Yleisesti vertauksen ideana on kuvata uutta asiaa vertaamalla sitä vanhaan ja tuttuun taikka havainnollistaa käsitteellistä asiaa vertaamalla sitä johonkin kouriintuntuvaan. Jos sanon jotakin kevyeksi kuin höyhen, tarkoitukseni on havainnollistaa keveyttä vertaamalla sitä kaikkien tuntemaan asiaan, höyhenen keveyteen. Tällainen kielikuva ei tietenkään ole tarkoitettu täsmälliseksi. En väitä, että se, jonka keveyttä yritän kuvata, painaisi yhtä monta milligrammaa kuin keskimääräinen höyhen. Lisäksi kyse voi myös olla kuvaannollisesta keveydestä, esimerkiksi jonkin väitteen keveydestä. Sitä ei voi punnita vaa’alla.
Vertauksesta saatetaan käyttää myös nimitystä metafora. Silloin ajatellaan usein jotain syvälliseksi ajateltua kuvailmaisua. Äärimmillään metafora rinnastaa asioiden ja ilmiöiden yksityiskohtia hyvinkin pitkälle. Tunnettu esimerkki on metafora, jossa yhteiskunta käsitetään ihmisruumiiksi, jossa jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä, esimerkiksi aivot vastaavat yhteiskunnan johtoa jne.
Yleisesti vertauksella tarkoitetaan kielellistä ilmaisua, joka kuvailee jotakin asiaa rinnastamalla sen johonkin toiseen. Esimerkiksi lause ”tämä keitto maistuu ketsupilta” vertaa keiton makua sellaiseen, jonka maun useimmat suomalaiset jotenkin tuntevat. Mutta käytännössä vertaukset useinkin vertaavat tuntemattomia asioita yhtä tuntemattomiin. Ilmaisu ”väkeä kuin helluntaiepistolassa” on muodostunut pelkäksi sanonnaksi, sillä ei lukija käytännössä ajattele helluntaiepistolassa kuvattua ihmispaljoutta, vaikka tietäisikin, mikä sellainen epistola on.
Vertauksia on monentasoisia ja monentyyppisiä. Tässä ei voida paneutua vertausten kiehtovaan maailmaan, vaan toteamme vain, että vertaus voi vaihdella yksityiskohtaisesta vertaamisesta pelkkään haileaan kielikuvaan. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että sellainenkin ilmaisu kuin ”niemen nokka” sisältää alkujaan vertauksen: on ajateltu, että niemen kärki on kuin linnun nokka.
Putte Wilhelmsson on esittänyt (kirjoituksessa Anteeksi kuinka? Kanavassa 7/2005) vertauksille seuraavat perusvaatimukset hyvän kirjoittamisen näkökulmasta:
Esimerkiksi ”sataa kuin saavista kaataen” selventää, että kyse on rankasta sateesta ja tekee eron sen ja tavallisen sateen välillä, vaikka mitään määrällistä tietoa ei annetakaan. Vertauksen alkuperä on helppo hahmottaa: osaamme ajatella, miten vettä tulee, kun sitä kaadetaan saavista. Toisaalta tällainen vertaus menettää nopeasti tehonsa, jos sitä käytetään kevyin perustein. Jos jonkun huomataan käyttävän sitä jokaisesta sateesta, joka ei ole ihan tihuttamista, hänen kaikkiin vertauksiinsa ruvetaan suhtautumaan varovaisemmin.
Vertauksen varsinainen idea katoaa, jos se, mihin verrataan, ei olekaan lukijalle tuttu ja havainnollinen. Monet alun perin havainnolliset vertaukset ovatkin muuttuneet kangistuneiksi puheenparsiksi. Keskuudessamme ei enää elä ihmisiä, jotka olisivat kokeneet suuret nälkävuodet. Siksi ilmaisu ”pitkä kuin nälkävuosi” on vain hyvin heikosti havainnollistava. Se on muuttunut pelkäksi sanonnaksi. Se on käytännössä vain tapa sanoa ”hyvin pitkä”. Lukija ei voi sanonnasta saada tuntumaa siihen, miten pitkää oikeastaan tarkoitetaan.
Monet ilmaisut sisältävät vertauksen johonkin, joka on periaatteessa tuttua, mutta vertaukselta puuttuu silti eloisuus. Useimmille ihmisille ei ilmaisu ”nyt otti ohraleipä” ole mitenkään havainnollinen, vaikka sana ”ohraleipä” on sinänsä tuttu. Ohraleipä on monille nykysuomalaisille pikemminkin kiinnostava erikoisuus, jota maistellaan, kuin vähempiarvoisena pidetystä rehuviljasta tehty leipä, johon jouduttiin turvautumaan, kun ei ollut ruista. Jos siis sanontaa pysähdyttäisiin ajattelemaan havainnollistuksena, se lähinnä johtaisi harhaan.
Väljähtyneet vertaukset eivät sinänsä ole kielivirheitä, ellei sitten virheenä pidetä kielen jäntevyyden puutetta. Niitä ei tarvitse erikseen vältellä, ellei ole huomannut käyttävänsä niitä liiaksi, maneerina. Jos joka lauseeseen tulee jokin tavanomainen kuvasanonta, joka ei oikeasti havainnollista mitään, lukijat saattavat kyllästyä tai hermostua. Erityisen häiritsevää on, jos kirjoittaja käyttää samoja väljähtyneitä vertauksia hyvin usein. Useinkin sellainen muodostuu kirjoittajan pinttyneeksi tavaksi, maneeriksi, jota hän ei itse huomaa, mutta joka häiritsee, jopa ärsyttää muita.
lyödä kuin vierasta sikaa
erottaa jyvät akanoista
täynnä kuin Turusen pyssy
pirteä kuin peipponen
Kielivirheenä voidaan pitää ainakin sellaista vertausta, joka selvästi johtaa harhaan. Tulkinnanvaraisempaa on, miten pitäisi suhtautua siihen, että väljähtynyttä vertausta käytetään aivan uudessa merkityksessä.
Joskus vertauksessa käytetty ilmaisu kuuluu lukijalle niin vieraaseen maailmaan, että se voidaan ymmärtää aivan väärin. Tämä vaara on yleensä pieni silloin, kun sanonta on täysin vakiintunut kieleen ja sen alkuperäinen kuvaannollisuus on hävinnyt. Tosin kieltä vasta opetteleva, esimerkiksi lapsi tai maahanmuuttaja, voi joutua aivan hakoteille silloinkin. Joku ehkä ottaa ilmaisun ”iskeä kirveensä kiveen” sananmukaisesti, jos ei ole koskaan kuullut sitä käytettävän kuvaannollisesti ja jos sananmukainen tulkinta sattuu olemaan mahdollinen.
Tavallisempaa on, että vertaus ymmärretään vertaukseksi, mutta tulkitaan väärin. Tähän jo viitattiin ohraleipäesimerkissä. Vanha esimerkki on uskonnollisen kielenkäytön puhe Jeesuksesta tai papista paimenena. Ilmaisu on alkujaan ollut hyvin eloisa ja viitannut kuulijoille hyvin tuttuun asiaan, paimeneen, joka johdattaa lammaslauman hyville laitumille ja suojelee sitä pedoilta. Nykyisin paimenen ammatti on lähes kadonnut, ja sana ”paimen” on paljolti siirtynyt tarkoittamaan lankaa, josta saa sähköiskun, kun sitä koskettaa (”sähköpaimen”). Silloin, kun paimen-sanan vielä ymmärretään tarkoittavan ammattia, tämä ammatti kuuluu tutkimusten mukaan kaikkein vähiten arvostettuihin. Niinpä jos vertaus toimii lainkaan, se voi viitata kielteisiin asioihin – jopa liikkumisen rajoittamiseen sähköiskun uhalla. Tosin monien mielessä sana ”paimen” tarkoittaa vain ihmistä, joka ohjailee (paimentaa) muita ihmisiä tai asioita tai organisaatiota. Silloin kielikuva on kokonaan lakannut toimimasta kielikuvana. Toisaalta ilmauksen sanan merkitys ei ole ihan se, mitä paimenvertauksella alkujaan tarkoitettiin.
Tunnettu esimerkki vertauksen merkityksen muuttumisesta on lausahdus ”nahkurin orsilla tavataan”. Se on alkujaan viitannut siihen, että kuoleman jälkeen olemme kaikki samassa tilanteessa. Sanonnan alkuperä on kuitenkin useimmille tuntematon. Niinpä kun ilmaisua käytettiin poliittisessa keskustelussa jonkinlaisena yleisenä varoituksena tai uhkauksena, se alkoi entistä enemmän elää omaa elämäänsä.
Sanojen ja sanontojen merkitysten muuttuminen on luonnollista. Muutokset, joissa katkeaa yhteys aiempiin merkityksiin, aiheuttavat kuitenkin sekaannuksen tilan. Aikanaan ehkä uusi merkitys vakiintuu, ja sen jälkeen entinen merkitys onkin muuttunut vääräksi. Mutta jos puolet ihmisistä ymmärtää sanonnan yhdellä tavalla ja toiset puolet ihan toisella, ei sanontaa voi pitää ainakaan yleiskielessä oikeana, oli tarkoitettu merkitys kumpi tahansa. Poikkeuksena on ehkä tilanne, jossa halutaankin vältellä kannan ottamista ja esiintyä tarkoituksellisen epäselvästi.
Muotisanontojen välttäminen on hyvä periaate senkin takia, että muotisanonnat ovat usein juuri muuttuvia sanontoja. Osa ihmisistä tuntee ne vanhoissa merkityksissä, osa uusissa, ja saattaa olla varsin vaikea arvioida, mitä uudet merkitykset itse kullekin ovat, tarkkaan ottaen. Muotisanontoja nimittäin usein omaksutaan ja matkitaan yksittäisten käyttötilanteiden mukaan, ja tällöin merkitys saatetaan ymmärtää hiukan väärin. Seuraava matkija ymmärtää hiukan lisää väärin.
Kielenhuoltajat ovat usein varoitelleet vertausten yhteensopimattomuudesta. Vertauksen kuvakieli ei aina sovi yhteen saman virkkeen toisen vertauksen kuvakielen taikka virkkeen muun sisällön kanssa. Varoituksiin onkin aihetta, joskin vähemmän kuin luullaan. Useimpien ihmisten mielessä vertaukset toimivat paljon vähemmän vertauksina kuin kieltä erityisesti harrastavien mielessä. Toki varoituksia voi säestää liioitelluilla esimerkeillä, parodioilla, jolloin varoitus menee ehkä perille.
Jälkimmäinen esimerkki on todellisesta kielenkäytöstä, ja siinä sana ”Kärpät” tarkoittaa urheilujoukkuetta, jolla on tämä nimi. Jos oikein pysähtyy ajattelemaan, niin ilmaisu alkaa tuntua hullulta. Sian porsaathan pahnoilla oleilevat, eivät kärpän poikaset. Mutta moniko pysähtynee?
Esimerkki kuvastaa samalla myös vertausten merkitysten muuttumista ja kuvaannollisen luonteen katoamista. Alkujaan ”pahnanpohjimmainen” tarkoittaa sian porsaista pienintä ja heikointa, usein viimeksi syntynyttä, joskus sananmukaisesti pahnojen pohjalle vajonnutta. Sanaa ruvettiin käyttämään leikillisesti sisarusparven nuorimmasta. Myöhemmin sitä on ruvettu käyttämään myös yleisesti jonkin joukon jossakin mielessä heikoimmasta. Leikillinen, jopa hellittelevä sävy on tällöin yleensä kadonnut. Toisaalta tällaiset muutokset ovat hitaita, ja useinkin osa lukijoista kokee ilmaisun vielä sen vanhan käytön pohjalta.
Mainoskielessä ja joskus muutoinkin voi omituinen vertaus olla täysin harkittu. Silloin se on yleensä niin omituinen, että jokainen huomaa sen ja pysähtyy ajattelemaan sitä. Tällöin tarkoitus onkin, että mainoslause herättää huomiota ja jää mieleen juuri omituisuutensa takia.
”Akilleen kantapää” on yleisesti tunnettu kuvallinen ilmaisu, joka tarkoittaa jonkun heikkoa kohtaa. Kysymys siitä, onko ihmisen terveyden heikoin kohta ehkä jokin hoitamaton vika hänen hampaissaan, on täysin mielekäs. Mutta ajatus kantapäästä suussa on naurettava, ja kenties mainostaja on halunnutkin, että mainos huomataan tämän takia. Tavallisessa asiatekstissä naurettavuus kuitenkin olisi vain ikävä tyylirikko.