Ääntämys

Ääntämyksen normit ovat sosiaalisia

Suomen kielen ääntämystä eli lausumista ei ole normitettu, mutta yleiskielellä on sille omi­nai­nen ääntämistapa. Esimerkiksi suomen r-äänne on vahva ja monitäryinen ja poikkeaa sel­väs­ti monien muiden kielten r-kirjaimella merkityistä äänteistä. Tätä ei kuitenkaan kuvata kieli­opeis­sa eikä ohjeissa, vaan asia opitaan luonnonmenetelmällä.

Tästä seuraa, että yleiskielestä poikkeava ääntämys voi aiheuttaa kummastelua. Se saa­te­taan tulkita puheviaksi, josta usein onkin kyse, tai sitten jonkinlaiseksi erityis­kielen piir­teek­si. Esimerkiksi liian terävä, liian suhahtava tai liian etinen s-äänne voi herättää ärty­mys­tä­kin. Ks. Kielikellon 2/2013 artikkelia ”Helsinkiläisen ässän” mysteeri.

Kirjoituksen ja ääntämyksen eroja

Usein sanotaan, että suomea kirjoitetaan kuten puhutaan. Tähän sisältyy ajatus, jonka mu­kaan kutakin kirjainta vastaa yksi äänne, jota ei merkitä millään muulla kirjaimella. Vaikka tämä pätee melko hyvin suhteessa monien muiden kielten järjestelmiin, siihen on todel­li­suu­des­sa paljon poikkeuksia. Ks. kohtaa Kirjoituksen ja ääntämyksen erot. Seuraavassa käsi­tel­lään käänteistä kysymystä: miten luetaan huolitellusti ääneen yleiskielistä tekstiä.

Sanoja ääneen luettaessa poiketaan kirjoituksesta lähinnä seuraavasti:

• Rajakahdennus eli loppukahdennus. Esimerkiksi ei ole niin luetaan ei olen niin.
• Yhdistelmien nk ja ng ääntyminen ŋk ja ŋŋ, missä ŋ tarkoittaa äng-äännettä. (Vierasperäisissä sanoissa ng ääntyy joissakin tilanteissa ŋ tai ŋg tai joskus ng.)
• Assimilaatio eli äänteen muuttuminen seuraavan äänteen vaikutuksesta. Esimerkiksi onpa luetaan ompa. Hitaaseenkin yleiskieliseen puheeseen kuuluu np-yhdistelmän ääntyminen mp. Etenkin nopeassa puheessa voi esiintyä muitakin assimilaatioita.
• Uudehkoissa vierasperäisissä sanoissa ja vieraissa nimissä esiintyy monenlaisia ääntämyksen poikkeamia kirjoitusasusta.

Seuraavassa kuvataan tarkemmin näistä kohdista ensimmäistä ja viimeistä.

Rajakahdennuksen esiintyminen

Rajakahdennuksen eli loppukahdennuksen esiintyminen vaihtelee suuresti murteittain, eikä siitä ole selviä normeja (ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Raja­kahden­nus). Normaaliin yleiskieleen kuuluvana voidaan kuitenkin pitää loppu­kahden­nuk­sen esiintymistä seuraavan taulukon mukaisissa tapauksissa.

Rajakahdennus esiintyy sanan lopussa silloin, kun sitä seuraa ilman taukoa konso­nantti­alkui­nen liite tai sana. On kuitenkin melko tavallista jättää se pois yhdyssanoista, joissa alkuosa on taulukon 1. tyyppiin kuuluva nomini. Esimerkiksi venekerho voi ääntyä kirjoitus­asun mukaan tai venekkerho; jälkimmäistä voi pitää varmemmin yleiskielen mukaisena.

Vieraiden sanojen ääntämys

Useimmat kysymykset ääntämyksestä koskevat vieraita nimiä ja uudehkoja lainasanoja. Eri tietolähteissä on tästä kuvauksia tai ohjeita. Suomen kielen sanakirjoissa on jossain määrin esitetty ääntämistietoja. Jossain määrin ohjeita on myös kielenhuollon kannanotoissa. Käy­tän­nös­sä normaalina pidettävä ääntämys saattaa kuitenkin poiketa sanakirjojen kuvaa­mas­ta; esimerkiksi sanalle boa ei ole ääntämis­merkintää, mutta se ääntyy yleensä booa.

Periaatteessa lainasanat äännetään samojen sääntöjen mukaan kuin muutkin sanat, mutta tähän on poikkeuksia, joita ei välttämättä ole dokumentoitu. Sitaattilainat, siis toisesta kie­les­tä suoraan, mukauttamatta, otetut sanat, kuten château ja clearing, taas lausutaan peri­aat­tees­sa kuten alku­perä­kie­les­sä. Käytännössä ne aina jossain määrin mukautuvat suomen kie­leen, mutta tätä mukautumista ei ole normitettu eikä oikein kuvattukaan. Tarkka alku­perä­kielen ääntämyksen noudattaminen suomen­kielisessä puheessa vaikuttaa teennäiseltä tai keikaroivalta. Liian pitkälle viety suomeen mukauttaminen herättää sekin kielteistä huomiota ainakin julkisessa esiintymisessä.

Liiallisuutta olisi esimerkiksi nimen Oxford lausuminen huolitellun britti­englannin mukaan niin, että f-äänne on selvästi hankausäänne, toinen o on lyhyt ja epämääräinen vokaali eikä r äänny lainkaan (foneettisesti: [oksfəd]). Liian pitkälle menevää suomeen mukauttamista taas olisi ääntämys Oksvort.

Vierasperäisten sanojen ääntämyksen vaihtelua ja sen vaikutusta kirjoitusasuun käsitellään kohdassa Sivistyssanojen asu.

Painotus

Pääpaino alkutavulla

Suomen kielen sanojen painotuksen perus­sääntö on yksin­kertai­nen: pää­paino on sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä koskee (toisin kuin esimerkiksi virossa) myös vieras­peräisiä sanoja. Sen sijaan niin sanotuissa sitaatti­lainoissa, kuten fait accompli, painotus peri­aatteessa noudattaa vieraan kielen ääntämystä; tästäkin tosin usein poiketaan.

Poikkeuksellista on esimerkiksi sanan lopputavun painottaminen esimerkiksi sanassa kiitos tai hyvästi. Puhe­kielessä sellaisella painotuksella voi olla omia tehtäviään, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu.

Sivupainon pääperiaatteet

Hankalampi kysymys on sivupainon määräytyminen. Seuraavia peri­aatteita voidaan pitää yleis­pätevinä (tässä sivu­painoa on merkitty tavun alku­vokaalin päällä olevalla graviksella, esimerkiksi à):

• Yhdyssanassa jälkimmäisen osan alku­tavulla on sivu­paino, esimerkiksi kauppakàssi, työàika.
• Muutoin sivupainoa ei ole, jos sanassa on vähemmän kuin kolme tavua, mutta neli­tavuisessa sanassa on sivu­paino kolmannella tavulla, esimerkiksi sanomàton.

Vaihtelua pitkissä sanoissa

Pitkissä sanoissa sivupainon sijainti voi olla tulkinnan­varainen. Usein esitetään sääntö, jonka mukaan yli kolmi­tavuisissa yhdistämättömissä sanoissa (siis muissa kuin yhdys­sanoissa) on sivu­paino kolmannella tavulla ja sen jälkeen joka toisella tavulla, ei kuitenkaan sanan viimeisellä tavulla, esimerkiksi sanomàttomìa, sanomàttomat. Tähän saatetaan lisätä, että ensimmäinen sivu­paino siirtyy neljännelle tavulle (yli neli­tavuisessa sanassa), jos kolmas tavu on lyhyt (loppuu lyhyeen vokaaliin), esimerkiksi toteutumàton, toteutumàttomàssa. Tosin muun muassa Iso suomen kieli­oppi esittää, että tällainen siirtyminen tapahtuu vain, kun neljäs tavu on pitkä, vieläpä niin, että ”paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle”, siis useidenkin lyhyiden tavujen yli, esimerkiksi keskustelisìtte. Lisäksi sen mukaan ”joillain johdin- ja taivutus­aineksilla on luontaista painoa”. Sivu­painon määräytymisestä ei ole selviä normeja, ja erilaiset painotukset ovat mahdollisia.

Sivupaino yhdyssanoissa

Yhdyssanojen painotuksesta kieli­opit ja useimmat kielen­oppaat eivät sano juuri muuta kuin sen, että yhdys­sanan jälki­osan alku­tavulla on sivu­paino. Tämä koskee myös esimerkiksi kolmi­tavuisia sanoja, kuten työàika; niissä siis voi olla peräkkäin pää­painol­li­nen ja sivu­painol­li­nen tavu.

Yhdyssanaksi kirjoitettava ilmaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdys­sanana lau­sut­ta­va ilmaus. Kuten kohdassa Miksi yhdyssanat ovat vaikeita? kuvataan, jopa virallisissa ohjeis­sa myönnetään tämä. Esimerkiksi ilmaus ikään kuin lausutaan yhtenä sanana, ikäänkuin, ja on kyseen­alaista, onko siinä edes sivu­painoa vai lausutaanko se kuten yhdistämätön sana. Ilmaus niin kuin varmaankin aina lausutaan niinkuin ilman sivu­painoa, ja tavallinen arki­ääntämys on niinku. Mitä yleisemmästä ja vakiintuneemmasta ilmauksesta on kyse, sitä tavallisempaa on lausua se yhtenä sanana, vaikka säännöt vaativat sen kir­joit­ta­mis­ta kahdeksi sanaksi.

Jotkin sanat ovat yhdyssanoja alku­perältään, mutta eivät aina kieli­tajussa eivätkä ääntämyksessä. Esimerkiksi sanaa maailma tuskin lausutaan sivu­painollisena máaìlma. Pikemminkin se tavallisesti ääntyy kaksi­tavuisena mailma.

Monitasoisessa yhdyssanassa monta sivupainoa

Jos yhdys­sanan osana on yhdys­sana, yhdyssanassa on kaksi eri­tasoista sivu­painoa. Tätä ei kuvata kieli­opeissa eikä juuri kielen­oppaissakaan, mutta se on olennainen osa suomen ääntämystä. Esimerkiksi sana työaikalaki jäsentyy niin, että jälki­osan laki alku­tavulla on sivu­paino, mutta lisäksi alku­osana olevan yhdys­sanan jälki­osalla aika on lievempi sivu­paino. Ilman tällaista painotusta sanan rakenne voisi jäädä epä­selväksi. Tällaisten asioiden merkit­se­mi­seen ei kuitenkaan ole mitään vakiintunutta tapaa.

Kolmesta tai useammasta sanasta koostuvan yhdys­sanan oikea ääntämys edellyttää täten sanan rakenteen jäsentämistä. Siksi siinä saatetaan erehtyä. Sellaisen sanan rakenteen ilmaisemiseen ei ole keinoa edes foneettisessa kirjoituksessa, saati tavallisessa kirjoitus­järjestelmässä. Tekstiä ääneen lukeva voi kuitenkin merkitä sanojen rakenteita itseään, omaa lukemistaan varten seuraavaan tapaan (käyttäen sulku­merkkejä hiukan samoin kuin mate­ma­tii­kas­sa):

Sivupainotasoja voi olla jopa enemmän kuin kaksi, jos yhdys­sanan osana on yhdys­sana, jonka osana on yhdys­sana. Esimerkiksi sana Elin­tarvike­turvallisuus­virasto jäsentyy ((elintarvike)turvallisuus)virasto, joten tavulla vi on ensi­sijainen sivupaino, tavulla tur tois­sijainen ja tavulla tar sitäkin heikompi. Tosin painottaminen ja sen tunnistaminen voi olla vaikeaa: ihmisen ei ole helppo tunnistaa useita intensiteetin tasoja yhdessä sanassa. (Tämä on yksi syy välttää kovin moni­osaisia yhdyssanoja, eikä mainittu viraston nimi ole enää käytössä.)