Lainausmerkit

Edellisessä kohdassa kä­si­tel­tiin lainausten esit­tä­mis­tä ja mm. mui­den väli­merk­kien käyttöä lai­naus­ten yhtey­des­sä. Täs­sä kä­si­tel­lään itse lai­naus­merk­kejä.

Puolilainausmerkkiä eli yksin­ker­tais­ta lai­naus­merk­kiä (’) kä­si­tel­lään eri luvussa heitto­merkin käyttö­tapana.

Pilkkujen, pisteiden ja muiden väli­merkkien käytöstä lainaus­merkkien yhteydessä ks. kohtaa Johto­lauseen liittäminen lainaukseen.

Suomen kielen lainausmerkit

Lainausmerkkien tehtävät

Lainausmerkkien ensisijainen teh­tä­vä on ilmoittaa, että teksti on lai­nat­tu eli siteerattu eli otettu jos­ta­kin kirjallisesta tai suullisesta lähteestä sellaisenaan.

Lainausmerkkejä käytetään myös muihin tarkoituksiin, jotka voitaisiin tulkita niin, että kyse on lainaamisesta jossain kuvaannollisessa merkityksessä. Tässä nämä tarkoitukset kuitenkin kuvataan omina kohtinaan jäljempänä.

Tavalliset lainausmerkit ja kulmalainausmerkit

Suomen kielessä käytetään lainausmerkkinä joko tavallista lainausmerkkiä (”) tai kulma­lainausmerkkiä (») siten, että samassa asiakirjassa käytetään vain jompaakumpaa. Niiden välillä ei ole merkityseroa.

Kulmalainausmerkkiä (») käytetään lähinnä kirjoissa, ja sen käyttö on ollut vähenemään päin. Sitä eivät kaikki kielenoppaat edes mainitse, varmaankin paljolti siksi, että sitä on pidetty vain tavallisen lainausmerkin typografisena muunnelmana. Tyylillisesti sitä voidaan pitää huo­maa­mat­to­mam­pa­na ja paremmin kaunokirjallisuuteen sopivana kuin tavallista lainaus­merk­kiä. Sen etuna on myös se, että se (toisin kuin tavallinen lainaus­merkki) kuuluu Latin-1-merkis­töön, joskaan monet eivät osaa kirjoittaa sitä tietokoneella, koska sitä ei yleensä ole näkyvissä näppäimistössä. Kulma­lainaus­merkeistä käytetään joskus nimitystä ”hanhen­jalat”.

Aiemmin on suomessa ollut muitakin lainausmerkkikäytäntöjä. Ks. selostusta Lainausmerkit suomen kielessä ja niiden kirjoittaminen tietokoneella. Vielä varhaisempaan käytäntöön kuuluivat epäsymmetriset lainaus­merkit, esimerkiksi „Tule tänne!”.

Alussa ja lopussa sama merkki

Lainauksen alussa ja lopussa käytetään samanlaista merkkiä, ei esimerkiksi alussa kään­teis­tä lainaus­merkkiä (“) kuten englannissa.

Virheellinen englannin mukaisten lainausmerkkien esiintyminen suomenkielisessä tekstissä johtuu lähes aina siitä, että teksti on kirjoitettu Word-ohjelmalla vääriä toiminta-asetuksia käyttäen. Englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa Word nimittäin muuttaa lainausmerkit englannin mukaisiksi, ellei tätä erikseen estetä. Ks. kohtaa Wordin oikoluku ja kieliasetukset. Ellei käytettävä Wordin versio tue suomen kieltä, on parasta kokonaan poistaa käytöstä se toiminto, että Word pyrkii muuttamaan lainausmerkit käytetyn kielen mukaisiksi; vrt. koh­taan Wordin virheellisten ”korjausten” estäminen.

Kaksinkertainen lainausmerkki on normaali

Jäljempänä kuvattavaa heittomerkkiä (’) ei pidä yleisesti käyttää lainausmerkkinä. Sillä on omat rajatut käyttötarkoituksensa, joihin kuuluu käyttö puolilainausmerkkinä eräissä tapauksissa.

Nykyisin on varsin tavallista käyttää heittomerkkiä tavallisen lainausmerkin tilalla. Yleisyydestään huolimatta käytäntö ei ole hyväksyttävä. Se voi aiheuttaa joskus väärin­käsityksiä tai monitulkintaisuutta, koska se saattaa sekoittua edellä mainittuun heittomerkin erikoiskäyttöön.

Syynä heittomerkin käyttöön lienee osittain se, että heitto­merkki tai ainakin pysty heitto­merkki ' voidaan yleensä tuottaa yhdellä näppäimen painalluksella, kun taas kokolainaus­merkin kirjoittamiseen pitää usein käyttää kahta näppäintä, kuten Shift-näppäin ja 2‑näppäin.

Joskus on esitetty, että koko­lainaus­merkkiä ja puoli­lainaus­merkkiä voisi kumpaakin käyt­tää lainaus­merkkinä, mutta eri tehtäviin. Normit ovat siis eri kannalla. Kuitenkin vuonna 1968 kieli­lauta­kunta otti kannan, jota on selostettu näin: ”[Puoli­lainaus­merkkejä] on ruvettu käyttämään myös yksityisen sanan tai ilmauksen ympärillä, esim. taide­teoksen nimissä tai haluttaessa osoit­taa ilmaus toiseen tyyli­lajiin kuuluvaksi tai toiselta lainatuksi. Tämä käyttö voidaan hyväksyä, vaikka isoja lainaus­merk­ke­jä edelleen­kin pidetään normaaleina.” (Kielikello 4, 1974) Myöhemmin tällaista sallivaa kantaa ei ole esitetty.

Lainausmerkit ja vieraskielinen teksti

Suomen kielen mukaisia lainausmerkkejä käytetään lainauksen ympärillä myös silloin, kun lainaus on vierasta kieltä. Yleensä kyse on lyhyestä lainauksesta. Ks. myös kohtaa Vieras­kie­li­nen lainaus.

Lainauksen sisällä on parasta noudattaa tarkoin lainatun tekstin omaa käytäntöä. Tätä ei säännöissä erikseen sanota, mutta se on johdettavissa suoran lainauksen yleisistä peri­aatteista. Jos siis lainattu teksti itse sisältää lainausmerkkejä, pyritään ne säilyttämään alkutekstin mukaisina.

Mainitunlaisessa tapauksessa on parasta tehdä lainauksesta erillinen, esim. sisennetty tekstikokonaisuus (lohkolainaus), jolloin sen ympärille ei tarvita lainausmerkkejä. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset.

Lohkolainauksen käyttö ei kuitenkaan aina tule kyseeseen. Jos esimerkiksi viitataan vie­ras­kie­li­seen teokseen, jonka nimessä on lainausmerkkejä, on parasta kursivoida nimi ja säilyttää lainausmerkit (kuten muutkin välimerkit) alkutekstin mukaisina.

Joskus tällaisessa tapauksessa ei voida tai ei haluta käyttää kursivointia, vaan koko lainaus pannaan lainausmerkkeihin. Tilanteesta ei ole normia, mutta lainausmerkkien suhteen on parasta menetellä kuten suomenkielisessä tekstissä. Toisin sanoen sisempinä lainaus­merk­kei­nä käytetään suomen kielen mukaista yksinkertaista lainausmerkkiä eli heittomerkkiä. Muut menettelyt johtaisivat sekaviin ja vaikeasti hallittaviin kirjoitusasuihin.

Lainausmerkkien nimiä ja muotoja

Seuraavaan taulukkoon on koottu eräitä suomen kielessä ja muissa kielissä käytettyjä lainausmerkkejä ja niiden nimityksiä. Mukaan on otettu myös eräitä merkkejä, jotka usein sekoitetaan lainausmerkkeihin. Virallisten nimien lähteenä on tässä eurooppalaisten merkkien suomenkielinen nimistö, vaikka se onkin monin tavoin ongelmallinen. Käyttö­nimenä esitetään osittain yleisesti käytettyjä nimiä, osittain ehdotettuja nimiä, joita on perusteltu sivulla Kirjoitusmerkkien suomenkielisiä nimiä.

Kolmella taulukon lopussa mainitulla merkillä ei ole virallista suomenkielistä nimeä. Tässä on esitetty sulkeissa nimet, jotka on muodostettu samoilla periaatteilla kuin viralliset nimet.

Kielenoppaissa käytetään usein sanaa ”kokolainausmerkki”, kun tarkoitetaan tavallista lainausmerkkiä (”) tai kulmalainausmerkkiä (») erotukseksi puolilainausmerkistä (’). Pientä hämmennystä voi aiheuttaa, että edellä mainitussa nimistössä ”kokolainausmerkki” on nimen­omaan tavallisen lainausmerkin nimi.

Pysty lainausmerkki "

Kun esitetään koodinluonteisia ilmaisuja, jotka kuuluvat esimerkiksi johonkin tietokone­kieleen, on säilytettävä niissä esiintyvät lainausmerkit sellaisinaan. Niissä voi merkin vaih­ta­mi­nen toiseen muuttaa koko ilmaisun toimimattomaksi. Tavallisesti kyseessä on tällöin ns. pysty lainausmerkki eli konelainausmerkki eli Ascii-lainausmerkki ("). Määrite pysty viittaa siihen, että merkin viivat ovat pysty­suoria, eivät vinossa eivätkä kaarevia.

Pystyä lainausmerkkiä käytetään usein esimerkiksi konekirjoitustekstissä ja sähköpostissa oikean lainausmerkin tilalla merkistörajoitusten takia. Tämä merkki ei kuulu minkään (ihmis)kielen kirjoitusjärjestelmään, mutta sitä käytetään yleisenä korvikkeena eri kielten sääntöjen mukai­sil­le lainausmerkeille. Oikeanlaisten lainausmerkkien käytöllä voi tehdä myönteisen vaikutuksen. Nykyisin jopa painotuotteissa esiintyy pystyjä lainausmerkkejä tai englannin mukaisia lainausmerkkejä tavallisessa suomenkielisessä tekstissä. Ymmär­ret­tä­vyy­teen se ei juuri koskaan vaikuta, mutta ulkonaiseen tyyliin kylläkin.

Kun tietokoneen käyttäjä kirjoittaa näppäimistöltä lainausmerkin, kyseessä on ensi­sijai­ses­ti pysty lainausmerkki. Tästä juuri johtuu näiden merkkien yleisyys sähkö­postissa, verkko­sivuilla ja jopa kirjoissa. Toisaalta monet tekstin­käsittely­ohjelmat osaavat käsitellä tekstiä siten, että ne automaattisesti korvaavat pystyt lainausmerkit kunkin kielen sääntöjen mukai­sil­la merkeillä. (Tämän takia pystynlainausmerkin kirjoittaminen Wordissä vaatii erityis­toimia.) Mutta ongelmia syntyy, jos ohjelma ei tunne esimerkiksi suomen kielen sääntöjä tai jos se ei tiedä, että teksti on suomea. Aihetta käsitellään jäljempänä merkkien kir­joit­ta­mi­sen yhteydessä.

Pystyä lainausmerkkiä kutsutaan joskus tuumamerkiksi. Toisaalta myös tuuman merkkinä käytettäessä se on vain oikean merkin korvike. Oikea tuuman merkki on erinäköinen, mutta sitä käytetään melko harvoin, koska se puuttuu monista fonteista.

Lainausmerkit kiinni lainatussa tekstissä

Alkulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin ensimmäiseen sanaan. Vastaavasti loppulainausmerkki kirjoitetaan kiinni lainatun tekstin viimeiseen merkkiin. Lainaus­merk­kien ja lainatun tekstin väliin ei siis jätetä tyhjää (toisin kuin ranskassa).

Aloittavan lainausmerkin edelle jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan edelle, ja lopettavan lainausmerkin jälkeen jätetään tyhjä väli samoissa tapauksissa kuin sanan jälkeen. Tyhjää väliä ei siis jätetä lainauksen perään, jos seuraa välimerkki.

Suomen kielessä välimerkki kirjoitetaan lainausmerkkien sisään vain, jos se kuuluu lai­nat­tuun tekstiin. Edellä olevassa esimerkissä on siis lainattu kokonainen joskin hyvin lyhyt virke, joka päättyy pisteeseen.

Lainausmerkit osoittamassa suoraa lainausta

Lainausmerkkejä käytetään suoran lainauksen eli sitaatin ympärillä. Edellä käsiteltiin lainausten esittämistä yleisesti.

Lainausmerkkien ja muiden välimerkkien suhde

Muiden välimerkkien käyttö lainausmerkkien yhteydessä on varsin hankala ja sekava aihe­piiri. Taustalla on muun muassa se, että halutaan välttää kolmen peräkkäisen välimerkin käyttöä. Tämä taas on usein ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lainaus­merkkien ei pitäisi vaikuttaa muiden välimerkkien käyttöön. Luonnollistahan olisi, että suoran lainauksen sisällä käytetään välimerkkejä tarkoin samalla tavalla kuin lainauksen lähteessä ja että lainaus toi­saal­ta on sitä ympäröivän tekstin kannalta yksi jakamaton kokonaisuus, kuin yksi symboli. Sään­nöt siis kuitenkin osittain poikkeavat tästä.

Pääsäännöt ovat seuraavat:

• Jos lainattava teksti loppuu välimerkkiin, kirjoitetaan välimerkki ennen lainaus­merk­kiä. Toisin sanoen koko lainattava ilmaisu välimerkkeineen on lainaus­merk­kien sisällä. (Toisaalta kuten jäljempänä kuvataan, piste jätetään usein pois lai­nat­ta­van tekstin lopusta, vaikka se loogisesti kuuluisi sinne eli on lainattu kokonainen virke.)
  ”Tuletko tänne?” hän kysyi.
• Jos lainaus on virkkeen lopussa ja lainattava teksti loppuu isoon väli­merkkiin (pisteeseen tai kysymys- tai huuto­merkkiin), ei lainausmerkin jälkeen kirjoiteta pistettä. Tässä on siis poikkeus yleisiin kirjoitussääntöihin, ja tätä on monien vaikea muistaa, koska poikkeus ei ole kovin looginen. Lisäksi tähän poikkeukseen on poikkeus, joka kuvataan jäljempänä.
  Hän kysyi: ”Tuletko tänne?”

  Vastasin: ”Tulen aivan kohta.”
• Jos lainausta seuraa ns. johtolause, joka kertoo kenen sanoja on lainattu, kirjoitetaan loppu­lainaus­merkin jälkeen pilkku, paitsi jos lainaus loppuu kysymys- tai huuto­merk­kiin (tai ellipsiin). Ks. kohtaa Johtolauseen liittäminen lainaukseen.
  ”Nyt lähden”, hän sanoi.

  ”Lähtisinkö jo?” hän kysyi.
• Jos lainattava teksti ei lopu välimerkkiin (jolloin on lainattu vain osa virkettä), tulee lauseyhteyden ehkä vaatima välimerkki loppulainausmerkin jälkeen.
  Kirjan mukaan talo sijaitsee ”eteläisessä Hämeessä”.

Toiseen edellä mainituista säännöistä on Kielikellon 2/2006 mukaan seuraava poikkeus: vaikka lainattu teksti loppuu kysymysmerkkiin, voi lainausmerkin jälkeen kirjoittaa pisteen, ”mikäli lainauksella ei ole selvää johtolausetta tai lainauksen kysymysmerkki kuuluu selvästi itse lainaukseen”. Tätä havainnollistetaan seuraavalla esimerkillä, jossa siis voi käyttää tai olla käyttämättä pistettä:

Kielikellon numeroissa 3/1998 ja 2/2006 sanotaan, että kun sekä lainattu lause että johto­lause ovat kysymyksiä, kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki, nimittäin ennen lainaus­merk­kiä. Loogista olisi kirjoittaa kysymysmerkki tällaisessa tapauksessa myös lainaus­merkin jälkeen.

Kuka kysyikään: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Lehden jälkimmäisessä numerossa vielä hämmennetään lisää sanomalla, että jos kak­sois­pis­teel­lä erotettua johtolausetta ei ole, kysymysmerkki sijoitetaan lainausmerkin jälkeen.

Kuinka moni kirjoitti aiheesta ”Vaatiiko vapaaehtoistyö liikaa”?

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa toistetaan edellä mainitut säännöt samoja esimerkkejä käyttäen.

Säännöstö on siis melkoisen sekava ja vaikea hahmottaa ja muistaa. Selvintä olisikin siir­tyä sellaiseen yksinkertaiseen periaatteeseen, että lainausmerkkien sisään kirjoitetaan lai­nat­tu teksti välimerkkeineen ja lainauksen sisältävään virkkeeseen kirjoitetaan sen ra­ken­teen vaa­ti­mat välimerkit. Tällöin tulisi usein väli­merkki sekä loppu­lainaus­merkin eteen että sen jälkeen.

Lainataanko loppuvälimerkkikin?

Joskus on varsin tulkinnanvaraista, katsotaanko välimerkin kuuluvan lainauksen loppuun. Jos lainaus loppuu kysymys- tai huudahdusvirkkeeseen, on luonnollista ottaa kysymys- tai huutomerkki lainauksen osaksi. Vastaavaa periaatetta on luontevaa soveltaa silloinkin, kun välimerkiksi sopii piste, mutta toisenkinlainen hahmotus on mahdollinen. Jos ajatellaan, että ei ole lainattu kokonaista virkettä eikä lainauksen loppuun siten kirjoiteta pistettä, kuuluu koko virkkeen loppuun piste yleissääntöjen mukaan.

Toisaalta vaikka on lainattu kokonainen virke tai useita virkkeitä, jätetään lainauksen lopusta yleensä piste pois, jos lainaus on kirjoitettu virkkeen sisälle. Tällöin lainauksen johtolause on lainauksen jäljessä tai lainauksella ei varsinaisesti ole johtolausetta.

Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan hiukan oudosti, että tällaisissa tapauksissa voisi myös käyttää pistettä lainauksen lopussa. Pisteettömyys esitetään kuitenkin tavallisempana vaihtoehtona:

Vaikka siteeraus päättyisi pisteeseen, piste jätetään tavallisesti pois virkkeen jat­kues­sa siteerauksen jälkeen.

Runoilijan sanat ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin(.)” koskettivat minua.

Edellä lainattu esimerkki on sikäli virheellinen, että lainatussa runossa ei ole pistettä kyseisessä kohdassa.

Jos lainataan yleisesti tunnettu sanonta, sananparsi tms., voidaan lainaus aloittaa gemenalla (pienellä alkukirjaimella), vaikka se loogisesti muodostaisi virkkeen.

Sananlaskut ja vastaavat

Sananlaskuja, lentäviä lauseita ja vastaavia ei yleensä kirjoiteta lainausmerkkeihin. Osittain ne oletetaan niin tunnetuiksi, ettei lainausmerkkejä tarvita, osittain taas niiden ajatellaan muo­tou­tu­neen itse kielen osaksi – kenties satojen tai jopa tuhansien vuosien kuluessa.

Jos kuitenkin puhutaan sananlaskusta tms. sen sijaan, että vain käytetään sitä, se kirjoitetaan lainausmerkkeihin.

Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua

Korjaavatko lainausmerkit tyylirikon?

Lainausmerkkejä käytetään myös osoittamaan ilmaisu jotenkin poikkeukselliseksi. Joskus tällöin on kyse lainauksesta hyvin laajassa merkityksessä: ”lainataan” sana toisesta tyyli­lajis­ta. Lainausmerkkiä pitäisi käyttää sellaisessa tilanteessa vain erityisistä syistä. Englannin kielessä käytetään usein nimitystä scare quotes ’pelotuslainausmerkit’, ja hyvänä sääntönä voikin pitää sitä, että tällaista lainausmerkkien käyttöä vältetään, ellei tarkoitus ole hät­käh­dyt­tää lukijaa.

Jos jokin ilmaus ei sovi tekstin tyylilajiin, lainausmerkkien käyttö yleensä vain nostaa kömmähdyksen näkyvämmäksi.

Valitettavasti jotkin ohjeetkin antavat sellaisen käsityksen, että olisi yleisesti sopivaa tai jopa suositeltavaa kirjoittaa toiseen tyylilajiin kuuluva sana lainausmerkkeihin. Ohjeiden harhaan­johtavuus johtuu osittain siitä, että tässä käsiteltyä lainausmerkin käyttöä on vaikeaa kuvailla yleisin sanakääntein.

Jos tekstissä käytetään sen yleisestä tyylilajista poikkeavaa sanaa, niin menettelyn pitäisi olla tietoinen ja harkittu tehokeino. Tavallisimmin sitä ehkä käytetään virkkeen loppu­puolel­la. Siihen liittyy riskejä, mutta ne ehkä kannattaa ottaa. Lainausmerkkien käyttö ei tällöin ole tarpeellista vaan päinvastoin pilaa tehokeinon ja luo lapsellisen vaikutelman.

Arkikieltä ja sanontoja ei lainausmerkkeihin

Usein kirjoitetaan lainausmerkkeihin arkikielen sana tai sanonta, jota käytetään asia­tyylissä. Lainausmerkeillä on tällöin ehkä anteeksipyytelemisen merkitys. Kirjoittaja tietää, ettei sanaa oikeastaan sopisi käyttää, mutta käyttää sitä kuitenkin – ehkä siksi, ettei tunne vastaavaa kirja­kielen sanaa. Tällöin olisi usein parempi jättää lainausmerkit pois, koska ne lähinnä vain kiinnittävät huomiota tyylirikkoon.

Joskus kuitenkin halutaan käyttää arkisanoja vakavan asiatyylin seassa. Tyypillisesti ti­lan­ne on sellainen, että kirjoitetaan virallisia ohjeita tai neuvoja ihmisille, joiden tiedetään käyt­tä­vän asioista tiettyjä nimityksiä. Tämän takia käytetään heille tuttuja sanoja, mutta pannaan ne lainausmerkkeihin. Vaihtoehtona voisi olla lyhenteen ”ns.”, mutta se ehkä koetaan vie­raan­nut­ta­vak­si. Painavin huomautus tämän tyyliseikan johdosta on kuitenkin se, että teksti kannattaisi kokonaisuudessaan kirjoittaa kielellä, jota sen kohderyhmä ymmärtää. Jos ”asiatyyli” ei salli sellaisten sanojen käyttöä, joilla viestistä saadaan ymmärrettävä, niin vika onkin ehkä ”asiatyylissä”.

Lainausmerkeillä saatetaan myös osoittaa ilmaisu kuvaannolliseksi. Tämä on varsin tavallista koululaisten aineissa. He tuntevat kuvasanonnan, mutta eivät täysin ole ymmärtäneet sen asemaa kielessä.

Yleensä kuvaannollisia sanontoja ei ole syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin. Turhat lainaus­merkit kertovat vain kirjoittajan epävarmuudesta. Jos ilmaisu ei sovi tekstiin ilman lainausmerkkejä, ei se yleensä sovi siihen lainausmerkeissäkään.

Edellä olevaan otsikkoon Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua on ta­hal­li­ses­ti tehty virhe: siinä ei olisi perusteita kirjoittaa sana ”poikkeavaa” lainaus­merk­kei­hin. Koke­mat­to­mat ja joskus kokeneetkin kirjoittajat käyttävät usein aivan liiaksi lainausmerkkejä, koska eivät tiedä tai muista, että normaali kieli on täynnä kuvallisia ilmaisuja. Jos kirjoittaa, että jostakin asiasta nousi ”myrsky”, ilmaisu voidaan lukea jopa niin, ettei kirjoittaja tiedä, että suomen kielessä on aivan tavanomaista käyttää myrsky-sanaa kuvaannollisesti eikä vain ilmakehän ilmiöistä.

On tavanomaista puhua tieteiden, ideoiden yms. isistä, ja lainausmerkkien käyttö isä-sanan ympärillä olisi omituista. Mutta onko vähemmän omituista käyttää lainausmerkkejä äiti-sanan ympärillä, kun sitä käytetään aivan vastaavassa kuvaannollisessa mer­ki­tyk­sessä?

Sanonnan kuvaannollisuuden korostaminen

Joskus voi kuitenkin olla tarpeen käyttää lainausmerkkejä kuvaannollisuuden erityiseen korostamiseen. Tämä tulee kyseeseen etenkin silloin, kun kirjaimellinenkin tulkinta olisi mahdollinen. Lukija siis ohjataan kahdesta mahdollisesta tulkinnasta siihen, jota tarkoitetaan.

Ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, että lukija ymmärtää lainausmerkeillä esitetyn vihjeen. Jopa kömpelö ilmaisu ns. (tai auki kirjoitettuna: niin sanottu) on usein selvempi vihje, vaikka sekään ei ole yksikäsitteinen. Sitä käytettäessä ei ole tyylikästä käyttää lisäksi lainaus­merk­ke­jä. Voidaan kirjoittaa ”kaatumisen” tai ns. kaatumisen, mutta ns. ”kaatumisen” on liioit­telua.

Lainausmerkit kyseenalaistavassa merkityksessä

Vielä voidaan lainausmerkeillä osoittaa oma käsitys jonkin sanan kuvaavuudesta. Joskus lainausmerkit vastaavat lähinnä muka-sanaa, ja useinkin tarkoituksena on ivailla. Voidaan myös vakavassa mielessä ilmaista, että jotakin sanaa pidetään huonona, harhaanjohtavana.

Lainausmerkit vieraan sanan ympärillä

Erikoistapauksissa voidaan lainausmerkkeihin panna vieraan kielen ilmaisu taikka itse se­pi­tet­ty tai vain pienen piirin tuntema sana. Tällöin kyse on sanan outouden koros­ta­mi­ses­ta, tavallaan myös lainatusta sanasta. Tarkoituksena on, että lukija kiinnittäisi erityistä huomiota sanaan, kenties jopa erikseen selvittäisi, päättelisi tai arvaisi sen merkityksen. Etenkin nopeassa lukemisessa voi outo sana jäädä huomaamatta, jolloin viesti ei välity kunnolla tai lukija joutuu myöhemmin palaamaan kyseiseen kohtaan.

Usein kursiivin käyttö olisi parempi vaihtoehto, mutta se ei aina ole mahdollista tai käy­tän­nöl­lis­tä. Kursiivi korostaa vähemmän. Jos tekstissä esiintyy ”status quo” lainaus­merkeissä, sano­taan oikeastaan lukijoille, että kyseessä on heille outo ilmaisu. Jos taas kirjoitetaan status quo kursiivilla, ei ilmaisua osoiteta varsinaisesti oudoksi, vaan vain normaalitekstistä poik­kea­vak­si. Jos tekstissä esiintyy status quo aivan normaalin tekstin asussa, oletetaan lukijoiden tuntevan tämän termin. Kirjoitusasun valinta siis riippuu siitä, keille kirjoitetaan. Kursiivin käyttö on usein turvallisin valinta, kun kyse on vieraan kielen ilmaisusta (sitaattilainasta).

Koko sana lainausmerkkeihin

Jos sana, joka halutaan panna lainausmerkkeihin, on yhdyssanan osa, kirjoitetaan lainaus­merkit koko yhdyssanan ympärille. Tämä ohje annetaan Kielikellossa 2/2006 tapauk­seen, jossa kirjoittaja tahtoo näyttää, että ”käyttää esimerkiksi jostain termistä epävirallista muo­toa”, mutta on luonnollista tulkita yleisemmin:

”fiberlaikka”
EI: ”fiber”-laikka

Vaikka vain alkuosa käsitetään epäviralliseksi nimitykseksi ja loppuosa on tavallinen sana, kirjoitetaan siis lainausmerkit koko sanan ympärille. Eri asia on, että tällaisissa tapauksissa on erityisen aiheellista ottaa huomioon lehden suositus: ”Tällaiset arkisuutta osoittavat lainausmerkit ovat kuitenkin harvoin tarpeen. Tyylikkäämpää olisi korvata ne esimerkiksi lyhenteillä nk. tai ns.” (Näistä lyhenteistä jälkimmäinen on sopivampi, koska se on paljon yleisempi ja tutumpi.)

Lainausmerkki kielenaineksen ympärillä

Vaihtoehtoja: ”kissa”, kissa, kissa-sana

Eräänlaista lainaamista on sekin, että viitataan kielen sanoihin tai muihin kielen­ainek­siin, kuten sananosiin tai numerojonoihin. Kun puhun sanasta ”kissa”, en viittaa kissaan, vaan kie­len osaseen. Lainausmerkkien käyttö on yksi tavallinen tapa tehdä tällainen ero. Toinen, ny­kyi­sin varsin yleinen menetelmä on sanan kursivointi. Joskus on käytetty alleviivausta. Vaih­to­eh­toi­ses­ti voidaan puhua kissa-sanasta. Muutoinkin ilmaisua usein täsmennetään sana-​sanal­la. Se on hyvä käytäntö etenkin silloin, kun teksti on tarkoitettu ääneen luettavaksi.

Käsitteellisesti sanottuna tässä on kyse siitä, että ilmaistaan sanojen tai muiden kielenainesten kuuluvan objektikieleen eli kieleen, josta sanotaan jotain, erotukseksi sanojen normaalista käytöstä. Kun kieltä käy­te­tään kielen kuvaamiseen, esimerkiksi kerrotaan suomen sanoista suomeksi, pitää olla tarkkana, ettei­vät käsitetasot sekaannu toisiinsa. Tässä käsitellyillä merkintätavoilla pyritään huolehtimaan tästä.

Vaihtoehtoja on siis monia, ja tässäkin oppaassa on käytetty eri kohdissa eri tapoja. Usein lauseyhteys ja tällaisten ilmaisujen paljous ratkaisevat, mikä tapa on sopivin. Paljolti kyse on myös makuasiasta ja typografisesta kokonaisvaikutelmasta.

Yleinen suuntaus on, että kielenaines mieluummin kirjoitetaan kursiivilla kuin pannaan lainausmerkkeihin. Tätä voidaan pitää myös nykyisenä suosituksena. Kielikello 2/2006 sanoo lainausmerkkien käytöstä tässä yhteydessä: ”Näin voi edelleenkin tehdä, mutta nykyään käytetään myös muita tekstinkäsittelylaitteiden suomia erottelukeinoja, useimmiten kursiivia.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa otetaan kantaa hiukan vahvemmin: lainausmerkeistä sanotaan, että niitä ”käytetään silloin, jos ilmausta ei voi kursivoida.”

Tässä oppaassa kuitenkin kirjoitetaan kielenainekset useimmiten lainaus­merk­kien väliin. Osa­syy­nä on, että kursiivin käyttö on useissa tapauksissa mahdotonta tai epäsuotavaa, koska se voi

• sekoittua kursivoinnin muihin merkityksiin
• olla standardien vastaista (esim. mittayksiköiden tunnusten osalta)
• jättää epäselväksi, kuuluuko esimerkiksi lopussa oleva välimerkki kielenainekseen vai ei.

Onko lainausmerkeillä ja kursivoinnilla merkitysero?

Vanhastaan on edellä käsitellyissä yhteyksissä lainausmerkkien merkitys ollut sama kuin kur­si­voin­nin. Kuitenkin uusissa kielenoppaissa ja ohjeissa esiintyy sellaista käytäntöä, että suositeltava ilmaisu on kursiivilla, virheelliseksi tai huonommaksi sanottu lainaus­mer­keis­sä. Tarkoituksena on ehkä vieraannuttaa kirjoittaja ja lukija väärästä ilmaisutavasta osoittamalla se lainatuksi, vaikka mistään varsinaisesta lainauksesta ei yleensä ole kyse. Esimerkki Kie­len­huol­lon käsi­kirjasta (kohdasta, joka selittää etunimien taivutusta):

Poikkeus on Säde, joissa on pitkä e: Säteen, ei ”Säden”.

Tätä käytäntöä ei kuitenkaan selitetä eikä useinkaan noudateta johdonmukaisesti, koska on tilanteita, joissa jompikumpi tapa on käytännössä mahdoton käyttää. Käytäntöä ei voi suo­si­tel­la senkään takia, että loogisesti rinnasteiset ilmaisut kirjoitettaisiin eri tavalla vain siksi, että toista paheksutaan.

Merkkien lainaaminen

Kun mainitaan yksittäinen merkki, voidaan käyttää jotakin seuraavista tavoista (tässä esimerkkinä pykälämerkki):

Usein merkin nimen loppuosana on merkki-sana. Esimerkiksi sellainen ilmaus kuin §-merkki on tietysti tarkoitettu luettavaksi pykälämerkki, ei pykälämerkkimerkki.

Selvin menettely on yleensä yhdistelmä: mainitaan merkin nimi ja sen jälkeen itse merkki lainausmerkeissä taikka sulkeissa. Välissä on hyvä käyttää sitovaa välilyöntiä.

Jos merkkiä mainittaessa lauseyhteys vaatii taivutetun muodon käyttöä (kuten edellisissä esimerkeissä), on parasta käyttää merkin nimeä tai merkki-sanan avulla muodostettua il­maus­ta. Yleisten sääntöjen mukaisesti taivutuspääte liitetään merkkiin kaksoispisteen avul­la; ks. kohtaa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus. Tällöin ei lainausmerkkien käyttö yleen­sä ole tyylikästä, mutta kursivointi voi selventää. Tällaiset ilmaukset ovat perus­tel­ta­vis­sa vain sil­loin, kun tilanahtaus estää selvemmän ilmauksen käytön esi­mer­kik­si taulukossa.

Joskus on tarpeen puhua myös lainausmerkeistä ja heittomerkeistä merkkeinä. Tällöin lai­naus­merk­kien käyttö olisi varsin epäselvää (esim. ”””) ja kursivointi hyödytöntä. Joskus täl­lai­ses­sa tilanteessa käytetään pienempi kuin -merkkiä ja suurempi kuin -merkkiä kulma­lainaus­merk­kien tavoin. Toinen vaihtoehto on pystyviivojen käyttö.

Lainausmerkit nimen ympärillä

Varsinkin aiemmin on käytetty lainausmerkkejä erisnimien ympärillä monissa tilanteissa. Käyttö on kuitenkin vähentynyt. Vaihto­ehtona on kursivointi, mutta usein sekin on tarpeeton ja voi tuntua lukijoista jopa oudolta etenkin, jos nimi on tuttu ja tavallinen.

Joissakin tapauksissa lainausmerkkien tai kursivoinnin käyttö voi kuitenkin olla tarpeen erisnimiluonteen korostamiseksi. Seuraavassa puhutaan tietystä elokuvasta:

Mitä tunnetummasta kirjan, elokuvan, TV-ohjelman, muun teoksen, kurssin tms. nimestä on kyse, sitä luonnollisempaa on kirjoittaa se normaalina tekstinä. Asiaan vaikuttaa myös se, miten helposti tekstiyhteydestä näkee, että kyse on nimestä.

On tapana käyttää lainausmerkkejä lempinimen ympärillä silloin, kun lempinimi mainitaan virallisen nimen ohella, usein sen sisällä.

Teosten, kuten kirjojen ja elokuvien, nimet kirjoitetaan painotekstissä perinteisesti kursiivilla ilman lai­naus­merk­ke­jä. Lainausmerkkejä on ruvettu käyttämään kursivoinnin sijasta silloin, kun kursiivia ei voida, osata tai haluta käyttää. Kumpikaan tapa ei yleensä ole välttämätön, ja kyse on enemmänkin ulko­asun muotoilusta kuin kielen säännöistä. Kieli­kellon 1/2018 kirjoituksen Lehtien, kirjojen, musiikkikappaleiden ym. nimien kursivointi tekstissä mukaan asiaan ei oteta kantaa kieli­toimiston ohjeissa.

Kun mainitaan teoksen osa, esimerkiksi kirjan luku tai runokokoelman runo, käytetään yleensä lainausmerkkejä (ilman kursivointia). Esitystapa saattaa oudoksuttaa siihen tot­tu­ma­ton­ta, mutta siinä on oma logiikkansa. (Tosin logiikkaa horjuttaa se, että runon nimi saa­te­taan kirjoittaa kursiivilla, etenkin jos se käsitetään itsenäiseksi teokseksi.) Vastaavaa tapaa nou­da­te­taan painotekstissä myös viitattaessa aikakausijulkaisussa ilmestyneeseen artik­ke­liin: lehden nimi (joka käsitetään ikään kuin teoksen nimeksi) kirjoitetaan kursiivilla, ar­tik­ke­lin nimi lainausmerkkeihin.

Lainausmerkki toiston merkkinä

Lainausmerkkiä käytetään joskus osoittamaan tiedon toistumista taulukoidussa esityksessä. Tällöin voidaan kirjoittaa toistomerkki kyseisen sarakkeen alkuun (”sarkaimen kohdalle”); standardin SFS 4175 mukaan näin menetellään ”yleensä”, kun taas Kielikellon 2/2006 artikkeli esittää tämän ohjeena, mutta alku­peräisessä painetussa lehdessä esitetyssä esimerkissä tätä ei noudatetakaan (vaan lainaus­merkki on pari merkkiä edempänä), verkkoversiossa kylläkin.

Tässä käytettävän merkin voisi tulkita myös toisto­merkiksi, ditto mark 〃 (U+3003), joka kuitenkin sisältyy vain melko harvoihin fontteihin ja kuuluu lähinnä itä­aasia­lai­siin kirjoitus­järjestelmiin.

Merkintätavassa käytetään joskus myös kulmalainausmerkkiä (»).

Sääntöjen mukaan käytetään tällöin pelkkää lainausmerkkiä, mutta käytössä on myös pitempi ilmaisu, jossa lainausmerkin ympärillä on ajatusviivat (–”– tai –»–). Monien mielestä tällainen ilmaisutapa on selkeämpi.

Tässä kuvattu merkintäkäytäntö on harvinaistunut. Sitä käytetään lähinnä käsin kir­joi­tet­taes­sa. Tietokoneella tehdyissä taulukoissa sitä ei juuri käytetä, vaan teksti toistetaan. Tämä joh­tuu muun muassa siitä, että lajittelussa ja muussa muokkauksessa eivät ohjelmat yleensä osaa käsi­tel­lä lainausmerkillä osoitettua toistoa.