Tässä kirjoituksessa kuvataan Martti Airilan kirjan Vierasperäiset sanat (SKS, 1945) luonnetta, taustaa ja merkitystä. Sen kannanottoja kuvataan erityisesti siltä osin, kuin se poikkeaa nykyisistä ohjeista ja nykyisestä käytännöstä. Kirja asettuu tällöin kiinnostavasti taitekohtaan, jota voidaan kuvata pienellä esimerkillä: siinä on siirrytty inspiratsionista inspiraatioon, mutta nationalismin sijasta kirja pitää oikeana asua natsionalismi.
Aluksi tässä kuitenkin käsitellään sellaisia kannanottoja, joilla voidaan tulkita olevan merkitystä nykyisen kielenhuollon kannaltakin. Näissä suhteissa kirja joko puuttuu asioihin, jotka ovat nykyisissä ohjeistoissa yleensä jääneet käsittelemättä, tai esittää asioista täsmällisempiä ja havainnollisempia ohjeita. Näiden tarkastelujen jälkeen seuraa tämän esityksen historiallinen osa, josta ehkä kannattaa aloittaa, jos on kiinnostunut kyseisestä kirjasta sinänsä tai kielenhuollon ja erityisesti sivistyssanoja koskevien ohjeiden historiasta.
Kirja ottaa yksiselitteisen kannan, jonka mukaan vieras sana on kirjoitettava tarkasti oikein, kirjoitusasua yksinkertaistamatta (s. 7):
Vieraiden sanain kirjoittamisessa noudatetaan tarkkaan alkukieltä. Tällöin on huomattava:
a) Latinaista kirjaimistoa käyttävistä kielistä saadut sanat merkitään tarkalla sitaattikirjoituksella, joten siis myös kirjaimet c, ē, č, q, x, š, z, ž, ü, å, õ ym. sekä aksenttimerkit tulevat käytäntöön alkukielen mukaisissa äännearvoissaan.
Esim. adagietto, Acta mathematica, Alliance franēaise, Aagaard, Achrenius, ą la bonne heure, Scipio Africanus, Széchenyi.
b) Muita äännekirjoitusjärjestelmiä käyttäväin kielten sanat merkitään pääasiallisesti kirjaintransskriptiolla, s.o. ne transskriboidaan kirjain kirjaimelta.
Ohjeen b-kohdassa ”kirjaintransskriptio” selvästikin tarkoittaa sellaista, mitä nykyisin yleisimmin kutsutaan translitteraatioksi. Ks. sivua Siirtokirjoitus (translitterointi ja transkriptio) ja sen suomalaiset käytännöt.
Ohjeen a-kohta on huomionarvoinen kannanotto, koska vastaavaa lausumaa ei ole yhtä selkeästi esitetty ennen kuin vuoden 2006 merkkiaiheisessa Kielikellossa. Ks. Nykyajan kielenoppaan kohtaa Latinalaisen merkistön lisäkirjaimet š ym.
Toisaalta periaate on kuulunut huoliteltuun kielenkäyttöön, vaikka sitä ei siis yleensä ole erikseen esitetty. Siitä on kyllä ajoittain poikettu mm. korvaamalla tanskan ja norjan ę ja ų suomalaisella ä:llä ja ö:llä. Vierasperäiset sanat kuitenkin johdonmukaisesti käyttää laajahkossa paikannimien hakemistossa oikeaa kirjoitusasua Helsingųr. Johdonmukaisuuden kuitenkin rikkoo Vadsö, siis ruotsinkielinen nimiasu Norjan paikalle Vadsų, suomeksi Vesisaari. (Asu Aarhus puolestaan johtuu siitä, että se oli tanskan silloisen oikeinkirjoituksen mukainen; å-kirjain tuli tanskassa käyttöön vasta vuonna 1948.)
Kirjassa on myös oikein kirjoitettuna mm. Klaipėda (piste e:n päällä) ja Liepāja (viiva ensimmäisen a:n päällä). Täydellisyyteen ei kuitenkaan ole päästy. Muun muassa yksi sanan Klaipėda esiintymä (s. 23) on kirjoitettu ilman pistettä. Lisäksi esimerkiksi nimestä Izmir puuttuu piste alku-I:n päältä. Oikea asu on İzmir; tosin pisteetön asu ehkä voidaan tulkita samanlaiseksi sovinnaisasuksi kuin Istanbul (turkiksi İstanbul).
Omituinen on Romanian kaupunkia tarkoittava Konstantsa, joka lienee ymmärrettävä ehdotetuksi sovinnaisasuksi; romaniankielinen nimi on Constanța, saksankielinen Konstanza. Virheellinen asu on Lódz, oikea on Łódź.
Kirjassa on (s. 23) nykyajan näkökulmasta katsoen outo linja, jota noudattamalla vältettiin vierainten kirjainten käyttö monissa tapauksissa: Latvian, Liettuan, Puolan, Tšekkoslovakian ja Romanian paikannimissä voidaan käyttää joko ”kansankielen” eli maan oman kielen mukaista asua tai saksankielistä asua, esimerkiksi Libau tai Liepāja.
Tämä selittyy paljolti sillä, että kirja laadittiin pääosin talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana, ja alkulausekin on päivätty ”joulukuulla 1943”, vaikka julkaiseminen venyikin vuoteen 1945.
Toisentyyppistä vieraiden kirjainten säilyttämistä esiintyy varsinaisissa lainasanoissa. Airilan kirja tarjoaa kiinnostavan näkökulman tai selityksen siihen, miksi joissakin sanoissa on ilmeisen epäjohdonmukaisesti säilytetty suomen kielelle vieraita konsonantteja kuten c ja z. Kirja puhuu sanakuvan säilyttämisestä, mikä tarkoittanee, että kirjoitusasussa on säilytetty muiden kielten mukainen asu silloin, kun sen korvaaminen olisi liiaksi muuttanut sanan hahmoltaan esikuvista poikkeavaksi. Se esittää tämän hyvin samanlaisin sanakääntein eri kirjaimista:
Kuvauksesta ei ilmene, miten ”sanakuvan” vaikutus on ymmärrettävä, mutta ilmeisesti se merkitsee, että erityisesti sanan alussa säilytetään vieras kirjain, joskaan ei mitenkään poikkeuksettomasti.
Edellä mainittiin, että kirja käyttää hattu-s:ää joissakin tapauksissa latinan sc-yhdistelmän tilalla. Nykykielessä käytetään sellaisissa tilanteissa yleensä s-kirjainta, esimerkiksi konvalesentti; tosin tämä sana on vanhentunut.
Muutoinkin hattu-s:n käyttö kirjassa on vanhahtavaa;
ks. jäljempänä olevaa kuvausta
hattu-s:n käytön vähenemisestä
ja Nykyajan kielenoppaan osaa
Hattu-s š ja
hattu-z ž.
Kirjan periaate
”Erikoislainoissa esiintyvät sivistyskielten
g, d, b, f, š
Vieraista paikannimistä kirja esittää seuraavan ohjeen, joka on suureksi osaksi vanhentunut mutta joka on kiinnostava siksi, että se ylipäänsä ottaa kannan asiaan, josta nykyajan ohjeet yleensä vaikenevat. Esimerkiksi suomen kielen lautakunnan kannanotto Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005 jättää avoimeksi sen, minkäkielisissä nimissä käytetään š:ää ja minkäkielisissä taas sh:ta. Airila on melko pitkälle viedyn suomalaistamisen kannalta, joskin sekin ottaa kantaa vain itäaasialaisiin (eikä esimerkiksi persian- ja arabiankielisiin) nimiin, vieläpä vain kaupunginnimiin:
Itä-Aasian (Kiinan, Korean, Japanin) kaupunginnimissä, jotka meillä yleensä tunnetaan englannin oikeinkirjoitusjärjestelmän mukaisessa asussa, käytetään k:ta samaa äännettä tarkoittavan c:n, š:tä sh:n, dž:tä j:n, ž:tä g:n, tš:tä ch:n, tavun alussa j:tä y:n sekä v:tä u:n [tarkoittanee: w:n] asemesta, esim. Šanghai, Kanton, Futšou, Jokohama, Kanazava, Modži.
Kirjan eräs huomautus selittää sen, miksi hattu-z:n käyttö on suomessa harvinaista ja rajoittuu (erisnimiä lukuun ottamatta) yhdistelmään dž joissakin sanoissa. Syynä on se, että soinnillinen suhuäänne on jo varhain korvattu soinnittomalla, mikä osittain johtunee siitä, että niin on tapahtunut ruotsissakin:
Kulttuurikielten (ranskan, venäjän ym.) ž korvataan š:llä. Esim. šelee, šalusia, dešuuri, garaaši, sabotaaši.
Tällaisissa sanoissa on kehitys vienyt kohti s:ää, sikäli kuin sanat eivät ole kokonaan hävinneet suomesta.
Kirja antaa (s. 17) seuraavat ohjeet vieraiden sanojen tavuttamisesta, tarkoittaen tällöin sitaattilainoja (ei erisnimiä):
Vieraissa sanoissa noudatetaan yleensä asianomaisen kielen tavutusta sellaisenaan. Esim. kreikassa a-kro-sti-khon, an-ar-thria, an-e-ry-throp-si-a, dem-ar-khos, so-fro-sy-ne, sti-kho-me-tri-a. Latinassa: me-di-o-cri-tas, ma-tri-mo-ni-um, mi-scel-la-ne-a, re-qui-em, pu-bli-cus. Ranskassa: con-dré, cha-grin, en-trée, es-tam-pe, dis-trait, es-prit, gou-dron, negli-gé, no-bles-se, o-bli-ge. Italiassa: alle-gret-to, ca-lan-drone, quat-tro-cen-to, so-stenu-to, spa-ghet-ti, tran-si-to. Englannissa: con-cep-tion, danc-ing, ging-ham, in-grain-väri, vis-count.
Tämä on olennaisesti toisenlainen kannanotto kuin nykyisissä ohjeissa. Niiden mukaan vieraat sanat tavutetaan ensisijaisesti suomen sääntöjen mukaan. Toisaalta nykyisten ohjeiden voidaan katsoa sallivan sitaattilainojen tavuttamisen alkuperäkielen mukaan. Ks. Nykyajan kielenoppaan kohtaa Vieraiden sanojen tavutus.
Tämän jälkeen kirja siirtyy tarkastelemaan vieraiden erisnimien tavutusta, vaikka tämä siirtymä tapahtuukin hiukan epäselvästi. Siinä nimittäin toisaalta esitetään erikoistapauksia vieraiden sanojen tavutuksesta, toisaalta kuvataan erisnimiä koskevia sääntöjä. Lisäksi sitaattilainoja ei ole selvästi erotettu varsinaisista lainasanoista. Esityksessä hämmentää hiukan myös se, että ensin kuvataan poikkeukset, sitten pääsääntö:
Jos kahta tai useampia konsonantteja käytetään yhden äänteen merkitsemiseen, ne viedään samaan tavuun. Esim. sti-kho-metria, ar-throdia, dibra-khys. Erisnimissä: Goe-the, Lu-ther, Por-than, Wa-shing-ton, Fi-scher, Man-chester. (Kuitenkin: Bismarc-kin, Lamarc-kin.)
Sama koskee tš:tä. Esim. da-tša, Tuha-tševski, Luna-tšarski, Belu-tšistan, Ko-tšinkiina, Man-tšuria.
Erittäin huomattakoon, että yhdyssanat taivutetaan yhdysosittain. Esim. kr. kata-plasma, epi-stylion; lat. de-pressio, ob-struktio, in-clusive; ransk. anti-chambre, bis-cuit, chateau-briand, dé-charge; erisnimissä: Braun-schweig, Kolozs-vįr, Ports-mouth, Shake-speare, Eng-ström, Lönn-qvist, Tavast-stjerna, Ax-minster, Cam-bridge.
Erisnimien tavutuksessa noudatetaan muuten kuin yllä mainituissa tapauksissa suomen kielen tavutussääntöjä. Esim. Bec-ker, Cast-rén, Alek-sandra, Rajevs-ki, Lunatšars-ki, Ber-niin, Zeis-sin, Lin-din, Lönnro-tin.
Jos äännöstavujen ja kirjaintavujen rajat eivät ole samat – eikä tapaus kuulu mihinkään edellä olevaan sään
töön –, niin tavuttaminen suoritetaan äännöstavuja myöten. Esim. chel-lesi-läinen (lue: šel-li-läinen), crooke-sin-putki (lue: krūk-sin-putki), nan-tesi-lai-nen (lue: nan-ti-lai-nen).
Viimeinen ohje sisältää periaatteen, jota nykyiset ohjeet eivät mainitse. Se ei merkitse, että pitäisi tavuttaa vieraan kielen tavutussääntöjen mukaan, mutta se merkitsee, että vieraan sanan ääntämys pitää tuntea ja ottaa huomioon. Ohje käyttää hiukan epämääräisiä käsitteitä, mutta se on käytännössä usein helposti sovellettavissa, kunhan ääntämys tunnetaan. Esimerkiksi tavutus nante-silainen, johon suomen mukainen tavutus johtaisi, jakaisi ääntämyksen ti-tavun äänteet jakokohdan eri puolille. ”Äännöstavun” käsite on ilmeisesti ajateltava suomalaisen kielitajun mukaiseksi.
Ohjeet ovat siis melko vaativat ja varmaan monista vanhahtavan tuntuiset. Sitaattilainojen tavutukseen pitäisi soveltaa vieraan kielen sääntöjä. Tosin tämä saattaisi olla nykyisin helpoin kohta, jos käytettävä tekstinkäsittelyohjelma tuntee kyseisen kielen tavutuksen. Nimien osalta kirjoittajan pitäisi tuntea sekä sanan ääntämys että sen alkuperä (etymologia) ainakin siltä kannalta, onko kyseessä yhdyssana, mikä on usein tulkinnanvaraista Lisäksi ohjeet ovat epäselvät muun muassa sen suhteen, onko esimerkkisanoissa esitetty kaikki sallitut jakokohdat. Ilmeisesti ei, mutta kuitenkin niihin on merkitty sellaisiakin jakokohtia, jotka eivät liity asiaan, jota esimerkillä havainnollistetaan. Outoa on sekin, että nimi Lunatšarski on esimerkkinä kahdesti.
Kyseenalaisena voitaneen pitää ainakin yhdistelmän tš jakamattomuutta lainasanoissa; sen sijaan sitaattilainoissa ja useimmissa erisnimissä se on asianmukaista tulkita yhden äänteen (affrikaatan) merkiksi ja sen takia jakamattomaksi.
Kirja ei määrittele, mitä vierasperäinen sana tarkoittaa, mutta merkitys on suunnilleen sama kuin sanan sivistyssana tavallinen merkitys. (Ks. kirjoitustani Mitä sivistyssanat ovat?) Kuitenkin kirja pitää myös vieraskielisiä erisnimiä vierasperäisinä sanoina. Tosin kirjan varsinainen sanasto-osa ei sisällä niitä juuri lainkaan, mutta kirjassa on lisäksi laajahko paikannimien luettelo.
Taustalla on, että kirjassa on haluttu antaa ohjeita myös vieraiden nimien kirjoittamisen yleisistä periaatteista, erityisesti tarkkuusvaatimuksesta, ja niiden tavuttamisesta. Käsitetasolla tämä kuitenkin aiheuttaa sekaannusta. Nimitystä vierasperäinen sana ei voi pitää onnistuneena, koska sillä ei tarkoiteta kaikkia niitä sanoja, jotka ovat peräisin vieraasta kielestä, esimerkiksi sanat äiti ja sata. Käytännössä nimitystä voidaan puolustella sillä, että se tarkoittaa sanoja, jotka koetaan vierasperäisiksi.
Epäsuorasti voidaan mm. tavutussääntöjen jäsentelystä (s. 17) päätellä, että tekijä jakaa vierasperäiset sanat kolmeen ryhmään:
Vieraita sanoja ovat ne vierasperäiset sanat, jotka eri sivistyskielissä äännetään ja kirjoitetaan samalla tavalla. Sellaisia sanaryhmiä ovat: muunkieliset erisnimet, tilapäiset sitaatit, tieteelliset termit latinaisessa asussaan, kansainväliset ammattitermit (esim. italialaiset musiikkisanat, eräät liiketermit).
Ryhmittely on olennainen, koska kirjoitussäännöt riippuvat monessa suhteessa siitä, mihin ryhmään sana kuuluu. Vieraat sanat pitäisi kirjoittaa tarkasti vieraan kielen mukaan, yleislainat suomen kieleen vakiintuneella, yleissanakirjoistakin selviävällä tavalla ja erikoislainat – sivistyssanat termin suppeassa merkityksessä – niitä koskevien, melko mutkikkaiden sääntöjen mukaan.
Ryhmittely on kuitenkin tulkinnanvarainen. Mihin ryhmään pizza kuuluu? Kielen todellisuudessa siitä on jo tullut yleislaina, vaikka se usein kirjoitetaankin vieraan kielen mukaisessa asussa eikä suomen mukaisesti pitsa. Airilan luokitus ei kovin hyvin vastaa tällaisiin kysymyksiin, varmaankin siksi, että luokitus ei ota huomioon nykyisin tavallista sanojen lainautumista vieraan kielen mukaisessa kirjoitusasussa ja tämän asun säilymistä silloinkin, kun sana muuttuu vähitellen arkikielen sanaksi.
Ilmeisesti yleislaina on lähes tarpeeton käsite sekä kirjoitussääntöjen että kielen kuvailun kannalta. Käsite lienee mukana korostamassa sitä, että osa vierasperäisistä sanoista on täysin kotiutunut suomeen, joten sivistyssanojen kirjoittamisen säännöt eivät koske niitä.
Toisaalta Airilan määritelmä sanalle erikoislaina on nykykäsitysten kannalta erikoinen, koominen tai jopa vastenmielinen. Tässä on toisaalta haastetta: miten käsite sitten voidaan määritellä? Myös käsitteen nimitys on ongelmallinen. Monet sellaiset sanat, joihin sovelletaan erikoislainojen oikeinkirjoituksen sääntöjä, eivät ole mitenkään erikoisia vaan laajassa käytössä yleiskielessä, esimerkiksi sosiaalinen ja televisio.
Tavutuksen kuvauksessa Airila esittää esimerkkeinä yleislainoista edellä mainittujen sanojen monarkia ja maistraatti lisäksi seuraavat: reklaami, respekti, kontrahti ja sentraali. Ne ovat enemmän tai vähemmän vanhahtavia. Voidaankin kysyä, eikö yleislainan melko keinotekoinen käsite oikeastaan perustu siihen, että 1900-luvun alun linjauksissa ei haluttu muuttaa vanhoja kirjoitusasuja, jos ne olivat hyvin vakiintuneet.
Sivistyssanojen asusta kiisteltiin kiivaasti 1900-luvun alussa, eivätkä kiistat ole vieläkään kokonaan laantuneet. Pääosin tilanne kuitenkin vakiinnutettiin muun muassa lukuisilla sivistyssanakirjoilla. Erityisesti vuonna 1920 julkaistu Martti Airilan ja Knut Cannelinin Vierasperäiset sanat pyrki vakiinnuttamaan kirjoitusasun, ei juurikaan selittämään sanojen merkityksiä.
Martti Airila (1878–1953) oli suomen kielen opettaja ja tutkija, joka sai professorin arvonimen hän vuonna 1942. Hänen tieteellinen pääteoksensa on kolmiosainen Johdatus kielen teoriaan.
Martti Airilan vuoden 1945 samanniminen kirja mainitaan usein edellä mainitun kirjan toiseksi painokseksi tai toiseksi laitokseksi. Kirjoilla on kuitenkin paljon eroja:
Vaikka alkulause puhuu kirjasta vanhemman kirjan uudistettuna laitoksena, kirjoista on parasta puhua kahtena eri teoksena, vaikka uudempi toki perustuu paljolti vanhempaan. Alkulausekin korostaa eroja:
Uudistettu laitos on olennaisesti muuttunut: sanastoa on sekä karsittu että kartutettu, paikannimien luettelo on uutena lisänä, laajahko johdanto on sommiteltu, tavunrajat sanastoon merkitty, ääntämisohjeet annettu.
Vierasperäiset sanat ilmestyi vuonna 1945 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. (Kirjan kannessa on vuosilukuna 1946, mutta nimiösivulla on 1945, ja tämän mukaisesti myös kansallisbibliografiassa julkaisuvuosi on 1945.
Nimiösivulla on – kuten vuoden 1920 kirjassakin – alaotsikkona Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo ja sen alla ”Toimittanut M. Airila”. Kirjassa ei lainkaan mainita ”toimittajan” koko etunimeä. Alkulause on päivätty ”Helsingissä joulukuulla 1943”, ja sen alle on merkitty vain sana Toimittaja, jonka jälkeen seuraa kappaleen mittainen teksti, jonka alla on nimikirjaimet ”M. A.” ja jossa otetaan kantaa viiteen eri periaatteeseen.
Kirjan takakannen esittelyteksti alkaa seuraavasti:
Inflaatio vai inflatio?
Agronomi vai agronoomi? Teologinen vai teolooginen? Sosiaalinen vai sosialinen? Eurooppa vai Europpa? Pariisi vai Parisi?
Mitkä kirjoitus- ja ääntämistavat näistä ovat asiantuntijain suosittamia? Näihin ja muihin samantapaisiin kysymyksiin vastaa professori M. Airilan ohjeluettelo Vierasperäiset sanat, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta on tarkistanut. Se on perusteellisesti uudistettu ja laajennettu laitos saman tekijän yhdessä prof. Knut Cannelinin kanssa v. 1920 julkaisemista samannimisestä oppaasta.
Rivien välistä voinee lukea, että joko kustantajan tahdosta tai arvovallan saamiseksi kirjalle se annettiin kielivaliokunnan tarkistettavaksi, mutta Airila oli joissakin asioissa sen kanssa niin eri mieltä, että nimesi itsensä vain toimittajaksi eikä tekijäksi. Lisäksi hän siis liitti alkulauseeseen eräänlaisen eriävän mielipiteen.
Huomattakoon, että esittelytekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut ongelmat kaikki koskevat vokaalin pituutta.
Kirja koostuu seuraavista osista:
Tässä tarkastellaan sitä, miten kirjan kannanotot poikkeavat nykyisistä. Siksi on syytä korostaa, että useimmissa asioissa kirja vastaa nykyisiä suosituksia ja on osaltaan vaikuttanut niiden vakiintumiseen.
Alkulauseessa Airila esittää, millä tavoin hänen näkemyksensä poikkeaa SKS:n kielivaliokunnan kannasta. Tätä hän tosin ei sano kovin suoraan, ja ilmeisesti käsittely on ollut monivivahteista, sillä alkulause sanoo: ”Periaatteet on enimmäkseen kiteytetty seuran kielivaliokunnan kokouksissa, niiden sovelluttaminen on jätetty julkaisijan tehtäväksi. Valiokunnan tuoreimmat päätökset eivät ole kaikki enää kerinneet korjausvedokseen mukaan, vaan joutuvat vartomaan myöhempää painosta.”
Alkulauseeseen liittyvä ”eriävä mielipide” on seuraava (esitystapa muutettu tässä luetelmaa käyttäväksi luettavuuden parantamiseksi):
Kaikissa kohdissa luettelo ei vastaa toimittajan käsitystä suotavimmasta äänne- ja oikeinkirjoitusasusta. Niinpä
- en hyväksy muotoa nationalismi, rationalismi, stationäärinen, vaan (pääpainollisen tavun jäljessä) natsionalismi jne.,
- en muotoja abonoida, dekoltoitu, dešuroida, deputoitu, dirigoida ym., koska näitä sanoja ei tarvita kielessä, niinkuin oheen merkitty suomalainen vastine osoittaa,
- en myöskään muotoja probleemi, tonsuuri, apertuuri, koska tällaiset tieteelliseen kieleen kuuluvat sanat on omaksuttava niiden klassillisessa asussa probleema jne.,
- en hyväksy eräissä tapauksissa -io-loppuja, esim. fuusio, opinio, vaan fusioni, opinioni,
- en asuja komplisoida, indisoida, provosoida, koska ranskankin muodot compliquer, indiquer, provoquer tukevat näissä -koida-loppua.
Nämä kannanotot olivat konservatiivisia eli vastasivat aiempia ohjeita ja käytäntöä, ja enimmäkseen ne ovat jääneet häviölle. Ne ovat kuitenkin luonteeltaan osittain erityyppisiä ja Airila on kirjaa tehdessään toiminut niiden mukaan eri tavoin:
Toisaalta vaikka hän puhuu vain pääpainollisen (siis ensimmäisen) tavun jälkeisestä tilanteesta, sanastossa on päämuotona muun muassa irratsionaalinen ja toisaalta internationaali vain rinnakkaismuotona internatsionaali. Ilmeisesti siis tällaisten tavallaan yhdyssanoiksi tulkittavien sanojen asu oli hänenkin näkemyksissään horjuva.Latinan ti-yhtymää edustaa pääpainollisen tavun vokaalin jäljessä tsi, pääpainollisen tavun konsonantin jäljessä ja edempänä sanassa ti. Esim. natsionalisti, ratsionalisti; fiktio, funktio, sanktio, partiaalinen, tertiääri; initiaali, kollatinoida
– –
Täten on vaikea sanoa, mihin sanoihin Airila oikeastaan haluaa -ioni-lopun. Ilmeisesti sellaisiin, jotka muuten olisivat melko lyhyitä. Joka tapauksessa Airilan kanta on jäänyt häviölle. Jopa visioni on nykyisin lyhentynyt, joskin unioni on jäänyt.»Vierasperäisissä sanoissa» (1920) rinnakkain merkityistä -ioni ja -io-tyypeistä edellinen tässä siis on jätetty syrjään (paitsi esim. unioni, visioni).
Kirjan suositukset luonnollisestikin saattavat poiketa nykyisistä sen takia, että suosituksia on muutettu. Tämä koskee monia yksittäisiä sanoja ja lisäksi joitakin sanatyyppejä:
Ruotsin kielessä ääntyy lainasanojen painottomassa asemassa oleva geminaatta yksinäiskonsonanttina, esim. pp ja ss sanoissa apparat ja assistent. Tämä ilmiö kuvastuu suomessakin, mutta on rajoittunut vain yleislainoihin ja niitä läheneviin sanoihin; useimmissa tapauksissa geminaatta on säilynyt tai palautettu (Airila–Cannelin: asistentti, atentaatti, karieeri, jo Nykysuomen sanakirja: assistentti, attentaatti, karrieeri); kuitenkin on myös päinvastaisia esimerkkejä: Airilalla konnossementti, majonneesi, Nykysuomen sanakirjassa ja tässä teoksessa konossementti, majoneesi.
Kirja esittää – vieläpä varsin alussa – venäjän sanojen siirtokirjoituksen, jota kirja kutsuu nimellä ”transskriptio”. Usein sanotaan, että suomen kielessä käytettävä venäjän siirtokirjoitus eli translitterointi on vakiintunutta. Tämä kuitenkin pitää paikkansa vain suhteellisessa mielessä. Vielä Airilan kirjassa on seuraavat poikkeamat nykyisestä suomalaisesta venäjän translitteroinnin standardista ja sitä täydentävästä kannanotosta:
Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi, jonka esipuhe on päivätty ”keväällä 1946”, esittää tavutuksesta (otsikon Yhdysmerkki alla s. 106) seuraavan viittauksen: ”Vieraiden sanain sekä erikoislainain tavuihinjakoa on vaikea kuvata yksityiskohtaisesti, sen tarkka säännöstö on siksi monenkirjava. Ohjeena on syytä pitää M. Airilan luetteloa Vierasperäiset sanat, jossa tavujako on osoitettuna.” Tämän jälkeen se kuvaa tavutusperiaatteet tiivistetysti Airilan linjaa noudattaen. Sen sijaan varsinaisissa vierasperäisten sanojen asun ohjeissa (s. 111–119) se esittää (s. 113) vain, mitään erityistä opasta yksilöimättä: ”Miten kunkin vierasperäisen sanan on kuuluttava, sen neuvominen on lähinnä erikoisen ohjeluettelon tehtävä. Eräitä yleisiä opastuksia on kuitenkin mahdollista antaa.” Tämän jälkeen se esittää yleisohjeita, jotka pääosin vastaavat nykyisiä ohjeita. Ne antavat hiukan modernimman vaikutelman kuin Airilan kirja, koska niistä puuttuvat mm. fusioni-tyyppiset vanhahtavuudet.
Vierasperäiset sanat mainittiin aiemmin usein sivistyssanojen oikeinkirjoituksen ohjeeksi. Esimerkiksi E. A. Saarimaan suosittu Kieliopas, joka ilmestyi vuosina 1947–1971 useina painoksina, esittää ”vierasperäisten sanojen” kirjoitusasusta lyhyet yleisohjeet ja lisää seuraavan (tässä siteerattu v. 1964 ilmestyneen 6. painoksen mukaan, s. 97): ”(Seikkaperäiset ohjeet sisältää M. Airilan julkaisema luettelo Vierasperäiset sanat.)”.
Vuonna 1973 julkaistu Nykysuomen sivistyssanakirja sisältää ennen varsinaista sanastoa viisisivuisen artikkelin Vierasperäisten sanojen asu. Se kuvailee muun muassa 1900-luvun alun kiistoja sivistyssanojen vokaalien pituuksista: onko käytettävä kansainvälisen kirjoituskuvan mukaisia kirjoitusasuja kuten senati ja invalidi vai ääntämyksen mukaisia asuja kuten senaatti ja invaliidi? Se jatkaa:
Martti Airila esitti jo 1904 Virittäjässä, että eri sananloput kirjoitettaisiin eri lailla, toisetpitkä-, toiset lyhytvokaalisina, sen mukaan perimmäiset lainanantajakielet lähinnä latina ja kreikka, osoittavat. Tämä periaate lopulta voitti. E. A. Tunkelo teki 1907 sen mukaisen ehdotuksen, joka sai perustavan merkityksen.
Mainittuaan Airilan tässä yhteydessä artikkeli myöhemmin mainitsee Airilan ja Cannelinin oppaan Vierasperäiset sanat yhtenä niistä suosituksista, joissa on pysytty tällä linjalla. Myöhemmin se käyttää ilmauksia ”Airila–Cannelin” ja ”Airila” samassa virkkeessä, ilmeisesti viitaten vuosien 1920 ja 1945 kirjoihin. Kahdessa muussa yhteydessä, käsitellessään sentapaista vaihtelua kuin fyysillinen ~ fyysinen ja toisaalta sellaista horjuntaa kuin applikoida ~ applisoida, se yksilöidysti viittaa näihin kirjoihin kahtena eri teoksena. Auktoriteetteina niitä ei esitetä, varmaankin siksi, että Nykysuomen sivistyssanakirjan itsensä haluttiin muodostuvan auktoriteetiksi, kuten kävikin.
Kalevi Koukkunen esittää artikkelissa
Ksenoglossofiliaako?
120 vuotta sivistyssanakirjoja
(Tieteessä tapahtuu
Neljännesvuosisata myöhemmin oppaasta ilmestyi Martti Airilan toimittamana toinen painos, jossa on jo 20 000 hakusanaa. Siihen liittyy toimittajan erikoinen kommentti: hän nimittäin ei hyväksynyt esim. muotoja nationalismi, abonoida, probleemi, fuusio ja komplisoida (Airila 1945), mikä aiheutti ongelmia teoksen esitystapaan eikä ainakaan lisännyt oppaan arvovaltaa.
Sama kommentointi on esitetty suomalaisten tietosanakirjojen lyhyessä historiassa Isossa sivistyssanakirjassa (WSOY, 2005), jonka päätoimittajana Kalevi Koukkunen toimi.
Suhtautuminen Airilan kirjaan on siis vaihdellut melkoisesti. On valitettavaa, että sen oikeakielisyyslinjan sisältö on jäänyt vähälle huomiolle.