekamuotoja, joissa on yritetty ahtaa kansallinen ja kansainvälinen numeron esitys samaan. Ne ovat aiheuttaneet vakaviakin sekaannuksia. Voi tuntua helpolta kirjoittaa +358 (0)9 123 4567, ja kirjoittajalle itselleen merkitys voi olla selvä. Mutta moni lukija ei tiedä, mitä sulkeissa oleva nolla käytännössä merkitsee. Lisäksi merkintätapa ei ole standardien mukainen.

Muualla(kin) maailmassa puhelinnumerot ilmoitetaan usein ilman maatunnusta myös kansainvälisissä yhteyksissä, kuten verkkosivuilla. Tällöin pitää usein lukijan päätellä, mikä maatunnus on lisättävä eteen – ja osattava poistaa alkunolla. Jos esimerkiksi kyse on brit­ti­läi­ses­tä numerosta, 012 3456 7890 on osattava muuttaa numeroksi +44 12 3456 7890 muis­ta mais­ta soitettaessa (44 on Britannian maatunnus puhelinnumeroissa).

Internet-osoitteet

Muista teleosoitteista, esimerkiksi sähköposti-, tieto- ja palveluverkkojen osoitteista, on monia erityisiä standardeja ja suosituksia. Seuraavassa käsitellään kaikkein tavallisimpia tapauksia. Tällaisten osoitteiden taivutuksessa on erityisiä ongelmia, joita käsitellään kohdassa Verkko-osoitteiden taivutus.

Sähköpostiosoitteet

Sähköpostiosoite voidaan yleensä ilmoittaa sellaisenaan, mutta tarvittaessa voidaan eteen kirjoittaa sopiva selitys, kuten sana ”sähköposti” tai epävirallisissa yhteyk­sis­sä ”meili”. Virallisissa suosituksissa mainitaan mahdollisiksi selityksiksi myös ”sähköp.” tai ja ”s-posti”, mutta nämä typistelmät ovat mauttomia.

Sähköpostiosoite on yleensä tapana kirjoittaa gemenalla (”pienin kirjaimin”). Ät-merkin @ jälkeisessä osassa gemenan ja versaalin erolla ei ole merkitystä, mutta sitä edeltävässä osas­sa ero saattaa periaatteessa olla merkitsevä. Jos siis osoitteeksi on ilmoitettu esimerkiksi Jukka.K.Korpela@example.com, niin huolellinen käyttäjä saattaa olettaa, että hänen täytyy käyttää juuri tätä kirjoitusasua!

Sähköposti: jukkakk@gmail.com
Meili: jukka.k.korpela@alue.example

Kielikellossa 2/2006 sanotaan: ”Jos sähköpostiosoite koostuu etu- ja sukunimestä, ne kirjoitetaan stan­dar­din suosituksen mukaan pienellä alkukirjaimella: kyseessä on koneelle tarkoitettu koodi, joka ei kaikissa tapauksissa koostu vastaanottajan koko nimestä, ja siksi alkukirjain on aina pieni.” (Tekstistä ei ilmene, mitä standardia tarkoitetaan.) Tämä kuitenkin perustuu väärinkäsityksiin sähköpostiosoitteista. Käy­tän­nön päätelmä osuu kuitenkin pääosin oikeaan: sähköpostiosoitteissa on yleensä syytä käyttää vain gemenaa.

Kielikello 2/2006 esittää, että sähköpostiosoitteessa ”ei kannata käyttää varsinaista @-merkkiä”, vaan esimerkiksi ”avata” se korvaamalla se merkinnällä ”[ät-merkki]”, esi­mer­kik­si ”tilaukset[ät-merkki]yritys.fi”. Lehti perustelee tätä: ”Näin voidaan vähentää ros­ka­pos­tien lähettämistä kyseiseen sähköpostiosoitteeseen.” Kyse ei kuitenkaan ole mistään avaa­mi­ses­ta, vaan tahallisesta osoitteen kirjoittamisesta väärin. Julkisen viran­omaisen toiminnassa tällaista vää­rien yhteystietojen esittämistä voidaan pitää lait­to­ma­na julkisuuslain perusteella, koska se rikkoo avoimuutta ja hyvää tiedon­hallinta­tapaa. Roska­pos­tien saamista ei väärennetyillä osoitteilla estetä, vaan roskapostiin on joka ta­pauk­ses­sa varauduttava roska­posti­suodattimilla tai muilla keinoin.

Olennaisesti samanlaisia vääriä – ja oikein­kirjoitus­ohjeisiin täysin kuulumattomia – ohjeita annetaan Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaassa. Siinä ”opastetaan”, tosin epämääräisesti, käyttämään erilaisia vaihtoehtoisia virheellisiä osoitteita, niiden joukossa osoitetyyppi etunimi.sukunimi@yritys.fi, jossa ilmeisesti osa etunimi.sukunimi on tarkoitettu kir­joi­tet­ta­vak­si sellaisenaan, mutta yritys.fi korvattavaksi yrityksen, laitoksen tms. verkkotunnuksella. (Tunnuksen yritys.fi käyttö geneerisessä merkityksessä on virheellistä, koska se on to­del­li­nen, käytössä oleva tunnus.)

Web-osoitteet

Onko http:// tarpeen?

Web-osoitteisiin eli URLeihin kuuluu yleensä alkuun osa ”http://” tai ”https://”, joka kui­ten­kin usein jä­te­tään pois esimerkiksi mainoksista esteettisistä syistä tai tilan sääs­tä­mi­sek­si. Perusteena on, että web-selaimet osaavat täydentää osoitteen lisäämällä kysei­sen alun.

www.suomi.fi
www.artists.fi/edunvalvonta/verotus/vero-opas_taiteilijalle

Tällaista tapaa voi käyttää esimerkiksi painetussa tai muuten paperilla esitettävässä ai­neis­tos­sa etenkin, jos URLeja mainitaan paljon. Verkkosivuilla taas on parasta viitata sivuun tai sivustoon nimellä, joka on linkki. Tällöin URL on kirjoitettava vain HTML-koodiin, joka ei näy käyttäjälle.

Suomi.fi
Suomen Taiteilijaseuran vero-opas

Monissa yh­teyk­sis­sä, kuten mainittaessa www-osoitteita sähkö­posti­viesteissä, on kuitenkin parempi kir­joit­taa osoite kokonaan, jotta sähköpostiohjelma voisi paremmin tunnistaa sen osoitteeksi.

https://www.suomi.fi
https://solo1.nordea.fi/nsp/engine
ftp://ftp.ietf.org/rfc/rfc2822.txt

Monet tekstinkäsittelyohjelmat, sähköposti­ohjelmat, sosiaalisen median ohjelmat ym. tun­nis­ta­vat automaattisesti tekstiin kirjoitetut web-osoitteet (kuten <http://www.w3.org>) ja te­ke­vät niistä linkkejä (kuten http://www.w3.org). Linkki näkyy tavallisimmin alleviivattuna ja sini­se­nä tai violettina. Linkiksi tekeminen on usein hyödyllistä, koska se mahdollistaa linkkien seu­raa­mi­sen, kun asiakirjaa luetaan tietokoneen kuvaruudulla sopivalla ohjelmalla.

Kaikki tekstiin kirjoitettavat web-osoitteet eivät kuitenkaan ole sellaisia, että olisi niistä tarkoi­tuksen­mukaista tehdä linkkejä. (Tällöin voidaan esimerkiksi Word-​ohjelmassa nap­saut­taa linkkiä hiiren kakkospainikkeella ja valita toiminto ”Poista hyper­linkki”.) Olen­nai­sem­paa on, että tulostuksessa alleviivaukset (ja väri, joka usein ilmenee harmaana) lähinnä vain häiritsevät. Voi myös syntyä epäselvyyttä siitä, onko osoitetta ollut tarkoitus korostaa. Asiakirjaa tulostettaessa kannattaa siis yleensä huolehtia siitä, että web-​osoit­teet tulostuvat normaalitekstinä.

Yhteystiedoissa web-osoite tunnistetaan yleisesti jo muodostaan varsinkin, jos siinä on alkuosa ”http://” tai ”http://”. Niinpä sen eteen ei tarvita mitään selitettä. Virallisissa suo­si­tuk­sis­sa mainitaan, että voi käyttää sanaa ”kotisivu”. On kuitenkin kyseenalaista, se­lit­tää­kö se mitään – varsinkaan, kun tällä sanalla on monia merkityksiä. Se saatetaan kokea myös vähätteleväksi, vain yksityisten ihmisten harrastus­sivuja tarkoittavaksi.

Versaali ja gemena URLeissa

Web-osoitteessa käytetään tavallisesti gemenakirjaimia. Tilanteesta riippuu, onko gemenan ja versaalin erolla merkitystä – usein on. Kannattaa siis tarkistaa, että osoite kirjoitetaan täs­mäl­leen oikein.

Palvelinosassa gemenan ja versaalin erolla ei ole merkitystä. Voi kirjoittaa esimerkiksi www.suomi.fi tai WWW.Suomi.FI. Yleensä käytetään vain gemenaa.

URLien tarpeellisuus

Web-osoitteiden mainitseminen painoteksteissä aiheuttaa ongelmia taitossa ja tekee tekstistä helposti levottoman näköistä. Yleensä se on myös aiheetonta etenkin, jos URL on pitkä ja sekava, kuten se usein on – niin, että harva viitsii sitä ruveta naputtelemaan.

Tarkista asia sivulta <http://www.um.fi/public/default.aspx?nodeid=15150&​contentlan=1&​culture=fi-FI&​listFocus=7827&​listMode=1&​page=1>.

Usein on parempi viitata sivuun tai sivustoon sen nimellä tai muulla ilmauksella, jonka avulla se on helppo löytää hakukoneilla. Voi noudattaa googlat­tavuus­peri­aatetta: jos sivu löytyy Googlella ensimmäisten osumien joukosta tietyillä avainsanoilla, niin siihen kannattaa painotekstissä viitata näillä sanoilla eikä URLilla.

Tarkista asia ulkoministeriön sivulta Matkustustiedotteet maittain.

URLit tekstissä

Jos tekstissä esitetään URL, on olennaista tehdä selväksi, mihin URL loppuu. Ongelmia voi aiheuttaa sekä URLin taivuttaminen lauseyhteyden mukaan (esimerkiksi ”amazon.mobissa” – onko lopussa .mob vai .mobi?) että URLin jäljessä oleva välimerkki tai muu merkki (esi­mer­kik­si virkkeen lopussa oleva ”amazon.mobi.”).

Sähköpostiviestissä, sosiaalisen median viestissä tms. esiintyvän merkki­jonon saattaa vastaan­ottajan ohjelma tulkita URLiksi ja muodostaa linkiksi. Koska ohjelma voi tällöin toimia hyvin yksin­kertaisella tavalla, saattaa mukaan tulla taivutus­pääte, väli­merkki tms., jolloin linkki ei toimi. Siksi on hyvä noudattaa seuraavia periaatteita:

URLin jakaminen eri riveille

Web-osoite kannattaa selvyyden vuoksi kirjoittaa joko omalle rivilleen tai siten, että sen kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää joko lainaus­merkkejä tai merkkejä < ja > osoitteen ympärillä varsinkin, jos muuten olisi esimerkiksi seuraavan välimerkin takia epäselvää, mitkä merkit kuuluvat osoitteisiin. Kyseisiä rajoittimia on hyvä käyttää aina silloin, kun osoite joudutaan jakamaan eri riveille, mitä on pyrittävä välttämään. Nämä periaatteet on esitetty myös Internetin määrittelyasiakirjassa RFC 3986.

Jos web-osoite joudutaan jakamaan eri riveille, kannattaa noudattaa seuraavia sääntöjä, jotka sisältyvät useisiin standardeihin ja suosituksiin:

Jos jaettaisiin yhdysmerkin jäljestä, voisi olla lukijalle epäselvää, kuuluuko yhdysmerkki osoitteeseen. Osoitteeseen ei pidä missään tapauksessa lisätä yhdysmerkkiä jakamisen merkiksi.

SKS:n pääsivu on <http://www.finlit.fi>.
SKS:n pääsivu on ”http://www.finlit.fi”.
<http://www.tieke.fi/standardointi.nsf/Category1A?OpenView&
Count=200&Expand=1#1>

The Chicago Manual of Style esittää lisäksi sen periaatteen, että URLissa sallittuja jakokohtia ovat vain seuraavat:

Tällä osittain ehkä hiukan oudolta tuntuvalla menetelmällä on omat etunsa. Se tekee yleensä selväksi, että URL jatkuu riviltä toiselle, viimeistään silloin, kun katsotaan toisen rivin alkua. Tosin tällainen jatkuminen voidaan usein tehdä ilmeiseksi muilla keinoin, kuten edellä mainituilla sulkeilla tai käyttämällä erityistä fonttia tai väriä.

Tässä on tekstiä, jossa mainitaan http://press-pubs.uchicago
.edu/founders/ ja lisäksi myös http://www.jstor.org/stable
/2921689.

Lyhytosoitteet

Jos web-osoite on hyvin pitkä, esimerkiksi rivin mittainen, kannattaa harkita, mainitaanko sen sijasta tai ohella ns. lyhytosoite eli lyhytlinkki. Tämä tarkoittaa tyypillisesti noin kym­me­nen merkin mittaista osoitetta, jollaisen saa esimerkiksi TinyURL.com-palvelusta. Lyhyt­osoit­teen riskinä on, että lyhytosoitepalvelu lakkaa toimimasta tai on poissa käytöstä. Lisäksi ly­hyt­osoi­te saattaa olla sekava merkkijono, eikä siitä lainkaan näe, millainen var­si­nai­nen osoi­te on. Sen etuna on kuitenkin lyhyys: esimerkiksi osoitteen http://tinyurl.com/22nnd3 (tai käy­tän­nös­sä yleensä vain osan tinyurl.com/22nnd3) jaksaa vielä kirjoittaa, kun taas pai­no­jul­kai­sus­sa näkyviä monien kymmenien merkkien mittaisia web-osoitteita harva viitsii na­pu­tella.

Esimerkiksi tieteellisessä julkaisussa voi olla perusteltua mainita ensin lähteen var­si­nai­nen osoite ja sitten lyhytosoite. Sen sijaan sanomalehtijuttuun riittää usein pelkkä lyhytosoite muun muassa siksi, että lyhytosoite tuskin lakkaa toimimasta sinä aikana, kun jutulla on kiin­nos­ta­vuut­ta.

ISBN- ja ISSN-tunnus

ISBN-tunnus

ISBN-tunnus on kansainvälinen kirjan tai muun erillisjulkaisun yksilöintitunnus (In­ter­na­tion­al Standard Book Number). ISBN-tunnusten ilmoittaminen kirjoja mainittaessa on nykyisin hyödyllistä siksi, että näitä tunnuksia voi käyttää mm. julkaisun etsimiseen kirjakaupan tai kirjaston tietokannasta tai vaikkapa hintavertailun tekemiseen Vertaa.fi-sivustossa. Tämä koskee erityisesti sellaisia kirjoja, jotka voivat sekaantua muihin samannimisiin tai lähes samannimisiin julkaisuihin.

ISBN yksilöi kirjan niin, että muutettu laitos saa uuden numeron (muuttamaton uusinta­painos sen sijaan ei), ja esimerkiksi saman kirjan kovakantisella ja pehmeäkantisella versiolla on omat tunnuksensa.

ISBN-tunnus koostuu viidestä yhdysmerkillä erotetusta numerojonosta:

Esimerkki: 978-952-5446-89-0.

ISBN-tunnusten jär­jes­tel­mää hallinnoi kansain­välisesti The International ISBN Agency ja Suomessa Kansallis­kirjasto; ks. sen sivua ISBN-tunnus.

Vanha ISBN-tunnusten muoto

Aiemmin ISBN-tunnuksessa oli yhteensä 10 numeroa, esimerkiksi 951-0-26973-5, ja sellaisina annetut ISBN-tunnukset säilytetään sellaisinaan. Vuoden 2007 alussa järjestelmä muuttui 13-numeroiseksi siten, että uusissa tunnuksissa on tuoteryhmäkoodi. Vanhoissa tunnuksissa saattoi tar­kis­tus­nu­me­ro­na olla myös X-kirjain.

Joissakin yhteyksissä esiintyy vanhoja julkaisuja uudenmallisilla ISBN-numeroilla tai sekä vanhaa että uutta muotoa käyttäen, jolloin muodoille käytetään merkintöjä ISBN-10 ja ISBN‑13.

Uudistuksen jälkeen annettua ISBN-tunnusta voi suoraan käyttää tuotteen GTIN-koodina.

ISSN-tunnus

ISSN-tunnus on lehtien ja muiden sarja­jul­kai­su­jen sekä jatkuvien julkaisujen yksilöintitunnus. Lyhenne ISSN johtuu alkujaan sanoista International Standard Serial Number, mutta nykyisin ISSN-järjestelmä kattaa sarja­jul­kai­su­jen lisäksi jatkuvat julkaisut kuten verkko­sivut ja tieto­kannat.

ISSN yksilöi sarjajulkaisun kokonaisuutena, ei sen yk­sit­täis­tä numeroa, jolla voi toisaalta olla oma ISBN-numero.

ISSN-tunnus koos­tuu kahdesta neljän numeron jonosta, jotka erotetaan toisistaan yhdys­merkillä. Vii­mei­nen numero on tarkistusnumero, joka voi olla myös X-kirjain ja jota ei eroteta edeltävästä osasta yhdysmerkillä. Esimerkki: 2242-461X.

ISSN-tunnusten jär­jes­tel­mää hallinnoi kansain­välisesti ISSN International Centre ja Suomessa Kansallis­kirjasto; ks. sen sivua ISSN-tunnus.

ISBN- ja ISSN-tunnusten kirjoittaminen

ISBN- tai ISSN-tunnuksen eteen kirjoitetaan tekstissä ja kirjallisuusviitteissä merkit ”ISBN” tai ”ISSN” ja välilyönti.

ISBN 951-846-195-3
ISSN 0355-2101

GTIN-numero (ent. EAN-koodi)

GTIN-numero, tarkemmin sanoen GTIN-13-numero, on 13-numeroinen kansainvälinen koodi, joka yksilöi kaupallisen tuotteen (tar­kan tuotetyypin tarkkuudella, ei tavarayksilöä). GTIN-numero muodostuu yritys­nume­ros­ta, tuote­numerosta ja tarkistusnumerosta. Yritys­numero on nykyisin 9- tai 7-nume­roi­nen, ja sen alussa on maatunnus. Esimerkiksi GTIN-​numerossa 6430061853330 alkuosa 643006185 yritys­nu­me­ro, joka sisältää maatunnuksen 64, osa 333 on tuotenumero ja 0 on tarkistusnumero.

Aiemmin GTIN-numeroa sanottiin EAN-koodiksi. Tarkemmin sanoen GTIN-nimitys otettiin käyttöön kattamaan kaikki kauppanimikkeiden yksilöinnissä käytettävät numerorakenteet, kun organisaatiot EAN (alkujaan eurooppalainen) ja UCC (amerikkalainen) yhdistettiin. GTIN-​numeroita on erilaisia, mutta niistä yleisin on GTIN-13. Tuotteissa ja pakkauksissa olevista viiva­koo­deis­ta käytetään kuitenkin vielä nimitystä EAN-viivakoodi. Muualla maail­mas­sa on GTIN-numeroa aiemmin kutsuttu myös nimellä DUN tai TUN.

Maatunnus ei välttämättä ilmoita tuotteen valmistusmaata, vaan se kertoo yrityksen koti­maan. Esimerkiksi Suomea merkitsevä GTIN-numeron alku 64 voi olla myös sellaisissa tuot­teis­sa, jotka suomalainen yritys on valmistuttanut toisessa maassa.

Lisätietoja on GS1 Finland Oy:n sivuilla.

EAN-koodit on tarkoitettu lähinnä tuotteisiin pai­net­ta­vik­si siten, että koodi on sekä ih­mi­sen luettavana numerokoodina että helposti koneella luettavana viiva­koodina. Tällöin nu­me­ro­koo­di näkyy jakau­tu­nee­na 1, 6 ja 6 numeron ryhmiin (esimerkiksi 4 011200 296908). Jako 1 + 6 + 6 merkkiin siis hämärtää koodin loogisen rakenteen. Jos kuitenkin lukijan pitäisi voida helposti verrata EAN-koodia tuotteessa olevaan, lienee nu­me­roi­den sellainen ryh­mi­tys pai­kallaan.

Jos GTIN-numero mainitaan tekstissä esimerkiksi tuote-esitteessä, tuotetta koskevassa tiedotteessa tai myyntiluettelossa, on syytä tavalla tai toisella ilmoittaa, että kyse on GTIN-​numerosta eikä käyttää pelkkää numerojonoa.

GTIN 4 011200 296908
Tarkista, että purkissa on GTIN-numero 7 340011 341345.

Henkilötunnus

Valtioneuvoston asetus väestötietojärjestelmästä säätää, että henkilö­tunnus koostuu seuraavista osista: