Tässä käsitellään kirjallisuusviitteiden ja muiden lähdetietojen esittämistä sekä tekstiin liitettäviä, varsinaisesta tekstistä erillisiä huomautuksia. Näiden yhteys on siinä, että huomautukset sisältävät enimmäkseen lähdetietoja tai viittauksia niihin.
Kirjallisiin ja muihin lähteisiin viitataan yleensä kolmesta syystä:
Tieteellisen julkaisemisen vaatimuksiin kuuluu lähteiden tarkka ilmoittaminen. Tätä perustellaan usein sillä, että lukija voi tarkistaa asioita. Tämä perustelu on kuitenkin lähinnä kuvitteellinen, koska hyvin harva lukija seuraa lähdeviittauksia tarkistaakseen, mitä todella sanotaan siinä teoksessa, johon kirjoittaja viittaa. Onhan viitteessä mainitun teoksen hankkiminen luettavaksi yleensä niin työlästä ja aikaa vievää, että täytyy olla todella motivoitunut ryhtyäkseen siihen.
Lisäksi hyvin usein viitataan vain johonkin teokseen yleensä, ei sen nimenomaisiin kohtiin. Harva lukija jaksaa kahlata läpi tuhatsivuisen kirjan nähdäkseen, tukeeko se lyhyen artikkelin kirjoittajan väitteitä.
Lähdetiedoilla on kuitenkin oma merkityksensä muutenkin kuin esitykselle asetettujen vaatimusten täyttämisessä. Ensinnäkin lähdetietojen puuttuminen tai niukkuus herättää epäilyjä. Toiseksi tarkistamisen mahdollisuus on joskus hyvin olennainen, etenkin, jos syntyy epäilyksiä tai kiistoja. Kolmanneksi asiantunteva lukija voi arvioida lähteiden käytön kattavuutta esimerkiksi siitä, puuttuuko jokin alan tunnettu ja olennainen teos lähdeluettelosta.
Hyödyllinen lähdeviittaus tieteellisessä esityksessä on yleensä sellainen, joka yksilöi, mikä lähteenä käytetyn teoksen kohta tukee jotakin nimenomaista väitettä tai selittää tai täydentää sitä.
Arvosteluissa, selvityksissä, ehdotuksissa, oppikirjoissa ym. on usein syytä viitata lähteisiin, kenties jopa tieteellisen esityksen tarkkuudella. Tämä koskee myös tilanteita, joissa ei ole mitään ulkoa asetettua muotovaatimusta.
Lähdetietojen esittämiseen on monia käytäntöjä, ja kustantajilla, oppilaitoksilla, yrityksillä ym. on usein omat ohjeensa, ehkä hyvinkin yksityiskohtaiset.
Seuraavassa esitettävät tiedot yrittävät kuvata useimmille ohjeille yhteisiä periaatteita, jossain määrin myös niiden eroja. Lisäksi ehdotetaan käytäntöjä, joita voi noudattaa silloin, kun ei ole noudatettava mitään erityistä ohjeistoa.
Aiheesta on myös kansallinen standardi, SFS 5989:2012, joka perustuu kansainväliseen standardiin ISO 690:2010. (Aiempi kansallinen standardi SFS 5342 Kirjallisuusviitteiden laatiminen perustui kansainvälisen standardin edelliseen versioon.) Näitä standardeja ei kuitenkaan sellaisinaan noudateta kovinkaan laajasti mm. siksi, että ne monessa asiassa poikkeavat tyylioppaiden, kustantajien ym. antamista ohjeista. Lisäksi ne jättävät monia käytännössä tärkeitä kysymyksiä avoimiksi.
Tärkeintä on
Muualla kuin tieteellisissä julkaisuissa ja opinnäytteissä riittää yleensä esimerkiksi kirjan nimen ja tekijän nimen tai vain sukunimen ilmoittaminen. Jos kirjasta on julkaistu erilaisia laitoksia (kuten korjattuja painoksia), tulisi yksilöidä laitos. Painovuosi on hyvä ilmoittaa mm. siksi, että se auttaa varmistamaan, mihin laitokseen viitataan, ja myös auttaa arvioimaan lähteen ajanmukaisuutta. On tärkeämpää kirjoittaa nämä olennaiset tiedot täysin oikein kuin esittää suuri määrä toissijaisia tietoja.
Tavallisessa asiatekstissä sekä lähdeviittaukset että kirjallisuussuositukset voi hyvin esittää tällä tavoin. Niiden avulla kirja löytyy kirjakaupasta tai kirjastosta tai tietokannasta. Esimerkiksi kustantajan, painopaikan tai ISBN-numeron ilmoittaminen on yleensä turhaa ja vain tekee esityksestä sekavamman näköisen.
Seuraavassa esimerkissä viitataan teokseen sen nimellä ja tekijöiden nimillä, mutta lisäksi yksilöidään laitos, koska teoksesta on julkaistu kaksi laitosta (erisisältöistä painosta).
Verkkojulkaisemisen periaatteista ja menetelmistä kerrotaan kirjassa Korpela & Linjama: Web-suunnittelu (2. laitos 2005).
Seuraava taulukko luettelee lähdetiedon elementit (tietoalkiot) niiden tavanomaisessa järjestyksessä. Taulukko ensimmäisessä sarakkeessa olevat elementtien nimitykset ovat tämän kirjoittajan ehdottamia suomenkielisiä vastineita englanninkielisille termeille.
| Elementti | Esimerkki | Tarve, kun lähteenä on kirja |
|---|---|---|
| Laatija(t) | Antti Tuuri | Aina jos yksilöitävissä |
| Nimi | Talvisota | Aina; tarvittaessa annetaan nimi |
| Media | Aina jos ei painojulkaisu | |
| Karttasarja | Jos sarjaan kuuluva kartta | |
| Mittakaava | Hyödyllinen, jos kartta, pohjapiirros tms. | |
| Nimen täydennykset | Jos tarvitaan olennaista lisätietoa | |
| Laitos | Aina jos ei ensimmäinen laitos | |
| Toissijaiset laatijat | Jos esim. kääntäjä on tarpeen mainita | |
| Paikka ja julkaisija | Helsinki, SSK | ISO 690:n mukaan pakollinen |
| Aika | 1989 | Yleensä aiheellinen, ISO 690:n mukaan pakollinen |
| Muutosajankohta | Aina, jos tiedossa, kun kyseessä on verkkoaineisto | |
| Hakuajankohta | Aina, jos kyseessä on verkkoaineisto | |
| Sarjan nimi ja numero | Aina, jos julkaisun voidaan katsoa olevan osa sarjaa | |
| Standarditunnus | 951-643-310-3 | ISO 690:n mukaan pakollinen, jos olemassa |
| Osoite | Aina, jos kyseessä on verkkoaineisto | |
| Sijainti | Tarpeen, jos kyseessä on tietolähde, jonka tiedetään olevan harvinainen | |
| Muut tiedot |
Käytännössä lähdetietojen esittämisessä tarvitaan välimerkkejä ja koodeja esimerkiksi seuraavasti:
Lähdetiedoissa tulisi viitata siihen teoksen versioon, jota on käytetty lähteenä, kuten tiettyyn laitokseen. Laitos tulisi ilmoittaa, ellei kyseessä ole ensimmäinen laitos. Laitos (englanniksi edition) tarkoittaa teoksen versiota, joka poikkeaa aiemmasta versiosta sisällön, kuvituksen tai muun olennaisen seikan kannalta. Jos sen sijaan kyseessä on muuttamaton uusintapainos, viitataan kyseisen version ensimmäiseen julkaisuvuoteen, ei painovuoteen.
Lähdetietojen esittämisen laajuudessa ja välimerkkien käytössä on paljon vaihtelua. Seuraavassa ensimmäinen esimerkki sisältää käytännölliset vähimmäistiedot luettavasti muotoiltuna, toinen lisäksi ISO 690:n vaatimat tiedot sen esimerkkien (ja monien käytäntöjen) mukaisessa asussa.
Teoksen nimi on usein selvästi kaksiosainen siten, että ensimmäinen osa voisi yksinäänkin olla nimi ja jälkimmäistä osaa voi pitää selventävänä tai täydentävänä alanimenä. Alanimi on tavallisesti kirjan kanssa ja nimiösivulla omalla rivillään ja pienemmällä fontilla kuin nimen ensimmäinen osa.
Teosta koskevissa tiedoissa esimerkiksi Suomen kansallisbibliografiassa alanimi erotetaan alkuosasta kaksoispisteellä, jonka molemmin puolin on välilyönti:
Käytäntö vaihtelee sen suhteen, aloitetaanko alanimi virkkeen tavoin eli versaalikirjaimella. Versaalin käyttö lienee ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun erottimena käytetään kaksoispisteen sijasta pistettä (jonka edellä ei käytetä välilyöntiä):
Jos tekstissä mainitaan teoksen nimi alanimineen, ei pisteen käyttö erottimena ole järkevää, koska pisteellä on tekstissä omat tehtävänsä. Jos käytetään kaksoispistettä, ei sen edellä ole syytä käyttää välilyöntiä, koska tällainen poikkeaisi välimerkkien normaalista käytöstä. Käytännöllisin ratkaisu on ehkä ajatusviivan käyttö erottimena:
Lähdetiedot pitäisi yleensä ottaa lähteestä itsestään. Muualta otetut tiedot ja huomautukset merkitään standardin mukaan hakasulkeisiin.
Lähdetietojen tarkistamiseen voi kuitenkin olla tarvetta silloin, kun itse lähteessä olevat tiedot ovat tulkinnanvaraisia tai kun esimerkiksi toimittaja tai kääntäjä huomaa lähdetiedot puutteellisiksi tai epäilee niissä olevan virheitä. Lähdetietojen tarkistamisessa on usein apua seuraavista:
Käytössä on monia erilaisia tapoja viitata webissä oleviin tietolähteisiin. Jos muoto on valittavissa, voi käyttää seuraavantapaista viittausta:
”Viitteiden käytön runsaus on paljolti tutkielma- ja kirjoittajakohtainen valinta, joka riippuu lisäksi julkaisufoorumista ja oletetusta lukijakunnasta.” (Stadian opinnäytetyöohje, kohta ”Lähdeviitteet”, <http://www.teli.stadia.fi/Opiskelu/Opinnaytetyo-ohje/Viitteet/>. Haettu 5.10.2003.)
Tässä siis web-osoite (URL) on kirjoitettu merkkien ”<” ja ”>” väliin, jotta olisi yksiselitteistä, mitkä kaikki merkit kuuluvat osoitteeseen.
Merkkien ”<” ja ”>” käyttö on yksi Internet-määrittelyssä RFC 3986 kuvatuista tavoista esittää URL tekstissä. Se mainitsee myös lainausmerkeillä erottamisen ja välilyönneillä tai rivinvaihdoilla erottamisen.
Varsin yleinen on sellainen käytäntö, jossa mitään tällaisia rajoitinmerkkejä ei ole, mutta se voi johtaa epäselvyyksiin, jos osoite jakautuu usealle riville. Toisaalta ongelma voidaan käytännössä painotekstissä usein ratkaista kirjoittamalla osoite muusta tekstistä poikkeavalla tavalla, esimerkiksi kursiivilla. Varsin tavallista on jättää osa http:// pois, vaikka se periaatteessa on olennainen osa osoitetta. Ks. kohtaa Web-osoitteet.
Kuvaavaa on, että esimerkissä mainittu osoite ei toimi enää. Tyypillisesti verkkosivustoja uusitaan parin vuoden välein niin, että kaikki sivustoon muualta viittaavat linkit menevät rikki.
Edellä olevassa esimerkissä on käytetty sanaa ”Haettu”, vaikka kielenhuollon esimerkeissä on sana ”Viittauspäivä” ja käytännössä yleisin taas lienee ”Viitattu”. Tässähän ei tarkoiteta mitään viittauksen ajankohtaa, vaan sitä, milloin kirjoittaja on hakenut web-sivun. Sana ”luettu” ei olisi yhtä tarkka, koska olennaista on, minkä päivän versiota on käytetty, ei se, milloin viittaaja on sitä lukenut. (Sivuhan voidaan esimerkiksi tallentaa tai tulostaa ja sitten lukea joskus myöhemmin.)
Jonkinlainen päiväys on olennainen siksi, että sivujen sisältö voi muuttua. Joskus päiväys voi auttaa lukijaa selvittämään esimerkiksi arkistosta http://www.archive.org ainakin suurin piirtein, mikä sivun sisältö on ollut kyseisenä ajankohtana.
Sivun otsikon mainitseminen osoitteen lisäksi on usein hyödyllistä, koska otsikko kuvailee sisältöä. Lisäksi otsikko voi olennaisella tavalla auttaa sivun etsimisessä, jos sen osoite on muuttunut. ”Otsikko” voi tässä tarkoittaa sivun näkyvää pääotsikkoa tai ns. ulkoista otsikkoa, joka näkyy mm. selaimen yläpalkissa.
Kielikellon 2/2006 artikkelissa Viittaaminen sähköisiin lähteisiin ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on ensimmäisenä esimerkkinä verkkosivuun viittaamisesta seuraava.
Paikkala, Sirkka: Nimi- ja sanasemantiikkaa Slovakiasta. Virittäjä [verkkolehti].
2005, nro 3. Saatavissa: <http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/verkkolehti/
2005_3.html. [Viittauspäivä 11.5.2006.]
Sana ”Saatavissa” on tarpeeton ja jopa harhaanjohtava: eihän verkkosivu välttämättä suinkaan ole (ainakaan kyseisestä osoitteesta) saatavissa silloin, kun joku lukee viittauksen. Viittauksen voisi tiivistää seuraavaksi:
Paikkala, Sirkka: Nimi- ja sanasemantiikkaa Slovakiasta. Virittäjä [verkkolehti]. 2005, nro 3. <http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/verkkolehti/
2005_3.html>. [Haettu 11.5.2006.]
Wikipedia ei luonteensa takia muodosta minkäänlaista auktoriteettia. Siihen viittaminen tietolähteenä on useinkin aivan turhaa, koska valistunut lukija osaa itsekin helposti etsiä aihetta koskevan sivun Wikipediasta ja valistumaton taas liian helposti pitää Wikipediaa luotettavana lähteenä.
Jos Wikipediaan kuitenkin viitataan, kannattaa harkita, viitataanko
sivun tiettyyn versioon. Tällainen viittaaminen nimittäin huolehtii siitä,
että lukija näkee sivun sellaisena kuin viittaaja sen näki, ilman myöhempiä,
ehkä hyvinkin laajoja tai muuten
olennaisia muutoksia. Wikipedian sivujen vasemmanpuoleisimmassa
palstassa on Työkalut-kohdassa Ikilinkki-niminen linkki, jonka
osoitteen voi kopioida tällaista tarkoitusta varten. Osoitteet ovat
sentapaisia kuin
http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kiina&oldid=8407405
eli ne sisältävät versionnumeron, eivät päivämäärää. Sivulta, johon linkki viittaa,
kyllä ilmenee päivämäärä, jolloin versio oli muodostunut. Selvyyden vuoksi kannattaa yleensä kirjoittaa
tämä päivämäärä linkin yhteyteen.
Wikipedian Kiina-sivu (29.4.2010) käyttää Kiinan yhteiskuntajärjestelmästä nimitystä ”sosialistinen markkinatalous”.
Jos lähdetietoja esitetään vain vähän ja lyhyessä muodossa, ne voidaan esittää itse tekstissä. Käytännössä ne silloin yleensä pannaan sulkeisiin. Etuna on, että lukijan ei tarvitse katsoa minnekään muualle nähdäkseen, mitä on käytetty lähteenä. Haittana on, että lähdetieto voi häiritsevästi katkaista esityksen.
Useimmiten lähdetiedot esitetäänkin erillään varsinaisesta tekstistä esimerkiksi jollakin seuraavista tavoista:
Alaviite tarkoittaa sivulla alhaalla, varsinaisen tekstin alapuolella olevaa huomautusta. Huomautus voi olla lyhenteen tai muun merkinnän selitys, lähdeviittaus, väitteen perustelu, lisätieto tms. Usein nämä huomautukset esitetään pienemmällä fontilla kuin tavallinen teksti ja erotetaan siitä vaakaviivalla. Alaviitteeseen on varsinaisessa tekstissä jonkinlainen viittaus, esimerkiksi numero.
Alaviitteeseen tai loppuviitteeseen viitataan varsinaisessa tekstissä esimerkiksi yläindeksinä olevalla numerolla¹. Numero kirjoitetaan yleensä kiinni siihen ilmaisuun², johon alaviite liittyy.
Loppuviite on vastaavanlainen huomautus kirjan luvun lopussa taikka koko kirjan tai muun teoksen lopussa oleviin huomautuksiin. Loppuviitteet saatetaan kirjoittaa normaalilla fonttikoolla, koska ei ole erityistä tarvetta osoittaa niitä tavallisesta tekstistä poikkeaviksi. Varsin usein loppuviitteitäkin kutsutaan alaviitteiksi.
Alaviitteisiin voidaan rinnastaa myös tekstin reunuksessa eli marginaalissa oleva huomautus, reunahuomautus. Niihin voidaan soveltaa samoja periaatteita kuin alaviitteisiin. Kuitenkin usein reunahuomautus esitetään ilman, että siihen on nimenomaista viittausta tekstissä. Tällöin luotetaan siihen, että reunahuomautuksen sijainti jo kertoo tarpeeksi selvästi, mihin kohtaan huomautus liittyy.
Alaviite voi olla kokonainen tekstijakso, joka koostuu yhdestä tai useammasta virkkeestä ja on ymmärrettävä irrallisenakin. Usein kuitenkin alaviitteissä käytetään tiivistä ja viitteellistä tyyliä, jossa oletetaan, että alaviite luetaan heti, kun on luettu kohta, jossa siihen viitataan. Tyyliin saattaa kuulua hyvinkin erikoisten lyhenteiden käyttö (esim. op. cit. = viimeksi mainitussa teoksessa). Tällainen esitystapa kuuluu usein tieteen käytäntöihin, mutta yleistajuiseksi tarkoitetussa tekstissä se on rasittava.
Alaviitteiden käyttöön liittyy monenlaisia ongelmia, joihin siis kannattaa etsiä vastauksia ensisijaisesti julkaisijan, oppilaitoksen tms. ohjeistosta. Tällöin on tärkeää selvittää kaikki peruskysymykset:
Erään perustellun näkemyksen alaviitteistä esittää Typografian käsikirja, kohta Viitteet ja lähdeluettelo.
Toisaalta kirjoittamisen välineet voivat vaikuttaa olennaisesti siihen, mikä on ylipäänsä mahdollista kohtuullisella vaivalla. Esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelman välineet alaviitteiden kirjoittamiseksi tuottavat yhdentyyppisen esityksen, ja sitä voi vain joissakin suhteissa muunnella ohjelman asetuksia säätämällä. Alaviitteiden toteuttaminen muilla tavoin, ”itse rakentamalla”, on monille kirjoittajille ylivoimaista.
Alaviitteitä tai loppuviitteitä pidetään usein välttämättöminä opinnäytetöissä ja tieteellisissä esityksissä. Alaviite vastaa sulkeissa olevaa huomautusta, mutta ei samalla tavoin katkaise varsinaista esitystä. Alaviitteissä voidaan esittää hyvinkin vähäpätöisiä huomautuksia.
Alaviitteet ovat toisaalta ongelmallisia, koska ne vaikeuttavat lukemista. Milloin lukijan oletetaan lukevan niitä? Kun varsinaisessa tekstissä on alaviitteen numero, lukija ei voi katsomatta tietää, onko alaviitteessä ehkä hänelle tärkeäkin huomautus, esitetyn väitteen tarkka perustelu, yhdentekevä pikkuasia vai periaatteen vuoksi esitettävä kirjallisuusviittaus. Lisäksi jos alaviite ei ole samalla sivulla, lukija joutuu etsimään sitä luvun lopusta tai kirjan lopusta tietämättä etukäteen, kummasta se löytyy. Huomautusten sijoittaminen alaviitteisiin voi siis häiritä enemmänkin kuin sulkeissa olevat huomautukset.
Alaviitteiden käytöstä lyhenteiden selittämiseen ks. kohtaa Tarkista ja selitä lyhenteet.
Jos voi itse valita esityksensä tyylin, kannattaa yleensä olla käyttämättä alaviitteitä tai käyttää niitä järjestelmällisesti vain yhdentyyppisten asioiden esittämiseen, esimerkiksi lähdeviittauksiin. Usein kuitenkin esitystavalle on asetettu vaatimuksia, jotka ehkä vaativat alaviitteiden käyttöä. Tällöinkin voi yleensä rajoittaa niiden käytön melko yhtenäiseksi niin, että lukija tietää, mitä alaviitteistä voi odottaa löytävänsä.
Verkkosivuilla ei alaviitteitä yleensä ole syytä käyttää. Niiden sijasta voi käyttää linkkejä. Aihetta käsittelee sivu Footnotes (or endnotes) on Web pages.
Alaviitteet yleensä numeroidaan. Erään näkemyksen¹ mukaan numerot pitäisi kirjoittaa itse alaviitteisiin normaaleina merkkeinä, ja tällöin pitäisi numeron jälkeen kirjoittaa piste ja välilyönti. Tavallisempaa on kuitenkin, että alaviitteet ovat yläindekseinä kuten viittauksissakin². Tällöin ei kirjoiteta pistettä, mutta kylläkin välilyönti.
Yleensä alaviite suositellaan aloittamaan versaalilla (”isolla alkukirjaimella”) kuten virke, vaikka se ei muodostaisikaan virkettä. Alaviitehän saattaa koostua jopa vain yhdestä sanasta. Kuitenkin versaalialkuisuudesta voidaan poiketa joissakin harvoissa tilanteissa, nimittäin samoista syistä kuin virkkeen alussa; ks. kohtaa Virkkeen aloittaminen versaalilla.
Selvyyden vuoksi on syytä lopettaa alaviite pisteeseen, vaikka alaviite olisi lyhyt eikä muodosta virkettä. Pistettä ei tietenkään kirjoiteta siinä harvinaisessa tapauksessa, että alaviite loppuu kysymys- tai huutomerkkiin.
Monien mielestä sekä versaalialkuisuus että pisteeseen lopettaminen ovat hiukan oudonnäköisiä, jos alaviitteet ovat hyvin lyhyitä. Jos alaviite on esimerkiksi vain parin sanan mittainen termin tai vieraan sanan selitys, tuntuu luontevammalta kirjoittaa vaikkapa ”¹ ylin arvosana” kuin ”¹ Ylin arvosana.” varsinkin, jos kaikki alaviitteet ovat lyhyitä. Tähän on kuitenkin hyvä ratkaisu se, että selityksessä mainitaan, mikä siinä selitetään. Tällöin alaviite on rakenteeltaan virke tai virkettä vastaava ilmaisu, jolloin versaalialkuisuus ja pisteloppuisuus kuuluvat asiaan. Esimerkiksi ”¹ Laudatur = ylin arvosana.” tai ”¹ Laudatur on ylin arvosana.” on selvä ja yksinkertainen. Kun lukija etsii sanaan liittyvää alaviitettä, se on helpompi löytää, kun se alkaa tällä sanalla.
Alaviitteisiin viittaamisesta ei juurikaan ole yleisiä sääntöjä. Sen sijaan julkaisusarjan, opinnäytetöiden ym. ohjeistoissa voi olla hyvinkin tarkkoja normeja. Seuraavia periaatteita voi noudattaa, jos muita ohjeita ei ole annettu.
Yleensä alaviitteet numeroidaan juoksevasti 1, 2, 3… sivun sisällä, kirjan luvun sisällä tai koko teoksessa. Tavallisin tapa viitata alaviitteeseen on kirjoittaa sen numero yläindeksiksi heti sen sanan tai muun ilmaisun perään, johon alaviite liittyy.
Vaikka suomalaiset yleiset normit kehottavat käyttämään numeroita, on melko tavallista käyttää alaviitteiden symboleina kirjaimia a, b, c jne. Tämä on ymmärrettävää etenkin silloin, kun tekstissä on paljon lukuja.
Aiemmin käytettiin usein asteriskia * numeroiden sijasta alaviitteen merkkeinä. Tämä on kuitenkin vanhahtavaa. Lisäksi se käy hankalaksi, jos tarvitaankin samalle sivulle monia alaviitteitä. Tällöin joudutaan käyttämään esim. kahta asteriskia toisen alaviitteen merkkinä, kolmea asteriskia kolmannen jne. tai varsin vanhahtavasti käyttämään lisäksi esim. ristiä †, kaksoisristiä ja pykälämerkkiä, jolloin ”numerointi” on *, †, ‡, §, **, ††, joka herättää nykyisin ihmetystä.
Numeron perään kirjoitetaan usein loppusulje ”)”, yleensä yläindeksityylillä. Loppusulkeen käyttö on kielitoimiston vanhan ohjeen (Kielikello 3/1998) mukaan kiellettyä, mutta uudemmassa ohjeessa (Kielikello 2/2006) kanta on lievempi: ”Viitenumeron ja alaindeksin jäljessä suljetta ei yleensä käytetä.” Standardi SFS 4175 sanoo: ”Luvun jäljessä voidaan käyttää oikeanpuoleista kaarisuljetta selvyyden vuoksi esimerkiksi paljon numeroita sisältävässä tekstissä.” Käytännössä sekaantumisvaara syntyy melko helpostikin. Yläindeksinä oleva luku saatetaan esimerkiksi joissakin tilanteissa tulkita potenssiin korotuksen merkiksi tai muunlaiseksi, esimerkiksi nimeen tai erityiseen merkintään kuuluvaksi yläindeksiksi.
EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa (kohdassa Alaviitteiden numerot) suositellaan kirjoittamaan yläindeksi sulkeisiin, esimerkiksi ”(¹)”. Tämä on kieltämättä selkeää ja toimii silloinkin, kun yläindeksinä oleva luku syystä tai toisesta muuttuu tavalliseksi luvuksi, mutta viittaus kyllä on häiritsevänkin näkyvä.
Loppuviitteisiin voi viitata samalla tavoin kuin alaviitteisiin, mutta usein on parempi vaihtoehto kirjoittaa viitteen numero tavallisella fontilla hakasulkeisiin, esimerkiksi ”[1]”. Jos tämä tuntuu häiritsevän korostavalta, voi merkinnän fonttia pienentää.
Kun taivutettuun lyhenteeseen liitetään viittaus ala- tai loppuviitteeseen, kirjoitetaan viittaus itse lyhenteen perään (esim. VTT¹:n) vai taivutuspäätteen jälkeen (esim. VTT:n¹)? Entä mitä tehdään, jos viittaus liitetään sanaan tai lyhenteeseen, joka on yhdyssanan alkuosa? Kirjoitetaanko viittaus alkuosan perään (esim. ATK²-osasto) vai koko sanan perään (ATK-osasto²)? Näistä aiheista ei ole yleisiä ohjeita, mutta järkeviä ovat yleensä seuraavat periaatteet:
Jos alaviitteessä on lyhenteen selitys, kannattaa lyhenne toistaa itse alaviitteessä, kuten edellä olevassa esimerkissä. Tällöin lukija helpommin näkee alaviitettä katsoessaan, mitä se selittää.
Vaikka myös sellainen viittaustapa kuin TVT4-ajokortti on mahdollinen, jos halutaan selittää juuri lyhennettä TVT, saattaa syntyä väärinkäsityksiä. Nykyisin erilaisissa lyhenteissä ja tunnuksissa esiintyy erikoisia käytäntöjä, jopa yläindeksiksi kirjoitettavia lukuja (esim. W³C). Lukija siis saattaisi luulla, että ilmaisussa TVT4 nelonen kuuluu itse lyhenteeseen!
Jos viittaus on virkkeen lopussa, niin yleisimmän käytännön mukaan
Käytäntöjä on kuitenkin monia. Erään käytännön mukaan kirjoitetaan koko virkkeeseen liittyvä viittaus ennen pistettä; tällöin pisteen jälkeinen viittaus liittyy vähintään kahden virkkeen muodostamaan jaksoon.
Toisaalta Terho Itkosen Uudessa kielioppaassa (tarkistanut ja uudistanut Sari Maamies, 3., tarkistettu painos, 2007, s. 49): otetaan seuraava kanta viitenumeron merkitsemiseen: ”Viitenumero kirjoitetaan tekstiin puoli riviaskelta korotettuna; se tulee ilman väliä edellisen sanan tai välimerkin jälkeen (ei koskaan välimerkin edelle).” Tämän mukaan virkkeen viimeiseen sanaan liittyvä viitenumero siis merkittäisiin vasta pisteen tai muun välimerkin jälkeen. Kirjoitettaisiin siis esimerkiksi ”Tämä tapahtui Borduriassa.42”, vaikka viite liittyisi vain Borduriassa-sanaan. Tämä kanta ei kuitenkaan ole kovin yleinen eikä ole omiaan edistämään selvyyttä, koska tällöin ei sanaan liittyvä viitenumero erotu koko virkkeeseen liittyvästä viitteestä. Toisaalta tällaisella merkinnän yksityiskohdalla on suhteellisen vähäinen käytännön merkitys, koska lukija ei voi itse viittauksesta päätellä yksiselitteisesti, miten pitkään tekstin osaan se liittyy, esimerkiksi liittyykö sanan jäljessä oleva viittaus vain kyseiseen sanaan vai parin sanan jaksoon.