Lyhenteiden (ja tunnusten) taivutusta käsitellään laajahkosti Kielikellossa 4/2000, Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ja Kielitoimiston ohjepankin Lyhenteet-kohdassa Asiaa koskevat säännöt ovat eri lähteissä lähes samat. Kuitenkin sääntöjen vastainen taivutus on varsin tavallista. Usein säännöt sallivat kaksi vaihtoehtoa (esimerkiksi CEN:n ja CENin), mutta monet eivät käytä niistä kumpaakaan, vaan keksivät omia vaihtoehtojaan (esim. CEN:in)!
Numeroin merkittyjen lukujen taivutusta (esim. 5:een = viiteen) käsiteltiin kohdassa Luvun sijamuodon osoittaminen.
Seuraavat säännöt koskevat kaikenlaisia suureiden ilmauksia, jotka koostuvat luvusta ja yksiköstä. Ne koskevat myös esimerkiksi prosentti-ilmauksia, joissa prosentti tulkitaan eräänlaiseksi yksiköksi.
Kun sekä luku että yksikkö kirjoitetaan kirjaimin, kirjoitetaan molemmat taivutetussa muodossa.
Kun luku kirjoitetaan numeroin ja yksikkö sanoin, kirjoitetaan luku yleensä ilman päätettä, vaikka se luetaan taivutettuna.
Jos kuitenkin luku luetaan partitiivimuotoisena, merkitään partitiivin pääte näkyviin. Tällaiset ilmaukset ovat harvinaisia eivätkä kovin luettavia, ja yleensä asian voi ilmaista toisin.
Jos yksikkö ilmaistaan tunnuksella tai lyhenteellä, liitetään taivutuspääte yleensä vain siihen. Luku kirjoitetaan tällöin aina numeroin ja siis ilman päätettä, vaikka se luetaankin taivutettuna.
Poikkeus: Jos luku luetaan perusmuodossa ja yksikkö partitiivissa, ei sijapäätettä merkitä lainkaan. Tämä on erittäin tavallinen tapaus: näinhän merkitään suure silloin, kun lauseyhteys ei vaadi ilmauksen taivutusta.
Toinen poikkeus: Jos luku luetaan partitiivimuotoisena, merkitään partitiivin pääte yksikön tunnuksen jälkeen. Tällainen rakenne on usein hämmentävä ja vaikealukuinen.
Ongelman voi usein kiertää muuttamalla ilmauksen toisentyyppiseksi. Tosin silloin on otettava huomioon, että esimerkiksi ”Pituus oli alle 42 m” ei tarkoita täsmälleen samaa kuin ”Pituus ei ylittänyt 42 m:ä”; jälkimmäinen sisältää mahdollisuuden, että pituus oli tasan 42 m.
Lyhenne edustaa ensi sijassa vastaavan sanallisen ilmaisun perusmuotoa. Jotta se edustaisi taivutettua muotoa, kirjoitetaan sen jälkeen kaksoispiste ja taivutuspääte. Sama koskee tunnuksia, erikoismerkkejä, numeroin kirjoitettuja lukuja ja ylipäänsä kaikkia merkkijonoja, jotka eivät ole kirjoitettuja sanoja.
Kaksoispiste voidaan tällaisissa ilmaisussa nähdä merkiksi, joka erottaa toisistaan osat, jotka luetaan eri periaatteiden mukaan.
Vuosi-sanan eri muotojen lyhentämisestä ks. kohtaa Vuosiluvut ja vuosi-sana.
Vaikka lyhenne kirjoitettaisiin kokonaan versaalilla, taivutuspääte kirjoitetaan gemenalla.
Erikoistapauksen muodostaa sanakirjoissa käytetty lyhentämistapa. Hakusanan sisällä on usein pystyviiva, esimerkiksi avut|on. Tällöin sanan käyttöesimerkeissä hakusanan alkukirjain ja piste edustaa hakusanaa sellaisenaan, kun taas alkukirjain ja kaksoispiste edustaa hakusanan alkuosaa pystyviivaan asti. Esimerkiksi käyttöesimerkit ”A. lapsi. Tuntea itsensä a:tomaksi.” on siis luettava ”Avuton lapsi. Tuntea itsensä avuttomaksi.”
Lyhenteiden johdokset muodostetaan samaan tapaan kuin taivutusmuodot, siis kaksoispisteen avulla. Sen sijaan yhdyssanoissa käytetään yhdysmerkkiä.
Lyhenteeseen, tunnukseen tms. ei merkitä taivutuspäätettä seuraavissa poikkeustapauksissa:
Kaikkia ilmauksia, joita voidaan taivuttaa, taivutetaan sen mukaan, mitä niiden asema lauseessa vaatii. Yleensä näin tehdäänkin puheessa, mutta kirjoituksessa jätetään usein esimerkiksi mittayksikköjen tunnukset taivuttamatta. Jopa SFS:n SI-oppaan vuoden 2002 painoksessa suorastaan käskettiin (vastoin SFS-standardia!) olemaan yleensä taivuttamatta tunnuksia, joskin tätä lievennettiin esimerkillä ja lisähuomautuksella:
Yksikön tunnukseen ei merkitä taivutuspäätettä, ellei esityksen selvyys sitä vaadi. Esimerkiksi “kahden metrin pituinen” kirjoitetaan “2 m:n pituinen”, mutta voidaan kirjoittaa myös 2 m pituinen. Sen sijaan lauseessa "paransin ennätystäni neljäänkymmeneen sekuntiin" on kirjoitettava 40 s:iin eikä voi kirjoittaa "40 s".
Edellä olevassa lainauksessa on säilytetty lainausmerkit SI-oppaan mukaisina. Siinä on osittain englannin mukaisia lainausmerkkejä, osittain pystysuoria lainausmerkkejä, ei siis vahingossakaan suomen kielen mukaisia!
SI-oppaan uudemmissa painoksissa ohje on korjattu: ”Suureiden arvojen sijamuodot ilmaistaan suomen kielen rakenteen mukaisesti sijapäätteillä, jotka liitetään yksikön tunnukseen.”
Tunnusten jättäminen taivuttamatta (esim. ”5 m pituinen”) on kyllä tekniikan alalla tavallista, mutta se ei ole minkään standardin mukaista, vaan päinvastoin standardin SFS 4175 vastaista.
Tietenkin on sallittua ja usein suotavaakin välttää tunnuksen taivuttaminen muotoilemalla lause niin, että tunnus ja sitä vastaava sana esiintyvät perusmuodossa.
Mittayksikön tunnuksen taivutusta merkittäessäkin lähtökohtana on lukutapa. Tällöin ajatellaan tunnus luettavaksi sen virallisen nimen (esimerkiksi neliömetri) eikä arkikielisen nimen (esimerkiksi neliö) mukaan. Jos kyseessä on johdettu yksikkö, jolla ei ole omaa nimeä, on taivutus usein hankalaa; ks. kohtaa Miten taipuu ”m/s”?
Paineen yksikön baarin tunnuksen bar taivutus johtaa usein outoihin asuihin, kuten bar:n (= baarin), bar:iin (= baariin) ja bar:ksi (= baariksi). Siksi on yleensä parempi käyttää baari-sanaa, sikäli kuin tätä yksikköä käytetään. SI-järjestelmän mukainen paineen yksikkö on pascal (tunnus Pa); 1 baari on 100 kilopascalia.
Verkkotunnusten kuten suomi.fi ja vastaavien taivutuksessa on erikoisongelmia. Ks. kohtaa
Lyhenteen tms. taivutettuun muotoon kirjoitetaan kaksoispisteen jälkeen näkyviin se pääte, joka ilmauksessa ääneen luettuna on. Kirjoittajan on siis tiedettävä, miten lyhenne luetaan. Tässä voi olla useita vaihtoehtoja, koska lyhenteellä on useita lukutapoja, etenkin, jos sillä on useita merkityksiä.
Vaikeinta asiassa on taivutuspäätteen tunnistaminen, joka tuottaa vaikeuksia suomea äidinkielenään puhuvillekin. Hankalissa tapauksissa täytyy ajatella sanan muitakin taivutusmuotoja ja päätellä niistä, mikä on sanan taivutusvartalo. Kun vartalo erotetaan, niin jäljelle jäävä osa on päätettä.
Hankala taivutettava on esimerkiksi sana vuosi, koska sen vartalo on erilainen eri taivutusmuodoissa: vuode- (esim. muodossa vuoden), vuote- (esim. muodossa vuoteen), vuon- (muodossa vuonna), vuot- (muodossa vuotta) ja tietysti myös vuosi-. Muotoja pitää verrata myös muiden sanojen vastaaviin taivutusmuotoihin, jotta voidaan hahmottaa, mikä on vartaloa, mikä on päätettä. Tässä asiassa on kieliopin opinnoista hyötyä.
Myös sana aste on hiukan hankala, koska sillä on useita vartalonmuotoja. Perusmuodon ohella sillä on muoto astee- (esim. sanassa asteen), ja partitiivissa astetta vartalo on astet- (eli siinä päätettä on vain -ta). Tämä vaikuttaa tunnusten ° (aste) ja °C (celsiusaste) taivutukseen.
Tavassa, jolla pääte kirjoitetaan taivutettuun lyhenteeseen, on kolme poikkeusta:
Kaksi viimeksi mainittua poikkeusta ovat melko vähämerkityksisiä, koska lyhenteitä ja tunnuksia ei yleensä kannata eikä tarvitse taivuttaa monikossa. Esitetyt esimerkitkin ovat huonoja, koska sääntöjen mukaan mittayksiköiden tunnuksia ja prosenttimerkkiä ei pitäisi käyttää kuin luvun jäljessä, ja silloinhan ne luetaan yksiköllisinä (esim. 4 kg:aan = neljään kilogrammaan, 5 %:lla = viidellä prosentilla). Oikeampi esimerkki olisi ilmaus ”lv:ein”, jos lyhenne ”lv” on tarkoitettu luettavaksi kirjaimittain ”älvee”. Tässäkin tapauksessa tuntuu kuitenkin aiheettomalta ottaa mukaan e-kirjainta, joka kuuluu vartaloon eikä päätteeseen.
Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos kyseessä on lyhennesana (eli lyhenne luetaan aivan kuin se olisi sana) tai jos kyseessä on sisälyhenne eli sanasta on jätetty merkkejä pois keskeltä, mutta sanan viimeinen merkki on mukana. Lyhennesanat ovat tavallisia, kun taas sisälyhenteitä on pienehkö joukko vakiintuneita tapauksia.
Sanan kerros lyhennettä krs taivutettaessa kuitenkin käytetään kaksoispistettä. Ks. lyhenteen krs taivutus.
Pääte kirjoitetaan gemenalla, vaikka lyhennesana muuten kirjoitettaisiin kokonaan versaalilla. Asu NATOSSA ei siis ole mahdollinen. Joissakin tapauksissa on kuitenkin tulkinnanvaraista, onko kyseessä lyhennesana vai korostuksen tms. syyn takia versaalilla kirjoitettava sana; ks. Kokonaan versaalilla kirjoittaminen.
Sisälyhenteissä käytettiin aiemmin usein kaksoispistettä, joka säilyi taivutuksessakin, esimerkiksi H:ki : H:gissä. Tästä alettiin luopua jo 1960-luvulla. Kielitoimiston lyhenneluettelossa on kuitenkin vielä numero-sanan lyhennevaihtoehtona n:o, jossa kaksoispiste säilyy taivutetuissa muodoissakin, esim. n:oissa.
Lyhenne voidaan ajatella luettavaksi monella tavalla:
Kun vielä otetaan huomioon, että versaalien käyttö lyhenteen kirjoitusasussa voi vaihdella, saadaan usein monta erilaista vaihtoehtoa. Esimerkiksi Euroopan talousalue -nimityksen lyhennettä Eta tai ETA voidaan taivuttaa seuraavilla tavoilla:
Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat harvinaisia ja hankalia. Lyhenteen lukeminen lavennettuna on harvinaista. Aiemmin kyllä saatettiin lyhennettä taivuttaa kirjoituksessa ikään kuin se luettaisiin lavennettuna, esim. ”SNTL:oon”, joka teoriassa luettiin ”Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon”. Mutta jos on tarkoitus, että lausutaan koko ilmaisu, on yleensä parasta myös kirjoittaa se kokonaan. Jos halutaan lukutapaa ”Euroopan talousalueeseen”, on paras kirjoittaa juuri näin.
Mitä enemmän lyhenne on muuttunut lyhennesanaksi, sitä useammin se myös aletaan kirjoittaa sanan tavoin, esimerkiksi ”Eta”. Mutta myös kokonaan versaalilla kirjoitettu lyhenne saatetaan lukea sanana. Tällöin pääte kirjoitetaan gemenalla (esim. ”ETAan”), vaikka tämä monista tuntuu hiukan oudolta. Päätteen kirjoittaminen versaalilla (esim. ”ETAAN”) olisi vielä oudompaa ja tulkinnanvaraisempaa.
Jos lyhennesana loppuu konsonanttiin, tulee taivutukseen mukaan i sidevokaaliksi eli sanan perusmuodon ja päätteen väliin. Se kirjoitetaan aina gemenalla.
Tämä opas suosittelee ensisijaiseksi menettelyksi lyhenteiden sanana lukemista silloin, kun lyhenne on rakenteeltaan tähän sopiva, esimerkiksi ”Eta”, ”Nato”, ”Cen”. Tällöin on luontevaa käyttää sellaista kirjoitusasua, jossa vain ensimmäinen kirjain on versaalilla. Tällöin taivutus on ongelmatonta, esimerkiksi ”Etaan” (eikä ”ETAan”, joka näyttää hiukan oudolta). Tämä tekee lyhenteistä parhaiten normaalitekstiin mukautuvia. Myös kielitoimiston ja SFS:n kannanotot voidaan tulkita tämän periaatteen suuntaisiksi. Toisaalta erilaisissa kielenkäytön ohjeissa hyväksytään usein vain lyhenteenä lukeminen ja sitä vastaava kirjoitusasu. Esimerkiksi virallisessa kielessä on ”USA:han” ainakin toistaiseksi sopivampi kuin ”USAan” saati ”Usaan”.
Kansainvälisen standardointijärjestön ISOn mukaan ”ISO” on (kreikan kielestä johtuva) nimi, ei lyhenne. Tämän mukaisesti käytetään ISOn suomalaisen jäsenjärjestön SFS:n standardeissa taivutustapaa ”ISOn”, ei ”ISO:n”.
Jos lyhennettä ei voi luontevasti lukea sanana tai jos kirjaimittain lukeminen on vakiintunutta, on parasta kirjoittaa lyhenne kokonaan versaalilla, esimerkiksi ”STT” ja ”SAK”. Tällöin on järkevin vaihtoehto taivuttamisessa se, että käytetään kaksoispistettä ja sellaista päätettä, joka on kirjaimittaisen lukutavan mukainen.
Jos sanana luettava lyhenne eli lyhennesana loppuu kirjaimeen k, p, t, l, r tai s, niin eräissä taivutusmuodoissa tämä loppukonsonantti usein kahdentuu ääntämyksessä. Tämä koskee varsinkin yksitavuisia lyhenteitä, kuten MEK, KOP, MOT, LEL, RUR ja SAS. Ääntämyksestä riippumatta kirjoitetaan sääntöjen mukaan tällöin vain yksinkertainen konsonantti.
Kirjoitusasut MEKkiin, KOPpiin jne. herättäisivät kielteistä huomiota, eikä niitä voi pitää kielen normien mukaisina. Toisaalta on suomen kielen sääntöjen vastaista kirjoittaa toisin kuin lausutaan eli MEKiin, KOPiin jne. Tämä lienee kuitenkin pienempi paha, jos tällaisia muotoja joudutaan kirjoittamaan. Niistäkin tosin Kielenhuollon käsikirja sanoo, että ne ”ovat selvästi arkisia, eikä niitä pidä käyttää muissa kuin tyyliltään epävirallisissa teksteissä”.
Vastaava ilmiö esiintyy myös vieraiden nimien ja uusien lainasanojen taivutuksessa. Ks. kohtaa Konsonantin kahdennus: poppia vai popia?
Etenkin jos lyhennesana esiintyy tekstissä vain kerran tai jos kyse on virallisesta tekstistä, on usein perusteltua kirjoittaa nimi kokonaan. Tällöin on kuitenkin muistettava, että jotkin organisaatiot ovat ottaneet lyhennesanan uudeksi viralliseksi nimekseen, joten se ei enää ole korvattavissa alkuperäisellä ilmauksella.
Lyhenteiden taivutuksen hankaluuksia voi usein välttää myös käsittelemällä lyhennettä kirjaimittain luettavana. Päätteen määrää tällöin viimeisen kirjaimen lukutapa (kirjaimen nimi).
Tämä koskee varsinkin sellaisia lyhenteitä, joihin tämä lukutapa on vakiintunut. Se menettelee myös silloin, kun lyhennetty asu ei herätä huomiota. Tämä riippuu taivutusmuodosta. ”LEL:n” näyttää normaalilta (ainakin jos ei pysähdy ajattelemaan, että sehän lausutaan ”lellin”), mutta sellaiset kirjoitusasut kuin ”LEL:ään” olisivat monista outoja. Virallisimmissa teksteissä ei kuitenkaan ehkä ole vaihtoehtoja, koska ilmaisun kirjoittaminen aina lyhentämättömänä (esim. ”lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelakiin”) tai sen mukainen lyhenteen kirjoitusasu (esim. ”LEL:iin”) olisi aika lailla absurdia.
Jos vieraskielisen nimen lyhenne luetaan kirjaimittain, on kirjainten suomenkielisten nimien käyttö yleensä suositeltua ja tavallisinta. Tällöin pääte tietenkin merkitään tämän lukutavan mukaan.
Muutamat lyhenteet, kuten ”BBC”, ovat kuitenkin vakiintuneet luettaviksi niin, että käytetään vieraan kielen kirjainten nimiä (”bii bii sii”). Tähän vaikuttaa myös se, esiintyykö lyhenne sellaisen sanan yhteydessä, joka luetaan vieraan kielen mukaisesti. Vakiintuneisuus on suhteellista, mutta vakiintuneeksi voi katsoa sen, mitä huolitellussa kielenkäytössä yleisesti käytetään. Pääte tulee kirjoittaa lukutavan mukaan. Tosin usein kirjoitetaan esimerkiksi ”BBC:hen”, mutta tämä on epäloogista.
Joissakin tapauksissa on horjuntaa suomalaisen ja vieraan lukutavan välillä: FBI:llä (äf bee iillä) ∼ FBI:lla (ef bii ailla), LO:hon (äl oohon) ∼ LO:hun (el uuhun – ruotsalainen lukutapa). Koska Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan suomen kielen mukaista lukutapaa käytetään, ellei muu tapa ole vakiintunut, kannattaa rajatapauksissa käyttää suomen mukaista tapaa.
Kielikellon 1/2021 kirjoitus Miten lausutaan CNN, KLM, FBI, KGB ja muut vastaavat? ottaa kantaa väljemmin: se pitää joissakin tapauksissa mahdollisina sekä kirjainten suomenkielisten nimien että vieraskielisten nimien käyttöä. Esimerkiksi NBC voidaan sen mukaan lukea en bii sii tai än bee see. Tästä voisi aiheutua vaihtelua myös kirjoitusasuun, esimerkiksi NBC:hin tai NBC:hen.
Edellä sanotun mukaisesti voi esimerkiksi ilmaisun ”Euroopan unioniin” lyhentää ”EU:hun”, jos lyhenne on tarkoitus lukea kirjaimittain ”ee uuhun”, tai ”EU:iin”, jos lyhenne on tarkoitus lukea avattuna ”Euroopan unioniin”. Kirjaimittainen lukutapa on tavallisempi. Toisaalta sitä ja sen mukaista lyhenteen kirjoitusasua ei ehkä pidetä viralliseen tyyliin sopivana.
Koska sellaiset asut kuin ”EU:iin” näyttävät oudoilta ja koska ne vaativat lyhenteen lukemista tavallisesta poikkeavalla tavalla, niitä on hyvä välttää. Yleensä tämä onnistuu helposti: jos tyyli on niin virallista, että ”EU:hun” ei sovi, siihen eivät lyhenteet muutenkaan sovi hyvin, joten on parempi kirjoittaa ilmaisu lyhentämättömänä.
Jotkin yleisnimien lyhenteet voidaan lukea joko kirjaimittain tai lavennettuina. Esimerkiksi ”Oy” voidaan lukea ”oo yy” tai ”osakeyhtiö”. Kirjaimittainen lukeminen on tavallisempaa, mutta virallisessa tekstissä tällaisia lyhenteitä taivutetaan usein tavalla, joka perustuu lavennettuun muotoon. Oy-lyhenteen osalta molemmat tavat ovat kuitenkin kielitoimiston hyväksymiä.
Toisen tyyppinen taivutusongelma on, pitäisikö kirjaimittain luettava lyhenne tv taivuttaa ”tv:hen” vai ”tv:seen”. (Jos ”tv” luettaisiin sanaksi ”televisio” eikä kirjaimittain, oikea taivutus olisi ”tv:oon”.) Asiasta ei liene yleistä ohjetta, mutta Kielitoimiston sanakirja esittää taivutuksen ”tv:hen”. Tämä voidaan ymmärtää niin, että lyhennettä taivutetaan ikään kuin kirjaimet luettaisiin eri sanoiksi, esimerkiksi ”tee vee”, tai ainakin kokonaisuus luetaan yhdyssanaksi, ”tee-vee”, jossa toisella osalla on sivupaino. Täten sitä taivutetaan yksitavuisten sanojen, kuten maa : maahan ja puu : puuhun, mallin mukaisesti.
Jos taas ilmauksen ”tv” kirjaimet ajatellaan luettavaksi yhtenä sanana, esimerkiksi ”teevee”, on luonnollista taivuttaa sitä kuten muitakin kaksitavuisia pitkään vokaaliin loppuvia sanoja. Koska taivutetaan esimerkiksi kaipuu : kaipuuseen, olisi luonnollista taivuttaa teevee : teeveeseen, joka johtaisi kirjoitusasuun ”tv:seen”. Se on monta kertaa tavallisempi kuin ”tv:hen”, mutta sitä on pidettävä ohjeiden vastaisena.
Ongelma voidaan usein kiertää käyttämällä televisio-sanaa. Monien yritysten tms. nimi on kuitenkin tv-loppuinen.
Sen sijaan ilmausta wc taivutetaan yleensä (ja suosituksen mukaan) ”wc:hen”, vaikka se luetaan sanana ”veesee”. Tähän vaikuttanee se, että ilmaus ”veeseeseen” tuntuisi äänteellisesti oudolta.
Useimpia kirjaimittain lausuttavia alkukirjainlyhenteitä taivutetaan ikään kuin viimeinen kirjain muodostaisi oman sanansa. Esimerkiksi ”alv” (aa äl vee) taipuu ”alv:hen” (aa äl veehen).
Lyhenteen oyj merkitys on ”julkinen osakeyhtiö”, ja tämän mukaisesti se lausutaan tai ajatellaan lausuttavan, ellei sitä lueta kirjaimittain ”oo yy jii”. Täten mahdollisia ovat siis esimerkiksi sekä ”oyj:hin” [oo yy jiihin] että ”oyj:öön” [julkiseen osakeyhtiöön]. Kielikellon 1/1998 kirjoitus julkinen osakeyhtiö, oyj kuvaa tämän erikseen; se ei aseta kumpaakaan tapaa etusijalle.
Kirjaimittaiseen lukemiseen perustuva tapa kannattaa asettaa etusijalle, sillä tokkopa kukaan edes paperista ääneen lukiessaan lukee ilmaisun ”Acme oyj:öön” todella ”Acme julkiseen osakeyhtiöön”, joka on kömpelö, jopa kielenvastainen ilmaisu. Taivutusmuoto on helpompi hahmottaa, kun pääte on merkitty todellisen eikä teoreettisen lukutavan mukaan.
Käytännössä sujuvin taitaisi olla sellainen ilmaisutapa, jossa yrityksen nimeä taivutetaan normaalisti ja ”(Oyj)” on vain sulkeissa yhtiömuotoa ilmoittamassa. Mutta se ei ole kaikkiin tilanteisiin tarpeeksi virallinen tapa.
Yhtiömme sulautetaan Acmeen (oyj).
Yhtiömme sulautetaan Acme oyj:hin.
Lyhenteen ”oyj” taivutuksen ongelmallisuus korostaa sitä, että lyhennettä valittaessa pitäisi tarkoin harkita sen toimivuutta myös normaalitekstissä, ei vain esitteissä ja perusmuotoisena. Varsinkin lyhenne, jonka lukutapa poikkeaa sen kirjainten järjestyksestä, on suorastaan luonnoton.
Sellaisia ilmaisuja kuin ”m/s” (’metriä sekunnissa’) ei pitäisi taivuttaa. Melkein mitä vain kannattaa tehdä taivuttamisen välttämiseksi, koska taipuva osa on ikään kuin ilmaisun keskellä, esim. ”metriin sekunnissa”. Esimerkiksi genetiivi ilmauksessa ”6 m/s:n nopeus” on oikeastaan vain kirjallinen: sitä ei voi luontevasti lukea ääneen tai kirjoittaa sanoina; ”kuuden metrin sekunnissa nopeus” olisi outo.
Usein välttäminen onnistuu lauserakennetta muuttamalla, ehkä vain ilmaisun osien järjestystä vaihtamalla. Tähän saattaa sisältyä suuretta kuvaavan sanan, kuten ”nopeus”, käyttö tukisubstantiivina; vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.
Jos mainitunlaista ilmaisua kuitenkin taivutetaan, niin selvää on, että kielen sääntöjen mukaan päätteeksi merkitään taipuvan osan pääte, kuten ”iin”. Yhtä selvää on, että lukija hämmentyy. Mutta mihin pääte merkitään?
EU:n tekstinlaadinnan ohjeet suosittavat kirjoitustapaa ”m:iin/s”. (Kielitoimiston ohjeissa on vastaavasti ilmaisu ”km:iin/t”.) SI-mittajärjestelmän periaatteiden mukaan ilmaisu ”m/s” on jakamaton kokonaisuus, ja tämän mukaisesti pääte liitettäisiin sen perään: ”m/s:iin”. Näin SFS:n SI-opas opastaa kirjoittamaan. Tämä lienee hiukan pienempi paha, mutta useimmiten löytyy jokin tapa kiertää ongelma.
Tuulen nopeus nousee illalla 15 m/s:iin.
Tuulen nopeus nousee ja on illalla jopa 15 m/s.
Joissakin tilanteissa voi tuntua näppärältä välttää tällaiset ongelmat käyttämällä sanaa ”tuntinopeus” tai vastaavaa. Jopa Kielikello 2/2006 esittää, ilmeisesti hyväksyvässä ja jopa suosittelevassa sävyssä, ilmaisun ”Tuntinopeus kasvoi 140 km:iin.” Sellainen kielenkäyttö on epäloogisuudessaan sopimatonta hyvään asiatyyliin, ja mm. SI-mittayksikköjärjestelmää koskevat ohjeet varoittavat siitä. Kielikellon tarjoamista vaihtoehdoista ilmaisu ”Nopeus kasvoi, kunnes se oli 140 km/t” on kömpelö eikä edes asiallisesti samaa merkitsevä kuin ”Vauhti nousi 140 km/h:iin”, vaan sisältää ajatuksen nopeuden kasvun päättymisestä.
Hyviä vaihtoehtoja ei siis ole, jos halutaan kirjoittaa esimerkiksi vauhdin kasvamisesta tiettyyn nopeuteen. Toisaalta päätteen merkitseminen on välttämätöntä, koska ”Vauhti nousi 140 km/h” merkitsisi sitä, että vauhdin lisäys oli 140 km/h (eli vauhti nousi 140 km/h:llä). Jos esityksen tyyli sallii, voi harkita nopeuden yksikön kirjoittamista sanoin, jolloin ongelma kierretään. Vielä yksi vaihtoehto on sentapaisen sanan kuin ”arvo” käyttö tukisubstantiivina; tämä merkitsee kömpelyyttä, mutta voi kuitenkin joskus olla pienin paha.
Yksikön tunnuksen säilyttäminen kokonaisuutena on hankalaa, jos ilmaisu on esimerkiksi ”kilogrammaan neliömetriä kohti”. Tunnuksia käytettäessä se kirjoitettaisiin ”kg/m²:aan”, joka vaatii jo oivallusta lukijalta. Toisaalta tällaisia ilmaisuja esiintyy yleensä vain tieteellisissä ja teknisissä esityksissä, joissa voidaan käyttää melko kuivakan asiallista tyyliä ja välttää tällaiset taivutusongelmat.
Edellä käsitelty ongelmatapaus on erikoistapaus siitä, että taivutettava ilmaisu on jonkinlainen lauseke. Yleiset ohjeet eivät juuri ota tällaisiin asioihin kantaa. Kielitoimisto on erikseen ilmoittanut, että indeksillä varustettua sävelnimeä taivutetaan seuraavasti:
Tässä siis kaksoispiste ja pääte kirjoitetaan koko ilmauksen jälkeen (ei esim. fisiin²). Kielitoimiston suositus sellaisten ilmaisujen kuin m/s taivutuksesta on ristiriidassa tämän kanssa, mutta se onkin kyseenalainen, kuten edellä kuvattiin.
Toimivin periaate lieneekin seuraava:
Viimeksi mainittu sääntö on tarkempi kuin ”viimeisen taipuvan osan mukaan”. Esimerkiksi ilmaisun m/s lukutavassa ”metriä sekunnissa” myös jälkimmäinen osa on taivutusmuoto, mutta se on ilmaisussa kiinteästi tässä muodossa. Ilmaisun asema lauseessa osoitetaan tässä tapauksessa ensimmäisen osan taivutuspäätteellä (esim. ”metriin sekunnissa”).
| m2:stä | neliömetristä |
| kg⋅m/s2:stä | kilogrammametristä sekunnin neliötä kohti |
| gis2:iin | subkontra-gisiin |
| 14C:ssä | hiili neljässätoista |
Matematiikassa yleensä vältetään lausekkeiden taivuttamista. Tätä varten käytetään sopivaa tukisubstantiivia, kuten ”lauseke”, joka ikään kuin ottaa vastaan lauseyhteyden asettamat vaatimukset taivutuksesta, jolloin itse lauseketta ei taivuteta.
Hyvin yksinkertaisia lausekkeita, lähinnä pelkkiä tunnuksia, saatetaan kuitenkin taivuttaa. Tällöin noudatetaan samoja periaatteita kuin lyhenteiden taivutuksessa.
Tällaisissakin tapauksissa käytetään usein tukisubstantiivia.
Jos ilmaus tai sen loppuosa on lyhenne, tunnus, numero, erikoismerkki tms., joka luetaan vieraan kielen mukaan, eivät nykyisen säännöt ota kantaa taivutuksen merkitsemiseen. Tällaiset ilmaukset ovat yleensä jonkinlaisia erisnimiä. Useimmiten tässä ei ole ongelmia: näkyviin kirjoitetaan vain suomen kielen pääte, ei sidevokaalia. On luonnollista merkitä pääte sellaisena kuin se luetaan.
Ongelmia voi kuitenkin tulla illatiivimuodoissa. Jos numero 1 luetaan englannin sanana one eli [wan], ääntämyksessä on sidevokaalina i ja se pidentyy illatiivissa, jolloin ääntämys on [waniin]. Onko pääte merkittävä tämän mukaisesti vai kuten se merkittäisiin, jos luku kirjoitettaisiin sanana one, jolloin illatiivi on oneen? Kumpaakin vaihtoehtoa voi perustella, mutta ensin mainittu näyttää olevan yleisemmin käytössä.
Numeroon tms. loppuvaa vierasta nimeä luettaessa saatetaan viimeinen osa lukea suomen tai vieraan kielen mukaan. Tarkoitettu lukutapa vaikuttaa joskus kirjoitusasuun.
Ilmausta, jossa substantiivia seuraa siihen liittyvä luku, taivutetaan nykysääntöjen mukaan ensisijaisesti niin, että lukua taivutetaan. Substantiivi on tällöin taipumation, samoin sen edessä ehkä oleva määrite. Luku ilmaistaan yleensä numeroilla, ja pääte liitetään siihen kaksoispisteen avulla.
Vaikka Kielitoimiston ohjepankin sivu Numerot nimissä: Kolmostie, XXXI kesäolympialaiset esittää tällaisen taivutuksen poikkeuksettomana, esiintyy yleisesti toista taivutustapaa, jossa substantiivi taipuu, luku ei. Monissa tapauksissa tämä on niin yleistä ja Kielitoimiston julkaisuissakin esiintyvää, että sitä on pidettävä oikeana. Ohje lienee muotoiltu jyrkemmäksi kuin on tarkoitettu. Aiempi normi esitti substantiivin taipumisen yleissääntönä, joskin siihen oli laaja poikkeus.
Erisnimen ja luvun yhdistelmässä taivutetaan kuitenkin aina lukua. Tällöin luku on usein mallille annettu tunnus.
Esiintyy myös tapauksia, joissa molemmat taivutustavat ovat käytössä. Tällöin voi asettaa etusijalle ohjepankin ohjeen mukaisen.
Edellä esitettyä vastaavaa vaihtelua on silloin, kun taivutettava ilmaus koostuu substantiivista ja kirjaimesta tai kirjainten ja numeroiden muodostamasta koodista. Yleensä taivutetaan substantiivia, jos se on yleisnimi, muuten yksilöivää jälkiosaa.
Yleisnimen jäljessä olevaa koodimaista ilmausta kuitenkin taivutetaan silloin, kun yhdistelmä on esimerkiksi jonkin aineen muunnelmalle annettu nimi.