Muut välimerkit: . ? ! … : ; - –

Piste

Piste välimerkkinä

Virkkeen lopussa

Pistettä käytetään väli­merk­ki­nä virkkeen lopus­sa silloin, kun ei ole ai­het­ta käyttää huuto­merk­kiä tai kysymys­merk­kiä.

Ei kahta välilyöntiä

Pisteen jälkeen tulee väli­lyönti, paitsi jos seuraa loppusulje tai lainauksen lopettava lai­naus­merk­ki. Jotkut jättävät pisteen jälkeen kaksi välilyöntiä. Sellaista menettelyä on käy­tet­ty eng­lan­nin ja joskus suomenkin kielessä, mutta lähinnä kone­kirjoi­tus­teks­teis­sä. On esi­tet­ty, että se parantaisi luettavuutta, koska virkkeet erot­tu­vat toisistaan paremmin. Suomen kielen sään­nöis­sä ei suositeta, jos­kaan ei erikseen kielletäkään, kahden välilyönnin käyttöä, eikä se ole tavallinen käytäntö.

Ei kahta pistettä peräkkäin

Kun pisteellinen lyhenne, kuten ”jne.”, päättää virkkeen, toista pistettä ei kirjoiteta. Tällöin virkkeen loppua ei siis osoiteta välimerkillä, mutta se yleensä ilmenee siitä, että seuraa versaalilla (”isolla kirjaimella”) alkava sana.

Suhde sulkeisiin ja lainausmerkkeihin

Jos virke on sulkeissa tai lainaus­merkkien sisällä, kuuluu piste loppu­sulkeen tai loppu­lainaus­merkin edelle.

Jos taas virkkeen sisällä on sulkeiden tai lainausmerkkien sisällä oleva jakso, jakson loppuun ei kirjoiteta pistettä, vaikka se erillisenä lopetettaisiin pisteeseen. Jos tällainen jakso on virkkeen lopussa, tulee virkkeen lopettava piste siis loppu­sulkeen tai loppu­lainaus­merkin jälkeen.

Piste kaavaan tms. päättyvän virkkeen lopussa

Jos virke päättyy matemaattiseen kaavaan, erikoiskielen ilmaukseen tms., sen loppuun tulee normaalisti piste. Tämä koskee myös tilannetta, jossa kaava tms. on ladottu omalle rivilleen. Joskus kuitenkin piste jätetään pois, jotta lukija ei luulisi pisteen kuuluvan esimerkiksi tieto­kone­kielen ilmaukseen. Ks. lisätietoja kohdasta Kaavat ja välimerkit.

Pistettä ei tule kaavan loppuun kaavaluettelossa eikä taulukossa eikä muutenkaan silloin, kun kaava ei ole osa virkettä.

Piste teoksen nimessä

Teoksen nimessä tai muussa erisnimessä ei pitäisi käyttää pistettä välimerkkinä. Jos tekstiin joudutaan kirjoittamaan nimi, jossa on piste, on kaksi vaihto­ehtoa: piste jätetään pois tai koko nimi kirjoitetaan lainausmerkkeihin. Muutoin piste häiritsee, koska se näyttää lopet­ta­van virkkeen.

Pisteiden käyttö erillisten ilmausten lopussa

Pistettä käytetään siis virkkeen lopussa ja muutamissa erikoistapauksissa, joita edellä kä­si­tel­tiin. Pistettä ei yleensä käytetä sellaisen erillään olevan ilmaisun lopussa, joka ei muo­dos­ta virkettä eli jossa ei ole yhtään lausetta. Tällaisia ovat esimerkiksi allekirjoitukset.

On kuitenkin monia tapauksia, joissa erillään olevan ilmaisun perään kirjoitetaan piste, vaik­ka ilmaisu ei muodosta virkettä. Toisaalta esimerkiksi otsikon loppuun ei kirjoiteta pis­tet­tä (ellei se lopu pisteelliseen lyhenteeseen), vaikka otsikko olisi virke.

Pisteen käytön säännöt (kuten Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Piste olevat) ovat osittain tulkinnan­varaiset ja kiistanalaiset, ja käytäntökin vaihtelee. Seuraavat periaatteet ja esimerkit kuvannevat yleisintä tulkintaa ja käytäntöä.

Arvoisa vastaanottaja

Ohessa on pyytämänne kopio
verokortistani.

Espoossa 4. huhtikuuta 2020
Jukka K. Korpela
puh. 050 5500 168

• otsikon lopussa (vaikka otsikko olisi virke)
• luetelman kohdan lopussa, paitsi jos kohta muo­dos­taa virkkeen tai on lue­tel­man vii­mei­nen
• kirjeen päiväyksen, vastaanottajan yksilöinnin, puhuttelun, allekirjoituksen, osoitetiedon tms. erillisenä esitettävän tiedon lopussa.

• kuvatekstin, taulukon selityksen tms. alussa olevan ilmoituksen lopussa, esim. ”Kuva 42.”; tällainen ilmoitus esitetään usein lihavoituna tai kursivoituna
• itse kuvatekstin, taulukon selityksen tms. lopussa etenkin, jos se on muodoltaan virke
• yleensä alaviitteen lopussa
• luetelman viimeisen kohdan lopussa.

Kuva 42. Kevätkukkia.

Kuvateksteissä esiintyy monenlaisia käytäntöjä. Kuva­teks­tin alussa oleva ilmoitus esitetään usein liha­voi­tu­na tai kursivoituna. Joskus se erotetaan sitä seu­raa­vas­ta var­si­nai­ses­ta kuva­teks­tis­tä kaksoispisteellä (Kuva 42: Kevät­kukkia.), mutta piste on nykyisen yleisempi. Aivan lyhyen kuvatekstin, esi­mer­kik­si nimen, loppuun ei yleensä kir­joi­te­ta pistettä. Jul­kai­suis­sa on hyvä noudattaa yhte­näis­tä käytäntöä. Tällöin pisteiden käyttö on oikea valin­ta, koska toden­näköi­ses­ti osa kuva­teks­teis­tä on virk­keitä.

Kielikello 2/2006 neuvoo (kohdassa Pisteen muuta käyttöä):

Kuvatekstin ja esimerkiksi taulukon nimen lopussa käytetään pistettä, kun tekstinä on kokonainen lause; muussa tapauksessa pistettä ei yleensä käytetä. Erityisesti silloin, kun samassa yhteydessä on erimuotoisia kuvatekstejä, voi kaikkien loppuun kuitenkin yhtenäisyyden vuoksi panna pisteen.

Jos piste jätetään pois kuvatekstin tai muun irrallisen tekstiosuuden lopusta, saattaa lukijalle joskus syntyä mielikuva, että teksti katkeaa kesken. Sattuuhan joskus, että kirjoittajalta to­del­la jää kirjoittaminen kesken eikä hän huomaa myöhemmin täydentää sitä.

Piste osoittamassa järjestyslukua

Numeroin merkityn luvun jäljessä

Piste numerojonon perässä osoittaa, että se tarkoittaa järjestyslukua. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. On suotavaa käyttää tällöin sitovaa välilyöntiä. Jos nimittäin rivinvaihto sattuu tällaisen pisteen jälkeen, lukija saattaa ainakin ensin hahmottaa tilanteen niin, että virke päättyy kyseiseen pisteeseen.

Vaihtoehtona päätteen merkitseminen

Järjestysluvun merkitseminen edellä kuvatulla tavalla edellyttää, että luku ei ole virkkeen lopussa ja että luku on perusmuodossa tai samassa muodossa kuin seuraava sana, kuten se yleensä on. Muutoin on käytettävä merkintää, jossa numerojonon perässä on kaksoispiste, järjestysluvun tunnus ja sijapääte; ks. kohtaa Järjestysluvut.

Ei erikoissääntöä partitiiville

Järjestyslukuihin ei liity samanlaista partitiivin merkitsemisen periaatetta kuin peruslukuihin. Numerojono, jota seuraa piste, voi siis edustaa järjestysluvun partitiivia, jos seuraava sana on partitiivissa. Syynä on se, että partitiivin päätteen merkitsemiseen ei ole samanlaista syytä. Esimerkiksi ilmaukset viidestoista kerta ja viidettätoista kertaa eroavat toisistaan myös substantiivin muodon suhteen, joten kummassakin lukusana voidaan kirjoittaa ilmauksella 15., kun taas ilmausten viisitoista kertaa ja viittätoista kertaa välillä on tehtävä ero numeroita käytettäessä (15 kertaa, 15:tä kertaa).

Lakikielen pisteettömyys

Lakikielessä on vanha perinne jättää pisteet pois järjestysluvuista, esimerkiksi ”3 syyskuuta”, ”lain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa”. Oikeusministeriön tuottama Lainkirjoittajan opas antaa tämän mukaisen ohjeen (kohdassa 24.4.2). Tällainen kirjoitusasu saatetaan jopa lukea peruslukuja käyttäen ”lain kolme luvun viisi pykälän kaksi momentissa” eikä yleiskielen mu­kaan ”lain kolmannen luvun viidennen pykälän toisessa momentissa”. Tämä ei ole yleis­kie­len sääntöjen mukaista eikä fiksuakaan.

Jos järjestyslukua seuraa pykälämerkki §, voi tuntua tarpeettomalta käyttää pistettä, koska §-merkkiä ei käytetä muissa yhteyksissä. Voi siis ajatella, että §-merkki jo itsessään osoittaa edeltävän numeron järjestys­luvuksi. Virallisissa kielenkäytön ohjeissa kuitenkin yhä vaa­di­taan pisteen käyttöä pykälä­merkin­nöis­sä (esim. ”5. §”) lakikielen ulkopuolella.

Suomen kielen yleiset normit toteavat edellä kuvatun laki­kielen käytännön. Laki­kielen käsite on tällöin ymmärrettävä ahtaasti, lähinnä vain säädös­tekstejä koskevaksi. (Ks. Hyvää virka­kieltä -palstan kirjoitusta Pistekö pikkuasia?)

Käytännössä pisteettömyys on yleistä myös oikeus­tieteellisessä kirjallisuudessa ja lain­valmistelussa. Sen sijaan esimerkiksi lehti­kirjoitukseen se ei kuulu silloinkaan, kun siinä mainitaan lain­kohtia.

Piste lyhenteen lopussa

Pistettä käytetään lyhenteen lopussa puuttuvan osan merkkinä. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. Jos virke jatkuu, on suotavaa käyttää yh­dis­tä­vää välilyöntiä, sillä rivin lopussa oleva piste voi aiheuttaa vaikutelman virkkeen lop­pu­misesta.

Pistettä ei käytetä lyhenteen lopussa eräissä erikoistapauksissa, esimerkiksi ma = maanantai, s = sekuntia(a), EU = Euroopan unioni. Aihetta käsitellään tarkemmin lyhenteitä koskevan luvun kohdassa Pisteet lyhenteissä.

Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, kirjoitetaan vain yksi piste, joka siis toimii samalla lyhenteen pisteenä ja virkkeen lopettavana pisteenä. Sen sijaan muun välimerkin kuin pisteen edellä ei lyhenteen pistettä jätetä pois.

Kun pisteellistä lyhennettä taivutetaan, piste jää kaksoispisteen edeltä pois.

Piste lyhenteen sisällä

Pistettä käytetään yhdyssanan lyhenteen sisällä osoittamassa, että merkkejä on jätetty pois. Piste voi tällöin korvata kirjainten ohessa myös yhdysmerkin.

Piste ajan ilmauksissa

Pistettä käytetään usein erottamaan tunnit minuuteista ja minuutit sekunneista, kun il­mais­taan ajan kesto tai kellonaika. Tämä on Suomen kansallisen oikeinkirjoitusstandardin mu­kais­ta. Vertaa kohtaan Ajankohdan ja aikavälin ilmaisut.

Piste numeroinnissa

Numeroitaessa otsikoita käytetään pistettä jaotustasojen välissä, mutta ei koko otsikko­nume­ron perässä, siis esimerkiksi ”kohta 2.3.1”, kuten kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi tarkemmin kuvataan.

Numeroidun luetelman kohtien numeroiden perään ei suositella pistettä, vaan oikeaa suljetta.

Pistettä käytetään kansainvälisen käytännön mukaisesti myös standardien, tietokone­ohjelmien yms. versioiden numeroissa numeroinnin tasojen erottamiseen.

Vertaa kohtaan Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena.

Pisteen erikoiskäyttöä

Pisteellä on myös monenlaista erikoiskäyttöä. Kohdassa Ellipsi käsitellään kolmen (tai joskus kahden) pisteen yhdistelmän merkityksiä. Tilastotaulukoissa saattaa piste osoittaa, että tietoa on loogisesti mahdoton esittää, ja usean pisteen yhdistelmällä voi olla muita merkityksiä.

Sisällysluetteloissa ja muissa taulukkotyyppisissä esityksissä on vanhastaan usein käytetty pistejonoa ohjaamaan lukijan katsetta. Word-ohjelman toiminto, joka luo sisällysluettelon, tuottaa sellaisen esityksen, joskin ns. pisteviivan muodostumisen voi kyllä estää.

Verkkosivuilla pisteviivan tuottaminen olisi varsin hankalaa, eikä sitä juuri yritetäkään. Sen sijaan taulukoiden muotoilussa käytetään usein yhtenäisiä viivoja esimerkiksi taulukon rivien välissä katseen ohjaamiseen.

Seuraavassa esimerkissä on ohjaavat pistejonot toteutettu alkeellisesti: käyttämällä tekstissä tasalevyistä fonttia ja kirjoittamalla sopivat määrät pisteitä.

Pisteviivan käyttö esimerkiksi kirjojen sisällysluetteloissa on lähinnä vanha tapa, eikä se suin­kaan ole koskaan ollut yksinomainen käytäntö. Sen tarve syntyy halusta sijoittaa sivu­nume­rot yhteen sarakkeeseen, jolloin numero usein joutuu kauas tekstistä, johon se liittyy. Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ei tehdä numeroista saraketta, vaan kirjoitetaan numero suo­raan tekstin perään, vain välilyönnillä siitä erotettuna. Tämä voi tuntua oudolta, jos siihen ei ole tottunut, mutta se tekee sisällysluettelon käytöstä helpompaa.

Kysymysmerkki

Kysymysmerkin peruskäyttö

Kysymysmerkkiä ”?” käytetään kysymysvirkkeen lopussa. Kysymysvirke on virke, jonka päälause on kysymys­lause. Kysymys­lauseessa on jokin kysymys­pronomini, kuten kuka tai missä, tai kysyvä adjektiivi tai adverbi, kuten millainen tai milloin, taikka jossakin sanassa kysymys­liite ߛko tai ߛkö.

Jos virke päättyy alisteiseen kysymys­lauseeseen, ei kysymysmerkkiä tule, ellei päälausekin ole kysyvä. Alisteinen kysymys­lause on sivu­lause, joka on kysymys­lauseen muotoinen. Se ei esitä lukijalle tai kuulijalle kysymystä, vaan kuvaa kysymyksen, joka on esitetty tai voitaisiin esittää jossain muussa yhteydessä.

Alisteista kysymyslausetta on aiemmin kutsuttu usein epäsuoraksi kysymyslauseeksi tai epäsuoraksi kysymykseksi, ja tällaisia nimityksiä käytetään edelleen jopa kielen­huollon ohjeissa. Kyse ei kuitenkaan ole epäsuorastakaan kysymisestä,

Kysymysmerkkiä käytetään, jos virke on muodoltaan kysyvä, vaikka se olisikin kysymykseen muotoon puettu kohtelias pyyntö. Sama koskee retorista kysymystä eli kysymystä, johon ei odoteta vastausta.

Tosin Riitta Eronen esittää kirjoituksessaan ”Pilkulleen” (teoksessa Kielipoliisin käsikirja, toim. Pirkko Muikku-Werner) retorisista kysymys­lauseista seuraavan ohjeen: ”Kysymysmerkkiä ei tarvita, mutta ei sitä virheenäkään pidetä.” Kielikellossa julkaistuissa varsinaisissa välimerkkiohjeissa (numerossa 2/2006, kohta Kysymysmerkki) sanotaan lievemmin ja hämärämmin: ”Jos kysymyslause kui­ten­kin on sisällöltään lähinnä toteamus (eli retorinen kysymys, johon ei odoteta vastausta), sen voi lo­pet­taa pisteeseenkin.” Tässä siis sallitaan piste eikä suinkaan aseteta sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Li­säk­si esi­merkkinä on virke ”Kuka sen nyt niin varmasti tietää.” Se on todellakin toteamus, ja kysymys­lau­seen muotoon puettuihin toteamuksiin ohje varmaan sopiikin. Retoriset kysymykset ovat kuitenkin muu­ta: ne ovat puheessa (retoriikassa) tai puheen­omaisessa kirjoituksessa käytettyjä tyyli­keinoja, joissa kuu­li­ja tai lukija haastetaan miettimään kysymystä, vaikka hänen ei tietenkään odoteta esittävän vastausta.

Kysymysmerkki otsikoissa ja teosten nimissä

Otsikoissa voidaan poiketa yleisistä säännöistä. Kysymysmerkki voidaan jättää niistä pois myös selvän kysymyksen jäljestä. Ks. kohtaa Välimerkit otsikoissa.

Sama koskee kirjojen tai muiden teosten nimiä, jotka voidaan käsittää eräänlaisiksi otsikoiksi. Jos nimi on selvästi tarkoitettu haastamaan lukijan pohdintaan, kysymysmerkki on paikallaan. Jos taas nimi on muodoltaan kysymyslause mutta kuvaa lähinnä teoksen aihetta (niin että sen edelle voidaan ajatella sanat ”tässä kirjassa kerrotaan”), kysymysmerkki voisi tuntua jopa oudolta. Tätä kuvaavat seuraavat kirjojen nimet:

Ei väliä kysymysmerkin edelle

Kysymysmerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, ei edes ohutta väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Jos tuntuu siltä, että kysymysmerkki ikävästi koskettaa tekstin viimeistä kirjainta, on parempi hiukan lisätä välistystä viimeisen kirjaimen jälkeen.

Kysymysmerkin käytön erikoissääntöjä

"Kysymysmerkki saatetaan korvata pisteellä (tai huutomerkillä) silloin, kun virke on lähinnä vain muodoltaan kysyvä ja sisällöltään enemmänkin toteamus (tai huudahdus). Kieli­toi­mis­ton ohjeissa hyväksytään tämä toteamusten osalta ja esitetään seuraava esi­merkki:

Monissa väite- ja kysymysvirke eroavat puheessa lähinnä vain sävelkulultaan, kirjoituksessa vain lopussa olevan välimerkin avulla. Suomen kielessäkin käytetään jonkin verran väite­lau­seen tekemistä kysymykseksi siihen tapaan (”Hän tulee huomenna?”), mutta tämä kuuluu lähinnä arkikieleen.

Usein kysymystä ei esitetä lauseena, vaan vain yhdellä sanalla, esimerkiksi ”Huomenna?” Suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin se, että sanassa on tällöin kysyvä liite -ko tai -kö. Silloin sana voidaan luontevasti käsittää lauseen (esim. ”Huomennako hän tulee?”) lyhentymäksi.

Muutoinkin saatetaan esittää kysymys ilmaisulla, joka ei muodosta lausetta ja jonka vain sävel­kulku puheessa ja kysymysmerkki kirjoituksessa osoittaa kysymykseksi. Vaikka esi­mer­kik­si Kielikello 3/1998 sisältää tästä (kohdassa Kysymysmerkki) seuraavat esimerkit, ei ilmaisutapaa voi pitää ai­na­kaan huoliteltuun kieleen sopivana. Mainoksiin ja otsikoihin se saattaa lyhyytensä ansiosta sopia. Valitettavasti Kielikello 2/2006 ohjaa kyseenalaiseen suuntaan mainitsemalla (kohdassa Kysymysmerkki) vieläpä esi­mer­kin ”Et siis välitä mat­kus­ta­misesta?”

Johdantolauseen merkitys

Kysymystä usein edeltää jonkinlainen johdantolause. Tällöin on olennaista, onko johdanto ja kysymys muotoiltu yhdeksi virkkeeksi. Jos on, niin kysymys on sivulauseen asemassa, eikä loppuun tule kysymysmerkkiä. Jos ne ovat eri virkkeitä, jolloin välissä on yleensä kaksois­piste, tulee loppuun kysymysmerkki. Se, onko kyseessä yksi virke, riippuu väli­merkkien käytöstä, ei siitä, alkaako kysymys versaalilla.

Kaksi kysymysmerkkiä – tosi naiivia??

Joskus käytetään kahta tai jopa useampaa kysymysmerkkiä korostamassa virkkeen kysyvää luonnetta, kysyjän hämmästystä tms. Tätä tehokeinoa on käytetty liioitellusti niin paljon, että sitä useimmissa tyylilajeissa pidetään huonona, jopa mauttomana. Erittäin kohtuullisesti käy­tet­ty­nä se kuitenkin voi joskus puoltaa paikkaansa.

Kysymys- ja huutomerkin yhdistelmä?!

Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmä (?! tai !?) on epämääräinen tunteen ilmaus eikä sovi asiatekstiin. Kevyessä kirjoittelussa se on melko tavallinen, mutta vastuu tulkinnasta jätetään lukijalle.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo miedonpuoleisesti:

Huutomerkin ja kysymysmerkin yhdistelmä (!? tai ?!) ilmaisee tunnesävyistä ihmettelyä. Se onkin asiatekstissä harvinainen.

Näin halpaa!?
Onko tässä enää mitään järkeä?!

Sisäkkäisten kysymysten ongelma

Joskus ilmaisun looginen rakenne vaatisi kahta peräkkäistä kysymystä, tosin siten, että niiden välissä on lainausmerkki. Tilanne syntyy, kun kysymysvirkkeen lopussa on lainattu teksti, jo­ka esittää suoran kysymyksen.

Kielitoimiston suositus (Kielikello 3/1998 ja 2/2006 sekä Kielitoimiston oikein­kir­joi­tus­opas) kuitenkin on, että tällaisissa ti­lan­teis­sa kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki. Suo­si­tuk­sen mukaan kysymysmerkki tulee en­nen lainausmerkkiä, jos lainausta edeltää selvä johto­lau­se, joka päättyy kaksoispisteeseen.

Muutoin kysymysmerkki kirjoitetaan lainausmerkin jälkeen (eli lainauksen lopusta jätetään kysymysmerkki pois).

Koska tilanne on harvinainen ja koska suosituksen mukainen välimerkkien käyttö on ou­dok­sut­ta­vaa (ja vaikea muistaa), kannattaa ongelma yleensä kiertää. Tämä onnistuu usein muut­ta­mal­la suora lainaus epäsuoraksi. Tosin ilmaisun luonne voi muuttua, koska ei viitata mää­rä­ta­val­la muotoiltuun kysymykseen vaan sen esittämään asiaan. Niinpä saattaa olla tarpeen rakentaa ilmaisu kokonaan uudestaan, eri pohjalle.

Ks. myös kohtaa Lainausmerkkien ja muiden välimerkkine suhde.

Kyseenalaistava kysymysmerkki

Kysymysmerkkiä käytetään myös ilmaisemaan tekstissä oleva sana tai asia epäselväksi tai muuten epävarmaksi. Silloin se on yleensä sulkeissa sanan jäljessä tai yhdessä sanan kanssa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on asiasta seuraavat esimerkit, joista ensimmäisessä vain ilmaistaan vuosiluku epävarmaksi, toisessa taas tarkemmin esitetään epäilys, että vuosiluku voikin olla 2005 eikä 2004:

Sulkeissa olevalla kysymysmerkillä voidaan ilmaista myös kirjoittajan kannanottoa ku­vaa­miin­sa asioihin, etenkin muiden ihmisten tekojen tai sanojen selostukseen. Kannanoton luon­ne voi vaihdella epäilystä paheksumiseen, ja usein sitä vielä korostetaan käyttämällä usei­ta kysymys­merkkejä peräkkäin. Tällaisia ilmauksia ei voi pitää asiatyyliin sopivina.

Kysymysmerkkiä käytetään šakkiottelun selostuksessa siirron kuvauksen perässä (esim. e2–e3?) osoittaa, että se­los­ta­ja pitää siirtoa huonona tai ainakin epäilyttävänä. Tällöin kyse ei siis ole epävarmuudesta sen suhteen, tapahtuiko siirto, vaan kielteisestä kannanotosta siir­toon.

Edellä kuvatuille kysymysmerkin käyttötavoille on ominaista, että ne ovat pelkästään kirjoitettuun kieleen kuuluvia ilmauksia. Niillä esitetyt kannanotot jäävät pois, kun teksti luetaan ääneen, ellei kannanottoja ilmaista jollakin tavalla aivan erikseen.

Kysymysmerkki nimen osana

Nykyisin on muodostettu nimiä, joiden lopussa on kysymysmerkki. Esimerkiksi brittiläinen kuluttajajärjestö käyttää itsestään nimeä ”Which?”. Sellaisen nimen käyttö suomenkielisessä tekstissä johtaisi kummallisuuksiin, jos kysymysmerkki yritettäisiin säilyttää sanaa tai­vu­tet­taes­sa­kin. Yleisesti on sallittua ja suositeltavaa jättää kysymysmerkki pois. Vrt. kohtaan Huutomerkki nimen osana jäljempänä.

Huutomerkki

Huutomerkin peruskäyttö huudahduksissa

Huutomerkkiä ”!” käytetään huudahtavan virkkeen tai erillisen huudahduksen lopussa. Huudahdus voi olla kehotus, käsky, tunteenpurkaus tms. Usein voi lauseen lopussa käyttää joko pistettä tai huutomerkkiä, ja valinta vaikuttaa lauseen sävyyn.

Huutomerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Sen sijaan voidaan typografisista syistä hiukan lisätä välistystä sen edelle, jotta se ei näyttäisi olevan kiinni edeltävässä merkissä ja jotta se paremmin erottuisi. Välistyksen tarve tietenkin riippuu siitä, millainen kirjain kysymysmerkin edellä on.

Huutomerkin kahdennus on lapsellista!!

Huutomerkki joskus kahdennetaan, mutta tähän pätee sama kuin kysymys­merkin kah­den­ta­mi­seen. Vielä pahempaa on kirjoittaa monia huutomerkkejä!!!!

Muutenkin huutomerkkiä on hyvä käyttää säästeliäästi! Huudahtelu helposti tekee tekstin levottomaksi ja antaa lapsellisen vaikutelman!

Myös huuto- ja kysymysmerkin käyttö yhdessä (Mitä!?) tekee yleensä epäasiallisen vai­ku­tel­man. Ks. kohtaa Kysymys- ja huutomerkki?!

Huutomerkki lainauksessa

Jos huudahdus lainataan, niin huutomerkin käyttö riippuu siitä, onko lainaus suora vai epäsuora. Suora lainaus sisältää lainatut sanat sellaisinaan, yleensä lainausmerkeissä, ja tällöin tulee huudahdukseen kuuluva huutomerkki mukaan. Epäsuora lainaus liittää sanat osaksi omaa virkettä, ja siihen voi sisältyä sanonnan muuttaminen. Silloin ei loppuun tule huutomerkkiä, paitsi silloin harvoin, kun lainaajakin haluaa lainauksellaan huudahtaa.

Huutomerkin erikoiskäyttöä

Matemaattisissa merkinnöissä huutomerkkiä käytetään luvun tai lausekkeen perässä tar­koit­ta­maan niin sanottua kertomaa (englanniksi factorial). Ilmaisu n! tarkoittaa lukua, joka saa­daan kertomalla luvut 1:stä n:ään keskenään. Esimerkiksi 5! = 1 ⋅ 2 ⋅ 3 ⋅ 4 ⋅5 = 120. Tämän takia on hyvä välttää ilmaisuja, joissa huudahtava lause loppuu numeroin merkittyyn lukuun. On parempi kirjoittaa ”Tulos on viisi!” kuin ”Tulos on 5!”, ainakin jos lukijat saattavat olla ma­te­maat­ti­ses­ti ajattelevia.

Tietotekniikassa huutomerkillä on hyvinkin kummallisia merkityksiä. Monissa ohjel­mointi­kielissä se tarkoittaa kieltoa eli negaatiota: lauseke !p tarkoittaa ’ei p’ eli ’ehto p ei ole voi­massa’.

Huutomerkillä on muutakin erikoiskäyttöä. Šakkiottelun selostuksessa huutomerkki (esim. e2–e3!) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa hyvänä. Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdis­tel­mäl­lä (e2–e3?!) voidaan kuvata siirto arveluttavaksi vaikkakaan ei selvästi vir­heel­li­sek­si, ja päinvastainen yhdistelmä (e2–e3!?) taas osoittaa, että siirto on kiinnostava, mutta ei vält­tä­mät­tä paras.

Huutomerkki sulkeissa

Sulkeissa oleva huutomerkki, ”(!)”, tarkoittaa huomion kiinnittämistä edeltävään sanaan tai muuhun ilmaukseen. Usein sitä käytetään lainauksen sisällä, lainaajan huomautuksena siitä, että edeltävä ilmaisu on todella peräisin lainatusta tekstistä eikä ole lainaajan kirjoitusvirhe. Samaan tarkoitukseen käytetään myös merkintää ”(sic)”, joka johtuu latinan sanasta, joka tarkoittaa ’niin’.

Näitä merkintöjä eivät lukijat useinkaan osaa tulkita oikein mm. sen takia, että niitä käy­te­tään siis toisaalta merkityksessä ’tässä ei ole paino­virhettä’, toisaalta ilmauksen ko­ros­ta­mi­sek­si jostain muusta syystä. Niiden käyttöä ei siis voi suositella tavalliseen yleis­ta­jui­sek­si tar­koi­tet­tuun tekstiin.

Huutomerkki nimen osana

Joihinkin erisnimiin on pyritty ottamaan huutomerkki. Esimerkiksi eräs orkesteri käyttää nimeä ”Avanti!”, ja sanasto- ja ontologia­palvelun Finto osa ”Suoma­laiset yhteisö­nimet” esittää sen käytettävänä nimen­muotona.

Välimerkit ovat kuitenkin kielen sääntöjen mukaan käytettäviä kirjoituksen aineksia, joiden ottaminen nimeen on epäasiallista ja aiheuttaa sekaannuksia. Lisäksi ne häiritsevät taivutusta. Siksi niihin voi suhtautua kohdassa Yritys- ja tuotenimet yms. mainitun kieli­lauta­kun­nan kannanoton mukaisesti: huutomerkki jätetään pois. Sitä ei siis katsota nimen osaksi, vaikka yritys tms. käyttäisi sitä nimen logoasussa ja muutenkin. Aihetta käsitellään myös kohdassa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.

Jos kuitenkin joudutaan noudattamaan käytäntöä, jossa huutomerkkiä pidetään nimen osana, sitä kannattaa noudattaa johdonmukaisesti. Huutomerkkiä käsitellään täten kuten nimessä esiintyvää erikoismerkkiä. Kielenhuollon käsikirja toteaa, että tällaisissa tapauksissa ”voi siis joutua käyttämään kahta suurta välimerkkiä peräkkäin” (siis esimerkiksi huutomerkin jäl­keen pistettä).

Omituista vaikutelmaa voi usein lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alkuosana.

Jos huutomerkkiin loppuvaa nimeä joudutaan taivuttamaan, taivutetaan varsinaista nimeä eli sanaa. Esimerkiksi sellaiset Avantin sivuilla esiintyvät taivutukset kuin ”Avanti!a” ovat vir­heel­li­siä. Tässäkin kummallisuutta voi lieventää käyttämällä yhdyssanaa, jossa nimi on alku­osana.

Jos huutomerkillinen nimi on yhdyssanan alkuosana, on luonnollista soveltaa sääntöä, jonka mukaan yhdyssanassa käytetään tällöin yhdysmerkkiä. Erikseen kirjoittaminen, kuten ”Avanti! kamariorkesteri” Avantin sivuilla, on selvästi virheellistä. Kielikellon 2/2006 ohjeissa on (kohdassa Yhdysmerkki) seuraava esimerkki, jossa on kyse huutomerkillisenä mai­nos­te­tun nimen ”Aasiaan!” käytöstä yhdyssanan osana.

Aasiaan!-kampanja ∼ Aasiaan-kampanja

Kielenhuollon käsikirja suo­sit­te­lee, että tällaisessa tapauksessa jätetään ennen yhdysmerkkiä tyhjä väli, esim. ”Avanti! -orkesteri”. Tämä ei siis kuitenkaan ole virallinen ohje, ja se lisäisi huutomerkin aiheuttamia epä­selvyyk­siä.

Ellipsi . . . tai ... tai …

Ellipsin eri muotoja

Kolmea peräkkäistä pistettä on vanhastaan käytetty osoittamaan jonkin­laista tekstin poisjättöä. Esimerkiksi kirjan vuoro­sana ”Tuosta tulee mieleeni . . .” tarkoittaa, että puhuja jättää lauseen kesken tai loppua ei kuulla. Piste­kolmikko eli ellipsi voidaan toteuttaa eri tavoin:

Nykyisin käytetään suomen kielessä yleensä kolmea pistettä suoraan peräkkäin. Aiemmin oli tavallista erottaa pisteet väleillä. Ellipsi­merkki tuottaa yleensä näiden väli­muodon, mutta sen asu riippuu fontista.

Suomen kielen normit eivät ota kantaa siihen, miten ellipsi esitetään. Nykyisin niissä kyllä annetaan ymmärtää, että olisi parasta käyttää ellipsi­merkkiä. Esi­mer­kik­si Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Kolme pistettä) tätä nou­da­te­taan nykyisin; aiemmin siinä käytettiin kolmea pistettä suoraan peräkkäin.

Vanhan käytännön mukaan pisteet erotettiin väleillä. Jos noudatetaan tätä tapaa, on yleensä syytä käyttää sitovia välejä, jotta kolmen pisteen ryhmä ei jakautuisi eri riveille. Vanhassa käytännössä käytettiin väliä myös ensimmäisen pisteen edellä.

Tässä oppaassa on käytetty ellipsi­merkkiä, mutta se on ehkä huono kompromissi. Sen kirjoittaminen on hankalampaa, ja sillä saatava ulkoasu vaihtelee.

Ellipsimerkki ”…” (U+2026) sisältyy useisiin mer­kis­tö­stan­dar­dei­hin ja on useimmiten käytettävissä. Siinä on siis kyse yhdestä merkistä, jonka ilmi­asu koostuu kolmesta vie­rek­käi­ses­tä pisteestä, joiden välissä on yleensä tilaa, mutta vähemmän kuin väli­lyönnin verran. Merkistä käytetään myös ni­mi­tys­tä pistekolmikko ja (hämäävästi) kolme pistettä.

Typografisessa käytännössä ellipsi on yleensä ollut sellainen, jossa pisteiden välissä on tyhjää tilaa enemmän kuin jos kir­joi­tet­tai­siin pisteet peräkkäin. Myös en­sim­mäi­sen pisteen edellä ja vii­mei­sen jäl­jes­sä saattaa olla hiukan yli­mää­räis­tä tilaa. Tämä koskee lä­hin­nä painotekstien pe­rin­näi­siä fontteja, kuten Times New Roman. Muissa fonteissa tilanne saattaa olla jopa päinvastainen ja siis typografisen perinteen vastainen. Myös pisteiden koot voivat vaihdella: ellipsin pisteet saattavat olla erinäköisiä kuin tavallinen piste.

Teoksen The Chicago Manual of Style mukaan englannin kielessä käytettävä ellipsis koostuu välis­te­tyis­tä pisteistä eli pisteistä, joiden välillä on hiukan tyhjää, spaced periods, kun taas eräissä muissa kie­lis­sä (ranska, italia, espanja) käytettävä ellipsi, josta kirja käyttää nimitystä suspension points, koostuu kol­mes­ta ta­val­li­ses­ta, välis­tä­mät­tö­mäs­tä pis­tees­tä.

Kolme pistettä välistettyinä

Jos edellä mainittuja kolmea ellipsin esittämisen tapaa pidetään kaikkia eri syistä huonoina, voidaan käyttää kolmea pistettä pe­räk­käin niin, että merk­kien välistyksellä saadaan ulkoasu väljemmäksi.

Kaksi pistettä ei käy

Ellipsin tilalla käytetään joskus kahta pistettä ”..” etenkin vaihteluvälejä ilmaistaessa, esi­mer­kik­si ”5..8” pro ”5…8” tai ”5–8”. Ilmaisu­tapa ei ole suomen (eikä esim. englannin) sääntöjen mu­kai­nen. Se on epäselvä, koska ”..” voi syntyä myös kirjoitus­virheenä, kun on tarkoitus kir­joit­taa vain yksi piste.

Automaattinen ellipsimerkki

Jotkin yleisesti käytetyt tekstinkäsittely­ohjelmat, kuten Word ja LibreOffice, toimivat niin, että kun käyttäjä kirjoittaa pisteen kolme kertaa peräkkäin, ohjelma muuntaa ne ellipsiksi. Tämän takia moni tulee käyttäneeksi ellipsimerkkiä tietämättään.

Toiminta voidaan estää ohjelman asetuksia muuttamalla. Wordin toiminta-asetuksissa tämä tehdään poistamalla automaattisen korjauksen säännöistä rivi, jolla on korvattavana ”...” ja korvaavana ”…”.

Ellipsi osoittamassa kesken jättämistä

Ellipsi kertovassa kielessä

Ellipsillä osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Se kirjoitetaan nykyisten ohjeiden mukaan suoraan, ilman väliä, viimeisen mukana olevan sanan perään. Sen jälkeen on tyhjä väli samoissa tapauk­sis­sa kuin sanan jälkeen. Jos se on sellaisen virkkeen lopussa, joka lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.

Edellä olevat esimerkit ovat puhekieltä jäljittelevästä kirjoitetusta kielestä. Tyypillisesti ellipsiä onkin käytetty kaunokirjallisuudessa ja lähinnä vuorosanoissa.

Ellipsi luettelon lopussa

Nykyisin ellipsiä käytetään myös esittämään, että asioiden luettelo ei ole täydellinen. Tällaista ei voi pitää hyvänä tyylinä. On parempi käyttää sellaista lyhennettä kuin ”jne.” tai ”yms.” tai (etenkin virallisemmassa tyylissä) vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia. Vielä parempi on usein muotoilla virke niin, että luettelon osittaisuus ilmenee muulla tavoin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyylieroja:

Jos ellipsiä käytetään luettelon lopussa, se kirjoitetaan yleiskielessä suoraan kiinni edeltävään kohtaan, ilman pilkkua tai välilyöntiä. (Tämä poikkeaa ellipsin käytöstä matemaattisissa yh­teyk­sis­sä.) Näin ainakin on pääteltävissä seuraavasta Kielikellon 2/2006 esimerkistä (kohdasta Kolme pistettä):

Ilmauksia, joissa on mukana pilkku ja ehkä myös välilyönti ellipsin edellä, ei ehkä kuitenkaan voi pitää virheellisinä. Joka tapauksessahan kirjoittaja ratkaisee, mistä kohdasta hän katkaisee jonon, esimerkiksi kirjoittaako hän ”I, II, III…” vai ”I, II, III, IV…”. Olisi luonnollista sallia har­kin­ta­val­ta myös pilkun ja väli­lyönnin osalta, esimerkiksi ”I, II, III,…” tai ”I, II, III, …”.

Ellipsi ilmauksen alussa

Ellipsiä käytetään joskus myös ilmauksen alussa osoittamassa, että ilmaus alkaa keskeltä virkettä. Tyypillisesti kyse on tällöin vuoro­sanas­ta, joka jatkaa jotakin toista vuorosanaa. Tällöin ellipsi kirjoitetaan kiinni seuraavaan sanaan. Ellipsin edelle tulee lainaus­merkki, repliikki­viiva tai muu väli­merkki samalla tavoin kuin tulisi, jos ellipsiä ei olisi.

Ellipsi tauon merkkinä

Ellipsiä käytetään myös vuorosanoissa osoittamaan epäröintiä, miettimistä tai muusta syystä johtuvaa taukoa, vaikka kielen­oppaat ja ohjeet eivät yleensä tällaista käyttöä mainitsekaan.

Kuitenkin ellipsin käyttö esityksen kat­kei­le­mi­sen kuvaamiseen on vanha käytäntö. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi selostaa ”piste­ryhmän” yhtä käyttöä seuraavasti:

Osoittamaan, että esitys katkeilee esim. esittäjän (puhujan) vain vaivalloisesti saa­des­sa sanotuksi sanottavansa t. äkkiä hillitessä itsensä taikka että esitys kat­kais­taan, koska kirjoittaja t. puhuja ei enää löydä riittävän sattuvia ilmauksia t. pitää jatkoa niin selvänä, että voi jättää sen lukijan sanoitta ymmärrettäväksi. Pisteitä on ta­val­li­ses­ti kolme.

Nykyisissä ohjeissakin (Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas) on seuraava esimerkki, jossa asiallisesti on kyse ellipsin käytöstä miettimisen tms. osoittamiseen, ei lauseen kesken jäämisestä:

Ellipsin käyttö miettimisen osoittamiseen saattaa liittyä myös sanan kesken jättämiseen: puhuja aloittaa sanan, mutta jättää sen kesken ja sitten sanoo toisen.

Ellipsin tyyliarvo

Ellipsiä käytetään monissa tyylilajeissa. Se saattaa tehdä milloin lapsellisen, milloin mahti­pontisen vaikutelman. E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo ellipsistä: ”Tätä erikoisesti tun­tei­le­van tyylin suosimaa väli­merkintä­keinoa on syytä käyttää säästeliäästi.”

Kielikellon 3/1998 ohje Kolme pistettä ... kuvaa ellipsin käyttöä hiukan epäselvästi: ”Kolme pistettä on harvinainen väli­merkki. Sitä käytetään lähinnä kauno­kirjal­li­ses­sa tai tut­ta­val­li­ses­sa tyylissä osoit­ta­maan, että lauseesta puuttuu alku tai loppu. Sen sijaan asia­tyylissä käy­te­tään poiston merk­ki­nä kahta ajatusviivaa eikä kolmea pistettä. Il­mauk­sen kes­ken jääminen taas osoi­te­taan tavallisesti käyttämällä lyhennettä jne., ym. tai yms.” Kieli­kellon 2/2006 ohjeessa Kolme pistettä) ollaan olennaisesti samoilla linjoilla, samoin Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Kolme pistettä.

Kielikellon 2/2021 artikkeli Kolmen pisteen käytöstä ja merkityksistä… kuvailee:

Kolme pistettä vaikkapa arkisessa viestittelyssä tai internetin palstoilla herättää monesti keskustelua sekä monen­kirjavia mieli­piteitä ja tulkintoja siitä, mitä sillä yritetään ilmaista.

Ellipsin käyttö koetaan artikkelin mukaan usein naljailuksi tai ilkeilyksi. Toisaalta se voi ilmaista pohdintaa tai epävarmuutta taikka taukoja tai katkeilua.

Ellipsiä kannattaakin käyttää hyvin säästeliäästi tai ei lainkaan.

Lainauksiin ei ellipsiä

Joissakin kirjoitustyyleissä on (englannin käytännön mukaisesti) käytetty ellipsiä osoit­ta­maan, että lainauksesta on jätetty pois jotakin. Koska tällainen käyttö voi sekaantua kesken jättämistä osoittavaan ellipsiin ja siten aiheuttaa epäselvyyksiä, sitä ei voi suositella, vaan on parempi käyttää ajatusviivoja.

Standardin SFS 4175 vuoden 2006 painoksessa onkin otettu yksiselitteinen kanta. Sen mukaan ellipsillä (kolmella pisteellä) osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Standardi erikseen korostaa, että sanojen pois jättäminen lainauksesta osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Standardin edellisessä, vuoden 1998 painoksessa oli sama ajatus, mutta siinä oli eräässä alaviitteessä tämän kanssa ristiriidassa oleva lainauksia koskeva lausuma ”eräissä tyylilajeissa poisjätön merkkinä voidaan käyttää kolmea pistettä”.

Ellipsi merkitsee siis todellisen esityksen jäämistä kesken tai joskus pysähtelyä. Sen sijaan ajatusviivat osoittavat, että alku­peräi­ses­sä tekstissä tai puheessa esitys on jatkunut, mutta jatko ei ole mukana lainauksessa.

Ellipsin vaikutus muiden välimerkkien käyttöön

Viralliset säännöt eivät ole kovinkaan yksiselitteisiä ja selkeitä sen suhteen, miten ellipsin yhteydessä käytetään muita välimerkkejä ja välilyöntejä. Seuraavassa esitetään yksi melko johdonmukainen säännöstä. Perusajatuksena on, että ellipsiä käsitellään kuten se olisi sen sanan osa, jota se seuraa.

• Ennen ellipsiä ei nykyisten sääntöjen mukaan kirjoiteta välilyöntiä.
• Jos ellipsi liittyy luetteloon, ei ennen ellipsiä kirjoiteta pilkkua, paitsi matemaattisissa luetteloissa (ks. kohtaa Ellipsi matematiikassa).
• Ellipsin jälkeen kirjoitetaan välilyönti, paitsi jos seuraa toinen välimerkki, kuten huuto­merkki.
• Jos ellipsi on sellaisen virkkeen lopussa, joka muuten lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.
• Ellipsin käyttö ei muutoin vaikuta muiden välimerkkien käyttöön.

Pisteet merkkien poisjätön merkkinä

Aiemmin on ellipsiä tai muuta pisteryhmää käytetty myös osoittamaan, että kirjoitusasusta puuttuu kirjaimia tai muita merkkejä esi­mer­kik­si häveliäisyys­syistä. Tällöin on usein käytetty pisteitä sama määrä kuin pois jätettyjä merkkejä, esimerkiksi P....le tai aiemman käytännön mukaan P . . . . le. Myös ajatusviivaa on käytetty samanlaiseen tarkoitukseen.

Nykyiset suositukset eivät ota kantaa siihen, mitä mer­kin­tö­jä tällaisissa yhteyksissä pitäisi käyttää. Koska nykyisin yleisesti suositellaan aja­tus­vii­vaa poiston merkitsemiseen, tuntuisi luonnolliselta käyttää sitä pikemminkin kuin pis­tei­tä, esi­mer­kik­si P–le.

Ellipsi taulukkomerkintänä

Erään käytännön mukaan ellipsiä tai kolmea erillistä pistettä on käytetty tilastotaulukoissa osoittamaan, että tietoa ei esitetä, koska se on salassa pidettävä. Nykyinen virallinen suositus on neljä pistettä (....).

Ellipsi matematiikassa

Matematiikan merkinnöissä ellipsiä käytetään yleisesti osoittamaan, että on jätetty pois lu­vus­ta numeroita, sarjasta termejä, luettelosta kohtia tms. Usein ellipsi on ilmaisun lopussa osoit­ta­mas­sa, että numerojono, sarja tms. jatkuisi loputtomasti tai voi vaihdella pituu­deltaan.

Jos kyseessä on luettelo, jonka osat on erotettu pilkuilla, erotetaan ellipsikin luettelon osista pilkulla (toisin kuin yleiskielessä). Tosin matematiikka­standardi SFS-ISO 80000-2 ei erikseen ota asiaan kantaa ja sen oma käy­tän­tö­kin on osittain horjuva, mutta sen esi­mer­keis­sä on yleensä käytetty seuraavanlaisia tapoja, joita käytetään myös kirjassa MAOL-taulukot:

Näitä käytäntöjä kannattaa siis käyttää matematiikassa ja luonnontieteissä, ja ne voidaan tiivistää seuraavasti:

• Kun ellipsi osoittaa numerojonon jatkumista (ks. Päättymätön desimaali­esitys), se kirjoitetaan suoraan viimeisen merkityn numeron perään.
• Kun ellipsi osoittaa, että pilkulla toisistaan erotettujen ilmausten jonosta on jätetty jotain pois, kirjoitetaan ellipsi ikään kuin jonon alkioksi. Se siis erotetaan edellisestä ja seuraavasta alkiosta pilkulla, ja pilkun jälkeen kirjoitetaan välilyönti.
• Myös kun ellipsi osoittaa, että operaattorilla toisistaan erotettujen ilmausten jonosta on jätetty jotain pois, kirjoitetaan ellipsi ikään kuin jonon alkioksi. Tässä tapauksessa se siis erotetaan edellisestä ja seuraavasta alkiosta operaattorilla, jonka ympärillä on välilyönnit.

Standardissa SFS-ISO 80000-2 ellipsi on toteutettu osittain ellipsimerkillä, osittain kolmella peräkkäisellä pisteellä, joiden välissä ja ympärillä on välilyönnit. Ulkoasu on tällöin typografisesti väärä, koska ellipsin ulkoasu vaihtelee tämän takia jopa yhden sivun sisällä. Standardi ei edes mainitse ellipsi­merkkiä. Stan­dar­dia ei muutenkaan voida pitää typografisesti esi­kuval­li­se­na saati normatiivisena.

Standardissa SFS 4175:2006 on seuraava, matematiikkastandardista poikkeava merkintätapa, josta puuttuu välilyönti pilkun ja ellipsin välistä:

Tämän kanssa ristiriidassa on toisaalta Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkki ”roomalaisia numeroita I, I, III…”, josta siis puuttuu myös pilkku ellipsin edeltä.

Matematiikassa käytetään usein ellipsi­merkin (…) tilalla vastaavaa merkkiä, joka on rivin pe­rus­vii­van yläpuolella (⋯). Merkistöstandardeissa tällainen merkki on nimeltään midline horizontal ellipsis (U+22EF). Suomenkieliseksi nimeksi sopisi rivinkeskinen ellipsi. Merkki sisältyy melko har­voi­hin fontteihin.

Esimerkiksi kirjan The Chicago Manual of Style kuvaamassa mate­maat­tis­ten merkintöjen käytännössä (mutta ei matematiikka­standardissa) tällainen symboli esiintyy tavallisen ellipsin tilalla summien, re­laa­tioi­den tms. yhteydessä, jolloin ellipsimerkki halutaan samalle korkeudelle kuin ope­raat­to­rit. Tällaista käytäntöä suosittaa myös Detailtypographie-kirja. Jos rivinkeskinen ellipsi ei ole käytettävissä, voidaan käyttää tavallista ellipsi­merkkiä ja ehkä säätää sen sijaintia pysty­suun­nas­sa.

Ellipsi vaihteluväliä osoittamassa

Luonnontieteen ja tekniikan kielessä käytetään ellipsiä rajakohtien (pienimmän ja suu­rim­man arvon) välissä. Tällöin tarkoitetaan niin sanottua suljettua väliä, johon myös raja-arvot kuuluvat. Ilmaisu voidaan tavallaan tulkita erikoistapaukseksi ellipsin käytöstä pois­jätön merkkinä: ellipsi vastaa kaikkia arvoja alarajan ja ylärajan välissä.

Vanhastaan tätä ilmaisutapaa ei ole suositeltu yleiskieleen. Käytännössä kuitenkin yleis­kieleen suositeltu tapa, ajatusviivan käyttö, johtaa epäselviin tai erikoisiin ilmaisuihin silloin, kun mukana on miinusmerkkisiä lukuja (esim. ”−5–−2”). Niinpä tällaisissa yhteyksissä sal­li­taan nykyisin ellipsin käyttö yleiskielessäkin. Aiheesta on lisää kohdassa Luku- tai suure­välin ilmoittaminen.

Välilyöntien käyttöä näissä yhteyksissä ei ole tarkasti säädelty, mutta luonnollisin me­net­te­ly lienee, että ellipsin ympärillä on välilyönnit, jos ainakin toinen rajakohdista sisältää väli­lyönnin.

Kaksoispiste

Kaksoispiste välimerkkinä

Lainauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään suoran lainauksen edellä silloin, kun sitä edeltää johtolause tai pelk­kä lainatun henkilön nimi. Kaksois­pisteen jälkeen tulee väli­lyön­ti, ja sen jälkeinen lainaus aloi­te­taan yleensä versaalilla.

Etenkin lehtikielessä käytetään otsikoita, joissa esitetään tiivistetysti jonkin tahon väite tai muu lausuma. Tällöin käytetään vuorosanan tapaista ilmausta, jossa on kaksoispiste lau­su­man esittäjän ja itse lausuman välissä. Kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta, vaan usein hyvinkin vapaasta tulkinnasta. Lainausmerkkejä ei tällöin tietenkään käytetä.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan kaksoispisteen jälkeinen ilmaus voidaan tällöin aloittaa versaalilla tai gemenalla. Versaali­alkuisuus on sikäli luontevaa, että kyseessä on virkettä vastaava ilmaus, jota edeltää eräänlainen lähde­viittaus.

Kaksoispisteen jälkeen otsikossa voi käyttää isoa tai pientä alkukirjainta:

Sotilaslähde: Mannertenvälinen kriisi uhkaa ∼

Sotilaslähde: mannertenvälinen kriisi uhkaa

Täsmentävän ilmauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä ennen täsmentävää ilmausta, kuten selitystä, perustelua, päätelmää tai luetelmaa. Tällöin sen jälkeen tulee välilyönti.

Kaksoispisteen jälkeinen täsmentävä ilmaus aloitetaan gemenalla (pienellä alku­kir­jai­mel­la), vaikka se olisi kokonainen virke.

Jos täsmentävä ilmaus kuitenkin koostuu useista virkkeistä, ne kirjoitetaan normaalien virk­kei­den tavoin eli jokainen niistä aloitetaan versaalilla (isolla alkukirjaimella). Pitkät täs­men­tä­vät ilmaukset ovat kuitenkin yleensä epätäsmällisiä, koska ei ole ollenkaan selvää, mis­sä vai­hees­sa täsmennykset loppuvat ja siirrytään uuteen asiaan.

Kaksoispiste katkaisee ja yhdistää

Täsmentävän ilmauksen edellä käytetään kaksoispistettä vain, jos sitä edeltävä osa jo muo­dos­tai­si kokonaisen virkkeen.

Kaksoispistettä seuraava täsmentävä ilmaus ei siis ole loogisesti virkkeen osa, vaan koko virkettä tarkentava lisäys. Täten kaksoispiste samalla katkaisee ja yhdistää: se lopettaa varsinaisen virkkeen, mutta yhdistää sen seuraavaan tarkennukseen. Tarkennus ei useinkaan ole virke.

Jos taas täsmentävä ilmaus on kielellisesti osa virkettä, sen edellä ei ole mitään väli­merk­kiä tai sen edellä on pilkku – tai joskus ajatusviiva. Ilmaus alkaa usein selittävällä sanal­la, kuten ”nimittäin” tai ”koska”.

Usein tällainen ratkaisu on mahdollinen silloinkin, kun kaksois­pistet­tä­kin voisi käyttää.

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä vain, jos sitä seuraava täsmentävä ilmaus lopettaa virkkeen. Jos virke jatkuu täsmentävän ilmauksen jälkeen, on käytettävä muita välimerkkejä, kuten ajatusviivoja, sulkeita tai pilkkuja.

Kaksoispiste: hienoa tyyliä, johon voi kompastua

Kaksoispiste kuuluu puolipisteen lailla lähinnä korkeaan tyyliin. Äidinkielenopettajat eri­tyi­ses­ti suosittelevat ja kehuvat niiden käyttöä; lukijat eivät niinkään.

Tyylivaikutus muuttuu kielteiseksi, jos kaksoispistettä käytetään puolipisteen sijasta taikka muuten tilanteessa, johon se ei kuulu. Lisäksi kaksoispisteen idea on lukijoille usein epäselvä. Koska kaksoispiste katkaisee, se saattaa antaa sen jälkeiselle täsmennykselle enemmän pai­noa kuin olisi aiheellista.

Usein voisi hyvin käyttää pilkkua kaksoispisteen tilalla. Esitystä voi vielä täsmentää sopi­val­la tarkennuksella pilkun jäljessä.

Joissakin muissa tapauksissa taas voi syntyä epäselvyyttä mm. siitä, seuraako kaksoispisteen jälkeen päätelmä vai perustelu. Niinpä usein onkin parempi käyttää pilkkua ja sopivaa side­sanaa.

Kaksoispiste luetelman edellä

Yleensä luetelman edellä kannattaa käyttää kaksoispistettä. Se osoittaa, että luetelman kohdat eivät kuulu suoraan edellä olevan virkkeen rakenteeseen.

Tällöin luetelmaa edeltävä selitys on muo­dol­taan kokonainen virke tai otsikonomainen teksti. Selityksen lopussa on usein sana ”seuraavat” tai vastaava, joka tekee selityksestä muo­dol­taan täyden virkkeen. Vertaa seuraavia vaihtoehtoja. Ensimmäisessä virke jatkuu suoraan lue­tel­man kohdissa, jolloin kaksoispistettä ei käytetä. Luetelman kohdat ovat lauseen­jäseniä lau­sees­sa, joka alkaa ennen luetelmaa. Teksti voitaisiin suoraan muuntaa kappa­leek­si jät­tä­mäl­lä rivin­vaihdot ja luetelma­viivat pois sekä lisäämällä pilkku ja ja-sana. Tässä käytetty vaihto­ehto on yleensä selkeämpi, koska se erottaa luetelman omaksi kokonaisuudekseen.

Kaksoispistettä käytetään silloinkin, kun luetelmaa edeltävä selitys ei muodosta virkettä, vaan on luonteeltaan otsikko, jossa ei ole lainkaan verbiä.

Kielikello 2/2006 lisää kuitenkin luetelmia koskevien perusohjeiden jälkeen: ”Selvästi ot­si­kon­omai­sis­sa yhteyksissä kaksoispisteen voi jättää pois.” Tätä lienee järkevä tulkita sen verran suppeasti, että kaksoispiste jätetään pois vain, jos selitys on otsikkona ja se on osoitettu otsikoksi ulkonaisin keinoin, kuten lihavoinnilla.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan kohdassa, jossa esitetään sama periaate kaksoispisteen pois jättämisestä, on seuraava esimerkki. Siinä luetelmaa edeltävän tekstin otsikko­luonne on selvä: teksti kuvaa luetelman sisällön ja on lisäksi lihavoitu.

Kaksoispiste teoksen nimen osien välissä

Englannin kielessä käytetään usein kaksoispistettä erottamaan teoksen nimen alkuosa (ot­sik­ko, engl. title) selittävästä jälkiosasta (alaotsikosta, engl. subtitle). Itse teokseen on täl­löin usein painettu jälkiosa selvästi pienemmällä fontilla uudelle riville, jolloin välimerkkiä ei tar­vita.

Jos sellainen teos mainitaan tekstissä ja siitä halutaan mainita koko nimi, on jonkinlainen välimerkki tarpeen. Kirjallisuus­luetteloon sopisi ehkä piste, mutta tekstissä se ei tunnu hy­väl­tä. Suomen kielessä voitaneen tällöin noudattaa samaa menettelyä kuin englannissa, siis käyt­tää kaksois­pistettä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, jos osien välissä on sidesana, kuten or tai eli.

Tällaisissa tapauksissa voisi käyttää myös ajatusviivaa.

Kirjastojen tietokannoissa käytetään yleensä kaksois­pistettä, jonka kummallakin puolella on väli­lyönti, esimerkiksi ”Haavoitettu jätti­läi­nen : Yhdys­vallat syyskuun 2001 jälkeen”.

Kaksoispiste sisälyhenteissä

Aiemmin käytettiin kaksoispistettä yleisesti lyhenteessä merkkinä siitä, että sanan keskeltä on jätetty kirjaimia pois, esimerkiksi r:va = rouva. Nykyisin tällaiset lyhenteet kirjoitetaan ilman kaksois­pistettä, esimerkiksi rva.

Ainoa nykyisin yleisessä käytössä oleva kaksois­pisteellinen lyhenne on n:o = numero, ja senkin tilalla esiintyy usein nro.

Kaksoispiste päätteen, johtimen tai liitteen edellä

Kaksoispiste päätteen edellä

Kaksoispistettä käytetään päätteen edellä silloin, kun lyhenne, numeroin ilmaistu luku tai symboli edustaa taivutusmuodossa olevaa sanaa ja taivutusmuoto on tarpeen ilmaista. Päätteiden merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Kirjaimista puhuttaessa vanha käytäntö on, että tekstiin kirjoitetaan kirjain itse eikä sen nimeä, esi­mer­kik­si ”tuosta puuttuu f” eikä ”tuosta puuttuu äf”. Jos lauseyhteys vaatii taivuttamista, pääte mer­ki­tään edellä kuvatulla tavalla, esimerkiksi ”lisäsin siihen f:n”. Nykyisin kuitenkin esiintyy huo­li­tel­luis­sa asia­teks­teis­sä­kin käytäntöä, jossa kirjoitetaan kirjaimen nimi. Tällöin taivutukseen ei tietenkään tarvita kaksois­pistet­tä, vaan nimi kirjoitetaan normaalisti sanana, esimerkiksi äf : äffän : äffästä jne. Saman­laista vaih­te­lua on joh­dok­sis­sa. Yleensä kirjoitetaan esimerkiksi ”i:tön”, mutta kielen­huol­ta­jien teksteissäkin saat­taa jo esiintyä asu ”iitön”. Typografinen vaikutelma on parempi ja tekstin ääneen lukeminen hel­pom­paa, mutta osa luki­jois­ta saattaa pitää asuja ”äffä” ja ”ii” puhe­kieli­syy­te­nä.

Tällaisissa tapauksissa ei tekstiä saa jakaa eri riveille kaksoispisteen jäljestä. Ks. kohtaa Sanan jako eri riveille.

Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä.

Kaksoispistettä ei käytetä ns. lyhennesanoissa eli ilmauksissa, jotka ovat alkujaan lyhenteitä, mutta ovat muuttuneet sanoiksi. Lyhennesanoina voidaan käsitellä esimerkiksi seuraavia: Nato, Opec, Etyk. Ne siis luetaan normaaleina sanoina ja taivutetaan sen mukaisesti. Kuten yleensä vieraita nimiä taivutettaessa, päätteen edellä käytetään i:tä sidevokaalina, jos sana päättyy konsonanttiin.

Jos nimeen liittyy tavaramerkin symboli ™ tai ®, niin kielenhuollon ohjeiden mukaan nimeä taivutetaan normaalisti ja symboli liitetään sen loppuun. Tavaramerkin symbolia siis kä­si­tel­lään kirjoitetun kielen aineksena, jota ei ajatella luettavaksi ääneen. Normaalissa teks­tis­sä täl­lai­sia symboleita ei tarvita, mutta joissakin tílanteissa niitä joudutaan käyt­tä­mään.

Kaksoispiste liitepartikkelin edellä

Kielenhuollon ohjeet eivät mainitse kaksois­pisteen käyttöä liitepartikkelin, kuten -kin, -kaan, -han, -pa tai -ko, edellä. Kaksois­pistet­tä on kuitenkin tapana käyttää samoissa tilanteissa kuin taivutus­päätteen edellä.

Ilmauksessa voi olla sekä taivutuspääte että liitepartikkeli. Yleensä tilanne ei tuota ongelmia.

Jos sana kuitenkin on toista-loppuinen luku­sana, syntyy hämmentävä tilanne. Jos esi­mer­kik­si sana viidessätoistakaan halut­tai­siin kirjoittaa niin, että luku merkitään numeroin, pitäisi sen jälkeen kirjoittaa sekä taivutuspääte ssä että liitepartikkeli kaan. Tässä ei liene muuta mah­dol­li­suut­ta kuin kirjoittaa ne peräkkäin, vaikka ne kirjaimin kirjoitetussa sanassa ja pu­hu­tus­sa sanassa eivät olekaan peräkkäisiä ja vaikka kokonaisuus näyttää oudolta.

Kaksoispiste sijapäätteen ja possessiivisuffiksin edellä

Jos sanan vartaloa seuraa sijapääte ja possessiivi­suffiksi, molemmat päätteet kirjoitetaan näkyviin, jos vartalo ilmaistaan numeroilla tai lyhenteillä. Sama koskee tilannetta, jossa sija­päätteen yhteydessä on vielä järjestys­luvun tunnus. Tällaiset ilmaukset ovat harvinaisia, usein teennäisiä, ja luvut on tällöin yleensä parempi kirjoittaa kirjaimin.

Varsin erikoinen tilanne syntyy, jos toista-loppuisessa sanassa on sekä alku­osaan kuuluva taivutus­pääte että jälki­osaan liittyvä possessiivi­suffiksi, esimerkiksi lauseessa Hänen lokakuun viidettä­toistaan ei koskaan tullut. Jos näin erikoista sana­muodostetta käytetään ja se halutaan kirjoittaa numeroita käyttäen, täytynee kirjoittaa eri osien päätteet peräkkäin. Jos tällöin tulisi sama vokaali kolmesti peräkkäin, yleisten sääntöjen mukaan pitäisi käyttää heitto­merkkiä erottimena.

Kaksoispiste johtimen edellä

Kaksoispistettä käytetään myös silloin, kun lyhenteestä muodostetaan johdos eli lyhen­tee­seen liitetään johtopääte eli johdin. Tällaiset ilmaisut eivät ole kovin tavallisia, ja ne voivat häm­men­tää lukijoita. Niissä siis ei käytetä yhdysmerkkiä kuten yhdyssanoja muodos­tet­taes­sa (ei siis SAK-lainen). – Sananloput -lainen ja -mainen tulkitaan johto­päät­teiksi tällaisissa yhteyksissä.

Kaksoispiste taivutusmuotojen erottimena

Kielitieteessä ja muutoin kieltä käsiteltäessä käytetään kaksoispistettä erottamaan saman sanan taivutusmuotoja. Tällöin teksti yleensä käsittelee taivuttamista, mutta joskus kyseessä on vain sanan yksilöinti silloin, kun kahdella eri sanalla on sama perusmuoto. Vertaa tilden käyttöön vaihtoehtoisten asujen tai sanojen välissä.

Kielitoimiston ohjeiden (Kielikello 3/1998, kohta Kaksoispiste) mukaan tällaisissa ta­pauk­sis­sa kirjoitetaan kaksoispisteen ympärille välilyönnit. Tämä on myös yleisin käytäntö. Haku­teok­sis­sa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa saatetaan tilan säästämiseksi jättää väli­lyön­nit pois.

Kaksoispiste suhteen merkkinä

Kaksoispistettä käytetään ilmaistaessa lukujen tai suureiden suhdetta. Tällöin sen ympärille ei standardin SFS 4175 mukaan kirjoiteta välilyöntejä, toisin kuin käytettäessä kaksoispistettä jako­las­kun merkkinä.

Sääntö, jonka mukaan suhteen merkin ympärillä ei käytetä välilyöntejä, on melko mieli­val­tai­nen ja johtaa hiukan outoon kirjoitus­asuun etenkin, jos luku sisältää välilyönnin. Ilmaus ”1:1 000” hahmottuu visuaalisesti helposti väärin, osiin ”1:1” ja ”000”. Lisäksi matema­tiikka­stan­dar­din 80000-2 esimerkissä käytetään välilyöntejä suhteen merkin ympärillä: ”h : b”. Niinpä säännön rikkominen ilmaisun luontevuuden takia voi olla perusteltua (esi­mer­kik­si ”1 : 20 000”).

Suhteiden merkitsemiseen käytetään muitakin tapoja etenkin silloin, kun tarkoitetaan esiintyvyyttä, kuten taudin yleisyyttä väestössä (1:200, 1/200, 0,5 %).

Suhdemerkinnän taivuttamista pitäisi välttää. Ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.

Unicode-merkistö sisältää myös suhdemerkin ratio U+2236, joka on määritelty ma­te­maat­ti­sek­si operaattoriksi ja joka on ulkoasultaan kaksoispisteen kaltainen. Se olisi mer­ki­tyk­sel­tään yksiselitteisempänä sopiva suhteen merkiksi, mutta se sisältyy suhteellisen har­voi­hin fontteihin, eikä matematiikka­standardi edes mainitse sitä.

Kaksoispiste ääntämismerkinnöissä

Ääntämismerkinnöissä (foneettisessa kirjoituksessa) käytetään usein kaksoispistettä vo­kaa­lin jäljessä osoittamassa, että vokaali ääntyy pitkänä. Esimerkiksi suomen sana luulee mer­ki­tään tällöin [lu:le:]. Tämä on tavallista muun muassa tieto­sana­kirjoissa. Vaihtoehtoinen tapa on vaakaviivan (pituusmerkin) käyttö vokaalin päällä.

Toisaalta esimerkiksi kansainvälinen foneettinen merkistö IPA määrittelee pituusmerkiksi kolmio­kaksois­pisteen, modifier letter triangular colon ”ː” U+02D0. Koska se ei useinkaan ole käy­tet­tä­vis­sä silloinkaan, kun monia IPA-merkistön tavallisia merkkejä voi käyttää, sen tilalla käytetään yleisesti kaksoispistettä. Epäselvyyksiä ei voi syntyä, koska kaksoispisteellä ei IPAssa ole (muuta) merkitystä.

Kaksoispiste tekijämerkinnöissä

Jos kirjaan, artikkeliin yms. viitattaessa mainitaan myös tekijä tai tekijät, on tapana erottaa tekijätieto teoksen nimestä kaksoispisteellä. Sen edellä ei ole välilyöntiä, jäljessä on. Tällainen merkintätapa sopii kirjallisuusluetteloihin, kirjamainoksiin yms. Tekstissä on parempi muo­toil­la asia niin, että tekijä mainitaan normaalissa lauseyhteydessä.

Kaksoispiste jakolaskun merkkinä

Kaksoispistettä on usein käytetty jakolaskun merkkinä, myös kouluopetuksessa. Sen sijasta tulisi käyttää vinoviivaa tai asettelua, jossa jakaja on jaettavan alla ja niiden välissä on vaakaviiva. Ks. kohtaa Kaksoispiste ”:” vanhentuneena jakolaskun merkkinä.

Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena

Kaksoispistettä käytetään koodinluonteisissa ilmauksissa monitasoisen jaotuksen tasojen välisenä erottimena, esimerkiksi sarjan numeron ja osan numeron välissä.

Raamatun kirjojen jakeisiin viittaavissa tiiviissä merkinnöissä käytetään vakiintuneesti kaksois­pistettä erottamaan toisistaan luvun numero ja jakeen numero. (Tällöin kirjoitetaan numerot ilman pistettä, vaikka ne ovat merkitykseltään järjestys­lukuja.) Kieli­kellon kirjoitus Raamatun­kohtiin viittaaminen esittää: ”luvun ja jakeen välisen kaksois­pisteen jäljessä ei, toisin kuin muussa kielen­käytössä, edelleenkään käytetä väli­lyöntiä; ei se tosin väärinkään ole”. Todellisuudessa kaksois­pisteen kummallakaan puolella ei ylipäänsä käytetä väli­lyöntiä silloin, kun se on jaotuksen tasojen välisenä erottimena.

Tuomioistuinratkaisujen numeroinnissa on käytetty sekä merkintätapaa KKO 2005:82 että merkintätapaa KKO:2005:82. Muun muassa Finlex-tietokannan Oikeustapauksia-osassa käytetään jälkimmäistä, jossa siis on kaksoispiste myös tuomioistuimen nimen lyhenteen ja vuosiluvun välissä.

Eri yhteyksissä on kuitenkin käytössä erilaisia tapoja osoittaa jaotus. Nu­me­roi­taes­sa otsikoita ei jaotustasojen välissä käytetä kaksoispistettä vaan pistettä (esimerkiksi 4.4.5.4). Lehtien ja julkaisusarjojen numeroinnissa on kahta lähinnä kahta käytäntöä, ni­mit­täin vuosiluku:numero tai numero/vuosiluku. Lakien numerointi on jälkimmäisen käy­tän­nön mu­kai­nen, esim. 5/2003.

Jos lähdeviitteissä käytetään merkintätapaa, jossa on tekijän sukunimi ja teoksen ilmestymis­vuosi, voidaan niiden jälkeen kirjoittaa kaksois­piste, väli ja sivu­numero. Esimerkiksi ”Virtanen 2020: 42” viittaa tällöin Virtasen vuonna 2020 ilmestyneen teoksen sivuun 42.

Kaksoispistettä käytetään usein myös Ajankohdan ja aikavälin ilmaisut tuntien ja minuuttien sekä minuuttien ja sekuntien välissä.

Kaksoispistettä käytettiin aiemmin rahasummia ilmaistaessa, esimerkiksi 2:50 mk. Tapa on täysin vanhentunut Suomessa, vaikka se mainitaankin vielä Kielikellossa 2/2006 artikkelissa Merkit ruotsiksi. Ruotsinruotsissa se yhä esiintyy virallisissa suosituksissakin toisena vaihto­ehtona (esim. 2,50 kr tai 2:50 kr).

Kaksoispiste julkaisupaikan ja julkaisijan erottimena

Melko yleisen käytännön mukaan teoksen julkaisupaikka ja julkaisija erotetaan toisistaan kaksoispisteellä, jos tällaiset seikat ilmoitetaan lähdetiedoissa.

Tällainen kaksoispisteen käyttö kuitenkin poikkeaa selvästi kaksoispisteen muusta käytöstä. Sopivampi merkki olisi puolipiste. Yleiset standardit eivät edellytä minkään erityisen merkin käyttöä.

Puolipiste

Puolipistettä käytetään ryhmittelyyn. Sitä on usein erityisesti suositeltu äidinkielen ope­tuk­ses­sa ja tyylioppaissa. Joskus se voikin parantaa tyylivaikutelmaa, mutta puoli­pistettä käy­te­tään helposti väärin. Vaikka kirjoittaja osaisi käyttää sitä oikein, lukijat eivät useinkaan osaa tulkita sen merkitystä oikein. Tavallisessa yleistajuisessa asia­teks­tis­sä puolipistettä ei yleensä kannata käyttää.

Kun puolipistettä käytetään välimerkkinä, sen jälkeen jätetään aina tyhjä väli.

Kielikellossa 3/1997 on laajahko puolipisteen käytön selostus ja ohjeisto Puolipiste ei ole kaksoispiste.

Puolipiste välimerkkinä

Puolipistettä käytetään yhdistämään virkkeitä, jotka liittyvät ajatukseltaan kiinteästi yhteen.

Puolipisteen vaikutuksen havaitsee oikeastaan vasta tarkastelemalla sillä yhdistettyjä virk­kei­tä suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, johon ne kuuluvat, kappaleeseen. Puoli­pis­teen käy­tös­sä on olennaista, että sillä yhdistetyt virkkeet kuuluvat yhteen kiin­teäm­min kuin kap­pa­leen virk­keet muutoin. Seuraavassa esimerkissä puolipisteellä on liitetty virkkeeseen sivu­huo­mau­tus, joka toisessa tyylissä voitaisiin myös kirjoittaa sulkeisiin. Jos se kirjoitettaisiin taval­li­sek­si, pisteellä muista erotetuksi virkkeeksi, niin se muodostaisi katkon aja­tuk­sen kulkuun.

On sanottu, että puolipiste sopii käytettäväksi, kun pilkku ei tarpeeksi erottaisi ilmauksia toisistaan ja piste erottaisi ne liiaksi. Puolipiste on kuitenkin periaatteessa aina korvattavissa pisteellä, kun taas pilkulla korvaaminen yleensä vaatii myös lauserakenteen muutoksen, esimerkiksi konjunktion lisäämisen.

Useimmiten on parasta tehdä valinta pisteen ja pilkun välillä eikä käyttää puolipistettä.

Puolipiste pilkun tehtävässä

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi pilkun sijasta luettelossa, jonka kohdat sisältävät pilkkuja. Tarpeen tähän aiheuttavat tavallisimmin desimaalipilkut. Toinen tyypillinen tapaus on ihmisten nimien luettelo, jossa on henkilön sukunimi ja etunimi pilkulla erotettuina.

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi myös luettelossa, jonka osat ovat pitkiä.

Usein tällainen rakenne voitaisiin korvata luetelmarakenteella, joka muodostetaan lue­tel­ma­vii­vo­ja käyttäen ja jossa kohtien välissä ei käytetä pilkkuja. Luetelmia kuitenkin väl­te­tään useis­sa tyylilajeissa.

Erikoistapaus edellä mainitusta on puolipisteen käyttö ryhmiteltäessä sanan merkityksen se­li­tyk­siä sanakirjassa tai tietosanakirjassa. Sanakirjassa puolipistettä käytetään yleensä erot­ta­maan olennaisesti erilaisia merki­tyksiä toisistaan, kun taas pilkulla erotetaan sanan eri vas­ti­nei­ta, jotka eroavat vain vivahteiltaan, tyylilajiltaan tms.

Yhdysmerkki

Yhdysmerkin eri käytöt

Yhdysmerkki ”-” ei kuulu var­si­nai­siin väli­merk­kei­hin eli sa­no­jen välissä käy­tet­tä­viin merkkeihin. Sen sijaan yhdys­merk­kiä käytetään sanan tai mer­kin­nän sisäl­lä, lopussa tai alussa

• tavuviivana, kun sana jaetaan eri riveille
  järjestelmäl-
  linen
• usein yhdys­sanan osien välissä
  raaka-aine

  Itä-Suomi

  DNA-näyte

  suomalais-ruotsalainen
• yhdyssanan pois jätetyn osan tilalla
  maa- ja metsätalous [= maatalous ja metsätalous]
• yhdyssanassa, jonka osana on sanaliitto
  ISO 9 -standardi
• joissakin erikoismerkinnöissä.
  Mi-mitä? [kuvaa änkytystä]

Yhdysmerkit merkkikoodeissa

”Tavallinen yhdysmerkki” on kummajainen

Kirjoituskoneissa ja tietokoneiden näp­päi­mis­töis­sä sekä monissa merkki­koodeis­sa on merkki, joka on tar­koi­tet­tu käy­tet­tä­väk­si sekä yhdys­merkki­nä että ajatus­viivana ja miinus­merkkinä. Usein sitä käytetään vielä muissakin tehtävissä.

Tämä johtuu vanhoista teknisistä rajoituksista, kuten tarpeesta käyttää varsin suppeaa merkki­valikoimaa vanhoissa kirjoitus­koneissa, vanhoissa tiedon­siirron tavoissa ym. Tämän takia on syntynyt monia käytäntöjä, jotka perustuvat yhdysmerkin moninaiskäyttöön ja jotka häviävät vain hitaasti.

Seuraava taulukko esittää eräitä tyypillisiä ilmauksia, joissa monet ovat tottuneet käyttämään yhdysmerkkiä, vaikka muu merkki olisi oikeampi.

Yhdysmerkit nykyaikaisissa merkkikoodeissa

Nykyisin tietokoneissa voidaan jo hyvin monissa yhteyksissä käyttää laajaa merkki­vali­koi­maa, jossa muun muassa ajatusviivoilla ja miinusmerkillä on omat koodinsa. Lisäksi yhdys­merk­ke­jä­kin on useita:

• Unicode-yhdysmerkki, Unicodessa hyphen (U+2010). Se on merki­tyk­sel­tään sel­väs­ti yhdysmerkki eikä koskaan ajatusviiva tai miinusmerkki. Sen käyttö on tois­tai­sek­si varsin vähäistä, ja sen kirjoittaminen on yleensä hankalaa.
• Sitova yhdysmerkki eli yhdistävä yhdysmerkki, Unicodessa nonbreaking hyphen (U+2011). Se vastaa muutoin Unicode-yhdysmerkkiä, mutta sen jäljestä ei ole sallittua jakaa sanaa eri riveille.
• Yhdysmerkki sanan tavallisimmassa merkityksessä, tarkemmin kuvattuna Ascii-yhdysmerkki, virallisessa suomalaisessa nimistössä tavuviiva-miinusmerkki, Unicodessa hyphen-minus (U+002D). Se on edellä kuvattu monimerkityksinen merkki, ja se on se, mitä tavallisimmin tarkoitetaan, kun puhutaan yhdysmerkistä, yhdys­viivas­ta, tavuviivasta, viivasta tms. Tavallisen näppäimistön näppäin, johon on kaiverrettu ”‑”, tuottaa normaalisti tämän merkin.
• Numeronlevyinen viiva, Unicodessa figure dash (U+2012). Sillä on sama (moni­selit­tei­nen) merkitys kuin Ascii-yhdysmerkillä, mutta sen leveys on sama kuin nume­roi­den 0, 1, 2 jne.; se on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä taulukoissa typo­grafi­sis­ta syistä.

Esimerkiksi suomen sanassa kuu-ukko voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa edellä mai­ni­tuis­ta neljästä merkistä, joskin numeroviivan käyttö olisi outoa. Yleensä (ja myös tässä op­paas­sa) kirjoitetaan tämäntapaiset sanat käyttäen Ascii-yhdysmerkkiä joko siksi, ettei tun­ne­ta vaihtoehtoja, tai siksi, että tiedetään vaihtoehtoihin liittyviä monia teknisiä ongelmia.

Merkistöstandardeissa on myös pehmeä tavuviiva (soft hyphen). Nykyisen tulkinnan mukaan se ei ni­mes­tään huolimatta ole yhdysmerkki, vaan näkymätön ohjaus­merkki, joka ilmoittaa sallitun ta­vu­tus­koh­dan.

Yhdysmerkkien ulkoasu

Unicode-yhdysmerkki, sitova yhdysmerkki ja Ascii-yhdysmerkki ovat lähes kaikissa fonteissa kes­ke­nään samanlevyiset. Poikkeuksena on mm. Lucida Sans Unicode, jossa Ascii-yhdys­merk­ki on sa­man­le­vyi­nen kuin (lyhyt) ajatusviiva, mutta Unicode-yhdys­merkki ja sitova yhdys­merkki ovat oikean­mit­tai­set. Merkkien olennainen ero on niiden merkityksessä ja ominaisuuksissa, jotka voivat epäsuorasti vaikuttaa asia­kirjan ulko­asuunkin.

Varsinainen yhdysmerkki voisi käyttönsä kannalta olla hyvin lyhyt, jopa miltei pistemäinen. Ajatusviiva ja miinusmerkki ovat selvästi pitempiä. Koska Ascii-yhdysmerkkiä käy­te­tään niiden kaikkien tilalla, on ollut typo­gra­fi­ses­ti perusteltua suunnitella se kes­ki­mit­tai­sek­si. Valitettavasti niissäkin fonteissa, joihin sisältyy Unicode-yhdys­merk­ki, se on usein toteutettu saman­nä­köi­se­nä kuin Ascii-yhdysmerkki. Ohei­nen kuva esittää kuitenkin Code2000-fontin eräitä viivamerkkejä, jotka on harkitusti suun­ni­tel­tu erimittaisiksi.

Jos tekstissä halutaan käyttää varsinaista yhdysmerkkiä, on otettava huomioon fontti­ongelmien lisäksi se, että tätä merkkiä tulisi käyttää johdonmukaisesti. Jos joissakin sanoissa on Ascii-yhdysmerkki ja joissakin varsinainen yhdysmerkki, voi syntyä ikävää sekavuutta, jos ne ovat fontissa erimittaiset. Lucida Sans Unicodea voi kuitenkin käyttää, jos voidaan johdon­mukaisesti käyttää Unicode-yhdys­merkkiä tai sitovaa yhdys­merkkiä Ascii-yhdys­merkin sijasta.

Edellä mainituista merkeistä muut kuin Ascii-yhdysmerkki aiheuttavat yleensä ongelmia, jos niitä syötetään tietojärjestelmiin tai ohjelmiin, jotka eivät osaa käsitellä niitä. Jos esi­mer­kik­si teks­tin­käsit­tely­ohjel­mal­la tehty asiakirja on tarkoitus siirtää julkaisu­ohjelmistossa muo­kat­ta­vak­si, on syytä selvittää etukäteen, selviääkö julkaisu­ohjelmisto esimerkiksi (varsi­nai­ses­ta) yhdysmerkistä ja sitovasta yhdysmerkistä.

Yhdysmerkin muoto on yleensä vaakasuora viiva, mutta joissakin fonteissa se on hiukan kalteva, oikealle nouseva, ja silloin yleensä lyhyt. Tällainen muoto, joka lienee peräisin fraktuurasta, voi ai­heut­taa hämmennystä.

Joissakin fonteissa (esimerkiksi Microsoft Sans Serif ja edellä mainittu Lucida Sans Uni­code) Ascii-yhdysmerkki on täysin tai lähes samanpituinen kuin ajatusviiva (n-viiva). Tästä syn­ty­vän sekaannus­vaaran takia sellaisten fonttien käyttöä on hyvä välttää.

Yhdysmerkin nimet

Tässä oppaassa käytetään yhdysmerkki-sanaa Ascii-yhdysmerkistä, ellei toisin sanota. Yhdys­merk­kiä kutsutaan yleisesti yhdysviivaksi tai tavuviivaksi, joskus myös väliviivaksi.

Yhdysmerkki-nimeä käytetään muun muassa kielen­huollon ohjeissa, ja selvintä on käyttää sitä. Tavuviiva-nimi on paras varata yhdysmerkin yhteen käyttö­tarkoitukseen ja mer­ki­tyk­seen. Väliviiva-sanaa kannattaa eri­tyi­ses­ti välttää, koska se helposti sekaantuu ajatus­vii­vaan, jota käytetään mm. luku­välien il­mauk­sis­sa (esim. 0–10).

Yhdysmerkkiin voidaan viitata sanalla viiva silloin, kun väärin­käsityksen vaaraa ei ole, esimerkiksi sanottaessa ääneen auton rekisterinumero.

Yhdysmerkki tavuviivana

Yhdysmerkkiä käytetään tavuviivana rivin lopussa osoittamaan, että sana on jaettu eri riveille.

Jos sanan normaalissa kirjoitusasussa on yhdysmerkki ja sana jaetaan sen kohdalta eri riveille, kirjoitetaan rivin loppuun vain yksi yhdysmerkki. Ulkoasusta ei siis näe, onko rivin lopussa oleva yhdysmerkki vain sanan jakamista osoittava tavuviiva vai kuuluuko se itse sanan kirjoitusasuun.

Jäljempänä käsitellään erikseen sitä, millaisista kohdista sanan saa jakaa eri riveille.

Yhdysmerkki yhdyssanoissa

Tavallisimpien virheiden välttäminen

Silmiinpistävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä on yhdysmerkin jättäminen pois sellaisista il­mauk­sis­ta kuin ”7-vuotias”. Jostakin syystä se usein esiintyy teksteissä, joissa tehdään myös vas­tak­kais­suun­tai­nen, yhtä räikeä virhe: selvä sanaliitto, kuten ”7 vuotta”, kir­joi­te­taan­kin yhdys­merk­kiä käyttäen yhdyssanaksi. Ääntämyksen ajatteleminen auttaa muistamaan oikean asun: seitsenvuotias (yhdyssana), seitsemän vuotta (sanaliitto).

Jopa yksinkertaisissa tapauksissa tehdään virheitä myös sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa on lyhenne, vieraskielinen sana tai muu erikoisilmaus. Niihin kuuluu yhdysmerkki, mutta yleisesti käytetään erilaisia vääriä kirjoitusasuja, jopa useita eri tapoja samassa tekstissä.

Perussäännöt

Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä seuraavissa tapauksissa, joista useimpia kuvataan jäljempänä tarkemmin omissa kohdissaan:

• yhdyssanat, jotka sisältävät tunnuksen, lyhenteen, erikoismerkin tms.
  B-luokka
• erisnimen sisältävät yhdyssanat
  Olympus-kamera
• yhdyssanat, joissa alkuosa loppuu samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa
  linja-auto
• yhdyssanat, joiden osa on tulkittava esittämäänsä kielenainesta tarkoittavaksi
  hevonen-sana [= sana hevonen]

  kyllä-vastaus [= vastaus kyllä]

  tu-tavu

  r-äänne
• rinnasteiset yhdyssanat, jos osat ovat muodoltaankin rinnasteiset
  kanttori-urkuri

  suomalais-ruotsalainen

  lipunmyyjä-opas
• yhdyssanat, joissa ainakin toinen osa on sanaliitto
  antaa mennä -periaate ∼ antaa-mennä-periaate
• yhdyssanat, joiden alkuosa on kieltosana ”ei-”
  ei-suomalainen [= muu kuin suomalainen]
• sitaattilainat, joissa yhdysmerkki kuuluu lainanantaja­kielen kirjoitusasuun (jossa usein on vaihtelua, varsinkin englannissa)
  clair-obscur

  hands-free
• jotkin sellaiset sanat, joiden alkuosa on vierasperäinen, usein yksitavuinen etuliite ja jälkiosa suomenkielinen sana
  ex-ministeri [= entinen ministeri]

  bi-mies [arkikieltä, = biseksuaalinen mies]
• sellaiset vierassanan sisältävät yhdyssanat, joissa vierassana on asultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton
  squash-ottelu
• joskus muulloinkin selvyyden vaatiessa, ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.
  tango-ilta [erotukseksi tanko-, tango- tai tanga-sanan muodosta ”tangoilta”]

Eräissä moniosaisissa ilmauksissa on yhdysmerkin tai muiden merkkien käyttö usein ongel­mal­lis­ta. Tätä kuvataan jäljempänä kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Karkea virhe: XYZ tuote

Nykyisin on hyvin tavallista kirjoittaa tuotenimi ja tuotteen laji kuvaileva sana kahdeksi eri sanaksi. Varsinkin teknisten tuotteiden mainonnassa ja esitteissä kirjoitetaan tyyliin ”Intel prosessori”. Tämä on kuitenkin karkea virhe, kuten kohdassa Yhteen vai erikseen? kuvataan.

Ei ”G8 -maat” vaan ”G8-maat”

Yhdysmerkin edelle ei jätetä välilyöntiä, vaikka yhdyssanan alkuosa olisi erisnimi, eri­kois­merk­ki tai muu erikoisilmaus. On siis kirjoitettava ”Canon-kamera”, ei ”Canon -kamera” (eikä tietenkään ”Canon kamera”). Samoin kirjoitetaan välilyönneittä ”DVD-B-verkko”.

Välilyöntiä käytetään yhdysmerkin edellä kuitenkin sanaliiton ja sanan yhdistelmässä.

Sentapaiset virheelliset kirjoitusasut kuin ”DVD-B -verkko” johtunevat paljolti sekaan­tu­mi­ses­ta edellä mainitun laisiin että sa­man­ta­pai­siin ilmauksiin, joissa alkuosa on sanaliitto. Jos kirjoitettaisiin esimerkiksi ”DVD B” (eikä ”DVD-B”), olisi oikea kirjoitusasu ”DVD B -verkko”. Vrt. Kieli-ikkunaan Verraton yhdysviivailija.

Yhdysmerkki taivutuksessa, johdoksissa ja yhdyssanan osissa

Yhdysmerkki säilyy myös sanaa taivutettaessa.

Sen sijaan kun erisnimestä muodostetaan johdos, yhdysmerkkiä ei käytetä.

Kielennimi ”valkovenäjä” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä sen takia, että jälkiosaa ei tulkita erisnimeksi kuten ei kielten nimiä yleensäkään.

Kuitenkin kahden saman vokaalin välissä yhdysmerkki säilyy johdoksissakin. Virallisissa säännöissä tätä ilmeisesti ei sanota, mutta se on vallitseva ja järkevä käytäntö.

Jos yhdysmerkin sisältävä yhdyssana otetaan yhdyssanan osaksi, yhdysmerkki säilyy. Tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Se, tuleeko sanaan yhdysmerkki myös pääyhdysosien väliin, riip­puu sen rakenteesta yleisten sääntöjen mukaisesti. Tässä tosin on jonkin verran hor­jun­taa; ks. kohtaa Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa.

Jos kirjoitetaan ilmaus Liisan-päiväkahvi yhdeksi sanaksi, niin osien Liisan-päivä ja kahvi väliin ei tule yhdysmerkkiä, koska mikään sääntö ei sitä vaadi. Suositellumpi ilmaus on kuitenkin Liisan päivän kahvi. Ks. kohtaa Alkuosana sanaliitto.

Yhdyssana, jonka osana on tunnus tms.

Yhdyssanan osien välissä käytetään yhdysmerkkiä, jos osaa ei ole kirjoitettu kirjaimin sa­na­na, vaan tunnuksella, numerolla, sym­bo­lil­la, koodilla, lyhenteellä tms. Ks. kuitenkin kohtia Yhdys­merk­ki ja lyhenteet ja Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä. Toisaalta sellaisia ra­ken­tei­ta kuin ”hepatiitti A” ei tulkita yhdyssanoiksi (ks. Hepatiitti A vai A-hepatiitti?).

Kielitoimiston ohjepankin sivu Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa lyhenne, numero tms. esittää säännön seuraavasti:

Yhdyssanan osana oleva kirjain, merkki, numero tai lyhenne liitetään yhdyssanan alku- tai loppuosaan yhdysmerkillä

Sanan ”osa” on tässä tulkittava viittaavan ensi­sijai­ses­ti yhdys­sanan rakenne­osiin, komponent­tei­hin. Tämä tarkoittaa, että kirjaimen tms. esiintyminen yhdyssanan sisällä ei aina aiheuta yhdys­merk­kiä kaikkien osien väliin. Jos esimerkiksi yhdyssana ”T-paita” otetaan yhdyssanan alku­osaksi, ei toista yhdysmerkkiä käytetä (ellei jokin muu sääntö vaadi sitä). Toisaalta jos se otetaan jälkiosaksi, yhdysmerkkiä käytetään, koska tällöin kirjainosa ”T” joutuu edeltävän osan viereen. Tätä ei säännöissä suoraan sanota, mutta esimerkiksi asu ”koiraT-paita” olisi ilmeisen mahdoton.

Jos yhdyssanan osana on sulkeissa oleva ilmaus, on yleensä luonnollista tulkita se irralliseksi lisäykseksi, joka ei vaikuta sanan kirjoitusasuun eikä siis vaadi yhdysmerkkiä. Tällaisia il­mauk­sia esiintyy varsinkin kemian nimistössä. Ks. kohtaa Sananosa sulkeissa.

Pelkkä yhdysmerkin esiintyminen yhdyssanan osan sisällä ei aiheuta sitä, että osien väliin kirjoitettaisiin yhdysmerkki. Ks. kuitenkin kohtaa Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Jos kirjoitusmerkki mainitaan yhdyssanassa nimellään, ei yhdys­merk­kiä tarvita.

Tällaisissa tapauksissa voidaan kuitenkin joskus käyttää yhdysmerkkiä, jotta yhdyssana olisi helpompi hahmottaa. Tämä koskee mm. seuraavia virallisia merkkien nimiä.

Yhdysmerkki identtisten vokaalien välissä

Jos yhdyssanan osana oleva sana loppuu samaan vokaaliin, jolla seuraava osa alkaa, kirjoitetaan osien väliin yhdys­merkki.

Tällainen yhdysmerkki saattaa jakaa yhdys­sanan siinä mielessä epäloogisesti, että yhdys­merkki ei erota toisistaan yhdys­sanan pääosia. Ks. Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Tällaisen säännön tarkoitus on helpottaa sanojen hahmottamista ja erityisesti osoittaa, että kyse on eri tavuihin kuuluvista vokaaleista eikä yhdestä pitkästä vokaalista. Vaikka saman­tapainen tarve voi olla silloin, kun kyse on kahdesta eri vokaalista, sääntö ei koske sellaisia tapauksia.

Sääntö ei koske tapausta, jossa osa loppuu samaan konsonanttiin, jolla seuraava osa alkaa.

Jotkin vierasperäiset sanat tulkitaan yhdys­sanoiksi tämän säännön soveltamisen kannalta. Ne alku­perältään vieraan kielen yhdys­sanoja ja alkavat sentapaisella osalla kuin anti tai pre. Ääntämys on suomen kielessä yhdys­sana­tyyppinen: jälki­osan alku­tavulla on sivu­paino, ja vierekkäiset identtiset vokaalit ääntyvät erikseen, eri tavuihin kuuluvina, eivätkä pitkänä vokaalina. Lainan­antaja­kielessä ei yleensä ole yhdys­merkkiä, koska siinä peräkkäiset identtiset vokaalit ääntyvät yleensä erikseen.

Näin ei kuitenkaan menetellä, kun sanan alkuosa on ko, jota seuraa o. Ne kirjoitetaan ilman yhdys­merkkiä ääntämyksestä riippumatta. Tosin Kieli­kellon 4/2023 artikkeli Koope­ra­tii­vi­nen ja anti-inflammatorinen pitää tätä epäloogisena ja mainitsee, että nykyisin esiintyy sellaisia asuja ko-operatiivinen. Tällä ei kuitenkaan tarkoitettane normin muuttamista.

Yhdysmerkki sitaattilainoissa

Yhdysmerkkiä käytetään usein sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat kokonaisuudessaan sitaattilainoja. Niissä on kuitenkin paljon horjuntaa. Jopa Kieli­toimiston sana­kirjassa esitetään esimerkiksi vaihto­ehtoisina taxfree ja tax-free; lisäksi esiintyy usein tax free.

Englannin kielessä verbin ja adverbin yhdistelmä kirjoitetaan erilleen, kun ilmausta kokonaisuudessaan käytetään verbin tavoin, esimerkiksi to drive in ’ajaa sisään’. Englannin verbejä ei käytetä suomessa sitaatti­lainoina; sen sijaan esiintyy englannin verbeistä muodostettuja suomeen mukautettuja verbejä, kuten putata (verbistä put).

Vastaava koskee esimerkiksi adjektiivin ja substantiivin yhdistelmiä. Esimerkiksi second hand tarkoittaa sanan­mukaisesti toista kättä, mutta secondhand käytettyä tai toisen omistuksessa ollutta.

Mainitun­laiset yhdistelmät kirjoitetaan yleensä yhdys­merkillisenä yhdys­sanana, yhteen, kun niitä käytetään substantiivin tavoin, esimerkiksi a drive-in ’paikka, jossa voi käydä nousematta autosta’, tai adjektiivin tavoin, esimerkiksi drive-in theatre (’autoteatteri’, siis ’teatteri, johon ajetaan sisään autolla’). Jotkin yhdistelmät ovat kuitenkin vakiintuneet suoraan yhteen kirjoitettaviksi, kuten comeback ’paluu’.

Tällaiset ilmaukset on paras kirjoittaa alku­perä­kielen mukaisessa asussa, kuten sitaatti­lainat yleensäkin. Englannin sanojen kirjoitus­asun voi tarkistaa esimerkiksi Merriam-Websteristä tai Lexicosta. Niiden mukaisia asuja ovat muun muassa seuraavat:

Yhdysmerkin käyttö on erityisen tavallista silloin, kun vierasperäinen ilmaisu koostuu saman sanan tai tavun toistamisesta.

Kun yhdysmerkin sisältävä sitaatti­laina esiintyy yhdys­sanan osana, on selvintä erottaa se toisesta osasta yhdys­merkillä, vaikka mikään normi ei tätä vaadikaan.

Yhdyssana, jonka osana on erisnimi

Jos yhdyssanan osista ainakin toinen on erisnimi (ja kirjoitetaan siis versaalialkuisena), käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Kuitenkin monissa vakiintuneissa ilmauksissa käsitellään alkuosaa yleis­nimen tavoin, jolloin se kirjoitetaan gemena-alkuisena. Tällöin ei yhdysmerkkiä käytetä, ellei jokin muu sääntö sitä vaadi.

Edellä mainittujen tapausten kuvauksissa saatetaan puhua erisnimiluonteen hämärtymisestä. Sellaisesta onkin kyse esimerkiksi sanassa ”dieselmoottori”, mutta ei niinkään sanassa ”ranskanleipä”. Sen alkuosa kyllä ymmärretään Ranskaan viittaavaksi, mutta yhdyssana on muuttunut merkitykseltään yleiseksi ja tavalliseksi yleiskielen sanaksi. Sen alkuosa viittaa vain väljästi alkuperään.

Toisaalta genetiivissä oleva erisnimimäärite voidaan usein tulkita eril­lisek­si sanaksi eikä yhdyssanan osaksi. Silloin ei tietenkään käytetä yhdysmerkkiä, vaan sanojen välissä on väli­lyönti. Kun erisnimi määrittää toista sanaa, on viisikin vaihto­ehtoa, joista tosin yleensä tulee kussakin ilmauksessa kyseeseen vain yksi tai kaksi: erisnimi erillisenä sanana gene­tii­vis­sä, erisnimi yhdyssanan alkuosana genetiivissä tai nominatiivissa sekä yleisnimen tavoin käy­tet­ty erisnimi sana genetiivissä tai nominatiivissa. Ks. myös kohtaa Erisnimi­alkuiset ilmaisut.

Sen sijaan esimerkiksi ”Caesarsalaatti” on virheellinen sekamuoto. Jos alkuosa (henkilön­nimi) kirjoitetaan versaalialkuisena, tarvitaan yhdysmerkki. Jos sitä taas käsitellään yleis­nimen tavoin, ei yhdysmerkkiä käytetä, ja koko sanakin kirjoitetaan gemena-alkuisena, koska ruokalajien nimet tulkitaan yleisnimiksi, ei erisnimiksi.

Ilman yhdysmerkkiä kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan useimmat paikannimet (maan­tieteel­li­set nimet). Kuitenkin erään määrite­osat erotetaan yhdys­merkillä. Poikkeuksia on myös muun muassa rakennusten nimissä. Ks. kohtaa Paikan­nimien erityiskysymyksiä.

Kielenhuollon ohjeissa ei käsitellä tapausta, jossa yhdys­sanan osana on yhdys­sana, joka sisältää yhdysmerkin.

Jos yhdys­merkin käyttö johtuu muusta syystä kuin eris­nimestä (kuten sanassa raja-arvo), se ei aiheuta toisen yhdys­merkin lisäämistä (vaan kirjoitetaan esimerkiksi raja-arvolause).

Ongelmia syntyy, jos eris­nimen sisältävä yhdys­sana, kuten Muumi-muki, liitetään yhdys­sanaksi, jonka toinen osa on yleis­nimi. Jos yleis­nimi tulee alku­osaksi, sen erottaminen toisesta osasta yhdys­merkillä tuntuu välttämättömältä, vaikka tästä ei siis ole esitetty sääntöä.

Jos taas yleis­nimi on jälkimmäisenä osana, ei yhdys­merkki vaikuta välttämättömältä. Toisaalta yhdys­merkin käyttö on yleisesti sallittua selvyys­syistä, ja tässä se voi auttaa hahmottamaan sanan rakenteen oikein. (Seuraavassa esimerkissä Muumi määrittää sanaa muki, ei sanaa mukikokoelma.

Usein on parempi ilmaista asia toisin, esimerkiksi käyttämällä sana­liiton sijasta yhdys­sanaa.

Sukunimien yhdistelmät

Yhdysnimessä eli sukunimessä, joka on muodostettu yhdistämällä kahdesta nimestä, käy­te­tään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ero on olennainen, koska ajatusviivaa käy­te­tään eräissä nimimerkinnöissä eri henkilöiden sukunimien välissä.

Nimilaki ei, outoa kyllä, säädellyt tällaisten nimien kirjoitusasua, vaan puhui vain entisen suku­nimen käytöstä puolisoiden yhteisen sukunimen edellä. Tiukasti tulkiten kyseessä ei siis ole yhdysnimi, vaan kahden nimen käyttö yhdessä. Myös ääntämys on tämän mukainen: nimet ääntyvät kahtena sanana, joista kummankin alku­tavu on pää­painol­li­nen. Varsin va­kiin­tu­nut käytäntö kuitenkin on, että nimet kirjoitetaan niin, että niiden välissä on yhdysmerkki (ilman välilyöntejä).

Vuoden 2019 alusta alkaen nimilain tilalla on Etu- ja sukunimilaki, jossa kirjoitus­asu on säädelty seuraavasti (5. §:ssä):

Kahdesta eri sukunimestä, joiden käyttämiseen henkilöllä on tässä laissa säädetty oikeus, voidaan muodostaa sukunimiyhdistelmä. – – Sukunimet yhdistetään yhdys­merkillä tai kirjoitetaan erilleen. Sukunimien järjestys ja yhdysmerkin käyttö on valittava yhdistelmää muodostettaessa.

Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yhdistelmät, joissa toinen nimistä on kaksisanainen, esi­mer­kik­si ”von Schultz”. Jos yhdistelmä tulkitaan yhdyssanaksi, olisi sanaliiton ja sanan yh­dis­tel­mää koskevien yleisten sääntöjen mukaan kirjoitettava esimerkiksi ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen” ja ”von Schultz- de Broglie”. Tällainen vaikuttaa monista oudoilta, ja niinpä on ryhdytty käyttämään asuja, joissa ei ole välilyöntiä yhdysmerkin edellä eikä jäl­jes­sä, esimerkiksi ”Virtanen-von Schultz”, ”von Schultz-Virtanen”. Nämäkään eivät kui­ten­kaan näytä hyviltä.

Kielikellossa 2/2006 esitetyn kannan mukaan sovelletaan edellä mainittuja yleisiä sään­tö­jä, ja esimerkkeinä ovat ”Virtanen- von Schultz”,​ ”von Schultz -Virtanen”. Kuitenkin lehden nume­ros­sa 3/2006 esitetään painovirheiden oikaisujen yms. jou­kos­sa tähän ”korjaus”, ja lehden verkko­versiossa numeron 2/2006 sisältö on muutettu tämän mukaiseksi (kohdassa Rinnasteisten osien välissä):

Kaksoissukunimissä yhdyssana kirjoitetaan kuitenkin vakiintuneen käytännön mu­kaan ilman välilyöntejä, vaikka jompikumpi sukunimistä koostuisi erikseen kir­joi­tet­ta­vis­ta osista.

Tämä merkitsisi seuraavanlaisia nimiasuja, jotka esiintyvätkin Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaas­sa esimerkkeinä:

Saman periaatteen mukaan olisi ilmeisesti kirjoitettava myös esimerkiksi von Schultz-van der Vaart.

Todellisuudessa mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Tapaukset ovat harvinaisia, ja kirjoitusasu vaihtelee.

Parasta olisi ehkä muuttaa kirjoitustapaa niin, että tällaisissa tapauksissa sukunimet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman yhdysmerkkiä, toki sananväli jättäen, esimerkiksi ”Virtanen von Schultz” ja ”von Schultz Virtanen”. Tällainen on Ruotsissa käytäntönä, joskin siellä ni­mien yhdistelmää (esimerkiksi Höök Enhagen) pidetään periaatteessa sellaisena, että jäl­kim­mäi­nen nimi on sukunimi ja edellinen eräänlainen lisänimi (mellannamn) etunimien ja suku­nimen välissä. Nykyisin menettely on Suomessakin mahdollinen, mutta siitä on asian­omaisen päätettävä, kun ottaa nimi­yhdistelmän käyttöön.

Yhdysmerkki esiintyy myös eräissä yhdyssanamuotoisissa nimissä, etenkin sellaisissa, joissa alkuosa on ”Ala-” tai ”Ylä-”. Ulkonaisesti tällainen yhdysmerkki ei eroa nimien välissä käytettävästä. Jos tällainen nimi yhdistetään toiseen sukunimeen, syntyy yhdistelmä, jossa yhdysmerkki esiintyy kahdessa eri merkityksessä, esimerkiksi ”Mäki-Anttila-Virtanen”. Suomessa ei ole käytössä kolmen sukunimen yhdistelmiä, joten kuvitteellisesta esi­merk­ki­nimes­tä voi päätellä, että se on nimien ”Mäki-Anttila” ja ”Virtanen” yhdistelmä.

Jos sukunimien yhdistelmä on muodostunut yrityksen nimeksi, tavaramerkiksi tms., lienee yleensä parasta käsitellä sitä erisnimenä, joka kirjoitetaan vakiintuneessa asussa. Tällöin asu usein poikkeaa siitä, miten sukunimien yhdistelmä suomessa muodostettaisiin. Englannissa nimien välissä on usein yhdysmerkki. Ei siis tarvitse ryhtyä selvittämään, mihin esimerkiksi nimi Merriam-Webster perustuu, vaan sen voi kirjoittaa englannin mukaisesti. (Tämä nimi johtuu Noah Websteristä ja Merriamin veljeksistä eli se oli alkujaan Merriamien ja Websterin sanakirja, joten suomen kielen kannalta olisi johdonmukaisempaa käyttää ajatusviivaa, Merriam–Webster. Kirjan nimi on kuitenkin Merriam-Webster.)

Muut yhdistelmänimet

Usein on tulkinnanvaraista, tulisiko nimien yhdistelmissä käyttää yhdysmerkkiä vai ajatus­viivaa. Sukunimien yhdistelmiin on yhdysmerkki vakiintunut, kuten edellä mainittiin. Yleisesti voidaan sanoa, että jos kahden nimen yhdistelmä on jonkin kohteen nimitys, käytetään vä­lis­sä yhdysmerkkiä. Jos taas kumpikin nimi tarkoittaa omaa kohdettaan ja ne ovat jonkin sanan rinnakkaisia määritteitä tai ilmaisevat osapuoli, käytetään ajatus­viivaa; tästä tarkemmin kohdassa Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa.

Kaksiosaiset yhdistettyjen valtioiden nimet ovat etenkin entisistä unionivaltioista pu­hut­taes­sa yleensä yhdysmerkillisiä, kuten ”Itävalta-Unkari” ja ”Brandenburg-Preussi”. Sama koskee sel­lai­sia historiallisia alueennimiä kuin Schleswig-Holstein ja Elsass-Lothringen. Toisaalta ny­kyi­sin valtioiden moniosaisina niminä on ruvettu käyttämään yleensä ja-sanalla muo­dos­tet­tua sanaliittoa, esimerkiksi ”Trininad ja Tobago”, vaikka ne aiheuttavatkin taivutus­ongel­mia. Historiallisena nimityksenä esiintyy mm. 1900-luvun alun tilanteesta pu­hut­taes­sa alueen nimi ”Serbia-Montenegro”, mutta vuosina 1992–2006 valtion nimenä käy­tet­täes­sä se oli muodossa ”Serbia ja Montenegro”.

Oppilaitosten nimissä, joissa mainitaan kaksi paikkakuntaa, on yhdysmerkki yleinen. Niissä yleensä vieläpä jätetään ensimmäinen nimi taivuttamatta, esim. ”Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu”, ikään kuin sijaintipaikka olisi nimeltään ”Kemi-Tornio”.

Yritysten toimipisteiden nimissä on usein määritteinä kaksi eris­nimeä, kuten kaupungin nimi ja kaupungin­osan nimi. Niissä käytetään yleisesti yhdys­merkkiä eikä ajatus­viivaa, esimerkiksi ”Helsinki-Munkkivuoren konttori”, ja Kielenhuollon käsikirjassa jopa otetaan kantaa sellaisen asun puolesta. Yleisten sääntöjen mukaista olisi käyttää ajatus­viivaa, ja ehkä kielellisesti oikein asu olisi sanaliitto, kuten ”Helsingin Munkkivuoren konttori”. Jos yritys itse käyttää jotain asua johdon­mukaisesti, on kuitenkin muidenkin syytä käyttää. Käytännössä esimerkiksi konttoriin viitataan usein lyhyemmin nimellä ”Helsinki-Munkkivuori” tai ”Helsinki Munkkivuori”, eikä aina ole selvää, mikä asu on virallinen.

Erityisesti lentoasemien nimiin on vakiintunut yhdys­merkillinen asu, jossa ensimmäisenä on kaupunki, jota asema lähinnä palvelee, ja toisena paikka­kunta, jossa asema sijaitsee, esimerkiksi ”Helsinki-Vantaan lentoasema”, josta usein käytetään lyhyempää muotoa ”Helsinki-Vantaa”. Ilmaisu on epälooginen, mutta kielitoimiston hy­väk­sy­mä. Asu johtuu kansainvälisestä käytännöstä lentoasemien nimeämisessä, esimerkiksi Stockholm-Arlanda, Paris-Orly). Suomen kielen mukaista olisi ollut kirjoittaa ”Helsingin–Vantaan lento­asema”.

Finavian lentoasemien luettelossa mainituista nimistä Tampere-Pirkkala on edellä ku­vat­tua tyyppiä. Sen sijaan Kemi-Tornio ja Kokkola-Pietarsaari viittaavat kahteen kaupunkiin, joita lento­asema palvelee

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi voidaan tulkita sellaisetkin, joissa jokin kohde nimetään kah­del­la eri nimellä, esimerkiksi eri aikoina käytetyllä, kuten ”maalaisliitto-keskusta­puolue”. Epä­sel­vem­pi on ”Neuvostoliitto-Venäjä”. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, koska esimerkiksi unioni­valtion nimityksessä ”Itävalta-Unkari” osien suhde on aivan toinen. Jopa sinänsä tyy­li­tön ja moni­mielinen vinoviivan käyttö (”Neuvostoliitto/Venäjä”) saattaa olla selvempää kuin yhdys­mer­kin käyttö.

Eräät kuntien nimet ovat rinnasteisia yhdyssanoja, koska kunta on muodostettu yh­dis­tä­mäl­lä kaksi kuntaa. Tällaisia on joitakin ulkomaisiakin kaupunkien nimiä.

Jos toinen nimistä on sanaliitto, käytetään sellaista erikoista kirjoitus­asua kuin Tel Aviv-Jaffa.

Yhdistetty etunimi kirjoitetaan joskus suoraan yhteen, esim. ”Annamaija”. Tällainen asu saattaa olla myös asianomaisen virallinen, väestörekisteriin merkitty nimi. Asiatyylissä on luonnollisestikin pyrittävä käyttämään sitä kirjoitusasua, jossa nimi on virallisesti re­kis­te­röity.

Rinnasteiset yhdyssanat

Jos yhdyssanan alkuosa ei ole loppuosan määrite, vaan osat ovat rinnasteiset, käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Tällainen rinnasteinen yhdyssana lausutaan yleensä kahtena sanana: kummankin osan alkutavulla on pääpaino, ikään kuin kirjoitettaisiin esimerkiksi ”parturi kampaaja”. Kun tällainen sana on yksiköllisenä määritteenä, se voitaisiin usein korvata kahdella sanalla, joita yhdistää pilkku tai ja-sana, esimerkiksi ”laulaja ja lauluntekijä”.

Rinnasteisia yhdyssanoja koskevat kirjoitussäännöt ovat osittain hyvin tulkinnanvaraisia. Kielikellossa 3/1998 esitetyt säännöt sanovat:

Jotkin yhdyssanat ovat rinnasteisia sisällöltään, mutta eivät muodoltaan. Tällöin osien välissä ei käytetä yhdysmerkkiä: afroaasialainen, indoeurooppalainen, sosioekonominen. Sen sijaan muodoltaankin rinnasteisia ovat afrikkalais-aasia­lai­nen, intialais-eurooppalainen ja sosiaalis-taloudellinen, joten niissä tarvitaan yhdysmerkki.

On epäselvää, mitä muodon rinnasteisuudella tarkoitetaan, ja Kielikellon 2/2006 ohjeissa se­li­tys­tä on vieläpä supistettu. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa taas sanotaan: ”Jos mer­ki­tyk­sel­tään rinnasteiset osat ovat erimuotoisia, yhdysmerkkiä ei käytetä.” Ilmeisesti vaa­di­taan, että yhdysosissa on samanlainen pääte, sikäli kuin jommassakummassa on jokin joh­to­pää­te. Tosin esimerkiksi sanassa ”afrikkalais-aasialainen” esiintyy pääte ”-lainen” alku­osas­sa eri muodossa kuin loppuosassa, nimittäin erityisessä yhdyssanamuodossa.

Lienee tulkittava niin, että jos merkitykseltään rinnasteinen yhdyssana on alkuosaansa myöten lainaa, sen osien ei katsota olevan muodoltaan rinnasteisia. Tällöin siis ei käytetä yhdysmerkkiä. Alkuosa on usein o-loppuinen.

Yhdysmerkillisenä kirjoitetaan myös sellaiset sanat kuin ”talonmies-siivooja”. Niissä on kyse selvästä merkitysten rinnasteisuudesta: ammattiin tai tehtävään kuuluu kaksi asiaa. Muodon rinnasteisuus on usein tulkinnanvaraista, koska toisessa osassa saattaa olla johdinaines (kuten ”‑ja”), jota toisessa ei ole. Vinoviivan käyttö (näyttelijä/ohjaaja) on tällaisissa tapauk­sis­sa selvä virhe ja voi johtaa harhaan, koska vino­viivan perusmerkitys on ’tai’.

Usein tällaiset rinnasteiset ilmaukset voitaisiin esittää myös ja-sanaa käyttäen: ”näyttelijä ja ohjaaja”. Sellaista kuitenkin usein vältetään, koska pelätään väärinkäsitystä: jois­sa­kin ti­lan­teis­sa olisi tulkinnanvaraista, tarkoitetaanko yhtä vai kahta ihmistä.

Ammattinimike ”levyseppä-hitsaaja” on rakenteeltaan rinnasteinen, mutta on taval­li­sem­paa kirjoittaa se ilman yhdysmerkkiä: ”levyseppähitsaaja”. Tätä asua voi myös pitää viral­li­se­na, koska sitä käytetään myös Opetushallituksen teksteissä, jotka määrittelevät kyseisen tutkinnon.

Yhdyssanan osien merkitysten rinnasteisuus voi tarkoittaa eri asioita. Usein rinnasteisuus siis vastaa ja-sanaa, mutta tällekin on eri tulkintoja. Esimerkiksi ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” tarkoittaa tyypillisesti samaa kuin ”taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset”, joka taas tarkoittaa tavallisesti samaa kuin ”taloudelliset kysymykset ja sosiaaliset kysymykset”. Rinnasteisella yhdyssanalla kuitenkin pyritään toisaalta tiivistämään sanontaa, toisaalta luomaan mielikuvaa siitä, että asiat liittyvät toisiinsa. Saatetaan ajatella, että ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” ovat kysymyksiä, joista kukin on samalla sekä talou­del­li­nen että sosiaalinen. Toisaalta esimerkiksi ”jääkaappi-pakastin” tarkoittaa laitetta, joka koostuu jää­kaa­pis­ta ja pakastimesta.

Sellaisissa ilmauksissa kuin ”nouseva-laskeva sävelkulku” tarkoitetaan sävel­kulkua, joka on sekä nouseva että laskeva, mutta siinä mielessä, että se on ensin nouseva ja sitten laskeva.

Rinnasteiset yhdyssanat kirjoitetaan käytännössä usein ilman yhdys­merkkiä. Osittain tällaiset tapaukset voidaan tulkita vakiintuneeksi käytännöksi niin, että yhdys­merkittömyys on nor­mien mukaista. Muun muassa seuraavia sanoja ei käsitellä rinnakkaisina oikein­kirjoi­tuk­sen kannalta:

Täysin vakiintunut on myös sana ”lammaskaali”. Kirjoitus­asua voi puolustella sillä, että tämä yhdys­sana ei oikeastaan ole rinnasteinen, vaan mer­ki­tys on pikemminkin ’lammasta sisältävä kaali­ruoka’.

Uudempi tapaus on ”kuulokemikrofoni”, joka tarkoittaa kuulokkeiden ja mikrofonin yhdistelmää. Sitä ei pidetä rinnasteisena yhdys­sanana, vaikka sen toisenlainen tulkinta (mikrofoni, johon liittyy kuulokkeet) on hiukan teennäinen.

Sellaiset tapaukset kuin ”mustavalkea” käsitellään nykyisin säännössä värien nimistä muo­dos­tet­tui­na yhdys­sanoina, jotka kirjoitetaan yleensä kokonaan yhteen. Niiden lisäksi on siis muita tapauksia, joissa merkitys on enemmän tai vähemmän selvästi rinnakkainen, mutta yhdysmerkkiä ei silti käytetä.

K. Cannelinin Kieliopas: ohjeita suomenkielen käyttäjille. 1, Äänne- ja sanaoppi (1. painos v. 1916) valottaa yhdysmerkin käyttöä seuraavasti (lainaus on 3. painoksesta, kohdasta 110):

Yhdysmerkkiä suositellaan käytettäväksi rinnastetussa (kopulatiivisessa) yhdis­tyk­ses­sä:

a) molempien yhdysosien ollessa erisnimiä: Elsass-Lothringi — Itävalta-Unkari y. m.

b) edellisen yhdysosan ollessa typistynyt: jumal-ihminen — kansallis-isänmaallinen — ranskalais-suomalainen

c) muita tapauksia: kääntäjä-mukailija — suolaa-leipää — tohtori-insinööri — urkuri-lukkari y. m.

Kirja esittää myös seuraavan huomautuksen, joka sisältää poikkeuksia esitettyihin sääntöihin:

kuuromykkä (< kuuro ja mykkä) — lukukirjoitustapa (luku- ja kirjoitustapa) — maailma (< maa ja ilma) — punakeltainen (< puna ja keltainen) — sinivalkoinen (< sini ja valkoinen) — voileipä (voi ja leipä)

Tämä vanha säännöstö siis kuvaa yhdysmerkillisyyden vain joitakin erikoistapauksia koskevaksi. Se selittää, että huomautuksessa mainitut poikkeukset ”ovat tosin nekin rinnastusyhdistyksiä, mutta kun niissä vain edellinen osa — samoin kuin muissakin yhdysperäisissä — on pääkorollinen, kirjoitetaan ne väliviivattomina”. Tämän perusteella voidaan muotoilla seuraava ohje, joka nykyistä virallista säännöstöä paremmin kuvaa vallitsevan tilanteen ja auttaa kielenkäyttäjää:

Mainitunlainen painotus määräytyy melko monimutkaisella tavalla, jota on vaikea kuvata täsmällisesti. Siihen vaikuttaa se, koetaanko yhdyssanan osat samanlaisiksi ja rinnasteisiksi, mutta myös se, missä määrin yhdyssana on kiteytynyt nimitys, jota ei enää hahmoteta eri osista koostuvaksi (kuten voileipä).

Yleisesti tulkitaan rinnasteiseksi myös sana ”evankelis-luterilainen”, vaikka kielen­huollon suositus onkin yhdysmerkittömyys, kuten normiristiriitojen kuvauksessa selostettiin. Käytännössä ongelma voidaan yleensä kiertää käyttämällä vain sanaa ”luterilainen”, joka tarkoittaa samaa.

Toi­saal­ta sanaa ”roomalaiskatolinen” ei tulkita rinnasteiseksi, vaan siinä alkuosa on tar­ken­ta­va mää­ri­te; vrt. sanaan ”kreikkalaiskatolinen”. Normaalissa asia­tyylissä näitä sanoja ei tarvita, vaan niiden tilalla käytetään sanoja ”katolinen” ja ”ortodoksi(nen)”.

Yhdysmerkin käyttö rinnasteisissa yhdyssanoissa on tarkoitettu helpottamaan yhdys­sanan ymmärtämistä rinnasteiseksi. Tosin tämä ei useinkaan toimi, koska yhdys­merkkiä käytetään muissakin yhdyssanoissa kuin rinnasteisissa ja koska yhdys­merkkiä toisaalta ei käytetä kaikissa sellaisissa yhdys­sanoissa, jotka ovat loogisesti ottaen rinnasteisia.

Vain harvoissa tapauksissa yhdysmerkin käyttö vaikuttaa siihen, miten yhdyssana on tulkittava. Seuraava esimerkki on lähinnä keinotekoinen:

Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa

Yhdyssana voi olla moniosainen kahdella tavalla:

• Yhdyssanassa voi olla kolme tai useampia keskenään rinnasteisia osia. Tällöin käytetään yhdysmerkkiä kaikkien osien välissä.
  suomalais-ruotsalais-norjalainen yhtiö
• Yhdyssanan osana voi olla yhdyssana. Tällainen monitasoinen (hierarkkinen) yhdyssana kirjoitetaan periaatteessa siten, että kullakin tasolla sovelletaan yleisiä yhdyssanojen kirjoitussääntöjä.
  linja-autoasema [osina linja-auto ja asema]

  pää-äänenkannattaja [osina pää ja äänenkannattaja]

Yhdyssanaan ei siis tule sen pääosien (kuten linja-auto ja asema) väliin yhdysmerkkiä vain sillä perusteella, että osista jompikumpi sisältää yhdysmerkin. Usein toinen yhdysmerkki kuitenkin selventäisi sanan rakennetta. Vrt. kohtiin Rinnasteiset määriteosat ja Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Käytännössä säännöissä kuitenkin tarkoitetaan, että kahta yhdysmerkkiä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin ”digi-tv-sovitin”. Sen voidaan ajatella jäsentyvän osiin ”digi-tv” ja ”sovitin”, joista ensimmäiseen kuuluu yhdysmerkki. Myös näiden pääosien rajalla käytetään yhdysmerkkiä. Tämä on ilmaistu Kielikellossa 2/2006 seuraavasti (kohdassa Yhdysmerkki): ”Yhdyssanan osana oleva lyhenne erotetaan yhdysmerkillä. Tavallisesti lyhenne on yhdys­sanan alkuosana, mutta se voi olla myös yhdyssanan keskellä tai lopussa.” Keskellä oleva lyhenne on tarkkaan ottaen yhdyssanan osan osa.

Horjuvuutta on sellaisissa tapauksissa, joissa yhdyssanan alkuosana on yhdyssana, joka kuuluu yhdysmerkki sillä perusteella, että se sisältää tunnuksen, lyhenteen tms. Tällöin saa­te­taan yhdysmerkki kirjoittaa myös koko yhdyssanan pääosien väliin, vaikka mikään ylei­nen sääntö ei tällaista vaadi, esimerkiksi ”g-molli-balladi”. Tätä voi­daan pe­rus­tel­la hah­mo­tet­ta­vuu­del­la: yhdyssanan osat ovat ”g-molli” ja ”balladi”, eivät ”g” ja ”molliballadi”. Varmemmin oikea on kuitenkin kirjoitusasu, joka sisältää vain yleisten sään­tö­jen mukaisen yhdysmerkin. Suo­men kielen perus­sana­kir­ja mainitsee kuitenkin vaihtoehdot a-mollivalssi ja a-molli-valssi (s.v. molli); Kieli­toimiston sana­kirjassa esimerkki on muutettu muotoon valssi a-mollissa, jossa siis on kielen­huollon aiemmin vieroksuma paikallis­sija-attribuutti.

Vastaavasti kirjoitetaan esimerkiksi ”A-osakesarja” siitä riippumatta, ajatellaanko sen koos­tu­van osista ”A” ja ”A-osakesarja” vai osista ”A-osake” ja ”sarja”.

Värien nimistä muodostetut yhdyssanat

Edellä mainituissa Kielikellon ohjeissa sanotaan värien nimistä hiukan sekavasti:

Monet kaksiosaiset värinnimet ovat rinnasteisia vain sisällöltään, esimerkiksi punakeltainen, sinivalkoinen. Tällä tavoin kirjoitetut värinnimet eivät tosin aina ole selviä: esimerkiksi punakeltainen voi olla joko punainen ja keltainen tai oranssi, ja sinipunainen voi olla sininen ja punainen tai liila. Moniosaisissa väriennimissä käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, esimerkiksi musta-puna-ruskea.

Kuitenkin sanan ”mustavalkea” osat samanmuotoisia (päätteettömiä perus­sa­no­ja), mutta se kirjoitetaan (mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan) ilman yhdysmerkkiä. Värien ja vä­ri­tys­ten nimityksiä siis ilmeisesti käsitellään ikään kuin ne eivät olisi rinnasteisia yhdys­sa­no­ja, paitsi jos osia on vähintään kolme. Tähän vaikuttanee se, että ääntämys on yksi­huip­pui­nen (pää­pai­no vain alkutavulla). Kielikellon 2/2006 ohjeissa selitetään, että ”punakeltainen” ja ”sinivalkoinen” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska osat eivät ole muodoltaan rin­nas­tei­set, ja jatketaan, että ”tämän mallin mukaan” kirjoitetaan myös ”mustavalkoinen”, ”mustavalkoruutuinen” ja ”mustavalkovalokuva”.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ei esitetä aiheesta yleisiä sääntöjä. Siinä vain sa­no­taan: ”Moniosaisten väriyhdistelmien ja -sävyjen nimitykset ovat suurelta osin va­kiin­tu­neet viivattomiksi yhdyssanoiksi.” (Esimerkeistä ilmenee, että ”moniosainen” tar­koit­taa tässä myös ja ensisijaisesti kaksiosaista.)

Kielitoimiston sanakirjassa on asu ”puna-vihersokeus”, joka merkitsee sellaista tulkintaa, että yhdysosat ”puna” ja ”viher” ovat samanmuotoiset. Kielikellossa 2/2006 tämä esitetään jopa (ainoana) esi­merk­ki­nä tapauksesta, jossa ”värinnimitykset ovat selvästi rinnasteiset sekä muodoltaan että mer­ki­tyk­sel­tään”. Tosin käytännössä muodot ”punavihersokeus” ja ”punavihervärisokeus” ovat tavallisempia kuin yhdysmerkilliset – vaikka Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas väit­tää­kin, että ”puna-vihersokeus” on vakiintunut termi.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas luo asiaan lisää hämmennystä seuraavasti:

Silloin kun puhe on selvästi eri värien yhdistelmistä, nimityksissä voi käyttää myös yhdysmerkkiä:

kelta-musta ∼ keltamusta peliasu
beige-musta-vihreä ∼ beigemustavihreä takki

Esimerkiksi sana ”punakeltainen” on kaksitulkintainen: se voi tarkoittaa punaisen ja keltaisen välillä olevaa väriä, oranssia, mutta myös sellaista, mistä osa on punainen ja osa keltainen. Vastaava koskee sanaa ”sinipunainen”. Edellä lainattu kielitoimiston kanta merkitsee, ettei selvää eroa voi normien mukaan tehdä yhdysmerkin käytölläkään. On siis parempi käyttää yksiselitteisiä vaihtoehtoja:

Useimmiten nimitystä ei voi tulkita välimuotoväriksi, joten sellaiset sanat kuin ”sinikeltainen” ovat merkitykseltään ongelmattomia, olipa niissä yhdysmerkki tai ei.

Rinnasteiset määriteosat

Jos yhdyssanalla on useita määriteosia, jotka ovat keskenään rinnasteisia, käytetään niiden välissä yhdysmerkkiä. Sääntöjen mukaan ei tällöin käytetä yhdysmerkkiä määriteosien ja jälkiosan välissä (paitsi jos siihen kuuluu yhdysmerkki jonkin erityisen säännön takia). Tämä jakaa sanan monien mielestä epäloogisella tavalla.

Keskenään rinnasteisia määriteosia on joskus enemmän kuin kaksi.

Käytännössä muun muassa ruokien nimistä jätetään yhdys­merkit usein pois. Esimerkiksi yhdys­merkitön ”lihamakaronilaatikko” on yleisempi kuin oikea asu. Suhde on vielä selvempi sanan ”lihaperunasoselaatikko” osalta.

Mainittu sääntö johtaa aika ongelmallisiin asuihin. Esimerkiksi ”äiti-lapsikerho” hah­mot­tuu ikään kuin osat olisivat ”äiti” ja ”lapsikerho” eivätkä ”äiti-lapsi” ja ”kerho”. Viral­li­set sään­nöt ovat aika ehdottomat, mutta selkeämpää kirjoitusasua ”äiti-lapsi-kerho” voisi pe­rus­tel­la seuraavassa kohdassa mainittavalla poikkeuksella.

Tähän sanatyyppiin kuuluvat yhden tulkinnan mukaan myös sellaiset sanat kuin ”hinta-laatusuhde”. Muista näkemyksistä ks. kohtaa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Ks. myös kohtaa Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana.

Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä

Yleisissä säännöissä kuvattujen tapausten lisäksi yhdysmerkkiä voidaan käyttää, jos selvyys vaatii. Kielikellon 3/1998 yhdysmerkkiohjeissa sanotaan: ”Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös muissa yhdyssanoissa, jos ne muuten hahmottuvat vaikeasti tai ovat kaksitulkintaisia; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielikellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeet sanovat olen­nai­ses­ti saman: ”Yhdysmerkkiä voi tar­peen mukaan käyttää hahmottamisen hel­pot­ta­mi­sek­si tai kaksi­tulkintaisuuden vält­tä­mi­sek­si kaiken­laisissa yhdyssanoissa; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas taas esittää erisävyisesti (huomaa joskus-sana): ”Selvyyden vuoksi yhdys­merk­kiä voi joskus käyttää muunkinlaisissa yhdys­sanoissa, varsinkin kun jälkiosa alkaa vo­kaa­lil­la.” (Kieli­toimiston ohje­pankin KOP:n yhdys­merkki­ohjeissa asia esitetään sivu­huomautuksena sivulla Yhdys­merkki yhdys­sanassa, jossa osien rajalla samat vokaalit: linja-auto.) Ohjeissa esitetään seuraavat esimerkit:

Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! mainitaan myös esimerkki ”maali-ero”, ilmeisesti ajatuksena, että ”maaliero” voisi jäsentyä myös ”maa-liero”. Tämä on kuitenkin ehkä tarkoitettu vain hauskaksi huomautukseksi.

Ohjeita kirjoitettaessa on ajateltu suhteellisen ahtaasti sellaisia ta­pauk­sia, joissa olisi muutoin vaikea hahmottaa, missä yhdysosien raja on, tai ylipäänsä huo­ma­ta sana yhdys­sanak­si. Sääntöjen sana­muodot antavat kuitenkin oikeuden käyttää yhdys­merk­kiä laajasti. Ilmaus ”hahmottuvat vaikeasti” sopii hyvin moniin yhdys­sanoihin.

Yhdysmerkin tällaisen käytön käsittelyä kielen­huollon ohjeissa varhaisempina aikoina kuvailee verkko­sivun Suomen kielen normien muutoksia kohta Yhdysmerkin käyttö selvyyden vuoksi.

Erityisesti yhdysmerkkiä käytetään, jos yhdyssanan osa on kirjoitusasultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton vierasperäinen sana. Tämä on erikoistapaus edellä kuvatusta yleisestä säännöstä: yhdysmerkkiä voidaan käyttää sanan rakenteen sel­ven­tä­miseen.

Pelkkä sanan osan vierasperäisyys ei vaadi yhdysmerkkiä. Jos lainasana on yleisessä käy­tös­sä ja siten kieleen vakiintunut, yhdysmerkkiä ei yleensä tarvita.

Standardi SFS 4175 esittää: ”Monissa tapauksissa sekä yhdysmerkitön että yhdysmerkillinen vaihtoehto ovat mahdollisia, ja valinta voidaan perustaa siihen, onko sana oletettavasti luki­joil­le tuttu.” Tä­män takia valinnassa kannattaa ottaa huomioon myös kohderyhmä.

Koska ”internet” ja ”web” ovat yleisesti tunnettuja ja helposti hahmottuvia sanoja, ei niillä alkaviin yhdyssanoihin yleensä tarvita yhdysmerkkiä. Toisaalta yhdysmerkkiä ei voi pitää virheenäkään sääntöjen väljyyden takia.

Yhdysmerkin käyttö on tavallista silloin, kun tällaisen sanan jälkiosa alkaa vokaalilla. Täl­lai­nen mahdollisuus mainitaan myös kielilautakunnan kannanotossa. Vaikka sanat ovat tuttuja, niiden rakenne (yksitavuisuus ja kolmitavuisuus) yhdessä vokaalialkuisuuden kanssa hiukan vaikeuttaa hahmottamista.

Jos mainitut sanat kirjoitetaan versaalialkuisina erisnimien tavoin, käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkkiä.

Kielikello 3/1998 suo­sit­te­li ydysmerkkiohjeissaan yhdysmerkitöntä vaihtoehtoa sanoihin, joiden osana on vieraskielinen sana, ”jos sanan havainnollisuus sen vain sallii”. Tämä lie­nee edelleenkin kielenhuollon periaatteena, vaikka lausumaa ei ole tois­tet­tu uudemmissa oh­jeis­sa. Selvyys taas vaatisi usein yhdysmerkkien runsastakin käyttöä.

Ohjeiden sanamuotojen vaihtelu heijastanee osittain julkista keskustelua yhdyssanojen aiheuttamista lukemisvaikeuksista. Luettavuuden kannalta ja ehkä erityisesti lukihäiriöisten kannalta parasta kai olisi, jos kaikissa yhdyssanoissa osoitettaisiin yhdys­osien raja yhdys­mer­kil­lä tai muutoin. Sellaiseen ei kuitenkaan ole haluttu mennä.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskusteltiin lokakuussa 2006 laajasti yhdysmerkin käytöstä. Keskustelu alkoi kirjoituksesta, jossa vaadittiin laajempaa yhdysmerkin käyttöä, jotta mm. lukihäiriöisten olisi helpompi lukea pitkiä sanoja. Kielitoimiston taholta esitettiin (Kankaanpää ja Grönros 17.10.2006) kannanotto, jossa toisaalta suhtauduttiin varsin sal­li­vas­ti yhdysmerkin käyttöön selvyyssyistä, toisaalta varoitettiin liiallisista muutoksista:

Nykyistenkin suositusten perusteella yhdysmerkkiä voi käyttää yhdyssanan osien rajalla aina, kun se tuntuu tarpeelliselta (ks. Kielikello 2/2006, yhdysmerkkiohjeet).

– –

Useimmat yhdyssanat kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä. Jos sitä yhtäkkiä alet­tai­siin käyttää paljon nykyistä enemmän, se luultavasti vaikeuttaisi lukemista ja yhdys­sano­jen hahmottamista.

Tulkinnanvaraa ja vaihtoehtoja siis on. Kirjoittajan pitää arvioida,

• miten outo vierassana on lukijoille
• miten vaikeasti hahmotettava yhdyssana kokonaisuutena on.

Tällöin ei pitäisi ajatella vain lukijoiden enemmistöä, vaan erityisesti sitä, onko yhdys­mer­ki­tön sana huomattavalle osalle lukijoista vaikeampi hahmottaa kuin yhdys­mer­kil­linen.

Esimerkiksi jos alkuosa on -ing-loppuinen, yhdyssana on melko hankala hahmottaa, jos jälkiosa alkaa vokaalilla. Kielikello 2/2006 mainitsee esimerkin ”curlingjoukkue” vain näin kir­joi­tet­tu­na, mutta toisaalta ”catering-ala ∼ cateringala”. Miltä tuntuisivat esimerkiksi ”designala”, ”designaate” ja ”designoloasu”? Sen sijaan ”designvaate” on helpommin hah­mo­tet­ta­vis­sa. Jos lukijat ovat teollisen muotoilun asiantuntijoita, joiden käsitykseen päte­vyy­des­tä ja osaa­mi­ses­ta sisältyy, että käyttelee sujuvasti tällaisia sanoja, he voisivat jopa oudoksua yhdys­merk­kiä sanassa ”design-vaate”.

Kielenhuollon ohjeet merkitsevät, että yhdysmerkin käyttö vierassanan sisältävissä yh­dys­sa­nois­sa on poikkeuksellista. Ymmärrettävyyden kannalta voidaan perustella suosittaa jopa lähes vastakkaista periaatetta: jos yhdyssanan osana on vierassana, käytetään sel­vyy­den vuoksi yhdysmerkkiä, ellei vierassanaa voida pitää lukijoille hyvin tuttuna ja yhdis­tel­mää hel­pos­ti hahmottuvana. Yhdysmerkin vieroksuminen on ehkä alkujaan johtunut typo­grafi­sis­ta syis­tä, mutta se on aika elitististä. Suomen sanat ovat pitkiä ja vaikeita, ja tavallista kansaa (ja eri­tyi­ses­ti mm. lukihäiriöisiä) pitäisi edes hiukan auttaa käyttämällä yhdys­merkkiä vai­keis­sa yhdys­sanoissa.

Kolmi- tai useampiosainen yhdyssana hahmottuu usein paljon paremmin, jos pääosien rajalle pannaan yhdysmerkki. Esimerkiksi sana ”varhaisuusenglanti” (erään kielimuodon nimi) olisi perusteltua kirjoittaa ”varhais-uusenglanti”, jotta vältettäisiin väärä jäsentyminen osiin ”varhaisuus” ja ”englanti”.

Lyhennesana käsitetään oikeinkirjoituksen kannalta tavalliseksi sanaksi, ei lyhenteeksi. Yhdyssanassa ei siis yleensä käytetä yhdysmerkkiä vain siitä syystä, että sen osana on lyhennesana. Tämä pätee etenkin silloin, kun lyhennesana on muodostunut yleisesti tunnetuksi eikä sen alkuperääkään ehkä tunneta tai ainakaan ajatella.

Selvyyden vuoksi voidaan yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää tällaisissakin sanoissa – siitä riippumatta, että osana on lyhennesana, ei sen takia. Seuraavassa esimerkissä voi yhdys­merk­kiä käyttää siksi, että lyhennesana on suhteellisen uusi ja monille outo.

Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas esittää aiheesta seuraavat esimerkit, joissa siis useimmissa yhdysmerkitön vaihtoehto mainitaan ensin:

lukivaikeus (∼ luki-vaikeus), alehinta ∼ ale-hinta, euriborkorko ∼ euribor-korko
luomu-ilta
kenkäale, syysale ∼ syys-ale

Jos yhdyssanan osana oleva lyhennesana on erisnimi, esimerkiksi tavaramerkki tai yrityksen nimi, käytetään yhdysmerkkiä erisnimiä koskevan yleissäännön mukaisesti.

Kielikello 2/2006 ja Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas erikseen kieltävät erottamasta vieras­peräi­seen sanaan kuuluvaa etu­lii­tet­tä yhdysmerkillä, esimerkiksi ”dis-informaatio”. Tätä voi perustella sillä, että täl­lai­nen sana ei ole suomen kielen kannalta yhdyssana (suomessa ei ole sanaa ”dis” tässä tar­koi­te­tus­sa merkityksessä).

Sääntöä ei kuitenkaan ole tarkoitettu sovellettavaksi silloin, kun jokin erityinen sääntö vaatii yhdysmerkkiä.

Yhdyssanoissa yleisten sääntöjen mukaan käytettävä yhdysmerkki rikkoo usein sanan ra­ken­teen. Sana linja-autoasema näyttää koostuvan osista linja ja autoasema, vaikka sen pe­rus­osat ovat linja-auto ja autoasema.

Aiemmin käytettiin tällaisissa tapauksissa joskus kir­joi­tus­ta­paa, jossa yhdysmerkki jätetään pois, esim. linjaautoasema, tai korvataan heitto­mer­kil­lä, esimerkiksi linja’autoasema. Tällaiset asut ovat nykyisin selvästi virheellisiä.

Sen si­jaan voi­tai­siin puolustella asua linja-auto-asema sillä, että toista yhdysmerkkiä käytetään sel­vyy­den vuoksi. Kielenhuollon käsikirja mainitsee tämän mahdollisuuden käsitellessään yh­dys­sa­no­ja, joihin säännöt vaativat yhdysmerkin jommankumman osan sisälle:

Vaikka yhdysmerkki voitaisiin sijoittaa hahmotuksen helpottamiseksi myös määriteosan ja perusosan rajalle (vaihto-oppilas-matkat, arvo-osuus-tili, tasa-arvo-valtuutettu), ei tätä keinoa käytetä juuri lainkaan. Siksi on turvallisinta sijoittaa yhdysmerkki tavallisen käytännön mukaan vain eri osiin kuuluvien samojen perättäisten vokaalien väliin.

Yleisten sääntöjen mukaan ei siis edes sellaisiin yhdysmerkillisen sitaattilainan sisältäviin sanoihin kuin ”ro-roalus” kuulu toista yhdysmerkkiä. Kuitenkin käytännössä ainakin tapauk­siin, joissa yhdyssanan rakenne rikkoutuisi hyvin hämmentävästi, voidaan soveltaa ohjetta yhdysmerkin poikkeuksellisesta käytöstä selvyyden vuoksi.

Täysin vakiintunut tapa on alkuosan ”ei” erottaminen yhdysmerkillä, vaikka tätä ei yhdys­mer­kin käytön säännöissä yleensä mainitakaan. Tällaisissa yhdyssanoissa alkuosa tar­koit­taa lähinnä ’muu kuin’ eli ns. komplementaarista vastakohtaa. Esimerkiksi ”ei-kristillinen” on eri asia kuin ”epäkristillinen”.

Yhdysmerkki erikoismerkkien yhteydessä

Selvänä voitaneen pitää, että jos yhdyssanan osa loppuu muuhun kuin kirjaimeen, käytetään yhdysmerkkiä. Tosin Kieli­toimiston ohje­pankin kohta Yhdyssanassa kirjain, merkki tai numero sanoo: ”Kun yhdyssanan osana on kirjain, numero, koodi, merkki, sana-aines tms., käytetään yhdysmerkkiä”, ja tämä voidaan tulkita niin, että se koskee vain tapauksia, joissa yhdys­osa kokonaisuudessa on kirjain, numero tms. Kuitenkin esimerkiksi sellainen kirjoitus­asu kuin C#kieli tuntuu mahdottomalta.

Yleisemmin voisi sanoa, että jos yhdyssanan osa sisältää muita merkkejä kuin kirjaimia ja muita sanoissa käytettäviä merkkejä (yhdysmerkki, heittomerkki), osa erotetaan edeltävästä tai seuraavasta osasta yhdysmerkillä. Usein tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne olisi parempi korvata esimerkiksi kokonaan kirjaimin kirjoitetuilla sanoilla. Esimerkiksi taulukoiden otsikoissa ja muissa tilansäästöä vaativissa tilanteissa niitä kuitenkin voidaan tarvita.

Yhdysmerkkiä käytettäisiin myös sellaisessa ilmauksessa kuin ”kerros-m²” (= kerros­neliö­met­ri), jos sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Sen sijasta on kuitenkin syytä käyttää toista ilmaisu­tapaa, jossa puhutaan esimerkiksi kerrosalasta.

Uutena sääntönä esitetään Kielikellossa 2/2006, seuraava: Jos yhdyssanan alkuosa loppuu plus- tai miinusmerkkiin, niin yhdysmerkin edelle voidaan jättää väli. Ohjeessa viitataan typo­gra­fi­siin ongelmiin, ja taustalla onkin se, että joissakin fonteissa peräkkäiset miinus­merk­ki ja yhdysmerkki näyttävät yhdeltä viivalta. Tosin tämäntapaiset ilmaukset ovat melko har­vi­nai­sia ja yleensä korvattavissa sujuvammilla.

Edellä mainittu sääntö esitetään ehdottomana silloin, kun miinusmerkki korvataan ajatus­viival­la tai yhdysmerkillä: sen jälkeen tulee tyhjä väli ennen yhdys­merkkiä.

Plusmerkin tapauksessa välin jättäminen ei ole tarpeellista niinkään selvyyssyistä (”Leader+-​ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä) kuin typografisista syistä. Yhdistelmä +- on vain harvoissa fonteissa tasapainoisen näköinen. Lisäksi se saattaa joskus aiheuttaa se­kaan­nuk­sia, koska sitä käytetään myös plus-miinus-merkin (±) korvikkeena.

Säännöt eivät ota selvää kantaa siihen, mitä ”yhdyssanan osa” tässä yhteydessä tarkoittaa. Luonnolliselta vaikuttaisi tulkinta, että ajatusviiva (–) yhdysosassa aiheuttaisi siis tarpeen käyttää yhdysmerkkiä; esimerkkejä tästä on kohdassa Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tosin tätä tulkintaa vastaan puhuu se, että Kieli­toimiston ohjepankin kohdassa Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet on esimerkki ”neli–viisikuinen ~ neli-viisikuinen” (eikä ”neli–viisi-kuinen”). Lisäksi Kielikellon 2/2006 kirjoituksessa ajatusviiva­ohjeessa esitetään vaihtoehtoisina asut neli-viisikymppinen ja neli–viisikymppinen sekä viisi–kymmenkertainen ja viisi-kymmenkertainen, vaikka ohjeet näyttäisivät sanovat, että ajatus­viivaa käytettäessä tarvitaan yhdysmerkki: neli–viisi-kymppinen ja viisi–kymmen-kertainen. Tällaisia asuja ei toisaalta käytetä, vaan yleensä tämäntapaisissa ilmauksissa luvut kirjoitetaan numeroin, jolloin yhdysmerkkiä käytetään numeroiden takia (esimerkiksi 5–10-kertainen).

Sanaliiton ja sanan yhdistelmä

Kun yhdyssanan alkuosa on sanaliitto, käytetään osien välissä yhdysmerkkiä, jonka edelle jätetään tyhjä väli.

Huomaa kuitenkin tapaus Liisan-päiväkahvi (alkuosana sanaliitto Liisan päivä; kirjoitetaan mieluiten sanaliitoksi Liisan päivän kahvi).

Sääntö pätee silloinkin, kun sanaliiton ympärillä on lainausmerkit tai se on kur­si­voi­tu. Aiemmin saatettiin suositella, että tällöin yhdysmerkkiä ei tarvita, mutta nykyi­sis­sä sään­nöis­sä ei siis ole sellaista poikkeusta. Päinvastoin Kielitoimiston ohjepankin sivulla Yhdys­merkki sana­liiton sisäl­tä­vis­sä yhdys­sanoissa on seuraava esimerkki:

”Kenelle kellot soivat” -teos.

Esimerkistä ilmenee myös se, että lainaus­merkkien käyttö ei muuta sitä, että yhdysmerkin edelle kirjoitetaan välilyönti. Toisinkin voisi ajatella, koska lainaus­merkkien voisi ajatella kokoavan sanaliiton ikään kuin yhdeksi sanaksi. Kirjoitusasu ”Kenelle kellot soivat”-teos olisi siis kuitenkin virheellinen.

Lainausmerkkien käyttö on tällaisissa il­mauk­sis­sa van­hah­ta­vaa ja yleensä tarpeetonta, mutta ne voivat selventää ilmausta, jos yhdys­sa­nan alku­osaan kuuluu useita sanoja.

Samaa periaatetta noudatetaan silloinkin, kun alkuosa koostuu sanojen vertaisista ilmauk­sis­ta, joissa on käytetty lyhenteitä, numeroita tms. Tämä esitetään usein nyrkki­sääntö­nä: jos yhdysmerkkiä edeltävässä osassa on väli, tulee myös yhdysmerkin eteen väli. Jäljempänä tar­kas­tel­laan erikseen eräitä tällaisia ilmaisutyyppejä,

Tässä tarkastellussa yhdyssanatyypissä käytettävä merkki on yhdysmerkki (-), ei ajatusviiva (–). Suomen kielen oikein­kirjoitus­sään­nöis­sä ei ole mitään tilannetta, jossa sanan alussa tai lopussa olisi sanassa kiinni oleva aja­tus­viiva. Kuitenkin esiintyy varsin usein sellaisia virheitä kuin ”Gruntmaster 6000 –tuotteet”.

Tavallisimpia ”tietokoneen tekemiä” virheitä suomenkielisessä tekstissä on ollut sanan­alkui­sen yhdys­mer­kin muuttuminen ajatusviivaksi, esimerkiksi ”–nimi” eikä ”-nimi”. Tämä johtuu Word-oh­jel­man useiden versioiden virheellisestä toiminnasta. Ongelma on väistymässä, koska Word 365:ssä virhe on korjattu. (Ks. kohtaa Virheellisten ”korjausten” estä­mi­nen).

Jos yhdyssanan alkuosa on numeroin merkitty luku, sovelletaan eräitä erikoissääntöjä, ks. Luku yhdyssanan osana. Keskeiset säännöt ilmenevät seuraavista esimerkeistä.

Jos taas määriteosa (alkuosa) koostuu yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, ilmaisu tulkitaan  yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä.

Vaikka yhdyssanan alkuosa koostuu sanoista tai sananveroisista ilmauksista, sitä ei käsitetä tässä tarkasteltujen sääntöjen kannalta sanaliitoksi, ellei siinä ole välilyöntiä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vain ajatusviiva tai vinoviiva.

Ks. lisäesimerkkejä kohdasta Ajatusviiva ja yhdyssanat.

Oikeinkirjoitusstandardissa asia esitetään seuraavanlaisena sääntönä:

Jos alkuosa koostuu ajatusviivan tai yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, se tulkitaan yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä. Sama koskee yleisesti tilannetta, jossa alkuosa ei sisällä tyhjää väliä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vinoviiva.

Jos ajatusviiva korvataan yhdysmerkillä, käsitetään yhdysmerkkiä tällöin ympäröivät väli­lyön­nit ajatusviivan korvikkeeseen kuuluviksi, ei sananväleiksi. Oikeinkirjoitus on siis muu­toin aivan samanlainen kuin ajatusviivaa käytettäessä.

Joissakin tapauksissa kirjoitetaan sanaliiton ja sanan yhdistelmä niin, että niiden välissä ja myös sanaliiton sanojen välissä on yhdysmerkki. Tällaisessa ns. ketjusanassa ei käytetä välilyöntejä. Kirjoitus­tapa on vanhahtavan näköinen ja harvinainen, mutta se saattaa olla aiheellinen silloin, kun lu­ki­jan on muutoin vaikea hahmottaa ilmausta.

Esimerkkilause olisi vaikeammin hahmotettava, jos yhdys­merkkien tilalla olisi väli­lyönnit: Haavoittunut jäi ei kenenkään maalle

Kielikellon 3/1984 kirjoituksessa Ketjuyhdyssanat – sananmuodostuksen anglismejako? kutsutaan ketju­yhdys­sanoiksi laajemmin sellaisia yhdys­sanoja, ”joiden sisäinen rakenne on lauseen­omainen”; kirjoitus­asu voi vaihdella. Artikkelin lopussa oleva kieli­toimiston suositus sallii erilaisia kirjoitus­tapoja, mutta suhtautuu ketju­yhdys­sanoihin melko pidättyvästi; ne ”liikkuvat tyylillisesti vaarallisella alueella”.

Jos ketjusanoja kuitenkin käytetään, voidaan eri kirjoitus­tavat asettaa seuraavaan järjestykseen parhaasta aloittaen:

1. minä määrään meillä -asenne
2. ”minä määrään meillä” -asenne
3. minä määrään meillä -asenne
4. minä-määrään-meillä-asenne.

Edellä ensimmäiseksi asetetun vaihto­ehdon ongelmana on kuitenkin se, ettei aina ole riit­tä­vän selvää, mistä sanasta ketju alkaa. Virkkeen hahmottaminen voi olla lukijalle hankalaa. Tämä tietysti riippuu sekä itse ilmauksesta että siitä lause­yhteydestä, jossa minä määrään meillä -asenteen tyyppinen ilmaus esiintyy.

Sanaliiton tavoin käsitellään myös esimerkiksi sellaisia kirjaimista ja numeroista koostuvia ilmaisuja, jotka on tarkoitettu luettaviksi kahtena tai useampana sanana ja joissa tämän takia on välilyönti. Esimerkiksi ilmaisu ”IXUS 700” on tällainen, joten jos se on yhdyssanan alku­osa­na, tarvitaan välilyönti ja yhdysmerkki: ”IXUS 700 -kamera”. Kirjoitusasu on monien mie­les­tä hiukan outo.

Melko usein tällaiset ilmaisut voidaan korvata sujuvammilla rakenteilla, jotka alkavat ”tuki­substantiivilla”, esimerkissämme sanalla ”kamera”, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä lainkaan: ”kamera IXUS 700”. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Sanaliittoalkuisiksi yhdyssanoiksi tulkitaan myös tilanteet, joissa yhdyssanan alkuosaan liit­tyy sulkeissa oleva selitys. Tällöin sana ja sitä sulkeissa seuraava selitys siis tulkitaan sana­lii­tok­si. Useimmiten on parempi muotoilla lauseet niin, että tällaisia rakenteita ei tarvita.

Kielitieteessä ja jopa kielenkäytön ohjeissa käytetään joskus sellaista kirjoitustapaa kuin ”mäki ja vuori -sanat”. Kirjoitetaan siis ikään kuin alkuosa ”mäki ja vuori” olisi sanaliitto, joka on yhdyssanan alkuosa. Kirjoitustapaa ei voi suositella, koska se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä ja hämmentää siihen tottumattomia. Usein on luontevaa kirjoittaa ilmaus ra­ken­teen­sa mukaisesti yhdyssanoiksi, joilla on yhteinen alkuosa. Vaihtoehtoisesti voi käyt­tää tukisubstantiivi­rakennetta, joka alkaa sanalla ”sana” tai vastaavalla; tämä on usein kä­te­vin­tä silloin, kun sanoja (tai sanaliittoja) on paljon. (Vrt. kohtaan Taivutuksen välttäminen.)

Jos yhdyssanan alkuosa on sanaliitto ja yhdyssana jaetaan eri riveille yhdysosien välistä, kirjoitetaan yhdysmerkki uuden rivin alkuun. Tällaisia tilanteita on hyvä välttää, koska ne voivat hämmentää lukijaa. Aivan virheellinen on joidenkin tietokoneohjelmien tapa jakaa täl­lai­sis­sa­kin tilanteissa eri riveille yhdysmerkin jäljestä.

Jos yhdyssanan jälkiosa on sanaliitto, kirjoitetaan yhdysmerkki kiinni alkuosaan, mutta erotetaan jälkiosasta välilyönnillä. Yleinen sääntö on täten, että sanaliitto-osan ja muun osan väliin tulee välilyönti, ja yhdysmerkki on kiinni muussa osassa. Nämä ilmaisut ovat vieläkin hämmentävämpiä kuin edellä mainitut, joten niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan hyvänsä

Vanhoissa ohjeissa ei edes mainittu sellaista tilannetta, jossa sekä alku- että loppuosa on sanaliitto. Kielikello 2/2006 kuitenkin käsittelee aihetta, joskin se välttää ottamasta selvää kantaa:

Vielä harvinaisempia [kuin sanan ja sanaliiton muodostamat yhdyssanat] ovat ta­pauk­set, joissa yhdyssanan molemmat osat koostuvat sanaliitoista. Näissä ta­pauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni jompaankumpaan osaan.

Valio Benecol- rasvaton maitojuoma ∼ Valio Benecol -rasvaton maitojuoma

Kahden sanaliiton yhdyssanan asemesta on yleensä selkeämpää käyttää muunlaista rakennetta.

rasvaton maitojuoma Valio Benecol ∼ Valio Benecol, rasvaton maitojuoma

Ohjeen vaihtoehdot perustuvat jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, sillä ”Valio Benecol” oli tuote­perheen nimi, ei kyseisen yksittäisen tuotteen (kuten rasvattoman maitojuoman) nimi. Vaihtoehdot ovat siis yhtä huonoja kuin ”juusto Edam” tai ”Edam, juusto”. Niitä voi pitää jopa kielenvastaisina.

Esimerkissä mainittu tuotteen nimi olisi luontevalla suomen kielellä ”Valion rasvaton Benecol-maitojuoma”. Tilanteesta riippuu, voidaanko käyttää tällaista asua, joka poikkeaa markkinoinnissa, tuotekuvauksissa yms. käytetystä. Valmistajan tavoitteena oli ilmeisesti ollut tehdä nimestä ”Valio Benecol” ikään kuin kiinteä kokonaisuus, joka mielletään eri­tyi­sen tuotesarjan nimeksi.

Nykyisin ”Valio Benecol” ei enää ole käytössä, koska Benecol-tavaramerkki on siirtynyt Raisio Oyj:lle. Sanaliittomuotoisia tuotesarjan nimiö on kuitenkin paljon. Tuotteiden nimeämisessä käytetään yhä yleisemmin linjaa, jossa erisnimien yhdistelmää (kuten ”Arla Ingman”) halutaan yh­dis­tel­lä erilaisten yleisnimien kanssa niin, että yleisnimikin saattaa koostua useasta sanasta. Tuloksena on hyvinkin kummallisia kehitelmiä, kuten ”Valio Luomu rasvaton maito” ja ”Valio Plus maito rasvaton”.

Joissakin tilanteissa voidaan perustella sitä, että käytetään samaa kirjoitusasua kuin val­mis­ta­ja käyttää, olipa se miten hölmö, kielenvastainen tai muuten kehno tahansa. Kie­li­toi­mis­ton ohjeiden mukaista ilmeisesti olisi se, että sanojen järjestys ja sijamuodot säi­ly­tetään, mutta kirjoitusasua korjaillaan. (Tämä kompromissi ei ehkä lopulta tyydytä ke­tään.) Kol­mas vaihto­ehto on kirjoittaa nimi kokonaisuudessaan suomen kielen rakenteen mukaisesti.

Jos kahden sanaliiton yhdyssanan kirjoittamista ei voida välttää, on selvintä kirjoittaa alku­osan loppuun yhdysmerkki, jonka jälkeen on välilyönti. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoa, jonka edellä mainittu ohje esittää ensimmäisenä.

Tilanne, jossa rinnasteisen yhdyssanan osana on sanaliitto, on harvinainen. Tällöin so­vel­le­taan samoja sääntöjä kuin yleensä yhdyssanaan, jonka osana on sanaliitto.

Tilanne syntyy useimmiten silloin, kun näin muodostettu yhdyssana on vielä itse yhdys­sanan osana. Esimerkiksi sanassa ”juusto-tomaattisalaatti” on jälkiosana ”salaatti”. Sitä edel­tää yhdyssana, jossa on kaksi rinnasteista osaa ja joka ei juuri voisi esiintyä itsenäisenä. Jos tällaisessa ilmauksessa korvataan vaikkapa sana ”juusto” sanaliitolla ”bel paese” (joka on erään juustolaadun nimi), syntyy tässä käsiteltävä ongelma. Tällöin on sanaliitto erotettava sitä seuraavasta yhdysmerkistä välilyönnillä, yleisten sääntöjen mukaisesti.

Jos tässä tapauksessa vaihdetaan rinnasteisten yhdysosien järjestys, syntyy vielä hankalampi oikeinkirjoituspulma. Sanaliitto ”bel paese” pitäisi erottaa välilyönnillä sitä edeltävästä yhdys­merkistä, mutta entä sitä seuraavasta osasta? Kielikellon 2/2006 yhdysmerkki­ohjeet yrittävät ratkaista asian sään­nöl­lä ”Jos rinnasteisen yhdyssanan osa on erikseen kirjoitettava sanaliitto, sen ja yhdys­mer­kin väliin tulee välilyönti” ja seuraavalla esimerkillä:

Epäselväksi jää, miksi tällöin tulee yhdysmerkki ennen jälkiosaa ”salaatti”, mutta edellisessä tapauksessa ei.

Nykyisten sääntöjen mukaan edellä kuvattuja ohjeita ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin, joissa toinen nimistä on sanaliitto. Niihin ei kirjoiteta välilyöntiä yhdysmerkin kum­mal­le­kaan puolelle.

Vielä erikoisempi kuin edellä mainittu kirjoitussääntö on vastaava sääntö rinnasteisille yhdyssanoille, joissa on kaksi maantieteellistä nimeä ja niistä jompikumpi on sanaliitto. Sääntö on Kielitoimiston ohjepankin sivulla Paikannimet: yhdysmerkilliset:

Kun rinnasteisen nimen jompikumpi osa on kaksiosainen, yhdysmerkkiä ei eroteta nimestä välilyönnillä:

Tel Aviv-Jaffa (samoin myös sukunimissä: Korhonen-von Hertzen, von Hertzen-Mäki)

Suomen kielessä käytetään virallisten ohjeiden mukaan nimiasua Tel Aviv, muissa kielissä yleensä Tel-Aviv. Muun muassa kieli­toimiston luettelossa Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet ei käytetä edellä mainittua kaksoisnimeä, vaan vain nimeä Tel Aviv.

Yhdysmerkki yhteisen osan tilalla

Yhdysmerkki yhdyssanojen yhteisen osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään, kun yhdyssanojen yhteinen osa on jätetty toistamatta eli se on kirjoitettu peräkkäisistä yhdyssanoista vain yhteen, useimmiten viimeiseen. Toisin sanoen yhdysmerkki edustaa pois jätettyä osaa.

Tällöin jätetään tyhjä väli yhdysmerkin edelle, jos on jätetty toistamatta alkuosa, ja sen jälkeen, jos on jätetty toistamatta loppuosa.

Viimeksi mainitun tyyppisessä ilmaisussa myös monikko on mahdollinen: Simon- ja Annankatujen, vaikka sitä ei voi pitää ilmauksen ”Simon­katujen ja Annan­katujen kulmassa” lyhentymänä. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty yksikköä tällaisissa ilmauksissa, mutta säännöt sallivat nykyisin myös moni­kon. Ks. A- ja B-kohdissa vai A- ja B-kohdassa?

Myös kaksi eris­nimeä voidaan rinnastaa niin, että toisesta jätetään sanojen yhteinen osa pois.

Tällainen rinnastus voi kuitenkin tuntua oudolta silloin, kun sanat eivät viittaa sellaiseen, mitä niiden yhteinen osa erillisenä sana tarkoittaa. Esimerkiksi Kirkkokatu ja Puistokatu ovat katuja, mutta Ahtisaari ja Huhtasaari eivät ole saaria, vaan ihmisten sukunimiä.

Kielenhuollon ohjeissa ei ole selvää kantaa tällaisiin ilmauksiin. Kysy.fi-palvelussa vastaus kysymykseen, onko oikein lyhentää tyyliin ”Ala- ja Ylihärmä” sanoo Kotuksen kantaa selostaen, että kysytty ilmaus on käypä, mutta esimerkiksi ”Savon- ja Hämeenlinna” ei ole hyvän tyylin mukainen. Tämä voidaan ymmärtää edellä esitetyn mukaiseksi, koska Savonlinna ei tarkoita linnaa, vaan kaupunkia, kuten tässä yhteydessä myös Hämeenlinna. Sen sijaan Alahärmä ja Ylihärmä syntyivät, kun Härmä jaettiin kahtia.

Sellaiset sanat kuin kotimainen ja ulkomainen tulkitaan yhdys­sanoiksi, koska ne perustuvat sanoihin kotimaa ja ulkomaa. Myös esimerkiksi samanlainen on yhdys­sana: jälkiosa lainen esiintyy myös itsenäisenä sanana. Sen sijaan mansikka ja mustikka eivät ole yhdys­sanoja, eikä niistä siis voi erottaa yhteistä yhdys­osaa.

Tulkinnan­varaisia ovat johtimilla lainen ja mainen muodostetut sanat (ISK § 155, kuten espoolainen ja aaltomainen; jälkimmäisistä Iso suomen kieli­oppi sanoo erikseen (§ 437), että niissä johdin tässä suhteessa ”käyttäytyy yhdys­osan kaltaisesti”.

Vierasperäiset sanat, jotka ovat alku­perä­kielessä yhdys­sanoja, saatetaan kokea yhdys­sana­maisiksi, jos saman­loppuisia sanoja on useita, esimerkiksi biologia, geologia, psykologia jne. Niitä ei kuitenkaan ole syytä käsitellä niin, että niissä olisi yhteinen yhdys­osa, jonka voi jättää pois; tästä tosin ei ole mitään virallista kantaa.

Kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta puhuttaessa voidaan käyttää lyhennettyä ilmaisua.

Yhdyssanan osana olevaa numeroin ilmaistua lukua tai muuta ilmausta käsitellään kuten sanaa. Sen perään tulee siis yhdysmerkki, jos se ajatellaan sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka loppuosa on jätetty pois.

Ilmauksessa saattaa olla useitakin rinnasteisia sanoja, joista on jätetty yhdyssanojen yhteinen osa pois.

Tässä käsiteltävä kirjoitustapa on suomen kielen sääntöjen mukainen, ja yksinkertaisissa tapauksissa se on helppo hallita. Monimutkaisissa tapauksissa, joita käsitellään seu­raa­vas­sa, syntyy kuitenkin helposti ongelmia niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Yksin­kertai­sis­sa­kin tapauksissa on usein hyvä harkita, olisiko selvempää toistaa sanan osa, etenkin jos se on lyhyehkö. Tämä ei tietenkään aina ole mahdollista mm. siksi, että määriteosat liittyvät kiinteästi yhteen; ”maa- ja metsätalous” on vakiintunut ilmaus, jonka merkitys on hiukan toinen kuin ilmaisun ”maatalous ja metsätalous”.

Kannattaa muistaa, että vaikka harjaantunut lukija ymmärtää sellaiset ilmaukset kuin ”maa- ja metsätalous” sujuvasti, ne voivat olla tottumattomille hankalia. Puheessa ne ovat usein vielä hankalampia, koska ei ole yhdysmerkin tapaista osoitusta siitä, että sana on tulkittava sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka jälkiosa on myöhempänä. Lisäksi loppu­osan toistaminen saattaa luoda vaikutelman rauhallisemmasta ja harkitummasta tekstistä.

Joissakin tapauksissa loppuosan toistaminen vähentää mahdollisuutta käsittää ilmaus väärin. Seuraavista vaihtoehdoista ensimmäinen on toista helpommin tulkittavissa niin, että pu­hu­taan yhdestä henkilöstä, joka hoitaa sekä ulkoasioita että puolustusasioita.

Kun kahden yhdyssanan yhteinen osa jätetään pois, tulisi yhdys­sanojen olla lähellä toisiaan. Esimerkiksi lauseessa ”Kylmässä ulko- ja kuivassa sisäilmassa ei ole juurikaan kosteutta” ei kuitenkaan ole muodollista virhettä.

Säännöt puhuvat siitä, että yhdysmerkkiä käytetään sanan lopussa osoittamassa pois jätettyä yhdyssanan jälkiosaa. Ei ole rajoitettu sitä, miten kaukana kokonaan kirjoitettu toinen yhdyssana voi olla; käytännössä se toki on myöhemmin samassa lauseessa.

Esimerkkitapauksessa tilanne on yksiselitteinen, koska kyseisessä lauseessa on vain yksi kokonaan kirjoitettu yhdyssana, ”sisäilmassa”, joten yhteisenä osana on sen jälki­osa. Olisi kuitenkin parempi kirjoittaa sana ”ulkoilmassa” kokonaan, jolloin lause hahmottuu hel­pom­min.

Vaikeasti hahmotettavia tilanteita syntyy, kun kaksi hankalaa asiaa yhdistyy: sanaliitto yhdys­sanan osana ja yhdyssanojen yhteisen osan pois jättäminen. Sääntöjen mukaan kir­joi­te­taan esimerkiksi ”in vivo -kokeissa” (alkuosana sanaliitto ”in vivo”). Mutta entä jos mai­ni­taan rin­nak­kain tämä ja samantapainen ilmaus ”in vitro -kokeissa” ja halutaan mainita yhtei­nen loppu­osa ”-kokeissa” vain kerran?

Tällöin kirjoitusasu muuttuu sikäli, että poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoi­te­taan aina kiinni sitä edeltävään tai seuraavaan sanaan. Tämän takia ”in vivo -kokeissa” muuttuu kir­joi­tus­asuun ”in vivo-”.

Asia voidaan sanoa (kai hankalammin) myös seuraavasti: Jos yhdyssanan määriteosa (alku­osa) on sanaliitto ja yhdyssanasta on jätetty pois jälkiosa, niin poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni määriteosan viimeiseen sanaan.

Tällaiset ilmaisut aiheuttavat kuitenkin vaikeuksia kokeneimmillekin kirjoittajille. Siksi ne hämmentävät lukijoitakin, joten kannattaa kiertää ongelma, jos suinkin mahdollista. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi siellä, missä ilmaisuja ”in vivo” ja ”in vitro” käytetään, ne ovat osa alan vakiintunutta termistöä. Mutta useimmiten kiertäminen onnistuu. Seuraavista vaihtoehtoisista ilmaisuista viimeinen on sujuvin, mutta ei vielä sovi virallisimpaan tyyliin.

Joskus tilanne on vielä mutkikkaampi, kun on useita peräkkäisiä yhdyssanoja, joilla on yhteinen loppuosa. Alkuosista osa saattaa olla sanaliittoja, osa sanoja.

Erikoista kuitenkin on, että esitettyään tällaisen hankalan, mutta johdonmukaisen ohjeiston Kielikello sallii melko mielivaltaisen poikkeuksen, joka mutkistaa asioita edelleen:

Jos määriteosia on vähintään kolme ja niihin kuuluu erikseen kirjoitettavia sana­liit­to­ja, koko luettelon voi myös kirjoittaa yhdeksi määriteosaksi ja erottaa perus­osas­ta sananvälillä ja yhdysmerkillä.

Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz ‑kauppaketjut

Tällaisen poikkeuksen salliminen ei helpota elämää, ja se olisi paras unohtaa. Poikkeuksen takana lienee sellainen logiikka, että pitkä ilmaus, kuten ”Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz”, käsitetään yhdeksi, sanaliiton tapaiseksi kokonaisuudeksi. Logiikka kuitenkin ontuu, koska on asetettu mielivaltainen vaatimus vähintään kolmesta osasta. Lisäksi lukijalle käy tässä entistä vaikeammaksi hahmottaa koko ilmauksen rakennetta.

Varsinkin tuotemerkeistä puhuttaessa esiintyy melko usein sanaliittoja, jotka on rinnastettu pilkulla tai ja-sanalla ja jotka kuuluvat yhdys­sanoihin, joilla on yhteinen jälkiosa. Jos sanaliitot on kirjoitettu täydellisinä, kyse on edellä kuvatun laisesta tapauksesta.

Hankalampi ilmaustyyppi saadaan, jos jokin sanaliitoista lyhennetään. Esimerkiksi tuote­malle­ja mainitaan usein rinnakkain niin, että niiden yhteinen osa jätetään pois, esi­mer­kik­si ”Nokia 6600 ja 3600” eikä pitemmin ”Nokia 6600 ja Nokia 3600”. Jos tällainen ilmaus on yhdyssanan määriteosana, käsitelläänkö lyhennettynä kirjoitettua osaa sen muodon mukaan (Nokia 6600- ja 3600-matkapuhelimet) vai tulkitaanko se sanaliiton edustajaksi? Kielikellossa 2/2006 otettu kanta on selitettävissä jälkimmäisen kannan pohjalta. Tällöin siis kirjoitusasu on sama kuin edellä mainitussa lyhentämättömässä ilmauksessa, paitsi että yhteinen osa on jätetty pois. Lehti selittää tämän seuraavasti:

Jos toistamatta jätetään yhdyssanan määriteosana [= alkuosana] olevien sana­liit­to­jen yhteinen osa, toistamatta jätettyä osaa ei korvata yhdysmerkillä. Näissä tapauk­sis­sa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni yhdyssanan perusosaan [= jälkiosaan] mutta erotetaan sanaliiton jälkimmäisestä osasta välilyönnillä aivan niin kuin silloinkin, kun koko sanaliitto on näkyvissä.

XL 6000- ja 6100 -mallit ∼ XL 6000- ja XL 6100 -mallit

Esimerkissä siis lähtökohtana pidetään ilmausta XL 6000- ja XL 6100 -mallit, jossa alkuosat on kirjoitettu kokonaan. Jos jälkimmäisestä jätetään osa XL pois, tämä ei vaikuta kirjoitus­asuun.

Vaikka edellä kuvattu yhdysmerkkien käyttö on sääntöjen mukaista, se on monien mie­les­tä outoa. Usein onkin parempi käyttää rakennetta, jossa yleisnimeen, kuten ”matka­puhe­li­met”, liittyy sen jäljessä oleva taipumaton määrite. Tämä periaate esitetään myös edellä mainituissa ohjeissa. Tällöin ei tarvita yhdysmerkkejä lainkaan. Ilmaisumuoto ei kuitenkaan sovi kaikkiin yhteyksiin, vaan vain esimerkiksi puhuttaessa tuotemalleista yleisesti, ei yksittäisistä tuot­teis­ta niiden malli mainiten.

Monissa tapauksissa tällaiset hankalat ilmaukset voidaan korvata rakenteilla, joissa käytetään genetiivimääritteitä eikä yhdyssanoja.

Nykykielessä käytetään usein tarpeettomasti yhdyssanaa, koska ei tunneta suomen kielen vanhoja il­mai­su­ta­po­ja, vaan yritetään sovittaa englannin malleja suomeen. Kenties ajatellaan, että genetiivi tar­koit­tai­si omistajaa. Mutta esimerkiksi ”Metallican albumi” on yhtä luonteva ilmaisu kuin ”Sibeliuksen sin­fo­nia” (ei ”Sibelius-sinfonia”). Samoin on kätevämpää ja luon­te­vam­paa kirjoittaa esimerkiksi ”iPad 2:n julkistus” kuin ”iPad 2 -julkistus” Ks. kohtaa Erisnimialkuiset ilmaisut.

Yhdysmerkki yhdyssanan ja sanaliiton yhteisen osan tilalla

Yhdyssanalla ja sanaliitolla saattaa olla sama jälki­osa, esimerkiksi ilmauksessa yhteis­kunta­tieteet ja humanistiset tieteet. Kun ilmaukset on yhdistetty rinnastus­konjunktiolla (yleensä ja), on sallittua jättää yhdys­sanasta yhteinen jälkiosa pois ja kirjoittaa sen tilalle yhdys­merkki: yhteis­kunta‑ ja humanistiset tieteet. Tämä kuvataan muun muassa Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Yhdys­merkki toistamatta jätetyn sanan tilalla: aamu‑ ja ilta­vuoro, jossa kyllä myös neuvotaan, että on selvempää toistaa yhteinen osa.

Toiston haitta on yleensä paljon pienempi kuin luul­laan. Vaihtoehtona voi olla myös rinnastettavien osien muuttaminen saman­tyyp­pi­sik­si.

Jos rinnastuksessa on ensin sanaliitto ja sitten yhdyssana ja niillä on yhteinen jälkiosa, on sallittua jättää jättää sana­liiton jälkiosa pois. Tällöin sen tilalle ei kirjoiteta yhdys­merkkiä.

Edellisen esimerkin viimeisessä kohdassa esitetty virheellinen kirjoitus­tapa on melko tavallinen. Sitä voi pitää ymmärrettävänä: yhdysmerkin käytöllä tavoitellaan rakenteen selventämistä. Asu on kuitenkin sääntöjen vastainen; se edellyttäisi, että on olemassa yhdyssana ”humanistisettieteet”.

Yhdysmerkin erikoiskäyttöä

Yhdysmerkki sanan puuttuvan osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi edellä kuvatulla tavalla yhdyssanan osan tilalla myös muutoin osoittamaan sanan osan puuttumista. Usein kyse on abstraktista ilmauksesta, jossa mainitaan sanan alkuosa tai pääte, ja yhdys­merkki ilmaisee, ettei kyse ole itsenäisestä sanasta. Ta­val­li­ses­ti tällainen ilmaus on kursivoitu, jos kursivointi on teknisesti mahdollista.

Yhdysmerkin käyttöä tällaisessa yhteydessä voi pitää epäloogisena, mutta se on täysin va­kiin­tu­nut­ta. Kuitenkin ajatus­viivaa käytetään eräissä pois­jättö­tapauk­sis­sa, kuten ”–tana!”, jois­sa ilmaisu edustaa koko sanaa. Edellä mainitut yhdysmerkin sisältävät ilmaisut sen sijaan tar­koit­ta­vat vain sanan osaa, ja yhdysmerkki on osoittamassa tätä.

Yhdysmerkki jaotusta osoittamassa

Joissakin merkintätavoissa käytetään yhdysmerkkiä jaotuksen eri tasoille viittaavien nume­roi­den tms. välissä. Esimerkiksi ”2-5” voi tarkoittaa 2. luvun 5. kohtaa. Suomen kielessä täl­lai­nen ei ole tavallista. Kuitenkin sitä käytetään joissakin nimeämis­järjestelmissä.

Yhdysmerkki koodimerkinnöissä

Moniin koodimerkintöihin, kuten yhteys- ja yksilöintitietoihin, kuuluu yhdysmerkki.

Yhdysmerkki puhetapaa osoittamassa

Yhdysmerkkiä käytetään joskus kuvaamaan, että puhuja ääntää pitkän vokaalin venytettynä, yleensä kaksitavuisena, taikka änkyttäen toistaa tavuja tai tavunalkuja.

Kirjoitusasu ”jaa-a” kuvaa sanan ”jaa” sellaista ääntämystä, jossa ääntyy ensin pitkä (usein ylipitkä) a-äänne ja sitten eri tavuun kuuluva lyhyt a-äänne. Loogisempi kirjoitusasu olisi oikeastaan ”jaa’a” (vrt. esim. sanaan ”vaa’an”).

Yhdysmerkki sanojen yhdistäjänä

Aiemmin yhdysmerkkiä käytettiin joskus myös osoittamaan sanojen yhteenkuuluvuutta ja sitä, että sanat muodostavat kiinteän ilmauksen. Tämä koskee etenkin ketjusanoja, kuten ”ei-kenenkään-maa”, mutta myös muunlaisia sanayhdistelmiä. Nykyisin ne kuitenkin yleensä kirjoitetaan sanaliitoiksi eli sanat erotetaan toisistaan välilyönneillä.

Yhdysmerkki tavurajalla tai morfeemirajalla

Lukemisen opetuksessa käytetään usein yhdys­merkkiä osoittamaan tavu­rajaa tavaamisen helpottamiseksi. Näin saatetaan menetellä myös kielen sanojen kuvailussa etenkin silloin, kun tavu­jako voi vaikuttaa ääntämiseen.

Menettelyn ongelmana on muassa se, että se voi sekoittua yhdys­merkin käyttöön nor­maa­lis­sa kirjoituksessa (kuten sanassa linja-autoa) sekä kysymykseen siitä, mistä kohdista sanan saa jakaa eri riveille. Kieli­tieteessä ja esimerkiksi Ison suomen kieliopin (ISK) merkintä­tavoissa ja kansain­välisessä foneettisessa merkistössä IPAssa käytetään kyseiseen tar­koi­tuk­seen pistettä.

ISK:n merkinnöissä yhdysmerkki sen sijaan ilmaisee morfeemi­rajaa. Morfeemi on pienin sellainen kielen yksikkö, jolla voi sanoa olevan merkitys; se voi olla esimerkiksi sana­vartalo, johdin, taivutus­pääte tai liite.

Yhdysmerkki jatkoviivana tekstityksissä

Yhdysmerkkiä on tapana käyttää tv- ja videotekstityksissä osoittamaan repliikin jatkumista. Kun repliikki ei mahdu kerralla ruutuun, kirjoitetaan sen alkuosan loppuun väli ja yhdys­merk­ki. Yhdysmerkkiä on tapana kutsua tällaisessa yhteydessä jatkoviivaksi.

Tällaisessa tilanteessa saatetaan repliikin toisen osan alkuun kirjoittaa yhdysmerkki ja väli (- tulee kauhukeittiön voittaja.)

Tällainen yhdysmerkin käyttö on melko lailla vakiintunut tekstityksiin, ja katsojat ovat siihen tottuneet. Se ei kuitenkaan vastaa kielen yleisiä sääntöjä. Yhdysmerkki on tässä lähinnä ajatusviivan korvike, koska tekstityksissä ei voi tai ei uskalleta käyttää ajatusviivaa. Toisaalta ajatusviivakaan ei soveltuisi tällaiseen käyttöön, koska ajatusviiva välimerkkinä tarkoittaa muita asioita.

Jatkoviiva siis osoittaa vain ruudulla esitettävän tekstin jakautumista kahteen (tai useam­paan) osaan teknisistä syistä. Jatkoviivalla ei ole tarkoitus osoittaa esimerkiksi pu­hees­sa ole­vaa taukoa tai katkelmallisuutta tai siirtymistä sivuasiaan. Täten se voi se­kaan­tua ajatus­viivaan tai ajatusviivan korvikkeena käytettyyn yhdysmerkkiin.

Tekstityksissä poiketaan usein normaaleista välimerkkisäännöistä muutenkin. Edellisestä esimerkistä puuttuvat pilkut sivulauseen ympäriltä.

Yhdysmerkki korvikemerkkinä

Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään ajatusviivan sijasta silloin, kun ajatusviiva ei ole käytettävissä merk­ki­vali­koi­man rajoittuneisuuden takia. Sääntöjen mukaan tällöin jätetään yhdysmerkin kum­mal­le­kin puolelle tyhjä väli. (Luetelmaviivana käytetyn yhdysmerkin edelle ei kui­ten­kaan jätetä tyhjää väliä.)

Käytännössä on hyvin tavallista, että rajakohtailmaisuihin ei jätetä tyhjiä välejä, vaan kir­joi­te­taan ”5-7”. Tämä tuntuu luonnolliselta etenkin sellaisissa ilmauksissa kuin ”5-7-vuotiaat”, sillä ”5 - 7-vuotiaat” näyttäisi siltä kuin sen osat olisivat ”5” ja ”7-vuotiaat”.

Amerikanenglannissa käytetään usein kahta peräkkäistä yhdysmerkkiä ”--” (pitkän) ajatus#viivan korvikkeena. Suomen kielen sääntöihin sellainen ei kuulu.

Yhdysmerkki miinusmerkin korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään myös miinusmerkin korvikkeena. Tällöinkin se on tavallaan ajatus­viivan korvike, sillä miinusmerkin ensisijainen korvike on ajatusviiva.

Kun miinusmerkin korvikkeena käytettävä yhdysmerkki on luvun edessä etumerkkinä, ei sen ja luvun väliin kirjoiteta välilyöntiä.

Miinusmerkin kuvauksessa käsitellään tapauksia, joissa on tulkinnanvaraista, pitäisikö käyttää yhdysmerkkiä vai miinusmerkkiä.

Sitova yhdysmerkki

Tietokoneohjelmat usein käsittelevät yhdysmerkkiä sellaisena, että sen jäljestä voi aina jakaa tekstin eri riveille. Tämä on yleensä hyväksyttävää esimerkiksi sellaisissa ilmauksissa kuin ”kuorma-auto”, mutta epäsuotavaa sellaisissa kuin ”F-1”.

Merkistöstandardeissa on tämän takia erillinen merkki, sitova yhdysmerkki eli yhdis­tä­vä yhdysmerkki (nonbreaking hyphen, U+2011), jonka jäljestä sanan jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Sitä siis voisi periaatteessa usein käyttää lyhyissä, koodinomaisissa ilmauksissa, jotka sisältävät yhdysmerkin. Lisäksi sitä voisi käyttää sanan alussa sellaisissa ilmauksissa kuin ”lähtöaika ja -paikka”, sillä jotkin ohjelmat saattavat muuten jakaa eri riveille yhdys­merkin jäljestä tällaisissakin tilanteissa.

Sitova yhdysmerkki ei kuitenkaan välttämättä toimi tietokoneohjelmissa. Aiemmin se sisältyi melko harvoihin fontteihin, mutta tilanne on parantunut.

Toisaalta Microsoft Wordin ohjeissa sitovaksi yhdys­merkiksi kutsuttu merkki ei ole edellä mainittu Unicode-merkki, vaan Wordin sisäinen ohjausmerkki, ”kova yhdysmerkki”. Katso tietoja kohdasta Rivitys Word-ohjelmassa.

Lisäksi otettava huomioon, että monissa tietoteknisissä yhteyksissä on käytettävä nimen­omaan Ascii-yhdysmerkkiä eikä sitovaa tai kovaa yhdysmerkkiä. Esimerkiksi Internet-verkko­tunnus, kuten www.f-secure.fi, voidaan kyllä Word-ohjelmassa kirjoittaa käyttäen kovaa yhdysmerkkiä. Jos kuitenkin käyttäjä esimerkiksi kopioi niin kirjoitetun verkko­tunnuk­sen vaikkapa Word-asiakirjasta selaimensa osoiteriville, se ei toimi. Verkko­tunnuk­sis­sa käytettävä viivamerkki on Ascii-yhdysmerkki.

Epäsuotavia rivijakoja yhdysmerkin jäljestä voi estää myös muilla keinoin, joita käsitellään kohdassa Muita rivityksen estämisen keinoja.

Pehmeä tavuviiva

Pehmeä tavuviiva, soft hyphen, on Unicode-standardin mukaan näkymätön ohjausmerkki, joka ilmaisee sallitun tavutuskohdan. Se on siis tavutusvihje, jonka ohjelma saa jättää täysin huomiotta, jolloin se ei vaikuta mitään tekstin ulkoasuun. Ohjelma voi myös ottaa vihjeestä vaarin ja tavuttaa sanan vihjeen kohdalta, riippumatta siitä, millaisia tavutussääntöjä (jos mitään) se muuten soveltaa. Tällöin tulee rivin loppuun yhdysmerkki kuten yleensäkin tavutuksessa.

Pehmeällä tavuviivalla voidaan yrittää saada ohjelma esimerkiksi tavuttamaan sana, jonka se muuten jättäisi tavuttamatta, koska se on epävarma sanan rakenteesta. Lisätietoja aihees­ta on kohdassa Tavutusvihjeet.

Verkkosivulla pehmeä tavuviiva on ainoa tapa saada aikaan tavutusta, koska selaimiin ei ole toteutettu mitään muita tavutussääntöjä. Verkkosivulla pehmeän tavuviivan voi esittää myös niin sanottuna entiteetti­viittauksena ­.

Pehmeän tavuviivan määritelmä oli aiemmin varsin epäselvä; ks. dokumenttia Soft hyphen (SHY) – a hard problem? Sen käsittely eri ohjelmissa on edelleenkin varsin kirjavaa. Se on kuitenkin hyödyllinen verkkojulkaisemisessa etenkin tekstissä, jossa esiintyy hyvin pitkiä sanoja. Nykyisin kaikki merkittävimmät selaimet ottavat huomioon pehmeillä tavuviivoilla esitetyt tavutusvihjeet. Jotkin vanhemmat selaimet jättävät ne huomiotta, ja vain muu­ta­mat, jo lähes merkityksettömiksi käyneet vanhat selaimet esittävät pehmeän tavuviivan aina näkyvänä yhdysmerkkinä.

Muiden alojen ohjelmissa tällaista virheellistä toimintaa kuitenkin vielä esiintyy. Erityisesti Word käsittelee pehmeää tavuviivaa aina näkyvänä merkkinä, vieläpä sellaisena, jonka jäl­keen rivinvaihto ei ole sallittu. Wordin oma tavutusvihje on kyllä tarkoitettu samanlaiseen käyttöön, mutta se ei ole mikään merkki vaan Wordin sisäinen merkintä.

Ajatusviiva

Ajatusviiva (–) on yhdysmerkkiä (-) pitempi vaakaviiva. Ajatusviivalla on monia eri mer­ki­tyk­siä, jotka helposti sekoittuvat toi­siin­sa. Sitä käytetään sekä välimerkkinä lau­sei­den ja muiden ilmaisujen välillä että erikois­merk­ki­nä useissa yhteyksissä.

Ehkäpä tärkein ajatusviivaa koskeva peri­aate tavallisen tekstin kirjoittamisessa on se, että sen käyttöä välimerkkinä kan­nat­taa välttää – ellei tiedä mitä tekee. Käytä pisteitä ja pilkkuja.

Toiseksi tärkein periaate on kenties se, että monissa vaihteluvälejä yms. kos­ke­vis­sa merkinnöissä tulisi käyttää ajatusviivaa, jos suinkin mahdollista. Aukioloajan ilmaisu ”ma–pe 8–18” on oikeampi kuin ”ma-pe 8-18” ja tyylikkäämpi kuin ”ma - pe 8 - 18”. Jos kuitenkin ajatusviivan käyttö on mah­do­ton­ta, käytä oikeita korvaavia merkintöjä; ks. kohtaa Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena.

Ajatusviivalle ei ole omaa näppäintä, eivätkä monet osaa kirjoittaa sitä. Kirjoittamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, kuten kohdassa Merkkien kirjoittaminen tietokoneella kuvataan.

Lyhyt vai pitkä ajatusviiva?

Ajatusviivoja on kaksi erilaista, lyhyt (–) ja pitkä (—), eli n-viiva (en-viiva) ja m-viiva (em-​viiva), englanniksi en dash ja em dash. Aiemmin niiden välillä ei tehty selvää eroa, vaan ne käsitettiin saman merkin erimittaisiksi toteutuksiksi. Merkistöstandardien kannalta ja siten myös tieto­koneen sisäisessä esityksessä ne ovat kaksi eri merkkiä.

Nykyisin standardi SFS 4175 suosittaa lyhyen ajatusviivan käyttöä.

Aiempien ohjeiden mukaan voitiin käyttää jompaakumpaa niistä kaikissa ajatusviivan teh­tä­vis­sä. Tavallisinta on ollut, että tekstissä käytetään joko kaikkialla lyhyttä ajatusviivaa tai kaik­kial­la pitkää ajatusviivaa. Lyhyt on suomenkielisissä teksteissä nykyisin vallitseva, aiemmin pitkä oli tavallinen.

Lyhyen ajatusviivan käytön perusteluna on, että pitkä ajatusviiva kuuluu lähinnä sel­lai­seen painoasun perinteeseen, jossa ajatusviiva on kiinni ympäröivissä sanoissa, jolloin viivan pituus korvaa tyhjien välien puuttumisen. Englannin kielessä kirjoitetaan yhden käy­tän­nön mukaan ”xxx – yyy”, toisen käytännön mukaan ”xxx—yyy”. (Ks. kohtaa Välimerkit englannin kielessä.) Koska suomessa ajatusviivan ympärille jätetään tyhjät välit silloin, kun ajatusviiva on välimerkkinä, on luonnollista käyttää lyhyttä ajatusviivaa.

Koska ajatusviivalla on hyvin monta merkitystä, voisi ajatella, että eri merkityksissä olisi syytä käyttää erimittaisia viivoja. Tämä kuitenkin johtaisi käytännössä mahdottomuuksiin, koska jo nykyiset säännöt koetaan vaikeiksi – niitä rikotaan jopa äidinkielen oppikirjoissa. Erimittaisia ajatusviivoja käsittelee tarkemmin sivu Onko viivoissa ajatusta ja pituutta?

Pitkälle ajatusviivalle on kuitenkin erikoiskäyttöä toiston ilmaisemiseen kirjal­lisuus­viitteissä.

Tässä oppaassa on käytetty pitkää ajatus­viivaa lainauksissa, jotka on otettu vanhoista teksteistä, joissa sitä on käytetty.

Ajatusviivan pituus eri fonteissa

Ajatusviivan pituus vaihtelee fontin mukaan. Tämä on hyväksyttävää, kunhan ajatusviiva on selvästi pitempi kuin yhdysmerkki.

Ajatusviiva on kuitenkin toteutettu virheellisesti, yhdysmerkin mittaisena tai jopa sitä lyhyempänä, joissakin fonteissa, mm. Comic Sans MS, Lucida Sans Unicode, Microsoft Sans Serif, Trebuchet MS.

Ajatusviiva välimerkkinä

Välimerkkinä ajatusviiva on osoitus ajatuksen katkeamisesta. Se ei ole erityisen tyylikäs välimerkki.

Ajatusviivan käyttötarkoituksia

Ajatusviivaa käytetään virkkeissä välimerkkinä useassa tarkoituksessa, joista yleensä vain kaksi ensimmäistä mainitaan ohjeissa ja oppaissa (ks. lisäksi kohtaa kahden ajatusviivan käytöstä poiston merkitsemisessä):

• Ajatusviivoilla erotetaan suhteellisen irrallinen lisäys muusta tekstistä varsinkin kaunokirjallisessa tyylissä. Ajatusviivaa käytetään yleensä liiaksi. Aihetta tarkastellaan jäljempänä sulkeiden yhteydessä (koska sulkeet ovat nykyisin tavallisempi tapa tehdä irrallisia lisäyksiä, etenkin teknisemmässä tyylissä).
  Tarkoituksena on – niin kuin aina politiikan tutkimuksessa – analysoida vallankäyttöä.
• Ajatusviivaa käytetään erottamaan kappaleen lopussa oleva teksti, joka käsittelee muuta kuin kappaleen alku, esimerkiksi jotain yksityiskohtaa tai sivuasiaa. Kuten jäljempänä kuvataan, tällaista käyttöä kannattaa yleensä välttää.
  Valaat jakautuvat hammasvalaisiin ja hetulavalaisiin. Nämä ryhmät ovat ehkä ke­hit­ty­neet toisistaan riippumatta kahdesta eri kantamuodosta. Tällöin saman­kal­tai­suu­det johtuisivat elinympäristön samanlaisuudesta. – Valaat kuuluvat nisäkkäisiin.
• Ajatusviivaa käytetään ilmaisemaan, että seuraa jotakin odottamatonta tai muuten poikkeavaa, esimerkiksi painotettua, jopa kohtalokasta.
  Hän astui sisään, sanoi päivää – ja lähti pois.
• Vanhassa kaunokirjallisuudessa ajatusviiva on joskus vain pisteen tai puolipisteen tehtävässä. Tällöin esitys on usein katkelmallista.
  Hänen katseestaan säteili jonkinlainen jalon intohimon lieska – voin sen vieläkin nähdä.
• Ajatusviiva korvaa joskus on-sanan tai muun predikaatin painokkaassa, vaikuttavuuteen pyrkivässä esityksessä.
  Lapsi – unohdettu uhri? [= Onko lapsi unohdettu uhri?]
• Samantapaista on ajatusviivan käyttö jonkin ilmauksen jäljessä silloin, kun ilmaus kertoo virkkeen aiheen eli teeman ja ajatusviivan jälkeen tulee se, mitä aiheesta halutaan sanoa. Tällaista harrastetaan varsinkin otsikoissa, jotta teema saadaan heti alkuun. Usein suora ilmaus olisi kuitenkin iskevämpi.
  Kevätväsymys – kuinka se voitetaan? [= Kuinka kevätväsymys voitetaan?]
• Ajatusviivalla voidaan kuvata puheessa olevaa selvää taukoa. Samaan tarkoitukseen käytetään myös ellipsiä (…).
  Eteenpäin – mars!

  Onhan sitä siinä – yhtä tasaista taivalta.

Näissä yhteyksissä ajatusviivan kummallakin puolella on tyhjä väli.

Ajatusviivalla erotettu kappaleen ”häntä”

Ajatusviivan käyttö erottamassa kappaleen loppua muusta kappaleesta johtuu yleensä kappalejaon tai kappaleen rakenteen tai sisällön miettimisen puutteellisuudesta. Esimerkiksi edellä esitetty valasesimerkki on suorastaan naiivi, sillä virke ”Valaat kuuluvat nisäkkäisiin” sopisi paremmin joko kappaleen alkuun tai kokonaan eri kappaleeseen. Naiivi on myös seuraava Kielikellossa 2/2006 esitetty esimerkki; se paranisi, jos ajatusviiva vain jätettäisiin pois. (Lisäksi siinä lienee selväkielisellä tarkoitettu selkokielistä.)

Ohjelmassa myös luettiin ote normaalitekstistä ja sama asia selväkielisenä versiona. – En ymmärtänyt normaalitekstistä mitään. Selväkielinen versio sen sijaan oli hyvää, selkeää, ymmärrettävää asiasuomea.

Kappaleen, jossa on ”ajatusviivallinen häntä”, voi usein korjata jollakin seuraavista tavoista:

• Häntä poistetaan. Jos se on sivuasiaa, se usein joutaa kokonaan pois.
• Ajatusviiva poistetaan. Kappaleen loppuun ehkä sopii sivuasia ilman, että sitä erikseen erotetaan muusta. Useinkaan kyseessä ei edes ole sivuasia, vaan ajatusviivaa on vain käytetty ajattelemattomasti.
• Häntä erotetaan uudeksi kappaleeksi, tarvittaessa sitä täydentäen. Jos se on uutta asiaa, se kuuluu uuteen kappaleeseen.
• Hännän sisältämä asia yhdistetään kappaleen muuhun tekstiin, osaksi sen sujuvaa kulkua. Jos se on sivuasia, se ehkä sopii aiemman virkkeen sivulauseeksi.

Ajatusviivan vaikutus muihin välimerkkeihin

Ajatusviivan käyttö ei yleensä vaikuta muiden välimerkkien käyttöön. Erityisesti jos ajatusviivoilla on erotettu irrallinen lisäys, joka päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, on ajatusviivan ympärillä tällöinkin välilyönnit.

Säännöt ovat epäselvät sen suhteen, kirjoitetaanko ajatusviivan jälkeen pilkku seuraavan­lai­sis­sa tapauksissa. Loogisesti ottaen pilkku tarvitaan, sillä jos ajatusviivoin erotettu irrallinen lisäys jätetään pois, virkkeeseen kuuluu pilkku. Tätä voi pitää parhaana menettelynä.

Vuoden 1993 ohjeiden (Kielikello 3/1993) mukaan saa pilkun jättää pois. Vuoden 1998 ohjeissa (Kielikello 3/1998) ei vastaavaa lausumaa ole, mutta niissä sanotaan: ”Jos ajatus­viivan jälkeen tarvitaan jokin muu välimerkki, se kirjoitetaan kiinni viivaan.” Esi­merk­ki­nä niissä on yllä oleva. Vuoden 2006 ohjeissa (Kielikello 2/2006) sanotaan erikseen: ”Ajatus­vii­voin erotetun virkkeenosan jäljestä voi halutessaan jättää pilkun poiskin.” Kieli­toimis­ton oikein­kirjoitus­oppaassa taas esitetään vaihtoehdot samanveroisina: ”Jos virke jatkuu ajatus­viivan jälkeen sivulauseella, voi lauseyhteyden edellyttämän pilkun kirjoittaa joko kiinni ajatus­viivaan tai jättää kokonaan pois.”

Jos pilkun jättäminen pois ajatusviivan jäljestä hämärtäisi virkkeen rakenteen, voidaan pilkkua pitää pakollisena. Toisaalta tällainen rakenne on usein paremmin esitettävissä esimerkiksi sulkeita käyttäen, joskaan sulkeet eivät sovi kaikkiin tyylilajeihin.

Puolipistettä tai kaksoispistettä ei voi jättää pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta ilmaisut voi usein kor­va­ta sellaisilla, joissa ei tarvita hiukan outoja väli­merkki­yhdistelmiä. Esimerkiksi sana­jär­jes­tyk­sen muuttaminen voi auttaa.

Pilkun tai muun välimerkin käyttö ajatusviivan jäljessä voi kuitenkin kummastuttaa lukijoita. Monet ilmeisesti kokevat ajatusviivan yksinäänkin tarpeeksi vahvaksi välimerkiksi. Selvintä on välttää tällaiset ongelmat muotoilemalla virkkeet hiukan toisin. Usein voi ajatusviivat korvata pilkuilla.

Rivinvaihto ajatusviivan kohdalta

Epäselvää on ollut, saako tekstin jakaa eri riveille välimerkkinä käytetyn ajatusviivan edeltä vai onko sallittua vain sen jäljestä jakaminen. (Vrt. kysymykseen jakamisesta vaihteluväliä tms. osoittavan ajatusviivan jäljestä.) Kielikellon 2/2006 ja Kielitoimiston oikein­kirjoitus­op­paan ohjeissa asiaan kuitenkin otetaan kantaa: molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja.

Ajatusviivan jäljestä jakaminen tuntuisi kuitenkin olevan selvempää. Silloin rivin lopusta näkyy, että virke jatkuu jotenkin poikkeavalla tavalla. Lisäksi yleisesti jaetaan välimerkin jäljestä, ei edeltä. Tätä puoltaa sekin, että rivinalkuinen ajatusviiva voidaan hahmottaa virheellisesti luetelmaviivaksi.

Detailtypographie-kirja suosittelee seuraavia järkevän tuntuisia periaatteita:

• Jos ajatusviiva osoittaa siirtymistä uuteen asiaan tms., jaetaan mieluummin sen jäljestä kuin edeltä, koska rivin lopussa oleva ajatusviiva paremmin varoittaa lukijaa.
• Jos taas ajatusviivoja on käytetty sulkeiden tavoin virkkeen sisällä erottamaan sivu­huomau­tus muusta tekstistä, pidetään ajatusviivat niiden välissä olevan tekstin yhtey­des­sä. Toisin sanoen jaetaan tarvittaessa ensimmäisen ajatusviivan edeltä, mutta toisen jäljestä.
  Tehdyissä perusteellisissa tutkimuksissa havaittiin se
  – monille ehkä hyvinkin yllättävä – seikka, että
  lahjontajutun tutkijat oli lahjottu.

Toisaalta esimerkiksi verkkosivuilla on hankalaa estää rivinvaihdon osuminen ajatusviivan edelle; sitovan välilyönnin käyttö ei riitä. Ks. Muita rivityksen estämisen keinoja.

Kuitenkin tyylisyistä halutaan joskus aloittaa rivi ajatusviivalla, varsinkin otsikoissa. Silloin ajatusviiva usein aloittaa virkkeenomaisen ilmauksen.

Kielikello 2/2006 pitää kuitenkin parempana kirjoittaa ajatusviiva ensimmäisen otsikkorivin loppuun, ”koska ajatusviivalla ilmaistaan, että otsikko jatkuu vielä rivin loppumisen jälkeen”. Normaalisti kuitenkin otsikon jatkuminen on ilmeistä typografisista syistä: otsikko on isom­mal­la fontilla tai muuten normaalitekstistä selvästi poikkeava.

Jos ajatusviiva aloittaa uuden virkkeen, lienee selvää, että sopiva jakokohta on ennen ajatusviivaa, ei sen jälkeen.

Ajatusviiva otsikossa – rasittavaa

Vaikka on hyviä syitä välttää väli­merkkejä otsikoissa, nykyisin on varsin yleistä käyttää otsikossa ajatus­viivaa, joka jakaa sen sisällön kahtia. Esimerkki

Lutikkaongelma taas nousussa – nämä kaksi virhettä pahentavat tilannetta kotona

Ajatusviivan tilalle kuuluisi tällaiseen tekstiin piste tai ehkä puoli­piste, mutta otsikoissa ei haluta käyttää niitä.

Perus­ongelma on, että otsikko on liian pitkä, osittain siksi, että siihen on haluttu saada klikki­houkutin eli teksti, joka houkuttaa lukemaan juttua, kunnes otsikossa luvattu tieto (tässä: mikä pahentaa tilannetta) löytyy.

Vanhan käytännön mukaan otsikon piti olla lyhyt, ja sen alla saattoi olla pienemmällä fontilla lisäotsikko tai ingressi. joka jakaa sen sisällön kahtia. Esimerkki:

Ajatusviivan käyttöön otsikossa ottavat (kriittisen) kannan Kotus-blogin kirjoitus Ajatusviiva otsikossa – kuinka läheisessä suhteessa osien pitäisi olla? ja Kielitoimiston ohje­pankin sivu Otsikot.

Ajatusviiva luetelmaviivana

Ajatusviivaa käytetään ns. ranskalaisena viivana luetelman kunkin kohdan alussa. Sen perässä on tällöin tyhjä väli. Ks. kohtia Luetelmamerkit ja Luetelmat.

Ajatusviiva repliikkiviivana

Ajatusviivaa voidaan käyttää osoittamaan repliikin alkua tai jatkumista. Tällöin ei lainaus­merk­kien käyttö ole tarpeellista. Kun ajatusviiva osoittaa repliikin alun, sen jälkeen jätetään tyhjä väli. Kun se osoittaa repliikin jatkumisen, kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli.

Repliikkiviivaa käytettäessä tulisi puhujan vaihtuminen osoittaa aloittamalla uudelta riviltä.

Ajatusviiva miinusmerkin korvikkeena

Jos käytettävissä olevassa merkkivalikoimassa ei ole varsinaista miinusmerkkiä, käytetään miinusmerkin korvikkeena ajatusviivaa. Tilanne on harvinainen, sillä useimmiten pätee, että jos voi käyttää ajatusviivaa, voi käyttää miinusmerkkiäkin. Jos kumpaakaan ei voi käyttää, käytetään korvikkeena yhdysmerkkiä.

Ajatusviiva poiston merkitsemisessä

Sen osoittamiseen, että lainauksesta on jätetty jotakin pois, käytetään poistetun osan tilalla kahta ajatusviivaa. Ajatusviivojen edessä, välissä ja jäljessä on tyhjä väli, joista vain vii­mek­si mainitun kohdalta on suotavaa teksti jakaa eri riveille.

Esimerkkitapauksessa on alkuperäisen tekstin virke kokonaisuudessaan seuraava: ”Yli­op­pi­las­tut­kin­to on enemmän kuin lukion päättötutkinto, se on suorastaan kansallinen ins­ti­tuu­tio.” Lainaaja on halunnut ottaa tästä vain osan. Poiston merkitseminen on tavallaan va­roi­tus sii­tä, että alkutekstissä saattaa asioiden korostus ja painotus olla toinen kuin lainaus antaa ym­märtää.

Jälkimmäisen ajatusviivan jälkeen ei kuitenkaan tule tyhjää väliä, jos seuraa välimerkki. Seuraavassa esimerkissä on jätetty pois virkkeen loppuosa, ja lainaus jatkuu sen jälkeen. Tällöin kirjoitetaan virkkeen lopettava piste näkyviin, ja se siis tulee kiinni edeltävään ajatus­viivaan.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan voidaan poistoa osoittavat ajatusviivat kir­joit­taa hakasulkeisiin, esimerkiksi [– –] eikä pelkkä – –. Tämä poikkeaa suomen kielen van­has­ta käy­tän­nös­tä, kielenhuollon aiemmista suosituksista ja standardista SFS 4175. Van­ho­jen nor­mien mukaan uusi, englannin jäljittelystä syntynyt merkintä tarkoittaa sitä, että lai­na­tus­sa teks­tis­sä itsessään on hakasulkeet ja niiden välissä ollut teksti on jätetty pois.

Usein ei kuitenkaan pidetä tarpeellisena poiston osoittamista lainatun tekstin alussa eikä lopussa. Sen sijaan jos tekstin keskeltä on poistettu sanoja, voi lainaus antaa aivan väärän käsityksen, ellei poistoa merkitä.

On esitetty myös erilaisia käsityksiä, että myös lainauksen alussa ja lopussa pitäisi käyttää poistoa osoittavia merkkejä, jos lainaus alkaa keskeltä virkettä tai päättyy ennen virkkeen loppua.

Jos kyse ei ole lainauksessa olevasta poistosta, vaan oman tekstin virkkeen jäämisestä kesken, on selvempää käyttää ajatusviivojen sijasta ellipsiä ”…”.

Edellä käsitellyissä tapauksissa on kyse ainakin yhden, yleensä usean sanan tai sanan­tapai­sen ilmaisun pois jättämisestä. Aiemmin käytettiin kaunokirjallisuudessa yhtä aja­tus­vii­vaa osoittamaan kirjainten jättämistä pois sanasta, usein häveliäisyyssyistä, esi­mer­kik­si ”–kele!”, ”p–a”. Saatettiin myös käyttää sellaista ilmaisua kuin ”K–n kuver­ne­men­tis­sa” silloin, kun teks­tis­sä loogisesti pitäisi olla jokin erisnimi, mutta kirjailija ei tyyli­syistä halua käyttää mitään nimeä.

Kielitoimiston ohjepankin sivun Ajatusviiva poiston merkkinä mukaan pois jättäminen osoitetaan ”tavallisesti” kahdella ajatus­viivalla. Se lisää, että yhdellä ajatus­viivalla osoitetaan varsinkin sanan katkaiseminen (–kele!). Erikoisempaa on, että sen mukaan yksi ajatus­viiva riittäisi osoittamaan myös sanan pois jättäminen:

Esityksen katkeaminen voidaan osoittaa jättämällä sana tai sananosa pois ja merkitsemällä tilalle ajatusviiva. Kokonaisen sanan pois jättämistä osoittava ajatusviiva erotetaan edeltävästä sanasta välilyönnillä, sananosan pois jättämistä osoittava ajatusviiva kirjoitetaan kiinni jäljellä olevaan sananosaan:

Jos sen sanot, niin minä –.
–kele!

Tässä jää epäselväksi, osoittaisiko yksi ajatus­viiva esityksen katkeamista (joka yleensä osoitetaan ellipsillä) vai yhden sanan pois jättämistä. Menettely on joka tapauksessa turha poikkeus sääntöihin.

Ajatusviiva tyhjän merkkinä

Ajatusviivaa käytetään usein osoittamaan tiedon tai muun asian puuttumista. Myös yhdys­merk­kiä käytetään, mutta ajatusviiva erottuu paremmin. Usein on tulkinnan­varaista, onko käytetty merkki käsitettävä ajatusviivaksi vai miinusmerkiksi. Ajatusviiva on loogisempi vaih­to­ehto, koska kyse ei ole negatiivisesta luvusta eikä vähennyslaskusta. Ks. eri­tyi­ses­ti koh­taa Erikois­merkinnät taulukoissa.

Ajatusviiva välien merkinnöissä

Tavalliset välien merkinnät

Ajatusviivaa käytetään vaihteluvälin tai matkan ääripäitä ilmaisevien merkintöjen välissä. Esimerkiksi ”1–5” tarkoittaa ’yhdestä viiteen’. Useissa tapauksissa on ajatusviivan käytölle vaihtoehtoja, kuten kohdassa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen kuvataan. Jos ajatus­viivaa käytetään, sen lukutapa vaihtelee, eikä sitä välttämättä aina lueta lainkaan; ks. Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.

Šakkisiirtojen merkinnöissä on tavallisempaa käyttää yhdysmerkkiä (esimerkiksi e2-e4) kuin ajatusviivaa. Ajatusviiva sopii tehtävään kuitenkin paremmin, koska kyse on lähtöpaikan ja tulopaikan ilmoittamisesta: esimerkiksi e2–e4 tarkoittaa siirtoa, jossa sotilas siirretään ruudusta e2 ruutuun e4.

Eräänlaiseksi välin merkinnäksi voitaneen tulkita myös historiassa käytetty nimitys ”Talin–Ihantalan taistelu”. Sen voidaan tulkita viittaavan alueeseen Talista Ihantalaan.

Kerava–Lahti-oikorata vai Kerava-Lahti-oikorata?

Jos matka, liikenneyhteys tms. ilmaistaan ääripäät nimeämällä, ongelmattomin ilmaisutapa on käyttää genetiiviä. Tällöin ääripäiden välissä käytetään sääntöjen mukaan ajatusviivaa.

Nominatiivin käyttö tällaisissa ilmauksissa on yleistä. Tällöin rakenteesta muodostetaan yhdyssana, koska nominatiivimuotoinen substantiivi ei suomessa yleensä voi olla erillisenä määritesanana (ei kivi talo, vaan kivitalo). Ilmaisutapa ei ole suomen kieleen kovin hyvin istuva, mutta sitä ei voi pitää vääränäkään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, mitä merkkiä käytetään ääripäiden välissä, ajatusviivaa vai yhdysmerkkiä. Standardissa SFS 4175 on seuraava esimerkki, joka on ajatusviivan kannalla:

Väli, jonka loppu tai alku on avoin

Erikoistapaus on väli, josta ilmoitetaan vain alkukohta (tai loppukohta). Tavallisimmin ky­sees­sä on kirjan sivuihin viittaaminen niin, että mainitaan vain alkusivu, mutta ajatus­viivalla osoi­te­taan, että tarkoitetaan myös yhtä tai useampaa sivua sen jälkeen. Viittaus on tar­koi­tuk­sel­li­sen epäselvä. Tällaisia ilmaisuja kannattaa välttää. Usein olisi parempi ilmaista tarkasti, mitä sivuja tarkoitetaan. Sellainen merkintä kuin ”8– pistettä” voi olla mer­ki­tyk­sel­tään epä­selvä, koska luvun perässä oleva ajatusviiva voidaan ymmärtää miinus­merkiksi! Kuitenkin lopusta avoin väli on sopiva merkintä silloin, kun ilmaistaan ihmisten elinvuosia ja käsitellään henkilöä, joka on yhä elossa. Toinen vaihtoehto on ilmoittaa syntymävuosi, mutta tällöin merkintä ei muodoltaan vastaa sellaisia elinvuosien ilmauksia kuin 1900–1983.

”10–15-vuotiaat”

Horjuvuus ajatusviivan käytössä on tavallaan ymmärrettävää tapauksissa, joissa ilmaisu on yhdyssanan osana, jolloin sanassa on myös yhdysmerkki. Tällöin ajatusviiva pitempänä näyttää olevan isompi erotin kuin yhdysmerkki, mikä rikkoo ilmaisun loogisen rakenteen. Esimerkiksi ilmaisun ”10–15-vuotiaat” osathan ovat ”10–15” ja ”vuotiaat”, ei ”10” ja ”15-vuotiaat”. Jos tällaisten ilmaisujen välttäminen onnistuu luontevasti, se siis hiukan parantaa tekstin luettavuutta.

Kesä–heinäkuussa vai kesä-heinäkuussa?

Ajatusviivaa käytetään silloinkin, kun ääriarvot on ilmaistu sanoilla.

Ilmaus ”kesä–elokuussa” lienee ymmärrettävä lyhentymäksi ilmauksesta ”kesäkuussa–elokuussa”. Yhdyssanan jälkiosan pois jättämistä ei kuitenkaan tällaisessa tapauksessa merkitä yhdysmerkillä, kuten (eri asiaa tar­koit­ta­vas­sa) ilmauksessa ”kesä- ja elokuussa”.

Kahden peräkkäisen luvun, kuukauden tms. tapauksessa, esimerkiksi ilmaisutyypissä ”kesä–heinäkuussa”, käytetään milloin yhdysmerkkiä, milloin ajatusviivaa. Kielen­huol­ta­jat­kin ovat olleet asiasta erimielisiä. Loogisinta olisi käyttää samaa ilmaisu­tapaa kuin laajemmista vaihteluväleistä puhuttaessa, siis ajatusviivaa. Tämä voidaan tulkita myös ohjeiden mukaan ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.

Yhdysmerkkiä käytettäessä (”kesä-heinäkuussa”) ilmaisua ei tulkita vaihteluvälin esi­tyk­sek­si, vaan ehkä lähinnä lyhentymäksi sanoista ”kesä- ja heinäkuussa”. Kielikello 3/1998 esittääkin:

Peräkkäiset kuukaudet voidaan ilmaista yhdysmerkin avulla: kesä-heinäkuussa, tammi-helmikuun vaihteessa. Samaa kirjoitustapaa voidaan soveltaa myös pe­räk­käi­siä lukuja sisältävissä ilmauksissa, esimerkiksi neljä-viisivuotias, neli-viisikymppinen.

Huomaa kuitenkin, että usein on sujuvampaa kirjoittaa esimerkiksi ”neli- tai viisivuotias”. Li­säk­si sääntö koskee vain ilmaisuja, joissa kyse on kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta tai lu­vus­ta. On siis kirjoitettava ”kesä–elokuussa”, koska tällaisissa tapauksissa rajakohta­tulkinta on ainoa mahdollinen. Käytännössä niissäkin käytetään yleisesti yhdysmerkkiä (kesä-elo­kuus­sa), ja monien kielenhuoltajien mielestä tämä on oikein. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa se onkin ilmoitettu hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi.

Kielikellossa 2/2006 (s. 31) on sallittu yhdysmerkin käyttö rajakohtailmauksissa, joskin vain, kun kirjaimin kirjoitettu rajakohtailmaus on yhdyssanan osana. Esimerkiksi kirjoitusasu ”neli-viisikymppinen” on sallittu. Tämä vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta poikkeukselta, joten on parempi nou­dat­taa toista sallittua vaihtoehtoa eli kirjoittaa ilmaus kuten muutkin rajakohtailmaukset. Onhan epä­loogis­ta, että kirjoitettaisiin ”5–10-kertainen”, mutta ”viisi-kymmenkertainen”. Tämä esi­merk­ki-ilmaus on kyllä kirjoitusasusta riippumatta huono, koska se aivan liian helposti se­kaan­tuu sanaan ”viisikymmenkertainen”.

Hyväksyttävinä on pidettävä myös sellaisia ilmauksia kuin ”1920–1950-luvulla”, vaikka ne ovatkin hiukan epäloogisia. Ilmaus voidaan ajatella lyhentymäksi ilmauksesta ”1920-luvulla–1950-luvulla”. Jos kuitenkin kyse on peräkkäisistä vuosikymmenistä (tai vuosisadoista tms.), on sujuvampaa käyttää ja-sanalla muodostettua ilmausta: ”1920- ja 1930-luvulla”.

”Pari kolme”

Kielikiellon ohjeiden mukaan ”ajatusviivaa ei käytetä sellaisissa kiinteissä sanapareissa, jois­sa on kir­jai­min kirjoitettuna kaksi peräkkäistä kokonaislukua ja joissa tarkoitetaan vain ääri­päi­tä”. Niissä ei käytetä muutakaan välimerkkiä, vaan vain sananväliä. Tulisi siis kirjoittaa ”pari kolme”, ei ”pari–kolme” eikä ”pari-kolme”. Käytännössä tällainen ilmaisu ei useinkaan ilmaise vain ”ääripäitä” eli kahta lukua vaan jotain epämääräisempää. Etenkin ”pari kolme” on epä­mää­räi­sem­pi kuin ”kaksi tai kolme”. Jos pyytää toista ostamaan ”viisi kuusi” omenaa, ei pidä ih­me­tel­lä, jos hän ostaakin seitsemän, kun ne ovat niin pieniäkin.

Tähän ilmaisutyyppiin voitaneen rinnastaa ”viikko pari”, vaikka se tarkoittaakin suunnilleen ’viikko tai kaksi tai siltä väliltä tai niillä main’ eikä vain ”ääripäitä”.

Sen sijaan on parempi kirjoittaa ”neljä–viisi metriä” (eikä ”neljä viisi metriä”) jo senkin takia, että Kielikello 2/2006 mainitsee tällaisen esimerkin. Ilmaus voidaan kyllä lukea ”neljä viisi metriä”, vaikka Kielikello tässä yhteydessä mainitseekin vain lukutavan ”neljästä viiteen metriä”.

Välilyönnit ajatusviivan ympärillä

Jos ajatusviivalla yhdistetyt ilmaukset ovat monisanaisia tai muuten sisältävät välilyöntejä, voi olla tarpeen havainnollisuuden vuoksi käyttää välilyöntiä ajatusviivan ympärillä. Viralliset säännöt eivät tällaista käytäntöä ole tunteneet, vaan niiden kannalta sitä on voitu jopa pitää virheenä. Vuonna 2006 sääntöjä kuitenkin muutettiin. Nykyisin standardi SFS 4175 sanoo:

Rajakohta- ja osapuolimerkinnöissä ajatusviivan kummallekaan puolelle ei tule välilyöntiä. Jos kuitenkin ilmauksista jompikumpi sisältää enemmän kuin yhden sanan, ajatusviivan molemmin puolin tulee välilyönti.

Kielikellossa 2/2006 julkaistut välimerkkiohjeet sen sijaan sanovat, että tällaisissa tapauk­sissa voi käyttää välilyöntejä selvyyden vuosi. Tällainen välittävä kanta mutkistaa asioita turhaan. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas taas sanoo, että näissä tapauksissa välilyöntejä kannattaa käyttää.

Johdonmukaista on käyttää välilyöntejä ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun raja­koh­dat ovat numeroin kirjoitettuja lukuja, joissa on välilyöntejä. Sellaiset luvuthan lue­taan kah­te­na tai useampana sanana. Kielikellossa 2/2006 on esimerkissä ”2 500–3 500”, mutta välien käyttö olisi selvempää.

Yleisemmin voitaisiin lähteä siitä, että jos ajatusviivalla yhdistetyistä ilmauksista ainakin toi­nen sisältää välilyönnin, jätetään välilyönnin ympärille välit. Näin vältettäisiin sen poh­ti­mi­nen, millaisissa tapauksissa ilmaus ”sisältää enemmän kuin yhden sanan”, vaikka siinä ei ehkä ole yhtään normaalisti, lyhentämättömänä kirjoitettua sanaa.

Tälle linjalle onkin asetuttu Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet, tosin lievähkösti: ”Jos [ajatus]viivan erottamista ilmauksista ainakin toinen koostuu erilleen kirjoitettavista sanoista tai merkeistä, välilyöntejä kannattaa selvyyden vuoksi käyttää”. Esimerkkinä tästä on muun muassa ”23 500 – 24 700”, mutta siihen liittyy sulkuhuomautus, joka merkitsee, että välit voi jättää poiskin: ”(∼ 23 500–24 700”).

Kuitenkin EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on toinen linja. Niiden kohdassa ajatusviivan käy­tös­tä on yhtenä esimerkkinä ”1096 90 10–1099 10 10”, joka on tulkittava koodien (esi­mer­kik­si tuotekoodien) vaihteluväliksi. Ilmaus on hiukan outo, koska visuaalisesti ajatus­viiva yhdistää siinä vain kaksi lyhyttä numerojonoa (10–1099), ja muut numerot jäävät ikään kuin ulkopuolelle. Selvempi olisi seuraavanlainen ilmaus: ”1096 90 10 – 1099 10 10”.

Standardin SFS 4175 mukaan välilyöntejä käytetään ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun rajakohtamerkinnöissä esiintyy etumerkillinen luku. Toisaalta tällöin on yleensä parempi käyttää ajatusviivan sijasta ellipsiä (…).

Ohjeissa ei käsitellä erikseen tapausta, jossa ajatusviivoilla on yhdistetty kolme tai useampia ilmauksia ja niistä jotkin ovat monisanaisia. Ainoa typografisesti järkevä ratkaisu on, että jokaisen ajatusviivan ympärille jätetään tällöin välit.

Ajatusviivan typografia

Hyvässä typografiassa huolehditaan ainakin otsikoissa yms. siitä, että ajatusviiva ei ole aivan kiinni ympäröivissä merkeissä. Esimerkiksi ilmaus 0–4 voi näyttää rumalta. Välilyönnin käyt­tö (0 – 4) ei kuitenkaan ole hyväksyttävää, vaan typografinen säätö on hoidettava muilla kei­noin. Käytännössä pyritään lisäämään ajatusviivan kummallekin puolelle tyhjää tilaa mää­rä, joka on noin kymmenesosa fontin koosta: 0–4. Asian voi usein tehdä muuttamalla merk­kien välistystä. Tarve tähän riippuu mm. fontista ja siitä, millaisia merkkejä on ajatus­vii­van edellä ja jäljessä. Toinen vaihtoehto on määrälevyisten välilyöntien, lähinnä hienon välin (hair space) käyttö, joskin se saattaa olla vähän liian leveä: 0 – 4.

Ajatusviiva eräissä nimimerkinnöissä

Ajatusviiva rinnakkain mainittujen tekijöiden nimien välissä

Ajatusviivaa käytetään yleisesti ja-sanan tilalla ilmoitettaessa teoksen tekijöiden, teorian tai tuotteen keksijöiden tms. nimiä ja vastaavissa nimimerkinnöissä.

Joskus, etenkin kirjan tekijöitä mainittaessa, nimiä on useampia kuin kaksi. Tällöin käytetään ajatusviivoja kaikkien nimien välissä.

Tämäntapaisissa ilmauksissa on genetiivimuotojen käyttö yleensä suomen kielen parhaiten sopivaa. Toinen vaihtoehto on yhdyssanan käyttö, ja se on joissakin tapauksissa vakiin­tu­nut­ta. Usein tällaisen ilmaisun alkuosaa ruvetaan yksinään pitämään jonkin asian nimityksenä ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”Lahti–Saloranta”. Kirjoitusasussa on perusteltua tällöin säilyttää ajatusviiva.

Apostolien Pietarin ja Paavalin mukaan nimetty linnoitus (venäjäksi ”Petropavlovskaja krepost”) esiintyy suomenkielisessä tekstissä (ja Eksonyymit-sivustossa) yleensä nimellä ”Pietari-Paavalin linnoitus”, joskus loogisemmalla nimellä ”Pietarin-Paavalin linnoitus”. Yleisten sääntöjen mukaista olisi ajatusviivan käyttö rinnakkaisten nimien välissä: ”Pietarin–Paavalin linnoitus”.

Komeettojen nimissä käytetään ajatus­viivaa, jos komeetta on nimetty kahden löytäjän mukaan, esimerkiksi Hale–Bopp. Harvinaisempaa on käyttää nimeä, jossa on yleisnimi mukana, ja silloin on selvintä taivuttaa erisnimiä: Halen–Boppin komeetta.

Välilyöntien käyttö

Aiempien sääntöjen mukaan ajatusviivan ympärillä ei tällaisissa merkinnöissä käytetä vä­li­lyön­te­jä. Välilyöntien käyttö kuitenkin edistää selvyyttä silloin, kun tekijöistä ilmoitetaan muu­ta­kin kuin sukunimet. Kuten edellä mainittiin, vuonna 2006 vahvistettu standardin SFS 4175 painos suosittaakin välilyöntien käyttöä, jos ilmauksista ainakin toinen sisältää enem­män kuin yhden sanan (ja siis välilyönnin).

Sukunimien yhdistelmässä ei ajatusviivaa

Jos kyse on avioliittoon mentäessä käyttöön otetusta sukunimestä (oikeastaan nimien yhdistelmästä), joka sisältää puolison nimen, käytetään nimien välissä joko väli­lyöntiä tai yhdys­merkkiä, ei ajatus­viivaa. Sama koskee lapselle annettua vanhempien suku­nimien yhdistelmää. Ks. kohtaa Sukunimien yhdistelmät.

Ajatusviivan korvaaminen selvemmillä ilmauksilla

Koska yhdysmerkki ei kovinkaan hyvin erotu ajatusviivasta, syntyy helposti epäselvyyksiä. Sekaannusta lisää, että varsin usein käytetään yhdysmerkkiä ajatusviivan tilalla. Tarkoittaako ”Niemi–Anttila” tekijämerkintänä yhtä ihmistä, jolla on kaksoisnimi, vai kahta tekijää? Lisäksi jos ilmaisu on yhdyssanan osa, rakenne on oudon näköinen, kun siinä on sekä ajatusviiva että yhdysmerkki siten, että viivojen pituusero helposti ohjaa jäsentämään ilmaisun väärin (esimerkiksi ilmaisun ”Barro–Gordon-malli” osiin ”Barro” ja ”Gordon-malli”).

Selvintä onkin käyttää samaa menetelmää kuin yleensä luetteloissa: nimien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä ja-sana. Teorioita yms. nimettäessä kirjoitetaan nimet tällöin genetiivimuotoon; samoin on syytä tehdä myös kirjan tekijöiden nimille, jos kirja mainitaan tekstissä eikä vain esim. luettelossa. Ja-sanan tilalla voi käyttää &-merkkiä, jos se tuntuu paremmin sopivan tyyliin.

Ajatusviivan tai &-merkin käyttö on oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun tekijöitä on enemmän kuin kaksi ja tekijöistä mainitaan suku- ja etunimi tässä järjestyksessä. Tällöin pilkun käyttö kahdessa eri merkityksessä aiheuttaisi hämmennystä.

On syytä ottaa huomioon mahdollinen tarve noudattaa jonkin organisaation tai alan yleistä käytäntöä, joka ehkä poikkeaa edellä esitetyistä tavoista epäselvempään suuntaan. Ja-sanalla yhdistettyjä ilmaisuja ei aina koeta riittävän terminomaiseksi, vaan käytetään sellaisia il­mauk­sia kuin ”Michelsonin–Morleyn koe” (eikä ”Michelsonin ja Morleyn koe”). Lisäksi niissä usein muut nimet paitsi viimeinen kirjoitetaan perusmuodossa (”Michelson–Morleyn koe”).

Yhdistelmän nimien taivuttaminen

Koska sanomme ”Paasikiven linja” ja ”Kekkosen linja”, on loogista kirjoittaa ”Paasikiven–Kekkosen linja” eikä ”Paasikivi–Kekkosen linja”. Hyvin tavallista on kuitenkin jättää muut nimet kuin ensimmäinen tällöin perusmuotoon, etenkin jos nimiä on useita.

Esimerkiksi lääketieteessä on vallitseva käytäntö kirjoittaa kahden tutkijan mukaan ni­me­tyn taudin nimi niin, että vain jälkimmäinen nimi on genetiivissä, esimerkiksi ”Creutz­feldt–Jacobin tauti” (tai virheellisesti yhdysmerkkiä käyttäen). Usein on turvallisinta tutustua kä­si­tel­tä­vän alan kirjojen hakemistoihin ja päätellä niistä, millaisia ilmaisutapoja näissä yh­teyk­sis­sä yleensä käytetään.

Kielikellossa 2/2006 sanotaan:

Huom. lääketieteessä on oma käytäntönsä: vain viimeinen nimi taipuu.

Churg–Straussin oireyhtymä, Charcot–Marie–Toothin tauti

Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa esitetään sama asia lyhennettynä (ensimmäinen esimerkki on jätetty pois). Ohjeissa siis sanotaan selvästi, vaikkakin epäsuorasti, että yleiskielessä tulisi taivuttaa kaikkia nimiä. Mainitussa Kielikellon numerossa on tästä seuraavat esimerkit:

Kielitoimiston ohje Kielikellossa 3/1998 sanoo: ”Jos nimiä on useita, viimeisen taivuttaminen riittää.” Esimerkkinä on ilmaisu ”Charcot–Marie–Toothin tauti”. On vaikea nähdä, miksi taivuttaminen olisi sen vaikeampaa tai tarpeettomampaa kuin kahden nimen tapauksessa. Tosin muualla on säännölle esitetty sellainen perustelu, että kahden nimen tapauksessa on syytä taivuttaa ensimmäistäkin nimeä, jotta tilanne erottuisi selvemmin yhdysnimitapauksesta. Uudemmissa kannanotoissa on poikkeus siis kuitenkin määritelty alan eikä henkilöiden määrän mukaan.

Ajatusviiva vai yhdysmerkki?

Jos nimet yhdessä määrittävät jotain sanaa, käytetään edellä esitetyn mukaisesti ajatus­viivaa. On kuitenkin tapauksia, joissa käytetään yhdys­merkkiä; asiaa käsitellään kohdassa Muut yhdistelmänimet.

Jos ei mainita rinnakkain nimiä, vaan niistä johdettuja sanoja, käsitetään ilmaisu rinnasteiseksi yhdyssanaksi. Täten siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa.

Usein tällaiset yhdyssanat ovat kömpelöitä ja voitaisiin korvata esimerkiksi sanaliitoilla.

Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa

Ajatusviivaa käytetään myös erilaisissa osapuolten rinnastuksissa. Kyseessä voi olla esimerkiksi ottelun vastapuolien tai tuloksen taikka sanakirjan kielten ilmaiseminen.

Näiden tapaisissa ilmauksissa ajatusviivan käyttö on usein vähemmän loogista kuin välien ilmauksissa. Sa­na­kir­jan kieliä mainittaessa voitaisiin ongelma kiertää käyttämällä sellaista pitempää il­maus­ta kuin ”suomalais-englantilainen sanakirja” (johon kuuluu kiistatta yhdysmerkki). Se on kui­ten­kin paitsi pitempi myös epäloogisempi, koska kyse on selvästi kielistä, ei maista tai kan­sal­li­suuk­sista.

Horjuvuutta kuvastaa, että Iso suomen kielioppi käyttää eräässä esimerkissä (§ 434) kirjoitusasua ”Suomi-Ruotsi-maaottelu”, jossa siis on yhdysmerkki ajatusviivan tilalla. Kyseinen kielioppi on kuvaileva, ei normatiivinen, ja esiintymä lienee tulkittava kirjoitusvirheeksi tai näytteeksi tosiasiallisesta kielen­käytöstä.

Toisaalta ajatusviivan käytöllä voidaan ajatella olevan selventävä merkitys. Se erottaa esimerkiksi ilmaisun ”Ruotsi–Suomi” nimityksestä ”Ruotsi-Suomi”, joka tarkoittaa Ruotsin valtakuntaa aikana, jolloin Suomi kuului siihen.

Käytännössä yhdysmerkin käyttö on varsin tavallista tällaisissa tapauksissa. Kirjoittajien on usein vaikea hahmottaa eroa niiden ja rinnasteisten yhdyssanojen välillä. Ks. myös kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.

Sellaisiin ilmauksiin kuin ”Suomi–Ruotsi-maaottelu” ei kuulu välilyöntiä (siis ei: Suomi–Ruotsi -maaottelu), vaikka ajatusviiva niissä tavallaan vastaa sananväliä (alkuosa ”Suomi–Ruotsi” lausutaan selvästi kahtena sanana).

Sotien nimissä on usein selviä vastapuolten ilmauksia, joissa siis tulisi yleisten sääntöjen mukaan käyttää ajatusviivaa. Yhdysmerkin käyttö on kuitenkin hyvin yleistä.

Vastapuolista on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”EU-Intia-suhteet”. Tällaiset sanat ovat leviämässä asiateksteihin, ja koska kyse on huolimattomasta esitystavasta, ei väli­merk­kien käyttöäkään ole mietitty. Logiikka tuntuisi vaativan ajatusviivaa, esimerkiksi ”EU–Intia-suhteet”. Parempi olisi kuitenkin käyttää asiatekstiin sopivampaa ja selvempää ilmaisutapaa, kuten ”EU:n ja Intian suhteet”.

Myös ystävyysseurojen nimet voidaan tulkita sellaisiksi, että niissä ilmaistaan osapuolet. Kielenhuollon käsikirja esittääkin esimerkin ”Suomi–Unkari-seura”. Kuitenkin tämän seuran virallisessa, yhdistysrekisteriin merkityssä nimessä (samoin kuin sen paikallis­osastojen nimissä) on asu ”Suomi-Unkari Seura”. Tämä asu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä parillakin tavalla, mutta sitä siis voi perustella sen virallisuudella ja sillä, että Suomi-Unkari Seura itse käyttää sitä. Tosin se käyttää myös muita kirjoitusasuja (kuten Suomi – Unkari Seura) jopa yhden sivun sisällä.

Yhdistysrekisterissä ei ilmeisesti ole erotettu yhdysmerkkiä ajatusviivasta. Niinpä kun rekisterissä on ”Suomi-Kiina-seura”, mutta Suomi–Kiina-seura itse käyttää ajatus­viival­lis­ta muotoa, on jälkimmäistä pidettävä oikeampana.

Erikoisuus seurojen nimien historiassa on seuraava kehityskulku. Vuonna 1940 toimi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka nimi oli kielellisesti moitteeton vaikkakin pitkä. Sen työn jatkajaksi perustettiin v. 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS), joka taas Neuvostoliiton hajottua otti uudeksi nimekseen Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura. Nimi on pitkä, mutta ei aiheuta väli­merkki­ongelmia. Paikallisten yhdistysten nimissä taas yleisesti esiintyy (hiukan vaihtelevissa kirjoitus­asuissa) määrite Suomi-Venäjä-Seuran.

Laveasti tulkiten osapuolista on kyse myös silloin, kun merkitään esimerkiksi korttien jakautumista korttipelissä.

Osapuoliksi voidaan tulkita myös muunlaiset määrälliset osuudet, joten ajatusviiva on parempi kuin usein käytetty yhdysmerkki (80-20-sääntö) ja paljon parempi kuin vinoviiva, joka saa ilmauksen näyttämään murtoluvulta (80/20-sääntö).

Ilmaisutyyppi ”sekä – että”

Oppaat ja ohjeet eivät yleensä mainitse sellaista ajatusviivan käyttöä kuin ilmaisussa ”sekä – että”, vaikka ne itse käyttävät sellaista. Esimerkki­tapauksessa tarkoitetaan kaksi­osais­ta konjunktiota, joka koostuu toisistaan erillään olevista sanoista ”sekä”, ja ”että”. Voidaan ehkä tulkita, että kyse on erään­lai­ses­ta osa­puol­ten ilmaisemisesta. Toinen tulkinta on, että tässä ajatusviiva poikkeuksellisesti toimii poisjätön merkkinä (vrt. kahden ajatusviivan käyttöön poiston merkkinä lainauksissa). Joka tapauksessa yleensä jätetään niissä tyhjä väli ajatus­viivan kum­mal­le­kin puolelle.

Välit kuitenkin saatetaan jättää pois. Selvän normin puuttuessa tätä ei voine pitää virheenä.

Ajatusviiva vaihtoehtojen välissä

Yleensä ajatusviiva sopii vaihtoehtojen väliin vielä huonommin kuin vinoviiva, koska ajatus­viiva on monien muiden merkitystensä takia vaikeasti hahmotettavissa vaihto­ehtoi­suu­den merkiksi.

Melko yleistä ja jossain määrin ymmärrettävää on kuitenkin ajatusviivan käyttö eri­kie­lis­ten ilmausten välissä. Se saattaa olla tyylillisesti joskus sopivampi kuin vinoviiva eri­kie­lis­ten vaihtoehtojen välissä. Lisäksi kansainvälisissä postiosoitteissa käytetään Maail­man postiliiton suosituksen mukaan ajatusviivaa, kun ilmaistaan maan nimi kahdella kielellä.

Pitkä ajatusviiva kirjallisuusviitteissä

Vaikka suomen kielessä tulisi yleensä käyttää kaikissa ajatusviivan tehtävissä lyhyttä ajatus­viivaa, on eräs erikoistilanne, jossa pitkä ajatusviiva eli m-viiva on perusteltu.

Tieteellisten esitysten kirjallisuusviitteissä on vanhan typografisen käytännön mukaan käy­tet­ty kolmea pitkää ajatusviivaa peräkkäin (ilman väliä) tekijän nimen paikalla, kun mai­ni­taan saman tekijän usei­ta teoksia. Käytäntö ei ole kovin tavallinen suomen kie­les­sä, mutta sitä voi­daan pi­tää hyväksyttävänä. Sitä noudattavat mm. Virittäjä-lehti ja Iso suomen kielioppi painettuna versiona. Seuraava esimerkki on lyhyt ote viimeksi mainitun teoksen kir­jal­li­suus­luet­te­los­ta.

Typografian käsikirja mainitsee tämän käytännön ja esittää sen olevan perinteinen bibliografinen tapa. Siinä kuitenkin otetaan kanta, jonka mukaan yksikin viiva riittää, ja käytetään tätä tapaa.

Edellä olevassa esimerkissä kirjallisuusviittaukset koostuvat tekijän nimestä ja vuosi­luvus­ta, ja kirjallisuusluettelossa ajatusviivat korvaavat vain nimen. Jos kir­jal­li­suus­viit­tauk­sis­sa ei mainita vuosilukua, esiintyy sellaistakin käytäntöä, jossa ajatus­vii­vat korvaavat sekä nimen että sitä seuraavan välimerkin (kuten kaksoispisteen). Seuraava esimerkki on Typografian käsikirjan kirjallisuusluettelosta.

Jos käytetään kolmea pitkää ajatusviivaa, tulisi huolehtia siitä, että peräkkäiset ajatusviivat ovat kiinni toisissaan eli muodostavat yhtenäisen viivan. Useissa fonteissa (esim. Calibri, Cambria, Palatino Lino­type) niiden välissä pienehkö rako, esimerkiksi Palatino Lino­typessä näin: ———. Tämän takia edellä olevassa esimerkissä on tässä esi­tyk­ses­sä pyritty käyt­tä­mään Arial-fonttia.

Unicode-standardissa on merkki kolmois-em-viiva ⸻ (U+2E3B, three-em dash), joka on kolmen pitkän ajatus­viivan mittainen. Sen käytössä ongelmana voi olla, että se kuuluu melko harvoihin fontteihin.

Jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä

Tekstin jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä lienee katsottava periaatteessa sallituksi silloinkin, kun ajatusviiva kuuluu vaihteluväliä tms. osoittavaan ilmaukseen eikä sen ym­pä­ril­lä ole välilyöntejä. (Vrt. kysymykseen rivinvaihdosta välimerkkinä käytetyn ajatusviivan kohdalta.)

Monet tietokoneohjelmat automaattisesti pitävät ajatusviivaa merkkinä, jonka jäljestä on lupa jakaa eri riveille. Tämä on myös Unicode-standardin määrittelemien rivityssääntöjen mu­kais­ta. Eri asia on, ettei usein ole järkevää jakaa varsinkaan lyhyttä ilmausta, kuten nume­roi­ta käyttävää vaihteluvälin ilmausta 15–17 saati 1–2. Monissa ohjelmissa tuottaa ongelmia estää rivinvaihto ajatusviivan jäljestä (ks. esim. kohtaa Rivitys Word-ohjelmassa).

Detailtypographie-kirjan mukaan esimerkiksi päivämäärien väliä, kuten 1.1.2012–1.5.2013, tai ääripäiden ilmaisua, kuten Helsinki–Oulu, ei pitäisi jakaa. Tämä tuntuu kuitenkin liioi­tel­lul­ta; syynä on ehkä se, että kirjan tekijöiden mielestä rivin lopussa oleva ajatusviiva on typo­grafisesti outo.

Pirkko Leino esittää kirjassaan Pilkulleen! s. 97, että ”ajatusviivan kohdalta ei jaeta eri riveille niitä il­mauk­sia, joissa ajatusviivan ympärillä ei ole väliä”. Kielenhuollon ohjeissa ei kuitenkaan ole tällaista sään­töä, joskaan ei vastakkaistakaan ohjetta. Koska ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä yleensä ko­ko­nais­ten sanojen tai sanaliittojen tai niitä vastaavien ilmausten välissä, olisi epäloogista ehdottomasti kiel­tää ri­vi­tys.

Ajatusviiva ja yhdyssanat

Jos yhdyssanan osana on ilmaus, joka sisältää ajatusviivan, tämä osa erotetaan yhdyssanan muusta osasta yhdysmerkillä. Yhdysmerkin eteen ei tällöin yleensä tule välilyöntiä.

Jos kuitenkin ajatusviivan ympärillä on välilyönnit, koska sen edellä tai jäljessä oleva ilmaus sisältää välilyönnin (ja siis koostuu useasta sanasta), tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkin edellekin välilyönti. Tällaiset kirjoitusasut ovat hankalia ja hiukan oudon näköisiä, joten tällaisia ilmauksia on hyvä välttää. Seuraavat esimerkit ovat Kielikellosta 2/2006. Niistä ensimmäinen tarkoittanee yksinkertaisesti virtakytkintä. Toisessa tarkoitettu yhdistys taas on rekisteröinyt nimensä asussa ”Suomi-Sri Lanka Seura ry”, joka on tietysti kielen sääntöjen vastainen.

Suhdeilmaisut, kuten ”hinta–laatu-suhde”

Ongelman synty

Sujuvassa kielessä sanottaisiin ”hinnan ja laadun suhde”. Nykykielessä kuitenkin moni suosii sellaisia englannin mallin mukaisia asuja kuin ”hinta/laatu suhde”. Esimerkki­tapauksessa voisi vielä ajatella, että kyseessä on todella jakolaskulla ilmaistava asia, jolloin vinoviiva on ajateltavissa. Silloin kirjoitusasun tietysti pitäisi olla ”hinta/laatu-suhde”, ellei noudateta ohjetta väli­lyön­tien käytöstä jakolaskun merkin ympärillä (”hinta / laatu -suhde”)!

Esimerkiksi ”opettaja/oppilas-suhde” olisi jo keinotekoinen ilmaisu, ellei sitten tar­koi­te­ta opettajien määrän suhdetta oppilaiden määrään. Jos tarkoitetaan opettajien ja oppi­lai­den suhdetta toisiinsa, niin taaskin ”opettajien ja oppilaiden suhde” (tai ”suhteet”) olisi paras ratkaisu. Mikäli tämä ei kelpaa, niin ”opettaja-oppilas-suhde” voi tuntua luon­nol­li­sel­ta kirjoitus­asulta.

Kielikellon 3/1998 välimerkkiohjeissa sanotaan kuitenkin:

Jos yhdyssanan alkuosa (määriteosa) koostuu kahdesta yhdysmerkillä ero­tet­ta­vas­ta rinnasteisesta osasta, alku- ja loppuosan (perusosan) väliin ei tarvita yhdys­merk­kiä, esimerkiksi hinta-laatusuhde (ajatusviivaa käytettäessä hinta–laatu-suhde – –). Luon­te­vam­pia kuin moniosaiset yhdyssanat ovat usein sanaliitoiksi puretut ra­ken­teet: isä-poikasuhde > isän ja pojan suhde.

Kaksi tai kolmekin kirjoitustapaa

Kielenhuollon kantaa lienee tulkittava niin, että sallitut kirjoitusasut ovat esimerkki­tapauk­ses­sa ”opettaja-oppilassuhde” ja ”opettaja–oppilas-suhde”. Ensin mainitussa tapauksessa tul­ki­taan, että alkuosat ovat rinnasteiset. Toinen vaihto­ehto voidaan tulkita ajatusviivan käytöksi osa­puolia ilmaistaessa. Kieli­kellon 2/2006 yhdysmerkki­ohjeessa on vielä hiukan selvemmin esitetty eri tapojen vaihto­eh­toisuus seuraavasti:

äiti–lapsi-suhde ~ äiti-lapsisuhde

äidin ja lapsen suhde

Koska yhdysmerkkiä saa käyttää kaiken­laisissa yhdys­sanoissa niiden hahmottamisen helpottamiseksi, on myös kahta yhdys­merkkiä käyttävä asu sääntöjen mukainen (vaikka sitä ei ohjeissa sanotakaan):

Kielenhuollon käsikirjassa käsitetään tämäntapaiset ilmaisut eräänlaisiksi osapuolten il­mai­suik­si ja sanotaan: ”Kun osapuolet eivät ole erisnimiä, ei niiden välillä käytetä nykyisin ajatus­vii­vaa, vaan ne kirjoitetaan rinnasteiseksi yhdyssanaksi yhdysmerkin avulla. – – Ai­kai­sem­pi kirjoitustapa kaksine eripituisine viivoineen (konekirjoituksessa vielä väli­lyön­tei­neen) on mutkikas.” Tässä aiemmaksi tavaksi kutsuttu on siis kuitenkin edelleen normien mukainen.

Ongelman välttäminen

Edellä tarkastellut ilmaisut ovat usein itsessään keinotekoisia ja hämäriä, eivät vain oikein­kirjoitukseltaan ongelmallisia. Tilalle sopisi ehkä paremmin aivan muu ilmaisutapa.

Usein kyseessä on vain vieraan mallin mukaan tehty ilmaisu, johon on kasattu subs­tan­tii­ve­ja peräkkäin ja ruvettu sitten miettimään, mitä merkkejä niiden väliin tar­vit­tai­siin. Ilmaisu olisi helppo muuttaa sujuvammaksi, jos vain ajateltaisiin, miten asia on luonnollista sanoa.

Joissakin tapauksissa kömpelön ilmaisun tarkoituksena näyttäisi selvästi olevan asian hä­mär­tä­mi­nen. Esimerkiksi iskusana ”tilaaja–tuottaja-malli” tarkoittaa julkisten pal­ve­lui­den yk­si­tyis­tä­mis­tä, käytännössä lähinnä sitä, että kunnat ostavat ostavat yksityisiltä yrityksiltä pal­ve­lui­ta kuntalaisille eivätkä itse tuota niitä. Ajatusta on haluttu poliittisesti perustella sillä, että kun kunnat ovat aiemmin olleet palvelujen tuottajia, niiden pitäisi olla vain niiden tilaajia.

Olisiko kirjoitettava ”itä–länsi-suunta” vai ”itä-länsisuunta”? Uusi kieliopas mainitsee mo­lem­mat vaihtoehdot, mutta jälkimmäisen sulkeissa. Ajatusviivallista vaihtoehtoa voi pe­rus­tel­la rinnastuksella sellaisiin ilmauksiin kuin Helsinki–Oulu-matka. Myös kahden yh­dys­mer­kin käyttöä (itä-länsi-suunta) voisi perustella.

Yhdyssanat, joiden alkuosat ovat keskenään rinnasteiset, ovat muutoinkin usein hankalasti jäsennettäviä. On tulkinnan­varaista, ovatko kyseessä osapuolet tai ääripäät ´ vai jotain.

Vastaavasti sellaiset kirjoitusasut kuin plus–miinus-tilasto ovat harvinaisia, Ehdottomasti vältettävä on melko usein käytetty plus/miinus-tilasto; vinoviivan käyttö on erityisen harhaan­joh­ta­vaa, koska tässä ei kyse ole suhteesta, vaan erotuksesta (tehtyjen ja päästettyjen maalien erotus).