Suomen kielelle on erityisen ominaista se, että sanoista käytetään monia erilaisia muotoja. Monet asiat, jotka muissa kielissä ilmaistaan erilaisilla apusanoilla tai sanajärjestyksellä, ilmaistaan suomessa taivutuspäätteillä. Joskus taivutuksessa syntyy ongelmia, jopa kiistoja. Ongelmia aiheuttavat etenkin
Taivutusongelmia aiheuttavat etenkin tilanteet, joissa sana on kirjoitettu lyhenteellä, numeroilla tai muulla poikkeavalla tavalla. Taivutusmuoto ”Euroopan unioniin” on helppo kirjoittaa sanoina, mutta miten se kirjoitetaan, jos halutaan käyttää lyhennettä ”EU”? Lyhenteiden taivutusta käsitellään jäljempänä erikseen.
Etenkin sivistyssanat aiheuttavat usein taivutusongelmia. Esimerkiksi sana ”show” on suomen kieleen hyvin kotiutunut, vaikka sen kirjoitus- ja äänneasu kertovat vierasperäisyydestä. Yksikössä taivutus ei aiheuta muuta ongelmaa kuin sen, että virallisten sääntöjen mukaan siinä tulisi käyttää heittomerkkiä, jonka moni taas kokee hiukan oudoksi: ”show’n”, ”show’ssa” jne. Mutta monikon useimmat muodot ovat erittäin hankalia. Perussanakirjan mukaan ”show” kuuluu taivutustyyppiin, jonka mallisana on toinen sivistyssana, ”parfait”, ja esimerkiksi monikon genetiivi on mallin ”parfait’iden” mukaan siis ”show’iden”. Tällaisten muotojen käyttöä ei todellakaan voi pitää luontevana. On parempi käyttää esimerkiksi yhdyssanaa, jossa vaikea sana on taipumattomana alkuosana, kuten ”show-ohjelmien”.
Erikoisuutena voidaan mainita sana ”Thaimaa”, joka usein taivutetaan ikään kuin se olisi kokonaisuudessaan vieras nimi, siis esim. ”Thaimaaseen”. Se on kuitenkin yhdyssana, jonka alkuosa on kansan nimitys ja jälkiosa suomen kielen sana ”maa”, joten oikea taivutus on tämän mukaisesti esim. ”Thaimaahan”.
Yleiskielen sanan taivutusmuodon muodostamisen ongelmaan löytyy yleensä vastaus Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä on kunkin hakusanan kohdalla mainittu eräitä koodeja käyttäen sanan taivutustyyppi (taivutuskaava), astevaihtelun esiintyminen ja se, ovatko päätteet etu- vai takavokaaliset. Joidenkin erikoisten sanojen osalta on lisäksi sanallisia huomautuksia.
Esimerkiksi nalle-sanan kuvaus Kielitoimiston sanakirjassa on seuraava:
nalle8 (mon. genetiivi: nallejen t. nallein) vars. last. (lelu)karhu.
Tässä yläindeksi 8 on taivutuskaavan numero, joka viittaa painetun kirjan ensimmäisen osan alkupuolella olevaan erilliseen Taivutustyyppitaulukkoon. Siinä on mallisanasta muutama taivutusmuoto, joista muut voidaan päätellä. Tässä tapauksessa mallisanana sattuu olemaan juuri nalle, ja taulukon taivutusmuodot ovat: nalle, nallen, nallea, nalleen, nallejen (nallein), nalleja, nalleihin. Nämä taivutusmuodot saa näkyviin suoraan napsauttamalla sana-artikkelissa olevaa TAIVUTUS-linkkiä.
Vanhemmassa Nykysuomen sanakirjassa on paljon sanastoa, joka on jätetty pois sen seuraajista, ja siksi sen taivutustiedot saattavat olla tarpeen.
ykysuomen sanakirjassa on erilainen taivutustyyppien järjestelmä kuin Kielitoimiston sanakirjassa. Siinä on numeroitu erikseen nominien taivutustyypit ja verbien taivutustyypit.
Nykysuomen sanakirjassa nalle-sanan kuvaus on seuraava:
nalle9 s. last. ja leik. karhusta, karhunpojasta, lelukarhusta. | Korkeasaaren leikkisä n. Pikkusiskon rakkain lelu oli suuri, karvainen n.
Tässäkin sanakirjassa sattuu nalle-sana olemaan myös taivutuskaavansa mallisanana: nalle, -n, -a, -na, -en, (-in), -ja, -ihin. Tämän sanan monikon genetiiviksi Nykysuomen sanakirja siis mainitsee vain muodon ”nallein” ja senkin sulkeissa. Kirja sanoo käytännöstään: ”Normaalityyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin.”
Uudemmissa sanakirjoissa on taivutustietoja osittain yksinkertaistettu muun muassa poistamalla kokonaan vanhentuneiksi katsottuja muotoja. Osittain tämän takia niissä on vähemmän taivutuskaavoja, ja siksi kaavojen numerointikin on erilainen kuin Nykysuomen sanakirjassa. Toisaalta taivutusvaihtoehtoja on joissakin tapauksissa lisätty.
[-]Taivutus nominatiivi nalle genetiivi nallen partitiivi nallea translatiivi nalleksi essiivi nallena inessiivi nallessa elatiivi nallesta illatiivi nalleen adessiivi nallella ablatiivi nallelta allatiivi nallelle abessiivi nalletta nominatiivi_mon nallet genetiivi_mon nallejen, nallein partitiivi_mon nalleja translatiivi_mon nalleiksi essiivi_mon nalleina inessiivi_mon nalleissa elatiivi_mon nalleista illatiivi_mon nalleihin adessiivi_mon nalleilla ablatiivi_mon nalleilta allatiivi_mon nalleille abessiivi_mon nalleitta instruktiivi_mon nallein
Kielitoimiston sanakirjassa saa esiin vain osan sanan taivutusmuodoista, ns. merkkimuodot eli teemamuodot, joiden perusteella muut muodot voidaan muodostaa.
Lähes kaikki muodot saa esiin Joukahainen-palvelussa, joka on epävirallinen, mutta asiantuntevasti hoidettu. Joukahainen näyttää aluksi vain muutamia muotoja, mutta painiketta [+] napsauttamalla saa näkyviin lähes kaikki muodot (komitatiivi ja yksikön instruktiivi puuttuvat). Tällöin [+] muuttuu painikkeeksi [-], jonka napsauttaminen piilottaa suurimman osan muodoista. Ohessa on esimerkki nalle-sanan taivutustiedoista.
Joukahaisen käyttämä taivutusluokitus on sama kuin Kielitoimiston sanakirjassa. Joukahainen käyttää sen mukaisista luokista nimitystä ”Kotus-luokka”.
Joukahaisessa oleva sanasto on osittain suppeampi, osittain laajempi kuin Kielitoimiston sanakirjassa ja sisältää melko paljon myös erisnimiä.
Toisen tyyppinen palvelu on Verbix.com, joka on erikoistunut eri kielten verbintaivutukseen. Sen suomen verbien taivutus tuntee suuren määrän verbejä, myös murteissa esiintyviä verbejä, joita ei ole edellä kuvatuissa aineistoissa.
Usein ongelmana ei ole, miten taivutusmuoto muodostetaan, vaan mitä kieliopillista muotoa ylipäänsä käytetään. Taivutusmuodon valinnassa voi olla apua sanakirjojen esimerkeistä, joskus myös niissä olevista erityistä ohjeista. Jos vaikkapa herää kysymys, onko ”tiedottaa henkilökuntaa” oikein, voidaan katsoa tiedottaa-sanan käyttöesimerkkejä, kuten ”Henkilökunnalle tiedotettiin uusista järjestelyistä”. Tästä ilmenee, että tiedotuksen vastaanottaja ilmaistaan -lle-loppuisella muodolla, kun taas objektilla kerrotaan, mitä tiedotetaan eli asia. Tällä tosin ei välttämättä vakuuteta kiistakumppania, koska esimerkit ovat näytteitä kielenkäytöstä, eivät normeja. Ks. kohtaa Voiko sinua tiedottaa?
Joskus vaaditaan, että jotakin sanaa tai muuta ilmaisua ei saisi lainkaan taivuttaa. Erityisesti tämä koskee tavaramerkkejä. Saatetaan esimerkiksi vaatia ilmaisun Aspirin® kirjoittamista aina juuri näin. Mutta on suomen kielen sääntöjen vastaista jättää sana taivuttamatta silloin, kun sen asema lauseessa vaatii taivutusmuotoa. Ei voida kirjoittaa ”lääkäri määräsi tautiin Aspirin®”, vaikka kuinka haluttaisiin korostaa Aspirin-sanan luonnetta erisnimenä (tavaramerkkinä), vaan sitäkin on taivutettava: ”lääkäri määräsi tautiin Aspirinia” (tai: ”– – Aspirinia®.”). Harvoin on myöskään syytä ruveta muotoilemaan lauseita niin, että tällaiset sanat voidaan kirjoittaa aina perusmuotoisina.
Joskus harvoin sanalla ei ole sellaisia taivutusmuotoja, jotka sen sanaluokan sanalla yleensä on. Esimerkiksi verbillä, jonka preesensin yksikön 3. persoonan muoto on ”erkanee” ei ole I infinitiiviä. Tämä on ongelma oikeastaan vain silloin, kun tekstissä on käytetty sellaista sanaa ja lausetta muutetaan niin, että sana pitäisi saada toiseen muotoon. Ratkaisuna on silloin yleensä sanan vaihtaminen toiseksi; esimerkkitapauksessa voisi käyttää sanaa ”erkaantua”.
Sanan ”vuo” taivutuksesta sanakirjat sanovat, että monikossa ei käytetä muita muotoja kuin perusmuotoa (vuot). Sanan käyttöä ei kuitenkaan voi välttää yhteyksissä, joissa se on tarpeellinen termikäytössä, esimerkiksi sanan ”magneettivuo” osana. Käytännössä tällöin on jätetty sanakirjat huomiotta ja kirjoitettu magneettivoista, vaikka se aluksi on oudoksuttanut.
Sanasta ”itse” ei yleiskielessä käytetä monikkomuotoja, vaan yksikköä käytetään myös monikon merkityksessä. Esimerkki: ”Päätös riippuu teistä itsestänne.” (Vanhassa kirjakielessä on esiintynyt monikkomuotoja kuten ”itsistänne”.) Tämän takia sen määritteenkin on oltava yksikössä, esimerkiksi ”kaikki pitäisi nähdä omana itsenään”; sujuvampi ilmaus olisi kuitenkin ”jokainen pitäisi nähdä omana itsenään”;, jolloin ei synny monikon ja yksikön ristiriitaa.
Taivutuksessa voi olla sellainen ongelma, että mikä tahansa vaihtoehtoisista taivutustavoista on osalle lukijoista outo tai väärän tuntuinen. Silloin voi olla aiheellista välttää hankala taivutus joko vaihtamalla sanaa tai muuttamalla lauserakennetta. Lisäksi esimerkiksi lyhenteisiin, tunnuksiin ja lausekkeisiin on hankala liittää taivutuspäätteitä.
Sen sijaan, että mietittäisiin, onko ”nallejen” vähemmän outo kuin ”nallein”, voidaan kirjoittaa vaikkapa ”nallekarhujen”.
Jos hankala ilmaus esiintyy tekstissä vain kerran tai pari, voidaan yleensä muotoilla lause niin, että ilmaus esiintyy vain perusmuodossa tai jossakin ongelmattomassa muodossa.
Vaikka taivutuksen välttäminen saattaa jopa tehdä ilmaisun kaikin puolin sujuvammaksi, se voi myös johtaa kömpelöihin lauserakenteisiin. Tämä pätee varsinkin silloin, kun tekstiä muokataan kiireessä. Välttelyä ei siis kannata viedä kovin pitkälle. Jos sana esiintyy tekstissä useasti, sen taivuttamisen välttäminen saattaa häiritä lukijaa enemmän kuin hiukan outo taivutusmuoto.
Usein ilmausta voi muuntaa niin, että taivutettavaksi tuleekin jokin tavallinen sana niin sanottuna tukisubstantiivina. Usein tukisubstantiivi on luontevaa kirjoittaa yhdyssanan jälkiosaksi niin, että alkuosana on se ilmaus, jonka tavutusta halutaan välttää.
Toisissa tapauksissa on parempi kirjoittaa tukisubstantiivi erilliseksi sanaksi ennen sitä ilmausta, jota ei haluta taivuttaa. Tällaista menetelmää joudutaan joskus käyttämään esimerkiksi tietokoneohjelmien suomentamisessa silloin, kun ohjelmassa ei ole varauduttu taivuttamiseen. Tulos on usein kömpelön oloinen.
Monissa tilanteissa kumpikin taivutuksen välttämisen tapa on mahdollinen. Erillisenä sanana oleva tukisubstantiivi on usein käytännöllisempi muun muassa siksi, että vältetään joitakin yhdyssanoihin liittyviä ongelmia.
Jos joutuu käyttämään vaikeita taivutusmuotoja, kannattaa pyrkiä muotoilemaan teksti siten, että sanan ensimmäinen esiintymä on perusmuodossa. Tällöin lukija todennäköisemmin ymmärtää, mistä on kyse, kun vastaan tulee sanan taivutettuja muotoja. Tässäkin on toki muistettava, että ilmaisun pitäisi olla kohtalaisen luonteva.
Nimen käyttäminen perusmuodossaan on eduksi etenkin silloin, kun teksti tehdään tai myöhemmin siirretään webiin tai muuhun järjestelmään, josta voidaan tehdä tiedonhakuja tietokoneella. Tämä johtuu siitä, että kun ihmiset tekevät hakuja, he yleensä kirjoittavat sanat perusmuotoisina. Useimmat hakujärjestelmät eivät ymmärrä taivutuksesta mitään. Jos joku etsii tietoja ranta-alvesta, hän todennäköisesti käyttää haussa siitä perusmuotoa ”ranta-alpi”. Silloin ei todennäköisesti löydy sellaista tekstiä, jossa tämä sana esiintyy vain taivutetuissa muodoissa.
Taivutusongelmia syntyy siitäkin, että kirjoittaja pyrkii käyttämään sellaisia taivutusmuotoja, jotka eivät kuulu hänen omaan, luontevaan kieleensä. Niistä ehkä tavallisin on potentiaali.
Potentiaaliksi kutsutaan sellaisia teonsanojen muotoja kuin ”lienee”, ”voinee”, ”saanemme” ja ”tultaneen”. Niissä kaikissa on potentiaalin tunnus -ne-; se tosin voi esiintyä myös assimiloituneessa muodossa -le-, -re- tai -se-, mutta sellaiset potentiaalimuodot (esim. tullee, purree, juossee) ovat harvinaisia.
Potentiaali on useissa murteissa, yleispuhekielessä ja arkisessa kirjoitetussa kielessä varsin harvinainen. Usein sen käyttö rajoittuu olla-verbin potentiaalimuotoihin, kuten ”lienee”, ja niitäkin käytetään usein yleiskielen sääntöjen vastaisesti.
Potentiaalia ei yleensä kannata käyttää, koska se on muodostukseltaan hankala ja merkitykseltään epäselvä. Lisäksi se on yleensä sävyltään vahvasti kirjakielinen; kuten kirjoitus Lieneekö potentiaalikaan tarpeellinen? kuvailee, potentiaalin nykyinen käyttö on keinotekoisesti tuotu kirjakieleen ja poikkeaa sen vanhasta kansankielisestä käytöstä. Kun kirjakielisyyteen yhdistyy kompasteleminen potentiaalin muodossa tai käyttötavassa, tulos on tahattoman koominen.
Potentiaalin muodostamisessa tehdään hyvin usein virheitä. Edellä mainitut esimerkkisanat ovat melko helppoja, joskin ”voitaneen” usein kirjoitetaan väärin ilman loppu-n:ää. Mutta monien teonsanojen potentiaalin muodostus on hankalaa. Esimerkiksi sanan ”tulla” potentiaali on ”tullee”, ei ”tullenee”, kuten usein kirjoitetaan.
Potentiaalista ei ole menneen ajan muotoa, vaan menneisyyteen viitataan sellaisilla rakenteilla kuin ”lienee tehnyt”. Melko usein esiintyy ilmauksen ”lienee ollut” tilalla sana ”lieni”, joka ei ole kieliopin mukainen eikä perustune murteisiin.
Muodostamisen vaikeudet johtuvat paljolti siitä, että potentiaalia käytetään puhekielessä erittäin vähän. Se on lähinnä keinotekoisesti tuotu kirjakieleen. Siksi emme osaa tuottaa potentiaalimuotoja samalla tavoin sujuvasti kuin useimpia muita taivutusmuotoja. Vastaavasti me lukijoina usein pysähtynemme ihmettelemään potentiaalimuotoja.
On melko tavallista käyttää sanaa ”lienee” suunnilleen merkityksessä ’kai’, esimerkiksi ilmaisussa ”lienee on”. Tämä on kielen normien mukaan virhe, sillä niiden mukaan ”lienee” on itsessään teonsana, olla-sanan muoto.
Taustalla on luultavasti se, että epävarmuutta ilmaisevat adverbit, kuten ”kai”, ”luultavasti” tai ”todennäköisesti”, koetaan liian arkisiksi – ja epävarmuutta ilmaiseviksi. Kirjakielisen oloinen ”lienee” saattaa tuntua sopivalta, mutta sitä tulisi kielen sääntöjen mukaan käyttää verbinä, ei adverbina.
Joidenkin puhdaskielisyysmiesten mielestä myös ”kai lienee” on virheellinen, koska siinä ilmaistaan epävarmuus kahteen kertaa. Tämä on kuitenkin eri tason asia kuin potentiaalimuodon käyttö adverbina.
Sana ”lie” on sanan ”lienee” lyhyempi muoto, jota käytetään vanhastaan lähinnä runollisessa kielessä, mutta myös puhekielessä. Tämän takia se sopii asiatekstiin huonosti silloinkin, kun potentiaalia sinänsä voisi käyttää.
Myös merkitykseltään potentiaali on ongelmallinen. Se ilmaisee asian lähinnä epävarmaksi tai todennäköiseksi. Tähän kuitenkin sisältyy suuri määrä erilaisia asteita.
Käyttämällä potentiaalin asemesta sellaisia sanoja kuin ”kai”, ”ehkä”, ”luullakseni”, ”mahdollisesti”, ”todennäköisesti” tai ”varmaankin” voit ilmaista käsityksesi tarkemmin ja luontevammin. Näistä sanoista ”kai” olisi usein merkitykseltään sopiva, mutta se on hiukan arkinen. Viralliseen tyyliin sopivat ehkä parhaiten sanat ”todennäköisesti” ja ”luultavasti”.
Käyttämällä potentiaalia voi kirjoittaja tavallaan ottaa lievemmän tai epävarmemman tai muuten varauksellisemman kannan ilman, että korostaa varauksellisuutta. Monien verbien potentiaalimuodot eroavat tavallisista (indikatiivin) muodoista vain vähän, kuten tulee ∼ tullee. Mutta usein on parempi esittää varauksellisuus selvemmin.
Jaksaneeko hän maaliin asti?
Pääministerin sairausloma jatkunee toukokuun ajan [uutisotsikko]
Uudistus ei aiheuttane merkittäviä kustannuksia. [epävarmuus melko huomaamaton]
Vaikuttaa siltä, että uudistus ei aiheuta merkittäviä kustannuksia. [epävarmuus selvempi]
Virallisessa kirjeenvaihdossa käytetään joskus potentiaalia niin, että tarkoituksena on pehmentää kehotusta tai vaatimusta: ”Lähettänette asiasta selvityksen.” Mutta tällöin potentiaalia käytetään merkityksessä, jota sillä ei vanhojen kielioppien mukaan ole. Vielä pahempaa on, että monet kokevat sellaisen ilmaisun pikemminkin tylyksi kuin kohteliaaksi. On kohteliaampaa esittää pyyntö, kehotus tai vaatimus suoraan kuin verhoamalla se potentiaaliin, joka esittää ikään kuin itsestään selvänä, että kehotusta tulee totella. Voidaan hyvin kirjoittaa ”Pyydämme, että lähetätte asiasta selvityksen.”
Iso suomen kielioppi tuntee kyllä potentiaalin käytön kehottavassa merkityksessä, esimerkiksi ”Varmistanette, että huoltomiehellä on avain asuntoonne.” Sen mukaan tällaisella potentiaalilla ”ilmaistaan puhuteltavaan kohdistuva velvoite”. Ei ole kuitenkaan mitenkään selvää, että kaikki ymmärtävät asian näin. Onhan potentiaalin ensisijainen merkitys toisenlainen. Kehotuksen potentiaali saattaa siis olla sekä epäselvä että epäkohtelias.
Kehottavaa tai käskevää potentiaali ei kannata korvata indikatiivilla, johon liitetään -han- tai -hän-pääte, esimerkiksi ”Lähetättehän asiasta selvityksen”. Silloinkin ilmaus on epäselvä, ja lisäksi se saatetaan kokea tuttavallisuutta tavoittelevaksi, mutta samalla määräileväksi.
Potentiaali on pesiytynyt kokouskieleen eräänlaiseksi ehdottamisen muodoksi. Puheenjohtaja saattaa sanoa ”Ehdotus hyväksyttäneen”, kun hän tarkoittaa sanoa, että nyt se hyväksytään, ellei kukaan heti vastusta.
Hiukan vastaavasti saatetaan virkakielessä kirjoittaa ”Asiasta pyydettäneen terveyslautakunnan lausunto”, kun virkamies ehdottaa pyytämistä. Tavoitteena on ehkä toisaalta saada virkamiehen persoona taka-alalle (ei haluta kirjoittaa ”Ehdotan, että – –”), toisaalta esittää asia siinä valossa, että päättäjän tarvitsee vain hyväksyä asia – ja olisi syytäkin toimia niin. Tämän takia ”ehdottamisen potentiaali” voidaan tulkita myös ohjailevaksi, jopa ylimieliseksi.
Erikoistapaus ehdottavasta potentiaalista on se tuomioistuinkielen tapa, että eriävässä mielipiteessä esitetään potentiaalilla se, mitä mielipiteen esittäjän mielestä olisi tullut päättää (”korkein oikeus päättänee, että – –). Sellaista ei tietenkään pidä jäljitellä muissa yhteyksissä.
Suomen kieliopeissa kutsutaan passiiviksi sellaisia verbinmuotoja kuin ”tehdään”, ”tehtiin”, ”on tehty”, ”tehtäneen” ja ”tehtäisiin”. Nimitys on sikäli harhaanjohtava, että muista kielistä puhuttaessa passiivi-sanalla on yleensä toinen merkitys. Oikeampi nimitys olisi ”neljäs persoona”.
Muista kielistä puhuttaessa verbin passiivimuoto ilmaisee, että lauseen subjekti on verbin kuvaaman toiminnan kohde eikä tekijä. Englannin ilmauksessa he was killed sana he on subjekti. Suomen ilmauksessa hänet tapettiin ei ole subjektia lainkaan, ja hänet on objekti. Lauseilla on eri merkitykset: suomen lause ilmaisee, että joku tappoi tai jotkut tappoivat, kun taas englannin lause ilmaisee vain kuoleman, jonka aiheutti jokin ulkoinen syy, joka voi olla myös esimerkiksi eläin tai luonnononnettomuus.
Suomen passiiviksi kutsutut muodot ilmaisevat, että tekijä on persoonallinen, siis käytännössä lähes aina ihminen, mutta verbinmuoto ei muutoin tarkemmin ilmaise tekijää, toisin kuin esimerkiksi yksikön 1. persoonan muoto ”teen”. Asiayhteys saattaa kyllä yksilöidä tekijän tai tekijät tarkastikin; tekijä saatetaan jopa tavalla tai toisella mainita lauseessa.
Tähän tapaan passiivia on vanhastaan käytetty suomen kielessä. Jos sanotaan ”puu kaadettiin”, se tarkoittaa, että joku kaatoi tai jotkut kaatoivat puun. Ilmaisua ei voisi käyttää, jos puun kaatoi tuuli, ei myöskään yleensä, jos sen kaatoi majava.
On kuitenkin varsin yleistä käyttää passiivia etenkin käännösteksteissä vieraiden kielten passiivin suorana vastineena. Automaatissa saattaa näkyä teksti ”tilitietoja tarkistetaan”, vaikka tarkistaminen tapahtuu täysin automaattisesti, ilman minkäänlaista ihmisen puuttumista asioihin. Periaatteessa kielenhuolto ei kuitenkaan ole luopunut vanhasta periaatteesta, jonka mukaan passiivi edellyttää henkilötekijää. Ks. kirjoitusta Passiivin käytöstä.
Passiivilla on käyttöä monenlaisissa tilanteissa, kuten seuraavissa:
Passiivin käytössä on kuitenkin eräitä ongelmia (ks. myös kohtaa Verbien taivutus):
Viimeksi mainittu asia kuuluu lähinnä tyyli- ja sisältöasioihin. Ei ole varsinaisesti kielivirhe, jos teksti on hämärää eikä sano, kuka tekee tai ketkä ovat. Nyrkkisäännöksi voi esittää, että useimmiten asiatekstin sisältö muuttuu selvemmäksi, kun passiivimuoto korvataan sellaisella, jonka yhteydessä mainitaan tekijä. Poikkeuksen muodostavat lähinnä tilanteet, joissa passiivilla on laajasti yleistävä merkitys eli tekijäksi voidaan ajatella kuka tahansa. Muutoin on tekijän ilmaisemiseen yleensä tarvetta, ja usein tekijä onkin lauseeseen piilotettuna. Tämä on sikäli oikeakielisyysongelma, että piilottaminen on usein tehty käyttämällä vieraiden esikuvien mukaista rakennetta, kuten ”sen ja sen toimesta”, jollaisia etenkin aiemmin kielenhuolto paheksui.
Tosin joissakin tilanteissa on tarpeellista ja asiallista tehdä tekijän ilmoittaminen epäselvemmäksi. Jos kirjoitetaan ”metsäteollisuuden taholta on hyökätty”, se on lievempi syytös kuin ”metsäteollisuus on hyökännyt”. Tämäntapaisissa tilanteissa on taholta-sana yleensä parempi kuin toimesta-sana, jota käytetään tavallisesti vain tekijän ilmoittamiseen (ks. Toimesta: paperikielen agenttirakenne).
Passiivin muotojen muodostamisen ongelmia tarkastellaan jäljempänä kohdassa Verbien taivutus.