Muotoilu ja ladonta

Typografian tietolähteitä

Tässä oppaassa käsitellään tekstin ulkoasun muotoilun eli typografian kysymyksiä melko vähän. Aihetta käsittelevää kirjallisuutta on runsaasti, mm. seuraavat:

• Markus Itkonen: Typo­gra­fian käsikirja. Useina painoksina julkaistu alan suomalainen perusteos.
• Jukka K. Korpela: Verkkojulkaisun typografia. Käsittelee digitaalista julkaisemista, etenkin web-julkaisemista.
• Robert Bringhurst: The Elements of Typographic Style. Arvostettu typografisen tyylin selkeä, mutta vaativa esitys.
• Friedrich Forssman – Ralf de Jong: Detailtypografie. Typografian yksityis­kohtien hyvinkin perusteellista käsittelyä. Sisältää myös laajan esityksen matemaattisten kaavojen yms. typo­grafiasta.

Typografia on tekniikkaa, taitoa, taidetta ja perinteitä. Siksi sen säännöistä osa on kiis­tan­alai­sia, ja esimerkiksi edellä mainitut teokset ovat joissakin yksityis­kohdissa eri linjoilla.

Latojia ei enää ole

Vanhasta kirjapainotekniikasta on yhä laajemmin siir­ryt­ty siihen, että kirjoittaja itse tai hä­nen apu­lai­sen­sa vii­meis­te­lee tekstin painovalmiiksi. Kirjan saattaa kä­si­tel­lä kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja, mutta häntäkään ei voi pitää latojana. Vaik­ka painatukseen liittyisi eril­li­nen ladonta, se on usein ko­ko­naan tai lähes koko­naan auto­maat­tinen.

Vanhan hyvän ajan latoja osasi työnsä. Hän tunsi la­don­nan säännöt, jotka olivat muotou­tu­neet käytännössä pitkän ajan kuluessa. Hän tiesi, että sanaa ei voi jakaa eri riveille mistä vain, ja hän katsoi kappaletta kokonaisuutena saa­dak­seen sen siistiin muotoon. Hän huolehti siitä, että kappale ei jakaudu niin, että siitä tulee si­vun lop­puun vain yksi rivi (orporivi). Hän osasi myös välttää vielä pahempaa virhettä, jos­sa kap­pa­leen viimeinen, vajaa rivi tulee yksi­nään uuden sivun alkuun (leskirivi). Ja jos kap­pa­leen vii­mei­sel­le riville näytti jäävän vain yksi tai muutama tavu, hän esti sen muut­ta­mal­la tait­toa muualla.

Nykyaikainen automaattinen ladonta latoo väärin. Erittäin yleistä on, että tieto­kone­ohjel­mat latovat tekstin tavalla, joka rikkoo vanhoja ja perusteltuja ladonnan sääntöjä. Muis­tiois­sa­kin tämä voi häiritä, saati sitten tärkeissä painoteksteissä.

Kappalejaon esitys

”Kirjalliset kappaleet” tehdään sisennyksillä

Painoteksteissä ja käsin kirjoitetuissa teksteissä on ollut vallitsevana sellainen kappaleiden esittämisen tapa, jota tässäkin oppaassa käytetään. Kappaleiden välissä ei tällöin ole tyhjää riviä eikä ylipäänsä tyhjää tilaa, vaan uuden kappaleen ensirivin (ensimmäisen rivin) alussa vain on pieni sisennys. Tavallisesti otsikon, taulukon tms. jälkeisen kappaleen ensiriviä ei sisennetä. Toisin sanoen sisennys on tarpeen vain, kun edellä on kappale.

Sisennyksen määrä on yleensä 1–1,5 kertaa fontin koko. Se vastaa suunnilleen kolmen merkin leveyttä. Leveyttä ei kuitenkaan aseteta ohjelmissa merkkeinä vaan typografisia mittoja (kuten fontin kokoa) käyttäen.

Ajatuksena on, että pienikin sisennys riittää osoittamaan kappalejaon, varsinkin, kun ote­taan huomioon, että edeltävän kappaleen viimeinen rivi on yleensä selvästi vajaa. Tässä esitys­tavas­sa käytetään tyhjää riviä tai muuta tyhjää tilaa kappaleiden välillä erikois­tarkoi­tuk­seen: osoittamaan tekstin jakautumista kappaletta suuremmiksi koko­nai­suuk­sik­si. Esi­mer­kik­si kaunokirjallisuudessa voidaan tällä tavoin osoittaa tekstin taitekohta, kuten paikka, jossa yhtenäinen kerronta päättyy ja sitä seuraa ehkä hyvinkin eri tilannetta käsit­te­le­vä teksti. Ot­sik­koa tai tyhjää tilaa seuraavan tekstin ensimmäisen kappaleen ensiriviä ei tällöin yleensä sisen­netä.

Yksinkertaisinta on sisentää kaikkien kappaleiden ensirivit. Nykyisin sellaista ei yleensä suosita, vaan ainakin tekstin ensimmäinen ja kunkin otsikon jälkeinen kappale jätetään sisentämättä. Kieli­toi­mis­ton oikein­kirjoitus­opas suosittaa tätä ja mainitsee perusteluksi, että tällöin sisennystä ei tarvita kappaleiden erottamiseksi toisistaan. Eri näkemyksiä ja käy­tän­tö­jä on siitä, sisennetäänkö koko palstan levyisen kuvan, luetelman, taulukon, sisen­ne­tyn lai­nauk­sen tai muun normaalista kappaleesta poikkeavan kokonaisuuden jälkeinen kappale.

Historiallisesti sisennys johtuu siitä, että aikoinaan, kun kirjoitusmateriaali oli hyvin kallista, se käy­tet­tiin kokonaan ja kappaleet erotettiin toisistaan vain ¶-merkillä. Myöhemmin ruvettiin käyttämään lisäksi rivinvaihtoa, mutta ¶-merkki jäi kappaleen aloittavan rivin alkuun. Myöhemmin sitä ei enää kirjoitettu, mutta sen paikalle jätettiin tyhjä tila.

”Tekniset kappaleet” tehdään usein tyhjillä riveillä

Tietokoneohjelmat soveltavat yleisesti sellaista esitystapaa, jossa kappaleet ovat selvästi irrallaan toisistaan. Ne eivät si­sen­nä kap­pa­lei­den ensimmäisiä rivejä, vaan jättävät kap­pa­lei­den väliin tyhjää tilaa, yleensä yh­den rivin verran. Useinkin syynä on, että ohjelma oletusarvoisesti toimii siten eikä kir­joit­ta­ja osaa muuttaa asiaa tai ei ehkä edes huomaa muutosta tarpeelliseksi. Monet saattavat kokea tämän esitystavan selkeämmäksi, ja se on monille tuttu mm. web-sivujen yleisestä käy­tän­nös­tä. Sitä on jossain määrin ruvettu käyttämään jopa kirjoissa. – Tyhjien rivien käyttö johtuu alkujaan siitä, että kirjoituskoneita käytettäessä se oli helppo tapa.

Jos kappaleet erotetaan tyhjillä riveillä, ei tyhjää riviä voi käyttää edellä kuvattuun tar­koi­tuk­seen eli teksti taitekohdan osoittamiseen. Tähän tarkoitukseen käytetään tällöin esi­mer­kik­si pitkähköä vaakaviivaa tai jotakin koristekuvaa tai vaikkapa merkkejä ”***” omalla ri­vil­lään keskitettyinä:

Näitä menetelmiä käytetään usein silloinkin, kun kappalejako osoi­te­taan vanhalla tavalla, ensirivin sisennyksellä.

Esitystavan valinta

”Kirjalliset kappaleet” soveltuvat tekstiin, joka sisältää kappaleesta toiseen etenevää ker­ron­taa, olipa se sitten romaani tai väitöskirja. ”Tekniset kappaleet” sopivat käytettäviksi silloin, kun kappaleet ovat suhteellisen itsenäisiä ja useinkin esimerkiksi käsittelevät erillisiä asioita tai asian eri puolia. Esimerkiksi laitteen käyttöohjeessa useinkin annetaan perus­ohjeet numeroituina luetelmina, ja tekstikappaleita on mukana selittämässä eri yksityis­kohtia, käsitteitä ym.

Nykyinen asiakirjastandardi on ”teknisten kappaleiden” kannalla. Tämä on lähinnä jäänne ajalta, jolloin asiakirjat tehtiin kirjoituskoneella.

Käytettiinpä kumpaa tahansa kappalejaon osoittamisen tapaa, sitä tulisi käyttää johdon­mukai­ses­ti. Useimmiten vanha tapa tekee tyylikkäämmän vaikutelman, mutta sen toteut­ta­mi­nen voi vaatia erityisiä toimenpiteitä, esimerkiksi verkko­sivulla ns. tyyliohjeen (CSS-määrit­te­lyn) käyttöä, tekstinkäsittelyohjelmassa kappaleiden muotoilun asettamista jne.

Jos käy­te­tään tietokoneohjelmista tuttua esitystapaa, voi tyhjän välin ehkä säätää pie­nem­mäk­si kuin yksi rivi, mutta ei mielellään pienemmäksi kuin puoli riviä, koska silloin kappale­jaon havait­ta­vuus alkaa kärsiä.

Rivityksen estäminen ja salliminen

Sanojen ”sitominen yhteen”

Sitovalla välilyönnillä voidaan yleensä estää epäsuotavat rivinvaihdot sanojen välissä. Näitä mahdollisuuksia käytetään vielä melko vä­hän, vaikka ne on helppo oppia. Niinpä sitten jopa kirjoissa esiintyykin outoja rivinjakoja, jois­sa esimerkiksi numeroin kirjoitettu luku, kuten 1 000 000 000, on jakautunut kahdelle riville.

Jos kahdesta peräkkäisestä sanasta (tai muusta ilmaisusta) edellinen olisi oudontuntuinen rivin lopussa tai jälkimmäinen olisi ”orpo” rivin alussa, niiden väliin on hyvä kirjoittaa taval­li­sen välilyönnin asemesta sitova välilyönti. Erityisesti seuraavanlaisissa ilmauksissa on yleen­sä aiheellista käyttää sitovaa välilyöntiä (merkitty tässä ” ”):

• Numeroin esitetyn luvun tai puhelinnumeron tai koodimerkinnän sisällä, esi­mer­kik­si ”123 456”.
• Mittoja ilmaistaessa, siis luvun ja sitä seuraavan mittayksikön, rahayksikön tai muun vastaavan yksikön lyhenteen tai tunnuksen välissä, esim. ”100 €”, ”1 euro”, ”50 m”, ”50 %”,
• Muutoinkin numeron, symbolin tms. sitomiseksi edeltävään sanaan silloin, kun ne kuuluvat kiinteästi yhteen, esim. ”luku 5”, ”versio 5.0”, ”formula 1”, ”5 §”.
• Etunimen alkukirjainlyhenteen jäljessä, esimerkiksi ”J. Korpela”. Jos lyhenne on etu- ja sukunimen välissä, on ehkä paras sallia jako lyhenteen jäljestä, mutta ei edeltä (jottei synny liian pitkää jakamatonta ilmausta): ”Jukka K. Korpela”.
• Virkkeen lopussa olevan numeron, symbolin tai muun hyvin lyhyen ilmaisun edellä, jottei se joutuisi yksinään rivin alkuun. Esimerkiksi kun virke loppuu ”yhteensä 5.”, on sitova välilyönti paikallaan. Aivan erityisesti tämä koskee kappaleen (tai otsikon tms.) loppua!
• Välimerkin tai vastaavan edellä, esim. yhtäläisyys­merkin edellä ilmaisussa ”U_max = 240 V”, plusmerkin edellä ilmaisussa ”750 + 850” ja vinoviivan edellä ilmaisussa ”Hän kanteloa soitti / ja laulun lauleli”.
• Sananloppuise yhdysmerkin jäljessä, esimerkiksi ilmauksessa ”maa- ja metsätalous”. Jos ”maa-” jäisi rivin loppuun, niin lukija olettaisi sanan jatkuvan seuraavan ri­vin alussa ja lukisi ensin ”maaja”.
• Järjestysluvun perässä silloin, kun se on ilmaistu numeroilla, joita seuraa piste, esim. ”5. kerros”, koska muutoin rivin lopussa oleva piste helposti näyttäisi virkkeen lopet­ta­val­ta (koska lukija ei näe, että seuraa pienellä kirjaimella alkava sana).
• Yleisemminkin silloin, kun ilmaisun perässä on piste (tai kysymys- tai välimerkki), jonka ei ole tarkoitus lopettaa virkettä. Esim. ”ym. asiat”.

Hiukan lisätietoja on sivulla Sitovan välilyönnin käyttö suomen kielessä.

Muita rivityksen estämisen keinoja

Jos edellä kuvattu sitova väli­lyönti ei sovellu estämään rivitys tietystä kohdasta, joudutaan käyttämään muita, osittain ohjelmista riippuvia menetelmiä. Tällaisia ovat muun muassa seuraavat:

• Rivinvaihto yhdysmerkin jäljestä (esimerkiksi ilmauksessa ”A-osa”) voidaan estää käyttämällä tavallisen yhdys­merkin sijasta sitovaa yhdysmerkkiä.
• Käytetään leveydetöntä sitovaa väliä (U+FEFF, zero-width no-break space). Se kytkee sitä ennen ja sen jälkeen olevan merkin niin, ettei rivin­vaihto niiden välissä ole mahdollinen. Sitä voidaan käyttää esimerkiksi väli­lyönti­merkin jäljessä, ehkä varmuuden vuoksi myös edellä.
• Wordissa on edellisen lisäksi toinenkin erikois­merkkiä käyttävä menetelmä, joka kuvataan kohdassa Rivin­vaihto­vihje ja ‑esto Wordissa.
• Verkkosivulla merkitään sanojen yhdistelmä elementiksi, johon liitetään CSS-sääntö white-space: nowrap. Toinen vaihto­ehto on epästandardi nobr-merkkaus HTML:ssä.
• Wordissa voi taulukon solussa estää kaikki rivin­vaihdot taulukon asetuksissa.

Rivityksen estäminen voi olla aiheellista silloin, kun lyhyessä merkki­jonossa on jokin merkki, jonka jäljestä ohjelmat muuten saattaisivat jakaa. Tämä on ohjelma­kohtaista, mutta esimerkiksi ajatusviiva on usein sellainen merkki. Ilmauksessa A–Ö voi siis olla tarpeen estää rivinvaihdot, sillä se näyttää oudolta, jos Ö joutuu uuden rivin alkuun.

Rivityksen salliminen

Rivitys voidaan sallia kohdassa, jossa rivitystä ei muuten voisi tapahtua, käyttämällä erityistä ohjausmerkkiä leveydetön väli (U+200B). Verkko­sivuilla voidaan tarkoitukseen käyttää myös elementtiä <wbr>, esimerkiksi henkilötunnus/<wbr>Y-tunnus.

Wordissa on toinenkin erikois­merkkiä käyttävä menetelmä, joka kuvataan kohdassa Rivin­vaihto­vihje ja ‑esto Wordissa.

Rivityksen salliminen voi olla aiheellista esimerkiksi juuri vinoviivan jäljestä tai kun tekstissä on pitkä merkkijono, jonka ohjelmat muutoin yrittävät pitää yhdellä rivillä, vaikka siinä on hyväksyttäviä katkaisu­kohtia.

Rivityksen salliminen on eri asia kuin seuraavassa kuvattava sanan eri riveille jakaminen, jossa jakamisen merkiksi tulee rivin loppuun yhdys­merkki (tavu­viiva).

Sanan jako eri riveille

Tyypillisiä virheitä

Tietokoneladonta tunnetusti usein tavuttaa yhdyssanat vääristä kohdista, esi­mer­kik­si ”kansa-nedustaja”. Tässä käytetään ylei­seen tapaan nimitystä ”tavutus”, vaikka tark­kaan ottaen kyseessä on sanan jako eri ri­veille. Sanan saa jakaa vain tavun­rajalta, mutta jokainen tavun­raja ei ole hyväksyttävä jako­kohta.

Kohdassa Rivitys Word-ohjelmassa käsitellään eräitä ohjelmakohtaisia korjauskeinoja edellä mainittuihin ongelmiin.

Tavutusvihjeet

Monissa ohjelmissa voi käyttää tavutusvihjeitä eli piilotavuviivoja: näkymättömiä merkintöjä, jotka ilmoittavat tieto­kone­ohjelmalle sallitun tavutuskohdan. Ks. kohtia Pehmeä tavuviiva ja Tavutusvihjeet Wordissä.

Tavutusvihjeellä voi auttaa ohjelmaa

• ylipäänsä tavuttamaan sanoja (silloin, kun ohjelma ei muutoin sitä lainkaan tekisi)
• tavuttamaan yhdyssanan tai muun sanan oikeasta kohdasta (silloin, kun ohjelma so­vel­ta­mien­sa yksinkertaisten sääntöjen mukaan tavuttaisi väärästä kohdasta)
• estämään tavutuksen muusta kohdasta, sillä useat ohjelmat (esim. InDesign, ei kui­ten­kaan esim. Word) tavuttavat sanan, jossa on tavutus­vihjeitä, vain tavutus­vih­jeen koh­dal­ta.

Viimeksi mainittu kohta on usein ongelmallinen, jos sana on pitkä. Jos sanaan kirjoitetaan tavutus­vihje, pitäisi arvioida koko sanan tavutusta ja yleensä kirjoittaa tavutus­vihje kaik­kiin niihin kohtiin, joista tavuttaminen halutaan sallia. Tavutus­vihjeen sijoittaminen sanan en­sim­mäi­sen kirjaimen edelle saattaa estää kaiken tavutuksen sanassa, mikä toisaalta on usein suo­ta­vaa, esimerkiksi kun kyseessä on lyhyehkö outo sana.

Vieraiden sanojen tavutus

Sivistyssanat yleensä kuten omat sanat

Sivistyssanat aiheuttavat ongelmia tavutuksessa. Pääsääntönä on, että ne tavutetaan kuten omaperäiset sanat, mutta tähän on monia ja osittain tulkinnanvaraisia poikkeuksia. Aihetta käsitellään kohdassa Sivistyssanan jakaminen eri riveille.

Vieraat nimet ja sitaattilainat mielellään jakamattomina

Vieraiden nimien ja muiden vieraasta kielestä suoraan otettujen sanojen eli sitaatti­lai­no­jen tavuttamista kannattaa välttää. Vaikka tavutus olisi jonkin säännöstön mukaan oikea­kin, tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista nimen outouden takia. Tekstiä ääneen luettaessa käy helposti niin, että rivin lopussa oleva vieraan nimen alku luetaan väärin. Kyseistä kieltä tuntevallekin lausuminen selviää vasta, kun koko nimi on luettu, sillä yleensä vasta silloin on edes pääteltävissä, mitä kieltä nimi on.

Olisi tavallaan luonnollista, että jos kokonaan vierasta kieltä oleva sana tavutetaan, so­vel­le­taan asianomaisen kielen sääntöjä. Tällä linjalla oli muun muassa vuonna 1945 jul­kais­tu M. Airilan kirjanen Vierasperäiset sanat. Sen mukaan perussääntönä on vieraan kielen mu­kai­nen ta­vu­tus (s. 17):

Vieraissa sanoissa noudatetaan yleensä asianomaisen kielen tavutusta sellaisenaan. Esim. kreikassa a-kro-sti-khon, an-ar-thria, an-e-ry-throp-si-a, dem-ar-khos, so-​fro-​sy-​ne – –

Toisaalta Airilan kirjanen esittää, että erisnimien tavutuksessa noudatetaan suomen kielen ta­vu­tus­sään­tö­jä, paitsi että yhdyssanat tavutetaan yhdysosittain ja että yhden äänteen merk­ki­nä olevaa konsonantti­yhdistelmää ei jaeta. Erisnimien osalta se on täten suunnilleen ny­kyi­sel­lä kan­nal­la, ja vieraan kielen mukainen tavutus koskee vain varsinaisia ”vieraita sanoja”, siis sitaat­ti­lai­no­ja. Tämä linja on epäkäytännöllinen ja johtaisi samantapaisten sanojen tavut­ta­mi­seen eri tavoin sen mukaan, onko kyse yleisnimestä vai erisnimestä.

Vieraan kielen mukainen tavutus on usein vaativaa. Kielikellossa 2/2006 onkin (yhdys­merkin kuvauksessa) varsin sal­li­va ja epämääräinen kanta: ”Vieraskieliset nimet ja sitaatti­lainat voidaan useimmiten jakaa ri­vil­tä toiselle suomen tavutus­periaatteiden mukaan.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas on samalla linjalla. Tätä lienee tulkittava niin, että vieraan kielen mukainen tavutuskin on sal­lit­tua, etenkin kun laina­sano­ja­kin saa tavuttaa osittain vieraan kielen mukaan (esimerkiksi syn-kroninen, mikro-skooppi). Epäselvää on, onko se suositeltavampaa.

Jos tekstissä on kokonaan vieraskielinen sitaatti, on luonnollista vaatia, että se ta­vu­te­taan kyseisen kielen mukaan. Tässä voidaan usein käyttää tekstin­käsittely­ohjelman tavu­tus­toi­min­toa, kunhan ohjelmalle ilmoitetaan sitaatin kieli (tai se tunnistaa sen auto­maat­ti­ses­ti oikein).

Vieraskielisten sanojen tavuttamisessa on usein apua sana­kirjoista. Esimerkiksi Merriam-Webster sisältää englannin sanoista tiedot, joissa näkyvät kaikki sallitut jako­kohdat, kuten de·fin·able. Apua voi olla myös erilaisista automaattisista tavutusohjelmista eli tavuttimista (englanniksi hyphenator). Esimerkiksi Ushuaia.pl-sivuston online-tavutin tuntee laajahkon valikoiman kieliä ja näyttää osaavan tavuttaa enimmäkseen oikein. Laajemman valikoiman ja ilmeisesti paremman laadun tarjoaa TALŌ-yhtiön ladattava tavutin.

Ohjeissa mainittu jakaminen ”suomen tavutus­periaatteiden mukaan” tarkoittanee, että sana jaetaan ikään kuin se olisi suomea ja luettaisiin suomen kielen yleisten sääntöjen mu­kaan. Käytännössä tämä merkitsee sääntöä, jonka mukaan tavunraja sijaitsee pe­räk­käi­sis­tä konsonanteista viimeisen edellä (tietenkin vain silloin, kun sana vielä jatkuu ky­seis­ten kon­so­nant­tien jälkeen). Vokaalien välistä jakamista lienee syytä välttää myös vie­rais­sa sa­nois­sa. Seu­raa­viin esi­merk­kei­hin on yhdysmerkillä merkitty tämän mukaiset sal­li­tut jako­kohdat.

Yhden äänteen merkkiä ei jaeta

Kielikello 2/2006 esittää kuitenkin yhden tärkeän poikkeuksen: ”Yhtä äännettä merkitsevät kirjaimet merkitään kuitenkin samaan tavuun.” Ajatus on aiemmin ilmaistu niin, ettei sellaista kirjainyhdistelmää tavuteta, joka on yhden äänteen merkki, siis esimerkiksi englannin kirjain­yhdis­tel­mää ”sh”, saksan yhdistelmää ”sch” taikka puolan tai unkarin yhdistelmää ”sz”.

Tätä periaatetta rikotaan nykyisin yleisesti, koska sen noudattaminen vaatisi lisätyötä ja tietämystä vieraiden sanojen ääntämyksestä. Se on kuitenkin hyvin looginen ja vanhakin, ja esimerkiksi edellä mai­ni­tus­sa M. Airilan kirjasessa Vierasperäiset sanat se esitettiin hyvin selkeästi.

Myöskään esimerkiksi venäjänkielisessä nimessä olevaa yhdistelmää ”ts”, ”tš” tai ”štš” ei tulisi jakaa, koska kukin on venäjässä yhden äänteen merkki, vaikka se translitteroidaan kahdella tai kolmella kirjaimella. Näin voidaan päätellä ainakin Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaan muotoilusta: ”Jos mahdollista, pyritään samalla rivillä pitämään sellainen kirjain­ryhmä, joka alkukielessä on yhden äänteen merkkinä”.

Kyseenalainen on myös esimerkiksi sellainen venäläisen nimen tavutus kuin ”Selezn-jov”, koska tässä j-kirjain ei äänny, vaan asiallisesti liittyy edel­tä­vään n-kirjaimeen osoittaen n-äänteen palatalisoituneeksi. Sen sijaan esimerkiksi jako Tret-jakov on hyväksyttävä, koska Tretjakov-nimessä ääntyy ja-tavu; tämä voidaan päätellä nimen kyrillisestä asusta.

Kaksoiskonsonanttien ongelma

Kielikello 2/2006 rikkoo omia sääntöjään esittämällä esimerkkinä tavutuksen ”control-ler” Tässä sanassa, kuten yleensä englannissa, konsonanttiyhdistelmä ”ll” tarkoittaa yksin­ker­tais­ta konsonanttia, eli se on yhden äänteen merkki. Selvää on toisaalta, että ta­vu­tuk­set ”contro-ller”, ”wi-nner” ja ”Po-tterin” näyttäisivät suomalaisesta lukijasta aivan liian oudoilta. Sään­töön lieneekin ajateltava ainakin se poikkeus, että kaksoiskonsonantin saa jakaa, vaikka se tarkoittaisi yhtä äännettä.

Yhtä selvää ei ole, että jakaminen on tarkoitettu sallituksi silloin, kun kaksoiskonsonantti tarkoittaa olennaisesti erilaista äännettä kuin yksinkertainen konsonantti. Jos esimerkiksi sana ”paella” ajatellaan lainasanaksi, joka ääntyy suomen mukaisesti, on tavutus ”pael-la” tietysti mahdollinen. Jos se taas ajatellaan espanjan sanaksi, jolloin ”ll” ääntyy pala­ta­li­soi­tu­nee­na l-äänteenä taikka pitkänä j-äänteenä, ei sellainen tavutus tunnu ollenkaan hyvältä – eikä suomenkielisen tekstin seassa myöskään ”pae-lla” vaikuta hyvältä.

Myös esimerkiksi sellainen periaatteessa oikea ”Be-cker” (saksan nykyisten oikein­kirjoitus­sääntöjen mukaan) näyttäisi monista oudolta.

Tällaiset ongelmat voi yleensä välttää jättämällä lyhyet nimet tavuttamatta tavuttamalla pitkät nimet vain melko ongelmattomista kohdista. Esimerkiksi nimen ”Patrick” muodon ”Patrickille” voi tavuttaa ”Pat-rickille” tai ”Patrickil-le”, mutta ei ”Patric-kille” eikä ”Patri-ckille”, jotka ovat eri tavoin epäloogisia vaihtoehtoja.

Yhdysosien rajalta jakaminen

Kielikello 2/2006 lisää vielä: ”Myös vieraskieliset yhdyssanat jaetaan mieluiten yhdysosien rajalta.” Esimerkkinä tästä on ”Living-stone”. Lienee syytä tulkita, että ainakin selvästi yhdys­sanaksi hahmottuva vieraan kielen sana tavutetaan niin, että yhdyssanaluonne otetaan huo­mioon. Sen lisäksi, että yhdysosien rajalta jakaminen on sallittua ja ensi­sijais­ta­kin, olisi virheellistä jakaa niin, että yhdyssanan osasta jää yksi kirjain eri riville (esimerkiksi Wel-tanschauung).

Kielitoimiston ohjepankin sivu Tavutus vieras­sanoissa ja vieras­kielisissä nimissä esittää sekin peri­aatteen yhdys­osien rajalta jakamisesta, esimerkkeinä Lind-ström. Wasa-stjerna, Shake-speare, Ports-mouth, Öre-bro. Ne ovat ruotsin- tai englannin­kielisiä, ja yleensä yhdys­sana­rakenteen huomioon ottaminen rajoittuukin lähinnä näihin kieliin ja ehkä saksaan. Mainitulla sivulla esitetään muun muassa tavutus Alek-sand-ra. mutta alku­perä­kielen (kreikan) mu­kai­nen ensi­sijainen jako olisi Aleks-andra.

Tavutuksen välttäminen epäselvissä tilanteissa

Kielikello 2/2006 kehottaa myös välttämään tavutusta epäselvissä tilanteissa: ”Jos on epä­var­ma ääntämisestä tai yhdysosien rajasta, sana jätetään mieluiten tavuttamatta.” Tässä epä­var­muus ääntämisestä viittaa epävarmuuteen siitä, onko jokin kirjainyhdistelmä yhden ään­teen merkki. Periaatetta voi kuitenkin noudattaa laajemminkin: jos on mah­dol­lis­ta, että suo­men kielen mukainen kirjoitusasun tavutus johtaisi pahaan ristiriitaan vieraan kielen ään­tä­myk­sen kanssa, on parempi jättää tavuttamatta.

Yksitavua ei pitäisi jakaa

Selvänä virheenä voidaan pitää sellaisen sanan jakamista, joka ääntyy yksitavuisena, esi­mer­kik­si ”Jacques”, jonka ääntämys on suunnilleen [žak]. Tämän nimet taivutusmuodot suomen kielessä ovat kyllä monitavuisia, mutta niitä ei käytännössä voi jakaa ensimmäisen ja toisen tavun rajalta; esim. ”Jac-quesin” olisi kovin outo (vaikkakin ilmeisesti Kielikellon ohjeen mukainen); sen sijaan ”Jacquesil-le” on mahdollinen jako.

Kahtena konsonanttina ääntyvät kirjaimet

Suomenkieliseen tekstiin ei oikein sovi sellainen tavutus, jossa jaetaan kahta konsonanttia tarkoittavan kirjaimen edestä, esimerkiksi ”lu-xus” tai ”na-zionale” (italiaa, jossa z ääntyy [ts]). Vieraassa kielessä saa­te­taan kahden konsonantin yhdistelmä tulkita yhdeksi äänteeksi tai ainakin sellaiseksi, joka voi olla tavun alussa. Suomen kielen kannalta sellainen ei ole luonnollista, koska ään­tä­myk­ses­sä suomalainen tulkitsee tavunrajojen kulkevan esim. ”luk-sus” tai ”nat-sionaale”. Olisi outoa, jos rivin lopussa on ”lu‑”, mutta sanassa ei ole tavua [lu]. Niinpä luxus-sanaa ei voi jakaa eri riveille, ei myöskään esimerkiksi sanan jazz [jats] taivutus­muotoa jazzin, vaikka se ääntyy kaksi­tavuisena. (Suomeen mukautetut asua luksus ja jatsi ovat tietysti rivityksen kannalta normaaleja.)

Kuitenkin Kielikellon artikkelissa Alexander-nimen tavutus sanotaan: ”Yleisohjeen perusteella Alexander-nimessä voidaan noudattaa suomen mukaista tavutusta. Tässä etunimessä kukin tavuraja on silloin konsonantin ja vokaalin yhdistelmän edessä, eli kirjoitettaessa nimi jaetaan tavuiksi näin: A-le-xan-der.” Tässä siis suomen mukainen tavutus tulkitaan sellaiseksi, joka perustuu sanan kirjoitus­asuun eikä äänne­asuun.

Jos z-kirjain osoittaa yhtä äännettä, kuten soinnillista s:ää englannissa ja nyky­kreikassa sitä käsitellään rivi­jaossa kuten tavallista konsonanttia; esimerkiksi buzuki voidaan jakaa bu-zuki.

Koodi-ilmaukset rivityksessä

Tietokonekielen, koodin tai vastaavan merkintätavan sisältämää kirjainjonoa ei pitäisi jakaa eri riveille, vaikka se muodoltaan ja lukutavaltaan vastaisi sanaa tai se sisältäisi välilyönnin. Jakaminen eri riveille voi aiheuttaa epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä.

Esimerkiksi seuraavassa esimerkissä rivinvaihto aiheuttaa epäselvyyden siitä, kir­joi­te­taan­ko MMMM ja dd suoraan peräkkäin;

Seuraava esitystapa on siis selvempi:

Koodi-ilmausten tavutus aiheuttaa lisää ongelmia. Jos ohjelmassa on tavutus käytössä, ohjelmat yleensä pyrkivät tavuttamaan myös koodi-ilmaukset, eikä ohjelmissa useinkaan ole helppoa tapaa estää tämä. Tavutus voidaan ehkä erikseen estää esimerkiksi kirjoit­ta­mal­la tavutusvihje merkkijonon alkuun.

Seuraavassa on ote eräästä ohjelmoinnin oppikirjasta. Siinä lihavoidut merkkijonot ovat ohjelmointikieleen kuuluvia nimiä, jotka on kirjoitettava ohjelmaan jakamattomina.

• Olion tietojen tallentamiseksi ja lukemiseksi luokan täytyy toteuttaa Seria-
  lizable-rajapinta.
• Olion tämän hetkiset tiedot tallennetaan kokonaisuudessaan käyttäen Ob-
  jectOutputStream-oliota.

Ilmaus ”tämän hetkinen” tulisi kirjoittaa yhdeksi sanaksi, ”tämänhetkinen”. Ks. kohtaa Yhteen vai erikseen?

Esimerkistä jää periaatteessa epäselväksi, onko rajapinnan nimi Seria-lizable vai Serializable. Vaikka vastaus on suhteellisen ilmeinen, saattaa joissakin tilanteissa syntyä todellisia väärinkäsityksiä. Jos jälkimmäisessä kohdassa mainittu olion nimi olisi jakautunut hiukan toisin, merkkien Object jälkeen, voisi lukija todella jäädä epä­tie­toi­suu­teen siitä, onko nimi Object-OutputStream vai ObjectOutputStream. Tässä tapauksessa auttaa tieto siitä, että kyseisessä kielessä nimi ei saa sisältää yhdysmerkkiä (-). Mutta kieltä vasta opiskeleva lukija ei tätä ehkä tiedä tai muista.

Tietotekniikan tms. oppikirjojen merkintöjen selityksissä tulisi kuvata tällaiset asiat, koska esimerkiksi muuttujan- ja funktionnimien jakautumista eri riveille ei useinkaan voida täysin välttää. Joissakin tilanteissa voidaan ehkä käyttää rivin lopussa kenoviivaa (\), koska se on monissa tietokonekielissä rivin jatkumisen merkki:

Ongelma ei ole kovin iso oppikirjassa, jossa esiintyy saman­tapaisia tilanteita paljon ja lukija on tottunut niihin. Jos taas koodi-ilmaus on tekstissä yksittäisenä, tilanne voi olla hyvin epäselvä. Lukijahan ei välttämättä tiedä esimerkiksi sitä, että ohjelmointikielten tunnuksissa ei yleensä voi olla yhdysmerkkiä

Koodinomaiset ilmaukset sisältävät usein erikoismerkkejä, ja tietokoneohjelmat saattavat jakaa erikoismerkin jäljestä, vaikka ilmauksessa ei olisi lainkaan välilyöntejä. Esimerkiksi ilmaus foo:bar saattaa jakautua kaksoispisteen jäljestä. Tällöin voi lukija luulla, että tar­koi­te­taan ilmausta foo: bar, joka saattaa olla käytetyssä tietokonekielessä sallittu, mutta mer­ki­tyk­sel­tään aivan toinen! Jakautumisen estäminen saattaa olla hankalaa ja vaatia oh­jel­ma­koh­tai­sia tekniikoita.

Yhdyssanojen tavutus

Yleensä yhdysosien rajalta

Yhdyssanojen tavutuksen yleissääntö on, että yhdyssana voidaan jakaa yhdysosien rajalta. Lisäksi näin saaduista osista voidaan tarvittaessa kumpi tahansa jakaa kuten se jaettaisiin erillisenä sanana.

Tämän kohdan esimerkeissä yhdysmerkki osoittaa sanan sallittua jakokohtaa.

Kaikki sallitut jakokohdat eivät kuitenkaan ole hyviä, kuten kohdassa Tavutus­periaatteita kuvaillaan. Erityisesti yhdys­sanoista voidaan antaa seuraavat ohjeet:

• Jako osien välistä (esim. rauta-kauppa) on sanan paras jako­tapa, ellei yhdys­sana itse ole yhdys­sanan osana.
• Yhdyssanaa, joka on yhdys­sanan osa, on parempi olla jakamatta. Esimerkiksi työ-aikalaki on huonompi jako kuin työaika-laki.
• Yhdyssanan jälkiosan jakaminen, esimerkiksi tietokan-ta, on yleensä ongelmatonta, vaikka saattaakin hiukan vaikeuttaa sanan hahmottamista.
• Yhdyssanan alkuosan jakaminen, esimerkiksi tie-tokanta, on ongelmallista, etenkin silloin, kun rivin loppuun jäävä osa voisi olla itsenäinen sana,

Alkuosan loppuheittoisuuden vaikutus

Joissakin yhdyssanoissa alkuosa on loppuheittoinen eli siitä puuttuu lopusta jotain sellaista (tavallisesti yksi vokaali), joka sanassa on, kun se esiintyy itsenäisenä. Yleensä tämä ei vai­ku­ta tavutukseen – silloinkaan, kun jälkiosa alkaa vokaalilla.

Ongelmallisia ovat eräät tavalliset adverbit, jotka yleisesti ääntyvät yhdis­tä­mät­tö­män sanan tavoin ja niin, että yhdys­osien rajan kohdalla ei ole tavu­rajaa (vaan tavu­rakenne on esi­mer­kik­si pa-rai-kaa). Usein myös sivu­painon puuttuminen osoittaa, että yhdys­osat ovat su­lau­tu­neet yhteen. Koska ohjeissa ei esitetä poikkeuksia tällaisten sanojen jakamiseen, on aja­tel­ta­va, että sääntöjen mukaan niitä käsitellään yhdys­sanoina.

Koska tällainen jako on usein vastoin sanan tavallista ääntämistapaa, kannattaa kokonaan välttää jakamista tai jakaa jälki­osan sisältä, esimerkiksi yhtäk-kiä. (Sääntöjen vastaisia olisivat esimerkiksi ääntämyksen mukaiset jaot pa-raikaa ja yh-täkkiä, joissa alku­osasta tulee yksi kirjain erilleen uudelle riville, samoin vaste-edes, jossa jälki­osasta tulee yksi kirjain erilleen.)

Jälkiosana kieltoverbi

Erikoisasemassa ovat sanat, joiden jälki­osana on kieltoverbi en, et, ei jne. Niistä joll- ja ell-alkuisissa on jo kauan sitten hyväksytty myös tavuttaminen yhdistämättömien sanojen tavoin. Se on myös luonnollisinta, koska yleinen kieli­taju tuskin mieltää niitä yhdys­sanoiksi.

Sellaisten sanojen kuin ettei ja vaikkei tavutuksen säännöt eivät ilmeisesti ole muuttuneet kieli­toimiston ohjeiden mukaan. Ne on siten varminta käsitellä yhdys­sanoina. Toisaalta jakamatta jättäminen on selvästi paras vaihto­ehto, koska sanat usein mielletään yhdis­tä­mät­tö­mi­ksi ja äännetään sellaisina.

Näitä sanoja vain pieni joukko. Konjunktio­alkuisia ovat ettei, jottei, vaikkei, muttei sekä harvinaiset koskei ja kunnei, joita nykyisin ei tulkittane yleis­kieleen kuuluviksi. Muun­laisia ovat ehkei ja miksei.

Joissakin kielen­oppaissa on tulkittu, että näiden ryhmien sanoista ainkin jotkin voisi jakaa yhdistämättömän sanan tavoin, esimerkiksi et-tei ja mik-set. Esimerkiksi Uusi kieliopas esittää ettei-sanan hakemistossa näin: et|t|ei. Pystyviivat osoittavat kirjan merkintä­tavoissa sallittua jakokohtaa, joten sallitut jaot olisivat et-tei ja ett-ei.

Microsoft Word tavuttaa tällaiset sanat yhdysosien rajalta. Jos halutaan toisenlainen tavutus, on sanaan kirjoitettava tavutusvihjeitä.

Tavutusperiaatteita

Etenkin otsikoissa ja ingresseissä on hyvä tavutus usein tärkeä. Siihen kannattaa ehkä erik­seen paneutuakin niin, että esimerkiksi painettavalle tekstille etsitään mahdollisimman hyvä ilmi­asu tässä suhteessa. Tällöin voidaan jopa harkita monia eri vaihtoehtoja niin, että ote­taan huomioon erilaisten tavutusten eriasteiset suotavuudet:

• Vieraiden nimien ja usein myös vierasperäisten sanojen tavutusta kannattaa välttää edellisessä kohdassa kuvatuista syistä.
• Harvinainen tai muuten outo sana kannattaa jättää tavuttamatta, koska rik­koes­saan sanan osiin tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista. Tavutettu ”haa-sia” on hiukan vaikeampi hahmottaa kuin ”haasia”.
• Hyvin lyhyiden sanojen tavutusta kannattaa välttää, vaikka suomessa onkin sallittua jopa nelikirjaimisen sanan jakaminen eri riveille (esim. ”ta-lo”).
• Sanan alusta tai lopusta ei saa erottaa yhtä kirjainta eri riville, vaikka kohdassa olisikin tavunraja. Tämä pätee myös silloin, kun sana on yhdyssanan osa. Esimerkiksi ”kansano-mainen” on väärä jako.
• Aivan yleisestikin tavutusta kannattaa välttää, sillä tavutus tavallisesti hiukan heikentää luettavuutta.
• Kuitenkin hyvin pitkän sanan tavutus voi jopa parantaa luettavuutta. Etenkin yhdys­sano­jen tavutus on usein hyödyksi. Esimerkiksi ”verkkotunnusuudistus” saattaa jä­sen­tyä helpommin, jos se on jakautunut osiin ”verkkotunnus-” ja ”uudistus”.
• Sellaisten yhdyssanojen kuin ”yhtäkkiä” jakamista pitäisi välttää. Sääntöjen mukainen jako on ”yht-äkkiä”, mutta tämä oudoksuttaa, koska se ei vastaa ääntämystä. Tämä koskee yhdyssanoja, joiden alku­osasta on jäänyt loppuvokaali pois (esim. ”ettei”).
• Yhdysmerkin jäljestä voi yleensä jakaa, ellei ilmauksesta jää vain lyhyttä (yhden tai kahden merkin) osaa eri riville. Esimerkiksi ilmausta ”kaksois-s” ei pitäisi jakaa.
• Ilmauksesta, jossa esiintyy numeroita tai erikoismerkkejä, ei pitäisi erottaa yhtä eikä mielellään kahtakaan merkkiä eri riville. Esimerkiksi ilmausta ”hiili-12” ei saisi jakaa yhdysmerkin jäljestä, vaikka ohjelmat helposti niin tekevätkin. Tällainen ilmaus tulisi pitää yhdellä rivillä, sillä esimerkiksi sinänsä sallittu jako osiin ”hii-” ja ”li-12” ei näytä hyvältä. Myöskään taivutettua lyhennettä, kuten ”SAK:ssa”, ei mielellään jaeta, vaikka siinä periaatteessa olisi sallittu jakokohta (”SAK:s-sa”).
• Jos sanoja tai muita ilmauksia yhdistävä erikoismerkki esiintyy sanan veroisena, välilyönti kummallakin puolellaan, esimerkiksi ”Virtanen & Lahtinen” tai ”ansiotulot + omaisuustulot”, on parempi, että erikoismerkki jää rivin loppuun kuin että se aloittaa rivin. Tästä ei kuitenkaan ole virallista yleistä sääntöä. Eri erikoismerkkien tarkastelussa käsitellään merkki­kohtaisia periaatteita.
• Usein mainitaan, että yhdysmerkillisiä henkilönnimiä, kuten ”Marja-Leena”, ei pitäisi jakaa edes yhdysmerkin jäljestä. Tämän säännön noudattaminen johtaa kuitenkin usein han­ka­luuk­siin, jos nimi on pitkä, eikä säännölle ole selvää perustetta. Mihinkään vi­ral­li­siin oh­jei­siin se ei sisältyne.
• Moniosaiset yhdyssanat on pyrittävä jakamaan pääosien rajalta, siis esimerkiksi ”rautatie-asema”, ei ”rauta-tieasema”, joka rikkoo sanan loogisen rakenteen. Kieli­toimiston ohje­pankin tavutusohjeet mainitsevat eriseen, että jos yhdys­sanassa on yhdys­merkillä toisistaan erotettuja rinnasteisia osia, ei pitäisi jakaa sellaisen yhdys­merkin kohdalta. Esimerkiksi sanaa ”sika-nautajauheliha” ei pitäisi jakaa osiin ”sika-” ja ”nautajauheliha”, vaan mieluiten ”sika-nauta-” ja ”jauheliha”
• Rivin lopussa olevan sananosan tulisi olla sellainen, että se voidaan lukea oikein vil­kai­se­mat­ta seuraavan rivin alkuun. Tämän takia on hyvä välttää mm. yhdistelmän ”ng” ja­ka­mis­ta, sa­moin sellaista tavutusta kuin ”olen-pa”, koska pa-liite vaikuttaa edeltävän n:n luku­tapaan (ääntämys on ”olempa”).
• Sivun lopussa pitäisi välttää tavutusta etenkin, jos sanan loppuosa jäisi seuraavalle aukeamalle.
• Rivin lopussa oleva sananosa ei saisi olla sellainen, että se johtaa hahmottamaan sanan väärin. Esimerkiksi jako ”loma-kevihko” on hämäävä, koska rivin lopussa oleva osa hahmottuu ensin sanaksi ”loma”. Vastaavasti jako ”perusta-voite” on huono, ”perus-tavoite” paljon parempi.
• Sana tavutetaan mieluummin loppuosasta kuin alkuosasta. Mitä pitempi osa sanasta on rivin lopussa, sitä varmemmin se hahmottuu oikein, vaikka loppuosaa ei ole vielä luettu. Vertaa seuraavia tavutuksia, jotka kaikki ovat sallittuja, mutta eivät yhtä hyviä: ”si-vilisaatio”, ”sivi-lisaatio”, ”sivili-saatio”, ”sivilisaa-tio”.
• Jos yhdyssana jaetaan myöhemmästä kohdasta kuin yhdysosien rajalta, olisi hyvä, jos jälkiosasta tulisi ensimmäiselle riville vähintään kaksi tavua. Tämä helpottaa hah­mot­ta­mis­ta. Esimerkiksi ”uutistapah-tuma” on helpompi hahmottaa kuin ”uutista-pahtuma”.
• Lukeminen on yleensä sujuvinta silloin, kun sana jaetaan sivupainollisen tavun edeltä. Tämä koskee varsinkin ääneen lukemista. Esimerkiksi ”tapahtu-missa” on helpompi lukea kuin ”tapah-tumissa”. Lukija saattaa lausua rivin lopussa olevan sananosan, ennen kuin siirtyy seuraavalle riville. Sivupainollisen tavun alusta jakaminen tekee tällöin sanan painotuksen luonnollisemmaksi.
• Tavutusta vokaalien välistä vältetään silloinkin, kun siinä sinänsä on tavunraja. Esi­mer­kik­si tavutus ”korke-uksissa” ei ole suotava, vaikka sana saattaakin ääntyä niin, että tavurakenne on ”kor-ke-uk-sis-sa”. Yksi syy tähän on se, että tavunraja on tällöin usein tulkinnanvarainen ja eri ihmisten ääntämyksessä erilainen. Aihetta käsittelee tarkemmin artikkeli Voitaisiinko rumat rivijaot vihdoin kyseenalaistaa? (Kielikello 4/1992). Tavutus vokaalien välistä on toki sallittua, jos kyseisessä kohdassa on yhdysosien raja (esi­mer­kik­si ”palo-auto”).

Myös typografiset näkökohdat on hyvä ottaa huomioon tärkeimmissä teksteissä:

• Jos rivit on tasattu samanmittaisiksi, Kannattaa välttää sitä, että useat peräkkäiset rivit loppuvat yhdysmerkkiin (tavuviivaan), koska se on hiukan levottoman näköistä. Vanhan käytännön mukaan enintään viisi sellaista riviä sallitaan. Tärkeissä teksteissä, kuten ingresseissä, rajan voi vetää kahteen. Useissa tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmissa voi asettaa ylärajan peräkkäisten tavuviivaan loppuvien rivien määrälle.
• On hyvä välttää myös sitä, että kaksi peräkkäistä riviä alkaa samalla tavalla, etenkin jos yhteinen alkuosa on pitkä sana.
• Kappaleen viimeiseksi riviksi ei pitäisi tulla hyvin lyhyttä riviä, esimerkiksi kaksi­kirjai­mis­ta tavua.

Kappaleet ja otsikot taitossa

Tekstin kappaleiden ulkoasu tulisi muotoilla seuraavat säännöt huomioon ottaen:

• Otsikon jälkeen ei saa olla sivunvaihtoa. Tekstinkäsittelyohjelmissa on usein mah­dol­li­suus sitoa otsikko seuraavaan kappaleeseen niin, että väliin ei tule sivun­vaih­toa, mutta tämä pitää ehkä tehdä erikseen esimerkiksi otsikkotyylejä mää­ri­tel­täes­sä.
• Kappaleen viimeisellä rivillä pitäisi olla ainakin kaksi tavua, ei siis esimerkiksi yhtä yksi­tavuista sanaa, ei myöskään numeroin kirjoitettua lukua yksinään. Käytännössä riittää usein se, että kappaleen lopussa olevan lyhyen sanan edessä käytetään yh­dis­tä­vää väli­lyöntiä.
• Jos kappale jakautuu kahdelle sivulle, tulisi kummallekin sivulle tulla ainakin kaksi riviä kappaleesta. Toisin sanoen jakokohta ei saisi olla ensimmäisen rivin jälkeen eikä vii­mei­sen rivin edellä.
• Tavallisissa teksteissä kannattaa yleensä käyttää asettelua, jossa vasen reuna on suora, oikea liehuva. Kirjapainotasoissa teksteissä on molempien reunojen tasaus tavallista tyylisyistä, mutta se vaatii huolellisuutta, jotta vältetään mm. suuret sananvälit. Käy­tän­nös­sä silloin tarvitaan automaattista tavutusta sekä oikovedoksen lukeminen, jotta voidaan korjata väärät tai huonot tavutukset sekä säätää ulkoasua kohtuuttoman isojen sanavälien estämiseksi.

Otsikko ei saisi jäädä yksinään sivun loppuun. Tyylikästä ei ole sekään, että sivun lopussa on isohko otsikko ja sen jälkeen vain pari riviä. Mitä isommasta otsikosta on kyse, sitä her­kem­min pitäisi vaihtaa sivua sitä ennen.

Tällaisista muotoiluasioista kannattaa ruveta huolehtimaan yleensä vasta sitten, kun asia­kirja on muutoin täysin valmis. Asiaan vaikuttaa sekin, että esimerkiksi painatus­vaiheessa teksti joudutaan siirtämään ohjelmasta toiseen niin, että muotoilu­tietoa häviää. Toisaalta joskus joudutaan jopa tekstiä muuttamaan, jotta ladonnan ongelmia saadaan poistettua.

Hyvä painojälki vaatii työtä

Ladonnan korjaamisen menetelmät riippuvat paljolti siitä, mitä tietokoneohjelmia käytetään ja miten. Ihmistyön osuus on siinä yleensä suuri. Ladonta saattaa paljonkin muuttua, kun teksti siirretään esimerkiksi Word-ohjelmasta varsinaiseen taitto-ohjelmaan. Tällöin jonkun pitää tarkastaa ulkoasu ja jonkun (usein aivan toisen henkilön) korjata ongelmat taitto-oh­jel­man tarjoamilla välineillä.

On siis syytä varautua siihen, että painotuotteen ulkoasu vielä tarkistetaan oiko­vedok­ses­ta. Siinä voi olla hyvinkin paljon korjattavaa, vaikka asia ja kieliasu ovat sinänsä kunnossa. Erityisesti kannattaa tarkistaa tavutukset; tämän oppii tekemään melko nopeasti sil­mäi­le­mäl­lä rivien loput kiinnittäen huomiota lähinnä yhdysmerkkiin loppuviin riveihin. Toisaalta käy­tän­nös­sä usein vain tärkeimpien julkaisujen ladonta voidaan tarkistaa kunnolla.

Fonttien käyttö

Fonttien käyttö kuuluu lähinnä typo­gra­fiaan, ei oikeinkirjoitukseen (orto­gra­fiaan) eikä oikea­kielisyyteen. Fonttien valintaa käsittelee mm. Markus Itkosen kirjoittama Typografian käsi­kirja.

Tässä puututaan kuitenkin eräisiin kysy­myk­siin, jotka koskevat fontin muunnelman, kuten kursivoidun tai lihavoidun fontin, käyt­töä. Taustalla on tällöin yleensä tarve sanan tai laajemman ilmauksen korostamiseen tai sen erottamiseen normaalitekstistä muusta syystä.

Eri tehokeinoja ja niiden ominaisuuksia

Seuraavassa on eräitä nykyaikaisia periaatteita:

• Kursiivilla on joukko vakiintuneita, sovinnaisia käyttötarkoituksia, kuten eliö­lajien tieteellisten nimien, fysiikan suuresymbolien ja kielenkuvailussa kielenainesten kursi­vointi.
• Muutoin kursiivia kuten muitakin tekstinsisäisiä tehokeinoja on syytä käyttää sääs­te­liääs­ti. Usein on parempi nostaa keskeiset sanat väliotsikkoon kuin kursivoida tai lihavoida niitä.
• Kursiivi on perinnäisesti antiikvafonttien (pääteviivallisten fonttien, esim. Times New Roman) yhteydessä käytetty tehokeino. Groteskifonttien (pääteviivattomien fonttien, esim. Arial) kursivointi toimii huonommin, koska se ei kunnolla erotu kursi­voi­mat­to­mas­ta tekstistä.
• Lihavointia käytetään perinnäisesti groteskifonttien yhteydessä. Nykyisin sitä käy­te­tään laajemminkin, etenkin verkkosivuilla ja esitteissä. Typografian käsikirja ottaa kantaa näin: ”Lihavointi on hyvä tehoste tieto- ja oppikirjoissa ja käyttökelpoinen aika­kaus­leh­dis­sä ja esitteissä. Sen sijaan kaunokirjallisuuteen tai historiallisiin tieto­kir­joi­hin se ei kuulu.”
• Toisaalta nykyisin käytetään usein sekä kursivointia (lievänä korostuksena) että li­ha­voin­tia (vahvana korostuksena) samassa tekstissäkin, fonttityyleistä riippumatta. Tämä kuitenkin tekee usein levottoman vaikutelman.
• Fonttikoon suurennus on otsikoiden ja muiden leipä­tekstistä erillisten lyhyehköjen tekstien korostamisessa usein parempi keino kuin lihavointi tai kursivointi. Tekstin joukossa se aiheuttaa yleensä hyvin levottoman vaikutelman.
• Alleviivaus on vanhanaikainen tehokeino, jota on syytä välttää etenkin verkkosivuilla, joilla se hyvin helposti saa lukijan luulemaan tekstiä linkiksi. Sananosan korostamiseen se saattaa sopia. Lisäksi sitä käytetään henkilö­tiedoissa puhuttelu­nimen korostamiseen.
• Harvennus on myös varsin vanhahtava keino. Sen tekniikoista ks. kohtaa Merkkien välistys.
• Versaali on vanha ja vanhentunut tehokeino, jota kuitenkin usein käytetään. Ks. kohtaa Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.
• Tekstin värin tai taustavärin käyttö on joissakin esitystilanteissa erinomainen tekstin korostamisen keino. Verkkosivuilla ja digitaalisissa asiakirjoissa ongelmana on, että värit eivät erotu musta­valko­tulos­tuk­ses­sa. Lisäksi värien käyttö helposti ärsyttää ja aiheuttaa liiallistakin ko­ros­tus­ta.

Kursivoinnin sovinnainen käyttö

Seuraava taulukko kuvaa tavallisimmat kursivoinnin sovinnaiset käyttö­tarkoitukset eli ti­lan­teet, joissa kursiivin käyttö perustuu jonkin alan vallitsevaan tai yleiseen tapaan. Käy­tän­tö perustuu osittain siihen, että kursiivi erottaa sanan muusta tekstistä poikkeavaksi, osit­tain sii­hen, että kursiiville on haluttu antaa jokin erityinen merkitys.

Kursivoinnin käytölle näissä tapauksissa on usein vaihtoehtoja, kuten lainausmerkkien käyttö. Laivojen nimet kirjoitetaan usein aivan kuten muutkin erisnimet. Eliölajien tieteellisten nimien ja fysiikan suuretunnusten kursivointi kuitenkin on näiden alojen normien vaatimaa.

Kursivoinnin lajeja

Typografiassa kursiivi tarkoittaa fontin versiota, jossa kirjainten muodot muistuttavat käsin kirjoitettua tekstiä, kuitenkin yleensä liittymättä toisiinsa juoksevasti, kuten niin sanotuissa käsin­kirjoitus­fonteissa. Yleensä kursiivi­kirjaimet ovat jonkin verran oikealle kallellaan.

Kun esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmassa annetaan kursivointikäsky, voi kursivointi toteutua kolmella vaihtoehtoisella tavalla:

1. Ohjelma käyttää fontin kursiivimuunnelmaa, joka on tehty aidosti kursiiviseksi. (Näin käy, kun fonttina on esimerkiksi Times New Roman.) Aidossa kursiivissa kirjaimet poikkeavat muodoiltaan antiikvan muodoista usein paljonkin, sen lisäksi, että ne ovat jossain määrin vinossa. Tyypillisesti mm. a-kirjaimen muodossa on selvä ero.
2. Ohjelma käyttää fontin kursiivimuunnelmaa, joka on tehty melko mekaanisesti kal­lis­ta­mal­la, mutta myös hiukan viivanpaksuuksia varioiden. (Tällainen on esimerkiksi Arialin kursiivi­muunnelma.)
3. Ohjelma käyttää ei-kursiivista fonttia, mutta kallistaa sen kirjaimia mekaanisesti (algo­rit­mi­ses­ti), tuottaen ”konekursiivia” eli ”insinöörikursiivia” Näin näy tietysti aina silloin, kun fontista ei lainkaan ole käytettävissä kursiivimuunnelmaa. Kal­lis­tus on jyrkempi kuin tapauksessa 2, varmaankin siksi, että yritetään saada edes jo­ten­kin havaittava ero tavallisen tekstin ja ”konekursiivin” välille.

Seuraava esimerkki havainnollistaa kursivoinnin eri toteutuksia, mikäli käytettävissä on edel­lä mainitut fontit. Siitä näkyy, että konekursiivi saattaa jopa vääristää merkkien merkitystä: pystyviiva | muuttuu vinoviivan / näköiseksi ja kenoviiva \ lähes pystyksi; jälkimmäinen ongelma on kyllä usein aidossakin kursiivissa.

Useiden tehokeinojen käyttö tekstissä

Vaikka mahdollisia korostuskeinoja on siis monia, vain harvoja niistä voi pitää hyvinä tekstin sisällä. Kursivointi sopii oikeastaan vain antiikvalle ja lihavointi vain groteskille, ja muut te­hos­teet yleensä eivät sovi lainkaan tekstin sisällä käytettyinä. Miten sitten voisi tehdä kah­den­tasoi­sia tai muuten kahdenlaisia korostuksia?

Ongelma on kärjistynyt, kun kursiivia on ruvettu entistä enemmän suosimaan (lainaus­merk­kien sijasta) kielenainesten, teosten nimien ja sitaattien erottamiseen muusta tekstistä. Mitä silloin voi käyttää korostuksiin? Tai mitä voidaan käyttää vahvaan koros­tuk­seen, vasta­kohtana tavalliselle korostukselle, joka esitetään (antiikvan) kursi­voin­nil­la?

Hyvä vastaus on suunnilleen ”ei mitään”. Tekstinsisäiset korostukset rikkovat tekstin ulko­asua ja tekevät siitä levottoman ja vaikeuttavat lukemista. Yhtä korostuslajia voi tar­vit­taes­sa käyttää, mutta mielellään ei useita. Vahvemman tekstinsisäisen korostuksen sijaan pitäisi kes­kei­set asiat ja avainsanat nostaa väliotsikoihin. Jos esimerkiksi väliotsikot esitetään gro­tes­kil­la, lihavalla ja isolla fontilla, kenties värillisinäkin, ne saadaan erottumaan antiikvalla la­do­tus­ta leipä­tekstistä erittäin hyvin.

Monilla verkkosivuilla käytetään sekaisin ainakin kahdenlaista korostusta tekstin sisällä, lihavointia ja kursivointia. Sellaista esiintyy paino­tuotteissakin. Helsingin Sanomat käyttää jopa kolmea korostuskeinoa leipä­tekstissä: kursivointia, (henkilönnimien) lihavointia ja lihavaa groteskia (tosin enem­män­kin kappaleiden alun selvemmäksi osoittamiseksi kuin korostamisen takia). Sellaista ei pidä ainakaan kritiikittömästi jäljitellä.

Tehosteet ja välimerkit

Looginen linja: välimerkkiin ei tehostetta

Kun sana tai sanoja erotetaan muusta tekstistä jollakin edellä mainituista tehokeinoista, on loogista soveltaa tehokeinoa vain itse tehostettavaan tekstiin. Tämän mukaisesti väli­mer­kit jää­vät normaalin tekstin mukaisiksi, elleivät ne kuulu tehostettavaan ilmaukseen.

Typografinen linja: välimerkin muotoilu edeltävän sanan mukaan

Typografisin perustein on kuitenkin esitetty sellainen näkemys ja noudatettu sellaista käy­tän­töä, että tehokeinoa sovelletaan myös sanaa välittömästi seuraavan välimerkkiin, esi­mer­kik­si kursivoidun tekstin jälkeinen välimerkki kursivoidaan.

Ulkoasun koetaan tällöin olevan sujuvampi, tyylikkäämpi. Kirja The Elements of Typographic Style perustelee tätä seu­raa­vas­ti: ”With italic text, italic punctuation normally gives better letterfit and thus looks less obtrusive.”

Kursivoinnissa tällä on merkitystä lähinnä kysymysmerkin, huutomerkin, kaksois­pisteen ja puoli­pisteen osalta, sillä kursivoitu pilkku (saati piste) ei juuri eroa kursi­voi­mat­to­masta. Sen sijaan lihavoituina pienetkin välimerkit erottuvat melko selvästi lihavoimattomista.

Looginen vai typografinen linja?

The Chicago Manual of Style esittää 15. painoksestaan (vuodelta 2003) alkaen, että kur­si­voin­tia ei sovelleta välimerkkiin, ellei välimerkki kuu­lu kursivoitavaan tekstiosuuteen:

Punctuation and font: primary system. All punc­tu­a­tion marks should ap­pear in the same font—roman or italic—as the main or surrounding text, except for punc­tu­a­tion that belongs to a title or an exclamation in a differ­ent font. This departure from Chicago’s former usage serves both sim­plicity and logic.

Kuten lainauksesta ilmenee, kyseinen käsikirja siis muutti suositustaan. Se esittää edelleen myös vaihto­ehtoisen, perinteisemmän järjestelmän. Sen mukaan piste, pilkku, kak­sois­pis­te ja puolipiste kir­joi­te­taan samalla fontilla kuin sitä välittömästi edeltävä sana tai merk­ki. Tämän järjestelmänkin mukaan kysymys- ja huutomerkki kirjoitetaan edeltävän sanan fontilla vain, jos se kuuluu kursivoituun tai muuten poikkeavaan ilmaukseen.

Chicagon mukaan tekstin lihavointia ja väriä käsitellään eri tavoin kuin kursivointia: tapauksittain ja usein enemmän esteettisin kuin loogisin perustein. Tästä on muun muassa seuraava esimerkki, jossa ensimmäinen piste on lihavoitu, toinen ei:

line spacing. See leading.

Detailtypografie-kirja sanoo hyvin yks­kan­taan, että lihavoitua sanaa seuraava pilkku ja piste lihavoidaan aina:

Komma und Punkt, die auf ein fettes Wort folgen, sind gemäß der Schriftsatzregel fett. Auch wenn danach normale Schrift kommt.

Perustelut ovat typografisia, esteettisiä:

Denn erstens wirken normales Komma und normaler Punkt nach dem fetten Word dünn, und zweitens greift das Kerning in den meisten Programmen nicht an For­ma­tie­rungs­grenzen, also z. B. wenn man nach einem fetten Wort ein normales Zeichen eingibt.

Jälkimmäinen perustelu viittaa siihen, että kirjaimen ja välimerkin suhde toisiinsa vaatii usein välistyksen säätöä, jonka kehittynyt ladontaohjelma tekee automaattisesti ns. pari­välistys­tau­lu­kon perusteella. Esimerkiksi yhdistelmä ”o,” voi vaatia parivälistystä (kerning), jotta pilkku ei näytä olevan liian kaukana o:sta. Jos kuitenkin o on lihavoitu, mutta pilkku ei, ohjelmat ei­vät yleensä sovella parivälistystä.

Sulkeiden kursivoinnin välttäminen

Kursivoitua tekstiä ympäröivät sulkeet jätetään kursivoimatta myös sellaisessa käy­tän­nös­sä, jossa muutoin kursivoidaan kursivoitua sanaa seuraava välimerkki. Typo­grafia­ohjeet mai­nit­se­vat tämän vanhaksi hyväksi käytännöksi.

The Chicago Manual of Style esittää, että sulkeet kursivoidaan vain, kun ympäröivä teksti on kursivoitu. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että sulkeita ei kursivoida, vaikka niiden sisällä oleva teksti on kursivoitu:

Chicago kuitenkin lisää, että jos sulkeissa oleva ilmaus esiintyy omalla rivillään itsenäisenä ilmauksena, myös sulkeet yleensä kursivoidaan, esimerkiksi seuraavasti:

Voidaan myös noudattaa linjaa, jonka mukaan sulkeita ei koskaan kursivoida edes kur­si­voi­dun tekstijakson sisällä. Tämä on vanhan käytännön mukaista, ja se on ollut tavallista mm. matemaattisissa teksteissä, joissa esiintyy pitkähköjä kursivoituja jaksoja. Tällöin yleensä myös muun muassa numerot jätetään kursivoimatta.

Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että kursiivissa on ensisijaisesti kyse kirjainten esit­tä­mi­ses­tä tavalla, joka etäisesti jäljittelee sanojen juoksevaa käsin kirjoittamista, jossa kirjaimet liittyvät toisiinsa. Sulkeet ja erikoismerkit on tämän ajatustavan mukaan paras jättää kursi­voin­nin ulkopuolelle. Tämän tavan toteuttaminen on sikäli hankalaa, että teksti­jakso on helpointa kursivoida valitsemalla se esimerkiksi hiirellä maalaamalla ja anta­mal­la sitten kursivointi­käsky. Tällöin kaikki merkit, myös sulkeet, muuttuvat kursiiviin, ja joidenkin merkkien jättäminen kursivoinnin ulkopuolelle vaatii tekstin käsittelemistä osina.

Kun kursivoitua sanaa välittömästi seuraava merkki on kursivoimaton, saattaa syntyä typografisesti ikävä tilanne: kursivoitu sana voi näyttää törmäävän välimerkkiin tai kaa­tu­van sen päälle. Tilanne voidaan usein korjata lisäämällä hiukan välistystä.

Välistys on usein tarpeen, kun kursivoimattomien sulkeiden sisällä on kursivoitua tekstiä. Jos tekstin viimeinen kirjain on esimerkiksi t, l tai i, se usein kallistuu liian lähelle suljetta.

Tehostetta sovelletaan koko sanaan

Kursivointi tai muu tehokeino on yleensä syytä kohdistaa kokonaisiin sanoihin. Esi­mer­kik­si kursivoitavan sanan päätekin kursivoidaan.

Pelkän vartalon kursivointi johtaisi isoihin ongelmiin etenkin silloin, kun tai­vu­tus aiheuttaa var­ta­lon­muu­tok­sia. Miten sellaisen käytännön mukaan kirjoitettaisiin esi­mer­kik­si Australo­pithe­cus-​sanan taivutusmuodot? Niissähän vartalo on yleensä Australopithecukse-, joten kir­joi­tet­tai­siin­ko esimerkiksi Australopithecuksesta? Vaikka vartalo olisi sama kuin perusmuoto, pelkän vartalon kursivointi hajottaa sanan hahmon ja kiinnittää huomiota sanan sisäiseen rakenteeseen, joka on asiasisällön kannalta aivan epäolennainen.

Lisäksi jos kursivoitua kirjainta seuraa kur­si­voi­ma­ton, syntyy usein edellä mainittu typo­grafinen ongelma: kur­si­voi­tu kirjain näyttää tör­mää­vän seuraavaan kirjaimeen tai kaatuvan sen päälle, esi­mer­kik­si yh­dis­tel­mäs­sä ille. Kursiivifontteja ei ole suunniteltu sellaiseen käyt­töön, jossa esiintyy vierekkäin kursivoituja ja kursivoimattomia kirjaimia.

Tästä aiheesta ei tiettävästi ole virallista kielenhuollon normia, ja vanhoissa asia­teks­teis­sä saattaa esiintyä käytäntöä, jossa kursivoidun sanan päätettä ei kursivoida. Typo­grafian käsi­kir­ja kuitenkin esittää: ”Myös kursivoidun sanan tai nimen taivutuspääte kur­si­voidaan.”

Viburnum davidii on eräs heisilaji, jolla ei ole suomenkielistä nimeä. Siksi tieteellistä nimeä saatetaan joutua käyttämään taivutettunakin.

Jos kursivoimalla korostettuun lyhenteeseen tms. liitetään pääte kaksoispisteen jälkeen, on johdonmukaista noudattaa samaa periaatetta. Tällöin tietysti päätteen lisäksi myös kak­sois­pis­te kursivoidaan.

Jos kyseessä kuitenkin on tunnus, joka jonkin alan sääntöjen mukaan aina kursivoidaan, ei tunnu luonnolliselta kursivoida siihen liittyvää päätettä (eikä kaksoispistettä). Ongelma on yleensä vältettävissä, koska tällaisia tunnuksia (esimerkiksi massan tunnus m) ei yleensä esiinny taivutettuina (m:n) huolitellussa kielessä, vaan taivutus hoidetaan tukisubstantiivin avulla (massan m). Usein ongelma voidaan välttää silläkin, että tekstissä ei käytetä suureen tunnusta, vaan nimeä. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Matemaattisessa tekstissä on kuitenkin usein tarpeen taivuttaa esimerkiksi muuttujan tunnusta. Tukisubstantiivin käyttö (”muuttujan x”) johtaisi usein kömpelyyteen ja häiritsevään sanantoistoon.

Yhdyssanan osan erillinen korostaminen (esimerkki: turistiluokassa) on yleensä huono ajatus, vaikka se ehkä tuntuisi vastaavan puheen korostusta. On parempi korostaa koko sanaa.

Joskus halutaan korostaa sanan päätettä tai muuta sananosaa esimerkiksi kielitieteessä tai kielenopetuksessa. Silloin sanan hahmon rikkoutuminen ei ole ongelma, vaan suorastaan toivottu vaikutus. Kursivointi (esimerkki: Muhoksella) on kuitenkin typografisesti huono vaihtoehto, eikä lihavointi (esimerkki: Muhoksella) ole sekään kovin hyvä. Sen sijaan alle­viivaus voi olla sopiva, vaikka se muutoin onkin vanhentunut tehokeino.

Versaalin käyttö poikkeaa muista tehokeinoista, koska se on osittain oikeinkirjoituksen eikä tyylin alaan kuuluva asia. Ks. kohtaa Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.

Ligatuurit

Ligatuuri on kahden tai useamman merkin esitys yhdistelmänä, jossa merkit yleensä osittain limittyvät. Esimerkiksi kirjain­parille fi voi olla ligatuuri, jossa f:n poikkiviiva menee kiinni i-kirjaimen pysty­viivaan tai f:n kaari muodostaa i:n pisteen sen sijaan, että menisi lähes kiinni siihen.

Oheinen kuva esittää fi-ligatuurin vaikutuksen kah­des­sa fon­tis­sa, vasemmalla Calibri ja oikealla Cons­tan­tia. Ylempänä on filosofia-sana ilman ligatuureja, alem­pa­na niin, että kumpikin fi-yhdistelmä on ligatuuri.

Ligatuuri on fonttiin kuuluva asia ja fontin tekijän muo­dos­ta­ma. Monissa fonteissa ei ole ligatuureja lainkaan, eivätkä kaikki ohjelmat pysty käyt­tä­mään ligatuureja, vaikka niitä fontissa olisikin. Tavallisimmat ligatuurit, joita fonteissa voi olla, ovat kirjainyhdistelmille fi, fl, ff, ffi ja ffl. Koska f on suomessa harvinainen, liga­tuu­reil­la ei yleensä olisi paljoakaan mer­ki­tys­tä.

Tosin joissakin fonteissa on muun muassa st-ligatuuri, joka yhdistää s:n ja t:n kaarella ja jota englannin­kielisissä teksteissä käytetään jonkin verran. Suomen­kielisessä tekstissä se näyttäisi oudolta. Ohessa on esimerkki st-ligatuurin vaikutuksesta (FreeSerif-fontissa).

Suomen kielen normit eivät ota kantaa ligatuurien käyttöön. Asia on typo­gra­fi­nen ja riippuu fontista. Esimerkiksi Constantia-fontissa fi-yhdistelmä ei näytä hyvältä ilman ligatuuria, mutta useimmissa fonteissa tällaista ongelmaa ei ole.

Tietokoneohjelman asetuksissa saattaa olla periaate, jonka mukaan ohjelma aina käyttää ligatuureja, jos mahdollista. Tästä voi seurata yllätyksiä. Esimerkiksi isossa koossa esitetty verkkotunnus kuten xyz.fi voi näyttää oudolta, jos fi on ligatuurina. Useimmat tekstin­käsit­tely­ohjelmat, verkko­selaimet yms. eivät käytä ligatuureja ainakaan oletus­arvoisesti.

Eri ohjelmissa on erilaisia tapoja ohjata ligatuurien käyttämistä. Ohjelmien suomennokset ovat usein sekavia ja hämmentäviä. Esimerkiksi Microsoft-ohjelmien suomennoksissa esiin­tyy vaihtelevasti kaksoiskirjain ja kirjainpari. Word 365:ssä ligatuurien käyttöä hallitaan Fontti-ikkunan Lisä­asetukset-väli­lehdellä, jossa Kaksois­kirjaimet-kohta tarkoittaa ligatuureja. Oletus­arvona siinä on ”Ei mitään”. Sen sijaan taitto-ohjelmissa saattaa ainakin joidenkin ligatuurien käyttö kuulua perus­asetuksiin.

Jotkin ligatuurit, lähinnä edellä mainitut, on otettu Unicodeen erillisinä merkkeinä, kuten fi-ligatuuri fi (U+FB01, latin small ligature fi). Niitä käyttämällä saadaan siis aikaan ligatuuri­esitys ilman tyyli- tms. asetuksia, jos käytettävässä fontissa on esitykset niille.