Erisnimien taivutus on useimmiten ongelmatonta. Jos ihmisen sukunimi tai tavaramerkin nimi on ”Karhu”, niin tätä sanaa taivutetaan aivan kuten yleisnimeä ”karhu”.
Erisnimet tuottavat kuitenkin taivutusongelmia. Joitakin nimiä ei jostain syystä haluta taivuttaa kuten vastaavaa yleiskielen sanaa. Lisäksi monen vieraan nimen loppuosa sopii huonosti suomen kielen taivutusjärjestelmään.
Usein väitetään, että ihmisellä tai organisaatiolla on oikeus määrätä nimensä taivutuksesta. Sellaista oikeutta ei mikään laki anna. Nimet ovat kielen sanoja, ja niitä käytetään kielen sääntöjen mukaan.
Useimmat suomalaisten nimien taivutuksen poikkeukset ja ongelmat koskevat joko murteellisen taivutuksen käyttöä yleiskielessä tai halua pitää nimi (kuten Lempi tai Orpo) erossa vastaavan yleisnimen merkityksestä.
Joitakin sukunimiä on taivutettu yleisten sääntöjen vastaisesti vain sen takia, että niiden kuuluisat kantajat ovat niin halunneet. Näitä ovat ”Ryti” ja ”Raade”, joita on toivottu taivutettavan niin, että genetiivit ovat ”Rytin” ja ”Raaden” eikä normaalien sääntöjen mukaan ”Rydin” ja ”Raateen”. Näin useimmiten taivutetaankin, ja niinpä on syntynyt tilanne, jossa kirjoittaja ei oikeastaan voi lainkaan taivuttaa näitä nimiä ilman, että lukijoiden merkittävä osa pitää taivutusta vääränä. Jos tekstissä mainitaan Risto Ryti tai Uolevi Raade vain kerran, voidaan teksti yleensä muotoilla niin, että nimet esiintyvät vain perusmuodossa.
Taivutus Ryti : Rytin perustuu murteisiin. Taivutukseen Raade : Raaden lienee vaikuttanut se, että taivutus Raade : Raateen muuttaa sanan vartaloa huomattavasti.
Kielikellon 1/1991 artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus annetaan perusohjeeksi, että sukunimiä taivutetaan kuten yleisnimiä, mutta sitten on poikkeus: ”Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyttäisikään.”
Sekaannuksia on aiheuttanut kielenopetus ja -ohjailu, jossa on väitetty, että nimenhaltijalla on oikeus määrätä nimestään. Kielenhuollon käsikirja esittää (5. painoksessa v. 2003 s. 171): ”Nimenhaltijan omaa toivetta on syytä kunnioittaa sukunimien taivutuksessa.” Reunahuomautuksessa se sanoo vielä voimakkaammin: ”Omaa mielipidettä kunnioitettava”. Tämä kielenhuollon kannaksi väitetty näkemys ei siis ole virallinen, ja se on suorastaan absurdi. Kielenhuollon kantahan on, että jos nimelle on kaksi taivutustapaa, voidaan ottaa huomioon asianomaisen oma tapa. Tässä kyllä on ainakin sävyeroja nimistönhuollon ja muun kielenhuollon välillä: nimistönhuolto esittää selvemmin sen linjan, että nimeä taivutetaan kielen sääntöjen mukaan.
Sukunimiä kannattaa taivuttaa yleiskielen sääntöjen mukaan, yleensä noudattaen jäljempänä mainittavia Kotuksen hakemistoja.
Mahdollisia poikkeustapauksia ovat lähinnä edellä mainitut ”Ryti” ja ”Raade”, joissa niissäkin on kyse lähinnä mukautumisesta kieliyhteisön vallitsevaan käytäntöön, joka puolestaan on aikoinaan mukautunut kahden tunnetun henkilön toivomuksiin. Kielitoimiston ohjeissa esitetään näille nimille kaksi taivutusta, Rytin (~ Rydin) ja Raateen (~ Raaden).
Poikkeusnimien joukkoa ei ole syytä laajentaa. Oikeita taivutuksia ovat esimerkiksi taivutus Lonka : Longan (ei Lonkan) ja Rämet : Rämeen (ei Rämetin), vaikka virheellisiä taivutuksia on esiintynyt melko usein lehdissä. (Jälkimmäisessä tapauksessa on vaikuttanut, ettei nimen perusmuotoa ole hahmotettu räme-sanan murremuodoksi.)
Tosin taivutus Orpo : Orpon on yleistynyt Petteri Orvon vaatimuksesta, ja kielitoimiston ohjeissakin on kahtalainen taivutus, Orvon (~ Orvon). Poliittisesti tai muuten merkittävien henkilöiden nimien taivutuksessa saattaa esimerkiksi toimittaja joutua ottamaan huomioon lehtensä linjan, ja tässä asiassa useimmat tiedotusvälineet ovat omaksuneet taivutuksen Orpo : Orpon.
Edellä mainituissa tapauksissa ohjeissa on sulkeet toisen vaihtoehdon ympärillä, ja tämän voi tulkita niin, että se on toissijainen ja ehkä jopa vain erikoistilanteisiin kuuluva. Kotuksen uutinen Sukunimiä kannattaa taivuttaa Kotuksen ohjeiden mukaan (1.6.2016) viittaa tällaiseen tulkintaan: ”Kotuksen suosituksen mukaan sukunimi [Orpo] taipuu ensisijaisesti kuten vastaava yleissana orpo : orvon. Orpon-taivutus on harvinaisempi alueellinen taivutustapa.”
Suppeankin vaihtelun salliminen on epäkäytännöllistä ja häiritsevää. Vaikka vaihtelu perustuisi kielessä jo oleviin eroihin, ennen muuta murrevaihteluun (esim. Närhen ∼ Närhin), ei ole perusteltua yleiskielessä sallia kirjavuutta sen enempää kuin sanojen taivutuksessa yleensäkään. Sellaisessa kielenkäytössä, joka muutenkin on murresävytteistä, tilanne on toinen. Sukunimeä taivutetaan yleiskielen vastaisesti perhepiirissä ja muussa paikallisessa kielenkäytössä. Kun ruvetaan kirjoittamaan tai puhumaan yleiskieltä, pitää selvistä murteellisuuksista luopua myös nimissä. Tämä linja edellyttää, että nimen haltija tarvittaessa hallitsee nimen kaksi eri taivutusta. Vaatimus on paljon kohtuullisempi kuin se, että kaikkien muiden pitäisi tietää, miten itse kukin haluaa nimeään taivuttavan tai mistä itse kukin on kotoisin ja miten nimeä taivutetaan seudun murteessa.
Osmo Ikolan toimittama Nykysuomen käsikirja tiivistää ja perustelee hyvin, miksi ihmisellä ei ole oikeutta määrätä nimensä taivutuksesta:
Kolmas periaate, jota kuulee puollettavan, on se, että nimen haltija itse saisi määrätä, miten hänen nimeään taivutetaan. Niinpä on tunnettua, että presidentti Ryti aikoinaan halusi nimensä taivutettavaksi astevaihteluttomana: Ryti : Rytin. Tämänkin periaatteen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin, koska saman nimen haltijoita tavallisesti on useita. Tultaisiin siihen, että samaa nimeä olisi taivutettava eri tavoilla sen mukaan, ketä nimen haltijoista tarkoitetaan. Ehkäpä pitäisi nimen taivutus ilmoittaa jo virkatodistuksessa. Jokaisen on näin ollen tyydyttävä siihen tosiasiaan, että hänen nimensä on kielen aines, joka taivutettaessa seuraa kielen sääntöjä; nämä säännöt eivät kuitenkaan ole joka kohdassa samat kuin ne, jotka koskevat appellatiivien taivutusta.
Sirkka Paikkala kirjoittaa Kielikellossa 2/2010 artikkelissa Kuka päättää, miten nimi taipuu:
Ohjeet ovat kaikille samat ja kohtelevat kaikkia nimenkantajia tasapuolisesti. Siksi yksittäisen nimenkantajan mieltymystä, joka poikkeaa yleisen sukunimen vakiintuneesta taivutustavasta, ei julkisessa viestinnässä ole tarvis eikä syytäkään noudattaa.
Suomenkielisiä sukunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Usein sukunimenä käytetty sana on myös yleisnimi. Muissa tapauksissa sukunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.
Seuraavassa käsitellään poikkeuksia tähän ja eräitä tulkintakysymyksiä.
Jos tarvitaan vain tieto tietyn suomalaisen sukunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Sukunimien taivutus.
Joissakin tapauksissa ei ole selvää, mikä on oikea taivutusmalli. Tämä koskee etenkin e-, i- ja s-loppuisia sukunimiä. Vastaavilla yleisnimillä on eri taivutuskaavoja. Jos sukunimi ei suoraan vastaa jotain yleisnimeä, ei ole aina selvää, taivutetaanko esimerkiksi mallin vene : veneen vai nalle : nallen mukaan.
Laajahko katsaus sukunimien taivutukseen on Kielikellon (1/1991) artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi. Laajahko luettelomuotoinen kuvaus suomalaisten sukunimien taivutuksesta sisältyy Kielitoimiston nimioppaaseen (artikkeli Sukunimien taivutus) ja vielä laajempi edellä mainittuun verkkojulkaisuun Sukunimien taivutus. Näissä lähteissä olevat tiedot ovat osittain ristiriitaisia, kuten jäljempänä kuvataan. Verkkojulkaisua lienee pidettävä vallitsevana suosituksena. Se on toisaalta luettelomainen ja sisältää suhteellisen vähän yleisten periaatteiden kuvauksia ja perusteluja.
Jos nimi ei esiinny Sukunimien taivutus ‑julkaisussa, voi vertailla samalla tavoin loppuvien nimen taivutuksia, joita löytyy käyttämällä haussa asteriskia (*) yleismerkkinä. Esimerkiksi Kalanti-nimeä ei julkaisussa ole, mutta haulla *anti voi etsiä muut anti-loppuiset nimet ja todeta, että niissä kaikissa on astevaihtelu. Täten on luonnollista taivuttaa Kalanti : Kalannin (ei Kalantin).
Edellä mainitun artikkelin mukaiset yleiset linjat voidaan tiivistää seuraavasti:
Edellä käsitelty artikkeli Kenpä Sutta pelkäisi esittää ensin, että kun sukunimi on adjektiivialkuinen yhdyssana, alkuosa ei taivu, toisin kuin paikannimissä (vrt. Adjektiivialkuiset yhdyssananimet) ja monissa yleisnimissä. Se esittää tästä seuraavat esimerkit:
Se kuitenkin lisää:
Monet tämäntyyppiset sukunimet perustuvat talonnimeen ja ovat sen vuoksi paikallisessa käytössä säilyttäneet alkuosan mukautumisen. Mistään virheestä ei siis ole yleiskielenkään kannalta kyse, jos sanomalehdessä kerrotaan ”Seppo Uuden-Oukarin lyöjäkuninkuudesta”.
Uudempi kannanotto, Kielikellon 1/2002 kirjoitus Uusitalon vai Uudentalon? esittää taipumattomuusohjeen hiukan vahvemmin, mutta jättää silti avoimeksi, olisiko alkuosan taivuttaminenkin (Uudentalon, Uudentuvan) hyväksyttävää yleiskielessä.
Sukunimien taivutus -sivustossa muun muassa kaikille siinä oleville Uusi- tai Vanha-alkuisille nimille esitetään vain sellainen taívutus, jossa alkuosa ei taivu. Nämä ovat Uusikallio, Uusikartano, Uusimäki, Uusi-Oukari, Uusitalo, Uusitupa, Uusivirta, Uusivuori, Uuttu, Vanhakettu, Vanhalempi, Vanha-Perttula, Vanhatalo. Sama koskee Hyvä-, Iso- ja Pieni-alkuisia nimiä. Näin ollen taivuttamattomuuta voi pitää yleiskielen normina.
Varsinaisia poikkeuksia sukunimien taivutuksen yleissääntöön on melko vähän. Toisaalta ne muodostavat kirjavan ja hiukan hankalan kokonaisuuden.
Muutamien nimien taivutus yleisnimen tapaan (esim. tanner : tanteren) koetaan sellaiseksi, että se liiaksi muuttaisi nimen asua tai toisi liiaksi esille yleisnimen merkityksen, ja siksi taivutetaan mm. Tanner : Tannerin. Esimerkkitapauksessa taivutustapaan vaikuttaa sekin, että vältetään sekaantuminen nimeen Tantere : Tantereen.
Jotkin uudehkot, etenkin nimiä aikoinaan suomalaistettaessa sepitetyt sukunimet jätetään astevaihtelun ulkopuolelle, esimerkiksi Arko : Arkon, vaikka tämän takia taivutusmuodot saattavat langeta yhteen toisen nimen muotojen kanssa (esim. Arkko : Arkon).
Edellä mainitun artikkelin mukaan poikkeavasti taivutettavia nimiä ovat seuraavat:
Yhdysnimeä (sukunimien yhdistelmää) taivutetaan niin, että vain jälkimmäinen nimi taipuu. Tämä pätee siitä riippumatta, kirjoitetaanko nimet erikseen vai yhdyssanaksi, jossa on yhdysmerkki. (Erikseen kirjoittamisesta ks. Sukunimien yhdistelmä.)
Tämä on vallitseva käytäntö, ja se on myös erikseen vahvistettu Kotimaisten kielten keskuksen sivulla Kylässä Aalto Virtasilla.
Suomenkielisiä etunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Joskus etunimi on myös yleisnimenä käytetty. Muissa tapauksissa etunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin. Perussääntö on, että suomenkielisiä etunimiä taivutetaan suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Tähän sisältyy myös astevaihtelu.
Tähän on kuitenkin useita poikkeuksia, etenkin tapauksissa, joissa sana on käytössä myös yleisnimenä. Seuraavassa kuvataan yleisiä periaatteita.
Jos tarvitaan vain tieto tietyn etunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Etunimien taivutus.
Joitakin etunimiä taivutetaan toisin kuin yleisnimiä, lähinnä siksi, että mielleyhtymä vastaavaan yleisnimeen koettaisiin liian häiritseväksi. Ehkäpä kuvaavin esimerkki on Veli : Velin. Jos sitä taivutettaisiin kuten yleisnimeä veli : veljen, voisi puheessa (ja joskus kirjoituksessakin) syntyä todellisia väärinkäsityksiä. Monissa etunimissä ei tämän takia ole astevaihtelua. Lisäksi usein loppu-i säilyy taivutusmuodoissa, vaikka vastaavassa yleisnimessä se vaihtelee e:n kanssa.
Toisaalta joissakin tapauksissa poikkeaminen yleisnimen taivutuksesta olisi häiritsevää. Taivutus Poika : Poikan koettaisiin oudoksi.
Useiden nimien taivutuksessa on kaksi vaihtoehtoa, esimerkiksi Satu : Sadun ja Satu : Satun. Tässä tapauksessa kielenhuollon kanta on epäselvä, mutta astevaihtelu (Sadun) on joka tapauksessa sallittu. Ei siis tarvitse kysyä jokaisen Sadun mielipidettä nimensä taivutuksesta. Perustelut ovat samat kuin sukunimien osalta: nimi ei ole kantajansa omaisuutta vaan osa kieltä.
Kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat suomalaisissa nimissä aina astevaihtelussa.
Joskus halutaan, että esimerkiksi Markko-nimeä taivutettaisiin Markko : Markkon, jotta se eroaisi Marko-nimestä. Tämä on kuitenkin aika lailla suomen kielen järjestelmän vastaista, sillä kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa kaikissa yleiskielen sanoissa. Joissakin murteissa erisnimien kaksoiskonsonantit ovat vaihtelemattomia, mutta yleiskielessä sellainen olisi häiritsevää.
Vieraskielisiä nimiä taivutetaan kuten vieraita sanoja yleensä, vaikka henkilö olisi suomenkielinen.
Joskus on tulkinnanvaraista, onko nimi suomenkielinen, etenkin jos kyse on sepitetystä nimestä tai jos nimi esiintyy samassa kirjoitusasussa eri kielissä; ks. kohtaa Sovinnaisnimet astevaihtelussa.
Lisätietoja etunimien taivutuksesta on Kielikello-lehden numerossa 3/2002 artikkelissa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. Siinä käsitellään erityisesti seuraavanlaisia tapauksia:
Kun nimen rinnalla on astevaihtelun alainen yleissana, pääohjeena on taivuttaa nimeä sanan mallin mukaan. Kuitenkin usein joko ei tunnisteta yleissanaa tai halutaan ottaa etäisyyttä sanan merkitykseen ja korostaa erisnimen luonnetta. Mitä konkreettisempi nimen rinnalla olevan sanan merkitys on, sitä suurempi on tarve nimen taivutuksella irrottautua sanan merkityksestä.Sivuston Etunimien taivutus mukaan Satu voi kuitenkin taipua myös ilman astevaihtelua (Satun).
Erityisesti artikkeli esittää, että seuraavat nimet taipuvat (aina tai lähes aina) ilman astevaihtelua: Ilta, Into, Kunto, Outi, Pirta, Taika, Taito, Touko, Tähkä, Ulpu, Varpu, Virpa, Virpi. Molemmat taivutustavat ovat käytössä seuraavissa tapauksissa: Aapa, Ahti, Ohto, Sampo, Sarka. Sivuston Etunimien taivutus mukaan Sarka kuitenkin taipuu vain ilman astevaihtelua (Sarkan).
Kielitoimiston nimioppaassa on laajahko artikkeli Etunimien taivutus ja siihen liittyvä taivutussuositusten luettelo. Se poikkeaa mm. seuraavissa tapauksissa aiemmista suosituksista:
Säännöissä on siis ristiriitaisuuksia. Sääntöjen tarkkaa noudattamista tärkeämpää saattaa olla se, että vältetään hämmennyksen aiheuttamista. Tapauksittain on arvioitava, mikä taivutustapa on todennäköisesti vähiten hämmentävä. Suuntaus näyttää olevan sellainen, että etunimiä taivutetaan yhä yleisemmin vieraan nimen tavoin.
Tavaramerkkiä taivutetaan samojen sääntöjen mukaan kuin muitakin erisnimiä.
Joskus vaaditaan, että tavaramerkin pitäisi aina esiintyä perusmuodossaan, ei taivutettuna. Suomen kielessä se merkitsisi, että tavaramerkki esiintyisi vain yhdyssanan alkuosana, ikään kuin erikoissymbolina eikä sanana, ja sanottaisiin ”Join pullon Pepsi-juomaa” eikä ”Join pullon Pepsiä”. Vaatimus on perusteeton. Ks. kieli-ikkunaa Merkkitavaraa.
Tavaramerkin taivuttamisen välttämiseen voi kuitenkin olla erityisiä syitä. Tällöin kyseeseen tulee yleensä edellä mainitun lainen yhdyssanan käyttö, mutta joskus voi käyttää muunkinlaista rakennetta. Ks. Taivutuksen välttäminen.
Jos tavaramerkki on sanaliitto, siinä määritteenä oleva adjektiivi taipuu kuten suomen kielessä muutenkin.
Joissakin tapauksissa adjektiivi kuitenkin on tapana jättää taivuttamatta. Tällainen on tavaramerkki ”Roosa nauha”, joka on rekisteröity kaksisanaisena, mutta lausutaan yleensä yhdyssanan tavoin (Roosa-nauha).
Jos tavaramerkin yhteydessä käytetään symbolia ™ tai ®, symboli kirjoitetaan tavaramerkin taivutetun muodon perään. Jos tavaramerkki on yhdyssanan osa, symboli tulee itse tavaramerkin jälkeen, siis yhdysmerkin eteen.
Vanhimmat lainasanat ovat täysin mukautuneet suomen kielen ominaispiirteisiin, kuten astevaihteluun. Niissä siis kaksoiskonsonanttien kk, pp ja tt lisäksi myös yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat astevaihtelussa.
Sivistyssanat ja muut uudehkot lainasanat ovat osittain astevaihtelun ulkopuolella. Niissäkin kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, mutta yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat vaihtelemattomia.
Vieraasta kielestä sellaisenaan otetuissa sanoissa, kuten prosciutto, eivät kaksoiskonsonantitkaan yleensä ole astevaihtelussa; ks. kohtaa sitaattilainoista jäljempänä.
Ei ole yleisiä sääntöjä sille, kuuluuko vierasperäinen sana astevaihtelun kannalta ”vanhoihin” vai ”uusiin”. Kielitoimiston sanakirjasta voi tarkistaa sanan taivutuksen, myös astevaihtelun; jos sanaa, joka vaikuttaa vierasperäiseltä, ei ole siinä, sana todennäköisesti kuuluu ”uusiin” eli astevaihtelua ei ole.
Myös monet kieleen sepitetyt uudehkot sanat, kuten keksityt nimet, jäävät samalla tavalla yksinäis konsonanttien astevaihtelun ulkopuolelle. Sama koskee monia vanhahkojakin sanoja, jotka ovat hellittelynimen tyyppisiä tai lastenkielen tapaisia. Kieleen ei enää juurikaan tule uusia sanoja, joissa olisi astevaihtelussa oleva konsonantti muuten kuin kaksoiskonsonanttina. Tämä koskee myös sellaisia lyhentämällä muodostettuja nimiä, jotka muodoltaan vastaavat kielessä ennestään olevia, astevaihtelussa olevia sanoja. Jopa sana, joka on yleisnimenä astevaihtelussa, on usein vaihtelematon, kun sitä käytetään erisnimenä.
Kuitenkin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa myös sepitetyissä nimissä. Suomen kielen sääntöjen mukaan ei siis ole mahdollista erottaa nimen Markko useimpia taivutettuja muotoja tavallisemman nimen Marko muodoista. Muoto Markkon on yleiskielen sääntöjen vastainen.
Katso myös kohtaa Astevaihtelu ja sen puute, jossa käsitellään hk-yhtymän astevaihtelua (vihko : vihkot ∼ vihot), ja kohtaa Taivutustyypin valinta jossa käsitellään vanhojenkin sanojen putoamista pois astevaihtelusta koko taivutustyypin muuttumisen takia (esim. alpi : alpin, aiemmin vain alpi : alven).
Länsimurteissa kaksoiskonsonantti jää astevaihtelun ulkopuolelle joissakin tilanteissa, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu. Iso suomen kielioppi (ISK § 44) kuvaa aika väljästi, että astevaihtelun ulkopuolelle jäävät ”länsimurteissa geminaattaklusiililliset erisnimet (Sakken, Reettalle)”, mutta todellisuudessa ilmiö ei koske kaikkia länsimurteita eikä kaikkia nimiä.
Joka tapauksessa kyse on murrepiirteestä, jonka varmaan useimmat osaavat jättää pois puhuessaan ja varsinkin kirjoittaessaan yleiskieltä. Mutta on ymmärrettävää, että jos on lapsuudesta asti kuullut jotain alueella usein käytettyä nimeä taivutettavan tietyllä tavalla, niin sellainen nimi tuppaa tulemaan murremuodossa, vaikka muuten yrittäisi kirjoittaa yleiskieltä. Tämä selittää sellaiset paikallislehdissä ja kirjallisuudessakin esiintyvät paikannimien taivutukset, kuten Röyttä : Röyttän.
Paikannimien osalta murteellinen taivutus on jopa osittain mainittu yleiskielen mukaisen taivutuksen ohella Asutusnimihakemistossa, joskin ”vain paikallisesti käytettynä taivutusmuotona”, esimerkiksi ”Röyttä : Röytässä (Röyttässä)” Yleiskielen mukaista taivutusta (kuten Röyttä : Röytän) on kuitenkin pidettävä oikeana, paitsi murreteksteissä. Astevaihteluttomuus on yleiskielessä yhtä kummallista kuin olisi taivuttaa Lahti : Lahren tai Lahti : Lahlen tai Lahti : Lahen sen mukaan, missä päin Suomea ollaan.
Täysin vieraisiin nimiin ei yleensä sovelleta astevaihtelua. Puheessa saattaa tällöin esiintyä kaksoiskonsonantin astevaihtelua (esim. ”Canettin” voi ääntyä [kanetin]), mutta kirjoitusasussa ja myös suositellussa ääntämisasussa säilytetään alkukielen kirjoitusasu tältäkin osin.
Joissakin tapauksissa astevaihtelu on kuitenkin tavallista. Esimerkiksi Mississippi : Mississipissä on yleisempi kuin astevaihteluton taivutus, jota kuitenkin on pidettävä oikeampana.
Tapauksissa, joissa käytäntö ei ole selvästi kummallakaan kannalla (esimerkiksi Olivetti : Olivettin ∼ Olivetin), on varmempaa käyttää vaihtelematonta muotoa ainakin kirjoituksessa.
Kuten edellä mainittiin, vironkielisten nimien taivutukseen ei useimmissa tapauksissa enää suositella astevaihtelua.
Sellaisia vieraiden kielten sanoja, jotka eivät ole mukautuneet suomen kieleen, vaan joita käytetään sitaattilainoina, taivutetaan yleensä kuten vieraita nimiä. Niissäkin kaksoiskonsonantti on usein astevaihtelussa puheessa.
Kielitoimiston ohjeissa on kuitenkin kohtia, joiden mukaan kaksoiskonsonantit voisivat olla astevaihtelussa joissakin vieraiden kielten sanoissa, esimerkiksi ciabatta : ciabatan. Aihetta käsitellään tarkemmin sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Astevaihtelu sitaattilainoissa. Selvintä on pitää vieraat sanat astevaihtelun ulkopuolella.
Vieraina niminä ei pidetä suomen kieleen sopeutuneita vierasperäisiä erisnimiä, ns. sovinnaisnimiä. Niitä ovat ennen muuta sellaiset nimet, joiden kirjoitusasukin poikkeaa alkukielestä. Poikkeamisena ei tällöin pidetä kirjoitusjärjestelmän muuttamista, kuten translitterointia (ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen).
Viimeksi mainitun nimen sijasta käytetään nykyisin myös paikallisen kielen mukaista nimeä Kolkata (ks. Kalkutta vai Kolkata?).
Sovinnaisnimistä eli eksonyymeistä ei ole virallista luetteloa, mutta Vierasnimikirja sisältää niistä melko kattavan kuvauksen. Maantieteellisistä nimistä on nykyisin viralliseksi katsottava Eksonyymit-sivusto.
Puhekieliset vieraiden nimien muunnelmat ovat usein astevaihtelussa, etenkin jos ne on muodostettu suomen sanojen malleja jäljitteleviksi.
Joitakin hyvin tuttuja vieraita nimiä taivutetaan kuten suomalaisia nimiä, vaikka niiden kirjoitusasu ei olekaan erityisesti suomeen mukautunut. Tällöin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa. Usein kyseessä on vieraskielinen nimi, joka on samassa kirjoitusasussa käytössä myös suomalaisena, suomen sääntöjen mukaan taivutettavana nimenä. Olisihan outoa, jos esimerkiksi Birgitta-nimen taivutus riippuisi siitä, onko kyseessä suomalainen, ruotsalainen vai muunmaalainen.
Jotkin etunimet ovat asemaltaan tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi ”Anette” pitää monen mielestä taivuttaa vieraiden nimien tavoin Anette : Anetten, mutta taivutus Anette : Aneten on jo yleinen ja kielitoimiston etunimiohjeiden mukaan sallittu. Rajatapauksissa sopii virallisiin teksteihin astevaihteluton taivutus.
Jos vieras nimi loppuu kirjoitusasussa kahteen samaan konsonanttiin, lopussa ääntyy suomessa ja yleensä myös vieraassa kielessä vain yksi konsonantti. Kielitoimiston ohjeen mukaan ”lopussa olevat konsonantit säilyvät kirjoituksessa sellaisenaan, kun nimiä taivutetaan”, mikä on luonnollista, mutta lisäksi ”taivutusmuoto on myös neutraaleinta ääntää kirjoitusasun mukaan”. Esimerkiksi nimessä Abramoff : Abramoffin lausuttaisiin siis perusmuodossa yksi f, mutta kaikissa muissa muodoissa kaksois-f. Käytäntö on joissakin tapauksissa ohjeen mukainen, esimerkiksi Koff : Koffin, mutta tuskin useimmissa, esimerkiksi Nordkapp : Nordkappissa.
Jos vieraskielisen sanan lopussa on k, p tai t, sana voi esiintyä suomessa kolmella tavalla:
Yleensä Kielitoimiston sanakirjasta selviää, mikä vaihtoehto on jonkin sanan osalta ohjeiden mukainen. Joissakin tapauksissa sekä 1. että 2. vaihtoehto on hyväksytty, esimerkiksi piknikki (: piknikkiä) ja piknik (: piknikiä). Jos kyse on niin uudesta tai harvinaisesta sanasta, ettei sitä ole sanakirjassa, on parasta käyttää 2. vaihtoehtoa.
Joskus myös k:n, p:n ja t:n soinnilliset vastineet g, b ja d kahdentuvat, esimerkiksi web : webbiin. Vaikka ne saattavat puheessa osallistua astevaihteluun, on kuitenkin parempi noudattaa kielen normeja ja vieraiden nimien taivutuksen yleisiä sääntöjä (web : webiin).
Sanan lopussa oleva, k:na ääntyvä c ei kahdennu taivutettaessa, mutta ääntämyksessä k-äänne kahdentuu ikään kuin sanan loppu olisi -kki; tätä tosin ei missään normeissa sanota. Tällaiselle sanalle on usein vaihtoehtona suomeen mukautettu asu, jossa on kirjoituksessakin astevaihtelu.
Tällaisen sanan verbijohdoksessa c muuttuu k:ksi, joka on astevaihtelussa.
Joissakin tapauksissa kahdentuminen voi koskea muitakin konsonantteja, etenkin s:ää. Esimerkiksi sävelen nimeä fis taivutetaan useimmiten niin, että kaikissa muodoissa ääntyy ss, vaikka kirjoitetaan s, esimerkiksi fisin [fissin], fisiä [fissiä]. Ilmiö esiintyy myös lyhennesanoissa eli sanojen alkukirjaimista muodostetuissa sanoissa. Ks. kohtaa SASia vai SASsia?
Kielenhuollon kanta on ollut melko johdonmukaisesti se, että konsonantin kahdentumista ei merkitä. Kielikellon numerossa 1 vuonna 1968 Matti Sadeniemi kirjoitti artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu:
Beatnikeja – beatnikkeja?
Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa astevaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk : falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : finpulppia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poikkeamista kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s äännetään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.
Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kirjoitetaanko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käytössä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).
Kuitenkin sanan pop taivutuksessa on tehty yksittäinen poikkeus: Kielitoimiston sanakirja esittää sen taivutuksesta: ”poppia t. popia”. Se mainitsee myös vaihtoehtoisen, harvemmin käytetyn suomeen mukautetun asun poppi, jossa on astevaihtelu.
Ilmiö on k:n, p:n ja t:n tapauksessa mukautumista suomen kielen sanojen rakenteeseen ja astevaihteluun. Sen sijaan muiden konsonanttien osalta ilmiö on vaikeammin selitettävissä. Varsinkin perusmuodoltaan yksitavuisissa sanoissa kahdentuminen on molemmissa tyypeissä niin tavallista, että siitä poikkeaminen voi oudoksuttaa.
Kahdentuminen lienee yksinomainen käytäntö silloin, kun nimen äänneasun loppukonsonantti on kirjoituksessa kahdennettuna.
Tässä käsitellään vieraasta kielestä peräisin olevien sanojen taivutusmuotojen muodostamista. Maantieteellisten nimien sijamuodon valintaa (esim. Kyproksessa ∼ Kyproksella) käsitellään erikseen kohdassa Paikallissijat.
Viralliset säännöt koskevat vieraita (vieraskielisiä) erisnimiä. Käytännössä myös sitaattilainoja, kuten status quo ja acquis, joudutaan taivuttamaan. Tällöin on luonnollista soveltaa niihin samoja sääntöjä kuin vieraisiin erisnimiin.
Vieraita nimiä ja sanoja taivutetaan suomen sääntöjen, ei vieraan kielen sääntöjen mukaan. Tähän käytännössä pakottaa jo se, että suomen taivutusjärjestelmä on omalaatuisensa. Yleensä suomen sijamuodoilla ei ole vastineita vieraassa kielessä, joten ne täytyy muodostaa vieraasta sanastakin suomen sääntöjen mukaan.
Suomen sijamuotojen muodostaminen vieraista nimistä poikkeaa kuitenkin joissakin suhteissa suomen tavallisesta taivutuksesta. Jäljempänä tarkastellaan astevaihtelua, päätteen vokaaleita ja päätteen liittämistä sanaan sidevokaalin (i:n) tai heittomerkin avulla. Lisäksi esiintyy horjuvuutta siinä, miten sanan loppu vaihtelee ja mukautuuko sana johonkin suomen sanojen antamaan malliin.
Periaatteessa taivutuksen lähtökohtana on vieraan nimen äänneasu, ei kirjoitusasu. Pääte kirjoitetaan sen mukaisena, kuin se ääntyy. Tästä tosin usein poiketaan, ja osittain poikkeukset kuuluvat virallisiin sääntöihinkin.
Huolitellussa kielessä periaatetta noudatetaan useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi ranskalainen nimi ”Mirabeau” ääntyy niin, että lopussa on pitkä o-vokaali: [miraboo]. Jos siis haluamme verrata jotakuta tähän henkilöön, kirjoitamme, että vertaamme häntä Mirabeauhon. Päätteen -hon vokaali on siis äänneasun loppuvokaali, ei kirjoitusasun loppuvokaali u.
Kyseisestä periaatteesta poikkeaminen johtuu yleensä tietämättömyydestä: ei tunneta periaatetta tai ei tiedetä jonkin nimen ääntämystä. Äänneasun selvittäminen onkin usein vaikeaa tai ainakin työlästä. Siksi nimiä usein taivutetaan ikään kuin ne luettaisiin kuten kirjoitetaan (esim. ”Bordeauxiin”, vaikka oikein on ”Bordeaux’hon”). Kuitenkin voidaan kirjoittajalta yleensä edellyttää, että hän tuntee nimet, joita käyttää, ja tätä varten tarvittaessa selvittää niiden ääntämyksen.
Tunnettujen nimien äänneasu löytyy usein tietosanakirjoista, joskin niiden ääntämisohjeissa voi olla usein virheitä. Niissä ei yleensä ole etunimien ääntämisohjeita, mutta sivustosta Behind the Name voi ainakin etsiä tiedon siitä, mitä kieltä nimi todennäköisesti on, jolloin äänneasu on ehkä pääteltävissä kyseisen kielen melko vähäiselläkin osaamisella. Kansainvälisesti tunnettujen henkilöiden nimien ääntämyksestä on tietoja myös sivulla Say How? A Pronunciation Guide to Names of Public Figures. Tosin sen tiedot ovat melko summittaisia ja osittain virheellisiäkin.
Esiintyy myös käsityksiä, joiden mukaan säännöt ovat tarpeettoman hankalat ja sana pitäisi taivuttaa lisäämällä siihen päätteet ikään kuin sana luettaisiin suomen sääntöjen mukaan. Tällaista linjaa noudatetaankin melko usein etenkin kaunokirjallisuudessa. Tällöin sen enempää kirjoittajan kuin lukijankaan ei tarvitsisi tuntea vieraan sanan ääntämystä lainkaan. Tosin ääneen luettaessa pitäisi lukijan tällöin osata vaihtaa kirjoitettu pääte usein aivan toiseksi, esimerkiksi lukea sana ”Bordeauxiin” suunnilleen [bordoohon] – tai sitten ”lukea niin kuin kirjoitetaan”, siis [bordeauksiin].
Sellaista linjaa on vastustettu varsin tiukasti Matti Sadeniemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (julkaistu kirjasessa Toinen kielivartio):
Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suomalaisittain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luonnotonta.
Joissakin tapauksissa sanan taivuttaminen alkukielen ääntämyksen mukaan olisi hyvin ongelmallista varsinkin kirjoituksessa. Niinpä sanan lopun ääntämys saatetaan mukauttaa suomen kieleen paremmin sopivaksi, usein kirjoitusasua seuraten.
Esimerkiksi monitavuisten sanojen sananloput -ie ja -ey ääntyvät englannissa yleensä lyhyenä i:nä. Jos niitä käsiteltäisiin suomessa aina tiukasti sitaattilainoina, päädyttäisiin kummallisuuksiin. Esimerkiksi jos jockey lausutaan suunnilleen [džoki], partitiivi lausutaan [džokia], mutta kirjoitusasusta tulee tällöin oudon näköinen: jockeya. Niinpä sana usein lausutaan kirjoitusasua noudatellen [jokkei], jolloin taivuttaminen on helpompaa. Kielitoimiston sanakirjan kuvaus jockey-sanasta, joka kyllä mainitsee molemmat ääntämisvaihtoehdot, esittääkin vain jälkimmäisen mukaisen taivutustavan, esimerkiksi jockeyta tai jockeytä.
Ainakin sitaattilainoissa tällaisten sanojen ääntämys on yleensä kirjoitusta mukaileva [ie] tai [ei], jolloin taivutuskin on suhteellisen helppoa. Kielenhuollon ohje Taivutustyyppejä: vierassanat psyyke, essee, gourmet, file(e), smoothie esittää kuitenkin:
Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi periaatteessa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan. Joistakin sanoista on yleiskielessä vain englannin ääntämykseen perustuva taivutus, kuten golftermissä birdie: birdieä, ei ”birdietä”.
Käytännössä birdietä on kuitenkin selvästi yleisempi kuin birdieä.
Ohjeet ovat siis joissakin tapauksissa ristiriitaisia: taivutus saattaa noudattaa kirjoitusasua, mutta perusmuodon ääntämisohje poikkeaa siitä, eikä ole selvää, miten sellaiset taivutusmuodot lausutaan. Tällainen on esimerkiksi sana brownie, jonka ääntämykseksi ilmoitetaan vain [brauni], mutta taivutuksessa on silti vaihtoehto, joka perustunee ääntämykseen [braunie]: brownieta, browniehen jne. Sanakirja esittää sen taivutustyypiksi 8 (mallisana nalle) ja sulkeissa 21 (mallisana rosé, ääntyy [rosee]), jotka sopivat huonosti sanalle, loppuipa sen perusmuoto ääntämyksessä [i] tai [ie].
Englannista lainattujen -ie- ja -ey-loppuisten sanojen taivuttamista kannattaa välttää. Jos niitä taivutetaan, on paras tulkita niiden lopun ääntämyksen olevan [ie] ja [ei], vaikka tämä osittain johtaakin kielitoimiston ohjeista poikkeamiseen.
Seuraavassa on esitetty tämän kannan mukainen brownie-sanan taivutus sekä Kielitoimiston sanakirjassa esitetyt taivutukset:
Muoto | Ehdotus | Sanakirjassa | Sanakirjassa, kakkosvaihtoehto |
---|---|---|---|
Yks. nominatiivi | brownie [braunie] | brownie [braunie] | brownie |
Yks. genetiivi | brownien [braunie] | brownien | brownien |
Yks. partitiivi | brownieta [braunieta] | browniea | brownieta |
Yks. illatiivi | brownieen [braunieen] | brownieen | browniehen |
Mon. nominatiivi | browniet [brauniet] | browniet | browniet |
Mon. genetiivi | brownieiden [braunieiden] | browniejen, (browniein) | brownieiden |
Mon. partitiivi | brownieita [braunieita] | brownieja | brownieita |
Mon. illatiivi | brownieihin [braunieihin] | brownieihin | brownieihin |
Seuraavissa esimerkeissä on käsitelty lyhyesti Kielitoimiston sanakirjan muut ‑ie-loppuiset englannista otetut sanat yksikön partitiivin muodostuksen kannalta.
Viimeksi mainitun sanan sijasta voi ja kannattaa käyttää sen osittain suomalaistettua asua zombi, joka on taivutukseltaan ongelmaton (partitiivi: zombia).
Englannista lainattujen -ey-loppuisten sanojen ääntämiseen ja taivutukseen sopii samantapainen periaate: loppu äännetään [ei] ja sanaa taivutetaan sen mukaisesti. (Monikkovartaloisiin muotoihin kirjoitetaan monikon tunnus i, vaikka toista i:tä ei äännetä; esim. yksikön partitiivi jockeyta ja monikon partitiivi jockeyita kirjoitetaan siis eri tavoin, vaikka lausutaan samoin.) Kielitoimiston sanakirjassa on osin toisenlainen kanta.
Laaja yleisesitys vieraiden nimien taivuttamisesta on Kielikello-lehden numerossa 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen. Se ei kaikilta osin vastaa nykyisiä käsityksiä eikä yleistä käytäntöä. Siinä mainittu Suomen Akatemian kielilautakunnan vuoden 1960 ohjeisto on julkaistu artikkelissa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä (Virittäjässä 2/1961).
Kielitoimiston nimiopas ja Kielitoimiston ohjepankin osa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet ovat uudempia ohjeistoja, joissa vieraiden nimien taivutuksen ohjeet ovat lähinnä mainitusta artikkelista kopioituja, mutta osittain suppeampia.
Seuraavaan on koottu vieraiden nimien taivutuksen keskeiset säännöt, lukuun ottamatta monikkotaivutusta, jota käsitellään jäljempänä erikseen:
Vieraiden nimien ääntämys vaihtelee paljon, ja loppuosan ääntämys voi vaikuttaa taivutukseen. Erityisesti tämä koskee sitä, ääntyykö sana vokaali- vai konsonanttiloppuisena ja onko loppuvokaali pitkä vai lyhyt. Vieraiden nimien ääntämyksestä ei kuitenkaan ole selviä normeja, kuten kohdassa Vierasperäisten sanojen ääntämys kuvataan.
Esimerkiksi nimeä Bülow voidaan taivuttaa kolmella tavalla. Ruotsalaisen ääntämyksen mukaan sen loppu-w ääntyy v-äänteenä. Saksalaisen ääntämyksen mukaan sen w ei äänny, mutta sitä edeltävä o ääntyy pitkänä. Suomalaisissa lähteissä esiintyy ääntämystä, jossa w ei äänny ja o on lyhyt. Kahden jälkimmäisen tavan mukaisia ääntämistietoja ja taivutuksia on kielenhuollon ohjeissa (Virittäjä, Kielikello). Käytännössä tavallisin lienee ruotsalainen, kirjoitusasun mukainen v-loppuinen ääntämys.
Jos ruotsinkielinen sana on alkujaan yhdyssana, jonka jälkiosa on by, sjö, å tai ö, se on suomessa ollut tapana ääntää niin, että jälkiosan vokaali on pitkä, kuten äännettäessä jälkiosa erillisenä sanana. Hakuteosten ääntämisohjeet ja kielenhuollon taivutusohjeet ovat noudatelleet tätä. Mainitunlaiset osat ääntyvät ruotsissa kuitenkin yleisesti niin, että jälkiosa on painoton ja sen vokaali on lyhyt. Tämän mukaista taivutusta esiintyy nykyisin suomessakin Selviä normeja ei ole, mutta esimerkiksi nimestä Visby esiintyy Kielitoimiston ohjepankin ohjeessa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet seuraava ääntämis- ja taivutusohje: ”Visby [viisbyy] : Visbyn : Visbytä : Visbyhyn”. Ruotsin kielen ääntämyksen mukainen olisi ”Visby [viisby] : Visbyn : Visbyä : Visbyyn”, ja tätäkin siis esiintyy.
Sellaiset ranskalaiset nimet kuin Versailles, ja Marseille, joiden lopussa on -ille(s) vokaalin jäljessä, tulkittiin aiemmin yleisesti ääntämykseltään i-loppuisiksi: [versai], [marsei] (paino usein lopputavulla). Tämä tulkinta on edelleen mahdollinen ja monien mielestä oikea. Tällöin pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaisena nimen perään. Heittomerkkiä käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti: vain, jos kirjoitusasu päättyy s:ään.
Edellä esitetty taivutustapa sopii suomen kieleen hyvin ja vastaa sitä, miten tällaiset nimet tosiasiassa lausutaan suomessa.
Toinen, uudempi tulkinta pitää i-loppuista ääntämystä vääränä (ehkä saksan vaikutuksesta johtuvana) ja tulkitsee, että ääntämys on j-loppuinen: [versaj], [marsej] tai jopa [versaaj], [marseej]. Tällöin tarvitaan taivutukseen sidevokaali. Edellä mainittujen Kielikellon ohjeiden mukaan sidevokaalina käytetään kirjoituksessa e:tä, joka luetaan i:nä. Tosin tämä koskee vain -ille-loppuisia tapauksia. Sen sijaan -illes-loppuiset on ajateltu käsiteltäviksi niin, että niissä sidevokaalina on sekä kirjoituksessa että puheessa i. Koska nimen perusmuodon äänneasu ajatellaan konsonanttiloppuiseksi, ei heittomerkkiä tällöin käytetä.
Kielitoimiston nimiopas esittää (Kielikellossa 2/1985 annetut ohjeet toistaen) melko omituisesti, että Marseille ääntyy perusmuodossa j-loppuisena, mutta taivutuksessa joko i- tai j-loppuisena, oletettavasti kielenkäyttäjän valinnan mukaan. Niinpä se esittää molempia edellä kuvattuja taivutustapoja vastaavat kirjoitus- ja äänneasut. Kuitenkin nimestä Versailles se esittää vain j-loppuisen tulkinnan mukaisen taivutuksen. Alaviitteessä se lisää: ”Nimestä ovat olleet käytössä myös saksankieliseen ääntöasuun [vɛr’zai] perustuvat taivutusmuodot: Versailles’n [ver’sain] ja Versailles’hin [ver’saihin].”
Ruoka-alan sanoille ratatouille ja rouille Kielitoimiston sanakirja esittää sekä i- että j-loppuisen ääntämyksen, mutta taivutuksen vain jälkimmäisen mukaisena, esimerkiksi ratatouillea, joka lienee tarkoitettu lausuttavaksi [ratatujia]. Tälle sanalle sanakirja mainitsee myös suomalaistetun asun ratatui, joka on tietysti taivutukseltaan ongelmaton (ratatuita jne.).
Vokaaliloppuinen ääntämys on ehdottomasti sujuvampi suomen kielessä, jossa ei ole j-loppuisia tavuja. Sellaisia ei ole tapana ääntää edes sellaisissa nimissä, joissa alkuperäkieli sisältää sellaisen (esimerkiksi ”Tolstoi”, joka venäjässä ääntyy suunnilleen ”Talstój”).
Edellä käsitelty taivutusongelma esiintyy myös kirjoitusasultaan toisen tyyppisissä ranskalaisissa nimissä, kuten euil-loppuisissa. Niistä on Kielitoimiston nimioppaassa yksi esimerkki, ja siitä esitetään vain vokaaliloppuiseen tulkintaan perustuva taivutus.
Seuraavaan taulukkoon on otettu vertailun vuoksi tietoja myös s-loppuisten yleisnimien (lainasanojen) taivutuksesta.
Sanatyyppi | Taivutus | Esimerkki (genetiivi) |
---|---|---|
s-loppuiset yleisnimet | -s : -kse- | ananas : ananaksen |
s-loppuiset erisnimet yleensä | -s : -si- | Dallas : Dallasin |
s-loppuiset nimet, joissa s ei äänny | -s : -s’- | Calais : Calais’n |
as-loppuiset antiikin nimet | -as : -aa- | Hellas : Hellaan |
as-loppuiset ruotsinkieliset nimet | -as : -akse- | Bottas : Bottaksen |
es-loppuiset antiikin nimet | -es : -ee- | Kserkses : Kserkseen |
is-loppuiset antiikin nimet | -is : -ii- | Salamis : Salamiin |
os-loppuiset antiikin nimet | -os : -okse- | Kyyros : Kyyroksen |
us-loppuiset antiikin nimet | -us : -ukse- | Pilatus : Pilatuksen |
Horjuntaa on nykyaikaisissa nimissä, jotka on muodostettu antiikin nimiä osittain jäljitteleviksi. Esimerkiksi sairaalan nimeä Docrates taivutetaan joskus kuten vierasta nimeä (Docratesin), mutta useammin Docrates : Docrateen kuten Sokrates : Sokrateen. (Myös taivutusta Docrates : Docrateksen esiintyy.)
Nimien esiintymäyhteys voidaan ottaa huomioon niin, että kun esimerkiksi latviassa ja liettuassa yleiset s-loppuiset nimet taivutetaan uusien nimien yleisen kaavan mukaan, samaa sovelletaan yhdenmukaisuuden vuoksi myös näiden kielten us-loppuisiin nimiin. Tällainen on myös näiden nimien tavallisin taivutustapa suomessa.
Paljon horjuntaa on -s-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa. Erityisesti tämä koskee kreikkalaisia nimiä. Niitä voidaan taivuttaa esimerkiksi Hermes : Hermeen tai Hermes : Hermeksen, eli taivutusmalliksi voidaan ottaa joko kirves : kirveen tai ilves : ilveksen. Monissa antiikin nimissä voidaan vain yhdenlaista taivutusta pitää hyväksyttävänä, esimerkiksi Isis : Isiksen, Aristoteles : Aristoteleen. (Sen sijaan nykyaikainen, lyhenneperäinen nimi taipuu Isis : Isisin, joskin kielenhuolto hyväksyy myös taivutuksen Isis ; Isiksen.)
Nykyaikaisissa kreikkalaisissa nimissä ja muissa taivutus on usein sellainen kuin Kostas : Kostasin. Tällainen taivutus, jossa s:n perään tulee sidevokaaliksi i, vastaa konsonanttiloppuisten vieraiden sanojen yleistä taivutustapaa.
Joissakin vanhoissa runosuomennoksissa yms. voi vielä nähdä sellaisenkin poikkeuksellisen taivutuksen, jossa perusmuodon loppu-s (joka usein voidaan kreikassa tulkita nominatiivin päätteeksi), jää pois taivutusmuodoista, esimerkiksi Zeus : Zeun tai Kypros : Kypron. Nykysuomessa näiden nimien taivutus on -kse-vartaloinen (Zeuksen, Kyproksen). Tosin vielä saattaa esiintyä esimerkiksi taivutusta Efesos : Efeson : Efesossa, ehkä vanhempien raamatunkäännösten vaikutuksesta.
Vaikka historialliset polis-loppuiset nimet taivutetaan tyyliin Akropolis : Akropoliin, niin saman kreikkalaisperäisen lopun sisältävät nykyaikaiset nimet taivutetaan vierassanojen yleiseen taivutustapaan, esimerkiksi Minneapolis : Minneapolisin (tai Minneapoliksen).
Vastaavasti jos jonkun nykykreikkalaisen etunimi on Zeus, sopiva taivutus on varmaankin Zeusin, Zeusille jne., riippumatta siitä, yritetäänkö nimi ääntää nykykreikan mukaan [zefs] vai antiikin nimen mukaisesti [tseus], [dzeus], [zeus] tms. (Nykyisen suomalaisen standardin mukaan tällainen nimi pitäisi kirjoittaa Zéfs, jolloin taivutus olisi selvä.)
Useimpien antiikin nimien taivutus selviää Vierasnimikirjan lopussa olevasta nimiluettelosta.
Taivutuksessa on osittain vaihtelua, mutta esimerkiksi us-loppuisten vieraiden taivutus on aika vakiintunutta. Latinankieliset us-loppuiset nimet, joita on paljon ja joista monet ovat hyvin tuttuja, taipuvat vanhastaan -us : -uksen (Pilatuksen, Augustuksen jne.). Muunkieliset taivutetaan yleensä saman mallin mukaan ainakin, jos ne hahmoltaan muistuttavat vanhoja us-loppuisia nimiä. Niinpä esimerkiksi sellaista joskus esiintyvää taivutusta kuin Indus : Indusin on pidettävä suorastaan virheellisenä. Kirjallisuudessa puhutaan vanhastaan Induksen laaksosta, Induksen kulttuurista jne.
Useimpia vokaaliin ja s:ään loppuvia nimiä taivutetaan niin, että vartalo pysyy muuttumattomana ja sen perään lisätään sidevokaali i ja taivutuspääte, esimerkiksi Dolores : Doloresin. Tähän on kuitenkin paljon poikkeuksia etenkin antiikin nimissä.
Tällaista taivutusta voi pitää luonnollisena, koska suomen sanojen toisenlainen taivutus (esimerkiksi kirves : kirveen tai veres : vereksen) johtuu niiden historiasta ja vaihtelee historian mukaan. Tutuimmista vieraista nimistä osa on mukautunut johonkin suomen vanhaan taivutustyyppiin, mutta uudet tulokkaat on yleensä selvintä taivuttaa kaavamaisesti, ilman vartalonmuutoksia.
Vironkielisiä nimiä pyrittiim aiemmin taivuttamaan niin, että suomen ja viron läheinen sukulaisuus otetaan huomioon. Taivutettiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suomalainen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa.
Ongelmallista oli muun muassa se, ettei viron ja suomen sanan vastaavuus aina ole ilmeinen, ja lisäksi kirjoittaja ja lukija saattavat käsittää sen eri tavoin. Esimerkiksi viron sana maasik vastaa suomen sanaa mansikka, mutta nimeä Maasik olisi outoa taivuttaa tämän mukaisesti.
Linjaa muutettiin vuonna 2004, jolloin suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen virolaisten nimien taivutuksesta suomessa. Periaatteet ovat seuraavat:
Kielitoimiston ohjepankissa on Viron paikannimien luettelo, joka esittää joukon sovinnaisnimiä. Se lienee tulkittava tyhjentäväksi, joten esimerkiksi Viron järv-loppuisista nimistä vain siinä mainitut (kuten Peipsi järv) sopii suomalaistaa (Peipsijärvi).
Varsin epäselvä on kielilautakunnan kannanoton seuraava kohta:
Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suosittiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edelleen suomalaisittain, kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin nykyään rinnalla myös Tuglasin).
Kun kyseisen kohdan edellä on esimerkkinä ”Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin”, on kohtaa kai tulkittava niin, että vakiintuneissa käyttöyhteyksissä käytetään vanhaa taivutustapaa. Siis puhutaan Aino Kallaksesta (etenkin kun nimi voidaan tulkita suomalaistuneeksi), mutta virolaista Kallas-nimistä henkilöä kutsutaan Kallasiksi.
Verkkosivulla, jolla suositus on julkaistu, on suosituksen jälkeen sen tiivistelmäksi sanottu esitys. (Tämä esitys on myös Kotuksen nykyisen sivuston sivun Virolaiset nimet suomen kielessä ainoa sisältö.) Siinä on lopussa seuraava kohta, jolle ei näytä olevan vastinetta itse suosituksessa:
- Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaattiperiaatteesta poikkeavalla, suomen kielen mukaisella tavalla.
Verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Vironkielisten nimien taivutus esittää eräitä lisähuomautuksia ohjeiden vaihtelusta ja tulkinnanvaraisuudesta sekä yksittäisistä nimistä.
Käytännössä on erittäin tavallista taivuttaa suomen kielen mukaisesti monia sellaisia vironkielisiä nimiä, jotka ovat helposti tunnistettavissa suomen sanoja vastaaviksi, vaikka ne eivät ole asultaan täysin samoja. Tämä ei riipu kielenkäyttäjän virontaidosta, vaan siitä, miten ilmeinen yhteys sanojen välillä on.
Erityisen tavallinen suomeen mukautettu taivutus on silloin, kun nimi on selvästi yhdyssana, jonka jälkiosa ilmaisee, millaisesta kohteesta on kyse.
Hannu Oittisen kirjoitus Postimees ja Eesti Päevaleht asettuu Päevalehden-taivutuksen kannalle, mutta ehdottaa ongelman kiertämistä toisessa tapauksessa: Postimees-lehden.
Ohjeissa ei oteta kantaa siihen, miten käsitellään vironkieliseen nimeen kuuluvaa adjektiivia esimerkiksi nimissä Musta mõis ja Sinine Äratus. Ohjeiden yleisen linjan mukaiselta tuntuisi, että kun nimeä muutoinkin taivutetaan täysin vieraan nimen tavoin, adjektiivia ei taivuteta, vaikka sekä virossa että suomessa adjektiivimäärite taipuu.
Venäjänkielisten nimien taivutus suomen kielessä on käytännössä perustunut niiden lausumiseen siirtokirjoitetun asun mukaan. Taivutuksen kannalta merkitseviä ovat tällöin lähinnä seuraavat seikat:
Täten taivutetaan esimerkiksi Tolstoi : Tolstoi : Tolstoita : Tolstoihin, vaikka venäjässä ääntämys loppuu [oj].
Kuitenkin Kotuksen sivulla Navalnyi esitetään, että nimen loppu äännettäisiin [ii] tai [ij], mikä johtaisi toisenlaisiin taivutuksiin. Vanhan käytännön mukaan nimi kuitenkin lausutaan [navalnyi], jolloin partitiivi on Navalnyitä tai Navalnyita, illatiivi Navalnyihin. (Esiintyy myös yksinkertaistettua ääntämystä [navalni], joka johtaisi partitiiviin [navalni] ja illatiiviin [navalniin].
Jos venäjän sana loppuu painolliseen vokaaliin, vokaali tulkitaan pitkäksi. Esimerkiksi sana Zemlja lausutaan suomessa [zemljaa] ja partitiivi on siksi Zemljata, illatiivi Zemljahan. Koska venäjässä ei yleensä merkitä painoa, esiintyy suomessa myös muunlaista taivutusta. Venäjänkielisessä Wikipediassa on yleensä merkitty hakusanan paino akuutilla, esimerkiksi Земля́.
Kotuksen Venäläisten henkilönnimien opas neuvoo taivuttamaan s-loppuiset nimet vieraiden nimien tavoin:
-es ja -is -loppuisia etunimiä kuten Mares, Boris, Dionis taivutettaessa on suositeltavaa turvautua i-sidevokaaliin: Maresin, Borisin. (Vrt. jos Boris on suomalaisen miehen etunimenä, paino on ensimmäisellä tavulla ja taivutus Boriksen).
Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen vokaali riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala : kalassa, mutta kylä : kylässä. Tätä noudatetaan yleensä myös erisnimissä ja vieraissa sanoissa.
Jotkin nimet ja sivistyssanat, esimerkiksi ”Malmö” ja ”marttyyri”, aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. (Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä ”puolueettomia”, että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa.)
Seuraavassa kuvataan etu- tai takavokaalisen päätteen valitsemisen perusteet, kun kyseessä on sivistyssana. Samat periaatteet koskevat sitaattilainoja ja vieraita nimiä, mutta niihin liittyy myös erityisongelmia.
Jos luovuttaisiin kohdan 3 mukaisesta y:hyn liittyvästä poikkeuksen mahdollisuudesta, voitaisiin kohdat 2–4 tiivistää yhdeksi yksinkertaiseksi säännöksi: sanan viimeisen ”ei-puolueettoman” vokaalin (siis muu kuin e tai i) etu- tai takavokaalisuus ratkaisee, onko pääte etu- vai takavokaalinen. Tämän mukaan voi myös hyvin toimia, koska analyysiä-tyyppinen taivutus on aina ollut sallittu.
Selvissä yhdyssanoissa päätteen vokaali määräytyy jälkiosan mukaan.
Hyvin usein vierasperäinen sana on kyllä alkuperäkielessä yhdyssana ja niin pitkä, että se näyttää yhdyssanalta, mutta ei kuitenkaan ole suomen kielen yhdyssana eli ei koostu suomen sanoista. Silloin taivutuspäätteen vokaali määräytyy yleensä sanan kokonaisuuden eikä loppuosan mukaan.
Nykyisin kuitenkin on monissa tapauksissa sallittua, osittain jopa suositeltua, taivuttaa vierasperäistä sanaa ikään kuin se olisi yhdyssana. Normien muutoksista ks. Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali. Nykysäännöt voidaan tiivistää seuraavasti:
Monien muidenkin vierasperäisten sanojen taivutuksessa voi käyttää joko etu‑ tai takavokaalisia päätteitä kahdesta syystä: 1) sanan viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on y (esim. asetaldehydia ∼ asetaldehydiä), 2) ”visuaalisen vokaalisoinnun” mahdollisuus (esim. baby [beibi] : babyä ∼ babya).
Vaihtelu koskee myös edellä mainituista sanoista muodostettuja adjektiiveja, esimerkiksi antiseptinen : antiseptista ∼ antiseptistä.
Myös muutamat omaperäiset sanat ja vanhat lainasanat taivutetaan yhdyssanojen tavoin, vaikka niitä ei ole muodostettu itsenäisistä sanoista, esimerkiksi hulivili : huliviliä, rasavilli : rasavilliä.
Vieraat nimet ja sitaattilainat (ja joskus sivistyssanatkin) aiheuttavat erityisen ongelman siksi, että sanan vartalossa usein kirjoitetaan esimerkiksi ”a”, mutta lausutaan ”ä”. Toisin sanoen sana ehkä kirjoitetaan takavokaalisena, mutta lausutaan etuvokaalisena. Koska ”Mary” äännetään suunnilleen ”meeri”, niin päätteet lausutaan etuvokaalisina (esim. ”meerillä”), joten kirjoitusasu ”Maryllä” vastaisi ääntämystä. Kuitenkin on varsin tavallista kirjoittaa ”Marylla”. Jonkinlainen ”visuaalisen vokaalisoinnun” tarve on ehkä johtanut tällaiseen käytäntöön. Asiaa koskevien normien muuttumista kuvataan sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Amyä vai Amya – vieraiden nimien päätevokaali.
Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:
Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kirjoitusasussa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja takavokaalisessa kirjoitusasussa takavokaalinen (Oberammergauhun). Jos nimi kirjoitetaan takavokaalisena mutta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esimerkiksi Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [temziä]. Jos painollinen loppuvokaali on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että takavokaalinen asu, esimerkiksi Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ∼ Richelieuhön [rišəljööhön].
Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etuvokaalinenkin pääte on mahdollinen. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa tapauksissa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.
Uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään (s. 249) kuitenkin yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esitetään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].
Uusin suositus sallii myös ääntämyksen mukaisen kirjoitustavan (esim. Maryä). Se on luonnollista asettaa etusijalle, vaikka toisenlainen asu (esim. Marya) on jonkin verran yleisempi.
”Visuaalisen vokaalisoinnun” kannalta olisi luonnollista, että jos nimessä on vain e- ja i-vokaaleja, päätteet ovat etuvokaalisia ääntämyksestä riippumatta, esimerkiksi Heidegger : Heideggeriä. Tällaista ajatusta ei sääntöihin kuulu, ja tällainen taivutus on selvästi harvinaisempaa kuin sellainen, jossa otetaan huomioon tällaisten sanojen ääntämys. Seuraaviin esimerkkeihin on merkitty ääntämys sellaisena kuin nimet suomenkielisessä puheessa yleensä lausutaan, ei tarkoin alkukielen mukaan.
Monissa tapauksissa taivutusongelma voidaan välttää muotoilemalla lause niin, että hankalaa sanaa ei tarvitse taivuttaa. Jos ongelmaa ei voi välttää, niin takavokaalinen taivutus aiheuttanee vähemmän hämminkiä lukijoissa.
Vieraat nimet voitaisiin joissakin tapauksissa tulkita yhdyssanoiksi ja taivuttaa tämän mukaisesti. Tämä koskee esimerkiksi ruotsinkielisiä -berg-loppuisia nimiä.
Kuitenkin esimerkiksi ruotsinkieliset -qvist- ja -kvist-loppuiset sukunimet tulkitaan yleensä yhdistämättömiksi eli niiden päätteiden vokaalit määräytyvät sanan kokonaishahmon mukaan. Jos ne käsitetään yhdyssanoiksi, päätteet ovat aina etuvokaalisia, esimerkiksi -qvist : -qvistiä, mutta tällainen taivutus on melko harvinaista.
Melko usein pitkähköjä vieraita nimiä taivutetaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi ”Tšeljabinskissä” ja ”Antwerpenissä”, vaikka ainakaan mitään suomenkieliselle selvää yhdyssanarakennetta ei ole. Sääntöjen mukaista ja myös tavallisempaa on taivuttaa niin, että päätteen vokaali riippuu koko sanasta.
Sääntöjen mukaan on suhteellisen selvää, että partitiivin pääte -a, -ä, -ta tai -tä liitetään vieraaseen nimeen ääntämyksen mukaisesti, kuitenkin ottaen huomioon aiemmin mainittu mahdollinen vokaalin merkitseminen vieraan nimen kirjoitusasun mukaan.
Vanhojen (vuoden 1960) ohjeiden mukaisesti tällaisissa muodoissa voi käyttää heittomerkkiä, esimerkiksi Barclay’a. Sitä voi nykyisinkin pitää sallittuna, joskin epätavallisena; ks. Heittomerkin käyttö selvyyssyistä.
Käytännössä esiintyy kuitenkin varsin yleisesti myös partitiivimuotoja, jotka on kirjoitettu äänneasun mukaan, kuten ”Sydneytä”, ”Jerseytä”, ”Karolyita”, ”Marlowea”, ”Åbo akademia”, ”Abbeyta”, ”Barclayta”, ”Attleeta” ja jopa ”Lászlóa”. Niitä on vaikea pitää isoina virheinä, koska ne ovat tavallisia ja koska monet lukijat voivat pitää niitä jopa parempina kuin oikeita muotoja, varsinkin jos eivät tunne nimen ääntämystä tai eivät ajattele sitä.
Myös joissakin muissa tapauksissa on ääntämyksen mukainen (ja Kielikellon ohjeissa suositeltu) partitiivin kirjoitusasu kirjoitusasultaan outo, jos ääntämystä ei tunneta tai ei ajatella.
Toisen tyyppinen ongelma syntyy silloin, kun sanan ääntämys loppuu painottomaan a:han tai ä:hän taikka niihin rinnastettavaan äänteeseen, mutta kirjoitusasu on suomen kielestä poikkeava. Esimerkiksi venäjän sana proizvodstvo äännetään lähinnä a-loppuisena, ja romanian sanassa mămăligă tarkoittavat ă-kirjaimet epämääräisiä vokaaleita, jotka suomalainen kuitenkin ääntänee a:n tapaisena kirjoitusasun vaikutuksesta. Silloin illatiivin muodostus on hankalaa (ks. Hankalat illatiivit, kuten ”Sydneyyn”), mutta ongelmia on partitiivissakin. Se voidaan muodostaa kahdella tavalla, joista kumpikin on outo:
Joskus harvoin kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, vaikka äänneasu päättyy lyhyeen painottomaan a:han, esimerkiksi Qvigstad [kviksta]. Partitiivin ääntämys on tällöin [kvikstaa]. Kielikellon ohjeiden mukaan kirjoitetaan päätteeseen vain yksi a-kirjain: Qvigstad’a. Käytännöllisintä on ehkä tulkita, että vaikka loppukonsonantti ei alkukielessä äänny, se ääntyy suomen kielessä ainakin sanaa taivutettaessa, jolloin voi lausua ja kirjoittaa esim. Qvigstadia. Tällaiset tapaukset ovat onneksi sangen harvinaisia. Esimerkiksi Ruotsin paikkakuntien stad-loppuiset nimet lausutaan suomessa yleensä konsonanttiloppuisina, esimerkiksi Karlstad [kaarlstaad] : Karlstadia [kaarlstaadia], vaikka ruotsinruotsissa nimi ääntyy suunnilleen [kaalsta].
Jos sana loppuu pitkään (ja ainakin alkukielessä usein painolliseen) vokaaliin, ei partitiivin muodostuksessa ole isoja ongelmia. Tällöin pääte on -ta tai -tä. Heittomerkkiä käytetään yleisten sääntöjen mukaan.
Jos ranskankielisen nimen ääntämys loppuu vokaaliin, tämä vokaali ääntyy ranskassa painollisena ja pitkähkönä ainakin silloin, kun nimi lausutaan erikseen. Yleensä sen tulkitaan vastaavan suomen pitkää vokaalia, joten illatiivin pääte on -han, missä a:n tilalla on kyseinen loppuvokaali (lyhyenä). Tämän mukaisesti on muodostettu mm. edellä esitetyt illatiivimuodot. Kuitenkin Kielikellon 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen on esitetty rinnakkaisena vaihtoehtona taivutus, joka perustuu lyhytvokaaliseen tulkintaan, esimerkiksi Aubry : Aubrya ∼ Aubryta. (Tämä näyttäisi koskevan vain tapauksia, joissa kirjoitusasu loppuu yhteen tarkkeettomaan vokaaliin; sen sijaan esitetään vain yksi vaihtoehto tapauksissa Beaulieu : Beualieuta ja Carné : Carnéta.) Vaikka mainitun tulkinnan mukainen taivutus esitetään ensimmäisenä ja vaikka se voi vaikuttaa luonnollisemmalta, ellei tunne ääntämystä, se on suorastaan luonnoton. Siinähän joko kirjoitetaan eri pääte kuin luetaan (kirjoitetaan Aubrya, vaikka lausutaan suunnilleen [obriita]) tai äännetään nimi kovin erityyppisesti kuin ranskassa (siis [obria], vaikka ranskassa toinen tavu on painollinen, kun nimi lausutaan erikseen).
Ranskan vuosien 2007–2012 presidentin sukunimi Sarkozy näyttää jo vakiintuneesti ääntyvän suomenkielisessä puheessa [sarkosi] eikä ranskanmukaisemmin [sarkozii]. Myös taivutus on lähes aina tämän mukainen. Se lienee hyväksyttävä toisaalta yleisyytensä, toisaalta edellä mainitun kannanoton takia.
Mainitunlaisissa sanoissa esiintyy usein myös edellä käsitelty kysymys siitä, kirjoitetaanko päätteen vokaaliksi a tai ä päätteen ääntämyksen vain ”visuaalisen vokaalisoinnun” mukaan. Seuraavissa esimerkeissä on tarvittaessa mainittu molemmat vaihtoehdot. Perusmuodon ääntämys on tässä merkitty karkeasti ja osoittamatta, että paino on lopputavulla.
Jos vieras sana tai nimi loppuu konsonanttiin, käytetään usein sidevokaalina i:tä, jotta sanaan voidaan liittää pääte. Periaate on sama kuin se, mitä hyvin yleisesti on käytetty lainasanoissa, kun esimerkiksi sanasta ”film” on suomessa tullut ”filmi”, taivutettuna ”filmin”, ”filmissä” jne., mutta erisnimissä i:tä ei lisätä perusmuotoon, ainoastaan taivutettuihin muotoihin.
Monet lähinnä ranskan- tai englanninkieliset nimet loppuvat ”mykkään e:hen” eli e:hen, jota ei äännetä. Tällöin menetellään yleensä niin, että pääte liitetään suoraan kirjoitusasuun ja e-kirjain luetaan kirjoitusasun mukaan. Toisin sanoen sidevokaalina käytetään tällöin e:tä.
Tosin usein mykkään e:hen päättyvää nimeä käytännössä taivutetaan niin, että ääntämyksessä sidevokaalina on i. Esimerkiksi nimen ”Dale” (lausutaan ”deil”) genetiivi lausutaan usein ”deilin”, joten looginen kirjoitusasu olisi ”Dalein” tai heittomerkillä selvennettynä ”Dale’in”. Sellaisia asuja on joskus käytettykin, jopa kielenoppaissa, mutta useimpia lukijoita ne varmaan ihmetyttävät. Käytännössä on ehkä parasta kirjoittaa tällaisten nimien taivutusmuodot järjestelmällisesti ikään kuin sidevokaalina olisi e. Kielikellon numerossa 2/1985 annetut ohjeet sisältävät käytännössä tällaisen periaatteen, sillä ohjeissa on useita esimerkkejä taivutuksesta, jossa loppu-e säilyy kirjoitetuissa taivutusmuodoissa, vaikka ääntämyksessä on i.
Taivutusohjeissa mainitaan sellainen tapaus kuin Nagy : Nagyn : Nagyyn, vaikka unkarin kielessä gy-yhdistelmä on yhden äänteen (karkeasti merkittynä dj) merkki. Käytännössä tämä merkitsee, että taivutetuissa muodoissa käytetään sidevokaalina i:tä ja y-kirjain käsitetään sen merkiksi. Luonnollisempaa olisi tulkita, että tällaisessa sanassa loppu-y on osa konsonantin merkintää. Tällöin sidevokaali tulisi kirjoittaa näkyviin: Nagy : Nagyin : Nagyiin.
Sidevokaalia ei käytännössä käytetä nimissä, joiden perusmuoto päättyy konsonanttiin, jota ei kirjoiteta. Tällaisia ovat esimerkiksi arabiankieliset nimet, joiden lopussa on glottaaliklusiili; arabialaisessa kirjoitusasussa on tällöin lopussa alif. Arabian siirtokirjoituksen standardin mukaan alif jätetään tällöin vaille vastinetta ns. yleiskielisessä siirtokirjoituksessa. Koska ääntämyksessä konsonanttiin loppuvan sanan ja päätteen väliin tulee suomessa sidevokaali, niin esimerkiksi arabialaisen nimen Nafi (tieteellinen translitteraatio Nāfiʾ, ääntämys suunnilleen [naafiʔ]) genetiivi olisi loogisesti Nafiin [naafiʔin]. Tällaista kuitenkaan tuskin käytetään, vaan loppukonsonantin ajatellaan jäävän pois ainakin taivutusmuodoissa.
Vieraissa sanoissa ja nimissä on mahdollista, että kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin. Tällöin käytetään nimen ja päätteen välissä heittomerkkiä. Esimerkiksi ranskankielinen nimi ”Fermat” lausutaan ”Fermaa”. Koska kirjoitusasu ”Fermatn” olisi outo, kirjoitetaan ”Fermat’n”.
Tavallisimmin tällaisia tilanteita syntyy ranskankielisissä nimissä, jotka loppuvat mykkään (ääntymättömään) konsonanttiin, kuten r, s, t tai x. Lisätietoja ja runsaasti esimerkkejä on Markus Långin sivulla Ranskalaisten nimien taivutus suomen kielessä. Sääntö koskee myös tilanteita, joissa sanan lopussa oleva konsonanttikirjain ääntyy vokaalina, esim. ”show’ssa”, ”Kaj’ta”. Käytännössä on paljon tavallisempaa jättää heittomerkki pois tällaisissa tapauksissa (esim. showssa, Kajn).
Esimerkiksi sanomalehdissä kuitenkin usein taivutetaan nimiä ikään kuin ne äännettäisiin suomen kielen järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi ”Fermatin”. Osasyynä on varmaankin se, että sääntöjen mukainen kirjoitustapa edellyttää, että kirjoittaja tuntee nimen ääntämyksen edes suurin piirtein. Toisaalta koska lukijat eivät useinkaan tunne äänneasua, he saattavat pitää sääntöjen mukaista asua hiukan kummallisena. Jos taivutusta ei voi luontevasti välttää, on sääntöjen mukainen taivuttaminen yleensä kuitenkin paras vaihtoehto.
Joskus on tulkinnanvaraista, äännetäänkö vierassana vokaali- vai konsonanttiloppuisena. Esimerkiksi paikannimi Versailles on yleensä ajateltu vokaaliloppuiseksi, ”versai”. Jonkin verran on kuitenkin esiintynyt – myös kielitoimiston julkaisemissa ohjeissa – tulkintaa, jonka mukaan oikeampi kuvaus ääntämyksestä olisi ”versaj”. Tällöin käytettäisiin esim. taivutusmuotoa Versaillesissa (versajissa). Sellainen ääntämys on kuitenkin harvinaista.
Ks. -ille(s)-loppuisten nimien taivutusta.
Lisäongelmia tuottaa se, että mm. tanskankielisissä nimissä on usein loppukonsonantti, joka alkukielessä ei äänny tai ääntyy glottaaliklusiilina tai vain loppuvokaalin glottalisoitumisena. Esimerkiksi nimi ”Ålborg” voi ääntyä tanskassa vokaaliloppuisena, suunnilleen ”olbo’o”, ja teoriassa oikea taivutustapa olisi tällöin ”Ålborg’ssa”. Tämä olisi kuitenkin niin outoa suomalaisille, että käytännössä sana kirjoitetaan ikään kuin se ääntyisi g-loppuisena, kuten se suomalaisen suussa lähes aina ääntyykin. Siis: ”Ålborgissa”. Tätä voidaan perustella myös sillä, että nimi voi tanskassa ääntyä konsonanttiloppuisena, vaikka konsonantti ei olekaan g. Vastaavasti esimerkiksi nimi Gribskov saattaa tanskassa ääntyä eri tavoin, myös vokaaliloppuisena, mutta suomenkielinen lukija luultavasti hämmentyisi sellaisesta taivutuksesta kuin ”Gribskov’ssa”.
Tämä järkeväntuntuinen linja voidaan kuitenkin tulkita normien vastaiseksi. Ohjeet vieraiden nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/1985) eivät sisällä tanskalaisten nimien osalta poikkeuksia siihen sääntöön, että jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan pääte äänneasun edellyttämään muotoon ja sen edelle kirjoitetaan heittomerkki. Lisäksi ohjeissa on yksi tanskankielinen esimerkki, nimi Ploug. Sen taivutus on ohjeen mukaan Ploug’n, Ploug’ta, Ploug’hun. Kuitenkin esimerkkiin liittyy seuraava tieto ääntämyksestä: ”tansk. plɔu’ ”. Kun ohjeen ääntämistiedoissa ei yleensä ole sellaisia mainintoja kuin ”tansk.”, vaan pelkkä ääntämistieto, tämä lienee tulkittava niin, että tanskassa nimi ääntyy noin, mutta ei välttämättä suomessa, ja että heittomerkki tarkoittaa glottaaliklusiilia (mitä muuta se voisi siinä tarkoittaa?). Kun kuitenkin taivutukseksi esitetään Ploug’n jne. ja taivutusmuodoille ääntämistiedot ”ploun”, ”plouta”, ”plouhun”, niin tässä ilmeisesti on kyseessä hyvin implisiittinen poikkeussääntö: tanskalaisia nimiä, ja kenties muunkinkielisiä nimiä, jotka ääntämyksessä päättyvät glottaaliklusiiliin, käsitellään suomen taivutuksessa ikään kuin tätä klusiilia ei olisi (ainakaan taivutuspäätteitä liitettäessä).
Tämä olisi ehkä jonkun mielestä foneettisesti sikäli luonnollista, että glottaaliklusiili ei kuulu suomen normaaliin äänteistöön, mutta säilytetäänhän vieraissa nimissä muutenkin vieraita äänteitä, ja sitä paitsi glottaaliklusiili kyllä esiintyy monissa suomen muodoissa. Todellinen selitys tälle erikoisuudelle on ehkä se, että glottaaliklusiilia ei ymmärretä konsonantiksi kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä ”jäännöslopukkeen” ympärillä on esiintynyt; ks. sivua Consonant assimilation at word boundaries in Finnish. (Esimerkiksi ”jäännöslopuke” itsessään kuvataan usein glottaaliklusiiliksi arvovaltaisissakin esityksissä!) Foneettisesti glottaaliklusiili on selvä konsonantti, joten suomen taivutuksessa olisi loogista käyttää sidevokaalia (i), ja kirjoitusasu olisi sellainen kuin yleensä sanoissa, jotka loppuvat konsonanttiin niin kirjoituksessa kuin puheessakin. Näin päädyttäisiin asuihin Ålborgissa, Gribskovissa jne. Virallisten normien lienee kuitenkin tulkittava olevan toisella kannalla.
Tällaiset nimet aiheuttavat ongelmia erityisesti illatiivin muodostuksessa; ks. kohtaa Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä.
Usein vieraan nimen taivutettuun muotoon kirjoitetaan ikään kuin varmuuden vuoksi heittomerkki päätteen edelle, esimerkiksi Marseille’ssa. Se on kuitenkin tarpeetonta, joskaan ei sääntöjen vastaista, kuten kohdassa Heittomerkin käyttö selvyyssyistä kuvataan.
Jos nimen kirjoitusasun perusmuoto päättyy vokaaliin, ei heittomerkkiä yleensä käytetä. Tämä pätee silloinkin, kun nimen lopussa on ääntymätön osa.
Ranskassa ja englannissa on paljon e-loppuisia nimiä, joissa e ei äänny. Niissä yleensä kuitenkin nimeä suomen kielessä taivutettaessa käytetään e:tä sidevokaalina, joten taivutetuissa muodoissa e ääntyy (esimerkiksi Hume [hjuum] : Humen [hjuumen]).
Tämä koskee kirjoitusasua ja usein äänneasuakin, mutta ääntämyksessä saattaa sidevokaalina olla myös i. Ks. kohtaa Sidevokaali.
Riippumatta ääntämyksestä pääte liitetään suoraan sanan perusmuotoon, ilman heittomerkkiä.
Vieraiden nimien taivutuksen ohjeiden esimerkeistä voidaan päätellä, että englannin- ja saksankielisten nimien loppu-r tulkitaan taivutuksessa ääntyväksi, vaikka se ei äänny brittienglannissa eikä saksan kielen normiääntämyksessä. Sen sijaan ranskalaisten nimien loppu-r tulkitaan ääntymättömäksi myös taivutusmuodoissa.
Huomaa, että ranskan re-loppuisissa nimissä r ääntyy. Niissä loppu-e on mykkä, mutta sitä käytetään taivutuksessa sidevokaalina (kirjoitetaan e, lausutaan e tai i).
Edellä käsitelty heittomerkin käyttö sentapaisissa muodoissa kuin ”Bordeaux’n” on sääntöjen mukaan pakollista. Sääntöjen mukaan on sallittua käyttää heittomerkkiä muulloinkin nimen ja päätteen välissä, jos se on selvyyden vuoksi tarpeen. Tällä tarkoitetaan lähinnä tilanteita, joissa i-loppuinen nimi (esim. Martini : Martinin) muutoin voisi sekaantua toiseen, usein tavallisempaan nimeen, jonka perusmuodossa ei ole loppu-i:tä (esim. Martin : Martinin). Asia ilmaistaan Kielikellon 2/2006 lainausmerkkiohjeissa seuraavasti:
Puolilainausmerkillä voi osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perusmuoto, jos on epäselvää, onko kysymyksessä i-loppuinen sana tai nimi vai onko taivutusmuodon i taivuttamisen helpottamiseksi lisätty sidevokaali.
Häntä sanottiin Sir’iksi. (Vrt. Häntä sanottiin Siriksi.)Meidät esiteltiin johtaja Maria Martini’lle. (Vrt. Martinille.)
Säännöissä (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) korostetaan: ”Tämä käyttö on harvinaista, eikä puolilainausmerkkiä pidä käyttää tähän tapaan, jos sanan tai nimen perusmuoto on pääteltävissä yleistiedon tai tekstiyhteyden perusteella.” Lisäksi mainitaan: ”puolilainausmerkin käytön sijasta [on] usein parempi muokata lausetta niin, että epäselvä nimi tai sana saadaan perusmuotoon”. Käytännössä muokkaaminen ei aina onnistu, mutta nimi voidaan ehkä luontevasti toistaa perusmuotoisena eri lauseessa.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on esimerkki Aas : Aas’in. Se vaikuttaa liioittelulta, koska sekaantuminen nimeen Aasi : Aasin on aika teoreettinen, etenkin kun sellaista nimeä ei juuri taida olla käytössä.
Kielitoimiston ohjepankin kohta Heittomerkki ja vierasperäiset sanat antaa luvan varsin väljästi: ”Heittomerkillä voi tarvittaessa osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan perusmuoto, jos se on taivutusmuodon perusteella epäselvää”.
Ohjepankissa ei siis rajoituta tapauksiin, joissa on kyse siitä, kuuluuko muodon i-vokaali itse sanaan vai onko se vain sidevokaali. Toisaalta muunlaiset epäselvyydet ovat harvinaisia.
Ohjeita voidaan ehkä tulkita niin, että heittomerkkiä voidan käyttää myös liitepartikkelin (kuten -han, -kin ja -ko) edellä. Saattaa tuntua siltä, että esimerkiksi ”Frank’kin” on selvempi kuin ”Frankkin”.
Ohjeet koskevat myös sitaattilainoja eli vieraasta kielestä sellaisenaan otettuja ilmauksia. Niiden taivutuksessa kuitenkin vain harvoin syntyy tilanteita, joissa perusmuodon osoittaminen olisi tarpeen. Lähinnä kyse olisi sen osoittamisesta, kuuluuko i‑kirjain perusmuotoon vai onko se taivutuksessa käytettävä sidevokaali. Seuraavat esimerkit ovat keksittyjä.
Ohjeet puhuvat heittomerkin käytöstä vierasperäisen sanan perusmuodon osoittamiseen. On tulkinnanvaraista, voiko sitä soveltaa sellaisiin nimiin, jotka ovat kyllä vierasta alkuperää, mutta hyvin mukautuneet suomeen. Esimerkiksi nimien Mirjam ja Mirjami erottamiseen toisistaan taivutettuina saattaa joskus olla tarvetta (Mirjam’in, ehkä jopa Mirjami’n).
Illatiiviksi sanotaan sijamuotoa, joka vastaa kysymykseen ”mihin” tai ”keneen”. Se on monella tapaa hiukan hankala sijamuoto muun muassa siksi, että sen päätteet ovat eri sanoissa erilaiset eri sanatyypeille: loppuvokaalin pidentyminen ja n-kirjain (esimerkiksi kissa : kissaan), ‑hVn (missä V on sama kuin sanan loppuvokaali, esimerkiksi maa : maahan) tai ‑seen (esimerkiksi vapaa : vapaaseen).
Edellä vieraiden nimien taivutusta yleisesti käsiteltäessä mainittiin jo eräitä illatiivin muodostuksen periaatteita. Ongelmia aiheuttaa etenkin se, miten kaksi ensin mainittua päätetyyppiä merkitään kirjoituksessa. Lisäksi esiintyy vaihtelua siinä, milloin pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä päätteenä on ‑hVn, milloin ‑seen. Vaikka sääntöjä ei ole ohjeissa esitetty täsmällisesti, niiden voi katsoa olevan seuraavat:
Jos vieraan nimen loppuosa lausutaan eri tavalla kuin se suomen kielen mukaan lausuttaisiin, syntyy melkoisen hankalia tilanteita, varsinkin, jos ääntämys loppuu lyhyeen vokaaliin. Joskus joudutaan kahdentamaan vokaali, joka ei vastaa ääntämystä, tai suomen kielelle vieras vokaalimerkki. Vielä hankalampi on sellainen sana kuin ”Sydney”. Koska se ääntyy ”sidni”, niin illatiivin äänneasu on ”sidniin”. Sanan lopun kirjainpari ”ey” on i-äänteen merkki, mutta sääntöjen mukaan kirjoituksessa kahdennetaan vain viimeinen kirjain.
Viimeksi mainittu nimi voitaisiin ajatella myös äännettäväksi ranskan kielen mukaisesti niin, että loppuvokaali on painollinen ja pitkä. Tällöin illatiivi olisi ”Ouagadougouhun”. Juuri tässä nimessä sellainen kuitenkin tuntuisi olevan vastoin nimen suomeen vakiintunutta lyhytvokaalista lausumistapaa, johon nimen monitavuisuus on vaikuttanut.
Joissakin tapauksissa, kuten nimessä Nagy, on tulkinnanvaraista, onko kirjoitusasun lopussa oleva vokaalikirjain vokaaliäänteen merkki vai osa muuta merkintää. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten illatiivin pääte kirjoitetaan (Nagyyn t. Nagyiin).
Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi ääntämyksestä riippumatta.
Muutoinkin käsitellään ääntymättömään e:hen loppuvia sanoja yleensä siten, että illatiivissa kuten muissakin muodoissa sidevokaalina on kirjoituksessa e, vaikka ääntämyksessä on usein i.
Sellaiset englanninkieliset nimet kuin ”Toynbee” [toinbi], jotka loppuvat kahdella vokaalimerkillä merkittyyn painottomaan vokaaliin, käsitellään illatiivin muodostuksessa erikoisella tavalla. Ääntämyksessä on tavanomainen vokaalinpidennys, [toinbihin], mutta kirjoitusasussa on ohjeiden mukaan pääte -hin, ikään kuin nimen loppu-ee ääntyisi pitkänä ja illatiivi siten olisi [toinbiihin]. Kirjoitusasu ”Toynbeeen” olisi varmaankin liian outo.
Olisi johdonmukaista taivuttaa Avonlea : Avonleahin, koska englannissa lopputavu on painollinen lopussa siksi ääntyy suomen kannalta tulkittuna pitkä vokaali [ävənlii]. Tätä taivutusta ei kuitenkaan käytännössä esiinny, vaan noudatetaan tästä kuvitteellisesta paikasta kertovan kirjan ja tv-sarjan nimen suomennoksen asua: Tie Avonleaan. Jos perusmuodon loppuvokaali tulkittaisiin lyhyeksi, tällainen kirjoitusasu olisi outoudestaan huolimatta oikea tapa osoittaa ääntämys [ävənliin].
Kolumbian pääkaupungin nimessä ”Bogotá” loppuvokaalia tulisi yleisten sääntöjen mukaisesti käsitellä pitkänä, ja kielitoimiston ohje Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet erikseen mainitsee tämän mukaisen taivutusmuodon ”Bogotáhan”. Käytännössä nimi kuitenkin yleisesti kirjoitetaan ilman akuuttia ja äännetään ja taivutetaan niin, että loppuvokaali on lyhyt: Bogota : Bogotaa : Bogotaan eikä Bogotá : Bogotáta : Bogotáhan.
Yksitavuiset sanat, joiden kirjoitusasu loppuu yhteen vokaalimerkkiin, on tulkittava pitkävokaalisiksi taivutuksen kannalta. Suomen kielessähän ei esiinny substantiiveja, jotka koostuisivat vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista, vaan ka-tyyppinen sana ääntyy kaa-tyyppisenä – ainakin taivutusmuodoissa.
Kiinalaisten nimien viimeistä tavua lienee paras käsitellä taivutuksen kannalta kuten erillistä sanaa, vaikka se kirjoitettaisiin yhteen edeltävän osan kanssa. Jos nimi siis loppuu yksinäisvokaaliin, sitä pidetään taivutuksessa pitkänä. Tämä on kiinan kielen rakenteeseen sopivaa ja eduksi etenkin silloin, kun nimi ajatellaan luettavan kiinan mukaisesti, tooneja käyttäen.
Tällainen tulkinta vaikuttaa tietysti myös partitiivin muodostukseen: Litä, Jingditä.
Jos monitavuisen sanan kirjoitusasussa ei mitenkään osoiteta, että loppuvokaali ääntyy pitkänä, tulisi silti käyttää ääntämyksenmukaista päätettä. Tämä kuitenkin saattaa hämmentää lukijoita, jotka eivät edes osaa epäillä, että ääntämys on pitkävokaalinen, jos sana on esimerkiksi japania tai arabiaa. Etenkin jos kyse on melko tutusta nimestä, joka yleisesti lausutaan lyhytvokaalisena, on ehkä parempi taivuttaa sen mukaan (esim. Fujitsu : Fujitsuun) eikä periaatteessa oikeammalla tavalla (esim. Fujitsuhun).
Jos sanan perusmuoto loppuu kahteen eri vokaaliin, jotka ääntyvät erikseen, on usein tulkinnanvaraista, muodostavatko vokaalit diftongin. Yleensä diftongitulkinta on perustellumpi.
Kuitenkin Macao-nimi lienee parasta tulkita sovinnaisnimeksi, joka suomessa ääntyy kolmitavuisena [ma-ka-o] eikä portugalin mukaisesti kaksitavuisena [ma-kau].
Jos sana päättyy lyhyeen painottomaan vokaaliin, jonka kirjoitusasussa on tarkemerkki, on illatiivin muodostuksessa tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Johdonmukaisin tapa on, että vokaali kirjoitetaan kahdennettuna tarkkeineen. Tällöin kuitenkin käytettäisiin suomen kielen päätteessä suomen kielelle vierasta merkkiä. Toisaalta oudolta tuntuisi myös tarkkeen pois jättäminen, etenkin kun se voisi antaa väärän käsityksen ääntämyksestä, kuten sellaisen, että eri tavoin kirjoitetut vokaalit ääntyvät erillisinä eivätkä pitkänä vokaalina. Ohjeissa ei ole erikseen otettu kantaa asiaan, mutta niissä muutamissa esimerkeissä, joissa tilanne esiintyy, päätteessä ei ole tarketta.
Tarkkeellinen vokaali voi tarkoittaa myös äännettä, jota ei esiinny suomessa. Tällöin jää ääneen luettaessa lukijan päätettäväksi, lausuuko hän illatiivin päätteessä vieraan kielen vokaalin suomalaistettuna vai jotenkin muuten. Esimerkkisanana on seuraavassa romanian kielen sana. Romaniassa ă-kirjain (a, jossa on lyhyysmerkki) tarkoittaa neutraalia, epämääräistä vokaalia, samantapaista kuin englannin sanan about alussa (foneettinen merkki [ə]); suomenkielisessä puheessa se helposti korvautuu a:lla kirjoitusasun mukaan.
Samanlainen ongelma syntyy, kun sanan loppuvokaali on lyhyt ja se on merkitty suomen kielelle vieraalla kirjaimella. Esimerkiksi tanskalaisen saarennimi ”Bogø” (lausutaan: Boogö) voidaan taivuttaa kahdella tavalla, joista kumpikaan ei vaikuta hyvältä; niistä edellinen esiintyy CD-Factassa (s.v. Møn), mutta jälkimmäinen tuntuisi luontevammalta ja myös paremmin sääntöjen mukaiselta. Jos suinkin mahdollista, ongelma kannattaa kiertää esimerkiksi ilmauksella ”Bogøn saarelle”.
Turkkilaisten kielten pisteetön i (ı) sanan lopussa aiheuttaa samanlaisen ongelman, jos se on painoton ja siten tulkitaan lyhyeksi. (Jos se on painollinen ja tulkitaan pitkäksi, syntyy toisenlainen ongelma, ks. Mikä vokaali yhdistelmään h + vokaali + n?)
Usein ongelmat voidaan kiertää muuttamalla lauserakennetta niin, että nimi tulee muuhun sijamuotoon.
Joissakin tapauksissa myös partitiivin muodostus on ongelmallista vastaavista syistä. Jos esimerkiksi sananloppuinen ă-kirjain rinnastetaan taivutuksen kannalta suomen a-kirjaimeen, tulisi taivuttaa ciorbă : ciorbăă. Jos se taas katsotaan suomelle vieraaksi kirjaimeksi, olisi partitiivin päätteen oltava -ta tai -tä, esimerkiksi ciorbăta. Ks. kohtaa Hankalia partitiiveja.
Sananloppuinen ü-kirjain, joka esiintyy mm. unkarissa ja turkissa, lienee joka tapauksessa luontevinta tulkita suomalaisen kirjaimiston eräänlaiseksi liitännäisjäseneksi. Tällöin se kahdennetaan sellaisenaan, eikä siis jätetä tarketta pois (esküun) eikä myöskään kirjoiteta päätteeseen ääntämyksen mukaista y-kirjainta (esküyn).
Lisää hankaluuksia syntyy, jos sana loppuu kirjoituksessa konsonanttiin, mutta ääntämyksessä vokaaliin, esimerkiksi ”Bordeaux” (luetaan: bordoo). Tällöin käytetään heittomerkkiä, kuten edellisessä kohdassa kuvattiin. Loppuvokaali on käytännössä yleensä pitkä ja painollinen, jolloin illatiivin muodostus on mallien maa : maahan, puu : puuhun jne. mukainen.
Joissakin tilanteissa syntyy edellä mainittu vokaalisointukysymys: kirjoitetaanko ääntämyksen mukainen vokaali vai sellainen vokaali, joka saa sanan näyttämään vokaalisoinnun mukaiselta?
Ks. myös huomautuksia -ille(s)-loppuisista sanoista.
Jos illatiivin pääte on h + vokaali + n, kirjoitetaan vokaali suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Esimerkiksi nimi ”Ray” ääntyy suunnilleen ”rei”, joten voidaan ajatella loppu-y:n ääntyvän i:nä. Joskus päätellään, että kun päätteessä h + vokaali + n käytetään samaa vokaalia kuin sanan perusmuodossa, pitäisi vokaali kirjoittaakin samalla tavalla. Näin päädytään sellaisiin asuihin kuin ”Rayhyn”. Ajatus vokaalin kirjoitusasun säilyttämisestä kannattaa kuitenkin unohtaa, koska sitä ei kuitenkaan voisi soveltaa johdonmukaisesti. (Vai haluaako joku taivuttaa esimerkiksi Mirabeau : Mirabeauheaun? Tässähän eau-yhdistelmä on luetaan yhtenä vokaalina, o:na.)
Jos sanan perusmuoto kuitenkin loppuu suomen kielelle vieraaseen vokaalikirjaimeen, voitaisiin pitää selvempänä käyttää tätä kirjainta päätteessä. Normit eivät ota asiaan kantaa.
Joskus vieras vokaalikirjain esittää suomen kielelle vierasta äännettä. Tällainen on esimerkiksi turkin kielen pisteetön i (ı), joka esittää i:n takavokaalista vastinetta, taka-i:tä, joka on sanan lopussa yleensä painollinen ja siten pitkäksi tulkittava. Vieraan kirjaimen käyttö päätteessä on silloin loogisempaa. Toinen vaihtoehto on käyttää sen tilalla lähinnä vastaavaa suomen kirjainta. Parasta on yleensä kiertää ongelma lauserakennetta muuttamalla
Vieraiden nimien illatiivit ovat siis usein varsin omituisen näköisiä kirjoitusasultaan. Lisäksi kirjoittajan pitää tuntea sanan ääntämys, tai ainakin sanan lopun ääntämys. Onkin usein ehdotettu, että illatiivi kirjoitettaisiin tällaisissa tapauksissa ikään kuin sana luettaisiin kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi Sydney : Sydneyhyn, Bordeaux : Bordeauxiin. Näin myös usein tehdään. Nämä kirjoitusasut ovat kuitenkin toisella tapaa omituisia, ja tekstin oikea lukeminen ääneen vaikeutuu. Ne herättävät monien lukijoiden mielessä kysymyksen, eikö kirjoittaja tunne käyttämiensä sanojen ääntämystä.
Voidaankin todeta, että tällaisissa tapauksissa kannattaa illatiivimuodon käyttöä välttää melkein mihin hintaan hyvänsä.
Hankalia ovat myös sellaiset nimet, joiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään konsonanttiin ja äänneasu lyhyeen vokaaliin. Tällainen on esimerkiksi nimi ”Aceh”, jos se äännetään alkukielen mukaisesti: ”atše”. Kielikellossa 2/2005 on suositus, jonka mukaan illatiivimuodon (ääntämys: ”atšeen”) kirjoitusasu on ”Aceh’een”. Tällöin siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan, kahdella vokaalikirjaimella, heittomerkin jälkeen, vaikka vokaali jo esiintyy sanan vartalossa.
Käytännössä kuitenkin tällaisia nimiä varmaan vastaisuudessakin käsitellään käytännössä niin, että kirjoitusasun loppukonsonantti äännetään ja kirjoitusasu valitaan tämän mukaan, esimerkiksi genetiivissä ”Acehin” eikä ”Aceh’n”, illatiivissa ”Acehiin” eikä ”Aceh’een”. Tähän johtaa sekä toisen vaihtoehdon hankaluus taivutuksessa että se, ettei alkuperäistä ääntämystä edes tunneta. Lisäksi englanninkielisiä h-loppuisia nimiä käsitellään yleensä niin, että h ääntyy, kuten edellä jo mainittiin (esim. Sarah : Sarahin).
Ohjeissa kuitenkin mainitaan seuraavat esimerkit, joissa siis pitäisi noudattaa alkukielen ääntämystä ja sen mukaista taivutusta.
Käytännössä voi tällaisissa tapauksissa olla parasta hiukan rikkoa sääntöjä silloin, kun päätteenä olisi vokaalin pidentymä. Voimme tulkita, että ääntymätön loppukonsonantti kuitenkin illatiivissa ääntyy, ja kirjoittaa (ja lausua) päätteen tämän mukaisesti: Qvigstad : Qvigstadiin [kviksta : kvikstadiin].
Sääntöjen ongelmallisuutta osoittaa sekin, että ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Esimerkeissä nimittäin on myös partitiivimuoto Qvigstad’a [kviksta : kvikstaa]. Jos kerran illatiivissa kirjoitetaan pitkä vokaali kahdella vokaalimerkillä, pitäisi toki partitiivissa tehdä samoin: Qvigstad’aa.
Hyvin hankalia ovat sellaiset (varsin harvinaiset) sanat, jotka loppuvat kirjaimeen, joka on suomen järjestelmässä konsonanttikirjain, mutta ääntyy vokaalina. Tällainen on joissakin walesinkielisissä nimissä lopussa esiintyvä w, joka ääntyy u:na, esimerkiksi sanassa ”Tarw”. Jos vokaali tulkitaan pitkäksi, on taivutus melko ongelmaton: genetiivi on ”Tarw’n” [taruun], illatiivi ”Tarw’hun” [taruuhun]. Jos taas vokaali tulkitaan lyhyeksi, pitäisi illatiivin päätteen olla vokaalin pidentymä ja n, ja pidentymä merkitään kahdentamalla kirjain. Tässä pitäisi toisaalta yleisten sääntöjen mukaan olla heittomerkki (”Tarw’wn”), mutta se antaisi väärän kuvan ääntämyksestä. Näin päädyttäisiin asuun ”Tarwwn” [taruun], jota ei sitäkään voi pitää kovin selkeänä.
Vielä yksi vaihtoehto on ”Tarw’uun”, jossa siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan. Tämä on ehkä kaikkein ymmärrettävin kirjoitusasu, koska nimen ääntämystä tuntematonkin osannee päätellä, että kyse on illatiivista.
Vieraista nimistä ei yleensä käytetä monikkomuotoja, mutta niiden monikkotaivutuksen osaamista saatetaan tarvita muun muassa
Vieraiden nimien monikkotaivutuksesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä muita sijoja kuin perusmuotoa eli nominatiivia. Perusmuoto ei yleensä aiheuta ongelmia: päätteenä on t, jonka edelle tulee sidevokaali i, jos nimen äänneasu loppuu konsonanttiin, yleissäännön mukaisesti heittomerkki, jos äänneasu loppuu vokaaliin, mutta kirjoitusasu konsonanttiin. Joskus voi heittomerkkiä käyttää muutoinkin selvyyden vuoksi. Lisäksi joissakin etenkin s-loppuisissa nimissä tapahtuu vartalonmuutoksia.
Vieraiden nimien monikkotaivutus johtaa usein niin oudonnäköisiin asuihin (esim. Toynbee : Toynbeejen tai Toybeein), että melkein mitä tahansa kannattaa tehdä sellaisten muotojen välttämiseksi.
Vieraan nimen monikon muodostus riippuu sanan lopusta. Lähtökohtana on, kuten yksikkötaivutuksessakin, että taivutettu muoto kirjoitetaan ääntämyksen mukaan niin, että itse nimi (perusmuoto) on vieraan kielen kirjoitusasun mukainen, pääte taas kirjoitetaan suomen mukaan. Nimeä taivutetaan käyttäen mallina suomen kielen sanoja, jotka rakenteeltaan vastaavat nimeä. Tässä on kuitenkin monia erikoistapauksia ja tulkintakysymyksiä muun muassa siksi, ettei aina ole selvää, miten perusmuoto äännetään.
Seuraavaan koosteeseen on yhdistetty Virittäjä-lehdessä julkaistut vuoden 1960 ohjeet, Kielikello-lehden 2/1985 artikkeli Vieraiden nimien taivuttaminen, Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetyt ohjeet ja viimeksi mainittua melko tarkasti vastaava Kielitoimiston ohjepankin kohta Nimien taivutus: vieraskieliset nimet.
Nimistä esitetään yksiköllisen perusmuodon lisäksi monikon genetiivi, partitiivi, illatiivi ja adessiivi. Muut muodot voidaan muodostaa viimeksi mainitusta vaihtamalla vain sijapääte. Tiivistelmässä on ensin yleisiä sääntöjä ja sitten joukko poikkeuksia.
Yleisnimissä, jotka kirjoitetaan sitaattilainoina, syntyy joskus hankalia ongelmia. Kun pitäisi taivuttaa monikossa esimerkiksi sana husky [haski], niin äänneasua [haskien] vastaava ja siten luonteva monikon genetiivin kirjoitusasu olisi ”huskyen”. Edellä esitetyn säännöstön mukaista olisi kuitenkin kirjoitettaa ”huskyjen” tai ”huskyin” ja lausuttava [haskijen] tai [haskein]. Näistä kuitenkin Kielitoimiston sanakirja esittää vain asun ”huskyjen”, ääntämystä kuvaamatta (hakusana siperianhusky).
Hankaluuksia aiheuttaa myös cowboy-tyyppisten sanojen monikkotaivutus. Niissä äänneasu loppuu diftongiin, mutta sen kirjoitusasu poikkeaa suomen mukaisesta Kielitoimiston sanakirjan mukaan esimerkiksi monikon partitiivi on ”cowboyiden”. Vanhempi Nykysuomen sanakirja ei mainitse mitään sellaista vaan antaa cowboy-sanan taivutusmalliksi sanan ”pii”. Siihen ei tunnetusti lisätä vartaloon kuuluvan i:n perään vielä monikon tunnuksena toimivaa i:tä (esim. piiiden t. pii’iden), vaan monikon tunnus sulautuu vartaloon tai jää pois, miten vain asia halutaan kuvata. Vielä selvempi taivutusmalli on ”hai”. Ei siihenkään lisätä i:n perään toista i:tä. Esimerkiksi yksikön ja monikon partitiivi ovat molemmat ”haita”, ja kyllä kieli tällaista sietää. Miksi ”cowboy” olisi jotenkin eri asia vain siksi, että siinä vartalon loppu-i kirjoitetaan lainanantajakielen mukaisesti y:llä? On kuitenkin tulkittava, että ohjeiden mukaan sen partitiivit kirjoitetaan eri tavoin, ”cowboyta” ja ”cowboyita”, vaikka ne lausutaan samoin.
Jos vieras nimi on itsessään monikkomuotoinen, sitä tulisi ohjeiden mukaan (ks. kielitoimiston vanhaa ohjetta Miten Beatles ja Baker’s taipuvat?) taivuttaa kuten yksiköllistä sanaa, lisäämättä suomen monikon päätteitä. Niin myös yleensä menetellään. Melko paljon esiintyy kuitenkin monikollista taivutusta, esim. Beatles : Beatlesien.
Vastaavasti jos vieras erisnimi loppuu vieraan kielen genetiivin päätteeseen, päätettä käsitellään itse nimen osana. Tämän takia ei tarvitse arvioida sitä, milloin s-loppuinen englanninkielinen nimi on monikkomuoto, milloin yksikön genetiivi.
Joissakin tapauksissa pitäisi liittää erisnimen tapaiseen ilmaisuun pääte normaalisti, mutta tulos on enemmän tai vähemmän epäselvä. Kielen säännöt eivät tältä osin ole selvät, sillä on kiistanalaista, pätevätkö nimiä koskevat säännöt myös lyhenteiden, symbolien yms. taivutukseen.
Jos ilmaus luetaan sanana ainakin loppuosaltaan, taivutetaan loppuosaa kuten sanaa, vaikka se ei olisi varsinainen sana, vaan vain sanan tavoin luettava kirjanjono. Esimerkkejä: temp, GET, com, .org [piste org]. Jos ilmaisu luetaan lyhenteenä kirjaimittain, noudatetaan lyhenteiden taivutuksen sääntöjä: käytetään kaksoispistettä, jonka jälkeen kirjoitetaan pääte (esim. xqt:n [äks kuu teen]). Monissa tapauksissa olisivat molemmat lukutavat mahdollisia, ja kirjoittajan pitäisi tuntea alan käytäntö.
Jos tietokonealalla kirjoitetaan esimerkiksi temp-hakemistosta, ei taivutusvaikeuksia ole. Mutta jos halutaan käyttää lyhyempää ilmaisua, voiko kirjoittaa esimerkiksi ”kopioi tiedostot tempiin”? Onko silloin kyseessä temp vai tempi? Usein tuntuu siltä, että olisi tarpeen osoittaa, mikä on hakemiston oikea nimi ilman taivutuspäätettä. Onkin käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”temp:iin”, joka ei ole minkään säännön mukainen. Mallina on tällöin ollut lyhenteiden taivutus.
Oikeampi olisi ilmaisu ”temp’iin”. Sitä voidaan perustella säännöllä, jonka mukaan nimen perusmuoto voidaan tarvittaessa osoittaa heittomerkillä. Mutta monet eivät varmaankin sitäkään pidä ihan oikeana kirjoitusasuna, eikä ole mitenkään selvää, että sääntö koskee heittomerkin käyttöä tällaisessa tapauksessa.
Ilmaus | Huomautus |
---|---|
Kopioi tiedostot temp-hakemistoon. | Asiatyylinen, ongelmaton ilmaus |
Kopioi tiedostot hakemistoon temp. | Vaihtoehto edelliselle |
Kopioi tiedostot tempiin. | Lyhyt, mutta ehkä vaikeasti jäsentyvä ilmaus |
Kopioi tiedostot temp’iin. | Selvempi, muttei ehkä ihan normien mukainen |
Lisäksi on käytössä kirjoitustapoja, joita ei mitenkään voi pitää hyväksyttävinä, kuten ”temp:n”, ”temp:in” ja ”temp’n”.
Esimerkiksi tiedostojen ja hakemistojen nimet kirjoitetaan usein eri fontilla kuin muu teksti, esimerkiksi tasalevyisellä fontilla (temp) tai kursiivilla (temp). Vaikka fontin eron voisi ajatella erottavan nimen päätteestä (tempiin), ero ei olisi mitenkään selvä, ja typografiassa pidetään huonona ajatuksena kirjoittaa sanan (tai sananveroisen ilmauksen) osa eri fontilla kuin muu sana. Jos siis ilmaus kirjoitetaan erityisellä fontilla, ei taivutuspäätettä pitäisi liittää suoraan ilmaukseen, vaan siihen liittyvään sanaan.
Internet-nimet eli verkkotunnukset (engl. domain names) on luonnollista tulkita erisnimen kaltaisiksi ilmauksiksi, joskin ne on tapana aloittaa gemenalla. Taivutettaessa on tietysti viimeinen osa, ns. ylimmän tason verkkotunnus, ratkaisevassa asemassa. Monet niistä luetaan vakiintuneesti sanoina, esimerkiksi com ja org.
Usein voidaan ajatella lukijan tietävän, mihin verkkotunnus loppuu ja mistä pääteaines alkaa. Tämä koskee etenkin tunnuksia, jotka loppuvat yleisesti tunnettuihin osiin, kuten .com. Hankalampia voivat olla vähemmän tunnetut loppuosat: onko esimerkiksi ilmauksessa ”amazon.mobiin” loppuosana .mob vai .mobi? Tällaisissa tilanteissa voisi verkkotunnuksen (tai muun koodinomaisen ilmauksen) rinnastaa erisnimeen, jossa heittomerkin (’) käyttö on sallittua selvyyssyistä, vaikka kielenhuollon ohje Internetosoitteen taivutus ei sellaista tunnekaan. Mainittu ohje kuitenkin sallii kaksoispisteen (:) käytön, ”jos verkkotunnus on vokaaliloppuinen ja se luetaan sanana”.
Toisaalta monet maatunnukset, kuten fi (Suomi) ja de (Saksa), voidaan lukea joko kirjaimittain (äf ii, dee ee) tai yksitavuisina sanoina. Kirjaimittain lukeminen on luonnollisempaa, koska konsonantin ja lyhyen vokaalin yhdistelmä ei sovi suomen substantiivien taivutusjärjestelmään. Sanana luettaessa vokaali yleensä pitenee ääntämyksessä (fii, dee), mikä voi aiheuttaa epäselvyyksiä.
Joskus nimi on sellainen, ettei sille ole mitään järkevää taivutusmahdollisuutta. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiölle on saatettu antaa nimi ”Kolmisin”, ravihevoselle nimi ”Säkenöi voimaa” ja tv-ohjelmalle ”Vain elämää”. Joskus tällaisia nimiä taivutetaan ikään kuin ne olisivat vieraskielisiä, esimerkiksi ”Kolmisinille”, ”Säkenöi voimaalle” ja ”Vain elämäässä”. Ainoa hyväksyttävä ratkaisu on kuitenkin ongelman kiertäminen joko muotoilemalla lause niin, että nimi esiintyy perusmuodossa, tai käyttämällä sopivaa yhdyssanarakennetta tai sanaliittoa, jossa nimi on määriteosana. Tällöin käytetään tukisubstantiivia, joka ikään kuin ottaa vastaan taipumisen vaatimuksen.
Sellaiset nimet kuin ”Me Naiset” on myös paras taivuttaa tukisubstantiivin avulla. Esimerkiksi taivutus ”Me Naisissa” merkitsee Me-sanan käsittelemistä kuin ulkopuolisena lisäkkeenä nimissä. Normaalistihan sellaisessa ilmauksessa kuin ”me naiset” molemmat osat taipuvat, esimerkiksi ”meissä naisissa”.
Rajatapauksen muodostavat sellaiset erisnimet kuin ”Vaasan”, joka on tietysti alkujaan Vaasa-nimen genetiivi. Taivutus ”Vaasanin”, ”Vaasanissa” jne. tuntuu oudolta, vaikka yritys itse sitä käyttääkin. Sitä voitaisiin perustella sillä, että nimi rinnastetaan vieraisiin nimiin ja sitä taivutetaan ikään kuin ei tiedettäisi sen alkuperää. Toinen vaihtoehto on tässäkin yhdyssanan tai sanaliiton käyttö.
Pelkkä monikollisuus ei estä nimen taivuttamista normaalilla tavalla, jos nimi on perusmuodossa (nominatiivissa) oleva substantiivi, jolla ehkä on samassa sijassa oleva määrite. Sitä voi siis taivuttaa normaalisti, käyttäen monikon sijamuotoja. Toki on myös mahdollista ja joskus selvempää käyttää yhdyssanarakennetta.
Jos nimi koostuu lukusanasta ja siihen liittyvästä substantiivista, sitä voi taivuttaa kuten vastaavia ilmauksia yleensäkin. Ilmaus on merkitykseltään monikollinen, mutta suomen kielessä käytetään tällöin yksikön sijamuotoja. Tässäkin yhdyssanarakennetta voi käyttää selvyyden vuoksi.
Usein kirjan, elokuvan tms. nimi on luonteeltaan lause tai lauseentapainen tai muutoin mahdoton taivuttaa nimen tavoin. Esimerkiksi nimestä ”Neito kulkee vetten päällä” on mahdotonta muodostaa sijamuotoja. Eihän se edes lopu nominiin. Ilmaisun taivuttamiseksi siihen on liitettävä substantiivi niin, että siitä tulee ilmaisun kieliopillinen pääsana, eli niin sanottu tukisubstantiivi.
Vieraskielistä nimeä voidaan joskus taivuttaa ikään kuin se loppuisi nominiin. Näissäkin tapauksissa on kiertoilmaisun käyttö yleensä luontevampaa.
Sellaisten yhdyssanojen kuin ”Iso-Britannia” taivutus on suomen kielessä vanhastaan sellainen, että myös alkuosana oleva adjektiivi taipuu.
Tätä taivutusta, joka mainitaan myös kielitoimiston ohjeissa, on edelleen pidettävä edelleen oikeana, vaikka jopa ulkoministeriön teksteissä esiintyy ”Iso-Britannian” (mutta esim. EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa oikein ”Ison-Britannian”). Osa tällaisista nimistä voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi: ks. kohtaa maantieteellisten nimien kirjoittamisesta yhdyssanoiksi.
Tilanne saattaa olla toinen, kun aluetta tarkoittava yhdyssana esiintyy muussa merkityksessä. Normaali taivutus on Uusimaa : Uudenmaan, mutta lehden nimenä sanaa on tapana taivuttaa Uusimaa : Uusimaan, ja tämä on hyväksytty; ks. sivua Terveisiä Uudeltamaalta.
Joissakin kotimaisissa nimissä esiintyy alkuosana taipumaton adjektiivi, esimerkiksi Isojoki : Isojoella. Tällöinkin on yleensä myös pääsäännön mukainen taivutus mahdollinen ja käytössä, esimerkiksi Isojoki : Isollajoella. Ks. kohtaa Suomalaisten paikannimien taivutus.
Itse nimeä ”Iso-Britannia” käsitellään kohdassa Paikannimet. Käyttämällä sujuvampaa asua ”Britannia” voidaan välttää taivutusongelma, mutta useimmista nimistä alkuosaa ei voi jättää pois.
Sukunimissä adjektiivinen alkuosa on kuitenkin taipumaton, kuten kohdassa Yhdyssanan adjektiivinen määriteosa ei taivu tarkemmin kuvataan.
Sellaisissa yhdyssananimissä, joissa molemmat osat ovat nimiä tai alkuosa ei ole itsenäinen sana, tietysti vain loppuosa taipuu, kuten kotoisissakin nimissä. Tähän ryhmään kuuluvat myös nimet, joiden alkuosa on merkitykseltään adjektiivinen, mutta muodoltaan adjektiivin yhdyssanamuoto.
Useasta sanasta koostuvat yhdistelmänimet, kuten ”Bosnia ja Hertsegovina”, suomen kielen lautakunta suosittelee taivutettaviksi niin, että vain viimeinen osa taipuu. (Ks. Maiden ja saarten nimien taivuttaminen, Kielikello 2/2001.)
Tämä tekee oudon vaikutelman, mutta tarkoitus lienee korostaa, että kyse on yhdestä kokonaisuudesta, kuten yhdestä valtiosta. Lisäksi se vastaa vanhan yhdistelmänimityypin, kuten ”Itävalta-Unkari”, taivutusta. Ongelma oikeastaan johtuukin siitä, että tämä tyyppi on korvattu uudella, jossa on vieraiden esikuvien mukaisesti sidesana ”ja”.
EU:n maannimiluettelo on eri linjalla: siinä on pääosin noudatettu linjaa, jonka mukaan yhdistelmänimen molemmat nimet taipuvat, esimerkiksi Trinidad ja Tobago : Trinidadin ja Tobagon.
Suomen kielen lautakunnan kannankin mukaan alkuosa taipuu, jos se on kokonaan tai osittain suomennettu nimi, esimerkiksi Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret : Etelä-Georgiassa ja Eteläisillä Sandwichsaarilla.
Aiemmin käytettiin nimeä ”Bosnia-Hertsegovina”, joka on nykyisinkin yleinen käytännöllisyytensä vuoksi, mutta ei virallinen, Tosin kielitoimiston ohje sanoo: ”Käytössä myös muoto Bosnia-Hertsegovina”. Kotuksen Eksonyymit-sivustossakin on tällaisia rinnakkaisia vaihtoehtoja, laajemminkin kuin Kotuksen maannimiluettelossa, esimerkiksi myös Trinidad-Tobago.
Yhdistelmänimiä on muitakin kuin maantieteellisiä, esimerkiksi yhtyeen nimi Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Niiden taivutukselle ei ole selviä sääntöjä; yleensä taivutetaan kumpaakin osaa, Joissakin tapauksissa voi olla tarpeen taivuttaa tukisubstantiivin avulla.
Kaksiosaisesta maannimestä johdettu adjektiivi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi ilman ja-sanaa ja yhdysmerkkiä. Arkikielessä tällaisia sanoja ymmärrettävästi vältetään, ja niiden tilalla käytetään sellaisia kuin ”bosnialainen”.
Jos henkilönnimeen liittyy vakiintunut lisänimi eli epiteetti, taivutetaan lisänimeä, mutta ei varsinaista nimeä. Taivutus on siis samanlainen kuin etunimen ja sukunimen yhdistelmän (esimerkiksi Jukka Korpela : Jukka Korpelan).
Samoin käsitellään vakiintunutta nimiyhdistelmää, jossa hallitsijan nimeä seuraa hänen toinen etunimensä.
Viimeksi mainitun laisista nimistä Kielitoimiston ohjepankin ohje roomalaisten numeroiden käyttämisestä vieläpä sanoo, että jos mukana on järjestysluku, sitäkään ei taivuteta. Tätä ei kuitenkaan juuri koskaan näe kirjoitusasusta, koska luku merkitään lähes aina roomalaisin numeroin eikä taivutuspäätettä tällöin merkittäisi.
Uskonnollisessa kielessä yhdistelmän Jeesus Kristus molemmat osat kuitenkin vakiintuneesti taipuvat.
Jos mainitaan rinnakkain esimerkiksi teoksen kaksi tekijää tai teorian kaksi keksijää, käytetään usein ajatusviivaa, esimerkiksi ”Korpela–Linjama: Web-suunnittelu”. Jos näitä nimiä taivutetaan, pitäisi sääntöjen ja logiikan mukaan taivuttaa molempia.
Hyvin tavallista on kuitenkin jättää ensimmäinen nimi taivuttamatta, esimerkiksi ”Bose–Einsteinin”. Niinpä sääntöjen mukainen asu voikin hämmentää. Koska lukija on tottunut säännöistä poikkeavaan käytäntöön, niin hän saattaa luulla, että Bosen–Einsteinin statistiikan luojat ovat Bosen ja Einstein.
Ajatusviivan kuvauksessa perusteltiin, miksi tällaiset ilmaisut olisi parempi kirjoittaa ja-sanaa käyttäen. Tällöin vältetään myös tämä taivutusongelma, koska on selvää, että molemmat nimet taipuvat.