Vaikka usein väitetään, että suomea kirjoitetaan kuten äännetään, tähän on varsin paljon poikkeuksia. Kärjistäen voidaan sanoa, että kirjallisen esitystavan hallinnan tason tunnistaa siitä, missä määrin osataan kirjoittaa toisin kuin sanotaan.
Sellaiset asut kuin ”tuleppa” ja ”olempa” kertovat osaamattomuudesta, huolimattomuudesta, tahallisesta kevyen tyylin tavoittelusta tai halusta uudistaa kielen kirjoitusjärjestelmää. Siksi niitä yleensä vältetään asiateksteissä.
Sivistyssanojen kirjoitusasun horjuvuudessa, jota edellä käsiteltiin, on paljolti kyse kirjoituksen ja ääntämisen ristiriidoista. Koska oikeasti sanotaan ”atripuutti”, ei aina osata tai muisteta kirjoittaa ”attribuutti”. Kielen muuttuminen lisää ongelmia, kun kirjoittajan on vaikea tietää, onko suomenmukainen kirjoitusasu (esim. ”pitsa”, ei ”pizza”) tullut asiatyyliin kelpaavaksi tai jopa suositelluksi.
Lisäksi on koko joukko tapauksia, joissa on osattava kirjoittaa toisin kuin sanotaan, tai ainakin toisin kuin monet sanovat. Oikeinkirjoitussäännöiksi kutsutut normit ovat valtaosaltaan juuri sellaisia, että puhutun kielen näkökulmasta ne ovat väärinkirjoitussääntöjä. Laaja katsaus suomen kielen tähän puoleen on koosteessa Suomen kirjoitusjärjestelmän epäsäännöllisyyksiä.
Tärkeimmät ”oikeinkirjoitussäännöt” (sivistyssanoja koskevia sääntöjä tässä enää toistamatta) ovat:
Kohdassa Ääntämys tarkastellaan aihetta toiselta näkökannalta: miten yleiskielen mukaista tekstiä luetaan ääneen.
Murteiden väliset erot aiheuttavat oikeinkirjoituspulmia, koska asiatekstissä pitäisi käyttää yleiskielen mukaisia asuja. Useimmiten ongelmia ei synny, koska koulussa opitaan yleiskieltä ja koska kirjoissa ja lehdissä yleensä käytetään yleiskieltä. Niinpä useimmat osaavat kirjoittaa kädet, vaikka kotimurteessa sanottaisiin käret, käet tai kälet.
Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yksittäiset sanat, joista ei aina tiedetä tai muisteta, mikä muoto on otettu yleiskieleen, kuten enää. Lisäksi on joitakin sanoja, jotka on otettu yleiskieleen tavallaan kahdesti, kahden eri murteen pohjalta, ja eriytetty eri tehtäviin.
Esimerkiksi lähdettää ja lähettää ovat alkujaan saman sanan länsi- ja itämurteinen muoto. Itämurteinen asu lähettää on vakiintunut yleiskieleen, mutta länsimurteinen asu lähdettää muodostunut erilliseksi sanaksi, jolla on rajallinen merkitys ”tehdä abortti”.
Monissa sanoissa on jonkinlainen j:n tapainen konsonantti i:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin jos i kuuluu diftongiin. Esiintyminen ja äänteen pituus riippuu paljolti murteesta ja puhujan henkilökohtaisestakin puhetavasta, esim. aion ∼ aijon ∼ aijjon, leija ∼ leijja, lukia ∼ lukija, sioittaa ∼ sijoittaa. Tosin monikin itse uskoo lausuvansa tällaiset sanat virallisen kirjoitusasun mukaisesti, vaikka esimerkiksi sijoittaa-sanassa ei todellisuudessa yleensä äännetä j:tä.
Kirjakielen normit taas määräävät kirjoitusasun sanan tyypin mukaisesti. Tämä on tavallaan täysin mielivaltaista, tavallaan käytännöllistä. Säännöt ovat:
Vastaava ilmiö on v:n tapaisen äänteen esiintyminen u:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin silloin, kun u kuuluu diftongiin, esim. kauan ∼ kauvan ∼ kauvvan. Tässäkin kirjakielen normit pitävät sanan tyyppiä ratkaisevana:
Tämä sana ei sinänsä ole kovin tärkeä, koska lähes aina sen käyttöä kannattaa välttää kokonaan. Mutta oikeinkirjoitusongelma on oireellinen. Normien mukainen ja myös selvästi yleisempi kirjoitusasu on ”avoimuus”, mutta tavallisin ääntämys lienee ”avoimmuus”. Kumpaakin kirjoitusasua kummeksuu osa lukijoista.
Sana on melko uusi, ja sen taustalla on ehkä ollut sana avoimempi : avoimemman pikemminkin kuin avoin : avoimen. Ja kun ei haluttu käyttää pitkää sanaa ”avoimemmuus”, sitä vähän lyhennettiin. Mutta kielitoimisto on sanansa sanonut ja luultavasti pitää siitä tiukasti kiinni vielä kauan. Ennen taitaa sydämeen tulla toinen ämmä kuin avoimmuus voittaa kielenhuollossa.
Olisiko mahdollista tulla toimeen ilman koko sanaa? Kyseessähän on aika tyypillinen iskusana, jossa on usein aika ontto kaiku. Seuraavassa muutamia otteita sen käytöstä: ”Mitkä ovat kolme tärkeintä sanaasi? Avoimmuus, vastuullisuus ja ymmärtäminen – –.” ”–– ihmisten, toimijoiden ja tahojen kohtaaminen sekä avoimmuus koko toiminnassa – –.” ”Imago, laatu ja avoimuus.” ”Avoimuus ja tiedottamisen riippumattomuus ovat avaintekijöitä rakennettaessa tasa-arvoista tietoyhteiskuntaa. Avoimuus, Yksinkertaisuus, Toimivuus.”
Jos esimerkiksi halutaan ”lisätä avoim(m)uutta työpaikalla”, niin voisiko sen edes kerran sanoa niin, että edes luvataan jotain konkreettista, kuten sitä, että työntekijät saavat sellaista tietoa, jota eivät ole ennen saaneet? Luultavasti ei, koska tarkoitushan ei ole missään tapauksessa edes sanoissa sitoutua mihinkään.
Aika usein ”avoim(m)uus” tarkoittaa sitä, mistä ennen käytettiin nimitystä ”julkisuus”. Toisaalta usein se tarkoittaa asioista kertomista jossakin piirissä. Avoimuudesta puhuminen on siis melko epämääräistä – ei kovin avointa.
Yleiskielessä käytetään muotoa enää eikä länsimurteissa tavallista muotoa enään. Yleiskielen kantaa voi perustella ja sen voi muistaa säännöllisyydellä: muodoltaan enää on vartalon enä- partitiivi. On luonnollista sanoa en jaksa enää, koska sanotaan myös esimerkiksi en jaksa enempää (eikä enempään).
Oikea kirjoitusasu on ”mieluummin”, ei ”mielummin”. Eri sana on ”mieluimmin”, joka on superlatiivinen eli tarkoittaa ’kaikkein mieluisimmin’. On vaikea arvioida, miksi asu ”mielummin” on niinkin yleinen kuin on (joskin harvinaisempi kuin oikea asu). Tähän vaikuttaa ehkä sanan alkuperän epäselvyys: kantasanaksi on ajateltava kuvitteellinen sana ”mieluu”.
Sana ”mieluummin” on myös merkitykseltään hiukan ongelmallinen. Yleensä se tarkoittaa sananmukaisesti mieluisuutta, siis sitä, että jokin on enemmän jonkun mieleen kuin jokin muu. Mutta sanaa käytetään myös merkityksessä ’pikemmin’. Tästä Nykysuomen sanakirja esittää pari esimerkkiä, joten käytäntöä ei voi pitää suoranaisena virheenä. Epäselvyyksiä voi kyllä syntyä. Jos koirarodun määritelmässä kirjoitetaan, että rintakehä on ”mieluummin syvä kuin leveä”, se voi kielellisesti tarkoittaa joko sitä, että sekä syvä että leveä kelpaavat, mutta syvä on parempi, tai sitä, että rintakehän pitää olla pikemmin syvä kuin leveä, siis joko syvä tai ainakin syvänpuoleinen. Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, olisi parempi käyttää pikemmin-sanaa tai muuta selvempää ilmausta.
Joihinkin sanoihin kirjoitetaan usein kaksoiskonsonantti, vaikka sellainen asu ei ole sen enempää yleisen ääntämyksen kuin normienkaan mukainen. Tosin osittain nämä asut saattavat heijastella paikallista ääntämystäkin.
Sanaan ”piirustus” kirjoitetaan usein kaksi r:ää. Tämä johtunee lähinnä siitä, että se yhdistetään sanaan ”piirtää”, etenkin sen taivutusmuotoihin ja johdoksiin, kuten ”piirrän” ja ”piirros”. Virallisen selityksen mukaan kuitenkin sana ”piirustus” käsitetään sanan ”piiru” johdokseksi.
Vastaavasti sanat ”kuulostaa” ja ”arveluttaa” saavat usein toisen l:n sanojen ”kuulla” ja ”arvella” vaikutuksesta. Tässä harhaan johtavat verbien perusmuodot, joissa toinen l kuuluu vain infinitiivin päätteeseen. Taivutusmuodothan ovat sellaisia kuin ”kuulen” ja ”arvelen”.
Kirjakielessä esiintyy toisaalta -ottaa-loppuisia verbejä, kuten ”tiedottaa”, toisaalta -oittaa-loppuisia, kuten ”teroittaa”. Koska useimmat niistä ovat puhekielessä -ottaa-loppuisia, syntyy usein sekaannuksia. Tavallisinta on, että i-kirjain jää pois eli kirjoitetaan puhekielen mukaan, esimerkiksi ”tarkottaa”. Häiritsevämpää voi olla, kun pyritään kirjoittamaan erityisen hienosti, mutta tuotetaan ylihienoja asuja, kuten ”tiedoittaa”.
Ongelma koskee myös näiden verbien johdoksia, kuten ”tiedote”, ”kirjoitus”, ”viivoitin” jne.
Ongelma on tekemällä tehty. Aikoinaan, 1900-luvun alussa, pyrittiin johdonmukaiseen ratkaisuun, jossa kaikki tällaiset sanat olisi kirjoitettu puhekielen mukaisesti -ottaa-loppuisina. Tätä vastustettiin, koska monien mielessä -oittaa-loppuun liittyi kauneusarvoja. Tällöin päädyttiin sovitteluratkaisuun, joka on varsin sekava. Tehty ratkaisu pohjautuu periaatteessa siihen, millaisesta sanasta verbi on johdettu. Tätä koskevat säännöt ovat kuitenkin niin tulkinnanvaraisia ja niistä on niin paljon poikkeuksia, että selvintä on opetella kunkin verbin kirjoitusasu erikseen.
Huolitelluissa teksteissä on tietysti syytä noudattaa sääntöjä tässäkin asiassa. Toisaalta sellaiset tekstit yleensä on syytä tarkistaa oikolukuohjelmilla, ja silloin ongelmat havaitaan ja voidaan korjata ilman, että tarvitsee osata ulkoa verbien kirjoitusasuja. Seuraavassa on kuitenkin lueteltu tavallisimmat ongelmaverbit oikeassa asussa:
Yleiset säännöt voidaan tiivistää seuraavasti: -oittaa-loppuisia ovat
Muutoin tämän tyypin verbit ovat -ottaa-loppuisia. Niitä ovat kaksitavuiseen o-loppuiseen vartaloon perustuvat sanat (tieto → tiedottaa), alkuperältään epäselvät sanat (karkottaa) ja sanat, jotka voi tulkita joko a- tai o-loppuiseen vartaloon perustuviksi (hajottaa, kantasanana vartalo haja- tai verbi hajota).
Vähemmän vaihtelua on johdoksissa -öttää ∼ -öittää. Yleisempi tyyppi on -öttää (esim. sähköttää, häämöttää), ja -öittää on käytössä vain, kun kantasana on kolmitavuinen, esim. yhtiö → yhtiöittää, hedelmä → hedelmöittää.
Eri tyyppiä on verbi himota ∼ himoita. Molemmat kirjoitusasut ovat normien mukaisia, mutta himoita-asu on niin paljon tavallisempi, että sitä kannattaa käyttää. Himottaa-verbissä ei ole vastaavaa vaihtelua.
Puheessa sanotaan yleensä ”viikottain”, mutta yleiskielen normien mukainen asu on ”viikoittain”. Siihen perustuvat myös edelleenjohdokset, kuten ”viikoittainen”. Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että sanat ilmaisevat toistumista, joten on luonnollista, että ne perustuvat kantasanan monikkovartaloon (esim. viikoi|ssa, joukoi|ssa).
Joissakin sanoissa on kuitenkin yksikkövartalo mahdollinen tai ainoa vaihtoehto:
Sellaisissa verbeissä, joiden perusmuoto on ota-loppuinen, taivutusvartalon oa-yhdistelmä säilyy taivutuksessa ja yleensä johdoksissa, esimerkiksi tarjota : tarjoan : tarjoaminen. Monissa puhekielen muodoissa oa tilalla on oo, esimerkiksi tarjoon : tarjoominen.
Johtimella -ja muodostetuissa tekijännimissä on kuitenkin usein oo ainakin vaihtoehtona. Kielitoimiston sanakirjassa sellaisia ovat seuraavat:
Sen sijaan sanakirjassa on kahdesta tämän tyypin verbeistä vain säännölliset johdokset: lottoaja, putoaja. Jos muodostetaan sellainen -ja-johdos, jota ei sanakirjoissa ole, on turvallisempaa käyttää säännöllistä johdosta, esimerkiksi bingoaja. eroaja.
Suomen ooma-loppuisista sanoista useimmat ovat nuorehkoja lainasanoja, kuten aksiooma, Verbikantainen on kuitenkin uudehko tarjooma (’tarjottavien tuotteiden ja palvelujen valikoima’), jonka ohella on käytössä säännöllisesti muodostettu tarjoama. Sana kokooma esiintyy vain yhdyssanassa kokoomateos. Muutoin -ma-johdokset ovat säännöllisiä, esimerkiksi kohoama, vajoama.
Johtimella mus muodostettuja ovat kokoomus ja vetoomus (ja arkikielessä myös tarjoomus).
Johtimella mo on tämän tyypin verbeistä muodostettu vain sana verhoomo.
Yleensä yhdyssana ei mukaudu vokaalisointuun silloinkaan, kun sen osat ovat muuntuneet. Esimerkiksi tälläinen ei ole yleisyydestään huolimatta yleiskieleen hyväksytty, vaan on kirjoitettava tällainen, vaikka sen alkuosan tän (tämän) loppukonsonantti on assimiloitunut jälkiosan lainen (lajinen) alkukonsonantin kaltaiseksi ja vaikka sanaa ei kai mielletä kovin selvästi yhdyssanaksi.
Kuitenkin jotteivät ja jotteivat ovat molemmat hyväksyttyjä Kielitoimiston sanakirjan mukaan. Jo Nykysuomen sanakirjassa on sama linja, joskin siinä jotteivat on merkitty harvinaiseksi (mutta ei siis virheelliseksi). Kielentarkistusohjelmat voivat antaa vääriä tuloksia: ne saattavat hyväksyä vain jommankumman vaihtoehdon.
Vastaavasti myös vaikkeivät ja vaikkeivat ovat molemmat hyväksyttyjä, samoin mutteivät ja mutteivat.
Varminta on käyttää -eivät-loppuisia muotoja, koska ne ovat kielen yleissääntöjen mukaisia. Ne ovat myös tavallisempia.
Vielä yksi erikoisuus on, että vokaalisointuun mukautunut tämmöinen on ainoa oikeaksi määritelty kirjoitusasu, vaikka se on sanoista tän ja moinen muodostunut yhdyssana, joten olettaisi, että asu on tämmoinen (vrt. tällainen).