Suomen kielen ääntämystä eli lausumista ei ole normitettu, mutta yleiskielellä on sille ominainen ääntämistapa. Esimerkiksi suomen r-äänne on vahva ja monitäryinen ja poikkeaa selvästi monien muiden kielten r-kirjaimella merkityistä äänteistä. Tätä ei kuitenkaan kuvata kieliopeissa eikä ohjeissa, vaan asia opitaan luonnonmenetelmällä.
Tästä seuraa, että yleiskielestä poikkeava ääntämys voi aiheuttaa kummastelua. Se saatetaan tulkita puheviaksi, josta usein onkin kyse, tai sitten jonkinlaiseksi erityiskielen piirteeksi. Esimerkiksi liian terävä, liian suhahtava tai liian etinen s-äänne voi herättää ärtymystäkin. Ks. Kielikellon 2/2013 artikkelia ”Helsinkiläisen ässän” mysteeri.
Usein sanotaan, että suomea kirjoitetaan kuten puhutaan. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan kutakin kirjainta vastaa yksi äänne, jota ei merkitä millään muulla kirjaimella. Vaikka tämä pätee melko hyvin suhteessa monien muiden kielten järjestelmiin, siihen on todellisuudessa paljon poikkeuksia. Ks. kohtaa Kirjoituksen ja ääntämyksen erot. Seuraavassa käsitellään käänteistä kysymystä: miten luetaan huolitellusti ääneen yleiskielistä tekstiä.
Sanoja ääneen luettaessa poiketaan kirjoituksesta lähinnä seuraavasti:
Rajakahdennus eli loppukahdennus eli rajageminaatio tarkoittaa sitä, että jotkin kirjoituksessa vokaaliin päättyvät sanat ääntyvät konsonanttiloppuisina niin, että konsonantti on sama kuin seuraavan sanan alkukonsonantti. Esimerkiksi vaikka kirjoitetaan Mene pois, useimmiten lausutaan Menep pois.
Rajakahdennuksen esiintyminen vaihtelee suuresti murteittain, eikä siitä ole selviä normeja (ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Rajakahdennus). Normaaliin yleiskieleen kuuluvana voidaan kuitenkin pitää loppukahdennuksen esiintymistä seuraavan taulukon mukaisissa tapauksissa.
| Tyyppi | Esimerkkisana | Käyttöesimerkki |
|---|---|---|
| -e-lopp. sana, jonka genetiivi on -een | vene : veneen | venekin [venekkin] |
| -lle-muoto (allatiivi) | alle | allekin [allekkin] |
| -nne-loppuinen adverbi | minne | minne menet [minnem menet] |
| -tse-johdos | maitse | maitsekin [maitsekkin] |
| verbin perusmuoto (I eli A-infinitiivi) | mennä | mennä sinne [mennäs sinne] |
| imperat. yks. 2. pers., paitsi älä | tule | tulekin [tulekkin] |
| indikatiivin kieltomuoto | tule | ei tulekaan [ei tulekkaan] |
| potentiaalin kieltomuoto | liene | ei liene totta [ei lienet totta] |
| -sti-johdos | nopeasti | nopeastikin [nopeastikkin] |
| -nsa-liite | aikansa | aikansa kutakin [aikansak kutakin] |
| Eräät sanat: itse, kiinni, kolme, luo, taa | itse | itsepäinen [itseppäinen] |
Kielikellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto? esittää hyvin samanlaisen kuvauksen. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy myös ko- ja kö loppuisissa kieltomuodoissa, kuten tulko ja mentäkö. Yksittäisistä sanoista se mainitsee vain sanan kiinni. Se ei mainitse älä-sanaa poikkeuksena.
Rajakahdennus esiintyy sanan lopussa silloin, kun sitä seuraa ilman taukoa konsonanttialkuinen liite (kuten ‑kin) tai sana. Kuitenkin h-äänne jää yleensä kahdentumatta; esimerkiksi menehän ääntyy tavallisesti kirjoitusasun mukaan, mutta ääntämys menehhän on myös mahdollinen.
Vokaalin edellä rajakahdennusta ei yleensä esiinny, vaan esimerkiksi anna olla ääntyy kirjoitusasun mukaan. Joissakin murteissa esiintyy glottaaliklusiisi ʔ (kurkunpäänsulkeuma) kahdentuneena, esimerkiksi annaʔ ʔolla. Tauon edellä saattaa esiintyä glottaaliklusiili tai sitä muistuttava äänne; esimerkiksi Älä mene! saattaa ääntyä Älä meneʔ. Tällaisia ääntämyksiä ei missään ohjeissa vaadita, mutta ei kielletäkään.
Rajakahdennuksen esiintymisessä on paljon muutakin murrevaihtelua, ja monista murteista se puuttuu kokonaan tai osittain. Sen puuttuminen etenkin infinitiiveistä (tulla) ja imperatiiveista (tule) voi herättää huomiota. Sen sijaan on melko tavallista jättää rajakahdennus pois yhdyssanoista, joissa alkuosa on taulukon 1. tyyppiin kuuluva nomini. Esimerkiksi venekerho voi ääntyä kirjoitusasun mukaan tai venekkerho; jälkimmäistä voi pitää varmemmin yleiskielen mukaisena.
Assimilaatio tarkoittaa äänteen muuttumista lähellä olevan äänteen vaikutuksesta. Muutos voi olla osittainen, kuten n:n muuttuminen p:n edellä m:ksi, tai täydellinen, kuten n:n muuttuminen l:n edellä l:ksi.
Tässä käsitellään sanarajalla tapahtuvaa assimilaatiota, tarkemmin sanoen sellaista, missä sananloppuinen äänne muuttuu seuraavan äänteen vaikutuksesta. Seuraava äänne voi olla seuraavan sanan alussa (tulen pian [tulem pian]), yhdyssanan seuraavan osan alussa (pojanpoika [pojampoika]) tai liitepartikkelin alussa (tulenpas [tulempas]).
Hitaaseenkin yleiskieliseen puheeseen kuuluu n:n ääntyminen m:nä p-alkuisen liitepartikkelin edellä että n:llistä ääntämystä ([tulenpas]) kai useimmat pitävät virheenä. Sama koskee n:n ääntymistä äng-äänteenä k-alkuisen liitepartikkelin edellä. Muutoin ei voida sanoa olevan ”pakollista” assimilaatiota. Sen sijaan voidaan seuraavia ilmiötä pitää tavallisina ja hyväksyttyinä (vrt. Iso suomen kielioppi, § 39):
Toisaalta ei voi pitää vääränä sellaisten tapausten ääntämistä kirjoitusasun mukaan. Se saattaa kuitenkin kuulostaa erityisen hitaalta puheelta tai siltä, että sanaa halutaan erityisesti painottaa.
Melko tavallista on myös n:n muuttuminen seuraavan konsonantin kaltaiseksi, kun tämä on l, r, j tai v, esim. samanlainen [samallainen].
Nut- tai nyt-loppuisten partisiippien sekä nyt-sanan loppu-t esiintyy puheessa yleisesti assimiloituneena tai kadonneena rajakahdennuksen tavoin, esim. mennyt pois [mennyp pois], mennyt ulos [menny ulos]. Yleiskielessä kuitenkin sekä kirjoitetaan että äännetään t. Toisaalta puheessa ilmiö ei tunnu yhtä höiritsevältä kuin kirjoitukessa.
Suomen kielen omaperäisissä sanoissa ja vanhimmissa lainasanoissa nk ääntyy [ŋk] ja ng [ŋŋ]. Kuten edellä kuvattiin, ääntämys [ŋk] on tavallinen myös sanarajalla, jossa toisaalta ng ääntyy yleensä [ŋg], esim, kävin Gambiassa [käviŋ gambiassa].
Vierasperäisissä sanoissa ng voi esiintyä myös konsonantin edellä ja sanan lopussa, jolloin se ääntyy ŋ, esim. englanti [eŋglanti], leasing [liisiŋ].
Kuitenkin joissakin sanoissa, ainakin joidenkin sanakirjojen ääntämisohjeiden mukaan, ng ääntyy [ŋg], esim. kongestio [koŋgestio], taikka kirjaimellisesti [ng], esim. sanassa pangermanismi.
Useimmat kysymykset ääntämyksestä koskevat vieraita nimiä ja uudehkoja lainasanoja. Eri tietolähteissä on tästä kuvauksia tai ohjeita. Suomen kielen sanakirjoissa on jossain määrin esitetty ääntämistietoja. Jossain määrin ohjeita on myös kielenhuollon kannanotoissa. Käytännössä normaalina pidettävä ääntämys saattaa kuitenkin poiketa sanakirjojen kuvaamasta; esimerkiksi sanalle boa ei ole ääntämismerkintää, mutta se ääntyy yleensä booa.
Periaatteessa lainasanat, jotka ovat mukautuneet suomeen, äännetään samojen sääntöjen mukaan kuin muutkin sanat, mutta tähän on poikkeuksia, joita ei välttämättä ole dokumentoitu. Sen sijaan sitaattilainat, siis toisesta kielestä suoraan, mukauttamatta, otetut sanat, kuten château ja clearing, samoin kuin vieraat nimet, kuten Schiller ja Roux, taas lausutaan periaatteessa kuten alkuperäkielessä. Aina ei ole selvää, mitä on pidettävä alkuperäkielenä. Ei ole määritelty esimerkiksi sitä, lausutaanko Ruotsin henkilön- ja paikannimet Ruotsissa vallitsevan ääntämyksen vai suomenruotsin mukaan.
Käytännössä sitaattilainat ja vieraat nimet aina jossain määrin mukautuvat suomen kieleen, mutta tätä mukautumista ei ole normitettu eikä oikein kuvattukaan. (Ks. kuitenkin koostetta mukautumista.) Tätä voi verrata siihen, että Viron kielen instituutti (Eesti keele instituut) on laatinut laajan ja tarkan ohjeiston vieraiden nimien ääntämisestä virossa: Võõrnimed eesti häälduses, osa I (yleiset asiat sekä englannin- ja venäjänkieliset nimet) ja osa II (saksan-, suomen-, ruotsin-, latvian-, liettuan-, ukrainan- ja italiankieliset nimet).
Tarkka alkuperäkielen ääntämyksen noudattaminen suomenkielisessä puheessa vaikuttaa teennäiseltä tai keikaroivalta. Liian pitkälle viety suomeen mukauttaminen herättää sekin kielteistä huomiota ainakin julkisessa esiintymisessä.
Liiallisuutta olisi esimerkiksi nimen Oxford lausuminen huolitellun brittienglannin mukaan niin, että f-äänne on selvästi hankausäänne, toinen o on lyhyt ja epämääräinen vokaali eikä r äänny lainkaan (foneettisesti: [oksfəd]). Liian pitkälle menevää suomeen mukauttamista taas olisi ääntämys Oksvort.
Vierasperäisten sanojen ääntämyksen vaihtelua ja sen vaikutusta kirjoitusasuun käsitellään kohdassa Sivistyssanojen asu.
Suomen kielen sanojen painotuksen perussääntö on yksinkertainen: pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä koskee (toisin kuin esimerkiksi virossa) myös vierasperäisiä sanoja. Sen sijaan niin sanotuissa sitaattilainoissa, kuten fait accompli, painotus periaatteessa noudattaa vieraan kielen ääntämystä; tästäkin tosin usein poiketaan.
Poikkeuksellista on esimerkiksi sanan lopputavun painottaminen esimerkiksi sanassa kiitos tai hyvästi. Puhekielessä sellaisella painotuksella voi olla omia tehtäviään, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu.
Hankalampi kysymys on sivupainon määräytyminen. Seuraavia periaatteita voidaan pitää yleispätevinä (tässä sivupainoa on merkitty tavun ensimmäisen vokaalin päällä olevalla graviksella, esimerkiksi à):
Pitkissä sanoissa sivupainon sijainti voi olla tulkinnanvarainen. Usein esitetään sääntö, jonka mukaan yli kolmitavuisissa yhdistämättömissä sanoissa (siis muissa kuin yhdyssanoissa) on sivupaino kolmannella tavulla ja sen jälkeen joka toisella tavulla, ei kuitenkaan sanan viimeisellä tavulla, esimerkiksi sanomàttomìa, sanomàttomat. Tähän saatetaan lisätä, että ensimmäinen sivupaino siirtyy neljännelle tavulle (yli nelitavuisessa sanassa), jos kolmas tavu on lyhyt (loppuu lyhyeen vokaaliin), esimerkiksi toteutumàton, toteutumàttomàssa. Tosin muun muassa Iso suomen kielioppi esittää, että tällainen siirtyminen tapahtuu vain, kun neljäs tavu on pitkä, vieläpä niin, että ”paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle”, siis useidenkin lyhyiden tavujen yli, esimerkiksi keskustelisìtte. Lisäksi sen mukaan ”joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa”. Sivupainon määräytymisestä ei ole selviä normeja, ja erilaiset painotukset ovat mahdollisia.
Yhdyssanojen painotuksesta kieliopit ja useimmat kielenoppaat eivät sano juuri muuta kuin sen, että yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino. Tämä koskee myös esimerkiksi kolmitavuisia sanoja, kuten työàika; niissä siis voi olla peräkkäin pääpainollinen ja sivupainollinen tavu.
Yhdyssanaksi kirjoitettava ilmaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdyssanana lausuttava ilmaus. Kuten kohdassa Miksi yhdyssanat ovat vaikeita? kuvataan, jopa virallisissa ohjeissa myönnetään tämä. Esimerkiksi ilmaus ikään kuin lausutaan yhtenä sanana, ikäänkuin, ja on kyseenalaista, onko siinä edes sivupainoa vai lausutaanko se kuten yhdistämätön sana. Ilmaus niin kuin varmaankin aina lausutaan niinkuin ilman sivupainoa, ja tavallinen arkiääntämys on niinku. Mitä yleisemmästä ja vakiintuneemmasta ilmauksesta on kyse, sitä tavallisempaa on lausua se yhtenä sanana, vaikka säännöt vaativat sen kirjoittamista kahdeksi sanaksi.
Jotkin sanat ovat yhdyssanoja alkuperältään, mutta eivät aina kielitajussa eivätkä ääntämyksessä. Esimerkiksi sanaa maailma tuskin lausutaan sivupainollisena máaìlma. Pikemminkin se tavallisesti ääntyy kaksitavuisena mailma.
Jos yhdyssanan osana on yhdyssana, yhdyssanassa on kaksi eritasoista sivupainoa. Tätä ei kuvata kieliopeissa eikä juuri kielenoppaissakaan, mutta se on olennainen osa suomen ääntämystä. Esimerkiksi sana työaikalaki jäsentyy niin, että jälkiosan laki alkutavulla on sivupaino, mutta lisäksi alkuosana olevan yhdyssanan jälkiosalla aika on lievempi sivupaino. Ilman tällaista painotusta sanan rakenne voisi jäädä epäselväksi. Tällaisten asioiden merkitsemiseen ei kuitenkaan ole mitään vakiintunutta tapaa.
Kolmesta tai useammasta sanasta koostuvan yhdyssanan oikea ääntämys edellyttää täten sanan rakenteen jäsentämistä. Siksi siinä saatetaan erehtyä. Sellaisen sanan rakenteen ilmaisemiseen ei ole keinoa edes foneettisessa kirjoituksessa, saati tavallisessa kirjoitusjärjestelmässä. Tekstiä ääneen lukeva voi kuitenkin merkitä sanojen rakenteita itseään, omaa lukemistaan varten seuraavaan tapaan (käyttäen sulkumerkkejä hiukan samoin kuin matematiikassa):
Sivupainotasoja voi olla jopa enemmän kuin kaksi, jos yhdyssanan osana on yhdyssana, jonka osana on yhdyssana. Esimerkiksi sana Elintarviketurvallisuusvirasto jäsentyy ((elintarvike)turvallisuus)virasto, joten tavulla vi on ensisijainen sivupaino, tavulla tur toissijainen ja tavulla tar sitäkin heikompi. Tosin painottaminen ja sen tunnistaminen voi olla vaikeaa: ihmisen ei ole helppo tunnistaa useita intensiteetin tasoja yhdessä sanassa. (Tämä on yksi syy välttää kovin moniosaisia yhdyssanoja, eikä mainittu viraston nimi ole enää käytössä.)