Ennen kuin käsittelemme lainausmerkkien käyttöä, tarkastelemme erilaisia tapoja osoittaa teksti lainatuksi. Kaikissa tavoissa ei käytetä lainausmerkkejä.
Tässä käsiteltävät varsinaiset lainaukset on erotettava (jäljempänä käsiteltävästä) kielenainesten mainitsemisesta, jossa myös saatetaan käyttää lainausmerkkejä (esimerkki: sanassa ”kissa” on viisi kirjainta).
Oletetaanpa, että Pekka sanoo: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.” Tässä siis lainataan sananmukaisesti Pekan sanoja, ja tällöin käytetään lainausmerkkejä. Lainausmerkit ovat kirjoittajan lupaus siitä, että hän esittää täysin tarkasti sen, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut, mitään poistamatta, muuttamatta tai lisäämättä. Tätä sanotaan suoraksi lainaukseksi. Suora lainaus on ikään kuin muualta otettu tekstinpalanen, joka aivan sellaisenaan liitetään oman tekstin väliin, ja tämän merkiksi se ympäröidään lainausmerkeillä.
Voitaisiin esittää myös epäsuora lainaus, esimerkiksi seuraavasti: Pekka sanoi, että hän oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tämä voitaisiin esittää kirjallisemmin myös ns. lauseenvastikkeilla näin: Pekka sanoi olleensa viime yönä kalassa ja saaneensa kolme lohta. Kummassakin muotoilussa esitetään tarkasti se asia, jonka joku on esittänyt, mutta kielellinen muoto on sovitettu lauseyhteyteen, kirjoittajan oman tekstin osaksi. Tässä tapauksessa on minä-ilmaisut muutettu hän-ilmaisuiksi. Jos epäsuora lainaus esitettäisiin paljon myöhemmin, olisi myös ilmaisu ”viime yönä” korvattava toisella, esimerkiksi ”edellisyönä”. Muutenhan ”viime yö” tulkittaisiin väärin.
Epäsuoran lainauksen johdantolause, kuten ”Pekka sanoi”, on sekin lupaus. Se lupaa, että toistetaan asiasisältö, joskaan ei ehkä kaikkea, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut jossakin yhteydessä.
Enemmän vapauksia voidaan ottaa selostuksessa, joka ehkä ilmoitetaan jonkun sanomisiin perustuvaksi, mutta kuitenkin esittäjän itsensä käsityksenä. Selostus sisältää siis kannanoton, jossa jokin esitetään tosiasiana tai omana käsityksenä, ei toisen mielipiteenä. Esimerkki: Pekka oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tähän voidaan liittää lievennykseksi vaikkapa sana ”kuulemma”, mutta se ei muuta selostusta lainaukseksi.
Haastattelujen sisältämät lainaukset eivät yleensä koskaan ole sanatarkkoja, vaikka ne usein esitetään lainausmerkeissä tai muuten suoran lainauksen tavoin. Tämä johtuu jo siitä, että haastateltavan puhe usein sisältää puhekielisyyksiä, puheelle ominaisia täytesanoja ja toistoa, katkonaisia virkkeitä jne. Sen toistaminen täysin tarkoin saattaisi haastateltavan ja hänen asiansa jopa naurettavaan valoon. Jos haastateltava esittäisi asian viimeistellyn kirjakielisesti, kyseessä ei enää olisi aito haastattelutilanne. Niinpä toimittaja pyrkii muokkaamaan ja tiivistämään puhutut sanat yleiskieliseksi tekstiksi. Hyvään lehtimiestapaan kuuluu, että haastateltu saa tekstin luettavakseen ja voi saada sen korjatuksi, jos hänen sanojensa asiasisältö on esitetty väärin.
Erilaisten lainausten ja selostusten erottaminen toisistaan on tärkeää, jotta ei anneta väärää käsitystä kenenkään puheista tai kirjoituksista. Tämä vaatii erityisen huomion kiinnittämistä asiaan, sillä puhekielessä ei juurikaan käytetä suoria lainauksia, ja epäsuora lainaus ja selostus helposti sekaantuvat toisiinsa.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki suoran ja epäsuoran lainauksen välimuodot tai yhdistelmät olisivat virheellisiä.
Seuraavassa esimerkissä on sama asia kahdenlaisena epäsuorana lainauksena (lauseenvastiketta ja sivulausetta käyttäen), suorana lainauksena ja eräänlaisena sekamuotona:
Viimeksi mainitun laista ”sekamuotoista” lainausta on usein – myös tämän oppaan aiemmassa versiossa – pidetty hyvään kieleen sopimattomana. Käytäntö on kuitenkin vanha, eikä se aiheuta väärinkäsityksiä. Lainausmerkkien käyttö tekee selväksi, että kyse on suorasta lainauksesta, vaikka sen edellä onkin että-sana. Puheessa sekamuotoinen lausuma voi olla tulkinnanvarainen, mutta puheessa lainausmerkkejä usein vastaa äänensävyn muuttaminen, joka osoittaa, että lainataan toisen sanoja.
Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan että-sanan kuvauksessa (kohta I 2 b) kerrotaan, että sekä kansanomaisessa kielessä että yleiskielessä käytetään että-sanaa ”erityisissä tyylilajeissa suoraa esitystä [= suoraa lainausta] johtolauseeseen liitettäessä”. Iso suomen kielioppi (§ 1466; painetussa kirjassa otsikkona Sekamuoto, eläytymisesitys ja vapaa (epä)suora esitys, verkkoversiossa Miksi perinteinen jako ei riitä) puolestaan esittää tällaisista ja eräistä muista esitystavoista seuraavan: ”Sekamuodosta puhuminen ei ole optimaalista, koska siitä voi saada käsityksen, että tämä varsin yleinen käytäntö – puhutussa kielessä lähes yksinomainen – olisi jotenkin taitamatonta ja että kieliopintekijöiden muotoilemat ideaalityypit olisivat ensisijaisia.”
Jos päättää käyttää suoraa lainausta, on syytä varautua vaivannäköön. Lainaus pitää pyrkiä varmistamaan alkuperäisestä lähteestä. Jos alkuperäinen lähde on vieraskielinen, tulisi etsiä sen julkaistu suomennos tai huolehtia siitä, että käännöksen tekee joku kyseistä kieltä ja asiaa tunteva.
Erityisesti jos aikoo lainata lainattua, kannattaa jokaiseen sitaattiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Mitä tunnetummasta lausumasta on kyse, sitä todennäköisemmin se esiintyy muuntuneissa, jopa vääristellyissä asuissa. Vaikka sitaatti olisikin täysin alkuperäisen tekstin mukainen ja mukana on vielä oikea lähdeviitekin, voi sitaatti olla asiallisesti väärä. Siteeratulla tekstillä on ehkä alkujaan tarkoitettu aivan muuta kuin siteeraaja panee sen tarkoittamaan. Usein tähän vaikuttaa se, että sitaatti on liian lyhyt eikä sisällä olennaista tietoa asiayhteydestä.
Sitaattien kriittisessä arvioinnissa ja alkuperäisen tekstin etsimisessä voi olla apua Wikiquote-sivustosta, varsinkin sen englanninkielisestä osasta. Sitä ei kannata pitää perimmäisenä tietolähteenä, mutta siinä voi olla hyödyllisiä viittauksia teoksiin, joista lainaukset ovat peräisin, tai kommentteja siitä, miten jonkun nimiin pantu mietelause onkin muualta peräisin.
Yleensä tulisi ilmoittaa, mistä lainaus on otettu ja kenen tekstistä on kyse. Tekijänoikeuslaki useimmissa tapauksissa suorastaan vaatii tätä, jos lainataan kirjallista teosta. Myös lainaamisen tarkoituksen kannalta lähteen ilmoittaminen on usein olennaista.
Lähde voidaan ilmoittaa monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan mainitaan, kenen sanoista on kyse, tai tämä voi ilmetä asiayhteydestäkin.
Toinen äärimmäisyys on tarkka tieteellinen lähdemaininta, joka yksilöi esimerkiksi kirjan kohdan sivun tarkkuudella.
Edellä oleva lainaus muuten havainnollistaa sitä, että lainauksen kirjoitusasua ei pidä korjata, vaikka se olisi virheellinen. Tässä tapauksessa ovat seuraavat asut kirjoitusajankohdan tai ainakin kirjoittajan oikeinkirjoituskäsitysten mukaisia: ”sitte” (nykyisin ”sitten”) ja ”kanooniseen” (nykyisin ”kanoniseen”). Kuitenkin selvä kirjoitusvirhe (painovirhe) eli kirjoittajan vahingossa tekemä virhe voidaan korjata, mutta tällöinkin muutos on merkittävä jäljempänä kuvattavalla tavalla.
Varsinkin tieteessä kuuluu hyviin tapoihin ilmoittaa myös ajatusten tai tietojen lähde, vaikka kyse ei olisi suorasta lainauksesta. Tällainenkin lähdemaininta voidaan tehdä eri tavoilla.
Lähdeviitteet kirjoitetaan yleensä sulkeisiin siten kuin edellä olevissa esimerkeissä. Tämä on myös tyyliohjeiden suositus, ja mm. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo yksiselitteisesti: ”Referoidun tai lainatun teoksen lähdetiedot merkitään tekstissä kaarisulkeisiin”. Kuitenkin varsinkin motot esitetään usein niin, että lähdeviite erotetaan lainauksesta ajatusviivalla tai kirjoitetaan omalle rivilleen esimerkiksi oikealle sisennettyinä, joko sellaisenaan tai niin, että edellä on ajatusviiva. Seuraavassa on neljä vaihtoehtoa, joista siis viimeinen on suositusten mukainen:
Tulin, näin, voitin. – Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.– Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.Julius Caesar
Tulin, näin, voitin. (Julius Caesar)
Lähdeviittausten toteuttamistavoista ks. kohtaa Lähdetiedot ja huomautukset. Käytännössä viittaukset usein toteutetaan alaviitteiden avulla, koska viittauksia on tieteellisissä teksteissä paljon. Ne häiritsisivät lukemista, jos ne olisivat tekstin seassa. Usein käytetään myös menetelmää, jossa viittaus on sulkeissa tekstin joukossa, mutta sisältää vain lyhyen merkinnän, esimerkiksi tekijän nimen yksinään tai yhdessä vuosiluvun kanssa, esimerkiksi ”(Korpela & Linjama 2003)”. Tällöin lopussa on kirjallisuusluettelo, josta lukija voi selvittää, mihin teokseen viitataan.
Tässä ei puututa tarkemmin viitejärjestelmiin, koska yleensä eri julkaisuilla on omat, usein hyvinkin tarkat sääntönsä, joihin niihin kirjoittavan on perehdyttävä. Silloin, kun kirjoittaja voi itse voi valita esitystavan, on tärkeintä se, että lukija saa tietää lainauksen lähteen riittävän hyvin niin, että hän voi tarvittaessa tämän tiedon perusteella hankkia alkuperäisteoksen käsiinsä mahdollisimman helposti. Lisäksi esitystavan on hyvä olla yhtenäinen sekä tyylisyistä että selvyyden vuoksi.
Tavallisin tapa ilmaista teksti lainatuksi on käyttää lainausmerkkejä. Tämä sopii hyvin silloin, kun lainaus on lyhyehkö ja osa tekstikappaletta.
Vaihtoehtona lainausmerkkien käytölle on lainatun tekstin kursivointi. Asiayhteydestä riippuu, milloin tämä on sopiva ja riittävän selkeä menettely. Etenkin, kun lainataan monia yksittäisiä sanoja tai lyhyitä katkelmia, kursivointi tekee tekstistä ehkä hiukan miellyttävämmän näköisen kuin lainausmerkkien käyttö. Tällöin kyse on usein ”lainaamisesta” vain melko väljässä merkityksessä.
Lähinnä kaunokirjallisessa esityksessä esitetään henkilöiden sanomiset niin, että aloitetaan uusi kappale ajatusviivalla. Lisätietoja tästä on kohdassa Ajatusviiva repliikkiviivana.
Lainaus voidaan esittää myös erillisenä tekstilohkona niin, että se taitoltaan erottuu muusta tekstistä. Tämä on varsinkin pitkille lainauksille sopiva tapa. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset (lohkolainaukset).
Lainaukseen liittyy yleensä johtolause eli lause, joka ilmoittaa, kenen sanoista on kyse, kuten ”Pekka sanoi”. Johtolause voidaan liittää lainaukseen usealla tavalla:
Etenkin jos lainaus on usean kappaleen mittainen, on yleensä parasta esittää se omana lohkonaan, ikään kuin muusta tekstistä erotettuna laatikkona. Tavallista on käyttää sisennystä. Sen sijaan tai sen ohella voidaan käyttää myös poikkeavaa fonttia. Esimerkiksi web-sivulla voi myös käyttää poikkeavaa taustaväriä. Voidaan jopa korostaa laatikkomaisuutta sillä, että lainauksen ympärillä on reunaviivat.
Tavallisesti tällöin ei käytetä lainausmerkkejä, koska käytetty ulkoasu jo erottaa lainauksen muusta tekstistä. Ulkoasun viesti ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen, ja ääneen luettaessa se katoaa kokonaan. Tämän takia pitäisi tehdä lukijalle muilla keinoin selväksi, että kyseessä on lainaus. Yleensä on syytä esittää ennen pitkää lainausta lyhyt selitys, millaisesta lainauksesta on kyse, ja lainauksen jälkeen tarkempi lähdeviite.
Tietoturvan parantaminen vähentää väistämättä käytön mukavuutta ja päinvastoin. Monet sovellukset ovat tietoturvan kannalta huonoja juuri siksi, että niissä on painotettu liikaa käyttömukavuutta.
(Petteri Järvinen: Tietoturva & yksityisyys. Docendo, 2002. Sivu 43.)
Pitkän lainauksenkin voi kyllä kirjoittaa lainausmerkkejä käyttäen. Silloin suosituksena on, että lainausmerkki on normaalisti vain alussa ja lopussa. Kuitenkin kielitoimiston suositus lisää tähän poikkeuksen: ”Hyvin pitkässä lainauksessa selvyyden vaatiessa voidaan lainausmerkkejä käyttää kunkin kappaleen alussa ja lopussa.” Mutta on varsin kyseenalaista, parantaako menettely selkeyttä. Pikemminkin syntyy epäselvyys. Jos on peräkkäin kaksi kappaletta, joista kummankin alussa ja lopussa on lainausmerkki, niin on luonnollista ajatella, että ne ovat kaksi eri lainausta – ehkä samasta lähteestä, mutta eri kohdista.
Tästä toisaalta seuraa, että jos haluaa kirjoittaa peräkkäin useita lainauksia, on syytä tehdä selväksi niiden erillisyys. Muutoin lukija saattaa olettaa, että kyse on edellä kuvatun käytännön mukaisesta yhdestä lainauksesta. Tilannetta voidaan selventää liittämällä kunkin lainauksen perään erikseen lähdeviite, joka tällöin varsinaisen tehtävänsä lisäksi tekee selväksi lainausten erillisyyden.
Joskus on menetelty niinkin, että pitkässä lainauksessa on lainausmerkki jokaisen kappaleen alussa, mutta ei lopussa, paitsi viimeisen lopussa. Näin on tehty esimerkiksi Kielikellon 6 (1973) artikkelissa Miten merkitä päivämäärät? Tämä ei ole suomen kielen nykyisten normien mukaista. Sama koskee vuoden 1992 raamatunsuomennoksen käytäntöä, jossa pitkä lainaus saattaa sisältää lainausmerkkejä siihen sisältyvien jakeiden alussa satunnaisen näköisesti (esim. 5. Moos:n alussa).
Suoran lainauksen tekstiä ei yleensä saa muutella. Lainaaja ei tietenkään saa muuttaa tekstiä omien käsitystensä ja tavoitteidensa mukaiseksi, ei edes näennäisen viattomalla tavalla, kuten selvän asiavirheen korjaamisella. Kirjoitusvirheitäkään ei saa korjata ilman, että merkitään, että tekstiä on muutettu.
Kuitenkin on sallittua, usein jopa välttämätöntä, tehdä lainaukseen muutoksia, joita lainaamisen tarkoitus vaatii. Ensinnäkin voidaan lainauksesta jättää pois tekstiosuuksia, joilla ei ole vaikutusta siinä asiayhteydessä, jossa lainausta käytetään. Poistot on kuitenkin merkittävä, eivätkä ne saa johtaa siihen, että alkuperäisen tekstin sisällöstä saa väärän käsityksen. Toiseksi voidaan lisätä selventäviä sanoja tai jopa vaihtaa sanoja toisiin, jotta lainaus olisi sisällöltään ymmärrettävä. Esimerkiksi lainatussa tekstissä olevat pronominit, kuten ”hän”, jäävät usein vaille viittauskohdetta, ellei niihin liitetä selittäviä sanoja. Vapaata puhetta lainattaessa on yleensä suorastaan välttämätöntä muokata esitystä kirjakielen suuntaan.
Yleisesti käytetyt muutosten merkinnän tavat ovat seuraavat:
Muutosten merkintä ei siis ole mitenkään täydellistä, eikä siitä voi päätellä lainatun tekstin tarkkaa asua. Tämä ei ole niiden tarkoituskaan. Muutosten merkinnät vain ilmoittavat, että tekstiä on lainattaessa muutettu. Lukija, joka haluaa tarkasti verrata lainausta alkuperäiseen tekstiin, joutuu kuitenkin tekemään sen erikseen.
Englannin kielessä kirjoitetaan poiston merkintä usein hakasulkeisiin: […]. Suomen kielessä ei vastaava tapaa ole juuri käytetty, eikä tapa edistä selvyyttä. Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan, että poistoa osoittavat ajatusviivat merkitään usein hakasulkeisiin, siis [– –], etenkin silloin, kun on poistettu kokonainen virke tai useampia virkkeitä tai pitempikin jakso. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan samaan tapaan, että ajatusviivat ”voi merkitä” hakasulkeisiin. Lisäys ”Hakasulkeet eivät kuitenkaan ole tässä välttämättömät” voidaan ymmärtää niin, että hakasulkeita suorastaan suositellaan. Kielitoimiston ohjepankin sivu Ajatusviiva poiston merkkinä esittää ajatuksen vieläpä selvemmin.
Poiston merkkinä käytetään myös muun muassa ellipsiä tavallisten sulkeiden välissä, siis (…). Se ei ole minkään suosituksen mukainen.
Englannin kielessä merkitään lainauksiin usein sellaisetkin muutokset, joissa vain on vaihdettu lauseyhteyden mukaisesti sananalkuinen versaalikirjain gemenaksi, esimerkiksi ”[t]his”, kun sana on lähteessä virkkeen alussa asussa ”This”, Tällainen on täysin tarpeetonta, mutta sitä on alkanut esiintyä jossain määrin suomen kielessäkin.
Joskus voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluuko lainauksessa oleva merkintä, kuten ”– –” tai ”[kissa]”, lainattuun tekstiin vai onko se lainaajan merkintä. Näin käy etenkin silloin, kun lainattu teksti sisältää lainauksen. Asian voi joskus hoitaa sellaisella maininnalla kuin ”(hakasuljehuomautus alkutekstissä)” ennen lainausta tai sen jälkeen. Teoksessa, jossa tällainen ongelma esiintyy merkittävässä määrin, voisi käyttää tapaa, jossa kaikki teoksen tekijän merkinnät lainausten sisällä esitetään esimerkiksi eri värillä tai alleviivattuina.
Seuraavassa on kokonainen kappale eräästä alkuperäistekstistä (vanhasta lakitekstistä):
Lainaukseen saatettaisiin ottaa siitä vain osa seuraavasti tilanteessa, jossa olennaista on vain lyhyehkö osa tekstistä.
[Asunto-osakeyhtiö] on – – velvollinen – – pitämään kunnossa huoneistoon asennetut sellaiset – – vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huoneistoihin.
(Asunto-osakeyhtiölain 78 §:n 2. momentti.)
Esimerkki on vanhasta asunto-osakeyhtiölaista. Lakia muutettiin perusteellisesti vuonna 2010.
Vapaata eli valmistelematonta puhetta ei yleensä saa lainata sellaisenaan, suoraan puheesta litteroituna eli kirjoitettuun asuun siirrettynä. Olisi suorastaan tökeröä esittää esimerkiksi haastatellun vastaus aivan sellaisenaan kaikkia niinku- ja tota-sanoja, änkyttämisiä, sanantoistoja ja puhekielisiä muotoja myöten.
Suomen Tietotoimiston (STT) ”Tyylikirja” esittää luvussa Jutun kieli ja sisältö seuraavat ohjeet (toimittajille):
[Kohdassa 4.5 Tyylistä:] Editoi sitaatit yleiskielen kieliopin mukaisiksi, poista turhat sidesanat ja toisto mutta säilytä aina haastatellun käyttämät sanat ja mahdollisimman pitkälle myös lauserakenne.– –[Kohdassa 4.6.6 Suorat sitaatit:] Voit editoida puhetta sen verran kuin on välttämätöntä, mutta et muuten. Jollei se riitä, tyydy epäsuoraan lainaukseen.
Jos STT:n ohjetta noudatetaan kirjaimellisesti, korjataan sanojen murteelliset muodot yleiskielisiksi (esimerkki: olis → olisi), mutta murteelliset sanat (esimerkki: alvariinsa) säilytetään. Tämä on ongelmallista ymmärrettävyyden kannalta, etenkin siksi, että murresanalla on usein eri merkityksiä eri murteissa.
Melko usein käytetään lainauksissa sellaista merkintää kuin ”[!]” tai ”[sic]” korostamaan, että tekstissä oleva erikoinen tai virheellinen kirjoitusasu tai asia on todella alkuperäisestä lainatusta tekstistä eikä lainaajan tekemä kirjoitusvirhe. Monet lukijat eivät kuitenkaan tunne tätä tapaa, vaan saattavat ihmetellä sitä. Jos on tarpeen erityisesti korostaa, että esimerkiksi jokin kirjoitusvirhe on alkutekstissä, niin asia on paras sanoa erikseen lainauksen jälkeen.
Ulkonaiset korostukset, kuten kursivointi, on pyrittävä säilyttämään alkutekstin mukaisina. Korostuksia ei siis pidä poistaa eikä lisätä.
Jos kuitenkin lisätään korostus, koska jonkin sanan tai ilmauksen korostaminen on lainauksen tarkoituksen kannalta tärkeää, on lainauksen yhteydessä (tai ehkä lainauksen sisällä hakasulkeissa) mainittava asiasta, esimerkiksi lainausta edeltävässä johdannossa ”(Korostus minun)”. Joskus käytetty ilmaus ”Korostus kirjoittajan” on hyvin epäselvä: kumman kirjoittajan, lainatun vai lainaavan tekstin kirjoittajan? Usein käytetään sentapaista merkintää kuin ”(kurs. NN)”, missä ”NN” ovat lainaajan nimikirjaimet. Tämä on kielellisesti hiukan outo tapa lyhentää ”(kursivointi NN:n)” eikä varmaankaan avaudu kaikille lukijoille. Yksinkertaisinta ja selvintä on kirjoittaa lainaus sellaisenaan ja sitä ennen tai sen jälkeen kiinnittää omassa tekstissä huomiota tärkeään ilmaukseen.
Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa ja kieliä käsittelevissä teksteissä esiintyy usein vieraskielisiä lainauksia. Muutoin vieraskielisiä lainauksia käytetään lähinnä tieteellisissä julkaisuissa ja niissäkin harvoin.
Kielenopetusta ja kielitiedettä lukuun ottamatta on useimmiten parasta esittää lainattava, alkujaan vieraskielinen teksti suomennoksena. Ensisijaisesti on syytä käyttää julkaistua suomennosta, jos se on olemassa. Suomentaja on syytä aina mainita alkuperäisen kirjoittajan lisäksi.
Useimmiten ei voida olettaa kaikkien lukijoiden osaavan lainattavan tekstin alkukieltä. Kieltä osaavillekaan ei alkukielinen versio yleensä ole hyödyllisempi kuin suomennos. Joskus kuitenkin alkuteksti on tarpeen, jos tekstissä on erityisen vaikeasti käännettävissä oleva ilmaus tai jos alkukielinen asu on lainauksen tarkoituksen kannalta olennainen. Tällöinkin on syytä yleensä esittää myös suomennos. Jos suomennos antaa riittävän hyvän käsityksen sisällöstä, mutta alkuteksti voi auttaa ymmärtämään vivahteita paremmin, voi alkutekstin esittää alaviitteessä, loppuviitteessä tai (hypertekstissä) sivulla, johon viitataan linkillä.
Vieraskielisiä lainauksia koskevia sääntöjä esitetään vain harvoissa oppaissa ja ohjeissa. Kansainvälisesti ohjeet ovat jossain määrin ristiriitaisiakin sen suhteen, missä määrin lainauksen asua, erityisesti välimerkkien käyttöä, on syytä muuttaa. Seuraavia periaatteita voi kuitenkin pitää suositeltavina:
Lehdissä käytetään usein otsikoita, jotka ovat muodoltaan ikään kuin lainauksia. Niissä nimetään henkilö tai organisaatio, ja sitten on kaksoispiste ja jokin lausuma. Yleensä kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan kaksoispistettä käytetään lyhyyden takia suunnilleen merkityksessä ’on esittänyt, että’.
Tavallista on, että tällöin lausuma aloitetaan versaalilla (isolla kirjaimella). tätä on pidetty virheellisenä artikkelissa Iso vastaan pieni – korkeakouluopiskelijoiden alkukirjaimet Kielikellossa 3/2003. Kuten kaksoispisteen käytön kuvauksessa todetaan, kielitoimiston nykyisen kannan mukaan versaali ja gemena ovat molemmat hyväksyttäviä tässä.
Esimerkissä on selvästi kyse lausuman sisällön selostamisesta omin sanoin, sille korkein oikeus ei käytä sellaisia sanoja kuin ”käräjäreissu”. Tässä viitataan tuomioon KKO 2003:8, jossa asia on ilmaistu aivan toisin sanoin.