Suomen kielen ääntämystä eli lausumista ei ole normitettu, mutta yleiskielellä on sille ominainen ääntämistapa. Esimerkiksi suomen r-äänne on vahva ja monitäryinen ja poikkeaa selvästi monien muiden kielten r-kirjaimella merkityistä äänteistä. Tätä ei kuitenkaan kuvata kieliopeissa eikä ohjeissa, vaan asia opitaan luonnonmenetelmällä.
Tästä seuraa, että yleiskielestä poikkeava ääntämys voi aiheuttaa kummastelua. Se saatetaan tulkita puheviaksi, josta usein onkin kyse, tai sitten jonkinlaiseksi erityiskielen piirteeksi. Esimerkiksi liian terävä, liian suhahtava tai liian etinen s-äänne voi herättää ärtymystäkin. Ks. Kielikellon 2/2013 artikkelia ”Helsinkiläisen ässän” mysteeri.
Usein sanotaan, että suomea kirjoitetaan kuten puhutaan. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan kutakin kirjainta vastaa yksi äänne, jota ei merkitä millään muulla kirjaimella. Vaikka tämä pätee melko hyvin suhteessa monien muiden kielten järjestelmiin, siihen on todellisuudessa paljon poikkeuksia. Ks. kohtaa Kirjoituksen ja ääntämyksen erot. Seuraavassa käsitellään käänteistä kysymystä: miten luetaan huolitellusti ääneen yleiskielistä tekstiä.
Sanoja ääneen luettaessa poiketaan kirjoituksesta lähinnä seuraavasti:
Seuraavassa kuvataan tarkemmin näistä kohdista ensimmäistä ja viimeistä.
Rajakahdennuksen eli loppukahdennuksen esiintyminen vaihtelee suuresti murteittain, eikä siitä ole selviä normeja (ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Rajakahdennus). Normaaliin yleiskieleen kuuluvana voidaan kuitenkin pitää loppukahdennuksen esiintymistä seuraavan taulukon mukaisissa tapauksissa.
Tyyppi | Esimerkkisana | Käyttöesimerkki |
---|---|---|
-e-lopp. sana, jonka genetiivi on -een | vene : veneen | venekin [venekkin] |
-lle-muoto (allatiivi) | alle | allekin [allekkin] |
-nne-loppuinen adverbi | minne | minne menet [minnem menet] |
-tse-johdos | maitse | maitsekin [maitsekkin] |
imperat. yks. 2. pers. | tule | tulekin [tulekkin] |
indikatiivin kieltomuoto | tule | ei tulekaan [ei tulekkaan] |
potentiaalin kieltomuoto | liene | ei liene totta [ei lienet totta] |
-sti-johdos | nopeasti | nopeastikin [nopeastikkin] |
-nsa-liite | aikansa | aikansa kutakin [aikansak kutakin] |
Eräät sanat: itse, kiinni, luo, taa | itse | itsepäinen [itseppäinen] |
Rajakahdennus esiintyy sanan lopussa silloin, kun sitä seuraa ilman taukoa konsonanttialkuinen liite tai sana. On kuitenkin melko tavallista jättää se pois yhdyssanoista, joissa alkuosa on taulukon 1. tyyppiin kuuluva nomini. Esimerkiksi venekerho voi ääntyä kirjoitusasun mukaan tai venekkerho; jälkimmäistä voi pitää varmemmin yleiskielen mukaisena.
Useimmat kysymykset ääntämyksestä koskevat vieraita nimiä ja uudehkoja lainasanoja. Eri tietolähteissä on tästä kuvauksia tai ohjeita. Suomen kielen sanakirjoissa on jossain määrin esitetty ääntämistietoja. Jossain määrin ohjeita on myös kielenhuollon kannanotoissa. Käytännössä normaalina pidettävä ääntämys saattaa kuitenkin poiketa sanakirjojen kuvaamasta; esimerkiksi sanalle boa ei ole ääntämismerkintää, mutta se ääntyy yleensä booa.
Periaatteessa lainasanat äännetään samojen sääntöjen mukaan kuin muutkin sanat, mutta tähän on poikkeuksia, joita ei välttämättä ole dokumentoitu. Sitaattilainat, siis toisesta kielestä suoraan, mukauttamatta, otetut sanat, kuten château ja clearing, taas lausutaan periaatteessa kuten alkuperäkielessä. Käytännössä ne aina jossain määrin mukautuvat suomen kieleen, mutta tätä mukautumista ei ole normitettu eikä oikein kuvattukaan. Tarkka alkuperäkielen ääntämyksen noudattaminen suomenkielisessä puheessa vaikuttaa teennäiseltä tai keikaroivalta. Liian pitkälle viety suomeen mukauttaminen herättää sekin kielteistä huomiota ainakin julkisessa esiintymisessä.
Liiallisuutta olisi esimerkiksi nimen Oxford lausuminen huolitellun brittienglannin mukaan niin, että f-äänne on selvästi hankausäänne, toinen o on lyhyt ja epämääräinen vokaali eikä r äänny lainkaan (foneettisesti: [oksfəd]). Liian pitkälle menevää suomeen mukauttamista taas olisi ääntämys Oksvort.
Vierasperäisten sanojen ääntämyksen vaihtelua ja sen vaikutusta kirjoitusasuun käsitellään kohdassa Sivistyssanojen asu.
Suomen kielen sanojen painotuksen perussääntö on yksinkertainen: pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä koskee (toisin kuin esimerkiksi virossa) myös vierasperäisiä sanoja. Sen sijaan niin sanotuissa sitaattilainoissa, kuten fait accompli, painotus periaatteessa noudattaa vieraan kielen ääntämystä; tästäkin tosin usein poiketaan.
Poikkeuksellista on esimerkiksi sanan lopputavun painottaminen esimerkiksi sanassa kiitos tai hyvästi. Puhekielessä sellaisella painotuksella voi olla omia tehtäviään, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu.
Hankalampi kysymys on sivupainon määräytyminen. Seuraavia periaatteita voidaan pitää yleispätevinä (tässä sivupainoa on merkitty tavun alkuvokaalin päällä olevalla graviksella, esimerkiksi à):
Pitkissä sanoissa sivupainon sijainti voi olla tulkinnanvarainen. Usein esitetään sääntö, jonka mukaan yli kolmitavuisissa yhdistämättömissä sanoissa (siis muissa kuin yhdyssanoissa) on sivupaino kolmannella tavulla ja sen jälkeen joka toisella tavulla, ei kuitenkaan sanan viimeisellä tavulla, esimerkiksi sanomàttomìa, sanomàttomat. Tähän saatetaan lisätä, että ensimmäinen sivupaino siirtyy neljännelle tavulle (yli nelitavuisessa sanassa), jos kolmas tavu on lyhyt (loppuu lyhyeen vokaaliin), esimerkiksi toteutumàton, toteutumàttomàssa. Tosin muun muassa Iso suomen kielioppi esittää, että tällainen siirtyminen tapahtuu vain, kun neljäs tavu on pitkä, vieläpä niin, että ”paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle”, siis useidenkin lyhyiden tavujen yli, esimerkiksi keskustelisìtte. Lisäksi sen mukaan ”joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa”. Sivupainon määräytymisestä ei ole selviä normeja, ja erilaiset painotukset ovat mahdollisia.
Yhdyssanojen painotuksesta kieliopit ja useimmat kielenoppaat eivät sano juuri muuta kuin sen, että yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino. Tämä koskee myös esimerkiksi kolmitavuisia sanoja, kuten työàika; niissä siis voi olla peräkkäin pääpainollinen ja sivupainollinen tavu.
Yhdyssanaksi kirjoitettava ilmaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdyssanana lausuttava ilmaus. Kuten kohdassa Miksi yhdyssanat ovat vaikeita? kuvataan, jopa virallisissa ohjeissa myönnetään tämä. Esimerkiksi ilmaus ikään kuin lausutaan yhtenä sanana, ikäänkuin, ja on kyseenalaista, onko siinä edes sivupainoa vai lausutaanko se kuten yhdistämätön sana. Ilmaus niin kuin varmaankin aina lausutaan niinkuin ilman sivupainoa, ja tavallinen arkiääntämys on niinku. Mitä yleisemmästä ja vakiintuneemmasta ilmauksesta on kyse, sitä tavallisempaa on lausua se yhtenä sanana, vaikka säännöt vaativat sen kirjoittamista kahdeksi sanaksi.
Jotkin sanat ovat yhdyssanoja alkuperältään, mutta eivät aina kielitajussa eivätkä ääntämyksessä. Esimerkiksi sanaa maailma tuskin lausutaan sivupainollisena máaìlma. Pikemminkin se tavallisesti ääntyy kaksitavuisena mailma.
Jos yhdyssanan osana on yhdyssana, yhdyssanassa on kaksi eritasoista sivupainoa. Tätä ei kuvata kieliopeissa eikä juuri kielenoppaissakaan, mutta se on olennainen osa suomen ääntämystä. Esimerkiksi sana työaikalaki jäsentyy niin, että jälkiosan laki alkutavulla on sivupaino, mutta lisäksi alkuosana olevan yhdyssanan jälkiosalla aika on lievempi sivupaino. Ilman tällaista painotusta sanan rakenne voisi jäädä epäselväksi. Tällaisten asioiden merkitsemiseen ei kuitenkaan ole mitään vakiintunutta tapaa.
Kolmesta tai useammasta sanasta koostuvan yhdyssanan oikea ääntämys edellyttää täten sanan rakenteen jäsentämistä. Siksi siinä saatetaan erehtyä. Sellaisen sanan rakenteen ilmaisemiseen ei ole keinoa edes foneettisessa kirjoituksessa, saati tavallisessa kirjoitusjärjestelmässä. Tekstiä ääneen lukeva voi kuitenkin merkitä sanojen rakenteita itseään, omaa lukemistaan varten seuraavaan tapaan (käyttäen sulkumerkkejä hiukan samoin kuin matematiikassa):
Sivupainotasoja voi olla jopa enemmän kuin kaksi, jos yhdyssanan osana on yhdyssana, jonka osana on yhdyssana. Esimerkiksi sana Elintarviketurvallisuusvirasto jäsentyy ((elintarvike)turvallisuus)virasto, joten tavulla vi on ensisijainen sivupaino, tavulla tur toissijainen ja tavulla tar sitäkin heikompi. Tosin painottaminen ja sen tunnistaminen voi olla vaikeaa: ihmisen ei ole helppo tunnistaa useita intensiteetin tasoja yhdessä sanassa. (Tämä on yksi syy välttää kovin moniosaisia yhdyssanoja, eikä mainittu viraston nimi ole enää käytössä.)