Kun on ratkaistu, mitä sijamuotoa tai verbinmuotoa käytetään, on joskus ongelmana se, mikä taivutusmuodon asu valitaan, tai se, taipuuko määrite pääsanansa mukaan. Tässä käsitellään joitakin suomen sanojen taivutuksen tavallisia ongelmia. Seuraavassa luvussa tarkastellaan erisnimien ja vieraiden sanojen taivutusta.
Suomen sanojen taivutusta koskevia tietoja kannattaa hakea ensi sijassa Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä kussakin sana-artikkelissa on Taivutus-valintaruutu, jonka valitsemalla saa näkyviin sanan eri muotoja. Suomenkielisen lukijan oletetaan osaavan muodostaa muut muodot niiden perusteella.
Joukahainen-palvelussa on mahdollisuus saada nominista näkyviin lähes kaikki taivutusmuodot (pois lukien komitatiivi ja yksikön instruktiivi); se ei kuitenkaan ole virallinen tietolähde.
Useimmissa sijoissa sanalla on vain yksi muoto yksikössä ja toinen monikossa, mutta etenkin monikon genetiivissä ja partitiivissa on usein vaihtoehtoisia muotoja.
Jos taivutustiedoissa jokin muoto on sulkeissa, esimerkiksi ”kissojen, (kissain)”, se tarkoittaa sanakirjan ohjeen mukaan vain, että muoto on muita harvinaisempi. Käytännössä tällaiset muodot ovat vanhentuneita tai ainakin vanhahtavia, eikä niitä juuri käytetä enää edes runokielessä.
Vaikka vaihtoehtoisten muotojen järjestyksen merkitystä ei ole kuvattu, se yleensä heijastaa yleisyyttä. Esimerkiksi kuvauksesta ”omenia, omenoita, (omenoja)” voi päätellä, että ”omenia” on tavallinen muoto, ”omenoita” vähemmän tavallinen ja ”omenoja” hyvin harvinainen.
Yleensä kannattaa valita Kielitoimiston sanakirjan esittämistä vaihtoehtoisista taivutusmuodoista ensimmäinen.
Muita muotoja esiintyy kuitenkin joissakin vakiintuneissa yhdyssanoissa, sanonnoissa, nimikkeissä yms., esimerkiksi ”kansainvälinen” (normaali genetiivi on ”kansojen”), ”kautta rantain” (normaali genetiivi on ”rantojen”), ”puolustusvoimain komentaja” (virallinen nimike; normaali genetiivi on ”puolustusvoimien”),
Seuraavassa listassa on muutamien ongelmallisten sanojen taivutus esitettynä genetiivimuodolla (joka vastaa kysymykseen ’minkä’ tai ’kenen’).
On joitakin suomen kieleen vanhastaan kuuluvia sanoja, joita nykyisin usein taivutetaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi sanan ”ori” oikeana taivutuksena on pidetty sellaista, että monikko on ”oriit”, genetiivi ”oriin” jne. Koska tämä sana on kuitenkin taivutukseltaan poikkeuksellinen, ainoa laatuaan, ja melko harvinainen useimpien kielessä, sitä on ruvettu taivuttamaan yksinkertaisemman mallin mukaan ori : orit : orin. Joskus väärä taivutus saattaa yleistyä niin, että se hyväksytään vanhan rinnalle, ehkä tilallekin. Näin on käynyt ori-sanalle, mutta varovainen kirjoittaja käyttää silti vanhaa taivutusta, jos kirjoittaa hevosalan lehteen. Sen lukijoista monet saattavat pitää vanhaa taivutusta ainoana oikeana.
Monet aivan suomalaisetkin sanat saattavat olla vaikeita taivuttaa, koska ne ovat harvinaisia eivätkä kuulu useimpien sanavarastoon ja koska niissä on vartalonvaihtelua, joka saattaa tuntua muuttavan sanaa oudosti.
Etenkin tämä koskee sanoja, joiden merkitykset viittaavat enimmäkseen menneen maailman ilmiöihin, kuten vanhaan maatalouskulttuuriin. On esimerkiksi olemassa kasvinnimi ”alpi”, mutta monet eivät sitä tunne eivätkä osaa taivuttaa sitä. Vanha taivutus on alpi : alven (kuten kilpi : kilven), mutta taivutus alpi : alpin on yleistynyt niin, että se hyväksytään jo Perussanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassa. Vastaava koskee helpi-sanaa (ks. Vuori ja vuorillinen). Kalannimi ”pallas” (tai ”ruijanpallas”) taivutetaan vanhastaan pallas : paltaan, mutta sitä paljon yleisemmäksi on käynyt pallas : pallaksen, ja Perussanakirjakin jo kuvaa sen ensimmäisenä vaihtoehtona. Sana tatar : tattaren esiintyy nykyisin jopa lehdissä taivutettuna tatar : tatarin, mutta tätä ei vielä ole hyväksytty yleiskieleen.
Ongelmia aiheuttaa astevaihtelun lisäksi etenkin loppuvokaalin vaihtelu -i ∼ -e. Alpi-sanassa on kyse molemmista. Siinä on astevaihtelu siten, että joissakin muodoissa on ”p”, joissakin ”v”. Lisäksi siinä on perusmuodossa ”i” lopussa, mutta useimpien taivutusmuotojen vartalon lopussa on ”e”. Sääntöjen mukaan esimerkiksi sanassa ”tiili” loppuvokaali vaihtelee (tiilen, tiilet jne.), mutta vaihtelemattomuus (tiilin, tiilit jne.) on yleistä.
Hankaluuksia aiheuttaa se, että osassa i-loppuisista sanoista on tämän vaihtelu, osassa ei. Kielessä on jopa tapauksia, joissa kaksi perusmuodoltaan samaa sanaa taipuu eri tavalla.
Yleensä i-loppuisessa sanassa on vaihtelu i ∼ e, jos kyseessä on omaperäinen sana tai vanha lainasana. Uudemmissa lainasanoissa vaihtelua ei ole. Usein on kuitenkin vaikea tietää, kummanlaisesta sanasta on kyse.
Useimmissa tapauksissa vanha, sanakirjoissa esitetty taivutus on ainoa oikea. Esimerkiksi taivutus tuppi : tupin : tuppia : tuppeja on virheellinen, ja oikea on tuppi : tupen : tuppea : tuppia (missä tuppia-muoto on monikon partitiivi). Vain joissakin tapauksissa on kielenhuolto hyväksynyt toisenalaisen, uusien lainasanojen taivutuksen mallia noudattavan taivutuksen vaihtoehtona vanhalle. Silloinkaan taivutuskaavoja ei tietenkään pidä sekoittaa samassa tekstissä.
Taivutukset ovat kuitenkin usein sekaantuneet toisiinsa, alkujaan osittain leikillisen kielenkäytön vaikutuksesta. On leikillisesti pyydetty viintä, kun tarkoitetaan viiniä, ja myöhemmin tällaista taivutusta on ehkä ruvettu pitämään oikeana.
Hämmennystä on aiheuttanut suomen kielen lautakunnan 31.1.2014 tekemä kannanotto, jonka mukaan vuori-sanaa voidaan taivuttaa vuori : vuoren myös merkityksessä ’pukineen tms. sisäpuolta verhoava kangas’. Sen mukaan ”vaikka vuori-sanan i:llinen taivutus on hyvin vakiintunut erikoisalalla mm. käsityöterminä, ei kahtalaisesta taivutustavasta ole yleiskielessä haittaa. Samoin voidaan käyttää rinnakkain johdoksia vuorillinen ja vuorellinen sekä vuoriton ja vuoreton”.
Jonkin verran epäselvyyksiä on pitkään vokaaliin loppuvien sanojen yksikön illatiivin muodostuksessa. Sellaiset suomalaiset paikannimet saavat (Asutusnimihakemiston mukaan) illatiivissa seen-päätteen, myös ruotsinkielisiin nimiin perustuvat, esimerkiksi Finnoo : Finnooseen (ruotsiksi Finno). Lisäesimerkkejä: -seen, esimerkiksi Saimaa : Saimaaseen, Korppoo : Korppooseen. Hyvinkää : Hyvinkääseen.
Hyvinkää-nimestä käytetään yleensä ulkosijoja: Hyvinkäällä, Hyvinkäältä, Hyvinkäälle. Jos lauseyhteys vaatii sisäsijaa, oikein on Hyvinkääseen. esimerkiksi kun puhutaan jonkin liittämisestä tai vertaamisesta Hyvinkään kaupunkiin. Ks. Kielikellon 4/1987 artikkelia Säätytalossa vai Säätytalolla?
Jos loppuvokaali kuitenkin on painollinen (pää- tai sivupainollinen), pääte on -hVn, missä V tarkoittaa perusmuodon loppuvokaalia lyhyenä. Tämä koskee toisaalta yksitavuisia sanoja, kuten Ii : Iihin, toisaalta sellaisia yhdyssanoja, joiden jälkiosa on yksitavuinen, esimerkiksi Maksamaa : Maksamaahan. Sen sijaan esimerkiksi Loimaa ei ole yhdyssana, vaan sen illatiivi on yleissäännön mukainen Loimaaseen.
Pitkänä ääntyvään vokaaliin loppuvissa vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa on illatiivin pääte yleensä -hVn, esimerkiksi Malmö : Malmöhön. Ks. kohdan Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen perussäännöt alakohtaa illatiivin muodostuksesta.
Sellaisissa verbeissä, joiden vahva-asteisessa vartalossa on t, esiintyy menneen ajan muodoissa vaihtelua. Joissakin verbeissä on menneen ajan tunnuksen i:n edellä t tai sen astevaihtelupari (useimmiten d), joissakin taas astevaihtelusta riippumaton s.
Yleiskielessä vartaloltaan kolmi- ja useampitavuisissa verbeissä t aina muuttuu s:ksi menneen ajan tunnuksen (i) edellä.
Kaksitavuisten vartaloiden taivutuksessa on vaihtelua. Osittain t on yksinomainen, muun muuassa h:n jäljessä, esimerkiksi johtaa : johti, mutta yleensä s on tavallisempi, etenkin pitkän vokaalin ja diftongin jäljessä. Vaihtelua kuvailevat Kielitoimiston ohjepankin sivu Taivutustyyppejä: verbit kiisi ja kiiti, kaarsi ja kaartoi ja Ison suomen kieliopin kohta Esimerkkejä vaihtelusta. Taivutus pitää tarvittaessa tarkistaa sanakirjoista.
Jos sanakirjassa on vaihtoehtoja, kannattaa käyttää muotoja, joissa i:n edellä on t tai sen astevaihtelupari. Ne ovat useimmissa tapauksissa tavallisempia yleiskielessä. Lisäksi s:lliset muodot saattavat sekoittua muihin sanoihin. On parempi käyttää muotoa vuoti kuin vuosi, jonka lukija saattaa ensin hahmottaa substantiiviksi. Kuitenkin yltää-sanan sellaiset muodot kuin yllin ja yllit ovat niin harvinaisia, että on parempi käyttää kaikissa persoonissa s:llisiä muotoja. Tämä merkitsee seuraavia valintoja (suluissa toinen sääntöjen sallima muoto):
Muutamilla verbeillä on menneen ajan muodoissa yleiskielessä poikkeavaa vaihtelua seuraavasti (sulkeissa harvinaisempi vaihtoehto):
Suomen kielen vanhasta käytännöstä poikkeavaa astevaihteluttomuutta on myös monissa uusissa sanoissa. Sellaisia ovat etenkin uudet lainasanat ja sellaiset sanat, etenkin nimet, jotka on sepitetty sanoja lyhentämällä tai säännöttömästi muuttamalla tai vain panemalla kirjaimia (äänteitä) peräkkäin, Aihetta käsitellään tarkemmin lainasanojen astevaihtelun yhteydessä.
Joissakin omaperäisissä sanoissa astevaihtelu ongelmia murrevaihtelujen takia. Tällaisia ovat etenkin sanat, joissa on hk-yhdistelmä. Sanotaanko ”uhkat” vai ”uhat”? Molemmat ovat käytössä ja yleiskielessä hyväksyttyjä; vaihtelematon hk on yleinen itämurteissa. Iso suomen kielioppi kuvailee (§ 44):
Yhtymä hk on yleensä astevaihtelun ulkopuolella, mutta joissakin sanoissa esiintyy vaihtelua hk : h joko säännöllisesti (pyyhe : pyyhkee-, pyyhin : pyyhkime-, uhata : uhkaa) tai vaihtelemattomuuden ohella (nahka : nahan ∼ nahkan; vihko, uhka, vihkiä, lohkoa).
Yleiskielessä vihkiä-sanassa on astevaihtelu, esimerkiksi ”vihimme” (ei ”vihkimme”). Iso suomen kielioppi kuvaa suomea laajemmin kuin normien mukaisena yleiskielenä.
Sanakirjoissa on ilmoitettu astevaihtelusta, mutta niissä ei kuvata eri vaihtoehtojen yleisyyksiä. Tosin voi olettaa, että niissä ensimmäisenä esitetty vaihtoehto on tavallisempi.
Google-hakujen perusteella arvioiden ”uhat” on yli kaksi kertaa yleisempi ja siinä mielessä hiukan turvallisempi valinta asiatekstiin. Vielä selvempi ero on sanan ”tuhka” taivutuksessa: vaikka astevaihtelulliset muodot ”tuhan”, ”tuhat”, ”tuhassa” jne. ovat sallittuja, ne ovat paljon harvinaisempia kuin astevaihteluttomat ”tuhkan” ym. ja saatetaan kokea murteellisiksi tai oudoiksi.
Usein astevaihtelu tuottaa muodon, joka voisi olla myös toisen sanan muoto. Esimerkiksi ”vihoissa” voisi olla myös sanan ”viha”, mutta ”vihkoissa” on yksiselitteinen. Se on myös selvästi yleisempi.
Joihinkin yhdyssanoihin ja sanontoihin on vakiintunut jompikumpi kahdesta muuten vaihtoehtoisesta muodosta.
Seuraavassa on sanoja, joissa sekä astevaihtelu että astevaihteluttomuus ovat yleiskielessä sallittuja, mutta jompikumpi voidaan asettaa etusijalle edellä kuvatuista syistä.
Astevaihtelun esiintymisessä on vaihtelua monitavuisissa (perusmuoto vähintään kolmitavuinen) sanoissa, joiden loppu on kka, kkä, kko tai kkö. Niissä saattaa esiintyä yleisten astevaihtelusääntöjen vastaisesti heikko aste avotavun edessä. Esimerkiksi sanan mansikka muodossa mansikoiden on heikko aste (k eikä kk), vaikka koi on avotavu (loppuu vokaaliin).
Asiaa ei liene missään kuvattu tarkasti, vaan sanotaan, että on sanatyyppikohtaista, missä monikkomuodoissa heikko aste avotavun edellä on mahdollinen. Kielitoimiston sanakirjan taivutustiedoissa kerrotaan kyllä, esiintyykö sanassa astevaihtelu ja millainen. mutta ei kattavasti sitä, missä taivutusmuodoissa se esiintyy. Monikon taivutusmuodoista mainitaan monikon genetiivi, partitiivi ja illatiivi, mutta ei esimerkiksi essiiviä. Kielitoimiston ohjepankin ohje aiheesta on väljähkö.
Seuraavia periaatteita voi soveltaa puheena olevan sanatyypin monikkotaivutukseen:
Verbeissä, joiden perusmuoto on aista-loppuinen, ei yleensä ole astevaihtelua. Jostakin syystä kielenhuolto on kuitenkin päättänyt, että rangaista-verbin tulee olla astevaihtelussa (ng ∼ nk). Syynä voi olla, että sana esiintyy murteissa laajasti ng:llisenä.
Sanan halkaista lisäksi esiintyy samaa tarkoittava halaista, tosin yleiskielessä lähinnä vain ilmauksessa ei halaistua sanaa. Siinä taas on vaihtelemattomasti heikko aste.
Osa aika tavallisistakin sanoista tuottaa taivutusvaikeuksia, koska niitä on ruvettu leikillisesti taivuttamaan väärin. Tavallisin tapaus on kai viini : viinen, jossa on alkujaan kyse harvinaisen, nuolikoteloa tarkoittavan viini-sanan oikeasta taivutuksesta. Sitä ruvettiin leikillisesti käyttämään myös puhuttaessa viinistä, siis juomasta. Tapa levisi, ja sen omaksujat eivät aina edes tajunneet leikkiä.
On vaikea sanoa, onko taivutus ruis : ruiksen tai ruis : ruisin syntynyt sanoilla leikkimisestä vai siitä, että vanhaa taivutusta ruis : rukiin eivät kaikki enää tunne. Tämän sanan osalta on vanha taivutus toistaiseksi ainoa hyväksytty.
Leikillisiä taivutuksia kannattaa varoa, sillä ne koetaan helposti karkeiksi kielivirheiksi. Ehkäpä niitä ei kannata käyttää kovin paljoa kaveripiirissäkään, sillä ne saattavat yllättävästi levitä ja juurtua, ja sitä kautta niitä tulee sitten päästäneeksi suustaan ja paperille asialliseksi tarkoitettuunkin tekstiin.
Myös uudissanat tuottavat joskus vaikeuksia. Tutuin esimerkki on ehkä ”viive” (viipeen vai viiveen?), jota on paras kokonaan välttää. Kun kohtaa uuden sanan, on hyvä seurata sen käyttöä tai tarkistaa sanakirjoista sen merkitys tai taivutus, ennen kuin rupeaa itse sitä käyttämään. Muutoin saattaa taivutus mennä väärin.
Sama koskee joitakin nimiä, etenkin sellaisia, jotka vaikuttavat sepitetyiltä. Jos ei ole ilmeistä, minkä mallin mukaan nimeä taivutetaan, saattaa mikä tahansa taivutustapa tuntua kummalliselta osasta lukijoita. Pitäisikö yhtyeen nimi ”Piirpauke” taivuttaa e-loppuisten sanojen yleisen mallin mukaan ”Piirpaukkeessa” vai vieraan nimen tavoin ”Piirpaukessa”? Ongelma vältetään käyttämällä ilmaisua ”Piirpauke-yhtyeessä”. Aiheesta on pari lisäesimerkkiä kohdassa Nimet, joita ei voi taivuttaa.
On myös sanoja, joiden taivutusmuodot ovat liian outoja käytettäviksi. Esimerkiksi sanasta ”vuo” ei käytetä muita monikkomuotoja kuin monikon perusmuotoa ”vuot”. Tämä johtuu siitä, että ne olisivat ”voiden”, ”voilla” jne., kuten taivutetaan suo : soiden : soilla. Tosin fysiikan alalla, jossa sana ”vuo” on käytössä erikoisterminä, siitä on ruvettu käyttämään mainittuja monikkomuotojakin ja puhutaan esimerkiksi magneettivoista ja säteilyvoista. Sellainen taivutus on tietysti hyvin hämäävää siihen tottumattomille, mutta asiantuntijoiden kielessä siitä ei synny mitään epäselvyyksiä.
Häiritsevää samanlaisuutta voi olla myös sanan eri taivutusmuotojen välillä. Esimerkiksi sanan ”hai” useimmat monikkomuodot eivät ero vastaavista yksikkömuodoista; niinpä ”hailla” voi olla yksiköllinen tai monikollinen. Jos monikollisuus halutaan saada esille, joudutaan käyttämään pitempää sanaa: ”haikaloilla”.
Joistakin verbeistä ei käytetä perusmuotoa (infinitiiviä) lainkaan. Voidaan sanoa, että laiva erkanee rannasta, mutta tämän verbin infinitiiviä (joka olisi erata) ei käytetä, vaan sen tilalla on käytettävä muuta verbiä, esimerkiksi erota tai loitota.
Sentyyppisten sanojen kuin ”nukke” ja ”nalle” monikon genetiivit ovat ongelmallisia. Sanakirjojen kannanototkin ovat vaihdelleet. Nykysuomen sanakirjassa on nukke-sanan taivutuskaavassa monikon genetiivin kohdalla vain ”(-in)”, eli ”nukkein” olisi ainoa muoto ja sekin harvinainen (eli käytännössä vältettävä). Sanan ”nukke” kohdalla kuitenkin mainitaan, että monikon genetiivi on usein nukki-sanan paradigmasta otettu ”nukkien”. Iso suomen kielioppi taas esittää (§ 84) ”Myös nalle-tyypin e-vartaloiset nominit saavat monikon genetiivin en-päätteen: nalle-j-en, nukke-j-en, mediapelle-j-en, kylmäkalle-j-en (mahdollinen on eräistä sanoista myös in-pääte: nalle-in » § 86).” Kielitoimiston sanakirja esittää vaihtoehdot ”nukkejen”, ”nukkien” ja ”nukkein” kuvaamatta niiden yleisyyttä tai suositeltavuutta. Käytännössä ”nukkejen” on selvästi yleisin.
Suomen kielessä on pienehkö joukko taipumattomia adjektiiveja, kuten aimo ja pikku. Sanotaan ja kirjoitetaan otin aimo annoksen eikä otin aimon annoksen. (Nykyisten sääntöjen mukaan aimo on aina taipumaton, mutta tässä on ollut vaihtelua.)
Useiden sanakirjojen, myös Suomen kielen perussanakirjan, mukaan tähän joukkoon kuuluu myös adjektiivi kelpo. Sitä on kuitenkin ruvettu taivuttamaan melko usein, ja Kielitoimiston sanakirja hyväksyy sen: voidaan sanoa kelpo kieltä tai kelpoa kieltä.
Kelpo-adjektiivin taivutusta kannattaa kuitenkin välttää. Ensinnäkin se on viime vuosiin asti ollut normien vastaista. Toiseksi taivutetun muodon voidaan ymmärtää tarkoittavan muuta kuin taivuttamattoman. Taipumaton kelpo tarkoittaa oikein hyvää, oivaa, mainiota, kun taas taipuva kelpo voidaan ymmärtää kelvollista, kelpaavaa tarkoittavaksi, jolloin ainakin sävy on toinen.
Vertailuasteilla eli vertailumuodoilla tarkoitetaan komparatiivia, kuten isompi, ja superlatiivia, kuten isoin. Niiden muodostamisesta käytetään nimitystä komparaatio.
Adjektiivien vertailuasteet (kaunis : kauniimpi : kaunein) eivät yleensä tuota ongelmia, kun niitä käytetään yksinkertaisella tavalla. Kuitenkin a-loppuisten adjektiivien komparaatiossa on murre-eroja, jotka aiheuttavat sekaannuksia. Niitä koskevat perussäännöt ovat yleiskielessä seuraavat:
Yhdyssanoissa ratkaisee loppuosan tavuluku, esimerkiks aikaansaava : aikaansaavempi, koska loppuosa saava on kaksitavuinen.
Vanhoihin sääntöihin on kuitenkin tehty eräitä väljennyksiä, jotka sallivat eräille sanoille vaihtoehtoisia komparaatioita, joissa kaksitavuisen adjektiivin loppu-a säilyy komparatiivissa (esimerkiksi kiva : kivampi) tai adjektiivin loppu-a muuttuu o:ksi superlatiivissa (esimerkiksi solakka : solakoin). Parempi on käyttää yleissäännön mukaisia muotoja, kuten kivempi ja solakin.
Taivutusmuoto ”kivempaa” on selvästi yleisempi kuin ”kivempää”. Tällainen tapaus, jossa takavokaalisen sana (kiva) johdoksessa (kivempi) on vain etuvokaaleja, on harvinainen, ja kumpaakin taivutustapaa voisi perustella.
Sanan ”hiljaa” (joka on muodostukseltaan nominivartalon ”hilja-” partitiivi, nykykielessä adverbi) yhteydessä esiintyy samantapainen ongelma: onko vastaava komparatiivinen muoto ”hiljempaa” vai ”hiljempää”? Kielitoimiston sanakirja mainitsee (sanan ”hiljaa”) kohdalla molemmat, kantaa ottamatta. Nykysuomen sanakirja tuntuisi ottavan kantaa, tosin lähinnä kai vain yleisyyteen: ”hiljempää” mainitaan hakasulkeissa. Tässäkin takavokaalinen asu on selvästi suositumpi.
Ongelmallisena on pidetty myös pitkä-sanan komparatiivia. Oikeastaan ongelmaa ei ole, koska sekä ”pidempi” että ”pitempi” ovat kielenhuollon hyväksymiä. Molempia myös käytetään yleisesti. Mutta usein ihmisillä on sellainen käsitys, että kahdesta muodosta täytyy toisen olla oikea, toisen väärä.
Jos haluaa toimia enemmistön mukaan, kannattaa valita ”pidempi”. Se on nykyisin selvästi yleisempi.
Näiden muotojen taustaa pohditaan kirjoituksessa Pitempi, pitentää – keinotekoisia, mutta hyväksyttyjä.
Adjektiivialkuista nen-loppuista yhdyssanaa komparoidaan kahdella tavalla: joko alkuosaa tai jälkiosaa komparoidaan, esimerkiksi oudontuntuinen – oudommantuntuinen ∼ oudontuntuisempi. Molempia ei komparoida: oudommantuisempi olisi virhemuodoste.
Sama koskee vastaavia ilmauksia, jotka kirjoitetaan sanaliitoksi. Voidaan kirjoittaa myös oudon tuntuinen, ja siinäkin komparoidaan jompaakumpaa osaa. Erikseen kirjoitettaessa lienee alkuosan komparointi (oudomman tuntuinen) selvästi tavallisempaa.
Joissakin tapauksissa vain jälkiosan komparointi tuntuu mahdolliselta, joissakin jompikumpi tapa on selvästi yleisempi ja joissakin tavat ovat yhtä yleiset. Sanakirjoissa asiaa ei yleensä kuvata, mutta Kielitoimiston sanakirjassa on jonkin verran tähän tyyppiin kuuluvia yhdyssanoja, ja silloin kohdassa ”Taivutus” on kuvattu myös komparaatio (vaikka se ei kielitieteellisesti ole taivutusta, vaan sananjohtoa). Siinä on esimerkiksi
Yleensä jälkiosan komparointi on yleisempää tai jopa ainoa mahdollisuus. Kuitenkin silloin, kun alkuosa kuvaa jälkiosan tarkoittaman ominaisuuden astetta (intensiteettiä tms.), alkuosan komparointi on tavallisempaa. Esimerkiksi sanalle kirkkaankeltainen Kielitoimiston sanakirja esittää molemmat komparaatiotavat, mutta sille alkuosan komparaatio (kirkkaammankeltainen) on paljon yleisempää kuin jälkiosan.
Aihepiiriä käsittelee laajahkosti artikkeli Yhdysadjektiivien komparaatiosta (Virittäjä 1980).
Vertailuasteiden taivutusmuodoissa komparatiivit (kauniimpi-muodot) sekaantuvat melko usein superlatiiveihin (kaunis-muotoihin), koska taivutettaessa erot ovat vähäisiä:
Tämä on ymmärrettävää, koska superlatiivi on suomessa kuten monessa muussakin kielessä melko vähäpätöinen ja myöhäsyntyinen ilmiö. Lisäksi vertailuasteiden taivutusmuodot ovat muutenkin hankalia. Mutta huolitellussa kielessä on muistettava, että jonkin ominaisuuden ylintä astetta kuvaavaan muotoon kuuluu aina i-vokaali. Lisäksi on muistettava, että mitä suurin -tyyppisessä ilmaisussa on käytettävä superlatiivia myös taivutusmuodoissa.
Verbien taivutus on niin suomen kuin monen muunkin kielen hankalimpia osia oppia. Suomea äidinkielenään puhuville se ei yleensä aiheuta ongelmia. Muutama seikka kuitenkin:
Epäselvissä tapauksissa voi tarkistaa verbin taivutuksen Kielitoimiston sanakirjasta. Siinä tosin on vain joukko tyyppimuotoja, joista periaatteessa voi muodostaa kaikki taivutusmuodot. Kattavammman kuvauksen taivutusmuodoista antaa Verbixin taivutuspalvelu, joka ei kuitenkaan ole samalla tavalla virallinen.
Yhdyssanojen taivutus on useimmiten ongelmatonta: yleensä vain viimeinen osa taipuu, esimerkiksi kirjakauppa : kirjakaupassa.
Adjektiivialkuisia yhdyssanoja taivutetaan kolmella eri tavalla:
Kun kyse on kielen tavallisista sanoista, ilmenee taivutustapa yleensä suomen kielen sanakirjoista. Yleinen periaate on, että mitä kiinteämmän ja terminomaisemman sanan yhdyssana muodostaa, sitä todennäköisemmin vain loppuosa taipuu. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon numerossa 4/1996 julkaistu kirjoitus Monimuotoiset yhdyssanat. Ks. myös kohtaa Yhdyssananimien ja yhdistelmänimien taivutus.
Yleinen suuntaus on alkuosan taivuttamattomuus. Monissa sanoissa molempien osien taivuttaminen on vanha käytäntö, mutta alkuosan taivuttamattomuus on jo hyvin yleistä. Esimerkiksi sana isomasto taipuu Nykysuomen sanakirjan mukaan niin, että alkuosakin taipuu, esimerkiksi isossamastossa. Sen sijaan Kielitoimiston sanakirja mainitsee molemmat taivutustavat, ja käytännössä isomastossa on paljon yleisempi. Sivusto Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Isosisko : isosiskon ~ isonsiskon – taipuuko yhdyssanan alkuosa? kuvataan tarkemmin, miten kielessä tapahtuneita tällaisia muutoksia on virallistettu.
Suomen kielessä lukusanojen taivuttaminen on usein varsin hankalaa. Tämän aiheuttaa erityisesti se, että suomessa taivutetaan moniosaisen lukusanan eri osia. Lukusana ”viisisataakaksikymmentäkolme” on aika helppo kirjoittaa ja sanoa. Mutta taivutusmuoto ”viidessäsadassakahdessakymmenessäkolmessa” on hankala. Vielä hankalampi on vastaava järjestysluvun muoto ”viidennessäsadannessakahdennessakymmenennessäkolmannessa”.
Erikoisen ryhmän muodostavat -toista-loppuiset lukusanat, joissa taipuu vain tätä osaa edeltävä osa, esimerkiksi viisitoista : viidessätoista.
Vanhassa kielessä käytettiin vastaavia isompiakin lukusanoja, kuten viisikolmatta : viidessäkolmatta. Vaikka ne olivat taivutukseltaan helpompia kuin pitemmät sanat, kuten kaksikymmentäviisi, ne ovat käytännössä hävinneet; viimeiseksi niitä käytti julkisessa kielenkäytössä presidentti Kekkonen.
Vaikka kielenhuollon ohjeissa on pitkään ollut sallittua taivuttaa pitkissä luvuissa vain viimeistä osaa (esim. ”viisisataakaksikymmentäkolmannessa”), tämä tapa ei ole yleinen eikä luonteva. Kielikellossa 3/1998 sanotaan kohdassa Lukusanojen taivuttaminen:
Moniosaisten lukujen, etenkin järjestyslukujen, taivutusmuodoista tulee helposti kovin pitkiä. Siksi pitkät luvut, ainakin kolminumeroiset ja niitä pitemmät, voidaan lukea myös niin, että vain viimeinen osa taipuu. Järjestysluvuissa myös järjestysluvun tunnus voidaan lukea samaan tapaan vain viimeisessä osassa.
Ohjeen sanan ”ainakin” voisi tulkita niin, että kaksinumeroisiakin saa taivuttaa tähän tapaan: kaksikymmentäviidessä. Toinen tulkinta on, että ”ainakin” voisi tulkita niin, että kaksinumeroisiakin saa taivuttaa tarkoittaisi tässä ’vähintään’. (Kielikellon 3/1996 artikkelin Ensimmäinen vai yhdes mukaan ”on suurien lukujen taivutusta mahdollista hieman yksinkertaistaa siten, että taivutetaan vain viimeistä taipuvaa osaa”. Se lisää: ”Sitä mitä ’suurella luvulla’ täsmällisesti tarkoitetaan, ei ole määritelty missään. Ainakin kaksinumeroiset luvut voitaneen kuitenkin katsoa sellaisiksi, joissa taivutetaan jokaista osaa.”
Uudemmassa Kielikellon 2/2006 taivutusohjeessa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa rajataan selvemmin pelkän viimeisen osan taivuttamisen mahdollisuus kolmi- ja useampinumeroisiin lukuihin. Kielitoimiston ohjepankin sivu Luvut ja numerot: pitkät luvut ääneen luettaessa toistaa tämän ajatuksen ja lisää, että kaikkien osien taivuttaminen on tyylikkäämpää.
Koko mahdollisuus on parasta unohtaa, eikä sitä juuri käytetä. Yleinen kielitaju varmaankin kokee sellaiset sanat kuin ”satakaksikymmentäviidessä” lipsahduksiksi tai virheiksi.
Paras tapa käsitellä pitkien lukusanojen taivutuksen ongelmia on välttää taivuttaminen muotoilemalla lause tai jopa koko virke uudestaan. Tämä koskee etenkin sellaisia tekstejä, jotka luetaan ääneen. Seuraavissa esimerkeissä on luvut kirjoitettu numeroin, koska se on normaali käytäntö, kun luvut ovat näin isoja. Tällaisten uudelleenmuotoilujen sopivuus ei ole kiistatonta, koska usein sävy ja tyyli muuttuvat aika lailla, joskaan eivät välttämättä huonompaan suuntaan.
Jos luku kirjoitetaan numeroin, syntyy usein lisäongelmia, koska lukumerkinnän taivutuksessa pitää osata tunnistaa, mikä osa lukusanasta on päätettä. Toisaalta usein lukua seuraa samassa sijassa oleva sana, jolloin pääte jätetään merkitsemättä, jolloin tilanne helpottuu.
Tämä aihe kuuluisi oikeastaan kohtaan Taivutusmuodon valinta, koska kyse on siitä, taipuuko määrite lainkaan. Kuitenkin laajemman ilmaisun (esimerkiksi ”johtaja Lahti”) kannalta kyse on siitä, miten se taipuu: taipuuko vain viimeinen sana (”johtaja Lahdelle”) vai myös määrite (”johtajalle Lahdelle”)?
Suomen kielessä sanan määritteen eli attribuutin taivutus on yleensä ongelmatonta. Siinä on kolme vaihtoehtoa:
Suomea äidinkielenään puhuville yleensä vain viimeksi mainittu tapaus aiheuttaa ongelmia. Milloin titteli taipuu? Tätä koskevat säännöt ovat melko mutkikkaat. Niitä on väljennetty siihen suuntaan, että taipumattomuus sallitaan yhä yleisemmin. Määritteen taipumattomuus on oikeastaan suomen kielen luonteelle vierasta, mutta siihen on käytännölliset syynsä.
Tosin myös toisen ryhmän tapauksissa on alkanut esiintyä horjuvuutta, lähinnä kaupallisista syistä. Esimerkiksi kauppakeskus Iso omena käytti nimestään aluksi taivutustapaa, jossa Iso-sana pidettiin taipumattomana, esimerkiksi Iso Omena : Iso Omenassa. Sekä yleisön että kielenhuoltajien kannanottojen johdosta tästä on enimmäkseen luovuttu. (Sen sijaan molempien osien kirjoittaminen versaalialkuisena, Iso Omena, on muodostunut tavalliseksi.)
Kielikello-lehden artikkelissa Taipuuko titteli? vuonna 1991 esitetyt, usein opetetut säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:
Edelleen kannattaa noudattaa näitä vanhoja sääntöjä, kuitenkin niin, että kahdessa viimeisessä tapauksessa titteliä ei taivuteta. Tämä voidaan tiivistää seuraavasti:
Nimen edessä olevaa titteliä taivutetaan vain, jos tittelillä on määrite, joka ei muodosta tittelin kanssa kiinteää kokonaisuutta.
Titteleihin liittyy myös erityisiä pilkkusääntöjä, joiden mukaan pilkun käyttö riippuu tittelin taivutuksesta. Nämä säännöt koskevat tilanteita, joissa nimen edessä on titteleitä. Jos tittelit ovat taipumattomia, niiden väliin tulee pilkku. Sen sijaan taipuvan ja taipumattoman tittelin väliin ei tule pilkkua. Taipuva titteli kirjoitetaan ennen taipumatonta.
Nimen edessä olevia muita substantiivisia määritteitä kuin ammattia, arvoa tms. osoittavia käsitellään nykyisin yleensä samaan tapaan kuin varsinaisia titteleitä. Niinpä ei tarvitse miettiä, onko puheenjohtaja, valtuutettu, eläkeläinen, koululainen tai maalivahti titteli vai jotain muuta, vaan niitä voi kohdella tittelien tavoin. Yleisesti ne jätetään taivuttamatta, vaikka vanhat säännöt vaativat taivuttamista.
Tässäkin toisaalta tarvitaan vanhojen sääntöjen mukaan taivutusta, jos määritteellä itsellään on määrite. Nykysääntöjen mukaan saa jättää taivuttamatta, mutta tätä moni oudoksunee.
Titteleihin on rinnastettu myös muiden nimien kuin henkilönnimien edessä olevat substantiiviset määritteet. Niissäkin linjana on ollut, että määritteetön ei taivu, määritteellinen taipuu. Tällainen määrite voi esimerkiksi luonnehtia nimen tarkoittaman asian lajia.
Taivuttamattomuus on yleistynyt ilmauksissa, joissa nimen edessä on substantiivi ”tilapäisenä” määritteenä, esimerkiksi ”naapurikaupunki Espoo”. Tämän on sanottu johtuvan sääntöjen ja tulkintojen vaikeudesta.
Määritteiden taivutusten ongelmia ovat lisänneet kielenhuollon uudet kannanotot vuosina 2005 ja 2006. Niitä on selitetty verkkosivulla Nimikemääritteiden (tittelien) taipuminen. Kannanotoissa on otettu käyttöön titteli-sanan sijasta teennäinen sana ”nimikemäärite”, jolla käytännössä tarkoitetaan nimen edessä sen määritteenä olevaa nominatiivimuotoista substantiivia. Määritteettömistä titteleistä kannanotot esittävät yksiselitteisesti:
Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaavat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määritteettöminä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asianomistaja Mattilalle, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.
Määritteellisten tittelien osalta kannanotot eivät ota kantaa, vaan päätyvät seuraavaan lausumaan:
Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käytännössä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajanvedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista määritettä taivuttaa myös entisten ohjeiden mukaan.
Tätä lienee tulkittava niin, että määritteellisetkin tittelit ensisijaisesti jätetään taivuttamatta, mutta vanhojen sääntöjen mukainen taivuttaminenkin on sallittua.
Kotuksen sivuston virkakielipalstan artikkelissa Taipuuko ulkopolitiikan korkea edustaja? kuvataan linjan muuttumista:
Koska on niin vaikeaa erottaa, pitäisikö titteliä taivuttaa vai ei, suomen kielen lautakunta päätti muuttaa suositusta niin, että määritteellisiäkin titteleitä voi joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta. Kirjoittaja voi siis toimia siten kuin hänen kielikorvansa ohjaa.
Muotoilu on hämärä, koska -kin-liite tuntuisi viittaavan siihen, että kaikenlaisia titteleitä voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta (siis jopa esimerkiksi ”herralle Virtaselle”?). Suositus siis oikeastaan vesittää kaikki aiemmat aiheesta annetut suositukset. Vrt. kannanottoihin, jotka koskevat pilkun käyttöä määritteiden välissä.
Toisaalta artikkelissa tosiasiallisesti esitetään yksi käytännöllinen lisäsääntö, vaikka se esitetäänkin pikemmin kuvauksena kuin ohjeena. Sen mukaan titteliä taivutetaan, ”jos siihen liittyy samassa sijassa taipuva etumäärite, olipa se sitten titteliin kiinteästi kuuluva tai varsinaista titteliä määrittävä”. ”Etumäärite” tarkoittaa tässä käytännössä adjektiivia tai järjestyslukua. Esimerkkinä mainitaan ”korkea edustaja”, jota eräissä yhteyksissä käytetään tittelinä, joka voidaan katsoa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Sen sisältämää adjektiivia siis taivutetaan.
Jos haluamme noudattaa suomen kielen vanhaa käytäntöä tittelien taivutuksessa, tarvitsemme jonkin yksinkertaisen säännön, jolla taipuvat ja taipumattomat tittelit erotetaan toisistaan. Vanhojen ohjeiden keskeinen ongelma on, että niissä puhutaan sanojen kiinteästä yhteenkuuluvuudesta. On melko selvää, että ”tekniikan tohtori” on titteli, joka koostuu kiinteästi yhteen kuuluvista sanoista, mutta entä ”eduskunnan oikeusasiamies”?
Lähtökohdaksi voidaan ottaa ilmausten asema lauseessa:
Kuten esimerkeistä ilmenee, molemmat vaihtoehdot ovat siis usein mahdollisia. Merkitys muuttuu siinä mielessä, että taipuva titteli on yleensä painokkaampi. Mitä pitempi ja tarkempi (yksilöivämpi) se on, sitä luontevampaa on tulkita se tärkeämmäksi jäseneksi ja sitä seuraava nimi vain lisämaininnaksi.