Biologian taksonomian perusteita:
Eliöiden ja eliöryhmien tieteelliset nimet ja taksonomian tasot

Eliöiden tieteelliset nimet (esim. Canis lupus) kirjoitetaan kursiivilla, sukua tarkoittava osa aina isolla alku­kir­jai­mel­la ja lajin osoittava osa pie­nel­lä alkukirjaimella ja yhdeksi sa­nak­si, tarvittaessa yhdysmerkkiä käyt­täen. Ne on syytä kirjoittaa kir­jai­mel­leen oikein. Eliökunnan luokituksen pää­tasot ovat: kunta, pääjakso, luokka, lahko, heimo, suku, laji.

Tämä juttu on tarkoitettu lähinnä niille, jotka kir­joit­ta­vat eliölajeista tai -ryhmistä, mutta eivät ole bio­loge­ja vaan toimivat esim. tekniikan tai antropologian alalla. Tässä ei siis pyritä sellaiseen tarkkuuteen, joka biologiassa on tarpeen, vaan siihen, että esim. teknisen prosessin kuvauksessa tai antropologiassa pystytään käyttämään oikeita ja tarkoituksen­mukaisia nimityksiä siihen liittyvistä bakteereista, kasveista tms.

Miksi (pikku)tarkkuus on tärkeää?

Eläinten, kasvien ja muiden eliöiden tieteellisten nimien käyttö ja oikea kirjoittaminen on aina ollut tärkeää. Mutta datatekniikan kehitys on korostanut asian tärkeyttä. Internetin haku­koneiden kuten Googlen käytössä on erittäin hyödyllistä käyttää tie­teel­li­siä nimiä hakusanoina, koska biologiassa voidaan pitää perusvaatimuksena sitä, että käsiteltyjen lajien tieteelliset nimet mainitaan, oli itse jutun kieli mikä tahansa. Mutta tätä varten nimien on syytä olla oikein. Ja tarkasti oikein. Ihminen ei useinkaan edes huomaa, että jokin sana on väärin kirjoitettu, vaan aivot ikäänkuin automaattisesti korjaavat sen. Tietokoneohjelman tekemässä haussa näin ei käy.

Vaikka on ohjelmia, jotka tunnistavat sanoja myös väärin kirjoitettuina, tähän ei kannata luottaa. Aikoinaan tein pienen testin: Google-haku sanalla crossoceilus tuotti yhden osuman, nimittäin japaninkielisen dokumentin, jossa nimi on kirjoitettu samalla tapaa väärin kuin tuossa haussa; haku oikealla sanalla crossocheilus tuotti lähes tuhat osumaa. Nyt lukumäärät ovat paljon suuremmat, mutta suhde samantapainen.

Myös typografialla ja oikeinkirjoituksella on merkityksensä. Jos kirjoittaa ”Tyrannosaurus Rex”, niin tulee kertoneeksi asioita tunteville, että kirjoittaja ei kovin hyvin tunne biologista nimistöä; ja tämä on omiaan herättämään kysymyksen, tunteeko hän asiansa sisältöäkään kovin hyvin.

Kaksiosainen lajinimistö

Biologiassa käytetään kaksiosaista nimistöä, jonka otti järjestelmälliseen käyttöön Carl von Linné (Carolus Linnaeus). Sen perus­ajatuksena oli ja on se, että tutkijat kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina voi­vat tietää yksiselitteisesti, mitä lajia muut tutkijat tarkoittavat tai ovat tarkoittaneet, kun käytetään kaikkialla samoja tieteellisiä nimiä ja nimet ovat pysyviä.

Lajin nimi koostuu sukuosasta (esim. Canis) ja lajiosasta (esim. lupus), jotka kir­joi­te­taan kursiivilla ja kumpikin yhdeksi sanaksi, sukuosa isolla alkukirjaimella. Samaan sukuun luetaan jouk­ko lajeja, jotka ovat muistuttavat toisiaan suhteellisen paljon. (Usein puhutaan ”sukunimestä” ja ”laji­nimes­tä”, mutta tämä voi aiheuttaa sekaannuksia; on parempi sanoa, että kaksiosainen nimi on lajinnimi, jossa on sukuosa ja lajiosa. Sukuosaa käytetään myös yksinään, suvun nimenä, mutta lajiosa itsessään ei ole nimi. Lajiosaa kutsutaan joskus epiteetiksi.)

Kaksiosaisia nimiä kutsutaan myös binäärisiksi tai binaarisiksi nimiksi, mikä on luultavasti nykyaikana lähinnä hämäävää. Englanniksi lienee parasta käyttää ilmaisua ”binominal name” tai ”binominal nomenclature” eikä ollenkaan sanaa ”binary” tässä yhteydessä. Sanan ”binominal” sijasta käytetään useammin muotoa ”binomial”, mutta ehkäpä on parempi jättää se matemaattiseen merkitykseensä.

Nimien muuttamattomuus

Periaatteessa tieteellinen nimi on tarkoitettu yleispäteväksi, universaaliksi ja pysy­väk­si nimeksi, jota käytetään ilmaisemaan laji yksikäsitteisesti. Tähän sisältyy muut­ta­mat­to­muu­den periaate. Etusijaperiaate sisältää sen, että lajin ensimmäisenä kuvaava tutkija saa antaa sille tieteellisen nimen.

Käytännössä tieteellinen nimistö ei ole ollenkaan niin vakiintunut kuin voisi luulla. Vaikka perussääntö onkin, että kerran annettua nimeä ei muuteta, vaikka nimi olisi harhaan­johta­va­kin, niin muutoksia on aiheuttanut se, ettei aina ole selvää, mikä on alkuperäinen nimi. On saatettu huomata, että jokin laji onkin sama kuin toinen, aiemmin kuvattu ja nimetty laji, jolloin ehkä vakiintunutkin nimi vaihdetaan etusija­periaatteen mukaan.

Tärkeämpi syy kirjavuuteen on se, että eri tutkijat luokittelevat eliöitä eri tavoilla. Jos tutkija kuvaa lajiksi sellaisen, mitä on aiemmin pidetty toisen lajin alalajina, hänen sille antamansa nimi on tietysti pätevä sikäli kuin sitä pidetään lajina. Jos tutkija siirtää lajin suvusta toiseen, hän tietysti muuttaa sen nimen sukuosan, joissakin tapauksissa lajiosankin.

Eliöiden jakaminen lajeihin ei ole ollenkaan niin selvää, kuin lajikäsitteen naiivin määritelmän (”laji on joukko eliöitä, jotka lisääntyvät keskenäänm mutta eivät muiden eliöiden kanssa”) perusteella voisi luulla. Lajin käsite voidaan määritellä eri tavoin eri yhteyksissä ja eri tarkoituksiin, ja lisäksi tutkijat voivat päätyä eri arvioihin esimerkiksi siitä, onko kyseessä kaksi eri lajia vai saman lajin kaksi alalajia. Tämä tietysti heijastuu nimistöönkin. Lajin käsitteen ongelmallisuutta käsittelevät mm. Mikko Heikkisen kooste Lajikäsitteet ja Pertti Rassin kirjoituksen Tieteelliset nimet kohta Lajikäsite.

Lisäksi jos laji muuttuneen tiedon tai vain muuttuneen luokituksen takia siirretään suvusta toiseen tai sukuja jaetaan tai yhdistetään, muuttuu myös tieteellinen nimi, vaikka lajijako pysyisi samana. Tämä saattaa edellyttää nimen lajiosan kieliopillisen suvun muuttamista. Lisäksi joskus uudessa suvussa jo on laji, jolla on kyseinen nimi, ja tällöin siirrettävän lajin nimen lajinosakin pitää vaihtaa. Tämä osoittaa, että Linnén ideassa on omat ongelmansa. Olisi ehkä parempi, että lajinnimeen ei olisi sisällytetty mitään luokitusinformaatiota, vaan se olisi pelkkä nimilappu.

Edes tieteellisen nimen yksikäsitteisyyden vaatimus ei ole ehdoton. Jollekin eläinlajille tai -ryhmälle annettua nimeä ei saa myöhemmin antaa toiselle eläinlajille tai -ryhmälle, ja vastaava sääntö on voimassa kasveille, mutta sellaista vaatimusta ei ole, että eläinten luokituksessa annettua nimeä ei saisi antaa kasvilajille tai -ryhmälle! Käytännössäkin on sattunut, että samaa nimeä käytetään eri tarkoituksiin kasvikunnassa ja eläinkunnassa.

Käytännössä kirjavuutta aiheuttaa myös se, että lajeista käytetään erilaisia vanhentuneita nimiä. Lisäksi nimiä saatetaan kirjoittaa väärin. Useinkin eliölajille saatetaan luetella hyvinkin suuri määrä ”synonyymeja”. Ne eivät kuitenkaan tarkoita hyväksyttäviä ja tasa-arvoisia nimiä, vaan tarkoitus on vain kertoa, että tietystä lajista (jolla on yksi oikea tieteellinen nimi) on eri aikoina ja eri lähteissä käytetty eri nimiä.

”Latinalainen nimi”?

Linnén aikoihin latina oli vielä tieteen valtakieli. Niinpä hän käytti nimijärjestelmässään joko latinankielisiä sanoja tai muista kielistä, etenkin kreikasta, otettuja sanoja latinan kieleen mukautettuina. On kuitenkin kahdestakin syystä virheellistä kutsua tieteellisiä nimiä ”latinalaisiksi nimiksi”:

• Hyvin suuri osa, ehkäpä noin puolet, tieteellisistä nimistä on siis itse asiassa kreikkaa latinisoidussa asussa. Mukana on myös muista kielistä otettuja sanoja, joita ei koskaan ole käytetty latinassa.
• Kyseessä on sovinnainen nimistö, jolla on rajattu käyttötarkoitus ja rajatut käyttömuodot. Nimistön ei ylipäänsä voi sanoa olevan osa mitään erityistä kieltä, vaan pikemminkin se muodostaa eräänlaisen koodin.

Esimerkiksi suden latinankielinen nimi on lupus, naarassuden lupa, mutta tieteellinen nimi on Canis lupus. Jos jollakin eläinlajilla on nimi latinassa, niin useimmiten tämä nimi on kyllä otettu tieteellisen nimen osaksi, joko sukuosaksi tai lajiosaksi tai joskus molempiinkin. Tähänkin on poikkeuksia. Esimerkiksi variksen nimitys latinassa on cornix, mutta variksen tieteellinen nimi on Corvus corone.

Tieteellistä nimeä ei suinkaan taivuteta latinan mukaan; genetiivi ei esim. ole latinan mu­kai­nen Canis lupi vaan suomessa Canis lupuksen, jos tieteellistä nimeä ylipäänsä taivutetaan.

Tieteelliset nimet kuitenkin muutamalla tavalla mukautuvat latinan kielioppiin. Sukuosa on perus­muo­dos­sa, yksikön nominatiivissa, oleva substantiivi (mahdollisesti substantivoitu adjektiivi). Lajiosa voi olla substantiivi tai adjektiivi taikka yhdyssanaksi kirjoitettava sanaliitto. Sukua suurempien takso­no­mis­ten yksiköiden nimet ovat monikon nominatiivissa olevia substantiiveja. Jos lajiosa on adjektiivi, se on samassa kieliopillisessa suvussa (feminiini, maskuliini, neutri) kuin sukuosa. Näillä seikoilla ei ole merkitystä nimien normaalissa käytössä, jossa nimen osia voidaan pitää ”annettuina” merkkijonoina, niminä, joiden merkitys ja alkuperä on epäolennainen. Mutta tämä selitys ehkä auttaa ymmärtämään, miksi nimien lajiosissa esiintyy sanoja, jotka näyttävät kuin saman sanan muunnelmilta, esim. palustris (feminiini- ja maskuliinimuoto) ja palustre (neutrimuoto). Lisäksi asialla on merkitystä siirrettäessä lajia suvusta toiseen: silloin säilytetään nimen lajiosa, ellei se jo ole käytössä suvun muulle lajille, mutta kuitenkin tarvittaessa muutetaan nimen kieliopillinen suku.

Tieteellisten nimien ääntämys vaihtelee. Periaatteessa se noudattaa latinan ääntämystä, mutta tämä ei ole ole kovinkaan yksiselitteistä. Suomessa on ehkä parasta pyrkiä nou­dat­ta­maan klassillisen latinan ääntämystä, tieteellisiin nimiin sisältyvien henkilönnimien osalta kuitenkin asianomaisen kielen omaa ääntämystä. Mutta esimerkiksi englantia äidinkielenään puhuvista sellainen saattaa kuulostaa hyvin oudolta, he kun ovat ehkä tottuneet lukemaan kaiken niinkuin se olisi englantia, tai ainakin likimain. Aihetta kuvaa dokumentti Pro­nun­ci­a­tion of Biological Latin. Ääntämyksen vaihtelu ei ole niin suuri ongelma kuin voisi luulla, koska tieteellisiä nimiä käytetään etupäässä kirjallisessa viestinnässä ja koska saman alan tutkijat ja harrastajat yleensä saavat toistensa ääntämyksestäkin selvän siitä, mitä mikin nimi tarkoittaa.

Nimien merkistö

Eliöiden ja eliöryhmien tieteellisissä nimissä käytetään vain seuraavia kirjaimia:
abcdeëfghijklmnopqrstuvwxyz
siten, että suvun tai sitä suuremman taksonin nimi alkaa isolla alkukirjaimella ja kaikki muut kirjaimet ovat pieniä. Muut kirjaimet korvataan edellä mainituilla tai niiden yhdistelmillä, kuten ä-kirjain ae:lla, esimerkiksi muodostettaessa henkilönnimiin perustuvia nimiä.

Useimmat tarkkeet eli diakriittiset merkit on yksinkertaisesti jätetty pois, kun tieteellinen nimi on muodostettu. Niinpä vaikka grévynseepra on nimetty Ranskan presidentin Jules Grévyn mukaan, sen tieteellisessä nimessä ei ole aksenttia e:n päällä: Equus grevyi. Suomenkielisissä nimissä sen sijaan yleensä tulee säilyttää tarkkeet, jos ne on muodostettu erisnimistä, joissa on tarkkeita.

Joissakin latinan kirjoitustavoissa käytettyä merkkiä æ (a ja e yhteen kirjoitettuina) ei siis käytetä, vaan kirjoitetaan a ja e erikseen. Yhdistelmä ae luetaan latinassa pitkänä e:nä; jos peräkkäiset a ja e luetaan eri äänteinä, käy­te­tään e:n päällä treemaa: aë. Käytännössä treema on usein jätetty pois joko tietä­mät­tö­myy­des­tä tai teknisten syiden (merkistön rajoitusten) takia. Ks. myös anekdootinomaista juttua Haliaetus vai haliaëtus vai haliaeetus.

Kirjainten lisäksi ei itse nimissä käytetä muita merkkejä kuin yhdysmerkkiä (-) ja sitäkin vain silloin, kun nimi on muodostettu sanaliitosta, esim. esim. lacryma-jobi (latinan sanoista ”lacryma Jobi” ’Jobin kyynel’), bursa-pastoris, flos-cuculi. Tällaisella yhdyssanaksi kir­joit­ta­mi­sel­la, joka poikkeaa latinan säännöistä, saadaan aikaan, että lajiosa on muodoltaan ”yksi sana”; näissä tapauksissa on yleensä kyse ilmaisusta, jossa substantiiviin liittyy genetiivissä oleva määrite. Auktorimerkinnöissä voi esiintyä muitakin merkkejä, ja nimien lyhenteissä (esim. C. = Canis) käytetään pistettä. Lisäksi risteymiin viitattaessa käytetään ×-merkkiä.

Vanhoissa kirjoissa esiintyy usein tieteellisissä nimissä akuutti aksentti (´) vokaalin päällä, esimerkiksi Ranúnculus. Se tarkoittaa tällöin, että sanassa paino on kyseisellä vokaalilla. Tämä on verrattavissa tietosanakirjan ääntämis­ohjeeseen, eikä aksentti kuulu itse nimeen. Tarkoituksena on ollut opastaa erityisesti latinaa huonosti tuntevia latinanmukaiseen ääntämykseen.

Taksonomian tasoja ja normeja

Eliöiden luokittelu eli taksonomia on biologiassa varsin tärkeää käytännön syistä: se on olennaista sille, että voidaan puhua eliöistä ryhminä ja ryhmiin kuuluvien eliöiden omi­nai­suuk­sis­ta. Nykyisin biologiassa pyritään luokitukseen, joka vastaisi eliöiden suku­lai­suus­suh­tei­ta (polveutumista). Kuten lajien nimillekin myös taksonomian eri ryhmille on usein käy­tös­sä synonyymeja. Peri­aat­tees­sa vain yksi nimi on oikea, mutta käytännössä esiintyy pal­jon­kin horjuvuutta, etenkin, kun virallisia nimiäkin saatetaan muuttaa – ja luokitusta muuttaa.

Seuraava taulukko esittää biologisen taksonomian tavallisimmat tasot ja havainnollistaa niitä yhden kasvilajin ja yhden eläinlajin luokituksella. Tässä on sukua suurempienkin ryhmien, kuten heimojen, tieteelliset nimet kirjoitettu kursiivilla. Tältä osin käytäntö vaihtelee. Aiemmin niitä ei yleensä ole kursivoitu, mutta kasvitieteen koodi kursivoi kaikki nimet luokituksen tasosta riippumatta; koodin esipuhe toteaa, että tätä ei esitetä sääntönä, mutta antaa ymmärtää, että esimerkkiä olisi hyvä noudattaa yhtenäisyyden vuoksi. Sen sijaan eläintieteen koodia hallinnoivan ICZN:n kirjoitusohjeiden mukaan lajien ja sukujen nimet kirjoitetaan kursiivilla tai muusta tekstistä muuten poikkeavalla tavalla, mutta ylempien ryhmien nimiä ei kursivoida.

Ruotsinkieliset nimitykset ovat: rike, division, klass, ordning, familj, släkt, art.

Nämä ovat kasvitieteessä käytetyn Shenzhenin koodin mukaiset pääluokitustasot ja muutenkin yleisessä käytössä. Shenzhenin koodi hyväksyttiin kansainvälisessä kasvitieteen kongres­sis­sa vuonna 2018, ja se korvasi aiemman Melbournen koodin, (Vielä aiempia versioita olivat Wienin koodi, Saint Louisin koodi ja Tokion koodi. Koodit on nimetty sen kaupungin mukaan, jossa kongressi on järjestetty.)

Eläintieteessä käytetty koodi on ICZN (International Code of Zoological Nomenclature). Se on saatavilla englannin lisäksi eräillä muilla kielillä.

Virusten asema on epäselvä, eikä niitä kaikissa luokituksissa lueta lainkaan eliöiksi eli eläviksi olennoiksi. Niille on kuitenkin ICTV (International Committee on Taxonomy of Viruses) määritellyt omat nimistö­periaatteensa.

Päätasojen lisäksi käytetään usein välitason luokituksia. Esimerkiksi alaheimo (englanniksi subfamily) on heimoa pienempi mutta sukua suurempi. Tavallisesti käytetään juuri ala-alkui­sia nimityksiä, mutta jos halutaan saada esimerkiksi lahkon ja heimon väliin kaksi tasoa, käytetään nimityksiä alalahko ja yläheimo. Yleisnimityksenä kaikentasoisille ryhmille, joita taksonomiassa käytetään, on taksoni (engl. taxon).

Myös lajia pienempiä taksoneita käytetään, mutta sekä nimitykset että itse luokitukset ovat vaihtelevia ja osittain erilaiset biologian eri aloilla. Esimerkiksi alalaji (engl. ja lat. sub­species, lyhennetään subsp. tai ssp.) tarkoittaa yleensä lajia seuraavaksi alemman tason luokitusta, mutta rotu voi tarkoittaa joko suunnilleen samaa kuin alalaji tai sitten mitä tahansa lajia pienempää ryhmää, ja tietyistä syistä koko rotu-sanaa saatetaan välttää.

Muutoinkin biologian eri osa-alueilla on käytössä jossain määrin toisistaan poikkeavia nimeä­mi­sen ja luokittelun periaatteita. Yhtenäistämiseen on pyritty BioCode-hankkeessa, jossa on laadittu mm. Draft BioCode (1997): the prospective international rules for the scientific names of organisms.

Huomattakoon, että taksonitasojen nimitykset eivät ole erityisen loogisia. Esimerkiksi englannin ”family”, jonka yleiskielinen merkitys on ’perhe’, tarkoittaa ylemmän tason taksonia kuin kuin ”suku”!

Lyhyitä luonnehdintoja eri taksonitasoista:

• Kunta jätetään eliöiden luokituksissa usein mainitsematta, osittain siksi, että lukijan aja­tel­laan ilman muuta ymmärtävän, mistä kunnasta on kyse. Vanhastaan on eliöt jaettu eläin- ja kasvikuntaan, mutta nykyisen käsityksen mukaan erotetaan muitakin, mm. sienet, Fungi, luokitellaan omaksi ryhmäkseen. Käytännön syistä sienitiede kuitenkin esiintyy usein kasvitieteen osana.
• Pääjakso koostuu eliöistä, joilla voidaan sanoa olevan sama perusrakenne jollakin hyvin yleisellä tasolla; joskus nimitys ilmaisee suoraan yhden olennaisen yhteisen rakenne­piirteen, esim. ”niveljalkaiset”. Vaikka pääjakso on hyvin korkean tason taksoni, on olemassa myös pääjaksoja, joihin kuuluu hyvin pieni määrä eliöitä. Nimitystä ”kaari” käytetään vain kasvi- ja sienitieteessä, ja niissäkin käytetään usein myös nimitystä ”pääjakso”, jota ehkä olisi hyvä suosia yhtenäisyyden vuoksi.
• Luokka on sekin vielä varsin karkeaa luokitusta. Esimerkiksi kaikki hyönteiset luetaan samaan luokkaan, vaikka niitä on valtava määrä varsin erilaisia lajeja.
• Lahko on jo taksoni, johon kuuluville eliöille voidaan usein luetella useita melko konkreettisia yhteisiä ominaisuuksia. Esimerkki (CD-Facta 98:sta):

  ravut, kymmenjalkaisäyriäiset, Decapoda, kuoriäyriäislahko, jossa on yli 2 000 lajia, Suomessa kuusi. Kaikkien rapujen selkäkilpi on laaja ja kidukset peittävä. Kävelyraajoja on viisi ja leukaraajoja kolme paria. Silmät ovat liikkuvien varsien päässä.

• Heimo on eläinkunnassa usein sellainen ryhmä, joka on helppo hahmottaa saman­tapai­sis­ta vaikka ehkä esim. kooltaan hyvinkin erilaisiksi, esim. kissaeläimet (kuten kotikissa ja leijona). Kasvikunnassa voi heimon sisällä olla suurtakin vaihtelua; esimerkiksi ruusukasvien heimoon kuuluvat niin mansikka ja angervot kuin omenakin! Eläintieteessä heimon tieteellisen nimen loppu on -idae, kasvitieteessä -aceae.
• Suku on tutuimmista eliöistä puhuttaessa ryhmä, joka maallikonkin on usein helppo hah­mot­taa ”muunnelmiksi samasta teemasta”. Esimerkiksi vahveroiden sukuun Cantharellus kuuluvat suomalaiset lajit keltavahvero eli kanttarelli (virallisesti: kantarelli) sekä suppilo- ja kosteikko­vahvero. Usein sukuun kuuluu vain yksi laji, kun eliöllä ei ole läheisiä (nykyisin eläviä) sukulaislajeja. Esimerkiksi ihminen luetaan omaan sukuunsa, johon meidän lisäksemme kuuluu vain sukupuuttoon kuolleita lajeja.
• Laji on biologisen luokituksen perusyksikkö, ja sen on sanottu olevan ainoa, joka on objek­tii­vi­ses­ti määriteltävissä: laji on ryhmä eliöitä, jotka lisääntyvät keskenään mutta eivät muiden eliöiden kanssa. Todellisuudessa tämä määritelmä on monella tavoin puutteellinen ja tulkinnanvarainen, eikä se lainkaan sovi niiden eliöiden luokitteluun, jotka lisääntyvät vain suvuttomasti.

Yleiskielessä käytetään usein eliöryhmistä nimityksiä, jotka eivät vastaa mitään biologisen luokituksen taksonia. Esimerkiksi vaikka Linnén luokituksessa oli ryhmä Pisces, kalat, niin nykyisen luokituksen mukaan kalat eivät muodosta taksonomista ryhmää. (Jokainen taksoni, joka on tarpeeksi laaja sisäl­tääk­seen niin hait kuin ahvenetkin, sisältää myös ihmisen!) Tämä pätee ainakin ns. kladistisessa luo­ki­tuk­ses­sa, jonka suuntaan on biologiassa menty, vaikka jyrkkää kladismia eivät kaikki hyväksykään. Tämä ei tietenkään estä käyttämästä arkikieleen vakiintuneita ryhmien nimityksiä vaikkapa kala­kaupas­sa, kunhan niitä se sekoiteta biologian luokitukseen.

Lajien ja lajia pienempien yksiköiden nimet

Auktorimerkintä

Tieteelliseen nimeen liitetään varsinaisissa tieteellisissä julkaisuissa usein auktorimerkintä eli tieto siitä, kuka on ensimmäisenä nimennyt lajin (tai muun taksonin). Auktorimerkintänä on yleensä nimeäjän sukunimi (kirjoitettuna asianomaisen kielen mukaan, eli edellä kuvatut merkistösäännöt eivät koske sitä), mutta tunnetuimmista tutkijoista käytetään lyhenteitä, esim. Carl von Linnéstä lyhennettä ”L.”, esim. ”Homo sapiens L.”.

Auktorimerkintään voi sisältyä myös vuosiluku sekä tietoja useista tutkijoista, jotka ovat eri tavoin vaikuttaneet nimeämiseen. Esimerkki:
Psathyrella corrugis (Pers.: Fr.) Konrad & Maublanc 1948.
Auktorimerkintöjen kirjoittamisen säännöt ovat osittain erilaiset eliökunnan eri ryhmien (eläinten, kasvien, sienten ja mikrobien) osalta. Joka tapauksessa auktorimerkintä kokonaisuudessaan kirjoitetaan tavallisella kirjasinlajilla, ei kursiivilla.

Yleistajuisissa esityksissä, samoin kuin usein varsinaisen biologian ulkopuolisissa tieteellisissä esityksissä, auktorimerkintää ei yleensä ole syytä käyttää. Se on muiden kuin biologien keskuudessa melko vähän tunnettu, ja se aiheuttaa todennäköisesti vain sekaannuksia.

Risteymät

Risteymät eli hybridit ilmaistaan käyttämällä ×-merkkiä kantalajien nimien välissä, esim. Potamogeton gramineus × P. perfoliatus. Tässä kuten usein muutoinkin lyhennetään nimen sukuosa vain alkukirjainta käyttäen silloin, kun koko sana on juuri aiemmin mainittu.

Risteymälajille voidaan antaa myös oma nimi. Silloin kirjoitetaan ×-merkki sen lajiosan nimen eteen, jos kyse on saman suvun lajien välisestä risteymästä; esim. edellä mainitulle risteymälle on annettu lajin asema ja oma nimi Potamogeton ×nitens. Jos kyse on sukujen välisestä risteymästä, jolle annetaan oma nimi, sen sukuosa muodostetaan kantasukujen nimiä yhdistämällä ja sen eteen kirjoitetaan ×-merkki, esim. ×Festulolium loliaceum = Festuca pratensis × Lolium perenne.

Hyvin yleisesti ×-merkin (kertomerkki, multiplication sign) tilalla käytetään pientä (tai isoa) x-kirjainta. Kuitenkin kasvitieteen nimisäännöstö (International Code of Nomenclature for algae, fungi, and plants) esittää selkeästi seuraavat periaatteet (liitteessä I):

• Risteymän merkkinä käytetään kertomerkkiä (multiplication sign), joka vain pakottavissa tilanteissa korvataan x-kirjaimella.
• Jos risteymälle on annettu oma tieteellinen nimi, kirjoitetaan kertomerkki nimen laji- tai sukuosan nimeen (sen mukaan, minkätasoisesta risteymästä on kyse). Esimerkkejä:
  Salix ×capreola
  ×Agropogon littoralis
• Edellä mainituissa tapauksissa kertomerkki sijoitetaan niin, että se selvästi kuuluu yhteen sanan kanssa mutta ei ole sen osa. Tämä merkitsee käytännössä, että kertomerkin jälkeen ole välilyöntiä, mutta sen jäljessä voi olla hiukan välistystä selvyyden vuoksi.
• Jos risteymällä ei ole omaa nimeä, kirjoitetaan kantalajien nimien väliin kertomerkki, jonka ympärillä on välilyönnit. Esimerkkejä:
  Agrostis stolonifera × Polypogon monspeliensis
  Salix aurita × S. caprea

Kertomerkin korvaamiseen x:llä ei ole asiallista perustetta muualla kuin siellä, missä käytettävä merkkivalikoima on hyvin suppea, käytännössä ns. Ascii-merkistö esim. englanninkielisissä meiliviesteissä (sähköpostissa); tällöin on selvyyden vuoksi aina erotettava x-kirjain seuraavasta sanasta, esim. Salix x capreola. Esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmilla on ×-merkki yleensä helppo tuottaa, kunhan löytää tavan, jolla ohjelmalla voi yleensä lisätä haluttuja ”erikoismerkkejä”. Tavallisella PC-näppäimistöllä Windowsissa sen saa aikaan ainakin yhdistelmällä Alt-0215, jos näppärämpää tapaa ei jossain ohjelmassa ole. HTML:ssä voi ×-merkin esittää esim. notaatiolla ×.

Säännöt eivät ota kantaa kertomerkin kursivointiin. Hyvin tehdyssä kursiivifontissa kertomerkki on samanlainen kuin normaalissa (pystysuorassa) fontissa, mutta ns. konekursiivissa se voi olla kallellaan, mikä ei ole suotavaa. Teos Scientific Style and Format antaa (kohdassa 22.3.1.5) erikseen ohjeen, jonka mukaan kerto­merkkiä ei kursivoida. Tarvittaessa on siis huomattava jättää kertomerkki kursivoinnin ulkopuolelle.

Geneerinen merkintä ”sp.” tai ”spp.”

Merkintä ”sp.” johtuu latinan sanasta species ’laji’, ja sitä käytetään suvun nimen jäljessä osoittamassa suvun tarkemmin ilmoittamatonta lajia.

Esimerkiksi lintuhavainnossa määritys ”Larus sp.” tarkoittaa käytännössä, että lintu on tunnistettu Larus-sukuun kuuluvaksi lokiksi mutta lajia ei tiedetä. Periaatteessa merkintä voi tarkoittaa myös sitä, että lajia vain ei ilmoiteta tai että tarkoitetaan suvun lajeja yleisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa käytetään usein (ja on hyvä käyttää) merkintää ”spp.”, missä p:n kahdentaminen osoittaa monikollisuutta.

Näiden lyhenteiden kirjoitusasusta ei liene virallista ohjetta, mutta loogista olisi jättää ne kursivoimatta, koska ne eivät ole osa tieteellistä nimeä. Tällä linjalla on mm. arvostettu Chicago Manual of Style (kohta 8.131), samoin Suomen Eläinlääkärilehden kirjoitusohjeet.

Lajia pienemmät taksonit

Lajia pienempiä taksonomisia yksiköitä, englanniksi infraspecific taxa, on kasvitieteessä käytössä seuraavat:

• alalaji (subspecies, lyh. subsp. tai ssp.)
• muunnos (varietas, lyh. var. tai v.)
• alamuunnos (subvarietas, lyh. subvar.)
• muoto (forma, lyh. f., tai morpha, lyh. m.)
• alamuoto (subforma, lyh. subf.)

Yksikköä osoittava lyhenne kuten subsp. kirjoitetaan tavallisella kirjasinlajilla, itse yksikön nimi taas kursiivilla kuten lajinnimikin. Esimerkki: Saxifraga aizoon var. aizoon subvar. brevifolia f. multicaulis subf. surculosa.

Alalajin nimessä käytetään kasvitieteessä yleensä subsp.-lyhennettä, esimerkiksi Sorbus aucuparia subsp. glabrata. Eläintieteessä on tapana kirjoittaa alalajin nimi suoraan lajinnimen perään, jolloin kyseessä on tavallaan kolmiosainen eli trinaarinen nimistö, esim. Salmo trutta trutta.

Kasvitieteessä käytetään kollektiivilajille merkintää coll., esimerkiksi Taraxacum officinale coll. Tällöin tarkoitetaan luokitusyksikköä, joka koostuu suvuttomasti tai ilman hedelmöitystä lisääntyvistä kasveista, joiden välille ei lisääntymistavan takia voida vetää lajirajoja. Kollektiivilajin sisällä esiintyy muunnelmia, joita sanotaan joskus pikkulajeiksi.

Viljelymuunnelman eli lajikkeen nimi kirjoitetaan sellaisenaan tavallisella kirjasinlajilla ja heittomerkkien sisään, esim. Taxus baccata ’Variegata’. Tällöin olisi käytettävä suomen oikeinkirjoituksen mukaisia ”kaarevia” heittomerkkejä mikäli suinkin mahdollista, ei ”suoria” Ascii-heittomerkkejä (esim. 'Variegata'). Tieteellisessä esityksessä on vielä melko hiljattain käytetty myös sellaista kirjoitustapaa kuin Taxus baccata cv. Variegata, missä cv. tarkoittaa viljelymuunnelmaa (cultivar; aiemmin on käytetty myös merkintää convar.).

Melko usein sekoitetaan toisiinsa sanat ”laji” ja ”lajike”. Näistä ”lajike” on epämääräisempi käsite ja tarkoittaa yleensä jalostamalla luotua erityistä viljelymuotoa, jonka ominaisuudet ovat periytyviä. Englannin kielessä vastineena on siis lähinnä ”cultivar”, mutta sana ”lajike” saatetaan mainita myös sanan ”variety” (muunnelma) vastineena. Eläinten osalta ei yleensä puhuta lajikkeista vaan roduista ja muodoista.

Sanaa rotu käytetään erilaisista lajia pienemmistä taksoneista. Tuotanto- ja lemmikki­eläimistä puhuttaessa roduksi sanotaan ihmisen tekemän jalostuksen tuottamia lajin­sisäisiä muunnelmia, joiden väliset erot saattavat olla hyvinkin pieniä. Eläin­tieteessä taas rotu-sanaa käytetään usein ala­lajista. Erityisesti nimi­rotu-sana tarkoittaa lajin sellaista ala­lajia, jonka tieteellisessä nimessä ala­lajin erottava sana on sama kuin lajin nimen laji­osa eli laji­epiteetti; esimerkiksi kelta­västä­räkin Motacilla flava nimi­rotu on Motacilla flava flava.

Ulkoisten olojen kuten kasvupaikan aiheuttamista, periytymättömistä muovautumista eli mukautumista eli modifikaatioista käytetään lyhennettä mf. ja latinankielistä nimitystä modificatio.

Muita vastaavia nimityksiä ja lyhenteitä on esitetty Kansas Geological Surveyn dokumentin Style Manual and Word Usage Guide kohdassa Taxonomy.

Kotieläinten nimet

Kotieläimenä pidetty eläin ei muodosta omaa lajiaan, vaan luetaan samaan lajiin kuin ne luonnonvaraiset eläimet, joista se polveutuu. Tosin joissakin tapauksissa on esitetty, että kotieläin on niin eriytynyt luonnonvaraisesta kantamuodosta, että se olisi luettava omaksi lajikseen. Tutkijoiden keskuudessa tällaisesta on yhä enemmän etäännytty.

Kansainvälinen eläintieteen nimistön komissio ICZN päätti vuonna 2003 (opinion 2027, case 3010), että eräistä eläinlajeista käytetään villin muodon mukaista tieteellistä nimeä, vaikka kotieläimenä pidetyn muodon tieteellinen nimi olisi vanhempi.

Esimerkiksi hevosen tieteellinen nimi ei enää ole Equus caballus, vaikka tämä on Linnén antama nimi, vaan hevosen villille kantamuodolle annettu nimi Equus ferus. Jos halutaan erikseen ilmaista, että puhutaan kesyhevosesta, voidaan käyttää alalajinimitystä Equus ferus caballus.

Kyseistä päätöstä on kuitenkin tulkittu myös niin, että se vain sallisi villin muodon mukaisen nimen käytön eikä määrittelisi sitä ainoaksi oikeaksi.

Näitä nimiperiaatteita ei kuitenkaan vielä noudateta kovin yleisesti varsinkaan ei-tieteellisissä esi­tyk­sis­sä. Esimerkiksi komission asetus 407/2009 käyttää seuraavantyyppisiä ilmauksia, jotka ovat sel­väs­sä ristiriidassa nimiperiaatteiden kanssa: ”Bos gaurus (I) (Ei sisällä kotieläimenä pidettyä muotoa, jo­hon viitataan nimellä Bos frontalis, joka ei kuulu tämän asetuksen säännösten soveltamisalaan)”.

Nimien esitystyyli: miten kursivoidaan

Edellä esitetty periaate tieteellisten nimien kursivoinnista on sinänsä helppo toteuttaa useim­mis­sa yhteyksissä. Tekstinkäsittelyohjelmissa kursivointi on perustoimintoja. Huomattakoon kui­ten­kin, että tässä tarkoitettua kursiivia tarkoittaa englannissa sana ”italics”, kun taas eng­lan­nin ”cursive” tarkoittaa usein kaunokirjoituksen tapaista tyyliä, joissa kirjaimet liittyvät toisiinsa ”juoksevasti”. – HTML:ssä kursivointiin käytetään i-merkkausta, esim. <i lang="la">Apus apus</i>. Tässä määrite lang="la" ilmoittaa kieleksi latinan, koska tämä on lähinnä oikea tapa kuvata sitä, miten eri ohjelmien tulisi käsitellä kyseistä tekstiä, jos ne tekevät jotain tekstin luonnollisesta kielestä riippuvaa, esimerkiksi puhesynteesiä. Käy­tän­nös­sä tällaisella kielimerkkauksella on toistaiseksi lähinnä periaatteellinen merkitys.

Jos kuitenkin joudutaan kirjoittamaan pelkkää tekstiä ilman mitään muotoilua tai merk­kaus­ta, joudutaan käyttämään hätäratkaisuja. Alleviivaus oli aiemmin etenkin kone­kirjoitus­teks­tis­sä käytetty menetelmä, mutta sitäkään ei ole käytettävissä silloin, kun tietokoneella tehtävän tekstin pitää olla pelkkää tekstiä, plain text. Eräs melko tavallinen ja luultavasti paras tapa on silloin käyttää vinoviivoja tekstin ympärillä kuvastamaan kursivointia, esim. /Apus apus/.

Silloin, kun oikea kursivointi on käytettävissä, voi ongelmia aiheuttaa se, että kursivointia käytetään niin moniin muihinkin tarkoituksiin, kuten korostuksiin, kielenainesten esit­tä­mi­seen (”suomen kala on vanha omaperäinen sana”), sitaattilainojen erottamiseen normaali­teks­tis­tä (”asiaa voidaan tarkastella myös de lege ferenda”) jne. Tällöin voi yrittää erotella näitä ilmaisutapoja toisistaan esimerkiksi käyttämällä eri kirjasinlajeja, eri värejä jne. HTML:ssä voi käyttää esimerkiksi merkkausta <i lang="la" class="taxon" lang="la">Apus apus</i>. Määritteellä class="taxon" lang="la" ei itsessään ole mitään ennalta määriteltyä merkitystä eikä vaikutusta esitysasuun, mutta se helpottaa esitysasua koskevien ehdotusten esittämistä ns. tyylisäännöstöillä (CSS:llä). Esimerkiksi tämän kap­pa­leen esitysmuodossa saattaa tieteellinen nimi Apus apus tyylisäännöstön takia näkyä hiukan erilaisena kuin muut kursivoidut tekstit, nimittäin himmeänvihreällä taustalla. Käytetty tyylisäännöstö on olennaisesti seuraava:
.taxon { color : #000; background : #efe none;}
Tällainen melko hillitty keino saattaa häiritä monia lukijoita. Toinen vaihtoehto olisi käyttää erilaisia kursiivityylejä, mutta tällöin menettelyn onnistuminen riippuu kulloinkin käytössä olevasta kirjasinlajien valikoimasta.

Entä jos nimi esiintyy taivutettuna? Pitäisikö silloin pääte jättää kursivoimatta, esim. Australopithecusten? Tämä ei olisi kovinkaan tyylikästä eikä sitä paitsi yleensä edes voida tällä tavoin mekaanisesti erottaa perusmuotoa ja päätettä, koska taivutus voi suomessa vaikuttaa myös sanan vartaloon. Jos tieteellistä nimeä taivutetaan, on syytä kursivoida koko sana, esim. Australopithecusten, Australopithecuksen. Eri asia on, että taivutetun muodon käyttö voidaan usein helposti välttää, esim. ilmaisulla Australopithecus-lajien. Huomaa oikea kirjoitusasu sellaisissa ilmaisuissa kuin ”Escherichia vulneris -bakteerin”. Jos itse nimeä kuitenkin taivutetaan, niin taivutus noudattaa sitaattilainojen taivutuksen yleisiä sääntöjä. Vaikka s-loppuisten vierassanojen taivutuksessa on horjuvuutta ja vaihtelua, niin tieteellisten nimien osalta se on melko vakaasti sellainen, että useimpien muotojen vartalossa on -kse-, esim. Escherichia vulneriksen (ei vulnerisin).

Milloin kannattaa käyttää tieteellisiä nimiä?

Edellä on perusteltu sitä, miksi eliölajeihin viitattaessa kannattaa mainita niiden tieteelliset nimet. Mutta yleensä yksi kertaa riittää kussakin jutussa, esim. yhdellä Web-sivulla, ja mielellään silloin, kun laji ensi kertaa mainitaan siinä. Muutoin kannattaa yleensä käyttää sen kielen ilmaisuja, joilla juttu muutoin on kirjoitettu. Siis juttu aloitetaan vaikkapa kertomalla, että aiheena on ketun (Vulpes vulpes) käyttäytyminen, ja jatkossa puhutaan ketusta. Näin vältetään edellä kuvattu taivutusongelma.

Selvää on, että jos lajille ei ole yleisesti tunnettua nimitystä käytetyssä kielessä, niin täytyy yleensä käyttää tieteellistä nimeä. Vaihtoehtona on keksiä sille nimi, mutta järkevä nimeäminen on usein hankalampaa kuin luulisi, ja yleensä nimeäminen on parasta jättää erityisille nimitoimikunnille, joissa on sekä kyseisen biologian alan erityistuntemusta että sanastotyön asiantuntemusta.

Etenkin sukupuuttoon kuolleista lajeista käytetään usein nimiä, jotka on suoraan tai melko suoraan otettu tieteellisistä nimistä. Puhutaan tyrannosauruksista ja australopithecuksista. Tähän ei sinänsä ole muuta huomauttamista kuin että kannattaa harkita, milloin kyse on varsinaisesta tieteellisestä nimestä ja milloin sellaiseen pohjautuvasta lainasanasta. Kirjoitusasu valitaan tämän mukaan: joko kursivoituna Tyrannosaurus (tai lajin tarkkuudella: Tyrannosaurus rex) tai kursivoimattomana tyrannosaurus, ei sekamuotoja kuten kursivoitu tyrannosaurus. Lainasanat saattavat eriasteisesti mukautua suomen kirjoitusjärjestelmään, ja asu kannattaa tällöin valita sen mukaan, mikä on käytäntönä kyseisen alan kirjallisuudessa. Esim. ryhmän Theropoda suomenkielisenä nimenä käytetään yleensä asua ”teropodit”, ja useissa muissa kielissä tehdään vastaava mukautus (esim. espanjassa ”terópodos”, italiassa ”teropodi”).

Suomenkieliset nimet

Vanhastaan suomen kielessä on nimityksiä tietysti vain sellaisille lajeille, joita esiintyy Suomessa tai jotka tunnetaan muista syistä, esimerkiksi Raamatun kertomuksista. Nämäkin nimet ovat olleet osittain erilaisia maan eri osissa ja murteissa. Myöhemmin on käynyt tarpeelliseksi yhtenäistää nimistöä ja kehittää suomenkielisiä nimiä myös muun maailman eliölajeille.

Yleisiä tietolähteitä ovat erilaiset tietosanakirjat ja laajat, monia eri lajeja esittelevät eläin­kir­jat. Niiden taso kuitenkin vaihtelee. Mainitunlaiset eläinkirjat ovat yleensä käännöksiä, ja kääntäjät ovat tehneet työnsä eri tavoilla, ja siksi niissä voi olla eri nimityksiä. Runsaasti nimistöä on myös Yleisessä suomalaisessa asiasanastossa (YSA) ja muussa Finto-aineistossa, kuten kasvien suomenkielisessä nimistössä (Kassu). Katso myös linkkihakemiston Termisanastoja Webissä kohtaa Biologia.

• Maailman lintulajen suomenkielinen nimistö. Webissä saatavilla, luonteeltaan varsin virallisena pidettävä, koska se on laadittu lintutieteellisten yhdistysten keskusjärjestön toimeksiannosta.
• Niin sanottu nimistötoimikunta on pyrkinyt kehittämään suomenkieliset nimet maailman kaikille nisäkkäille ja tuottanut ehdotuksen Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet. Tuotos on kuitenkin joutunut naurunalaiseksi muun muassa sellaisten sepitteiden kuin ”tikutaku” ja ”rattu” takia. Suomen kielen lautakunnan kannnanotto onkin aiheellisesti hyvin kriittinen.
• Kalojen suomenkielisestä nimistöstä on Suomen Biologian Seura Vanamo julkaissut vuonna 2004 kirjan Maailman kalojen nimet.
• Suomen Hyönteistieteellisessä Seurassa on sanastotoimikunta, joka kehittää hyönteisten suomenkielistä nimistöä.
• Suomen sieniseuralla on sekä sienten nimistötoimikunta että jäkälien nimistötoimikunta.
• Viljelykasvien virallisena nimistönä pidetään Puutarhaliiton asettaman työryhmän tuottamaa kirjaa Viljelykasvien nimistö.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen vanhan sivuston sivulla Lajien suomenkieliset nimet on lisätietoja, mutta sisältö on osittain vanhentunut.

Taksonomialinkkien tekeminen

Usein olisi Web-sivuilla (tai joskus esim. Word-dokumenteissakin) hyödyllistä voida eliölajia tai -ryhmää käsiteltäessä tai se vain mainittaessa viitata linkillä sitä koskevaan takso­nomi­seen tietoon. Olisihan näppärää voida esimerkiksi vain mainita Linum usitatissimum ja jättää asiasta kiinnostuneiden tehtäväksi seurata linkkiä, joka johtaa tietoon lajin taksonomisesta asemasta, samalla kun säästämme asiasta kiinnostumattomat lukijat siltä. Tosin ei ole takeita siitä, että linkit pysyvät toimivina.

Edellä oleva esimerkki hyödyntää NCBI:n taksonomiasivustoa, joka sisältää suuren määrän luokiteltua tietoa luokitteluista. Siellä myös selostetaan, miten voi tehdä linkkejä, jotka viittaavat eliölajin taksonomiseen kuvaukseen NCBI:ssä. Esimerkiksi linkki, joka viittaa hevosen taksonomisen aseman kuvaukseen, on helppo tehdä, kunhan tietää tieteellisen nimen: käytetään URLia
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/Taxonomy/Browser/wwwtax.cgi?name=Linum+usitatissimum
Linkkitekstiksi sopinee parhaiten tieteellinen nimi, esim. Linum usitatissimum, ja title-määritteeksi sopisi esim. "Taxonomic information about Linum usitatissimum (common flax)" Huomattakoon kuitenkin varoitus: ”NCBI taxonomy database is not a phylogenetic or taxonomic authority and should not be cited as such”. Lisäksi siellä oleva tieto on ei ole kovin havainnollista. Siellä ei ole esimerkiksi kuvia lajeista.

Nisäkkäiden osalta mainion taksonomisen tietolähteen tarjoaa sivusto Mammal Species of the World, jossa on laajasti kuvattu erilaisia synonyymeja ja nimeämis­histo­rioita.

Yleisen ja monelta osin havainnollisen, joskin edellä mainittuja epäsystemaattisemmin (vapaaehtoispohjalla) kootun taksonomiasivuston muodostaa Tree of Life. Varsinkin ns. ”suosittujen” eliöryhmien osalta löytää melko helposti sivustoja, joilla niitä kuvataan hyvinkin kiinnostavasti, mikä ei välttämättä merkitse tietosisällön epäluotettavuutta. Esim. lintujen osalta ks. lintusivustolinkkejäni, kalojen osalta ks. FishBase, josta tässä näyte: Perca fluviatilis.

Lopuksi on mainittava laaja metahakujärjestelmä joka etsii tietoja useista eri taksonomisista tietokannoista: Catalogue of Life.

Loppukevennys

Mark Isaak on laatinut sivuston, jossa on runsaasti tietoja eliökunnan nimistön kummal­li­suuk­sis­ta: Curiosities of Biological Nomenclature. Esimerkkinä mainittakoon, että aakkos­järjes­tyk­ses­sä ensimmäinen suvunnimi on Aa ja että se on käytössä toisaalta eläinkunnassa (erään nilviäissuvun nimenä), toisaalta kasvikunnassa (erään orkideasuvun nimenä).

Usein kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Linné olisi antanut rupikonnan nimeksi Bufo bufo ilkeyttään, ”arkkivihollisensa” kreivi Buffonin mukaan. Juttu ei ehkä ole tosi, sillä bufo tunnetaan rupikonnan nimityksenä jo klassillisesta latinasta. Mutta juttu kuulostaa hyvältä, ja siksi sitä toistetaan.