Tässä käsitellään hattu-s:ää ja hattu-z:aa kirjoitusmerkkeinä ja pääkohtia niiden käytöstä. Käytön periaatteita oikeakielisyyden kannalta käsitellään tarkemmin kohdassa Suhuässä ja sen merkitseminen.
Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvat myös hattu-s š ja hattu-z ž. Niitä kutsutaan usein myös suhu-s:ksi ja soinnilliseksi suhu-s:ksi, mutta ”suhu-s” on äänteen nimi, ”hattu-s” taas kirjaimen nimi.
Monet pitävät näitä kirjaimia tarpeettomina. Niitä käytetäänkin vain suhteellisen harvoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Huoliteltuun, sääntöjen mukaiseen kieleen ne kuitenkin kuuluvat ja ovat kuuluneet jo sadan vuoden ajan. Tavallisessa tekstinkäsittelyssä ne on nykyisin helppo tuottaa, kunhan kerran selvittää, miten se käytettävässä ohjelmassa onnistuu. Esimerkiksi Word-ohjelman toiminta-asetuksia on melko helppo muuttaa niin, että käyttäjä saa nämä merkit aikaan itse valitsemillaan näppäinyhdistelmillä. Ks. kohtaa Merkkien kirjoittaminen.
Kielenhuollon nykyisen kannan mukaan kirjaimia š ja ž ei tule korvata sh:lla ja zh:lla; ks. suomen kielen lautakunnan kannanottoa Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005. (Ks. myös kielitoimiston kannanottoa vuodelta 1998: Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikeinkirjoituksessa.) Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että suomen kielessä yleisesti merkitään yhtä äännettä yhdellä kirjaimella ja että suomen kielessä esiintyy myös kirjainyhdistelmä sh siten, että s ja h ääntyvät erikseen (esim. ”perushoito”, ”pasha” ’eräs ruokalaji’). Aiemmin kanta on ollut sallivampi eli sh ja zh on sallittu vaihtoehtoina.
Standardissa SFS 4175 on realistisempi kanta:
Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluvat myös hattu-s š ja hattu-z ž. Niitä ei tule korvata sh:lla ja zh:lla muutoin kuin pakkotilanteissa eli silloin, kun š ja ž eivät kuulu käytettävään merkistöön.
Jäljempänä tarkastellaan tilanteita, joissa š:n ja ž:n käyttö on mahdotonta. Silloin sh:lla ja zh:lla korvaaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Kuitenkin vieraissa nimissä, joiden varsinaiseen kirjoitusasuun š tai ž kuuluu, lienee parasta jättää vain hattu pois. Tilanne on siis toinen kuin esimerkiksi venäläisten nimien kirjoittamisessa latinalaisin kirjaimin.
Hattu-s:n käyttö voidaan jaotella seuraavasti. (Hattu-z:n käyttöyhteydet voidaan jaotella samantapaisesti, mutta ne ovat harvinaisempia.)
| Käyttöyhteys | Esimerkkejä | Huomautus |
|---|---|---|
| Lainasanat | šakki, šeikki | Useissa sanoissa korvattu s:llä |
| Vieraat nimet | Šiauliai, Priština | Mm. liettuan-, latvian- ja serbinkielisiä nimiä |
| Siirtokirjoitetut sanat | Puškin, šaria | Mm. venäjän- ja arabiankielisiä nimiä |
Jos erisnimessä on englanninkielisessä tekstissä sh-yhdistelmä, niin suomenkieliseen asuun kuuluu usein hattu-s. Tällaisia korjauksia ei kuitenkaan pidä tehdä kaavamaisesti.
Jos kieltä kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin, nimi tietysti kirjoitetaan kyseisen kielen järjestelmän mukaan. Näin tulee tehdä, vaikka englannissa saatetaan käyttää muuta menettelyä. Tällöin esimerkiksi latvian- ja liettuankielisissä nimissä säilytetään suhuässän merkkinä š, ranskankielisissä ch, saksankielisissä sch jne. Jos kuitenkin vieraasta sanasta on muodostunut varsinainen lainasana (ei sitaattilaina), se periaatteessa kirjoitetaan suomen järjestelmän mukaan, joskin tästä varsin usein poiketaan suhuässän osalta (ks. Suhuässä ja sen merkitseminen).
Ongelmia syntyy erityisesti siirtokirjoitetuissa nimissä eli silloin, kun alkuperäistä nimeä ei ole kirjoitettu latinalaisin kirjaimin. Seuraava taulukko esittää tästä tiivistelmän.
| Kieli | Asu | Esimerkki | Asun peruste (ja huomautus) |
|---|---|---|---|
| arabia | š | šaria | suomalainen standardi |
| heprea | sh ∼ š | Moshe ∼ Moše | suomalainen standardi (sh yleisempi) |
| japani | sh (š) | Hiroshima (Hirošima) | Hepburn (ja aiempi suomalainen tapa) |
| kiina | sh | Shanghai | pinyin |
| venäjä ym. | š | Šolohov | suomalainen standardi |
| muut, esim. hindi | sh | Kashmir | yleinen käytäntö |
Ilmaus ”venäjä ym.” tarkoittaa niitä slaavilaisia kieliä, jotka kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin.
Taulukon viimeisen rivin mukaan käytetään siis siirtokirjoitetuissa sanoissa sh:ta suhuäänteen merkkinä silloin, kun sanan kieli ei ole mikään edellä mainituista. Tämä johtuu muun muassa siitä, että siirtokirjoituksesta ei tällöin useinkaan ole standardia tai mitään standardia ei noudateta, vaan vallitseva käytäntö noudattaa linjaa ”vokaalit kuten italiassa, konsonantit kuten englannissa”. Lisäksi alkuperäisen asun selvittäminenkin olisi usein varsin työlästä ja nimi on jo ehtinyt levitä englannin mukaisessa asussa.
Suomen kielen lautakunnan kannanotossa Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä esiintyy kuitenkin nimiasu ”Kašmir”, joka ehkä voidaan katsoa sovinnaisasuksi. Kannanotto jättää kokonaan ottamatta kantaa siihen ainoaan asiaan, mihin olisi ollut tarvetta ottaa kantaa eli jota aiemmat kannanotot eivät olleet käsitelleet: miten suhtaudutaan niihin erikielisiin nimiin, joissa suhuäänteen alkuperäiskielessä merkkinä ei ole š eikä sh, vaan se on jonkin aivan muun kirjoitusjärjestelmän mukainen?
Korvikemerkinnän sh käyttö aiheuttaa usein ongelmia muun muassa siksi, että kirjainyhdistelmä sh ei aina tarkoita suhuässää, vaan se on usein äännettävä kahtena eri äänteenä. Tämä koskee etenkin yhdyssanoja (esim. ”mieshormoni”) ja liitepartikkelin sisältäviä sanoja (esim. ”mieshän”), mutta myös joitakin lainasanoja (esim. ”pasha” ’eräs ruokalaji’). Kun lukija kohtaa sanan ”puoshaka”, hän ei ehkä tiedä, että tämä on vanha suomen kielen sana, jossa sh:ta ei missään tapauksessa pidä ääntää suhuäänteenä.
Lisäksi suhuässä voi esiintyä kaksoiskonsonanttina, mikä ei aiheuta ongelmia hattuässää käytettäessä, mutta esimerkiksi vanhaa kirjoitusasua ”revanshi” käytettäessä piti lukijan vain jostakin tietää, että se on tarkoitettu lausuttavaksi ”revanšši” eikä ”revanši”. Toisaalta kyllä nykyisin jo suositellaan asua ”revanssi”.
Suhuässän merkitseminen sh:lla voi myös aiheuttaa virheellisen tavutuksen. Tavutuksen hoitavat nykyisin yleensä tietokoneohjelmat, eikä niiden voi olettaa ymmärtävän, ettei sanaa ”matkashekki” tai nimeä ”Katjusha” saa jakaa s:n ja h:n välistä.
Jos teksti painetaan tai sen ulkoasu on muutoin erityisen tärkeä, on syytä tarkistaa erikseen, että siinä esiintyvät š ja ž näkyvät oikeanlaisina. Voi sattua, että ovat ulkoasultaan huonoja esimerkiksi siksi, että ne ovat peräisin eri fontista kuin muu teksti (esim. ”šakissa”) tai ne ovat huonosti suunniteltuja (esim. hattu väärässä kohdassa). Joskus voi olla tarpeen jopa vaihtaa koko tekstin fontti paremmaksi tämän takia.
Toisaalta usein vielä esiintyy pakkotilanteita, joissa nämä merkit eivät ole käytettävissä, jolloin ne joudutaan korvaamaan sh:lla ja zh:lla. Näin on yleensä syytä tehdä muun muassa sähköpostia kirjoitettaessa. Vaikka š:n ja ž:n kirjoittaminen siinä onnistuisikin, ei ole mitään takeita, että vastaanottajan sähköpostiohjelma osaa esittää ne oikein. Sen sijaan sähköpostin liitetiedostona lähetettävässä asiakirjassa voi yleensä hyvin käyttää hattu-s:ää ja hattu-z:aa.
Käytössä on yhä tietojärjestelmiä ja ohjelmia, joissa on niin rajoittunut merkistö (sisäinen merkkikoodi), etteivät š ja ž ole niissä käytettävissä. Onhan edelleen myös järjestelmiä, joissa edes ä:tä ja ö:tä ei voi käyttää. On myös tilanteita, joissa ei voida varmistaa, että kaikissa ohjelmissa, joiden kautta teksti saattaa kulkea, š ja ž ovat käytettävissä eivät muutu muiksi merkeiksi.
Joidenkin lehtien toimitusjärjestelmissä ei voi kirjoittaa hattu-s:ää omana merkkinään, vaan se tuotetaan s-kirjaimesta ja hatusta, joka asemoidaan s:n yläpuolelle. Tämä ilmenee melko usein niin, että hattu ei ole ihan kohdallaan.
Kirjoitussääntöjä on useaan otteeseen muutettu niin, että š:n käyttöä on vähennetty. Niinpä esimerkiksi ”sakaali” ja ”samppanja” kirjoitetaan sääntöjen mukaan tavallisella s:llä, vaikka ääntämyksessä on usein vielä suhu-s. Toisaalta joissakin sanoissa, jotka tulkitaan sitaattilainoiksi, on säilytetty alkukielen mukainen suhu-s:n merkintä, esim. ”show” [šou] ja ”chic” [šik].
Hattu-z tarkoittaa soinnillista suhuäännettä, samanlaista kuin esimerkiksi ranskan sanan jour alkuäänne tai englannin sanan measure toinen konsonantti. Hattu-z on suomen kielessä vielä paljon harvinaisempi kuin hattu-s. Se esiintyy erisnimiä lukuun ottamatta vain yhdistelmässä dž, jonka käyttö on rajoittunut kouralliseen sanoja: Kielitoimiston sanakirjassa on vain azerbaidžani, azerbaidžanilainen, džonkki, maharadža, radža; lisäksi on jonkin verran kansainvälisiä sanoja kuten kielten nimiä, jotka on otettu vieraasta kielestä, mutta mukautettu suomen kirjoitusjärjestelmään.
Muutoin hattu-z:aa koskevat pääosin samat seikat, jotka on edellä esitetty hattu-s:stä.
”Fudži” voidaan katsoa sovinnaismuodoksi, vaikka se historiallisesti onkin vain japaninkielinen nimi kirjoitettuna latinalaisin kirjaimin suomessa aiemmin käytetyn japanin siirtokirjoituksen mukaan.
Nykyisin dž-yhdistelmää käytetään myös muutamissa arabiasta lainatuissa sanoissa, mutta niissäkin sen tilalla on usein arabian siirtokirjoituksen mukainen j-kirjain. Siirtokirjoitusta vastaavat asut (esimerkiksi hijab, ei hidžab) ovat yleisiä silloin, kun sana on vasta hiljattain tullut tunnetuksi Suomessa. Syynä ei liene niinkään se, että niitä harkitusti käytettäisiin sitaattilainoina ja siksi translitteraatiokaavan mukaisina, vaan pikemminkin se, että sanat kopioidaan englanninkielisistä teksteistä.
Yleensä kannattaa käyttää hattu-s:ää ja hattu-z:aa edellä esitettyjen kielenhuollon ohjeiden mukaan. On kuitenkin selvää, että ohjeiden noudattaminen on hankalaa, joskus erittäin hankalaa, kun esimerkiksi käännettävässä englanninkielisessä uutisessa esiintyy nimiä, joiden kieltä ei tiedetä. Pitäisikö Shamir korvata asulla Šamir? Monet julkisuuteenkin kirjoittavat ovat tietämättömiä hattu-s:n käytön säännöistä tai tietoisesti kapinoivat niitä vastaan.
Ehkäpä normit joskus muuttuvat, vaikka kielenhuolto tuntuukin tehneen hattu-s:stä arvovaltakysymyksen ja suomen kielen puolustamisen symbolin. Kouluissa sitä ei liene koskaan opetettu kovin aktiivisesti. Maan suurin sanomalehtikään ei ole saanut toimittajiaan käyttämään hattu-s:ää johdonmukaisesti normien mukaan, vaikka viime vuosina yritystä on ollut.
Voisi siis ajatella seuraavasti: Hattu-s on silkkaa pelleilyä, josta pitäisi luopua pikimmiten. Kun ei sata vuotta tietoista ja määrätietoista (tai no viime vuosikymmeninä lepsumpaa) kielenhuoltoa ole vakiinnuttanut sitä kansan tietoisuuteen ja käytäntöön, on turha vedota perinteisiin. Suomen kielessä ei ole suhuässää (saati soinnillista suhuässää) foneemina, joten on turha vedota yksi äänne, yksi kirjain -periaatteeseen. Hattu-s korvattakoon tavallisella s:llä, jonka saa lausua haluamassaan määrin suhistellen, olipa syynä puhevika, humalatila tai sanan ulkomainen alkuperä. Sitaattilainat ja vieraat nimet sopii kirjoittaa vieraan kielen mukaan, tarvittaessa soveltaen kansainvälistä (siis englantilaista) siirtokirjoitusta. Jos nimen alkuperäiseen kirjoitusasuun kuuluu hattu-s, sitä tietysti käytetään (esim. Škoda). Jos sana, jossa on dž, halutaan tulkita yleislainaksi, kirjoitettakoon ds, kuten yleensä lausutaankin.
En suosittele tämän toisenlaisen linjan soveltamista, vaikka sille olisi vahvoja perusteita. Se aiheuttaisi lisää kirjavuutta, ja ennen muuta se aiheuttaisi lukijoissa epäluuloja ja epäilyksiä – ja tietysti myös kahnauksia kielentarkastajien kanssa. Mutta jos kysytään, pitäisikö normeja muuttaa tässä asiassa, voi vastata: olisi jo aika.