Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että niiden sisällä. Pilkun käyttö lainausten yhteydessä selostetaan kuitenkin kohdassa Lainausmerkit.
Pilkku on merkkinä melko huomaamaton, mutta se on tärkein välimerkki pisteen jälkeen. Piste jakaa esityksen virkkeiksi, kun taas pilkku auttaa hahmottamaan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla tekstiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa näkemään kielellisten rakenteiden rajat.
Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käytön säännöt ovat melko mutkikkaat, ja niiden oikea soveltaminen vaatii lauseiden kieliopillista erittelemistä. Eipä ihme, että kielenhuolto niin usein koetaan pilkkusäännöiksi ja pilkkujen viilaamiseksi.
Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiukat kuin ennen, vaan sallitaan molemmat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaamielisyys ei kuitenkaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyylikkäästi. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat vanhoilliset käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tarkkojen sääntöjen mukainen pilkutus.
Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa useinkaan esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 välimerkkiohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin vanhoihin, lehden 2. numerossa vuonna 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käytön ohjeissa on hyvin lyhyet pilkkuohjeet, joissa lähinnä vain viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kielikello 3/1995, artikkeli Pilkku). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja sekavasti. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa pilkkusäännöt esitetään omana, laajahkona kohtanaan.
Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään samaan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilkku pois.
Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.
Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:
Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, auttamassa luettavan tekstin jäsentämistä, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.
Hiukan toisen tyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Pilkku.
Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.
Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lauseita. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esimerkiksi ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi predikaattia, esimerkiksi ”illalla saunoimme ja uimme”, tai useampiakin, esimerkiksi ”Tulin, näin ja voitin”.
Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alleviivattuna): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pääsäännön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.
Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio, kuten ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-sana ei aloita sivulausetta.
Joskus sivulause alkaa ilman sidesanaa, etenkin välinpitämättömyyttä ilmaisevissa rakenteissa, kuten ”Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä”. Tässä on selvästi kyseessä kaksi lausetta, predikaatteina ”lupasi” ja ”oli”, joten pilkkua käytetään.
Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:
Sivulauseen aloittaa yleensä jokin sana, joka selvästi osoittaa sen sivulauseeksi, kuten ”jos”, ”että” tai ”joka”. Esimerkiksi eräistä yhdentekevyyttä ilmaisevista sivulauseista sellainen sana kuitenkin puuttuu.
Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättövälimerkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käytetään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.
Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:
Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole predikaattia. Muita esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suunnitelmamme” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suunnitelmamme”).
Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja paheksuakin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.
Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pilkulla sillä perusteella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.
Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seuraavassa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-sivulause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.
Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseenvastikkeita, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseenvastikkeiden sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.
Rinnakkaiset päälauseet erotetaan toisistaan yleensä pilkulla.
Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tarkoittaa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.
Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”[tämä auto] sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen ”tämä auto” aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.
Pilkuttomuutta voidaan perustella sillä, että se osoittaa kiinteää kielellistä yhteyttä. Jälkimmäinen lause (esimerkissä ”sopii perheellenne”) on itsessään vajaa: se vaatii täydennyksekseen lauseenjäsenen, tässä subjektin, edellisestä lauseesta.
Jos ehdot muuten täyttyvät, mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua, mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.
Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen pronomini. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.
Jos rinnakkaisia päälauseita on kolme tai useampia, on tapana käyttää ja-sanaa (tai muuta rinnastuskonjunktiota) vain viimeisen päälauseen edellä. Epäselvää on ollut, kuuluisiko tällöin ja-sanan edelle pilkku. Yleisten sääntöjen mukaan kuuluisi, mutta toisaalta luetteloissa ja-sana korvaa pilkun (esimerkiksi hevosia, lehmiä ja lampaita).
Nykyisten sääntöjen mukaan pilkkua voi tällaisissa tapauksissa käyttää tai olla käyttämättä. Tämä sanotaan Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pilkku päälauseiden välissä. Siinä sanotaan: ”Mitä pidempiä lauseet ovat, sitä parempi on selvyyden vuoksi suosia [pilkun käyttöä ja-sanan edellä] tai mieluummin jakaa kokonaisuus kahdeksi virkkeeksi.” (Tämä lisättiin vuonna 2023. Aiemmin asiaan ei liene otettu kantaa virallisissa ohjeissa.)
Yleisen käytännön mukainen muotoa ”A, B ja C” (eikä siis ”A, ja B, ja C”) oleva rakenne, missä A, B ja C ovat lauseita, hyväksytään jo Osmo Ikolan ”Nykysuomen käsikirjassa” (3. painos 1992) pilkun käytön ohjeissa seuraavassa mielessä: ”jos on peräkkäin vähintään kolme lausetta, käytetään kopulatiivikonjunktiota usein vain kahden viimeisen välillä, siis samoin kuin luetteloissa”. Tämä ei suoraan salli pilkun pois jättämistä, mutta viittaa luetteloihin, joissa ja-sanan edellä ei käytetä pilkkua. Toisaalta sen ainoa esimerkki tästä on sellainen, missä lauseilla on yhteinen subjekti, jolloin tilanne on osin toisentyyppinen.
Pilkuttomuus tuntuu yleensä luontevammalta luetteloiden käytännön takia, jos lauseet ovat lyhyitä. Pilkku voi kuitenkin helpottaa virkkeen jäsentämistä, jos lauseet ovat pitkiä.
Ohjepankin ohjeessa huomautetaan pitkien virkkeiden ongelmallisuudesta, ja usein onkin parempi jakaa usean päälauseen virke erillisiksi virkkeiksi. Tällöin on kuitenkin syytä välttää lyhyiden, toisiinsa sitomattomien virkkeiden aiheuttamaa tyyliongelmaa.
Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lauseenjäsen. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:
Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:
Seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva adverbiaali ”valitettavasti” voidaan tulkita joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tulkitaan vain ensimmäiseen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lauseilla ei ole yhteistä lauseenjäsentä. Luonnollisempi tulkinta on, että adverbiaali on yhteinen:
Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä ajatuksellisesti sama subjekti, mutta kieliasussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).
Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on ilmaistu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen verbin 1. tai 2. persoonan muodolla. Seuraava virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa linjaa on muutettu niin, että tällaisissa tapauksissa saa käyttää pilkkua:
Huom. Jos lauseiden verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.
Tunsin itseni virkistyneeksi ja lähdin hyvillä mielin kotiin. ∼
Tunsin itseni virkistyneeksi, ja lähdin hyvillä mielin kotiin.
Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan jopa ns. passiivimuoto (joka on todellisuudessa yksi persoonamuodoista), kuten tehdään. Nykyisten sääntöjen mukaan toisaalta pilkun käyttö on sallittua. Seuraava esimerkki on Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta.
Pilkuttomuutta voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loogisessa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat. Tosin pilkuttomuus ei ehkä häiritse, jos virke on lyhyt. Lisäksi koska ns. passiivin käytön tarkoitus on useinkin sen hämärtäminen, kuka on tekijänä, voidaan tekijäksi usein tulkita jokin yhteisö, virasto tms. Seuraavassa esimerkissä tarkistaja ja ilmoittaja ovat ehkä eri henkilöitä, mutta yhteiseksi tekijäksi voidaan ajatella persoonaton virasto.
Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on usein hyvin aiheellista, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.
Kielenhuollon ohjeissa ei tarkastella tapauksia, joissa sana on kahdelle lauseelle yhteinen, mutta erilaisina lauseenjäseninä, esimerkiksi yhden lauseen subjekti ja toisen objekti. Tällaisia rakenteita on hyvä välttää, ja yleensä voidaan käyttää toisessa lauseessa sopivaa pronominia, kuten se
Esimerkki on kokonaisuudessan kömpelö, koska verbinmuoto tuhoutui jo sisältää tahallisen tuhoamisen mahdollisuuden. Kielitoimiston ohjepankissa on kuitenkin sivulla Lauseilla yhteinen jäsen: Myrsky riehui ja kaatoi puita, filmi tuhoutui tai tuhottiin otsikossakin tällainen kyseenalainen rakenne. Siinäkin toisaalta viitataan se-sanan käytön mahdollisuuteen.
Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.
Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjausohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnanvirralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. (Aiemmin linja oli toinen.) Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:
Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:
He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännöissä on ensimmäinen edellä mainituista esimerkeistä hiukan muutetussa muodossa. Opas kuitenkin sentään lisää:
Tavallisempaa tällaisissa tapauksissa on kuitenkin käyttää pistettä, puolipistettä tai konjunktiota.
Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.
Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.
Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:
He matkustelivat laajasti Yhdysvalloissa, ennättivätpä he vielä paluumatkalla Havaijillekin.
Asia on kiireinen, ministeriössä näet valmistellaan uudistusta jo ensi syksyksi.
Joskus myös pelkkä lauseiden samanlaisuus muodostaa perusteen sidesanattomalle rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virkkeen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausumille.
Uusi kieliopas (4. painos, s. 17) korostaa: ”kahden päälauseen rinnastaminen pelkkää pilkkua käyttäen, ilman rinnastuskonjunktiota, käy verraten harvoin”. Se esittää mm. seuraavan esimerkin, johon sen mukaan ei käy pelkkä pilkku, vaan pitäisi lisätä konjunktio vaan tai korvata pilkku puolipisteellä: ”Tulokset eivät yleensä parane väkisin puristamalla, tarvitaan myös taukoja ja riittävästi lepoa.”
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) on seuraava erillinen maininta:
Huom. Pilkulla erotetaan myös samantekevyyttä tms. ilmaisevia rakenteita:Sanot mitä sanot, minä lähden.Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.
Tällaisten ns. konsessiivisten rakenteiden (ISK § 1143) kirjoitusasu on täysin vakiintunut. Pilkkua käytetään niissä yleisten periaatteiden mukaisesti: on kaksi lausetta, eikä ole mitään erityistä perustetta jättää pilkkua pois.
Maininta lienee otettu selventämään sitä, että tällaiset rakenteet ovat moitteettomia sidesanattomina. Niitä ei siis tarvitse ruveta korjailemaan sidesanallisiksi. Esimerkiksi ”Vaikka sanoisit mitä tahansa, minä lähden” on toki sekin moitteeton, mutta sävyltään toinen kuin ”Sanot mitä sanot, minä lähden”.
Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rinnakkaiset sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.
Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).
Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tietokone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:
Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.
Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Pilkkusääntöjä ei kuitenkaan kannata esittää ohjeina siitä, minkä sanojen eteen tulee pilkku, vaan lauseita ja muita rakenteita koskevina ohjeina. Vaikka että-sanan eteen useimmiten tulee pilkku, tähän on useita poikkeuksia. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-lauseiden väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.
Joskus virkkeessä on rinnastettu sivulause ja lausetta pienempi rakenne, kuten yksittäinen sana. Kieliopeissa ei juuri käsitellä tämäntapaisia rakenteita, mutta parasta lienee jättää ne pilkuttamatta, koska mitään selvää pilkutustapaa ei ole.
Esimerkki voi tuntua ongelmalliselta, koska virkkeeseen ”Keitä nuudeleita, kunnes ne ovat pehmenneet” tietenkin kuuluisi pilkku. Saako pilkun jättää pois siksi, että kunnes-lause on ajan ilmaukseen ”14 minuuttia”? Jos näiden rinnasteisten ilmausten järjestys olisi toinen, eikö pilkkua pitäisi käyttää? Tämäntapaiset rinnastukset ovat melko kömpelöitä ja usein merkitykseltään epäselviä. Oikeampi ja ongelmattomampi ohje olisi ”Keitä nuudelit pehmeiksi, noin 15 minuuttia.”
Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rinnakkaisten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.
Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.
Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enemmän kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia rakenteita niiden raskaslukuisuuden takia.
Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja tavallista käyttää pilkkua niiden edessä. Käytännössä yleinen kielitaju vaikuttaisi olevan vanhojen sääntöjen eli pilkun käytön kannalla.
Pilkun käytön ohjeiden koosteessa Kielikellossa 3/1995 (artikkeli Pilkku) esitetään asia näin:
Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutusperiaatteet kuin muihinkin rinnastuskonjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet koulussa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-sanojen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mahdollinen.
Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.
Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet ilmaisevat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virkkeen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.
Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyttö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.
Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää lauseiden väliin muutoin kuuluvia pilkkuja pois. Esimerkiksi virkkeessä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rinnasteista päälausetta, joten pääsäännön mukaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku. Näin lyhyessä virkkeessä tuskin kukaan käyttäisi pilkkua. On tavanomaista jättää pilkku pois myös vähän pitemmistä virkkeistä.
Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon ja saattaisivat tuoda siihen painotusta, jota ei haluta.
Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kymmenen. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on varsin tiukka, joskaan ei aivan yksiselitteinen rajoitus:
Huom. Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mittaisia), pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä:Minä otan tämän, ja sinä otat tuon.Toivon, että tulet ajoissa. ∼ Toivon että tulet ajoissa.Jos päälauseessa kuitenkin on useampi kuin yksi sana, sivulause erotetaan päälauseesta pilkulla:Toivon tosiaankin, että tulet ajoissa.
Jos ”parin kolmen” tulkitaan merkitsevän enintään kolmea, tämä merkitsisi, että pilkun saa jättää pois
Ohjeet puhuvat lauseiden välisen pilkun pois jättämisestä, joten niitä lienee tulkittava niin, että muunlaisia pilkkuja ei saa jättää pois virkkeen lyhyyteen vedoten. Esimerkiksi lyhyeenkin ilmaukseen kuuluvat pilkut puhuttelun ympärille.
Kaunokirjallisuudessa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväksytympääkin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu ehkä osittain sellaisesta ajatuksesta, että romaanin tai novellin tekstiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä, vaan pikemminkin eläytyy tekstin kulkuun.
Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hahmottamisessa.
Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku asia kuvataan näin:
Jos lauseiden rajalla on kaksi konjunktiota peräkkäin, niiden välissä ei käytetä pilkkua. Kyseeseen tulevat esimerkiksi sellaiset konjunktioparit kuin ja että, ja kun, ja jos, ja vaikka, että jos, että kun, että vaikka, mutta jos, mutta kun, tai että, tai kun, tai vaikka.
Hän lupasi, että jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästyskorkoa.Lähdimme matkaan aika myöhään, ja kun pääsimme perille, oli jo aivan pimeää.
Tästä saattaa saada sen käsityksen, että kyseessä olisi poikkeussääntö. Pilkuttomuus on kuitenkin yleisten periaatteiden mukaista. Esimerkissä jos-sana aloittaa sivulauseen, mutta sen edellä ei ole osaakaan siitä kokonaisuudesta, jonka sivulause se on. Edellä oleva että-sana ei ole osa lausetta, vaan lauseiden välinen konjunktio. Pilkutus on siis sama kuin se olisi virkkeessä ”Jos maksan laskun huomenna, en joudu maksamaan viivästyskorkoa.” Ei siihenkään kuulu pilkkua jos-sanan eteen, vaan vain sivulauseen (jos-lauseen) ja sen päälauseen väliin.
Jos peräkkäin on adverbi, kuten ”niin”, ja jokin sidesana eli konjunktio, niin pilkun käytössä on kolme vaihtoehtoa:
Ohjeiden mukaan pilkun paikan valinta voi riippua ilmaisun merkityksestä ja painotuksesta. Jos esimerkiksi ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiinteästi yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle. Selvintä on kuitenkin käyttää jotta-sanaa tällaisissa tilanteissa.
Edellä mainittujen lisäksi muita tavallisia adverbin (tai adverbien) ja sidesanan yhdistelmiä ovat aina kun, heti kun, niin kauan kuin, samalla kun ja silloin kun. Edellä mainittu ohje sanoo, ilmeisesti kun-loppuisia yhdistelmiä tarkoittaen: ”Lauseraja voidaan osoittaa pilkulla, mutta pilkku ei ole välttämätön”. Esimerkeistä päätellen tämä tarkoittaa, että joko pilkkua ei ole tai se on sanojen välissä, mutta ei ensimmäisen sanan edellä.
Pilkun käyttö konjunktion edellä on yleisten pilkkusääntöjen mukaista, eikä yleensä ole hyvää syytä jättää sitä pois. Vaikka esimerkiksi sanapari samalla kun voi hahmottua ikään kuin yhdeksi konjunktioksi, kun aloittaa kuitenkin lauseen.
Kun sidesanana on kuin, sen edellä ei käytetä pilkkua. Sen sijaan pilkku voi joskus tulla sitä edeltävän adverbin edelle, Ks. Adverbin ja kuin-sanan yhdistelmät, kuten ”aivan kuin”.
Sääntöjen mukaan pilkun saa jättää pois sivulauseen edestä, jos virke alkaa se-sanan jonkin muodon ja joka-, mikä- tai että-sanan yhdistelmällä.
Tässä yhteydessä se-sanan muotoihin rinnastetaan sellaiset kuin siellä ja sinne, jotka ovat muodostukseltaan poikkeuksellisia ja käytöltään lähinnä adverbeja. Seuraava asetelma esittää joukon yhdistelmiä, joita sääntö koskee. Se ei ole tyhjentävä.
| 1. sana | 2. sana |
|---|---|
|
se sen sitä siitä siinä siellä sieltä sinne siksi |
joka jossa jonka mikä mitä mihin mistä minne että |
Sääntö on siis varsin tapauksittainen, kasuistinen. Esimerkiksi yhdistelmää se, millainen tai hän, joka tai kaikki, mikä se ei koske, vaikka ne ovat luonteeltaan aivan vastaavia. Lisäksi sääntö esitetään eri lähteissä eri tavoin. Esimerkiksi Kielitoimiston ohjepankin sivu Pilkku se joka- ja se että ‑ilmauksissa käsittelee vain se-pronominilla alkavia tapauksia, kun taas Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan vastaava kohta mainitsee myös ”pronominikantaiset sanat”, kuten siellä (joka perustuu se-sanaan, mutta ei ole sen taivutusmuoto).
Tämä poikkeussääntö on kuitenkin turha, koska
Jos virke alkaa adverbilla (kuten etenkin) ja konjunktiolla (kuten jos), niin sääntöjä muodollisesti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on alaikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyttää oudolta ja tuntuu kankealta.
Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kallistuvan samalle kannalle.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännössä käsitellään etenkin jos -tyyppisten rakenteiden pilkuttamista lauseiden välissä. Siitä esitetään, että pilkku tulee usein korostavan sanan (kuten etenkin) edelle, mutta ”pilkku on tietysti mahdollinen myös konjunktion edellä”. Esimerkeistä voidaan päätellä, että pilkku kirjoitetaan jompaankumpaan paikkaan. Virkkeenalkuista etenkin jos -rakennetta käsitellään vain sivumennen esimerkissä, mutta melko selvästi kantaa ottaen:
Vrt. ei pilkkua: Erityisesti kun työvoimasta on ylitarjontaa, on vammaisten työllistyminen vaikeaa.
Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole tehtävää kielessä, vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.
On sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta on loogisempaa käyttää pilkkua ajatusviivasta huolimatta, jos yleiset säännöt sitä vaativat. Tällöin ajatusviivat ja niiden välissä oleva teksti muodostavat erillisen osuuden, ja virke kirjoitetaan muutoin kuin sitä ei olisi.
Vanhojen pilkkusääntöjen mukaan kuin-sanan edelle kuului pilkku, jos se aloittaa sivulauseen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön tehtiin kuitenkin eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” on sellainen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.
Edellä kuvatulla linjalla on vielä esimerkiksi Uuden kielioppaan 3. painos (2007). Taustalla on ehkä se, että haluttiin pitää kiinni periaatteesta, jonka mukaan sivulause erotetaan pilkulla. Tämän on kuitenkin arvioitu johtavan usein turhaan ja häiritseväänkin pilkutukseen kuin-sanan edellä. Säännöstö oli tämän takia sekava ja tulkinnanvarainen.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yleisohjeena, että kuin-sanan edelle ei tule pilkkua (tähän on lainattu sen esimerkeistä vain ensimmäinen):
Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei.Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.
Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista oudolta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat vanhan pilkkusäännön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä.
Opas puhuu vertailua ilmaisevista kuin-sanoista, mutta Kielitoimiston sanakirjan kuvauksen mukaan kuin-sana ilmaisee aina vertailua, paitsi joissakin arki- tai runokielisissä ilmauksissa.
Pilkku on kuitenkin sallittu ja usein luonteva, jos kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esimerkiksi virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana. Virke olisi kieliopillisesti täydellinen ilman kyseistä lisäystäkin. Tällöin kuin-sana ei ilmaise tavanomaista vertailua, vaan vastaa sanaparia ikään kuin tms. Aihetta käsitellään tarkemmin jäljempänä kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä.
Se, käytetäänkö pilkkua vai ei, voi vaikuttaa ilmaisun sävyyn.
Viimeksi mainitussa esimerkissä ei ole kyse irrallisesta lisästä. Lause ”Hän esiintyi” ei ole mielekäs ilman loppuosaa. Tässä pilkku olisi siis selvä virhe.
Sellaisista ilmauksista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Uusi sääntö yksinkertaistaa tilannetta sikäli, ettei enää ole sitä vaihtoehtoa, että pilkku tulisi kuin-sanan edelle.
Jos aivan kuin -rakenne tai vastaava on ennen päälausetta, käytetään aina pilkkua.
Myös jos järjestys on toinen, pilkku usein auttaa (nopeuttaa) virkkeen hahmottumista.
Näissä tapauksissa pilkun voi myös jättää pois. Tämä saattaa hiukan vaikuttaa virkkeen sävyyn ja painotukseen. Seuraavassa esimerkissä saattaa kehotus ”Lue käyttöohje” saada pilkusta lisää painoa.
Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Jos lisäys on lauseen keskellä, sen kummallekin puolelle tulee pilkku.
Irrallinen lisäys on periaatteessa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu. Monetkin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käytetään usein korostamaan irrallisuutta.
Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:
Hyvin lyhyistä ilmauksista, kuten ”Hei Pekka”, jätetään pilkku yleisesti pois, mutta tämä ei siis ole sääntöjen mukaista. Sääntö, joka koskee pilkun jättämistä pois lyhyistä virkkeistä, koskee tilanteita, joissa pilkku olisi lauseiden välissä.
Jos selittävän lisäyksen edellä on eli-sana, ei pilkkua yleensä kuitenkaan käytetä. Pilkulla voidaan ehkä hiukan korostaa selityksen irrallisuutta, mutta se ei vaikuta tyylikkäältä.
Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieliopillisista syistä. Esimerkiksi ilmauksessa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irrallisempi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis kotikaupunkini Espoo”. Kuitenkin edellisessä pilkku on välttämätön, jälkimmäisessä taas pilkun käyttö on tyyli- ja painotuskysymys.
Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.
Jos kuten-sanan merkitys on ’esimerkiksi’ tai ’muun muassa’, sen katsotaan aloittavan irrallisen lisäyksen, joka erotetaan pilkulla tai pilkuilla.
Jos taas kuten-sanan merkitys on ’niin kuin’ tai ’samoin kuin’, ilmausta ei tulkita irralliseksi lisäykseksi, vaan lauseyhteyteen kuuluvaksi. Tällöin pilkkua ei yleensä käytetä.
Pilkun käytöllä voi ehkä kuitenkin osoittaa korostusta ja painotusta: ”Hänen esityksensä oli pitkästyttävä, kuten aina” esittäisi kahtena asiana, että esitys oli pitkästyttävä ja että kyseinen esiintyjä on aina pitkästyttävä. On kuitenkin tulkinnanvaraista, onko tällainen pilkutus sääntöjen mukaista; Kielitoimiston ohjepankin sivu Konjunktiot: kuten ei mainitse tällaista mahdollisuutta.
Yleisten sääntöjen mukaisesti käytetään pilkkua silloin, kun kuten-sana aloittaa sivulauseen eli ilmauksen, jossa on predikaatti.
Kuten-sanaa käytetään yleisesti myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”tapahtumat kuten häät”. Kielenhuollon ohjeissa niitä ei pidetä hyväksyttävinä tai ainakaan hyvinä, vaan olisi sanottava esimerkiksi ”sellaiset tapahtumat kuin häät”. Tämä kyllä johtaa usein ilmaisun pidentymiseen ilman selvää hyötyä, mutta säännön taustalla on ehkä pyrkimys rajoittaa kuten-sanan merkitys edellä kuvatulla tavalla.
Ilmauksessa ”kuten esimerkiksi” on kaksi samaa tarkoittavaa sanaa, ja yksikin riittäisi. Kuitenkin Kielitoimiston ohjepankin mukaan ”yhdistelmä on hyvin tavallinen ja jo kivettynyt kuten-sanan vastineeksi”.
Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja erotetaan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sellaisiin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan.
Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin monissa yhteyksissä olla tarpeen varsinkin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alkukirjainlyhenne, koska tällöin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etunimi on ”Kari” ja sukunimi alkaa S:llä.)
Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäljittelevässä kielessä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.
Irrallinen lisäys on myöskin titteli tai muu vastaava määrite, jos se kirjoitetaan nimen jälkeen.
Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.
Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tarkoitetaan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä irrallinen lisäys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat tällaista käytäntöä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häiritsevästi.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan irrallisena lisäyksenä voi olla myös nimi, ja se esittää mm. seuraavan esimerkin. Sen mukaan pilkkujen käyttö lisää nimen painokkuutta.
Jos päädytään erottamaan irrallinen lisäys pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yksioikoisesti:
Pilkulla erotetaan muusta lauseesta myös paljoksuvat ilmaukset, joihin sisältyy esimerkiksi sana saati tai jopa:Välillä saattaa tuntua vaikealta saada lapsi liikkeelle, saati sitten syömään kasviksia.
Vesistöjen sulapaikoissa sinnittelee vielä useita vesilintulajeja, jopa aivan talvisessa Lapissa saakka.
Sääntöä voi ehkä kuitenkin rikkoa etenkin lyhyissä lauseissa Tällöin painotus voi hiukan muuttua: kyse ei oikein ole paljoksumisesta, kun sanotaan esimerkiksi Lämpötila kohoaa yli nollan jopa Lapissa.
Toisaalta jos lause on pitkä, pilkun käyttö auttaa jäsentämään lauseen. Pilkku ehkä myös helpottaa ääneen lukemista, koska paljoksuvan ilmauksen edellä on yleensä tauko.
Kyse ei ole erillisestä lisäyksestä esimerkiksi sellaisissa tapauksissa kuin Autoon mahtuu jopa kahdeksan henkeä. Siinä kahdeksan henkeä on lauserakenteen olennainen osa, ei irrallinen lisäys. Pilkkua ei käytetä tällaisissa tapauksissa.
Pilkkua käytetään erottamaa toisistaan sellaisten rakenteiden osat, jotka on muodostettu sanaparilla mitä – sitä, milloin – milloin, toisaalta – toisaalta, tai osaksi – osaksi. Sääntöä lienee lupa tulkita niin, että se koskee myös muita vastaavia pareja, kuten osittain – osittain.
Normien mukaisessa suomen kielessä sovelletaan periaatteessa kieliopillista eli lauserakenteen mukaista pilkutusta eikä taukopilkutusta. Käytännössä on kuitenkin osittain menty taukopilkutuksen suuntaan.
Edellä käsitellyissä pilkkusäännöissä on todellisuudessa usein kyse taukopilkutuksesta. Kun sanotaan, että pilkkua voi käyttää tai olla käyttämättä ja että tämä vaikuttaa painotukseen tai sävyyn, pilkun käyttö vaikuttaa ehkä ensisijaisesti taukona – luettaessa tietenkin ajateltuna taukona. Taukoon kyllä saattaa liittyä painotus- tai sävyasioita.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sallii normaaleista säännöistä poikkeavat pilkut ”painotussuhteiden” selventämiseksi. Mahtaneeko tässä kuitenkin pohjimmiltaan olla kyse taukopilkutuksesta? Pitkä pilkuton lause on hankala lukea, kun ei ole selvää kohtaa, jossa sopii vetää henkeä sananmukaisesti tai kuvaannollisesti. Oppaan ohje on seuraava:
Pilkku voi joskus auttaa selventämään lauseen painotussuhteita. Mitä pitempi ilmaus, sitä tärkeämpi pilkku on kokonaisuuden hahmotuksen kannalta:Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opettajansa. ∼Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit, myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opettajansa.
Englannin kielessä, varsinkin amerikanenglannissa, on tavallista erottaa lauseen alussa olevat aikaa, paikkaa, tapaa, kirjoittajan asennetta tms. kuvaavat ilmaukset (adverbiaalit) pilkulla. Tapa on jossain määrin levinnyt suomen kieleen, mutta se ei yleensä ole sääntöjen mukaista.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tuntuu hiukan avaavan ovia vieraalle vaikutukselle, kun se sallii pilkutuksen tällaisissa asioissa painotuksen takia:
Kun lauseen alussa on asennetta tai näkökulmaa ilmaiseva sana tai sanonta, ei sitä tavallisesti eroteta muusta lauseesta pilkulla. Jos ilmaus on erityisen painokas, pilkku on mahdollinen.Valitettavasti lomaan on vielä pitkä aikaSunnuntaina pidettävästä tottelevaisuuskokeesta hän odottaa täysiä pisteitä.Toisaalta menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia. ∼ Toisaalta, menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia.Ihme kyllä, asia ehdittiin käsitellä loppuun asti.
Jo sellaisten ilmausten kuin ”toisaalta” ja ”ihme kyllä” sijoittaminen lauseen alkuun merkitsee jo niiden painottamista. Suomen kielessähän tällaisia ilmauksia voi käyttää lauseen sisälläkin. Siksi pilkun käyttö on tarpeetonta ja antaa vain huonon esimerkin, jota saatetaan jäljitellä ilman mitään painotustarkoitusta.
Lyhyissä ilmauksissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Erityissääntöjä:
Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.
Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa.
Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vastaa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin usein englannissa.
Kun luettelo luetaan ääneen, ja-sana ilmaisee, että seuraava kohta on luettelon viimeinen. Toisaalta luettelo näyttää yhtenäisemmältä, kun kaikki kohdat on erotettu toisistaan pilkulla.
Usein kirjoitetaan kahden viimeisenkin kohdan edelle pilkku eikä ja-sanaa, etenkin teknisissä luetteloissa, jotka eivät ole osana tekstiä. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas suhtautuu tähän hyväksyvästi ja esittää siitä seuraavat esimerkit:
Matemaattisten kaavojen sisältämissä luetteloissa tällainen käytäntö on yksinomainen. Niistä usein jätetään välilyönti pilkun jälkeen pois etenkin, jos osia on vain kaksi, mutta tämä ei ole matematiikkastandardin yleisimmän käytännön mukaista.
Jos luettelon osat sisältävät pilkkuja, käytetään selvyyden vuoksi puolipistettä pilkun tehtävässä.
Kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja, paitsi kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.
Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa luetelmaviivalla tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että luetelmaviiva jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Parempi onkin sanoa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tarpeettomaksi erottaa luetelman kohdat pilkuilla.
Jos on rinnakkain kaksi sanaa tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:
Kun substantiivilla on useita määritteitä, niiden välissä käytetään pilkkua seuraavasti:
Sellaiset ilmaukset kuin ”kolme neljä” voi tulkita rinnasteisiksi ilmauksiksi, joihin on ajateltava tai-sana. Niissä ei käytetä pilkkua.
Joissakin tilanteissa syntyy ja-sanan käytöstä olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole selvää, viittaavatko määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää selventämään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja halpaa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa ilmauksissa ja-sanaa. Kirjakielisemmät ”hyvää, halpaa autoa” ja ”hyvää halpaa autoa” ovat muodollisestikin yksiselitteisiä; niiden välinen ero on lähinnä painotusero.
Joissakin tapauksissa ilmauksen merkitys riippuu pilkun käytöstä.
Ilmaus ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaa, että aiemmin on tehty kiinnostavia ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi varsinaisesti rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” kokonaisuutena. Käytännössä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi tehdä tällaisia päätelmiä, vaan pilkku vain on unohtunut tai osunut väärään paikkaan.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava esimerkki, joka on lähinnä teoreettinen, sillä ilmaus ”toinen korjattu painos” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”toinen, korjattu painos” – ei vain ole ymmärretty panna pilkkua paikalleen. (Näin on käynyt muun muassa erään kielenhuolto-oppaan kirjaa itseään koskevissa tiedoissa.)
Varsin vakiintunutta on pilkuttomuus sellaisissa joukko-osastojen nimityksissä kuin ”90. kevyt divisioona”, vaikka merkitys ei olekaan ’kevyistä divisioonista 90:s’ vaan ’90. divisioona, joka on kevyt’. Tämä johtuu vieraskielisistä esikuvista ja siitä, että ilmaukset rinnastuvat sellaisiin, joissa tarkentimena ei ole adjektiivi, vaan yhdyssanan alkuosa tai genetiivimäärite, esimerkiksi ”11. panssaridivisioona” ja ”13. kaartin divisioona”.
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava hiukan arvoituksellinen kohta pilkun merkityksestä:
Kun peräkkäiset määritteet ovat kuvailevia, pilkun käyttö ei välttämättä ilmennä merkityseroa. Pilkkua käytettäessä jälkimmäinen määrite voi kuitenkin saada painokkaamman aseman.Hameessa on kaunis, koristeellinen reunus. ∼ Hameessa on kaunis koristeellinen reunus.
Ihanat, pehmeät unisukat ∼ Ihanat pehmeät unisukat
Mitä tarkoittanee määritteen kuvailevuus? Ilmeisesti sitä, että määritettä ei voi tulkita järjestystä tai vertailua osoittavaksi (esim. toinen, seuraava, parempi). Esimerkiksi ilmausten ”parempi punainen paitani” ja ”parempi, punainen paitani” ero ei ole vain painotusero, sillä ”parempi” ei ole vain kuvaileva, vaan vertaileva.
Vanhojen sääntöjen mukaan rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Taipuvuus taas riippuu siitä, onko tittelillä (esim. ”johtaja”) määrite (esim. ”laitoksen”).
Sääntöjä on kuitenkin muutettu – tai ehkä oikeammin sanottuna säännöistä on suureksi osaksi luovuttu. Tämä on yhteydessä tittelien taivutusta koskevien sääntöjen muutoksiin. Nykyisin Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää näin:
Epävarman kirjoittajan tekee ehkä mieli käyttää aina pilkkua tittelien välissä, koska nykyisten sääntöjen mukaan pilkku on aina sallittu. Toisaalta pilkkujen käyttö voi näyttää virheeltä, jos lukija on tottunut vanhaan sääntöön.
Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.
Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.
Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sellainen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen sivulausetta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos korjaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luettavuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman raskaita jotta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös helpompiin virkkeisiin.
Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä, mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen, mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pilkun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.
Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pilkun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.
Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kirjoittaja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.