Lyhenteet ja tunnukset

Versaalin ja gemenan (”isojen ja pienten kirjainten”) käyttöä lyhenteissä (esim. ”ATK” vai ”atk”?) käsitellään kohdassa Versaali lyhenteissä. Taivutuksen mer­kit­se­mis­tä lyhenteisiin käsitellään kohdassa Lyhenteiden ja tunnusten taivutus.

Pääsääntö: älä lyhennä

Miksi ei kannata lyhentää

Lyhentämisen ensimmäinen ja tärkein sääntö on, että lyhenteitä on vältettävä. Kun kirjoitetaan asia sanoilla, vältetään suuri joukko lyhenteiden ongelmia, kuten seuraavat:

• Lukijat eivät tunne kaikkia lyhen­teitä.
• Lukijat ymmärtävät lyhenteitä väärin.
• Lukijat tuntevat lyhenteen useassa merkityksessä eivätkä tiedä, mitä niistä tarkoitetaan.
• Lyhenteiden kirjoitusasu horjuu.
• Lyhenteiden taivuttaminen on hankalaa sekä kirjoittajalle että lukijalle. Tätä tar­kas­tel­laan jäljempänä erikseen, ja sitä koskee suuri joukko vaikeahkoja sääntöjä.
• Lyhenteet, varsinkin taivutettavat, hidastavat lukemista, etenkin ääneen lukemista.
• Lyhenteet antavat vaikutelman hätäisestä tyylistä, ”sähkekielestä”.

Vanha sääntö sanoo, että hyvässä kielessä ei käytetä muita lyhenteitä kuin kaikkein vakiintuneimpia, arvokkaimmassa tyylissä ei niitäkään.

Milloin voi lyhentää?

Lyhenteitä voidaan kuitenkin harkitusti käyttää, jos jokin seuraavista eh­dois­ta täyttyy;

• ilmaisun lyhentäminen on hyvin olennaista (esim. pitkässä luettelossa tai tekstissä, jossa pitkä ilmaisu toistuisi hyvin usein)
• ilmaisu on sulkeissa, alaviitteenä tai muunlaisena huomautuksena, joka poikkeaa normaalitekstistä
• lyhenne on hyvin yleisesti käytetty ja tunnettu (esimerkiksi lyhenne ”esim.”)
• lyhenne on käytännössä muodostunut tarkoittamansa asian nimeksi, joka saattaa olla jopa tunnetumpi kuin alkuperäinen ilmaisu (esim. ”CIA”, ”aids”, ”luki-häiriö”).

Sellaisia lyhenteitä kuin ”yms.” voi pitää jopa paremmin normaalitekstiin sopivina kuin vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia, esimerkiksi ”ynnä muita sellaisia”. Tämä johtuu siitä, että lyhenteet ovat helposti tunnistettavia ja ikään kuin kevyempiä kuin lavennuksensa. Lyhenteiden käytön helppous on kuitenkin petollista: moni kirjoittaa ”yms.”, koska ei osaa kirjoittaa jäntevästi ja täsmällisesti.

Useinkin on aivan tarpeetonta kertoa, ettei kerrota kaikkea. Erityisen tarpeetonta on kertoa sitä kahdesti. Siksi lyhenteen voi monesti vain poistaa, korvaamatta sitä millään.

Lyhenteiden selittäminen

Kaikki lyhenteet, joiden ei voi olettaa olevan lähes kaikille lukijoille aivan tuttuja, pitäisi se­lit­tää. Tässä joudutaan usein hankaluuksiin, joita käsitellään jäljempänä kohdassa Tarkista ja se­li­tä lyhenteet. Kun harkitaan lyhentämistä, on hyvä ottaa huomioon selitysten tarve. Voi ol­la, et­tä selitysten takia esityksen kokonaispituus suorastaan kasvaisi lyhenteiden käytöstä.

Selittämiselläkin on omat vaaransa. Riitta Hyvärinen kirjoittaa Kielikellossa 4/2009 artikkelissa Kielletyt lyhenteet: ”Toi­saal­ta tutun sanan selittäminen voi vieraannuttaa lukijan tekstistä ja saa epäilemään, että hän­tä pidetään tyhmänä.” Tällainen pelko on yleensä liioiteltua. Liiallista lyhenteiden se­lit­tä­mis­tä esiintyy yleensä teksteissä, joissa kirjoittaja haluaa osoittaa omaa oppi­nei­suut­taan sillä, että osaa selittää lyhenteiden alkuperää.

Koodinomaiset lyhenteet

Sulkeissa ja varsin alaviitteissä olevissa huomautuksissa käytetään paljon lyhenteitä. Usein lyhenteiden käyttö kuuluu olennaisena osana käytettävään tyylilajiin, esimerkiksi tie­teel­li­seen tyyliin, sotilaskieleen tai hallinnon kieleen. Toisaalta niissäkin pitäisi pyrkiä siihen, että normaalitekstissä (vastakohtana esimerkiksi sulkeissa oleville huomautuksille) ilmaukset kirjoitetaan lyhentämättöminä, elleivät erityiset ohjeet tai vakiintunut käytäntö vaadi muuta. Tekstissä sopii kirjoittaa seuraavaan tapaan:

Teologisessa kirjallisuudessa on tapana käyttää raamattuviittauksissa erityisiä tiiviitä esitys­tapoja, joissa Raamatun kirjojen nimet on lyhennetty. Sama koskee hartaus­kir­jal­li­suut­ta, jossa sellaisia viittauksia on paljon ja jonka lukijat ovat tottuneet niihin. Lyhennetyt muodot eivät kuitenkaan ole tyylikkäitä tekstissä, esimerkiksi ”Baabelin tornista ker­ro­taan 1. Moos. 11:1–9:ssä”. Sen sijaan ne sopivat sulkeissa oleviin huomautuksiin.

Aiemmin käytettiin tiiviimpiä lyhenteitä, kuten 1Moos.11:1–9. Niistä luovuttiin vuoden 1992 raamatun­suomen­nok­sen yhteydessä. Ks. Kieli­kellon 4/2000 artikkelia Raamatunkohtiin viittaaminen.

Tavallisia lyhenteitä

Kielitoimiston lyhenneluettelo

Yleiskielen lyhenteistä on laajahko kuvaus kielitoimiston Lyhenneluettelossa. Sen kir­joi­tus­asu­ja voi pitää virallisina. Lisäksi se on hyvä tarkistuslista siinä mielessä, että siihen kuulu­mat­to­mia lyhenteitä ei yleensä kannata käyttää ilman selityksiä. Tosin esimerkiksi Raamatun kirjojen nimien lyhenteet, kuten ”Moos.”, ovat usein asiayhteydessään ymmär­ret­tä­viä ilman selityksiäkin.

Mainittu luettelo on kuitenkin laaja, ja harva lukija tuntee sen kaikki lyhenteet. Lyhenteitä jää pois käytöstä eri syistä. Vanhoissa kielenoppaissa on vielä melko hiljattain ollut ”ta­val­li­sim­pien lyhennyksien” joukossa sellaisia kuin ”dg” (desigramma), ”epp.”​ (en­nen puol­ta­päi­vää) ja ”lät.” (lätiksi, siis latviaksi). Vastaavasti monet nykyisistä ly­hen­teis­tä ovat tu­le­vil­le lu­ki­joil­le outoja, mikä kannattaa ottaa huomioon, jos tekstille odo­te­taan tai toivotaan pitkää ikää.

Keskeisimmät lyhenteet

Seuraava luettelo sisältää ne kaikkein tavallisimmat yleiskielen lyhenteet, joita tämän oppaan kirjoittajan arvion mukaan voi pitää yleisesti tunnettuina ja merkityksiltään selvinä. Niitä siis voi käyttää melko huolettomasti. Kuten muutamien lyhenteiden vaihtoehtoisista selityksistä ilmenee, on merkityksen selvyyskin suhteellista. Lisäksi näilläkin lyhenteillä on eri yh­teyk­sis­sä myös muita merkityksiä; esimerkiksi ”ed.” voi olla lyhenne sanasta ”edustaja”. Luet­te­los­sa ei ole mukana mittayksiköiden symboleita (esim. m = metri, s = sekunti), koska ne eivät ole varsinaisia lyhenteitä vaan tunnuksia.

Osakeyhtiö-sanan lyhenne on kielitoimiston ohjeen mukaan ensisijaisesti oy, mutta ohje mainitsee myös pisteellisen vaihtoehdon oy., joka on kuitenkin harvinainen. Käytännössä yleisin on kuitenkin Oy, jonka myös Patentti- ja rekisterihallituksen ohje mainitsee.

Kun käyttöön tuli termi julkinen osakeyhtiö, sille vahvistettiin laissa lyhenne oyj, mutta vahvistamisen ei voi katsoa koskevan kirjoitusasua. Lyhenne siis luetaan toisin, kuin sen kirjainten järjestys antaa olettaa, ja tämä vaikuttaa myös taivutukseen (esim. oyj:öön). Kielikellon 1/1998 kirjoitus julkinen osakeyhtiö, oyj suosittaa, että lyhennettä käytetään samojen periaatteiden mukaisesti kuin lyhennettä oy, mutta se mainitsee, että ”Isokirjaiminen kirjoitusasu OYJ on mahdollinen, jos yrityksen nimi on tapana kirjoittaa kokonaan suur­aakko­sin.” Käytännössä yleisin asu on Oyj (ilman pistettä).

Epäselviä tavallisia lyhenteitä

Edellä olevasta luettelosta on jätetty pois eräät kirjakielessä usein käytetyt epäselvät ly­hen­teet, jotka voi yleensä korvata sujuvammilla ilmaisuilla. Seuraavassa on niistä luettelo, jos­sa yhtäläisyys­merkin jälkeen esitetty korvaava vaihtoehto. Ajatusviiva ”–” tarkoittaa, että usein lyhenteen voi jättää pois kirjoittamatta mitään tilalle. Joskus tulee kyseeseen myös ly­hen­teen korvaaminen lyhentämättömällä ilmaisulla.

Virkojen yms. hoitoa tarkoittavissa ilmauksissa käytetään usein lyhenteitä, jotka eivät ole suurelle yleisölle mitenkään selviä, esimerkiksi ”ma.” ’määräaikainen’. Niille voi olla tarvetta virkakielessä ja esimerkiksi ansioluetteloissa. Ks. kohtaa Virkoihin yms. liittyviä lyhenteitä ja termejä.

Vältettäviä tavallisia kaksimielisiä lyhenteitä

Muutamia melko tavallisiakin lyhenteitä kannattaa välttää siksi, että niillä on useita merkityksiä, jotka voivat tulla kyseeseen samassa asiayhteydessäkin:

• Edellä olevassa perusluettelossa oleva ”yl.” on monimerkityksinen, joten kannattaa arvioida, onko se jossakin yhteydessä tulkittavissa usealla tavalla (yleinen, yleisesti, yleensä).
• Myös lyhenteellä ”po.” (aiemmin usein asussa ”p.o.”) on kaksi aivan eri merkitystä: ’puheena oleva’ ja ’pitää olla’. Jälkimmäisessä tehtävässä se on joskus tarpeellinen.
• Erityisen vaarallinen on ”vars.”, jolla voi olla merkitys ’varsinkin’ tai ’varsinainen’ tai ’varsinaisesti’. Näillä on ainakin vivahde-eroa sen verran, että vars. asiatekstissä on parempi kirjoittaa sana kokonaan.
• Lyhenteellä ”vs.” on paitsi kaksi eri merkitystä virkasuhteista puhuttaessa myös mer­ki­tys ’vastaan’. Jälkimmäisessä merkityksessä sen voi kirjoittaa myös pisteettömänä. Tämä merkitys on yleistynyt englannin vaikutuksesta, ja siinä on kyse al­ku­jaan latinan sanan ”versus” lyhenteestä, joka saatetaan joskus lukeakin tämän mu­kai­ses­ti. Kovin hyvää suomea ei esimerkiksi ilmaus ”oikeusjuttu Virtanen vs. Lah­ti­nen” ole, mutta hyviä vaihtoehtojakaan ei ole. (Ajatusviiva saattaa joskus olla sopiva: ”oikeusjuttu Virtanen–Lahtinen”.) Kielenhuolto on korostanut, että suomen sana ”vastaan” edel­lyt­täi­si parti­tii­via ja toista sanajärjestystä ”Virtanen Lahtista vastaan”. Vieraan sanan ly­hen­net­tä on ehkä luontevampi käyttää vieraan esikuvan mukaisesti.

Ongelmallinen ns.

Lyhenne ”ns.” tarkoittaa ’niin sanottu’. Se on varsin tunnettu, eikä tällä lyhenteellä juuri ole muita merkityksiä. Oikeastaan ainoa syy korvata lyhenne lyhentämättömällä ilmauksella on tässä tapauksessa taivutusmuodon kirjoittaminen näkyviin. Lyhenteeseen ”ns.” ei nimittäin ole tapana merkitä taivutuspäätettä silloinkaan, kun yleisten sääntöjen mukaan pitäisi eli kun taivutusmuoto ei ole sama kuin seuraavan sanan muoto.

Suurempi ongelma on, että lyhennettä ”ns.” tai ilmausta ”niin sanottu” käytetään kahdessa varsin erilaisessa tarkoituksessa:

• osoittamaan, että sitä seuraava sana tai muu ilmaus saattaa olla lukijalle uusi ja outokin
• osoittamaan, että sitä seuraava ilmaus on jonkun muun kuin kirjoittajan ja jopa että se on kirjoittajan mielestä väärä.

Vrt. kohtaan Lainausmerkki osoittamassa ”poikkeavaa” ilmaisua.

Ajankohtaan sidoksissa olevat lyhenteet

On monia jonakin ajankohtana hyvinkin yleisiä ja tunnettuja lyhenteitä, jotka kuitenkin voivat olla sidoksissa oman aikansa ilmiöihin ja nimityksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi suurimpien puolueiden nimien lyhenteet ja julkisuudessa voimakkaasti esillä olevien ilmiöiden ja or­ga­ni­saa­tioi­den lyhenteet. Esimerkkejä aikoinaan hyvin tavallisista lyhenteistä: ”EEC” (EU:n edel­tä­jä), ”komm.” (= kommunisti[nen]), ”DDT” (eräs hyönteismyrkky) ja ”TVK” (eräs työn­tekijä­järjestö). Tämäntapaisia lyhenteitä voi omana aikanaan hyvin käyttää ajan­koh­tai­sis­sa, melko lyhytaikaiseen käyttöön kirjoitettavissa teksteissä.

Kuvaava esimerkki lyhenteiden ongelmista on, että puoluekannan ilmaisemiseen käy­te­tyis­sä lyhenteissä ”kd.” tai ”kd” tarkoitti aikoinaan vakiintuneesti kansandemokraattia (SKDL:n kannattajaa), mutta nykyisin se tarkoittaa aivan toisenlaista kantaa: kris­til­lis­demokraat­tia.

Tarkista ja selitä lyhenteet

Jos käyttää lyhenteitä, niitä on syytä käyttää oikein. Tavallisin ongelma on, että lyhennettä käytetään väärässä merkityksessä tai että merkitys jää lukijalle täysin hämäräksi. Lyhenteet kannattaa siis selittää. Vain sellaiset lyhenteet kannattaa jättää selittämättä, jotka ovat kaikille lukijoille tuttuja ja selviä. Niitä ovat lähinnä kaikkein tavallisimmat yleiskielen lyhenteet sekä sellaiset jollakin alalla laajasti käytetyt lyhenteet, jotka kaikkien lukijoiden voi olettaa tun­te­van. Yleensä sellaisia lyhenteitä on vähemmän kuin kirjoittaja luulee.

Lyhenteen voi selittää sitä ensi kerran käytettäessä tai erillisessä lyhenneluettelossa. Tämä periaate on hyvä muistaa, kun tekstiä kirjoittaessaan harkitsee lyhentämistä. Jos nimittäin ly­hen­net­tä käytetään vain kerran, lyhentäminen ei pienennä tekstin kokonais­pituutta.

Usein riittää, että lyhennettä ensi kerran käytettäessä mainitaan myös lyhentämätön il­maus sen rinnalla.

Edellisessä esimerkissä on kolme tapaa selittää lyhenne, kun sitä ensi kerran käytetään. Ne poikkeavat toisistaan tyyliltään. Ensimmäinen on virallisin, toinen ikään kuin pitää lyhennettä sanaan rinnastettavana ja kolmas jo asettaa sen etusijalle, mainiten vain sulkeissa selityksen niille, jotka eivät lyhennettä ehkä tunne.

Vielä yksi selitysmahdollisuus on alaviitteiden käyttö. Tällöin itse tekstissä käytetään vain lyhennettä, ja siihen liitetään viittaus alaviitteeseen, esimerkiksi ”Seuraavassa käsitellään ET:n¹ oppisisältöä.” Tämä on lukijalle usein kaikkein hankalin tapa. Se voi olla sopiva silloin, kun useimmat lukijat tuntevat lyhenteen selittämättäkin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että lyhennettä yleensä käytetään tekstissä useasti. Ei ole järkevää liittää jokaiseen esiin­ty­mään selitystä alaviitteessäkään. Toisaalta lukija ei suinkaan aina lue tekstiä jär­jes­tyk­ses­sä, ja vaikka lukisikin, hän ei välttämättä sivulla 42 muista, että sillä käytetty lyhenne selitettiin sivulla 5. Yksi vaihtoehto on, että lyhenteet selitetään teoksen lopussa olevassa aak­ko­sel­li­ses­sa lyhenne­luettelossa ja lisäksi alaviitteessä siellä, missä lyhenne esiintyy ensi kerran.

Ammattikielessä on usein omat lyhenteensä, jotka pitää tarvittaessa tarkistaa ammattialan käsikirjoista. Samalla löytyy selityksiä, jotka voi olla tarpeen liittää esimerkiksi tekstin lop­puun taulukon muodossa. Vaikka lukija tuntisi hyvin tekstin aihepiirin ja lyhenteet, ei aina ole selvää, missä merkityksessä lyhenteitä on käytetty.

Kun ammattialan, työpaikan tai muun yhteisön sisällä tuotettua tekstiä muokataan yleis­tajuiseen muotoon, esimerkiksi sanomalehteen, on erityisen tärkeää käsitellä kaikki sisäpiirin kieleen kuuluvat lyhenteet. Ensisijainen vaihtoehto ei tällöin ole selityksen lisääminen vaan asioiden sanominen niin, ettei lyhennettä tarvita. Usein riittää käyttää lyhentämätöntä il­maus­ta. Lyhennettä ei kannata mainita vain mainitsemisen vuoksi, vaikka sellaisilla mai­nin­noil­la joskus pyritään antamaan kuvaa asiantuntemuksesta.

Acronymfinder-sivustoon <http://www.acronymfinder.com> on koottu satojatuhansia lähinnä englannin kielessä käytettyjä lyhenteitä ja niiden lyhyitä selityksiä. Esimerkiksi lyhenteellä ”ASP” on kymmenittäin erilaisia merkityksiä, monet niistä sellaisia, että pelkän asiayhteyden perusteella ei suinkaan aina voi päätellä, mitä niistä tarkoitetaan. Jos joku ilmoittaa olevansa ASP-asiantuntija, niin emme voi tietää, onko hän Active Server Pages -asian­tun­ti­ja vai Application Service Provider -asian­tun­ti­ja. Moni voisi jopa luulla hänen olevan asunto­säästö­palkkio­asioiden tuntija.

Lyhenteiden ja tunnusten ero

Lyhenne voidaan yleisesti määritellä ilmaisuksi, joka saadaan yhdestä tai useammasta sa­nas­ta jättämällä kirjaimia pois. Ilmaisuun ei tällöin lisätä muuta kuin mahdollisesti piste merkiksi lyhentämisestä. Esimerkiksi sanasta ”esimerkiksi” saadaan lyhenne ”esim.”, kun jätetään sa­nan loppuosa pois ja kirjoitetaan loppuun piste lyhenteen merkiksi.

Lyhenteistä on periaatteellisesti erotettava tunnukset. Tunnus on sovinnainen mer­kin­tä­tapa, joka kuuluu johonkin kansainväliseen tunnusten järjestelmään tai muusta syystä poik­keaa lyhenteistä. Aiemmin käsitellyt SI-mittayksiköiden symbolit (esim. ”m”, ”s”, ”kg”) ovat tyypillisiä esimerkkejä tunnuksista. Tosin useat niistä voitaisiin tulkita myös lyhenteiksi, tai ainakin ne ovat alkuperältään lyhenteitä. Mutta ero tulee ilmi esimerkiksi tunnuksessa ”h”, joka ei tietenkään ole lyhenne suomen sanasta ”tunti”. Tunnus ei aina edes sisällä suomen kielen kirjaimia; esimerkiksi ohmin (sähkövastuksen yksikön) tunnus on Ω. Samaa SI-yksikön tunnusta käytetään yleensä kaikissa kielissä, kirjoitusjärjestelmästäkin riippumatta.

Koska lyhenne on muodostettu sanoista, se on olennaisesti tietystä kielestä riippuva, jos­kin eri kielissä saattaa olla sama lyhenne. Tunnus eli koodi taas on periaatteellisesti kie­les­tä riippumaton, vaikka se onkin useimmiten alkujaan muodostettu lyhenteenä. Lisäesimerkkejä tunnuksista: ”cm”, ”µs”, ”Ca” (kalsiumin tunnus), ”£”, ”et” (viron kielen kolmikirjaintunnus), ”est” (viron kielen kolmikirjaintunnus), ”FI” (Suomen maatunnus), ”256” (Suomen maa­tun­nus toisessa järjestelmässä), ”AX” (Ahvenanmaan maatunnus).

Luonteensa takia tunnukset noudattavat omia sääntöjään, eivät aina suomen kielen ly­hen­ne­sään­tö­jä. Tunnukset ovat yleensä pisteettömiä. Esimerkiksi vanha sekunnin ly­hen­ne ”sek.” on pisteellinen, mutta nykyinen sekunnin tunnus ”s” pisteetön.

Tunnuksia ovat mittayksiköiden tunnusten lisäksi muun muassa fysiikan suureiden tunnukset (esim. T ’lämpötila’) ja alkuaineiden tunnukset (esim. Hg ’elohopea’).

Hepatiitti A vai A-hepatiitti?

Moniin ilmauksiin sisältyy kirjain- tai numerotunnus, jolla erotetaan eri muunnelmia toi­sis­taan. Esimerkiksi ”A-vitamiini” tarkoittaa vitamiinia, jolle on annettu (melkoisen mieli­val­tai­ses­ti) kirjaintunnus A erottamaan se muista vitamiineista. Tällaisissa tapauksissa tunnus ja sana siis kirjoitetaan yhdyssanaksi, johon kuuluu yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkki.

Nykyisin on yleisempää, varmaankin vieraiden kielten vaikutuksesta, kirjoittaa sana ja tunnus sanaliitoksi. Esimerkiksi ”hepatiitti A” on jo huomattavasti yleisempi ilmaus kuin ”A-hepatiitti”.

Sanaliitoksi kirjoitettaessa kannattaa ehkä käyttää sanan ja tunnuksen välissä sitovaa välilyöntiä. Tunnuksen joutuminen erilleen sanasta uuden rivin alkuun voi nimittäin olla hiukan häiritsevää.

Yleiset säännöt yhdyssanoista, joiden osana on sanaliitto, merkitsevät, että on kir­joi­tet­ta­va esimerkiksi ”hepatiitti A -virus”, kun halutaan kirjoittaa viruksesta, joka ai­heut­taa he­pa­tiit­ti A:n. Toista tapaa käytettäessä olisi kirjoitettava ”A-hepatiittivirus”.

Lyhenteiden muodostamisen tapoja

Lyhenteitä voidaan muodostaa eri tavoin sen mukaan, miten ilmaisusta jätetään kirjaimia pois. Seuraavassa on lueteltu ja nimetty näitä tapoja. Nimitykset eivät ole yleisiä termejä, vaan vain tätä kuvailevaa esitystä varten valittuja.

Katkaisulyhenteeksi eli loppulyhenteeksi voidaan kutsua lyhennettä, joka saadaan jättämällä sanan lopusta merkkejä pois. Yleensä loppuun kuuluu katkaisun merkiksi piste. Katkaisu tehdään lähes aina vokaalin edeltä. Esimerkiksi sanan ”toimittaja” katkaisulyhenne on ”toim.”, joka toisaalta voi olla myös sanan ”toimitus” tai ”toimittanut” lyhenne. Tätä tapaa käytetään myös tilapäis­lyhen­teis­sä. Katkaisulyhenteestä on käytetty myös nimitystä katkolyhenne.

Alkukirjainlyhenne on katkaisulyhenteen erikoistapaus, jossa sanasta on otettu vain ensimmäinen kirjain. Tietosanakirjoissa yleensä viitataan hakusanan selityksessä haku­sa­naan alku­kirjain­lyhenteellä. Muutenkin alkukirjainlyhenteitä käytetään usein hyvinkin ti­la­päi­seen tarkoitukseen. Alkukirjainlyhenteestä on käytetty myös nimitystä aakkoslyhenne.

Monisanaisen ilmaisun alkukirjainlyhenne, johon otetaan kunkin sanan alkukirjain, on erittäin tavallinen lyhennetyyppi, esimerkiksi EU = Euroopan unioni. Usein mukaan otetaan myös yhdyssanan osien alkukirjaimia, esimerkiksi KTL = Kansanterveyslaitos. Tällaisesta lyhenteestä on käytetty myös nimitystä koostelyhenne. Tällaiset alkukirjainlyhenteet kir­joi­te­taan yleensä kokonaan versaalilla, eikä pisteitä käytetä. Jotkin tavalliset ja yleisnimen luon­tei­set alkukirjainlyhenteet voidaan kuitenkin kirjoittaa gemenalla, esim. ”atk”. Esi­mer­kik­si sanomalehdissä on gemenan käyttö lähes kaikissa lyhenteissä yleistynyt.

Sisälyhenne muodostetaan jättämällä sanan keskeltä kirjaimia pois. Aiemmin kirjoitettiin poisjätetyn osan tilalle kaksoispiste, esimerkiksi ”n:ro” ’numero’, mutta tästä tavasta on luo­vut­tu. Tällöin on ongelmaksi muodostunut, että kirjoitusasusta ei heti näe, että se on ly­hen­ne. Useimmiten asia toki on pääteltävissä, sillä esimerkiksi ”nro” ei muodoltaan ole suomen kie­len sana. Sisälyhenteestä on käytetty myös nimitystä supistelyhenne.

Numero-sanan lyhennettä n:o käytetään vielä melko paljon, ja se mainitaan kieli­toimiston lyhenne­luettelossa, tosin vain sulkeissa lyhenteen nro vaihto­ehtona. Versaali­alkuisena (N:o) se esiintyy mm. EU-säädösten numeroiden yhteydessä, esim. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1232/2010.

Sisälyhenteitä on melko vähän eikä niiden määrä juuri lisäänny. Tavallisimpia ovat Hki (Helsinki), hlö (henkilö), hra (herra), klo (kello), nro (numero), nti (neiti), pnä (päivänä), psta (puolesta), rva (rouva), tmi (toiminimi), Tre (Tampere) ja tsto (toimisto). Näistäkin osa on vanhahtavia ja melko vähän käytettyjä.

Poimintalyhenne on sellainen, johon on otettu kirjaimia sanan eri osista eli josta on jä­tet­ty pois kirjaimia sieltä täältä. Käytännössä sanan ensimmäinen kirjain on aina mukana. Ky­sees­sä on suhteellisen pieni joukko sovinnaisia lyhenteitä, eivätkä ne kaikki ole yleisesti tun­net­tu­ja. Yleensä tällaisen lyhenteen loppuun kuuluu piste, esimerkiksi vrt. = vertaa, ks. = katso; poikkeuksena on krs = kerros.

Koostelyhenne on Kieli­toimiston ohje­pankin määritelmän mukaan lyhenne, jossa on ”kirjaimia sanan, yhdyssanan tai sanaliiton osista”. Se siis kattaa monisanaisten ilmaisujen alku­kirjain­lyhenteet (kuten UM = ulkoministeriö ja jne. = ja niin edelleen), ja poiminta­lyhenteet (kuten ks. = katso).

Lyhennesana on ilmaisu, joka on alkuperältään lyhenne, mutta on muuttunut kielen sa­nak­si, esimerkiksi hetu = henkilötunnus. Yleensä lyhennesanat kirjoitetaan sanoina, ly­hen­ne­al­ku­pe­räs­tä riippumatta. Esimerkiksi sanan ”Abloy-avain” alkuosa on alkujaan lyhenne yri­tys­ni­mes­tä ”Ab Lukko Oy”, mutta tätä seikkaa ei oteta huomioon sanan kir­joi­tus­asus­sa. Huo­mioon on kuitenkin otettava, että kyse on eris­nimestä (yrityksen nimi ja tavara­merk­ki); siksi Abloy-avain eikä abloyavain. Ns. karavaanityyli, kuten TiVi (= tivi = tieto- ja viestintä­tek­niik­ka), on nykyisin muo­din­omai­ses­ti käytössä joissakin sanoissa, mutta se ei ole kielen sään­tö­jen mukaista eikä tyy­li­kästä.

Myös yhdysmerkin käytön kannalta lyhennesana on sana, ei lyhenne. Ks. kohtaa Yhdys­merk­ki lyhennesanojen yhteydessä.

Suuri osa lyhennesanoista, kuten ”hetu”, on vastaavien lyhentämättömien sanojen syno­nyy­me­ja, jotka eivät sovi virallisimpaan tyyliin. Ne eivät myöskään ole kaikille suinkaan tut­tu­ja. Lyhennesanasta saattaa kuitenkin tulla täysin itsenäinen sana, joka ei ole kor­vat­ta­vis­sa alkuperäisellä lyhentämättömällä ilmauksella. Tämä koskee varsinkin tavara­merkeiksi tai muiksi erisnimiksi muodostuneita lyhennesanoja, joita käsitellään erisnimiä koskevien sääntöjen mukaan. Esimerkiksi ”Hyla” johtuu sanoista ”hydrolysoitu laktoosi” mutta on itsenäinen erisnimi (ja tavaramerkki).

Lyhenteen tyyppi siis vaikuttaa sen kirjoitusasuun, mutta seuraavasta taulukosta ilmeneviin sääntöihin on kuitenkin useita poikkeuksia.

Tilapäislyhenne

Tilapäislyhenteitä käytetään muistiinpanoissa, nopeasti kirjoitettavissa viestilappusissa, tekstiviesteissä, lehtien rivi-ilmoituksissa ja muualla, missä kirjoitusajan tai merkkimäärän vähentäminen on olennaista. Niinpä tilapäislyhenteet luovat helposti vaikutelman kiireestä ja jopa välinpitämättömyydestä.

Tilapäislyhenne voidaan muodostaa mistä tahansa vähintään kolmitavuisesta sanasta muodostamalla siitä edellä kuvatulla tavalla katkaisulyhenne. Sana siis katkaistaan konso­nan­tin ja vokaalin välistä ja loppuun pannaan piste.

Tilapäislyhenteen käyttötarkoitus on yleensä sellainen, ettei lyhennettä voida tai ei haluta selittää. Käytännössä tämä merkitsee, että lyhenteet ovat usein vain jotain alaa ja sen termejä hyvin tuntevien ymmärrettävissä. Heillekin lyhenteitä käyttävä teksti voi muodostua arvoi­tuk­sel­li­seksi.

Edellä olevan esimerkin sisältäneessä lehti-ilmoituksessa oli kai tarkoitus myydä venäjän­toy­terrie­rin (eräs koirarotu) pentuja, jotka ovat terveitä ja syntyneet palkituista van­hem­mis­ta Suomessa. Tai kenties olikin tarkoitus sanoa, että ne ovat syntyneet terveistä palkituista vanhemmista? Ehkäpä lukemisen vaikeuden ja jopa kaksitulkintaisuuden riski kan­nat­ti ottaa, jotta ei tarvinnut maksaa yhdestä lisärivistä.

Muotilyhenteet, kuten ”eAsiointi”

Joskus jostakin lyhentämistavasta muodostuu muoti-ilmiö, ja tällöin lyhenne saattaa muo­dos­tua asian varsinaiseksi nimeksi. Lyhentämätöntä ilmaisua ei ehkä enää tunnetakaan eli ei tiedetä, minkä lyhenteestä on kyse.

Tyypillinen ilmiö ovat sellaiset ilmaisut kuin ”eOpetus”, ”e-liiketoiminta” jne., joissa siis kirjoitusasukin horjuu. Niissä e-kirjain on alkujaan sanan ”elektroninen” (tai englannin sanan ”electronic”) lyhenne, mutta tätä sanaa ei juurikaan käytetä suomessa, ja e-kirjain luetaan kirjaimena (ee). Mitään hyvää vas­ti­net­ta ei ole, mutta määrite ”sähköinen” on yleistymässä, ja sen rinnalla käytetään verkko-alkui­sia yhdyssanoja, jolloin merkitys on periaatteessa toinen, käytännössä aika lailla sama.

Jos e-lyhennettä käytetään, kuuluu sanaan yleisten sääntöjen mukaan yhdysmerkki. Tosin jotkin tällaiset e-alkuiset ilmaisut ovat erisnimen luonteisia.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan lyhenneluettelossa on seuraava kohta:

e- elektroninen, sähköinen, verkko, esim. e-kauppa, sähköinen kaupankäynti, verkkokauppa

Kielikellossa 4/2001 otetaan selvemmin kantaa kirjoituksessa E-asiointi:

Lukuisat e:llä alkavat sähköisiin tietoverkkoihin viittaavat sanat näkee kirjoitettavan suomen oikeinkirjoitussääntöjen vastaisesti ilman yhdysmerkkiä ja lisäksi isoa kirjainta epäjohdonmukaisesti käyttäen: ”eAsiointi”, ”eOpiskelu”, ”Email”. Parasta olisi käyttää kokonaisia tarkentavia ilmauksia sähköinen asiointi, verkko-opiskelu, sähköposti. Jos englannin mallin mukaan halutaan käyttää e-tä, tarvitaan ainakin yhdysmerkki: e-asiointi, e-opiskelu, e-mail.

Useimmiten ”e-sanoille” löytyy tyylikkäämpi ja selvempi vaihtoehto.

Etunimien lyhenteet

Ihmisten etunimistä käytetään usein alkukirjainlyhenteitä. Niihin luonnollisesti kuuluu piste. Tämä koskee myös vieraita nimiä. Joskus vieraissa nimissä on kuitenkin osa, joka koostuu yhdestä kirjaimesta ja muodostaa sanan, jolloin pistettä ei saa käyttää.

Jos etunimi alkaa konsonanttiyhdistelmällä, niin vanhan tavan mukaan otetaan lyhenteeseen mukaan kyseinen yhdistelmä. Kieli­toimiston ohje­pankin sivun Henkilön­nimien lyhentäminen mukaan näin voi edelleen menetellä, mutta myös yksi­kirjaimista lyhennettä voi käyttää.

Horjuntaa esiintyy lyhennettäessä venäläisiä etunimiä, jotka translitteroituna alkavat J:llä. Tällöin nimittäin J ja sen jälkeinen vokaali yhdessä vastaavat yhtä kyrillistä kirjainta. Var­sin­kin aiemmin on lyhennetty tämän takia esimerkiksi Ja. = Jakov, Ju. = Juri jne. Tähän ei kui­ten­kaan ole mitään erityistä perustetta, vaan lyhenteeksi riittää ”J.”.

Jos kaksiosainen yhdysmerkillinen etunimi lyhennetään, käytetään kummastakin osasta alku­kirjain­lyhennettä. Niiden väliin kirjoitetaan yhdysmerkki kuten lyhen­tä­mät­tö­mäs­sä­kin nimessä.

Etunimien alkukirjainlyhenteet ovat tietysti moniselitteisiä, sillä esimerkiksi ”J.” voi tarkoittaa Jukkaa, Jormaa, Jaanaa ja monia muita. Siksi ensimmäisen etunimen lyhentämistä on hyvä välttää, koska se myös vaikeuttaa tietojen etsimistä. Joissakin yhteyksissä on tietysti selvää, ketä tarkoitetaan.

Joistakin tunnetuista henkilöistä on tapana käyttää esimerkiksi sellaista kirjoitusasua, jos­sa molempien etunimien tilalla on alkukirjainlyhenteet, esim. ”V. J. Sukselainen”. Hen­ki­löi­hin, jotka oletetaan laajasti tunnetuiksi, on toisaalta yleensä parempi viitata pelkällä suku­nimel­lä, ellei sekaannuksen vaaraa ole, esim. ”Eisenhower”, ”Wittgenstein”.

Etunimien lyhentäminen ei vaikuta välilyöntien käytön sääntöihin. Etunimet siis erotetaan toisistaan välilyönnillä silloinkin, kun ne on lyhennetty. Käytännössä on hyvä käyttää tällöin sitovaa välilyöntiä. Typografisista syistä voidaan etunimien alkukirjainten välistä tyhjää tilaa pienentää käyttämällä niiden välissä välilyönnin tai yhdistävän välilyönnin asemesta ohutta väliä (thin space). Tosin on jossain määrin tulkinnanvaraista, syntyykö silloin tarpeeksi iso väli.

Pisteet lyhenteissä

Katkaisu- tai poimintalyhenteen lopussa yleensä piste

Jos lyhenne on muodostettu katkaisemalla sana keskeltä, sen loppuun kuuluu piste.

Jos lyhenne on muodostettu poimimalla sanasta tai sanoista kirjaimia, sen loppuun kuuluu yleensä piste. Tähän on jonkin verran poikkeuksia, jotka kuvataan jäljempänä kohdassa Pisteettömät lyhenteet.

Pistettä ei kuitenkaan käytetä, jos lyhenne sisältää lyhentämättömän sanan viimeisen kirjaimen.

Kielitoimiston ohjepankin sivun Lyhenteet: pisteettömät mukaan ”poikkeuksena ovat muista kielistä lainatut lyhenteet jr. (junior) ja sr. (senior).” Englannin kielessä nämä kir­joi­te­taan yleensä versaali­alkuisina, ja britti­englannissa yleisesti pisteettöminä. Suomen kielessä niiden käytölle on harvoin tarvetta. Niiden sijasta voi käyttää sanoja nuorempi ja vanhempi, ja usein käytetään tällaisen määritteen sijasta etunimen toista alku­kirjainta.

Lyhenteeseen krs (= kerros) ei kirjoiteta pistettä, koska se sisältää sanan viimeisen kirjaimen. Taivutuksen merkitseminen siihen on kuitenkin ongelmallista.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan lyhennettä myös krs taivutetaan krsta (= kerrosta), krsessa (= kerroksessa) jne. Se kuitenkin lisää, että tätä ly­hen­net­tä voi poik­keuk­sel­li­ses­ti taivuttaa myös kaksoispisteen avulla, esim. krs:ssa. Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Lyhenteet: taivutuspäätteen muoto esittää yksin­kertaisesti, että kaksois­pistettä käytetään.

Nämä kir­joi­tus­ta­vat ovat kaikki melko kummallisia eivätkä lyhennä paljoakaan. Kerros-sanan ly­hen­tä­mi­seen tuskin on tarvetta muualla kuin postiosoitteissa, ja niissä se esiintyy pe­rus­muo­dos­sa (krs).

Tunnukset pisteettömiä

Pisteettömiä ovat erilaiset tunnukset, vaikka niistä suurin osa on alku­perältään lyhenteitä. Yleis­kielessä tavallisimpia ovat mitta­yksiköiden tunnukset ja niihin rinnastettavat ilmaukset.

Tunnuksiksi tulkitaan myös rahayksiköiden nimistä muodostetut ilmaukset, kuten kr (kruunu).

Pisteettömät lyhenteet

Pisteettömiksi suositellaan eräitä lyhenteitä:

• Edellisessä kohdassa mainitut mittayksiköiden lyhenteet (ja tunnukset).
  g [= gramma]
• Lyhennesanat eli ilmaukset, jotka on alkujaan muodostettu lyhentämällä, mutta jotka lausutaan sanoina. Monet lyhenne­sanat ovat arki­kielisiä, ja virallisessa kielessä niiden tilalla käytetään yleensä lyhentämätöntä ilmausta myös kirjoituksessa.
  ale [alkujaan lyhenne sanasta alennusmyynti]

  Kela [alkujaan lyhenne sanasta Kansaneläkelaitos]

  some [alkujaan lyhenne sanoista sosiaalinen media]

  hetu [alkujaan lyhenne sanoista henkilötunnus]
• Kokonaan versaaleilla kirjoitettavat lyhenteet ja niihin rinnastettavat lyhenteet, kuten sellaisten lyhenteiden vaihto­ehtoiset gemenalla kirjoitetut kirjoitus­asut. Tällaiset lyhenteet on yleensä muodostettu sanojen alku­kirjaimista, ja monet niistä luetaan yleensä kirjaimittain.
  KKO [korkein oikeus]

  TV ∼ tv [televisio, luetaan usein teevee]

  YK [Yhdistyneet kansakunnat, luetaan yleensä yy koo]
• Edellistä ryhmää muistuttavat lyhenteet, joissa esiintyy versaalia sanan keskellä. Nämä ovat yleensä eris­nimien lyhenteitä tai erikois­kielten ilmauksia.
  TuTo [Turun Toverit; urheiluseura]

  AsOYL [asunto-osakeyhtiölaki; oikeuskirjallisuuden kieltä]
• Viikonpäivien kaksikirjaimiset lyhenteet. Niitä käytetään yleensä taulukoissa ja lyhyissä ilmoituksissa, eikä niihin kirjoiteta sijapäätettä näkyviin, vaikka ne usein luetaan tai­vu­tettuna.
  ma [= maanantai, maanantaina, maanantaisin]

  Avoinna ma–pe klo 9–19, la klo 9–13.
• Lyhenne vkl = viikonloppu (Kielikellon 2/2006 artikkelin Ajanilmaukset mukaan).
• Koostelyhenteet, kun ne esiintyvät yhdyssanan osana. Tämän kannan otti suomen kielen lautakunta vuonna 2006. Aiempien ohjeiden mukaan käytettiin pistettä (esim. pj.-kausi).
  pj. [= puheenjohtaja]

  pj-kausi [= puheenjohtajakausi]

  yo. [= ylioppilas]

  yo-kokelas [= ylioppilaskokelas]

  srk. ∼ srk [= seurakunta]

  srk-opisto [= seurakuntaopisto]
• Lyhenne kh = kaupunginhallitus t. kunnanhallitus.
  Jyväskylän kh

Suomen kielen lautakunnan vuonna 2006 tekemän päätöksen) mukaan piste voidaan jät­tää pois sellaisista nimen yhteydessä käytettävistä lyhenteistä kuin srk (seurakunta), Jo aiemmin oli päätetty, että yhdistyksen nimen yhteydessä käy­tet­tä­vä lyhenne ”ry” ​(re­kis­te­röi­ty yh­dis­tys) voi olla pisteetön.

Edellä mainittu kannanotto on tulkinnan­varainen, eikä Kieli­toimiston ohje­pankin lyhenne­luet­te­lo noudata sitä kovinkaan johdon­mukaisesti. Esimerkiksi rekisteröityä puoluetta tarkoittava lyhenne on sen mukaan rp. tai toissijaisesti r.p., joka on puoluelaissa määrätty muoto.

Lyhenneluettelon mukaan pis­teet­tö­mi­nä voidaan kirjoittaa myös sel­lai­set mo­nil­le varmaan oudot lyhenteet kuin ll = liike­laitos, kl ∼ kll = kun­nal­li­nen liike­laitos ja lky = liike­laitos­kunta­yhtymä. Ne saa kirjoittaa myös pisteellisinä, ja tämä saattaa olla pa­rem­pi vaihto­ehto yleis­kielisessä esityksessä, jos siinä yli­päänsä käytetään tällaisia ly­hen­teitä.

Käytännössä pisteettöminä kirjoitetaan usein sellaiset melko tavalliset, mutta lyhenne­luetteloissa mainitsemattomat poiminta­lyhenteet kuin tmk (toimi­kunta). Yleisten sääntöjen mukaan niihin kuitenkin kuuluisi piste.

Kiistaa lyhenteiden pisteellisyydestä

Usein on esitetty, että pisteet ovat tarpeettomia lyhenteissä. On ehdotettu, että voi­tai­siin hy­vin kirjoittaa ”esim” eikä ”esim.”. Toisaalta pisteitä on pidetty hyödyllisinä selvyyden vuok­si, koska lyhenteet helpommin heti näkee lyhenteiksi. Mutta vain harvoissa tapauksissa pis­teen pois jättäminen aiheuttaisi edes periaatteellisen kaksitulkintaisuuden. Sellaisia ta­pauk­sia kuin ”mm” = ”millimetri”, ”mm.” = ”muun muassa” on varsin vähän. Normeissa on kui­ten­kin säi­ly­tet­ty laaja pisteiden käyttö, tosin joskus tiukkojen äänestysten jälkeen.

Aiemmin lyhenteissä käytettiin pisteitä nykyistä enemmän. Aikoinaan kirjoitettiin pisteellisenä jopa mk. (= markka) ja käytettiin useita pisteitä samassa lyhenteessä, kuten j. n. e tai j.n.e. (nykyisin: jne.). Vähitellen pisteet ovat jääneet pois yhä useammista lyhenteistä. (Ks. Kielikello 4/2009, Lyhenteiden loppupiste.) Ruotsin kielessä on ollut samanlainen kehityssuunta.

Erikoisalojen pisteettömyys

Kielen yleisestä normista poikkeaa muun muassa Suomen puolustuslaitoksen normi, jonka mukaan monet lyhenteet ovat pisteettömiä. Esimerkiksi sotilasarvoa osoittava sana ”luut­nant­ti” lyhennetään tällöin ”luutn”. Yleiskieleen kuuluu kuitenkin pisteellinen ly­hen­ne ”luutn.”.

Pisteettömyyttä on muillakin aloilla. Jopa Kielitoimiston sanakirja käyttää sellaisia pis­teet­tö­miä ly­hen­tei­tä kuin jk = jokin. Muutoinkin saattaa haku­teoksissa pyrkimys lyhyyteen johtaa hy­vin­kin erikoisiin lyhentämis­tapoihin.

Puoluekantaa ilmaisevat lyhenteet ovat lehtikielessä usein pisteettömiä, ja niitä käytetään yleensä sulkeissa henkilönnimen jäljessä, esim. ”(sd)”. Kielitoimiston lyhenneluettelossa täl­lai­set lyhenteet ovat kuitenkin pisteellisiä, esim. ”sos.dem.” tai ”sd.”. Ks. kohtaa Puoluekannan ilmaiseminen.

Sanaliittojen lyhenteet

Nimen alkukirjainlyhenne pisteetön

Lyhennettävä ilmaisu on usein kahden tai useamman sanan muodostama kokonaisuus, sana­liitto. Tavallisesti lyhennetään tällöin kaikki sanat jonkin yhtenäisen periaatteen mukaan. Usein lyhenteeseen otetaan mukaan yhdyssanan eri osien alkukirjaimet.

Sanaliitosta muodostettava alkukirjainlyhenne kirjoitetaan yleensä versaalilla ja ilman pisteitä.

Monet varsinkin yleisnimen luonteiset lyhenteet kirjoitetaan kuitenkin lisääntyvässä määrin gemenalla. Tätä käsitellään tarkemmin kohdassa Versaali lyhenteissä. Gemenalla kir­joi­tet­taes­sa­kaan ei pistettä yleensä käytetä.

Tavallisia pisteellisiä lyhenteitä

Gemenalla kirjoitettavia ja pisteellisiä ovat muutamat kielen tavalliset lyhenteet, jotka on muodostettu suomen kielen sanoista, esim. ”mm.” (muun muassa).

Aiemmin tämäntapaiset lyhenteet saatettiin kirjoittaa niin, että kunkin alkukirjaimen perässä on piste, esimerkiksi ”y.m.s.”, ja jopa tyhjiä välejä käyttäen, esimerkiksi ”y. m. s.”. Tämä oli sinänsä loogista, mutta nykyisin sitä pidetään hyvin vanhahtavana.

Lyhenne ry. ∼ ry

Rekisteröityä yhdistystä tarkoittava lyhenne voidaan kirjoittaa myös pisteellisenä, ”ry.”, mut­ta pisteetön asu on yleistynyt ja nykyisin sallittu, ja sitä käytetään myös yhdistys­laissa. (Kuten edellä mainittiin, pis­teet­tö­myys sallitaan myös muissa vastaavissa nimen lopussa tai jälkeen käytettävissä lyhenteissä.) Kir­joi­tus­asu ”r.y.” on selvästi vanhahtava, mutta esiintyy monien yhdistysten nimien re­kis­te­röi­dys­sä asussa. Tarkkuuteen pyrittäessä voidaan tarkistaa, mitä lyhennettä yhdistys itse käyttää. Tavallisesti ei kuitenkaan ole tarpeen käyttää tällaista lyhennettä lainkaan, vaan yh­dis­tyk­sen nimeä voi käyttää ilman sitäkin.

Sen sijaan rekisteröityä puoluetta tarkoittava lyhenne kirjoitetaan puolue­laissa ja myös yleisessä käytännössä ”r.p.”, joskin myös lyhenteitä ”rp” ja ”rp.” esiintyy.

Rehuyksikön lyhenteenä ry on aina pisteetön kuten mittayksikköjen lyhenteet yleensäkin.

Lyhenteen asun tarkistaminen

Lyhenteen asu on tarvittaessa tarkistettava lyhenneluettelosta tai muusta lähteestä, kuten Kieli­toimiston ohje­pankin osiosta Valtion­hallinnon nimet ja niiden lyhenteet, sillä ehdot­to­mia yleisiä sääntöjä ei ole. Varsinkin organisaatioiden nimien lyhenteitä on muo­dos­tet­tu mitä erilaisimmilla tavoilla, eikä kirjoitusasu useinkaan vastaa yleisiä periaatteita.

Virallisia tekstejä varten voi olla aiheellista tarkistaa esimerkiksi organisaation itsensä käyt­tä­mä kirjoitusasu sen web-sivulta tai muista tietolähteistä, vaikka tätä asu ei vält­tä­mät­tä aina ole pidettävä oikeana (ks. kohtaa Nimien asu).

Vältä lyhenteitä

On hyvä muistaa, että virallisetkin lyhenteet saattavat olla tuntemattomia useim­mil­le ih­mi­sil­le. Ei pidä luulla, että ihmiset yleisesti tietäisivät, mitä vaikkapa ”OM” tar­koit­taa. Jos sen pää­tel­lään tai arvataan tarkoittavan ministeriötä, mistä voisi tietää, onko kysees­sä oikeus- vai opetus­ministeriö?

Laitosten nimistä ei tulisi käyttää lyhenteitä, ellei kyseessä ole yleisesti tunnettu lyhenne tai ellei lyhentämiseen ole erityisen painava syy, jolloin lyhenne tulisi selittää.

Lyhennesana vai lyhenne?

Useat monikirjaimiset alkukirjainlyhenteet voidaan käsittää lyhennesanoiksi ja kirjoittaa tä­män mukaisesti. Tällöin ilmausta pidetään sanana, ja se luetaan, kirjoitetaan ja taivutetaan sanoja koskevien sääntöjen mukaan. Oikeastaan se on lyhenne vain alkuperältään.

Esimerkiksi lyhenne IVY voidaan lukea sanana ”Ivy”, ja joskus se myös kir­joi­te­taan tämän mukaisesti. Tällöin siis vain ensimmäinen kirjain on versaalilla kuten nor­maa­leis­sa eris­nimissä. Vrt. kohtaan Sanaliittojen lyhenteet.

Lyhennesanaksi käsittämistä usein vielä vierastetaan, vaikka se on lukemisen ja tai­vut­ta­mi­sen kannalta sujuvinta. Usein organisaatio itse käyttää ver­saali­asua ja kirjaimittain lukemista, vaikka sanamainen kirjoitusasu olisi muutoin yleinen. Kielikellossa 1/2008 mai­ni­taan artikkelissa Työ- ja elinkeinoministeriö TEM erikseen, että lyhennettä TEM on syytä käsitellä kir­jai­mit­tain luettavana (esim. TEM:ään [tee ee ämmään]) kuten ministeriö itse käsittelee ja että sa­na­na taivuttaminen (esim. TEMiin) ei sovi virallisiin yhteyksiin. Tosin ministeriön omissa teksteissäkin esiintyy sanana taivuttamista.

Kansainvälisen standardointijärjestön mukaan ”ISO” on sen nimen lyhyt muoto eikä lainkaan lyhenne. Sen verkkosivu About ISO jopa väittää: ”our founders decided to give it the short form ISO. ISO is derived from the Greek isos, meaning equal.” Nimi olisi siis luonnollista kirjoittaa ”Iso”, mutta ISO itse käyttää nimestä versaaliasua, samoin sen suomalainen jäsen SFS. Joka tapauksessa ni­meä siis pitäisi taivuttaa sanana, ei lyhenteenä.

ALV ∼ alv. ∼ alv ∼ alvi

Kielitoimiston ohjeiden mukaan arvonlisävero-sana voidaan lyhentää kolmella tavalla: ALV, alv. ja alv, joista viimeksi mainittu on käytännössä tavallisin. (Toisin suomen kielen lauta­kunnan erään kannanoton mukaan vaihtoehdot ovat vain ALV ja alv pisteettöminä.)

Koska yleinen suuntaus on kohti lyhenteiden pisteettömyyttä ja gemenan käyttöä lyhenteissä ja koska pisteestä tai versaaleista ei tässä ole mitään hyötyä, kannattaa asettaa asu ”alv” etusijalle.

Lyhenne on arkikielessä usein kehittynyt sanaksi ”alvi”. Vaikka tämä hel­pot­taa ääntämystä ja taivutusta (esim. ”alvin”), sitä ei kuitenkaan ole hyväksytty vi­ral­li­seen kie­len­käyt­töön (jossa on taivutettava ”alv:n” tai ”ALV:n”).

AVI ja ELY

Uusien aluehallinnon virastojen nimet ”aluehallintovirasto” ja ”elinkeino-, liikenne- ja ym­pä­ris­tö­kes­kus” ovat niin tolkuttomat, että ne käytännössä lähes aina joudutaan kor­vaa­maan lyhennesanoilla ELY ja AVI. Kielikellossa 4/2009 otetaan artikkelissa Miten taipuvat ELY, AVI ja Palkeet? kanta, jonka mukaan ne voidaan lukea sanoina, mutta suositellaan, että ne kirjoitetaan versaalilla, koska ne ja niiden il­mai­se­mat käsitteet ”ovat uusia ja siksi outoja”. Tämä merkitsee, että kirjoitetaan esimerkiksi ”ELYssä” ja ”AVIin”. Toisaalta kannanoton mukaan AVIn monikkotaivutus on ”hankalampaa”: arki­pu­hees­sa sanotaan sen mukaan [aveissa], mutta tätä ei muka voi kirjoittaa (”muoto ’AVEissa’ tms. ei ole mahdollinen”). Niinpä kannanotto päätyykin melkoiseen sekamelskaan:

Monikossa onkin selvintä ajatella lyhenne luettavaksi ”auki” eli sanoiksi ja käyttää kaksoispistettä sen osoittamiseen: AVI:ja [lue: aluehallintovirastoja] : AVI:issa : AVI:ihin (monikon genetiivissä ovat mahdollisia sekä AVI:jen että kaksoispisteetön lyhennesanataivutus AVIen).

Todellisuudessa kaksoispiste ei suinkaan osoita, että lyhenne on luettava sanoina. Sitähän käytetään myös, kun lyhenne luetaan kirjaimittain, esimerkiksi VTT:ssä [vee tee teessä].

Ainoa järkevä ratkaisu tähän on kirjoittaa johdonmukaisesti gemenalla ”avi” ja taivuttaa sitä tavallisina sanoina. (Kaikkein virallisimmassa kielen­käytössä joudutaan kirjoittamaan aluehallintovirastosta ilman lyhentämistä,

Uudemmassa Kielikellossa (4/2011, kirjoitus ELY ja ELY-keskus) on otettu kanta, jonka mukaan voidaan kirjoittaa myös ”ELY-keskus”; Kieli­toimiston ohje­pankin ohjeen Nimien taivutus: avi, ely ja Palkeet mukaan ”elinkeino-, liikenne- ja ympäristö­keskuksista käytetään tavallisesti lyhennettä ely-keskus”. Silloin taivutus on tietysti ongelmaton.

Sanaliiton alkuosan lyhenne

Jos sanaliiton ensimmäinen sana lyhennetään katkaisulyhenteellä, käytetään tyhjää väliä aivan kuten jos sanat kirjoitettaisiin kokonaan.

Tämä poikkeaa yhdyssanojen lyhenteistä, joita käsitellään seuraavaksi.

Yhdyssanojen lyhenteet

Jälkiosana katkaisulyhenne

Jos yhdyssanan jälkiosa lyhennetään katkaisulyhenteellä, kirjoitetaan sana muuten normaalisti. Yhdyssana lyhennetään siis tällöin kuten yhdistämätön sana.

Jälkiosana muu lyhenne

Jos yhdyssanan jälkiosa lyhennetään muulla tavoin, käytännöt ovat horjuvia ja normit epä­selviä. Yleensä esimerkiksi sisälyhennettä käsitellään kuten katkaisulyhennettä.

Kielikellon 2/2006 ohjeissa sanotaan: ”Sanan loppuosana olevaa lyhennettä ei välttämättä tarvitse erottaa yhdysmerkillä, jos sanan luettavuus ei kärsi.” Epäselvää on, mitä kaikkia ly­hen­tei­tä tämä koskee ja onko yhdysmerkin käyttö kuitenkin suositeltavaa. Yhdys­mer­kit­tö­myys näyttää kuitenkin olevan selvästi yleisempi käytäntö. Lehdessä on asias­ta seu­raa­vat esimerkit:

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ohje on erisävyinen: ”Sanan jälkiosana olevan muun kuin kirjaimittain luettavan lyhenteen yhteydessä yhdysmerkki ei aina ole välttämätön: sivunro ∼ sivu-nro.”.

Jos yhdyssanan jälkiosana on kirjaimittain luettava lyhenne, käy­te­tään yhdys­sa­nan osien välissä yhdysmerkkiä; ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.

Alkuosana muu lyhenne

Jos yhdyssanan alkuosa lyhennetään katkaisulyhenteellä, se kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan kiinni seuraavaan sanaan. Yhdysmerkkiä ei yleensä käytetä, ei edes silloin, kun sanan lyhentämättömässä asussa on yhdysmerkki. Aiemmin suositeltiin yhdysmerkkiä myös sellaisiin yhdyssanojen lyhenteisiin kuin ”kansak.-op.” (= kansakoulunopettaja) ja ”dipl.-ins.” (= diplomi-insinööri).

Rinnasteisen yhdyssanan lyhenne

Rinnasteisten yhdyssanojen lyhenteissä saa nykyisten sääntöjenkin mukaan käyttää yhdys­merkkiä, mutta sen saa myös jättää pois. Tällaiset lyhenteet ovat melko harvinaisia, ja niiden käyttö on yleensä vältettävissä kirjoittamalla sana kokonaan.

Kielikellon 2/2006 mukaan edellä kuvatun laisista ilmauksista yleensä jätetään yhdysmerkki pois, ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kanta on samantyylinen: ”yhdys­merkkiä voi halutessaan käyttää”. Käytäntö näyttää kuitenkin olevan varsin kirjava, ja sallittujen vaihtoehtojen lisäksi käytetään muitakin kirjoitustapoja: suom. ugr., suom-ugr., suom-ugr ym. Kirjavuutta kuvastaa sekin, että oikein­kirjoitus­oppaassa on edellä kuvatun ohjeen lisäksi toisessa kohdassa esimerkki ”kantt.-urk. (kanttori-urkuri)” ilman mainintaa yhdys­merkittömästä vaihtoehdosta

Yhdyssanan ja sanaliiton lyhenteen ero

Vaikka nykyiset säännöt ovat suhteellisen helpot, niitä ei useinkaan noudateta, vaan sanaliittojenkin lyhenteet kirjoitetaan yhteen (esim. ”psykol.kand.”), ehkä sanojen yhteenkuuluvuuden korostamiseksi.

Pisteetön lyhenne yhdyssanan osana

Edellä kuvattiin vuonna 2006 päätetty periaate, jonka mukaan käytetään pisteetöntä lyhennettä ja yhdysmerkkiä, jos sanan osana on poimintalyhenne.

Tällaisia ilmauksia tarvitaan asiatyylissä vain harvoin, sillä ne kuuluvat lähinnä muistiinpanoihin ja joskus otsikoihin, taulukoihin yms.

Periaate ei koske katkolyhenteitä. Esimerkiksi melko tavallinen lyhenne ”dipl.insinööri” on siis muodoltaan oikea, Tällainen ilmaisu­tyyppi on joka tapauksessa huonoa tyyliä: pelkän alkuosan lyhentäminen säästää vain muutaman merkin.

Yhdysmerkillisen etunimen lyhenne

Jos etunimi sisältää yhdysmerkin, se säilytetään nimen alkukirjainlyhenteessä. Esimerkiksi ”Juha-Pekka” lyhennetään ”J.-P.”. Sen sijaan sukunimen edessä oleva ”J. P.” tarkoittaa kahta peräkkäistä etunimeä, esimerkiksi ”Juha Pekka”. Lyhentämistapa ”J.P.” (siis ilman välilyöntiä ja ilman yhdysmerkkiä) ei ole oikea kummassakaan tapauksessa.

Nimikirjainlyhenteet

Nimikirjainten eli etu- ja sukunimen alkukirjainten lyhenteiden väliin kuuluu välilyönti, koska kyse on kahden eri sanan lyhenteistä. Nimikirjainlyhenteitä tulisi käyttää vain silloin, kun on asiayhteydestä täysin selvää, mitä nimeä tarkoitetaan.

Jos kuitenkin pisteet jätetään pois, jätetään välilyönnitkin pois, koska silloin kyseessä on koodinomainen merkintä. Näin menetellään usein silloin, kun lyhenteessä on kahden etunimen lyhenteet eli yhteensä kolme kirjainta.

Tittelit – onko ”MMT” ymmärrettävä?

Oppiarvoista käytetään hyvin yleisesti koodinomaisia lyhenteitä, kuten FK ja DI. Jotkin niistä heijastuvat jopa puhekielessä, esim. ”dee ii” diplomi-insinöörin nimityksenä. Kielitoimiston perustellun kannan mukaan niitä kuitenkin tulisi käyttää vain matrikkeleissa ja vastaavissa yhteyksissä, joissa tilansäästö on erittäin olennaista. Tätä puoltaa vahvasti se, että useimmat ihmiset eivät tunne useimpia näistä lyhenteistä. Muutamat ovat yleisesti tunnettuja, mutta vaikka lukija tuntisi näiden lyhenteiden yleisen rakenteen, mistä hän muistaa, onko LK laki­tieteen, lääketieteen vai ehkä liikuntatieteen kandidaatti?

Koodilyhenteiden käytön yksi syy on ehkä perisuomalainen vaatimattomuus: titteli näyt­tää pienemmältä, kun se on lyhennetty pariin merkkiin. Järkevä periaate on kuitenkin se, että oppiarvo joko jätetään mainitsematta tai sitten se kerrotaan ymmärrettävästi.

Lähes aina on parasta kirjoittaa oppiarvo kokonaan sanoin, esimerkiksi ”maatalous- ja metsätieteiden tohtori”. Jos lyhentämiseen on tarvetta, niin katkaisulyhenteet, kuten ”maat. ja metsät. toht.”, ovat yleensä vielä ymmärrettäviä.

Sanalle ”tohtori” käytetään lyhenteitä ”tri” ja ”toht.”. Kielitoimiston lyhenneluettelo asettaa jälkimmäisen etusijalle. Mutta ”toht.” ei noudata vanhoissa kielenoppaissa usein esitettyä periaatetta, jonka mukaan lyhentämisellä pitäisi säästyä ainakin sanan toisen puolen kir­joit­ta­mi­sel­ta.

Virkoihin yms. liittyviä lyhenteitä ja termejä

Oppiarvoja ilmaistaessa lyhentämisen halu usein johtuu siitä, että oppiarvoa ei haluta ko­ros­taa liian näkyvästi, mutta se halutaan mainita. Samantapaista esiintyy myös virka­nimik­kei­den yhteydessä. Kun esimerkiksi yliopistoihin on tullut ”oikeiden” professorien lisäksi määrä­aikai­sia professoreja, niin ei useinkaan haluta käyttää pelkkää professori-sanaa, mutta ei myöskään liittää eteen pitkää sanaa, joka korostaisi määräaikaisuutta liiaksi.

Seuraavassa on eräitä muitakin vastaavia ilmaisuja. Lyhentämistä on tässäkin hyvä välttää etenkin, kun näitä lyhenteitä ei tunneta kovin laajasti. Osa niistä on melko uusiakin tai sitten käytöstä poistuvia.

Koska lyhenteellä vs. on siis kaksi merkitystä, joita ei useinkaan voida erottaa toisistaan asiayhteyden perusteella, sen käytössä on oltava erityisen varovainen. Lisäksi sillä on kolmaskin merkitys: vs. = vastaan. Myös lyhenne ts. on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa myös ’toisin sanoen’.

Tilapäistä viranhoitoa tarkoittavat ilmaukset ja lyhenteet ovat paljolti sekaantuneet toisiinsa, mutta vanha ja edelleen oikea käytäntö on seuraava:

• viransijainen (vs.) on henkilö, joka hoitaa virkaa sen varsinaisen haltijan ollessa estyneenä (esimerkiksi sairas- tai äitiyslomalla tai virkavapaalla)
• virkaa toimittava (vt.) on avoinna olevaa virkaa hoitava (muuten kuin varsinaisesti virassa ollen).

Nämä siis ovat eri käsitteitä. Virkaa toimittava (yleiskielessä usein ”virkaa tekevä”, mutta tätä pidetään vierasvoittoisuutena) hoitaa siis virkaa silloin, kun viralla ei ole varsinaista, va­ki­nais­ta haltijaa, vaan kyseessä on uusi virka, jota ei vielä ole täytetty, tai eläkkeelle jää­mi­sen takia avoimeksi tullut virka tms.

Vielä aivan eri asia on sellainen ilmaus kuin ”johtajan sijainen”. Se tarkoittaa henkilöä, joka varsinaisen tehtävänsä ohella hoitaa johtajan tehtäviä ja valtuuksia jonkin, yleensä lyhyen ajan, esimerkiksi johtajan ollessa matkoilla.

Näissä ilmauksissa virka-sana tarkoittaa paitsi virkasuhdetta myös työsuhdetta ja mui­ta­kin suhteita, kuten toimitusjohtajan tai luottamushenkilön tehtävää. (Sama koskee sanoja ”virkavapaa” ja ”virkavapaus”.) Muutoin virka-sana tarkoittaa asiatyylisessä yleis­kie­les­sä yleensä sellaista tehtävää julkisen vallan (valtio, kunta tms.) palveluksessa, jossa ollaan virka­mies­lain­säädännön alaisessa virkasuhteessa.

Hämmennystä on aiheuttanut se, että Kielikellossa 4/1996 (kirjoitus Määräaikainen, ma.) ja eräissä muissa lähteissä opastetaan, että ”virkaa tekevät” (!) ja ”viransijaiset” ovat nykyisin määräaikaisia (lyhenne ”ma.”). Tämä perustunee johonkin väärinkäsitykseen ja ehkä osittain määräaikaisten pro­fes­suu­rien käyttöönottoon. Määräaikaisuus on käsitteellisesti jotain aivan muuta, vaikka usein tietysti virkaa toimittava tai viransijainen on tässä tehtävässä määräajan.

Onko ”pakkolyhenteitä”?

Joissakin tilanteissa voi lyhenteen käyttö tuntua lähes pakolliselta. Lyhenne ehkä koetaan vakiintuneeseen kaavamaiseen ilmaisuun kuuluvaksi ja sen auki kirjoittaminen oudoksuttaisi. Tyypillinen esimerkki on, että yhdistyksen nimen perään kirjoitetaan virallisimmissa yhteyk­sis­sä joskus ”ry”, mutta ei sentään ”rekisteröity yhdistys”.

Kirjojen, lehtien ja verkkojulkaisujen toimituksilla saattaa olla omat ohjeensa, jotka vaa­ti­vat joidenkin sanojen kirjoittamista aina lyhennettyinä. Etenkin hakuteoksissa käytetään pal­jon ”pakkolyhenteitä”. Vaikka toimitus hoitaisikin tekstin muokkaamisen sellaisia lyhen­tei­tä käyttäväksi, kannattaa alkuperäisen kirjoittajan jo valmiiksi käyttää niitä. Tällöin hän voi huo­ma­ta, että lyhentäminen johtaisi jossakin tilanteessa ongelmaan, ja hän voi välttää sen sa­non­to­jen valinnoilla.

Eräiden pikkusanojen lyhenteet saattavat tuntua myös pakkolyhenteiltä, sillä lyhenteen käyttö erottaa ilmaisun normaalitekstistä, kuten on tarkoituskin. Tällaisia lyhenteitä voivat olla ”t.” (tai), ”l.” (eli), ”ks.” (katso) ja ”s.” (sivu) varsinkin sanakirjoissa, määritelmissä ja hakuteoksissa. Lyhenteen käyttöhän ei näissä tapauksissa lyhennä ilmaisua juuri lainkaan, vaan tarkoitus on pikemminkin käyttää lyhennettä erikoissymbolin tavoin. Esimerkiksi lyhenteen ”ks.” tilalla saattaakin olla esimerkiksi nuoli (→).

Periaatteessa lyhenne ”ks.” on tietysti tarkoitettu luettavaksi ”katso”, ja tämän mukaisesti olisi oikein käyttää tämän sanan yhteydessä normaalisti käytettävää sijamuotoa (partitiivia), esi­mer­kik­si ”ks. lukua 5”. Paljon tavallisempaa on kuitenkin käyttää aina perusmuotoa, esi­mer­kik­si ”ks. luku 5”. Tätä voi selittää sillä, että ”ks.” on kaavamainen, koodinomainen lyhenne, jota käytetään yleensä vain teksteissä, joita ei ole tarkoitettu ääneen luettaviksi. Kun vii­ta­taan nume­roi­tui­hin tai nimettyihin kohtiin, voi kirjoittaa tiiviisti esim. ”ks. 5.4”, jolloin tavallaan jä­te­tään lukijan tehtäväksi tarvittaessa muuntaa se mielessään sopivaan muotoon esi­mer­kik­si lisäämällä sana ”kohtaa”.

Lyhenteestä ”ks.” käytetään myös vanhahtavaa asua ”kts.”, mutta kielitoimiston lyhenne­luette­lo mainitsee vain lyhyemmän asun.

Miten lyhenteitä voi välttää?

Luonnollisin tapa vältellä lyhenteitä on kirjoittaa sanat kokonaan. Tämä on yleensä myös pa­ras tapa, mutta se ei ole hyvä silloin, kun pitkä ilmaisu toistuisi tekstissä hyvin usein.

Pitkä ilmaisun voi usein korvata pronominilla. Pronomineihin liittyy kyllä ongelmia, kos­ka niiden viittaukset ovat usein epäselviä. Mutta se-sanalla voi saada aikaan aivan selvän il­mai­sun, kun sillä viitataan johonkin, joka on juuri mainittu.

Toinen tapa on käyttää lyhyttä nimeä. Aina ei tarvitse käyttää koko nimeä eikä ly­hen­net­tä, vaan voi viitata johonkin aiemmin yksilöityyn yleissanoilla, kuten ”yritys”, ”jär­jes­tö” tai ”kaupunki”, jotka ovat tavallaan pronominien kaltaisia, mutta tarkempia.

Jos tekstikappale alkaa maininnalla Suomen Yleisen Hyvän Demokraattisesta Edistys­puolueesta ja käsittelee tätä puoluetta ja sen toimintaa, ei tarvitse mainita puolueen nimeä eikä lyhennettäkään, vaan voi kirjoittaa vain ”puolue”. Tarkempi ilmaisu on tarpeen vain, jos samassa yhteydessä käsitellään muutakin puoluetta.

Edellä kuvattuja tapoja saatetaan joissakin kielimuodoissa pitää sopimattomina, koska niiden ajatellaan vähentävän ilmaisun yksikäsitteisyyttä. Näin voi olla varsinkin hal­lin­nos­sa, jonka perinteisiin kuuluu pitkienkin nimien toistaminen. Kirjoittaja joutuu ehkä mukau­tu­maan tähän, vaikka mitään todellista epäselvyyttä ei syntyisikään.