Nykyajan kielenopas, luku 8 Taivutus:

Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus

Sisällys:

Nimien taivutuksen perusteet

Erisnimien taivutus on useimmiten on­gel­ma­ton­ta. Jos ihmisen sukunimi tai ta­va­ra­mer­kin nimi on ”Karhu”, niin tätä sa­naa taivutetaan aivan kuten yleis­nimeä ”karhu”.

Erisnimet tuottavat kuitenkin tai­vu­tus­on­gel­mia. Joitakin nimiä ei jostain syystä haluta taivuttaa kuten vastaavaa yleis­kie­len sanaa. Lisäksi monen vieraan nimen loppu­osa sopii huonosti suo­men kielen taivutus­jär­jes­tel­mään.

Saako nimen haltija määrätä taivutuksen?

Usein väitetään, että ihmisellä tai or­ga­ni­saa­tiol­la on oi­keus määrätä nimensä tai­vu­tuk­ses­ta. Sel­lais­ta oikeutta ei mikään laki anna. Nimet ovat kielen sanoja, ja niitä käytetään kielen sääntöjen mukaan.

Useimmat suoma­lais­ten nimien tai­vu­tuk­sen poikkeukset ja ongelmat kos­ke­vat joko murteellisen taivutuksen käyttöä yleis­kielessä tai halua pitää nimi (kuten Lempi tai Orpo) erossa vastaavan yleisnimen merkityksestä.

Ryti ja Raade

Joitakin sukunimiä on taivutettu yleis­ten sääntöjen vastaisesti vain sen takia, että niiden kuuluisat kantajat ovat niin halunneet. Näitä ovat ”Ryti” ja ”Raade”, joita on toivottu taivutettavan niin, että genetiivit ovat ”Rytin” ja ”Raaden” eikä normaalien sääntöjen mukaan ”Rydin” ja ”Raa­teen”. Näin useimmiten taivu­te­taan­kin, ja niinpä on syntynyt tilanne, jossa kirjoittaja ei oikeastaan voi lainkaan taivuttaa näitä nimiä ilman, että lukijoiden merkittävä osa pitää taivu­tus­ta vää­rä­nä. Jos tekstissä mainitaan Risto Ryti tai Uolevi Raade vain kerran, voidaan teksti yleen­sä muo­toil­la niin, että nimet esiintyvät vain perusmuodossa.

Taivutus Ryti : Rytin perustuu murteisiin. Taivutukseen Raade : Raaden lienee vaikuttanut se, että taivutus Raade : Raateen muuttaa sanan vartaloa huomattavasti.

Erilaisia kannanottoja

Kielikellon 1/1991 artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus annetaan perus­ohjeek­si, että sukunimiä taivutetaan kuten yleisnimiä, mutta sitten on poikkeus: ”Jos sanal­la on kielessä kaksi taivutus­tapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyt­tää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moit­tee­ton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyt­täi­si­kään.”

Sekaannuksia on aiheuttanut kielenopetus ja -ohjailu, jossa on väitetty, että nimen­hal­ti­jal­la on oikeus määrätä nimestään. Kielenhuollon käsikirja esittää (5. painoksessa v. 2003 s. 171): ”Nimenhaltijan omaa toivetta on syytä kunnioittaa suku­nimien taivutuksessa.” Reuna­huo­mau­tuk­ses­sa se sanoo vielä voimakkaammin: ”Omaa mieli­pidettä kunnioitettava”. Tämä kielen­huollon kannaksi väitetty näkemys ei siis ole viral­linen, ja se on suorastaan absurdi. Kielenhuollon kantahan on, että jos nimelle on kaksi taivutus­tapaa, voidaan ottaa huomioon asianomaisen oma tapa. Tässä kyllä on ainakin sävyeroja nimistön­huollon ja muun kielen­huollon välillä: nimistönhuolto esittää selvemmin sen linjan, että nimeä taivutetaan kielen sääntöjen mukaan.

Sopiva linja: yleiskielinen taivutus, harvat poikkeukset

Sukunimiä kannattaa taivuttaa yleiskielen sääntöjen mukaan, yleensä noudattaen jäljempänä mainittavia Kotuksen hakemistoja.

Mahdollisia poikkeustapauksia ovat lähinnä edellä mainitut ”Ryti” ja ”Raade”, joissa niissäkin on kyse lähinnä mukautumisesta kieliyhteisön vallitsevaan käytäntöön, joka puolestaan on aikoinaan mukautunut kahden tunnetun henkilön toivomuksiin. Kieli­toimiston ohjeissa esitetään näille nimille kaksi taivutusta, Rytin (~ Rydin) ja Raateen (~ Raaden).

Poikkeus­nimien joukkoa ei ole syytä laajentaa. Oikeita taivutuksia ovat esimerkiksi taivutus Lonka : Longan (ei Lonkan) ja Rämet : Rämeen (ei Rämetin), vaikka virheellisiä taivutuksia on esiintynyt melko usein lehdissä. (Jälkimmäisessä tapauksessa on vaikuttanut, ettei nimen perusmuotoa ole hahmotettu räme-sanan murremuodoksi.)

Tosin taivutus Orpo : Orpon on yleistynyt Petteri Orvon vaatimuksesta, ja kielitoimiston ohjeissakin on kahtalainen taivutus, Orvon (~ Orvon). Poliittisesti tai muuten merkittävien henkilöiden nimien taivutuksessa saattaa esimerkiksi toimittaja joutua ottamaan huomioon lehtensä linjan, ja tässä asiassa useimmat tiedotus­välineet ovat omaksuneet taivutuksen Orpo : Orpon.

Edellä mainituissa tapauksissa ohjeissa on sulkeet toisen vaihtoehdon ympärillä, ja tämän voi tulkita niin, että se on tois­sijainen ja ehkä jopa vain erikois­tilanteisiin kuuluva. Kotuksen uutinen Sukunimiä kannattaa taivuttaa Kotuksen ohjeiden mukaan (1.6.2016) viittaa täl­lai­seen tulkintaan: ”Kotuksen suosituksen mukaan sukunimi [Orpo] taipuu ensisijaisesti kuten vastaava yleissana orpo : orvon. Orpon-taivutus on harvinaisempi alueellinen taivutus­tapa.”

Perusteluja yleiskielisen taivutuksen käytölle

Suppeankin vaihtelun salliminen on epäkäytännöllistä ja häiritsevää. Vaikka vaihtelu pe­rus­tui­si kielessä jo oleviin eroihin, ennen muuta murrevaihteluun (esim. Närhen ∼ Närhin), ei ole perusteltua yleiskielessä sallia kirjavuutta sen enempää kuin sanojen taivu­tuk­ses­sa yleensäkään. Sellaisessa kielenkäytössä, joka muutenkin on murresävytteistä, tilanne on toinen. Sukunimeä taivutetaan yleiskielen vastaisesti perhepiirissä ja muussa paikal­li­ses­sa kielenkäytössä. Kun ruvetaan kirjoittamaan tai puhumaan yleiskieltä, pitää selvistä mur­teel­li­suuk­sis­ta luopua myös nimissä. Tämä linja edellyttää, että nimen haltija tarvittaessa hal­lit­see nimen kaksi eri taivutusta. Vaatimus on paljon kohtuullisempi kuin se, että kaikkien muiden pitäisi tietää, miten itse kukin haluaa nimeään taivuttavan tai mistä itse kukin on kotoi­sin ja miten nimeä taivutetaan seudun murteessa.

Osmo Ikolan toimittama Nykysuomen käsikirja tiivistää ja perustelee hyvin, miksi ihmisellä ei ole oikeutta määrätä nimensä taivutuksesta:

Kolmas periaate, jota kuulee puollettavan, on se, että nimen haltija itse saisi mää­rä­tä, miten hänen nimeään taivutetaan. Niinpä on tunnettua, että presidentti Ryti aikoi­naan halusi nimensä taivutettavaksi astevaihteluttomana: Ryti : Rytin. Tä­män­kin peri­aatteen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin, koska saman nimen halti­joita tavallisesti on useita. Tultaisiin siihen, että samaa nimeä olisi tai­vu­tet­ta­va eri tavoilla sen mukaan, ketä nimen haltijoista tarkoitetaan. Ehkäpä pitäisi nimen taivutus ilmoittaa jo virkatodistuksessa. Jokaisen on näin ollen tyydyttävä siihen tosi­asiaan, että hänen nimensä on kielen aines, joka taivutettaessa seuraa kielen sääntöjä; nämä säännöt eivät kuitenkaan ole joka kohdassa samat kuin ne, jotka koskevat appella­tii­vien taivutusta.

Sirkka Paikkala kirjoittaa Kielikellossa 2/2010 artikkelissa Kuka päättää, miten nimi taipuu:

Ohjeet ovat kaikille samat ja kohtelevat kaikkia nimenkantajia tasapuolisesti. Siksi yksittäisen nimenkantajan mieltymystä, joka poikkeaa yleisen sukunimen va­kiin­tu­nees­ta taivutustavasta, ei julkisessa viestinnässä ole tarvis eikä syytäkään nou­dat­taa.

Suomenkielisten sukunimien taivutus

Yleensä yleisnimen tavoin

Suomenkielisiä sukunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Usein sukunimenä käytetty sana on myös yleisnimi. Muissa tapauksissa sukunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.

Teräs : Teräksen
Tammi : Tammen
Ruutu : Ruudun
Ruuttu : Ruutun [vrt. luuttu : luutun]
Hemminki : Hemmingin [vrt. hämminki : hämmingin]

Seuraavassa käsitellään poikkeuksia tähän ja eräitä tulkintakysymyksiä.

Jos tarvitaan vain tieto tietyn suomalaisen sukunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kieli­toimiston verkkojulkaisusta Sukunimien taivutus.

Taivutusmallin valinta

Joissakin tapauksissa ei ole selvää, mikä on oikea taivutusmalli. Tämä koskee etenkin e-, i- ja s-loppuisia sukunimiä. Vastaavilla yleisnimillä on eri taivutuskaavoja. Jos sukunimi ei suoraan vastaa jotain yleisnimeä, ei ole aina selvää, taivutetaanko esimerkiksi mallin vene : veneen vai nalle : nallen mukaan.

Laajahko katsaus sukunimien taivutukseen on Kielikellon (1/1991) artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi. Laajahko luettelomuotoinen kuvaus suomalaisten sukunimien taivutuksesta sisältyy Kielitoimiston nimioppaaseen (artikkeli Sukunimien taivutus) ja vielä laajempi edellä mainittuun verkkojulkaisuun Sukunimien taivutus. Näissä lähteissä olevat tiedot ovat osittain ristiriitaisia, kuten jäljempänä kuvataan. Verkkojulkaisua lienee pidettävä vallitsevana suosi­tuk­se­na. Se on toisaalta luettelo­mainen ja sisältää suhteellisen vähän yleisten peri­aattei­den kuvauksia ja perusteluja.

Jos nimi ei esiinny Sukunimien taivutus ‑julkaisussa, voi vertailla samalla tavoin loppuvien nimen taivutuksia, joita löytyy käyttämällä haussa asteriskia (*) yleis­merkkinä. Esimerkiksi Kalanti-nimeä ei julkaisussa ole, mutta haulla *anti voi etsiä muut anti-loppuiset nimet ja todeta, että niissä kaikissa on aste­vaihtelu. Täten on luonnollista taivuttaa Kalanti : Kalannin (ei Kalantin).

Edellä mainitun artikkelin mukaiset yleiset linjat voidaan tiivistää seuraavasti:

Yhdyssanan adjektiivinen määriteosa ei taivu

Edellä käsitelty artikkeli Kenpä Sutta pelkäisi esittää ensin, että kun sukunimi on adjektiivi­alkuinen yhdyssana, alkuosa ei taivu, toisin kuin paikannimissä (vrt. Adjektiivialkuiset yhdyssananimet) ja monissa yleisnimissä. Se esittää tästä seuraavat esimerkit:

Hyvämäki : Hyvämäen : Hyvämäelle
Isoniemi : Isoniemen : Isoniemelle
Uusitupa : Uusituvan : Uusituvalle
Vanha-Perttula : Vanha-Perttulan : Vanha-Perttulalle

Se kuitenkin lisää:

Monet tämäntyyppiset sukunimet perustuvat talonnimeen ja ovat sen vuoksi pai­kal­li­ses­sa käytössä säi­lyt­tä­neet alkuosan mukautumisen. Mistään virheestä ei siis ole yleis­kielen­kään kannalta kyse, jos sanomalehdessä kerrotaan ”Seppo Uuden-Oukarin lyöjä­kuninkuudesta”.

Uudempi kannan­otto, Kieli­kellon 1/2002 kirjoitus Uusitalon vai Uudentalon? esittää taipu­mat­to­muus­ohjeen hiukan vahvemmin, mutta jättää silti avoimeksi, olisiko alku­osan tai­vut­ta­mi­nen­kin (Uudentalon, Uudentuvan) hyväksyttävää yleis­kielessä.

Sukunimien taivutus -sivustossa muun muassa kaikille siinä oleville Uusi- tai Vanha-alkui­sil­le nimille esitetään vain sellainen taívutus, jossa alkuosa ei taivu. Nämä ovat Uusikallio, Uusikartano, Uusimäki, Uusi-Oukari, Uusitalo, Uusitupa, Uusivirta, Uusivuori, Uuttu, Vanha­kettu, Vanhalempi, Vanha-Perttula, Vanhatalo. Sama koskee Hyvä-, Iso- ja Pieni-alkuisia nimiä. Näin ollen taivuttamattomuuta voi pitää yleis­kielen normina.

Poikkeuksellisia sukunimien taivutuksia

Varsinaisia poikkeuksia sukunimien taivutuksen yleissääntöön on melko vähän. Toisaalta ne muodostavat kirjavan ja hiukan hankalan kokonaisuuden.

Muutamien nimien taivutus yleis­nimen tapaan (esim. tanner : tanteren) koetaan sel­lai­sek­si, että se liiaksi muuttaisi nimen asua tai toisi liiaksi esille yleisnimen merkityksen, ja siksi taivutetaan mm. Tanner : Tannerin. Esimerkkitapauksessa taivutustapaan vaikuttaa sekin, että vältetään sekaantuminen nimeen Tantere : Tantereen.

Jotkin uudehkot, etenkin nimiä aikoinaan suomalaistettaessa sepitetyt sukunimet jätetään astevaihtelun ulkopuolelle, esimerkiksi Arko : Arkon, vaikka tämän takia taivutusmuodot saattavat langeta yhteen toisen nimen muotojen kanssa (esim. Arkko : Arkon).

Edellä mainitun artikkelin mukaan poikkeavasti taivutettavia nimiä ovat seuraavat:

Yhdysnimien taivutus

Yhdysnimeä (sukunimien yhdistelmää) taivutetaan niin, että vain jälkimmäinen nimi taipuu. Tämä pätee siitä riippumatta, kirjoitetaanko nimet erikseen vai yhdys­sanaksi, jossa on yhdys­merkki. (Erikseen kirjoittamisesta ks. Sukunimien yhdistelmä.)

Tehtävä annettiin Maija Virtanen-Lahtiselle.
Tehtävä annettiin Maija Virtanen Lahtiselle.

Tämä on vallitseva käytäntö, ja se on myös erikseen vahvistettu Kotimaisten kielten keskuksen sivulla Kylässä Aalto Virtasilla.

Suomenkielisten etunimien taivutus

Yleensä yleisnimen tavoin

Suomenkielisiä etunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Joskus etunimi on myös yleis­nimenä käytetty. Muissa tapauksissa etunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin. Perussääntö on, että suomenkielisiä etunimiä taivutetaan suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Tähän sisältyy myös astevaihtelu.

Terttu : Tertun
Jukka : Jukan
Antti : Antin

Tähän on kuitenkin useita poikkeuksia, etenkin tapauksissa, joissa sana on käytössä myös yleisnimenä. Seuraavassa kuvataan yleisiä periaatteita.

Jos tarvitaan vain tieto tietyn etunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Etunimien taivutus.

Erottaminen yleisnimestä

Joitakin etunimiä taivutetaan toisin kuin yleis­nimiä, lähinnä siksi, että mielle­yhtymä vas­taa­vaan yleisnimeen koettaisiin liian häi­rit­se­väk­si. Ehkäpä kuvaavin esimerkki on Veli : Velin. Jos sitä taivutettaisiin kuten yleis­nimeä veli : veljen, voisi puheessa (ja joskus kirjoituksessakin) syntyä todellisia väärin­käsityksiä. Monissa etunimissä ei tämän takia ole astevaihtelua. Lisäksi usein loppu-i säilyy taivu­tus­muodoissa, vaikka vastaavassa yleisnimessä se vaihtelee e:n kanssa.

Lempi : Lempin
Into : Inton
Kunto : Kunton

Toisaalta joissakin tapauksissa poikkeaminen yleisnimen taivutuksesta olisi häiritsevää. Taivutus Poika : Poikan koettaisiin oudoksi.

Poika : Pojan

Useiden nimien taivutuksessa on kaksi vaihtoehtoa, esimerkiksi Satu : Sadun ja Satu : Satun. Tässä tapauksessa kielenhuollon kanta on epäselvä, mutta astevaihtelu (Sadun) on joka tapauksessa sallittu. Ei siis tarvitse kysyä jokaisen Sadun mieli­pidettä nimensä taivutuksesta. Perustelut ovat samat kuin sukunimien osalta: nimi ei ole kan­ta­jan­sa omaisuutta vaan osa kieltä.

Satu : Sadun

Kaksoiskonsonanttien astevaihtelu

Kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat suomalaisissa nimissä aina astevaihtelussa.

Markku : Markun

Joskus halutaan, että esimerkiksi Markko-nimeä taivutettaisiin Markko : Markkon, jotta se eroaisi Marko-nimestä. Tämä on kuitenkin aika lailla suomen kielen järjestelmän vastaista, sillä kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa kaikissa yleiskielen sanoissa. Joissakin mur­teis­sa erisnimien kaksoiskonsonantit ovat vaihtelemattomia, mutta yleiskielessä sellainen olisi häiritsevää.

Rajanvetoa vieraskielisiin nimiin

Vieraskielisiä nimiä taivutetaan kuten vieraita sanoja yleensä, vaikka henkilö olisi suomenkielinen.

Charlotte : Charlotten

Joskus on tul­kin­nan­varais­ta, onko nimi suomen­kielinen, etenkin jos kyse on sepitetystä nimestä tai jos nimi esiintyy samassa kirjoitusasussa eri kielissä; ks. kohtaa Sovinnaisnimet astevaihtelussa.

Brigitte : Brigitten

Lisätietoja ja huomautuksia

Lisätietoja etunimien taivutuksesta on Kielikello-lehden numerossa 3/2002 artikkelissa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. Siinä käsitellään erityisesti seuraavanlaisia tapauksia:

Erityisesti artikkeli esittää, että seuraavat nimet taipuvat (aina tai lähes aina) ilman aste­vaih­te­lua: Ilta, Into, Kunto, Outi, Pirta, Taika, Taito, Touko, Tähkä, Ulpu, Varpu, Virpa, Virpi. Mo­lem­mat taivutustavat ovat käytössä seuraavissa tapauksissa: Aapa, Ahti, Ohto, Sampo, Sarka. Sivuston Etunimien taivutus mukaan Sarka kuitenkin taipuu vain ilman astevaihtelua (Sarkan).

Outi : Outin

Kielitoimiston nimioppaassa on laajahko artikkeli Etunimien taivutus ja siihen liittyvä taivutus­suositusten luettelo. Se poikkeaa mm. seuraavissa tapauksissa aiemmista suosituksista:

Säännöissä on siis ristiriitaisuuksia. Sääntöjen tarkkaa noudattamista tärkeämpää saattaa olla se, että vältetään hämmennyksen aiheuttamista. Tapauksittain on arvioitava, mikä taivutus­tapa on todennäköisesti vähiten hämmentävä. Suuntaus näyttää olevan sellainen, että etunimiä taivutetaan yhä yleisemmin vieraan nimen tavoin.

Tavaramerkkien taivutus

Tavaramerkkiä taivutetaan samojen sääntöjen mukaan kuin muitakin erisnimiä.

Hän osti pullon Coca-Colaa.

Joskus vaaditaan, että tavara­merkin pitäisi aina esiintyä perusmuodossaan, ei taivutettuna. Suomen kie­les­sä se merkitsisi, että tavara­merkki esiintyisi vain yhdyssanan alkuosana, ikään kuin erikois­symbolina eikä sanana, ja sanottaisiin ”Join pullon Pepsi-​juomaa” eikä ”Join pul­lon Pepsiä”. Vaatimus on perusteeton. Ks. kieli-ikkunaa Merkkitavaraa.

Tavaramerkin taivuttamisen välttämiseen voi kuitenkin olla erityisiä syitä. Tällöin kysee­seen tulee yleensä edellä mainitun lainen yhdyssanan käyttö, mutta joskus voi käyttää muun­kin­lais­ta rakennetta. Ks. Taivutuksen välttäminen.

Jos tavaramerkki on sanaliitto, siinä määritteenä oleva adjektiivi taipuu kuten suomen kielessä muutenkin.

Pidätkö Vihreistä kuulista? [”Vihreä kuula” on makeisten tavara­merkki]

Joissakin tapauksissa adjektiivi kuitenkin on tapana jättää taivuttamatta. Tällainen on tava­ramerkki ”Roosa nauha”, joka on rekisteröity kaksi­sanaisena, mutta lausutaan yleensä yhdys­sanan tavoin (Roosa-nauha).

Vuoden 2020 Roosa nauhan suunnitteli Juha Tapio.

Jos tavaramerkin yhteydessä käytetään symbolia ™ tai ®, symboli kirjoitetaan tavara­merkin taivutetun muodon perään. Jos tavaramerkki on yhdyssanan osa, symboli tulee itse tavara­merkin jälkeen, siis yhdysmerkin eteen.

Hän osti pullon Coca-Colaa®.
Hän osti Coca-Cola®-pullon.

Astevaihtelu

Vanhat lainasanat astevaihtelussa

Vanhimmat lainasanat ovat täysin mukautuneet suomen kielen ominais­piirteisiin, kuten astevaihteluun. Niissä siis kaksois­konsonanttien kk, pp ja tt lisäksi myös yksinäis­konsonantit k, p ja t ovat astevaihtelussa.

pappi : papin
laki : lain
tupa : tuvan
muoti : muodin

Sivistyssanoissa vain kaksoiskonsonantit astevaihtelussa

Sivistyssanat ja muut uudehkot lainasanat ovat osittain astevaihtelun ulkopuolella. Niissäkin kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, mutta yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat vaihtelemattomia.

monarkki : monarkin
etappi : etapin
demokraatti : demokraatin
priki : prikin
okapi : okapin
paraati : paraatin

Vieraasta kielestä sellaisenaan otetuissa sanoissa, kuten prosciutto, eivät kaksois­konso­nan­tit­kaan yleensä ole aste­vaihtelussa; ks. kohtaa sitaatti­lainoista jäljempänä.

Ei ole yleisiä sääntöjä sille, kuuluuko vieras­peräinen sana aste­vaihtelun kannalta ”vanhoihin” vai ”uusiin”. Kieli­toimiston sana­kirjasta voi tarkistaa sanan taivutuksen, myös aste­vaihtelun; jos sanaa, joka vaikuttaa vieras­peräiseltä, ei ole siinä, sana toden­näköisesti kuuluu ”uusiin” eli aste­vaihtelua ei ole.

kappa : kapan [myös merkityksessä ’eräs kreikkalainen kirjain, κ’]

Myös monet kieleen sepitetyt uudehkot sanat, kuten keksityt nimet, jäävät samalla tavalla yksinäis­ konsonanttien aste­vaihtelun ulkopuolelle. Sama koskee monia vanhahkojakin sanoja, jotka ovat hellittelynimen tyyppisiä tai lastenkielen tapaisia. Kieleen ei enää juurikaan tule uusia sanoja, joissa olisi astevaihtelussa oleva konsonantti muuten kuin kaksois­konso­nant­ti­na. Tämä koskee myös sellaisia lyhentämällä muodostettuja nimiä, jotka muodoltaan vas­taa­vat kielessä ennestään olevia, astevaihtelussa olevia sanoja. Jopa sana, joka on yleis­nime­nä astevaihtelussa, on usein vaihtelematon, kun sitä käytetään erisnimenä.

pupu : pupun [ei siis kuten kupu : kuvun]
Urpo : Urpon [ei siis kuten urpu : urvun]
tupo : tupon
Mika : Mikan
Haka : Hakan [esim. yritysnimenä, vaikka toisaalta: haka : haan]

Kuitenkin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa myös sepitetyissä nimissä. Suomen kielen sääntöjen mukaan ei siis ole mahdollista erottaa nimen Markko useimpia taivutettuja muo­to­ja tavallisemman nimen Marko muodoista. Muoto Markkon on yleiskielen sääntöjen vastainen.

Marko : Markon
Markko : Markon

Katso myös kohtaa Astevaihtelu ja sen puute, jossa käsitellään hk-yhtymän astevaihtelua (vihko : vihkot ∼ vihot), ja kohtaa Taivutustyypin valinta jossa käsitellään vanhojenkin sanojen pu­toa­mis­ta pois astevaihtelusta koko taivutustyypin muuttumisen takia (esim. alpi : alpin, aiem­min vain alpi : alven).

Murteellinen kaksoiskonsonanttien astevaihteluttomuus

Länsimurteissa kaksoiskonsonantti jää aste­vaihtelun ulkopuolelle joissakin tilanteissa, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu. Iso suomen kielioppi (ISK § 44) kuvaa aika väljästi, että aste­vaih­te­lun ulkopuolelle jäävät ”länsimurteissa geminaatta­klusiililliset erisnimet (Sakken, Reet­tal­le)”, mutta todellisuudessa ilmiö ei koske kaikkia länsimurteita eikä kaikkia nimiä.

Joka tapauksessa kyse on murrepiirteestä, jonka varmaan useimmat osaavat jättää pois puhuessaan ja varsinkin kirjoittaessaan yleiskieltä. Mutta on ymmärrettävää, että jos on lapsuudesta asti kuullut jotain alueella usein käytettyä nimeä taivutettavan tietyllä tavalla, niin sellainen nimi tuppaa tulemaan murremuodossa, vaikka muuten yrittäisi kirjoittaa yleiskieltä. Tämä selittää sellaiset paikallislehdissä ja kirjallisuudessakin esiintyvät pai­kan­nimien tai­vu­tuk­set, kuten Röyttä : Röyttän.

Paikannimien osalta murteellinen taivutus on jopa osittain mainittu yleiskielen mu­kai­sen taivutuksen ohella Asutusnimihakemistossa, joskin ”vain paikallisesti käytettynä taivutus­muotona”, esimerkiksi ”Röyttä : Röytässä (Röyttässä)” Yleiskielen mukaista taivutusta (kuten Röyttä : Röytän) on kuitenkin pidettävä oikeana, paitsi murreteksteissä. Aste­vaih­te­lut­to­muus on yleiskielessä yhtä kummallista kuin olisi taivuttaa Lahti : Lahren tai Lahti : Lahlen tai Lahti : Lahen sen mukaan, missä päin Suomea ollaan.

Vieraat nimet astevaihtelun ulkopuolella

Täysin vieraisiin nimiin ei yleensä sovelleta astevaihtelua. Puheessa saattaa tällöin esiintyä kaksoiskonsonantin astevaihtelua (esim. ”Canettin” voi ääntyä [kanetin]), mutta kirjoitus­asus­sa ja myös suositellussa ääntämisasussa säilytetään alkukielen kirjoitusasu tältäkin osin.

Cato : Caton
Sorrento : Sorrenton
Hjerppe : Hjerppen
Canetti : Canettin
Hallstatt : Hallstattin

Joissakin tapauksissa astevaihtelu on kuitenkin tavallista. Esimerkiksi Mississippi : Mis­sis­si­pis­sä on yleisempi kuin astevaihteluton taivutus, jota kuitenkin on pidettävä oikeampana.

Tapauksissa, joissa käytäntö ei ole selvästi kummallakaan kannalla (esimerkiksi Olivetti : Olivettin ∼ Olivetin), on varmempaa käyttää vaihtelematonta muotoa ainakin kirjoituksessa.

Kuten edellä mainittiin, vironkielisten nimien taivutukseen ei useimmissa tapauksissa enää suositella astevaihtelua.

Sitaattilainat astevaihtelun ulkopuolella

Sellaisia vieraiden kielten sanoja, jotka eivät ole mukautuneet suomen kieleen, vaan joita käytetään sitaatti­lainoina, taivutetaan yleensä kuten vieraita nimiä. Niissäkin kaksois­konsonantti on usein aste­vaihtelussa puheessa.

veto : veton [merkityksessä ’kielto-oikeus’, latinan sana]
polenta : polentan
ciabatta : ciabattan [perusmuoto lausutaan tšabatta, genetiivi usein tšabatan]

Kielitoimiston ohjeissa on kuitenkin kohtia, joiden mukaan kaksois­konsonantit voisivat olla aste­vaihtelussa joissakin vieraiden kielten sanoissa, esimerkiksi ciabatta : ciabatan. Aihetta käsitellään tarkemmin sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Astevaihtelu sitaattilainoissa. Selvintä on pitää vieraat sanat aste­vaihtelun ulko­puolella.

Sovinnaisnimet astevaihtelussa

Vieraina niminä ei pidetä suomen kieleen sopeutuneita vierasperäisiä erisnimiä, ns. sovin­nais­nimiä. Niitä ovat ennen muuta sellaiset nimet, joiden kirjoitusasukin poikkeaa alku­kieles­tä. Poikkeamisena ei tällöin pidetä kirjoitusjärjestelmän muuttamista, kuten trans­lit­te­roin­tia (ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen).

Marokko : Marokossa [ranskaksi Le Maroc, englanniksi Morocco jne.]
Riika : Riian [latviaksi Rīga, venäjäksi ja saksaksi Riga]
Mekka : Mekassa [arabiaksi Makka]
Kalkutta : Kalkutassa [englanniksi Calcutta]

Viimeksi mainitun nimen sijasta käytetään nykyisin myös paikallisen kielen mukaista nimeä Kolkata (ks. Kalkutta vai Kolkata?).

Sovinnaisnimistä eli eksonyymeistä ei ole virallista luetteloa, mutta Vierasnimikirja sisältää niistä melko kattavan kuvauksen. Maantieteellisistä nimistä on nykyisin viralliseksi katsottava Eksonyymit-sivusto.

Puhekieliset vieraiden nimien muunnelmat ovat usein astevaihtelussa, etenkin jos ne on muodostettu suomen sanojen malleja jäljitteleviksi.

Nykki : Nykissä [New York]
Sitikka : Sitikan [Citroën]

Joitakin hyvin tuttuja vieraita nimiä taivutetaan kuten suomalaisia nimiä, vaikka niiden kirjoitusasu ei olekaan erityisesti suomeen mukautunut. Tällöin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa. Usein kyseessä on vieraskielinen nimi, joka on samassa kirjoitusasussa käytössä myös suomalaisena, suomen sääntöjen mukaan taivutettavana nimenä. Olisihan outoa, jos esimerkiksi Birgitta-nimen taivutus riippuisi siitä, onko kyseessä suomalainen, ruotsalainen vai muunmaalainen.

Birgitta : Birgitan

Jotkin etunimet ovat asemaltaan tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi ”Anette” pitää monen mie­les­tä taivuttaa vieraiden nimien tavoin Anette : Anetten, mutta taivutus Anette : Aneten on jo ylei­nen ja kieli­toimiston etu­nimi­ohjeiden mukaan sallittu. Rajatapauksissa sopii virallisiin teks­tei­hin astevaihteluton taivutus.

Jos vieras nimi loppuu kirjoitusasussa kahteen samaan konsonanttiin, lopussa ääntyy suo­mes­sa ja yleensä myös vieraassa kielessä vain yksi konsonantti. Kielitoimiston ohjeen mu­kaan ​”lopussa olevat konsonantit säilyvät kirjoituksessa sellaisenaan, kun nimiä taivu­te­taan”, mikä on luonnollista, mutta lisäksi ”taivutusmuoto on myös neutraaleinta ääntää kir­joi­tus­asun mukaan”. Esimerkiksi nimessä Abramoff : Abramoffin lausuttaisiin siis perus­muodossa yksi f, mutta kaikissa muissa muodoissa kaksois-f. Käytäntö on joissakin tapauk­sis­sa ohjeen mukainen, esimerkiksi Koff : Koffin, mutta tuskin useimmissa, esimerkiksi Nordkapp : Nordkappissa.

Konsonantin kahdennus: poppia vai popia?

Kolme vaihtoehtoa lainautumisessa

Jos vieraskielisen sanan lopussa on k, p tai t, sana voi esiintyä suomessa kolmella tavalla:

  1. Sana on suomeen mukautunut siten, että perusmuodossa on kaksi konsonanttia ja loppu-i ja sana on normaalin astevaihtelun alainen (esim. netti : netin : nettiä). Vanhat lainasanat kuuluvat tähän ryhmään.
  2. Kaikissa taivutusmuodoissa kirjoitetaan yksi konsonantti, mutta joissakin lausutaan kaksi (esim. pop : popin : popia [poppia]). Selvien erisnimien lisäksi tähän ryhmään kuuluu myös uudehkoja lainasanoja sekä omaperäisistäkin aineksista muodostettuja lyhenne­sanoja.
  3. Sekamuoto, jossa perusmuoto kirjoitetaan (ja lausutaan) konsonanttiloppuisena, mutta taivutetut muodot muodostetaan ikään kuin perusmuodon loppu olisi -kki, -ppi tai -tti, esi­mer­kik­si pop : popin : poppia. Tämä on sama kuin 2. vaihto­ehto sitä lukuun ottamatta, että konsonantin kahdentuminen merkitään kirjoituksessa. Se on nykyisin hyväksytty vain pop-sanassa, mutta käytännössä yleinen muutenkin.

Yleensä Kielitoimiston sanakirjasta selviää, mikä vaihto­ehto on jonkin sanan osalta ohjeiden mukainen. Joissakin tapauksissa sekä 1. että 2. vaihtoehto on hyväksytty, esimerkiksi piknikki (: piknikkiä) ja piknik (: piknikiä). Jos kyse on niin uudesta tai harvinaisesta sanasta, ettei sitä ole sana­kirjassa, on parasta käyttää 2. vaihto­ehtoa.

Sananloppuiset g, b ja d

Joskus myös k:n, p:n ja t:n soinnilliset vastineet g, b ja d kahdentuvat, esimerkiksi web : webbiin. Vaikka ne saattavat puheessa osallistua astevaihteluun, on kuitenkin parempi noudattaa kielen normeja ja vieraiden nimien taivutuksen yleisiä sääntöjä (web : webiin).

Sananloppuinen c

Sanan lopussa oleva, k:na ääntyvä c ei kahdennu taivutettaessa, mutta ääntämyksessä k-äänne kahdentuu ikään kuin sanan loppu olisi -kki; tätä tosin ei missään normeissa sanota. Tällaiselle sanalle on usein vaihto­ehtona suomeen mukautettu asu, jossa on kirjoituksessakin aste­vaihtelu.

aerobic : aerobicia [ääntyy: aerobikkia]
aerobikki : aerobikkia

Tällaisen sanan verbijohdoksessa c muuttuu k:ksi, joka on aste­vaihtelussa.

aerobikata : aerobikkaan [ei: aerobicata]

Muiden loppukonsonanttien kahdentuminen

Joissakin tapauksissa kahdentuminen voi koskea muitakin konsonantteja, etenkin s:ää. Esimerkiksi sävelen nimeä fis taivutetaan useimmiten niin, että kaikissa muodoissa ääntyy ss, vaikka kirjoitetaan s, esimerkiksi fisin [fissin], fisiä [fissiä]. Ilmiö esiintyy myös lyhenne­sanoissa eli sanojen alkukirjaimista muodostetuissa sanoissa. Ks. kohtaa SASia vai SASsia?

Kielenhuollon kanta on ollut melko johdon­mukai­ses­ti se, että konsonantin kahdentumista ei merkitä. Kielikellon numerossa 1 vuonna 1968 Matti Sadeniemi kirjoitti artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu:

Beatnikeja – beatnikkeja?

Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa aste­vaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk : falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : fin­pulp­pia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poik­kea­mis­ta kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s ään­ne­tään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.

Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kir­joi­te­taan­ko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käy­tös­sä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).

Kuitenkin sanan pop taivutuksessa on tehty yksittäinen poikkeus: Kielitoimiston sanakirja esittää sen taivutuksesta: ”poppia t. popia”. Se mainitsee myös vaihto­ehtoisen, harvemmin käytetyn suomeen mukautetun asun poppi, jossa on aste­vaihtelu.

Ilmiö on k:n, p:n ja t:n tapauksessa mukautumista suomen kielen sanojen rakenteeseen ja aste­vaihteluun. Sen sijaan muiden konsonanttien osalta ilmiö on vaikeammin selitettävissä. Varsinkin perus­muodoltaan yksitavuisissa sanoissa kahdentuminen on molemmissa tyypeissä niin tavallista, että siitä poikkeaminen voi oudoksuttaa.

Hus : Husin [hussin, ei juuri husin]
fis : cisin [kissin]
Mars : Marsissa [marssissa t. marsissa]

Kahdentuminen lienee yksinomainen käytäntö silloin, kun nimen äänne­asun loppu­konsonantti on kirjoituksessa kahdennettuna.

Bonn  [bon]: Bonnissa
Cannes [kan] : Cannesissa [kannissa]
Fontell : Fontellin

Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen lähtökohdat

Tässä käsitellään vieraasta kielestä peräisin olevien sanojen taivutusmuotojen muo­dos­ta­mis­ta. Maantieteellisten nimien sijamuodon valintaa (esim. Kyproksessa ∼ Kyproksella) käsi­tel­lään erikseen kohdassa Paikallissijat.

Viralliset säännöt koskevat vieraita (vieraskielisiä) erisnimiä. Käytännössä myös si­taat­ti­lai­no­ja, kuten status quo ja acquis, joudutaan taivuttamaan. Tällöin on luonnollista soveltaa niihin samoja sääntöjä kuin vieraisiin erisnimiin.

Taivutus suomen sääntöjen mukaan

Vieraita nimiä ja sanoja taivutetaan suomen sääntöjen, ei vieraan kielen sääntöjen mu­kaan. Tähän käytännössä pakottaa jo se, että suomen taivutusjärjestelmä on oma­laa­tui­sen­sa. Yleensä suomen sijamuodoilla ei ole vastineita vieraassa kielessä, joten ne täytyy muo­dos­taa vieraasta sanastakin suomen sääntöjen mukaan.

Suomen sijamuotojen muodostaminen vieraista nimistä poikkeaa kuitenkin joissakin suhteissa suomen tavallisesta tai­vu­tuk­ses­ta. Jäljempänä tarkastellaan astevaihtelua, päätteen vokaaleita ja päätteen liit­tä­mis­tä sanaan sidevokaalin (i:n) tai heittomerkin avulla. Lisäksi esiintyy horjuvuutta siinä, miten sanan loppu vaihtelee ja mukautuuko sana johonkin suomen sanojen antamaan malliin.

Taivutus äänneasun mukaan

Periaatteessa taivutuksen lähtökohtana on vieraan nimen äänneasu, ei kirjoitusasu. Pääte kirjoitetaan sen mukaisena, kuin se ääntyy. Tästä tosin usein poiketaan, ja osittain poik­keuk­set kuuluvat virallisiin sääntöihinkin.

Huolitellussa kielessä periaatetta noudatetaan useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi rans­ka­lai­nen nimi ”Mirabeau” ääntyy niin, että lopussa on pitkä o-vokaali: [miraboo]. Jos siis ha­luam­me verrata jotakuta tähän henkilöön, kirjoitamme, että vertaamme häntä Mirabeauhon. Päätteen -hon vokaali on siis äänneasun loppuvokaali, ei kirjoitusasun loppuvokaali u.

Kyseisestä periaatteesta poikkeaminen johtuu yleensä tietämättömyydestä: ei tunneta pe­ri­aatet­ta tai ei tiedetä jonkin nimen ääntämystä. Äänneasun selvittäminen onkin usein vai­keaa tai ainakin työlästä. Siksi nimiä usein taivutetaan ikään kuin ne luettaisiin kuten kir­joi­te­taan (esim. ”Bordeauxiin”, vaikka oikein on ”Bordeaux’hon”). Kuitenkin voidaan kir­joit­ta­jal­ta yleensä edellyttää, että hän tuntee nimet, joita käyttää, ja tätä varten tarvittaessa selvittää niiden ääntämyksen.

Tunnettujen nimien äänneasu löytyy usein tietosanakirjoista, joskin niiden ään­tä­mis­oh­jeis­sa voi olla usein virheitä. Niissä ei yleensä ole etunimien ään­tä­mis­oh­jei­ta, mutta sivustosta Behind the Name voi ainakin etsiä tiedon siitä, mitä kieltä nimi toden­näköi­ses­ti on, jolloin äänneasu on ehkä pääteltävissä kyseisen kielen melko vähäi­sel­lä­kin osaamisella. Kansain­välisesti tunnettujen henkilöiden nimien ääntämyksestä on tietoja myös sivulla Say How? A Pronunciation Guide to Names of Public Figures. Tosin sen tiedot ovat melko sum­mit­tai­sia ja osittain virheellisiäkin.

Miksei taivuteta kirjoitusasun mukaan?

Esiintyy myös käsityksiä, joiden mukaan säännöt ovat tarpeettoman hankalat ja sana pitäisi taivuttaa lisäämällä siihen päätteet ikään kuin sana luettaisiin suomen sääntöjen mukaan. Tällaista linjaa noudatetaankin melko usein etenkin kaunokirjallisuudessa. Tällöin sen enem­pää kirjoittajan kuin lukijankaan ei tarvitsisi tuntea vieraan sanan ääntämystä lainkaan. Tosin ääneen luettaessa pitäisi lukijan tällöin osata vaihtaa kirjoitettu pääte usein aivan toiseksi, esimerkiksi lukea sana ”Bordeauxiin” suunnilleen [bordoohon] – tai sitten ”lukea niin kuin kirjoitetaan”, siis [bordeauksiin].

Sellaista linjaa on vastustettu varsin tiukasti Matti Sade­niemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (jul­kais­tu kirjasessa Toinen kielivartio):

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suoma­lai­sit­tain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luon­no­ton­ta.

Englannissa lyhyenä i:nä ääntyvän -ie- tai -ey-lopun ongelma

Joissakin tapauksissa sanan taivuttaminen alkukielen ääntämyksen mukaan olisi hyvin ongelmallista varsinkin kirjoituksessa. Niinpä sanan lopun ääntämys saatetaan mukauttaa suomen kieleen paremmin sopivaksi, usein kirjoitusasua seuraten.

Esimerkiksi moni­tavuis­ten sanojen sananloput -ie ja -ey ääntyvät englannissa yleensä lyhyenä i:nä. Jos niitä käsiteltäisiin suomessa aina tiukasti sitaattilainoina, päädyttäisiin kummallisuuksiin. Esimerkiksi jos jockey lausutaan suunnilleen [džoki], partitiivi lausutaan [džokia], mutta kirjoitus­asusta tulee tällöin oudon näköinen: jockeya. Niinpä sana usein lau­su­taan kirjoitus­asua noudatellen [jokkei], jolloin taivuttaminen on helpompaa. Kieli­toimis­ton sana­kirjan kuvaus jockey-sanasta, joka kyllä mainitsee molemmat ääntämis­vaihto­ehdot, esittääkin vain jälkimmäisen mukaisen taivutus­tavan, esimerkiksi jockeyta tai jockeytä.

Ainakin sitaatti­lainoissa täl­lais­ten sanojen ääntämys on yleensä kirjoitusta mukaileva [ie] tai [ei], jolloin taivutuskin on suh­teel­li­sen help­poa. Kielenhuollon ohje Taivutustyyppejä: vierassanat psyyke, essee, gourmet, file(e), smoothie esittää kuitenkin:

Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi peri­aat­tees­sa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan. Joistakin sanoista on yleiskielessä vain englannin ään­tä­myk­seen perustuva taivutus, kuten golftermissä birdie: birdieä, ei ”birdietä”.

Käytännössä birdietä on kuitenkin selvästi yleisempi kuin birdieä.

Ohjeet ovat siis joissakin tapauksissa ristiriitaisia: taivutus saattaa noudattaa kirjoitus­asua, mutta perus­muodon ääntämis­ohje poikkeaa siitä, eikä ole selvää, miten sellaiset taivutus­muodot lausutaan. Tällainen on esimerkiksi sana brownie, jonka ääntämykseksi ilmoitetaan vain [brauni], mutta taivutuksessa on silti vaihto­ehto, joka perustunee ään­tä­myk­seen [braunie]: brownieta, browniehen jne. Sana­kirja esittää sen taivutus­tyypiksi 8 (mallisana nalle) ja sulkeissa 21 (mallisana rosé, ääntyy [rosee]), jotka sopivat huonosti sanalle, loppuipa sen perusmuoto ääntämyksessä [i] tai [ie].

Englannista lainattujen -ie- ja -ey-loppuisten sanojen taivuttamista kannattaa välttää. Jos niitä taivutetaan, on paras tulkita niiden lopun ääntämyksen olevan [ie] ja [ei], vaikka tämä osittain johtaakin kieli­toimiston ohjeista poikkeamiseen.

Seuraavassa on esitetty tämän kannan mukainen brownie-sanan taivutus sekä Kieli­toimiston sanakirjassa esitetyt taivutukset:

Muoto Ehdotus Sanakirjassa Sanakirjassa, kakkosvaihtoehto
Yks. nominatiivi brownie [braunie] brownie [braunie] brownie
Yks. genetiivi brownien [braunie] brownien brownien
Yks. partitiivi brownieta [braunieta] browniea brownieta
Yks. illatiivi brownieen [braunieen] brownieen browniehen
Mon. nominatiivi browniet [brauniet] browniet browniet
Mon. genetiivi brownieiden [braunieiden] browniejen, (browniein) brownieiden
Mon. partitiivi brownieita [braunieita] brownieja brownieita
Mon. illatiivi brownieihin [braunieihin] brownieihin brownieihin

Seuraavissa esimerkeissä on käsitelty lyhyesti Kieli­toimiston sana­kirjan muut ‑ie-loppuiset englannista otetut sanat yksikön partitiivin muodostuksen kannalta.

birdie [bəədie] : birdietä [bəədietä] [sanakirjassa äänt. bəədi, part. birdieä]
caddie [käddie] : caddietä [käddietä] [sanakirjassa äänt. kädi t. käddie, part. caddiea, caddieä, caddieta, caddietä]
collie [kollie] : collieta [collieta] [sanakirjassa collieta]
cookie [kuukie] : cookieta [kuukieta] [sanakirjassa äänt. kuuki t. kuki, part. cookiea t. cookieta]
fruitie [fruutie] : fruitieta [kuukieta] [sanakirjassa äänt. fruuti, part. fruitiea t. fruitieta]
lassie [lassie] : lassieta [lassieta] [sanakirjassa samoin]
selfie [selfie] : selfietä [selfietä] [sanakirjassa samoin]
smoothie [smuuðie] : smoothieta [smuuðieta] [sanakirjassa äänt. smuuði, part. smoothiea t. smoothieta]
whoopie [wuupie] : whoopie [wuupieta] [sanakirjassa äänt. wupi, part. whoopiea t. whoopieta]
zombie [tsombie] : zombieta [tsombieta] [sanakirjassa äänt. tsombi t. zombi, part. zombieta t. zombiea]

Viimeksi mainitun sanan sijasta voi ja kannattaa käyttää sen osittain suomalaistettua asua zombi, joka on taivutukseltaan ongelmaton (partitiivi: zombia).

Englannista lainattujen -ey-loppuisten sanojen ääntämiseen ja taivutukseen sopii saman­tapainen peri­aate: loppu äännetään [ei] ja sanaa taivutetaan sen mukaisesti. (Monikko­vartaloisiin muotoihin kirjoitetaan monikon tunnus i, vaikka toista i:tä ei äännetä; esim. yksikön partitiivi jockeyta ja monikon partitiivi jockeyita kirjoitetaan siis eri tavoin, vaikka lausutaan samoin.) Kieli­toimiston sana­kirjassa on osin toisenlainen kanta.

chutney [tšatnei] : chutneyta [tšatneita] [sanakirjassa äänt. šatni t. tšatni, part. jhutneyta, chutneytä, chutneya, chutneyä]
hockey [hokkei] : hockeyta [hokkeita] [sanakirjassa äänt. hokkei, part. hockeyta, hockeytä]
jersey [jersei] : jerseytä [jerseitä] [sanakirjassa äänt. jersey, jersei t. džəəzi, part. jerseytä, jerseyä]
jockey [džokkei] : jockeyta [džokkeita] [sanakirjassa äänt. jokkei t. džoki, part. jockeyta, jockeytä]
volley [hokkei] : volleyta [volleita] [sanakirjassa äänt. vollei t. voli, part. volleyta, volleytä, volleya]

Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen perussäännöt

Laaja yleisesitys vieraiden nimien taivuttamisesta on Kielikello-lehden numerossa 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen. Se ei kaikilta osin vastaa nykyisiä käsityksiä eikä yleistä käytäntöä. Siinä mainittu Suomen Akatemian kieli­lauta­kunnan vuoden 1960 ohjeisto on julkaistu artikkelissa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä (Virittäjässä 2/1961).

Kielitoimiston nimiopas ja Kielitoimiston ohjepankin osa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet ovat uudempia ohjeistoja, joissa vieraiden nimien tai­vu­tuk­sen ohjeet ovat lähinnä mainitusta artikkelista kopioituja, mutta osittain suppeampia.

Seuraavaan on koottu vieraiden nimien taivutuksen keskeiset säännöt, lukuun ottamatta monikkotaivutusta, jota käsitellään jäljempänä erikseen:

Ääntämisen vaikutus

Vieraiden nimien ääntämys vaihtelee paljon, ja loppuosan ääntämys voi vaikuttaa tai­vu­tuk­seen. Erityisesti tämä koskee sitä, ääntyykö sana vokaali- vai konsonantti­loppuisena ja onko loppu­vokaali pitkä vai lyhyt. Vieraiden nimien ääntämyksestä ei kuitenkaan ole selviä normeja, kuten kohdassa Vierasperäisten sanojen ääntämys kuvataan.

Esimerkiksi nimeä Bülow voidaan taivuttaa kolmella tavalla. Ruotsalaisen ääntämyksen mukaan sen loppu-w ääntyy v-äänteenä. Saksalaisen ääntämyksen mukaan sen w ei äänny, mutta sitä edeltävä o ääntyy pitkänä. Suomalaisissa lähteissä esiintyy ääntämystä, jossa w ei äänny ja o on lyhyt. Kahden jälkimmäisen tavan mukaisia ääntämis­tietoja ja taivutuksia on kielen­huollon ohjeissa (Virittäjä, Kielikello). Käytännössä tavallisin lienee ruotsalainen, kirjoitus­asun mukainen v-loppuinen ääntämys.

Bülow [byylov] : Bülowin : Bülowiin [ruotsalainen ääntämys]
Bülow [byyloo] : Bülow’n : Bülow’hon [saksalainen ääntämys]
Bülow [byylo] : Bülow’n : Bülow’oon [byyloon] [Kielikellossa suositeltu ääntämys]

Jos ruotsinkielinen sana on alkujaan yhdyssana, jonka jälkiosa on by, sjö, å tai ö, se on suomessa ollut tapana ääntää niin, että jälkiosan vokaali on pitkä, kuten äännettäessä jälkiosa erillisenä sanana. Hakuteosten ääntämisohjeet ja kielen­huollon taivutus­ohjeet ovat noudatelleet tätä. Mainitunlaiset osat ääntyvät ruotsissa kuitenkin yleisesti niin, että jälkiosa on painoton ja sen vokaali on lyhyt. Tämän mukaista taivutusta esiintyy nykyisin suo­mes­sa­kin Selviä normeja ei ole, mutta esimerkiksi nimestä Visby esiintyy Kieli­toimiston ohje­pankin ohjeessa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet seuraava ääntämis- ja taivutus­ohje: ”Visby [viisbyy] : Visbyn : Visbytä : Visbyhyn”. Ruotsin kielen ääntämyksen mukainen olisi ”Visby [viisby] : Visbyn : Visbyä : Visbyyn”, ja tätäkin siis esiintyy.

Ranskalaiset -ille(s)-loppuiset nimet

Vanha käytäntö: äänneasu i-loppuinen

Sellaiset ranskalaiset nimet kuin Versailles, ja Marseille, joiden lopussa on -ille(s) vokaalin jäljessä, tulkittiin aiemmin yleisesti ääntämykseltään i-loppuisiksi: [versai], [marsei] (paino usein lopputavulla). Tämä tulkinta on edelleen mahdollinen ja monien mielestä oikea. Tällöin pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaisena nimen perään. Heitto­merk­kiä käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti: vain, jos kirjoitusasu päättyy s:ään.

Marseillen [marsein]
Marseillessa [marseissa]
Marseillehin [marseihin]
Marseilleta [marseita]
Versailles’n [versain]
Versailles’ssa [versaissa]
Versailles’hin [versaihin]
Versailles’ta [versaita]

Edellä esitetty taivutustapa sopii suomen kieleen hyvin ja vastaa sitä, miten tällaiset nimet tosiasiassa lausutaan suomessa.

Uusi tulkinta: lopussa ääntyy j

Toinen, uudempi tulkinta pitää i-loppuista ääntämystä vääränä (ehkä saksan vaiku­tuk­ses­ta johtuvana) ja tulkitsee, että ääntämys on j-loppuinen: [versaj], [marsej] tai jopa [versaaj], [marseej]. Tällöin tarvitaan taivutukseen sidevokaali. Edellä mainittujen Kieli­kellon ohjeiden mukaan sidevokaalina käytetään kirjoituksessa e:tä, joka luetaan i:nä. Tosin tämä koskee vain -ille-loppuisia tapauksia. Sen sijaan -illes-loppuiset on ajateltu käsi­teltä­viksi niin, että niissä sidevokaalina on sekä kirjoituksessa että puheessa i. Koska nimen perus­muodon äänneasu ajatellaan konsonanttiloppuiseksi, ei heittomerkkiä tällöin käytetä.

Marseillen [marsejin]
Marseillessa [marsejissa]
Marseilleen [marsejiin]
Marseillea [marsejia]
Versaillesin [versajin]
Versaillesissa [versajissa]
Versaillesiin [versajiin]
Versaillesia [versajia]

Kielitoimiston nimiopas esittää (Kielikellossa 2/1985 annetut ohjeet toistaen) melko omituisesti, että Marseille ääntyy perusmuodossa j-loppuisena, mutta taivutuksessa joko i- tai j-loppuisena, oletettavasti kielenkäyttäjän valinnan mukaan. Niinpä se esittää molempia edellä kuvattuja taivutustapoja vastaavat kirjoitus- ja äänneasut. Kuitenkin nimestä Versailles se esittää vain j-loppuisen tulkinnan mukaisen tai­vu­tuk­sen. Alaviitteessä se lisää: ”Nimestä ovat olleet käytössä myös saksankieliseen ääntöasuun [vɛr’zai] perus­tu­vat taivutusmuodot: Versailles’n [ver’sain] ja Versailles’hin [ver’saihin].”

Ruoka-alan sanoille ratatouille ja rouille Kieli­toimiston sana­kirja esittää sekä i- että j-loppuisen ääntämyksen, mutta taivutuksen vain jälkimmäisen mukaisena, esimerkiksi ratatouillea, joka lienee tarkoitettu lausuttavaksi [ratatujia]. Tälle sanalle sana­kirja mainitsee myös suomalaistetun asun ratatui, joka on tietysti taivutukseltaan ongelmaton (ratatuita jne.).

Vokaaliloppuinen ääntämys on ehdottomasti sujuvampi suomen kielessä, jossa ei ole j-loppuisia tavuja. Sellaisia ei ole tapana ääntää edes sellaisissa nimissä, joissa alkuperäkieli sisältää sellaisen (esimerkiksi ”Tolstoi”, joka venäjässä ääntyy suunnilleen ”Talstój”).

Edellä käsitelty taivutusongelma esiintyy myös kirjoitusasultaan toisen tyyppisissä rans­ka­lai­sis­sa nimissä, kuten euil-loppuisissa. Niistä on Kielitoimiston nimioppaassa yksi esi­merk­ki, ja siitä esitetään vain vokaaliloppuiseen tulkintaan perustuva taivutus.

Argenteuil [aržãtöi] : Argenteuil’n : Argenteuil’ta : Argenteuil’hin

Vokaaliin ja s:ään loppuvat nimet

Tiivistelmä s-loppuisten nimien taivutuksesta

Seuraavaan taulukkoon on otettu vertailun vuoksi tietoja myös s-loppuisten yleisnimien (lainasanojen) taivutuksesta.

Suuntaa antavia tietoja s-loppuisten nimien taivutuksesta
Sanatyyppi Taivutus Esimerkki (genetiivi)
s-loppuiset yleisnimet -s : -kse- ananas : ananaksen
s-loppuiset erisnimet yleensä -s : -si- Dallas : Dallasin
s-loppuiset nimet, joissa s ei äänny -s : -s’- Calais : Calais’n
as-loppuiset antiikin nimet -as : -aa- Hellas : Hellaan
as-loppuiset ruotsinkieliset nimet -as : -akse- Bottas : Bottaksen
es-loppuiset antiikin nimet -es : -ee- Kserkses : Kserkseen
is-loppuiset antiikin nimet -is : -ii- Salamis : Salamiin
os-loppuiset antiikin nimet -os : -okse- Kyyros : Kyyroksen
us-loppuiset antiikin nimet -us : -ukse- Pilatus : Pilatuksen

Horjuntaa on nykyaikaisissa nimissä, jotka on muodostettu antiikin nimiä osittain jäl­jit­te­le­vik­si. Esimerkiksi sairaalan nimeä Docrates taivutetaan joskus kuten vierasta nimeä (Doc­ra­te­sin), mutta useammin Docrates : Docrateen kuten Sokrates : Sokrateen. (Myös tai­vu­tus­ta Docrates : Docrateksen esiintyy.)

Poikkeuksia s-loppuisten nimien taivutukseen

Kreikkalaiset s-loppuiset nimet

Paljon horjuntaa on -s-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa. Erityisesti tämä koskee kreikkalaisia nimiä. Niitä voidaan taivuttaa esimerkiksi Hermes : Hermeen tai Hermes : Hermeksen, eli taivutusmalliksi voidaan ottaa joko kirves : kirveen tai ilves : ilveksen. Monissa antiikin nimissä voidaan vain yhdenlaista taivutusta pitää hyväksyttävänä, esimerkiksi Isis : Isiksen, Aristoteles : Aristoteleen. (Sen sijaan nyky­aikainen, lyhenne­peräinen nimi taipuu Isis : Isisin, joskin kielen­huolto hyväksyy myös taivutuksen Isis ; Isiksen.)

Nyky­aikai­sis­sa kreikka­lai­sis­sa nimissä ja muissa taivutus on usein sellainen kuin Kostas : Kostasin. Tällainen taivutus, jossa s:n perään tulee sidevokaaliksi i, vastaa konso­nantti­lop­puis­ten vieraiden sanojen yleistä taivutustapaa.

Joissakin vanhoissa runosuomennoksissa yms. voi vielä nähdä sellaisenkin poik­keuk­sel­li­sen taivutuksen, jossa perusmuodon loppu-s (joka usein voidaan kreikassa tulkita nomi­na­tii­vin päät­teek­si), jää pois taivutus­muodois­ta, esimerkiksi Zeus : Zeun tai Kypros : Kypron. Ny­ky­suo­mes­sa näiden nimien taivutus on -kse-vartaloinen (Zeuksen, Kyproksen). Tosin vielä saat­taa esiintyä esimerkiksi taivutusta Efesos : Efeson : Efesossa, ehkä vanhempien raa­ma­tun­kään­nös­ten vaikutuksesta.

Vaikka historialliset polis-loppuiset nimet taivutetaan tyyliin Akropolis : Akropoliin, niin saman kreikkalaisperäisen lopun sisältävät nykyaikaiset nimet taivutetaan vierassanojen yleiseen taivutustapaan, esimerkiksi Minneapolis : Minneapolisin (tai Minneapoliksen).

Vas­taa­vas­ti jos jonkun nykykreikkalaisen etunimi on Zeus, sopiva taivutus on varmaankin Zeusin, Zeusille jne., riippumatta siitä, yritetäänkö nimi ääntää nykykreikan mukaan [zefs] vai antiikin nimen mukaisesti [tseus], [dzeus], [zeus] tms. (Nykyisen suomalaisen standardin mukaan tällainen nimi pitäisi kirjoittaa Zéfs, jolloin taivutus olisi selvä.)

Useimpien antiikin nimien taivutus selviää Vieras­nimi­kirjan lopussa olevasta nimiluettelosta.

Muut s-loppuiset nimet

Taivutuksessa on osittain vaihtelua, mutta esimerkiksi us-loppuisten vieraiden taivutus on aika vakiintunutta. Latinankieliset us-loppuiset nimet, joita on paljon ja joista monet ovat hyvin tuttuja, taipuvat vanhastaan -us : -uksen (Pilatuksen, Augustuksen jne.). Muunkieliset taivutetaan yleensä saman mallin mukaan ainakin, jos ne hahmoltaan muistuttavat vanhoja us-loppuisia nimiä. Niinpä esimerkiksi sellaista joskus esiintyvää tai­vu­tus­ta kuin Indus : Indusin on pidettävä suorastaan virheellisenä. Kirjallisuudessa pu­hu­taan vanhastaan Induksen laaksosta, Induksen kulttuurista jne.

Useimpia vokaaliin ja s:ään loppuvia nimiä taivutetaan niin, että vartalo pysyy muuttumattomana ja sen perään lisätään sidevokaali i ja taivutus­pääte, esi­mer­kik­si Dolores : Doloresin. Tähän on kuitenkin paljon poikkeuksia etenkin antiikin nimissä.

Tällaista taivutusta voi pitää luonnollisena, koska suomen sanojen toisenlainen taivutus (esi­mer­kik­si kirves : kirveen tai veres : vereksen) johtuu niiden historiasta ja vaihtelee his­to­rian mukaan. Tutuimmista vieraista nimistä osa on mukautunut johonkin suomen van­haan taivutustyyppiin, mutta uudet tulokkaat on yleensä selvintä taivuttaa kaavamaisesti, ilman vartalonmuutoksia.

Vironkieliset nimet

Vanha suomalaistava taivutustapa

Vironkielisiä nimiä pyrittiim aiemmin taivuttamaan niin, että suomen ja viron läheinen sukulaisuus otetaan huomioon. Taivutettiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suomalainen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa.

Ongelmallista oli muun muassa se, ettei viron ja suomen sanan vastaavuus aina ole ilmeinen, ja lisäksi kirjoittaja ja lukija saattavat käsittää sen eri tavoin. Esimerkiksi viron sana maasik vastaa suomen sanaa mansikka, mutta nimeä Maasik olisi outoa taivuttaa tämän mukaisesti.

Pääsäännöksi vieraana nimenä taivuttaminen

Linjaa muutettiin vuonna 2004, jolloin suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen virolaisten nimien taivutuksesta suomessa. Periaatteet ovat seuraavat:

Kielitoimiston ohjepankissa on Viron paikannimien luettelo, joka esittää joukon sovinnais­nimiä. Se lienee tulkittava tyhjentäväksi, joten esimerkiksi Viron järv-loppuisista nimistä vain siinä mainitut (kuten Peipsi järv) sopii suomalaistaa (Peipsijärvi).

Epäselvyyttä ja tulkinnanvaraisuutta

Varsin epäselvä on kielilautakunnan kannanoton seuraava kohta:

Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suo­sit­tiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edel­leen suomalaisittain, kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin ny­kyään rinnalla myös Tuglasin).

Kun kyseisen kohdan edellä on esimerkkinä ”Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin”, on kohtaa kai tulkittava niin, että vakiintuneissa käyttöyhteyksissä käytetään vanhaa taivutustapaa. Siis puhutaan Aino Kallaksesta (etenkin kun nimi voidaan tulkita suomalaistuneeksi), mutta viro­lais­ta Kallas-nimistä henkilöä kutsutaan Kallasiksi.

Verkkosivulla, jolla suositus on julkaistu, on suosituksen jälkeen sen tii­vis­tel­mäk­si sanottu esitys. (Tämä esitys on myös Kotuksen nykyisen sivuston sivun Virolaiset nimet suomen kielessä ainoa sisältö.) Siinä on lopussa seuraava kohta, jolle ei näytä olevan vastinetta itse suo­si­tuk­ses­sa:

  1. Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaatti­peri­aat­tees­ta poikkeavalla, suomen kielen mukaisella tavalla.

Verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Vironkielisten nimien taivutus esittää eräitä lisähuomautuksia ohjeiden vaihtelusta ja tulkinnan­varaisuudesta sekä yksittäisistä nimistä.

Yhdyssananimien suomalaistava taivutus

Käytännössä on erittäin tavallista taivuttaa suomen kielen mukaisesti monia sellaisia viron­kieli­siä nimiä, jotka ovat helposti tunnistettavissa suomen sanoja vastaaviksi, vaikka ne eivät ole asultaan täysin samoja. Tämä ei riipu kielenkäyttäjän viron­taidosta, vaan siitä, miten ilmeinen yhteys sanojen välillä on.

Erityisen tavallinen suomeen mukautettu taivutus on silloin, kun nimi on selvästi yhdys­sana, jonka jälkiosa ilmaisee, millaisesta kohteesta on kyse.

Eesti Päevaleht : Eesti Päevalehtissä [suosituksen mukainen taivutus]
Eesti Päevaleht : Eesti Päevalehdessä [vallitseva taivutus]

Hannu Oittisen kirjoitus Postimees ja Eesti Päevaleht asettuu Päevalehden-taivutuksen kannalle, mutta ehdottaa ongelman kiertämistä toisessa tapauksessa: Postimees-lehden.

Adjektiivin taipumattomuus

Ohjeissa ei oteta kantaa siihen, miten käsitellään viron­kieliseen nimeen kuuluvaa adjektiivia esimerkiksi nimissä Musta mõis ja Sinine Äratus. Ohjeiden yleisen linjan mukaiselta tuntuisi, että kun nimeä muutoinkin taivutetaan täysin vieraan nimen tavoin, adjektiivia ei taivuteta, vaikka sekä virossa että suomessa adjektiivi­määrite taipuu.

Kävimme Musta mõisissa.
Hän erosi Sinine Äratusista.

Venäjänkieliset nimet

Venäjänkielisten nimien taivutus suomen kielessä on käytännössä perustunut niiden lausumiseen siirto­kirjoitetun asun mukaan. Taivutuksen kannalta merkitseviä ovat tällöin lähinnä seuraavat seikat:

Täten taivutetaan esimerkiksi Tolstoi : Tolstoi : Tolstoita : Tolstoihin, vaikka venäjässä ääntämys loppuu [oj].

Kuitenkin Kotuksen sivulla Navalnyi esitetään, että nimen loppu äännettäisiin [ii] tai [ij], mikä johtaisi toisenlaisiin taivutuksiin. Vanhan käytännön mukaan nimi kuitenkin lausutaan [navalnyi], jolloin partitiivi on Navalnyitä tai Navalnyita, illatiivi Navalnyihin. (Esiintyy myös yksin­kertaistettua ääntämystä [navalni], joka johtaisi partitiiviin [navalni] ja illatiiviin [navalniin].

Jos venäjän sana loppuu painolliseen vokaaliin, vokaali tulkitaan pitkäksi. Esimerkiksi sana Zemlja lausutaan suomessa [zemljaa] ja partitiivi on siksi Zemljata, illatiivi Zemljahan. Koska venäjässä ei yleensä merkitä painoa, esiintyy suomessa myös muun­laista taivutusta. Venäjän­kielisessä Wiki­pediassa on yleensä merkitty haku­sanan paino akuutilla, esimerkiksi Земля́.

Kotuksen Venäläisten henkilönnimien opas neuvoo taivuttamaan s-loppuiset nimet vieraiden nimien tavoin:

-es ja -is -loppuisia etunimiä kuten Mares, Boris, Dionis taivutettaessa on suo­si­tel­ta­vaa turvautua i-sidevokaaliin: Maresin, Borisin. (Vrt. jos Boris on suoma­lai­sen miehen etu­nimenä, paino on ensimmäisellä tavulla ja taivutus Boriksen).

Päätteen vokaali – Marya vai Maryä?

Vokaalisoinnun periaate

Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen vokaali riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala : kalassa, mutta kylä : kylässä. Tätä noudatetaan yleensä myös erisnimissä ja vieraissa sanoissa.

Rooma : Roomassa
Köping : Köpingissä
Minsk : Minskissä

Sekavokaaliset sanat

Jotkin nimet ja sivistyssanat, esimerkiksi ”Malmö” ja ”marttyyri”, aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. (Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä ”puolueettomia”, että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa.)

Seuraavassa kuvataan etu- tai takavokaalisen päätteen valitsemisen perusteet, kun ky­sees­sä on sivistyssana. Samat periaatteet koskevat sitaattilainoja ja vieraita nimiä, mutta nii­hin liittyy myös erityis­ongelmia.

  1. Jos sanan viimeinen vokaali, ”puolueettomia” vokaaleja e ja i lukuun ottamatta, on ä tai ö, pääte on etuvokaalinen: ”miljonääriä”.
  2. Jos viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on y, niin sekä etu- että takavokaalisuus ovat yleensä mahdollisia, eli ”analyysiä” ja ”analyysia” käyvät molemmat. Käytännössä vaihtoehdot ovat suunnilleen yhtä yleisiä, ä:lliset muodot ehkä hiukan yleisempiä. Useissa sivistyssanakirjoissa on erityisillä merkinnöillä osoitettu, käytetäänkö tällaisissa tapauksissa etu- vai taka­vokaalisia päätteitä, mutta yleensä kysessä on makuasia.
  3. Jos viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on a, o tai u, pääte on takavokaalinen, esim. ”ödeemaa”, ”hyasinttia” (joista jälkimmäinen joskus puhekielessä kuitenkin esiintynee muodossa ”hyasinttiä”, ehkä yhdyssananomaiseksi hahmottumisen takia).
  4. Jos sana kirjoitetaan takavokaalisena, mutta äännetään etuvokaalisena, esim. ”camping”, päätteet tietenkin ääntyvät etuvokaalisina (esim. [kämppiŋŋiä]). Luonnollista olisi myös kirjoittaa ne tämän mukaisesti esimerkiksi ”campingiä”. Usein tätä kuitenkin vieras­te­taan, ehkä siksi, että siten kirjoitettuna sana näyttää rikkovan ns. vokaalisointua. Niinpä tällaiset nimet useimmiten taivutetaan seuraavassa kuvattavalla tavalla, esimerkiksi ”campingia”.

Jos luovuttaisiin kohdan 3 mukaisesta y:hyn liittyvästä poikkeuksen mahdollisuudesta, voitaisiin kohdat 2–4 tiivistää yhdeksi yksinkertaiseksi säännöksi: sanan viimeisen ”ei-puolueettoman” vokaalin (siis muu kuin e tai i) etu- tai takavokaalisuus ratkaisee, onko pääte etu- vai takavokaalinen. Tämän mukaan voi myös hyvin toimia, koska analyysiä-tyyppinen taivutus on aina ollut sallittu.

Yhdyssanat ja yhdyssanamaiset sanat

Selvissä yhdyssanoissa päätteen vokaali määräytyy jälki­osan mukaan.

vastingeeni : vastingeeniä [jälkiosa ”geeni” määrää päätteen]

Hyvin usein vierasperäinen sana on kyllä alku­perä­kielessä yhdys­sana ja niin pitkä, että se näyttää yhdys­sanalta, mutta ei kuitenkaan ole suomen kielen yhdys­sana eli ei koostu suomen sanoista. Silloin taivutus­päätteen vokaali määräytyy yleensä sanan kokonaisuuden eikä loppu­osan mukaan.

appelsiini : appelsiinia

Nykyisin kuitenkin on monissa tapauksissa sallittua, osittain jopa suositeltua, taivuttaa vieras­peräistä sanaa ikään kuin se olisi yhdys­sana. Normien muutoksista ks. Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali. Nyky­säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:

Monien muidenkin vieras­peräisten sanojen taivutuksessa voi käyttää joko etu‑ tai taka­vokaalisia päätteitä kahdesta syystä: 1) sanan viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on y (esim. asetaldehydia ∼ asetaldehydiä), 2) ”visuaalisen vokaali­soinnun” mahdollisuus (esim. baby [beibi] : babyä ∼ babya).

Vaihtelu koskee myös edellä mainituista sanoista muodostettuja adjektiiveja, esimerkiksi antiseptinen : antiseptistaantiseptistä.

Selvintä on taivuttaa vieras­peräiset sanat kokonaisina, ei yhdys­sanan kaltaisina, esimerkiksi bibliofiilia, arkkitehtia, karamellia. Poikkeuksen muodostavat edellä kuvatut sana­tyypit, joiden alku­osa rinnastetaan suomen sanoihin, esimerkiksi kilobittiä, antisemitismiä, fotosynteesiä.

Myös muutamat omaperäiset sanat ja vanhat laina­sanat taivutetaan yhdys­sanojen tavoin, vaikka niitä ei ole muodostettu itsenäisistä sanoista, esimerkiksi hulivili : huliviliä, rasavilli : rasavilliä.

Kirjoituksen ja ääntämyksen eron vaikutus

Vieraat nimet ja sitaattilainat (ja joskus sivistyssanatkin) aiheuttavat erityisen ongelman siksi, että sanan vartalossa usein kirjoitetaan esimerkiksi ”a”, mutta lausutaan ”ä”. Toisin sanoen sana ehkä kirjoitetaan takavokaalisena, mutta lausutaan etuvokaalisena. Koska ”Mary” ään­ne­tään suunnilleen ”meeri”, niin päätteet lausutaan etuvokaalisina (esim. ”meerillä”), jo­ten kirjoitusasu ”Maryllä” vastaisi ääntämystä. Kuitenkin on varsin tavallista kirjoittaa ”Marylla”. Jonkinlainen ”visuaa­li­sen vokaalisoinnun” tarve on ehkä johtanut tällaiseen käy­tän­töön. Asiaa koskevien normien muuttumista kuvataan sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Amyä vai Amya – vieraiden nimien päätevokaali.

Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:

Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kir­joi­tus­asus­sa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja taka­vokaa­li­ses­sa kir­joi­tus­asus­sa takavokaalinen (Oberammergauhun). Jos nimi kirjoitetaan taka­vokaa­li­se­na mut­ta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esi­mer­kik­si Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [temziä]. Jos pai­nol­li­nen loppu­vokaa­li on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että taka­vokaa­li­nen asu, esi­mer­kik­si Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ∼ Richelieuhön [rišəljööhön].

Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etuvokaalinenkin pääte on mahdollinen. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa ta­pauk­sis­sa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.

Uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään (s. 249) kuitenkin yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esitetään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].

Uusin suositus sallii myös ääntämyksen mukaisen kirjoitustavan (esim. Maryä). Se on luonnollista asettaa etusijalle, vaikka toisenlainen asu (esim. Marya) on jonkin verran yleisempi.

”Visuaalisen vokaalisoinnun” kannalta olisi luonnollista, että jos nimessä on vain e- ja i-vokaaleja, päätteet ovat etuvokaalisia ääntämyksestä riippumatta, esimerkiksi Heidegger : Heideggeriä. Tällaista ajatusta ei sääntöihin kuulu, ja tällainen taivutus on selvästi har­vi­nai­sem­paa kuin sellainen, jossa otetaan huomioon tällaisten sanojen ääntämys. Seu­raa­viin esimerkkeihin on merkitty ääntämys sellaisena kuin nimet suomenkielisessä puheessa yleensä lausutaan, ei tarkoin alkukielen mukaan.

Miller : Milleriä [miller : milleriä]
Heidegger : Heideggeria [haideger : haidegeria]

Monissa tapauksissa taivutusongelma voidaan välttää muotoilemalla lause niin, että hankalaa sanaa ei tarvitse taivuttaa. Jos ongelmaa ei voi välttää, niin takavokaalinen taivutus aiheut­ta­nee vähemmän hämminkiä lukijoissa.

Käytin kirjoittamiseen Word-ohjelmaa.
Tehtävän voi tehdä muullakin ohjelmalla kuin Wordilla.

Vieraan nimen tulkitseminen yhdyssanaksi

Vieraat nimet voitaisiin joissakin tapauksissa tulkita yhdyssanoiksi ja taivuttaa tämän mukai­ses­ti. Tämä koskee esimerkiksi ruotsinkielisiä -berg-loppuisia nimiä.

Falkenberg : Falkenbergissä

Kuitenkin esimerkiksi ruotsinkieliset -qvist- ja -kvist-loppuiset sukunimet tulkitaan yleen­sä yhdistämättömiksi eli niiden päätteiden vokaalit määräytyvät sanan kokonais­hah­mon mukaan. Jos ne käsitetään yhdyssanoiksi, päätteet ovat aina etuvokaalisia, esi­mer­kik­si -qvist : -qvistiä, mutta tällainen taivutus on melko harvinaista.

Ahlqvist : Ahlqvistia : Ahlqvistilla

Melko usein pitkähköjä vieraita nimiä taivutetaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi ”Tšelja­bins­kis­sä” ja ”Antwerpenissä”, vaikka ainakaan mitään suomenkieliselle selvää yhdys­sana­raken­net­ta ei ole. Sääntöjen mukaista ja myös tavallisempaa on taivuttaa niin, että päätteen vokaali riippuu koko sanasta.

Tšeljabinsk : Tšeljabinskissa
Antwerpen : Antwerpernissa

Hankalat partitiivit: Sydneytä vai Sydneyä?

Pääte perusmuodon ääntämyksen mukaan

Sääntöjen mukaan on suhteellisen selvää, että partitiivin pääte -a, -ä, -ta tai -tä liitetään vieraaseen nimeen ääntämyksen mukaisesti, kuitenkin ottaen huomioon aiemmin mainittu mahdollinen vokaalin merkitseminen vieraan nimen kirjoitusasun mukaan.

Sydney : Sydneyä [sidni : sidniä]
Jersey : Jerseyä [džöözi : džööziä]
Károlyi : Károlyia [kaaroji : kaarojia]
Marlowe : Marloweta [maalou : maalouta]
Åbo akademi : Åbo akademita [oobu akademii : oobu akademiita]
Abbey : Abbeya ∼ Abbeyä [äbi : äbiä]
Barclay : Barclaya [baakli : baaklia]
Attlee : Attleea ∼ Attleeä [ätli : ätliä]
László : Lászlóta [laasloo : laasloota]

Vanhojen (vuoden 1960) ohjeiden mukaisesti tällaisissa muodoissa voi käyttää heitto­merkkiä, esimerkiksi Barclay’a. Sitä voi nykyisinkin pitää sallittuna, joskin epätavallisena; ks. Heittomerkin käyttö selvyys­syistä.

Käytännössä esiintyy kuitenkin varsin yleisesti myös partitiivimuotoja, jotka on kirjoitettu äänneasun mukaan, kuten ”Sydneytä”, ”Jerseytä”, ”Karolyita”, ”Marlowea”, ”Åbo akademia”, ”Abbeyta”, ”Barclayta”, ”Attleeta” ja jopa ”Lászlóa”. Niitä on vaikea pitää isoina virheinä, koska ne ovat tavallisia ja koska monet lukijat voivat pitää niitä jopa parempina kuin oikeita muotoja, varsinkin jos eivät tunne nimen ääntämystä tai eivät ajattele sitä.

Myös joissakin muissa tapauksissa on ääntämyksen mukainen (ja Kielikellon ohjeissa suositeltu) partitiivin kirjoitusasu kirjoitusasultaan outo, jos ääntämystä ei tunneta tai ei ajatella.

Lopussa painoton a tai vastaava

Toisen tyyppinen ongelma syntyy silloin, kun sanan ääntämys loppuu painottomaan a:han tai ä:hän taikka niihin rinnastettavaan äänteeseen, mutta kirjoitusasu on suomen kielestä poik­kea­va. Esimerkiksi venäjän sana proizvodstvo äännetään lähinnä a-lop­pui­se­na, ja ro­ma­nian sanassa mămăligă tarkoittavat ă-kirjaimet epämääräisiä vokaa­lei­ta, jotka suoma­lai­nen kuitenkin ääntänee a:n tapaisena kirjoitusasun vaiku­tuk­ses­ta. Silloin illatiivin muodostus on hankalaa (ks. Hankalat illatiivit, kuten ”Sydneyyn”), mutta ongelmia on parti­tii­vis­sa­kin. Se voidaan muodostaa kahdella tavalla, joista kumpikin on outo:

Joskus harvoin kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, vaikka äänneasu päättyy lyhyeen painottomaan a:han, esimerkiksi Qvigstad [kviksta]. Partitiivin ääntämys on tällöin [kvikstaa]. Kielikellon ohjeiden mukaan kirjoitetaan päätteeseen vain yksi a-kirjain: Qvigstad’a. Käytännöllisintä on ehkä tul­ki­ta, että vaikka loppu­konsonantti ei alkukielessä äänny, se ääntyy suomen kielessä ainakin sanaa taivutettaessa, jolloin voi lausua ja kirjoittaa esim. Qvigstadia. Tällaiset tapaukset ovat on­nek­si sangen harvinaisia. Esimerkiksi Ruotsin paikkakuntien stad-loppuiset nimet lausutaan suomessa yleensä konsonantti­loppuisina, esimerkiksi Karlstad [kaarlstaad] : Karlstadia [kaarlstaadia], vaikka ruotsin­ruotsissa nimi ääntyy suunnilleen [kaalsta].

Lopussa pitkä vokaali

Jos sana loppuu pitkään (ja ainakin alkukielessä usein painolliseen) vokaaliin, ei partitiivin muodostuksessa ole isoja ongelmia. Tällöin pääte on -ta tai -tä. Heittomerkkiä käytetään yleis­ten sääntöjen mukaan.

Zola : Zolata [zolaa : zolaata]
Fermat : Fermat’ta [fermaa : fermaata]

Jos ranskankielisen nimen ääntämys loppuu vokaaliin, tämä vokaali ääntyy ranskassa pai­nol­li­se­na ja pitkähkönä ainakin silloin, kun nimi lausutaan erikseen. Yleensä sen tulkitaan vas­taa­van suomen pitkää vokaalia, joten illatiivin pääte on -han, missä a:n tilalla on kyseinen loppuvokaali (lyhyenä). Tämän mukaisesti on muodostettu mm. edellä esitetyt illatiivi­muo­dot. Kuitenkin Kielikellon 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen on esi­tet­ty rinnakkaisena vaihtoehtona taivutus, joka perustuu lyhytvokaaliseen tulkintaan, esi­mer­kik­si Aubry : Aubrya ∼ Aubryta. (Tämä näyttäisi koskevan vain tapauksia, joissa kir­joi­tus­asu loppuu yhteen tarkkeettomaan vokaaliin; sen sijaan esitetään vain yksi vaihto­ehto ta­pauk­sis­sa Beaulieu : Beualieuta ja Carné : Carnéta.) Vaikka mainitun tulkinnan mukainen taivutus esitetään ensimmäisenä ja vaikka se voi vaikuttaa luonnollisemmalta, ellei tunne ään­tä­mys­tä, se on suorastaan luonnoton. Siinähän joko kirjoitetaan eri pääte kuin luetaan (kir­joi­te­taan Aubrya, vaikka lausutaan suunnilleen [obriita]) tai äännetään nimi kovin eri­tyyp­pi­ses­ti kuin ranskassa (siis [obria], vaikka ranskassa toinen tavu on painollinen, kun nimi lausutaan erikseen).

Ranskan vuosien 2007–2012 presidentin sukunimi Sarkozy näyttää jo vakiintuneesti ääntyvän suomenkielisessä puheessa [sarkosi] eikä ranskanmukaisemmin [sarkozii]. Myös taivutus on lähes aina tämän mukainen. Se lienee hyväksyttävä toisaalta yleisyytensä, toi­saal­ta edellä mainitun kannanoton takia.

Sarkozy : Sarkozya : Sarkozyyn
(Sarkozy : Sarkozyta : Sarkozyhin)

Mainitunlaisissa sanoissa esiintyy usein myös edellä käsitelty kysymys siitä, kirjoitetaanko päätteen vokaaliksi a tai ä päätteen ääntämyksen vain ”visuaalisen vokaalisoinnun” mukaan. Seuraavissa esimerkeissä on tarvittaessa mainittu molemmat vaihtoehdot. Perusmuodon ääntämys on tässä merkitty karkeasti ja osoittamatta, että paino on lopputavulla.

Aubry [obrii]: Aubryta
Chapu [šapyy] : Chaputä ∼ Chaputa
Nancy [nãsii] : Nancyta

Sidevokaali

Jos vieras sana tai nimi loppuu konsonanttiin, käytetään usein sidevokaalina i:tä, jotta sanaan voidaan liittää pääte. Periaate on sama kuin se, mitä hyvin yleisesti on käytetty lainasanoissa, kun esimerkiksi sanasta ”film” on suomessa tullut ”filmi”, taivutettuna ”filmin”, ”filmissä” jne., mutta erisnimissä i:tä ei lisätä perusmuotoon, ainoastaan taivutettuihin muotoihin.

Lagos : Lagosissa
Kent : Kentissä

Monet lähinnä ranskan- tai englanninkieliset nimet loppuvat ”mykkään e:hen” eli e:hen, jota ei äännetä. Tällöin menetellään yleensä niin, että pääte liitetään suoraan kirjoitusasuun ja e-kirjain luetaan kirjoitusasun mukaan. Toisin sanoen sidevokaalina käytetään tällöin e:tä.

More : Moren [luetaan: moor : mooren]
Loire : Loiressa [luetaan: luaar : luaaressa]

Tosin usein mykkään e:hen päättyvää nimeä käytännössä taivutetaan niin, että ääntä­myk­ses­sä sidevokaalina on i. Esimerkiksi nimen ”Dale” (lausutaan ”deil”) genetiivi lausutaan usein ”deilin”, joten looginen kirjoitusasu olisi ”Dalein” tai heittomerkillä selvennettynä ”Dale’in”. Sellaisia asuja on joskus käytettykin, jopa kielenoppaissa, mutta useimpia lukijoita ne var­maan ihmetyttävät. Käytännössä on ehkä parasta kirjoittaa tällaisten nimien taivutus­muodot järjestelmällisesti ikään kuin sidevokaalina olisi e. Kielikellon numerossa 2/1985 annetut ohjeet sisältävät käytännössä tällaisen periaatteen, sillä ohjeissa on useita esi­merk­ke­jä taivutuksesta, jossa loppu-e säilyy kirjoitetuissa taivutusmuodoissa, vaikka ääntä­myk­ses­sä on i.

Stone : Stonea [luetaan: stoun : stounin tai stounen]
Tate : Taten [luetaan: teit : teitin tai ehkä joskus teiten]
shake : shaken [luetaan: šeik : šeikin]

Taivutusohjeissa mainitaan sellainen tapaus kuin Nagy : Nagyn : Nagyyn, vaikka unkarin kie­les­sä gy-yhdistelmä on yhden äänteen (karkeasti merkittynä dj) merkki. Käytännössä tämä merkitsee, että taivutetuissa muodoissa käytetään sidevokaalina i:tä ja y-kirjain käsi­te­tään sen merkiksi. Luonnollisempaa olisi tulkita, että tällaisessa sanassa loppu-y on osa kon­so­nan­tin merkintää. Tällöin sidevokaali tulisi kirjoittaa näkyviin: Nagy : Nagyin : Nagyiin.

Sidevokaalia ei käytännössä käytetä nimissä, joiden perusmuoto päättyy konsonanttiin, jota ei kirjoiteta. Tällaisia ovat esimerkiksi arabiankieliset nimet, joiden lopussa on glot­taa­li­klu­sii­li; arabialaisessa kirjoitusasussa on tällöin lopussa alif. Arabian siirto­kir­joi­tuk­sen stan­dar­din mukaan alif jätetään tällöin vaille vastinetta ns. yleiskielisessä siirto­kir­joi­tuk­ses­sa. Kos­ka ääntämyksessä konsonanttiin loppuvan sanan ja päätteen väliin tulee suomessa side­vokaa­li, niin esimerkiksi arabialaisen nimen Nafi (tieteellinen translitteraatio Nāfiʾ, ään­tä­mys suunnilleen [naafiʔ]) genetiivi olisi loogisesti Nafiin [naafiʔin]. Tällaista kuitenkaan tuskin käytetään, vaan loppukonsonantin ajatellaan jäävän pois ainakin taivutusmuodoissa.

Pääteongelmia: Fermatin vai Fermat’n?

Heittomerkki ääntymättömän loppukonsonantin jälkeen

Vieraissa sanoissa ja nimissä on mahdollista, että kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin. Tällöin käytetään nimen ja päätteen välissä heittomerkkiä. Esimerkiksi ranskankielinen nimi ”Fermat” lausutaan ”Fermaa”. Koska kirjoitusasu ”Fermatn” olisi outo, kirjoitetaan ”Fermat’n”.

Tavallisimmin tällaisia tilanteita syntyy ranskankielisissä nimissä, jotka loppuvat mykkään (ääntymättömään) konsonanttiin, kuten r, s, t tai x. Lisätietoja ja runsaasti esimerkkejä on Markus Långin sivulla Ranskalaisten nimien taivutus suomen kielessä. Sääntö koskee myös tilanteita, joissa sanan lopussa oleva konsonanttikirjain ääntyy vokaalina, esim. ”show’ssa”, ”Kaj’ta”. Käytännössä on paljon tavallisempaa jättää heittomerkki pois tällaisissa tapauksissa (esim. showssa, Kajn).

Esimerkiksi sanomalehdissä kuitenkin usein taivutetaan nimiä ikään kuin ne äännettäisiin suomen kielen järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi ”Fermatin”. Osasyynä on varmaankin se, että sääntöjen mukainen kirjoitustapa edellyttää, että kirjoittaja tuntee nimen ääntämyksen edes suurin piirtein. Toisaalta koska lukijat eivät useinkaan tunne äänneasua, he saattavat pitää sääntöjen mukaista asua hiukan kummallisena. Jos taivutusta ei voi luontevasti välttää, on sääntöjen mukainen taivuttaminen yleensä kuitenkin paras vaihtoehto.

Fermat’n [fermaan]
Bordeaux’ssa [bordoossa]
Shaw’ta [šoota]
Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä]

Tulkintakysymys: lopussa i vai j?

Joskus on tulkinnanvaraista, äännetäänkö vierassana vokaali- vai konsonanttiloppuisena. Esimerkiksi paikannimi Versailles on yleensä ajateltu vokaaliloppuiseksi, ”versai”. Jonkin verran on kuitenkin esiintynyt – myös kielitoimiston julkaisemissa ohjeissa – tulkintaa, jonka mukaan oikeampi kuvaus ääntämyksestä olisi ”versaj”. Tällöin käytettäisiin esim. taivutus­muotoa Versaillesissa (versajissa). Sellainen ääntämys on kuitenkin harvinaista.

Ks. -ille(s)-​lop­puis­ten nimien taivutusta.

Tanskalaisten nimien ääntymätön loppukonsonantti

Lisäongelmia tuottaa se, että mm. tanskankielisissä nimissä on usein loppukonsonantti, joka alkukielessä ei äänny tai ääntyy glottaaliklusiilina tai vain loppuvokaalin glottalisoitumisena. Esimerkiksi nimi ”Ålborg” voi ääntyä tanskassa vokaaliloppuisena, suunnilleen ”olbo’o”, ja teoriassa oikea taivutustapa olisi tällöin ”Ålborg’ssa”. Tämä olisi kuitenkin niin outoa suoma­lai­sil­le, että käytännössä sana kirjoitetaan ikään kuin se ääntyisi g-loppuisena, kuten se suo­ma­lai­sen suussa lähes aina ääntyykin. Siis: ”Ålborgissa”. Tätä voidaan perustella myös sillä, että nimi voi tanskassa ääntyä konsonanttiloppuisena, vaikka konsonantti ei olekaan g. Vas­taa­vas­ti esimerkiksi nimi Gribskov saattaa tanskassa ääntyä eri tavoin, myös vokaali­lop­pui­se­na, mutta suomenkielinen lukija luultavasti hämmentyisi sellaisesta taivutuksesta kuin ”Gribskov’ssa”.

Ålborg : Ålborgissa
Gribskov : Gribskovissa

Tämä järkeväntuntuinen linja voidaan kuitenkin tulkita normien vastaiseksi. Ohjeet vieraiden nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/1985) eivät sisällä tanskalaisten nimien osalta poikkeuksia siihen sääntöön, että jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan pääte äänneasun edellyttämään muotoon ja sen edelle kirjoitetaan heittomerkki. Lisäksi ohjeissa on yksi tanskankielinen esimerkki, nimi Ploug. Sen taivutus on ohjeen mukaan Ploug’n, Ploug’ta, Ploug’hun. Kuitenkin esimerkkiin liittyy seuraava tieto ääntämyksestä: ”tansk. plɔu’ ”. Kun ohjeen ääntämistiedoissa ei yleensä ole sellaisia mainintoja kuin ”tansk.”, vaan pelkkä ääntämistieto, tämä lienee tulkittava niin, että tanskassa nimi ääntyy noin, mutta ei välttämättä suomessa, ja että heittomerkki tarkoittaa glottaaliklusiilia (mitä muuta se voisi siinä tarkoittaa?). Kun kuitenkin taivutukseksi esitetään Ploug’n jne. ja taivutusmuodoille ään­tä­mis­tiedot ”ploun”, ”plouta”, ”plouhun”, niin tässä ilmeisesti on kyseessä hyvin implisiittinen poikkeus­sääntö: tanskalaisia nimiä, ja kenties muunkinkielisiä nimiä, jotka ääntämyksessä päättyvät glottaali­klusiiliin, käsitellään suomen taivutuksessa ikään kuin tätä klusiilia ei olisi (ainakaan taivutus­päätteitä liitettäessä).

Tämä olisi ehkä jonkun mielestä foneettisesti sikäli luonnollista, että glottaaliklusiili ei kuulu suomen normaaliin äänteistöön, mutta säilytetäänhän vieraissa nimissä muutenkin vieraita äänteitä, ja sitä paitsi glottaaliklusiili kyllä esiintyy monissa suomen muodoissa. Todellinen selitys tälle erikoisuudelle on ehkä se, että glottaaliklusiilia ei ymmärretä konsonantiksi kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä ”jäännös­lopuk­keen” ​ ympärillä on esiintynyt; ks. sivua Consonant assimilation at word boundaries in Finnish. (Esimerkiksi ”jäännöslopuke” itsessään kuvataan usein glottaaliklusiiliksi arvovaltaisissakin esityksissä!) Foneettisesti glottaaliklusiili on selvä konsonantti, joten suomen taivutuksessa olisi loogista käyttää sidevokaalia (i), ja kirjoitusasu olisi sellainen kuin yleensä sanoissa, jotka loppuvat konsonanttiin niin kirjoituksessa kuin puheessakin. Näin päädyttäisiin asuihin Ålborgissa, Gribskovissa jne. Virallisten normien lienee kuitenkin tulkittava olevan toisella kannalla.

Tällaiset nimet aiheuttavat ongelmia erityisesti illatiivin muodostuksessa; ks. kohtaa Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä.

Ei turhia heittomerkkejä

Usein vieraan nimen taivutettuun muotoon kirjoitetaan ikään kuin varmuuden vuoksi heittomerkki päätteen edelle, esimerkiksi Marseille’ssa. Se on kuitenkin tarpeetonta, joskaan ei sääntöjen vastaista, kuten kohdassa Heittomerkin käyttö selvyyssyistä kuvataan.

Jos nimen kirjoitusasun perusmuoto päättyy vokaaliin, ei heittomerkkiä yleensä käytetä. Tämä pätee silloinkin, kun nimen lopussa on ääntymätön osa.

Marseille : Marseillessa [marsei : marseissa t. marsej : marsejissa]

Mykkä e sidevokaalina

Ranskassa ja englannissa on paljon e-loppuisia nimiä, joissa e ei äänny. Niissä yleensä kui­ten­kin nimeä suomen kielessä taivutettaessa käytetään e:tä sidevokaalina, joten taivu­te­tuis­sa muodoissa e ääntyy (esimerkiksi Hume [hjuum] : Humen [hjuumen]).

Tämä koskee kirjoitusasua ja usein äänneasuakin, mutta ääntämyksessä saattaa side­vokaa­li­na olla myös i. Ks. kohtaa Sidevokaali.

Riippumatta ääntämyksestä pääte liitetään suoraan sanan perusmuotoon, ilman heitto­merkkiä.

Mallarme : Mallarmen [malarm : malarmen t. malarmin]

Mykkä loppu-r

Vieraiden nimien taivutuksen ohjeiden esimerkeistä voidaan päätellä, että englannin- ja saksankielisten nimien loppu-r tulkitaan taivutuksessa ääntyväksi, vaikka se ei äänny brittienglannissa eikä saksan kielen normiääntämyksessä. Sen sijaan ranskalaisten nimien loppu-r tulkitaan ääntymättömäksi myös taivutusmuodoissa.

Miller : Millerin : Milleriä : Milleriin
Müller : Müllerin : Mülleriä : Mülleriin
Meunier : Meunier’n : Meunier’tä : Meunier’hen

Huomaa, että ranskan re-loppuisissa nimissä r ääntyy. Niissä loppu-e on mykkä, mutta sitä käytetään taivutuksessa sidevokaalina (kirjoitetaan e, lausutaan e tai i).

Meunière : Meunièren : Meunièreä : Meunièreen

Heittomerkin käyttö selvyyssyistä

Edellä käsitelty heittomerkin käyttö sen­tapai­sis­sa muodoissa kuin ”Bordeaux’n” on sään­tö­jen mukaan pakollista. Sääntöjen mukaan on sallittua käyttää heitto­merkkiä muulloinkin nimen ja päätteen välissä, jos se on selvyyden vuoksi tarpeen. Tällä tarkoitetaan lähinnä tilanteita, joissa i-lop­pui­nen nimi (esim. Martini : Martinin) muutoin voisi sekaantua toiseen, usein taval­li­sem­paan nimeen, jonka perusmuodossa ei ole loppu-i:tä (esim. Martin : Martinin). Asia ilmaistaan Kielikellon 2/2006 lainausmerkkiohjeissa seuraavasti:

Puolilainausmerkillä voi osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perus­muoto, jos on epäselvää, onko kysymyksessä i-loppuinen sana tai nimi vai onko taivutusmuodon i taivuttamisen helpottamiseksi lisätty sidevokaali.

Häntä sanottiin Sir’iksi. (Vrt. Häntä sanottiin Siriksi.)
Meidät esiteltiin johtaja Maria Martini’lle. (Vrt. Martinille.)

Säännöissä (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) korostetaan: ”Tämä käyttö on harvinaista, eikä puolilainausmerkkiä pidä käyttää tähän tapaan, jos sanan tai nimen perusmuoto on päätel­tä­vis­sä yleis­tiedon tai teksti­yhteyden perusteella.” Lisäksi mainitaan: ”puoli­lainaus­merkin käy­tön sijasta [on] usein parempi muokata lausetta niin, että epäselvä nimi tai sana saadaan pe­rus­muo­toon”. Käytännössä muokkaaminen ei aina onnistu, mutta nimi voidaan ehkä luon­te­vas­ti toistaa perusmuotoisena eri lauseessa.

Tapasimme yrityksen johtajan Maija Martini’n. Hän selosti – –
Tapasimme yrityksen johtajan Maija Martinin. Martini selosti – –

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on esimerkki Aas : Aas’in. Se vaikuttaa liioittelulta, koska sekaantuminen nimeen Aasi : Aasin on aika teoreettinen, etenkin kun sellaista nimeä ei juuri taida olla käytössä.

Kielitoimiston ohjepankin kohta Heittomerkki ja vierasperäiset sanat antaa luvan varsin väljästi: ”Heittomerkillä voi tarvittaessa osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan perus­muoto, jos se on taivutus­muodon perusteella epäselvää”.

Ohjepankissa ei siis rajoituta tapauksiin, joissa on kyse siitä, kuuluuko muodon i-vokaali itse sanaan vai onko se vain side­vokaali. Toisaalta muun­lai­set epä­sel­vyy­det ovat harvinaisia.

Pääosassa näemme Gary Sinise’n. [Kyseessä vieraan nimen Sinise eikä nimen Sininen muoto]
Tapasimme tohtori Kivise’n.

Ohjeita voidaan ehkä tulkita niin, että heitto­merkkiä voidan käyttää myös liite­partik­ke­lin (kuten -han, -kin ja -ko) edellä. Saattaa tuntua siltä, että esimerkiksi ”Frank’kin” on selvempi kuin ”Frankkin”.

Ohjeet koskevat myös sitaatti­lainoja eli vieraasta kielestä sellaisenaan otettuja ilmauksia. Niiden taivutuksessa kuitenkin vain harvoin syntyy tilanteita, joissa perus­muodon osoittaminen olisi tarpeen. Lähinnä kyse olisi sen osoittamisesta, kuuluuko i‑kirjain perus­muotoon vai onko se taivutuksessa käytettävä side­vokaali. Seuraavat esimerkit ovat keksittyjä.

Seuraavaksi asennamme toisen plug-in’in.
Käyttikö hän burkini’a?

Ohjeet puhuvat heittomerkin käytöstä vierasperäisen sanan perus­muodon osoittamiseen. On tulkinnanvaraista, voiko sitä soveltaa sellaisiin nimiin, jotka ovat kyllä vierasta alku­perää, mutta hyvin mukautuneet suomeen. Esimerkiksi nimien Mirjam ja Mirjami erottamiseen toisistaan taivutettuina saattaa joskus olla tarvetta (Mirjam’in, ehkä jopa Mirjami’n).

Hankalat illatiivit, kuten ”Sydneyyn”

Illatiivin päätevaihtelu

Illatiiviksi sanotaan sijamuotoa, joka vastaa kysymykseen ”mihin” tai ”keneen”. Se on monella tapaa hiukan hankala sijamuoto muun muassa siksi, että sen päätteet ovat eri sanoissa eri­lai­set eri sana­tyypeille: loppuvokaalin pidentyminen ja n-kirjain (esimerkiksi kissa : kissaan), ‑hVn (missä V on sama kuin sanan loppu­vokaali, esimerkiksi maa : maahan) tai ‑seen (esi­mer­kik­si vapaa : vapaaseen).

Edellä vieraiden nimien taivutusta yleisesti käsiteltäessä mai­nit­tiin jo eräitä illatiivin muodostuksen periaatteita. Ongelmia aiheuttaa etenkin se, miten kaksi ensin mainittua pääte­tyyppiä merkitään kirjoituksessa. Lisäksi esiintyy vaihtelua siinä, milloin pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä päätteenä on ‑hVn, milloin ‑seen. Vaikka sääntöjä ei ole ohjeissa esitetty täsmällisesti, niiden voi katsoa olevan seuraavat:

Vokaalin pituuden merkitseminen kahdentamalla

Jos vieraan nimen loppuosa lausutaan eri tavalla kuin se suomen kielen mukaan lau­sut­tai­siin, syntyy melkoisen hankalia tilanteita, varsinkin, jos ääntämys loppuu lyhyeen vokaaliin. Joskus joudutaan kahdentamaan vokaali, joka ei vastaa ääntämystä, tai suomen kielelle vie­ras vokaalimerkki. Vielä hankalampi on sellainen sana kuin ”Sydney”. Koska se ääntyy ”sidni”, niin illatiivin äänneasu on ”sidniin”. Sanan lopun kirjainpari ”ey” on i-äänteen merkki, mutta sääntöjen mukaan kirjoituksessa kahdennetaan vain viimeinen kirjain.

Minsky : Minskyyn [minski : minskiin]
Sydney : Sydneyyn [sidni : sidniin]
Ouagadougou : Ouagadougouun [uagadugu : uagaduguun]

Viimeksi mainittu nimi voitaisiin ajatella myös äännettäväksi ranskan kielen mukaisesti niin, että loppu­vokaali on painollinen ja pitkä. Tällöin illatiivi olisi ”Ouagadougouhun”. Juuri tässä nimessä sellainen kuitenkin tuntuisi olevan vastoin nimen suomeen vakiintunutta lyhytvokaalista lausumistapaa, johon nimen monitavuisuus on vaikuttanut.

Joissakin tapauksissa, kuten nimessä Nagy, on tulkinnanvaraista, onko kirjoitusasun lo­pus­sa oleva vokaalikirjain vokaaliäänteen merkki vai osa muuta merkintää. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten illatiivin pääte kirjoitetaan (Nagyyn t. Nagyiin).

Ääntymättömään e:hen loppuvat nimet

Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi ääntä­myk­ses­tä riippumatta.

Moore : Mooreen
Shakespeare : Shakespeareen
New Hampshire : New Hampshireen

Muutoinkin käsitellään ääntymättömään e:hen loppuvia sanoja yleensä siten, että illatiivissa kuten muissakin muodoissa sidevokaalina on kirjoituksessa e, vaikka ääntämyksessä on usein i.

Martinique [martinik] : Martiniqueen [martinikiin ∼ martinikeen] : Martiniquen [martinikin ∼ martiniken]
Seattle [siätl] : Seattleen [siätleen]

Loppuvokaalin tulkitseminen pitkäksi tai lyhyeksi

Sellaiset englanninkieliset nimet kuin ”Toynbee” [toinbi], jotka loppuvat kahdella vokaali­merkillä merkittyyn painottomaan vokaaliin, käsitellään illatiivin muodostuksessa erikoisella tavalla. Ääntämyksessä on tavan­omainen vokaalin­pidennys, [toinbihin], mutta kirjoitus­asussa on ohjeiden mukaan pääte -hin, ikään kuin nimen loppu-ee ääntyisi pitkänä ja illatiivi siten olisi [toinbiihin]. Kirjoitusasu ”Toynbeeen” olisi varmaankin liian outo.

Toynbee [toinbi] : Toynbeehin [toinbiin]

Olisi johdonmukaista taivuttaa Avonlea : Avonleahin, koska englannissa loppu­tavu on painollinen lo­pus­sa siksi ääntyy suomen kannalta tulkittuna pitkä vokaali [ävənlii]. Tätä taivutusta ei kui­ten­kaan käytännössä esiinny, vaan noudatetaan tästä kuvitteellisesta paikasta kertovan kirjan ja tv-​sarjan nimen suomennoksen asua: Tie Avonleaan. Jos perusmuodon loppu­vokaa­li tul­kit­tai­siin lyhyeksi, tällainen kirjoitusasu olisi outoudestaan huolimatta oikea tapa osoit­taa ään­tä­mys [ävənliin].

Kolumbian pääkaupungin nimessä ”Bogotá” loppuvokaalia tulisi yleisten sääntöjen mu­kai­ses­ti käsitellä pitkänä, ja kielitoimiston ohje Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet erikseen mainitsee tämän mukaisen taivutusmuodon ”Bogotáhan”. Käytännössä nimi kuitenkin ylei­ses­ti kirjoitetaan ilman akuuttia ja äännetään ja taivutetaan niin, että loppu­vokaa­li on lyhyt: Bogota : Bogotaa : Bogotaan eikä Bogotá : Bogotáta : Bogotáhan.

Yksitavuiset sanat, joiden kirjoitusasu loppuu yhteen vokaalimerkkiin, on tulkittava pitkä­vokaalisiksi taivutuksen kannalta. Suomen kielessähän ei esiinny substantiiveja, jotka koos­tui­si­vat vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista, vaan ka-tyyppinen sana ääntyy kaa-​tyyp­pi­se­nä – ainakin taivutusmuodoissa.

go : gohon [luetaan goo : goohon]

Kiinalaisten nimien viimeistä tavua lienee paras käsitellä taivutuksen kannalta kuten erillistä sanaa, vaikka se kirjoitettaisiin yhteen edeltävän osan kanssa. Jos nimi siis loppuu yksinäis­vokaaliin, sitä pidetään taivutuksessa pitkänä. Tämä on kiinan kielen rakenteeseen sopivaa ja eduksi etenkin silloin, kun nimi ajatellaan luettavan kiinan mukaisesti, tooneja käyttäen.

Li : Lihin
Jingdi : Jingdihin

Tällainen tulkinta vaikuttaa tietysti myös partitiivin muodostukseen: Litä, Jingditä.

Jos monitavuisen sanan kirjoitusasussa ei mitenkään osoiteta, että loppuvokaali ääntyy pitkänä, tulisi silti käyttää ääntämyksenmukaista päätettä. Tämä kuitenkin saattaa hämmentää lukijoita, jotka eivät edes osaa epäillä, että ääntämys on pitkävokaalinen, jos sana on esi­mer­kik­si japania tai arabiaa. Etenkin jos kyse on melko tutusta nimestä, joka yleisesti lau­su­taan lyhyt­vokaa­li­se­na, on ehkä parempi taivuttaa sen mukaan (esim. Fujitsu : Fujitsuun) eikä peri­aattees­sa oikeammalla tavalla (esim. Fujitsuhun).

Bourbaki : Bourbakihin [luetaan burbakii : burbakiihin; ranskalainen nimimerkki]
Darya : Daryahan [luetaan darjaa : darjaahan; persialainen etunimi]
moslawi : moslawihin [luetaan moslawii : moslawiihin, arabian erään puhutun muodon mukaan]

Kahteen vokaalin loppuvat sanat

Jos sanan perusmuoto loppuu kahteen eri vokaaliin, jotka ääntyvät erikseen, on usein tulkinnanvaraista, muodostavatko vokaalit diftongin. Yleensä diftongitulkinta on perustellumpi.

Bilbao [bilbau] : Bilbaohun
Portimão [purtimau] : Portimãohun
Monterrey [monterei] : Monterreyhin

Kuitenkin Macao-nimi lienee parasta tulkita sovinnaisnimeksi, joka suomessa ääntyy kolmitavuisena [ma-ka-o] eikä portugalin mukaisesti kaksitavuisena [ma-kau].

Macaoon

Tarkkeelliseen lyhyeen vokaalin loppuvat sanat

Jos sana päättyy lyhyeen painottomaan vokaaliin, jonka kirjoitusasussa on tarkemerkki, on illatiivin muodostuksessa tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Johdonmukaisin tapa on, että vokaali kirjoitetaan kah­den­net­tu­na tarkkeineen. Tällöin kuitenkin käytettäisiin suomen kielen päätteessä suomen kielelle vierasta merkkiä. Toisaalta oudolta tuntuisi myös tarkkeen pois jättäminen, etenkin kun se voisi antaa väärän käsityksen ääntämyksestä, kuten sellaisen, että eri tavoin kirjoitetut vokaalit ääntyvät erillisinä eivätkä pitkänä vokaalina. Ohjeissa ei ole erikseen otettu kantaa asiaan, mutta niissä muutamissa esimerkeissä, joissa tilanne esiintyy, päätteessä ei ole tarketta.

Brontë : Brontëën [bronti : brontiin] (johdonmukainen kirjoitusasu)
Brontë : Brontëen [bronti : brontiin] (ohjeissa käytetty kirjoitusasu)

Tarkkeellinen vokaali voi tarkoittaa myös äännettä, jota ei esiinny suomessa. Tällöin jää ääneen luettaessa lukijan päätettäväksi, lausuuko hän illatiivin päätteessä vieraan kielen vokaalin suomalaistettuna vai jotenkin muuten. Esimerkkisanana on seuraavassa romanian kielen sana. Romaniassa ă-kirjain (a, jossa on lyhyysmerkki) tarkoittaa neutraalia, epä­mää­räis­tä vokaalia, samantapaista kuin englannin sanan about alussa (foneettinen merkki [ə]); suomen­kie­li­ses­sä puheessa se helposti korvautuu a:lla kirjoitusasun mukaan.

ciorbă : ciorbăăn [tšorbə : tšorbəən ∼ tšorbaan]

Samanlainen ongelma syntyy, kun sanan loppuvokaali on lyhyt ja se on merkitty suomen kielelle vieraalla kirjaimella. Esimerkiksi tanskalaisen saarennimi ”Bogø” (lausutaan: Boogö) voidaan taivuttaa kahdella tavalla, joista kumpikaan ei vaikuta hyvältä; niistä edellinen esiin­tyy CD-Factassa (s.v. Møn), mutta jälkimmäinen tuntuisi luontevammalta ja myös pa­rem­min sääntöjen mukaiselta. Jos suinkin mahdollista, ongelma kannattaa kiertää esi­mer­kik­si ilmauk­sel­la ”Bogøn saarelle”.

Bogø : Bogøön
Bogø : Bogøøn

Turkkilaisten kielten pisteetön i (ı) sanan lopussa aiheuttaa samanlaisen ongelman, jos se on painoton ja siten tulkitaan lyhyeksi. (Jos se on painollinen ja tulkitaan pitkäksi, syntyy toisen­lainen ongelma, ks. Mikä vokaali yhdistelmään h + vokaali + n?)

Topkapı : Topkapıın

Usein ongelmat voidaan kiertää muuttamalla lauserakennetta niin, että nimi tulee muuhun sijamuotoon.

Topkapın alueelle
Topkapı-palatsiin

Joissakin tapauksissa myös partitiivin muodostus on ongelmallista vastaavista syistä. Jos esimerkiksi sananloppuinen ă-kirjain rinnastetaan taivutuksen kannalta suomen a-kir­jai­meen, tulisi taivuttaa ciorbă : ciorbăă. Jos se taas katsotaan suomelle vieraaksi kirjaimeksi, olisi partitiivin päätteen oltava -ta tai -tä, esimerkiksi ciorbăta. Ks. kohtaa Hankalia par­ti­tiiveja.

Sananloppuinen ü-kirjain, joka esiintyy mm. unkarissa ja turkissa, lienee joka tapauksessa luontevinta tulkita suomalaisen kirjaimiston eräänlaiseksi liitännäisjäseneksi. Tällöin se kahdennetaan sellaisenaan, eikä siis jätetä tarketta pois (esküun) eikä myöskään kirjoiteta päätteeseen ääntämyksen mukaista y-kirjainta (esküyn).

eskü : esküün [äšky : äškyyn]
Sülüklü : Sülüklüün

Fermat-tyyppisten sanojen illatiivi

Lisää hankaluuksia syntyy, jos sana loppuu kirjoituksessa konsonanttiin, mutta ääntä­myk­ses­sä vokaaliin, esimerkiksi ”Bordeaux” (luetaan: bordoo). Tällöin käytetään heittomerkkiä, ku­ten edellisessä kohdassa kuvattiin. Loppuvokaali on käytännössä yleensä pitkä ja pai­nol­li­nen, jolloin illatiivin muodostus on mallien maa : maahan, puu : puuhun jne. mukai­nen.

Joissakin tilanteissa syntyy edellä mainittu vokaalisointukysymys: kirjoitetaanko ään­tä­myk­sen mukainen vokaali vai sellainen vokaali, joka saa sanan näyttämään vokaali­soin­nun mukaiselta?

Ks. myös huomautuksia -ille(s)-loppuisista sanoista.

Fermat : Fermat’han [luetaan: fermaa : fermaahan]
Corneille : Corneillehin [luetaan: kornei : korneihin]
Corneille : Corneilleen [luetaan: kornei : kornejiin]
Camus : Camus’hun tai Camus’hyn [luetaan: kamyy : kamyyhyn]

Mikä vokaali yhdistelmään h + vokaali + n?

Jos illatiivin pääte on h + vokaali + n, kirjoitetaan vokaali suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Esimerkiksi nimi ”Ray” ääntyy suunnilleen ”rei”, joten voidaan ajatella loppu-y:n ääntyvän i:nä. Joskus päätellään, että kun päätteessä h + vokaali + n käytetään samaa vokaalia kuin sanan perusmuodossa, pitäisi vokaali kirjoittaakin samalla tavalla. Näin päädytään sellaisiin asuihin kuin ”Rayhyn”. Ajatus vokaalin kirjoitusasun säilyttämisestä kannattaa kuitenkin unohtaa, koska sitä ei kuitenkaan voisi soveltaa johdonmukaisesti. (Vai haluaako joku taivuttaa esi­mer­kik­si Mirabeau : Mirabeauheaun? Tässähän eau-yhdistelmä on luetaan yhtenä vo­kaa­li­na, o:na.)

Ray [rei]: Rayhin
Mirabeau [miraboo]: Mirabeauhon
Linné [linnee]: Linnéhen
László [laasloo] : Lászlóhon
Marlowe [maalou]: Marlowehun
Calais [kalee] : Calais’hen

Jos sanan perusmuoto kuitenkin loppuu suomen kielelle vieraaseen vokaali­kirjaimeen, voitaisiin pitää selvempänä käyttää tätä kirjainta päätteessä. Normit eivät ota asiaan kantaa.

[böö]: Bøhön
Bø : Bøhøn

Joskus vieras vokaali­kirjain esittää suomen kielelle vierasta äännettä. Tällainen on esi­mer­kik­si turkin kielen pisteetön i (ı), joka esittää i:n takavokaalista vastinetta, taka-i:tä, joka on sanan lopussa yleensä painollinen ja siten pitkäksi tulkittava. Vieraan kirjaimen käyttö päätteessä on silloin loogisempaa. Toinen vaihtoehto on käyttää sen tilalla lähinnä vastaavaa suomen kirjainta. Parasta on yleensä kiertää ongelma lause­rakennetta muuttamalla

imambayıldı : imambayıldıhın
imambayıldı : imambayıldıhin
imambayıldı-ruoka : imambayıldı-ruokaan

Illatiivien yksinkertaistaminen?

Vieraiden nimien illatiivit ovat siis usein varsin omituisen näköisiä kirjoitusasultaan. Lisäksi kirjoittajan pitää tuntea sanan ääntämys, tai ainakin sanan lopun ääntämys. Onkin usein ehdotettu, että illatiivi kirjoitettaisiin tällaisissa tapauksissa ikään kuin sana luettaisiin kir­joi­tus­asun mukaan, esimerkiksi Sydney : Sydneyhyn, Bordeaux : Bordeauxiin. Näin myös usein tehdään. Nämä kirjoitusasut ovat kuitenkin toisella tapaa omituisia, ja tekstin oikea luke­mi­nen ääneen vaikeutuu. Ne herättävät monien lukijoiden mielessä kysymyksen, eikö kir­joit­ta­ja tunne käyttämiensä sanojen ääntämystä.

Voidaankin todeta, että tällaisissa tapauksissa kannattaa illatiivimuodon käyttöä välttää melkein mihin hintaan hyvänsä.

Häntä voisi verrata kardinaali Richelieuhön.
Hän toimii kuin kardinaali Richelieu.

Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä

Hankalia ovat myös sellaiset nimet, joiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään konso­nant­tiin ja äänneasu lyhyeen vokaaliin. Tällainen on esimerkiksi nimi ”Aceh”, jos se äännetään alkukielen mukaisesti: ”atše”. Kielikellossa 2/2005 on suositus, jonka mukaan illatiivi­muodon (ääntämys: ”atšeen”) kirjoitusasu on ”Aceh’een”. Tällöin siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan, kahdella vokaalikirjaimella, heittomerkin jälkeen, vaikka vokaali jo esiintyy sanan vartalossa.

Käytännössä kuitenkin tällaisia nimiä varmaan vastai­suudes­sa­kin käsitellään käytännössä niin, että kirjoitusasun loppukonsonantti äännetään ja kirjoitusasu valitaan tämän mukaan, esimerkiksi genetiivissä ”Acehin” eikä ”Aceh’n”, illatiivissa ”Acehiin” eikä ”Aceh’een”. Tähän johtaa sekä toisen vaihtoehdon hankaluus taivutuksessa että se, ettei alku­peräistä ään­tä­mys­tä edes tunneta. Lisäksi englannin­kielisiä h-loppuisia nimiä käsitellään yleen­sä niin, että h ääntyy, kuten edellä jo mainittiin (esim. Sarah : Sarahin).

Ohjeissa kuitenkin mainitaan seuraavat esimerkit, joissa siis pitäisi noudattaa alkukielen ääntämystä ja sen mukaista taivutusta.

Qvigstad : Qvigstad’aan [kviksta : kvikstaan]
Ploug : Ploug’hun [plou : plouhun]

Käytännössä voi tällaisissa tapauksissa olla parasta hiukan rikkoa sääntöjä silloin, kun päätteenä olisi vokaalin pidentymä. Voimme tulkita, että ääntymätön loppukonsonantti kuitenkin illatiivissa ääntyy, ja kirjoittaa (ja lausua) päätteen tämän mukaisesti: Qvigstad : Qvigstadiin [kviksta : kvikstadiin].

Sääntöjen ongelmallisuutta osoittaa sekin, että ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Esimerkeissä nimittäin on myös partitiivimuoto Qvigstad’a [kviksta : kvikstaa]. Jos kerran illatiivissa kirjoitetaan pitkä vokaali kahdella vokaalimerkillä, pitäisi toki partitiivissa tehdä samoin: Qvigstad’aa.

Loppukonsonantti, joka ääntyy vokaalina

Hyvin hankalia ovat sellaiset (varsin harvinaiset) sanat, jotka loppuvat kirjaimeen, joka on suomen järjestelmässä konsonanttikirjain, mutta ääntyy vokaalina. Tällainen on joissakin walesinkielisissä nimissä lopussa esiintyvä w, joka ääntyy u:na, esimerkiksi sanassa ”Tarw”. Jos vokaali tulkitaan pitkäksi, on taivutus melko ongelmaton: genetiivi on ”Tarw’n” [taruun], illatiivi ”Tarw’hun” [taruuhun]. Jos taas vokaali tulkitaan lyhyeksi, pitäisi illatiivin päätteen olla vokaalin pidentymä ja n, ja pidentymä merkitään kahdentamalla kirjain. Tässä pitäisi toisaalta yleisten sääntöjen mukaan olla heittomerkki (”Tarw’wn”), mutta se antaisi väärän kuvan ääntämyksestä. Näin päädyttäisiin asuun ”Tarwwn” [taruun], jota ei sitäkään voi pitää kovin selkeänä.

Vielä yksi vaihtoehto on ”Tarw’uun”, jossa siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan. Tämä on ehkä kaikkein ymmärrettävin kirjoitusasu, koska nimen ääntämystä tuntematonkin osannee päätellä, että kyse on illatiivista.

Vieraiden nimien monikkomuodot

Monikkomuotojen tarve

Vieraista nimistä ei yleensä käytetä monikkomuotoja, mutta niiden monikko­taivutuksen osaamista saatetaan tarvita muun muassa

Monikon nominatiivi yleensä ongelmaton

Vieraiden nimien monikkotaivutuksesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä muita sijoja kuin perusmuotoa eli nominatiivia. Perusmuoto ei yleensä aiheuta ongelmia: päätteenä on t, jonka edelle tulee sidevokaali i, jos nimen äänneasu loppuu konsonanttiin, yleissäännön mukaisesti heittomerkki, jos äänneasu loppuu vokaaliin, mutta kirjoitusasu konsonanttiin. Joskus voi heitto­merkkiä käyttää muutoinkin selvyyden vuoksi. Lisäksi jois­sa­kin etenkin s-lop­pui­sis­sa nimissä tapahtuu vartalonmuutoksia.

Cato : Catot
Strauss : Straussit
Strauß : Straußit
Dumas : Dumas’t
Sinise : Sinise’t
Ptolemaios : Ptolemaiokset

Voisiko monikkomuodon välttää?

Vieraiden nimien monikkotaivutus johtaa usein niin oudon­näköisiin asuihin (esim. Toynbee : Toynbeejen tai Toybeein), että melkein mitä tahansa kannattaa tehdä sellaisten muotojen välttämiseksi.

Dumas’iden teokset.
Vanhemman ja nuoremman Dumas’n teokset.
Century Schoolbookin x-korkeus on suurempi kuin muiden Centuryin.
Century Schoolbookin x-korkeus on suurempi kuin muiden Century-fonttien.

Sääntöjen kooste

Vieraan nimen monikon muodostus riippuu sanan lopusta. Lähtökohtana on, kuten yksikkö­taivutuksessakin, että taivutettu muoto kirjoitetaan ään­tä­myk­sen mukaan niin, että itse nimi (perusmuoto) on vieraan kielen kirjoitusasun mu­kai­nen, pääte taas kirjoitetaan suomen mukaan. Nimeä taivutetaan käyttäen mallina suomen kielen sanoja, jotka rakenteeltaan vastaavat nimeä. Tässä on kuitenkin monia erikois­tapauksia ja tulkinta­kysymyksiä muun muassa siksi, ettei aina ole selvää, miten perus­muoto äännetään.

Seuraavaan koosteeseen on yhdistetty Virittäjä-lehdessä julkaistut vuoden 1960 ohjeet, Kielikello-lehden 2/1985 artikkeli Vieraiden nimien taivuttaminen, Kieli­toimis­ton oikein­kirjoitus­oppaas­sa esitetyt ohjeet ja viimeksi mainittua melko tarkasti vastaava Kielitoimiston ohje­pankin kohta Nimien taivutus: vieraskieliset nimet.

Nimistä esitetään yksiköllisen perusmuodon lisäksi monikon genetiivi, partitiivi, illatiivi ja adessiivi. Muut muodot voidaan muodostaa viimeksi mainitusta vaihtamalla vain sija­pääte. Tiivistelmässä on ensin yleisiä sääntöjä ja sitten joukko poikkeuksia.

Ääntyvään konsonanttiin loppuvat yksitavuiset nimet
Taipuvat kuten pahvi. (Yksitavuisuudella viitataan perus­muotoon. Nimi taipuu ikään kuin sen perus­muoto olisi i-vokaalilla kaksi­tavuiseksi täydennetty, esimerkiksi ”Bachi”.)
Bach : Bachien : Bacheja : Bacheihin : Bacheilla
Ääntyvään konsonanttiin loppuvat kaksi- tai useampitavuiset nimet
Taipuvat kuten paperi.
Adam : Adamien ∼ Adameiden (∼ Adameittein) : Adameja ∼ Adameita : Adameihin : Adameilla
Kotuksen sivuston Etunimien taivutus mukaan Adam-nimen monikon genetiivi on kuitenkin vain Adamien ja monikon partitiivi Adameja.
Ääntymättömään konsonanttiin loppuvat, konsonanttiloppuisina ääntyvät nimet
Taipuvat kuten ääntyvään konsonanttiin loppuvat. Seuraavista esimerkeistä ensim­mäi­nen koskee ranskankielistä nimeä; englannin­kielinen samoin kirjoitettava, toisin ääntyvä nimi taipuu samalla tavalla. Tähän ryhmään luetaan myös mm. -borough-loppuiset nimet: taivutetaan kuten loppu ääntyisi [bur], vaikka ääntämys voi olla muutakin,
Charles [šarl] : Charlesien : Charleseja : Charleseihin : Charleseilla
Descartes [dekart] : Descartesien ∼ Descarteseiden (∼ Descarteseittein) : Descarteseja ∼ Descarteseita : Descarteseihin : Descarteseilla
Marlborough : Marlboroughien : Marlborougheja : Marlborougheihin : Marlborougheill
Ääntymättömään konsonanttiin loppuvat, vokaaliloppuisina ääntyvät nimet
Taipuvat äänneasun mukaan (ks. seuraavia kohtia; useimmiten loppuvokaali on pitkä), mutta päätteen edelle tulee heittomerkki.
Godot [godoo] : Godot’iden : Godot’ita : Godot’ihin : Godot’illa
Arnauld [arnoo] : Arnauld’iden : Arnauld’ita : Arnauld’ihin : Arnauld’illa
Shaw [šoo] : Shaw’iden [šoiden] : Shaw’ita : Shaw’ihin : Shaw’illa
Dumas [dymaa] : Dumas’iden [dymaiden] : Dumas’ita : Dumas’ihin : Dumas’illa
Ääntämyksessä pitkään i:hin loppuvat nimet
Taipuvat kuten pii, mutta jos kirjoitusasun loppukirjain ei ole i, kirjoitetaan monikon tunnus i näkyviin. (Jos kirjoitusasu loppuu i:hin, useimmat monikon muodot eivät eroa yksikkö­muodoista. Ohjeet eivät suoraan ota kantaa siihen, kirjoitetaanko monikon tunnus í-kirjaimen jälkeen.)
Gaudí [gaudii] : Gaudíden : Gaudíta : Gaudíhin : Gaudílla
Tennessee [tenesii] : Tennesseeiden : Tennesseeitä : Tennesseeihin : Tennesseeillä
Ääntämyksessä muuhun pitkään vokaaliin kuin i:hin loppuvat nimet
Taipuvat kuten maa. Vokaalin lyhenemistä monikon tunnuksen i:n edellä ei osoiteta kirjoituksessa. Ohjeissa ei oteta kantaa tapauksiin, joissa kirjoitusasu loppuu i:hin, mutta parasta lienee taivuttaa niin, että i:n jälkeen ei kirjoiteta toista i:tä monikon tunnukseksi (siis ei Cambraiissa t. Cambrai’issa), vaikka monikko­muoto ei tällöin eroa yksiköstä kirjoitus­asultaankaan.
Pietà [pietaa] : Pietàiden [pietaiden] : Pietàita : Pietàihin : Pietàilla
Corday [kordee] : Cordayiden : Cordayita : Cordayihin : Cordayilla
Cambrai [kãbree] : Cambraiden : Cambraita : Cambraihin : Cambrailla
Barthou {bartuu] : Barthouiden : Barthouita : Barthouilla
Perusmuodon lopun pitkä vokaali lyhenee monikon tunnuksen i:n edellä kuten muissakin sanoissa. Suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan kirjoitetuissa sanoissa tämä ilmaistaan kirjoittamalla kahden vokaali­kirjaimen sijasta vain yksi, esimerkiksi maa : maiden. Jos sanan loppu on vieraan kirjoitus­järjestelmän mukainen, vokaalin lyhenemistä ei merkitä, kuten esimerkeistä näkyy. Tämä koskee myös sellaisia tapauksia, joissa loppu­vokaaliin liittyy tarke, joka nimenomaan osoittaa vokaalin pitkäksi, esimerkiksi pengő [päŋgöö] : pengőillä [päŋgöiden].
Ääntämyksessä i-loppuiseen diftongiin loppuvat nimet
Taipuvat kuten koi. Jos kuitenkin kirjoitusasun loppukirjain on muu kuin i, kirjoitetaan monikon tunnus i näkyviin, vaikka se ei vaikuta ääntämykseen. Nyky­ohjeissa tällaiset nimet kuitenkin usein tulkitaan j-loppuisiksi ja taivutetaan sen mukaan, esimerkiksi Corneille [kornej] : Corneilleien [kornejien] jne.
Tolstoi : Tolstoiden : Tolstoita : Tolstoihin : Tolstoilla
Roy : Royiden : Royita : Royihin : Royilla
Corneille [kornei] : Corneilleiden [korneiden] : Corneilleita : Corneilleihin : Corneilleilla
Ääntämyksessä u-loppuiseen diftongiin loppuvat nimet
Taipuvat kuten show (mutta heittomerkkiä käytetään vain, jos kirjoitus­asu loppuu konsonanttiin). Tällaisille sanoille ei ole luontevaa monikko­taivutusta suomen kielessä.
Abreu : Abreuiden : Abreuita : Abreuihin : Abreuilla
Lyhyeen a:han loppuvat kaksitavuiset nimet
Taipuvat kuten kala. Loppu­vokaali a siis muuttuu o:ksi monikon tunnuksen i edeltä. Kielikello mainitsee kuitenkin myös monikon genetiiviä kalain vastaavan vaihto­ehtoisen muodon (esim. Bredain), mutta sitä on pidettävä van­hen­tu­nee­na tai enintään runouteen kuuluvana.
Breda : Bredojen : Bredoja : Bredoihin : Bredoille
Lyhyeen a:han loppuvat kolmi- tai useampitavuiset nimet
Taipuvat kuten orava. Loppu­vokaali a siis jää pois monikon tunnuksen i edeltä. Kieli­kello mainitsee kuitenkin myös monikon genetiiviä oravain vastaavan vaihto­ehtoisen muodon (esim. Canovain), mutta sitä on pidettävä van­hen­tu­nee­na tai enintään runouteen kuuluvana. Tähän ryhmään kuuluvat myös eng­lan­nin­kie­li­set a-loppuiset nimet, vaikka niiden loppu-a ääntyy englannissa neutraali­vokaalina.
Canova : Canovien : Canovia : Canoviin : Canovilla
Dakota : Dakotien : Dakotia : Dakotiin : Dakotilla
Kielikello esittää erikseen taivutuksen Balboa ; Balboa ~ Balboiden ; Balboita : Balboilla, jossa siis useimmat muodot muodostetaan ikään kuin loppu-a puuttuisi.
Lyhyeen e:hen loppuvat nimet
Taipuvat kuten nalle. Tähän ryhmään kuuluvat myös englannin­ ja ranskan­kieliset e-loppuiset nimet, vaikka niiden loppu-e ei äänny. Joissakin tapauksissa ohjeet eivät mainitse -jen-loppuista monikon genetiiviä vaihtoehtona.
Duse : Dusein ∼ Dusejen : Duseja : Duseihin : Duseilla
More [moor] : Morein ∼ Morejen : Moreja : Moreihin : Moreille
Forsythe [foosait] : Forsythein [foosaitein] : Forsytheja [foosaiteja] : Forsytheilla
Cézanne [sezan] : Cézannein : Cézanneja : Cézanneihin : Cézanneilla
Kielikello esittää erikseen taivutuksen Szende : Szendein ~ Szendien : Szendejä : Szendillä, joka perustunee ajatukseen, että loppu-e ääntyy ä:nä ja että sanaa siksi taivutetaan kuten a-loppuista sanaa. Ajatus on epärealistinen; unkarin lyhyt e on kyllä ä:hän vivahtava, mutta lausutaan suomessa e:nä.
Ääntämyksessä lyhyeen i:hin loppuvat nimet, joiden kirjoitusasun lopussa on ay, ey, ee, ie tai y
Taipuvat kuten molli, mutta monikon genetiivi on -in- tai -jen-päätteinen. Loppu-i vaihtuu e:ksi monikon tunnuksen i ja partitiivin päätteen -ja tai -jä edellä, mutta tätä ei osoiteta kirjoituksessa. Tämä on erikoisin monikko­taivutuksen tyyppi, eikä monikon genetiivien muodoille ole esitetty perustelua. Kotuksen sivustossa Etunimien taivutus esiintyy tästä poikkeavaa taivutusta sellaisille nimille kuin Annie ja Eddie, eikä siinä ilmaista, miten nimet ajatellaan äännettävän; ehkä ajatellaan kirjoitus­asun mukaista ääntämystä eikä englannin mukaista ([äni], [edi]).
Barclay [baakli] : Barclayin [baaklein] ~ Barclayjen [baaklejen] : Barclayja [haxleja]: Barclayihin [baakleihin] : Barclayilla [baakleilla]
Huxley [haksli] : Huxleyin [hakslein] ~ Huxleyjen [hakslejen] : Huxleyja [haxleja]: Huxleyihin [haksleihin] : Huxleyilla [haksleilla]
Toynbee [toinbi] : Toynbeein [toinbein] ~ Toynbeejen [toinbijen] : Toynbeeja [toinbeja] : Toynbeeihin [toinbeihin] : Toynbeeilla [toinbeilla]
Barrie [bäri] : Barriein [bärein] ~ Barriejen [bärijen] : Barriejä [bärejä] : Barrieihin [bäreihin] : Barrieillä [bäreillä]
Ferry [feri] : Ferryin [ferein] ~ Ferryjen [ferijen] : Ferryjä [ferejä] : Ferryihin [fereihin] : Ferryillä [fereillä]
Ranskankielisenä nimenä Ferry ääntyy [ferii] ja taipuu sen mukaisesti Ferryiden : Ferryitä ; Ferryihin : Ferryillä.
Muut ääntämyksessä lyhyeen i:hin loppuvat nimet
Taipuvat kuten molli. Loppu-i siis vaihtuu e:ksi monikon tunnuksen i tai j edellä.
Verdi : Verdien : Verdejä : Verdeihin : Verdeillä
Lyhyeen o:hon loppuvat nimet
Taipuvat kuten talo. Tähän ryhmään kuuluvat myös englannin­kieliset o-loppuiset nimet, vaikka niiden loppu-a ääntyy englannissa suunnilleen [ou].
Cato : Catojen : Catoja : Catoihin : Catoilla
Idaho : Idahojen : Idahoja : Idahoihin : Idahoilla
Lyhyeen u:hun loppuvat nimet
Taipuvat kuten savu.
Baku : Bakujen : Bakuja : Bakuihin : Bakuilla

Sitaattilainoina käytetyt yleisnimet

Yleisnimissä, jotka kirjoitetaan sitaattilainoina, syntyy joskus hankalia ongelmia. Kun pitäisi taivuttaa monikossa esimerkiksi sana husky [haski], niin äänneasua [haskien] vastaava ja siten luonteva monikon genetiivin kirjoitus­asu olisi ”huskyen”. Edellä esitetyn säännöstön mukaista olisi kuitenkin kirjoitettaa ”huskyjen” tai ”huskyin” ja lausuttava [haskijen] tai [haskein]. Näistä kuitenkin Kieli­toimiston sana­kirja esittää vain asun ”huskyjen”, ääntämystä kuvaamatta (haku­sana siperian­husky).

Hankaluuksia aiheuttaa myös cowboy-tyyppisten sanojen monikkotaivutus. Niissä äänneasu loppuu diftongiin, mutta sen kirjoitusasu poikkeaa suomen mukaisesta Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan esimerkiksi monikon partitiivi on ”cowboyiden”. Vanhempi Nyky­suo­men sanakirja ei mainitse mitään sellaista vaan antaa cowboy-sanan taivutusmalliksi sanan ”pii”. Siihen ei tunnetusti lisätä vartaloon kuuluvan i:n perään vielä monikon tunnuksena toi­mi­vaa i:tä (esim. piiiden t. pii’iden), vaan monikon tunnus sulautuu vartaloon tai jää pois, miten vain asia halutaan kuvata. Vielä selvempi taivutusmalli on ”hai”. Ei siihenkään lisätä i:n pe­rään toista i:tä. Esimerkiksi yksikön ja monikon partitiivi ovat molemmat ”haita”, ja kyllä kie­li tällaista sietää. Miksi ”cowboy” olisi jotenkin eri asia vain siksi, että siinä vartalon loppu-i kir­joi­te­taan lainanantajakielen mukaisesti y:llä? On kuitenkin tulkittava, että ohjeiden mukaan sen partitiivit kirjoitetaan eri tavoin, ”cowboyta” ja ”cowboyita”, vaikka ne lausutaan samoin.

Monikkomuotoiset vieraat nimet

Jos vieras nimi on itsessään monikkomuotoinen, sitä tulisi ohjeiden mukaan (ks. kieli­toi­mis­ton vanhaa ohjetta Miten Beatles ja Baker’s taipuvat?) taivuttaa kuten yksiköllistä sanaa, li­sää­mät­tä suomen monikon päätteitä. Niin myös yleensä mene­tel­lään. Melko paljon esiintyy kui­ten­kin monikollista taivutusta, esim. Beatles : Beatlesien.

Mikä oli Beatlesin menestyksen salaisuus?

Vastaavasti jos vieras erisnimi loppuu vieraan kielen genetiivin päätteeseen, päätettä käsitellään itse nimen osana. Tämän takia ei tarvitse arvioida sitä, milloin s-loppuinen englannin­kielinen nimi on monikko­muoto, milloin yksikön genetiivi.

Lähdimme Baker’siin.

Erisnimen tapaisten ilmaisujen taivutus

Joissakin tapauksissa pitäisi liittää erisnimen tapaiseen ilmaisuun pääte normaalisti, mutta tulos on enemmän tai vähemmän epäselvä. Kielen säännöt eivät tältä osin ole selvät, sillä on kiistanalaista, pätevätkö nimiä koskevat säännöt myös lyhenteiden, symbolien yms. tai­vu­tukseen.

Sanaan loppuvat ilmaukset

Jos ilmaus luetaan sanana ainakin loppuosaltaan, taivutetaan loppu­osaa kuten sanaa, vaikka se ei olisi varsinainen sana, vaan vain sanan tavoin luettava kirjan­jono. Esimerkkejä: temp, GET, com, .org [piste org]. Jos ilmaisu luetaan lyhenteenä kirjaimittain, noudatetaan lyhenteiden taivutuksen sään­tö­jä: käytetään kaksoispistettä, jonka jälkeen kirjoitetaan pääte (esim. xqt:n [äks kuu teen]). Monissa tapauksissa olisivat molemmat lukutavat mahdollisia, ja kirjoittajan pitäisi tuntea alan käytäntö.

Loppuosan erottaminen päätteestä

Jos tietokonealalla kirjoitetaan esimerkiksi temp-hakemistosta, ei taivutusvaikeuksia ole. Mutta jos halutaan käyttää lyhyempää ilmaisua, voiko kirjoittaa esimerkiksi ”kopioi tiedostot tempiin”? Onko silloin kyseessä temp vai tempi? Usein tuntuu siltä, että olisi tarpeen osoittaa, mikä on hakemiston oikea nimi ilman taivutuspäätettä. Onkin käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”temp:iin”, joka ei ole minkään sään­nön mukainen. Mallina on tällöin ollut lyhenteiden taivutus.

Oikeampi olisi ilmaisu ”temp’iin”. Sitä voidaan perustella säännöllä, jonka mukaan nimen perusmuoto voidaan tarvittaessa osoittaa heittomerkillä. Mutta monet eivät varmaankin sitäkään pidä ihan oikeana kirjoitusasuna, eikä ole mitenkään selvää, että sääntö koskee heittomerkin käyttöä tällaisessa tapauksessa.

Ilmaus Huomautus
Kopioi tiedostot temp-hakemistoon. Asiatyylinen, ongelmaton ilmaus
Kopioi tiedostot hakemistoon temp. Vaihtoehto edelliselle
Kopioi tiedostot tempiin. Lyhyt, mutta ehkä vaikeasti jäsentyvä ilmaus
Kopioi tiedostot temp’iin. Selvempi, muttei ehkä ihan normien mukainen

Lisäksi on käytössä kirjoitustapoja, joita ei mitenkään voi pitää hyväksyttävinä, kuten ”temp:n”, ”temp:in” ja ”temp’n”.

Esimerkiksi tiedostojen ja hakemistojen nimet kirjoitetaan usein eri fontilla kuin muu teksti, esimerkiksi tasalevyisellä fontilla (temp) tai kursiivilla (temp). Vaikka fontin eron voisi ajatella erottavan nimen päätteestä (tempiin), ero ei olisi mitenkään selvä, ja typografiassa pidetään huonona ajatuksena kirjoittaa sanan (tai sananveroisen ilmauksen) osa eri fontilla kuin muu sana. Jos siis ilmaus kirjoitetaan erityisellä fontilla, ei taivutuspäätettä pitäisi liittää suoraan ilmaukseen, vaan siihen liittyvään sanaan.

Kopioi tiedostot temp-hakemistoon.
Kopioi tiedostot hakemistoon temp.

Verkko-osoitteiden taivutus

Internet-nimet eli verkkotunnukset (engl. domain names) on luonnollista tulkita erisnimen kaltaisiksi ilmauksiksi, joskin ne on tapana aloittaa gemenalla. Taivutettaessa on tietysti viimeinen osa, ns. ylimmän tason verkkotunnus, ratkaisevassa asemassa. Monet niistä luetaan vakiintuneesti sanoina, esimerkiksi com ja org.

Oletko tutustunut w3.orgiin?
Ostin tämän verkkokauppa.comista.

Usein voidaan ajatella lukijan tietävän, mihin verkkotunnus loppuu ja mistä pääteaines alkaa. Tämä koskee etenkin tunnuksia, jotka loppuvat yleisesti tunnettuihin osiin, kuten .com. Hankalampia voivat olla vähemmän tunnetut loppuosat: onko esimerkiksi ilmauksessa ”amazon.mobiin” loppuosana .mob vai .mobi? Tällaisissa tilanteissa voisi verkkotunnuksen (tai muun koodinomaisen ilmauksen) rinnastaa erisnimeen, jossa heittomerkin (’) käyttö on sallittua selvyyssyistä, vaikka kielenhuollon ohje Internetosoitteen taivutus ei sellaista tunnekaan. Mainittu ohje kuitenkin sallii kaksoispisteen (:) käytön, ”jos verkkotunnus on vokaaliloppuinen ja se luetaan sanana”.

Oletko käynyt amazon.mobissa? [kielenhuollon ensisijainen suositus]
Oletko käynyt amazon.mobi:ssa? [kielenhuollon sallima vaihtoehto]
Oletko käynyt amazon.mobi’ssa? [mahdollisesti järkevin vaihtoehto]

Toisaalta monet maatunnukset, kuten fi (Suomi) ja de (Saksa), voidaan lukea joko kir­jai­mit­tain (äf ii, dee ee) tai yksitavuisina sanoina. Kirjaimittain lukeminen on luon­nol­li­sem­paa, koska konsonantin ja lyhyen vokaalin yhdistelmä ei sovi suomen subs­tan­tii­vien taivutus­järjes­tel­mään. Sanana luettaessa vokaali yleensä pitenee ääntämyksessä (fii, dee), mikä voi aiheuttaa epäselvyyksiä.

Haepa määräys ficora.fi:stä. [fikora piste äf iistä]

Nimet, joita ei voi taivuttaa

Joskus nimi on sellainen, ettei sille ole mitään järkevää taivutusmahdollisuutta. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiölle on saatettu antaa nimi ”Kolmisin”, ravihevoselle nimi ”Säkenöi voimaa” ja tv-ohjelmalle ”Vain elämää”. Joskus tällaisia nimiä taivutetaan ikään kuin ne olisivat vieras­kieli­siä, esimerkiksi ”Kolmisinille”, ”Säkenöi voimaalle” ja ”Vain elämäässä”. Ainoa hyväk­syt­tä­vä ratkaisu on kuitenkin ongelman kiertäminen joko muo­toi­le­mal­la lause niin, että nimi esiintyy perusmuodossa, tai käyttämällä sopivaa yhdys­sana­raken­netta tai sana­liittoa, jossa nimi on määriteosana. Tällöin käytetään tukisubstantiivia, joka ikään kuin ottaa vastaan taipumisen vaatimuksen.

Korvaus maksettiin Kolmisin-yhtiölle.
Korvaus maksettiin Kolmisin-nimiselle asunto-osakeyhtiölle.
Toinen sija meni Säkenöi voimaa -oriille.
Toiseksi tuli Säkenöi voimaa.
Hän sai paikan Vain elämää -ohjelmassa.
Hän on Pelastakaa Lapset ry:n asiantuntija.
Hän on Pelastakaa Lapset -järjestön asiantuntija.
Hän loikkasi Liike Nyt -yhdistykseen.

Sellaiset nimet kuin ”Me Naiset” on myös paras taivuttaa tuki­substantiivin avulla. Esimerkiksi taivutus ”Me Naisissa” merkitsee Me-sanan käsittelemistä kuin ulkopuolisena lisäkkeenä nimissä. Normaalistihan sellaisessa ilmauksessa kuin ”me naiset” molemmat osat taipuvat, esimerkiksi ”meissä naisissa”.

Tästä kerrottiin Me Naiset -lehdessä.

Rajatapauksen muodostavat sellaiset erisnimet kuin ”Vaasan”, joka on tietysti alkujaan Vaasa-nimen genetiivi. Taivutus ”Vaasanin”, ”Vaasanissa” jne. tuntuu oudolta, vaikka yritys itse sitä käyttääkin. Sitä voitaisiin perustella sillä, että nimi rinnastetaan vieraisiin nimiin ja sitä tai­vu­te­taan ikään kuin ei tiedettäisi sen alkuperää. Toinen vaihtoehto on tässäkin yhdys­sanan tai sana­liiton käyttö.

Hän työskenteli aiemmin Vaasan Oy:ssä.

Pelkkä monikollisuus ei estä nimen taivuttamista normaalilla tavalla, jos nimi on perus­muodossa (nominatiivissa) oleva substantiivi, jolla ehkä on samassa sijassa oleva määrite. Sitä voi siis taivuttaa normaalisti, käyttäen monikon sijamuotoja. Toki on myös mahdollista ja joskus selvempää käyttää yhdys­sana­raken­netta.

Hän näytteli Salatuissa elämissä.
Hän näytteli Salatut elämät -sarjassa.
Hahmo on tuttu Victor Hugon Kurjista.
Hahmo on tuttu Victor Hugon Kurjat-teoksesta.

Jos nimi koostuu lukusanasta ja siihen liittyvästä substantiivista, sitä voi taivuttaa kuten vastaavia ilmauksia yleensäkin. Ilmaus on merkitykseltään monikollinen, mutta suomen kielessä käytetään tällöin yksikön sijamuotoja. Tässäkin yhdys­sana­raken­netta voi käyttää selvyyden vuoksi.

En ole lukenut Seitsemää veljestä. (∼ Seitsemän veljestä -teosta)
Nukahdin Kolmen sisaren (∼ Kolme sisarta -näytelmän) toisessa näytöksessä.

Usein kirjan, elokuvan tms. nimi on luonteeltaan lause tai lauseentapainen tai muutoin mah­do­ton taivuttaa nimen tavoin. Esimerkiksi nimestä ”Neito kulkee vetten päällä” on mah­do­ton­ta muodostaa sijamuotoja. Eihän se edes lopu nominiin. Ilmaisun taivuttamiseksi siihen on liitettävä substantiivi niin, että siitä tulee ilmaisun kieliopillinen pääsana, eli niin sanottu tuki­substantiivi.

Luin eilen kirjan ”Neito kulkee vetten päällä”.
Luin eilen Neito kulkee vetten päällä -kirjan.

Vieraskielistä nimeä voidaan joskus taivuttaa ikään kuin se loppuisi nominiin. Näissäkin tapauksissa on kiertoilmaisun käyttö yleensä luontevampaa.

Oletko nähnyt The day after tomorrow’n?
Oletko nähnyt The day after tomorrow -elokuvan?

Yhdyssana- ja yhdistelmänimien taivutus

Adjektiivialkuiset yhdyssananimet

Sellaisten yhdyssanojen kuin ”Iso-Britannia” taivutus on suomen kielessä vanhastaan sellainen, että myös alkuosana oleva adjektiivi taipuu.

Iso-Britannia : Isossa-Britanniassa
Vähä-Aasia : Vähään-Aasiaan
Uusi-Seelanti : Uuden-Seelannin

Tätä taivutusta, joka mainitaan myös kielitoimiston ohjeissa, on edelleen pidettävä edelleen oikeana, vaikka jopa ulkoministeriön teksteissä esiintyy ”Iso-Britannian” (mutta esim. EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa oikein ”Ison-Britannian”). Osa tällaisista nimistä voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi: ks. kohtaa maantieteellisten nimien kirjoittamisesta yhdyssanoiksi.

Tilanne saattaa olla toinen, kun aluetta tarkoittava yhdys­sana esiintyy muussa mer­ki­tyk­ses­sä. Normaali taivutus on Uusimaa : Uudenmaan, mutta lehden nimenä sanaa on tapa­na taivuttaa Uusimaa : Uusimaan, ja tämä on hyväksytty; ks. sivua Terveisiä Uudelta­maalta.

Joissakin kotimaisissa nimissä esiintyy alkuosana taipumaton adjektiivi, esimerkiksi Isojoki : Isojoella. Tällöinkin on yleensä myös pääsäännön mukainen taivutus mahdollinen ja käytössä, esimerkiksi Isojoki : Isollajoella. Ks. kohtaa Suomalaisten paikannimien taivutus.

Itse nimeä ”Iso-Britannia” käsitellään kohdassa Paikannimet. Käyttämällä sujuvampaa asua ”Bri­tan­nia” voidaan välttää taivutusongelma, mutta useimmista nimistä alku­osaa ei voi jättää pois.

Sukunimissä adjektiivinen alkuosa on kuitenkin taipumaton, kuten kohdassa Yhdyssanan adjektiivinen määriteosa ei taivu tarkemmin kuvataan.

Uusi-Rauva : Uusi-Rauvan

Muut yhdyssananimet

Sellaisissa yhdyssananimissä, joissa molemmat osat ovat nimiä tai alkuosa ei ole itsenäinen sana, tietysti vain loppuosa taipuu, kuten kotoisissakin nimissä. Tähän ryhmään kuuluvat myös nimet, joiden alkuosa on merkitykseltään adjektiivinen, mutta muodoltaan adjektiivin yhdyssanamuoto.

Itävalta-Unkarissa
Lähi-idässä
Valko-Venäjällä

Yhdistelmänimet

Useasta sanasta koostuvat yhdistelmänimet, kuten ”Bosnia ja Hertsegovina”, suomen kie­len lautakunta suosittelee taivutettaviksi niin, että vain viimeinen osa taipuu. (Ks. Maiden ja saarten nimien taivuttaminen, Kielikello 2/2001.)

Tämä tekee oudon vai­ku­tel­man, mutta tarkoitus lienee korostaa, että kyse on yhdestä kokonaisuudesta, kuten yhdestä valtiosta. Lisäksi se vastaa vanhan yhdistelmänimityypin, kuten ”Itävalta-Un­ka­ri”, taivutusta. Ongelma oikeastaan johtuukin siitä, että tämä tyyppi on korvattu uudella, jos­sa on vieraiden esikuvien mukaisesti sidesana ”ja”.

EU:n maannimiluettelo on eri linjalla: siinä on pääosin noudatettu linjaa, jonka mukaan yhdistelmä­nimen molemmat nimet taipuvat, esimerkiksi Trinidad ja Tobago : Trinidadin ja Tobagon.

Suomen kielen lautakunnan kannankin mukaan alkuosa taipuu, jos se on kokonaan tai osittain suomennettu nimi, esimerkiksi Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret : Etelä-Georgiassa ja Eteläisillä Sandwichsaarilla.

Aiemmin käytettiin nimeä ”Bosnia-Hert­se­go­vi­na”, joka on nykyisinkin yleinen käy­tän­nöl­li­syy­ten­sä vuoksi, mutta ei virallinen, Tosin kielitoimiston ohje sanoo: ”Käytössä myös muoto Bosnia-Hertsegovina”. Kotuksen Eksonyymit-sivustossakin on tällaisia rinnakkaisia vaihto­ehtoja, laajemminkin kuin Kotuksen maannimi­luettelossa, esimerkiksi myös Trinidad-Tobago.

Hän tapasi Bosnia ja Hertsegovinan pääministerin. [kielitoimiston suosittama taivutus]
Hän tapasi Bosnian ja Hertsegovinan pääministerin. [EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden mukainen taivutus]
Hän tapasi Bosnia-Hertsegovinan pääministerin. [ongelmaton taivutus, mutta nimiasu poikkeaa virallisesta]

Yhdistelmänimiä on muitakin kuin maan­tieteel­li­siä, esimerkiksi yhtyeen nimi Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Niiden taivutukselle ei ole selviä sääntöjä; yleensä taivutetaan kumpaakin osaa, Joissakin tapauksissa voi olla tarpeen taivuttaa tuki­substan­tii­vin avulla.

Muistatko Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin viime keikan?
Tunnetko Matin ja Tepon lauluja? [Voidaan taivuttaa kumpaakin osaa.]
Onko tuo Matti ja Teppo -duon Teppo? [”Matin ja Tepon Teppo” voisi tuntua oudolta.]

Kaksiosaisten maannimien johdokset

Kaksiosaisesta maannimestä johdettu adjektiivi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi ilman ja-sanaa ja yhdys­merkkiä. Arkikielessä tällaisia sanoja ymmärrettävästi vältetään, ja niiden tilalla käy­te­tään sellaisia kuin ”bosnialainen”.

bosniahertsegovinalainen
trinidadtobagolainen

Lisänimellisten henkilönnimien taivutus

Jos henkilönnimeen liittyy vakiintunut lisänimi eli epiteetti, taivutetaan lisä­nimeä, mutta ei varsinaista nimeä. Taivutus on siis samanlainen kuin etunimen ja sukunimen yhdistelmän (esimerkiksi Jukka Korpela : Jukka Korpelan).

Kaarle Suuri : Kaarle Suuren

Samoin käsitellään vakiintunutta nimiyhdistelmää, jossa hallitsijan nimeä seuraa hänen toinen etunimensä.

Kustaa Aadolf : Kustaa Aadolfin

Viimeksi mainitun laisista nimistä Kieli­toimiston ohje­pankin ohje roomalaisten numeroiden käyttämisestä vieläpä sanoo, että jos mukana on järjestys­luku, sitäkään ei taivuteta. Tätä ei kuitenkaan juuri koskaan näe kirjoitus­asusta, koska luku merkitään lähes aina roomalaisin numeroin eikä taivutus­päätettä tällöin merkittäisi.

Kustaa II Aadolf : Kustaa II Aadolfin [järjestysluku ei taivu, mutta tämä ei näy kirjoituksessa
Kustaa toinen Aadolf : Kustaa toinen Aadolfin [näin ei yleensä kirjoiteta, mutta ohjeen mukaan sanotaan]

Uskonnollisessa kielessä yhdistelmän Jeesus Kristus molemmat osat kuitenkin vakiintuneesti taipuvat.

Jeesus Kristus : Jeesuksen Kristuksen

Rinnakkain mainittujen nimien taivutus

Jos mainitaan rinnakkain esimerkiksi teoksen kaksi tekijää tai teorian kaksi keksijää, käy­te­tään usein ajatusviivaa, esimerkiksi ”Korpela–Linjama: Web-suunnittelu”. Jos näitä nimiä tai­vu­te­taan, pitäisi sääntöjen ja logiikan mukaan taivuttaa molempia.

Korpelan–Linjaman Web-suunnittelu
Bosen–Einsteinin statistiikka

Hyvin tavallista on kuitenkin jättää ensimmäinen nimi taivuttamatta, esimerkiksi ”Bose–Ein­steinin”. Niinpä sääntöjen mukainen asu voikin hämmentää. Koska lukija on tottunut sään­nöis­tä poikkeavaan käytäntöön, niin hän saattaa luulla, että Bosen–Einsteinin statistiikan luojat ovat Bosen ja Einstein.

Ajatusviivan kuvauksessa perusteltiin, miksi tällaiset ilmaisut olisi parempi kirjoittaa ja-sanaa käyttäen. Tällöin vältetään myös tämä taivutusongelma, koska on selvää, että molemmat nimet taipuvat.

Bosen ja Einsteinin statistiikka