Suomen kielen ääntämystä eli lausumista ei ole varsinaisesti normitettu, mutta yleiskielellä on sille ominainen ääntämistapa. Esimerkiksi suomen r-äänne on vahva ja monitäryinen ja poikkeaa selvästi monien muiden kielten r-kirjaimella merkityistä äänteistä. Tätä ei kuitenkaan kuvata kieliopeissa eikä ohjeissa, vaan asia opitaan luonnonmenetelmällä.
Tästä seuraa, että yleiskielestä poikkeava ääntämys voi aiheuttaa kummastelua. Se saatetaan tulkita puheviaksi, josta ehkä onkin kyse, tai jonkinlaiseksi erityiskielen piirteeksi. Esimerkiksi liian terävä, liian suhahtava tai liian etinen s-äänne voi herättää ärtymystäkin. Ks. Kielikellon 2/2013 artikkelia ”Helsinkiläisen ässän” mysteeri.
Usein sanotaan, että suomea kirjoitetaan kuten puhutaan. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan kutakin kirjainta vastaa yksi äänne, jota ei merkitä millään muulla kirjaimella. Vaikka tämä pätee melko hyvin suhteessa monien muiden kielten järjestelmiin, siihen on todellisuudessa paljon poikkeuksia. Ks. kohtaa Kirjoituksen ja ääntämyksen erot. Seuraavassa käsitellään käänteistä kysymystä: miten luetaan huolitellusti ääneen yleiskielistä tekstiä.
Sanoja ääneen luettaessa poiketaan kirjoituksesta lähinnä seuraavasti:
Seuraavassa kuvataan näitä ilmiöitä tarkemmin kohdittain. Laajempi kuvaus on koosteessa Suomen kirjoitusjärjestelmän epäsäännöllisyyksiä.
Rajakahdennus eli loppukahdennus eli rajageminaatio tarkoittaa sitä, että jotkin kirjoituksessa vokaaliin päättyvät sanat ääntyvät konsonanttiloppuisina niin, että konsonantti on sama kuin seuraavan sanan alkukonsonantti. Esimerkiksi vaikka kirjoitetaan Mene pois, useimmiten lausutaan Menep pois.
Rajakahdennuksen esiintyminen vaihtelee suuresti murteittain, eikä siitä ole selviä normeja (ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Rajakahdennus). Normaaliin yleiskieleen kuuluvana voidaan kuitenkin pitää loppukahdennuksen esiintymistä seuraavan taulukon mukaisissa tapauksissa.
| Tyyppi | Esimerkkisana | Käyttöesimerkki |
|---|---|---|
| -e-lopp. sana, jonka genetiivi on -een | vene : veneen | venekin [venekkin] |
| -lle-muoto (allatiivi) | alle | allekin [allekkin] |
| -nne-loppuinen adverbi | minne | minne menet [minnem menet] |
| -tse-johdos | maitse | maitsekin [maitsekkin] |
| verbin perusmuoto (I eli A-infinitiivi) | mennä | mennä sinne [mennäs sinne] |
| imperat. yks. 2. pers., paitsi älä | tule | tulekin [tulekkin] |
| indikatiivin kieltomuoto | tule | ei tulekaan [ei tulekkaan] |
| potentiaalin kieltomuoto | liene | ei liene totta [ei lienet totta] |
| -sti-johdos | nopeasti | nopeastikin [nopeastikkin] |
| -nsa-pääte | aikansa | aikansa kutakin [aikansak kutakin] |
| Eräät sanat: itse, kiinni, kolme, luo, taa | itse | itsepäinen [itseppäinen] |
Kielikellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto? esittää hyvin samanlaisen kuvauksen. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy myös ko- ja kö-loppuisissa kieltomuodoissa, kuten tulko ja mentäkö. Yksittäisistä sanoista se mainitsee vain sanan kiinni. Se ei mainitse älä-sanaa poikkeuksena.
Rajakahdennus esiintyy sanan lopussa silloin, kun sitä seuraa ilman taukoa konsonanttialkuinen liite (kuten ‑kin) tai sana. Kuitenkin h-äänne jää yleensä kahdentumatta; esimerkiksi menehän ääntyy tavallisesti kirjoitusasun mukaan, mutta ääntämys menehhän on myös mahdollinen.
Vokaalin edellä rajakahdennusta ei yleensä esiinny, vaan esimerkiksi anna olla ääntyy kirjoitusasun mukaan. Joissakin murteissa esiintyy glottaaliklusiisi ʔ (kurkunpäänsulkeuma) kahdentuneena, esimerkiksi annaʔ ʔolla. Tauon edellä saattaa esiintyä glottaaliklusiili tai sitä muistuttava äänne; esimerkiksi Älä mene! saattaa ääntyä Älä meneʔ. Tällaisia ääntämyksiä ei missään ohjeissa vaadita, mutta ei kielletäkään.
Rajakahdennuksen esiintymisessä on paljon muutakin murrevaihtelua, ja monista murteista se puuttuu kokonaan tai osittain. Sen puuttuminen etenkin infinitiiveistä (tulla) ja imperatiiveista (tule) voi herättää huomiota. Sen sijaan on melko tavallista jättää rajakahdennus pois yhdyssanoista, joissa alkuosa on taulukon 1. tyyppiin kuuluva nomini. Esimerkiksi venekerho voi ääntyä kirjoitusasun mukaan tai venekkerho; jälkimmäistä voi pitää varmemmin yleiskielen mukaisena.
Assimilaatio tarkoittaa äänteen muuttumista lähellä olevan äänteen vaikutuksesta. Muutos voi olla osittainen, kuten n:n muuttuminen p:n edellä m:ksi, tai täydellinen, kuten n:n muuttuminen l:n edellä l:ksi.
Tässä käsitellään sanarajalla tapahtuvaa assimilaatiota, tarkemmin sanoen sellaista, missä sananloppuinen äänne muuttuu seuraavan äänteen vaikutuksesta. Seuraava äänne voi olla seuraavan sanan alussa (tulen pian [tulem pian]), yhdyssanan seuraavan osan alussa (pojanpoika [pojampoika]) tai liitepartikkelin alussa (tulenpas [tulempas]).
Hitaaseenkin yleiskieliseen puheeseen kuuluu n:n ääntyminen m:nä p-alkuisen liitepartikkelin edellä että n:llistä ääntämystä ([tulenpas]) kai useimmat pitävät virheenä. Sama koskee n:n ääntymistä äng-äänteenä k-alkuisen liitepartikkelin edellä. Muutoin ei voida sanoa olevan ”pakollista” assimilaatiota. Sen sijaan voidaan seuraavia ilmiötä pitää tavallisina ja hyväksyttyinä (vrt. Iso suomen kielioppi, § 39):
Toisaalta ei voi pitää vääränä sellaisten tapausten ääntämistä kirjoitusasun mukaan. Se saattaa kuitenkin kuulostaa erityisen hitaalta puheelta tai siltä, että sanaa halutaan erityisesti painottaa.
Melko tavallista on myös n:n muuttuminen seuraavan konsonantin kaltaiseksi, kun tämä on l, r, j tai v, esim. samanlainen [samallainen].
Nut- tai nyt-loppuisten partisiippien sekä nyt-sanan loppu-t esiintyy puheessa yleisesti assimiloituneena tai kadonneena rajakahdennuksen tavoin, esim. mennyt pois [mennyp pois], mennyt ulos [menny ulos]. Yleiskielessä kuitenkin sekä kirjoitetaan että äännetään t. Toisaalta puheessa ilmiö ei tunnu yhtä häiritsevältä kuin kirjoitukessa.
Suomen kielen omaperäisissä sanoissa ja vanhimmissa lainasanoissa nk ääntyy [ŋk] ja ng [ŋŋ]. Kuten edellä kuvattiin, ääntämys [ŋk] on tavallinen myös sanarajalla, jossa toisaalta ng ääntyy yleensä [ŋg], esim. kävin Gambiassa [käviŋ gambiassa].
Vierasperäisissä sanoissa ng voi esiintyä myös konsonantin edellä ja sanan lopussa, jolloin se ääntyy ŋ, esim. englanti [eŋlanti], leasing [liisiŋ]. Sananloppuisena se kahdentuu taivutettaessa, esim. leasingin [liisiŋŋin].
Kuitenkin joissakin sanoissa, ainakin joidenkin sanakirjojen ääntämisohjeiden mukaan, ng ääntyy [ŋg], esim. kongestio [koŋgestio], taikka kirjaimellisesti [ng], esim. sanassa pangermanismi ja erisnimessä Fingrid. Tällaiset sanat ovat tulkittavissa yhdyssanoiksi ainakin vieraassa kielessä. Selvien yhdyssanojen yhdysosien rajalla ng ääntyy [ŋg], esim. arabiangaselli [arabiaŋgaselli].
Useimmat kysymykset ääntämyksestä koskevat vieraita nimiä ja uudehkoja lainasanoja. Eri tietolähteissä on tästä kuvauksia tai ohjeita. Suomen kielen sanakirjoissa on jossain määrin esitetty ääntämistietoja. Joitakin ohjeita on myös kielenhuollon kannanotoissa.
Jos sanakirja ei esitä vierasperäiselle sanalle ääntämisohjetta, sana yleensä lausutaan ”kuten kirjoitetaan”, tai ainakin pitäisi lausua.
Käytännössä normaalina pidettävä ääntämys saattaa kuitenkin poiketa sanakirjojen kuvaamasta. Esimerkiksi sanalle boa ei ole ääntämismerkintää, mutta se ääntyy yleensä booa.
Periaatteessa lainasanat, jotka ovat mukautuneet suomeen, äännetään samojen sääntöjen mukaan kuin muutkin sanat, mutta tähän on poikkeuksia, joita ei välttämättä ole dokumentoitu. Sen sijaan sitaattilainat, siis toisesta kielestä suoraan, mukauttamatta, otetut sanat, kuten château ja clearing, samoin kuin vieraat nimet, kuten Schiller ja Roux, taas lausutaan periaatteessa kuten alkuperäkielessä.
Aina ei ole selvää, mitä on pidettävä alkuperäkielenä. Ei ole määritelty esimerkiksi sitä, lausutaanko Ruotsin henkilön- ja paikannimet Ruotsissa vallitsevan ääntämyksen vai suomenruotsin mukaan. (Yleensä lausutaan suomenruotsin mukaan.)
Käytännössä sitaattilainat ja vieraat nimet aina jossain määrin mukautuvat suomen kieleen, mutta tätä mukautumista ei ole normitettu eikä oikein kuvattukaan. (Ks. kuitenkin koostetta mukautumista.) Tätä voi verrata siihen, että Viron kielen instituutti (Eesti keele instituut) on laatinut laajan ja tarkan ohjeiston vieraiden nimien ääntämisestä virossa: Võõrnimed eesti häälduses, osa I (yleiset asiat sekä englannin- ja venäjänkieliset nimet) ja osa II (saksan-, suomen-, ruotsin-, latvian-, liettuan-, ukrainan- ja italiankieliset nimet).
Tarkka alkuperäkielen ääntämyksen noudattaminen suomenkielisessä puheessa vaikuttaa usein teennäiseltä tai keikaroivalta. Toisaalta liian pitkälle viety suomeen mukauttaminen herättää sekin kielteistä huomiota ainakin julkisessa esiintymisessä.
Liiallisuutta olisi esimerkiksi nimen Oxford lausuminen huolitellun brittienglannin mukaan niin, että f-äänne on selvästi hankausäänne, toinen o on lyhyt ja epämääräinen vokaali eikä r äänny lainkaan (foneettisesti: [oksfəd]). Liian pitkälle menevää suomeen mukauttamista taas olisi ääntämys [oksvort].
Käytännössä vierasperäiset sanat, varsinkin nimet, lausutaan ”kuten kirjoitetaan” silloinkin, kun normit (kuten sanakirjojen ohjeet) vaatisivat toisin. Näin käy etenkin, jos sana on kieltä, jota puhuja ei juuri tunne. Tällaista tapaa voi noudattaa silloinkin, kun puhuja kyllä tuntuu alkukielisen ääntämyksen, mutta epäilee, että se olisi outo kuulijoille, jotka ovat aiemmin kohdanneet sanan ehkä vain kirjoitettuna.
Lausuminen ”kuten kirjoitetaan” tarkoittaa lausumista ikään kuin sana olisi suomea ja sen kirjaimilla olisi suomen mukaiset äännearvot.
Kun sana lausutaan ”kuten kirjoitetaan”, vieraat kirjaimet lausutaan yleensä seuraavan taulukon mukaan. Viimeisillä riveillä (ø:n jälkeen) ovat pikemminkin ohjeita kuin vallitsevan lukutavan kuvauksia; käytäntö on kirjava.
| Kirjain | Lausuminen | Huomautus |
|---|---|---|
| c | s (e:n, i:n ja y:n ed.) | Useissa kielissä ääntyy toisin, esim. slaavilaisissa kielissä [ts], turkissa [dž]. |
| k (muutoin) | ||
| ch | tš | |
| ñ | nj | |
| œ | ö | Latinassa [ee] |
| q (kuu) | k | |
| qu | kv | |
| ß | s | |
| ü | y | Mm. espanjassa [u]. |
| x | ks | Useissa kielissä toisin, esim. espanjassa [h]. |
| z | ts | Usein [z] (soinnillinen s), kuten monissa kielissä. |
| zh | ž | Usein [š]. |
| å | o | |
| æ | ä | Latinassa [ee]. |
| ø | ö | |
| ç | s (ranskassa) | Turkissa [tš]. |
| č | tš | |
| ć | tšj | |
| đ | dž (kroatiassa) | Saamessa [ð] (kuten th engl. sanassa this). |
| ş | š | |
| þ | [þ] | Kuten th engl. sanassa think. |
| ð | [ð] | Kuten th englannin sanassa this. |
Tietoja kirjainten äännearvoista eri kielissä on Vierasnimikirjassa.
Tavujaolla eli tavutuksella eli sanan jakamisella tavuihin voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa:
Foneettisen tavujaon vaikutus ääntämisen intensiteettiin on yleensä vaikeasti havaittavissa. Se on melko pieni verrattuna muuhun intensiteetin vaihteluun, kuten pääpainollisten, sivupainollisten ja painottomien tavujen vaihteluun (ks. Paino). Foneettisella tavujaolla on kuitenkin merkitystä seuraavissa asioissa, joita kuvataan tarkemmin jäljempänä:
Foneettinen tavujako poikkeaa kohdassa Sanan jako eri riveille kuvatusta jaosta lähinnä vain peräkkäisten vokaalien osalta: rivityksessä vokaalien välistä ei jaeta, mutta foneettisesti siinä voi olla tavuraja. Jos vierasperäinen sana tavutetaan suomen yleisten sääntöjen vastaisesti esimerkiksi erottamalla alusta vieraan kielen etuliite tai yhdysosa, voidaan yleensä tulkita, että foneettinen tavujako on tämän mukainen. Esimerkiksi sanan demokratia tavujaoksi voidaan siten ajatella joko [de.mok.ra.ti.a] tai [de.mo.kra.ti.a]. Sen sijaan sellaisissa suomen sanoissa kuin jollei ja ettei foneettinen tavujako on normaali, [jol.lei] ja [et.tei], vaikka rivityksessä pidettäisiinkin mahdollisina jakoja joll‑ei ja ett‑ei. Sama koskee yhdyssanoja, joiden alkuosa on loppuheittoinen ja jälkiosa alkaa vokaalilla, esimerkiksi vastedes, rivityksessä vast‑edes, mutta foneettisesti yleensä[vas.te.des].
Diftongi tarkoittaa kahta peräkkäistä eri vokaalia, jotka kuuluvat samaan tavuun. Samaan tavuun kuulumista ei yleensä voi päätellä pelkästä kirjoitusasusta, eikä se aina ole yksiselitteistä.
Vanhojen kielioppien mukaan suomen yleiskielessä on 18 diftongia: ai ei oi ui yi äi öi au eu ey iu iy ou äy öy ie uo yö, joista kolme viimeksi mainittua esiintyvät vanhan käsityksen mukaan vain sanan ensi tavussa. Nykyisin Iso suomen kielioppi kuvaa (§ 21–25), että muitakin diftongeja voi esiintyä k:n astevaihtelussa (esimerkiksi hakea-sanan muoto haen voi ääntyä yksitavuisena) ja vierasperäisissä sanoissa (esimerkiksi piano voi ääntyä kaksitavuisena).
Tavujakon muutoksia ja horjuvuutta kuvailee tarkemmin sivuston Suomen kielen normien muutoksia sivu Tavurakenne.
Ison suomen kieliopin esimerkeissä esiintyvät ”varsinaisten” diftongien lisäksi seuraavat yhdistelmät, jotka voivat ääntyä diftongeina joissakin sanoissa: ia, oa, ae, oe, ue, eo. Toisaalta etenkin k:n kato voi tuottaa muitakin yhdistelmiä, jotka yhtä hyvin voivat ääntyä diftongeina, esimerkiksi sanoissa seassa ja vaot.
Lisäksi jotkin 18 ”varsinaisesta” diftongista voivat esiintyä ensi tavua kauempana; esimerkiksi sananmuoto etsien voi ääntyä kaksitavuisena.
Ei ole selviä normeja eikä kattavaa kuvausta siitä, milloin kaksi peräkkäistä vokaalia lausutaan diftongina. Esimerkiksi sana rakkaudessa voidaan lausua [rak.kau.des.sa] tai [rak.ka.u.des.sa] (pisteet osoittavat tässä tavurajaa). Edellinen, jossa siis au lausutaan diftongina, lienee tavallisempi kuin toinen, jossa sanan sisällä on yhden lyhyen vokaalin muodostama tavu. Sen sijaan sana rakkaus lausuttaneen yleisimmin kolmitavuisena [rak.ka.us].
Kahden peräkkäisen eri vokaalin yhdistelmät voidaan luokitella seuraavasti sen mukaan, muodostavatko tai voivatko ne muodostaa diftongin yleiskielessä:
Se, lausutaanko perälkkäiset vokaalit diftongina vai eri tavuihin kuuluvana, voi vaikuttaa myös sivupainoon. Esimerkiksi ääntämyksessä [siu.naus.ta] ei ole sivupainollista tavua, mutta ääntämyksessä [siu.na.us.ta] on sivupaino kolmannella tavulla [us].
Mitallisessa runoudessa tavurakenne on olennainen, mutta siinä toisaalta voidaan poiketa yleiskielessä tavallisesta tavujaosta ja ääntämyksestä. Poikkeaminen saatetaan joskus osoittaa heittomerkillä, esimerkiksi Kalevalan sanoissa ”Puhe’et putoelevat”.
Kun laulujen sanat kirjoitetaan nuottien yhteyteen, merkitään usein kaikki foneettiset tavurajat yhdysmerkeillä: ”Nyt siu ‑ na ‑ us ‑ taan suo ‑ pi”.
Tavuristikko on sanaristikko, jossa kuhunkin ruutuun ruutuun tulee yksi tavu. Tällöin noudatetaan foneettista tavujakoa, mutta tarkkoja sääntöjä ei yleensä esitetä. Yleensä kahden eri vokaalin yhdistelmien käsittely lienee tällöin vanhan diftongikäsitteen mukainen, esimerkiksi lu.en, pi.a.no.
Lukemisen opettelussa saatetaan käyttää tavaamista, jossa ensin lausutaan tavun kirjainten nimet, sitten koko tavu, ja lopuksi sanan kaikki tavut peräkkäin. Esimerkiksi sana kissa tavataan koo ii äs kis, äss aa sa, kissa. Tällöin kahden eri vokaalin yhdistelmien käsittely lienee vanhan diftongikäsitteen mukainen.
Tavurakenne voi joskus vaikuttaa myös taivutukseen. Esimerkiksi se, että sanan piano monikon genetiivi on pianojen (ei juuri pianoiden), johtuu siitä, että ääntämys on yleensä kaksitavuinen: taivutetaan kuten pano : panojen. (Kolmitavuissa on vaihtelua: kartano : kartanoiden tai kartanojen.)
Vierasperäisten sanojen lopun tulkitseminen diftongiksi voi vaikuttaa taivutukseen; ks. Kahteen vokaalin loppuvat sanat.
Painotuksesta puhuttaessa voidaan tarkoittaa joko sanan osien (tavujen) painotusta suhteessa muihin osiin tai kokonaisten sanojen tai usean sanan jaksojen painottamista. Tässä käsitellään ensin jälkimmäistä. Sanojen painotus on niiden lausumista muita sanoja voimakkaammin, yleensä korostamisen tarkoitukseessa. Sille ei ole normeja.
Henkilönnimien lausumisessa on kuitenkin ilmiöitä, joita voidaan pitää kielellisesti ongelmallisina. Normaalisti etu‑ ja sukunimi lausutaan kuten sanat yleensä ilman erityistä painoa. Jos nimeä halutaan korostaa, korostetaan sen molempia (tai kaikkia) osia. Joskus vain etunimeä korostetaan, esimerkiksi kun halutaan painottaa, että puhutaan Jukka Korpelasta eikä vaikkapa Juha Korpelasta. Esiintyy kuitenkin myös käytäntöä, jossa etunimeä yleisesti painotetaan enemmän kuin sukunimeä, vaikka kyse on tavanomaisesta nimen kertomisesta: ”haasteltavana on Jukka Korpela”. Tämän tavan, ehkä jopa maneerin taustalla voi olla, että etunimen korostaminen koetaan rennommaksi tai tuttavallisemmaksi.
Sanan painollisuuden merkitsemiseen kirjoituksessa ei ole standardoitua menettelyä. Yleensä käytetään kursivointia, lihavointia tai (kuten edellä) alleviivausta, mutta kaikilla niillä on muutakin käyttöä. Toisaalta sanojen painollisuus merkitään yleensä vain esitettäessä puhuttua (tai ääneen lausuttavaksi tarkoitettua) kieltä kirjoitettuna, jolloin mikä tahansa mainituista keinoista todennäköisesti sopii.
Suomen kielen sanojen painotuksen perussääntö on yksinkertainen: pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä koskee (toisin kuin esimerkiksi virossa) myös vierasperäisiä sanoja. Sen sijaan niin sanotuissa sitaattilainoissa, kuten fait accompli, painotus periaatteessa noudattaa vieraan kielen ääntämystä; tästäkin tosin usein poiketaan.
Poikkeuksellista on sanan lopputavun painottaminen esimerkiksi sanassa kiitos tai hyvästi. Puhekielessä sellaisella painotuksella voi olla omia tehtäviään, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu.
Jotkin huudahdussanat, kuten ahaa, painotetaan niin, että pääpaino on lopputavulla. Joissakin on kaksi pääpainoa, esimerkiksi sanassa hohoi kummallakin tavulla, eli ne painotetaan ikään kuin kahtena sanana. Tällaiset painot on merkitty Kielitoimiston sanakirjan ääntämisohjeissa pääpainollista tavua edeltävällä pystyviivakirjaimella, esimerkiksi [ˈhoˈhoi].
Jotkin yhdyssanat, joiden alkuosa on lyhentynyt, saatetaan painottaa niin, että pääpaino on jälkiosan alkutavulla. Aiheesta ei ole normia. Nykysuomen sanakirja esittää sellaisen painotuksen ainoana sanoille jok’ainoa (”[joka·i‑]”, missä korotettu piste osoittaa edeltävän vokaalin pääpainolliseksi) , jok’ainut ja jokikinen, ”usein” esiintyvänä sanoille paraikaa, päinvastoin ja jumalauta ja sen muunnelmille, vaihtoehtoisena sanoille kostjumala ja parastaikaa sekä ”joskus” esiintyvänä sanalle paraikainen. Uudemmissa sanakirjoissa ei ole tällaisia tietoja, minkä voisi tulkita niin, että tällaiset sanat pitäisi painottaa perussäännön mukaisesti.
Hankalampi kysymys on sivupainon määräytyminen. Seuraavia periaatteita voidaan pitää yleispätevinä (tässä sivupainoa on merkitty tavun ensimmäisen vokaalin päällä olevalla graviksella, esimerkiksi à):
Pitkissä sanoissa sivupainon sijainti voi olla tulkinnanvarainen. Usein esitetään sääntö, jonka mukaan yli kolmitavuisissa yhdistämättömissä sanoissa (siis muissa kuin yhdyssanoissa) on sivupaino kolmannella tavulla ja sen jälkeen joka toisella tavulla, ei kuitenkaan sanan viimeisellä tavulla, esimerkiksi sanomàttomìa, sanomàttomat.
Tähän saatetaan lisätä, että ensimmäinen sivupaino siirtyy neljännelle tavulle (yli nelitavuisessa sanassa), jos kolmas tavu on lyhyt (loppuu lyhyeen vokaaliin), esimerkiksi toteutumàton, toteutumàttomàssa. Tosin muun muassa Iso suomen kielioppi esittää § 13), että tällainen siirtyminen tapahtuu vain, kun neljäs tavu on pitkä, vieläpä niin, että ”paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle”, siis useidenkin lyhyiden tavujen yli, esimerkiksi keskustelisìtte. Tätä lienee tulkittava niin, että pitkässäkään sanassa ei ole yhtään sivupainoa, jos kaikki tavut kolmannesta alkaen ovat lyhyitä, esimerkiksi opiskelijani
Lisäksi Ison suomen kieliopin mukaan ”joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa”, esimerkiksi verbinjohdin -oi- voi saada sivupainon vaikka pitkän tavun ylitse, esimerkiksi dokumentòida (yleissäännön mukainen painotus: dokumèntoida) ja dokumentòiminen (yleissäännön mukainen dokumèntoimìnen tuskin mahdollinen).
Sivupainon määräytymisestä ei siis ole kattavia normeja, ja erilaiset painotukset ovat mahdollisia yli nelitavuisissa sanoissa.
Yhdyssanojen painotuksesta kieliopit ja useimmat kielenoppaat eivät sano juuri muuta kuin sen, että yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino. Tämä koskee myös esimerkiksi kolmitavuisia sanoja, kuten työàika; niissä siis voi olla peräkkäin pääpainollinen ja sivupainollinen tavu.
Yhdyssanaksi kirjoitettava ilmaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhdyssanana lausuttava ilmaus. Kuten kohdassa Miksi yhdyssanat ovat vaikeita? kuvataan, jopa virallisissa ohjeissa myönnetään tämä. Esimerkiksi ilmaus ikään kuin lausutaan yhtenä sanana, ikäänkuin, ja on kyseenalaista, onko siinä edes sivupainoa vai lausutaanko se kuten yhdistämätön sana. Ilmaus niin kuin varmaankin aina lausutaan niinkuin ilman sivupainoa, ja tavallinen arkiääntämys on niinku. Mitä yleisemmästä ja vakiintuneemmasta ilmauksesta on kyse, sitä tavallisempaa on lausua se yhtenä sanana, vaikka säännöt vaativat sen kirjoittamista kahdeksi sanaksi.
Jotkin sanat ovat yhdyssanoja alkuperältään, mutta eivät aina kielitajussa eivätkä ääntämyksessä. Esimerkiksi sanaa maailma tuskin lausutaan sivupainollisena maaìlma. Pikemminkin se tavallisesti ääntyy kaksitavuisena mailma.
Jos yhdyssanan osana on yhdyssana, yhdyssanassa on kaksi eritasoista sivupainoa. Tätä ei kuvata kieliopeissa eikä juuri kielenoppaissakaan, mutta se on olennainen osa suomen ääntämystä. Esimerkiksi sana työaikalaki jäsentyy niin, että jälkiosan laki alkutavulla on sivupaino, mutta lisäksi alkuosana olevan yhdyssanan jälkiosalla aika on lievempi sivupaino. Ilman tällaista painotusta sanan rakenne voisi jäädä epäselväksi. Tällaisten asioiden merkitsemiseen ei kuitenkaan ole mitään vakiintunutta tapaa.
Kolmesta tai useammasta sanasta koostuvan yhdyssanan oikea ääntämys edellyttää täten sanan rakenteen jäsentämistä. Siksi siinä saatetaan erehtyä. Sellaisen sanan rakenteen ilmaisemiseen ei ole keinoa edes foneettisessa kirjoituksessa, saati tavallisessa kirjoitusjärjestelmässä. Tekstiä ääneen lukeva voi kuitenkin merkitä sanojen rakenteita itseään, omaa lukemistaan varten seuraavaan tapaan (käyttäen sulkumerkkejä hiukan samoin kuin matematiikassa):
Sivupainotasoja voi olla jopa enemmän kuin kaksi, jos yhdyssanan osana on yhdyssana, jonka osana on yhdyssana. Esimerkiksi sana Elintarviketurvallisuusvirasto jäsentyy ((elintarvike)turvallisuus)virasto, joten tavulla vi on ensisijainen sivupaino, tavulla tur toissijainen ja tavulla tar sitäkin heikompi. Tosin painottaminen ja sen tunnistaminen voi olla vaikeaa: ihmisen ei ole helppo tunnistaa useita intensiteetin tasoja yhdessä sanassa. (Tämä on yksi syy välttää kovin moniosaisia yhdyssanoja, eikä mainittu viraston nimi ole enää käytössä.)