Sivistyssanojen kirjoitusasun perusongelma on se, että usein kirjoitusasu ja äänneasu on lainattu toisistaan riippumatta vieraasta kielestä. Sivistyssanojakin koskee se yleinen sääntö, että sanat kirjoitetaan samoin kuin äännetään, suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Tähän on kuitenkin joukko poikkeuksia, ja lisäksi ääntämys horjuu joissakin tapauksissa.
Sivistyssanoja taivutetaan yleensä kuten omaperäisiä sanoja. Tähän on joitakin poikkeuksia, joita käsitellään kohdassa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.
Useimmiten paras ratkaisu sivistyssanojen kirjoittamisen ongelmiin on se, että ei kirjoiteta sivistyssanoja. Sivistyssanat ovat joka tapauksessa lukijoille vielä isompi ongelma kuin kirjoittajille. Suurin osa sivistyssanojen käytöstä voidaan hyvin korvata tutummilla sanoilla. Erityisesti kannattaa välttää sellaisia sivistyssanoja, jotka ovat merkitykseltään, kirjoitusasultaan tai taivutukseltaan vakiintumattomia.
Sivistyssanojen kirjoittamisessa on ongelmana paitsi itse sanan asu myös usein sen taivutus ja tavutus. Miten taipuu ”show”? Entä tavutetaanko ”kon-struktio”, ”konst-ruktio” vai kenties ”kons-truktio”? Näihinkin pulmiin paras vastaus on yleensä se, että ne kannattaa kiertää. Siis pyritään käyttämään vain sellaisia muotoja, joiden taivutuksessa ei ole ongelmia, ja pyritään välttämään sanan jakamista eri riveille hankalasta kohdasta.
Seuraavassa käsitellään sitä, miten sivistyssana kirjoitetaan, jos on päätetty käyttää jotakin sivistyssanaa. Luvussa Käyttäisinkö sivistyssanaa? tarkastellaan sitä, milloin ja millaisia sivistyssanoja kannattaa käyttää.
Jos olet vähänkin epävarma, tarkista sivistyssanan merkitys ja asu Kielitoimiston sanakirjasta. Jos sanaa ei ole siinä, sana on varmaankin tuntematon useimmille eikä sitä kannata yleensä käyttää. Erikoisalan kieleen se ehkä sopii; tarkista silloin alan sanastosta.
Sivistyssanojen kirjoitusasusta voidaan esittää paljonkin yleisiä sääntöjä, joista tärkeimmät esitetäänkin jäljempänä. Säännöt ovat kuitenkin osittain hankalia ymmärtää ja muistaa, ja ennen muuta niihin on paljon poikkeuksia. Huolellinen kirjoittaja tarkistaakin kirjoitusasun sanakirjasta, ennen kuin ottaa sivistyssanan omaan aktiiviseen sanavarastoonsa.
Monet oikolukuohjelmat kyllä tuntevat suuren joukon tavallisia sivistyssanoja. Jos esimerkiksi käytät Word-ohjelmaa niin, että oikeinkirjoituksen tarkistus on käytössä, ohjelma kyllä huomauttaa kirjoitusasusta ”hierarkinen” ja osaa opastaa, että se tuntisi kyllä kirjoitusasun ”hierarkkinen” (joka on oikea). Mutta jos käytät sanaa ”tryptofaani”, niin Word huomauttaa siitäkin, tarjoamatta mitään vaihtoehtoa. Tämä johtuu siitä, että Wordin sanastossa ei ole lainkaan tätä sanaa, vaikka se on ihan oikea ja oikein kirjoitettu sana.
Sanakirjasta tarkistamisessa on se etu, että saa samalla kertaa ja nopeasti selville paitsi sanan kirjoitusasun myös sen merkityksen. Tosin on hyvä ottaa huomioon, että yleiset sivistyssanakirjat eivät aina kuvaa erikoisalojen termien merkityksiä kovinkaan osuvasti.
Tarkistamiseen voi käyttää muun muassa seuraavia:
Sivistyssanakirjan suppeus ja ikä eivät ole isoja ongelmia. Pikemminkin voi olla eduksi, että kirjoittaja löytää vain melko vanhoja ja yleisesti käytettyjä sivistyssanoja, sillä uudempia ja harvinaisempia kannattaa käyttää erityisen harkitusti. Kuitenkin vanhoissa, ennen 1970-lukua julkaistuissa sanakirjoissa voi joidenkin sanojen asu poiketa nykyisistä säännöistä.
Uusia, eri alojen erikoiskieleen kuuluvia sivistyssanoja ei useinkaan ole tavallisissa sivistyssanakirjoissa tai niillä voi jopa olla virheellisiä selityksiä. Toisaalta niiden kirjoitusasun ja merkityksen tarkistaminen on erityisen tarpeellista. Tällöin voidaan käyttää jäljempänä kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvattavia tietolähteitä.
Oma historiallinen merkityksensä on vuonna 1945 julkaistulla M. Airilan toimittamalla, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisemalla kirjasella Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tarkistanut SKS:n kielivaliokunta, joka oli aikansa arvostetuin kielenhuollon auktoriteetti. Siinä on ohjeita eräistä aiheista, joista nykyiset oppaat ja ohjeet puhuvat vain vähän, ja tältä osin sitä voi edelleen harkita noudatettavaksi käytännön ohjeena. Ks. sivua M. Airilan ”Vierasperäiset sanat”: kielenhuollon historiaa ja nykyisyyttäkin.
Sitaattilainoiksi sanotaan ilmauksia, jotka on otettu sellaisinaan toisesta kielestä ja joissa pyritään mahdollisimman tarkoin säilyttämään alkukielen kirjoitusasu, periaatteessa äänneasukin. Tämä merkitsee, että ääntämys usein poikkeaa suomen kielen järjestelmästä, ja mukana voi olla vieraita kirjaimia. Sitaattilaina siis kirjoitetaan kuten sitaatti, lainaus, paitsi että sen ympärillä ei yleensä käytetä lainausmerkkejä. Voidaan myös sanoa, että sitaattilainaa käytetään kuten vierasta nimeä.
Sitaattilainan kirjoitusasu on periaatteessa tarkasti sama kuin alkukielessä, jos alkukielinen asu kirjoitetaan latinalaisiin kirjaimiin perustuvalla kirjoitusjärjestelmällä. Tämä merkitsee, että muun muassa tarkkeita, kuten aksentteja, ei saa jättää pois.
Usein on hankalaa selvittää, mikä on oikea alkukielinen asu. Jopa hakuteoksissa saattaa esiintyä asuja, joista on jätetty tarkkeita pois tai jotka ovat muuten virheellisiä. Kyseisen kielen laaja sanakirja on usein paras tietolähde. Painettu sanakirja on yleensä hyödyllisin, mutta ks. myös tietoja sanakirjoista netissä.
Lisäksi on otettava huomioon, että ranskan ja saksan oikeinkirjoitussääntöjä on muutettu joitakin vuosia sitten. Muutokset koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä ranskassa (esimerkiksi ennen kirjoitettiin ragoût, nykyisin ragout) sekä versaalin ja ß-kirjaimen käyttöä saksassa (esim. ennen Schloß, nykynormin mukaan Schloss).
Usein sitaattilaina kirjoitetaan kursiivilla, jotta se erottuisi muusta tekstistä poikkeavaksi, esimerkiksi de facto. Tämä voi olla perusteltua esimerkiksi sen takia, että tekstiä ääneen lukeva henkilö osaa varautua suomen järjestelmästä poikkeavaan lukutapaan. Ehkäpä tärkeämpää on, että kursivoinnilla osoitetaan sanat vieraiksi ja autetaan lukijaa jäsentämään virke helpommin. Kursivointi voi ikään kuin erottaa sanat tekstistä, jotta ne voi lukea ja ymmärtää erikseen, kenties sanakirjan avulla.
Jos ilmaisu kuitenkin on oletettavasti lukijoille de facto (= tosiasiassa) hyvin tuttu, on ehkä parempi jättää se kursivoimatta. Toisaalta esimerkiksi eliölajien tieteellisissä nimissä, jotka ovat luonteeltaan sitaattilainoja, on kursivointi osa nimijärjestelmän sääntöjä.
Joskus sitaattilaina kirjoitetaan kursivoinnin sijasta lainausmerkkeihin. Ks. kohtaa Lainausmerkit vieraan sanan ympärillä.
Sitaattilainojen taivuttamista kannattaa välttää, mutta jos sitaattilainaa taivutetaan ja se kirjoitetaan kursiivilla, niin myös taivutuspääte kursivoidaan. Tämä on erikoistapaus siitä, että typografista tehostetta sovelletaan koko sanaan päätettä myöten.
Taivuttamisesta muutoin kerrotaan kohdassa Vieraiden nimien ja sanojen taivutus.
Tavoitteena on säilyttää
status quo.
Pyrimme säilyttämään status
quon.
Alkoholikäymisen aiheuttaa eräs
hiivasieni, Saccharomyces cerevisiae.
Alkoholikäyminen on
Saccharomyces cerevisiaen aiheuttamaa.
Olemme selvittäneet Saccharomyces
cerevisiaen perimän.
Olemme selvittäneet Saccharomyces
cerevisiae -sienen perimän.
Useimmat lainasanat eivät ole sitaattilainoja, vaan ovat eri tavoin mukautuneet suomen kielen järjestelmään. Nykyisin, kun sanat lainautuvat usein kirjallisessa muodossa, sana voi tulla kieleen sitaattilainana, joka sitten muuttuu tavalliseksi lainasanaksi, kun se yleistyy.
Sitaattilaina-asu ja suomeen mukautunut asu saattavat elää kielessä rinnakkain jonkin aikaa. Tämä synnyttää epävarmuutta siitä, kumpaa pitäisi käyttää. Ks. kohtaa Alkukielinen vai mukautettu asu? (leasing vai liising?).
Sekä kirjoitusasu että äänneasu saattavat mukautua suomeen vain osittaisesti ja kenties keskenään eriasteisesti. Esimerkiksi ”watti” on äänneasultaan täysin mukautunut suomeen, mutta kirjoitusasussa on säilytetty w-kirjain. Usein kielenhuolto vain vähitellen hyväksyy sellaisia sivistyssanojen asuja, joissa mukautuminen on mennyt pisimmälle.
Hyvä esimerkki on ”World Wide Web”. Tässä muodossa se on selvä sitaattilaina, joka pyritään ääntämäänkin englannin mukaan. Mutta käytön yleistyessä on ruvettu käyttämään pelkkää sanaa ”Web” World Wide Webin nimityksenä. Usein se kirjoitetaan gemenalla ”web”, ja tavallisesti w-kirjain jo ääntyy kuten v-kirjain eikä englannin mukaan. Puhekielessä, joskus kevyessä kirjoitetussakin kielessä esiintyy jo suomeen täysin mukautettu asu ”veppi”. Aika näyttää, yleistyykö se ja hyväksytäänkö se virallisesti. Toistaiseksi sanakirjat eivät sitä tunne; Kielitoimiston sanakirjassa on kyllä ”webbi”, merkittynä arkiseksi.
Esimerkki sekavasta tilanteesta on Kiinan rahayksikön nimi, joka esiintyy eri suosituksissa eri asuissa. Sitaattilaina-asu on yuan, suomeen mukautunut asu juan. Vaikka edellinen on ilmeisesti yleisempi, jälkimmäinen sopii suomenkieliseen paremmin. Kun Japanin rahayksikön nimi jeni (japaniksi yen) on käytössä suomeen mukautettuna, on johdonmukaista tehdä samoin juanille. (Sanoilla on yhteinen alkuperä, ja kummastakin käytetään symbolia ¥.)
Jos sitaattilaina on kielestä, jonka kirjoitusjärjestelmä ei perustu latinalaiseen kirjaimistoon, joudutaan käyttämään jotakin ns. siirtokirjoituksen menetelmää. Ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen. Yleensä vain tieteellisessä esityksessä kirjoitetaan tällaisia sitaattilainoja alkuperäisen kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi kreikkalaisilla kirjaimilla. Silloinkin usein mainitaan latinalaisia kirjaimia käyttävä asu sen rinnalla.
Vokaalien pituudessa pääsääntö on, että lainanantajakielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia vastaa suomessa pitkä vokaali, joka kirjoitetaan kahdella vokaalimerkillä. Ruotsissa ja monessa muussa kielessä painollinen vokaali on (puoli)pitkä yleensä silloin, kun sitä seuraa vain yksi konsonantti. Täten esimerkiksi lausutaan ja kirjoitetaan suomessa (suluissa lainanantajakielen sana, paino merkittynä aksentilla) graafinen (gráfisk) ja matematiikka (matematík), mutta biografia (biografí) ja matemaattinen (matemátisk). Varsin usein siis myös konsonantin pituus vaihtelee, ja pituuksien vaihtelut tavallaan korvaavat sitä, että suomessa ei paino vaihtele samalla tavoin kuin lainanantajakielessä. Sanaparissa politiikka – poliitikko i-vokaalien pituuksien vaihtelu selittyy ruotsin painon vaihtelulla (politík – polítiker).
Tästä toki seuraa, että voidakseen kirjoittaa (ja lausua) sivistyssanan oikein on periaatteessa tunnettava sen alkuperä, ellei sitten tarkisteta asua sanakirjasta. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole käytännössä niin iso ongelma kuin säännön poikkeusten tunteminen.
Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia. Vokaali on lyhyt seuraavissa tapauksissa:
Ensimmäisessä tavussa esiintyy vielä varsin yleisesti sekä kirjoituksessa että puheessa lyhyt vokaali, joka usein on aiemman suosituksen mukainen, mutta nykyisten normien vastainen. Nykyisen (itse asiassa jo varsin vanhan) suosituksen mukaisia ovat esimerkiksi kiivi (sekä eläimen että hedelmän nimenä), liila ja tooga.
Muutenkin normien vastaisia asuja esiintyy melko paljon. Säännöt eivät ole kovinkaan yksinkertaiset ymmärtää ja muistaa. Lisäksi joskus syntyy tulkintakysymyksiä siitä, milloin sana on yhdyssana. Kun kerran kirjoitetaan ja sanotaan ”foobinen”, voi olla vaikea muistaa kirjoittaa ”klaustrofobinen”, etenkin, kun sanojen alkuperän tunteva helposti jäsentää sanan yhdyssanaksi. Lisäksi koska vokaalien pituus tällaisissa tapauksissa on harvoin välttämätöntä sanan oikealle ymmärtämiselle, se voi käytännössä vaihdella lyhyestä pitkään, ja välimuodot ovat tavallisia. Ei ole mitään ehdotonta rajaa ”pitkän” ja ”lyhyen” ääntämyksen välillä, ja kuulijan kokema vokaalin kesto riippuu mm. sanan kokonaishahmosta, painotuksesta ym.
Oman ongelmansa sääntöjen soveltamiseen tuo se, että aina ei ole selvää, mistä kielestä laina on tulkittava otetuksi. Jos lainanantajakieleksi tulkitaan ruotsi, on kirjoitettava ja sanottava ”modeemi”, jos taas englanti, niin pikemminkin ”modemi”. Vastaavasti voidaan tulkita, että ”moduli” on lainattu suoraan latinasta, jos kohta käytännössä se lienee paljolti kirjallinen laina englannista; normien mukainen asu on kuitenkin ”moduuli”. Käytännössä sekä ääntämys että kirjoitusasu vaihtelevat.
Jotkin sanat kirjoitetaan vieraan kielen kirjoitusasun mukaan (sitaattilainojen tapaan), esim. ”diabetes”, vaikka ne ovat melko tavallisia kielen aineksia ja vaikka ne äännetään yleislainoina (”diabeettes” tai ”diapeettes”). Itse asiassa virallinen säännöstö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä se ei oikeastaan käsittele tämäntapaisia sanoja. Muodollisesti sitä kai pitäisi tulkita niin, että vokaali on pitkä (ee), koska ruotsissa on pitkä pääpainollinen vokaali eikä mikään erityinen sääntö vaadi lyhyyttä, kun taas konsonanttien pituuksia koskeva sääntö kirjaimellisesti tulkittuna vaatii yksinäiskonsonanttia (t), siis ”diabeetes”. Tämä taas ei vastaisi oikein mitään käytössä olevaa kirjoitusasua eikä mitään käytössä olevaa äänneasua.
Sivistyssanoissa konsonanttien pituus on ongelmallinen lähinnä k:n, p:n ja t:n sekä jossain määrin s:n osalta. Joskus syntyy vastaavia ongelmia myös g:n, b:n ja d:n sekä š:n osalta. Melko monissa tapauksissa kirjoitetaan vain yksi konsonantti (esim. vain yksi p sanassa ”kampanja”), mutta hyvin tavallista on ääntää kaksoiskonsonantti (”kamppanja”). Useimmissa sellaisissa tapauksissa normit vaativat sekä kirjoittamaan että lausumaan yhden konsonantin. Käytännössä kukaan tuskin huomaa, että lausut ”kanttarelli”, ellet erehdy kirjoittamaankin niin. Toisaalta joissakin sanoissa pitkä konsonantti on normienmukainen, esim. ”renessanssi”, ei ”renesanssi”.
Asiaa koskevat normit ovat melko sekavat ja viitteelliset. Seuraava pyrkii esittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ensin normien mukaisen kannan, sitten huomioita niiden vastaisesta käytännöstä.
Sananloppu -ia ei ole suomen kielen johdin, joten normien mukaan kirjoitetaan ja lausutaan esim. ”Baltia”. On normien mukaista, että esimerkiksi sanoissa ”baltti” ja ”balttilainen” on kaksi t:tä, koska niissä on suomalainen sananloppu. Toisaalta esimerkiksi sana ”Baltia” ääntyy yleisesti niin, että siinä on kaksoiskonsonantti (”Balttia”). Paljolti tähän varmaankin vaikuttavat mainitut sukulaissanat.
Sellaisissa sanoissa kuin ”hierarkia” on sananlopun -ia edellä yksinäiskonsonantti kahdestakin syystä: sananlopun vierasperäisyyden takia ja siksi, että edeltävä vokaali ei ruotsissa ole painollinen. Ruotsissa paino on lopputavulla, esim. ”hierarkí”.
Näistä normeista poikkeaminen on varsin tavallista puheessa, joskus kirjoituksessakin. Tavallisesti poikkeama on siihen suuntaan, että konsonantti kahdentuu, kuten edellä mainitussa tapauksessa ”Baltia” (”Balttia”), sanassa ”kampanja” (”kamppanja”) jne. Mutta toisenkinsuuntaista normienvastaisuutta esiintyy. Esimerkiksi sana ”hierarkkinen” kirjoitetaan hyvin usein ”hierarkinen”, ehkä sanan ”hierarkia” vaikutuksesta. Kirjoitusasu ”kraateri” on tavallisempi kuin normien mukainen ”kraatteri”, joka monista tuntuu oudolta.
Suomen yleiskielen varsinaiseen äännerakenteeseen ei kuulu sananalkuisia konsonanttiyhdistelmiä. Vanhoissa lainasanoissa sellaiset yhdistelmät ovat yksinkertaistuneet, joskin vanhassa kirjakielessä ja joskus muutoinkin on säilynyt joitakin jäänteitä. Esimerkiksi ”krapu” esiintyy sanan ”rapu” tilalla joissakin yhteyksissä, kuten ”Kravun kääntöpiiri”.
Sivistyssanoissa konsonanttiyhdistelmät yleensä eivät yksinkertaistu. Vaikka vuosisatoja sitten ruotsista lainautunut ”ranta” on r- eikä str-alkuinen (vrt. nykyruotsin ”strand”), ei sanasta ”struktur” tule sanaa ”ruhtuuri” vaan ”struktuuri”, jos tällaista sivistyssanaa halutaan käyttää. Mitä uudemmista lainasanoista on kyse, sitä todennäköisempää on, että sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä ainakin normien mukaan pitää säilyttää. Puhekielessä se saattaa lyhentyä, mutta sellaista kansanomaista ääntämystä kuin ”lyysi” (eikä ”plyysi”) pidetään monissa piireissä sopimattomana, jopa naurettavana. Kirjoituksessa ”lyysi” häiritsee vielä enemmän.
Sanansisäisetkään konsonanttiyhdistelmät eivät yleensä yksinkertaistu. Poikkeuksista mainittakoon ”posliini”, joka palautuu aiempaan muotoon ”porsliini”. Joskus sanansisäiseen konsonanttiyhdistelmään saattaa tulla puhekieleen ääntämystä helpottamaan lisä-äänne, esim. ”kenraali” ääntyy joskus ”kentraali”.
Ei voida esittää mitään kovin hyvää nyrkkisääntöä siitä, milloin sivistyssana kirjoitetaan alkukielen mukaan eli ainakin osittain sitaattilainana. Lyhyesti sanottuna uusi vierasperäinen sana aluksi kirjoitetaan sillä tavoin, ellei sen mukauttamiselle suomen kieleen ole selvää mallia. Koska esimerkiksi latinasta ja kreikasta peräisin olevia tai niitä jäljitteleviä sanoja on otettu kieleemme vuosisatojen ajan, niille yleensä löytyy malleja. Siksi sitaattilainana käsittely rajoittuu yleensä lainoihin nykykielistä, etenkin englannista. Poikkeuksen muodostavat ilmaisut, jotka koostuvat useasta sanasta, esim. status quo, non bis in idem, sekä tietysti varsinaiset sanatarkat lainaukset.
Sanan vakiintuessa ja levitessä yleiseen käyttöön sen kirjoitus- ja äänneasu yleensä mukautuvat suomeen. Tämän kehityksen nopeus kuitenkin vaihtelee suuresti, ja mukana on usein tunnelatauksia. Hieno erikoisliike haluaa olla boutique, ei putiikki, ja moni pitää asua jatsi rahvaanomaisempana kuin asua jazz.
Yleensä asiatyyliin hyväksytään helpommin sitaattilainat, esim. leasing ja case, kuin suomeen mukautetut asut, esim. liisaus ja keisi, joita monet pitävät väännelminä ja puhekielisyyksinä. Jos siis joudutaan hätätilanteissa käyttämään englannin sanoja suomessa, on sitaattilainojen (”raakalainojen”) käyttö asiatyylissä yleensä turvallisinta. Toisaalta kielenhuolto usein suosittelee pikemminkin mukauttamista kuin sitaattilainoina kirjoittamista. Painavimman sanan saattavat sanoa vaikutusvaltaiset tiedotusvälineet. Kun Helsingin Sanomat siirtyi kirjoitusasusta pizza asuun pitsa, se luultavasti vaikutti enemmän kuin kielenhuollon kannanotot yhteensä. (Kirjoitusasut pitsa ja pitseria esiintyvät ensisijaisina jo Suomen kielen perussanakirjassa.)
Sitaattilainojen tärkeän erikoistapauksen muodostavat eläinten, kasvien ja muiden eliölajien tieteelliset nimet, esim. Homo sapiens. Joskus tieteellisestä nimestä muodostetaan erikoislaina, etenkin, jos sanaa ruvetaan käyttämään yleistajuisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Tyrannosaurus voi esiintyä suvun tieteellisenä nimenä (tällä tavoin kirjoitettuna), mutta myös erikoislainaksi muodostettuna: tyrannosaurus. Tällöin tulee usein kyseeseen kirjoitusasun mukauttaminen suomen kieleen. Esimerkiksi Theropoda on mukautetussa muodossa teropodi.
Joskus lainasanan kirjoitusasussa esiintyy suomen kielelle vieraita kirjaimia. Esimerkiksi x-kirjain on suomelle vieras, vaikka sen tavallisin ääntämys ”ks” sisältää vain tuttuja äänteitä. Sen säilyminen lainasanoissa on kuitenkin poikkeuksellista.
Yleensä lainasanan kirjoitusasu mukautuu suomen järjestelmän mukaiseksi, esimerkiksi alkukielen qu-yhdistelmä yleensä korvautuu kv-yhdistelmällä.
Muutamissa sanoissa käytetään kuitenkin vieraita konsonantteja etenkin sanan alussa, lähinnä c:tä (cesium), x:ää (xylitoli), z:aa (zootomia) ja w:tä (watti). Sanat ovat siis asultaan sitaattilainan ja tavallisen lainasanan välimuotoja. Käytännössä vieraita kirjaimia on säilytetty perinteen ja ”sanakuvan” takia eli koska sanan kirjoitusasu on haluttu pitää vieraiden kielten ja vanhan käytännön mukaisena.
Å-kirjain esiintyy lainasanoissa käytännössä vain mittayksikön nimessä ångström, jota on käytetty erikoisaloilla ja joka on laajasti korvattu SI-järjestelmän mukaisella metrin kerrannaisen käytöllä: 1 ångström (Å) = 0,1 nanometriä (nm).
Joskus ovat sekä vieras että suomalaistettu kirjoitusasu käytössä ainakin siirtymäajan ilman, että toista olisi pidettävä normienvastaisena (esim. marxismi ja marksismi). Useimmiten vieraita kirjaimia sisältävät asut ovat kuitenkin virheellisiksi katsottavia muotoja ja johtuvat esimerkiksi siitä, että kääntäjä on toiminut huolimattomasti.
Ei ole mitään yleistä logiikkaa siinä, milloin vieras konsonantti on säilynyt normien vaatimassa tai sallimassa asussa. Lähinnä niin on käynyt joissakin tapauksissa sanan alussa. Vertaa: ”zootomia”, mutta ”mesotsooinen”. Lisäksi vieras kirjain on usein säilynyt silloin, kun sana on johdettu erisnimestä, esim. ”darwinismi”, joskin ”darvinismi” on nykyisin suositeltu muoto. Vieras kirjain on voinut säilyä, vaikka yhteys erisnimialkuperään on hämärtynyt, esim. sanassa ”watti”.
Eräs syy, joka puhuu esimerkiksi kirjoitusasua ”darwinismi” vastaan, on se, että sana kuitenkin äännetään eri tavalla kuin kirjoitusasu antaa ymmärtää. Vaikka erisnimi ”Darwin” saatetaan ääntää englannin mukaisesti, niin ”darwinismi” tuskin ääntyy vastaavalla tavalla. Asu ”darvinismi” antaa selvän vihjeen siitä, että sana ääntyy suomen sääntöjen mukaan. Toisaalta alkukieltä vastaava kirjoitusasu lienee turvallisempi ratkaisu esimerkiksi opinnäytetyössä. Tällaisilla kirjoitusasuseikoilla saatetaan jopa kokea olevan aatteellinen merkitys. Aikoinaan usein marksilaisuuden kannattajat käyttivät sanassa x:ää, vastustajat ks:ää.
Vanhoissa suomalaisissa nimissä esiintyvä w-kirjain on oikeastaan vain v-kirjaimen muunnelma. Ks. kohtaa W-kirjain vanhoissa nimissä. Uusissa lainasanoissa w säilyy usein silloinkin, kun sana muodostuu yleiseksi, esim. ”show”, ”watti” ja ”web”.
Seuraava taulukko esittää, miten lähinnä latinasta tai kreikasta peräisin olevien sanojen vieraat kirjaimet tai kirjainyhdistelmät yleensä mukautetaan suomen kieleen varsinaisissa lainasanoissa, siis vastakohtana sitaattilainoille ja nimille. Ensimmäisessä sarakkeessa mainitut vieraat muodot ovat tässä englannin mukaisia, koska ne ovat tunnetumpia kuin alkukieliset. Osittain englannin mukaisten asujen käyttö suomessa (”centti”, ”fixaatio” jne.) on melko tavallista, mutta se voidaan kokea jopa oireeksi siitä, että kirjoittaja on vain pinnallisesti (ehkä vain satunnaisten englanninkielisten verkkosivujen pohjalta) tutustunut aiheeseen, josta kirjoittaa. Suomenkielisissä oppikirjoissahan tällaiset sanat yleensä kirjoitetaan oikein.
| vieras | oma | esimerkkisana | englannissa |
|---|---|---|---|
| ae (yleensä) | e | aneeminen | anaemic = anemic |
| ae (joskus) | ae | anaerobinen | anaerobic |
| c (e:n t. i:n edellä) | s | sentti | cent |
| c (muutoin) | k | kalligrafia | calligraphy |
| ch | k | kromaattinen | chromatic |
| oe (yleensä) | e | estrogeeni | oestrogen = estrogen |
| oe (joskus) | oe | poetiikka | poetics |
| ph | f | fobia | phobia |
| qu | kv | kvartaali | quartal |
| rh | r | riniitti | rhinitis |
| sc (sanan alussa) | sk | skientismi | scientism |
| sc (e:n t. i:n edellä) | s | desendentti | descendent |
| th | t | tesaurus | thesaurus |
| x | ks | fiksaatio | fixation |
| y | y | syklinen | cyclic |
| z (yleensä) | ts | paleotsooinen | paleozoic |
| z (joskus) | z | zootomia | zootomy |
Mukautussäännöistä on kuitenkin poikkeuksia, jotka yleensä johtuvat historiallisista syistä. Esimerkiksi c:n vastineena on melko usein k myös e:n, i:n ja y:n edellä, muun muassa sanoissa keraaminen (ceramic) ja kyyninen (cynical).
Sekaannuksia aiheuttaa se, että varsinaisissa sitaattilainoissa ja erisnimissä pätevät eri säännöt kuin sivistyssanoissa. Vieraan kielen sanat tulisi kirjoittaa tarkoin alkukielen mukaisessa asussa tai jotain siirtokirjoitusmenetelmää käyttäen (translitteraatiolla tai transkriptiolla, ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen.
Etenkin kirjoitettaessa kreikkalaisia sanoja latinalaisin kirjaimin tehdään usein virheitä. Klassillisen kreikan sanat tulisi kirjoittaa siten, että ksiitä vastaa ks (ei x), khiitä kh (ei ch), fiitä f (ei ph), theetaa th, zeetaa z (ei ts), rhoota r (ei rh) ja ypsilonia y (ei i). Näitä periaatteita noudatetaan myös kreikkalaisten kirjainten nimissä (paitsi nimessä ”rhoo”). Kreikkalaisperäisissä sivistyssanoissa taas khiitä vastaa k, theetaa t ja zeetaa ts (joskus z). Jotkin tutuiksi ajatellut nimet kirjoitetaan poikkeuksellisesti. Esimerkiksi ”Ksantippa” on tavallisempi kuin säännönmukainen translitteraatio ”Ksanthippa”.
Nykyisen suomalaisen siirtokirjoitusstandardin mukaan tulisi kreikkalaisissa nimissä käyttää painomerkkejä. Kuitenkin se mainitsee säilytettäväksi esimerkiksi sovinnaisasun Rodos (kreikaksi Ródos). On epäselvää, miten muita kuin paikannimiä tulisi kohdella. Ainakaan tutuimpia ja vakiintuneimpia antiikin nimiä, kuten Zeus, ei kannattane ruveta muuttamaan, tuskin myöskään sellaisia sanoja kuin Fobos Marsin kuun nimenä. Sen sijaan voi harkita kirjoittaa Ksánthos, Khrýsippos ja Theófilos.
Kreikan ρ-kirjaimen vastineena on suomalaisen standardin mukaisessa translitteroinnissa ja transkriptiossa aina pelkkä r. Kuitenkin on varsin tavallista käyttää muiden translitterointijärjestelmien ja vanhempien suomalaisten ohjeiden mukaisesti rh:ta, jopa niin, että useimmat lukijat luultavasti pitäisivät asua ”Pyrrhos” oikeampana kuin ”Pyrros”. Kyseisen kreikan kirjaimen nimikin kirjoitetaan lähes aina ”rhoo” (tai ”rho”), vaikka sääntöjen mukainen asu olisi ”roo”. Toisaalta suomen kielen lautakunta on erikseen asettanut asun ”Rodos” etusijalle, mainiten, että asu ”Rhodos” perustuu germaanisissa kielissä käytetyn asun jäljittelyyn (Kielikello 4/1991). Kannanottojen horjuvuutta osoittaa, että Kielitoimiston sanakirjassa on kuitenkin kirjoitusasu ”rhododendron”.
Käytettäessä kreikasta latinaan otettuja nimiä tai muita sanoja suomen kielessä on kirjoitusasu tietysti latinan mukainen, esim. ”Sappho”, ”Theophilus”, ”pharynx”. Sama koskee eliöiden tieteellisiä nimiä, joiden kirjoitusasu ei riipu tekstin kielestä, esim. Phylloscopus, Macacus rhesus, Rhododendron. Ja esim. Marsin toisen kuun nimi kirjoitetaan yleensä ”Phobos”, koska se ajatellaan latinasta lainatuksi, kun taas Kreikan mytologian nimenä se kirjoitetaan ”Fobos” (tai ehkä ”Fóbos”).
Sivistyssanoissa on usein ongelmana myös se, missä määrin äänteet mukautuvat suomen kieleen ja miten tämä heijastuu kirjoitusasussa. Varsin tavallista on, että kirjoitetaan ”asfaltti”, mutta lausutaan ”asvaltti”. Myös välimuodot ovat mahdollisia, mutta kirjoitusasussa on tehtävä valinta.
Kysymys koskee f:n lisäksi b:tä, d:tä ja g:tä. Periaatteellinen yleissääntö on, että uusissa lainasanoissa ne säilyvät vaikka ovat vanhoissa korvautuneet vastaavilla soinnittomilla äänteillä eli p:llä, t:llä ja k:lla. Mutta on erittäin tavallista ääntää ne soinnittomina tai lähes soinnittomina. Siihen tuskin edes kiinnitetään mitään huomiota paitsi silloin, kun joku haluaa erityisesti arvostella esimerkiksi uutistenlukijan tai urheiluselostajan puhetta. Vastaavasti, joskin harvemmin, f-kirjain ääntyy v-äänteenä.
Kirjoituksessa herättää kuitenkin huomiota, jos poiketaan normien mukaisista muodoista, esimerkiksi kirjoitetaan ”psykolokia”, ainakin jos asiayhteys on melko virallinen. Vielä huonomman vaikutuksen saattaa toisaalta tehdä ns. hyperkorrekti vieraiden konsonanttien käyttö, esim. ”psygologia”. Koska ääntämys ei juuri anna tukea normienmukaisen kirjoitusasun valitsemiseen, niin sivistyssanojen sujuva oikea käyttely edellyttää käytännössä kokeneisuutta. Tämä merkitsee, että kirjoittaja on lukenut paljon sellaisia huoliteltuja tekstejä, joissa käytetään sivistyssanoja, tai tuntee vastaavia sanoja muista kielistä.
Asiaa vielä mutkistaa se, että joissakin tapauksissa on suomen äännerakenteeseen mukautunutta ääntämystä vastaava kirjoitusasu joko vakiintunut yksinomaiseksi tai ainakin sallittu, jolloin se tavallisesti on yleistymässä. Esimerkiksi ”asvaltti” mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa, joskin päähakusanana on ”asfaltti”. Vastaavasti ”turbiini” ja ”turpiini” ovat molemmat käypiä vaihtoehtoja, mutta ”turbiini” on yleisempi kirjoitusasu (vaikka ääntämys on yleensä ”turpiini” tai jonkinlainen välimuoto).
Monissa uudehkoissa lainasanoissa on korvattu b p:llä, g k:lla tai d t:llä, vaikka sivistyssanaluonne saattaa olla aivan ilmeinen.
Nämä sanat ovat toisaalta yleensä sen verran tavallisia, että niissä ei tule tehdyksi virheitä. Tosin kokematon kirjoittaja, joka ei ole tottunut näkemään tällaisia sanoja kirjoitettuina, saattaa sortua hyperkorrektien muotojen käyttöön.
Vanhastaan on joissakin sanoissa horjuvuutta o:n ja u:n välillä, esim. ”lavoaari” –”lavuaari”. Yleensä silloin u:llinen muoto on arkikielessä yleisempi, puhekielessä liki yksinomainen, kun taas o:llinen muoto saattaa olla kielen normien mukainen ja kirjakielessä jossain määrin käytetty. Tapausten taustalla on se, että ruotsissa merkitään o:lla usein äännettä, joka vastaa suomen u:ta. Niinpä sanasta ”lavoar” tuli puhuttuun suomeen ”lavuaari”, mutta kun kirjoitusasun lähtökohdaksi on otettu ruotsin kirjoitusasu, on saatu ”lavoaari”.
Lainaaminen englannista on tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia. Kun englannissa on sana ”hacker”, niin miten käy a:lle, kun sana mukautetaan suomen kieleen? Luonnollista olisi, että käytetään englannin ääntämystä lähinnä vastaavaa vokaalia: ”häkkeri”. Mutta varsin yleistä on ottaa lähtökohdaksi vokaalien osalta kirjoitusasu: ”hakkeri”. Ja usein viralliset suositukset ovat samalla linjalla, jostain syystä. Kenties yksi syy on, että ä:llisiä asuja pidetään rahvaanomaisina, koska niissä on suomen kielelle ominainen kirjain. Toinen mahdollinen syy on, että sana ajatellaan lainautuneen kirjallista tietä, ehkä jopa niin, että englannin äänneasua ei tunneta tai ei ainakaan ajatella.
Sellainen vaihtelu kuin ”primäärinen” – ”primaarinen” johtuu siitä, että tämäntapaiset sanat ovat alkujaan tulleet ruotsista (esim. ”primär”), mutta myöhemmin on ruvettu käyttämään ”latinaan palautettuja” asuja, tässä sanaan ”primarius” palautuvaa asua. Nykyisin vaikuttaa ehkä myös englannin kirjoitusasu (esim. ”primary”).
Yleensä a:lliset muodot ovat nykyisin tavallisempia, suositellumpia ja yleistymässä. Monissa sanoissa (esim. ”atomaarinen”) ä:llinen asu tuskin tulisi edes kyseeseen, joissakin se taas antaisi selvästi vanhahtavan vaikutelman (esim. ”vulgääri”). Mutta esimerkiksi sanoissa ”primäärinen” ja ”binäärinen” ä:llisyys on varsin tavallista, joskin a:llisiakin muotoja esiintyy. Useissa tapauksissa suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin a:llinen, koska ä:llinen rikkoisi vokaalisointua (esim. ”sekundäärinen”).
Kuitenkin monet sanat ovat täysin vakiintuneet ä:llisiksi.
Usein on pyritty lyhentämään esimerkiksi -aalinen- ja -iivinen-loppuisia adjektiiveja jättämällä pois -nen-loppu, jota on pidetty turhana. Joissakin tapauksissa lyhyt muoto on yksinomainen tai vallitseva, esim. ”banaali”. Sen sijaan sellaiset muodot kuin ”sosiaali” ja ”destruktiivi” eivät ole saaneet laajaa levikkiä eivätkä kovin lämmintä vastaanottoa kielenhuolloltakaan. Tosin kielilautakunta on pitänyt mahdollisena käyttää lyhyempiä muotoja ”sellaisista sanoista, jotka muissa uusissa kielissä ovat samoin lyhytmuotoisia (esim. sosiaali – social, sozial) ja jotka eivät ole suomessa käytetyistä substantiiveista johdettuja sillä tavoin kuin esimerkiksi materiaalinen on johdettu substantiivista materiaali”. (Näin selostettuna Nykysuomen sivistyssanakirjassa.) Osasyynä kielenhuollon epäileväiseen asenteeseen on ollut se, että on pelätty lyhentämisen yleistyvän sanoihin, joissa lyhyellä muodolla ei ole esikuvaa muissa kielissä, esim. ”dynaami” tai ”teatraali”.
Useimmiten on syytä suosia -nen-loppuista muotoa silloin, kun lyhyt ja pitkä kilpailevat keskenään. Se vaikuttaa yleensä asiallisemmalta ja on usein myös merkitykseltään selvempi, koska monissa tapauksissa lyhytmuotoinen adjektiivi on samanlainen kuin käytössä oleva substantiivi. Joskus substantiivi esiintyy vain erikoisalalla; esimerkiksi ”normaali” on käytössä substantiivina geometriassa, ”aktiivi” ja ”passiivi” kielioppitermeinä, ”reaali” arkikielessä ylioppilastutkinnon reaalikokeen nimenä jne. Toisaalta jotkin sanat ovat sen verran laajasti käytössä lyhytmuotoisina, että -nen-loppu voisi oudoksuttaa. Vaikka ”radikaalinen” olisi selvempi kuin ”radikaali”, joka voi substantiivina olla paitsi radikaalista ihmistä tarkoittava myös mm. kemian termi, on aika vakiintunutta puhua radikaaleista uudistuksista.
Lyhyet muodot ovat (lähes) yksinomaisia yhdyssanojen alkuosissa, esimerkiksi ”sosiaaliala”, ”primitiivireaktio”.
Aiemmin käytettiin yleisesti sellaisia muotoja kuin ”fyysillinen” silloin, kun ruotsissa on johdin ”-isk” liittyneenä suoraan kansainväliseen sanavartaloon, esim. ”fysisk”. Yleinen suuntaus on kuitenkin ollut kohti johtimen ”-llinen” lyhentymistä johtimeksi ”-nen”, aluksi pitkissä sanoissa, sitten lyhyissäkin.
Lyhentyminen ei kuitenkaan koske sellaisia sanoja, jotka on muodostettu suomen kielessä ja joita ei lainkaan ole adjektiiveina lainattu. Niinpä sanotaan tietysti ”kaupallinen” jne. Lyhentyminen ei täten koske myöskään sellaisia sanoja kuin ”draamallinen”, joka on ajateltava itsenäisesti sanasta ”draama” suomen kielessä johdetuksi. Samoin: ”tyylillinen”, ”tyypillinen” (mutta: jonkin tyyppinen).
Poikkeuksena voidaan pitää sanaa ”teknillinen”, joka on käytännöllisintä tulkita nimenomaan tekniikkaan tieteen- ja ammattialana viittaavaksi: teknillinen korkeakoulu, teknillinen opetus (= tekniikan opetus). Tällöin lyhyempi muoto ”tekninen” jää eri merkitykseen, käytännöllisiin taitoihin ja menettelytapoihin yleisesti viittaavaksi. Ainakin tekniikan alalla yleisesti ajatellaan näin; taustalla on, että ”tekninen” koetaan väheksyväksi. Hiukan samantapainen tapaus on ”klassillinen”, jota monet suosivat, koska se tuntuu arvokkaammalta kuin tavallisempi ”klassinen”. Erikseen on vielä huomattava ”kristillinen”, jossa l-aineskin on lainaa (vrt. ”kristlig”).
Toisen lyhentymiskysymyksen muodostavat sellaiset verbit, jotka johtuvat ruotsin -isera- tai -icera-loppuisista sanoista. Osa niistä on suomessa -isoida-loppuisia, osa lyhyemmin -oida-loppuisia. Koska -is-aineksella ei ole mitään erityistä merkitystehtävää, on yleensä lyhyempi muoto pantava etusijalle. Joissakin yhteyksissä on otettava huomioon eri alojen organisaatioiden käytännöt. Esimerkiksi SFS käyttää asua ”standardisoida”.
Tällaisia verbejä on ehdotettu osittain korvattaviksi muodoilla, joissa on suomenkielinen johdin. Esimerkiksi ”neutraalistaa” on säännöllinen johdos adjektiivista ”neutraalinen”. Tämäntapaisia muotoja voi toki käyttää, mutta hiukan ne saattavat lukijaa oudoksuttaa, ja lisäksi ne ovat äännerakenteeltaan ehkä vähän raskaita. Vertaa tavujen pituuksia: neut-raa-lis-taa ja neut-ra-loi-da. Erikseen huomattakoon, että sanoilla ”sosiaalistaa” ja ”sosialisoida” on aivan eri merkitys.
Monissa tapauksissa esiintyy tai on esiintynyt horjuntaa verbinloppujen -koida ja -soida välillä. Aiemmin suositeltiin k:llisia muotoja, mutta jo vuonna 1974 julkaistussa Nykysuomen sivistyssanakirjassa valittiin seuraava linja:
Nykysuomen sivistyssanakirja mainitsee ensisijaisesti s:llisiksi mm. sanat dedisoida, duplisoida ja implisoida. Kuitenkin k:lliset asut dedikoida, duplikoida ja implikoida ovat nykyisin paljon tavallisempia ja on syytä siksi asettaa etusijalle. (Muotoja dedisoida ja duplisoida ei käytetä juuri lainkaan, ja implisoida on monta kertaa harvinaisempi kuin implikoida.) Niihin on osittain vaikuttanut se, että sanat ovat ikään kuin uudestaan lainautuneet – englannista, jossa esiintyy c:llä merkitty k-äänne: dedicate, duplicate.
Ongelman taustaa ja historiaa on kuvattu Pienehköön sivistyssanakirjaan liittyvässä kuvauksessa Sivistyssanojen asu kohdassa K vai s?
Poikkeuksellisesti on k vakiintunut joihinkin tämän tyypin sanoihin, esim. ”allokoida”, ”indikoida”, ”replikoida” ja (vastoin Nykysuomen sivistyssanakirjan kantaa) ”implikoida”.
Edellä otsikossa mainittu tapaus on varsin erikoinen, koska ”kritikoida” ja ”kritisoida” ovat molemmat käytössä, ensin mainittu tavallisempana. Ilmeisesti esiintyy pyrkimystä eriyttää niitä merkitykseltään: ”kritikoida” tarkoittaisi taiteellisen (tai tieteellisen) kritiikin esittämistä, ”kritisoisa” taas arvostelua yleensä ja etenkin kielteistä. Sanakirjojen mukaan nämä sanat kuitenkin tarkoittavat samaa.
Merkitysten eriyttämisen on katsottava jo tapahtuneen sanaparissa ”politikoida” ’harjoittaa poliittista toimintaa’ ja ”politisoida” ’tehdä asiasta poliittinen, poliittistaa’. (Tämä eriytyminen mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa.)
Suomen kieleen on aikoinaan lainattu tšekin kielestä hattu-s (š) suhuässän merkiksi. Tätä merkkiä ja sen peruskäyttöä käsiteltiin kohdassa Hattu-s š ja hattu-z ž.
Yleisesti hattu-s on siis suhuässän oikea merkki suomen kielessä, ja sh-yhdistelmä on vain hätäratkaisuna käytettävä korvike. Vastaavasti soinnillinen suhuässä kirjoitetaan hattu-z:lla, jos mahdollista, ja vain hätätilassa zh:lla.
Suhuässä esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Poikkeuksen muodostaa vain hyssyttelyä tarkoittava interjektio, joka ääntämyksensä perusteella olisi kirjoitettava lähinnä ”šš”, joskin se useimmiten kai kirjoitetaan ”shh”.
Lainasanoissa käytettävää š-kirjainta vastaavat eri lainanantajakielissä eri kirjaimet ja kirjainyhdistelmät, etenkin sh, ch ja sch, joskus harvoin š. Sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa suhuässäkin kirjoitetaan alkukielen mukaan, joten niitä suositus hattu-s:n käytöstä ei koske.
Sitaattilainojen johdoksissakin käytetään yleisesti alkukielen kirjoitusasua, vaikka johdoksen muodostaminen jo osoittaa, että kyseessä on pikemminkin varsinainen lainasana kuin sitaattilaina. Toisaalta tällaiset sanat ovat yleensä arkisia, eikä niitä juuri käytetä huolitellussa kielessä.
Hattu-s:ää tai hattu-z:aa ei ole syytä käyttää kiinasta transkriboiduissa nimissä ja sitaattilainoissa, koska se ei kuulu nykyiseen transkribointijärjestelmään. Sama koskee käytännössä myös japanilaisia nimiä. Toisaalta jos sitaattilaina on muodostunut varsinaiseksi lainasanaksi, se kirjoitetaan suomen sääntöjen mukaan.
Sen sijaan hattu-s:ää tulisi suomalaisten standardien mukaan käyttää mm. venäjän ja arabian sanoissa, kun ne kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin; ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen.
Käytännössä etenkin arabiankielisissä nimissä on tavallista käyttää sh-yhdistelmää mm. siksikin, että aina ei tiedetä, onko kyseessä varsinaisesti arabialainen nimi vai arabialaisperäinen, mutta englanninkieliseen ympäristöön mukautunut nimi (esim. Omar Sharif, ei Šarif).
Heprean siirtokirjoituksen suomalainen standardi sallii sekä š:n että sh:n, mainiten ne tässä järjestyksessä. Käytännössä sh on lähes yksinomainen.
Epäselvää on, miten tulisi suhtautua vieraissa nimissä esiintyvään š- tai ž-kirjaimeen silloin, kun tämä kirjain ei ole käytettävissä, mutta se kuuluu nimen alkuperäiseen asuun (ei translitterointiin) esimerkiksi tšekin tai liettuan kielessä. Korvaaminen sh:lla tai zh:lla ei vaikuta luontevalta. Tavallisinta on käytännössä jättää tarke pois. Täten esimerkiksi nimi ”Žīgure” typistetään yleensä muotoon ”Zigure”, jos joudutaan käyttämään suppeaa merkkivalikoimaa.
Kielenhuollon käsikirja toteaa oudosti: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry (voidaan suomalaisemmin kirjoittaa serri), shetlandinponi, venäläislainassa pasha ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.”
Kuitenkin Kielitoimiston sanakirja esittää päähakusanana muodon ”šakki”, joskin mainitsee asun ”shakki” rinnakkaismuodoksi, ja kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan ”šakki” yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa on käytettävä merkkiä š.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää vaihtelun šakki ∼ shakki muka yhtenä tapauksena useasta (”Muutamasta sanasta on käytössä sekä š:llinen että sh:llinen muoto”). Kuitenkin kaikki muut esimerkit ovat japanin sanoja kirjoitettuina toisaalta lainasanoina, toisaalta sitaattilainoina (esimerkiksi suši ∼ sushi).
Monissa lainasanoissa suhuässä on yleisesti korvautunut tavallisella ässällä, ja tällöin kirjoitetaan s-kirjain. Lisäksi käytännössä äännetään varsin yleisesti tavallinen ässä silloin, kun normien mukaista olisi kirjoittaa š ja lausua suhuässä.
Jo Nykysuomen sanakirjaan omaksuttiin tavallinen s eräisiin tapauksiin, joissa aiemmin oli ainakin periaatteessa äännetty suhuässä, nimittäin
Vuonna 1968 kielilautakunta lisäksi suositteli s:n käyttöä
Suuntaus on jatkunut. Nykyisin kirjoitetaan jo usein (ja on sallittua kirjoittaa) ”sekki” ja ”sokki”, joskin varsinkin jälkimmäiseen sopii monien mielestä paremmin suhuässä sanan merkityksen takia.
Tilanne on epävakaa, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä olisi viralliseen kielenkäyttöön sopivin muoto. Ääntämys vaihtelee paljolti kirjoitusasusta riippumatta, puhujan ja puhetilanteen mukaan. Varsin monissa edellä mainituissa s:llisiksi jo päätetyissäkin sanoissa äännetään usein suhuässä, samoin (ehkä tyylisyistä) esimerkiksi sanassa ”samppanja”.
Aika ajoin herätetään kysymys siitä, eikö ole sopimatonta käyttää monikkoa yksikkönä ja kaksinkertaista monikkoa. Tällöin tarkoitetaan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin ”fakta” ja ”pinssi”, jotka perustuvat lainanantajakielen monikkoon. (Latinan factum : facta, englannin pin : pins.) Eikö sana ”faktat” ole kummallinen kaksoismonikko, kun siinä on sekä latinan monikon pääte -a että suomen monikon pääte -t? Joskus on jopa esitetty, että lähtökohdaksi pitäisi ottaa latinan yksikkömuoto, jolloin faktojen asemesta puhuttaisiin faktumeista.
Ei ole erityisen harvinaista, että sana lainautuu monikkomuotoisena, mutta saa uudessa ympäristössään yksiköllisen merkityksen. Jos sana esiintyy enimmäkseen monikossa, tämä on aika luonnollistakin. Kun sana on kerran tullut tunnetuksi lainanantajakielen monikon mukaisessa muodossa, ei ole kovin järkevää lainata erikseen yksikkömuotoa. Pikemminkin on luonnollista käyttää kerran lainattua muotoa sekä yksikössä että monikossa, taivuttaen sitä oman kielen mukaisesti.
Sivistyssanoissa yhdistelmät ”ng” ja ”gn” ääntyvät eri tilanteissa osittain eri tavoin. Tästä johtuu myös horjuvuutta kirjoitusasuun. Yhdistelmän ”gn” g-kirjain ääntyy yleensä äng-äänteenä, ei sellaisena g-äänteenä kuin esimerkiksi sanassa ”graafinen”. Siis esimerkiksi sana ”signaali” ääntyy kuten kirjoitusasu ”singnaali” ääntyisi, ja siksi joskus erehdytään kirjoittamaankin näin. Toinen virheellinen asu on ”singaali”.
Sivistyssanojen kirjoitusasu ei aina täysin vastaa äänneasua. Kirjoitetaan esimerkiksi ”boa”, mutta lausutaan ”booa”. Äänneasukin voi vaihdella, mutta enimmäkseen se on mainitun ristiriidan seurausta: kun ei aina kirjoiteta niin kuin lausutaan, niin saatetaan ruveta lausumaan niin kuin kirjoitetaan. Joku voi ruveta lausumaan ”boa”, varsinkin, jos tutustuu sanaan vain kirjallisessa muodossa.
Ongelmia lisää se, että kirjoitusasun ja äänneasun välistä eroa ei aina myönnetä edes sanakirjoissa, kielenoppaissa ja oikeinkirjoitusohjeissa. Yleisten ohjeiden mukaan oikea asu olisi ”booa”, koska ei ole mitään syytä, miksi ruotsin pitkää painollista vokaalia ei tässä vastaisi suomen pitkä vokaali. Mutta jostakin syystä virallisissa sanakirjoissa on ”boa”, ja siksi sitä on pidettävä ainakin toistaiseksi virallisesti oikeana asuna. Säännöthän mainitsevat, että niistä on poikkeuksia yksittäisissä sanoissa.
Vaikka kyse on periaatteessa kansainvälisistä sanoista, ne esiintyvät eri kielissä eri muodoissa ja mukautuvat kunkin kielen järjestelmään eriasteisesti. Perusongelma on, että kun sekä kirjoitus- että äänneasu tulevat vieraasta kielestä, syntyy ristiriita vastaanottajakielen yleisen järjestelmän kanssa. Ja osa kielenkäyttäjistä omaksuu sanan kirjallisessa muodossa, osa taas puhutussa muodossa.
Yleinen suuntaus on kohti sanojen vähittäistä mukautumista vastaanottajakieleen. Mutta se on usein varsin hidasta ja herättää paljon vastarintaa. Jostakin syystä monet haluavat pitää kiinni siitä kirjoitusasusta, kirjoitetun kielen ”hahmosta”, joka on tuttu muista kielistä ja sanan vanhasta asusta. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain meidän maahamme ja suomen kieleen. Kiihkeitä riitoja on syntynyt esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa, kun on ehdotettu jotain niin hurjaa kuin ph:n korvaaminen f:llä sivistyssanoissa. Suomessahan sellainen muutos satuttiin tekemään aikoja sitten, ja siksi meistä sellaiset kirjoitusasut kuin ”philosophia” suomenkielisessä tekstissä eivät ole sivistyneitä, vaan osoittavat joko osaamattomuutta tai kömpelöä leikinlaskua.
Jos sana joudutaan jakamaan eri riveille, niin viralliset säännöt ovat vaatineet tai suosittaneet useissa tapauksissa sivistyssanan jakamista toisin kuin yleensä suomen kielessä, esimerkiksi at-tribuutti eikä att-ribuutti. Joissakin tapauksissa säännöt ovat sallineet molemmanlaiset vaihtoehdot, esimerkiksi demo-kratia tai demok-ratia.
Sääntöjä on kuitenkin hankala selvittää ja muistaa. Lisäksi lukija voi hämmentyä suomen kielen yleissääntöjen vastaisesta jaosta. Tietokoneen tekemässä tavutuksessa normaali suomen kielen tavutuskin on hyvin hankalaa toteuttaa tietokoneilla täysin oikein (siis myös yhdyssanat oikein tavuttaen; ks. kohtaa Tavutus), ja tällaiset poikkeukset aiheuttavat vielä lisäongelmia, joten niitä on toteutettu hyvin vaihtelevasti.
Lisäksi sääntöjen sisältökin on epäselvä muun muassa siksi, että mm. Kielitoimiston sanakirja ei sisällä tavutusohjeita. Nykysuomen sivistyssanakirja, joka on muutenkin hyvä hakuteos, sisältää kyllä tavutustiedot, mutta se on jo monelta osin vanhentunut.
Nykyisin tilannetta helpottaa, että Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas selkeästi sallii suomen mukaisen tavutuksen: ”Vierassanojen tavutuksessa voi noudattaa joko vierassanan yhdysosien mukaista tavujakoa tai suomen kielen mukaista tavutusta.”
Kuitenkin EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeiden mukaan (kohta 10.5 Tavutus) mukaan ”Erikoislainasanoista selvät yhdyssanat jaetaan osiensa välistä”, kun taas muissa tapauksissa on kaksi mahdollista tavutustapaa. ”Selvistä yhdyssanoista” se esittää esimerkkeinä sanat serbokroaatti ja subtrooppinen, muista tapauksista taas progressiivinen ja substanssi. Ohje on siis varsin tulkinnanvarainen.
Sivistyssanojen eri riveille jakamista koskevat erikoissäännöt perustuvat sanojen alkuperään, tarkemmin sanoen siihen, että sana saattaa olla alkujaan yhdyssana tai sisältää etuliitteen. Esimerkiksi demokratia on alkujaan yhdyssana, ja tämä on melko helppo ymmärtää, kun ajattelee sen rinnalla sellaisia sanoja kuin aristokratia ja byrokratia. Paljon hankalampi on sana attribuutti, koska sen tavutussääntö perustuu siihen, että alkuosa at- on alkujaan etuliite (samaa alkuperää kuin latinan sana ad, jonka konsonantti on tässä muuttunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi).
Joissakin tilanteissa esiintyy kolmenkinlaista tavutusta. Esimerkiksi sanan konstruktio ensimmäinen konsonanttiyhdistelmä voidaan jakaa kolmella tavalla:
Silloin, kun kirjoittaja itse jakaa tekstinsä eri riveille, voidaan ongelmat yleensä välttää sillä, että sanaa ei lainkaan jaeta sellaisesta kohdasta, jossa normi saattaisi vaatia suomen kielen yleisistä säännöistä poikkeavaa jakamista. Esimerkiksi tavutus attri-buutti tai konstruk-tio on luonteva ja myös normin mukainen. Jos kuitenkin sana joudutaan jakamaan tulkinnanvaraisesta kohdasta, aiheuttaa suomenmukainen tavutus yleensä vähemmän hämmennystä kuin sanan alkuperän mukainen.
Joskus sana on sekä kirjoittajan että lukijan helppo hahmottaa yhdyssanan omaiseksi, vaikka se ei suomen kielen kannalta varsinaisesti yhdyssana olekaan. Silloin voi jakaa alkuperän mukaisella tavalla osien rajalta: demo-grafia, kalli-grafia.
Joissakin vierasperäisissä sanoissa, kuten anti-intellektualismi, on yhdysmerkki kahden identtisen vokaalin välissä. Tällöin sanaa voi käsitellä yhdyssanana myös rivityksen kannalta, vaikka kyseessä ei varsinaisesti ole yhdyssana suomen kielessä. Jakaminen yhdysmerkin jäljestä on siis sallittu, joskaan ei välttämättä kovin hyvä jakotapa.
Erikoistapauksen muodostaa sana kooperatiivinen sukulaisineen (kooperaatio, kooperoida). Normien mukaan ne kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, mutta lausutaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi [ko-operatiivinen]. Kielikellon 4/2023 artikkeli Kooperatiivinen ja anti-inflammatorinen sanoo erikseen:
Jos sana kooperatiivinen on tarpeen jakaa eri riveille sanan alusta, se jaetaan osiin ko + operatiivinen, ei siis ”koo-peratiivinen”.