Yleisperiaatteena erilaisia suureita ilmaistaessa on, että luku kirjoitetaan ennen yksikköä ja niiden väliin jätetään tyhjä väli. Englannin kielessä tyhjä väli jätetään usein pois, mutta suomessa sellainen on selvästi sääntöjen vastaista.
Jos yksikkö ilmaistaan tunnuksella (esimerkiksi m tai €), ei yksikkö saa joutua eri riville kuin luku. Tämä voidaan hoitaa esimerkiksi sitovalla välilyönnillä.
Vain muutamissa poikkeustapauksissa jätetään tyhjä väli pois; tapaukset kuvataan kohdassa Asteet, asteminuutit ja astesekunnit.
Tavallisesti luku kirjoitetaan numeroin, mutta etenkin kaunokirjallisessa tyylissä voidaan pienet luvut kirjoittaa sanoin.
Yksikkö voidaan ilmaista sanalla, lyhenteellä tai erityisellä symbolilla. Tieteessä ja tekniikassa käytetään yleensä mittayksiköiden tunnuksia (esimerkiksi m), muussa kielenkäytössä yleensä niiden nimiä (esimerkiksi metri). Kuitenkin hyvässä asiatyylissä voi olla perusteltua käyttää tunnuksia kg ja °C, koska yksiköiden nimet kilogramma ja celsiusaste ovat pitkiä ja nimet kilo ja aste (lämpötilasta puhuttaessa) taas periaatteessa vääriä, vaikka niitä arkikielessä laajasti käytetäänkin.
Sekamuoto, jossa luku kirjoitetaan numeroin ja yksikkö kirjaimin (esimerkiksi ”5 sekuntia”) on hyväksyttävä, mutta toisenlainen sekamuoto (kuten ”viisi s”) ei ole.
Jostakin syystä tällaiset ilmaukset kirjoitetaan usein niin, että niissä ei ole välilyöntiä, vaan yhdysmerkki, esimerkiksi ”15-metriä”. Ajatuksena on ehkä korostaa luvun ja yksikön yhteenkuuluvuutta. Erikoista on, että tämä normien vastainen kirjoitusasu esiintyy melko usein sellaisissa teksteissä, joissa tehdään päinvastainen virhe tällaisten ilmaisujen johdoksissa. Kirjoitetaan esimerkiksi ”15 metrinen”, vaikka kyseessähän on yhdyssana, joten normien mukainen asu on ”15-metrinen”.
Suureiden, kuten pituuden, painon, lämpötilan tai sähköjännitteen, ilmaisemiseen käytetään erityisiä järjestelmiä, joista hallitsevassa asemassa on nykyisin kansainvälinen SI-mittayksikköjärjestelmä. (Ks. kuitenkin kohtaa Tuumat, jalat ja gallonat jäljempänä.)
SI-järjestelmä on metrijärjestelmän laajennus, ja se on määritelty monilla toisiaan täydentävillä standardeilla.
SFS on julkaissut SI-oppaan, joka esittää järjestelmän keskeisiä periaatteita ja perusteita. Se on kuitenkin melko suppea, ja siinä on virheitäkin, muun muassa standardien vastaisia ohjeita merkintätavoista. Uusin versio on 7. painos vuodelta 2019. SI-oppaan voi ostaa SFS:n verkkokaupasta. Sen vanhempia versioita löytyy PDF-muodossa Archive.orgista: 5. painos (2001, korjattu 2002) ja 6. painos (2013).
SI-yksiköiden käyttö on Suomessa säädetty pakolliseksi (laki mittayksiköistä ja mittanormaalijärjestelmästä sekä mittayksikköasetus) silloin, kun mittaus tehdään lainsäädännön nojalla tai kun ”mittauksella on merkitystä taloudellisesti taikka sillä on vaikutuksia yleiselle turvallisuudelle tai terveydelle”. Niiden rinnalla on sallittua käyttää muita yksiköitä, kunhan muilla yksiköillä esitetty merkintä ei ole isommilla kirjaimilla.
Sivustossa Mittayksiköt on laaja kuvaus SI-järjestelmän yksiköistä ja monista muista käytössä olevista yksiköistä.
Myös SI-järjestelmän mukaan suure ilmaistaan lukuarvolla ja yksikön tunnuksella, joiden väliin jätetään tyhjä väli, siis välilyönti, esimerkiksi ”52 m” tai ”0,2 A”.
Hyvin yleisesti varsinkin tekniikan kielessä väliä ei jätetä, mutta tämä on suositusten ja standardien vastaista, ja välin käyttö hiukan selventää ilmaisua. Tyhjän välin pois jättäminen johtuu ehkä joskus siitä sinänsä aiheellisesta pelosta, että tekstin muotoilussa tulee rivinvaihto luvun ja yksikön väliin. Tämä voidaan kuitenkin yleensä estää käyttämällä sitovaa välilyöntiä.
SI-yksiköiden tunnukset ovat aina pisteettömiä. Siis ei ”10 m.” vaan ”10 m”. Luonnollisestikin yksikön tunnuksen perään tulee piste, jos se on virkkeen lopussa.
Yksikkö voidaan kirjoittaa myös sanana, ja kuten edellä mainittiin, myös luku voidaan joskus kirjoittaa sanana varsinkin kaunokirjallisessa tekstissä. Luvun kirjoittaminen sanana luo vaikutelmaa siitä, että tieto ei ole kovin tarkka. Yhdistelmä, jossa luku ilmaistaan sanalla ja yksikkö tunnuksella (”kymmenen m”), ei ole hyväksyttävä, ei myöskään tunnuksesta johdettu adjektiivi. Siis ei saa kirjoittaa ”10-m:inen” eikä ”10-m:nen”, vaan ”10-metrinen”. Valintaan eri ilmaisutapojen välillä vaikuttaa tekstin tyylilaji ja siinä esiintyvien suuremerkintöjen määrä. On hyvä pyrkiä siihen, että toisiinsa rinnastettavat suuremerkinnät kirjoitetaan samalla esitystavalla eikä esimerkiksi ”A on 10 m pitkä, B viisi metriä ja C 2-metrinen”.
Yksikön tunnusta voi edeltää etuliitteen tunnus, joka ilmaisee kerrannaisuutta. Esimerkiksi ”10 km” tarkoittaa tunnetusti samaa kuin ”10 000 m”.
Yleistajuisessa esityksessä tarvitaan tavallisesti vain etuliitteitä k ja m, jotka vastaavat tuhannella kertomista tai jakamista. Miljoonalla kertomista tai jakamista tarkoittavat M ja µ ovat harvinaisempia.
Etuliitteet c (sentti-, sadasosa), d (desi-, kymmenesosa), da (deka-, kymmenkertainen) ja h (hehto-, satakertainen) ovat sallittuja, mutta eivät yleensä suositeltavia. Joidenkin yksiköiden yhteydessä ne ovat melko tavallisia (lähinnä cm, dm, cl, dl), mutta mm. edellä mainitun SI-oppaan vuoden 2002 version mukaan näiden etuliitteiden käyttö tulisi rajata tilanteisiin, joissa ne ovat erityisen käteviä, käytännössä siis muutamiin vakiintuneisiin yhteyksiin. Vuosien 2013 ja 2019 versiot ilmaisevat asian abstraktimmin:
– – yksikkö valitaan yleensä niin, että suureen lukuarvo saadaan välille 0,1...1 000 – –. Ensisijaisesti käytetään etuliitteitä, joita vastaavan kertoimen eksponentti on kolmella jaollinen.
Yksiköiden ja etuliitteiden tunnukset ovat samat siitä riippumatta, mitä kieltä teksti on, vaikka vastaavien sanojen asu vaihtelee. Siksi esimerkiksi senttimetrin tunnus on ”cm” (ei ”sm”). Ks. kohtaa Kansainvälinen tunnus vai yleiskielinen lyhenne?.
Tunnukset koostuvat yleensä latinalaisista kirjaimista. Tunnuksissa esiintyy kuitenkin kaksi muunlaista symbolia, mikro-etuliitteen tunnus μ ja ohmin tunnus Ω. Mittayksikköstandardin mukaan niiden symboleina käytetään kreikkalaisia kirjaimia versaali-oomega ja gemena-myy. Käytännössä niiden tilalla käytetään usein erikoismerkkejä ohmin merkki (U+2126) ja mikro-merkki (U+00B5). Ellei kreikkalaisia kirjaimia voida käyttää, on yleensä parasta kirjoittaa yksikkö sanoilla. Toisaalta kreikkalaisia kirjaimia on yleensä helppo kirjoittaa tietokoneella.
Litran tunnuksena käytetään suomen kielessä yleensä gemenalla kirjoitettua l-kirjainta. Kuitenkin SI-järjestelmä sallii myös versaalin käytön tässä tunnuksessa, ja mm. Yhdysvalloissa suositellaankin versaali-L:n käyttöä, joka tuntuu muuallakin yleistyvän. Kielitoimiston lyhenneluettelo tosin mainitsee litran lyhenteeksi vain gemena-l:n, mutta kyseessä ei varsinaisesti ole lyhenne, vaan kansainvälinen tunnus.
Gemena-l saattaa lyhyissä ilmauksissa sekaantua sekä numeroon 1 että versaali-I:hin; esim. ilmaisu ”100 l” voi olla hiukan hankala lukea. (Joskus käytetty litran tunnuksen kursivointi, l, ei ole SI-järjestelmän sääntöjen mukaan hyväksyttävää.) Lisäksi esimerkiksi ruokaresepteissä on hyvä, että tunnus ”dL” eroaa selvästi lyhenteestä ”tl” (teelusikallinen).
Standardissa ISO 80000-1 mainitaan sekä l että L, mutta asetetaan l etusijalle seuraavasti (siinä mainittu CGPM tarkoittaa organisaatiota, joka ohjaa Kansainvälistä paino- ja mittainstituuttia BIPM:ää):
CGPM on hyväksynyt litralle kaksi tunnusta, l ja L, koska joissakin fonteissa l ja 1 voivat mennä sekaisin. ISO ja IEC käyttävät ainoastaan alkuperäistä tunnusta, koska yksikön tunnusta ei ole muodostettu henkilön nimestä.
SI-järjestelmän sääntöjen mukaan tulee yksikön tunnus kirjoittaa aina pystyfontilla eli ei kursiivilla, vaikka ympäröivä teksti olisi kursiivia. Tämän taustalla on mm. se, että fysiikassa suureiden tunnukset kirjoitetaan kursiivilla; esimerkiksi tavallinen m on metrin tunnus, kursivoitu m taas massan tunnus.
Tämän takia kannattaa välttää tekstin kursivointia, jos siinä esiintyy SI-yksiköitä. Korostus kannattaa ilmaista muilla tavoin.
Nopeutta 15 m/s ei saa ylittää.
Varoitus: Nopeutta 15 m/s ei saa ylittää.
SI-järjestelmän mukaisen suureen merkinnän perään tulee merkitä taivutuspääte, jos lauseyhteys sitä vaatii ja ilmaisu on luettava taivutettuna. Tästä poikkeavia ohjeitakin on esitetty, mutta ne eivät ole suomalaisten standardien mukaisia. Toisaalta on hyvä pyrkiä muotoilemaan lauseet niin, että yksikön merkintää ei tarvitse taivuttaa. Joskus on selvintä kirjoittaa yksikkö sanallisesti. Lisätietoja ja -esimerkkejä on kohdassa Luku ja lyhenne taivutettuna.
Matkan pituus oli 12,5 km.
Matka oli 12,5 km:n mittainen.
Verkkovirran jännite nostettiin 220 V:sta 230 V:iin.
Verkkovirran jännite nostettiin 220 voltista 230 volttiin.
Ks. myös kohtaa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen.
Aika fysikaalisena suureena ilmaistaan sekunteina, minuutteina, tunteina ja vuorokausina, joskus myös kuukausina ja vuosina, vaikka nämä eivät tarkkaan ottaen ole yksiköitä (merkitykseltään kiinteitä). Usein käytetäään ajan mittojen lyhenteitä tai tunnuksia.
Kohdassa Ajankohdan ja aikavälin ilmaisut käsiteltiin jo lähinnä tunteina, minuutteina ja sekunteina esitettyjä aikamääriä, koska niiden ilmaisut muistuttavat ajankohdan ilmauksia. Esimerkiksi 10.20 voi tarkoittaa joko vuorokauden hetkeä kahtakymmentä yli kymmenen tai kymmenen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mittaista ajanjaksoa. Jälkimmäinen kuitenkin ilmaistaan paremmin (varsinkin tieteessä) ilmauksella 10 h 20 min.
Ihmisen ikä ilmaistaan yleensä täysinä vuosina. Pienen lapsen iässä voidaan mainita kuukaudet, aivan pienen iässä myös päivät.
Jos ikä ilmoitetaan vuosina ja kuukausina, ei ole lyhyempää yleistä merkintätapaa kuin ”2 v 4 kk”. Usein käytetty ”2,4 v” on virheellinen, koska 2,4 tarkoittaa normaalisti desimaalilukua. Merkintä ”2.4 v” ei ole minkään standardin mukainen, ja sekin helposti käsitetään desimaaliluvuksi. Joissakin yhteyksissä on käytetty puolipistettä, esimerkiksi ”iässä 2;4”, mutta tällainen merkintä tulisi ehdottomasti selittää. Sama koskee kaksoispistettä, esimerkiksi ”2:4v”´.
Erikoistapauksessa, jossa ikää on täysien vuosien lisäksi puoli vuotta, voi käyttää sellaista merkintää kuin 2½ v, joka luetaan ”kaksi ja puoli vuotta”. (Merkintä 2,5 v ei ole hyvä, koska sen usein tulkitaan tarkoittavan 2 v 5 kk.) Jos samassa yhteydessä esiintyy myös toisella tavalla merkittyjä ikiä, on parempi yhtenäisyyden vuoksi kirjoittaa 2 v 6 kk.
Iän, kuten muunkin ilmauksen epätarkkuus voidaan esittää noin-sanalla. Lisäksi suomen kielessä on muitakin epätarkaksi tarkoitettuja ilmauksia, kuten viitisenkymmentä ’noin 50’. Iästä puhuttaessa on lisävaihtoehtoja.
Tällaiset ilmaukset saattavat kyllä olla hankalammin hahmotettavia kuin suorat ikävuosiin viittaamiset. Lisäksi ne voidaan käsittää toisin kuin on tarkoitettu. Jopa Kielitoimiston sanakirja selittää yhtäällä, että nelikymppinen tarkoittaa noin 40-vuotiasta, ja toisaalla, että se voi tarkoittaa myös 40 vuotta täyttänyttä. Kielikellon 3/2019 kirjoitus Kuinka vanha on kolmekymppinen? kuvaa sanalle kolmekymppinen kolme eri merkitystä:
Kahden suureen suhde ilmaistaan käyttäen yksikköä, joka on suureiden yksiköiden osamäärä. Esimerkiksi tiheys, joka on massan ja tilavuuden suhde, ilmaistaan ensisijaisesti käyttäen yksikköä kg/m³, joka on massan yksikön ja tilavuuden yksikön osamäärä.
Jos käytetään etuliitteitä lukujen pitämiseksi sopivalla alueella (yleensä 0,1…1 000), ne pyritään liittämään jaettavaan, ei jakajaan (poikkeuksena perusyksikkö kg).
Käytännössä kuitenkin etenkin tiheyksiä ilmoitettaessa käytetään usein etuliitettä jakajassa. Syynä on muun muassa se, että megagramman tunnusta Mg ei yleisesti tunneta.
Kun kyse on samanlaatuisten suureiden suhteesta, käytetään usein pelkkää lukua, prosenttia tms.; ks. kohtaa Suhteiden merkitseminen. Standardien mukaan pitäisi käyttää yksiköitä silloinkin, kun jaettavana ja jakajana on sama yksikkö, ellei muilla tavoin ilmaista, minkä suureiden suhteesta on kyse.
Tieteellisessä esityksessä pyritään ilmoittamaan mitattujen tai laskettujen arvojen tarkkuus. Tavallisesti ilmoitetaan keskihajonta (englanniksi standard deviation). Se kirjoitetaan sulkeisiin heti lukuarvon perään, ilman väliä. Jos ilmoitetussa arvossa on desimaalipilkku, kirjoitetaan keskihajonta lyhennettynä siten, että sen edessä ajatellaan olevan ”0,” ja sitten nollia niin paljon, että siinä on desimaalipilkun oikealla puolella yhtä monta numeroa kuin ilmoitetussa arvossa.
Aihetta koskeva normi JCGM 100 (Evaluation of measurement data) esittää (kohdassa 7.2) myös mm. sellaisen vaihtoehdon, jossa sulkeissa oleva keskihajonta kirjoitetaan täysin näkyviin. Tämä saattaa olla havainnollisempaa, mutta vie enemmän tilaa eikä ole yleinen käytäntö.
Keskihajonta on tilastollinen suure ja kuvaa luvun todennäköistä tarkkuutta. Yleensä oletetaan, että mittaustulokset noudattavat normaalijakaumaa, ja silloin arvioidaan, että todellinen arvo on noin 68 %:n todennäköisyydellä enintään keskihajonnan päässä ilmoitetusta arvosta, esimerkkitapauksessa siis välillä 5,708…5,730.
Tekniikan ja luonnontieteen kielessä käytetään usein sellaisia merkintöjä kuin 5,21 ± 0,05 m. Se esittää suureen likiarvoksi noin 5,21 m ja samalla esittää, että todellinen arvo poikkeaa tästä enintään 0,05 m. Yleisyydestään ja eräänlaisesta käytännöllisyydestään huolimatta tällaisia merkintöjä on pidettävä virheellisinä.
Standardissa SFS-ISO 80000-1 erikseen varoitetaan käyttämästä plus-miinus-merkkiä ”±” tarkkuusarvioissa, koska matematiikassa esimerkiksi 10 ± 2 tarkoittaa kahta arvoa 8 ja 12 (10 − 2 ja 10 + 2) eikä lukuväliä. Lisäksi sellaisia merkintöjä kuin 10 ± 2 käytetään usein ilmoittamaan, että jokin arvo on varmasti tietyllä välillä, tässä tapauksessa 8…12. Mittaustuloksista yms. ei yleensä voida mielekkäästi esittää sellaisia varmoja tietoja, vaan vain todennäköisyysarvioita.
Toleranssien eli sallittujen arvojen esittämisessä plus-miinus-merkin käyttö on standardien mukaista. IEC:n referenssiaineistoon kuuluvassa dokumentissa ISO/IEC Directives, Part 2: 2011 (kohdassa 6.6.11 ja liitteessä I), joka sisältää kansainvälisten standardien laadintaa koskevia ohjeita, suositellaan seuraavanlaisia toleranssien esityksiä: 23 °C ± 2 °C ja (23 ± 2) °C. Niillä tarkoitetaan, että lämpötila on noin 23 °C ja voi poiketa tästä enintään 2 °C. Ilmaukset ovat havainnollisia, ja ne tulkitaan standardien mukaisiksi sillä perusteella, että ne eivät esitä väliä, vaan kaksi arvoa: ylimmän ja alimman sallitun arvon.
Sellaiset merkinnät kuin 23 ± 2 °C ovat yleisiä, mutta periaatteessa virheellisiä. Yksikkö liittyy kumpaankin lukuun, mikä on ilmaistava edellä esitetyllä tavalla joko toistamalla yksikkö tai käyttämällä sulkeita.
Yleensä luvun ilmoittaminen ei sisällä arvioita siitä, miten tarkka luku on. Mittayksikköstandardi kuitenkin esittää, että luvun merkitsevien numeroiden määrä sisältää ajatuksen luvun tarkkuudesta, ellei muuta ilmoiteta. Merkitsevinä pidetään tällöin muita numeroita kuin alussa olevia nollia, kuitenkin niin, että kokonaisluvun lopussa olevien nollien merkitsevyyttä ei ole määritelty.
Esimerkiksi luvussa 0,005 on yksi merkitsevä numero ja luvussa 5,00 kolme merkitsevää numeroa. Sen sijaan luvussa 500 voi olla yksi, kaksi tai kolme merkitsevää numeroa. Usein tällainen epämääräisyys on hyväksyttävää, ja usein toisaalta asiayhteys tai jokin huomautus selventää tilanteen. Esimerkiksi sopimukseen merkittyä rahasummaa tietenkin pidetään tarkkana, kun taas arkikielessä ilmaus ”Maksoin siitä 500 euroa” ei välttämättä kerro tarkkaa summaa; hinta on voinut olla esimerkiksi 499,95 euroa tai 503 euroa. Ilmaus ”tasan 500 euroa” on yksiselitteinen, mutta ”tasan 500 metriä” on tulkinnanvarainen: onko tieto tarkka metrin, senttimetrin vai ehkä millimetrin tarkkuudella?
Tarkkuuteen pyrkivissä ilmauksissa kannattaa joko esittää tarkkuusarvio edellä kuvatulla tavalla (keskihajonta ilmoittamalla) tai käyttää lukuja standardin kuvaamalla tavalla: merkitsevien numeroiden määrä säädetään sopivaksi luvun esitysmuodon valinnalla.
Tämä merkitsee, että esimerkiksi lukuarvo 401 008 sisältää ajatuksen, että todellinen luku on välillä 401 007,5…401 008,5, ellei muuta sanota. Ilmaus 401 000 taas merkitsisi, että luku on välillä 400 500…401 500. Koska toisaalta lukija saattaa tulkita kaikki luvussa olevat numerot merkitseviksi, olisi selvempi käyttää merkintää 401 × 10³. Jos taas halutaan ilmoittaa tarkkuus suuremmaksi, pitää erikseen ilmoittaa tarkkuus tai käyttää esimerkiksi merkintää 401,000 × 10³. Tällöin luvussa on kuusi merkitsevää numeroa, koska nollia pidetään aina merkitsevinä desimaalipilkun oikealla puolella.
Edellä kuvattu, kymmenen potensseja käyttävä merkintätapa voi tuntua sopimattomalta yleiskieliseen tekstiin. Sama ajatus voitaisiin toteuttaa sellaisilla ilmauksilla kuin ”401 tuhatta” tai ”0,401 miljoonaa”, mutta ne eivät kaikkien mielestä ole tyylikkäitä.
Jos esimerkiksi matkaksi on mitattu 500 m senttimetrin tarkkuudella, voidaan tämä esittää kirjoittamalla 500,00 m. Jos se taas on mitattu vain metrin tarkkuudella, niin olisi kirjoitettava esimerkiksi 5,00 × 10² m. Muualla kuin tieteellisessä tai teknisessä esityksessä tällaiset ílmaukset voivat hämmentää, joten parempi vaihtoehto voi olla tarkkuuden esittäminen sanallisesti, esimerkiksi ”metrin tarkkuudella 500 m”.
Kun lukuun liittyy mittayksikkö, voidaan kymmenen potenssien sijasta käyttää yksikön etuliitettä, joka vastaa kymmenen potenssilla kertomista. Esimerkiksi etuliite ”kilo” (tunnus: k) vastaa luvulla 10³ kertomista, joten merkinnän 5,00 × 10² m tai 0,500 × 10³ m sijasta voidaan kirjoittaa 0,500 km.
On epäasiallista, joskin joissakin yhteyksissä tavallista, käyttää yksikön nimeä suureeseen viitattaessa. On asiallisempaa sanoa ”jännitemittari” kuin ”volttimittari” tai ”V-mittari”. Yksikön mainitseminen olisi tällaisissa yhteyksissä asiallista vain, jos on olennaista, että mittarin näyttö ilmaisee jännitteen nimenomaan voltteina.
Vastaavasti ”dB-taso” on epälooginen ja epäselvä, koska dB on yksikön eikä suureen tunnus. Ilmaus on yhtä absurdi kuin olisi ”m-taso” (metritaso): se ei kerro, mistä asiasta on kyse. Asiallinen ilmaus olisi esimerkiksi ”melutaso” tai ”melun voimakkuus” tai neutraalimpi ”äänenvoimakkuus”.
Kaksinkertaisesti virheellistä on käyttää ”molaarisuuden” tunnuksena M-kirjainta. Molaarisuus eli (ainemäärä)konsentraatio ei ole yksikkö, vaan suure. Sen oikea yksikkö on mooli litraa kohti, merkittynä mol/L tai mol/l.
Vastakkainen virhe on nykyisin yleinen puhuttaessa maanjäristyksen voimakkuudesta. Ilmaus ”8 magnitudia” on väärä, koska magnitudi ei ole yksikkö, vaan suure. Oikein on sanoa ”järistyksen magnitudi oli 8”. Tarkassa esityksessä mainitaan, mitä magnitudiasteikkoa tarkoitetaan; ks. sivua Maanjäristyksen voimakkuus.
Lentokoneista puhuttaessa esiintyy sellaisia ilmauksia kuin ”nopeus oli 2 machia”. Tarkkaan esitykseen sellainen ei sovi, koska mach ei ole nopeuden yksikkö, vaan kyse on lentokoneen nopeuden ja äänennopeuden suhteesta, josta käytetään nimitystä ”Machin luku” tai ”Mach.luku”. Tarkassa esityksessä voidaan sanoa esimerkiksi ”Lentokoneen Machin luku oli 2”. Machin luvulle ei ole standardoitua tunnusta, mutta tunnusta M käytetään joskus, harvemmin tunnusta Ma.
Mittayksikköjärjestelmän yksikköön ei pidä liittää järjestelmään kuulumattomia määritteitä. On epäloogista puhua bruttoneliömetreistä, hyötyneliömetreistä, kerrosneliömetreistä tms., koska kyse ei ole yksikön (neliömetrin) muunnelmista. Tietenkään myöskään näitä sanoja tarkoittavia ilmauksia, kuten brutto-m² tai br-m², hyöty-m² tai h-m² taikka kerros-m² tai k-m², ei pidä käyttää. Epäloogisuuden lisäksi ne ovat epäselviä ja vaikealukuisia.
Esimerkiksi rakennusalalla on kyllä todellinen tarve ilmaista asioita tarkemmin kuin tyyliin ”120 m²:n asunto”. Käytössä on nimittäin useita erilaisia pinta-alan käsitteitä muun muassa sen mukaan, lasketaanko ala seinien sisä- vai ulkopintojen mukaan.
Oikein on ilmaista, mitä pinta-alaa tarkoitetaan. Tähän voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin bruttoala, kokonaisala, hyötyala ja kerrosala taikka bruttopinta-ala jne. Tilansäästön ehdottomasti vaatiessa (lähinnä joskus taulukossa) voidaan käyttää lyhenteitä, kuten br-ala, h-ala ja k-ala, jotka tulisi selittää.
| Hylättävä ilmaisutapa | Hyväksyttävä ilmaisutapa |
|---|---|
| Talossa on 120 br-m². | Talon bruttoala on 120 m². |
| Rakennuksissa on yhteensä 4 500 kerros-m². | Rakennusten kerrosala on yhteensä 4 500 m². |
| Talossa on 90 hyöty-m². | Talon hyötyala on 90 m². |
Kielikellon 2/1996 kirjoitus Kerrosalaneliömetri, k-m2 toteaa ilmauksen virheellisyyden, mutta esittää sitten: ”Kerrosalaneliömetrin lyhennettä kysytään kuitenkin jatkuvasti neuvonnasta, eli sille on tarvetta. Kirjavan käytännön yhtenäistämiseksi päätettiin suosittaa lyhennettä k-m² (mahdollinen mutta turhan pitkä krs-m², muita käytettyjä kem², ka-m²).”
Samanlaisin perustein kuin edellä esitetyt olisi sellaiset ilmaukset kuin ”kiintokuutiometri” ja ”irtokuutiometri” (ja ”kiintokuutio”, ”kiintomotti”,”kiinto-m³” tms.) hylättävä. Lauseet tulisi muotoilla niin, että niissä ilmaistaan kiintotilavuus tai irtotilavuus, yleensä kuutiometreinä. SI-oppaassa on tästä ohjeita:
Rakeisen aineen, kuten hiekan, irtotilavuus on sen suoraan mitattava tilavuus, kiintotilavuus on sen rakeiden yhteistilavuus.
Esimerkki: Yhden hiekkakauhallisen irtotilavuus on sama kuin kauhan tilavuus. Jos se on 1 m³, hiekan kiintotilavuus voi olla esimerkiksi 0,7 m³.
Vastaavasti pitäisi pinokuutiometrin (p-m³) sijasta puhua pinotilavuudesta. Käytännössä kiinto-, irto-, heitto-, kehys- yms. kuutiometreistä puhuminen on yleistä kaupallisissa ja hallinnollisissakin yhteyksissä, jopa lainsäädännössä, joten sitä ei aina voi välttää. Mahdollisuuksien mukaan olisi kuitenkin käytettävä oikeampia ilmauksia. Ei esimerkiksi pitäisi kirjoittaa ”Vakuutetun puutavaran määrä on vähintään 15 kiintokuutiometriä” vaan ”Vakuutetun puutavaran kiintotilavuus on vähintään 15 kuutiometriä” (tai ”15 m³”).
Rakennusalalla käytetään yleisesti sanaa ”rakennuskuutiometri” ja lyhyempää ilmausta ”R-m³”. Nekään eivät ole hyvää kieltä. Usein riittäisi pelkkä ”kuutiometri” tai tunnus ”m³”, kun yhteydestä on selvää, että tarkoitetaan rakennuksen tilavuutta.
Myös ”normaalikuutiometri” on käsitteellisesti väärä ilmaus, samoin sen tunnus Nm³, vaikka ne esiintyvät muun muassa EU-lainsäädännössä.
Puutavarakaupassa käytetty ”juoksumetri” ja sen lyhenne ”jm” tulisi hylätä. Laudan tai putken pituus tulee ilmaista metreinä (tai metrin kerrannaisina) kuten muutkin pituudet. Juoksumetrin käyttöä voidaan pitää jopa laittomana, koska mittayksikkölaki säätää SI-yksiköiden käytön pakolliseksi kaupankäynnissä.
Sana ”hyllymetri” ei sekään sovi hyvään asiatyyliin. Ei pitäisi kirjoittaa ”5 hyllymetriä” vaan ”5 metriä hyllytilaa”.
Myös ”peltohehtaari” on epälooginen ilmaus ja usein helposti korvattavissa toisentyyppisellä ilmaisutavalla. Esimerkiksi ”puoli miljoonaa peltohehtaaria” on paremmin sanottuna ”puoli miljoonaa hehtaaria peltoa”.
Samoin ”palstamillimetri” (lyhennettynä ”pmm”) on yleisyydestään huolimatta epälooginen sana. Ilmauksen ”palstamillimetrin hinta on 20 euroa” sijasta olisi parempi sanoa ”palstatilan hinta on 20 euroa millimetriltä”.
Arkikieliset ilmaukset, kuten ”maitolitra” ja ”öljytonni”, olisi asiatyylissä syytä korvata luontevammilla ja oikeammilla ilmauksilla, kuten ”litra maitoa” ja ”tonni öljyä”.
Kemiassa käytetään pH-suuretta happamuusasteen (happamuuden tai emäksisyyden) eli asiditeetin ilmaisemiseen. Happamuusaste voi tuntua sikäli epäloogiselta termiltä, että alhaisempi happamuusaste merkitsee happamempaa. Tämä kuitenkin johtuu asteikon luonteesta ja on vakiintunutta.
Usein pH:n sanotaan olevan yksikkö, mutta luonnollisempi tulkinta on, että se on suure, jonka arvo on luku. Merkintää ”pH” ei käytetä luvun jäljessä kuten yksikköä vaan suureen nimen tavoin, esimerkiksi ”liuoksen pH”. On tarpeetonta puhua ”pH-arvosta” pelkän pH:n sijasta. Vaikka suureiden symbolit yleensä kirjoitetaan kursiivilla, tätä ei sovelleta merkintään pH. Se voidaan käsittää myös suureen nimeksi pikemminkin kuin vain tunnukseksi.
Mittayksikköstandardien mukaan ei yksikön tunnukseen saa liittää mitään alaindeksejä tai muita vastaavia merkintöjä. Esimerkiksi suurimman sallitun jännitteen ilmoittaminen merkinnällä 15 Vmax on virheellistä, 15 V (max.) on katsottavissa sallituksi, mutta seuraavat ovat oikeampia ilmauksia:
Alaindeksi voidaan siis liittää suureen tunnukseen (kuten jännitteen tunnukseen U), mutta ei yksikön tunnukseen (kuten voltin tunnukseen V).
Tällaisia periaatteita on rikottu muun muassa energiatodistusasetuksen liitteessä E-luvun määrittämisestä:
Rakennuksen tai sen osan kokonaisenergiankulutus eli E-luku ( kWhE / (m²vuosi) ), määritetään – –
Virheetön ilmaus olisi esimerkiksi seuraavanlainen (sikäli kuin epämääräistä termiä ”kokonaisenergiankulutus” pidetään oikeana):
Jos käytetään vuotta ajan yksikkönä, se olisi kaavoissa merkittävä tunnuksella eikä sanalla. Tällöin kansainvälinen tunnus ”a” on huonoista vaihtoehdoista paras.
Aiemmin käytettiin suomen kielessä monia mittayksiköiden nimien lyhenteitä, jotka poikkeavat SI-järjestelmästä. Esimerkiksi sekunnin lyhenne oli usein ”sek.”, mutta tästä on laajasti siirrytty SI-järjestelmän mukaisen tunnuksen ”s” käyttöön. Gramman lyhenteestä ”gr.” on lähes täysin siirrytty tunnuksen ”g” käyttöön. Toisaalta on ollut kiistoja muun muassa siitä, pitäisikö myös tunnista käyttää tunnusta ”h” vai suomen kielen mukaista lyhennettä ”t”. Myös senttimetristä on kiistelty (”sm” vai ”cm”?), mutta jo vuosikymmenten ajan kielenhuolto on suosittanut tunnusta ”cm”.
Muissa kielissä on samantapaisia ongelmia. Ranskan kielessä käytetään minuutista usein lyhennettä ”mn” eikä ”min”. Venäjässä on vallitseva käytäntö merkitä yksiköitä venäjänkielisten nimien lyhenteillä (esim. кг) eikä SI-tunnuksilla (esim. kg).
Ongelmallisin yksikkö on tonni, koska esimerkiksi rajoituskilvissä on tarvetta hyvin lyhyeen ilmaisuun. Suomen yleiskielessä on vanhastaan käytetty lyhennettä ”tn”, kun taas SI-järjestelmän mukainen tunnus on ”t”, joka voisi joskus sekaantua edellä mainittuun tunnin lyhenteeseen. Liikennemerkeissä on siirrytty kansainväliseen käytäntöön eli esimerkiksi 12 tonnin painorajoitus ilmaistaan tekstillä ”12 t”. Yleiskielessä on yleensä paras kirjoittaa ”tonni” sanana.
Jos kyse on selvästi fysiikan alaan kuuluvista asioista, on syytä käyttää johdonmukaisesti SI-järjestelmää. Yleiskielessäkin kannattaa useimmat yksiköt ilmaista joko sanoilla tai SI-tunnuksilla, esimerkiksi ”senttimetri” tai ”cm”, ”hertsi” tai ”Hz”.
Vitamiinien, lääkkeiden ym. mittayksikkönä käytetään usein kansainvälistä yksikköä (international unit). Kyseessä on sovinnainen yksikkö, joka ottaa huomioon esimerkiksi vitamiinin eri muotojen vaikutustehon erot, joten se sopii usein käyttöön paremmin kuin esimerkiksi milligramma.
Kielitoimiston lyhenneluettelo mainitsee kansainväliselle yksikölle sekä englantiin pohjautuvan tunnuksen IU että suomenkielisen lyhenteen ky (kummatkin ilman pistettä tai väliä). Sen lienee tulkittava asettavan lyhenteen ky etusijalle. Tässä tapauksessa ei ole samanlaista standardiin pohjautuvaa perustetta kansainvälisen tunnuksen käytölle kuin fysikaalisten yksiköiden käytössä, eikä IU varsinaisesti edes ole kansainvälinen, vaan eri kielissä käytetään omia lyhenteitä, esimerkiksi ruotsissa yleensä IE.
Sellaisia lyhentymiä kuin ”milli” (millimetri, mm), ”sentti” (senttimetri, cm) ja ”kilo” (kilogramma, kg) ei tulisi käyttää fysiikassa ja tekniikassa, ei myöskään virallisen kielenkäytön tyylissä. Muissa yhteyksissä ne ovat usein luontevia, ja varsinkin kilo-sanan korvaaminen kilogramma-sanalla tuntuisi usein keinotekoiselta. Toisaalta on hyvä muistaa, että epämuodollisessa ammattikielessä tällaisilla sanoiksi lohjenneilla etuliitteillä on usein erikoismerkityksiä: ”kilo” voi tarkoittaa jollakin alalla kilovolttia tai kilo-ohmia, jollakin kilotavua tai kilobittiä jne.
Arkisessa tekstissä voi tarvittaessa jopa sekoittaa ilmaisutapoja niin, että yhdessä paikassa kirjoitetaan ”5,2 mm” ja toisessa ”10-millinen”. Tyylikkäämpää ja hiukan luettavampaa on kirjoittaa toisiinsa rinnastuvat ilmaukset samalla tavalla, mikä yleensä merkitsee tyypin ”5,2 mm” käyttämistä. Tällöin jotkin ilmaukset muuttuvat hiukan vähemmän sujuviksi, esimerkiksi ”10-millinen kalanpoikanen” muotoon ”10 mm pitkä kalanpoikanen”.
Minuuttia suurempien ajan mittojen ilmaisemisessa sopivat yleiskieliseen tekstiin yleensä paremmin suomenkielisten sanojen vanhat lyhenteet, sikäli kuin ajan yksikköä ei kirjoiteta sanana. Tämä koskee esimerkiksi iän ja työajan ilmaisemista. Sen sijaan esimerkiksi autojen nopeuksia ilmaistaessa on kansainvälisen käytännön mukainen ”km/h” yleisempi kuin ”km/t”.
Seuraava taulukko esittää eräiden ajan mittojen yleiskieliset lyhenteet ja kansainväliset tunnukset.
| ajan yksikkö | lyhenne | tunnus |
| vuosi | v | (a) |
| kuukausi | kk | |
| viikko | vko (vk) | |
| vuorokausi | vrk | d |
| päivä | pv | d |
| tunti | t | h |
| minuutti | min | min |
| sekunti | s | s |
Vuosi ajan yksikkönä ei kuulu kansainväliseen mittajärjestelmään, vaikka tällaista väitetään joissakin hakuteoksissakin. Standardi ISO 80000-3 kuitenkin toteaa, että se on käytössä että sen pituus on 365 tai 366 vuorokautta ja että sen tunnus on ”a” eli sama kuin aarin standardoitu tunnus (1 a = 100 m²). Luonnontieteessä yleisimmin käytetty vuoden käsite on kuitenkin ns. juliaaninen vuosi, 365,25 vuorokautta. Jos a:ta käytetään vuoden tunnuksena, tämä tulisi aina selittää. Sama koskee vielä vahvemmin sellaisia mm. geologiassa joskus käytettyjä merkintöjä kuin ”Ma” ’miljoonaa vuotta” (englannissa usein ”My”).
Eri aloilla käytetään erilaisia vuoden käsitteitä, kuten sideerinen ja trooppinen vuosi ja kalenterivuosi, ja niiden mukaiset vuoden pituudet vaihtelevat.
Ihmisen ikää ilmoitettaessa vuosi tarkoittaa kalenterivuotta, joka ei tarkkaan ottaen ole yksikkö, koska se on vaihtelevasti 365 tai 366 vuorokautta. Vielä epätarkempi on kuukausi tässä yhteydessä: se on 28–31 vuorokautta. Merkinnöistä, joita käytetään vuosien, kuukausien ja päivien yhdistelmissä, ks. Ihmisen iän ilmoittaminen.
Jos vuotta käytetään ajan yksikkönä kaavoissa, se olisi ilmaistava tunnuksella kuten muutkin yksiköt, ei sanalla eikä lyhenteellä. Hyvää vaihtoehtoa ei tällöin ole, mutta pienin paha on edellä mainittu ”a”.
Ajan yksiköiden yleiskieliset lyhenteet ovat pisteettömiä, kuten kansainväliset tunnuksetkin. Toisaalta jos sanaa ”vuosi” käytetään muuten kuin aikayksikkönä, se lyhennetään normaalien lyhenteiden tapaan pisteellisenä. Vastaavasti käytetään sanasta ”päivä” lyhennettä ”p.” silloin, kun ei ilmaista aikamäärää; tosin tämän lyhenteen käyttö on harvoin tarpeen. Lyhenne ”pvä” on vanhahtava eikä edes juurikaan lyhennä ilmaisua.
Viikon lyhenne on virallisten suositusten (mm. SFS 4175) mukaan ”vk”, mutta ”vko” on erittäin yleinen ja yleensä selvempi muun muassa siksi, että se selvemmin eroaa lyhenteestä ”vrk” (ja lyhenteestä ”v”). Toisaalta viikko-sana on niin lyhyt, ettei sen lyhentämiseen useinkaan ole tarvetta.
Valovuoden (englanniksi light-year) tunnus on kuitenkin standardin ISO 80000-3 mukaan ”l.y.”. Pisteetön ”ly” on laajassa käytössä. SFS:n SI-oppaan mukaan Suomessa on käytössä valovuodelle tunnus vv (ilman pistettä).
Melko tavallinen on ilmaisu ”h/vrk”, joka tarkoittaa ’tuntia vuorokaudessa’. Se on sekamuodoste, mutta sitä ehkä joudutaan käyttämään julisteissa, mainoksissa yms. Vaihtoehto ”t/vrk” olisi vielä ongelmallisempi, koska sitä käytetään mm. prosessiteollisuudessa myös merkityksessä ’tonnia vuorokaudessa’, jonka oikeampi lyhenne on ”tn/vrk”. Usein ongelmat vältetään käyttämällä lyhentämätöntä ilmaisua tai sellaista ilmaisua, jossa on vain ongelmattomia lyhenteitä.
Avoinna 24 h/vrk
Avoinna 24 tuntia/vrk.
Avoinna ympäri
vuorokauden.
Linjan tuotanto on 20 tonnia/vrk.
Työaika on 7,5 tuntia päivässä.
Merkinnässä 24/7 ei aikayksikköjä ole merkitty lainkaan.
Tunnin osat on yleensä selvintä ilmaista minuutteina.
Tunnin desimaalien käyttö voi nimittäin synnyttää epäselvyyksiä. Esimerkiksi 7,3 tuntia tarkoittaa sääntöjen mukaan seitsemää kokonaista ja kolmea kymmenesosaa tuntia eli 7 tuntia 18 minuuttia. Yllättävän usein tällaisella merkinnällä kuitenkin tarkoitetaan 7 tuntia 30 minuuttia, koska kuvitellaan, että tämän voi kirjoittaa 7,30 tuntia tai lyhennettynä 7,3 tuntia.
Ruokaohjeissa ja vastaavissa esiintyy usein seuraavia mittojen ja määrien ilmaisuja tai niiden lyhenteitä. Kielitoimiston suosituksen mukaan nämä lyhenteet kirjoitetaan pisteettöminä. Aiemmin suositus oli toinen, mutta nykyisin mittayksiköiden tunnusten lisäksi myös niiden lyhenteet ovat pisteettömiä, vaikka kyse olisi arkisista ja suuruudeltaan vaihtelevista yksiköistä.
Monet näistä lyhenteistä eivät ole kovinkaan hyvin tunnettuja, ja osa niistä voidaan jopa ymmärtää väärin.
|
kpl |
kappale |
|
ltk |
laatikollinen, laatikko |
|
pak |
paketillinen, paketti |
|
pkt |
paketillinen, paketti |
|
ps |
pussillinen, pussi |
|
rkl |
ruokalusikallinen (= 15 millilitraa) |
|
rl |
rulla |
|
rs |
rasiallinen, rasia |
|
tl |
teelusikallinen (= 5 millilitraa) |
|
tlk |
tölkillinen, tölkki |
|
tus |
tusina |
Silloinkaan, kun on erityinen tarve lyhyeen ilmaisuun, ei yleensä kannata käyttää näistä lyhenteistä muita kuin ”tl” ja ”rkl”. Ne ovat usein esiintyviä ja melko hyvin tunnettuja.
Katso myös Ruoka-FAQ:ta, jossa on tietoja myös anglosaksisista keittiömitoista.
Rahamäärät kannattaa ilmaista ensisijaisesti siten, että luku kirjoitetaan numeroin ja rahayksikkö sanoin. Etenkin kaunokirjallisessa tyylissä voidaan pienet tai pyöreät luvut ilmaista sanoin. Nämä periaatteet esitetään mm. standardissa SFS 4175.
Myös Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas suosittaa rahayksikön ilmaisemista ensisijaisesti sanoin. Se täydentää, että hintamerkinnöissä (”hinnanmerkinnöissä”) ja teksteissä, joissa esiintyy runsaasti rahasummia, rahayksiköstä käytetään tavallisesti ”kirjainlyhennettä (e, kr, doll, mk) tai tunnusta (€, $, £, ¥)”.
Valuuttojen suomenkielisistä nimistä on tietoja EU:n sivulla Valuuttakoodit ja Kotoistus.fi:n suosituksessa Valuuttojen nimiä suomeksi. Useimpien rahayksiköiden suomenkieliset nimet ovat melko vakiintuneita, mutta jonkin verran on vaihtelua siinä, käytetäänkö suomeen mukautettua vai alkukielistä asua. Esimerkiksi Viron aiemmasta rahayksiköstä käytetään yleensä nimeä ”kruunu” (viroksi ”kroon”), kun taas Tšekin rahayksiköstä käytetään tavallisemmin alkukielistä asua ”koruna ” kuin sen suomenkielistä vastinetta ”kruunu”.
Jos rahayksikön nimi olisi asiayhteydessään moniselitteinen, liitetään sen eteen maan nimi eli puhutaan esimerkiksi Norjan kruunuista erotukseksi Ruotsin kruunuista. Jos viitataan Suomen entiseen rahayksikköön markkaan, pelkkä sana ”markkaa” riittää, paitsi silloin harvoin, kun on vaara sekaantumisesta Saksan markkaan, jolloin käytetään ilmaisua ”Suomen markkaa”. Ilmaisu ”vanhaa markkaa” on epälooginen ja joskus jopa harhaanjohtava, koska sen voi ymmärtää viittaavan v:n 1963 rahanuudistusta edeltäneeseen rahayksikköön.
Rahayksikkö ilmaistaan usein muillakin tavoilla kuin sanalla. Seuraavassa on tiivistelmätaulukko aiheesta.
| Esimerkki | Esitystavan nimi | Käyttöalue |
|---|---|---|
| 42 dollaria | sana (nimi) | tavallinen teksti |
| 42 $ | tunnus (erikoissymboli) | lyhyyden vuoksi joistakin valuutoista ($, €, £, ¥) |
| 42 doll | (nimen) lyhenne | lyhyyden vaatiessa joistakin valuutoista (kr) |
| 42 USD | valuuttakoodi | kansainvälisessä maksuliikenteessä yms. |
Suomen kielessä siis ei kirjoiteta lukua ja rahayksikön merkkiä yhteen eikä kirjoiteta yksikköä ennen lukua siten kuin esimerkiksi englannissa ($42, USD 42). Sellainen käytäntö olisi erittäin epäkäytännöllinenkin ilmauksia taivutettaessa. Miten kirjoitettaisiin ja miten luettaisiin sujuvasti esimerkiksi ilmaus ”viiteen euroon”, jos euron merkki tai koodi kirjoitettaisiin ennen lukua? ”EUR 5:oon” vai ”EUR 5:een”? Ilmaus ”5 €:oon” ei sekään ole kovin sujuva, mutta sentään tajuttavissa.
Jos tilan säästäminen on olennaista esimerkiksi taulukossa ja jos epäselvyyttä ei synny, voi tutuimmista valuutoista käyttää erikoissymbolia, kuten €, taikka suomenkieliseen nimeen perustuvaa lyhennettä, kuten kr (= kruunu).
Valuuttojen tunnuksista eli erikoissymboleista vain $, £ ja € ovat Suomessa melko yleisesti tunnettuja. Jonkin verran tunnettu on myös ¥, jota käytetään Japanin jenin ja (suomessa harvoin) Kiinan juanin symbolina. Tunnettujakaan erikoissymboleita ei siis yleensä ole syytä käyttää tekstissä, vaan ainoastaan taulukoissa yms. Tunnuksiin liittyviä typografisia kysymyksiä käsitellään kohdassa Rahayksikön symbolit.
Lyhenteitä käytetään vain yleensä vain muutamista rahayksiköiden nimistä. Sellaiset lyhenteet ovat pisteettömiä kuten muutkin yksiköiden lyhenteet. Tavallisimmat ovat kr = kruunu, rpl = rupla, joskus doll = dollari ja fr = frangi. Niitä käytettäessäkin kannattaa muistaa, etteivät ne suinkaan ole kaikille tuttuja eivätkä ilmeisiä.
Jos euron merkki € ei ole käytettävissä, on paras käyttää sanaa ”euroa”. Kielitoimiston ja standardin SFS 4175 mukaan kuitenkin voidaan käyttää myös e-kirjainta, jos euron merkin käyttö on mahdotonta. Toisaalta euron merkki on käytännössä lähes aina käytettävissä mm. tekstinkäsittelyssä ja julisteita tehtäessä. Sen etuna on lyhyyden lisäksi se, että se erottuu tekstistä, jolloin lukija tietää, että puhutaan rahasta. Sähköpostissa euron merkkiä ei voi turvallisesti käyttää, mutta sähköpostissa voi hyvin kirjoittaa ”euroa”.
Lyhenteen e käyttö on kuitenkin varsin tavallista. Syynä voi olla tottumus, laiskuus tai se, että euron merkkiä pidetään (sinänsä aiheellisesti) ongelmallisena typografian kannalta.
Sanaa ”sentti” ei kannata lyhentää lainkaan. Lyhyyden vaatiessa ilmaistaan summa euroina ja käytetään euron tunnusta. Kielitoimiston mukaan voidaan sentistä käyttää lyhennettä snt tai c, mutta niistä ensin mainittu on enintään Suomessa tunnettu. Sitä käytetään lähinnä puhelinmaksujen hinnastoissa ja vastaavissa.
42 €
5 $
200 kr
0,25 € [voidaan lukea: kaksikymmentäviisi senttiä]
puhelut 7,00 snt/min [paremmin: puhelut 0,07 €/min]
Sentin tunnukselle olisi jonkinlaista asiallista tarvetta lähinnä vain puhelumaksuja ilmoitettaessa. Sellaiset maksut ilmoitetaan yleensä puhelua tai minuuttia kohti, jolloin rahamäärät ovat pieniä, ja toisaalta maksuja ilmoitetaan mainoksissa, hinnastoissa, laskuissa yms., joissa on tarvetta lyhyyteen. Seuraava esimerkki osoittaa, että tällöinkin sentti-sanan käyttö on yleensä sopivampi ratkaisu.
Jos rahayksikön tunnus tai lyhenne ei yksinään ole tarpeeksi yksikäsitteinen ja ymmärrettävä, on yleensä syytä kirjoittaa koko rahayksikön nimi sanoin.
Ilmaisu ”42 Ruotsin kr” on muodollisesti oikein, mutta ei tyylikäs, ja lyhenne ”Rkr” outo ja epäselvä. Jos tällaista ilmaisua on pakko lyhentää, niin pienin paha on käyttää valuuttakoodia, esimerkiksi ”42 SEK”. Vastaavasti lyhenteen US $ tilalla kannattaa käyttää koodia USD.
Monet ovat ruvenneet käyttämään SI-järjestelmän etuliitteitä silloinkin, kun kyse ei ole SI-yksiköstä, esimerkiksi ”M€” (”megaeuro”, miljoona euroa) tai jopa ”kEUR” (”kiloeuro”, tuhatta euroa). Menettelyä ei voi pitää tyylikkäänä, mutta nykyisin jopa mittayksikköstandardi ISO 80000-1 hyväksyy sen – tarkemmin sanoen kuvaa sen esittämättä mitään moitetta. Se mainitsee seuraavat esimerkit: kEUR, kGBP, MUSD ja GSEK. Ne ovat kieltämättä näppärän tuntuisia joissakin yhteydessä, paljon lyhyempiä kuin sanalliset ilmaukset tuhatta euroa, tuhatta (sterling-)puntaa, miljoonaa (Yhdysvaltain) dollaria ja miljardia (Ruotsin) kruunua. Tämän mukaisesti TEUR tarkoittaisi teraeuroa eli biljoonaa euroa, mutta saksassa se yleisesti tarkoittaa tuhatta euroa (T = Tausend ’1 000’).
Mittayksikköstandardi mainitsee vain SI-etuliitteiden käytön ISO-valuuttakoodien kanssa. Tämä tarkoittaa kolmikirjaimisia standardoituja tunnuksia, ei erikoismerkkejä, kuten € tai £, eikä lyhenteitä, kuten kr (kruunu).
Kielitoimisto yleisesti torjuu SI-etuliitteiden käytön rahayksiköiden yhteydessä. Se kuitenkin pitää ilmaisua ”M€” hyväksyttävänä, jos on välttämätöntä lyhentää voimakkaasti (”kun tilaa todella on hyvin vähän”). Erikoista on, että Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan myös ”Me” ja jopa (”joskus”) ”MEUR” sopii käytettäväksi.
Yleensä on riittävää käyttää sanasta ”miljoona” lyhennettä ”milj.” ja sanasta ”miljardi” lyhennettä ”mrd.”. Hyvin suuria rahasummia ilmaistaessa kannattaa muistaa, mitä edellä sanottiin ”lukusokeudesta”.
Jos on välttämätöntä esimerkiksi sanomalehden rivi-ilmoituksessa käyttää lyhennettä tuhannelle eurolle, niin ”t€” on ehkä siedettävin vaihtoehto. Tosin voi käyttää myös tuhat-sanan lyhennettä ”t.;”, sillä käytännössä on selvää, mitä rahayksikköä tarkoitetaan.
Kielikello 2/2006 kuitenkin tuomitsee kaikki tuhannen euron lyhenteet:
Tuhannesta ei suositella käytettäväksi kirjainlyhennettä t (’tuhat’) tai k (’kilo’), siis ei ”t€”, ”k€”, ”tEUR” eikä ”kEUR”.
Lehden tarjoama vaihtoehto on kuitenkin erittäin kömpelö:
Tuhannet eurot voi tekstissä ja taulukoissa ilmaista esimerkiksi näin:Hanke sai 21 000 euron suuruisen avustuksen, joka jaettiin eri kohteisiin seuraavasti:
Avustukset 1 000 euroja Kyläyhteisö aktiiviseksi 5,8 Perinneruokapäivät 0,7 Leikkihanke 4,1
Ilmaus ”1 000 euroja” on ilmeisesti ajateltu luettavaksi ”tuhansia euroja”. Tässä ei kuitenkaan ole järkevää syytä käyttää tuhatta euroa ikään kuin yksikkönä, vaan sillä tavalla vain tehdään ilmauksesta vaikeaselkoisempi. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa, jossa muutoin toistetaan edellä esitetty suositus esimerkkeineen, sarakeotsikkona onkin ”Tuhatta euroa”.
Luonnollinen esitystapa olisi seuraava:
| Kohde | Avustus |
|---|---|
| Kyläyhteisö aktiiviseksi | 5 800 € |
| Perinneruokapäivät | 700 € |
| Leikkihanke | 4 100 € |
Ks. myös kohtaa Lukusanojen lyhenteet.
Kansainvälinen standardi ISO 4217 määrittelee valuutoille kolmikirjaimiset valuuttakoodit. Standardin mukainen euron koodi on EUR. Muiden valuuttojen koodit koostuvat yleensä kaksikirjaimisesta maakoodista ja yksikirjaimisesta valuutan nimen lyhenteestä, esim. USD (US = Yhdysvallat, D johtuu dollar-sanasta).
Nämä koodit on tarkoitettu käytettäväksi kansainvälisessä kauppa-, liike- ja pankkitoiminnassa, jossa valuuttojen lyhyt ja yhtenäinen yksilöinti on tarpeen. Käytännössä niitä usein käytetään myös esimerkiksi matkalaskuissa sekä teksteissä, joissa mainitaan paljon rahasummia, jotka ilmaistaan eri valuuttoina.
Valuuttakoodeja ei siis suositeta käytettäväksi tavallisessa yleiskielisessä tekstissä. Jos niitä kuitenkin käytetään, niihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin tunnuksiin ja lyhenteisiin, ja ne luetaan tai ajatellaan luettaviksi sanoina.
Myös valuutan lyhenteeseen tai tunnukseen liitetään tarvittaessa taivutuspääte kaksoispisteen avulla lyhenteiden ja tunnusten taivuttamisen yleisten sääntöjen mukaisesti.
Edellä olevista esimerkeistä kolme viimeistä luetaan kaikki samalla tavalla (”Hinta laski kymmeneen euroon”), ja niistä ensimmäinen vaihtoehto on suositeltavin ja viimeinen, koodia käyttävä vältettävin; kuten esimerkki osoittaa, se ei useinkaan lyhennä ilmaisua lainkaan.
Jos numeroin ilmaistu rahasumma sisältää perusyksikön sadasosia, kuten senttejä, kirjoitetaan desimaalipilkun jälkeen aina kaksi numeroa. Näinhän on vanhastaan kirjoitettu, esimerkiksi 1,50 mk, ei 1,5 mk. (Murtolukuja käyttävät ilmaisutavat, kuten 1½ mk, jäivät käytöstä kauan sitten.)
Euroon siirtymisen jälkeen on melko paljon käytetty sellaisia ilmaisuja kuin 7,5 €. Vaikka ne eivät juurikaan ole epäselviä, ne turhaan poikkeavat käytännöstä, joka oli kieleen hyvin vakiintunut. Lukija voi alkaa epäillä kirjoitusvirhettä ja ihmetellä, mikä numero puuttuu ja mistä.
Kahden desimaalin käyttö vastaa myös summan normaalia lukemisen tapaa, kuten ”seitsemän euroa ja viisikymmentä senttiä” tai lyhyemmin ”seitsemän viisikymmentä”.Mainoksissa esiintyy yleisesti käytäntöä, jossa senttejä osoittavat numerot ovat pienempiä kuin euroja osoittavat. Tämä sinänsä voidaan tulkita hyväksyttäväksi typografiseksi keinoksi. Kyseenalaisempi on yleinen tapa jättää pilkku pois ja luottaa siihen, että ilmaus ymmärretään oikein numeroiden kokoeron perusteella.
Jos rahamäärä sisältää sentin osia, on paras esittää summa euroina. Tällöin on desimaalipilkun oikealla puolella kolme numeroa tai enemmän. Kolmas ja seuraavat voidaan esittää pienemmällä fontilla selvyyden vuoksi. Niin usein tehdään siellä, missä tällaisia summia esitetään yleisölle, lähinnä polttoaineen hintoja ilmoitettaessa.
Laissa tai kielenhuollon ohjeissa ei ole sääntöä sille, montako desimaalia rahasumman ilmaisussa voi olla. Periaatteessa kyse on rahayksikön murto-osista, joten esimerkiksi 1,5 € ja 1,005 € ovat oikein. Kuitenkin Kilpailu- ja kuluttajaviraston verkkosivu Hinnan on oltava selkeä esittää:
Pääsääntöisesti hinta ilmoitetaan kahta desimaalia käyttäen (esim. 2,25 €). Poikkeuksellisesti moottoripolttonesteen (bensan) hinta voidaan kuitenkin ilmoittaa kolmea desimaalia käyttäen (esim. 1,069 €).
Todellisuudessa kolmea ja jopa neljää desimaalia käytetään myös puhelujen hinnoissa, esimerkiksi 0,2356 €/min. Syynä on ehkä se, että näin hinta näyttää pienemmältä kuin käytettäessä merkintää 23,56 senttiä/min.
Aiemmin käytettiin kaksoispistettä pilkun tilalla, esimerkiksi ”5:99 mk”. Nykyisten sääntöjen mukaista se ei ole, ja euroon siirtymisen myötä tapa on entisestään vähentynyt. Mainittakoon, että ruotsissa kaksoispiste (esim. 5:99 kr) on Ruotsin viranomaisille annettujen suositusten mukaan edelleen ensisijainen vaihtoehto, vaikka pilkkukin sallitaan. Pisteen käyttö (esim. ”5.99 $”) on tietysti hylättävä vaihtoehto: se perustuu vain englannin kielen matkimiseen.
Jos rahamäärä voidaan esittää yksinkertaisesti kokonaislukua käyttäen, niin kannattaa tehdä. Yleensä ei ole tarvetta erikseen ilmaista murto-osien puuttumista tyyliin 50,00 € tai 50,– € saati täysin vanhentuneella tavalla 50:– €. Kuitenkin esimerkiksi taulukoissa, joissa esiintyy myös sadasosia sisältäviä lukuja, voidaan yhtenäisyyden vuoksi käyttää merkintää, jossa desimaalipilkun jälkeen on kaksi nollaa.
Aiemmin käytettiin sellaisia merkintöjä kuin 50,– ja 50:– ilman mainintaa rahayksiköstä, koska pidettiin itsestään selvänä, että ne ymmärretään rahasummiksi. Kielitoimiston mukaan merkintä 50,– on edelleen käypä, samoin kuin merkintä –,40 (= 0,40). Ajatusviiva vastaa näissä merkinnöissä kahta tai yhtä nollaa, ja 50,– merkitsee siis samaa kuin 50,00.
Euroon siirtymisen jälkeen oli sekaannuksia, koska monet ymmärsivät sellaiset merkinnät kuin 50,– nimenomaan markkasummia tarkoittaviksi. Vaikka tämä sekaannus on poistunut, ei merkintätapaa voi pitää hyvänä. Sen käyttö esimerkiksi verkkolomaketta täytettäessä tai taulukkolaskentaohjelmassa voi aiheuttaa yllätyksiä, koska tietokoneohjelmat eivät yleensä tunnista niitä. Lisäksi lukuja sisältävä sarake voidaan muotoilla siistimmin, kun kaikissa luvuissa on desimaalipilkun jälkeen kaksi numeroa.
Täysin virheellistä on kirjoittaa ”,–” sellaisen merkinnän perään, joka jo ilmoittaa sentit tai niiden puuttumisen, esimerkiksi ”40,–,–” tai ”2,50,–”.
SI-järjestelmän ohella käytetään vielä jonkin verran muita järjestelmiä, kuten anglosaksista järjestelmää, johon kuuluvat muun muassa yksiköt tuuma, jalka, maili ja gallona. Jos näitä yksiköitä jostakin syystä käytetään tai jos niitä joudutaan muuntamaan SI-yksiköiksi esimerkiksi käännöstyössä, on syytä olla tarkkana.
Tuumalla ja jalalla on omat symbolinsa, jotka ovat samat kuin astesekunnin ja asteminuutin merkki. Niitä käsitellään tarkemmin jäljempänä. Nämä symbolit eivät ole samat merkit kuin Ascii-merkistön " ja ', joita usein käytetään niiden korvikkeina.
Tuuma on nykyisin määritelty sitomalla se metrijärjestelmän yksikköön: se tarkoittaa tasan 25,4 mm. Jalka puolestaan on tasan 12 tuumaa. Muut anglosaksiset yksiköiden nimet esiintyvät eri merkityksissä. Esimerkiksi gallona (gallon) tarkoittaa Yhdysvalloissa erisuuruista yksikköä kuin Britanniassa, ja bushel vaihtelee kooltaan sen mukaan, millaista tavaraa tai ainetta mitataan.
Aseen tai ammuksen koon ilmaisemiseen käytetään kaliiperia (kaliberia) eri järjestelmien mukaisesti:
Sanaa ”aste” käytetään useissa yhteyksissä ja merkityksissä. Tässä käsitellään asteita mittayksikköinä. Sana ”aste” tarkoittaa periaatteessa vain kulman yksikköä, mutta yleisesti myös muita yksiköitä, etenkin lämpötilan yksikköä celsiusastetta, sanotaan lyhyesti asteeksi.
Lämpötilat ilmaistaan yleensä celsiusasteina. Celsiusasteen tunnus on °C eli astemerkki ja C-kirjain. Oikea kirjoitusasu on sellainen kuin ”17 °C”, eli luvun ja yksikön välissä on välilyönti kuten yleensäkin.
Yleiskielessä sanotaan tavallisemmin ”20 astetta” ja kirjoitetaan ”20°”, jolloin ei käytetä välilyöntiä, kuten jäljempänä selostetaan. Käytännössä tähän tuskin koskaan sisältyy epäselvyyttä, koska emme käytä muita asteita lämpötilan ilmaisemiseen. Menettelyä ei kuitenkaan voi pitää oikeana tieteellisissä ja teknisissä yhteyksissä eikä virallisissa teksteissä, sillä lämpötilan standardoitu yksikkö on nimenomaan ”celsiusaste” ja sen tunnus on ”°C”.
Edelliset esimerkit edustavat siis periaatteessa vältettäviä ilmaisutapoja. Käytännössä tuskin koskaan sanotaan esimerkiksi lämpötilan nousevan pari celsiusastetta. Täsmällisten lämpötilanilmausten yhteydessä ongelman voi asiatyylissä kiertää käyttämällä tunnusta °C, mutta esimerkiksi kaunokirjallisuuteen sellainen ei sovi.
Ilmauksessa °C kertoo C-kirjain käytetyn asteikon. Vastaavasti °F tarkoittaa anglosaksisissa maissa käytettyä Fahrenheitin asteikkoa. Pelkkää C- tai F-kirjainta ilman astemerkkiä ei pidä käyttää celsius- tai fahreinheitasteen symbolina (vaan ne tarkoittavat aivan muita yksiköitä, coulombia ja faradia).
Sen sijaan tieteessä käytetty lämpötilan yksikkö (ns. termodynaamisen lämpötilan yksikkö) on nykyisin kelvin ja sen tunnus on pelkkä K, eli nimessä ei ole sanaa ”aste” eikä tunnuksessa asteen merkkiä. Tämä yksikkö esiintyy yleistajuisissakin teksteissä mm. puhuttaessa hyvin alhaisista lämpötiloista (esim. 0,01 K) tai hyvin korkeista lämpötiloista (esim. 6 000 K).
Astemerkkiä käytetään myös veden kovuusastetta ilmaisevassa tunnuksessa °dH. Jos tätä tunnusta joudutaan taivuttamaan, on luonnollisinta ajatella, että se luetaan ”kovuusaste”. Itse suuretta, joka tarkoittaa magnesium- ja kalsiumsuolojen määrää, on luonnollista kutsua lyhyesti nimellä ”kovuus”.
Edellä mainittu °dH tarkoittaa ns. saksalaista kovuusastetta, joka on edelleen laajasti käytössä. SI-järjestelmän mukainen yksikkö on millimoolia litrassa (mmol/L eli mmol/l) tai (harvoin, mutta paremmin järjestelmän periaatteiden mukaisesti) moolia kuutiometrissä (mol/m³). Muunnossuhde on 1 °dH = 5,6 mmol/L.
Jos astemerkkiä ° käytetään yksinään kulman taikka pituus- tai leveysasteen ilmoittamiseen, se kirjoitetaan kiinni lukuun. Sama koskee tilannetta, jossa asteen merkkiä käytetään lämpötilan ilmaisemiseen ilman asteikon tunnusta, kuten C:tä.
Tämä poikkeus yleisiin sääntöihin johtuu siitä, että astemerkki yksinään on niin pieni, yläindeksin tapainen merkki, että sen kirjoittaminen erikseen olisi outoa. (Aiempien sääntöjen mukaan kirjoitettiin astemerkki kiinni edeltävään lukuun myös silloin, kun asteikko on ilmoitettu, siis esimerkiksi ”17°C”.)
Ks. myös kohtaa Astemerkki °, joka selostaa merkin suhdetta muihin merkkeihin.
Kun astemerkkiin tai esimerkiksi ilmaukseen °C liitetään taivutuspääte, on otettava huomioon aste-sanan vartalonvaihtelu. Ks. kohtaa Pääte lukutavan mukaan.
Astemerkin tavoin kirjoitetaan kulmaminuutin (asteminuutin, kaariminuutin) ja kulmasekunnin (astesekunnin, kaarisekunnin) symbolit ′ ja ″ kiinni edeltävään lukuun.
Asteminuutin ja -sekunnin merkin nimet ovat englanniksi ”prime” ja ”double prime”, suomeksi virallisesti ”yläpuolinen indeksointipilkku” ja ”kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku”. Sana ”indeksointipilkku” on sikäli harhaanjohtava, että nämä merkit eivät ole kaarevia. (Niitä ei pidä sekoittaa esimerkiksi lainausmerkkeihin; ks. kohtaa Lainausmerkkien nimiä ja muotoja.) Nimet ovat myös epäkäytännöllisen pitkiä. Tässä oppaassa käytetäänkin nimityksiä priimi ja kaksoispriimi. näitä merkkejä käytetään anglosaksisten mittayksikköjen tunnuksina. Merkkien Unicode-koodiarvot ovat U+2032 ja U+2033.
Priimi ja kaksoispriimi puuttuvat useista fonteista. Tästä ja muista syistä niiden korvikkeina käytetään usein pystyä heittomerkkiä ' ja pystyä lainausmerkkiä ".
Fonttiongelmien takia priimi ei välttämättä näy seuraavissa esimerkeissä selvästi erilaisena kuin pysty heittomerkki.
Priimiä ja kaksoispriimiä käytetään myös
Asteminuutteja ja -sekunteja käytetään yleensä astemäärän jäljessä, harvoin erikseen ilmoitettuina. Tavallisesti ilmaistaan asteet ja asteminuutit yhdessä ja mahdollisesti niiden jälkeen astesekunnit.
Etenkin maantieteellisiä koordinaatteja ilmaistaessa on yleinen käytäntö kirjoittaa asteiden, minuuttien ja sekuntien ilmaisut suoraan kiinni toisiinsa ilman mitään välejä. Välejä on kuitenkin käytetty mm. standardin SFS 4175 esimerkeissä. (Sen sijaan SI-oppaan eri versioissa on tältä osin eri käytäntöjä.) Kielitoimiston ohjepankin sivulla Asteen ja tuuman merkit annetaan ohjeeksi välien käyttö, joka on varmimmin oikea tapa; tällöin on tekstissä paras käyttää sitovaa välilyöntiä. Typografisesti paras vaihtoehto olisi ehkä käyttää ohuketta tai ohutta väliä.
SI-oppaassa suositellaan, että kulmia ilmaistaessa käytetään mieluummin asteen desimaaliosia kuin asteminuutteja ja astesekunteja.
Priimiä ja kaksoispriimiä käytetään paitsi asteminuutin ja -sekunnin merkkeinä joskus myös ajan ilmauksissa tunnin osia (minuutteja ja sekunteja) tarkoittamassa. Tapa on levinnyt englannin kielestä suomenkielisiinkin esitteisiin, ohjelmatietoihin yms., vaikka se ei ole minkään standardin mukainen. Ks. kohtaa Kellonajat ja aikamäärät.
Esimerkki on television ohjelmatiedoista, joissa on erityinen tarve lyhyyteen. Merkintä 79′ tarkoittaa, että elokuvan kesto on 79 minuuttia. Tällaisia merkintöjä käytettäessä niissä on yleensä asteminuutin merkin tilalla esimerkiksi heittomerkki tai pysty heittomerkki, mutta jos tapaa käytetään, niin asteminuutin merkki lienee vähiten väärin.
Näitä symboleita käytetään myös anglosaksisten mittayksiköiden jalka ja tuuma tunnuksina. Tuumista puhutaan suomen kielessäkin mm. kuvaruudun kokoa ilmaistaessa.
Asteen, asteminuutin (jalan) ja astesekunnin (tuuman) tunnukset ovat ainoat mittayksiköiden tunnukset, jotka normien mukaan kirjoitetaan kiinni edeltävään lukuun. Ne eivät muutoin muodosta poikkeuksia yleisistä säännöistä.
Erityisesti on taivutuspääte merkittävä kuten yleensäkin. Jos päätettä ei merkitä, voi koko ilmauksen merkitys muuttua: ”lämpötila laski 15 °C” on aivan eri asia kuin ”lämpötila laski 15 °C:seen”.
Ylä- ja alaindeksejä käytetään erilaisissa merkintätavoissa varsinkin matematiikassa, mutta myös yleisesti symboleja käyttävissä esityksissä. Niiden merkitys vaihtelee suuresti. Yläindeksejä käytetään etenkin eksponentteina, mutta myös moniin muihin tarkoituksiin.
| Merkintä | Lukutapa | Merkitys |
|---|---|---|
| m3 | kuutiometri | tilavuuden yksikkö |
| x2 | äks toiseen | muuttujan x neliö eli toinen potenssi (matematiikassa) |
| 10−3 | kymmenen potenssiin miinus kolme | luvun 0,001 (tuhannesosa) esitystapa |
| x1 | äks yksi (tai: äks alaindeksi yksi) | indeksoitu muuttuja matematiikassa |
| F2 | äf kaksi | toinen jälkeläispolvi (perinnöllisyystieteessä) |
| H2O | vesi (tai: hoo kaks oo) | kemiallinen kaava, jossa alaindeksi osoittaa atomien määrän (H2 = kaksi vetyatomia) |
| H+ | vetyioni (hoo plus) | kaava, jossa yläindeksi osoittaa (positiivisen) sähkövarauksen |
| (SO4)2−
tai SO42− | sulfaatti-ioni (tai: äs oo neljä kaksi miinus) | kaava, jossa yläindeksi osoittaa varauksen negatiivisuuden ja määrän; ks. Kaksi indeksiä |
| 14C | hiili neljätoista | alkuaineen hiili (tunnus C) isotooppi 14 |
| LD50 | äl dee viisikymmentä | testattavan aineen annos, joka tappaa 50 % sen saaneista koe-eläimistä¨(LD = lethal dose) |
| fis3 | kolmiviivainen fis | sävelnimi musiikissa |
| nj | än yläindeksi jii | palatalisoituneen n-äänteen merkki fonetiikassa |
Joissakin tapauksissa tarvitaan samaan kohtaan sekä ala- että yläindeksi. Tällainen on esimerkiksi merkintä, jossa alkuaineen tunnuksen edellä on alaindeksinä sen atomiluku (protoniluku) ja yläindeksinä isotoopin ilmoittava massaluku (nukleotidiluku), esimerkiksi ¹⁴₇N. Tällaista tosin tarvitaan harvoin, koska atomiluku riippuu vain alkuaineesta, joka jo ilmoitetaan kirjaintunnuksella. Sen sijaan esimerkiksi ionien merkinnöissä kemiassa on tavallista, että alaindeksiin loppuvan kaavan kuten SO₂ jälkeen olisi kirjoitettava yläindeksi, joka on tavattu kirjoittaa alaindeksin yläpuolelle.
Päällekkäinen ala- ja yläindeksi on usein hankala toteuttaa teknisesti. Mittayksikköstandardi (!) kuvaakin vaihtoehtoisen merkintätavan, jossa ionin varsinainen kaava on sulkeissa ja sen jälkeen tulee yläindeksi, joka osoittaa ionisaatiotilan ja sähköisen viritystilan. Tämä on paitsi helpommin toteutettavissa oleva myös loogisempi merkintä, koska yläindeksi ilmaisee koko ionin (eikä kaavan viimeisen atomin) ominaisuuden.
Matematiikkastandardin mukaan fysikaalista suuretta tai matemaattista muuttujaa edustava alaindeksi, kuten juokseva numero, kirjoitetaan kursiivilla (vinokirjaimin), mutta muut alaindeksit, kuten sanoihin tai tunnettuihin lukuihin viittaavat, pystyllä fontilla.
Ylä- ja alaindeksit voidaan käsittää joko erityisiksi merkeiksi tai tavallisten merkkien erikoisiksi esitysasuiksi. Tätä vastaa se, että tietokoneohjelmissa voidaan joissakin tapauksissa käyttää joko erikoismerkkiä, kuten ”²”, tai tavallista merkkiä ”2” yläindeksityylillä esitettynä, esimerkiksi ”2”. Nämä tavat johtavat yleensä eri ulkoasuihin, joten yleensä on syytä käyttää samassa asiakirjassa vain toista niistä, mieluiten erikoismerkkejä, jos mahdollista. Ks. kohtaa Ala- ja yläindeksien kirjoittaminen.
Ellei käytettävillä välineillä voida kirjoittaa ylä- ja alaindeksejä, sovelletaan jotakin tilanteeseen sopivaa korvaavaa merkintätapaa, joka tarvittaessa selitetään tekstissä.
Joissakin ilmauksissa voi ylä- tai alaindeksin tilalla käyttää vastaavaa tavallista merkkiä. Tämä tulee kyseeseen silloin, kun ilmausta ei käytännössä voi ymmärtää väärin.
Sen sijaan esimerkiksi ilmausta 10⁶ ei tietenkään voi yksinkertaistaa muotoon 106. Tietokonekielissä ja niitä jäljittelevissä esitystavoissa ilmaistaan potenssiin korottaminen usein sirkumfleksilla ^ tai merkkiparilla **, joskus ylös osoittavalla nuolella ↑. Tällaiset ilmaukset ovat melko tavallisia, mutta niitä ei pidä olettaa suurelle yleisölle tutuiksi.
Tietokonekielissä ilmaistaan luvun 10 korottaminen potenssiin eksponenttiesityksessä yleensä niin, että luku korvataan E- tai e-kirjaimella ja eksponentti kirjoitetaan suoraan sen jälkeen, esimerkiksi 2E-6 = 2 × 10−6. Tällaisia merkintöjä esiintyy myös laboratoriokokeiden tuloksissa ja viitearvoissa.
a = 1.8E6 [ohjelmointikieltä; a
saa arvon 1,8 × 10⁶]Jos alaindeksin korvaaminen tavallisella merkillä (esim. x1 = x1) johtaisi epäselvyyksiin, voidaan alaindeksointia kuvata alaviivalla: x1 = x_1, xn = x_n jne.
Fysikaalisia suureita ilmaistaessa luvun 10 yläindeksien (eksponenttien) käyttö on usein korvattavissa mittayksikköjärjestelmän etuliitteiden käytöllä. Tätä varten on tarvittaessa ensin muutettava suureen esitystapaa niin, että 10:n eksponentti tulee kolmella jaolliseksi.
Kun taivutetaan ilmaisua, jonka lopussa on ala- tai yläindeksi, kirjoitetaan pääte ilmaisun lukutavan viimeisen taipuvan osan mukaan. Ks. kohtaa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus.