Edellä on lyhyesti kuvattu, että kielen sääntöjä on monenlaisia. Tässä tarkastellaan, miten säännöt voivat olla ristiriidassa keskenään tai erilaisten käytännöllisten tavoitteiden kanssa.
Oikeakielisyyden nimissä puututaan usein myös luultuihin virheisiin. Kielivirheiden oikoja saattaa soveltaa vanhentuneita normeja – tai kokonaan kuviteltuja. Jossain mielen sopukoissa voi elää sisäistetty äidinkielenopettaja, joka oli tarkempi kuin edes oman aikansa kielenhuolto. Omia käsityksiä kielestä perustellaan usein vetoamalla kielitoimiston tai jonkun tunnetun kielimiehen kantaan. Tai ehkä vain sanotaan, että niin on koulussa tai jossain muualla sanottu. Useinkin auktoriteetin kanta on ymmärretty ainakin osittain väärin tai se on jopa täysin kuvitteellinen. On paljonkin huhuja siitä, mitä kielitoimisto muka on sanonut.
Tästä seuraa, että jos esimerkiksi työryhmässä on kaksi innokasta oikeakielisyyden harrastajaa, he ovat yleensä eri mieltä monesta asiasta. Heidän kinastelunsa voi suuresti häiritä muita. Ja jokaisessa meissä asuu ainakin pieni kielipoliisi. Jokaisella on yleensä joitakin kieliasioita, joita hän pitää niin tärkeänä, että huomauttaa muille sääntöjen rikkomisesta.
Työpaikallakin on monta mielipidettä. Usein täytyy ottaa huomioon esimiehen tai työtoverien kannat kieliasioihin, etenkin, kun työstetään tekstejä yhdessä. Monilla meistä on omia lempi-ideoita, joita tuodaan esille. Usein on järkevää antaa periksi (”pienimmän riesan tie”), jos muiden esittämät säännöt eivät ole ainakaan vahingoksi asti virheellisiä.
Hyvin yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielen säännöt kahlehtivat kielenkäyttöä. Haluttaisiin kirjoittaa vapaammin, ja haluttaisiin, että kielitoimisto hyväksyy monet sellaiset ilmaisut, joita kielessä tosiasiassa käytetään.
Tämä hyvin ymmärrettävä vapauden kaipuu on vain yksi puoli asiasta. Yleisesti halutaan myös lisää ja tarkempia sääntöjä.
Suomalaisia on luonnehdittu norminälkäisiksi: halutaan sääntöjä ja yksikäsitteisiä vastauksia kielikysymyksiin. Etenkin työkseen kirjoittava haluaa yksinkertaisia sääntöjä, jotta mieli vapautuu ajattelemaan itse asiaa eikä pohtimaan kielen yksityiskohtia. Säännöistä halutaan myös riidanratkaisija. Kielenhuollossa toimivien ihmisten yleinen valitus on, että heitä vaaditaan sanomaan, mikä on oikein, silloinkin kun he haluaisivat sallia vaihtoehtoja.
Normit eivät aina vastaa käytäntöä. On monia enemmän tai vähemmän virallisia normeja, jotka poikkeavat vakiintuneesta yleisestä käytännöstä. Näin on etenkin aloilla, joilla tarvitaan uusia termejä. Normeilla yritetään usein saada käyttöön omaperäisiä nimityksiä, mutta useinkin asiantuntijat käytännössä jatkavat lainasanojen käyttöä. Jos erikoisalaa tuntematon yrittää käyttää sen sanastoa, hän saattaa lyödä kirveensä kiveen, vaikka käyttäisi alan omia sanakirjoja. Eväste eli cookie oli pitkään kuitti ATK-sanakirjassa, mutta ei missään muualla.
Viralliset normitkin voivat olla ristiriidassa keskenään. Kielen normeja tarjoavat kielitoimiston lisäksi monet tahot, kuten SFS, eri alojen ammatilliset organisaatiot, yhdistykset ja asiantuntijat. Joissakin standardeissa linjauksia, jotka vetävät eri suuntaan kuin kielitoimisto. Vanha kiistanaihe on päivämäärien kirjoittaminen: 2003-09-12 vai 12.9.2003?
Sanassa evankelis-luterilainen käytettiin vakiintuneesti yhdysmerkkiä, mutta suomen kielen lautakunta otti vuonna 1986 kannan, jonka mukaan yhdysmerkkiä ei tulisi käyttää. Vuonna 2016 se muutti kantaansa niin, että molemmat vaihtoehdot hyväksytään. Nyt siis ei ole selvää normia, mutta ei ole hyvää syytä poiketa vanhasta käytännöstä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää yleensä yhdysmerkillistä muotoa, joka on muuallakin pari kertaa yleisempi kuin yhdysmerkitön.
Selvä normiristiriita on myös siinä, että Yleinen suomalainen ontologia (YSO) käskee kirjoittamaan ”darwinismi”, ei ”darvinismi”, mutta Kielitoimiston sanakirjassa hakusanana on ”darvinismi” ja ”darwinismi” mainitaan rinnakkaismuotona. (Molempia kirjoitustapoja käytetään; w:n sisältävä on tavallisempi.)
Kielihistoriallinen lähestymistapa oli pitkään kielenhuollon perustana. Kielenhuolto on vanhastaan ollut sidoksissa kielentutkimukseen, joka taas pitkään keskittyi kielen historiaan. Tämä merkitsi, että kielelle luotiin ja perusteltiin sääntöjä paljolti kielihistorian havaintojen, teorioiden ja ajatusmallien mukaan. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasun sääntöjä on aikoinaan muovattu sen mukaan, millaiseksi on päätelty klassillisen latinan ääntämys.
Kielihistoriassa ei useinkaan mennä kovin pitkälle, vaan siinä saatetaan tarkastella lähinnä vain viime vuosikymmenien kieltä. Silloin linja muodostuu ennen muuta säännöllisyyden painottamiseksi. Säännöllisyys on epätarkka käsite, mutta tässä sillä tarkoitetaan etenkin sitä, että sananmuodostuksessa ja lauserakenteissa pitäisi noudattaa kielen nykyisen rakenteen antamia esikuvia.
Sanojen johdoksia on torjuttu sillä perusteella, että niitä ei ole johdettu oikein, siis samoilla periaatteilla kuin aiempia johdoksia. Ei saisi sanoa ”entisöidä”, koska ei ennenkään ole johdettu -nen-loppuisista sanoista -soida- tai -söidä-loppuisia verbejä. Nykyisin kielenhuolto kyllä hyväksyy entisöinnin ja jopa uutisoinnin, vaikka ”uutisoida” on alkujaan väännelmä pakinoitsija Ollin sanasta, jolla hän irvaili aikansa lehtikielen kummajaisille.
Pahimmillaan seurauksena on ollut kielitieteellinen holhous, joka tekee kielitieteestä kielen isännän ja menneisyydestä normin. Taustalla on ehkä jopa ajatus menneestä kulta-ajasta ja sen jälkeisestä rappeutumisesta, jota yritetään vastustaa ja korjatakin.
Toisaalta kielihistoriallinen linja on suuresti edistänyt suomen kielen kehittymistä melko yhtenäiseksi ja selkeäksi sivistyskieleksi. Yleiskieli tarvitsi säätelyä, jossa murteiden monista muodoista yleensä vain yksi valittiin yleiskieleen. Kielihistoriallinen linja tarjosi tälle työlle johdonmukaisen perustan, jossa myös pyrittiin vaalimaan suomen kielen ominaisluonnetta ja vastustamaan liiallista vierasta vaikutusta.
Enemmistöperiaate on vaihtoehtoinen ja näennäisen selkeä linja: Oikein on se, miten enemmistö kieltä käyttää ja ymmärtää. Mutta mistä tiedetään, miten enemmistö kirjoittaa ja puhuu? Kysymys ei ole ollenkaan helppo. Vaikka nykyisin voidaan tehdä tehokkaasti hakuja Internetissä olevista teksteistä, nämä tekstit muodostavat vain pienen osan kaikesta, mikä on kirjoitettu. Lisäksi sillä tavoin saadaan tietoa lähinnä sanojen ja kirjoitusasujen yleisyydestä, ei esimerkiksi lauserakenteista.
Olennaisempi ongelma on, voiko kieli kehittyä lainkaan, jos ohjeeksi otetaan vain enemmistön käytäntö. Jos kaikki toimisivat sellaisen ohjeen mukaan, enemmistön käytäntö muodostuisi yksinomaiseksi. Miten mikään tarpeellinenkaan kielen muutos voisi silloin toteutua? Jokainen muutoshan tulee ensin pienen vähemmistön käyttöön.
Uusia tarpeita syntyy ainakin uusista ilmiöistä ja käsitteistä, joten uusia sanoja ainakin tarvitaan. Ja monet nykyiset kielikiistat koskevatkin juuri sellaista nimeämistä, esimerkiksi sitä, käytetäänkö englannista otettua lainasanaa (ja missä muodossa) vai sepitetäänkö uusi sana kotoisista aineksista (ja miten).
Entä voiko enemmistö olla väärässä? On kai kuitenkin mahdollista, että jokin ilmaisu on epäselvä tai ei täytä tehtäväänsä, vaikka se on yleinen käytäntö.
Ymmärrettävyysperiaate merkitsee, että suositaan ilmaisuja, jotka on helppo ymmärtää – ja ymmärtää oikein. Tämä tietysti merkitsee pitkälle menevää enemmistön kielenkäytön huomioon ottamista. Mutta erojakin voi olla.
Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, millaista kieltä enemmistö ymmärtää, ei niinkään se, mitä enemmistö käyttäisi. Lisäksi ymmärrettävyysperiaatteen mukaan pitäisi ottaa huomioon kaikki lukijat, ei vain enemmistöä. Jos saman asian voi sanoa monella tavalla, valitaan se, jonka mahdollisimman moni ymmärtää. Ymmärrettävyys voi vaatia jopa kielen uudistuksia.
Tekstien ymmärrettävyyttä on vaikea tutkia. Esimerkiksi erilaisten tekstin lukemisen nopeus on tutkittavissa, mutta se ei vielä kerro, miten ne ymmärretään – saati onko ymmärretty oikein. Helposti ymmärretty ei aina ole oikein ymmärrettyä. Ilmaisun tulisi olla paitsi helppolukuista myös yksiselitteistä.
Käytännössä ymmärrettävyysperiaatetta joudutaankin täydentämään kirjoittamisen helppouden periaatteena, joka johtaa suureksi osaksi samaan suuntaan. Se, mikä on helppoa sanoa ja kirjoittaa, on yleensä myös ymmärrettävää. Tämä johtuu siitä, että silloin käytetään yksinkertaisia, puhekieltä lähellä olevia muotoja ja tuttuja sanoja sekä vältetään keinotekoisia sääntöjä. Helppousperiaatteella on myös itsenäinen merkityksensä, koska ei kirjoittajan työtä, vaivaa ja ahdistusta pidä jättää huomiotta, vaikka viestinnän tarkoitus ja lukijat onkin asetettava etusijalle.
Kirjoittamisen helppouden periaate yksinään johtaa helposti harhaan. Sitä ei tässä nosteta kielenhuollon periaatteeksi, eikä sitä sellaiseksi juuri kukaan varmaan esitäkään. Jokaisen on helpointa kirjoittaa ikiomalla tavallaan, mutta lukijoiden huomioon ottaminen vaatii lähes aina siitä poikkeamista.
Kuuluisa suomen kielen tutkija E. N. Setälä esitti jo vuonna 1893 oikeakielisyydestä näkemyksen, joka on hämmästyttävän nykyaikainen. Virkaanastujaisesitelmässään hän esitti seuraavan periaatteen tiivistelmänä ruotsalaisen tutkijan Adolf Noreenin näkemyksistä, niitä mitä ilmeisimmin kannattaen:
Paras kielenmuoto on se, jonka
kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka
puhuja helpoimmin synnyttää.
Tässä periaate on muotoiltu puhutun kielen kannalta, mutta ajatus on varmasti tarkoitettu sovellettavaksi myös kirjoitettuun kieleen. Puhutussa kielessä on ehkä enemmän syytä ottaa huomioon puhumisen helppous, kun taas kirjoittajalta voidaan vaatia enemmän vaivan näkemistä, jos se on lukijalle hyväksi.
Kielentutkija Adolf Noreen (1854–1925) esitti kyseisen näkemyksen kirjassaan Om språkriktighet vuonna 1885.
Periaate ei anna suoria vastauksia kielenkäytön pulmiin kuin joissakin tapauksissa. ”Hajoittaa” ja ”hajottaa” ovat varmaankin yhtä ymmärrettäviä, mutta kielenhuollon odotetaan sanovan, kumpi on oikein. Sanaston ja kieliopillisten rakenteiden osalta ymmärrettävyysperiaate on usein olennainen, mutta silloinkin joudutaan nojaamaan arvioihin, ehkä vain arvauksiin, siitä, mikä on ymmärrettävintä.
Kielenhuolto on muutoinkin korostanut ymmärrettävyyden merkitystä paljon enemmän kuin usein luullaan. Ehkäpä ”pilkuntarkkuuden” merkitys on yleisessä tietoisuudessa korostunut siksi, että pieniä asioita koskevat kannanotot ymmärretään helpommin kuin suuret linjaukset. Ei ole helppoa kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä ohjeita siitä, miten kirjoitetaan ymmärrettävää kieltä. Eikä sellaisia ohjeita useinkaan jakseta lukea yhtä tarkasti kuin lyhyitä kannanottoja.
Vuonna 1973 kirjoitti professori Aimo Turunen Kielikello-lehden numerossa 6 puheen ja kirjoituksen tyylivaatimuksista. (Valitettavasti tämä artikkeli ei sisälly Kielikellon verkkoversioon.) Artikkelin kohdassa Virkkeelle asetettavat tyylivaatimukset on esitetty virketason ohjeet erittäin iskevästi, joskin niiden ymmärtäminen vaatii paneutumista. Seuraavassa lainauksessa olen korostanut artikkelin eräitä avainsanoja; korostukset eivät siis kuulu alkutekstiin. Turusen mukaan kirjakielen normaalissa lauserakenteessa virkkeen tulee olla
- niin selvä ja havainnollinen, ettei sitä voi käsittää toisin kuin on tarkoitettu ja että se myös on niin helposti ymmärrettävä kuin asia sallii,
- niin kiinteä ja ehyt kokonaisuus, että se toimii kaikilta osin kirjoittajan tarkoituksen mukaisesti,
- niin johdonmukainen, että sen kaikki osat ovat loogisessa järjestyksessä ja niiden kesken vallitseva yhteys on täsmällisesti ilmaistu,
- niin tiivis ja jäntevästi rakentunut, että sen jokainen sana tuo uutta ja asiaan kuuluvaa ennen sanottuun,
- niin emfaattinen, että tärkeät asiat erottuvat vähemmän tärkeistä, olennaiset epäolennaisista,
- niin kiinnostava, että se sanontansa vaihtelevuudella ja osuvuudella vetoaa lukijaan, herättää hänessä mielenkiintoa ja ylläpitää sitä,
- niin luonteva, ettei kirjoittajan sanojen aitous joudu missään kohden kysymyksenalaiseksi.
Lainatussa tekstissä on käytetty luetelman kohtien (paitsi viimeisen) lopussa pilkkua. Tämä ei ole nykyisten luetelmien muotoa koskevien sääntöjen mukaista.
Sanaa ”emfaattinen” ei tässä varmaankaan ole käytetty tavallisessa merkityksessään ’painokas’, vaan pikemminkin ’(oikein) painotettu, osiaan oikealla tavalla painottava’. Tämä on hyvä esimerkki sivistyssanojen käytön vaaroista kokeneenkin kielenkäyttäjän tekstissä!
Turusen ohjeiden noudattaminen on haastava tehtävä, ja yleensä joudutaan tyytymään paljon alempaan tavoitetasoon. Mutta muotoiltaessa tärkeimpiä tekstejä, kuten otsikoita ja ingressejä, voi hyvin ottaa Turusen neuvot ohjenuoraksi ja tarkistuslistaksi.
Toisen tyyppinen kielenhuollon linjojen kuvaus sisältyy Markus Långin kielenohjailun historiaa käsittelevän esitelmän kohtaan Nykysuomi. Lång hahmottaa seuraavat suuntaukset: kieliopillisuuskanta, kansankielisyyskanta ja purismi.
Kielenhuollon linjoja voidaan havainnollistaa sillä, miten ne suhtautuvat joihinkin tapauksiin, joista usein kiistellään.
Kielihistoriallisen linjan mukaan tulee taivuttaa viive : viipeen, koska ”viive” on muodostettu sanan ”viipyä” pohjalta ja tässä sanassa on astevaihtelu. Taivutuksessa siis v vaihtelee p:n kanssa samoin kuin esimerkiksi sanassa (polvi)taive : (polvi)taipeen tai sanassa leipä : leivän.
Kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan ottaneet ajatusta omakseen, vaan sanaa alettiin taivuttaa ilman astevaihtelua viive : viiveen. Tähän vaikutti ensinnäkin se, ettei ajateltu sanan alkuperää.
Kielihistorialliselta kannalta sanan ”viive” kantasanaksi on ajateltava sana, jota ei (ainakaan nykykielessä ole), mutta joka kuuluu samaan sanaperheeseen kuin esimerkiksi ”viipyä”. Tarkemmin sanoen kyseessä on rekonstruoitu verbinvartalo viipä- : viivä-, josta ”viipyä” on johdettu passiivijohtimella -y-, ”viivästää” johtimella -stä- jne. Tämä ajatus on kuitenkin melko teoreettinen ja ontuvakin, sillä viipyä-tyyppisiä verbejä on useita muitakin eikä niille ole helppo osoittaa kantasanoja, vaikka niissä näyttäisikin olevan passiivijohdin -y- tai -u-, esimerkiksi ”uupua”, ”taipua”, ”vaipua”, ”voipua”. Niinpä ei olekaan ihme, että kielenkäyttäjät eivät kokeneet viive-sanaa viipyä-verbiin liittyväksi, vaan itsenäiseksi sanaksi, joka taivutukseltaan rinnastuu sentapaisiin sanoihin kuin ”haave”.
Lisäksi lähes kaikki -ve-loppuiset sanat sattuvat olemaan sellaisia, ettei niissä ole astevaihtelua, esim. haave : haaveen, toive : toiveen. Kun sanasta tuli muoti-ilmiö, niin tällainen taivutus muodostui hyvin yleiseksi. Enemmistöperiaatteen mukaisesti on normia tällöin tarkistettava. Niin tehtiinkin, joskin lievästi: nykyisin molemmat taivutukset hyväksytään.
Entä ymmärrettävyysperiaate? Ei ole selvää, onko muotojen ”viipeen” ja ”viiveen” ymmärrettävyydellä muuta eroa kuin että toinen on yleisempi. Todennäköisesti kuitenkin harvinaisempi muoto on tässä tapauksessa oudompi, ehkä jopa sellainen, että osa ihmisistä ei lainkaan tunnista sitä. Mutta onko ylipäänsä syytä käyttää viive-sanaa? Sen ymmärrettävyys voi olla luultua huonompi. Kun sana on levinnyt tekniikan kielestä yleiskieleen, sen merkitys on muuttunut epämääräisemmäksi ja vaihtelevammaksi. Eri lukijat voivat ymmärtää sen eri tavoilla. Alkuperäisissä käyttöyhteyksissä ”viive” tarkoittaa usein tarkoituksellista viivästyttämistä taikka jotain teknisistä ilmiöistä johtuvaa viivästystä, yleensä sellaista, jonka kesto on tarkasti laskettavissa. Yleiskielessä taas se monesti tarkoittaa vain, että jonkin tekeminen kestää jonkin aikaa. Arvaako lukija oman kokemuksensa pohjalta oikein, mitä kirjoittaja oman kokemuksensa pohjalta viive-sanalla tarkoittaa?
Lähes aina viive-sana onkin korvattavissa jollakin vanhemmalla ja ymmärrettävämmällä ilmaisulla, ainakin ellei kyse ole tekniikan kielestä. Tarvittaessa voidaan viive-sana korvata sanalla ”viivästys”. Se on pitempi, mutta se on ymmärrettävämpi, ja kaikki ovat samaa mieltä sen taivutuksesta. Mutta yleensä koko lauseen uudelleenmuotoilu on vielä parempi vaihtoehto, jossa kerrotaan, mitä todella tapahtuu.
Seuraavassa esimerkissä viive-sanan käyttö jättää asiasisällön hämäräksi. Kieliasua parannettaessa on tällöin tiedettävä todellinen asianlaita.
Toiseksi esimerkiksi sopii sana ”maadoittaa”. Vanhan, kielihistoriallisen linjan mukaan se on väärin johdettu, koska kielessä ei ole sanaa ”maato”. Tämä toteamus on sinänsä täysin oikea. Mutta kielen kehityksessä on varsin tavallista, että johdoksia muodostetaan ”väärien” mallien mukaan. Kun on ”raudoittaa”, sanotaan myös ”maadoittaa”.
Nykysuomen sanakirja, joka julkaistiin 1950-luvulla, otti asiaan kantaa: ”maadoittaa → maattaa”. Nuolta ”→” Nykysuomen sanakirja käyttää viitatessaan hylättävänä pitämästään muodosta oikeana pitämäänsä. Todellisuudessa ”maattaa” ei tullut yleiseen käyttöön. Tässä asiassa Suomen kielen perussanakirja, joka julkaistiin 1990-luvulla, hyväksyi vallitsevan kielenkäytön. Siinä päähakusanana ja siten käytännössä suositeltavampana on aiemmin tuomittu ”maadoittaa”, ja ehdotelmasta sanotaan vain: ”maattaa = maadoittaa”.
Kielenkäyttäjän tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kielitoimisto useinkin hyväksyy yleisen kielenkäytön mukaisia ilmaisuja melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi tieto sen kannanottojen muutoksista leviää hitaasti. Vieläkin on varmaan ihmisiä, joiden mielestä ”maadoittaa” on normien vastainen. Eikä kirjoittaja voi tällaisessa asiassa väistää ongelmaa. On käytettävä jompaakumpaa sanaa. Kolmannen vaihtoehdon etsiminen merkitsisi yleensä päätymistä johonkin vielä huonompaan.
Usein pohditaan, pitäisikö kirjoittaa ”samaistaa” vai ”samastaa”. Sama kysymys koskee tietysti muotoja ”samastua” ja ”samaistua”. Monet kielenhuoltajat ovat pitäneet i:töntä muotoa oikeana. Taustalla on ollut ajatus, että ”samastaa” johdettu sanasta ”sama” johtimella ”-staa”. Toisaalta i:llinen muoto ”samaistaa” on selvästi yleisempi ja monien mielestä luonnollisempi.
Kielikellossa 2/1995 kuvatun uuden kannanoton mukaan molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä. Tällä linjalla on myös Kielitoimiston sanakirja, joskin siinä päähakusanana on i:tön ”samastaa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kantaansa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä perustelu näyttää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suositellun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän yleisempää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielenhuollon suosittamaa asua ”samastaa”.
Kielikellossa 4/1986 julkaistiin seuraava selostus kielilautakunnan kannanotosta:
Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.
Kannanotto on järkevä, mutta perustelut ontuvat pahasti. Olennaista on, että tyhjiö on paljon yleisemmin käytössä. Teoreettinen puoli on melko yhdentekevä, etenkin kun myös sanalle tyhjö voidaan esittää ”johto-opillisia rinnakkaistapauksia”. Toisaalta kannanotossa on täysin väistetty se, miksi tekniikan alalla käytetään sanaa tyhjö.
Tekniikan alalla ja muuallakin saattaa yhä esiintyä paikallisia (tai yhden opettajan) normeja, joissa vaaditaan sanan tyhjö käyttöä. Viittaaminen kielenhuollon kannanottoihin voidaan tällöin torjua toteamalla, ettei kielilautakunta ilmeisesti ymmärtänyt asian ydintä. Sanan tyhjö puolustajat esittävät, että tämä sana tarkoittaa tekniikassa aikaansaatavaa tilaa, jossa on hyvin vähän ainetta, kun taas tyhjiö on fysiikassa käytetty teoreettinen termi, joka tarkoittaa ehdottoman tyhjää tilaa, jollaista ei voida käytännössä saavuttaa.
Kantoja otettaessa kannattaisi aina selvittää, mitä eri näkemysten esittäjät todella tarkoittavat. Tässä tapauksessa voitaisiin sana tyhjö torjua sillä perusteella, ettei yleisesti ole tarpeellista eikä mielekästä tehdä eroa käytännöllis-teknisen termin ja vastaavan teoreettis-fysikaalisen termin välille. Käytämme esimerkiksi ilmaisua ”tasainen liike” liikkeestä, jossa vauhti pysyy samana, olipa sitten kyseessä fysiikan teoreettisissa tarkasteluissa (ja laskelmien pohjana) käytetty ehdottoman, täydellisen tasainen liike tai tekniikalla toteutettu tarpeeksi tasainen liike, jossa vauhti todellisuudessa vaihtelee hieman (joskin ehkä niin vähän, ettei vaihtelua voida edes mitata).
”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21)
Kielenhuollon vanhoja, kielihistorialliseen linjaan perustuvia kannanottoja ei pidä ottaa liian vakavasti. Niissä on usein kuitenkin usein ideaa, vaikka idea onkin kätkeytynyt vanhahtavaan ja määräilevään kielenkäyttöön. ”Kaiken koetteleminen” ei tarkoita kaiken kokeilemista, vaan arvioimista. Vanhojakin kielenoppaita kannattaa lukea, kunhan muistaa arvioida niiden ohjeita etenkin ymmärrettävyys- ja helppousperiaatteen valossa. Kaikkien sääntöjen ei tarvitse välittömästi palvella näitä periaatteita, mutta säännöt eivät saisi olla niiden kanssa ristiriidassakaan.
Tässä tarkastellaan pienenä esimerkkinä ilmaisua ”pieni hetkinen”, osittain siksi, että monet kielenhuoltajat ovat siihen puuttuneet. E. A. Saarimaa ja monet muut kielimiehet ovat todistelleet, että ”hetki” itsessään tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, joten pienennysmuoto ”hetkinen” on tarpeeton ja määrite ”pieni” vielä tarpeettomampi.
Nykyaikaisempi kielimies Olli Nuutinen todistelee kirjasessa Hetkisen pituus, että todellisessa kielenkäytössä esiintyy hyvinkin paljon sellaista, minkä kielenhuolto on tuominnut tarpeettomaksi. Hän mainitsee, että hänen omaa esitelmäänsä on arvosteltu ilmauksesta ”noin viitisen prosenttia”, koska siinä on epämääräisyys sanottu kahdesti. Arvostelun mukaan pitäisi sanoa ”noin viisi prosenttia” tai ”viitisen prosenttia. Nuutinen taas mainitsee, että hänen omaan luontevaan puhekieleensä voisi kuulua ilmaisu ”siinä suunnilleen ehkä noin viitisen prosentin hujakoilla tai niillä main”. Selvää on, että lievempää ”tarpeettomuutta” esimerkiksi pienuuden tai likimääräisyyden ilmaisemisessa on varmaankin jokaisen puhekielessä.
Vaikka otammekin sallivamman kannan ”tarpeettomaan” saman asian sanomiseen, on hyvä pitää mielessä myös vanhan kielenhuollon näkemykset. Kannattaa myös muistaa, että hyvin usein käytettyjen ilmaisujen teho heikkenee. Vähitellen päädytään siihen, että esimerkiksi ”ihan pieni hetkinen” tarkoittaa sitä, mitä ”hetki” ennen, siis aika epämääräistä aikaväliä, ei erityisen lyhyttä. Jos asiakasta aina pyydetään odottamaan ”pieni hetkinen”, vaikka tiedetään että hän voi joutua odottamaan tunninkin, mitä sitten sanotaan, kun halutaan todella kertoa hyvin lyhyestä ajasta?
On myös hyvä muistaa, että varsinaisessa asiatyylissä on vanhan kielenhuollon vaatima yksinkertaisuus yleensä eduksi. Riittää kirjoittaa ”hetki” ja ”noin 5 %”. Sen sijaan kevyemmässä tyylissä voi käyttää kirjoittajalle luontevia ilmaisuja ja puhekielenomaista asioiden toistamista. Sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pieni hetkinen” ja ”noin viitisen prosenttia” ei yleensä pyritä tarkentamaan merkityksiä, kuten hetken pituutta tai prosenttiluvun tarkkuusastetta. Sen sijaan puhuja tai kirjoittaja ilmaisee omaa asennettaan tai tunnelmaa. Joskus ehkä vain koristellaan kieltä. Jos taas on pyrittävä tarkkuuteen, on käytettävä aivan toisenlaisia ilmaisuja, kuten ”enintään kymmenen minuuttia” tai (tieteessä ja tekniikassa) ”4,8 % … 5,2 %”.
Tämän kohdan alussa oli aivan tarkoituksellisesti ja huomiota herättämässä raamatunlause. Yleensä kun kirjoittaja käyttää raamatunlausetta elävöittääkseen kieltään, hän on ymmärtänyt sen asiayhteyden ja sisällön väärin. Lukija sitten ymmärtää vielä toisella tavalla väärin. Siksi raamatunlauseita pitäisi käyttää hyvin harkitusti. Lisäksi ihmiset voivat loukkaantua joko siksi, että lainataan ”satukirjaa”, tai siksi, että Raamattua saa lainata vain hengellisessä tarkoituksessa. Myös muunlainen tunnettujen lausumien lainaaminen on riskialtista. Usein niillä on monta tulkintaa, ja on monta käsitystä siitä, mitä ne oikeasti tarkoittavat. Tyypillinen esimerkki on ”poikkeus vahvistaa säännön”. Mitä tavallisemmasta sanonnasta on kyse, sitä kauemmas se yleensä on edennyt alkuperäisestä merkityksestään ja saanut erilaisia uusia merkityksiä. Ottamalla lainauksia tunnetuista kirjoista ja viittaamalla laajalle levinneisiin sananparsiin voi usein havainnollistaa sanomaansa, mutta myös saada aikaan hämmennystä.