Suomen kielen normien muutoksia

Tässä dokumentissa kuvataan, miten suomen kielen normeja on muutettu. Tarkastelu rajoittuu pääosin vuoden 2000 jälkeen tehtyihin muutoksiin. Tarvittaessa tarkastellaan myös normien välisiä ristiriitoja.

Dokumentti on saatavissa sekä yhtenä isona tiedostona että osiin jaettuna.

Dokumentin lopussa esitetään kuvaus siitä, mitä tarkoitetaan suomen kielen normeilla.

Iso ja pieni alkukirjain

Alkukirjain alayksiköiden nimissä: Kielitoimisto ← kielitoimisto

Yleensä organisaation alayksikön nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, esimerkiksi myyntiosasto, käytettiinpä sitä yksin tai yhdessä organisaation nimen kanssa. Kielitoimisto on kuitenkin halunnut tehdä poikkeuksen oman nimensä osalta. Kielikellon 3/2020 kir­joi­tuk­ses­sa Paikannimi­lausuntoja ja taivutus­ongelmia sanotaan, että ”nykyisin” Kieli­toimis­to ja Nimiarkisto aloitetaan isolla kirjaimalla. Perustelu on erikoinen: ”Kielitoimisto on orga­ni­saa­tio­na sulautunut Kotukseen mutta elää kielenhuollon palvelujen ja julkaisujen nimis­sä”. Aiemmin asia on kuvattu niin, että sana kielitoimisto viittaa Kotuksen kielen­huolto-osas­toon.

Alkukirjain erisnimien -tse-johdoksissa: Twitteritse ∼ twitteritse

Vanhojen sääntöjen mukaan erisnimen johdos aloitetaan pienellä alku­kirjai­mel­la, esi­mer­kik­si kiinalainen (maannimestä Kiina). KKOO:n mukaan (s. 151) iso alku­kirjain­kin on mahdollinen sellaisissa tapauksissa kuin twit­te­rit­se ∼ Twitteritse, vaikka Twitter on eris­nimi. Siinä on myös esimerkki bussi kulkee Tam­pe­reitse.

Kielikellon 1/2015 Kysyttyä-osaston kirjoituksessa Twitteritse ja Tampereitse mai­ni­taan ensin esimerkit Tampereitse ja Kuopioitse ja esitetään, että ”tällaiset erisnimistä muo­dos­te­tut pro­la­tii­vit ovat harvinaisia ja ehkä usein leikillisesti käytettyjä”, ja otetaan se kanta, että ”tällaiset nimet säilyttävät selvän erisnimen luonteensa -itse-muodoissakin, joten iso alku­kirjain on ensi­sijainen kirjoitus­tapa”. Sitten kirjoitus käsittelee sellaisten nimien kuin Face­book, Twitter ja Wilma ”-itse-muotoja” ja sanoo, että ilmaisevat välinettä tai keinoa, mikä ”jossain määrin etäännyttää ilmausta erisnimestä”. Näin se päätyy siihen, että ”mo­lem­pia kirjoitustapoja – esim. Twitteritse tai twitteritse – voidaan pitää hyväk­syt­tä­vinä”.

Kielikellon 2/2015 Keskustelua-osaston kirjoituksessa Mennäänkö kuopioitse vai sit­ten­kin Kuopioitse? Erkki Lyytikäinen viittaa ISK:n kantaan (§ 385 itse-adverbit eli prolatiivi) ja esittää:

Tähän asti on ollut voimassa sääntö tai ainakin käytäntö, että 1) erisnimet kir­joi­te­taan isolla alkukirjaimella kaikissa sijamuodoissa (Kuopiossa, Kuopiolle, Kuopioksi jne.) ja 2) erisnimikantaiset johdokset kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella (kuo­pio­lai­nen, kuopiomainen, kuopious, kuopioistaa jne.). Tämän säännön mukaisesti kir­joi­te­taan myös prolatiivi­johdos kuopioitse pienellä alkukirjaimella.

Kommentissaan tähän Sari Maamies esittää, että ”varsinkin paikannimestä muodostetut prolatiivit hahmottuvat hyvin sijamuotomaisiksi, ja siksi iso alkukirjain tuntuu niissä monen mielestä ensisijaiselta”. Hän esittää seuraavan rinnastuksen, joka merkitsee normin muu­tok­sen ulottamista eris­nimien -ittain-johdoksiin:

-(i)tse-johdoksia voi verrata -ittain-loppuisiin muotoihin, jotka ovat kiistatta joh­dok­sia. Niitä muodostetaan joskus harvoin myös eris­nimistä, esim. ”Valikoimat vaih­te­le­vat Anttiloittain.” Tässäkin pienen alkukirjaimen käyttö tuntuisi oudolta.

Sanan prolatiivi käytön voidaan tulkita viittaavan ajatukseen, että kyseessä olisi sija­muoto. Vanhoissa, 1800-luvun kieli­opeissa -tse-johdokset onkin esitetty sija­muotona, ja tällaista tulkintaa on myö­hem­min­kin esiintynyt. Sija­muotomaisuutta perustelee mm. Jussi Ylikosken tutkimus ”Prolatiivi ja instrumentaali: suomen -(i)tse ja -teitse kieliopin ja leksikon rajamailla” (saatavissa Academia.edu-palve­lus­ta). Kuitenkin 1900-luvulta alkaen on koulu­kieli­opeissa esitetty vain sellaisia sija­muotojen kuvauk­sia, joissa prolatiivia ei ole mukana. Sitä ei ole myöskään ISK:ssa.

Kielenhuollon kannanotoissa ei ole puututtu siihen, että -itse-johdoksia ei ole aiemmin muodostettu erisnimistä. Niitä ei ole erikseen kiellettykään, vaikka on todettu, että kyseisiä johdoksia voidaan ”muodostaa vain eräistä määrätyyppisistä substantiiveista” (Kielikello 1/1992, artikkeli Kirjeitse annettu määräys. Suomen kielen prolatiiveista). Ilmeisesti on pidetty itsestään selvänä, että erisnimistä niitä ei voi muodostaa. Täten normin lienee katsottava muuttuneen, koska KKOO taas tuntuu pitävän itsestään selvänä, että niitä voi, vaikka se onkin harvinaista.

Alkukirjain Jenkeissä-tyyppisissä ilmauksissa

Uudissanasto 80:n ja PSK:n mukaan sellaiset ilmaukset kuin jenkeissä ’Yhdysvalloissa’ kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, KSK:n mukaan isolla.

Kieli-ikkunassa Askaisista jenkkeihin (4.3.20034) kuvataan tällaista käyttöä, jossa maan asukkaan tai kansallisuuden nimitys on monikon sisä­paikallis­sijoissa ja tarkoittaa maata. Kirjoituksen mukaan ”Useimmiten ne pohjautuvat sävyltään leikilliseen, arkiseen, slangin­omai­seen tai jopa halventavaksi katsottavaan kansallisuuden nimitykseen.” Sävyltään neutraaleiksi se kuvaa ilmaukset briteissä, saudeissa, skoteissa ja tšekeissä. Kirjoitus­asusta se sanoo:

Jenkeissä-tyyppisiä ilmauksia kirjoitetaan kahdella lailla: joko isolla tai pienellä alkukirjaimella. Molempia tapoja voi perustella. Ison kirjaimen käyttöä tukee se, että jenkeissä-tyyppiset ilmaukset vertautuvat maiden nimiin, pienen kirjaimen käyttöä taas se, että kansallisuuden edustajan nimitykset kirjoitetaan pienellä. Nimistön­huolto edustaa jälkimmäistä kantaa. Selvyyden vuoksi briteissä kir­joi­te­taan pienellä alku­kirjai­mel­la riippumatta siitä, viitataanko sanalla Britannian asukkaisiin vai itse Bri­tan­niaan.

KSK:ssa sanan britti 2. merkityksen kuvaus on seuraava: ”mon., erisn. Saavutti suosiota Briteissä Britanniassa.”

Vaikuttaa siis siltä, että Kotuksen nimistönhuolto on eri linjoilla kuin KSK:n toimitus.

Alkukirjain Jumala-sanassa ja vastaavissa

Vanhastaan on kristinuskon jumalaa tarkoittavassa sanassa käytetty isoa alku­kirjainta. Tämä esitettiin ennen sääntönä, jota ei erikseen perusteltu. E. N. Setälän Suomen kieli­oppi: äänne- ja sana­oppi esittää (s. 29), että isoa alku­kirjainta käytetään viidessä tapauksessa: virkkeen alussa, erisnimissä, ”Jumala sanassa ja sen kanssa samaa merkitsevissä sanoissa (esim. Herra, Luoja, Kaikki­valtias)”, eräissä puhuttelu­sanoissa yms. ja tavallisesti runo­säkeiden alussa. Setälä ei siis perustele Jumala-sanaa ja vastaavia koskevaa kohtaa sillä, että kyseessä olisi eris­nimi (sillä eris­nimistä on oma kohtansa), ei myöskään kunnioittavuudella tms.

Myöhemmin on tarkennettu, että Jumala-sana kirjoitetaan isolla alku­kirjaimella silloin, kun tarkoitetaan kristittyjen (kristin­uskon) Jumalaa tai ehkä yleisemmin yksi­jumalaisen uskonnon Jumalaa. Ilmeisesti tämä on koettu jotenkin ongelmalliseksi, sillä ohjetta on ruvettu perustelemaan sillä, että kyseeä on kunnioituksen osoitus. (Vrt. kohdassa Alkukirjain sanoissa Te ja Sinä sekä puhutteluissa siteerattuun).

Kun kirjoitusasua perustellaan kunnioituksen osoittamisella, herää kysymys, pitääkö niidenkin käyttää isoa alku­kirjainta, jotka eivät halua osoittaa kunnioitusta. Onkin käynyt melko tavalliseksi asia­teksteissäkin kirjoittaa jumala tarkoitettaessa kristin­uskon Jumalaa.

KOP:n sivulla Alku­kirjain: jumalien nimet kuvataan ensin yleisesti, että jumala-sana kir­joi­te­taan pienellä alku­kirjaimella, mutta lisätään: ”Kun puhutaan jonkun tietyn uskonnon ju­ma­las­ta, sana jumala voidaan kirjoittaa isolla alku­kirjaimella osoittamassa kunnioitusta.” Tässä tuskin tarkoitetaan, että minkä tahansa uskonnon mistä tahansa jumalasta kir­joi­tet­taes­sa voisi käyttää asua Jumala (esimerkiksi ”Mars oli roomalaisten Jumala”), vaan kyse on kristin­uskon ja juutalaisuuden jumalasta. Tosin ohje lisää: ”Islamin tuntijoiden teksteissä arabian sana Allah käännetään yleensä suomeksi sanalla Jumala.”

KOP:n ohje lisää, että ”muutkin jumalaa – samoin kuin esimerkiksi Jeesusta – va­kiin­tu­nees­ti tarkoittavat sanat voidaan kirjoittaa isolla alku­kirjaimella”, esimerkkeinä Herra, Isä, Luoja, Vapahtaja, Messias. (Avoimeksi jää, miksi sanan Jeesus edellä on sana esimerkiksi eli mikä kaikki muu tulisi kyseeseen.) Toisaalta sen mukaan ”esimerkiksi sanoja luoja ja isä käytetään kuitenkin uskonnollisissa teksteissä myös kuvaavassa perus­merki­tyk­ses­sään, jolloin ne kirjoitetaan pienellä alku­kirjaimella. Ohje vielä erikseen käsittelee uskonnollisia sana­liittoja.

Normit ovat siis muuttuneet ja hämärtyneet. Aiemmin Jumala oli ainoa oikea kirjoitus­asu, kun tarkoitettiin kristin­uskon jumalaa; nyt se on vain sallittu ja osoittaa kunnioitusta. Epäselvää on, mitä kaikkia jumalan nimityksiä voi kirjoittaa isolla alku­kirjaimella ja missä yhteyksissä. Esimerkiksi sana vapahtaja on toki ennen muuta uskonnollisen kielen sana, mutta sitä saatetaan käyttää myös uskonnollisia asioita kuvailevassa tekstissä; voiko silloinkin kirjoittaa ”He pitävät Jeesusta Vapahtajana”? Sekavuutta kuvailee Kielikellon 3/1998 artikkeli Iso alkukirjain Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa.

Alkukirjain maantieteellisissä yhdyssanoissa: Etelä-Suomi ← etelä-Suomi

Aiemmin esiintyi vaihtelua sellaisissa maantieteellisissä nimissä, joissa erisnimeen liittyy ilmansuuntaa tms. ilmaiseva alkuosa. Erään vanhan ohjeen alkuosassa oli iso alkukirjain, jos sana kokonaisuudessaan tarkoitti vakiintunutta, tarkkarajaista aluetta. Tästä kuitenkin luovuttiin jo vuonna 1968: ”Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta – – päätyi suosittelemaan isoa alkukirjainta, milloin yhdysnimen tarkoittama alue on toinen kuin sen pelkän jälki­osan tarkoittama, olipa alue tarkkarajainen tai ei, esim. Etelä-Suomi, Keski-Eurooppa, Ala-Satakunta, Sydän-Häme, Järvi-Suomi, Manner-Eurooppa, Suur-Ruovesi, Muinais-Karjala Sen sijaan kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella sellaiset pelkästään luonnehtivat ilmaukset kuin natsi-Saksa, tsaari-Venäjä (tarkoitetaan hallitusmuotoa, ei aluetta) ja loma-, matkailu-Suomi (= Suomi lomanvieton kannalta tai matkailu­maana).” Tämä on aika lailla vakiintunut sekä ohjeisiin että käytäntöön.

Ohjeiden aiempaa kehitystä ja mainittua kannanottoa kuvailee Kielikellon 1 (1968) artikkeli Yhdysperäiset maantieteelliset nimet, josta edellä oleva lainaus on. Nykyisen ohjeen esittää tiivistetysti KOP:n sivu Alkukirjain paikannimissä.

Eräissä tapauksissa on kuitenkin tapahtunut muutoksia tai esiintynyt horjuntaa. Edellä mainittu artikkeli sanoo: ”Rajaa on turha vetää kovin tiukaksi, koska se on luonnostaan epämääräinen. Esim. Nyky-Suomi voi viitata yhtä hyvin nykyisiin oloihin kuin nykyiseen alueeseen. Myös semmoiset aivan tilapäiset yhdysilmaukset kuin luoteis-Inari voidaan kirjoittaa pienellä alkukirjaimella.” Tällaisia mahdollisuuksia ei mainita myöhemmissä ohjeissa. Päinvastoin KOP:n ohjeen tiivistelmä esittää yksiselitteisesti:

Nimeen kuuluva määriteosa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella silloin, kun kyseessä on maantieteellinen alue (Etelä-Savo), ja pienellä, jos se luonnehtii paikkaa jonkin omi­nai­suu­den kannalta (nyky-Suomi).

Asu nyky-Suomi mainitaan myös Kielikellon 3/1995 kirjoituksessa Erikoisia erisnimiä ja erisnimiä yleisnimissä. Siinä kuitenkin esitetään toisenlaisia poikkeamisia yleis­peri­aatteesta. Se toteaa ensin, että ”Etelä-Suomen synonyymina tuntuu joskus käytettävän myös ’Ruuhka-Suomea’”, mikä on yksinkertaistus, koska Ruuhka-Suomi tarkoittaa Suomen ruuhkaista tai ruuhkaisinta osaa. Se kuitenkin jatkaa: ”Pienellä aloitettu ruuhka-Suomi on toisaalta ollut väkirikkautta, muuttovoittoisuutta ja liike-elämän vilkkautta kuvaava nimitys vasta­kohta­naan runo-Suomi tai luonnon-Suomi. Näihin nimityksiin tuntuu kyllä alun perin sisältyvän vahva maantieteellisestikin erottava aspekti, johon jo edellä viitattiin.” Samantapaisesti artikkelissa esitetään vaihtoehdot puu-Käpylä ja Puu-Käpylä, mikä on epäjohdonmukaista, koska sanalla tarkoitetaan sitä Käpylän osaa, jossa on (vanhoja) puurakennuksia, ei koko Käpylää jollain tavalla luonnehdittuna. Epäselvää on, mitä tarkoittaa virke ”’Vihermeilahti’ pitäisi kaikin mokomin kirjoittaa joko Viher-Meilahti tai viher-Meilahti”, jossa ei mitenkään selvennetä, tarkoitetaanko Meilahden vihreää osaa vai koko Meilahtea vihreäksi luonnehdittuna.

Alkukirjain sanoissa Te ja Sinä sekä puhutteluissa

Vanhojen sääntöjen mukaan voidaan melko laajasti käyttää isoa alkukirjainta koh­te­liai­suus­syistä. Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 4. painos (2011) esittää säännöt seuraavasti (s. 12–14):

Isoa alkukirjainta käytetään seuraavissa tapauksissa:

– –

3. Kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoituksena:

a) Kirjeessä sen saajasta, esim. kirjeen alussa: Herra Johtaja, Hyvä Veli, Valtion Luonnontieteelliselle Toimikunnalle (tässä toisen ja kolmannen sanan pieni­kirjai­mi­suus­kin aivan mahdollista). Kirjeen sisässä kirjoitetaan usein isolla pronominit Sinä ja Te. Samoin: Pyydän, että Opetushallitus [kirjeen saaja] myöntäisi minulle eri­vapau­den. Toivomme Teidän, Herra Oikeus­kansleri, tutustuvan asaan.

b) Teitittelypronominissa Te muulloinkin, esim. »Uskotteko Te puolueenne voit­toon?» (repliikki haastattelusta). Käytäntö ei ole ehdoton; esim. kauno­kirjal­li­suu­den repliikeissä tuntuu pieni alku­kirjain luonte­vammal­ta.

c) Sanoissa, jotka tarkoittavat kristittyjen Jumalaa ja Kristusta: Luoja, Herra, Vapahtaja, Ihmisen poika; hartaus­kirjallisuudessa (ei sen sijaan Raamatussa) myös Hän.

KOP:n sivu Alkukirjain tyyli- ja kohteliaisuuskeinona, joka on samansisältöinen kuin KOKO:n esitys aiheesta, ei esitä isokirjaimisuutta käytäntönä, vaan mahdollisuutena, ja olennaisesti harvemmissa tilanteissa:

Kirjeen puhuttelussa, kutsukortissa yms. voidaan osoittaa kohteliaisuutta ja kun­nioi­tus­ta kirjoittamalla muuten pienikirjaiminen titteli, muu puhuttelusana tai toi­sen persoonan pronomini (sinä, te) isolla alkukirjaimella. Myös pienen alkukirjaimen käyttö on näissä tapauksissa kuitenkin aina mahdollista, ei epäkohteliasta:

Arvoisa tasavallan presidentti ∼ Arvoisa Tasavallan Presidentti

Haastamme teidät, arvoisa rehtori, osallistumaan keräykseemme. ∼ Haastamme Teidät, arvoisa rehtori, osallistumaan keräykseemme.

Rakas mummi! ∼ Rakas Mummi!

Olemme ajatelleet sinua usein. ∼ Olemme ajatelleet Sinua usein.

Esimerkeistä toinen ja neljäs eivät ole kirjeen puhuttelusta, kutsukortista tms., joten sääntö lienee ymmärrettävä muotoiluaan väljemmin: tarkoitetaan puhuttelua yleisesti, myös tekstin keskellä. Tämä tulkinta merkitsee, että ero aiempiin ohjeisiin on lähinnä siinä, onko ison alku­kirjaimen käyttö kyseisissä tapauksissa yleinen sääntö vai sallittu mahdollisuus.

Alkukirjain uskonnollisissa sanaliitoissa kuten Pyhä henki ∼ Pyhä Henki

Kuten kohdassa Alkukirjain Jumala-sanassa ja vastaavissa kuvattiin, kristin­uskon Jumalaa tarkoittavien sanojen kuten Jumala ja Luoja lisäksi on isoa kirjainta vanhastaan käytetty myös Jumalaa tarkoittavien sana­liittojen toisen sanan alussa, esimerkiksi Pyhä Henki. Kuitenkin Kielikellon 2/1980 ar­tik­ke­lis­sa Alkukirjain Jumalaa tai Kristusta tarkoittavissa ilmauksissa kuvattu suomen kielen lauta­kunnan kannanotto sanoo vain, että sellaista käytäntöä voidaan jatkaa, esittäen sen siis sallituksi, ei normiksi:

– – Raamatussa voidaan harkinnan mukaan edelleen käyttää isoa alkukirjainta sellaisissa Jumalaa tai Kristusta tarkoittavissa ilmauksissa kuin Kuningas, Israelin Pyhä, Israelin Valo, minun Isäni, Vapahtaja, Ihmisen Poika, Pyhä Henki, jotka ovatkin tavallaan erisnimen luonteisessa käytössä.

Kielikellon 3/1998 artikkelin Iso alkukirjain Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa mukaan ”Sanaliitossa Jumalan Karitsa voi kielen puolesta vallan hyvin kirjoittaa karitsa, jos rohkenee murtaa tradition.” Toisaalta se sanoo:

Vanhan käytännön mukaisesti kirjoitetaan Pyhä Henki – –. Poika sanaliitoissa Jumalan poika ja Daavidin poika voidaan kirjoittaa yleisnimenä silloin, kun se ilmaisee sel­vem­min sukulaisuutta kuin arvoa.

KOP esittää yleisesti, että tällaisissa ilmauksissa toinen osa voidaan kirjoittaa isolla tai pienellä alku­kirjaimella. Esimerkkien joukossa on myös sellaisia, joissa ensimmäisessäkin osassa on pieni alkukirjain.

Jos uskonnollisen tekstin jumalaan tms. viittaava ilmaus on useampiosainen, molemmat osat voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Mahdollinen on myös kirjoitustapa, jossa vain nimen ensimmäinen osa alkaa isolla alkukirjaimella:

Pyhä Henki ∼ Pyhä henki
Korkeampi Voima ∼ Korkeampi voima
Jumalan Poika ∼ Jumalan poika
Taivaan Isä ∼ taivaan Isä
Pyhä Neitsyt ∼ Pyhä neitsyt ∼ pyhä neitsyt
Jumalan äiti ∼ jumalanäiti

NSK:ssa ja PSK:ssa on sanan kolminaisuus esimerkeissä Pyhä k., josta ei voi päätellä, kir­joi­te­taan­ko ensimmäinen sana isolla alkukirjaimella virkkeen sisällä (yleensä kir­joi­te­taan), mutta ainakin toinen kirjoitetaan siis pienellä. KSK:n esimerkeissä asuna on selvästi Pyhä Kolminaisuus, myös nimityksessä Pyhän Kolminaisuuden päivä, joka on otettu vanhan nimityksen kolminaisuuden­päivä rinnalle sanakirjaan. Tämä heijastaa sitä, että kirkollis­kokous muutti päivän nimen näin vuonna 1999 samalla, kun muitakin nimiä muutettiin (ks. Aikakirja 2013, s. 149).

Alkukirjain valtionhallinnon nimissä: Metsähallitus ← metsähallitus

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2003 päätöksen, jota on selostettu Kielikellon 3/2003 artikkelissa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet. Siinä esitetyt ”käytännön­läheiset peri­aatteet” vastaavat enimmäkseen vanhoja sääntöjä. Normien muutokset onkin paljolti pääteltävä esitetyistä esimerkeistä ja vertaamalla aiempiin ohjeisiin. Muutoksiksi voidaan tulkita seuraavat:

• Valtion organisaatioon kuuluvien erillisten laitosten nimet kirjoitetaan nyt isolla alkukirjaimella. Aiemmin hallinnollisten laitosten kuten keskusvirastojen nimet kirjoitettiin pienellä alku­kirjaimella. Muutokseen liittyy usein aseman muut­tu­mi­nen. Esimerkiksi metsähallitus oli ennen keskusvirasto, mutta vuonna 1994 se muutettiin valtion liike­laitokseksi, jonka nimi kirjoitetaan Metsä­halli­tus.
• Erilaisten asiantuntijaelinten kuten komiteoiden, toimikuntien, neuvostojen ja neuvottelu­kuntien nimet kirjoitettiin pienellä alku­kirjaimella. Tämä on edelleen pääsääntö, mutta uusissa ohjeissa sanotaan: ”Kun kyse on erillislaitoksen kaltaisista elimistä – –, voidaan käyttää myös isoa alkukirjainta. Esimerkkejä: Valtion sävel­taide­toimi­kunta, Ylioppilas­tutkinto­lautakunta.” (Esimerkeistä jälkimmäinen on samassa asussa kuin laissa, mutta taide­toimi­kuntien nimissä on laissa pieni alku­kirjain.)
• Jos moniosaisesta nimestä, kuten Suomen kansallisteatteri, käytetään vain osaa ni­mes­tä, olisi vanhan ohjeen mukaan pitänyt käyttää pientä alkukirjainta: kansallis­teatteri. Uusien ohjeiden mukaan sellainen nimen osa käsitetään nimeksi, joten kirjoitetaan esimerkiksi Kansallisteatteri.
• Kunnioitussyistä voidaan vastaanottajan nimi kirjoittaa isolla alkukirjaimella: ”Pyydämme kunnioittaen Arvonimilautakuntaa antamaan lausuntonsa – –”.

Muutosta ei ole tapahtunut sellaisten nimien kuin puolustus­ministeriö, korkein oikeus ja keskus­rikos­poliisi asussa. Kannanotossa sanotaan: ”Vakiintuneen tavan mukaan käytetään pientä kirjainta ministeriöiden ja oikeus­istuinten nimissä, samoin erillis­laitosten yksiköiden ja osastojen nimissä.” Esimerkeistä ilmenee, että sama koskee poliisiorganisaatioita kuten suojelupoliisi. Kielikellon 1/1996 artikkelissa Julkishallinnon nimien oikeinkirjoitus sanotaan: ”Itse asiassa tuomioistuinten ja poliisiviranomaisen nimet olisi nekin voitu yhtä hyvin kuin muiden virastojen ja laitosten nimet kirjoittaa isolla, mutta kun näistä kaikki kyselyyn vastanneet olivat tyytyväisiä pieni­kirjai­mi­seen nimiasuunsa, lautakunta ei halunnut muuttaa niiden kirjoitus­asua vastoin niiden omaa tahtoa.”

Oma kysymyksensä on lyhentymänimien, kuten supo, kirjoitus­asu.

Kannanoton selostuksen mukaan isolla alkukirjaimella kirjoitetaan valtion­yhtiöiden (esim. Rahapaja; virallisesti Suomen Rahapaja Oy), valtion liikelaitosten (esim. Metsä­halli­tus) ja ”erillistehtäväisten laitosten” (esim. Onnettomuustutkintakeskus) nimet. Tämä merkitsee muutosta vain joidenkin viimeksi mainittujen osalta.

Nimien kirjoitusasun muutokseen liittyy usein itse nimen muuttuminen tai organi­saatio­muodon muuttuminen, tyypillisesti virastosta tai valtion liike­laitoksesta valtion­yritykseksi. Niinpä esimerkiksi kannanoton selostuksessa valtion liike­laitoksena mainittu Ilmailulaitos on nykyisin valtionyhtiö Finavia.

Pelkästä kirjoitusnormien muutoksesta on kuitenkin kyse esimerkiksi Opetus­halli­tuk­sen tapauksessa. Se on kouluhallituksen ja ammatti­kasvatus­hallituksen seuraaja ja niiden tavoin virasto. Laki opetushallituksesta (182/1991) sisältää nimen sekä muodossa opetushallitus (lain nimessä ja alkuperäisen lain mukaisissa kohdissa) että muodossa Opetushallitus (vuonna 2015 muutetuissa lain kohdissa).

internet ∼ Internet

Suomen kielen lautakunnan kannanotto Internet tai internet vuodelta 2007 sallii sekä asun internet että asun Internet. Se totesi: ”Tähän asti on suositettu isoa alkukirjainta, mutta lautakunta ei ole aiemmin ottanut asiaan kantaa.”

Lautakunta myös toteaa: ”Jos kirjoitetaan Internet isolla alkukirjaimella ja sana esiintyy yhdyssanan alkuosana, se liitetään loppuosaan aina yhdysmerkin väli­tyk­sel­lä samaan tapaan kuin muutkin erisnimet”, esimerkiksi Internet-sivusto. Se jatkaa:

Jos kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella internet, sana ei ole erisnimi. Yhdys­merkkiä ei siksi yleensä tarvita, vaan yhdys­sanan osat kirjoitetaan suoraan yhteen:

internetselain
internetsivusto
internettuote

Osien hahmottamista helpottamaan yhdysmerkkiä voi kuitenkin käyttää etenkin silloin, kun yhdyssanan loppuosa alkaa vokaalilla: internet-asetus.

Tämä ei varsinaisesti poikkea aiemmista yhdysmerkkiä koskevista normeista, mutta aiem­mis­sa ohjeissa ei ole mainittu, että loppuosan vokaalialkuisuus vaikuttaisi asiaan.

Kannanoton taustaa on kuvattu Kielikellon 2/2007 artikkelissa Internet suomen kielen lautakunnassa.

Lyhentymänimet: supo ∼ SUPO, ei Supo

Lyhentymänimellä tarkoitetaan nimeä, joka on alku­perältään lyhenne, mutta lausutaan sanan tavoin, ei kirjaimet luettelemalla eikä sanomalla lyhentämätön muoto. Lyhentymä­nimissä on aiemmin hyväksytty eri kirjoitusasuja. KSK:ssa oĺi aiemmin pää­haku­sanana Supo ja sen seli­tyk­ses­sä maininta ”myös: supo, SUPO”. Jossain vaiheessa pää­hakusanaksi otettiin supo ja selitykseksi ”myös: SUPO”. Tämä on sikäli erikoista, että Supo on käytännössä yleisin asu.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää Supo-asun jopa ainoana:

Supo (vanh. Suopo) lyh.s. suojelupoliisi

Myös Kotuksen Hyvää virkakieltä ‑palstalla julkaistu, alkujaan Virallisessa lehdessä vuonna 2004 julkaistu kirjoitus Lyhennesanat mainitsee vain asun Supo.

Kielikellon 4/2009 kirjoitus Valtion keskus­hallinnon virastojen ja laitosten nimet ja lyhenteet esittää asut Supo ja supo. Sen sijaan nimen nuoriso­asiain neuvottelu­kunta lyhyt muoto on vain Nuora ja sisä­asiain­hallinnon palvelu­keskus vain Palke. Nimen tasa-arvo­asiain neuvottelu­kunta lyhentymänä siinä on TANE, joka lienee tulkittava lyhenne­sanaksi, samoin nimen valta­kunnallinen sosiaali- ja terveys­alan eettinen neuvottelu­kunta lyhentymä ETENE.

Normin muutosta ennakoivana voi pitää Kielikellon 3/2014 kirjoitusta Pähkinä kielipoliiseille:

Suojelupoliisin lyhenne on isokirjaimisena SUPO, mutta koska se on lyhenne­sana (eli lyhenne, joka voidaan lukea sanana), siitä voidaan käyttää myös pieni­kirjaimista ly­hen­net­tä supo. Käytössä on myös perinteisesti erisnimeksi hahmotettu muoto Supo.

KOP:n sivu Julkis­hallinnon nimien oikein­kirjoitus ottaa yleisesti kantaa lyhentymä­nimiin samalla linjalla kuin KSK nykyisin:

Pienellä alkukirjaimella kirjoitettavasta viran­omaisen nimestä muodostettu, sanana luettava lyhenne kirjoitetaan joko kokonaan pienin tai kokonaan isoin kirjaimin: suojelupoliisi → supo ~ SUPO, etnisten suhteiden neuvottelukunta → etno ~ ETNO.

Iso alkukirjain on käytännössä yleinen lyhentymä­nimissä silloinkin, kun lyhentämätön nimi on pieni­kirjaiminen. Esimerkiksi terveyden­huollon palvelu­valikoima­neuvosto itse kirjoittaa epävirallisen, mutta laajasti käytetyn nimensä isolla alku­kirjaimella: Palko. Tässä on on­gel­ma: lyhentämätön nimi on aivan liian pitkä käytettäväksi tavallisessa tekstissä, ja lyhen­tymä­nimi taas on pieni­kirjaimisessa asussaan palko huonosti erottuva, onhan se myös yleis­nimi.

t-paita ∼ T-paita

Vielä PSK:ssa on vain kirjoitusasu T-paita, mutta KSK:ssa on rinnakkaismuotona t-paita. Syynä lienee se, että ei ole ajateltu (ehkä ei tiedettykään), että T-kirjain viittaa tässä tiet­tyyn muotoon. Sanakirjoissa ei tätä selitetä, vaikka muiden vastaavien sanojen kuten selityksissä mainitaan muoto esimerkiksi seuraavasti: ”T-palkki tekn. poikki­leik­kauk­sel­taan T-kirjainta muistuttava teräspalkki.”

Tarkoitus ei siis liene yleisesti sallia pienten kirjainten käyttö tämäntapaissa ilmauk­sis­sa. Esimerkiksi sanoille T-palkki ja U-keittiö ei esitetä pienikirjaimista vaihtoehtoa. Tosin sanalle U-käännös esitetään KSK:ssa (toisin kuin PSK:ssa) vaihtoehto u-käännös; tämä johtuu ehkä siitä, että pienen u:n ajatellaan ilmaisevan muodon yhtä hyvin.

Sanojen kirjoitusasu muutoin

Vierassanojen mukauttaminen

Tässä osassa käsiteltävät asiat saattavat vaikuttaa myös sanojen ääntämykseen ainakin peri­aatteessa, mutta enimmäkseen kyseessä on vain kirjoitus­asu. Esimerkiksi farao ja faarao eroavat toisistaan yleensä vain kirjoitus­asultaan.

On paljon tapauksia, joissa vieras­peräi­nen sana on kirjoitettu ensin vieraan kielen mukaan, sitten suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan. Aiheesta esitetään tässä lähinnä esimerkkejä ja kiinnostavia tapauksia.

Yleinen suuntaus on, että kielen­huolto suosittaa vieras­sanojen kirjoittamista yhä useammin suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan, kuitenkin vain tapauksittain Esimerkiksi alku­kielen mukainen kirjoitus­asu couscous on vielä PSK:ssa sallittu rinnakkais­asu (ja ääntämis­merkinnän mukaan siinä olisi paino toisella tavulla), mutta KSK:ssa on kannan­otto: ”paremmin: kuskus”.

Abassi ∼ abachi

NSSK:ssa on ”abachi [‑tši] esp. erään afr. puun kova puu­aine”. PSK:ssa sen tilalla on abatsi. KSK on taas abachi‑asu, mutta sen rinnalla on (harvinaisemmaksi ilmoitettuna) abassi, ja merkitys on laajentunut tarkoittamaan myös puu­lajia. Käytäntö lienee enimmäkseen abassin kannalla, ja se yleensä lausutaan (ja saatetaan kirjoittakin) apassi.

Kassu-sanastossa lajin nimenä on länsi­afrikan­abassi­puu, vaihto­ehtoisena apachi. Lähteeksi ilmoitetaan Vanamon toimi­kunta. Lajin suvun nimeksi Kassu ilmoittaa abassipuut.

Asteekki ← atsteekki yms.

Keskiamerikkalaiseen kansaan viittaava sana atsteekki muutettiin vuonna 1997 muotoon asteekki. Ilmeisesti tämä on tapahtunut suomen kielen lautakunnan kirjeenvaihdossa, eikä sitä ole varsinaisesti julkistettu.

Harri J. Kettusen kirjoituksesta Mixteekki, misteekki vai kielenhuollon misteikki? (josta on verkossa enää arkistoversio) voidaan päätellä hänen kirjoittaneen asiasta lautakunnalle ja saaneen vastauksen, jossa ”lautakunta suosittelee uusia kirjoitusasuja mm. sanoista as­teek­ki, misteekki ja sapoteekki”. Kaksi viimeksi mainittua on tarkoitettu korvaamaan van­hat asut mixteekki tai miksteekki ja zapoteekki. Avoimeksi jää, mihin muuhun lautakunta on ottanut kantaa. ” Vaikka selostus puhuu kirjoitusasusta, tarkoitus lienee kuitenkin ollut myös äänneasun vastaava muuttaminen.

Kannanottoon viitataan Hiidenkivi-lehdessä 4/2011 ilmestyneessä Riitta Erosen kir­joi­tuk­ses­sa Voodoosta vodou. Sekään ei tarkenna kannanoton sisältöä. (Kirjoituksen otsikon mukaista muutosta normeihin ei ole tehty. Tosin KSK:aan on tullut asu vodou, mutta se on vain viittaus hakusanaan voodoo.)

PSK:ssa on vielä ainoana muotona atsteekki. KSK:ssa on sen sijaan asteekki, ja sanan atsteekki selityksenä on vain ”paremmin: asteekki”.

Kielikello-lehdessä näitä sanoja ei näytä esiintyvän kuin numeron 4/2004 artikkelissa Omenasta on moneksi, jossa käytetään nimitystä atsteekit.

Kuriositeettina voidaan mainita, että ainakin Microsoft Word 2007 pitää asua asteekki virheellisenä ja asua atsteekki oikeana.

Asvaltti ∼ asfaltti

Kirjoitusasun asfaltti ohella hyväksytään PSK:ssa myös asvaltti. Vastaava koskee sanoja asvaltoida, asvaltointi ja asvalttinen.

Tätä voidaan pitää lähinnä kirjoitusasua koskevana muutoksena, koska sanassa asfaltti yleensä lausutaan v-äänne eikä f-äännettä, vaikka tätä ei sanakirjoissa sanota.

Brändi ∼ brandi

Kielikellon 1/1998 kirjoitus Brandi on seuraava:

Brandi on mainosalan sanastoa ja tarkoittaa suunnilleen tavara­merkkiä, tuote­nimeä (< engl. brand ’(tavara)merkki; polttomerkki, poltinrauta’). Kirjoitusasuksi on suo­si­tet­tu taka­vokaalista asua brandi; sana on yksinkertaisinta myös ääntää a:llisena. Englannin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua brändi on myös näkynyt jonkin verran lehdissä.

Kielikellon 4/2002 artikkeli Kielenhuollon uudet haasteet esittää: ”Yksi vaihtoehto vierassanojen mukauttamisessa voisi olla, että suosittaisiin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua. – – Jostain syystä suomalaiset näyttävät vierovan tätä tapaa, joskin joitakin esimerkkejä on: brändi kirjoitetaan yhä useammin ä:llä – –.” Tässä ilmeisesti pidetään ääntämystä brändi vallitsevana, jollainen se lienee aina ollutkin.

Kielikellon 3/2003 kirjoituksessa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käytetään jo asua brändi. Aiemmin sanaa oli muutaman kerran käytetty Kielikellossa asussa brandi.

Kielikellon 2/2005 kirjoituksessa Vieraita kieliä sanojen takana esitetään: ”Osa laina­sanois­ta mukautetaan suomen kielen äänne- ja kirjoitus­järjes­tel­mään (esim. brändi)”. Kielikellon 2/2007 artikkeli Urpaanit parpaarit – Oikeinkirjoituksen ja oikein­ääntä­myk­sen kysymyksiä kuitenkin esittää molemmat asut mahdollisina: ”Kahtalaista kirjoitustapaa onkin käytössä mm. sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa brandi ja brändi, maili ja meili, fleace ja fliisi.”

PSK:ssa sanaa ei ole lainkaan. KSK:ssa on päähakusanana brändi, ja sana brandi on vain viittauksena siihen: ”tavallisemmin: brändi”. Tähän ei liity tyyli- tms. huomautusta, joten sana tulkitaan yleiskieliseksi, samoin kuin verbi brändätä (selitys: ”tehdä jstk brändi”) ja sen johdos brändäys.

Sanan brändi merkityksen kuvauskin on muuttunut. Edellä lainatusta tavara­merkin merkityksestä on nyt tultu kuvaukseen ”tuote(merkki), yritys, henkilö tms., jolle on markkinoinnin yms. avulla luotu t. syn­ty­nyt laaja (myönteinen) tunnettuus”. Todellisuudessa sanaa käytetään väljemmin yleisesti pyrkimyksistä luoda laaja tunnettuus ja myönteisiä mielikuvia, riippumatta niiden tuloksellisuudesta.

Evankelis-luterilainen ∼ evankelisluterilainen

Sana evankelis-luterilainen on NSK:ssa yhdys­merkil­li­se­nä, ja tämä on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä asu. Sitä käytetään myös perustuslaissa ja kirkkolaissa. Sana on vanhastaan tulkittu rinnasteiseksi yhdyssanaksi, jollaiseen yleensä kuuluu yhdysmerkki.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.10.1986, että evankelisluterilainen kirjoitetaan ilman yhdys­merkkiä. Päätöksestä ei tuolloin kerrottu esimerkiksi Kieli­kellossa, mutta sana otettiin PSK:aan tässä asussa. Väli­merkki­suosituksissa vuonna 1993 selitettiin: ”ei ole evankelinen ja luterilainen vaan evankelisesti luterilainen”. Kannanottoa on selitetty hyvin samaan tapaan Kielikellon 3/1998 väli­merkki­suosi­tus­ten kohdassa Yhdysmerkki sillä, että kyseessä on yhdys­sana, jossa ”osat eivät ole rinnasteiset vaan toinen määrittää toista”. Ajatuskulku on varsin outo.

Käytännössä kyse ei ole mistään evankelisesta luterilaisuudesta vastakohtana jollekin muulle lu­te­ri­lai­suu­del­le, vaan siitä, että uskonsuuntaa kutsutaan kaksoisnimellä. Alkuosa korostaa evan­ke­liumi­kes­kei­syyt­tä, toinen taas suunnan syntyyn keskeisesti vaikuttanutta henkilöä. Jos sana evankelinen tul­ki­taan laa­jas­ti niin, että se tarkoittaa yleisesti ns. uskonpuhdistuksessa syntyneitä käsityksiä ja uskonsuuntia, niin looginen nimitys olisi oikeastaan luterilaisevankelinen!

Kieli­kellon 2/2006 merkkiohjeiden kohdassa Yhdysmerkki esitetään: ”Jos toinen osa määrittää toista, ei osien välissä siis käytetä yhdysmerkkiä.” Tästä se esittää kaksi esimerkkiä, roomalaiskatolinen ja evankelisluterilainen, joista jälkimmäisestä se sanoo: ”(suomen kielen lauta­kunnan suosittama kirjoitus­asu)”. Edellisen kirjoitus­asusta ei liene koskaan ollut erimielisyyttä, ja alun perin alkuosa on erottanut sen sanasta kreikkalaiskatolinen.

Vasta Kielikellosa 1/2016 kerrottiin hiukan tarkemmin vuoden 1986 kannanotosta ja sen taustasta artikkelissa Evankelisluterilainen: suosituksen taustaa. Se on vastaus Seppo Salon kirjoitukseen Evankelis- ja luterilainen, joka julkaistiin samassa lehdessä.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.5.2016, että aiemmin suositellun kirjoitusasun evankelisluterilainen lisäksi hyväksytään myös yhdys­merkillinen evankelis-luterilainen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen?.

Vuoden 1986 kannan­otto on vaikuttanut lainsäädäntöön niin, että lakiteksteissä esiin­tyy molempia kirjoitusasuja. Näin saattaa olla säädöksiin tehtyjen muutosten takia jopa saman sää­dök­sen sisällä. Niin oli vuoden 1991 kirkkojärjestyksessä, jota muutettiin useaan otteeseen, mutta kun se uusittiin kokonaan säätämällä kirkkojärjestys, joka tuli voimaan 1.7.2023, siihen otettiin yhdys­merkillinen asu evankelis‑luterilainen.

Doggi ← dogi

NSK:ssa ja NSSK:ssa on eräitä koirarotuja tarkoittava sana dogi, yhdys­sana tanskan­dogi ja yhdys­sana­mainen sana buldogi. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole dogi-sanaa erillisenä missään asussa, mutta kaksi jälkimmäistä ovat asuissa tanskandoggi ja bulldoggi. Niihin liittyy huomautus, että niissä voi olla astevaihtelu (gg : g).

Tämä on varmaankin tulkittava niin, että myös dogi erillisenä sanana (joka on edelleen käytössä) pitäisi korvata asulla doggi. Tämä asu on aiemminkin ollut käytössä, muun muassa vuosien 1909–1922 Tieto­sana­kirjassa, ja se vastaa ruotsin (dogg) ja saksan (Dogge) kirjoitus­asua. Jostakin syystä on siis palattu vieraan kielen mukaiseen asuun sen jälkeen, kun oli käytetty suomeen mukautettua asua. Myös buldogi-sanan l-kirjain samalla tavoin kahdentui.

Faarao ∼ farao

Kielikellon 2/1980 jutussa Sanasuosituksia sanotaan:

Suositetaan kirjoitusasua farao (asun faarao sijasta), joka on alkukielen mukainen ja jota käytetään mm. Raamatussa. Toivotaan että myös ääntämys mukautuu tähän lyhytvokaaliseen asuun.

Muualla on sanottu, että suomen kielen lauta­kunta teki kyseisen päätöksen vuonna 1979.

Asu farao esiintyy kyllä 1930-luvun raamatunsuomennoksessa ja myös uusimmassa, vuoden 1992 suomennoksessa. Sen sijaan vuoden 1776 Bibliassa asu oli vielä van­hah­ta­vam­pi, Pharao, joka on jo Agricolan käyttämä muoto. Kyseessä on selvästikin vanhan kirjoitustavan jäänne, ja ääntämys lienee aina ollut ruotsin mallin mukaisesti faarao. Muu kirjallisuus kuin Raamattu käytti enimmäkseen myös kirjoitusasua faarao (joka esiintyy mm. vuosien 1909–1922 Tietosanakirjassa). Muun muassa NSK:ssa asuna on faarao, joskin farao on rinnakkaismuotona; NSSK:ssa on vain asu faarao.

Kielikellon 4/1993 artikkeli ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanois­sa? perustelee asun farao säilyttämistä pitkähkösti:

Profaanin nykykielisen ”faaraon” sijasta on raamatullisessa tekstissä kirjoitettu halki vuosisatojen ensin Pharao, sitten farao, ja tämä asu on tuttu myös Waltarin Sinuhen lukijoille. Uusimmassakin raamatun­suomen­nok­ses­sa tämä kirjoitustapa (vrt. krei­kan ääntämykseen [pharaō']) on säilytetty; raamatun­käännös­komitean asian­tunti­joi­den ehdotuksesta sen taakse asettui myös kieli­lauta­kunta.

Asu faarao otettiin kuitenkin rinnakkaismuodoksi PSK:aan. Tosin siinä ei hakusanan farao kohdalla ole mainintaa toisesta asusta. Myös kielen­huolto-oppaissa (mm. Uusi kieliopas, Kielenhuollon käsikirja) alettiin esittää molemmat muodot.

Kielikellon 1/2017 kirjoituksen Sekä farao että faarao käypiä kirjoitusasuja mukaan suomen kielen lauta­kunta muutti 27.9.2016 normia niin, että myös faarao on sallittu. Perustelua tälle ei esitetä. Kirjoituksen mukaan ”tavoitteena on ollut vakiinnuttaa yksi kirjoitus- ja ääntöasu”, mutta tästä siis on luovuttu, eikä kirjoitus edes aseta kumpaakaan asua etusijalle. KSK:ssa pää­haku­sanana on faarao.

Gloria ~ glooria

Sana glooria on NSK:ssa vain tässä asussa. (Vuosien 1909–1922 Tieto­sana­kirjassa oli vain latinan­kieliseksi ilmoitettu asu gloria, samoin vuosien 1925–1928 Pienessä tieto­sana­kirjas­sa. NSSK mainitsee rinnakkais­asun gloria, lisä­tietona ”lat. gloria [glō-]”, joka voidaan tulkita vain sanan alku­perää kuvaavaksi. PSK:ssa mainitaan rinnakkain glooria ja gloria, jolle on ääntämis­tieto [-oo-]. KSK:ssa on sama tilanne, mutta nämä asut ovat eri haku­sanoina, pää­haku­sanana glooria.

Sitaattilaina-asu on siis otettu hyväksyttäväksi vaihto­ehdoksi ilman selityksiä.

Gnuu ← gnu

NSK:ssa on gnu, ääntämismerkintänä [gnū], mutta jo NSSK:ssa gnuu, ja sama linja on PSK:ssa ja KSK:ssa. Muutosta ei liene missään perusteltu. Tavallisin kirjoitusasu vaikuttaisi edelleen olevan gnu.

Haltia ∼ haltija

PSK:ssa on kirjoitusasu haltija myös silloin, kun sana tarkoittaa uskomus­olentoa; asua haltia ei edes mainita. KSK:ssa oli aluksi sama linja. Vuonna 2013 suomen kielen lauta­kunta kuitenkin hyväksyi kirjoitusasun haltia (vaihtoehtoisena) tähän merkitykseen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/2013 artik­ke­lis­sa Haltija ja haltia. Vastaavasti sallitaan haltiatar asun haltijatar vaihto­ehtona.

PSK:n kanta poikkeaa NSK:n kannasta: NSK mainitsee (ilman kannan­ottoa) asun haltia vaihtoehtona asulle haltija, kun tarkoitetaan mytologista olentoa. NSK:n linja taas poikkesi kielenhuollon aiemmista kannanotoista, joiden mukaan oli käytettävä johdonmukaisesti asua haltija. Tätä ja kysymyksen aiempaa historiaa yleisesti käsittelee Kielikellon 1/2009 artikkeli Haltija vai haltia? sekä hiukan laajemmin teoksen Kielenhuollon juurilla kohta 5.1.

Vaikka suomen kielen lautakunnan kannanotto vain sallii asun haltia vaihto­ehto­na, KSK:n esitystapa merkitsee asiallisesti sen suosimista. KSK:ssa haltia on varsinaisena hakusanana, ja sanan haltija kuvauksessa mytologinen merkitys mainitaan vain viit­tauk­se­na sanaan haltia.

Kyse on nimenomaan kirjoitusasua koskevasta normista. Ohjeissa ei ole edes väitetty olevan eroa ääntämyksessä. Tosin asiaa koskevassa vapaassa keskustelussa on esitetty näkemys, että ero olisi kuultavissa.

Horjunta on vanhaa perua. Tietosanakirjassa (1909–1922) on hakusanat haltija ja haltijat ja siten j:llinen asu molemmissa merkityksissä, mutta esimerkiksi hakusanassa hiisi esiintyy muoto metsän­haltia. Jo Agricolan teksteissä esiintyy milloin haltija, milloin haltia. Toisaalta Lönnrotin sanakirjassa on vain haltia.

Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) on esitetty yksin­kertainen linja, joka on luultavasti vastannut monien omaksumaa käsitystä: n luultavasti vastannut monien omaksumaa käsitystä: ”Erityisillä erottavilla kirjoitustavoilla halutaan pitää erossa eri­mer­ki­tyk­si­siä sanoja (ns. erotus­peri­aate). – – myto­logian haltia kirjoitetaan yleisesti näin erotukseksi (esim. vekselin, tilan) haltijasta.”

Kyse on kuitenkin yhdestä sanasta, joka on saanut useita merkityksiä. J:llistä kirjoitus­asua perustellaan sillä, että kyseessä on tekijän­nimi, mutta sopivaa kanta­verbiä ei ole; verbistä hallita : hallitsee johtuu hallitsija. Sana haltia lieneekin loppuaan myöten lainaa, toden­näköi­ses­ti jostain germaanisesta kieli­muodosta (ks. Etymologiadata:imsm:haltia/KBL).

Kannanoton taustaa on kuvattu Kielikellon 2/2007 artikkelissa Internet suomen kielen lautakunnassa.

Jugurtti ∼ jogurtti

Sanan jogurtti rinnakkaismuodoksi otettiin KSK:n vuoden 2012 versiossa jugurtti. Kieli­kellon 1/2012 artikkelissa Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa? muutosta selitetään näin:

Jogurtti on aikoinaan mukautettu suomeen yleisten periaatteiden mukaan. Sana sekä kirjoitetaan että äännetään muissa kielissä o:llisena (enim­mäk­seen myös ruotsissa, vaikka jonkin verran ruotsin puhekielessä esiintyy myös u:llista ääntämystä). Tässä suomalaiset ovat kuitenkin sitkeästi valinneet oman tien. Jostain syystä tässä ei englannin ja muiden kielten malli olekaan ollut ohjaavana, vaan läpi vuosien sana on ääntynyt puheessa ”jugurttina”, ja kirjoitettunakin u:llinen asu on elänyt jogurtin rinnalla ainakin epävirallisemmissa yhteyksissä. Siksi jugurtti on nyt otettu sana­kirjaan jogurtin rinnakkais­asuksi.

Artikkeli ei mainitse, että jo PSK:ssa on rinnakkais­muotona jukurtti, joka vastaa todellista ääntämystä. PSK mainitsee myös muodon jugurtti, mutta sanoo siitä: ”paremmin: jogurtti, jukurtti”. NSSK:kin mainitsee sen, mutta hylättävänä.

Kuumottaa ∼ kuumoittaa

Sanan kuumoittaa ’aiheuttaa t. tuntea kuumuutta’ kirjakielisessä asussa on vanhastaan ollut yleisten sääntöjen mukaisesti i, koska se perustuu a-loppuiseen kantasanaan kuuma. KSK:n vuoden 2017 versiossa on vaihtoehtoiseksi asuksi otettu kuumottaa. Itse asiassa kuumoittaa ja kuumottaa on esitetty kahtena eri sanana, joilla on erilaiset, mutta pääosin samansisältöiset kuvaukset. Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/2017 artikkelissa Kuumottava muutos.

Vanhassa kirjasuomessa, esimerkiksi vuoden 1642 Bibliassa, sana esiintyi ilman i:tä.

Merkityksessä ’näkyä jonkin läpi, kaukaa tai himmeänä, kajastaa, kuultaa’ käytetty verbi kuumottaa on aina kirjoitettu ilman i:tä. Se on suhteellisen harvinainen, joten normin muutos tuskin lisää sekaannuksia.

Lavuaari ← lavoaari yms.

NSK:ssa ja NSSK:ssa on sana lavoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [lavuaari]. Sanaan ei liity tyyli­laji­merkin­tää. PSK:ssa sen tilalla on lavuaari, joka on merkitty arki­kieliseksi; sana on säilytetty KSK:ssa, mutta merkintä arki­kielisyydestä on poistettu.

Samantapainen muutos on repertuaari ∼ repertoaari, jossa kuitenkin on säilytetty vanhakin muoto, jopa pää­haku­sanana. Vastaavia tapauksia ovat pisuuaari ∼ pisoaari ja reservuaari ∼ reservoaari

Tällaiset sanat on lainattu ruotsista, jossa ne ovat kirjoituksessa oar-loppuisia, mutta o ääntyy u:na. Kyse siis oli alun perin ruotsin kirjoitus­asun noudattamisesta. Ääntämyksessä on varmaankin ollut u, mutta jossain määrin on esitetty, että ääntämisen pitäisi noudattaa o:llista kirjoitus­asua. – Sellaiset sanat kuin jaguaari ovat erilaista alkuperää, ja niissä ruotsinkin kirjoitus­asussa on u.

Liila ← lila

Vanhoissa ohjesanastoissa on siniviolettia tarkoittavan värin nimenä lila. Näin on myös NSK:ssa, joka kuitenkin kertoo, että i usein ääntyy pitkänä; NSK:ssa on myös hakusana liila, mutta se on merkitty hylättäväksi ja korvattavaksi asulla lila.

Jo NSSK:ssa tilanne on kuitenkin vaihtunut: liila on oikea asu, lila hylättävä. Sama kanta on PSK:ssa ja KSK:ssa.

Erikoista on, että pitkä vokaali on yleisten peri­aatteiden mukainen, onhan ruotsissa alkutavu painollinen ja sen vokaali siten pitkä. Aluksi kuitenkin siis kirjoitettiin lila, ja muutos perustui ehkä vain siihen käsitykseen, että perimmäisessä lainan­antaja­kielessä arabiassa tai persiassa i on pitkä; tähän tapaan ajatus ainakin esitetään Kielikellon 4/1993 artikkelissa ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanois­sa?

Kirjoitusasu ei käytännössä ole vieläkään vakiintunut. Jopa Kieli-ikkunassa Syreenin synty (25.5.2008) käytetään asua lila.

Lyhenteet: alv ∼ ALV, srk ∼ srk.

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2006 päätöksen, jota on kuvattu Kielikellon 1/2006 artikkelissa Uusia ohjeita lyhenteiden käyttöön. Osittain on epäselvää, mitkä ovat ne van­hat ohjeet, joita muutettiin. Muutoksina esitetään seuraavat:

1.

Yleisnimistä ja adjektiiveista muodostettujen isokirjaimisten (kirjaimittain luet­ta­vien) lyhenteiden rinnalla voidaan käyttää pienikirjaimisia; molemmat ovat pis­teet­tö­miä. Tällaisia lyhenteitä ovat esimerkiksi ALV ∼ alv, BKT ∼ bkt, DNA ∼ dna, LVI ∼ lvi. Usein ne esiintyvät yhdyssanan osina: alv-numero, pk-yritys, yt-neuvottelut ja taulu-tv.

Poikkeuksena ovat erisnimiin (ja niitä vastaaviin organisaationimiin) perustuvat lyhenteet, kuten EU, TKK, UM, VR, sekä tutkintonimikkeisiin ja oppiarvoihin perus­tu­vat iso­kirjain­lyhenteet, esimerkiksi FM, HTM .

2.

Kun yleisnimestä tai adjektiivista muodostettu koostelyhenne on yhdyssanan osana, käytetään yhdysmerkkiä ja jätetään lyhenteestä piste pois, esimerkiksi pj-kausi, yo-kokelas.

3.

Nimen yhteydessä sellaisista lyhenteistä kuin kh. (kaupunginhallitus) ja srk. (seu­ra­kun­ta) voidaan jättää piste pois (esim. Espoonlahden srk). Nykyisin Kieli­toimiston lyhenne­luettelo sisältää lyhenteen kh vain pisteettömänä.

Pisteettömyys esitetään siis yleisenä sääntönä, joskin ikään kuin ohimennen puolipisteen jälkeen. Epäselvää on, mitä lyhennetyyppejä tämä koskee. Esimerkeistä voitaneen päätellä, että tarkoitetaan ainakin ensi­sijaisesti alku­kirjain­lyhenteitä, jotka on muodostettu ottamalla ilmauksen sanoista alku­kirjaimet; sanat voivat tällöin olla yhdys-sanojakin, esimerkiksi alv = arvon­lisä­vero. Epäselvää on, missä määrin asia koskee myös lyhenteitä, joissa on muitakin kuin alkukirjaimia.

Artikkeli mainitsee, että myös lyhenne mlk (= maalaiskunta) voisi olla pisteetön. Sitä ei ole lautakunnan ohjeiden 3. kohdassa, mutta Kielikellossa 4/2009 julkaistussa lyhenne­luette­los­sa se on mukana: ”mlk. (∼ mlk) maalaiskunta”. Tämä lyhenne esiintyy nykyisin vain historiallisissa yhteyksissä.

Mainittu lyhenneluettelo on ristiriidassa ohjeen 1. kohdan pisteet­tö­myys­sään­nön kans­sa, koska luettelossa on ”alv. ∼ alv ∼ ALV arvonlisävero” (siis vieläpä niin, että ohjeen vas­tai­nen muoto on ensin). Syynä on ehkä se, että pisteellistä lyhennettä alv. on suositeltu aiemmin ensisijaisena; Kielikellon 2/1994 kirjoitus alv. on seuraava: ”Suositettu arvon­lisä­veron lyhenteeksi, vrt. lvv. ’liike­vaihto­vero’.”

Toisaalta mainitussa Kielikellon luettelossa on lyhenne vkl. (viikonloppu) pisteellisenä, kun taas KOP:n lyhenneluettelossa se on pisteetön (vkl).

Ohjeissa on osakeyhtiö-sanan lyhenteelle vaihtoehdot oy ja oy., mutta ei vaihtoehtoa Oy, joka on selvästi yleisin ja joka näyttäisi olevan Patentti- ja rekisterihallituksen linjan mu­kai­nen ja sen nimiohjeissa käytetty. Alkuperäinen kielen­huollon suositus oli pis­teel­li­nen, mutta vuonna 1988 päätettiin sallia myös pisteetön. Kannanotossa Yhdistysten ja yh­tiöi­den nimissä esiintyvät lyhenteet ry, oy ja ky todetaan: ”Kielenhuollon ensisijaiset suo­si­tuk­set ovat tähän asti olleet pisteelliset ry., oy. ja ky., mutta näitä ei ole nimissä käy­tet­ty.” Kielikellon 1/2001 kirjoitus Vinoviivamuotia sanotaan toisaalta: ”– – aikaisempi o/y on nykyisin oy, oy. tai OY (osakeyhtiö).” Tämä lienee kuitenkin tulkittava kuvailevaksi totea­muk­sek­si eikä kannan­otok­si, jonka mukaan myös OY olisi oikein. Nykyisen yhdistyslain mukaan lyhenne on ry ilman pistettä, mutta KOP esittää silti myös pisteellisen vaihto­ehdon.

Ohjeilla ei liene ollut tarkoitus sallia isojen kirjainten käyttöä sellaisissa vakiintuneissa lyhenteissä kuin evp (erossa vakinaisesta palveluksesta). Ohjeiden 1. kohdassa tarkoi­tet­ta­neen vain sel­lai­sia ter­min luonteisia lyhenteitä, joita käytetään substantiivin tavoin.

Artikkelin voi tulkita niin, että isokirjainlyhenteen sijasta voidaan aina käyttää vas­taa­vaa pieni­kirjaimista lyhennettä. Kuitenkin esimerkiksi Kielikellon artikkeli Viher­pesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja erikseen mainitsee: ”Uusien ohjeiden mukaisesti voidaan nykyään kirjoittaa sekä HIV-infektio että hiv-infektio”. Yhden tapauksen mainitseminen voidaan tulkita niin, että pienten kirjainten käyttöön tarvitaan erikseen ”lupa” kussakin tapauksessa.

Uudet ohjeet on selostettu hiukan eri muodossa Kielikellon 4/2009 artikkelissa Ly­hen­tei­den loppupiste. Se käsittelee myös lyhenne­ohjeiden varhaisempaa historiaa.

Eri asia ovat sellaiset ilmaukset kuin T-palkki, joissa kirjain ei ole lyhenne, vaan esittää tiettyä muotoa. Käytännössä kyse on ison kirjaimen muodosta, ja KSK:ssa on edelleen esimerkiksi vain kirjoitusasu T-palkki. Poikkeuksena on kuitenkin t-paita ∼ T-paita.

Mestaruussanat: suomenmestari ∼ Suomen-mestari

Yleinen ohje on ollut ja on seuraava (KOP:n sivulla Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa erisnimi):

Omanlaisensa ryhmän muodostavat erisnimen sisältävät mestari- ja mestaruus-ilmauk­set. Tavallisesti alussa on iso kirjain, ja kokonaisuus kirjoitetaan joko kahdeksi eri sanaksi tai yhdistetään yhdys­merkillä:

– –
Kenian mestaruus ∼ Kenian-mestaruus
– –
Kenian mestari ∼ Kenian-mestari
– –

Sääntöön on kuitenkin tehty seuraava lisäys KSK:n toimitus­työn aikana. (Muutoksen mai­nit­see Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja, ja muutoksesta on päättänyt suomen kielen lauta­kunta vuonna 2003. Sääntö tässä lainattuna KOP:sta.)

Suomessa yleiset mestaruuden ilmaukset (SM ja EM) on mahdollista kirjoittaa myös kuten maailmanmestaruus ja maailmanmestari eli pienellä alkukirjaimella ja yhteen:

suomenmestaruus, suomenmestari
euroopanmestaruus, euroopanmestari

Nämä poikkeukselliset asut poikkeavat sellaisista vanhoista yhdyssana-asuista kuin Suomen‑mestari vain kirjoitus­asultaan.

Pitsa ∼ pizza ja pitseria ∼ pizzeria

NSSK:ssa on sitaatti­lainaksi merkitty pizza, ääntämis­ohjeena [pitsa]. Jo Uudissanasto 80:ssä sen rinnalla on asu pitsa, sen julkaisemisen aikoihin suomen kielen lauta­kunta päätti suosittaa pitsa-asua. Tätä suositusta ei kuitenkaan mainita sana­kirjoissa. PSK:ssa ja KSK:ssa pitsa on kyllä pää­haku­sanana ja pizza vain viittauksena siihen.

Kotus‑blogin kirjoituksessa Oikein­kirjoitus on uskottavuus­kysymys (30.5.2023) esittää: ”Molemmat kirjoitusasut ovat yleiskielen mukaisia, tosin pitsaa suositellaan sen vakiintuneisuuden vuoksi.” Perustelu on outo ja viitannee siihen, että pitsa ruoka­tyyppinä on vakiintunut, ei kirjoitus­asuun pitsa.

Käytännössä pizza on säilynyt vallitsevana asuna ravintola-alalla. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on ruvennut yleisesti, joskaan ei johdon­mukaisesti, käyttämään asua pitsa.

Uudissanasto 80:ssä pizzeria on ainoana kirjoitus­asuna. PSK:ssa ja KSK:ssa se on vain viittauksena päähakusanaan pitseria.

Pop : poppia ∼ popia

Kuten kohdassa Vierasperäisten sanojen loppukonsonantin kahdentuminen kuvataan, kahdentumista ei yleensä merkitä kirjoituksessa, vaan taivutetaan esimerkiksi intranet : intranetiin.

Sanasta pop esitetään kuitenkin PSK:ssa poikkeuksellisesti ”taivutus tav. pop|in, -pia jne.”, ja KSK:ssa on asia esitetty selvemmin niin, että sanalle on kaksi taivutuskaavaa. Niistä toisessa toinen p on vaihtelematon (kirjoitusasussa), esimerkiksi popia, popiin, toisessa se on astevaihtelun alainen, esimerkiksi poppia, poppiin. Epäselvää on, tarkoitetaanko tällöin, että esimerkiksi asu popia lausutaan ääntämyksen mukaisesti.

Tämä lienee tulkittava yksittäiseksi poikkeukseksi, sillä esimerkiksi sanojen cup ja rap taivutuksessa on vain vaihtelematon p. Sana pop esiintyy jo Uudis­sanasto 80:ssa, jossa ei mainita taivutus­tyyppiä, mutta esimerkissä on asu poppia. Sana on vielä KSK:nkin mukaan arki­kielinen (itsenäisenä sanana; sen sijaan popmusikki on yleis­kielinen).

Repertuaari ∼ repertoaari

NSK:ssa ja PSK:ssa on sana repertoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [repertuaari]. KSK:ssa sen synonyymiksi on tullut repertuaari, mutta pää­haku­sanana on repertoaari.

Ruuan ∼ ruoan

Monien oppima: ruoan

Monet kertovat oppineensa, että sanan ruoka heikkoasteisiin muotoihin pitää kirjoittaa uo, vaikka lausutaan uu, esimerkiksi ruoan [ruuan], ruoissa [ruuissa]. Tällaista on ilmeisesti laajasti opetettu kouluissa.

Normin synty ja väljentäminen

Ei ole selvää, milloin on päätetty, että pitää kirjoittaa ruoan. Kielenhuollon juurilla ‑kirjassa kerrotaan (s. 379) SKS:n kieli­valio­kunnan kokouksesta 18.2.1931:

Ruoka : ruoan (pitäisikö hyväksyä myös ruuan?) Päätöstä siirrettiin. Taivutus ruoan ~ ruuan hyväksyttiin kieli­lauta­kunnas­sa 1954 ja uudelleen 1978 – –.

Vuonna 1931 siis pidettiin normina sitä, että kirjoitetaan ruoan, ja keskusteltiin normin väljentämisestä. Epäselvää on, milloin kirjoitus­asu ruoan olisi päätetty tai muodostunut normiksi. Selvää kuitenkin on, että vuodesta 1954 alkaen myös ruuan on ollut sallittu.

Alussa oli ruuan, ruan tai ruwan

Vanhin suomen kielen sana­kirja, jossa kuvataan sanojen taivutusta, on Jusleniuksen sanakirja (1745), ja siinä ruoka-sanan kuvaus alkaa ”Ruoka, ruan”. Lönnrotin sana­kirjassa (1866–1880) kuvauksen alku on ”Ruoka, ruuan (ruo’an, ruwan)”, ja sen esimerkeissä on järjestelmällisesti uu: ruualle, ruualta, ruuille, ruuassansa, ruuassa. Samoin on Erwastin sana­kirjassa (1888).

Vuosina 1909–1922 julkaistu Tieto­sana­kirja käyttää asua ruuan. Siinä on sana ruoan­sulatus vain viittauksena laajaan artikkeliin ruuan­sulatus. Vuosina 1925–1928 julkaistussa Pienessä tietosanakirjassa hakusanana on ruoansulatus, eikä asua ruuan­sulatus edes mainita.

Epäselvää siis on, missä vaiheessa ja miksi ruoan-tyyppiset kirjoitus­asut hyväksyttiin, vieläpä yksin­omaisiksi sillä tavoin kuin vuoden 1931 käsittelyssä on ajateltu. Tieto­sana­kirjojen perusteella muutoksen voisi ajoittaa 1910-luvun loppu­puolelle tai 1920-luvun alku­puolelle.

Mistä ruoan tuli?

Edellä mainitut muodot ruuan, ruan tai ruwan (ruvan) heijastavat vanhojen murteiden kantoja. Niissä esiintyy muuan muassa yleisesti v-äänne k:n heikko­astei­se­na vastineena, mutta silti aina uu perus­muodon uo:n tilalla (ruuvan); uu esiintyy laajasti myös lyhen­ty­nee­nä (ruvan, ruan). Yleis­kieleen otettu ääntämys ruuan perustuu lähinnä itä­murteisiin, ja aluksi sen mukaisesti myös yleensä kirjoitettiin.

Lönnrot mainitsee asun ruo’an (jossa heitto­merkki osoittanee vain tavu­rajaa, ei mitään äännettä) sulkeissa. Sille ei ole siis perustetta missään murteessa, ja kyseessä saattaakin olla teoreettinen muodoste: jos vartalossa ei taivutuksessa tapahtuisi muita muutoksia kuin k:n kato, saataisiin täl­lai­nen muoto. Tähän viittaa se, että Renvallin sana­kirjassa (1826) oli taivutusta kuvattu näin: ”Ruoka, ruwan l. ruan l. Sav. ruuan (pro ruoan)”.

Kielenoppaissa eri kantoja

Vuosina 1931 ja 1957 tehtyjen päätösten välisenä aikana kielen­oppaissa esiintyi eri kantoja. Esimerkiksi Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) esitetään (s. 38) seuraava:

Eräin kerroin kirjoitus horjuu tarkan merkinnän ja etymo­logisen, sanan eri muotojen keskinäistä yhteyttä osoittavan kirjoitus­tavan välillä. Esim. ruoka sanan eräissä muodoissa säilytetään usein kirjain­yhtymä uo huolimatta ääntämyksestä ū (ruoalla, tavallisin ääntämys: rūalla, jonka mukainen kirjoitus­asu ruualla myös on käy­tän­nös­sä.)

Toisaalta E. A. Saarimaan Kielenopas esitti ilmeisesti kaikissa painoksissaan sallivan kannan:

Huomattakoon eräiden heikko­asteisten muotojen oikein­kirjoitus: ruoan (äännettävä ruuan; tämä kirjoitus­tapa myös hyväksyttävä) – –. Kalevalaa luettaessa huo­mat­ta­koon: tieän = tiiän, tuoa = tuua.

Maininta Kalevalan muotojen lukemisesta merkinnee sitä, että Lönnrotin ajatellaan valinneen ääntämyksen vastaisen kirjoitus­asun, ehkä siksi, etteivät asut liiaksi poikkeaisi yleis­kielen mukaisista tiedän, tuoda jne.

Toisaalta Timo Nurmen Suuri suomen kielen sana­kirja esittää vielä vuoden 2003 painoksessa ruoan-tyyppisen kirjoitus­asun ainoana: ”ruoka : ruoan [ru:an] : ruoissa [ru:issa]”.

NSK:n kanta: ruuan salliminen – vaiko sietäminen?

NSK (jonka osa O–R ilmestyi vuonna 1956) esittää sanan ruoka kuvauksen alussa sul­keis­sa seuraavan:

heikkoasteiset muodot ruoan jne. äännetään rūan jne. ja us. kir­joi­te­taan­kin ruuan jne.

Kuitenkin muutosta pidettiin pikemminkin rinnakkais­asun jonkin­laisena sietämisenä kuin varsi­naisena hyväk­sy­mi­se­nä. Kielikellon 2/1983 artikkeli Ruoka-alan sanaongelmia – Ruokasanoja suomalaisemmin selostaa muutosta näin:

Ruoka-sanassa tuottaa edelleen päänvaivaa se, onko parempi kirjoittaa ruoan vai ruuan. Vaikka yleisen ääntämyksen mukaiselle, tosin muuten kielen­vastaiselle, ”ruuan”-asulle annettiin periksi 50-luvulla, on ainakin painetussa tekstissä suo­si­tel­ta­vam­paa kirjoittaa ruoan. Näin jo senkin tähden, että muuten myös vuoka-sanan taivutus ryöstäytyy ”vuuan”-asuun, niin kuin on jo näkynyt.

Entä vuoan?

KSK:n mukaan edelleenkin vain taivutus vuoka : vuoan on mahdollinen. Ääntämisestä ei ole mainintaa, joten ilmeisesti normit vaativat myös ääntämystä vuoan, vaikka se olisi foneettisesti hankala ja vaikka vallitseva ääntämys lienee vuuan. Kielikellon 4/1997 artikkeli Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen tai­vu­tuk­ses­ta kuvaa kannan näin: ”Hieman harvemmin esiintyvää sanaa vuoka taivutetaan kuitenkin vain vuoan, vuoassa jne. (siis ei ’vuuassa’). Sanassa on astevaihtelu, joten sellaiset muodot kuin ’vuokassa’ eivät ole kirjakielen mukaisia.” Tämä on toistettu Kielikellossa 1/2007. Vrt. kohtaan Lieassa- ja vuoassa-tyyppisten sanojen ääntämys.

Ääntämyksen mukaisen kirjoitusasun kuvaaminen ”kielenvastaiseksi” on erikoista. Ky­se­hän on siitä, että sanassa on tapahtunut äänteellinen muutos, jossa hankala äänne­yhdis­tel­mä uoa on yksin­kertaistunut.

Kielenhuollon linjan voidaan siis sanoa lieventyneen 1950-luvulta alkaen niin, että ruuan hyväksytään ehkä hiukan paremmin, mutta ei kuitenkaan kunnolla eikä varsinkaan ensisijaiseksi saati ainoaksi. Esimerkiksi Kielikellon 2/1992 artikkeli Lääketieteen termejä asiantuntijoille ja muillekin kommentoi paheksuvaan sävyyn kirjoitusasua ruuansulatus. Kuitenkin jo Kieli­kellon 4/1997 ruokasanastossa esitetään:

ruoka taivutusmuodot ruoan, ruoassa, ruoissa jne.; äännetään ja voidaan myös kirjoittaa ruuan, ruuassa, ruuissa jne.

Tässä siis jo selvästi puhutaan yksinkertaisesti ääntämyksestä eikä vain ”yleisestä” ään­tä­myk­ses­tä. Saman lehden kirjoituksessa Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen tai­vu­tuk­ses­ta toistetaan tämä ajatus hiukan toisin sanoin, tosin esittäen ruoan ”sään­nöl­li­se­nä” tai­vu­tuk­se­na, ja lisätään johdon­mukaisuus­suositus:

Tämä [sana ruoka] on niitä harvoja suomen sanoja, joissa ääntämys poikkeaa selvästi kirjoitusasusta, ja säännöllisen taivutuksen ruoan, ruoassa jne. rinnalla ovat mah­dol­li­sia myös ääntämykseen perustuvat kirjoitusasut ruuan, ruuassa. Yhteen tekstiin kan­nat­taa valita vain toinen oikeista muodoista.

Suositusta johdonmukaisuudesta kyllä vesittää Kielikellon 4/2008 kirjoituksessa Etsi ja korjaa: oikein­kirjoitus­ongelmia olevan toteamuksen sana usein: ”Samassa tekstissä on tietysti usein tyylikkäämpää käyttää vain jompaakumpaa.”

Miksi siis ruoan?

Kirjoitusasua ruoan on perusteltu johdonmukaisuudella: halutaan säilyttää sanan asu taivutuksessa. Johdonmukaistahan olisi kuitenkin jättää aste­vaihtelukin merkitsemättä ja kirjoittaa ruokan. Syynä siihen, että asu ruoan otettiin käyttöön ja sitten ensi­sijaiseksi, välillä jopa ainoaksi hyväksytyksi, lienee se, että sanassa tapahtunut äänteen­muutos on niin harvinaista laatua, toisin kuin aste­vaihtelu. Ainoat muut sanat, joissa uo on yleis­kielessä muuttunut uu:ksi sen jälkeisen konsonantin kadottua, lienevät sanan vuoka heikko­asteiset muodot ja verbin huoata (: huokaa) ja sen johdosten tietyt muodot, eikä muutos ole niissä ehkä ollut yhtä täydellinen kuin paljon tavallisemmissa ruoan-tyyppisissä sanoissa. Toisaalta tällainen muutos on ilmeisesti itämurteissa tapahtunut myös silloin, kuin uo:n ja vokaalin välistä on kadonnut t:n heikkoa astetta edustanut konsonantti, esimerkiksi juua, yleis­kielen juoda (vrt. Saarimaan edellä lainattuun kuvaukseen).

Niinpä kielen muoto-oppi (morfo­logia) saatiin näennäisesti yksin­kertaisemmaksi, kun tällainen tapaus siirrettiin ”oikein­kirjoitus­sääntöihin”. Näitä sääntöjä on ilmeisesti koulussa ope­tet­tu niin paljon, että monet pitävät asua ruoan oikeana ja asua ruuan jotenkin sivistymättömänä tai muuten huonona. Opetusta siitä, että ruuan on väärin ja ruoan oikein, on ilmeisesti annettu vuosi­kymmeniä sen jälkeen, kun normia muutettiin 1950-luvulla.

Sanatyyppi suomirock ∼ Suomi-rock

Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan, että vuonna 2003 on tehty seuraava päätös:

Käsiteltiin sanatyyppiä Suomi-rock ∼ Suomirock ∼ suomirock. Pidettiin hyväk­syt­tä­vä­nä Suomi-rockin lisäksi myös pieni­alku­kirjai­mis­ta muotoa suomirock (samoin esim. suomi-iskelmä, suomirap).

Epäselvää on, millaista sanatyyppiä tarkoitetaan. Mitään hyväksyttäviksi sanotuista sanoista ei ole KSK:ssa.

Päätöksen kuvauksessa ei edes mainita sanan rock vaihtoehtoista asua rokki. Vrt. koh­taan Rokki ∼ rock.

Š-kirjain – sokki ∼ šokki

Hattu-s:ää š on suositeltu jo yli sadan vuoden ajan, kuten Kielikellon 3/2000 artikkelissa Ortografian ikuisuuskysymys kuvataan. Sen käytön sääntöjä on kuitenkin useaan otteeseen muutettu. Silloin, kun š tai sh korvataan s:llä, kyseessä on periaatteessa myös äänneasun muutos: suhu-s:n korvaaminen tavallisella s:llä. Käytännössä suomea puhut­taes­sa ero suhu-s:n ja s:n välillä on yleensä pieni tai olematon ja vaihtelee tilanteen mukaan.

Monenlaisia muutoksia, yleissuuntana korvaaminen s:llä

Muutoksissa on yleensä vähennetty š:n käyttöä korvaamalla se tavallisella s:llä, mutta joissakin tapauksissa on palattu tai muuten siirrytty sh-asuun. Seuraava kuvaus perustuu vuoteen 1969 asti NSSK:n alussa olevaan selos­tuk­seen Vierasperäisten sanojen asu (joka on jossain määrin suppeampi kuin Kielikellossa julkaistu, ks. sivua Hattu-s š ohjeissa v. 1969 ja myöhemmin):

• Jo NSK omaksui s:n aiemmin käytetyn š:n tilalle ”eräisiin latinan sc:hen palautuviin tapauksiin, esim. desendentti, fluoresenssi, konvalesentti”.
• Kesken NSK:n toimitustyön päätettiin vaihtaa š s:ksi sananlopuissa -aaši, -eeši, -iiši, esimerkiksi montaasi ← montaaši.
• Vuonna 1968 suomen kielen lautakunta suositteli s:n käyttöä
  • ranskan -che-loppuisten sanojen vastineisiin, esimerkiksi apassi, fetissi, guassi, nissi, revanssi
  • sanoihin gulassi, borssi, tussi
  • sanoihin attasea, hasis, klisee, pinseri
  • eräisiin aiemmin tš-alkuisiin sanoihin: tsasouna, tsinuski, tsuhna
  • eräiden ”yleislainan asemaa lähenevien sanojen alkuun”, esimerkiksi sampoo, sortsit, saali, sakaali, srapnelli, sellakka, sifferi, snitseli (joista osa on s:llisiä jo NSK:ssa); kuitenkin NSSK:ssa on sanan sortsit rinnakkaismuotona shortsit
• Vuonna 1969 lautakunta ”päätti pysyä [NSSK:n] hakusanoissa entisellä kannalla, mutta ei pitänyt vastustettavana myöskään laajempaa š:n korvautumista s:llä”. Edellisessä kohdassa mainittujen muutosten lisäksi tapahtuivat NSSK:ssa ainakin muutokset šašlikki → saslik ja šifonki → sifonki.
• Myöhemmin on joissakin sanoissa korvattu š s:llä tai sallittu molemmat vaihtoehdot, esimerkiksi sekki ∼ šekki. Tämä on tapahtunut lähinnä sanakirjojen teossa tehdyillä päätöksillä.
• Sanakirjatyössä on myöhemmin tehty muitakin muutoksia. Esimerkkejä:
  • KSK:aan on asujen sokki ja šokki rinnalle otettu shokki.
  • Edellä mainittu sampoo on KSK:ssa vain asun shampoo rinnakkaismuoto, vaikka PSK:ssa ja KSK:n vuoden 2007 versiossa asua shampoo ei edes mainita. Ville Elorannan kirja ”125 myyttiä suomen kielestä” selittää muutosta näin: ”Hiusten­pesu­aineesta kehotettiin pitkään käyttämään muotoa sampoo – –, mutta pesu­aineiden valmistajat eivät koskaan huolineet sitä pullojensa kylkeen. Kieli­toimiston sana­kirjan uusissa versioissa onkin jo mukana shampoo.”
  • Sana tsinuski on jo PSK:ssa merkitty sanan kinuski vanhentuneeksi asuksi.
  • Tekniikan ja lääketieteen termi suntti on KSK:ssa korvannut asun šuntti, joka esiintyy NSSK:ssa ja vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993).
• Kielitieteen termi švaa, joka tarkoittaa toisaalta neutraali­vokaalia, toisaalta kon­so­nant­tien väliin tullutta ”välivokaalia” (esim. murteiden kolome ’kolme’), on ylei­ses­ti kirjoitettu hattu-s:llä mm. NSSK:ssa. Kotuksen sivuilla olevissa murre­näyt­tei­den selityksissä esiintyy sekä švaa että svaa. Ilmeisesti on tulkittava, että svaa on nyt virallinen asu, koska sitä käytetään ISK:ssa (§ 33) ja Kotuksen uusissa julkaisuissa.

Takaisinvetoja

Joissakin tapauksissa normeissa on palattu aikaisempiin asuihin niin, että sanoihin, joihin oli suositeltu š:ää (mahdollisesti s:n rinnalla), on otettu vaihto­ehdoksi tai jopa ainoaksi asuksi sellainen, jossa on sh.

NSK:ssa ja NSSK:ssa on sana šokki ilman vaihto­ehtoisia asuja. PSK:ssa on yhtenä haku­sanana sokki, šokki, jossa varmaankin on tarkoitettu ensimmäinen asu ensi­sijaiseksi. KSK:aan otettiin niiden rinnalle shokki. KOP:n sivulla Suhuäänteet vierassanoissa selitetään muutosta näin: ”Joidenkin sanojen kirjoitus­asu ei ole suosituksista huolimatta vakiintunut. Siksi suositusta onkin muutettu:”, minkä jälkeen mainitaan tämän tapauksen lisäksi ”sushi (aiempi suositus: sushi ~ suši)”, eli nyt sushi on ainoa vaihto­ehto, ja ”kashmir ~ kašmir (aiempi suositus: kašmir)”.

Kirjoitusasu shokki on sikäli erikoinen, että sana on tullut suomeen ruotsin kautta ranskasta, ja molemmissa on alussa ch. Asu shokki jäljittelee englantia.

Asu sushi on japanista siirto­kirjoitettu asu, kun taas suši olisi yleis­laina-asu. Aiemmin siis molempia pidettiin mahdollisina, mutta nyt on torjuttu yleis­lainaksi kirjoittaminen.

Asun kašmir rinnalle on nyt otettu kashmir. Tämä on epäloogista, koska paikan­nimen osalta suosituksena on nyt vain Kashmir (vastoin aiempaa suositusta), ja lisäksi NSK:ssa on nyt asut kašmiri (kielen­nimi), kašmir­kuvio, kašmir­villa ja kašmir­vuohi ilman mainintaa sh-vaihto­ehdosta.

Kirjavuutta käytännössä

Kirjavuus on ollut suurempaa kuin edellä esitetystä voisi päätellä. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Šamaani, shamaani vai samaani? Suhuäänteet suomen oikeinkirjoituksessa on kuvattu sivistys­sana­kirjojen käytäntöä ja todettu horjuvuuden lisääntyneen.

Kotus esitti vuonna 1998 kannanoton Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Se sisältää muun muassa seuraavan: ”Koska suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain, on käytettävä merkkejä š ja ž, esimerkiksi šakki, šaahi, šeikki, šillinki, tšeremissi, šamaani; džonkki, maharadža.” Siinä mainituista sanoista šamaani on KSK:ssa vain asun samaani rinnakkaismuoto ja tšeremissi on ”marin aiempi nimitys”. Asu šillinki on esiintynyt sanakirjoissa johdonmukaisesti, joskin NSK:ssa sille on rinnakkais­muoto shillinki ja NSSK:ssa taas rinnakkainen sitaatti­laina­muoto shilling. Käytännössä shillinki on pysynyt selvästi yleisimpänä asuna.

Kielikellossa 3/2000 on provosoiva lukijan kirjoitus Naurettava š ja vastaus siihen. Vastauksessa sanotaan muun muassa:

Nykysuomessa on luontevaa kirjoittaa ja ääntää bolsevikki, samppanja, sekki, sokki, seriffi ja sovinismi, mutta halutessaan voi käyttää myös muotoja bolševikki, šekki ja šokki (šovinismi tai chauvinismi alkavat olla vanhentuneita kirjoitusasuja). Mitä vieraammasta käsitteestä on kyse, sitä herkemmin lainasana säilyttää äänteellisen erikoisuutensakin; siispä kirjoitetaan ja äännetään geiša, šaahi, šeikki ja šiialainen. Lainasanan š:ää ei siis automaattisesti korvata suomessa s:llä, vaan ratkaisu vaih­te­lee sanoittain.

Maininta samppanja-sanasta on harhaanjohtava, koska tässä sanassa on käytetty s:ää 1900-luvun alun Tietosanakirjasta alkaen. Sanalle sovinismi ei KSK enää mainitse rinnak­kais­muoto­ja. Sanalle seriffi taas ei ole rinnakkaismuotoa PSK:ssa, mutta kyllä KSK:ssa kaksikin: šeriffi ja sheriffi. Kuten japanin sanojen kuvauksessa mainitaan, asu geiša esitetään nykyisin asun geisha rinnakkaismuotona.

Erikoistapaus on šakkipelin nimi. Suositukset ovat ristiriitaisia:

• NSK sisältää vain asun šakki.
• Kielenhuollon käsikirja esittää: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä [eräissä lainasanoissa] ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.”
• PSK ja KSK esittävät päähakusanana muodon šakki, joskin ne mainitsevat asun shakki rinnakkaismuodoksi.
• KOP esittää vaihtelun šakki ∼ shakki yhtenä tapauksena useasta (”Muutamasta sanasta on käytössä sekä š:llinen että sh:llinen muoto”). Kohdan kaikki muut esimerkit ovat japanin sanoja kirjoitettuina toisaalta lainasanoina, toisaalta sitaattilainoina (esimerkiksi suši ∼ sushi).
• Edellä mainittu kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan šakki yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa ”on käytettävä” merkkiä š.

Suomen kielen lautakunnan suositus Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005 käsittelee vierasperäisiä erisnimiä eli vierasnimiä. Se mainitsee ”usein esiintyvinä” niminä esimerkit Tšaikovski, Tšehov, Šostakovitš, Puškin, Hovanštšina, Živago, Tšetšenia, Sotši, Taškent, Joškar-Ola, Tšad, Tadžikistan, Azerbaidžan, Tšuktšienmeri, Tšuvassia, Tšekki, Škoda, Kašmir, Hatšaturjan, Fidži, Kambodža.

Nimen Kašmir sijasta on aiem­min esiintynyt monissa hakuteoksissa, mm. NSSK:n liitteessä, asu Kashmir, joka on taas palannut suositelluksi asuksi. Sitä nimittäin käytetään Kotuksen julkaisuissa, mm. Eksonyymit-aineistossa.

Suosituksen esimerkeissä ei ole esimerkiksi japanin-, kiinan- tai arabian­kielisiä nimiä, joiden osalta nykyiset suositukset ja käytännöt ovat suurelta osin sh:n eivätkä š:n kannalla; ks. kohtaa Siirtokirjoitus.

Š:n korvaaminen sh:lla

Suhtautuminen š:n korvaamiseen sh:lla on vaihdellut:

• Alun perin kuvattiin vain š:n käyttö.
• Myöhemmin todettiin, että suosituksesta huolimatta käytetään laajasti sh:ta š:n tilalla.
• NSK:ssa on Š-kohdan alussa huomautus ”kirjoitetaan myös sh”.
• Vuoden 1969 kannanotossa kielilautakunta esittää: ”Myös on hyväksyttävää käyttää š:n merkkinä kirjaimia sh.” (Selostettu NSSK:ssa ja hiukan toisin sanoin Kielikellossa 2 v. 1969.)
• Kielikellon 3/1998 kohdassa Sirkumfleksi ja hattu ˆ , ˇ sanotaan: ”Hattu-s:n ja hattu-z:n sijasta ei suositeta käytettäväksi kirjainyhtymää sh ja zh.”

Š aakkostuksessa

Myös š:n asema aakkostuksessa on vaihdellut. Yleensä se on aakkostettu kuten s-kirjain, muun muassa vuosina 1909–1922 julkaistussa Tieto­sana­kirjassa. Kuitenkin NSK:ssa se on omana kirjaimenaan muun muassa niin, että kaikki š-alkuiset sanat ovat omana ryhmänään s-alkuisten jälkeen.

Kielenhuollon juurilla -kirja sisältää laajahkon kuvauksen kysymyksen aiemmasta historiasta kohdassa 5.5 Vuosisadan kiista: š, ž vai sh, zh? Kirja mainitsee myös edellä mainitusta aakkostus­asiasta (s. 238), että siitä keskusteltiin kieli­valio­kunnan kokouksessa v. 1936, jolloin ”pidettiin selvänä, että š:n paikka on s:n jäljessä ja ž:n paikka z:n jäljessä”. Alaviitteessä se mainitsee, että NSK:ssa meneteltiin näin, mutta PSK:ssa palattiin yhteen aakkostamiseen. (Siihen oli palattu jo NSSK:ssa.)

Surffata ∼ surfata ja vastaavat sanat

PSK:ssa on sanat surfata, surfata, surfaus ja surfilauta ilman mainintaa ääntämyksestä. Vallitseva ääntämys lienee aina ollut sellainen, jossa on kaksois-f. Kielikellossa on pariin otteeseen esiintynyt myös kaksois-f:llinen asu, mutta jostakin syystä sanakirjaan siis otettiin toisenlaiset muodot. KSK:ssa on myös kaksois-f:lliset muodot kuten surffata, ja ne ovat päähakusanoina.

Kielikellon 2/2007 artikkeli Urpaanit parpaarit – Oikeinkirjoituksen ja oikein­ääntä­myk­sen kysymyksiä kuvaa muutoksen sellaisena, että sanat voidaan ”kirjoittaakin niin kuin ne tuntuvat suuhun sopivammilta”. Toisin kuin artikkelissa väitetään, KSK:ssa ei kuitenkaan ole sanaa golffata. (Siinä on, kuten jo PSK:ssa, golffari ’golfinpelaaja; golfhousut’, mutta arki­kieliseksi merkittynä.) Sen sijaan KOP:n sivulla Kirjoitus- ja ääntöasu vierasperäisissä sanoissa: kantarelli ja ameba esitetään, että sana golfata voidaan lausua myös [golffata], vaikka tätä ennen onkin teksti ”Vastaavasti yleiskielen suosituksen mukaan myös konsonantti ään­ne­tään lyhyenä seuraavissa sanoissa:”! Muutenkin surff-alkuisten muotojen hyväk­sy­mi­nen rinnakkais­muodoik­si näyttää olevan erikoistapaus eikä osa yleistä ääntämyksen­mukaisten muotojen sal­li­mis­ta.

Kielikellon 1/1998 kirjoituksessa Internetiin vai Internettiin? – kielineuvontaa sähköisesti sanotaan, että surfata-sanaan ”on lisätty toinen f” CD-Perus­sana­kirjassa, joten normin­muutos voidaan ajoittaa vuosiin 1994–1997.

Yritysten ja tuotteiden nimet

Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 suo­si­tuk­sen yritysnimien kirjoitus­asusta. Sen mukaan ”julkisessa viestinnässä yritysnimien kir­joit­ta­mi­seen voi soveltaa” seuraavia peri­aattei­ta (sulkeissa olevat esi­mer­kit ovat Kielikellon 2/2001 artikkelista Yritysnimien oikein­kirjoitus):

• Nimissä käytetään isoa alkukirjainta vain nimen ja mahdollisesti siihen liit­ty­vän toisen erisnimiosan alussa. (peltoHermannin Viinitila → Pelto-Hermannin viinitila)
• Huutomerkit ja muut tarpeettomat välimerkit poistetaan. (Yahoo! → Yahoo)
• Nimiä taivutetaan normaalien kielenkäyttösääntöjen mukaisesti.
• Iso kirjain nimen keskellä vaihdetaan pieneksi, jos kyseessä on yhdyssanan tyyppinen ilmaus, muussa tapauksessa osat erotetaan välilyönnillä ja tar­vit­taes­sa lisätään yhdys­merkki. (MainosMies → Mainosmies, TietoEnator → Tieto-Enator, Sampo Pankki → Sampo-pankki, Stora Enso → Stora-Enso)

Yritysten nimet muuttuvat nykyisin melko usein, joten esimerkit saattavat vanhentua. Sampo Pankki on nykyisin Danske Bankin Suomen sivu­liike, ja TietoEnator on nykyisin Tieto.

Suositus loppuu huomautukseen, jonka mukaan ”suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuote­ni­miin”.

Suositus poikkeaa aiemmasta ja edelleen vallitsevasta käytännöstä, jonka mukaan yritysten nimet kirjoitetaan yleensä siinä asussa, jota yritys itse käyttää.

Suosituksen ilmaus ”voi soveltaa” voidaan tulkita niin, että sekä yrityksen itsensä käyt­tä­mä asu että ohjeen mukaisesti muutettu asu ovat hyväksyttäviä. Tähän viittaa seu­raa­va KKOO:n kohdassa ”Alkukirjain” oleva ohjeisto, joka esittää lauta­kunnan esittämän menet­te­lyn vain sellaisena, jonka mukaankin ”voi periaatteessa kirjoittaa”:

Monesta sanasta koostuvissa nimissä suositellaan käytettäväksi isoa alkukirjainta vain ensimmäisen sanan alussa, elleivät muutkin osat ole erisnimiä:

Kolmen sepän kirjakauppa
– –
Insinööritoimisto Virtanen ja Lahtinen oy

Järjestöjen ja yritysten yms. nimissä on paljon sellaisia, jotka on rekisteröity tästä ohjeesta poikkeavassa asussa tai joiden osat järjestö tai yritys muuten kirjoittaa itse isolla alkukirjaimella:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kirjapalvelu Oy

Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alku­kirjain­suosi­tus­ten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, tar­vit­se­mat­ta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.

Kuitenkin Kielitoimiston nimioppaassa (2008) lautakunnan kannanotto kuvataan (s. 299–301) ohjeena. Kannan­oton kuvausta edeltää lausuma ”Julkisessa viestinnässä yritysnimien kirjoittamiseen sovelletaan yleisiä kirjoitusohjeita”. Oppaaseen ei sisälly mitään mainintaa siitä, että tämä olisi vain vaihtoehto.

Toimittaja Ville Eloranta, joka oli lauta­kunnan jäsen vuosina 2015–2021, kirjoitti Journalisti-lehdessä 5/2019 artikkelissa Yritys ja erehdys lautakunnan linjanneen, että ”yritysnimet ja vastaavat kannattaa kirjoittaa julkisessa viestinnässä yleiskielen ohjeiden mukaisesti”. Hän esittää tästä poikkeavat asut väärinä.

KOP:n sivulla Yritys­nimet on parikin kannan­ottoa, joissa poiketaan lauta­kunnan linjasta:

Silloin kun moniosaisissa yritysnimissä ensimmäisenä osana on paikannimi ja jälki­osana paikan, yrityksen tms. lajia ilmaiseva sana (laitos, yhtiö, keskus, kauppa tms.), jälkiosa kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, esimerkiksi Elovainion liikekeskus. Kun paikan, yrityksen tms. lajia ilmaiseva sana puuttuu, voi selvyyden vuoksi olla tarpeen kirjoittaa nimen toinenkin osa isolla alkukirjaimella:

Helsingin Energia
Nokian Renkaat
Tampereen Vesi
Suomen Huoltovarmuusdata

Myös ravintoloiden ja kahviloiden nimissä ison alkukirjaimen käyttö jälkimmäisessä nimenosassa on hyvin yleistä. Tätä tapaa voi poikkeuksellisesti noudattaa:

Janoinen Lohi
Kanavan Kunkku

Kielikellon 4/2013 artikkelissa Iphoneista sanotaan, että tuotenimeen iPhone ”voidaan soveltaa” edellä kuvattua suositusta siten, että kirjoitetaan I-phone tai Iphone. (Niistä edellistä ei käytettäne missään, ja jälkimmäinenkin on harvinaisuus.)

Artistien ja yhtyeiden nimien voisi ajatella rinnastuvan yritysten nimiin. Niistä kuitenkin KOP:n sivu Alkukirjain: taiteilijanimet ja yhtyeiden nimet antaa ohjeen, joka on käytännössä lähes päin­vastainen: ”Taiteilija­nimistä ja yhtyeiden nimistä voi esimerkiksi mediassa käyttää taiteilijan tai yhtyeen omaa kirjoitus­tapaa. Nimen voi kuitenkin halutessaan kirjoittaa myös oikein­kirjoitus­suositusten mukaisesti.”

Ohjeen teksti vielä epäselventää kantaa: ”Kirjoitusasua voi kuitenkin jonkin verran muokata oikein­kirjoitus­suositusten mukaiseksi.”

X-kirjain ja ks eräissä sanoissa

NSK:n mukaan marxilainen on parempi kirjoitusasu kuin marksilainen. PSK:ssa molemmat ovat mukana vieläpä niin, että ks:llinen on päähakusanana. Siinä on myös muita Karl Marxin nimestä johdettuja sanoja kuten marksismi, nekin ensisijaisesti ks:llisinä. KSK:n vuoden 2016 versiossa linjaa on taas muutettu: x:lliset muodot ovat päähakusanoina.

PSK:ssa on päähakusanana teksasilainen, ja texasilainen on vain viittauksena siihen. KSK:n vuoden 2016 versiossa osat ovat vaihtuneet.

Nämä sanat lienevät ainoita, joissa erisnimen x on vaihdettu ks:ksi ilman, että erisnimen kirjoitusasua on vastaavalla tavalla suomalaistettu. (Tosin ”omakielisten” paikannimien yhteydessä puhuttu nimen Teksas palauttamisesta asuun Texas, mutta Teksas ei liene koskaan ollut sen enempää virallinen kuin yleinenkään.) On epäselvää, miksi teksasilainen ylipäänsä otettiin sanakirjaan, koska siinä ei yleensä ole erisnimestä johdettuja lainen-loppuisia sanoja. Ehkä syynä oli, että haluttiin antaa lievä suositus ks:llisen muodon puolesta – jostakin syystä.

Yhteen vai erikseen?

Alas päin ∼ alaspäin ja muut päin-loppuiset adverbit

Aiemman normin mukaan adverbin (tai muun partikkelin) ja päin-sanan yhdistelmä pitää kirjoittaa yhteen, esimerkiksi alaspäin. Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat antaa seuraavan ohjeen:

Yhteen kirjoitetaan partikkeli + päin, esimerkiksi

alaspäin, eteenpäin, poispäin, tännepäin, päinvastoin

Uuden normin mukaan myös erikseen kirjoittaminen on mahdollista, esimerkiksi alas päin. Tämä mainitaan muutoksena Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja. Lisäksi se nykyisin esitetään myös KOP:ssa, kohdassa Yhdyssana vai ei: nurin päin vai nurinpäin?:

Jos sanaparin alkuosana on alas-, pois-, nurin-tyyppinen pikkusana (adverbi tai partikkeli) ja jälki­osana päin, voi kokonaisuuden kirjoittaa yhteen tai erilleen.

Kuitenkin KSK:n mukaan on parempi kirjoittaa alla päin eikä allapäin silloin, kun puhutaan mielialasta ’alakuloinen, pahoilla mielin’. Tällä kannalla oli myös aiempi normi, eli siinä oli tältä osin poikkeus.

Mitään muutosta ei ole tapahtunut siinä, että päin-sanan ja substantiivin tai pro­no­mi­nin yhdistelmä kirjoitetaan kahdeksi sanaksi, esimerkiksi Helsinkiin päin, häneen päin.

Bigband ∼ big band

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kerrotaan, että nykyisin hyväksytään sekä kirjoitusasu bigband että asu big band. PSK:ssa on niistä vain edellinen.

Artikkelista saa sen käsityksen, että tämä on vain esimerkki muutoksista, jotka koskevat kaksisanaisia vierasperäisiä ilmauksia. Toisena esimerkkinä mainitaan all stars -joukkue ∼ allstars-joukkue. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että englannin­kieliset sana­liitot voitaisiin kirjoittaa suomessa yhdys­sanoiksi.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja kertoo, että KSK:ssa (CD-versios­sa) hakusanan taxfree käyttö ”tuo ruutuun oikean tax-freen”. Kuitenkin KSK:ssa on haku­sanan tax-free selityksessä ”(myös: taxfree)”, eli taxfree on siinä sallittu muoto.

Ensirakkaus ← ensi rakkaus yms.

NSK:sa on hakusanan ensi- kohdalla huomautus, jonka mukaan ensi-alkuiset subs­tan­tii­vi­set yhdys­sanat kirjoitetaan usein paremmin erikseen. Hakusanan ensi kuvauksessa on esi­mer­kit ensi lempi, ensi innostus ja ensi vaikutelma. Tämä lienee tulkittava niin, että muun muas­sa näihin tapauksiin suositellaan erikseen kirjoittamista. Niihin rinnastuisi mitä ilmei­sim­min ensi rakkaus.

Kuitenkin KOP:n sivu Yhdyssana vai ei: ensirakkaus vai ensi rakkaus? esittää oikeana asun ensirakkaus. Yleisessä selityksessä ensin sanotaan, että ensi kirjoitetaan yleensä erikseen, mutta muodostaa ”substantiivin kanssa yhdyssanan silloin, kun kyseessä on merkitykseltään eriytynyt substantiivi (esim. ensi-ilta)”.

Yleisesti on tapahtunut muutoksia, joiden mukaan ensi-sanan kirjoittaminen yhteen seuraavan substan­tii­vin kanssa esitetään aiemmasta poiketen sallittuna tai ainoana oikeana tapana. Tätä ei liene missään perusteltu, mutta mahdollisesti taustalla on ajatus siitä, että erikseen kirjoitettu ensi voi tarkoittaa paitsi ensimmäistä myös seuraavaa, kuten il­mauk­ses­sa ensi viikko. Toisaalta ei kuitenkaan ole tehty sellaista linjausta, että ensi merki­tyk­ses­sä ’ensimmäinen’ aina kirjoitettaisiin yhteen seuraavan substan­tii­vin kanssa.

Voitaisiin tulkita, että yleinen normi ei ole muuttunut, mutta monien ilmausten kohdalla on eroa sen tulkitsemisessa, onko ilmaus eriytynyt. Esimerkiksi sanoissa ensikymmen ja ensirakkaus alkuosan merkitys lienee yksinkertaisesti ’ensimmäinen’ ilman, että yh­dis­tel­män merkitys olisi eriytynyt.

Osa KOP:n ja KSK:n sisältämistä ensi-alkuisista subs­tan­tii­veis­ta on sellaisia, että NSK erikseen mainitsee myös erikseen kirjoittamisen mahdolliseksi tai sisältää vain sen: ensiapu (NSK:ssa siis myös ensi apu), ensiesiintyminen, ensiesitys, ensi-ilta (NSK:n mukaan paremmin erikseen, paitsi merkityksessä ’näytelmä t. oopperan ensiesitys, premiääri’), ensi-isku (NSK:ssa vain ensi isku, mutta merkitys erikoistumaton, toisin kuin KSK:ssa), ensilumi (NSK:ssa vain ensi lumi), ensivierailu, ensiviulu.

Ikään kuin, ei ikäänkuin

Joidenkin ilmausten erikseen kirjoittamisen säännöt tiukkenivat PSK:ssa NSK:aan verrattuina, kuten Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan kuvaillaan:

Perussanakirjan kanta on näissä asioissa sama kuin nykyisten kieli­oppai­den. Nyky­suomen sanakirjassa asiat esitetään hieman toisin; erikseen kirjoittamista pide­tään parempana mutta vaihtoehtoista tapaa ei torjuta ja joissakin tapauksissa (esi­mer­kik­si ikään kuin, lukuun ottamatta, suomen kieli) annetaan molemmat mah­dol­li­suu­det, vaikka erikseen kirjoittamisen ilmoitetaan olevan tavallisempaa.

NSK:ssa on myös esimerkiksi tottakai, vaikka se toteaa erikseen kirjoitetun asun totta kai olevan tavallisempi. PSK, KSK ja KOP esittävät vain erikseen kirjoitetun ilmauksen. Kuitenkin Kielikellon numeroissa 3/1991 ja 4/2000 esiintyy tottakai.

Käytännössä normien muutokset olivat tapahtuneet vaikeasti ajoitettavissa olevalla tavalla: säännöt oli opittu kieli­oppaista tai koulu­opetuksesta paljon useammin kuin NSK:sta.

NSK oli joissakin yhteen tai erikseen kirjoittamisen asioissa epämääräinen. Esimerkiksi ilmauksista ennen kuin ∼ ennenkuin se sanoo: ”erilleen kirjoittaminen yl. suotavampaa”.

Itsestään selvä ∼ itsestäänselvä

Aiemmin hyväksyttiin vain kahdeksi sanaksi kirjoitettu itsestään selvä. Nykyisin hyväk­sy­tään myös yhdyssana itsestäänselvä, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Vanha normi noudattaa yleissääntöä, jonka mukaan yhdyssanaksi kir­joi­te­taan tämän­tapaisista ilmauksista ne, joiden merkitys on erikoistunut ja käsit­teel­lis­ty­nyt, esi­mer­kik­si silmäänpistävä, joka ei tarkoita sanan­mukai­ses­ti silmään pistävää.

Kielten nimet: suomen kieli ← suomenkieli

Sellaisten kielten nimitysten kuin suomen kieli tai suomenkieli kirjoittaminen on ollut varsin horjuvaa. Aluksi yhteen kirjoittaminen oli tavallisinta, ja muun muassa Lönnrot kirjoitti niin. E. N. Setälä kuitenkin kirjoitti erikseen, ja hänen kantansa vaikutti. Virallista päätöstä ei kuitenkaan tehty. Aluksi ei edes ollut virallista kielen­huolto­elintä, ja kun sellainen oli perustettu, se ei koskaan käsitellyt asiaa.

Kielten nimien kirjoittaminen sanaliitoiksi vakiintui kieli­oppei­hin ja kielen­oppaisiin 1940-luvulla, kuten kirjassa Kielenhuollon juurilla kuvataan (s. 165–175, kohta 4.2). Kuitenkin vielä NSK:ssa on hakusana suomenkieli, joskin siinä sanotaan, että erikseen kirjoittaminen on tavallisempaa. PSK ja KSK ovat ottaneet kantaa erikoisella tavalla: hakusana on säilytetty, mutta sanaliittona (suomen kieli); yleensä sen hakusanoina ei ole sanaliittoja. Käytäntö on pysynyt kirjavana, ja suositellun asun ohella esiintyy yleisesti myös suomenkieli, ja myös Suomen kieli ja jopa Suomenkieli esiintyvät edelleen.

Ilmeisesti ensimmäinen viralliseksi tulkittava kannanotto on vasta Kielikellon 4/1996 artikkelissa Yhdyssanat. KOP:ssa asia esitetään selvästi: sivu Yhdyssana vai ei: suomen kieli, suomenkielinen esiittää: ”Kun kielen nimi (kuten suomi) esiintyy sanan kieli kanssa, sanat kirjoitetaan erilleen: suomen kieli. Kokonaisuus muodostaa kyllä kiinteän yhdistelmän, mutta erilleen kirjoittaminen on vanha käytäntö.” Vanhin käytäntö on yhteen kirjoittaminen, ja erikseen kirjoittaminen on kyllä yleistynyt, mutta ei ole koskaan ollut lähelläkään yksin­omaista käytäntöä.

Kielenhuollon juurilla -kirjassa esitetään myös, että nykyisestä normista poik­kea­mi­nen voisi joskus olla perusteltua, ja ehdotetaan normin muuttamista (”tarkentamista”):

Joissain yhteyksissä kielten nimet olisi kuitenkin syytä kirjoittaa yhteen selvyyden takia, niin kuin jo Ekman (Tunkelo) esitti aikoinaan artikkelinsa alaviitteessä: ”Esim. Norjan lapinkieltä on lapin murteista enimmän viljelty kirjallisuudessa.” Samaa ehdotti Kettunenkin oppaaseensa liittyvässä Suomen kielen ohje­sanastossa (1949): ”suomen kieli t. suomenk. (esim. hyvän suomenkielen mukainen)”. Esimerkiksi ilmauksessa ”1600-luvun suomenkielen ortografia” on kieli ilman muuta selvempi yhteen kuin erikseen kirjoitettuna. Kielten nimien normia olisi syytä tarkentaa tältä osin tulevissa oppaissa.

Kokoillan ← koko illan

NSK:ssa substantiivin kokoilta kuvaus on seuraava:

sellaisissa yhteyksissä kuin kokoillan näytelmä, elokuva, esitys ’yksinään illan ohjelman muodostava’, par. koko illan.

PSK:ssa ja KSK:ssa kirjoitusasu kokoillan kuitenkin esitetään oikeana, edes viittaamatta erikseen kirjoittamisen mahdollisuuteen. Myös merkityksen on katsottava muuntuneen:

tav. vain ilmauksessa kokoillan elokuva normaalimittainen, n. 1 1/2 tunnin elokuva.

Sanan elokuva kuvauksessa KSK esittää, että kokoillan elokuva ja pitkä elokuva ovat synonyymeja. Käytännössä niitä käytettäneen lähinnä erotukseksi lyhyt­elo­kuvista.

Merkityksen muuttuminen selittänee normin muuttamisen. Ilmausta koko illan on toki mahdollista käyttää muissa yhteyksissä tarkoittamaan sanan­mukaisesti illan kokonaan kestävää, esimerkiksi Vietimme siellä koko illan.

Osa-loppuiset murtoluvut: viidesosa, ei viides osa

NSK:ssa on sanan osa kuvauksen kohdassa 1 d seuraava esitys, jonka perusteella voidaan kirjoittaa joko viides osa tai viidesosa:

Erik. (mat.) luvuista ja luvuilla ilmaistavista määristä: kolmas osa (myös ‿) kol­man­nes, 1/3; neljä viidettä osaa (myös ‿) t. viidesosaa neljä viidennettä, 4/5.

PSK:ssa ja KSK:ssa on vastaavassa kohdassa esitetty vain yhteen kirjoitettu ilmaus:

Erik. luvuista ja luvuilla ilmaistavista määristä. Neljäsosa neljännes. Neljä viidesosaa t. neljä viidettäosaa.

Tämä lienee tulkittava niin, että viides osa ei luvun ilmauksena enää ole yleis­kielen mu­kai­nen. Vuoden 1992 raamatun­suomennoksessa on ilmeisesti järjestelmällisesti muu­tet­tu aiempien käännösten tyyppiä viides osa olevat ilmaukset yhdyssanoiksi.

Alkuosan taipuminen tällaisissa ilmauksissa on epäselvää. NSK:aa lienee tulkittava niin, että jos tällainen lukuilmaus kirjoitetaan yhdyssanaksi, sitä taivutettaessa alkuosa voi taipua tai olla taipumatta, esimerkiksi viidettäosaa tai viidesosaa. (Erikseen kirjoitettaessa alkuosa tietysti taipuu: viidettä osaa.) Edellä lainatusta KSK:n kuvauksesta voisi päätellä samoin, ja sanan viidesosa kuvauksessa on sama esimerkki. Siinä esitetyissä taivutus­tiedois­sa alkuosa kuitenkin on aina taipumattomana. Tilanne on sama hakusanojen kahdesosa, kolmasosa, kuudesosa, neljäsosa, viidesosa ja yhdeksäsosa osalta. Hakusanojen kahdeksasosa, kymmenes­osa, miljoonasosa, sadasosa, seitsemäsosa ja tuhannesosa esi­mer­keis­sä­kin on vain tai­pu­ma­ton alku­osa.

Pikku hiljaa ∼ pikkuhiljaa

Aiemmin esitettiin PSK:ssa vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu pikkuhiljaa. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto pikku hiljaa, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suositusten mukaan.

Toisaalta muutos merkitsi palaamista NSK:n linjaan. On epäselvää, miksi yhteen kirjoittaminen esitettiin ainoana vaihto­ehtona joissakin kieli­oppaissa (mm. Uusi kieliopas, Kielenhuollon käsikirja), PSK:ssa ja aluksi KSK:ssa.

Kielikellon 1/2008 kirjoituksessa Alun perin pikku­hiljaa: lähes kaikki oikein­kirjoituksesta kerrotaan KOKO:n ilmestymisestä ja sanotaan, että kirja vastaa muun muassa siihen, ”kirjoitetaanko todella pikkuhiljaa mutta alun perin”. Kuitenkaan ainakaan KOKO:n 7. painos (2009) ei lainkaan käsittele tapausta pikku hiljaa ∼ pikkuhiljaa muiden pikku-alkuisten sanojen tarkastelussa.

Poissaoleva vai poissa oleva?

NSK:n mukaan sana poissaoleva voidaan kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi ja sillä on sekä konkreettinen että kuvaannollinen merkitys. Lakitekstissä sanalla on vain konkreettinen merkitys: se tarkoittaa asian-osaista, joka ei ole läsnä oikeus­käsittelyssä.

PSK:n ja KSK:n mukaan sanalla poissaoleva on vain kuvaannollinen merkitys ’ajatuksiinsa vaipuneesta, ympäristönsä unohtaneesta tms.’.

Puoleltapäivin ja puolelta päivin

NSK:n mukaan sana puolipäivä voidaan taivutetuissa muodoissa (siis muissa sijoissa kuin nominatiivissa) kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi, ja se viittaa puoli-sanan kuvauk­seen, jossa on mm. esimerkit ennen puolta päivää, jälkeen puolen päivän, puolelta päivin, puolilta päivin, puolesta päivin, puolilta päiviltä. Näissä on, kuten NSK mainitsee, usein inkongruentti yhdis­tel­mä eli määrite on eri sijassa kuin pääsana.

Vaihtelu tulee kyseeseen vain silloin, kun tarkoitetaan päivän puoli­väliä eli keski­päivää. Ilmauksessa puoli päivää on kyse muusta, päivän puolikkaasta, ja se tietysti kirjoitetaan erikseen kaikissa muo­dois­saan (puolen päivän jne.).

PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole tällaista mainintaa sanan puolipäivä kohdalta. Tämän voisi tulkita normin muuttumiseksi niin, että vain yhteen kirjoittaminen on mahdollista. Ei kuitenkaan näytä olevan mitään nimen­omaista Kotuksen kannanottoa asiasta; ohjeet yhteen ja erikseen kirjoittamisesta eivät mainitse kysymystä. Kotuksen julkaisuissa tällaiset ilmaukset on ilmeisesti aina kirjoitettu yhdys­sanoiksi, paitsi vanhan kirjallisuuden sitaa­teis­sa, joskin asian tutkiminen olisi hankalaa. Tätä voi pitää implisiittisenä kannan­ottona, sillä muutoin esimerkiksi erikseen kirjoitettu puolilta päivin on suunnilleen yhtä yleinen kuin yhdys­sana puoliltapäivin, ja yksikköalkuinen puolelta päivin on jopa yleisempi kuin yhdys­sana puoleltapäivin.

KSK:n kuvaus sanasta puoli sisältää kuitenkin kohdassa 2 seuraavat esimerkit:

Ennen puolta päivää (myös →←) aamupäivällä.
Heti puolen päivän [myös →←] jälkeen.
Puolelta t. puolilta päivin keskipäivän tienoilla.
Oli noussut jo puolesta yöstä.
Heti puolen kuun [= kuukauden puolenvälin] jälkeen.

On vaikea sanoa, miten tämä pitäisi tulkita, etenkin kun yhteen kirjoittamisen mahdollisuus ilmoitetaan (merkinnällä →←) kahdessa ensimmäisessä esimerkissä, mutta ei muissa.

Selvän normin puuttuminen on pakottanut eri toimijoita kannanottoihin. Esimerkiksi STT:n tyylikirjan kohta Yhteen vai erikseen? ottaa selvän kannan: ”Näissä yhdyssanoissa näkee häilyntää, mutta STT käyttää seuraavia kirjoitusasuja: puolipäivä, puolenpäivän, puoliltapäivin (ei puoli päivä, ei puolen päivän, ei puolilta päivin)”

Toisaalta Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos, 2011) esittää hakemistossaan yhteen ja erikseen kirjoittamisen molemmat mahdollisiksi: ”puolipäivä keskipäivä, päivän puoli­väli: tuli puolenpäivän (myös puolen päivän, puolipäivän) ai­koi­hin”. Samalla kannalla on Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992).

Sama kysymys koskee sanaa puoliyö, siis esimerkiksi sitä, voiko kirjoittaa puolelta öin (t. puolilta öin) vai onko kirjoitettava puoleltaöin (t. puoliltaöin),

Sanasta puolikuu NSK ei esitä vastaavaa mainintaa, mutta sanan puoli kuvauksessa on esimerkki heti puolen kuun jälkeen. Muutoin tällainen ilmaus voidaan rinnastaa edellä käsiteltyihin silloin, kun se tarkoittaa kuukauden puoli­väliä.

Yhteen kirjoittamiseen on ehkä päädytty siksi, että on tuntunut oudolta, että yhdys­sana taivu­tet­taes­sa hajoaa sanaliitoksi. Toisaalta yhteen kirjoittaminenkin on outoa sikäli, että suomen kielessä ei muutoin esiinny tapauk­sia, joissa yhdyssanan alkuosa taipuu, mutta eri sijamuotoon kuin jälki­osa. Sen sijaan sanaliitossa vastaava ilmiö on tavallinen, esim. hyvillä mielin; sitä kuvailee Ison suomen kieli­opin kohta Kongruoimattomat lausekkeet ja ilmaustyypit.

Päin vastoin ∼ päinvastoin

Aiemmin hyväksyttiin vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu päinvastoin. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto päin vastoin, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Ratkiriemukas ∼ ratki riemukas

NSK kuvaa sanan ratki vain adverbina, joka kirjoitetaan erikseen. PSK:n ja KSK:n mukaan voidaan kirjoittaa myös yhteen ratkiriemukas. Niidenkin mukaan ratki kirjoitetaan muuten erikseen, esimerkiksi ratki väsynyt.

Saman aikainen ∼ samanaikainen yms. inen-loppuiset ilmaukset

Vanhojen normien mukaan samanaikainen kirjoitetaan yhteen; vielä PSK:ssa se on ainoa kirjoitusasu. Uusien normien mukaan myös erikseen kirjoitettu saman aikainen on mah­dol­linen.

Normimuutos on varsin laaja. KOP:n kohta Yhdyssana vai ei: tämäntyyppinen vai tämän tyyppinen? kuvaa nykysäännön lyhyesti näin:

-inen-loppuiset adjektiivit voidaan kirjoittaa genetiivimuotoisen pronominin (esim. tämän, tuon, sen) kanssa joko yhteen tai erilleen:

tämäntyyppinen ∼ tämän tyyppinen
tuonnäköinen ∼ tuon näköinen

Se tosin lisäksi kuvailee vaihtelua, mutta erikseen korostaa, että sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on sallittua:

Eri pronominien kesken on kuitenkin vaihtelua: esimerkiksi saman ja muun kir­joi­te­taan adjektiivin kanssa yleisemmin yhteen, kun taas persoona­pronominit minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän ja kysymys­pronomini kenen on tavallisempaa kirjoittaa erilleen. Molemmat kirjoitus­tavat ovat yleis­kielen mukaisia.

Ohje merkitsee tarkkaan ottaen, että voitaisiin kirjoittaa myös esimerkiksi tuon puoleinen, vaikka sanalla tuonpuoleinen on vakiintunut erikoismerkitys (ja se on KSK:ssa ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta).

On epäselvää, mikä oli vanhan normin sisältö. Vielä Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat esittää, että yhteen kirjoitetaan ilmaukset. joissa ”alkuosana on genetiivissä oleva lyhyehkö adjektiivi, pronomini tai yhdistämätön lukusana” ja jälkiosa on -inen-loppuinen, kuten samansuuruinen. Se kuitenkin lisää, että erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista, ”jos alkuosaa painotetaan tai se on pitkähkö”.

Välittävä kanta vanhan ja uuden normin välillä on Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uudessa kieli­oppassa (4. painoksessa v. 2011 s. 28):

Genetiivialkuiset -inen-loppuiset yhtymät ovat horjuvampia. Yhteen kirjoitetaan yleensä vakiintuneet tapaukset, joiden alkuosana on pronomini tai lyhyehkö adjektiivi, esim. monenlaatuinen, senhetkinen, samansuuruinen, minkäkokoinen (myös minkä kokoinen), tämänkaltainen (myös tämän kaltainen); – –.

Vielä PSK:ssa esimerkiksi tämän-alkuisista ilmauksista osa on merkitty vain yhteen kir­joi­tet­ta­vik­si (esimerkiksi tämänaamuinen ja tämänvuotinen), osa taas esitetään samoin kuin nykynormissa (esimerkiksi tämänkaltainen ∼ tämän kaltainen ja tämäntapainen ∼ tämän tapainen). Toisaalta NSK:ssa on hakusanan tämän- kohdalla merkintä ”us. myös ⌒”, joka tarkoittaa, että ilmaus kirjoitetaan usein myös kahdeksi sanaksi. Kun tämän-alkuisten sanojen kohdalla ei mainintaa erikseen kirjoittamisesta, paitsi hakusanoissa tämäntästä ja tämänvuoksi merkintä ”par.  ⌒”, voidaan tulkita, että NSK salli aivan yleisesti pronominin tämän ja -inen-loppuisen adjektiivin kirjoittamisen yhteen tai erikseen. Ainakin tämän tyypin osalta normi olisi siis tiukentunut NSK:sta PSK:aan ja sitten taas väljentynyt aiem­man laiseksi.

Sanoin kuvaamaton, ei sanoin kuvaamaton

NSK:ssa on hakusana sanoinkuvaamaton ja sen selityksessä huomautus, että ilmaus kir­joi­te­taan tavallisemmin erikseen. PSK:ssa ja KSK:ssa kuvataan vain ilmaus sanoin kuvaa­ma­ton (sanan sana kuvauksessa), ilman mainintaa yhteen kirjoittamisen mahdollisuudesta.

Käytännössä yhteen kirjoittaminen on selvästi tavallisempaa, ja siihen vaikuttaa se, että ilmaus kuvaannollinen; KSK:kin selittää ”[= tavaton, suunnaton, valtava]”, joskin sanan­mukai­nen tulkinta ’sellainen, jota ei voi sanoilla kuvata’ on yleensä edelleen mahdollinen.

Suussa sulava ∼ suussasulava ja muita partisiippi­loppuisia tapauksia

Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat antaa yleisen ohjeen, jonka mukaan muun muassa verbien partisiipit kirjoitetaan yleensä eroon määritteistään, esimerkiksi yllä oleva. Yhtenä poikkeuksena se esittää sen, että seuraavan­laiset ilmaukset kirjoitetaan yhteen:

b) Vakiintuneet kokonaisuudet, joiden merkitys on toinen kuin samojen sanojen erilleen kirjoitetun liiton:

asiaankuuluva (vrt. samaan asiaan kuuluva,) ohimenevä (ilmiö; vrt. talon ohi menevä mies), silmäänpistävä (asia, vrt. silmään pistävä piikki), käänteentekevä, mukiinmenevä, suussasulava.

KSK:ssa on kuitenkin hakusanojeen asiaankuuluva ja suussasulava yhteydessä maininnat, että ne voidaan kirjoittaa myös erikseen.

Termien yksisanaistaminen

Suomen kielessä käytettiin aiemmin ytetty sentapaisia ilmaisuja kuin punainen kärpässieni ja harmaa Norjan hirvikoira. Jo pitkään on termistötyössä yleisesti pyritty termien yksi­sanai­suu­teen: termin luonteiset, kiinteästi yhteen kuuluvat, yhtä käsitettä tarkoittavat sanat kir­joi­te­taan yhteen, esimerkiksi harmaa­norjan­hirvi­koira; koska kyse on koirarodun nimestä. Usein yksi­sanais­ta­mi­seen on liittynyt ilmaisuun muu muutos, esimerkiksi punakärpässieni. Toisaalta on ruvettu poikkeamaan suomen kielen vanhasta yhdyssanamuotojen käy­tän­nös­tä, jonka mukaan mm. -nen-loppuinen sana ei esiinny sellaisenaan yhdys­sanan alku­osana. Nyt kirjoitetaan esimerkiksi kultainennoutaja.

Paikannimien osalta muutos on kuvattu melko hyvin, kuten kohdassa Paikannimet yhdyssanoiksi: Kanariansaaret ← Kanarian saaret selostetaan. Sen sijaan termien yleisen yksi­sanaisuuden peri­aatteeseen siirtymistä ei ilmeisesti ole dokumentoitu. Ohjeisiin vain on ilmestynyt sellaisia lausumia kuin ”kun adjektiivi ja substantiivi muodostavat mer­ki­tyk­sel­tään erikoistuneen termin, sanat kirjoitetaan tavallisesti yhteen” (KOP:n eräässä ohjeessa). Muutos lienee tapahtunut 1970-luvulla. Esimerkiksi eräissä vuosina 1971 ja 1973 il­mes­ty­neis­sä sieni­kirjoissa esiintyvät vielä lajin­niminä punainen kärpäs­sieni, moni­vöinen sei­tik­ki yms., mutta Suomen Sieni­seuran vuonna 1976 julkaisemassa Suur­sieni­oppaassa nämä nimet ovat sulkeissa ja varsinaisina niminä ovat puna­kärpäs­sieni, moni­vyö­seitikki jne.

Tervetuloa, ei terve tuloa

NSK:ssa on hakusana tervetuloa, mutta siinä on maininta, että tavallisemmin kirjoitetaan erikseen. PSK:ssa maininta on muuttunut sellaiseksi, että sana kirjoitetaan myös erikseen. Kielikellon 1/1998 artikkelissa Internetiin vai Internettiin? – kielineuvontaa sähköisesti sanotaan, että ”molemmat kirjoitustavat ovat mahdollisia, joskin – – yhdyssana tervetuloa on nykyään tavallisempi”. Sama sanotaan vielä Kielikellon 2/2002 artikkelissa Aku Ankassa puhutaan harkitun hulvattomasti, jossa lisäksi kerrotaan Aku Ankka -lehden vaihtaneen asun terve tuloa asuksi tervetuloa lukijoiden painostuksesta ”pari vuotta sitten”.

Myös Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) sallii sekä yhteen että erikseen kirjoittamisen.

KSK:n vuoden 2017 versiossa ei enää ole mainintaa erikseen kirjoittamisen mah­dol­li­suu­des­ta. Koska tällainen maininta siis sen edeltäjässä oli ja koska sanan terve­menoa kohdalla mainitaan myös terve menoa mahdolliseksi, kyseessä on normin­muutos.

Tosi-sanan ja substantiivin yhdistelmät

Ei ole selviä yleisiä sääntöjä sille, kirjoitetaanko tosi-sanan ja substantiivin yhdistelmät yhdys­sanaksi vai sana­liitoksi. Yhteen kirjoittamista on ilmeisesti pidettävä aina mah­dol­li­se­na. Erikseen kirjoittaminen on yleensä sallittu vaihto­ehto. Sana­kirjoissa on kui­ten­kin otettu eri tavoin kantaa siihen, milloin vain yhteen kirjoittaminen on mahdollista.

NSK esittää paljon hakusanoja, jotka ovat tosi-sanan ja substantiivin muodostamia yhdys­sanoja. Useista mainitaan, että erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista. Jos tällaista mainintaa ei ole, lienee tulkittava, että vain yhteen kirjoittaminen on oikein. PSK:ssa ja KSK:ssa on maininta poistettu seuraavista sanoista, eli niitä ei saa enää kirjoittaa sana­liitoik­si: tosielämä, tosijuttu, tosimielessä, tosipohja, tositapahtuma, tositapaus, tositarkoitus, tositoimi. Lisäksi KSK:ssa on hakusanat tosipaikka, tositilanne ja tosi-tv, jotka eivät esiinny NSK:ssa. Uusi kieliopas esittää yhteen kirjoitettavana myös ilmauksen tosipuhe.

Vapaa-ajanasunto ∼ vapaa-ajan asunto

PSK:ssa on hakusanan vapaa-aika kohdalla mainittu esimerkkinä ilmaus vapaa-ajan asun­to. KSK:ssa on päähakusanana yhdyssana vapaa-ajanasunto, mutta siihen liittyy maininta ”myös ←→”, joka tarkoittaa, että ilmaus voidaan kirjoittaa myös erikseen.

Kielikellon 4/2005 artikkelissa Mä mistä löytäisin sen ohjeen? Kirjoittajan oma-apuopas kuitenkin on luettelossa ”kysymyksiä, joihin löytyy vastaus yleiskielen sanakirjasta” seu­raa­va kohta:

Kirjoitetaanko erikseen vapaa-ajan asunto vai yhteen vapaa-ajanasunto? (Vapaa-ajanasunto.)

Tämä näyttäisi antavan yksiselitteisen ohjeen, jonka mukaan yhteen kirjoittaminen on ainoa oikea tapa. KSK on siis kuitenkin eri linjalla.

Finlexiin tallennetussa lainsäädännössä on yksi laki, Aluevalvontalaki (18.8.2000/755), jossa esiintyy yhteen kirjoitettu vapaa-ajanasunto, ja viisitoista säädöstä, uusimpina tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) ja valtiovarainministeriön asetus rakennusten jälleenhankinta-arvon perusteista (3.12.2015/1426), joissa on käytetty sanaliittoa vapaa-ajan asunto.

Vierasperäisten sanojen mukauttaminen

Edellisessä osassa Sanojen kirjoitusasu käsiteltiin useita tapauksia, joissa vierasperäisen sanan kirjoitus­asu on suomalaistettu, kuten pitsa ∼ pizza. Tässä osassa käsitellään sellaista mukauttamista, jossa sanan äänne­asukin muuttuu.

Vierasperäistä sanaa käytetään usein aluksi sitaatti­lainana eli vieraan kielen mukaisessa kirjoitus­asussa ja äänne­asussa. Tosin äänne­asu käytännössä lähes aina mukautuu ainakin jossain määrin suomen kieleen sopivammaksi. Jos sana leviää yleiseen käyttöön, sen asu usein muuntuu.

Kielenhuolto on usein pyrkinyt edistämään suomeen mukauttamista pikemminkin kuin vain seuraamaan tilannetta ja kirjaamaan mukautuneen asun, kun se on yleistynyt. Jois­sa­kin tapauksissa mukautettu asu esitetään suositettuna, joissakin vain mahdollisena. Usein vieras ja suoma­lais­tet­tu asu jäävät molemmat kieleen, ja asiasta syntyy joskus kiistojakin. Kielen­huollon ehdottama tai suosittama asu ei ehkä tule käyttöön juuri lainkaan, ja joskus ehdotus vedetään takaisin, kuten tapauksessa ringetti.

Suomalaistamistapauksia on lueteltu muun muassa Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä.

Abatsi ← abachi

NSSK:ssa on erään afrikkalaisen puun puuaineen nimityksenä sitaatti­lainaksi merkitty abachi, ääntämis­ohjeena [tši]. PSK:ssa tätä muotoa ei mainita, vaan nimenä on abatsi.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä sanotaan:

Perussanakirja ohjaa kirjoittamaan abatsi (eräs puulaji) eikä ”abachi”, ”abassi” tms.

PSK (tai KSK) ei kuitenkaan mainitse muita muotoja kuin abatsi. Käytössä ovat yleisesti olleet myös ainakin muodot apachi ja apassi.

Bleiseri, ei blazer

Uudissanasto 80:ssä on rinnakkain bleiseri ja blazer [bleiser]. PSK:sta alkaen on sanan blazer kohdalla merkintä ”paremmin: bleiseri”

Chinchilla

NSK:ssa on hakusana chinchilla, ääntämisohjeena [tšintšilla] ja rinnakkaismuotoina tšintšilla ja sinsilla. NSSK:ssa taas sinsilla on hakusanana, chinchilla on sitaattilainaksi merkittynä rinnakkaismuotona ja tšintšilla hylättäväksi merkittynä. PSK on samalla linjalla kuin NSSK, paitsi että muotoa tšintšilla ei edes mainita. KSK:ssa hakusanana on tsintsilla, rinnakkaismuotona chinchilla.

Darwinismi ∼ darvinismi

NSK:ssa, NSSK:ssa, PSK:ssa ja useissa kielenoppaissa yms. on ainoana kirjoitusasuna darvinismi. KSK:ssa on otettu rinnakkais­muodoksi darwinismi. Se on Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) samoin kuin muiden Finto-sanastojen suosittama muoto.

Tässä tapauksessa on kielen­huollon normia siis poikkeuksellisesti muutettu siihen suuntaan, että suomalaistetun kirjoitusasun ohella sallitaan myös alkuperäistä vastaava.

Dalai-lama ← dalai laama

NSSK:ssa on asu dalai laama, selityksenä ”laamalaisten hengellinen johtaja”. KSK:ssa asu on dalai-lama, rinnakkaismuotona Dalai-lama, selityksenä ”lamalaisuuden hengellinen joh­ta­ja”. Myös uskonsuuntauksen nimi on siis muuttunut ainakin kirjoitusasultaan: laama­lai­suus ← lamalaisuus.

Kielikellon 1/1994 artikkelissa Legio ja dalai-lama: pari täsmennystä Terho Itkonen suosittaa asua dalai-lama; hän korjaa aiemmin esittämänsä asun Dalai-lama sillä perus­teel­la, että kyseessä on yleisnimi, ei erisnimi.

Artikkelissa Itkonen myös mainitsee, että vanha (1900-luvun alun) Tietosanakirja jo käytti asua dalai-lama ja että NSK:ssa on dalailama hakusanan lama kohdalla. Asiaa vielä mutkistaa se, että vaikka NSK ilmoittaa asun laama hylättäväksi (tässä käsitellyssä merkityksessä), PSK:ssa se on hyväksytty rinnakkaismuoto.

Kotuksen sivulla Miten kirjoitetaan dalai-lama? esitetään ensin, että asu dalai-lama on oikein, koska kyseessä ”ei ole henkilönnimi vaan arvonimi”. Sitten kuitenkin jatketaan:

Iso alkukirjain on kuitenkin mahdollinen silloin, kun viitataan nykyiseen dalai-lamaan. Esim. Tii­be­tin hen­gel­li­nen joh­ta­ja Dalai-lama elää maan­paos­sa.

Avoimeksi jää, voiko tällaista periaatetta soveltaa yleisemminkin, esimerkiksi onko lehdistössä ja jopa virallisissa tiedotteissa (esim. UM:n tiedote Ulkoministeri Soini Italiaan 18.2.2019) melko usein esiintyvä asu Paavi hyväksyttävä.

Toisaalta KOP:n sivu Alkukirjain: uskonnolliset arvonimet ja muut nimitykset suosittaa sanaan dalai-lama pientä alku­kirjainta ja lisää vain, että nimi ”on alettu hahmottaa eris­nimeksi ja sitä näkee joskus kirjoitettavan isolla alku­kirjaimella”.

Drakma ← drakhma

Kreikassa aiemmin (antiikin aikana ja nykyaikana) käytetyn rahayksikön nimi on NSK:ssa, NSSK:ssa ja PSK:ssa drakhma, joka vastaa muinais­kreikan asua. KSK:ssa asu on drakma (ja ääntämys suomessa lienee aina vastannut tätä).

Empiiri

NSK:aan otettiin sana empiiri sanojen empire ja empiretyyli rinnakkais­muodoksi. PSK:ssa empiiri on pää­haku­sanana, kuten se oli jo NSSK:ssa. Tämä linjaus on aiheuttanut kritiikkiä, josta on julkaistu lukijan puheen­vuoro ja vastaus siihen Kieli­kellossa 3/1994: Sekaan­nut­ta­va empiiri. Vastauksessa sanotaan: ”Se, että sanan merkitys on myös Perus­sana­kirjassa selitetty kirjoitus­asun empiiri kohdalla, ei merkitse kyseisen muodon asettamista selvästi etusijalle; sitaattilaina-asu lienee päinvastoin käytännössä yleisempi.” Epäselväksi jää, mikä muutoksen syy ja tarkoitus sitten on; kenties empiirin asettaminen etusijalle, vaikkakaan ei selvästi etusijalle.

Toisaalta empiiri on jäänyt vähälle huomiolle; sitä on tuskin lainkaan käytetty. Se on kuitenkin säilytetty KSK:ssa.

Fenkoli, ei venkoli

NSK:ssa on venkoli ilman mainintaa tyyli­lajista, joskin vain viittauksena sanaan fenkoli. PSK:ssa ja KSK:ssa on selvä kannan­otto: ”paremmin: fenkoli”. NSSK:ssa niistä on vain fenkoli.

Erikoista on, että venkoli on edes mainittu. Se on erittäin harvinainen. Korp-korpuksissa se esiintyy perus­muodossa vain kahdessa lehdessä vuonna 1915, erään vuonna 1992 annetun EU-direktiivin suomennoksessa ja erään ravintolan nimenä: taivutettuja muotoja on jonkin verran enemmän. Google-ha’uilla sitä löytyy enemmän; ilmeisesti sana jossain määrin leviämässä käyttöön, ehkä osittain leikillisenä, mutta myös vakavasti otettavana.

File : filettä ∼ filee : fileetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto filee ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi fileetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis file : filettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia.

Hryvnia ← grivna

Suomessa on vanhastaan ollut sana riuna, joka perustuu venäjän sanaan grivna ja on tarkoittanut erilaisia rahoja: 10 kopeekan kolikkoa, vanhaa venäläistä rahaa ja yleisesti pikku­rahaa. Sana grivna esitetään NSSK:ssa sitaatti­lainana, mutta äänneasuna [griuna], ja se esiintyy vielä 1990-luvun Suomalaisessa tieto­sana­kirjassa, tarkoittamassa keski­aikaista venäläistä raha- ja paino­yksikköä.

Ukraina otti vuonna 1996 rahayksikön, jonka nimi, ukrainaksi hryvnja (lausutaan suunnilleen [hriunja]), venäjäksi grivna, perustuu edellä mainittuun vanhaan raha­yksikköön. Kielikellon 2/1997 Kysyttyä-palstan kohta grivna esittää tämän raha­yksikön nimeksi grivna; siinä mainitaan synonyymiksi riuna ja kuvataan lyhyesti näiden sanojen vanhaa käyttöä.

Kuitenkin Kotoistus-organisaatio on päättänyt valuuttojen nimen luettelosta, jossa vuoden 2005 versiosta alkaen nimenä on ollut Ukrainan hryvnia. Luetteloa voi pitää sikäli virallisena, että siihen perustuvat kansain­välisessä CLDR-tieto­kannassa olevat nimet. Nimi siis muutettiin venäjän­kielisestä ukrainan­kieliseksi, mutta käyttäen englannissa tavallista ukrainan siirto­kirjoitusta, ei suomalaisen standardin SFS 3900 mukaista asua hryvnja. Kuitenkin Kotoistuksen kannanotto kyrillisten aakkosten latinaistamisesta ottaa kantaa Suomen kansallisen standardin puolesta.

Nimi grivna esiintyy myös viran­omais­yhteis­työ­ryhmän valuutta­luettelossa vuodelta 2007. Sitä käytettiin myös eräässä Suomen Pankin katsauksessa vuonna 2016, mutta sen jälkeen pankki näyttää käyttäneen vain hryvnia-asua.

Jatsi ja jazz

NSK:ssa on päähakusanana jatsi, ja sanan jazz selitys on: ”par. jatsi”. PSK:ssa jazz on sallittu rinnakkais­muoto. KSK:ssa jazz on pää­haku­sanana, ja jatsi on vain rinnakkais­muoto; yhdys­sanat kuten jazzklubi esitetään siinä vain jazz-alkuisina.

Kielikellon 2/1981 artikkeli Musiikista kirjoittavan ongelmia kuvaa, miten jatsi oli kielen­huollon vuosi­kymmeniä suosittama asu, jota ei käytännössä hyväksytty ainakaan asia­tyyliin:

Aina eivät suomalaistamispyrkimykset kuitenkaan onnistu eivätkä kielenhuoltajien suositukset saa suuren yleisön hyväksymistä. Hyvä esimerkki siitä on jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin suomalaistaa jatsiksi. Vaikka se pääsi sellaiseen kielen auktoriteettiin kuin Nykysuomen sanakirja ja moniin musiikkitietoteoksiin, ei kieliyhteisö jostain syystä hyväksynyt sitä. Ehkä se osaksi johtui siitä, ettei tämä musiikkityyli sinänsä ole koskaan oikein ”suomalaistunut”. Vaikka uudet musiikin tietoteokset ovatkin yksimielisesti jazzin kannalla, näkee jatsi-muotoa toisinaan ainakin lehdissä, tosin hieman leikkimielisissä yhteyksissä. Kielenkäytön kannalta olisi suotavaa, että jatsi-muodosta vähitellen karisisi leikillinen tyylivivahde ja se yleistyisi aivan asiallisiin yhteyksiin.

Jiddiš ja jiddi

Kielikellon 4/1986 kirjoituksen jiddiš – jiddi mukaan ”juutalais­saksan kielestä on suomessa käytetty saksan mukaan nimeä jiddiš”, mutta suomen kielen lautakunta on päättänyt ”suosittaa käyttöön nimiasua jiddi, jiddin kieli”, joskin ”sen rinnalla on käypä jiddiš, jiddišin kieli”. Tämän suosituksen muuttamisesta ei ole ilmoitettu, mutta KSK:ssa on hakusanana jiddiš, ja jiddi on merkitty vanhentuneeksi, ja Kielikellossa on vuodesta 2000 alkaen käytetty vain asua jiddiš.

Karri ∼ curry

Mausteseoksen nimi curry esiintyy NSK:ssa vain tässä vieraassa kirjoitus­asussa, ja ään­tä­mis­ohjee­na on [kurry t. kari]. PSK:ssa curry-sanan ääntämisohje on [karri], ja sana on vain viittauksena päähakusanaan karri. Käytännössä karri on jäänyt harvi­nai­suu­dek­si.

KSK:ssa sanan merkitys on laajentunut: mauste­seoksen lisäksi se tarkoittaa, englannin esikuvan mukaan, ruokatyyppiä.

Kielikellon 2/1983 kirjoitus Mausteet mainitsee alussa, että jotkin mausteiden nimet ”säilyvät kauan vieraanmuotoisina (chili, curry)”, mutta esittää myöhemmässä kohdassa:

Kana- ja riisiruokien mauste curry on Intiasta kotoisin. Suomessa käytettävä nimitys kuitenkin on englantilainen. Koska mauste on suomalaisille jo lähes jokapäiväinen, voimme mainiosti luopua englannin kielen oikeinkirjoituksesta ja ruveta kir­joit­ta­maan omaan kieleemme sopivasti karri (vrt. ranska cari, ruotsi kurry).

Kiivi, ei kivi eikä kiwi

NSK:ssa on sana kivi (: kivin) tarkoittamassa tiettyä lentokyvytöntä lintua. Rinnak­kais­muoto­na mainitaan kiivi. NSSK:ssa on hakusanana kiivi, ja kivi esitetään sanan hylättävänä muotona. Siinä on mainittu myös toinen merkitys, eräs hedelmä. PSK ei lainkaan mainitse muotoa kivi, mutta siinä on muoto kiwi, kuvauksena vain ”paremmin: kiivi”; samalla linjalla oli jo Uudissanasto 80.

Vaikka kiwi on ollut laajassa käytössä, se siis ei ole koskaan ollut normin­mukainen muoto. Jo vuosina 1909–1922 ilmestyneessä Tietosanakirjassa oli asu kivi.

Kraavi vai graavi lohi?

Sanaa kraavi tai graavi ei ole NSK:ssa. NSSK:ssa niistä on graavi, vaikka kyseessä ei ole varsinainen sivistyssana (kansainvälinen sana), vaan vain ruotsista suomeen lainattu sana. Uudissanasto 80:ssä taas on hakusanana kraavi, ja graavi on vain viittauksena siihen. Samoin on PSK:ssa, ja siinä on vastaavasti myös ensisijaisena kraavata, toissijaisena graavata sekä lisäksi yhdyssana kraavilohi (ilman rinnakkaismuotoa). Samoin vielä ruoka-aiheisen Kielikellon 1/2007 sanastossa on ensisijaisena kraavi. KSK:ssa taas on haku­sanoi­na graavata, graavi, graavikala ja graavilohi, ja vastaavat k-alkuiset sanat ovat rin­nak­kais­muo­toina.

Sanakirjojen perusteella näyttäisi siis siltä, että sana on ensin lainautunut asussa graavi, sitten suomalaistunut muotoon kraavi vanhan asun säilyessä rin­nak­kais­muo­to­na, mutta sen jälkeen suhde on kääntynyt toisinpäin. Nykyisin g:lliset muodot ovat myös käytännössä vallitsevia.

Onyksi ← onyks

NSK:ssa on hakusana onyks, selityksenä ”akaatti, jossa mustat ja valkoiset kerrokset vuorottelevat” Sanan muoto on sama kuin alkuperä­kielen kreikan sana suomalaisen kaavan mukaan siirtokirjoitettuna. NSSK:ssa ja PSK:ssa sanan loppuun on lisätty i-kirjain: onyksi.

Vaikka norminmuutos on siis tehty aika kauan sitten, onyks on edelleen melko tavallinen asu. Sitä käytti myös 1930-luvun raamatunsuomennos, joko sellaisenaan tai (useammin) yhdyssanana onyks-kivi. Vuoden 1992 suomennoksessa asu on onykskivi, paitsi yhdessä kohdassa onyksi.

Pyre : pyrettä ∼ pyree : pyreetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto pyree ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi pyreetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis pyre : pyrettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014 samalla kun hyväksyttiin vaihtelu file ∼ filee.

Ringette, ei ringetti

Kielikellon 3/1994 artikkeli PSK:n urheilusanoista toteaa: ”Drag racing, baseball, ringette ja speedway ovat laina­sanoina suomen kieleen tulleita lajin­nimiä.” Asua ringette käytetään muissakin Kielikellon artikkeleissa, joissa laji mainitaan.

Kuitenkin PSK:ssa päähakusanana on ringetti, ja ringette on vain viittaus siihen. Toisaalta KSK:sta ringetti on kokonaan poistettu.

Tässä tapauksessa siis sanan asun eräänlainen suomalaistaminen peruttiin.

Rokki ∼ rock

Uudissanasto 80:ssä on seuraava kuvaus, mutta ei selitystä ilmaukselle rock and roll:

rokki * (ark.) rock and roll

Asteriski * tarkoittaa, että sana esiintyy jo NSK:ssa, mutta ei samassa merkityksessä. NSK:ssa rokki on toisaalta itämaisen tarulinnun nimitys, toisaalta kansanomainen nimitys takille.

PSK:ssa on selitetty rock and roll, ja sana rock on vain viittauksena sanaan rokki, joka on selitetty seuraavasti:

ark. rock and roll -musiikin pohjalta kehittyneitä erik. nuoriso­musiikin tyylejä, rock(musiikki).

KSK:ssa määrittely on sama, mutta arkisuusmerkintä on poistettu. Vaikka KSK:ssa siis asu rokki esitetään ensi­sijaisena, yhdyssanoissa on kirjavuutta: rokkimusiikki, rokkivideo, rokkiyhtye, mutta toisaalta rockelokuva, rockfestivaali, rockmusiikki, rockooppera, rocktähti, rockvideo, rockyhtye.

Monet ilmeisesti pitävät sanaa rokki edelleen arkisena, ehkä jopa väheksyvänä.

Schablon-sanan mukautuminen

Saksasta ruotsiin lainautunut sana schablon on lainautunut edelleen suomeen ja kokenut siinä monia vaiheita:

• NSK:ssa sana on vain muodossa šabloni; tämä asu esiintyy jo 1900-luvun alun Tietosanakirjassa
• NSSK:ssa sana on ilman hattua: sabloni
• PSK:ssa on myös sana sabloni, mutta myös sen arkikielinen versio sapluuna
• KSK:ssa on edelleen päähakusanana sabloni (joka lienee aina ollut harvinainen), mutta lisäksi samaa tarkoittaviksi merkittyinä sekä sabluuna että sapluuna ilman mainintaa arkikielisyydestä.

Myös merkitys on muuttunut. Alun perin sana tarkoittaa levyä, jonka ääriviivojen tai reikien mukaan voidaan tehdä tietty kuvio tai kappale. Rinnalle on tullut kuvaannollinen merkitys, jonka PSK kuvaa ilmaisulla ’kaavamaisuudet, (orjallisesti noudatetut) mallit’, jota myös KSK käyttää, mutta vain sanan sabluuna kohdalla. Todellinen merkitys on tätä laajempi: sana viittaa kaavaan, malliin tms. useimmiten ilman kielteistä sävyä.

Siksakki ← siksak

NSK:ssa on muoto siksak, joskin vain yhdyssanan alkuosana: siksakompelu, siksakpisto, siksakviiva (joista kahteen ensimmäiseen liittyy suositus käyttää siksak-alun sijasta polveke-alkua).

PSK:ssa sana on muodossa siksakki. KSK:ssa on siksakki pää­haku­sanana ja siksak viittauksena siihen.

Sinooperi tai sinooberi, ei sinoperi

Sinooperi esiintyy sanakirjoissa erään punaisen mineraalin, elohopeasulfidin, nimenä. Eroa on siinä, mitä rinnakkaismuotoja sille esitetään: NSK:ssa sinoberi, joka esiintyy myös mm. 1990-luvulla julkaistussa ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993), NSSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa sinooberi. Lisäksi esiintyy yleisesti (myös Wikipediassa) sinoperi.

Uudemmissa sanakirjoissa on ilmeisesti tulkittu, että NSK:n kirjoitusasu oli virheellinen. Sivistyssanojen vokaalien pituutta koskevissa säännöissä sanotaan, että vokaali on yleensä lyhyt b:n, d:n, g:n ja f:n edellä vähintään kolmitavuisissa sanoissa, mutta vain toiseksi viimeisessä tavussa. Sääntöjen joissakin versioissa (kuten KOP:n kohdassa Vierassanat: laser, moduuli (lyhyt ja pitkä vokaali)) esitetään tämän sijasta tai ohella erityissääntö, joka loogisesti seuraa siitä: vokaali on pitkä sanan­loppujen -beli, -beri ja -deri edellä (esim. inkunaabeli, makaaberi, kateederi). Tässä mielessä voidaan sanoa, että muutos sinoberi → sinooberi merkitsi vain sitä, että tähänkin sanaan sovelletaan yleisiä sääntöjä.

Slogan ∼ slogaani

Sanakirjoissa on pitkään ollut sana slogaani, jota on tuskin lainkaan käytetty. KSK:n vuoden 2012 versiossa sen synonyymiksi ja pää­haku­sanaksi otettiin slogan, ääntämisohjeena [slougan].

Tuutori ∼ tutor

Sana tutor esiintyy PSK:ssa vain tässä sitaattilaina-asussa, ja ääntämis­ohjeena on [tuu-]. Sen sijaan KSK:ssa on myös suomeen mukautettu asu tuutori, ja se on pää­haku­sanana. Muutosta on selostettu lyhyesti Kielikellon 2/2000 kirjoituksessa Tuutori tuutoroi.

Myös sanan merkitys on muuttunut (laventunut) sikäli, että PSK:n mukaan tutor on ’opiskelijoita ohjaava vanhempi opiskelija’, mutta KSK:n mukaan ’opiskelijaa hänen opinnoissaan neuvova vanhempi opiskelija t. opettaja’.

Swahili ∼ suahili

Kielikellon 3/2006 kirjoituksen Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 mukaan vuonna 2002 hyväksyttiin ”kielennimen suahili rinnalle kansainvälisempi muoto swahili Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielen ja kulttuurin laitoksen aloitteesta”. Tämän mukaisesti KSK:ssa on hakusanana swahili, lausuntaohjeena [sva-], ja suahili on rinnakkaismuotona. Kuitenkin Kielikellon 4/2002 artikkelissa Kielenhuollon uudet haasteet lautakunnan puheenjohtaja kirjoitti: ”Vanha sovinnaisasu suahili muutettiin kokouksessa 15.4.2002 asuun swahili (äännetään svahili) kansainvälisen käytännön mukaisesti.”

Kotoistushankkeessa päätetyssä kielten nimistössä (PDF) nimenä on swahili, eikä muuta mainita edes esillä olleena vaihtoehtona. Kyseinen nimistö sisältää muitakin muutoksia aiemmin käytössä olleisiin nimiin, joskin useimmiten kyseessä ovat olleet vakiin­tu­mat­to­mat nimet.

Taivutusmuotojen muodostus

Yleistä taivutuksen muutoksista

Sanakirjoissa (KSK, PSK ja NSK) kuvataan sanojen taivutus viittaamalla numeroituihin taivutus­kaavoihin. Jossain määrin tätä kuvausta täydennetään sanallisilla huomautuksilla.

Eri sanakirjoissa esitetyt taivutuskaavat ja niiden numerointi poikkeavat toisistaan monin tavoin. Siksi esimerkiksi se, että sanaan liittyy eri sana­kirjoissa sama taivutus­kaavan nu­me­ro, ei välttämättä merkitse, että sana­kirjojen kanta taivutukseen olisi samanlainen.

Taivutusnormien muutosten selvittäminen on näin ollen hankalaa. Vaikuttaa siltä, että suurin osa muutoksista on sellaisia, joissa aiempi, usein muita harvinaisempi taivutus­tapa on poistettu.

Nominien taivutukseen on tullut varsin paljon muutoksia. Yleensä kyse on joidenkin vaihto­ehtojen poistamisesta monikon genetiivin tai partitiivin muodostuksessa.

Esimerkiksi sanan lemmikki taivutus on NSK:n mukaan sellainen, että monikon partitiivi voi olla tai lemmikeitä tai lemmikkejä (tässä järjestyksessä mainittuina, mutta käyttö­esi­mer­keis­sä näistä on jälkimmäinen). PSK:ssa ja KSK:ssa on vain lemmikkejä. Tämä mer­kit­see normin­muutosta, jonka mukaan lemmikeitä ei enää ole normin­mukainen. Vastaa­va koskee sanan lennokki taivutusta.

Missään ei liene julkisesti perusteltu näitä muutoksia, joissa on erikoista se, että vaihtoehdot koko­naan poistettiin sen sijaan, että ne olisi merkitty harvinaisiksi. Kyse ei edes ole erityisen har­vi­nai­sis­ta muodoista; varmasti lemmikeitä ja lennokeita ovat yleisempiä kuin esimerkiksi monikon gene­tii­vi omenain, joka on säilytetty sana­kirjoissa.

Toinen esimerkki on sanan etana monikon partitiivi: PSK:n (ja KSK:n) mukaan vain etanoita, NSK:n mukaan myös etanoja ja harvinaiseksi merkittynä etania.

Sana kypärä kuuluu NSK:ssa taivutustyyppiin 12, mallisanana matala, joten sillä on useita mahdollisia monikon genetiivejä ja partitiivissakin kaksi eri muotoa, kypäriä ja kypäröitä. PSK:ssa se siirrettiin eri tyyppiin (10), jossa monikon genetiivi on vain kypärien ja harvinainen (käytännössä ei enää nykykielessä esiintyvä) kypäräin ja monikon partitiivi vain kypärä. Tämä vaikuttaa muihinkin monikko­muotoihin: esimerkiksi adessiivi on KSK:n mukaan vain kypärillä, NSK:n mukaan myös kypäröillä, jonka myös ISK mainitsee (§ 70).

Periaatteessa hyvin laaja-alaisia ovat sellaiset muutokset, että NSK:n taivutuskaavan 1 (tyyppisanana valo) monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan vain valojen, vaikka NSK mainitsee myös vaihtoehdon valoin, joskin se on jo siinä pantu sulkeisiin eli osoitettu normaalityyliin kuulumattomaksi tai harvinaiseksi. (Muutos on tehnyt taivutus­kaavasta 1 täysin säännöllisen: jokaisen sija­muodon muodostuksessa on vain yksi vaihto­ehto.) Käytännössä valoin-tyyppisiä genetiivejä on ollut vain vanhassa runo­kielessä. Samanlainen muutos on NSK:n tai­vu­tus­kaa­vas­sa 8 (PSK:n ja KSK:n taivutuskaavassa 7): esimerkiksi sanan lovi monikon gene­tii­vi­nä on nyt vain lovien, vaikka NSK:ssa oli sulkeissa myös lovein.

Sanan taivas monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan taivaiden tai taivaitten. NSK:ssa on lisäksi taivasten ja sulkeissa (siis harvinaisena t. normaali­tyyliin kuu­lu­mat­to­ma­na) taivahien. Käytännössä taivasten taitaa elää lähinnä vain uskonnollisen kielen ilmauk­ses­sa taivasten valtakunta, joka jostain syystä tuli käyttöön 1930-luvun raamatun­suomen­nok­ses­sa (siihen asti Agricolan mukaisesti taiwaan waltakunta; kirjoitusasu hiukan vaih­te­li). Erikoista kyllä muoto taivasten säilytettiin vuoden 1992 raamatun­käännöksessä.

Sanan tuli monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan vain tulien, mutta NSK:ssa myös tulten on mahdollinen. Vaikka tulten on itsenäisenä muotona harvinainen, yhdys­sanoissa voi olla toisin: revontulten on suunnilleen yhtä yleinen kuin revontulien. Tuli kuuluu NSK:ssa taivutus­tyyppiin 32, jota KSK:ssa vastaa pääosin tyyppi 23, erona se, että jälkimmäisestä puuttuu ‑ten-loppuinen monikon genetiivi. Tähän tyyppiin kuuluvat KSK:ssa myös sanat jouhi, lohi, moni, riihi, syli, tiili, tuohi, uuhi, joten muutos merkitsee, että muodot jouhten, lohten, monten, riihten, sylten, tiilten, tuohten, uuhten eivät nekään enää ole yleis­kielen mukaisia. (Tosin lohi ja uuhi kuuluvat NSK:ssa tyyppiin 33, jossa ‑ten on merkitty sulkeisiin.) Esimerkiksi tiilten on käytännössä melko yleinen. Se vieläpä mainitaan oikeaksi muodoksi Kielikellon 2/2013 artikkelissa Kehysriihtä ja irtoripseä ihmetellessä, vaikka jo PSK:n mukaan monikon genetiivi on vain tiilien.

Verbien taivutuksen normeja ei juuri liene muutettu. Yhden poikkeuksen muodostavat väräjää-tyyppiset verbit. Jonkin verran on muutoksia siinäkin, mitä muotoja kuvataan harvinaisiksi. Esimerkiksi verbille vuotaa NSK esittää menneen ajan muodoiksi vuoti ja vuosi, ja PSK:ssa ja KSK:ssa vuosi mainitaan harvinaiseksi. Sana hoitaa kuuluu NSK:ssa samaan tyyppiin kuin vuotaa, joten hoisi on siinä mahdollinen muoto, kun taas PSK:ssa ja KSK:ssa se on tyypissä, jossa menneen ajan muotona on vain hoiti. Muutosta ei ole perusteltu. Kielikellon 4/2013 kirjoitus Juoksija kiisi voittoon – vai kiitikö hän? vain selittää muodon hoisi ja muutamat vastaavat murteellisiksi. Vaihtelun taustaa kuvaa myös Kieli­kellon 3/1988 kirjoitus Miksi ylti ja ylsi mutta ei tieti ja tiesi.

NSK:n mukaan verbit paistaa ja virkkaa kuuluvat taivutustyyppiin 11, jossa imperfekti voi olla o:ton (esim. paisti eikä vain paistoi), joskin tämä on pantu sulkeisiin. PSK:ssa ja KSK:ssa ne kuuluvat tyyppiin, jossa tämä ei ole mahdollista. Kuitenkin sanan virkkaa kuvauksessa ne erikseen mainitsevat, että sillä on myös vanhentunut muoto virkki.

Ainut: mitä muotoja on olemassa?

PSK ja KSK sanovat, että sanasta ainut vain muodot ainut ja ainutta ovat käytössä. (Muut korvataan ainoa-sanan muodoilla.) NSK:n mukaan ”paradigmassa esiintyvät vain yks. nom. ja partit., harv. monikon sijat”. Siinä on jopa monikko­muotoinen esimerkki ainuita. Monikko­muodot ovat siis sana­kirjan mukaan muuttuneet harvinaisista olemattomiksi. Todel­li­suu­des­sa muun muassa ainuita on kyllä käytössä.

Alpi : alpin ∼ alven

Kasviryhmän nimitys alpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko har­vi­nai­nen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaih­te­lua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Muutoksen taustasta ks. Helvestä helpiin (Kielikello 2/1996).

Amyä vai Amya – vieraiden nimien päätevokaali

Vieraiden nimien taivutuspäätteissä valinta a:n ja ä:n välillä riippuu useimmiten siitä, kir­joi­te­taan­ko pääte ään­tä­myk­sen vai sanan kirjoitushahmon mukaan. (Kohdassa Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali käsiteltävä hah­mot­ta­mi­nen yhdys­sanaksi voi joskus vaikuttaa erisnimiinkin, esimerkiksi Budapestissa ∼ Budapestissä, josta KOP:n sivu Nimien taivutus: vieraskieliset nimet mainitsee ensim­mäi­se­nä ä:llisen vaihtoehdon.)

Esimerkiksi koska sana Amy ääntyy [eimi], se saa ääntämyksessä etuvokaaliset päätteet, kuten [eimillä], mutta kirjoitetaanko Amyllä vai Amylla? Jälkimmäiseen päädytään, jos kat­so­taan sanan asua ja ajatellaan ”visuaalista vokaali­sointua”. Pääte siis kirjoitetaan ikään kuin nimen kirjaimilla olisi suomen kielen mukainen äännearvo.

Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta päätti vuonna 1960 ohjeista, jotka julkaistiin artik­ke­lis­sa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä (Virittäjässä 2/1961). Siinä sanottiin:

Vokaalisointutapauksissa yleensä ääntämys ratkaisee vieras­kieliseen ni­meen liittyvän päätteen äänneasun, mut­ta myös alku­kielen kirjoitus­asun mukai­nen päätteen taka­vokaalisuus (t. etu­vokaalisuus) on mahdollinen. Esim. Mas­sutä ∼ Massuta, Maryltä = mēriltä ∼ Marylta, Anneä = änniä t. änneä ∼ Annea, Shakespearellä = šeikspīrillä ∼ Shakespearella, jne.

Tämä kuitenkin lienee jäänyt aika vähälle huomiolle, eikä asiaa useinkaan mainitty ohjeissa. Toi­saal­ta ääntämyksen mukaan noudattaminen on yleinen peri­aate, joten asiaa ehkä pi­det­tiin itsestään selvänä. Esimerkiksi E. A. Saarimaan ”Kielenopas” käsittelee (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 34–35) sitä, kirjoitetaanko Cambdridge’issä vai Cambdridgessä, mutta vaihto­ehtoa Cambdridgessa ei edes mainita.

Kielikello 1:n (1968) artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu otetaan kuitenkin salliva kanta, joskin rivien välistä voi ehkä lukea, että ääntämyksen mukaista pidetään luon­nol­li­sem­pa­na. Itse kannanotto on yksinkertainen:

Etuvokaalisena äännettyyn, mutta takavokaalisena kirjoitettuun nimeen voidaan päätteet merkitä takavokaalisina: Voltaireä tai Voltairea, Blakestä tai Blakesta.

Sitä seuraa kuitenkin pitkä selitys, joka tosin ei liity vain tähän kannanottoon, vaan viiden kohdan säännöstöön, jossa on myös mm. kohta illatiivin päätteen merkitsemisestä ään­tä­myk­sen mukaan (esim. Bordeaux’hon, ei Bordeauxiin).

Pelkkään kirjoitusasuun perustuvaa päätteiden merkitsemistä perustellaan sillä, että se on kirjoittajalle helppoa. Ääntämyksen mukainen päätteen merkintä taas edel­lyt­tää, että kirjoittaja tietää nimen ääntämyksen – ja se on joskus vaikeata. Kaikkein useimmissa tapauksissa kirjoittaja kuitenkin tietää tai voi riittävän tarkasti saada selville käyttämänsä nimen ääntöasun. Ja kun esim. venäjän kielessä voidaan nou­dat­taa sitä tapaa, että jokainen vieras nimi siirretään kyrilliseen kirjoitukseen ääntö- eikä kirjoitusasunsa mukaan, niin varmaan voidaan suomessa merkitä nimiin niiden todelliset päätteet. Jos silloin tällöin jokin outo nimi jääkin väärin taivutetuksi, se merkitsee vähemmän kuin se, että yleisesti tunnettuja nimiä aina ja tieten tahtoen taivutetaan päättein, jotka ovat olemassa vain paperilla. Myös sukukielissämme virossa ja unkarissa kirjoitetaan vieraisiin nimiin ääntämyksen mukaiset päätteet. Toiseksi ääntämyksen mukaista päätteiden merkintää heitto­merkkeineen moititaan kankean näköiseksi. Kuitenkaan esim. genetiivi Shaw’n ei ole merkinnältään sen mutkikkaampi kuin englannin Shaw’s, ja se on ”šoon”-äännöksen kuvaajana ver­rat­to­mas­ti parempi kuin Shawin. Kolmanneksi sanotaan, että ääntämyksen mukainen pääte ei kuitenkaan tietämättömälle lukijalle osoita nimen ääntämystä. Tähän on huomautettava, että päätteen merkinnällä ei ole tarkoituskaan osoittaa miten nimi ääntyy, vaan mikä on pääte. Kuitenkin päätteen merkintä tapauksissa, joissa pääte on toinen kuin kirjoitusasun mukainen, saattaa asianomaista kieltä jonkin verran tun­te­val­le antaa tärkeän vihjeen.

Myöhemmin kanta alkoi siirtyä ”visuaalisen vokaalisoinnun” sallimisesta sen suosimiseen. Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:

Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kir­joi­tus­asus­sa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja taka­vokaa­li­ses­sa kir­joi­tus­asus­sa takavokaalinen (Ober­ammer­gau­hun). Jos nimi kirjoitetaan taka­vokaa­li­se­na mut­ta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esi­mer­kik­si Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [temziä]. Jos pai­nol­li­nen loppu­vokaa­li on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että taka­vokaa­li­nen asu, esi­mer­kik­si Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ∼ Richelieuhön [rišəljööhön].

Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etu­vokaa­li­nen­kin pääte on mahdollinen, mutta harvemmin käytetty. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa ta­pauk­sis­sa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.

Tiukka tulkinta esiintyy eräiden yliopistojen suomen kielen opettajien vuosina 2003–2006 tekemässä verkko­aineis­tos­sa Kirjoittajan ABC-kortti, osassa Vierassanat:

Takavokaalisina kirjoitettaviin sanoihin liitetään myös takavokaalinen pääte: Baker : Bakeria (ei: "Bakeriä"), Lake Placid : Placidia (ei: "Placidiä").

Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan lautakunnan toiminnasta vuonna 2003 seuraava: ”Käsiteltiin vieraskielisten nimien taivutusmuotojen vokaalin valintaa (ääntöasun vai kirjoitusasun mukaan: esim. Marya vai Maryä?). Päätös siirrettiin myöhemmäksi.” On epäselvää, onko päätöstä tehty, mutta suunta on taas hiukan muuttunut; ainakin ääntämyksen mukainen asu on nyt selvästi sallittu. KKOO:ssa esitetään (s. 249) yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esi­te­tään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].

Appi : appeja ∼ appia

Sanan appi kuuluu NSK:n mukaan taivutuskaavaan, jossa mallisanana on lovi, joten moni­kon partitiivi on appia, monikon adessiivi apilla jne. PSK:ssa ja KSK:ssa taivutuskaava on sama (mallisanana tosin ovi), mutta sanaan appi liittyy huomautus ”(taivutus moni­kos­sa: appien, appeja t. appia, apeilla t. apilla jne.)”. Tämä merkitsee, että monikossa sanaa appi voi taivuttaa myös kuten sanaa pappi, ja tämä vieläpä esitetään vaihtoehdoista en­sim­mäi­se­nä.

Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali

Vielä KSK:n vuoden 2014 versiossa oli yksinomaisena taivutus arkkitehti : arkkitehtia. Kuitenkin KKOO esittää (s. 76), että myös etuvokaalinen taivutus kuten arkkitehtiä on yleiskielen mukainen. Saman se esittää sanoista karamelli, kompromissi ja krokotiili, ja merkintä ”mm.” antaa ymmärtää, että tällaisia tapauksia on muitakin. Kyse on sen mukaan neli­tavui­sis­ta sanoista, jotka eivät ole yhdyssanoja, mutta ”hahmottuvat vahvasti kaksi­osaisiksi”.

Yhdistämättömiä sanoja koskevat säännöt eivät ole muuttuneet, joskin on tulkinnan­varaista, mitkä sanat ovat yhdistämättömiä. Vanhat säännöt on esitetty mm. Kielikellossa 2/2000 artikkelissa Pompöösistä vampyyrista – ensiapua vierassanojen taivutusongelmiin. Jo E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (1947–1967) kuvaa tällaiset säännöt samaan tapaan. KKOO esittää (s. 74) samat säännöt eri tavoin muotoiltuina. Säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:

• Jos sanassa on vain takavokaaleja a, o ja u ja neutraaleja vokaaleja e ja i, päätteet ovat takavokaalisia eli niissä on a. Esimerkki: kuriositeetti : kuriositeettia.
• Jos sanassa on vain etuvokaaleja y, ä ja ö ja neutraaleja vokaaleja e ja i, päätteet ovat etuvokaalisia eli niissä on ä. Esimerkki: teesi : teesiä.
• Jos sanan viimeinen ei-neutraali vokaali on ä tai ö , päätteet ovat etuvokaalisia eli niissä on ä. Esimerkki: miljonääri : miljonääriä.
• Jos sanan viimeinen ei-neutraali vokaali on y , ovat sekä taka- että etuvokaaliset päätteet mahdollisia. Esimerkki: analyysi : analyysia ∼ analyysiä

KKOO luettelee (s. 75) joukon sanatyyppejä, jotka ovat sen mukaan ”kaksi­hahmot­tei­sia” eli ne voidaan tulkita yhdyssanoiksi tai yhdis­tä­mät­tö­mik­si. Tämä vaikuttaa siihen, tuleeko päätteeseen a vai ä. Sanatyypit ovat sellaisia, jotka ”ovat pääosin vähintään nelitavuisia” ja joiden loppu on jokin seuraavista:

• -fiili, esim. pedofiili : pedofiilia ∼ pedofiiliä (mutta profiili : profiilia, koska sana on kolmitavuinen)
• -geeni, esim. allergeeni : allergeenia ∼ allergeeniä
• -metri, esim. alkometri : alkometria ∼ alkometriä; kuitenkin kilometri (ja vastaavat) on aina yhdyssana, esim. kilometriä
• -pedi, esim. ortopedi : ortopedia ∼ ortopediä
• -septi, esim. antisepti : antiseptia ∼ antiseptiä (mutta konsepti : konseptia, koska sana on kolmitavuinen)
• -teesi, esim. hypoteesi : hypoteesia ∼ hypoteesiä (mutta proteesi : proteesia, koska sana on kolmitavuinen)
• -teismi, esim. polyteismi : polyteismia ∼ polyteismiä
• -teisti, esim. ateisti : ateistia ∼ ateistiä
• -vertti, esim. ekstrovertti : ekstroverttia ∼ ekstroverttiä

Sen sijaan -teetti-loppua ei mainita, ja KSK:ssa sellaisille sanoille kuin kapasiteetti on vain vokaali­soinnun mukainen taivutus, vaikka niissä teet-tavu on lähes aina sivupainollinen.

Vaihtelu koskee myös edellä mainituista sanoista muodostettuja adjektiiveja, esimerkiksi antiseptinen : antiseptista ∼ antiseptistä.

KKOO:n mukaan päätevokaalin vaihtelu hyväksytään myös sanassa adverbi : adverbia ∼ adverbiä.

KSK:n v:n 2014 versio kuvasi takavokaaliset päätteet ainoana mah­dol­li­suu­te­na kaikille edellä esimerkkeinä mainituille sanoille, paitsi sanalle hypoteesi ja sanalle polyteismi, jolle se esitti vain etuvokaalisen taivutuksen (polyteismiä)! KSK:n v:n 2016 versio noudattaa KKOO:n kantaa.

Kielenhuollon kannanotoissa on saatettu esittää yhdyssana­tulkinta ja sen mukainen taivutus ainoana mahdollisuutena joillekin sanoille, jotka eivät ole suomen kielen yhdyssanoja eli kahdesta suomen kielen sanasta muodostettuja sanoja. Sana antiteesi esitetään Kielikellon 2/2000 kirjoituksessa Pompöösistä vampyyrista – ensiapua vierassanojen taivutusongelmiin yhdyssanana, joka siten saa etuvokaalisen päätteen, esimerkiksi antiteesiä; jo PSK on samalla linjalla. (Kyseinen Kielikellon kirjoitus on kuitenkin vielä sillä kannalla, että esimerkiksi arkkitehti ei ole yhdyssana.) Kuitenkin myöhemmissä kannanotoissa ja KSK:ssa se on tulkittu kaksihahmotteiseksi. KOP:n ohje Vierassanojen taivutuspäätteen vokaali: yhdyssanat (kilometrejä, hypoteeseja ja hypoteesejä) esittää sanan fotosynteesi ”selvästi” yhdyssanana; suomessa ei kuitenkaan ole sanaa foto ainakaan siinä merkityksessä, joka tässä tulee kyseeseen (’valo’).

Astevaihtelu doggi-sanassa

KSK:ssa sanaan tanskandoggi liittyy huomautus ”taivutus myös aste­vaihtelun tapaan: tanskan­doggin t. tanskan­dogin, tanskan­doggit t. tanskan­dogit jne.”. Saman­lainen huomautus liittyy sanaan bulldoggi. Varmaankin saman on ajateltava koskevan sanaa doggi erillisenä sanana tai muun sanan jälkiosana (esimerkiksi bordeaux’n­doggi, jonka rodun harrastajat yleensä kirjoittavat bordeauxin­doggi). NSK:n ja PSK:n mukaan näissä sanoissa ei ole aste­vaihtelua.

Taustalla voi olla se, että aiemmin sanan asu oli dogi. Tähän viittaa se, että aste­vaihtelu ei KSK:n mukaan ole mahdollinen esimerkiksi rakenteeltaan vastaavassa sanassa bygga.

Astevaihtelu sitaattilainoissa: ciabatta : ciabatan ∼ ciabattan

Sitaattilainat jäävät yleensä astevaihtelun ulkopuolelle. Taivutamme andante : andanten, emme andannen. Tätä on ilmeisesti pidetty niin itsestään selvänä, ettei sitä useinkaan edes mainita; esimerkiksi ISK ei käsittele asiaa.

Toisaalta varsinaiset lainasanat, jotka ovat eri tavoin mukautuneet suomen kieleen, ovat astevaihtelussa kaksoiskonsonanttien osalta, esimerkiksi spagetti : spagetin (italiassa: spaghetti). Lainasanan ja sitaattilainan ero on osittain tulkinnan­varainen silloin, kun sana kirjoitetaan aivan samoin kuin lainan­antaja­kielessä.

Kuitenkin KOP:n sivulla Taivutustyyppejä: vierassanat gallupeja, bloggaan (astevaihtelu) sanotaan, että sitaatti­lainojen aste­vaihte­lut­to­muu­teen on muutamia poikkeuksia. Se mainitsee tapaukset ringette : ringeten ∼ ringetten ja grappa : grapan ∼ grappan. Ensin mainitusta PSK ja KSK sanovat, että se voidaan lausua [riŋŋet] tai [riŋŋette], ja edellisessä tapauksessa se voidaan tulkita sitaatti­lainaksi, vaikka ääntämys ei olekaan kovin tarkasti englannin mukainen.

Selvemmin sitaatti­lainaksi luokiteltava on ciabatta, jossa KSK:n mukaan voi olla astevaihtelu: ciabatan. Samoin sen mukaan voi taivuttaa annatto : annaton. Kuitenkin KOP:n sivu Ruoka-alan vierassanat: C esittää vain aste­vaihteluttoman taivutuksen: ”taivutus: ciabattan, ciabattaa, ciabattaan jne”. Samanlainen ristiriita on sanojen pannacotta ricotta ja rillette taivutusta koskevissa tiedoissa. Sen sijaan sanalle vinaigrette kumpikin mainituista lähteistä esittää myös aste­vaihtelullisen taivutuksen.

Myös sanalle bourette, joka on selvä sitaattilaina, KSK esittää sekä aste­vaihtelullisen että aste­vaihtelutto­man taivutuksen.

Sanassa ghetto on PSK:n ja KSK:n mukaan astevaihtelu, ja NSK:n mukaankin aste­vaih­te­lu on siinä mahdollinen. Toisaalta tämän sitaattilaina-asun lienee jo lähes kokonaan syr­jäyt­tä­nyt asu getto (jota NSK ei vielä mainitse).

Astevaihtelu tuhka-sanassa: käykö myös tuhat?

Sanakirjojen (NSK, PSK, KSK) mukaan tuhka-sana taipuu yleensä ilman aste­vaihtelua (esim. tuhkat), mutta aste­vaihtelu (esim. tuhat) on myös mahdollinen, joskin harvinainen.

KOP:n sivun Taivutustyyppejä: vihkon ja vihon, viipeen ja viiveen, rukiin mukaan ”Sanoissa pihka, pahka, rahka ja tuhka sekoittuisi k:ton muoto toisen sanan taivutus­muotoon (pihan, rahan, pahan, tuhat).” Seuraavaksi sivulla on lause ”Muutamalla sanalla on kuitenkin yleis­kielessä lisäksi k:ton taivutus­muoto”. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että näissä sanoissa ei ole aste­vaihtelua, mikä vastaa KSK:n kantaa, paitsi sanan tuhka osalta.

Jää siis avoimeksi, onko taivutus tuhka : tuhat katsottava yleis­kielen mukaiseksi.

Astevaihtelu vieraissa nimissä: Mississippin vai Mississipin?

Täysin vieraat nimet jäävät yleensä astevaihtelun ulkopuolelle kuten edellisessä kohdassa käsitellyt sitaatti­lainat­kin. Taivutamme Cato : Caton (ei Cadon).

Toisaalta suomen kieleen mukautuneet sovinnaisnimet ovat astevaihtelussa kaksois­konsonanttien osalta, esimerkiksi Kalkutta : Kalkutan. Joissakin tapauksissa myös yksinäis­konsonantti on astevaihtelussa, esimerkiksi Riika : Riian. Ei kuitenkaan ole ohjeellista luetteloa siitä, mitä nimiä astevaihtelu koskee. Eksonyymit-sivustoa voi pitää ohjeellisena luettelona siitä, mille paikan­nimille on suomessa sovinnais­asu, mutta se ei ota kantaa taivutukseen.

KOP:n sivulla Yhdysvaltain osavaltiot on otsikon ”Tiesitkö?” alla seuraava yleinen ohje:

Vieraskielisten nimien keskellä olevat k, p, t tai kk, pp ja tt kirjoitetaan taivutus­muodoissa sellaisinaan, mutta äännettäessä ne voivat vaihdella:

Mississippin : Mississippille äännetään joko [mississippin : mississippille] tai [mississipin : mississipille]

Tämä lienee tulkittava muutokseksi, koska aiemmissa ohjeissa ei ole puhuttu siitä, että aste­vaihtelua esiintyisi ääntämyksessäkään. Vrt. kuitenkin eräänlaiseen rinnakkais­ilmiöön: Vierasperäisten sanojen loppukonsonantin kahdentuminen.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää hiukan pitem­mäl­le menevän kannanoton (s. 57), jossa mainitaan Mississippi esimerkkinä sanasta, jossa voi olla aste­vaihtelu kirjoituksessakin:

Vieraskieliset sanat eivät yleensä ole astevaihtelun alaisia – –. Tutuimpien, erityis- tai yleis­lainaa muistuttavien nimien kaksois-k, -p tai -t on kuitenkin mukautunut aste-vaihteluun, esim. Marokko : Marokosssa, Kalkutta : Kalkutassa (myös Kalkuttassa), Mississipin (myös Mississippin).

Avatar : avattaren ∼ avatarin

Uudehkoa lainasanaa avatar on taivutettu vieraana sanana, esimerkiksi avatarin. Kielikellon 2/2009 kirjoituksessa Avatar sanotaan kuitenkin:

Sanaa voi taivuttaa kahdella tavalla, joko vierassanana tai suomalaisena tar-lop­pui­se­na sanana. Vierassanaan liitetään taivutuspäätteet  i-sidevokaalin avulla: avatarin, avataria, avatariin. Toisaalta avatar voi taipua samoin kuin esim.  kuningatar: avat­ta­ren, avatarta, avattareen.

KSK esittää tämän mukaisesti sanalle avatar kaksi taivutustapaa. Vaikka asiasta ei aiemmin ollut erityistä normia, ”suomalainen” taivutus poikkeaa uusien lainasanojen taivuttamisen yleisestä linjasta.

Collie : collieta ← colliea – hankalaloppuiset vieraat sanat

Vieraskielisten nimien ja sitaattilainojen taivutus on usein erittäin hankalaa silloin, kun sanan loppu lausutaan eri tavalla kuin kirjoitetaan. On epäselvää, missä määrin voidaan puhua normien muuttumisesta, koska normit ovat olleet niin epämääräisiä. Osa näistä tapauksista voidaan luokitella myös sanojen (taivutusmuotojen) kirjoitusasua koskevaksi.

Normin muutos on näennäisen selvä esimerkiksi sanan collie tapauksessa: NSK:n mu­kaan se lausutaan [kolli] ja taivutetaan kuten nalle, joten partitiivi olisi colliea (lau­su­taan [kollia]). KSK:n mukaan se lausutaan [kollie] ja taivutetaan kuten valtio, joten partitiivi on collieta (lausutaan [kollieta]). KSK on tässä epäilemättä realistisemmalla linjalla.

Toisaalta on paljon sitaattilainoja ja vieraita nimiä, joiden lopussa on -ie, joka lausutaan ainakin KSK:n mukaan [i]. KKOO esittää (s. 71):

Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi peri­aat­tees­sa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan.

Tämä ei suoranaisesti kumoa mitään aiempaa normia, koska asia on ollut säätelemätön. Se on kuitenkin vastoin sitä vanhaa periaatetta, että pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaan. Esimerkiksi Matti Sade­niemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (jul­kais­tu kir­ja­ses­sa Toinen kielivartio) esitetään vieraiden nimien taivutuksesta seuraava:

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suoma­lai­sit­tain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luon­no­ton­ta.

Nykyisinkin normit ovat vieraiden nimien osalta pääosin sellaiset, että pääte kir­joi­te­taan tarkoitetun lukutavan mukaan. Lainasanoissa siis linja on toinen: ainakin joitakin niistä voidaan taivuttaa kirjoitusasun mukaan.

KKOO esittää (s. 70), että joitakin ranskalaisperäisiä, ääntämyksessä pitkään vokaaliin päättyviä sanoja voidaan kirjoittaa kahdella tavalla, esimerkiksi ranskan mukaisessa asussa fondue tai suomeen mukautetussa asussa fondyy. Lisäksi se esittää ensin mainitun asun taivuttamisesta vaihtoehdot fonduehyn ja fonduehen, jotka on epäilemättä tarkoitettu luettaviksi fondyyhyn. Tähän näyttäisi sisältyvän sellainen periaate, että tällaisissa tapauk­sis­sa voidaan illatiivin päätteeseen h + vokaali + n sisältyvä vokaali kirjoittaa joko äänne­asun mukaan tai käyttäen sitä vokaali­kirjainta, johon perusmuoto loppuu.

Etunimien taivutus – Satu : Sadun vai Satu : Satun?

Monien etunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet, useimmiten siihen suuntaan, että nimeä taivutetaan vieraan sanan tavoin. Esimerkiksi Kielikellon 8 (1976) artikkelin Suku- ja etunimien taivutus ja oikeinkirjoitus mukaan taivutetaan Satu : Sadun, ja Kielikellon 3/2002 artikkeli Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa on samoilla linjoilla ja esittää myös perustelun: ”Kaunis merkitys on lisännyt halua säilyttää yhteys nimen ja appellatiivin välillä.”. Kuitenkin vuonna 2014 perustetun sivuston Etunimien taivutus mukaan se voidaan taivuttaa myös ilman astevaihtelua Satu : Satun. (Tämä koskee nimeä Satu kuvaavaa tietuetta hakemistossa. Sivuston sivu Yleistä taivutuksesta mainitsi aluksi vain taivutuksen Satu : Sadun, mutta siihen on lisätty huomautus, että tähän ja muutamaan muuhun nimeen ”on voitu hyväksyä rinnalle aste­vaihteluton taivutus”.)

Edellä mainitun artikkelin mukaan nimeä Pilvi voidaan taivuttaa joko Pilven tai Pilvin, joskin ”kaiken aikaa yleistyy kuitenkin i:llinen taivutus”. Nykyisissä suosituksissa Pilvin on ainoa vaihtoehto. suosituksissa Pilvin on ainoa vaihtoehto.

Kielikellon 3/2013 kirjoitus Miten taipuvat Sade, Rae ja Dennis? kertoo: ”Klaus-nimen genetiivin taivutus Klaun on ollut perinteinen aiempien vuosisatojen aikana.” Se lisää, että myöhemmin rinnalle tule Klauksen-taivutus ja että ”viime vuosina on yleistynyt taivutus Klausin”. Kielikellon 2/1997 kirjoitus Klaus : Klauksen ∼ Klausin (∼ Klaun) on seuraava: ”Vanhastaan on neuvottu taivuttamaan Klaus : Klaun tai Klauksen. Aika näyttää kuitenkin ajaneen Klaun ohitse, ja Klauksen rinnalla on nykyisin mahdollinen myös vierasperäisten nimien taivutusmallia noudattava asu Klausin.” Tekstin mukaan siis Klaun olisi jäänyt pois käytöstä. Kuitenkin Kotuksen Etunimien taivutus -sivuston sivulla Klaus on mainittu tasa­vertaisina genetiivimuodot ”Klausin ∼ Klaun ∼ Klauksen”. Toisaalta vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992) ohjeisti: ”Nimiä Aleksis ja Klaus on totuttu tai­vut­ta­maan poikkeuksellisesti Aleksin ja Klaun (kuitenkin myös Klausin).” Taivutus Aleksis : Aleksin on ilmoitettu vakiintuneeksi edellä mainitussa Kielikellon 8 artikkelissa, mutta nykyisissä ohjeissa mainitaan myös Aleksis : Aleksiksen.

Muutoksia on tapahtunut myös ainakin seuraavien nimien taivutuksen ohjeissa: Aapa, Ahti, Laine, Ohto, Pälvi, Rae, Sarka, Suvi, Taito, Tuike, Uljas.

Havas : havaksen ∼ hapaan

Kalanpyydyksen verkkokudosta tarkoittava havas on vanhastaan taipunut aste­vaih­te­lul­li­se­na ja muutoin kuten valas : valaan. Sana on harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan havas : havaksen. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona; asia mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kirjoituksessa Kielitoimisto neuvoo. Tämä vastaa sukunimen Havas taivutusta.

Helpi : helpin ∼ helven

Kasviryhmän nimitys helpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaihtelua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Vrt. Alpi : alpin ∼ alven.

Helskää-tyyppisten verbien vajaataivutteisuus

On joukko helskää-tyyppisiä verbejä, jotka kuuluvat NSK:n mukaan taivutus­tyyppiin 2 ja taipuvat kuten muistaa, mutta KSK:n mukaan tyyppiin 78, jossa taivutus on hyvin vajaa: ”Vaillinainen taivutus; vain joitakin kolmannen persoonan muotoja”. Näillä tarkoitettaneen indikatiivin preesensin muotoja kuten helskää ja helskävät sekä konditionaalin muotoja helskäisi ja helskäisivät. Muut muodot korvataan käytännössä synonyymisten saman­tapais­ten verbien kuten helskyä muodoilla, esimerkiksi helskyi (eikä helski, joka olisi NSK:n mukaan mahdollinen verbin helskää menneen ajan muoto).

Tämä koskee seuraavia verbejä, joista kahdelle on NSK:ssakin taivutusrajoituksia (jotka tässä mainitaan sulkeissa): helskää, hohkaa, huiskaa, jyskää, kaikaa (”finiitti­muodoista käyt. vain 3. pers:aa, ei kuitenkaan ind. impf:ssä”), kalkkaa, kapsaa (”yl. vain prees.-vartaloisia muotoja”), kilkkaa , kolkkaa, kopsaa, loksaa, läpsää.

Hyväksyntiä ← hyväksyntöjä, hyväksyntien ← hyväksyntöjen

Useimmat -ntä-loppuiset sanat taipuvat monikossa niin, että partitiivi on -ntöjä-loppuinen ja genetiivi -ntöjen-loppuinen, esimerkiksi liitäntä : liitäntöjä : liitäntöjen. Näin taipuvat NSK:n mukaan myös hyväksyntä ja väheksyntä. Tosin edellinen (joka kuvataan hakusanan hyväksyä kohdalla) taipuu NSK:n mukaan kuten karahka, jolloin monikon partitiivi voisi olla myös hyväksynnöitä, mutta tämä johtunee erehdyksestä taivutustyypin mer­kit­se­mi­sessä.

PSK:n ja KSK:n mukaan hyväksyntä ja väheksyntä noudattavat taivutustyyppiä 10, jonka mallisanana on koira, joten taivutus on hyväksyntä : hyväksyntiä : hyväksyntien (harvoin hyväksyntäin) ja väheksyntä : väheksyntiä : väheksyntien (harvoin väheksyntäin).

Käytännössä hyväksyntöjä on tavallisempi ja esiintyy muun muassa lainsäädännössä.

Vastaava muutos on tapahtunut sanan halveksunta taivutuksessa, mutta ei esimerkiksi sanojen halveksinta ja paheksunta taivutuksessa.

Isosisko : isosiskon ∼ isonsiskon – taipuuko yhdyssanan alkuosa?

Yhdyssanoissa, joiden alkuosa on adjektiivi, on vanhastaan vaihtelua. Joissakin alkuosa taipuu, esimerkiksi omatunto : omantunnon, joissakin ei, esimerkiksi pyhäpäivä : pyhän­päi­vän. Joissakin tapauksissa NSK sallii molemmat vaihtoehdot, esimerkkinä harmaa­hanhi : harmaahanhen ∼ harmaanhanhen; näissä tapauksissa alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on muodostunut vallitsevaksi.

KKOO esittää (s. 47):

Alkuosan taipuminen on yleiskielessä nykyisin ylipäänsä har­vi­nai­sem­paa kuin en­nen. Monet sellaiset sanat, joiden alkuosaa aiemmin aina yleiskielessä taivutettiin, esim. isosisko, isollesiskolle, ovat siirtyneet vaihtelevasti taipuvien ryhmään. Nykyisin siis sekä isollesiskolle että isosiskolle ovat yleiskielisiä taivutustapoja.

Esimerkiksi sanassa isosisko voi jo PSK:n mukaan jättää alkuosan taivuttamatta. Kielikellon 4/1996 artikkelissa Monimuotoiset yhdyssanat muutosta selostetaan näin:

Nykysuomalaisen kielitajussa tämäntyyppisten yhdyssanojen alku- eli määriteosan taivuttamattomuus alkaa olla yleisempää kuin taivuttaminen. Jotkin yhdyssanat, joiden määriteosaa on vanhastaan taivutettu, ovat alkaneet siirtyä kolmanteen eli taivutukseltaan vaihtelevaan ryhmään. Näin ollen esimerkiksi sanaa isosisko voidaan taivuttaa sekä perinteiseen tapaan isollesiskolle että uudemman mallin mukaan iso­sis­kol­le. Kielenhuolto ei ole voinut eikä halunnutkaan pitää kiinni vanhasta taivutus­tavas­ta, koska kieli on tässä suhteessa selvästi muuttunut.

KKOO ei esitä kattavaa luetteloa yhdyssanoista, joita muutos koskee. Sen mainitsemista sanoista, joissa sallitaan alkuosan taivuttamattomuus, seuraavissa vanhat normit vaativat sen taivuttamista: isosisko, isovarvas, isoveli, omakuva. Sanoja isotaivot ∼ isoaivot ja musta­makkara ei ole NSK:ssa, mutta niissäkin alkuosan taipuminen on ollut vanha käytäntö. Muita sanoja, joita muutos koskee, ovat ainakin isomasto, isopurje, isorokko, isorumpu ja isoviha.

Lisäksi PSK:ssa ja KSK:ssa on kuvattu useat yhdyssanat, kuten harmaakarhu, kylmä­varasto, ohutsuoli ja paksusuoli, alku­osal­taan tai­pu­mat­to­mik­si, vaikka NSK:ssa ne kuuluvat taivutustyyppiin 85, jossa alkuosa voi taipua tai olla taipumatta. Tällaisista sanoista valta­osa lienee sellaisia, että alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on jo kauan ollut vallitseva käytäntö.

Kielikellon 4/1984 artikkeli Omantunnon kysymys mainitsee sanan ohutsuoli alkuosaltaan -ut-loppuisten sanojen joukossa ja sanoo, että niiden ”alku­osan tai­pu­mat­to­muus tuntuu meistä itsestään selvältä”. Kielikellon 4/1996 artikkeli Moni­muotoi­set yhdys­sanat taas perustelee sanan ohutsuoli alkuosan taivuttamattomuutta termi­mäisyydellä ja sillä, että ”varsinkin luonnontieteen, vaikkapa lääketieteen tai biologian, termeissä määrite­osa ei yleensä taivu”.)

Joukkoon kuuluu myös täyskulma, joskin siinä on lisäksi tapahtunut se muutos, että alkuosan loppuvokaali on jäänyt pois. NSK:ssa on vielä täysikulma ja maininta, että voidaan kirjoittaa myös täysi kulma.

ISK kuvaa kohdassa § 420 Kongruenssin esiintymisympäristöjä, että NSK:ssa on yhdysosiltaan kongruoivia yhdyssanoja (eli sellaisia yhdyssanoja, joissa alku­osa­kin taipuu) 276, mutta PSK:ssa vain 93. Vaikka PSK onkin hakusanamäärältään noin puolet suppeampi, suuntaus on selvä.

Tässä tarkoitettaneen sanoja, joissa alkuosa voi taipua eli joille on määritelty taivutus­tyyppi 51. KSK:ssa sellaisia on 93, mutta niistä vain 44:lle se on ainoa taivutus­tapa; muille on määritelty myös tyyppi 50, jossa alku­osa ei taivu.

Suuntauksesta poikkeaa kuitenkin se, että PSK:n ja KSK:n mukaan sanan musta­torvi­sieni alkuosa taipuu. Tätä sanaa ei ole NSK:ssa. Käytännössä alku­osan taipumattomuus on selvästi yleisempää kuin taipuminen. Toisessa sienilajin nimessä mustarousku sen sijaan on tapahtunut yleis­suuntauksen mukainen muutos: NSK:n mukaan alku­osa voi taipua tai olla taipumatta, PSK:n ja KSK:n mukaan se ei taivu.

Itse−sanan monikko

NSK esittää, että itse-sanan yksikkö­muotoja käytetään myös monikon merkityksessä ja että murteissa käytetään myös monikko­muotoja, jotka muodostetaan NSK:n taivutus­kaavan 8 mukaan (malli­sana: lovi); esimerkkeinä tästä ovat heillä itsillään (Santeri Alkiolta) ja onnen myyrinä pitivät itsiään kaikki (Ilmari Kiannolta). Suomen murteiden sana­kirjan kuvaus itse-sanasta ei kuitenkaan puhu mitään monikko­muodoista. Sen sijaan siinä on sellaisia muotoja kuin ittiäs, jotka ovat selvästi yksiköllisiä, ja sana­kirjassa on erillisenä haku­sanana itse-sanan rinnakkais­muoto itsi. Ilmeisesti NSK:n toimittajat ovat tulkinneet monikko­muodoiksi sanoja, joissa vain sattuu esiintyvän itsi-tyyppinen murre­muoto monikollisessa yhteydessä.

ISK:n kohdan Pronominien itse ja toinen taivutus mukaan itse-sanalla ei ole monikko­muotoja. Se lisää: ”Sana kuitenkin esiintyy monikollisissakin yhteyksissä, esim. He uskovat itseensä ~ *itsiinsä.” Asteriskin (*) merkitystä ISK ei määrittele, mutta KOP:n asteriskia koskeva sivu kuvaa: ”Kieli­tieteellisissä teksteissä tähtimerkkiä [= asteriskia] käytetään sanan tai rakenteen edessä osoittamassa, että ilmaus on epä­kieli­opillinen tai että se ei ole käy­tös­sä (vaan on esimerkiksi kieli­histo­rial­li­sen päättelyn tulosta”. Siinä siis itsiinsä esi­te­tään muotona, joka sanalla olisi monikossa, jos sillä olisi monikko­muotoja, ei edes murre­muotona.

PSK:n mukaan itse taipuu sen taivutus­tyypin 8 mukaan, malli­sanan nalle. Se kuvaa sanan merkitys­ryhmässä 1 indefiniitti­pronominina, joka taipuu sen mukaan vain yksikössä, ja ryhmissä 2 ja 3 refleksiivi­pronominina ja substantiivina, ja näiltä osin sen monikosta ei sanota mitään. Esimerkeissä on kuitenkin yksikkö myös monikollisessa merkityksessä.

KSK:n kuvaus on hyvin saman­lainen, mutta siihen on tullut ryhmään 2 seuraava lisä­esi­merk­ki:

Siellä kaikki saivat olla oma itsensä t. omia itsejään.

Tässä siis esitetään yleis­kielen mukaisena monikko­muoto itsejään, joka on toinen kuin KSK:n esittämä itsiään. Muissa esimerkeissä ei esitetä monikko­muodon mahdollisuutta. Tässä on ehkä tavoiteltu ajatusta, että monikko­muoto olisi mahdollinen, jos halutaan korostaa, että kukin erikseen on oma itsensä. Tällaista aiemmasta poikkeavaa kielen­käyttöä ei vain hyväksytä, vaan Kotus itse näyttää mallia: Kuukauden sana touko­kuussa 2023 on käärijän­vihreä sisältää lauseen ”kappaleellaan hän taas rohkaisi kaikkia olemaan omia itsejään”, ja artikkelissa Yhteistyötä Leijan kanssa: boomerista käärijän­vihreään ja yli esitetään vieläpä edellä mainitun kirjoituksen selko­versiossa vastaavasti ”Kappaleellaan Käärijä rohkaisee kaikkia olemaan omia itsejään”.

KOP:n sivu Pronominit: pronomini­mai­nen oma sanoo, että oma-sanan ”monikko­muodoista näkee käytettävän lähinnä muotoa omia itsejään”. Siinä sentään lisätään: ”Mahdollinen tässä olisi myös yksikkömuoto: anna muidenkin olla oma itsensä.”

Kaksiosaisten maannimien taivutus

Kahdesta nimestä muodostetut maannimet ovat suomessa aiemmin olleet yleensä yhdys­merkillisiä yhdys­sanoja kuten Itävalta-Unkari ja Tanska-Norja. Niissä taipuu vain jälkiosa, esimerkiksi Tanska-Norjassa. Uudempi tyyppi on sellainen, jossa nimet ovat eri sanoina ja niiden välissä on ja-sana. Jopa historiasta tuttu asu Bosnia-Hertsegovina on hylätty: ny­kyi­sen valtion nimen suomen­kieliseksi asuksi on otettu Bosnia ja Hertsegovina,

Senmuotoisia nimiä on vanhastaan taivutettu niin, että molemmat osat taipuvat, esimerkiksi Trinidad ja Tobago : Trinidadissa ja Tobagossa. Tällä linjalla on vielä Kielikellon 4/1994 artikkeli Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaannimitykset suomen kielessä; se ei esitä taivutus­periaatetta, mutta taivuttaa mainitulla tavalla.

Kielikellon 2/2001 artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen kuvaa suomen kielen lauta­kunnan 9.10.2000 antamaa suositusta yhdistelmä­nimien taivutuksesta: sijapääte liitetään ”kokonaisuuden hahmottamiseksi ja yksin­kertaisuuden vuoksi” vain jälkiosaan (esimerkiksi Trinidad ja Tobagossa), paitsi jos ”ensimmäinen osa on suomennettu”, jolloin myös sitä taivutetaan, esimerkiksi Huippuvuoret ja Jan Mayen : Huippuvuorilla ja Jan Mayenissa. Esimerkeistä näkyy, että suomennettuna pidetään myös nimeä, jossa vain yleisnimi­osa on käännetty, esimerkiksi Etelä-Georgia.

Uutta linjaa ei kuitenkaan noudateta kovin johdonmukaisesti. Ensinnäkin esiintyy myös vanhalla tavalla muodostettuja yhdistelmä­nimiä kuten Kotuksen Eksonyymit-sivustossa mainittu vaihto­ehto Trinidad-Tobago, joka toisaalta ei sisälly Kotuksen eikä EU:n virallisiin maannimi­luetteloihin. Kotuksen luettelo mainitsee rinnakkais­nimen Bosnia-Hertsegovina, jota ei kuitenkaan ole EU:n luettelossa.

Toisaalta esiintyy myös ja-sanan sisältävien yhdistelmä­nimien vanhan­mallista taivutusta. EU:n maannimiluettelo noudattaa sitä lähes järjestelmällisesti, esimerkiksi Trinidadin ja Tobagon tasavalta, Trinidadin ja Tobagon dollari, poikkeuksena muun muassa ristiriitaisuus Heardin ja McDonaldinsaarten territorio, mutta Heard ja McDonaldinsaarilta. Kotuksen maannimi­luettelossa on tällaisissa tapauksissa annettu ”virallinen pitkä nimi” kahdessa muodossa, esimerkiksi ”Trinidad(in) ja Tobagon tasavalta”, mutta taivutus muutoin vain suomen kielen lauta­kunnan kannan mukaisella tavalla, esimerkiksi ”Trinidad ja Tobagossa”.

Kallas : kallaksen ∼ kaltaan

Äyrästä, parrasta, rinnettä tms. tarkoittava sana kallas taipuu NSK:n mukaan kallas : kaltaan. PSK:ssa sen taivutuskaavaksi on ilmoitettu 39, mallisana vastaus, joten taivutus olisi kallas : kallaksen. Tätä ei kuitenkaan liene tarkoitettu, koska käyttöesimerkkinä on Joen kaltaalla. KSK:n mukaan molemmat mainitut taivutukset ovat mahdollisia; vanhempi tapa esitetään ensin. Tätä vielä selventää käyttöesimerkki: Joen kaltaalla t. kallaksella.

NSK:ssa on myös toinen kallas-sana, joka on merkitty murteelliseksi ja jonka merkitys on ’vainaja’ ja jota NSK:n mukaan käytetään usein halventavasti varsinkin itse­murhan tehneestä, joskus myös vanhasta ukosta. Se taipuu NSK:n mukaan kuten koiras ja ilman aste­vaihtelua; tämä merkitsee, että sekä kallaksen että kallaan ovat mahdollisia.

Kiiski : kiisken, ei kiiskin

Harvinainen muutossuunta on ollut siinä, että PSK:ssa ja KSK:ssa sana kiiski on vain e-vartaloisena (genetiivi kiisken), kun vielä NSK:ssa mainitaan myös i-vartaloinen taivutus (genetiivi kiiskin), tosin sulkeissa (mutta esimerkeissä on sen mukainen Kiven teksti ”Kas tuota kiiskiä”). Lönnrotin sanakirja mainitsi molemmat rinnakkaisina. Murteissa i-varta­loi­nen taivutus on paljon tavallisempi. Aihetta on kuvattu Kielikellon 3/2007 artikkelissa Närhen vai närhin?

Sukunimen Kiiski taivutuksessa sallitaan edelleen molemmat tavat.

Samanlaisia tapauksia ovat närhi, tilhi ja hauki, joka tosin jo NSK:n mukaan on yleis­kieles­sä e-vartaloinen ja vain murteissa ja kansan­runoudessa i-vartaloinen.

Kuskus : kuskusin ∼ kuskuksen

PSK:ssa on vain taivutus kuskus : kuskuksen, mutta KSK:n mukaan tämän lainasanan voi taivuttaa myös kuskus : kuskusin.

Kysta : kystissa ∼ kystoissa

Sana kysta taipuu NSK:n mukaan kuten sana kala. PSK:n ja KSK:n mukaan se voi taipua myös kuten koira. Taivutuksilla on eroa monikossa, esimerkiksi kystien ∼ kystojen, kystia ∼ kystoja, kystilla ∼ kystoilla.

Montaa

Taivutusmuoto montaa hyväksyttiin vasta vuonna 1995. Aiemmin sitä pidettiin vir­heel­li­se­nä kaksois­parti­tii­vi­na, koska se on partitiivi­muoto sanasta monta, joka on sanan moni parti­tiivi­muoto.

Kielikellossa 4 (v. 1971) oli seuraava kuvaus ja ohje:

Monta on moni-sanan partitiivi­muoto, mutta sitä käytetään myös kokonais­subjektina nominatiivin ja kokonais­objektina akkusatiivin sijasta: Saksassa on t. olen nähnyt monta suur­kaupunkia (vrt. neljä suur­kaupunkia). Osa­subjekti ja ‑objekti eivät eroa muodoltaan: Suomessa ei ole t. en ole nähnyt monta suur­kaupunkia (vrt. neljää suur­kaupunkia). Tämän eron esiin saamiseksi on useissa murteissa omaksuttu käyttöön uusi partitiivi montaa. Sitä ei ole hyväksytty yleis­kieleen. Tarvit­taessa voi objektina käyttää usea-sanan partitiivia: Olen lukenut tänään useaa kirjaa.

Vuonna 1995 suomen kielen lautakunta muutti normia. Muutoksen sisältö, tausta ja hyväksyttävät montaa-muodon käyttötilanteet on kuvattu Kieli­kellon 2/1995 artik­ke­lis­sa Montaa-partitiivi. Artikkeli tiivistää säännöt näin: ”montaa-muoto hyväksytään yleensä silloin, kun partitiivisuuden osoittaminen on ymmärrettävyyden kannalta tarpeen”. Ohjeet kuitenkin rajoittavat montaa-muodon käyttöä varsin ahtaasti ja toisaalta epämääräisesti: se on sallittu, jos 1) sen korvaaminen sanalla monta muuttaisi lauseen merkitystä tai 2) se ”selventää niitä mer­ki­tys­teh­tä­viä, joita partitiivilla lauseessa halutaan osoittaa”.

Ensin mainittu tapaus on melko harvinainen. Ohjeen esimerkki Pöydässä oli montaa juustoa – Pöydässä oli monta juustoa on osuva, koska tässä merkitysero on selvä: edellinen lause puhuu juustolajeista, jälkimmäinen juustokappaleista (jotka voisivat olla samaa lajia).

Toinen tapaus on hämärämpi, ja sen osalta ohje esittää muodot montaa ja monta vaihto­ehtoi­si­na. Esimerkit ovat:

Monta (tai: montaa) uutta sopimusta ei enää tehdä En ole käynyt siellä montakaan (tai: montaakaan) kertaa; Tuskin meille monta (tai: montaa) vierasta tulee; Liitto rankaisi monta (tai: montaa) urheilijaa.

Kaikki esimerkit ovat sellaisia, että kieli­opin säännöt vaativat partitiiviin sen ilmauksen, johon lukumäärää ilmaiseva montaa kuuluu. Kahdessa ensimmäisessä tämä johtuu lauseen kielto­muotoisuudesta (vrt. esim. Uusia sopimuksia ei tehdä, En ole käynyt siellä kahta ker­taa), kolmannessa tuskin-sanan aiheuttamasta asiallisesta kielteisyydestä (vrt. esim. Tuskin kolmeakaan vierasta tulee), ja neljännessä taas syynä on verbin rankaista rektio (objekti on partitiivissa, esim. Urheilijoita rangaistiin). Missään näistä ei ole kyse sel­ven­tä­mi­ses­tä, vaan siitä, että monien kielitaju vaatii montaa-muotoa. Kun sanotaan esimerkiksi Tehtiin kaksi sopi­mus­ta, mutta Ei tehty kahta sopimusta, halutaan samanlainen muodon muuttuminen, kun sanan kaksi tilalla on lukusanan­omainen monta.

Muutoksen taustaa on kuvattu kieli-ikkunassa Asiasta ollaan montaa mieltä (3.4.1996). Se mainitsee, että ”suomen kielen lautakunta päätti hyväksyä kaksoispartitiivin montaa yleiskieleen”, kertomatta mitään rajoituksista. Todellisuudessa uusi ohje onkin ilmeisesti ymmärretty niin, että tätä muotoa saa käyttää vapaasti.

Muutos on hiukan selvemmin selostettu KOP:n kohdassa Pronominit: moni, monta, montaa (ja KKOO:n vastaavassa kohdassa s. 278–279): on tunnustettu se, että monta (paitsi edelleen moni-sanan muoto) ”myös kivettynyt perusmuoto, jolla on oma partitiivi­muoto montaa”. Siinä kuvataan, että joissakin yhteyksissä ”monta- ja montaa-ilmaukset voivat olla myös kutakuinkin saman­merkityksiset”. Tämän voisi ymmärtää niin. että ne ovat jokseenkin vapaassa vaihtelussa. Tässä tarkoitetaan kuitenkin vain sitä, että esimerkiksi ruokia oli monta lajia ja ruokia oli montaa lajia ovat rakenteeltaan erilaisia (joskin merkitykseltään samantapaisia), aivan kuten ruokia oli kolme lajia ja ruokia oli kolmea lajia. Kohdassa varoitetaan myös käyttämästä montaa-sanaa ”sellaisissa ilmauksissa, joihin se ei kuulu”, vaikka ei olekaan täsmennetty, mihin se kuuluu ja mihin ei.

Luonnollisin tulkinta olisi, että kun monta on (epätarkkaa) lukumäärää ilmaiseva sana, jota käytetään lukusanan tavoin (esim. monta miestä kuten viisi miestä), se kuuluu partitiivi­muotoon montaa silloin, kun lauseen rakenne muutenkin vaatii luku­määrä­sanan partitiiviin.

Esimerkiksi rakastaa-verbin rektio on sellainen, että objekti on aina partitiivissa: sano­taan hän rakastaa naista ja hän rakastaa kahta naista, joten vastaavasti hän rakastaa montaa naista. Muodoltaan kielteisessä lauseessa objekti on partitiivissa, esim. Hän ei nähnyt siellä naista, joten sanotaan myös Hän ei nähnyt siellä montaa naista.

Tämän tulkinnan vastainen on kuitenkin KOP:ssa ja KKOO:ssa sallittu vaihtelu kielteisissä lauseissa: ”En ehtinyt lukea montaa ∼ monta sivua, ennen kuin nukahdin.”

Myky : mykyt ∼ myvyt

NSK:n mukaan sanassa myky on astevaihtelu, joten esimerkiksi monikon nominatiivi on myvyt. PSK:ssa tieto astevaihtelusta on pantu sulkeisiin eli myös vaihtelemattomuus kuten mykyt hyväksytään. KSK:ssa astevaihteluton taivutus esitetään ensimmäisenä sekä esi­mer­kis­sä että taivutuskaavoissa. Kotus-blogin kirjoitus Nyytit, myvyt ja dumplingit käyt­tää kuitenkin myvyt-taivutusta ja esittää vain sivuhuomautuksen uudesta tai­vu­tuk­ses­ta: ”myvyksi (tai mykyksi, yleiskielessä kahtalainen taivutus)”.

Kielikellon 4/1997 artikkelissa Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen taivutuksesta muutosta selitetään näin:

Joissain tapauksissa astevaihtelu kuitenkin tahtoo hämärtyä, ja joidenkin yleistenkin sanojen heikkoasteiset muodot oudoksuttavat. – – Jos jo itse sana on har­vi­nai­suut­taan outo, saattavat heikkoasteiset taivutusmuodot olla vielä erikoisemman kuu­loi­sia: – – Joidenkin harvinaisten sanojen perinteisen taivutuksen rinnalle onkin kehittynyt toinen, mahdollisesti tavallisemman taivutustyypin mukaan muodostettu taivutusmuotosarja. Niinpä voidaan taivuttaa paitsi myky : myvyn myös mykyn – –.

Nalle-tyyppisten sanojen monikon genetiivi: nallejen ∼ nallein

NSK:ssa nominien taivutustyypissä 9, jonka mallisana on nalle, ainoa monikon genetiivin pääte on -in, siis esimerkiksi nallein. Sekin on sulkeissa; tämän merkitys on selitetty seuraavasti: ”Normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin.”

PSK:ssa vastaavan taivutustyypin (numero 8) monikon genetiiviksi on ilmoitettu nallejen ja sen jälkeen sulkeissa nallein. Sulkeiden merkitystä tässä yhteydessä ei ole kuvattu.

KSK:ssa taivutustieto on esitetty samoin kuin PSK:ssa, mutta siinä sulkeiden merkitys on selitetty: ”Taivutusmuodon ympärillä olevat sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi.”

Erikoisasemassa on sana nukke. NSK:ssa sen kuvataan kuuluvan samaan taivutustyyppiin kuin nalle, mutta lisätään: ”mon. gen. us. nukkien (nukki-sanan paradigmasta)”. PSK ja KSK esittävät ilman kommentteja monikon genetiiveinä seuraavat: nukkejen, nukkein, nukkien.

Käytännössä sellaiset muodot kuin nallein ja nukkein lienevät hyvin harvinaisia ja koettaisiin oudoiksi tai runollisiksi. Tosin Kielikellon 1/1982 artikkelissa Nukkejen ja nallejen asialla kerrotaan, että vuonna 1979 tehdyn tutkimuksen mukaan nallein oli vielä käytössä (13,7 %) ja jossain määrin (6,5 %) myös nukkein. Artikkeli kuvaa myös suomen kielen lautakunnan vuonna 1982 tekemää päätöstä seuraavasti:

Lautakunta päätti esittää, että sanojen nalle, nukke, pelle ja polle monikon genetiivi on tyyppiä nallein, kuten Nykysuomen sanakirjassa mainitaan. Tämän tyypin rinnalla voidaan kuitenkin käyttää genetiivimuotoja nallejen, nukkejen, pellejen ja pollejen. Sanan nukke monikon genetiiviksi hyväksyttiin edelleen myös muoto nukkien.

Lautakunnan mukaan siis ensisijainen muoto olisi edelleen nallein, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa se on esitetty selvästi toissijaisena. Sanan nukke monikon genetiiville KSK esittää kolme eri muotoa ilman kannan­ottoa, mutta lautakunnan päätöksessä esitetään ensin, että muoto on nukkein, sitten sallitaan myös nukkejen ja lopuksi nukkien.

Erikoista on, että Kielikellon artikkelin mukaan ”nukkien-muodon suosio lienee suurelta osalta koulu­opetuksen tulosta”. Ilmeisesti kouluissa opetettiin tätä muotoa, osittain jopa ainoana oikeana.

Helsingin kaupunginkirjaston ylläpitämän (nyttemmin kadonneen) Kysy.fi-sivuston vastaus kysymykseen nukke-sanan monikon genetiivistä väitti: ”Suomen kielen lautakunta suositti aikoinaan ’nukkien’-muotoa, ja sitä opetettiin kielen­käyttäjille koulussa ja oikea­kielisyys­oppais­sa.” Sellaisesta aiemmasta suosituksesta en ole löytänyt dokumenttia. Uuden kielioppaan 3. painoksen (2007) mukaan monikon genetiivi on nukkien tai nukkejen, ja kun nukkejen on ilmeisesti hyväksytty vasta vuonna 1982, saattaa olla, että joissakin vanhoissa oppaissa tai ohjeissa on esitetty nukkien ainoana muotona, vastoin KSK:n kantaa, jossa on myös säännöllinen muoto nukkein.

Neitsyt : neitsyen, ei neitseen

NSK:n mukaan sana neitsyt taipuu taivutuskaavan 73 (mallisana airut : airuen) tai taivutuskaavan 77 (mallisana kuollut : kuolleen), joten esimerkiksi genetiivi voi olla neitsyen tai neitseen. Jälkimmäinen ei kuitenkaan tule kyseeseen sanan kaikissa merkityksissä.

PSK:ssa ja NSK:ssa esitetään vain ensin mainittu taivutus.

Närhi : närhen, ei närhin; tilhi : tilhen, ei tilhin

NSK esittää taivutuksen närhi : närhen : närhellä (monikossa närhillä) jne. ensisijaisena, mutta taivutuksen närhi : närhin : närhillä (monikossa närheillä) jne. myös mahdollisena. Vastaava koskee sanaa tilhi.

Uudemmissa sanakirjoissa PSK:sta alkaen vaihtoehtoisia taivutuksia ei ole. Tämä muutos poikkeaa yleisestä sallivuuden lisääntymisestä, mutta sitä ei ole perusteltu sitä kuvaavassa Kielikellon 3/2007 artikkelissa Närhen vai närhin? Sen mukaan kyseiset nyt yleis­kieleen kuulumattomat taivutukset ovat murteissa yleisempiä kuin yleis­kielen mukainen taivutus. Artikkeli on kirjoitettu ensi sijassa kuvaamaan, miksi nimistössä esiintyy sellaisia nimiä kuin Närhintie.

Sukunimen Närhi taivutuksessa sallitaan edelleen molemmat tavat.

Ori : orin : oria ∼ ori : oriin : oritta

Ori-sanaa on vanhastaan taivutettu omalla erikoisella tavallaan, joka muistuttaa sana­tyypin vene : veneen : venettä taivutusta: genetiivi on oriin, partitiivi oritta, adessiivi oriilla jne. Tämä on NSK:ssa ainoana taivutuksena. Se on jo laajasti korvautunut sään­nöl­li­sel­lä taivutuksella ori : orin : oria : orilla jne., ja PSK ja KSK esittävät tämän sallittuna vaihto­ehtona.

Muutosta on eri tavoin selitetty ja perusteltu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivu­tuk­sen osoittaminen Perussanakirjassa ja Kielikellon 4/1994 artikkelissa Kielen­huol­lon teh­tä­vät nyky­hetkellä. Edellisessä sanotaan suomen kielen lauta­kunnan hyväk­sy­neen uuden taivutuksen 25.5.1988.

Kuitenkin vielä Kielikellossa 3/1989 Matti Vilppula kirjoittaa jutussa ”Ketä se oli kun pölli mun kirjan” ikään kuin uutta taivutusta ei vielä olisi hyväksytty: ”Esimerkiksi taivutuksen ori : oriin : oritta tilalle on sinnikkäästi pyrkimässä taivutus­tapa ori : orin : oria.”.

Vanha taivutus on edelleen yleisessä käytössä hevosalalla.

Paatsama : paatsamoita ∼ paatsamia

NSK:n kasvinnimi paatsama taipuu kuten matala, joten monikon partitiivi on paatsamia. PSK:n ja KSK:n mukaan se taipuu kuten omena, joten monikon partitiivi voi olla myös paatsamoita ja jopa paatsamoja. Kielikellon 4/2004 artikkeli Näkyykö taivaalla salamia? mainitsee nämä vaihto­ehtoiset muodot, mutta ei mainitse, että tässä on tapahtunut muutos.

Samantapaisen sanan kuusama taivutus ei ole muuttunut: monikon partitiivi on vain kuusamia.

Pallas : pallaksen ∼ paltaan

Kalannimi pallas (= ruijanpallas) on vanhastaan taipunut kuten allas : altaan, ja tämä on NSK:n mukaan ainoa taivutus. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan pallas : pallaksen. PSK:ssa tämä on vaihtoehtoinen taivutus, ja KSK esittää sen ensisijaisena ja vanhan taivutuksen harvinaisena.

Taivutuksen pallas : pallaksen hyväksyttävyys mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kir­joi­tuk­ses­sa Kielitoimisto neuvoo.

Vrt. Alpi : alpin ∼ alven.

Pallas on myös runokielessä eräistä maastomuodoista käytetty nimitys. NSK:n mukaan se taipuu pallas : paltaan. Sanaa ei ole PSK:ssa eikä KSK:ssa.

Radio : radioa? – -io-, -iö- ja -eo-loppuisten sanojen partitiivi

KKOO esittää (s. 62), että sanoilla, joiden loppu on -io, -iö tai -eo, on yleis­kieles­sä yksikön partitiivissa aina pääte -ta tai -tä, esimerkiksi radio : radiota. Se kuitenkin lisää, että jonkin verran käytetään lyhyempää muotoa, jossa päätteenä on vain -a tai -ä, esimerkiksi radioa, ja että NSK:ssa tämä esitettiin ”mahdollisena yleiskielisenäkin vaihtoehtona, tosin sul­kei­siin merkittynä”.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan radio yksikön partitiivina on vain radiota.

Ilmeisesti on tulkittava, että radioa-tyyppiset partitiivit ovat muuttuneet normin­vastai­siksi. Kuitenkin sellainen esiintyy esimerkiksi Kotuksen sivulla Sanoin saavutettu: 1970-luku, joka lienee kirjoitettu vuonna 2017. ISK kuvailee (§ 80): ”myös muotoja kuten museoa, radioa esiintyy jonkin verran”. Niiden esiintymiseen saattaa vaikuttaa se, että ne ovat puhe­kielessä tavallisten asujen museoo, radioo kirja­kielis­tyk­siä.

Piano-sanan taivutus

Sanan piano monikon partitiivi ja genetiivi ovat PSK:n ja NSK:n mukaan vain pianoja ja pianojen, mutta NSK:n mukaan sana taipuu kuten arvelu, joten mahdollisia ovat myös partitiivi pianoita ja genetiivit pianoiden ja pianoitten (ja sulkeisiin pantuna pianoin, joka tuskin on ollut käytössä). Pois jätetyt muodot ovat olleet harvinaisempia, mutta niitä on esiintynyt ja esiintyy edelleen, muun muassa musiikki­liikkeiden ilmoituksissa.

Tätä muutosta ei ole missään kai selitetty saati perusteltu. Voi kuitenkin arvella, että syynä on uusi käsitys ääntämyksestä. Vanhojen kieli­oppien mukaan suomessa on vain tietty joukko diftongeja eikä ia kuulu joukkoon. (Kieli­opeissa ei ennen edes mainittu, että yleis­kielen diftongi ie esiintyy länsi­murteissa yleisesti asussa ia tai iä – hiano mia­kkamiäs). Nyttemmin on alettu tulkita, että esi­mer­kik­si ia voi esiintyä sekä k:n aste­vaihtelun takia (esimerkiksi sanassa pian) että nuorehkoissa laina­sanoissa. ISK kuvailee kohdassa Diftongi vai vokaali­yhtymä?:

Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksi­tavuiset sanat: pianojen (*pianoiden), maestrojen (~ harv. maestroiden), mikä viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina.

Lainatussa kohdassa sana pianoiden on merkitty asteriskilla (*), joka tarkoittaa ”epä­kieli­opil­lis­ta ilmausta” eli kai sellaista, mitä ennen sanottiin kielenvastaiseksi: ilmausta, jota ei todel­li­suu­des­sa esiinny kielessä (paitsi ehkä satunnaisena virhemuodosteena kieltä vasta oppivan käytössä tai leikillisenä). Tämä on erikoista, koska sana siis on NSK:n mukainen ja koska se on edelleen käytössä esiintyy muun muassa musiikkialan yritysten kielessä.

Vanhan ajattelutavan mukaan siis piano ääntyy pi.a.no, missä pisteet osoittavat tavurajaa. Tällöin olisi luonnollista, että monikossa olisi pianoita ja pianoiden, joskin niiden ohessa voisi olla (harvinaisina) myös pianoja ja pianoiden. Vrt. esim. sama­hahmoisen (kolmi­tavui­sen o-loppuisen) sanan numero taivutukseen. Jos taas ajatellaan, että piano ääntyykin pia.no, on aika selvää, että taivutus on samanlainen kuin sanan hieno, joten pianoita ja pianoiden olisivat yhtä mahdottomia kuin hienoita ja hienoiden. Tältä kannalta sana­kirjoissa tehty muutos on ymmärrettävä – mutta silloin kai on ajateltava, että kaksi­tavuinen ään­tä­mys on ainoa mahdollinen.

Muutos on tehty epäjohdonmukaisesti. Esimerkiksi edellä mainitulle sanalle maestro KSK esittää edelleen molemmat taivutus­tavat, samoin sanalle fiasko.

Salama : salamia?

NSK:ssa sanan salama taivutus on monimuotoinen: monikon genetiivi voi olla salamoiden, salamoitten, salamain, salamien tai salamojen, joista kaksi viimeksi mainittua ovat sul­keis­sa, mikä tarkoittaa niiden osoittamista normaali­tyyliin kuulumattomiksi tai har­vi­nai­sik­si. Monikon partitiivi on salamoita, salamia tai salamoja, joista kaksi viimeistä ovat sulkeissa. Kieli-ikkunassa Kielineuvontaa 60 vuotta kuvataan kieli­neuvonta­puhelimen ensim­mäi­ses­sä, 1.6.1945 aloitetussa päivä­kirjassa olevia merkintöjä näin:

Sanojen taivutusta kysytään joka päivä, niin silloinkin: miten taipuu salama, salamia vai salamoita? Kumpaakin pidettiin mahdollisena; myöhemmin on vakiintunut muo­to salamoita.

Vakiintuminen ei siis suoraan ilmene vielä NSK:sta. PSK:ssa salama kuuluu taivutus­tyyp­piin 12, jonka mallisana on kulkija, ja tämän mukaisesti monikon genetiivillä on vain muodot salamoiden, salamoitten ja salamain, joista viimeksi mainittu on sulkeissa; sulkeiden merkitystä tässä yhteydessä ei ole määritelty.

Kielikellon 2/2004 kirjoitus Näkyykö taivaalla salamia? esittää selvän ohjeen:

Yleiskielessä salama taipuu monikossa o:llisena: Taivaalla näkyy salamoita. Salamoiden (tai salamoitten) voima on suuri.

– – Eräissä murteissa taivutetaan myös esimerkiksi perunia ja salamia. Silti näidenkin sanojen suositeltava taivutustapa huolitellussa ja etenkin kirjoitetussa yleiskielessä on perunoita ja salamoita.

NSK:ssa sanalle peruna on monikon partitiivissa myös muodot perunia ja perunoja, joskin sulkeissa. PSK:ssa ja KSK:ssa on vain perunoita.

Kuitenkin KSK:ssa on sanalle salama kaksi taivutuskaavaa: ”12, (10)” (mallisanoina kulkija ja koira). Siinä on esitetty sanan useat taivutusmuodot kummankin kaavan mukaisesti, muun muassa salamien ja salamia. Sanakirja ei määrittele sulkeiden merkitystä tässäkään yhteydessä, ja luonnollisinta on tulkita, että ne merkitsevät vain harvinaisemmuutta.

Seipi-sanan taivutus

Kalannimessä seipi on NSK:n mukaan astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on seivin. Tällainen taivutus esiintyy vielä muun muassa kirjan Suomen eläimet 12. painoksessa vuonna 1991.

PSK:n mukaan astevaihtelua ei ole, vaan esimerkiksi genetiivi on seipin. Tällaista tai­vu­tus­ta esiintyy nykyisin ehkä useammin kuin vanhaa.

Murteissa esiintyy molempia taivutustapoja ja myös e-vartaloista taivutusta seipi : seiven. Gananderin sanakirjassa (1787) on seipi : seipin.

KSK:n kanta oli ilmeisesti aluksi sama kuin PSK:n, mutta KSK:n vuoden 2020 version mukaan sanalle on kolme eri taivutusta niin, että genetiivi voi olla seiven, seipin tai seivin. Tällaista vaihtelua kielessä on ilmeisesti ollut vanhastaan. Suomen sanojen alku­perä ‑teoksen artikkeli mainitsee kuitenkin vain taivutus­muodot seiven ja seipin.

Siitake : siitakkeen ∼ siitaken

Kielikellon 2/1982 siitake-artikkelissa esitetään:

Sana ei taivu omien ke-loppuisten sanojen mallin mukaan (otsake: otsakkeen) vaan vieraiden sanojen taivutustavan mukaan (kuten sake): siitake : siitakea : siitaken : siitakeen; mon. siitaket : siitakeja : siitakejen tai siitakein : siitakeihin.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa sekaantuvista taivutustyypeistä todetaan, että ”useimmat tavalliset kielen­käyttäjät taivuttavat sanaa siitakkeen : siitaketta”.

PSK:ssa on jo esitetty molemmat taivutustavat. Lisäksi Kielikellossa 1/2014 julkaistu kuvaus Uusia taivutus- ja oikeinkirjoitussuosituksia viittaa mukautettuun taivutukseen hyväksyvästi. Se esittää, perusteluna sanoja file ja pyre koskeville muutoksille:

Suomen kielen lautakunta katsoi, että ei ole syytä pyrkiä estä­mään tämänkaltaista muutosta. Kyse on vierasperäisten sanojen sopeu­tu­mi­ses­ta suomen sanojen hah­moon ja taivutus­järjes­tel­mään. Vertailu­kohdaksi sopii mm. lainasana siitake, jota jo kauan on taivutettu kahdelle tavalla: joko vierassanojen tapaan siitaken, siitakea tai omaperäisten sanojen tavoin siitakkeen, siitaketta.

Alkuperältään siitake on japanin kielen yhdyssana, jossa jälkiosa take tarkoittaa sientä. Samantyyppisiä sanoja on lainautunut muitakin, ja niistä matsutake on päässyt KSK:aan, mutta sille esitetään vain vierassanan taivutus (matsutaken jne.).

Sukunimien taivutus – Talas : Talaan ∼ Talaksen

Joidenkin sukunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet. Esimerkiksi Kielikellon 1/1991 artikkelin Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus mukaan taivutetaan Talas : Talaksen, mutta vuonna 2011 perustetun sivuston Sukunimien taivutus mukaan tätä sukunimeä voidaan taivuttaa myös kuten yleisnimeä talas, siis Talas : Talaan, ja tämä jopa mainitaan vaihtoehdoista ensin.

Mainitun artikkelin mukaan taivutetaan Lohi : Lohea, ”ei juuri Lohta”, kun taas mainitun sivuston mukaan vain Lohta on mahdollinen. Aiemmin taivutus Niemi : Nientä mainittiin mahdolliseksi, joskin harvinaiseksi; sivuston mukaan vain Niemeä on mahdollinen. Vas­taa­vas­ti nimen Joutsi partitiiviksi esitetään nyt vain Joutsia, ei enää vaihtoehtoa Joutsea. Tai­vu­tus Kallis : Kalliin on vaihdettu taivutukseksi Kallis : Kalliksen.

Muita muutoksia ovat seuraavat tapaukset, joissa aiemmin oli vain yksi taivutustapa, nyt myös toinen (listassa ensimmäisenä mainittu): Ahdes : Ahdesta ∼ Ahdetta (vastaavasti Kortes, Lähdes, Ojares), Aulis : Auliksen ∼ Auliin, Härkin : Härkinin ∼ Härkkimen (vas­taa­vas­ti Kovasin, Siitoin), Tiili : Tiilen ∼ Tiilin. Nimestä Siitoin Kielikellon 3/1986 artikkeli Suomen­kieli­sis­tä sukunimistä uuden nimilain tullessa voimaan mainitsee, että taivutus on vaih­del­lut, mutta vakiintui sitten tekimen­nimien mallin mukaiseksi, siis Siitoin : Siitoimen. Seuraavassa mainittavaan ohjeistoon on kuitenkin otettu myös taivutus Siitoin : Siitoinin.

Muutamien sukunimien taivutuksesta on kiistelty paljon, ja kielitoimiston ohjeiston Sukunimien taivutus mukaan yleiskielinen taivutus on astevaihtelullinen seuraavissa tapauksissa: Ryti : Rydin, Raade : Raateen ja Orpo : Orvon. Lisäksi se mainitsee muita taivutus­tapoja erityyppisesti: ”Rydin ∼ Rytin”, ”Raateen (∼ Raaden)” ja ”Orvon (∼ Orpon)”. Sivuston ohje Taivutus ja esitystapa kuvaa merkinnät tulkinnanvaraisesti:

Luettelossa mainitaan ensisijaisena yleiskielen mukainen taivutusmuoto. Harvinaisissa, keinotekoisissa nimissä on otettu huomioon myös suvun käyttämä taivutusmuoto. Monikon taivutus­vaihto­ehdois­ta esitetään yleensä tavallisimmat, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi olemassa.

Silloin kun nimestä esitetään vaihtoehtoiset taivutustavat, niiden välissä on aaltoviiva eli ∼. Saman taivutusmuodon eri vaihtoehtojen välissä on t. [tai]. Tois­sijai­set, paikalliseen käyttöön vakiintuneet harvinaiset, alueelliset tai mur­teel­li­set taivutus­muodot on merkitty sulkeisiin.

Lisäksi näitä ennen ohje esittää periaatteen, joka näyttäisi sallivan murretaivutuksen hyvin väljästi: ”Jos nimeä on yleisesti ja tunnetusti taivutettu murteissa toisin kuin yleiskielessä, silloin murteista muotoa voi käyttää myös yleiskielessä”.

Kuitenkin esimerkiksi Aamulehti on pääkirjoituksessaan tulkinnut virallisia suosituksia niin, että oikein on nimenomaan Orvon: Kronikka: Orpon vai Orvon? Kaikki, mitä olet ha­lun­nut tietää sukunimien taivutuksesta (17.6.2016). Tätä linjaa Aamu­lehti noudattaa yhä. Toisaalta taivutus Orpon on nykyisin varsin ylei­nen. Tätä ilmiötä ja sen taustaa kuvaa MTV:n uutinen Sukunimien taivutus hiertänyt toi­mi­tuk­sis­sa, Orpon vai Orvon? STT palaa taivuttamaan toiveiden mukaisesti. Vielä Kotuksen uutisessa Sukunimiä kannattaa taivuttaa Kotuksen ohjeiden mukaan (1.6.2016) otetaan kantaa tätä vastaan, mutta esimerkiksi Kotus-blogin kirjoituksessa Hallitusohjelmassa vahvasti kieliasiaa Kotuksen johtaja Leena Nissilä kirjoittaa Petteri Orpon hallituksesta.

Vertailumuodot: kivampi ∼ kivempi, tanakoin ∼ tanakin

Vertailu­muotojen muodostamiselle a- tai ä-loppuisista sanoista on vanhastaan ollut seuraavat säännöt:

• kaksitavuisen sanan loppu-a tai -ä muuttuu e:ksi komparatiivin tunnuksen mpi edellä, esimerkiksi hauska – hauskempi; mutta pitemmissä se säilyy: matala – matalampi
• loppu-a tai -ä häviää superlatiivin tunnuksen in edeltä, esimerkiksi hauska – hauskin, matala – matalin.

Yhdyssanoissa ratkaisee loppuosan tavuluku. Esimerkiksi sanan aikaansaava komparatiivi on aikaansaavempi, koska loppuosa saava on kaksitavuinen.

Suomen kielen lautakunta päätti vuosina 1999 ja 2000 väljentää adjektiivien vertailu­muotojen muodostuksen sääntöjä. Päätöstä kuvailevat Kieli­kellon 1/2002 artikkeli Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja verkko­sivu Adjektiivien kompa­raa­tio sekä osittain eri tavalla KKOO (s. 344). Päätöksen sisältö on seuraava:

• sanan kiva vertailumuotoina sallitaan kivampi ja kivoin aiempien (säännöllisesti muodostettujen) muotojen kivempi ja kivin ohella; tämä kanta oli otettu jo PSK:ssa
• sanan saita vertailumuotoina sallitaan vastaavasti saidampi ja saidoin aiempien muotojen saidempi ja saidin ohella; muodosta saidampi ks. huomautusta jäljempänä
• samalla tavoin voidaan käsitellä ”eräitä muita” adjektiiveja, mutta näitä ei yksilöidä; Kotuksen sivu lautakunnan toiminnasta vuosina 2000–2009 kertoo, että kokouk­ses­sa käsiteltiin myös sanoja höppänä ja liila; KSK:ssa on höppänin ∼ höppänöin ja liilempi ∼ liilampi, liilin ∼ liiloin
• -kka- ja kkä-loppuisten useampi­tavuisten adjektiivien superlatiiviksi hyväksytään aiemmin ainoan in-loppuisen muodon ohella myös oin-loppuinen; esimerkiksi sanan tanakka super­la­tii­vi on siis tanakoin ∼ tanakin; lisäesimerkkejä: kuivakka – kuivakoin ∼ kuivakin, solakka – solakoin ∼ solakin, lupsakka – lupsakoin ∼ lupsakin, pönäkkä – pönäköin ∼ pönäkin.

Lautakunta käsitteli asiaa PSK:n toimituksen aloitteesta, ja kannanotto on muotoiltu niin, että ”tulevissa CD-Perussanakirjan versioissa voidaan antaa sanojen komparaatio­muodoil­le nykyistä useampia rinnakkaismuotoja”. CD-perussanakirjasta ei kuitenkaan tehty uusia versioita. (CD-perussanakirjassa ei ole tietoja vertailumuodoista, joten ilmaus ”nykyistä useampia” jää epäselväksi. Aiemmin adjektiivien vertailumuotojen muodostusta käsiteltiin vain kieliopeissa, ei sanakirjoissa.)

PSK:n seuraajassa KSK:ssa on vain vertailumuodot saita, saidempi, saidin ∼ saidoin, eli komparatiivista puuttuu vaihtoehto saidampi (joka puuttuu myös KKOO:sta). Sanan tanakka superlatiiviksi ilmoitetaan ”tanakin, (tanakoin)”. Vastaavasti sanan kuivakka superlatiivi on siinä ”kuivakin, (kuivakoin)” ja sanan solakka superlatiivi ”solakin, (solakoin)”. Kirjan ohjeissa ei määritellä, mitä sulkeet tässä yhteydessä tarkoittavat. Sen sijaan taivutus­tiedois­sa ”sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi”.

ISK:n kohta Komparatiivin ja superlatiivin muodostus mainitsee eräitä muita poikkeuksellisia tapauksia. Kirja on luonteeltaan kuvaileva, ei normatiivinen, mutta sen mainitsemista tapauksista seuraavat vaihtelut ovat KSK:ssa:

• metka: metkempi ∼ metkampi, metkoin ∼ metkin,
• risa: risempi ∼ risampi, risoin ∼ risin
• piukka: piukoin ∼ piukin (mutta ei niukka eikä tiukka)

Vielä PSK:ssa kiva on merkitty arkiseksi, joten oli jossain määrin epäloogista ottaa normatiivinen kanta sen komparaatioon.

Vieraiden nimien taivutustyypit

Vieraiden nimien ja sitaattilainojen taivutusta koskevat ohjeet ovat olleet mutkikkaita, ja niitä on osittain muuteltu, usein mutkikkaammiksi. Muutosten kuvaaminen on vaikeaa, koska ohjeistot ovat olleet rakenteeltaan, esitys­tavaltaan ja laajuudeltaan erilaisia. Ohjeistoja ovat etenkin seuraavat:

• Suomen Akatemian kieli­lauta­kunnan vuoden 1960 ohjeisto, joka on julkaistu artikkelissa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä ( Virittäjässä 2/1961).
• Kielikellon 2/1985 artikkeli Vieraiden nimien taivuttaminen
• Kielitoimiston nimiopas, joka melko tarkoin noudattelee Kielikellon ohjeistoa
• KOP:n osa Nimien taivutus: vieraskieliset nimet

Selvä muutos on tapahtunut ranskankielisten Marseille-tyyppisten nimien taivutuksessa: vuoden 1960 ohjeiden mukaan ne tulkitaan ääntämykseltään diftongi­loppuisiksi, kuten [marsei], joten taivutetaan esimerkiksi Marseillehin [marseihin], kun taas uudempien ohjeiden mukaan niiden tulkitaan loppuvan j-äänteeseen, [marsej], ja siksi taivutetaan Marseilleen [marsejiin]. Kielikello näyttäisi kuvaavan aiemman käytännön vanhentuneena, kun taas KOP esittää nämä taivutus­tavat vaihtoehtoina.

Muutos koskee myös joitakin sitaatti­lainoja. Ruoka-alan sanoille ratatouille ja rouille KSK esittää sekä i- että j-loppuisen ääntämyksen, mutta taivutuksen vain jälkimmäisen mu­kai­se­na, esimerkiksi ratatouillea, joka lienee tarkoitettu lausuttavaksi [ratatujia]. Tälle sanalle sana­kirja mainitsee myös suomalaistetun asun ratatui, joka on tietysti taivutukseltaan ongelmaton (ratatuita jne.). PSK:ssa ratatouille-sanan ääntämykseksi kuvataan [ratatui], mutta taivutukseksi nalle-tyyppinen (ratatouillea, ratatouilleen jne.), joka ei sovi yhteen sellaisen ääntämyksen kanssa.

Sellaisia nimiä, jotka loppuvat lainan­antaja­kielen ääntämyksessä painolliseen vokaaliin, on vanhastaan käsitelty suomen kielessä niin, että vokaali tulkitaan pitkäksi. Painolliseksi on tällöin tulkittu myös ranskan­kielisen nimen loppu­vokaali. Näitä asioita ei liene missään sanottu suoraan, mutta ne ovat ilmenneet lukuisista esimerkeistä, esimerkiksi Bordeaux : Bordeaux’hon, joka on tietysti mielekäs vain, kun ääntämykseksi ajatellaan [bordoo], Osittaiseksi luopumiseksi periaatteista voidaan tulkita Kotuksen sivulla vuonna 2016 julkaistu kirjoitus Rio de Janeiron kisapaikkojen nimet, jossa sanotaan: ”Koska nimessä Maracanã on paino viimeisellä tavulla, se äännetään usein puoli­pitkänä. Niinpä nimeä voi taivuttaa illatiivissa joko Maracanãan tai Maracanãhan.”

Edellä mainittu kirjoitus esittää myös: ”Kaupunginnimeä Manaus voi taivuttaa joko Manauksessa tai Manausissa.” Saman ajatuksen esittää KOP sivu Nimien taivutus: s-loppuiset vieraskieliset nimet. Se esittää myös yleisemmän peri­aatteen: ”Jos nimi toistuu usein kielen­käytössä tai se koetaan muuten tutuksi, se voidaan kuitenkin taivuttaa kse:llisenä”. Tämä poikkeaa aiemmasta linjasta, jossa kullekin nimelle on yksi taivutus, joskaan ei aina ole ollut selvää, miten se määräytyy.

Kielikellon artikkelin mukaan nimiä, joiden lopussa on borough, burgh tai brugh, tai­vu­te­taan kuten konsonantti­loppuisia, vaikka ääntämys voi vaihdella, esimerkiksi Edinburghin. KOP:n mukaan ”myös taivutus­päätteen liittäminen heitto­merkillä on mah­dol­lis­ta, jos ääntö­asu päättyy vokaaliin”. Esimerkkinä se esittää sanan Middlesbrough ja sille kolme eri par­ti­tii­via: Middlesbroughia, Middlesbroughiä ja Middlesbrough’ä.

Viive : viiveen ∼ viipeen

Sanalle viive suositeltiin aiemmin nimen­omaan sellaista taivutusta, jossa on astevaihtelu, esimerkiksi viipeen, koska sen sanotaan olevan johdettu verbistä viipyä. Tällainen taivutus ei koskaan ole ollut tavallinen. Vuonna 1993 suomen kielen lautakunta hyväksyi myös aste­vaih­te­lut­to­man taivutuksen, esimerkiksi viiveen.

Muutosta on käsitelty Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan. Sen mukaan sana viive on aiheuttanut kielen­huoltajille pään­vaivaa 1960-luvulta alkaen. Artikkeli mainitsee myös lautakunnan ottaneen kannan, jonka mukaan sana viive on ”kelvollista nykysuomea”. Kielikellon 2/1995 artikkelissa viive esitetään, että ”lautakunta katsoi, että molemmille taivutustavoille on perusteet ja että taivutuksessa on paras esittää ensin astevaihtelulliset, sitten astevaihteluttomat muodot”. Kun tällainen asia erikseen sanotaan, se lienee tulkittava kannanotoksi aste­vaihtelullisen taivutuksen viive : viipeen ensi­sijaisuudesta.

Sana viive on uudehko, eikä sitä ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:ssä se on mukana, ilman mainintaa tai­vu­tuk­ses­ta, mutta sanaan liittyy huomautus: ”paremmin: viivästys, viivästymä, viipymä tms.”. Aiemmin oli Kieli­kellossa 10 (1977) otettu kanta, jonka mukaan viive-sanaa ei tarvita, vaan ”ilmaisutarpeen riittävät täyt­tä­mään sanat viipymä ja viivästys”. PSK:ssa on vielä maininta siitä, että ilmaukset valmistui huo­mat­ta­val­la viipeellä ja vaikuttaa lyhyellä viipeellä olisi parempi korvata muilla, mutta KSK:ssa ei enää ole mitään tällaisia huo­mau­tuk­sia. Normi on siis muuttunut useaan kertaan senkin osalta, tulisiko tätä sanaa lainkaan käyttää.

Toisaalta Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivutuksen osoittaminen Perussanakirjassa todetaan, että sellainen taivutus kuin viipeen ”on monen kielitajussa mahdoton”.

Vimpa : vimpan ∼ vimman

Kalalajin nimessä vimpa on NSK:n mukaan aina astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on vimman. PSK:ssa ei ole koko sanaa. KSK:n mukaan sanassa voi olla aste­vaihtelu tai se voi puuttua; genetiivi voi siis olla myös vimpan.

Sana on Suomen etymo­logisen sana­kirjan mukaan lainasana, peräisin ruotsinkielisestä nimestä vimba (myös asussa vimma), johon myös tieteellinen nimi Vimba vimba perustuu. Kehitys on siis mennyt poikkeukselliseen suuntaan: lainasana, jota aiemmin taivutettiin kuten omaperäisiä sanoja, voidaan nyt taivuttaa myös vieraan sanan tavoin.

Norminmuutoksen syytä ei ole kerrottu. Vimpan-tyyppisellä taivutuksella on ehkä haluttu välttää sekaantuminen vimma-sanaan, mutta sellainen taivutus ei ole kovinkaan yleistä.

Vironkielisten nimien taivutus

Vironkielisiä nimiä on aiemmin taivutettu suomessa usein suomen sanojen tapaan. Tai­vu­tet­tiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suo­ma­lai­nen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa. Tällä linjalla on vielä muun muassa Kieli­kellon 4/1990 artikkeli Miten virolaisia sukunimiä taivutetaan suomen kielessä?

Nykyisten suositusten mukaan viron­kielisiä nimiä taivutetaan kuten täysin vieraita nimiä, esi­mer­kik­si Rand : Randin ja Laht : Lahtin, paitsi jos nimi on perus­muodossaan kir­joi­tet­tu­na täs­mäl­leen sama kuin suomen kielen sana, esimerkiksi Meri : Meren.

Asiassa on kuitenkin poikkeuksia ja horjuntaa. Sitä koskevasta suomen kielen lauta­kunnan kannan­otosta on esitetty erilaisia kuvauksia ja tulkintoja:

• Kielikellon 3/2004 artikkeli Sillamäestä Rannametsaan – virolaiset nimet suomen kielessä. Siinä esitetään ensin lautakunnan suositusten tiivistelmänä seitsen­kohtai­nen luetelma, jonka mukaan ”kokonaan suomen kielen sanojen mukaisia nimiä taivutetaan kuten suomen sanoja”, ja viimeinen kohta on ”7. Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaatti­peri­aatteesta poik­kea­val­la, suomen kielen mukaisella tavalla.” Sitten käsitellään muuta, nimittäin suoma­lai­sia nimiä viron kie­les­sä, ja lopuksi on kohta, jonka otsikkona on ”Virolaiset nimet suomessa” ja ala­otsik­ko­na ”Suomen kielen lautakunnan uudet suositukset”. Sisältö poikkeaa sivun alkuosasta seuraavasti:
  • Kokonaan suomen mukaisista nimistä sanotaan, että niitä voidaan taivuttaa suomen kielen mukaan. Ilmeisesti siis taivutus kokonaan vieraina niminä (esim. Meri : Merin) on myös mahdollista.
  • Esitetään seuraavat poikkeukset: ”Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suosittiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edelleen suomalaisittain kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin nykyään rinnalla myös Tuglasin).” Tätä hämärtää suuresti se, että juuri ennen on esitetty taivutus Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin esimerkkinä siitä, että ”vokaali + s ‑loppuisiin ei sovelleta suomen ‑ks-vartaloista taivutusta”. (Lisäksi kallas on vanha suomen kielen yleisnimi, jonka vanha genetiivi on kaltaan (nykyisin myös kallaksen), joten ohje näyttäisi tässä ohittavan yleissäännön.) Tämä voidaan tulkita joko niin, että ohjeisiin on tullut räikeä sisäinen risti­riita, tai niin, että nimi Kallas taipuu yleensä Kallasin, mutta joidenkin henkilöiden kuten Aino Kallaksen osalta tästä poiketaan.
  • Edellä mainitun 7. kohdan mukainen poikkeus puuttuu.
  • Esimerkeissä on suomen kielen vokaalisoinnun vastaiset taivutukset Velliste : Vellistea ja Rakvere : Rakvereä (vaihtoehtoina vokaalisoinnun mukaisille muodoille Vellisteä ja Rakverea, jotka esitetään sulkeissa). Alkuosassa on kuitenkin 6. periaatteena se, että ”viron nimien taivutuspäätteen vokaali määräytyy suomalaisen vokaaliharmonian mukaan kuten muissakin vieras­nimissä”
• Kotuksen sivu Virolaiset nimet suomessa, alaotsikkona Suomen kielen lautakunnan suositus toukokuussa 2004 (arkistoversio; alkuperäinen sivu lienee kadonnut Kotuksen sivusto­uudistuksessa). Sivun lopussa on edellä mainittu Kielikellon artikkeli hiukan muutetussa muodossa.
• Kotuksen sivu Virolaiset nimet suomen kielessä, joka on paljon lyhyempi ja esittää vain ”tiivistelmän” lauta­kunnan suosituksesta.
• KOP:n sivu Nimien taivutus: vironkieliset nimet suomen kielessä. Se esittää lähinnä edellä mainitun seitsenkohtaisen tiivistelmän mukaiset ohjeet, kuitenkin mainiten poikkeukset Kallas ja Tuglas. Sivulla esitetään myös, että ”lautakunnan suosituksen kohtaa 7 voi soveltaa niin, että esimerkiksi sanoihin mägi ja saar loppuvia nimiä voi tai­vut­taa myös suomen kielen mukaisesti, koska ne on helppo yhdistää suomen sanoihin mäki ja saari”. Tämä asiallisesti muuttaa kohdan sisältöä, koska tällainen tai­vut­ta­mi­nen­han ei vaadi mitään viron kielen osaamista.
• KOP:n sivu Nimien taivutus: Rõivasin vai Rõivaksen?

Eroja on siis muun muassa siinä, onko suomenmukainen taivutus kuten Meri : Meren vain sallittu vaihtoehto (taivutukselle Meri : Merin) vai nimenomaan oikea taivutus. Eroja on myös tulkinnoissa siitä, voidaanko sellaista soveltaa myös sanoihin, jotka eivät täysin vastaa suomen sanoja, kuten Rõivas. Juuri tätä nimeä koskeva sivu pitää taivutusta Rõivas : Rõivaksen mahdollisena ja luontevana, mutta lauta­kunnan kannanotto sanoo korostetusti, että ”vokaali + s -loppuisiin ei sovelleta suomen -ks-vartaloista taivutusta”.

Mainitusta yleisestä kannasta poikkeaa myös Kotuksen sivu Sukunimen Ratas tai­vut­ta­mi­nen (2016), jossa ensin sanotaan, että taivutetaan vieras­kielisten nimien taivutus­ohjeiden mukaan Ratasin : Ratasia : Ratasille, mutta sitten jatketaan: ”Tätä s-loppuista nimeä on mah­dol­lis­ta taivuttaa myös Rataksen.” Tällainen ks:llinen taivutus, jonka lauta­kunnan kannan­otto siis painokkaasti torjuu, on muodostunut vallitsevaksi lehdis­tös­sä. Sivulla sanotaan lisäksi, että käytettäessä taivutusta Ratas : Rattaan (joka olisi yleis­ohjeen mukainen) ”nimen rakenne hämärtyisi enemmän kuin virolaisissa sukunimissä Ilves ja Meri, joita on suositettu taivuttamaan Ilveksen ja Meren”.

Kun Alar Karis oli valittu Viron presidentiksi, Suomen tiedotus­välineet taivuttivat suo­si­tus­ten mukaisesti Karis : Karisin. Kuitenkin Kotus reagoi 1.9.2021 tviitillä ja verkko­sivul­la Alar Karis Viron presidentiksi. Niissä esitetään ensin taivutus Karis : Karisin, mutta sitten myös toinen: ”Kun s-loppuinen nimi tulee tutummaksi, Karis voi mukautua ks-tai­vu­tuk­seen. Vaihto­ehtoinen taivutus­tapa onkin Karis : Kariksen : Karista : Karikselle.”

Kotuksen sivulla suomen kielen lautakunnan toiminnasta vuosina 2000–2009 kuvataan vuoden 2004 päätöstä seuraavasti: ”Käsiteltiin viron nimien taivuttamista ja päätettiin suosittaa taivuttamaan mahdollisimman pitkälle sitaatti­laina­periaatteita noudattaen.” Tästä siis on muissa kannan­otoissa kuitenkin poikettu.

Periaatteessa täysin erillinen kysymys on suomenkielisten sovinnaismuotojen käyttö. Lautakunnan kannanoton ”tiivistelmä” esittää seuraavan: ”Vanhat sovinnaisnimet eli suomeen vanhastaan mukautuneet nimet säilytetään (niitä ei ole paljon), esimerkiksi Tallinna, Tartto, Hiidenmaa, Saarenmaa.” Kuitenkin KOP:n sivu Viron paikannimet: suomeen mukautettu vai vironkielinen nimiasu? luettelee kolmisen­kymmen­tä muutakin sovinnais­nimeä. Tosin valtaosa niistä vastaa seuraavaa lautakunnan suosituksen kohtaa: ”Joihinkin nimiin on vakiinnutettu perusosaan suomalainen muoto: Emajoki, Peipsijärvi, Ülemistejärvi, Võrtsjärvi. Ilmansuunnat nimien määriteosassa käännetään kuten kaikissa muissakin ulkomaiden paikannimissä: Itä-Virumaa (Ida-Virumaa), Länsi-Virumaa (Lääne-Virumaa).”

Kielitoimiston sivustossa aiemmin (v. 2006–2007) ollut sivu Viron sovinnaisnimet vastaa luonteeltaan edellä mainittua ohjepankin sivua, mutta

• nykyisin suosituksena on Iso Munamäki, aiemmin Munamäki
• vakiintuneeksi sovinnaisnimeksi mainitaan nyt Kuumajärvi (viroksi Lämmi järv); aiemmin se oli listassa ”Harvinaiset ja vanhentuneet sovinnaisnimet”; samoin on käynyt nimille Kuurinkurkku ja sen synonyymi Irbensalmi (Kura kurk, Irbe väin), Naissaari (Naissaar), Pieni Munamäki (Väike munamägi) ja Tallinnanlahti (Tallinna laht).

Vuo-sanan monikkovartaloiset muodot kuten ”voissa”

NSK:n mukaan sanan vuo monikkovartaloisia muotoja ei käytetä. PSK sanoo saman asian toisin sanoin: ”monikossa vain nominatiivi­muoto”. Sen sijaan KSK sanoo ”mon. nominatiivi vuot, muut monikkomuodot harv.” ja esittää monikko­vartaloisista muodoista esi­merk­kei­nä voiden, voitten, voita, voihin.

Kielen käytäntö on muuttunut sikäli, että sanan vuo monikko­vartaloisia muotoja on ruvettu käyttämään fysiikan alalla, jossa vuo on käytössä terminä (magneettivuo, sähkö­vuo). Sellaisen termikäytön tuntee jo NSK.

Taustalla on tietenkin se, että sanan vuo monikkovartaloiset muodot ovat samat kuin sanan voi vastaavat muodot. Lisäksi niille olisi varsin harvoin tarvetta. Fysiikan alalla tarvetta on kuitenkin koettu olevan, ja niinpä on ruvettu – ehkä aluksi vain leikillisesti – puhumaan esimerkiksi magneettivoista.

Vuori : vuoren ∼ vuorin merkityksessä ’vaatteen sisäpuoli’

Vanhastaan on erotettu toisistaan eri alkuperää olevat sanat vuori : vuoren, joka tarkoittaa korkeaa maasto­kohoumaa, ja vuori : vuorin, joka tarkoittaa vaatteen sisäpuolta. Vuonna 2014 suomen kielen lautakunta hyväksyi sen, että jälkimmäisessäkin merkityksessä tai­vu­te­taan vuori : vuoren. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia. Vielä Kieli­kellon 2/2013 kirjoituksessa Kehysriihtä ja irtoripseä ihme­tel­les­sä oli ohjeistettu, että kyseessä on kaksi eri sanaa, joilla on eri taivutus.

KSK:ssa on yhdenmukaisesti tämän muutoksen kanssa sana vuorellinen vanhan sanan vuorillinen synonyymina.

Muutoksen on varmaankin ajateltu tarkoittavan sanaa vuori myös merkityksessä ’seinän tm. pinnan laudoitus tm. päällyste, vuoraus’, joka kuvataan NSK:ssa ja on edelleen käytössä, vaikka onkin poistettu PSK:sta ja KSK:sta. Tässä merkityksessähän sana on samaa alku­perää kuin vaatteen sisä­puolta tarkoittava vuori. Todelliset väärinkäsityksetkin saattavat olla mah­dol­li­sia, jos puhutaan esimerkiksi lautavuorista: onko kyse lautavuo­rauksesta vai suurista lauta­pinoista tai -kasoista?

Väräjää-tyyppinen taivutus

NSK:n mukaan verbien taivutustyypissä 41 (mallisanana kihistä) on rinnakkaismuotoja, joissa verbin vartalo muuttuu merkittävästi: kihisen ∼ kihajan, kihisi ∼ kihaji, kihisisi ∼ kihajaisi. Tähän ei liity tyylilaji-, murteellisuus- tms. huomautusta, ainoastaan se, että kihaji on sulkeissa, ja selitysten mukaan ”normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutus­muodot on pantu sulkeisiin”. Vaikka NSK:n taivutuskaava ei esitäkään muita kihaj-alkuisia muotoja kuin edellä mainitut kolme, sen esimerkeistä voidaan päätellä (esimerkiksi sana väräjävä hakusanassa väristä), että ainakin partisiipin preesens voi olla sellainen.

Kirjallisuudessa on esiintynyt muitakin tällaisia muotoja, esimerkiksi väräjäen (Uusi Suometar v. 1890), väräjänyt (4 esiintymää Korp-korpuksissa) ja väräjämään (yli tuhat esiintymää Korp-korpuksissa).

PSK:ssa ja KSK:ssa ei taivutuskaavoissa mainita mitään kihajaa-tyyppisiä muotoja. Voisi siis ajatella, että niitä kaikkia pidetään nykykieleen kuulumattomina. Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi.

Esimerkiks sana heläjää on PSK:ssa hakusanana, mutta vain viittauksena sanaan helistä, jonka kuvauksessa on seuraava esimerkki: ”Sävel, soitto, nauru helisee, harv. heläjää.” Näin oli aluksi KSK:ssakin, mutta kuvausta muutettiin niin, että sanan helistä kuvauksessa ei enää mainita muotoa heläjää ja että toisaalta on omana hakusananaan heläjää. Sille on oma taivutus­tyyppinsä (77), ja siitä sanotaan ”Vaillinainen taivutus; vain joitakin kolmannen persoonan muotoja”. KSK esittää vain muodot heläjää, heläji ja heläjäisi. Ajatuksena lienee, että näiden lisäksi ei muita olekaan, paitsi vastaavat, -vät-loppuiset monikot. Joka tapauksessa KSK:n mukaan siis vain 3. persoonan muodot ovat mahdollisia, eivät infinitiivit eivätkä partisiipit (kuten heläjävä).

Kuitenkaan KSK:aan ei ole otetty heläjää-tyyppisiä synonyymeja läheskään kaikille verbeille, joille tällaiset muodot ovat NSK:n mukaan mahdollisia, vaan vain seuraavat: heläjää. kumajaa, vipajaa. Esimerkiksi sanaa väräjää ei KSK:ssa ole.

Kyseiset taivutusmuodot ovat nykykielessä harvinaisia, mutta niitä esiintyy runokielessä ja joissakin sanonnoissa. Esimerkiksi väräjää esiintyy 1930-luvun raamatunsuomennoksessa neljä kertaa, ja ilmaus väräjävällä äänellä on edelleen käytössä;

Kieliopillinen ero on siinä, että NSK:n mukaan joukolla verbejä on tietynlainen rinnakkainen taivutus, kun taas PSK:n ja KSK:n mukaan on joukko vajaasti taipuvia verbejä kuten heläjää, jotka ovat sellaisten verbien kuin helistä synonyymeja. Vaikka tämä uudempi lähestymis­tapa on muoto-opillisesti johdon­mukaisempi, se merkitsee (koska kyseisiä synonyymeja on otettu mukaan hyvin valikoiden). että monet käytössä olevat verbin­muodot tulkitaan yleis­kieleen kuulumattomiksi.

Hiukan samanlainen tapaus on NSK:n verbien taivutustyyppi 40, mallisanana palata. NSK:n mukaan siinä on vaihtoehtoisia taivutusmuotoja: palaan ∼ palajan, palaisi ∼ palajaisi, ilman tyylilaji- tms. merkintää. KSK:n taivutus­kaavoissa palajaa-tyyppisiä muotoja ei ole. Sanan palata kuvauksessa on kyllä erikseen seuraava huomautus: ”(vanh., ylät. myös taivutusmuotoja palajan, palajat, palajaisi jne.)” Tässä siis j:lliset muodot tulkitaan taivutus­muodoiksi, ei erillisen verbin muodoiksi; tämä onkin loogista, koska j:n esiintyminen on kieli­historiallisesti vain saman vartalon muunnelma. Verbille halata merkityksessä ’haluta (hartaasti), toivoa, kaivata, ikävöidä’ mainitaan muodon halaa rinnalla muoto halajaa, jota kohdan molemmissa esimerkeissä käytetään. Se lieneekin tavallisempi, varmaankin erotukseksi verbistä halata merkityksessä ’syleillä’.

Taivutusmuotojen käyttö

Aihe epäilylle ∼ epäilyyn

Sanaan aihe liittyy yleensä joko verbin perusmuoto, esimerkiksi on aihetta epäillä, tai substantiivin illatiivi, esimerkiksi on aihetta epäilyyn. KKOO:n mukaan (s. 103) ”ulko­paikallis­sijojen yleistyminen näkyy myös aihe-sanan yhteydessä siten, että -lle-päätteiset allatiivi­muodot (aihetta epäilyille) ovat kohtalaisen tavallisia”. KKOO:n kannan mukaan sellaista ilmausta ”voi pitää yleiskielisenä, mutta rajatapauksena”. KOP:n sivu Rektioita: syy, peruste, aihe esittää asian väljästi niin, että sellaiset ilmaukset ovat ”yleis­kielen mukaisia mutta eräänlaisia raja­tapauksia”.

Aimo-sanan taipuvuus

PSK:n ja KSK:n mukaan aimo on taipumaton, esimerkiksi sai aimo annoksen. Tämä poikkeaa NSK:n kuvauksesta, jossa aimo tosin kuvataan ensi­sijaisesti taipumattomana, mutta tode­taan sen esiintyvän myös taipuvana, etupäässä runo­kielessä. (Myös murteissa aimo on useim­mi­ten taipumaton, mutta esiintyy myös taipuvana. Nyky­kielessä taipuvuutta, esi­mer­kik­si sai aimon annoksen esiintyy melko paljon, mutta taipumattomuus on taval­li­sempaa.)

Vrt. vastakkaissuuntaiseen muutokseen kelpo-sanan taivutuksessa.

Alkaa tekemään ∼ alkaa tehdä

Vanhojen, kauan voimassa olleiden sääntöjen mukaan alkaa-verbiin liittyvä verbi on I infi­ni­tii­vis­sä, esimerkiksi alkaa tehdä.

Vuonna 2014 kielilautakunta päätti äänestys­päätöksellä hyväksyä myös III infinitiivin (MA-infinitiivin) illatiivin käytön tässä yhteydessä, esimerkiksi alkaa tekemään. Kyseinen kannanotto sisältää maininnan ”kahden kutakuinkin samaa mer­kit­se­vän muodon vaih­te­lus­ta”. Tämä jättää avoimeksi sen, voiko ilmauk­sil­la alkaa tekemään ja alkaa tehdä olla jonkin merkitys- tai vivahde-ero.

Päätös herätti laajaa vastustusta ja myös keskustelua.

Kirjan Kielenhuollon juurilla kohta 5.13 käsittelee kyseisen normin historiaa laajasti. Merkitys­eron osalta se mainitsee Ilona Herlinin päätyneen artikkelissa ”Miksi alkaa tekemään?” (2012) siihen, että ”alkaa tekemään tyypissä näyttää painottuvan alkujakso ja (vähittäisen) siirtymisen merkitys, alkaa tehdä tyypissä taas alkuhetki ja äkkinäinen muutos.” Kirja kommentoi: ”Merkitysero on kuitenkin niin hiuksenhieno, ettei sen perus­teel­la voi ryhtyä antamaan suositusta siitä, milloin käytetään toista tai toista tyyppiä.”

Asua taloa ∼ talossa

Asua-verbiä käytetään yleensä niin, että paikka ilmaistaan olosijaisella substantiivilla tai merkitykseltään sellaista vastaavalla adverbilla, esimerkiksi asua talossa, Vantaalla, kotona. Sitä on kyllä vanhastaan käytetty myös niin, että paikka ilmaistaan partitiivi­sijaisella objektilla, esimerkiksi asua taloa, mutta silloin merkitys on (NSK:n mukaan) ’asukkaana viljellä t. hoitaa’. Kyse ei tällöin ole pelkästä asumisesta, vaan (ainakin yleensä) maa- ja metsä­taloudesta ja ”talon pitämisestä”. Suomen murteiden sana­kirjan kuvaus asua-sanasta on samansuuntainen.

PSK:ssa ja KSK:ssa vastaavaan kuvaukseen on tullut uusia piirteitä. KSK kuvaa näin:

Erik. olla asukkaana jssak, viljellä t. hoitaa asukkaana.

Kiinalaisten asuma kaupunginosa.
Tila, jota sama suku on asunut satoja vuosia.

Vanhan merkityksen ohella, sen edellä, on asukkaana olemisen merkitys. Erottimena on vain pilkku, joka yleensä tarkoittaa sitä, että kyse on saman merkityksen eri selityksistä eikä eri merkityksistä (joita erottaisi puoli­piste). Tämän voisi tulkita niin, että asua-verbiin voi aivan yleisesti liittää objektin, tarkoittaahan se aina asukkaana olemista; voisi siis sanoa vaikkapa Asun Espoota tai Asun rivitaloa. Ainoassa esimerkissä on kuitenkin agentti­parti­siip­pi asuma, ja ehkä ajatus koskeekin vain sitä.

Jo NSK:ssa mainitaan partisiipit asuttu ’jossa asutaan’ ja asuttava ’jossa voi asua’, vaikka tällaisia passiivin partisiippeja yleensä käytetään vain transitiivisista verbeistä, jolloin merkitykset olisivat ’jota asutaan’ ja ’jota voi asua’. NSK:ssa on vieläpä omana haku­sana­naan asumaton, selityksenä ”jossa ei asuta t. ei voi asua; autio”. Käytännössä siis asua-verbin useimpia passiivin partisiippeja on hyväksytysti käytetty silloinkin, kun tarkoitetaan pelkkää asumista jossakin eikä jonkin (maatilan tms.) asumista.

Uusi linja ei siis ehkä tarkoita enempää kuin sitä, että agentti­partisiippia asuma voisi käyttää samoin. Tätä voisi verrata siihen, miten passiivin partisiippien käyttö on muutenkin sallittu muutamissa tapauksissa, joissa ei ole kyse transitiivi­verbeistä; ks. Pidetty-tyyppisten muotojen käyttö.

Hinta euroissa ∼ euroina

Aiempien ohjeiden mukaan käytetään rahayksikköä tarkoittavasta sanasta essiiviä (-na, -nä) silloin, kun tarkoitetaan hinnoittelua tai rahallisen arvon laskemista. Vuonna 2001 suomen kielen lautakunta päätti sallia myös inessiivin (-ssa, -ssä) käytön.

Muutosta ennakoivana voidaan pitää sitä, että Kielikellon 3/1997 artikkeli Tekstiin kirjoittautuva lukija ja kirjoittaja – tasavertaisuutta vai vallankäyttöä? käsittelee tekstiä, jossa on sellaisia ilmauksia kuin saat palkkasi euroissa, puuttumatta mitenkään inessiivin käyttöön tällaisessa yhteydessä.

Lautakunnan kannanotto ei käsittele sentyyppisiä ilmauksia kuin tuotetta on saatavana eri väreissä. Kielenhuolto on vanhastaan suhtautunut niihin torjuvasti ja suosittanut tilalle esimerkiksi ilmausta tuotetta on saatavana eri värejä. Nykyisin KKOO ei näytä sisältävän kannanottoa aiheeseen, ei myöskään KOP, ei ainakaan sivulla, jolla sellaisen olettaisi olevan, jos kanta on olemassa: Sisä- vai ulkopaikallissija? Maksoi euroilla, euroissa ja euroina, voitti sekunnilla.

Mikä siis on tilanne, kun vanhaa ohjetta ei ole kumottu, mutta sitä ei enää esitetä laajoissakaan ohjeistoissa?

Lautakunnan päätöstä kuvaileva Kielikellon 4/2001 artikkeli Maksetaanko euroina vai euroissa? kertoo:

Jos essiiviohjetta muutettaisiin niin, että inessiivi hyväksyttäisiin joissakin raha­ilmauk­sis­sa, heräisi kysymys, miten muutos vaikuttaisi muihin tapauksiin, joihin myös on suositettu essiiviä. Pitäisikö hyväksyä myös esimerkiksi ”Kanadassa väli­mat­kat ilmaistaan kilometreissä, USA:ssa maileissa”, ”Hinnan nousu prosenteissa” tai ”Paitaa on saatavana useissa väreissä”? Entä miten kävisi kielioppaiden perinne-esimerkin ”Suomi kuvina”?

Kielikellon 3/2009 artikkelissa Kielenhuoltoa svetisismien varjossa sanotaan:

Ruotsin kielen vaikutusta on myös ilmauksissa ”Kuinka paljon tämä summa on Suomen rahassa?”, ”Kenkävoidetta on kaikissa väreissä”. Saarimaa pohtii inessiivin hyväksymistä, koska sillä ei ole vakiintunutta suomalaista vastinetta, mutta esittää kuitenkin tilalle ilmauksia Suomen rahana, kenkävoidetta on kaikkia värejä. – Suo­men kielen lauta­kunta käsitteli tätä kieli-ongelmaa 2000-luvun alussa ja päätti hyväksyä myös inessiivin (euroina ja euroissa, ks. Kolehmainen 2001 [em. aiempi Kielikellon artikkeli]).

Esityksestö voisi helposti saada sen käsityksen, että lautakunta olisi hyväksynyt myös ilmauksen ”Kenkävoidetta on kaikissa väreissä”, vaikka lautakunnan kannanotto puhuukin vain rahasta.

Kuitenkin Uusi kieliopas, joka on Sari Maamiehen tarkistama, esittää ainakin vielä 4. painoksessa v. 2011 (s. 72, kohdassa ”Inessiivin käytöstä”) vanhan kannan mukaisia ohjeita. Se torjuu ilmaisutyypin kahdessa eri koossa selvin sanoin:

Epäsuomalaista inessiivin käyttöä on seuraavanlainen: – – »Sukkia oli myytävänä kaikissa ko’oissa» (par. kaiken­kokoisia t. kaikkia kokoja). »Paitoja ei ole nyt pie­nim­mis­sä numeroissa» (par. Paidoista ei ole nyt pienimpiä numeroita).

Tosin kyseisessä kohdassa torjutaan myös ilmaus Enää ei voi maksaa markoissa, joten vuoden 2001 kannanmuutosta ei ehkä lainkaan ole huomattu ottaa huomioon.

Hinta nousi viidellä eurolla ∼ viisi euroa – määrän adessiivi

Muutoksen tai eron suuruutta osoittava ilmaus voi usein olla perusmuodossa eli nomi­na­tii­vis­sa, esimerkiksi Hinta nousi viisi euroa, tai genetiivissä, esi­mer­kik­si Oikotie lyhensi mat­kaa kilometrin. KKOO kuvaa (s. 95) lisäksi (itse asiassa ensimmäisenä vaihto­ehto­na) ades­sii­vin eli -lla-sijan käytön: Hinta nousi viidellä eurolla, Oikotie lyhensi matkaa kilo­met­rillä.

KKOO viittaa aiempaan ohjeeseen: ”Aikanaan adessiivia eli -lla/-llä-päätteistä sija­muo­toa ei pidetty mitan ilmauksissa suotavana osittain siksi, että sen katsottiin olevan ruot­sin vaikutusta.”

Huomauttaa jotakuta

KOP:n sivulla Rektioita: tiedottaa matkustajille vai matkustajia? kuvataan tiedottaa-verbin määritteen sijan vaihtelua, erityisesti tyyppiä tiedottaa ihmisiä, joka sen mukaan on ta­val­li­nen ja yksiselitteinen, mutta ”poikkeaa peruskäytöstä, johon monet kielenkäyttäjät ovat tottuneet” ja siksi ”se ei ole kaikkien mielestä neutraali”. Sen jälkeen on seuraava kohta (ja sama huomautus on KKOO:ssa):

Vastaavaa, neutraalia vaihtelua on esimerkiksi verbillä huomauttaa:

Tuomari huomautti pelaajalle virheestä. (’teki huomautuksen’)

Tuomari huomautti pelaajaa virheestä. (’ojensi’)

Neutraalius tarkoittaa tässä ilmeisesti sitä, että ilmausta huomautti pelaajaa pidetään täysin ongelmattomana, toisin kuin ilmausta tiedotti oppilaita. Todellisuudessa monet oudoksuvat sitäkin. ”Huomautti pelaajalle” lienee useimpien mielestä neutraalimpi kuin ”Huomautti pelaaja”, joka sisältää selvemmin moitteen. KKOO:n kuvauskin sisältää sen, että ilmauksilla on selvä sävy­ero, joten ”neutraalius” ehkä tarkoittaakin vain sitä, että kumpaakin ilmausta pidetään yleis­kieleen kuuluvana,

NSK:ssa verbin huomauttaa kuvauksen kohta 1 b sanoo, että se voi saada partitiivissa olevan objektin, mutta tähän liittyy merkintä ”vars. vanh.”, ja kaikissa esimerkeissä objektilla ilmaistaan, mistä huomautetaan. Ensimmäinen esimerkki on ”On jo huomautettu tehtävän vaikeuksia”, jolla tietysti tarkoitetaan, että on huomautettu vaikeuksista. Toinen on E. N. Setälältä: ”Kursiivi­kirjaimia käytetään antiikva­tekstin keskessä erityisesti jotakin yksityistä sanaa huomauttamaan.” Aiheen kannalta olennaisempaa on, että kuvauksen kohta 2 on seuraava:

huomaut|taa – – 2. käskyn-, varotuksen-, nuhteen­omaisesti sanoa t. ilmoittaa jklle jtak, antaa muistutus, ojentaa t. muistuttaa jkta jstak. | Karjan­omistajille h:etaan, että laidun­maat on aidattava. Muutamat seikat antavat aihetta h:tamiseen. Minulla, olisi paljonkin h:tamista. Rouva h:ti heti laimin­lyönnistä. Häntä h:ettiin jo toistamiseen asiasta. Isäntä h:ti tyttöä hänen elämän­tapojensa sopi­mat­t´o­muu­des­ta. En siedä turhia h:ta­mi­sia.

Tällaiselle käytölle on siis ominaista moittiminen, kielteinen sävy.

Ilolla ∼ iloisesti – tavan adessiivi

Vanhoissa ohjeissa on pidetty yleensä virheellisenä adessiivin eli -lla-sijan käyttämistä tekemisen tavan ilmaisemiseen. Tiukimmassa linjassa sellainen on hyväksytty vain, jos substantiivilla on adjektiivimäärite, esimerkiksi vähällä vaivalla. Kielikellon 4/2003 artikkeli Rakkaudella – tavan adessiivista kuvaa vanhaa kantaa seuraavasti:

Kartettaviksi esitetään useissa ohjeissa seuraavat ilmaukset: aikomuksella, antau­muk­sel­la, asiantuntemuksella, (sillä) erotuksella, hellyydellä, ilolla, jännityksellä, kaipauksella, karvaudella, kiitoksella, kunnioituksella, lämmöllä, (hyvällä, huonolla) menestyksellä, mielenkiinnolla, (sillä) seurauksella, surulla, tarkoituksella, toden­näköi­syy­del­lä, tyydytyksellä, uteliaisuudella, varauksella, varmuudella.

Usein on esitetty erilaisia lieventäviä kantoja. Artikkeli mainitsee kielitoimiston silloisen johtajan Matti Sadeniemen kirjoittaneen vuonna 1963:

Eräissä tapauksissa käännöslainana saatu adessiivi-ilmaus on niin vakiintunut, että se on jo arvostelulta turvassa: jonkun avulla, johdolla, luvalla, suostumuksella, sillä ehdolla, tehdä jotakin hyvällä omallatunnolla.

Artikkeli kuvaa suomen kielen lautakunnan vuonna 2003 tekemän päätöksen, jossa yleisesti hyväksytään tavan adessiivi:

Tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla:
hyvällä syyllä, vähällä vaivalla, ilolla.

Tähän ei liity ehtoja, ainoastaan maininta, että ”tavan ilmaisemiseen on olemassa monia muitakin ilmaisukeinoja”. Tosin KKOO esittää (s. 141) asian ikään kuin ehtoja kuitenkin olisi: ”Selviä käyttörajoja ei voi kuitenkaan esittää. Kyseessä on siis häilyvä­rajainen normi – –.”

KOP:n sivu Tavan ilmauksia: tervehdin teitä ilolla, iloisena vai iloisesti? esittää ilman varauksia, että tavan adessiivi on yleis­kielen mukainen. Tosin se lisää:

Ilmaustyypille on kuitenkin vaihtoehtoja, jotka sopivat joihinkin tekstiyhteyksiin sitä huomaamattomammin:

tulla varmuudella → tulla varmasti

Tätä ei voine pitää normi­kannan­ottona, joka jotenkin rajaisi tavan adessiivin hyväksyttävyyttä. Sama koskee sivun lopulla olevaa mainintaa, jonka mukaan suomen kielen lauta­kunta ”korosti, että muutkin tapaa tarkoittavat vaihto­ehdot kannattaa pitää mielessä”. Kuitenkin sivu loppuu virkkeeseen ”Selviä käyttörajoja ei voi kuitenkaan esittää.”

Kahvi kermalla – ”varustelun adessiivi”

Kielenhuolto on aiemmin suhtautunut torjuvasti sellaisiin ilmaisuihin kuin ”kahvi ker­mal­la”. Niissä adessiivia (-lla-sijaa) käytetään ilmaisemaan johonkin sisältyvää tai liittyvää asiaa samaan tapaan kuin ruotsissa käytetään med-prepositiota, englannissa with-sanaa jne.

Kielenhuollon nykyinen kanta sellaiseen ”kahvila-adessiiviin” eli ”myymälä­ades­sii­viin” on epämääräinen. KKOO käsittelee asiaa suppeasti (s. 142) ja kantaa ottamatta. Uusim­mik­si ohjeiksi lienee tulkittava Kielikellon 1/2016 artikkeli Laskiaispulla hillolla – mais­tuu­ko?, joka käyttää ilmiöstä nimitystä ”varustelun adessiivi” ja käsittelee sitä melko laajasti.

”Varustelun adessiiviin” sisältyy kaksi erilaista tilannetta. Toisaalta se voi tarkoittaa jo­hon­kin lisättävää tai sen ohessa käytettävää asiaa. Esimerkiksi kahvi kermalla on täl­lai­nen. Tilalle on usein suositeltu ja-sanan käyttöä: kahvi ja kerma, minkä tosin on myös tulkittu asettavan pääasian ja lisukkeen liiaksi samaan asemaan. Toisaalta ”varustelun adessiivi” voi tarkoittaa jotakin, joka on jonkin kokonaisuuden osa, ehkäpä täysin kiinteäkin osa, mutta joka tapauksessa olennainen osa. Esimerkiksi huoneisto parvekkeella on tällainen: parveke on huoneiston osa, eikä sellaista huoneistoa voi esimerkiksi myydä ilman par­ve­ket­ta. Tällaisen ilmauksen tilalle on usein suositeltu relatiivi­lauseen käyttöä: huoneisto, jossa on parveke. Jotkin ilmaukset kuten laskiaispulla hillolla voi tulkita rajatapauksiksi; onko pulla lainkaan laskiais­pulla, jos siinä ei ole mitään täytettä.

Edellä mainittu Kielikellon artikkeli käsittelee tällaisia ja muita mahdollisuuksia korvata ”varustelun adessiivi” muilla ilmauksilla. Siihen ei kuitenkaan sisälly kannan­ottoja siitä, onko ”varustelun adessiivi” kuitenkin joissakin tilanteissa yleis­kielen normien mukainen.

Vanhoja ohjeita ei ole kumottu, mutta niitä ei toistetakaan. Nykyiset ohjeet puhuvat mahdollisista moni­tulkin­tai­suuk­sis­ta ja mainitsevat joitakin yksikäsitteisiksi tai ainakin selvemmiksi sanottuja vaihtoehtoja. Ilmaisutyypistä ”kahvi kermalla” sanotaan, että se on ”tyyliltään mielipiteitä jakava”.

Kauaa ∼ kauan

KKOO hyväksyy (s. 137) muodon kauaa käytön kieltolauseissa, esimerkiksi se ei kauaa kes­tä. Vielä KSK:n v:n 2014 versiossa oli sanan kauaa kohdalla yksiselitteinen normi: ”pitää olla: kauan”. V:n 2016 versiossa siinä on viittaus sanaan kauan, jonka kuvauksessa on huo­mau­tus ”(kielteisissä yhteyksissä myös: kauaa)” ja esimerkki Tämä ei kestä kauan t. kauaa. Tästä muutoksesta on maininta Kielikellon 1/2016 artikkelissa Päivitetty Kielitoimiston sanakirja.

Aiempi normi oli toisaalta tiukempi kuin sitä edeltänyt. NSK:ssa kauaa on omana haku­sananaan, ja vältettävyys esitetään vain paremmin-ohjeella:

kauaa adv. kielt. yhteyksissä; par. kauan. | Ei hän k. täällä viivy. Harvoin tuollainen k. voi jatkua.

Kauan-sanaa vastaavan komparatiivisen adverbin kauemmin rinnalla on aina sallittu partitiivimuotoinen kauempaa, esimerkiksi En kestä tätä enää kauemmin ∼ kauempaa.

Kelpo-sanan taivutus – kelvon huoneen ∼ kelpo huoneen

Adjektiivi kelpo on vanhastaan ollut taipumaton, esimerkiksi Se on nyt kelpo kunnossa. Tällä kannalla on vielä PSK.

Kielikellon 3/2009 artikkelin Saitko kelvon selkäsaunan? mukaan kelpo-sanaa käytetään taipuvana adjektiivina ainakin lehtikielessä. Siinä kerrotaan:

Kielitoimiston sanakirja (2006) – – pitää kelpo-sanan taipumista mahdollisena: sanakirjassa on tyylisävyltään arkisehko esimerkki vaikutti ihan kelvolta kaverilta.
– –
Kuitenkin myös Kielitoimiston sanakirjassa taipumismahdollisuus on esitetty vain sulkeissa, siis harvinaisena, ja sana-artikkelin muut esimerkit edustavat taipu­mat­to­muut­ta.

KSK:n vuoden 2014 versiossa kelpo-sanan taivuttaminen on jo hyväksytty ilman rajoi­tuk­sia. Siitä kyllä sanotaan ”(tav. taipum.)”, mutta taivutuksesta on esimerkki, jota ei ole merkitty arkiseksi: Ihan kelvolta vaikuttava lopputulos. Tällainen käyttö edustaa aiemmasta poik­kea­vaa kielen­käyttöä myös sikäli, että kelpo esiintyy adverbiaalina, jolloin sitä on käytännössä pakko taivuttaa.

Vrt. vastakkaissuuntaiseen muutokseen aimo-sanan taivutuksessa.

Kiikarit ∼ kiikari

Kiikari on vielä PSK:ssa normaalina sanana, josta käytetään yksikkömuotoa, kun puhutaan yhdestä kiikarista. KSK:aan on otettu merkintä myös mon., joka tarkoittaa, että sanaa käytetään myös niin, että monikkomuoto tarkoittaa yhtä laitetta: Katsoa kiikarilla t. kiikareilla.

Muutosta on kuvattu Kielikellon 2/2011 artikkelissa Katsotaanko kiikarilla vai kiikareilla?

Kokea hyvänä ∼ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) kokea-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi koki hoidon hyväksi) että essiivin (esimerkiksi koki hoidon hyvänä). Aiemmin pidettiin vain translatiivia yleiskielen mukaisena. Asia selostetaan myös KOP:n sivulla Rektioita: kokea, katsoa ja nähdä.

Kyetä tekemään, ei kyetä tehdä

KKOO:ssa ja KOP:ssa (sivu Rektioita: pystyy tekemään vai pystyy tehdä? esitetään rakenne kyetä tehdä yleis­kielen vastaisena. Kuitenkin NSK esitti sellaisen mahdollisena, joskin harvinaisena, ja sen ainoa esimerkki on Kalevalasta (polvi polkea kykeni).

Nähdä hyvänä ∼ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) nähdä-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi nähdä hyväksi) että essiivin (esimerkiksi nähdä hyvänä). KKOO ei viittaa aiempaan normiin, mutta se mainitsee (s. 98) nähdä-verbin niiden verbien joukossa, joiden ”yleiskielen suositusta on väljennetty”, mikä tarkoit­ta­nee, että mainituista vaihtoehdoista aiemmin vain nähdä hyväk­si oli yleiskielen mukainen.

Molemmat tavat kuvataan yleiskielen mukaisina myös KOP:n sivulla Rektioita: kokea, katsoa ja nähdä.

Toisaalta Itkosen ja Maamiehen Uusi kieliopas esittää (3. painoksessa v. 2007) hakemistossa sanan nähdä kohdalla, ettei tämä verbi sovi merkitykseen ’katsoa (joksikin), pitää jonakin, olla jotakin mieltä’, ja edellä mainittu viittaus väljennykseen koskeekin ehkä nähdä-sanan tällaista käyttöä ylipäänsä eikä sen määritteen sija­muotoa.

Komitatiivi: maailma monine kielineen

Kielikellon 1/2016 artikkelissa Laskiaispulla hillolla – maistuuko? kuvataan ohimennen vanhaa kantaa komitatiiviin (-ne-sijaan) selostamalla Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirjassa esittämää näkemystä:

Ikola jatkoi, etteivät myöskään sijamuodot komitatiivi (matkalaukku kaksine luk­koi­neen) tai instruktiivi (matkalaukku kaksin lukoin) sovi tarkoittamaan ’varus­tet­tu­na olemista’. Komitatiivi-ilmaushan on rinnastava: ’myynnissä matka­laukku ja kaksi sen lukkoa’ (vrt. Paikalle tuli johtaja puolisoineen ’johtaja ja hänen puolisonsa’).

Ikola selostaa kirjassaan (3. painoksessa s. 35) komitatiivia seuraavasti:

– – komitatiivia käytettäessä on todella aina kysymys omistus­suhteesta tai jonkin­lai­ses­ta asian­omaiselle kuulumisesta. – – Komitatiivia voidaan käyttää, jos substan­tii­vit merkitykseltään vastaavat kaavaa A ja hänen B:nsä tai A ja sen B.

Komitatiivi siis kuvataan seuraamisen sijana: jonkun tai jonkin A:n mukana (seurassa) on joku tai jokin B, joka on jossain mielessä A:n, ja A voisi tulla, esiintyä tai muuten toimia ilman B:täkin Lisäksi mm. E. A. Saarimaan Kielenopas korostaa, että komitatiivi on adver­biaa­lin sija, ei attribuutin.

Vielä Kielikellon 2/1999 artikkelissa Johtaja ja rouva ja muita tittelipulmia sanotaan, että ”komitatiivi­muoto omistus­liitteineen ilmaisee jollekulle kuulumista;”. Tämä on jokseenkin epämääräinen kannan­otto, mutta kielen­huolto ei ilmeisesti juurikaan ole ottanut kantaa komitatiivin merkitykseen viime vuosi­kymmeninä. Toisaalta ISK esittää, kohdassa § 1264 Mies pitkine partoineen, lähden perheineni, komitatiiville kolme eri merkitystä (”koko­nai­suu­den osa”, ”sosiaalinen” ja ”hallintasuhde”), joista vain kes­kim­mäi­nen vastaa vanhoja normeja ja sekin vain osittain. Esimerkiksi ilmaus mies pitkine partoineen sisältää käy­tän­nös­sä komitatiivi­muotoisen attribuutin ja on muutenkin vanhojen sääntöjen vastainen; vaikka mies voisi ajaa tai ajattaa partansa pois, parta ei ole asia, jonka mies voi ottaa mukaansa tai jättää pois. Yleisesti jos komitatiivi tarkoittaa kokonaisuuden osaa, se ei voi tarkoittaa jotain, joka voi olla kokonaisuuden seurassa.

Kun kielenhuolto ei ole aikoihin ottanut kantaa komitatiiviin, jota toisaalta laajasti käytetään vanhojen normien vastaisesti ja tätä on kuvattu ISK:ssa, voitaneen todeta, että uusi käyttö on ainakin osittain hyväksytty. Suorahko osoitus tästä on, että Kotuksen tuottamassa aineistossa on mm. seuraavat komitatiivit:

• Esimerkiksi ruokalajien nimet monine yhdysmerkkeineen ovat vaikeasti luettavia (Nosto ohjepankista 14.12.2017)
• Myös Suomisen perhe eri kivoineen sekä hiihtäminen luikerteluine ja muine uusine muotoineen otetaan pohdittaviksi. (Kotuksen uutiset 31.3.2017; tekstissä on myös muotovirhe, substantiivin komitatiivi ilman possessiivi­suffiksia: luikerteluine)
• Jooga kaikkine muotoineen ja vesijumppa ovat enemmän minun makuuni (Kotus-blogi 26.3.2010; ei ole mielekästä puhua joogan kaikista muodosta jonakin, joka voi olla joogan seurassa)
• Parras-sana monine mielenkiintoisine käyttötapoineen kiinnitti huomioni (blogi­kirjoi­tus 23.5.2019; vanhojen normien kannalta rajatapaus, mutta komitatiivi on tässä sivu­lauseen tilalla).

Komitatiivi on kyllä herättänyt keskustelua ja erimielisyyttä kielentutkimuksessa, kielen kuvaamisessa ja kielenhuollossa. Tätä kuvataan laajasti Osmo Ikolan kirjoituksessa Havaintoja komitatiivin käytöstä suomen murteissa ja yleiskielessä. Toiselta kannalta asiaa lähestyy Maija Sirola-Belliardin väitöksen­alkajais­esitelmä Suomen komitatiivi, joka toisaalta kuvaa komitatiivin käsitettä hyvin väljästi, toisaalta rajaavasti: sen mukaan komitatiivin perus­merkitys on ”kahden (tyypillisesti inhimillisen) olennon epä­sym­met­ri­nen yhdessäolo, siten että yksi osapuolista on toiminnassa tai tapahtumassa pääasiallinen ja toinen osallistuu tilanteeseen toissijaisena, vain pääasiallisen osapuolen välityksellä”. (Väitös­kirja on Suomen komitatiivi: -ine ja kanssa.)

Monikko vai yksikkö eräissä viittauksissa: painakaa mieliinne ∼ mieleenne

Seuraavassa selostettava KKOO:n kuvaus on olennaiselta osin toistettu KOP:n sivulla Yksikkö vai monikko: pipo päässä vai pipot päässä?

KKOO kuvaa (s. 174):

Kun kyseessä on olentoihin tms. kiinteästi kuuluva osa, jota kullakin on vain yksi – esim. sydän, pää, selkä, turkki, häntä, mieli – käytetään tavallisesti yksikkömuotoa myös puhuttaessa useammasta olennosta: Karhujen turkki suojaa kuumuudelta; He muistelivat mennyttä elämäänsä.

Sanat ”kiinteästi kuuluva osa” ovat hiukan erikoinen ilmaus ja poikkeavat siitä, miten tällainen asia on yleensä kuvattu ohjeissa. Esimerkiksi mennyt elämä tuskin on ihmiseen kiinteästi kuuluva osa.

KKOO kuitenkin lisää, että ”monikonkin käytölle on joskus tarvetta, ja usein yksikkö ja monikko ovat vaihtoehtoisia”, ja esittää useita esimerkkejä, kuten kisat jäivät suomalaisten mieliin. Se esittää kaksi esimerkkiä tilanteista, joissa sen mukaan olisi käytettävä monik­koa, mutta ei perustele tätä:

Joissakin tapauksissa vain monikko on selvä:

Minipossu Nikke sulatti katsojien sydämet. | Valmentajan on valvottava tarkkaan, että pelaajat eivät lyö päitään yhteen.

Selvä norminmuutos on tapahtunut siinä, että monikkoa pidetään joissakin tapauksissa välttämättömänä eikä vain mahdollisena. Käytännössä esimerkit olisivat aivan yhtä selviä, vaikka niissä käytettäisiin yksikköä; eri asia on, miten luontevina niitä pidetään. Ei ole mitään ilmeistä syytä, miksi ensimmäiseen esimerkkiin ei sopisi yksikkö sydämen. Toisessa monikkoa voi pitää luontevana siksi, että päiden yhteen lyömisen ajatus merkitsee, ettei ajatella vain itse kunkin omaa päätä, vaan kahden pään yhteen lyömistä. Toisaalta ilmaus, jossa ihmiset lyövät päätään yhteen, on kyllä myös käytössä.

KKOO:n mukaan myös asusteista käytetään yksikköä, mutta se ei varsinaisesti kiellä monikkoakaan:

Kun samanlaisia ruumiinosia, vaatekappaleita tms. on pari, on sana monikossa (esim. kädet, kengät), mutta niiden sijaintia ilmaiseva sana on tavallisesti yksikössä (taskussa, jalassa) Monikkoakin (taskuissa) kyllä näkee joskus käytettävän, mutta se voi olla monitulkintainen ja synnyttää joskus myös tahattoman humoristisen vaikutelman.

YKSIKKÖ ON NEUTRAALI: Tervehtiessä on tyylitöntä pitää käsiä taskussa. | Vetäkää talvisaappaat jalkaan ja lähtekää ulos.

MONIKKO EI OLE NEUTRAALI: Eturivissä seisoskeli kahdeksan ihmistä kädet taskuissa. | Joko sukat pyörivät jaloissa?

KKOO ei määrittele neutraaliuden käsitettä, mutta sen yleisestä osasta voidaan päätellä, että tarkoitetaan asiatyylin neutraaliutta vastakohtana kevyelle, rennolle tai arkiselle tyylille. Suurin piirtein on siis kyse siitä, mitä ennen sanottiin kirjakieleksi.

KKOO ei käsittele yleisesti sellaista tavallista tapausta kuin He ottivat lakin päästään. Siinähän ei kyse ole parillisesta vaatekappaleesta eikä myöskään olentoon kiinteästi kuuluvasta osasta. Kyse on vain vaatekappaleesta, jollainen jokaisella on yleensä käytössä kerrallaan vain yksi. KKOO kuvaa asian ikään kuin kyse olisi vain muutamista fraaseista:

Sellaisissa fraasiutuneissa ilmauksissa kuin hattu päässä, sydän pamppaillen on monestakin olennosta puhuttaessa yksikkö­muoto tavallisesti odotuksen­mukainen:

YKSIKKÖ ON NEUTRAALI: Saavatko oppilaat istua luokassa pipo päässä? | Muutamat ihmisen juoksivat sydän kurkussa.

Tarkempia ohjeita KKOO ei anna, mutta viittaa kuitenkin siihen, että joitakin sääntöjä olisi: ”Täysin selvää sääntöä yksikön ja monikon käytöstä ei ole mah­dol­lis­ta esittää”.

Monikon käyttö on varmaankin yleistynyt tässä kuvatuissa tapauksissa vieraiden kielten vaikutuksesta. Jossain määrin asiaan on voinut vaikuttaa myös ajatus loogisuudesta: miksi sanotaan, että miehet ottivat hatun päästään, kun jokaisella kuitenkin on oma hattunsa eli hattuja on monia, samoin päitä? Suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan käytetään yksikköä, koska asiaa ajatellaan itse kunkin kannalta: kullakin on vain yksi pää ja yksi hattu.

KKOO käsittelee vielä irrallista nominatiivia (nominativus absolutus), vaikka kuvaakin sen erikoisella tavalla:

Kun luonnehditaan ominaisuutta adjektiivisesti, monikko (päät punaisina) ja yksikkö (pää, päät punaisena) vaihtelevat melko tasaisesti:

Asiakkaat raivoavat pää punaisena. | Norjalais­tytöt lauloivat eturivissä mukana ja kirkuivat päät punaisina [Robinin esiintyessä]. | Jotkut vanhemmat huutavat päät punaisena lapsilleen kaukalon vierellä.

Silmät kirkkaina tähyämme tulevaisuuteen. Olin silmä kirkkaana hereillä jo ennen puoli kuutta.

Jälkimmäisissä esimerkeissä on kyse aivan eri asiasta: siitä, käytetäänkö yksikköä puhuttaessa parillisista elimistä kuten silmistä.

KKOO lopettaa esityksensä aiheesta näin:

Aiemmin kielenhuoltokirjallisuudessa yksikön käyttöä on pidetty ”tavallisempana”, joskin myös yksikön ja monikon vaihtelusta on mainittu (mm. Osmo Ikola: Nyky­suomen käsikirja, Terho Itkonen: Kieliopas). Opetuksessa yksikön käyttö on kui­ten­kin esitetty melko tiukkana ohjeena.

Normien voidaan siis sanoa muuttuneen siihen suuntaan, että puheena olevissa tapauk­sis­sa monikko sallitaan aiempaa paljon useammin ja ilman erityisiä rajoja.

E. A. Saarimaan Kielenopas esittää lukuisia esimerkkejä kuten heidät erotettiin vi­rois­taan, joissa ”suomalaisen korva kaipaisi yksikköä”. Se esittää (6. painoksessa s. 210) vain pari esimerkkiä hyväk­syt­tä­väs­tä monikon käytöstä, selittämättä, miksi niihin sopii mo­nik­kokin:

Tulta miesten mielet silloin. Vastaanottajat veivät vieraat koteihinsa. Valkoinen huuru nousi hevosten selistä (vrt. Ratsastajat nousivat hevosten selästä).

Ikolan Nyky­suomen käsikirja ei sekään kuvaa, missä tapauksissa monikko on mahdollinen (3. painos, s. 24):

Sääntö ei ole poikkeukseton. Sanotaan esim. Miehet nousivat hevosten selkään (ei: ”hevosen selkään”, mutta ei myöskään: ”hevosten selkiin”). Seuraavassa taas voidaan käyttää kumpaa numerusta tahansa: Hänen sanansa painuivat kuulijain mieleen t. mieliin.

Itkosen ja Maamiehen Uusi kieliopas on osittain jopa epämääräisemmällä kannalla kuin KKOO. Sen mukaan sekä yksikkö että monikko käyvät, kun kyse on parillisten ruumiin­jäsen­ten pukimista, ja joissakin tapauksissa vain monikko käy, mutta tämä esitetään vain esi­mer­keil­lä. Muis­ta tapauk­sis­ta se ei esitä selvää linjausta, mutta ei kiellä monikkoa missään yhteyksissä. Sen esitys on seuraava (3. painoksessa s. 61):

2. Yksikköä käytetään tavallisesti parillisista ruumiin­jäsenistä, kun on puhe niiden pukimista. Esim. Hän veti housut jalkaansa. Kädessä oli sormikkaat. Monik­koa­kaan ei voida pitää virheellisenä. Seuraavissa tapauksissa se on ainoa mah­dol­li­nen: Hän pani sukat kylmiin jalkoihinsa. Molemmissa käsissä oli hienot han­sik­kaat.
3. Samoin käytetään tavallisesti yksikköä, kun on kyse semmoisesta joihinkin olentoihin tai esineisiin kiinteästi kuuluvasta, jota kullakin on vain yksi. Esim. Asia tuntuu jääneen ihmisten mieleen (harvemmin mieliin). Miehet eivät pal­jas­ta­neet päätään. Onpas noilla kissoilla tuuhea turkki. Taloissa oli harjakatto (myös harjakatot). Jos kyseessä on omistus tai hallussa­olo, voidaan käyttää sekä yksikköä että monikkoa. Esim. Monet pitävät puhelinta olo­huonees­saan (myös olohuoneissaan). Pojat panivat lakin (myös lakit) päähänsä. Heidät erotettiin virastaan (myös viroistaan). Kaikilla juhlavierailla oli numeroidut paikat.

Monikko vai yksikkö predikaatissa: pahin este olivat ∼ oli ennakkoluulot

Sellaisissa lauseissa kuin Uudistuksen pahin este olivat ∼ oli ennakkoluulot on horjuntaa predikaatin monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä. Lauseessa on kaksi substantiivia, toinen yksikössä ja toinen monikossa, ja on jonkin verran tulkinnanvaraista, kumpi on subjekti ja kumpi predikatiivi. Selvää normia ei ole ollut, mutta Kielikellon 2/1992 artikkeli Eräs kongruenssi­ongelma kuvaa: ”puheena olevasta asiasta on eri kielioppaissa ja oppi­kirjoissa kahtalaista suositusta (toisissa pidetään oikeana vain monikko­muotoista predi­kaat­tia, toisissa hyväksytään sekä yksikkö että monikko)”.

Artikkeli kertoo myös suomen kielen lautakunnan kannanotosta:

Ongelmaa käsiteltiin 25.11.91, ja lautakunta päätti tuolloin, että predikaatin muotoina ovat mahdollisia sekä monikko että yksik­kö. Luontainen kielivaisto hyväksyy myös yksikkömuotoisen predikaatin, koska predikaatti [tar­koi­te­taan: predikatiivi] on otta­nut lauseessa subjektin tavanomaisen, lauseen­alkui­sen paikan.

Ville Elorannan kirjassa ”125 myyttiä suomen kielestä” (2014) käsitellään asiaa s. 122, esi­merkki­lausee­na suurin ongelma olivat tuholaiset. Sen mukaan lautakunta päätti, että ”subjektiksi voidaan tulkita myös suurin ongelma, joten predikaatti saa olla yhtä hyvin yksikössä.” Tämä lautakunnan silloisen jäsenen tulkinta menee pidemmälle kuin Kielikellon artikkeli, jossa selitetään: ”Suositus perustuu siis ajatukseen, että lauseen­alkuinen predikatiivikin voi olla luonteeltaan niin subjektin kaltainen, että se aiheuttaa predi­kaatti­ver­biin saman­laisen numerus­kongruens­sin kuin ’oikea’ subjekti.”

Tämä voidaan tulkita niin, että monikko (olivat) olisi vanhojen yleisten sääntöjen mukai­nen. Artikkeli sanookin: ”Kieliopillisesti täysin moitteeton lause on siis Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot.” Tässä mielessä normia on siis muutettu. Tosin Terho Itkosen kirjoitus ”Varmin tunnistus­keino on sormen­jäljet” – Lisää predikatiivilauseiden alalta Kieli­kellossa 4/1992 esittää, että lautakunta olisi jo vuonna 1975 tehnyt saman­laisen sallivan kannan­oton.

Näyttää hyvälle ∼ hyvältä

KOP:n sivu Rektioita: maistuu hyvältä ja hyvälle antaa ohjeen, jonka mukaan voidaan sanoa yhtä hyvin näyttää hyvälle kuin näyttää hyvältä:

Vaikutelmaverbien tuntua, haista, tuoksua, maistua, näyttää ja vaikuttaa yhteydessä tuntemus tai aistimus ilmaistaan joko -lle-päätteisen (allatiivisijaisen) tai -lta/-ltä-päätteisen (ablatiivisijaisen) ilmauksen avulla. Merkityseroa muotojen välillä ei käytännössä juuri ole. Molemmat ovat yleis­kielen mukaisia.

Ohje poikkeaa aiemmista, joissa on usein pidetty -lle-päätettä joidenkin verbien yhteydessä yleis­kieleen kuulumattomana. Ohjeet olivat jo aiemmin muuttuneet, mutta eri verbejä käsiteltiin eri tavoin. Esimerkiksi sanasta maistua on PSK:ssa ja KSK:ssa esimerkeissä Ruoka maistuu hyvältä, hyvälle, vaikka NSK:ssa on vain hyvältä-vaihto­ehto. Toisaalta sanasta näyttää on NSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa vain ablatiivi­sijaisia esimerkkejä, kuten näyttää iloiselta, mutta KOP:n ohjeen mukaan siis näyttää iloiselle on myös mahdollinen.

Toisaalta ohje merkitsee palaamista vanhimpaan käytäntöön. Esimerkiksi Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvaus maistua-sanasta sisältää sekä -lle- että -lta-päätteisiä esi­merk­ke­jä. Lönnrotin sana­kirjassa on esimerkkinä maistua jollenki l. joltaki, jonka muodot vas­taa­vat nykyisen yleiskielen asuja jollekin ja joltakin. Jossain vaiheessa myöhemmin on ruvet­tu pitämään vain -lta-päätettä kirja­kieleen sopivana.

Epäselväksi jää, saattaako ilmauksilla kuitenkin olla jonkin­lainen merkitys­ero tai ainakin sävy­ero. KKOO sisältää (s. 113) saman tekstin kuin yllä on esitetty, kuitenkin niin, että ennen viimeistä virkettä on seuraava huomautus sulkeissa: ”Murre-eroja on jonkin verran: -lle-päätteinen haista jollekin on Suomen murteiden sanakirjan mukaan enemmän itä- kuin länsimurteinen.”

ISK viittaa (§ 1225) merkitys- tai sävyeron mahdollisuuteen: ”sijan omallakin mer­ki­tyk­sel­lä on vaikutusta suhteen laatuun: – – maistumisen tuntemus on ilmaistavissa lähtö­kohta­na tai kohteena (maistua omenalta ~ omenalle)”.

Kieli-ikkunassa Kielipulmia ratkottavaksi – vai ratkottaviksi? (29.3.2009) vaihtoehdot esitetään tasavertaisina jopa silloin, kun allatiivi aiheuttaa kaksitulkintaisuuden:

Ns. vaikutelmaverbien (esim. maistua, kuulostaa, näyttää ja vaikuttaa) yhteydessä predikatiiviadverbiaalin sijamuotoina ovat translatiivin ja essiivin asemesta ablatiivi ja allatiivi: jäätelö maistuu hyvältä/hyvälle.

Ablatiivin (hyvältä) tai allatiivin (hyvälle) paremmuutta ei suotta kannata jäädä puntaroimaan; ne ovat nykykäsityksen mukaan keskenään yhtä hyviä vaihtoehtoja. Näin siis silloinkin, kun allatiivi tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tulkintaan. Esimerkiksi lauseessa soija maistuu possulle jää tulkinnan varaan, onko soija possun makuista vai pitääkö possu siitä.

Edellisen lainauksen sanat ”nykykäsityksen mukaan” viittaavat siihen, että normi on muuttunut. Ohje poikkeaakin muun muassa siitä, mitä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää (3. painoksessa v. 2007 hakemistossa sanan näyttää kohdalla):

näyttää: mm. n. vanhalta, kuluneelta (itä­suomal. puhe­kielessä, ei yleiskielessä »vanhalle», »kuluneelle»)

Teoksessa on mutkikkaampi kuvaus tuntua-sanasta: sen mukaan tuntoaistimuksesta voi käyttää kumpaakin sijamuotoa, ja tuntua liukkaalle esiintyy ”varsinkin itäsuomal. kie­len­käy­tös­sä”, kun taas muunlaisesta aistimuksesta tai vaikutelmasta puhuttaessa yleiskielessä käy vain ablatiivi, esimerkiksi jalat tuntuvat raskailta (ei raskaille).

Toisaalta nykyiset ohjeet merkitsevät tavallaan palaamista NSK:n linjaan: siinä on sanan maistua kuvauksessa ”M. jltk, jllek [ed. tav:mpi]” (hakasuljehuomautus itse teoksessa). NSK:n mukaan siis maistua hyvältä ja maistua hyvälle ovat molemmat mahdollisia, ja edellinen on tavallisempi. Vastaavasti kuvataan esimerkiksi verbi tuntua. Sen sijaan verbistä näyttää NSK sanoo, että on parempi näyttää joltakin kuin jollekin.

Objektin sija eräissä rakenteissa: kertoi jäässä olevan railo ∼ railon

KKOO kuvaa (s. 236) tietynlaiset rakenteet ”esittely- tai omistuslausetta vastaaviksi raken­teik­si”. Sellaisia ovat olevan- tai olleen-tyyppisiin verbin­muotoihin perustuvat rakenteet (vanha nimitys: lauseenvastikkeet), jotka ”vastaavat merkitykseltään esit­tely­lauset­ta (esimerkiksi Pihalla on vieras) tai omistuslausetta (Sinulla on auto).”

KKOO toteaa, että vanhojen sääntöjen mukaan tällaisen rakenteen yksiköllinen objekti on ensisijaisesti genetiivissä, jos lauseen predikaatti on aktiivinen (esimerkiksi hän kertoo eikä kerrotaan) ”ikään kuin se [objekti] saisi sijamuotonsa suoraan lauseen pääverbiltä (samalla tavalla kuin jos se olisi pääverbin objekti). Esimerkkejä: Hän kertoi pihalla olevan vieraan (vrt. Hän kertoi sen), Hän mainitsi sinulla olevan auton (vrt. Hän mainitsi asian).

KKOO muuttaa normia niin, että myös nominatiivi sallitaan:

Jos – – esittely- tai omistuslausetta vastaavassa että-lauseessa olisi yksikön nominatiivi (Hän arveli, että kyseessä on astma), voi sitä vastaa­vassa tekevän-rakenteessa olla joko sama muoto (astma) tai genetiivi (astman):

– – Lääkäri arveli kyseessä olevan astma. (∼ astma) | Uskoin hänellä olevan kuningas. [kortti] (∼ kuninkaan) | – –

KKOO:n mukaan jo 1980-luvun oppaissa sanottiin, että genetiiviä vaativa sääntö ei ole ehdoton ja että nominatiivi yleistyy. KKOO lisää: ”Nykykäytäntö on kallistunut entistä vahvemmin nomina­tii­vin puolelle.”

Objektin sija I infinitiivin yhteydessä: näytti tavan sulkea kuoren ∼ kuori

Objektin sijamuodon valinnasta on useita vanhoja sääntöjä, mutta KKOO sanoo (s. 127): ”Omanlaistaan objektin muotovaihtelua esiintyy raken­teel­taan mutkikkaissa lauseissa, joissa objekti ei suoraan liity lauseen pääverbiin [= predikaattiin], esim. Opettaja näytti näppärän tavan sulkea piirakan kuori ∼ kuoren.” Esimerkissä objekti kuori ∼ kuori määrittää infinitiiviä sulkea eikä lauseen predikaattia näytti.

Edellä kuvatussa tilanteessa kysymys on siitä, onko infinitiiviin liittyvä yksiköllinen objekti perusmuodossa eli nominatiivissa vai n-päätteisessä genetiivissä. Genetiiviä on tässä yhteydessä tapana kutsua päätteelliseksi muodoksi ja nominatiivia päätteettömäksi.

Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkki­tapauk­ses­sa kuoren) kannalla. Päätteetön (kuori) on vanhan säännön mukaan oikein seuraavissa tapauksissa:

• infinitiivi riippuu imperatiivin 1. tai 2. persoonasta, esimerkiksi Näytä tapa sulkea kuori
• infinitiivi riippuu ns. passiivimuodosta, esimerkiksi Näytettiin tapa sulkea kuori
• infinitiivi on lauseen subjektina, esimerkiksi Nyt pitää sulkea kuori (jossa sulkea on subjekti)
• infinitiivi riippuu lauseen subjektista, esimerkiksi Tässä on hyvä syy sulkea kuori (jossa syy on subjekti)

Mikään näistä poikkeuksista ei koske edellä esitettyä KKOO:n esimerkkiä, joten vanhojen sääntöjen mukaan siihen kuuluu päätteellinen objekti, kuoren.

Käytännössä päätteetön muoto on muo­dos­tu­nut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä onkin asteittain väljennetty, muun muassa Kielikellon 3/1986 artikkelissa Infinitiivin objektin muodosta niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihto­ehdot:

Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sel­lai­sis­sa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.

KKOO viittaa (s. 134) edellä lainattuun artikkeliin, mutta KKOO:n tulkinta on väljempi. Sen esimerkkilauseessa Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirjeen ∼ kirje eivät infinitiivi ja sen objekti ole etäällä ja irrallaan predikaatista, mutta päätteetön objekti siis kuitenkin sallitaan. Lisäksi KKOO sanoo (s. 133), että sekä päätteetöntä että päät­teel­lis­tä muotoa ”käytetään sekä lyhyissä että pitemmissä ilmauksissa”.

KKOO:n mukaan päätteetöntä muotoa käytetään, kun infinitiivi ja sen objekti ”on mah­dol­lis­ta nähdä pääverbistä irrallisena rakenteena”. Esimerkkilauseessa lähettää kirje voi­tai­siin tulkita sellaiseksi.

KOP:n sivun Objekti: sain hyvän syyn unohtaa työn vai työ? (tehdä-infinitiivin objekti) tiivistelmä­osa voidaan tulkita jopa niin, että objekti voisi aina olla joko nominatiivissa tai genetiivissä ja että joissakin tapauksissa vain toinen on toista tavallisempi. Sivu kuitenkin esittää yksityis­kohtaisen tarkastelun, joka noudattelee samaa linjaa KKOO ja näyttää sisältävän selviä sääntöjäkin.

Olosuhteet ja olosuhde

NSK:ssa sana olosuhde kuvataan normaalina substantiivina, jolla on kaksi merkitysryhmää, ’asian-, asioiden tila, tilanne’ ja ’asioiden tila, olot, asiat, asianhaarat; konjunktuurit’. Vain jälkimmäinen on merkitty vain monikossa käytettäväksi.

PSK:ssa ja KSK:n hakusanana on olosuhteet, ja tällä ilmeisesti tarkoitetaan, että kyseessä on vain monikossa käytettävä sana eli monikkosana eli plurale tantum -sana. Tätä tulkintaa tukee Kielitoimiston Facebook-sivuilla 7.11.2017 ollut kysely (”tiistaigallup”), jossa sano­taan:

Monikkosana on yhtä kokonaisuutta tarkoittava sana, jonka muoto on kuitenkin monikollinen. Tällaisia sanoja ovat mm. häät, sakset, housut, talkoot ja olosuhteet. Monia monikkosanoja näkee kyllä melko usein käytettävän myös yksiköllisinä: olosuhde, housu, liivi.

Kotuksen sivulla Yleiskielen seuranta: talkoohavaintoja 1 (1.4.2016) oleva kuvaus esittää asian kuitenkin nurinkurisesti ikään kuin vanhan käytännön mukainen yksikkömuotoisuus olisi uusi ilmiö:

Hyvinkin erilaiset ilmiöt ovat kiinnittäneet ihmisten huomiota. Tällaisia ovat esi­mer­kik­si yleistynyt yksikkö odotuksen­mukaisen monikon sijasta (olosuhde oli hyvä), – –

Toisaalta yksikkömuotoa olosuhde on käytetty Kotuksen sivuilla olevissa dokumenteissa Uudenvuodenpuheiden prosesseista (25.11.2005) ja Tekstin kanssa – Kohti kieli­tieteel­li­sen (kon)tekstin­tutkimuksen yleis­mallia (2004, 2012) sekä Kielikellon 1/2003 artikkelissa Miten lakiteksti velvoittaa?

Opiskella yliopistolla ∼ yliopistossa

Aiemmin suositeltiin sisäpaikallissijan inessiivin (-ssa, -ssä) käyttöä, kun puhe on toi­min­nas­ta oppilaitoksessa tms. sen perus­tehtävistä puhuttaessa, esi­mer­kik­si opiskella yli­opis­tos­sa, työskennellä tutkimuslaitoksessa. KKOO esittää (s. 90):

Monista laitoksista käytetään myös ulkopaikallissijoja (ei kuitenkaan peruskoulusta, ammattikoulusta tai lukiosta). Käytäntö on yleistymässä. Se on yleiskielen mukainen:

Yliopistolla opiskelu (ohjeita opiskelijoille). | Hän on professori Koulutuksen tutkimuslaitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Sitä ennen hän työskenteli Puolustusvoimissa vaativissa koulutus- ja kehit­tämis­tehtä­vis­sä. | Vuoden eläinlääkäri työskentelee Puolustusvoimilla.

Toisentyyppinen paikallissijakysymys on ulkopaikallissijojen käyttö silloin, kun kyse on selvästi rakennuksen sisällä tapahtuvasta toiminnasta, esimerkiksi tapasimme Seura­huo­neel­la. E. A. Saarimaan Kielenopas oli vielä tiukalla ja yksiselitteisellä linjalla (lainattu v:n 1964 painoksen mukaan, s. 214–215):

Jos sanotaan: Kokous pidetään Ylioppilastalolla, voidaan käsittää, että kokous on Yli­oppilas­talon ulko­puolella, aivan sen läheisyydessä. Jonkun voi esim. tavata Yli­oppi­las­talolla, eikä silloin ole kysymys siitä, että ollaan talon seinien sisä­puolella. Jotta adessiivi tällaisessa tapauksessa saisi säilyttää juuri tämän merkityksen, sanot­ta­koon: Kokous pidetään Yli­oppilas­talossa. Samoin: Asuin Seura­huoneessa. Juhla vie­tet­tiin yli­opis­tos­sa. Johto­kunta kokoontuu kirkon­piirin kansa­kouluun.

Monet muutkin ohjeet ovat suosittaneet sisä- ja ulko­paikallis­sijojen erottamista toisistaan tällaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi Kieli­kellon 4/1987 artikkeli Säätytalossa vai Sääty­talol­la? esittää:

Eri paikallissijasarjojen merkitystehtävien välinen jako on suomessa olemassa, ja sen voimassa pysyminen ja selventäminen olisi eduksi kielen täsmällisyydelle: ”Juhla pidetään Raatihuoneessa”, kertoo, että juhla on rakennuksen sisätiloissa. Ilmaus ”Raatihuoneelle presidentti seurueineen saapuu klo 15.30” tarkoittaa, että pre­si­dent­ti saapuu rakennuksen eteen, sen luo.

Vielä Kielikellon 4/1996 kirjoituksessa Kätilö­opistolla ja konservatoriossa pidetään kiinni erottelusta, vaikka sen otsikossa mainittu Kätilö­opistolla todetaankin vakiintuneeksi käytännöksi.

KKOO esittää (s. 89) vanhojen sääntöjen tavoin, että ”rakennusten nimet taipuvat yleensä sisä­paikallis­sijoissa, kun on puhe nimen­omaan sisä­tiloista” ja että ulko­paikallis­sijaa käy­te­tään, ”kun puhutaan rakennuksen piha­piiristä tai muusta lähi­alueesta”. Tämän jälkeen KKOO kuitenkin esittää merkittäviä poikkeuksia:

Ulkopaikallissija voi myös ilmaista, että rakennuksen sisä­tilat ovat muussa kuin varsi­naisessa perus­tehtävässään:

Nuoren ammatti- ja kesätyötreffit kaupunginteatterilla tiistaina | Kamari­musiikkia kaupungin­talolla (otsikoita)

On myös tapauksia, joissa sisä- ja ulkopaikallissijaa käytetään samalla tavoin ilman merkitys­eroa. Molemmat ovat yleis­kielen mukaisia:

Yksinkertaisen ilmanvaihdon jäähdytysjärjestelmän kokeilu Joensuun poliisi- ja oikeus­talossa | Vedenjakelukatkoksia poliisi- ja oikeus­talolla (otsikoita)

Joihinkin rakennusten nimiin ulkopaikallissija on vakiintunut:

Tervetuloa Loimaan Seurahuoneelle! | Kalastaja­torpalle kokoontuu yli tuhat asian­ajajaa Asian­ajaja­päiville.

Aiempien ohjeiden mukaan esimerkiksi tilaisuuden järjestäminen kirkolla tarkoitti jär­jes­tä­mis­tä kirkon läheisyydessä ja mahdollisesti lisäksi sisällä. Lisäksi sana kirkolla saattaa viitata koko kirkonkylään. Uusien ohjeiden mukaan muotoa kirkolla voidaan käyttää myös kirkon sisällä (ehkä kirkkosalissa) järjestettävästä tapahtumasta, jos kirkko on tällöin ”muussa kuin varsi­naisessa perus­tehtävässään”.

Aihetta käsittelee myös Kielikellon 1/2014 artikkeli Talolla tavataan! Se mainitsee muun muassa, että ”Etenkin talo-loppuisia nimiä on vanhastaan taivutettu ulko­paikallis­sijoissa, ja ulko­paikallis­sijainen taivutus on yleinen myös nimissä, joiden loppuosana on huone, kasino, klubi, koti, maja, torppa tai tupa”.

Ulkosijojen yleistyminen on jatkunut, mutta toistaiseksi normeja ei ole väljennetty. Muutosten mahdollisuuteen viittaa kuitenkin Kieli­kellon 3/2021 artikkeli Mustikalla ja rokotuksella, Loppu­puolella se esittää:

Vaikka moni kielenkäyttäjä huoletta yöpyy hotellilla, ajaa drive-inille testille ja käy terveys­keskuksella rokotuksella, eivät ulko­paikallis­sijat tällaisissa yhteyksissä ole vielä niin vakiintuneita, että ne sopisivat tyyliltään neutraaliksi tarkoitettuun asia­ekstiin.

Osallistua kurssille ∼ kurssiin

Kielikellon 5 (1972) osastossa Sanapakinaa Lauri Hakulinen kirjoittaa otsikon Osallistua alla:

Tämä muutaman vuosikymmenen ikäinen uudissana on sepitetty vastaamaan aikai­sem­paa kaksisanaista ilmausta ottaa osaa (johonkin), ja se on nykyisin yleisessä suosiossa. Mutta vasta aivan viime aikoina on nähtävästi tullut muotiin ruveta puhu­maan ”osallistumisesta jollekin”, esim. näin: ”(se ja se huomattava henkilö) osallistuu päivällisille” (radiouutisessa 19. 10. 70); ”Lähes 350 – – vierasta osallistuu – – kan­sa­lais­lou­naal­le” (sanomalehtiuutisessa 2. 10. 72). Nykysuomen sanakirja, jonka aines perustuu laajoihin kirjallisuuspoimintoihin, tietää osallistua-verbiä käytettävän vain illatiivin kanssa: osallistua kuluihin, työhön, tehtäviin, retkeen, kokoukseen, kil­pai­lui­hin, ylioppilas­elämään, sotaan. Samaan tapaanhan ovat vanhastaan järjestyneet muut­kin vastaavanlaiset ns. refleksiiviverbit, sellaiset kuin sekaantua, mukautua, varau­tua, sisältyä johonkin (eikä ”jollekin”). Onkin vaikea havaita, mikä etu saa­vu­te­taan, jos hyväksytään ”osallistuminen jollekin”.

Vaikka osallistua-verbin määrite on useimmiten illatiivissa, allatiivi on tullut joihinkin ilmauksiin niin, että se tuntunee monista luontevammalta. PSK:ssa on esimerkit ”Osallistua kurssiin t. kurssille, illallisiin t. illallisille”, ja PSK:ssa tähän on lisätty vielä ”retkeen t. ret­kel­le.” Asiaa ei selitetä tarkemmin. Voidaan ehkä tulkita, että muutamissa yhteyksissä allatiivi on mahdollinen ja tavallinen, mutta on vaikea kuvata, millaisia nämä tapaukset ovat.

Paikannimet, esimerkiksi Mynämäellä ∼ Mynämäessä

Suomen paikannimissä on paljon vaihtelua sen mukaan, käytetäänkö paikassa olemista tms. ilmaisemaan sisä­sijoja vai ulko­sijoja. Yleis­peri­aatteena on ollut alueen oman käytännön noudattaminen, ja nykyisin ohjeistona on Asutus­nimi­hakemiston. Joissakin tapauksissa on horjuntaa.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Asutus­nimi­hakemisto sana­kirjassa kertoo adjektiivi­alkuisista nimistä (esimerkiksi Isollajoella ∼ Isojoella): ”Uusien kokoelma­tietojen perusteella joihinkin nimiin on lisätty rinnakkais­muodoksi adjektiivin osalta taipumaton muoto, sillä tällainen taivutus­tapa tuntuu yleistyvän kielessämme.” Muutoksia ei kuitenkaan ole kuvattu tarkemmin.

Mainittu artikkeli kertoo, että mäki-loppuisia nimiä taivutetaan yleensä ulko­sijoissa, mutta lisää: ”Ainoastaan Mynä­mäen nimestä suositetaan käytettäväksi ensi­sijaisesti sisä­paikallis­sijoja Mynämäessä, Mynämäkeen, koska mynä­mäke­läiset itse nimeä siten tai­vut­ta­vat.” Kuitenkin nykyinen Asutus­nimi­hakemisto esittää muodot Mynämäessä, Mynä­mäel­lä ilman kannan­ottoa. Paikallinen taivutus ei ilmeisesti ole aivan yhtenäinen, ja esimerkiksi Mynämäen kunnan verkko­sivuillakin esiintyy kumpaakin, yleisempänä Mynä­mäes­sä.

Kielikellon 1/1997 artikkelin Teuvalle ja Temmekselle, Korppooseen ja Keminmaahan luettelo Suomen kuntien nimistä ja niiden paikallis­sija­taivutuksesta esittää nimelle Karvia sekä muodon Karviassa että muodon Karvialla. Samalla linjalla on vielä Kieli­toimiston nimi­opas (2008). Kuitenkin Kielikellon 1/2021 Jokelan­kylästä Itikka­perälle – paikallis­sijan valinta koti­maisissa asutus­nimissä artikkeli kertoo: ”Muutoksia on vain vähän, esimerkiksi entisen kunnan nimi Ylikiiminki taipuu nykyään kaupunginosan nimenä Ylikiimingissä ja entisen kunnan nimi Pattijoki taas on saanut rinnakkaisen taivutus­tavan Patti­joessa. Karvian vanha ulko­paikallis­sija­taivutus Karvialla puolestaan on syrjäytynyt ajan myötä.” Asutus­nimi­hakemistossa on vain Karviassa-taivutus.

Puolen kuuden ∼ puoli kuuden

Tasatuntien puolivälissä olevat kellon­ajat esitetään sellaisilla ilmauksilla kuin puoli kuusi. Niitä taivutettaessa alkuosa ei yleensä taivu, esimerkiksi puoli kuuden aikaan, mutta nykyisin sen taivuttaminen sallitaan, esimerkiksi puolen kuuden aikaan.

NSK mainitsee sanan puoli kuvauksen kohdassa A I seuraavan:

3. taipumattomana attr:na elliptisesti kellon­määriä ilmaistaessa. | Kello p. kahdeksan ’puoli tuntia ennen kello kahdeksaa, klo 7.30 (merkitään us. ½ 8)’. P. kuuden aikaan, maissa. Kello p. kahteen­toista asti. Kello on viisi minuuttia vaille p. seitsemän. Kaksi minuuttia yli p. neljän. — Ennen p:ta kuutta, par. p. kuutta. — S:sesti. Kello on pian p. Kello lyö p.

Merkintätapa ½ 8 on jäänyt pois käytöstä.

Kun NSK erikseen esittää ilmaukselle ennen puolta kuutta paremman vaihto­ehdon, on selvää, että ilmaus on ollut käytössä. Tähän viittaa sekin, että vastaavia ohjeita on myö­hem­min esitetty kieli­oppaissa.

E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 332) sanan puoli kuvauksessa: ”kello p. (ei p:een) viiteen”.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää saman tapauksen kuin NSK, mutta jyrkemmin: ”ennen puoli kuutta (ei: ’puolta kuutta’)”.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 4. painos (2011) esittää (s. 304) aiheesta saman kuin NSK: ”ennen puoli kahdeksaa (par. kuin ’puolta kahdeksaa’)”.

PSK ja KSK esittävät kuitenkin ilmaukset ennen puoli kuutta ja ennen puolta kuutta vaihto­ehtoisina, ilman kannan­ottoa KSK:ssa sanan puoli kuvauksen kohta 1 b on seuraava:

(us. taipum.) kellonaikaa ilmaistaessa.

Kello puoli kahdeksan puoli tuntia ennen kello kahdeksaa, klo 7.30.
Kello puoli kymmeneen asti.
Kaksi minuuttia yli puoli neljän.
Ennen puoli t. puolta kuutta.

PSK:n ja KSK:n mukaan puoli on tällaisissa ilmauksissa siis usein taipumaton, minkä voisi tulkita niinkin, että taipuminen on tavallisempaa tai ainakin tavallista. Ei kuitenkaan ole selvää, missä eri tilanteissa taipuminen tulee kyseeseen. KSK:n toisessa esimerkissä ei mainita vaihto­ehtoa puoleen kymmeneen, vaikka sellaistakin ilmausta käytetään. Eri sija­muodoissa yleisyydet varmaankin vaihtelevat; esimerkiksi puoleksi kuudeksi näyttää olevan varsin harvinainen, samoin puolelta kuudelta, kun taas puolta kuutta on tavallinen (puoli kuutta on vain noin kaksi kertaa tavallisempi).

Mistä on syntynyt ajatus, että puoli-sanan pitäisi olla taipumaton tällaisissa yhteyksissä, ja miksi normia on lievennetty? Koko ilmaisu­tapa lienee käännös­laina ruotsista. Svenska Akademiens ord­bokin kuvaus sanasta halv selittää yhden käyttö­tavan näin: ”vid angivande av timtal l. klock­slag, för att beteckna att det fattas en halv timme i det angivna tim­talet”. Tässä on sama idea kuin edellä lainatussa NSK:n kuvauksessa: esimerkiksi halv sex tai puoli kuusi on elliptinen lyhentymä. Tosin ei tarvitse olettaa, että pitemmät ilmaukset halv timme före sex ja puoli tuntia ennen kuin kello tulee kuusi olisivat olleet käytössä, mutta niiden ajatus on taustalla. Jälkimmäinen olisi lyhyemmin sanottuna puoli tuntia ennen kuutta, mutta silti sanomme puoli kuusi. Niinpä suomen ilmaus näyttäisi olevan ”ruotsia suomen sanoin”.

Vanhan käsityksen mukaan siis puoli on taipumaton ilmauksessa puoli kuusi, jolloin se on kai käsitettävä lähinnä taipumattomaksi adjektiiviksi, jollaisia suomessa on vähän. Ehkäpä siksi sitä on ruvettu usein taivuttamaan kuten adjektiiveja yleensäkin. Taipumattomuudesta on tehty normi kenties vain yhtenäisyyden vuoksi.

Tosin Aarni Penttilän Suomen kielioppi (2. painos 1963) esittää (s. 583): ”Kellon­määrää ilmaisevat sane­liitot, joihin sisältyy sae puoli, mutta joista puuttuu kello sane, ovat niin ikään yhdys­saneen kaltaisia esim. ennen puoli yhtä (ei: ennen puolta yhtä), puoli yhden jälkeen, puoli yhdeltä.” Tässä viitattaneen siihen, että yhdys­sanan alku­osa on yleensä taipumaton, mutta siihenhän on paljon poikkeuksia.

ISK:n kuvaus puoli-sanasta ei mainitse sentyyppistä käyttöä kuin puoli kuusi. E. N. Setälän Suomen kielen lause­oppi (1880) esittää (kohdassa 47) esimerkin ”Kello on puoli l. puolivälissä kaksitoista”, joka on ehkä yritys selittää, että puoli on tässä lyhentymä sanasta puoli­toista. Sanaan puoli­välissä liittyvän sanan odottaisi kuitenkin olevan partitiivissa, kahtatoista.

Rakastan tehdä ∼ rakastan tekemistä t. teen mielelläni

Rakastaa-sanaan liittyvä infinitiivi

Sellaisiin verbeihin kuin rakastaa, vihata ja inhota liittyvä sana on yleis­kielen vanhan käytännön mukaan partitiivissa: rakastan sinua, eikä tällöin kyseeseen tule verbi, vaan verbin sijasta käytetään sen teon­nimi­johdosta, esimerkiksi rakastan uimista.

KKOO hyväksyy (s. 106) verbin infinitiivin käytön sellaisissa ilmauk­sissa kuin rakastan maalata kukkia. Aiemmin on kehotettu välttämään sitä ja kirjoittamaan rakastan kukkien maa­laa­mis­ta. KKOO esittää (s. 108), että ”joissakin aiemmissa oppaissa ilmaustyyppiä rakastaa tehdä on pidetty vieras­voittoi­se­na ja siksi kartettavana”. Sen oma kanta jää melko epä­mää­räi­sek­si (s. 107):

Tunneverbien rakastaa, vihata ja inhota kohde esitetään tavallisimmin partitiivi­muotoi­sel­la ilmauksella – –. Tunteen kohdetta näkee ilmaistavan myös verbin perus­muodol­la eli tehdä-muodolla: rakastan kokeilla erilaisia kasvis­ruokia, vihaan olla kameran edessä. Tämä ilmaus­tyyppi on suhteellisen tavallinen erityisesti nuorten kirjoituksissa. Sitä on pidetty vieraana vaikutuksena, mutta muoto­valinta liittyy myös laajempaan kieli­opilliseen ilmiöön eli tehdä-tyyppisen verbin­muodon käytön lisään­ty­mi­seen ylipäänsä (vrt. puhekieliset pystyy tehdä, joutuu mennä – –).

– –

Teksteissä, joissa kirjoittajan oma persoona voi tunne­peräisesti­kin näkyä, verbejä rakastaa, vihata ja inhota voi tehdä-muodon yhteydessä pitää raja­tapauksina – –. Neutraaliksi tarkoitetussa asia­tekstissä rakenne saattaa herättää kielteistä huomiota.

KOP esittää asian lähes samoin sanoin sivulla Rektioita: rakastaa uuden kokeilemista vai rakastaa kokeilla uutta? KSK esittää rakastaa‑sanasta viimeisenä kohtana seuraavan: Rakasti olla yksin us. paremmin: rakasti yksinoloa, oli mielellään yksin.” Samaan tapaan se esittää vihata‑verbistä.

Rakastaa tehdä -tyyppinen rakenne ei ole uusi. Se mainitaan jo NSK:ssa, hylättävänä, rakastaa-sanan kuvauksen lopussa.

Eri kysymys on, milloin ylipäänsä sopii käyttää rakastaa-sanaa.

Rakosellaan: käykö myös rakosillaan?

NSK esittää sanat rakosellaan ja rakosillaan substantiivin rakonen muotoina sen kuvauksen esimerkeissä, ilman kannanottoa.

PSK ja KSK eivät sisällä sanaa rakonen muuten kuin siten, että niissä on sana rakosellaan, kuvattuna sanana, joka on ”taipumaton tai vaillinaisesti taipuva”. Muita muotoja ei mainita, joten tämän voisi tulkita niin, että monikollinen rako­sil­leen ja tulosijaiset rakoselleen ja rakosilleen eivät ole yleis­kielen mukaisia. Toinen tulkintamahdollisuus on, että ne on vain tulkittu niin harvinaisiksi, että niitä ei ole otettu sanakirjaan. Kuitenkin esimerkiksi Google-hakujen perusteella rakoselleen näyttäisi olevan jopa yleisempi kuin rakosellaan.

Suomen kielessä on -llaan- ja -llään-loppuisia ilmauksia aika vaihtelevasti yksiköllisinä ja monikollisina ilman mitään ilmeistä merkityseroa, esimerkiksi alallaan ∼ aloillaan ja toi­saal­ta paitasillaan (ei kai juuri koskaan paitasellaan, vaikka kyse on yhdestä paidasta) ja toi­saal­ta vain yksikössä ajallaan. Tällaiset ilmaukset ovat muodoltaan substantiivin ades­sii­ve­ja tai allatiiveja, joihin liittyy possessiivi­suffiksi, joka on joissakin sanoissa kiinteästi 3. persoonan muodossa, joissakin persoonan mukaan vaihteleva.

NSK kuvaa tällaiset sanat osittain substantiivien muotoina, osittain (esimerkiksi sanat rakenteilla ja rakenteille) adverbeina. PSK:ssa ja KSK:ssa adverbiksi kuvaaminen on ylei­sem­pää. Tämä siis voi herättää kysymyksen, ovatko myös muut muodot normin­mukaisia.

KSK mainitsee muun muassa adverbin raollaan ja sen taivutusmuotona raolleen, mutta ei monikkomuotoja raoillaan ja raoilleen, Tilanne on sama NSK:ssa, mutta siinä kyse on rako-sanan muodoista, joten esitys voidaan tulkita niin, että ne ovat vain esimerkkejä ja että monikkokin on mahdollinen.

Tällaisia tapauksia on paljon, ja niiden selvittäminen on hankalaa. Esimerkiksi sanan alku käyttöesimerkeisssä NSK esittää ilmaukset olla alulla(an) ja olla alussa(an), kun taas KSK:ssa ei ole tällaisia, vain hakusanat alulla ja alullaan. Kuitenkin monikollinen aluillaan on monta kertaa yleisempi kuin alullaan. Avoimeksi jää, mitkä muodot ovat yleiskielen mukaisia adverbinomaisesti käytettyinä.

Reaktio ruoka-aineesta ∼ ruoka-aineeseen

KKOO kuvaa (s. 104), että sana reaktio tai reagoida esiintyy tavallisimmin illatiivin kanssa, esimerkiksi reaktio ärsykkeisiin. KKOO:n mukaan ”reaktion aiheuttajan voi esittää myös -sta/-stä-päätteisellä eli elatiivi­sijaisella muodolla”, esimerkiksi reaktio ruoka-aineesta. KKOO ei mainitse tätä muutettujen normien joukossa (s. 98), mutta kyseessä on kuitenkin poik­kea­mi­nen kielen vanhasta käytännöstä.

KKOO:n mukaan allatiivin käyttö, esimerkiksi reagoida mausteille, ei ole yleiskielen mukaista. Sen sijaan sanan vastareaktio yhteydessä se hyväksyy allatiivin, esimerkiksi vastareaktio taantumiselle.

Saarten nimien taivutus: Maltalla ∼ Maltassa

Aiemmin suositeltiin, että ulkomaisista saarten nimistä käytetään sisä­paikallis­sijoja, esimerkiksi Mallorca : Mallorcassa : Mallorcasta : Mallorcaan. Vuonna 1978 suomen kielen lautakunta salli myös ulko­paikallis­sijojen käytön, esimerkiksi Mallorca : Mallorcalla : Mallorcalta : Mallorcalle, paitsi jos saaren nimi on myös valtion nimi.

Vuonna 2000 lautakunta väljensi normia edelleen poistamalla edellä mainitun ehdon. Tämä merkitsee, että esimerkiksi saarivaltio Maltan nimestäkin voidaan käyttää myös ulko­paikallis­sijoja Maltalla : Maltalta : Maltalle.

Aihetta kuvaa Kielikellon 2/2001 artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen.

Sääntöä on edelleen väljennetty koskemaan myös saariin rinnastettavia lomapaikkojen nimiä. KKOO sanoo (s. 97):

Ulkopaikallissijainen taivutus on yleistynyt lisäksi muutamiin paikan­nimiin, jotka ovat usein ranta­loma­kohteina, esimerkiksi nimiin Goa, Gibraltar ja Jalta. – – Tällaisten paikkojen nimiä taivutetaan yleis­suosituksen mukaan sisä­paikallis­sijoissa, mutta erityisesti matkailusta puhuttaessa myös ulko­paikallis­sijat käyvät – –.

Syy irtisanomisille ∼ irtisanomisiin

Sanaan syy liittyvä, sen jäljessä oleva määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi syy irtisanomisiin. (Jos määrite on syy-sanan edellä, se on genetiivissä: irtisanomisten syy.) KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 102) myös allatiivin (-lle-sija) käytön syy-sanan yhteydessä, esimerkiksi syy irti­sano­mi­sil­le, ”erityisesti kun syy-sanaan liittyvä ilmaus on verbistä muodostettu teke­mis­tä tai tapahtumista tarkoittava substantiivi (ns. teonnimi)”.

KKOO kuitenkin lisää, että rakennetta pidetään ”yleiskielessä hyväk­syt­tä­vä­nä, mutta rajatapauksena” ja että ”kaikkien kielenkäyttäjien mielestä tämä muoto ei kuitenkaan sovi neutraaliin asiatyyliin”. Samaan tapaan asiaa kuvaa KOP:n sivu Rektioita: syy, peruste, aihe.

Tiedottaa asiakkaita ∼ asiakkaille

KKOO hyväksyy (s. 115) puolinaisesti objektin käytön tiedottaa-verbin yhteydessä, esi­mer­kik­si tiedottaa asiakkaita. Aiemmin on käytetty adessiivia: tiedottaa asiakkaille. Vielä Kieli­kellon 4/2003 kirjoitus Tiedottaa – informoida – huomauttaa sanoo yksiselitteisesti: ”– – tie­dot­ta­mi­sen kohde­yleisö ilmaistaan allatiivilla: tiedotetaan henkilökunnalle, asiak­kaille jne. Muoto ’tiedottaa henkilökuntaa’ on siis virheellinen.”

KKOO:n mukaan tiedottaa asiakkaita ‑tyyp­pi­nen rakenne ”on peri­aatteessa yksi­selit­tei­nen, mutta ei ole kaikkien kielenkäyttäjien mielestä neutraali. Sitä voi pitää yleis­kielen raja­tapauk­sena”.

KOP muotoilee sivulla Rektioita: tiedottaa matkustajille vai matkustajia? asian niin, että ilmaus voidaan jo tulkita hyväksytyksi: ”Tiedottaa ihmisiä asiasta ‑rakenteen voi katsoa kuuluvan yleiskieleen, mutta sen käyttäjien kannattaa olla tietoisia, että se saattaa herättää myös kielteistä huomiota. Sitä voikin pitää eräänlaisena yleiskielen rajatapauksena.”

Ilmiötä on kuvailtu samaan tapaan myös Kielikellon 1/2018 kirjoituksessa Reklamoida, tiedottaa ja ohjeistaa – kieliopillisia siirtymiä.

Tittelin taipuminen: historian professori NN:n ∼ historian professorin NN:n

Suomen kielen lautakunta muutti vuonna 2005 kantaa titteleiden taivu­tuk­seen. Aiemman suosituksen mukaan titteliä taivutetaan, jos sillä on gene­tii­vis­sä oleva määrite, esimerkiksi historian professorin Matti Meikäläisen. Uusi suositus sallii myös taivuttamattomuuden: historian professori Matti Meikä­läisen.

Asiaa on kuvattu KKOO:ssa (s. 182–183). Kielikellon 3/2005 artikkeli Nimike­määrit­tei­den (tittelien) taipuminen sisältää laajemman kuvauksen. Sen mukaan vanhat ohjeet olivat seuraavat:

• Henkilönnimen edessä oleva titteli on taipumaton, jos sillä itsellään ei ole määritteitä, esimerkiksi johtaja Virtaselle.
• Eräissä tapauksissa määrite katsotaan osaksi titteliä, joka siksi jää taivuttamatta, esimerkiksi filosofian tohtori Pekka Mäkisen (jossa siis filosofian tohtori katsotaan yhdeksi titteliksi), tasavallan presidentti Tarja Haloselle.
• Henkilönimen edessä oleva titteli taipuu, jos sillä on määrite, esimerkiksi entiselle toimitusjohtajalle Virtaselle, Suomen tasavallan presidentille Tarja Haloselle.
• Tittelin kaltaiseen määritteeseen sovelletaan samoja sääntöjä, esimerkiksi aikakauslehti Kanavassa, mutta suomalaisessa aikakauslehdessä Kanavassa.

Vuonna 1979 lautakunta määritteli tittelin käsitteen uudestaan niin, että tilapäistä, tilanteen mukaan vaihtelevaa asemaa osoittavat henkilönnimen määritteet kuten asianomistaja, hakija, kuulusteltava, syytetty, vakuutettu ja velkoja voitiin katsoa muiksi määritteiksi kuin titteleiksi ja joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta: hakijalle Vir­ta­sel­le ∼ hakija Virtaselle.

Vuoden 2005 päätös muutti normia lisää niin, että asemaa kuvaavat sanatkin jätetään taivuttamatta:

Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaa­vat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määrit­teet­tö­mi­nä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asian­omis­ta­ja Mat­ti­lal­le, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.

Lisäksi lautakunnan mukaan määritteellisten ”nimikemääritteiden” taivuttamattomuus on yleistynyt. Ilmeisesti tarkoitetaan, että ne saa aina jättää taivuttamatta:

Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käy­tän­nös­sä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajan­vedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista taivuttaa määritettä myös entisten ohjeiden mukaan.

Kuitenkin KKOO:n mukaan seuraavissa tapauksissa titteli taipuu:

• Tittelin määritteessä on omistusliite, esimerkiksi koulumme rehtorille NN:lle.
• Titteliä luonnehtii sanojen entinen, nykyinen, uusi kaltainen ajallisesti suhteuttava määrite, esimerkiksi entisellä ulkoministerillä NN:llä.

Kielikellon 2/2019 pitkähkö kirjoitus Someaktivisti ja tasavallan presidentti – tittelit ja niiden taivuttaminen ei sekään kuvaa asiaa niin, että rajaa taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä ei olisi. Se kyllä esittää monista tapauksista, että määrite voi taipua tai olla taipumatta, mutta se saattaa esittää jommankumman vaihtoehdon tavallisempana tai jopa ainoana. Esitystapa on osittain epäselvä, mutta artikkelin voi tulkita esittävän seuraavan:

• yksisanainen titteli ei taivu; kuitenkin se taipuu, jos siinä on omistus­liite; esim. professori Aallolle, mutta kollegallemme Lahtiselle
• jos oppiarvon nimitykseen sisältyy alaa ilmaiseva kiinteä määrite, titteli ei taivu; esim. filosofian maisteri Virtaselle
• jos adjektiivimääritteen ja tittelin muodostamalla kokonaisuudella on oma määrite, ”tittelin ja määritteen kokonaisuus yleensä taipuu (sitä selvemmin, mitä pitempi määritekokonaisuus on)”; kirjoituksessa on aiheesta kolme esimerkkiä, esim. kunnan teknisen asiantuntijan NN:n, ja niistä kaikista se sanoo, ettei taipumattomuus käy
• muutoin titteli voi taipua tai olla taipumatta.

Tittelien taivuttamisen normien historiaa käsittelee Kielikellon 1/2011 artikkeli Nimikkeen taipuminen erisnimen edellä.

Tuli tehtyä ∼ tehdyksi

Vanha normi oli, että sanotaan tuli tehdyksi, saatiin tehdyksi. KKOO:n mukaan (s. 203) vuonna 1973 suomen kielen lautakunta kuitenkin hyväksyi rinnalle vaihtoehdon tuli tehtyä, saatiin tehtyä. Päätös on kuvattu Kielikellossa 7 (1974), ja siinä varsinainen kannan­otto on seuraava: ”Kieli­lauta­kunta katsoi syksyllä 1973, että ei ole syytä enää koettaa yleis­kielessä vastustaa sai ja tuli tehtyä -raken­netta.”

KKOO:n mukaan ”ilmaukset tulee tehtyä ja tulee tehdyksi ovat pitkälti saman­merki­tyk­si­siä ja yleis­kielessä saman­arvoisia”. Asia sanotaan samoin sanoin Kielikellon 4/2014 artik­ke­lis­sa Rajattuja ongelmia puhutuilla sivuilla. Avoimeksi siis jää, mikä merkitys- tai sävy­ero niillä on.

Muutoksesta ei ilmeisesti kerrottu kovin laajasti. Kielikellon 2/1984 artikkelissa Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan” sanotaan:

Aivan viime aikoina on näkynyt merkkejä siitä, että myös lauseopin kysymyksissä on alettu joustaa. Vielä muutama vuosi sitten oli väärin kirjoittaa ”Työ tuli tehtyä”, piti olla ”Työ tuli tehdyksi”. Nykyään kum­pi­kin lause on mahdollinen. Syynä tehtyä-tyypin hyväksymiseen oli, että sitä oli vaikea karsia kielestä, koska se on käytössä laajalti länsi­murteis­sa.

Vielä Kielikellon 4/2009 artikkelissa Riehuja saatiin kaadettua maahan vastataan lukija­kysymykseen ”eikö oikea muoto olisi saatiin kaadetuksi?”.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää (4. painoksessa s. 83) seuraavan: ”Tätä tyyppiä [tuli tehtyä] pidetään hy­väk­syt­tä­vä­nä yleis­kielessäkin; sävyltään se tosin saattaa joista­kuista tuntua arki­sem­mal­ta kuin translatiivi­rakenne.”

Tuntua-verbi henkilötekijäisenä (tunnun, tunnut, tunnutaan yms.)

NSK esittää hylättävänä sellaisen tuntua-verbin käytön, jossa sillä on ihmiseen viittaava subjekti. Tämä sisältää sen, ettei pidä käyttää sellaisia muotoja kuin tunnun, vaan vain 3. persoonan muotoja tuntuu ja tuntuvat:

Henkilösubj:n ohella †. | - - väsyneeksi t:nun [= tunnen itseni] ja uni silmä­kansiani painaa ᴋɪᴠɪ. Nyt t:nun aika pirteältä [→ tunnen olevani aika pirteä, tunnen itseni aika pirteäksi] ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ

PSK:ssa ja KSK:ssa vastaava tuntua-verbin käyttö kuvataan ilman kannan­ottoa, ja lisäksi siinä on esimerkki tunnutaan-muodosta, jota lienee pidettävä samaan tyyppiin kuuluvana, koska se ilmaisee tekijän tai tekijät persoonalliseksi:

Et tunnu tietävän, että – –.
Tunnun olevan [tavallisemmin: minusta tuntuu, että olen] täällä liikaa.
Naapurissa tunnutaan juhlivan paremmin: Naapurissa tuntuu juhlittavan.

Kantaa siis otetaan vain tunnutaan-muotoon. Sitä käsitellään laajasti Kieli­kellon 4/2019 kirjoituksessa Tuntuuko passiivia käytettävän vai tunnutaanko käyttävän? Siinä päädytään kantaan, jonka mukaan muoto ei sopisi ”neutraaliin asiatyyliin”. Ehkä hiukan vahvemmin saman esittää KOP:n sivu Passiivi: näkyy tehtävän, ”näytään tehtävän”.

Sen sijaan muotoja tunnun, tunnut, tunnumme, tunnutte ilmeisesti pidetään nykyisin yleis­kielen mukaisina, samoin sellaisia rakenteita kuin hän tuntuu. Niiden välttäminen aiheuttaisi ilmaisun pitenemistå, kuten NSK:n esimerkeistä näkyy.

Kielikellon artikkeli esittää asian yleisesti ”havainto­verbejä” koskevaksi ja mainitsee esimerkkeinä niistä myös verbit näkyä, näyttää, kuulua ja vaikuttaa (joista osa on havainto­verbejä vain joissakin merkityksissä, ei esimerkiksi yhteydessä kaikki vaikuttaa kaikkeen). ISK § 488 esittää osittain laajemman kuvauksen vaikutelma­verbeistä.

Tyytyväinen asiaan ∼ asiasta

KKOO hyväksyy (s. 112) tyytyväinen-sanan määritteeseen sekä elatiivin (esimerkiksi asiasta) että illatiivin (esimerkiksi asiaan). Se lisää, että ”aiemmin ilmaustyyppiä tyytyväinen asiaan ei ole pidetty yleiskielen mukaisena”. KSK:ssa on tyytyväinen-sanan yhtenä käyttö­esi­merkki­nä ”Olen tyytyväinen siihen t. siitä, että päätös saatiin aikaan.”

Lisäksi KKOO kuvaa, että ”varsin tavallinen” on että-lause, joka liittyy suoraan tyy­ty­väi­nen-sanaan, esimerkiksi oli tyytyväinen, että asia leviää (vrt. oli tyytyväinen siihen, että asia leviää). KKOO mainitsee myös, että ”joskus” käytetään vastaavasti koska-lausetta, esimerkiksi olen tyytyväinen, koska olen toisena, ja sellaista postpositio­ilmausta kuin tyytyväinen voiton takia. KKOO ei sano, ovatko nämäkin yleiskielen mukaisia.

Nämä asiat selostetaan osittain hiukan laajemmin KOP:n sivulla Rektioita: tyytyväinen asiaan vai asiasta?

Vaikutus toiminnalle ∼ toimintaan

Verbiin vaikuttaa ja sen johdokseen vaikutus liittyvä määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi vaikuttaa toimintaan, vaikutus elimistöön. KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 104) ehdollisesti myös allatiivin (-lle-sija) käytön vaikutus-sanan yhteydessä, esimerkiksi vaikutus toiminnalle. Se kuitenkin toteaa, että ”rakenne on yleiskielessä rajatapaus” ja että usein muu ilmaisu­tapa on asiatyylissä parempi. KKOO:n mukaan ”aiemmin on pidetty yleiskielen mukaisena vain vaikutus-sanan peruskäyttöä” (siis rakennetta vaikutus johonkin).

KKOO:n mukaan ihmisistä (”yksilöistä”) puhuttaessa ”rakenne vaikutus + jollekulle on harvinainen, eikä se ole myöskään yleiskielen mukainen”. Esimerkiksi vaikutus lapsile ei ole oikein; on kirjoitettava vaikutus lapsiin.

Hyvin samanlainen kuvaus on KOP:n sivulla Rektioita: vaikutus ja merkitys.

Vuodelle ∼ vuodeksi 2016

Sellaisissa ilmauksissa kuin talousarvio vuodeksi 2016 sallitaan nykyisin translatiivin (-ksi-sijan) ohella myös allatiivi (-lle-sija). Samoin sallitaan suunnitelma vuosiksi 2015–2017 ∼ vuosille 2015–2017 ja onnea vuodeksi 2016 ∼ vuodelle 2016. KKOO lisää (s. 364):

Koska -lle-päätteiset ilmaukset tarkoittavat myös toivotuksen kohdetta (vrt. onnea sinulle), on eräissä aiemmissa kielenhuolto-oppaissa suosi­tel­tu käytettäväksi -ksi-päätteisiä ilmauksia niiden sijaan – –.

Sama lausuma on KOP:n sivulla Ajanilmaukset: onnea uudeksi vuodeksi vai uudelle vuo­del­le? Vanhempi kanta on esitetty painokkaasti ja kielen sijojen järjestelmällä perus­tel­tu­na Kielikellossa 3 vuonna 1970 Terho Itkosen artikkelissa Terveisiä kaukaa kanta­suomesta – onnea uudeksi vuodeksi. Samaa linjaa edusti E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 224), jossa kuvattiin muitakin ”hyvin yleisiä epä­suoma­lai­suuk­sia” allatiivin käy­tös­sä, kuten koron maksaminen pääomalle (Saarimaan mukaan pitää olla pääomasta). Vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992 s. 35) kirjoittaa:

– – ei pitäisi sanoa, että talous­arvio tehdään tai lehti tilataan ”vuodelle 1987”, vaan olisi käytettävä translatiivia: vuodeksi 1987. Oudolta kuuluu myös, kun sanotaan korkoa maksettavan ”pää­omalle” (lainan­antajallehan se maksetaan!). Tähän sopii elatiivi: Pääomasta maksetaan 8 %:n korko.

Yleisnimen ja luvun yhdistelmän taivutus: kantatien 66 vai kantatie 66:n?

Ilmausta, jossa yleisnimeen liittyy sen jäljessä oleva yksilöivä numero, on aiemmin suositettu taivuttamaan niin, että yleis­nimi taipuu: kantatie 66 : kantatien 66. Kieli­kellon 2/1979 artikkelissa Kantatiellä 66 ja kantatie 66:lla? kuvataan tämä ja kerrotaan suomen kielen lauta­kunnan 2.11.1979 päätöksestä, jonka mukaan tämä on yleis­peri­aatteena. Siinä on kuitenkin laaja ja tulkinnan­varainen poikkeus:

Sanaliitossa, johon kuuluu numeroilmaus (tai kirjain taikka numeron ja kirjaimen yhdistelmä) ja sen tarkoitteen lajin tai luokan ilmaiseva yleisnimi, on taipuvana osana yleisnimi: sivulla 17, kohdassa 3, taulukosta 2, kantatielle 66, äänestysalueeseen 52, syksyllä 1979, raitiovaunussa 4, vaihetta T1, kuvassa 3 B, asteessa III B, kolmiossa ABC, yhtälössä ax = b, oppaassa numero 4, lomaketta nro 2.

Jos numero tai muu tunnus kuuluu kiinteästi erisnimeen tai jos sanaliitto koko­nai­suu­des­saan on nimen kaltainen, taipuvana osana on numero: Saab 96:n, Univac 1108:n, Kalashnikov AK-47:n, Rannikkotykistörykmentti 6:ssa, Kevyt osasto 3:een, JP 3:sta, Eurooppa 4:llä, Kehä I:llä, Loviisa III:een, Bokassa I:n, Lääketiede 79:ssä, Uudissanasto 80:een, Jalavatie 5:ssä.

Kirjoitusasu Kalashnikov on silloisen ja nykyisen normin vastainen: pitää olla Kalašnikov. Julkaisun verkko­versiossa oleva ilmaus 3 een ei vastaa painettua tekstiä, jossa on oikein kirjoitettu 3:een.

KOP:n sivulla Numerot nimissä: Kolmostie, XXXI kesä­olympia­lai­set on vastakkainen pää­sääntö:

Mikäli numero on nimen lopussa, taivutetaan numeroa lauseyhteyden mukaan.

Siinäkin mainitaan esimerkkinä kantatie 66, mutta taivuttamattomana. Ohje kuitenkin selvästi merkitsee, että taivutus olisi sellainen kuin kantatie 66:lla.

Horjuntaa ilmentää se, että vanhassa kannanotossakin on seuraava poikkeus:

Varsinkin sellaisissa melko kiinteissä liitoissa, joissa numero on pieni (1–10), on mahdollista taivuttaa myös numero-osaa: valtatie 1:llä, raitiovaunu 3:ssa, konelinja 6:n. Yleispuhekielessä voi näissäkin tapauksissa käyttää muotoja ykkönen, kakkonen jne.: valtatie ykkösellä, raitiovaunu kolmosessa, konelinja kuutosen.

Numeron (oikeammin: luvun) koon ei luulisi olevan tässä olennainen. Poikkeusta selittänee halu lähentää kirjoitettua ilmaisua sen jälkeen mainittavaan puhe­kielen käytäntöön.

Käytäntö horjuu. Esimerkiksi valtatie 6:lla ja valta­tiellä 6 ovat suunnilleen yhtä yleisiä. Sen sijaan raitiovaunulla 9 on harvinaisuus, raitiovaunu 9:llä tavallinen. (Raitio­vaunu 9 ei varsinaisesti ole yksilöivä nimi, koska se tarkoittaa raitiolinjalla 9 liikennöivää raitio­vaunua.) Kielikellon edellä mainitun artikkelin esimerkeistä vuodesta 1917 ja sivulla 127 lienevät sellaisia, joissa käytännössä aina yleis­nimi taipuu, mutta esimerkin pykälässä 18 ohella esiintyy jossain määrin pykälä 18:ssa.

Yli/vaille viisi ∼ viiden

Vanhan käytännön mukaan prepositioon yli tai vaille (tai vailla) liittyy genetiivi. Nykyisin nominatiivikin hyväksytään, vaikka yleensä suomen prepositioihin ei liity nominatiivi. Kielikellon 1/1989 artikkeli Kellonajoista kertoo:

Pitäisikö sanoa ”viisi minuuttia yli kuusi” vai ”viisi minuuttia yli kuuden”, ”viittä minuuttia yli kuusi” vai ”viittä minuuttia yli kuuden” vai ”viisi yli kuusi”? Samat kysymykset kuin yli-sanasta voi esittää myös vailla- ja vaille-sanojen järjestymisestä. Lisäksi sopii kysyä, käytetäänkö sanaa vailla vai vaille.

Varhemmin kielioppaissa on vastustettu yleensäkin yli-sanan sentyyppistä käyttöä kuin kello on yli viisi ja yli sata miestä. Sitä on pidetty ”pää­kaupun­ki­lai­suu­te­na ja kaksikielisyyden vaikuttamana”, ja on katsottu, että jos ilmaus hyväksytään, ainakin on yli-sanaa seuravaa pääsanaa taivutettava genetiivissä: ”kello on yli viiden”, ”kuorossa on yli sadan miehen”. Vuonna 1958 kielilautakunta kuitenkin hyväksyi laajemmankin käytön, ja se näkyy myös Nykysuomen sanakirjan esimerkeistä.

On epäselvää, mihin esimerkkeihin artikkeli viittaa, sillä NSK:n hakusanan yli esimerkeissä näyttää pääsana olevan genetiivissä. Genetiiviä kannattaa myös E. A. Saarimaan Kielenopas kellonajoissa, vaikka se muuten hyväksyykin nominatiivin (lainattu v:n 1964 painoksen mukaan, s. 266) ”Kello on yli kaksi (par. yli kahden).”

Sananmuodostus

Britannianenglanti ← brittienglanti

Britanniassa (etenkin Englannissa) puhuttua englannin kieltä on vanhastaan kutsuttu nimellä brittienglanti erotukseksi muun muassa amerikan­englan­nis­ta.

Kielikellon 3/1996 artikkelin Saarivaltakunnan nimi lopussa sanotaan: ”Mainittakoon myös, että kun suomen kielen lautakunta käsitteli kielten nimiä koskevaa standardia 1991, se hyväksyi mm. termit britannian­englanti ja amerikan­englanti.” Tässä viitattaneen stan­dar­din SFS-ISO 639 valmisteluun. Standardi vahvistettiin vuonna 1993, ja se on nyt­tem­min korvattu uudemmalla. Kuten sen nimestä ”Kielten nimien tunnukset” ilmenee, se ei standardoinut kielten nimiä, vaan niiden tunnukset, kuten suomen kielen tunnus fi.

Vaikka lautakunnan kannanoton tarkoitus oli ilmeisesti korvata nimitys brittienglanti nimityksellä britannianenglanti, molemmat esiintyvät sekä KSK:ssa että KOP:ssa (sivulla Kielten nimitykset).

Eläköityä ∼ jäädä eläkkeelle

PSK:ssa on eläköityä-verbin kohdalla ”pitää olla: jäädä eläkkeelle”. Sanaa pidettiin väärin johdettuna. Muun muassa Kielikellon 3/1991 artikkelissa Joko potilaskin hoituu? sitä sanotaan ällistyttäväksi. Vielä Kielikellon 3/1997 artikkeli Edellyttää – huono sana vai vaikea rakenne? sanoo, että PSK ”ei hyväksy verbiä eläköityä” ja että tässä kannanotossa ”sana täysin hylätään”.

KSK:ssa eläköityä on normaalina sanana. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja muutosta kuvataan näin:

Myös eläköityä-verbin suositus on muuttunut edellisen sanakirjaversion jälkeen. Sana on elänyt kielenkäytössä jo yli 20 vuotta, ja sille on selvästi ollut tarvetta joissakin yhteyksissä, kun eläkkeelle jäämisistä nykyisin kirjoitetaan yhä enemmän. Sanaahan käytetään lähinnä silloin, kun puhutaan asiasta ilmiönä (eläköitymisen vaikutukset, väestön eläköityminen). Kaikissa yhteyksissä sille ei ole tarvetta; kukaan tuskin sanookaan vakavissaan normaalissa puhetilanteessa ”Oletko jo eläköitynyt?” tai ”Eläköidyn ensi vuonna.”

Entisöidä ∼ entistää

Sanaa entisöidä pidettiin aiemmin väärin johdettuna; tätä kuvailee lyhyesti Kielikellon 4/2012 historiallinen katsaus Eläköityä ja muita ongelmasanoja. Tilalle suositeltiin sanaa entistää tai ennallistaa muun muassa NSK:ssa ja PSK:ssa. Kuitenkin entisöidä pysyi yleisempänä kuin ne, ja nyt se on hyväksytty vaihtoehto.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja selostaa muutosta vain näin:

Samassa yhteydessä [kuin uutisoida-verbi hyväksyttiin] suomen kielen lautakunta poisti entisöidä-sanasta annetun suosituksen ja hyväksyi sen entistää-muodon rinnalle.

Hiukan tarkempi kuvaus on Kielikellon 2/2005 kirjoituksessa Kieli­käsityksestä kielen­huollon uusiin peri­aatteisiin:

Lautakunta käsitteli näitä tapauksissa [p.o. tapauksia, nimittäin sanoja entisöidä ja uutisoida] kokouksessaan 2.2.2004 ja päätyi pitämään niitä täysin hyväksyttävinä. Perusteluina mainitaan pöytäkirjassa, että sanat ovat vakiintuneita ja niitä tarvitaan, joten odotuksenvastaisesta johtamistavastaan huolimatta ne on syytä hyväksyä yleiskieleen. Malleina ovat olleet sellaiset sanat kuin tilastoida, pakinoida ja esitelmöidä.

Maininta tarpeellisuudesta viitannee vain sanaan uutisoida, jolle ei ole yksisanaista vaihtoehtoa. Sen sijaan sanan entisöidä vaihtoehtonahan on muun muassa entistää.

Samantapainen vanhempi normin­muutos on, että mitätöidä-sana hyväksyttiin vuonna 1979 (Kielikello 1/1979, kirjoitus mitätöidä. Aiemmin sitä pidettiin väärin johdettuna, koska se edellyttäisi olematonta kanta­sanaa mitättö.

Etu‑ ja takavokaalit johtimissa

ISK:n kohdassa Taivutus­tunnusten ja johtimien vokaalin määräytyminen kuvataan muutamia poikkeuksia siihen, että pääte tai johdin on yleensä taka­vokaalinen, jos perus­muoto tai kanta­sana on taka­vokaalinen, muuten etuvokaalinen. Se mainitsee ohimennen poikkeuksen meri : merta  (mutta merellä), mutta käsittelee ennen muuta johtimia. Erityisesti se kuvaa: ”Joissain nominin­johtimissakin voi esiintyä etu- ja taka­vokaalin vaihtelua neutraalien vokaalien jäljessä. Vaihtelu koskee kuitenkin vain yksittäisiä lekseemejä, esim. mieh-uus ~ (esi)mieh-yys, heini-kkö ~ heini-kko, inkeri-kko vrt. meijeri-kkö.”

Muutamissa tapauksissa normit ovat muuttuneet niin, että sallittu vaihtelu on poistettu:

• NSK:ssa sanoille illempana, illemmalle ja illemmaksi esitetään myös ä:lliset vaihtoehdot illempänä jne., PSK:ssa ja KSK:ssa ei.
• NSK:ssa sanalle liiemmälti esitetään myös vaihtoehto liiemmalti, PSK:ssa ja KSK:ssa ei.
• NSK:ssa sanalle seistä esitetään myös vaihtoehto seista, PSK:ssa ja KSK:ssa ei.

Hapate ← hapatin

NSK:ssa on hapattavan aineen nimityksenä hapatin. PSK:ssa (ja KSK:ssa) on mukaan tullut hapate, ja sanasta hapatin sanotaan: ”paremmin: hapate”.

Vrt. sanaan liuotin.

Raamatunsuomennoksissa käytetty hapatus hapattavan aineen merkityksessä on NSK:ssa vielä ilman kommenttia, mutta PSK:sta alkaen se on merkitty vanhentuneeksi. Vuoden 1992 suomennoksessa se on kahdessa kohdassa korvattu sanalla hapate, yhdessä sanalla hapantaikina.

Samalla tavoin on sana hapetin korvattu sanalla hapete ja sana pelkistin sanalla pelkiste, joka tosin esiintyy rinnakkaismuotona jo NSK:ssa.

Hellyyttävä ∼ hellyttävä

KSK:ssa on uutena sanana verbi hellyyttää ja sen johdos tai partisiippi hellyyttävä. Aiemmissa sanakirjoissa on vain hellyttää ja hellyttävä.

Sana hellyyttää on epäsäännöllisesti johdettu, ja sitä on pidetty virheellisenä joidenkin henkilöiden laatimissa ohjeistossa. Siihen ei kuitenkaan liene otettu virallisesti kantaa ennen KSK:aan ottamista. (Hellyttää on säännöllinen aiheuttamis­johdos sanasta heltyä.)

Hiukan samantapaisessa tapauksessa hälyyttää – hälyttää on epäsäännöllistä johdosta pidetty ja pidetään edelleen virheellisenä.

Huopikas ∼ huovikas

NSK pitää sanaa huopikas hylättävänä ja tarjoaa tilalle sanoaa huovikas. Tämä on sikäli johdonmukaista, että -kas-johtimella muodostetuissa sanoissa kantasana on yleisesti heikkoasteinen, esimerkiksi into → innokas (ei intokas). PSK:ssa kannanotto on lieventynyt niin, että sanan huopikas kuvaus on ”paremmin: huovikas”. Sama kannanotto on vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uudessa kielioppaassa (4. painos v. 2011).

KSK:ssa huovikas ja huopikas ovat rinnakkaismuotoja, mutta huovikas on yhä pää­haku­sanana, vaikka lienee käytännössä harvinaisempi.

-isti-loppuiset soittajannimet: viulisti ∼ violisti

Suomen kielen lautakunta hyväksyi sanan viulisti sanan violisti vaihtoehdoksi. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/1981 artikkelissa Musiikista kirjoittavan ongelmia kohdassa ”Vierassanojen suomalaistamisesta”. (Sen mukaan nämä sanat tarkoittavat ”ammatti­maista viulun­soittajaa”, mutta sana­kirjoissa ammatti­mai­suut­ta ei mainita.) Nykyisin PSK sanoo sanasta violisti: ”tavallisemmin: viulisti”.

Artikkeli lisää:

Ylipäätään -isti-johdoksiin kielenhuolto suhtautuu edelleen melko varovasti: selvästi suomen­kielisistä soittimen­nimistä muodostettuja -isti-johdoksia ei suositella asia­tyyliin.

Tarkoitus on ehkä sanoa, että -isti-johdoksia ei pitäisi muodostaa suomen kielessä, mutta muista kielistä lainatut nimitykset saavat olla -isti-loppuisia. Esimerkiksi sellisti käy, koska se perustuu ruotsin sanaan cellist, samoin harpisti, joka ei ole johdos sanasta harppu, vaan lainaa ruotsista (harpist). Sen sijaan esimerkiksi sana huilisti voidaan ymmärtää vain suomessa sanasta huilu johdetuksi.

Linjasta on kuitenkin poikettu muutamassa tapauksessa:

• haitaristi on jo NSK:ssa ilman tyyli­laji­merkintää
• hanuristi, joka on NSK:ssa merkitty arkiseksi, on PSK:ssa ilman arkisuus­merkintää
• huilisti, jota ei ole NSK:ssa, on PSK:ssa normaalina sanana.

-iten-johdokset, kuten ”nopeiten”

Yleiskielessä on vanhastaan joukko -iten-johtimella muodostettuja, merkitykseltään super­latiivisia adverbeja. Esimerkiksi sanan paha johdos pahiten tarkoittaa samaa kuin pahim­min, joka on muodostukseltaan superlatiivin pahin instruktiivi ja käytöltään adverbi.

Kielikellon 4/2006 kirjoituksen Nopeimmin vai nopeiten, helpoimmin vai helpoiten? mukaan ”jotkut kielenkäyttäjät oudoksuvat nopeiten- ja pahiten-tyyppisiä muotoja”, mutta kirjoitus ottaa selvän kannan: ”Kielenhuollon kannalta eivät pahiten-tyyppiset vertailu­muodot kumminkaan ole missään nimessä virheellisiä.”

Vertailumuodoiksi on kieliopeissa vanhastaan sanottu komparatiivia ja superlatiivia, jotka muo­dos­te­taan tietyillä johtimille. Kielioppien yleisen käsitteistön mukaan ne eivät kuitenkaan ole taivutus­muoto­ja, vaan johdoksia. Esimerkiksi nopeampi ja nopein eivät siis ole sanan nopea muotoja, vaan johdoksia, joilla on omat taivutuksensa. Edellä esitetty nopeiten-tyyppisten sanojen kutsuminen vertailu­muodoiksi poikkeaa kieli­oppien vanhasta käytännöstä.

Kannanotto näyttäisi sisältävän sen, että -iten-johdos voidaan muodostaa mistä tahansa adjektiivista. Tämä on yleisen kielitajun ja vanhan käytännön vastaista. Kirjakielessä on ollut vain pieni joukko -iten-johdoksia, ja niiden lisäksi on jonkin verran muita, jotka esiintyvät arki­kielessä, kuten kipeiten, koviten ja terveiten.

Kirjoituksessa mainituista johdoksista seuraavat esiintyvät NSK:ssa: eniten, helpoiten, pahiten, vähiten. Lisäksi NSK sisältää johdokset parhaiten (ja sen muunnelman paraiten), joka on muodostukseltaan poikkeava. Sanat hurjiten, kummallisiten, kauneiten ja hitaiten kirjoitus esittää sellaisina, joita ei käytetä (juuri) lainkaan tai käytetään vain harvoin. Näin ollen kirjoitus esittää suo­ra­nai­ses­ti vain sanan nopeiten sellaisena, joka pitäisi hyväksyä kirjakieleen. Puhekielessä se on yleinen, mutta NSK:ssa sitä ei ole, ei myöskään PSK:ssa. KSK:aan se on otettu. Lisäksi PSK:ssa ja KSK:ssa, mutta ei NSK:ssa, on runsaiten.

Jopa kuvaileva ISK on pidättyväisempi kuin edellä mainittu Kieli­kellon kirjoitus. Sen kohta § 376 iten-adverbit esittää:

Eräiden immin-superlatiiviadverbien rinnalla esiintyy samakantainen synonyyminen iten-johtiminen adverbi. Johdin -iten liittyy kantaan samoin ehdoin kuin immin-johdin (» § 375), mutta vain joihinkin lekseemeihin: lähinnä kaksitavuisiin tai eA-adjek­tii­vei­hin. iten-johdostyyppi ei ole produktiivinen, mutta karttuu yksittäisten uudis­muodos­tei­den kautta.

KOP:n sivu Vertailuilmauksia: parhaiten vai parhaimmin? (tavan adverbit) kuvaa tilanteen osittain toisin. Sen mukaan -iten-johdos on ”monilla” sanoilla, ja tällaiset sanat ovat ”pää­osin” kaksitavuisia o-, ö-, u-, u-, a- tai ä-loppuisia adjektiiveja. Sen mukaan muun­laisis­ta sanoista ”joillakin” on tällainen johdos: esimerkkeinä on mainittu vain runsaiten, nopeiten ja useiten.

Kaivuu ∼ kaivu

Sanaa kaivuu on pidetty väärin johdettuna. E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. painos, 1964) selittää tätä näin:

»Kaivuu» (esim. ojan kaivuu) on väärä analogia­muoto, jonka ovat synnyttäneet sellaiset johdannaiset kuin hakkuu, leikkuu, joiden rinnalla on pitkä­vokaalinen kanta­vartalo (hakkaa-, leikkaa-). Koska kanta­vartalossa on lyhyt vokaali (kaiva-), niin pitää olla kaivu.

Vielä PSK:ssa on ”kaivuu pitää olla: kaivu”. Kotuksen Kielikuulumisia-uutiskirjeen 3/2012 kohdan Tiukkoja löysemmälle/2012 mukaan KSK:ssa sanotaan ”kaivuu paremmin: kaivu”, mutta KSK:n vuoden 2018 versiossa sanat ovat jo synonyymeina ilman kannan­ottoa. Pää­haku­sanana on kuitenkin kaivu, vaikka kaivuu on yleisempi.

Kalkkeutua ∼ kalkkiutua

NSK:n mukaan kalkkeutua-sanan sijasta pitäisi käyttää kalkkeutua-sanaa. E. A. Saarimaa perustelee tällaista linjaa sillä, että kalkkeutua on muodostettu sellaisten sanojen kuin arpeutua ja toteutua mallin mukaan, mutta sanassa kalkki vartalon loppu­vokaali ei vaihtele (kalkki : kalkkina; vrt. arpi : arpena, tosi : totena). Saman ajatuksen esittää Kielikellon 1/1981 kirjoitus kalkkiutua ja vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992).

PSK:ssa ja KSK:ssa kalkkeutua esitetään rinnakkais­muotona ilman kannan­ottoa.

Kohtuuhinta ← kohtuushinta

NSK:ssa on seuraava kannanotto:

kohtuuhinta s. par. kohtuushinta

PSK:ssa kohtuuhinta on varsinaisena hakusanana, eikä sanaa kohtuushinta ole siinä lainkaan. Lisäksi siinä on sanat kohtuuhintainen ja kohtuukäyttäjä. KSK:ssa on lisäksi vielä kohtuukäyttö.

Sen enempää kannanottoa kuin siitä luopumistakaan ei liene missään julkisesti perusteltu. Kannanoton syynä oli ehkä se, että alkuosa kohtuu (joka voidaan tulkita sanan kohtuus tai sanan kohtuullinen yhdyssanamuodoksi) on epäsäännöllisesti muodostettu. Toisaalta kohtuu esiintyy murteissa myös itsenäisenä sanana, sanan kohtuus yhtenä muunnelmana

Kokoustaa

Verbiä kokoustaa on pidetty ”kummallisesti muodostettuna”, mutta toisaalta ”il­mei­sen tarpeellisena”, ja se otettiin PSK:aan ja KSK:aan leikilliseksi merkittynä. (Ks. Kielikello 1/2013, Häirikkö ja kokoustaa.)

Tarpeellisuudella lienee tarkoitettu sitä, että pitää kokousta on koettu liian pitkäksi ilmaukseksi. Sanaa kokoontua on kyllä käytetty kokouksen pitämisen merkityksessä, mutta alkujaan ja sana­kirjojen mukaan se tarkoittaa kokoon tulemista. Uutisissa saatetaan kertoa esimerkiksi puolue­valtuuston kokoon­tu­mi­ses­ta, vaikka kiinnostavaa ei ole kokoon tuleminen, vaan kokouksen keskustelut ja päätökset. Voidaankin ajatella, että kokoustaa sopii syrjättämään sanan kokoontua virheellisen tai epäselvän käytön.

Verbiä kokoustaa käytetään nykyisin jo muun muassa televisio­uutisissa. KSK:n toisesta versiosta (2016) tyyli­laji­merkintä poistettiin. (Kieli­kello 1/2016, Päivitetty Kieli­toimiston sana­kirja.)

Liuote, ei liuotin

NSK:ssa liuotin on sanan liuote synonyymina ilman kommenttia. PSK:ssa ja KSK:ssa selityksenä on ”paremmin: liuote”. Syynä lienee ajatus siitä, että -in-johtimella muodostetaan tekimen (teon välineen) nimityksiä. Käytännössä liuotin on pysynyt paljon yleisempänä sanana.

Luontaisetu ∼ luontoisetu yms.

Vuosien 1909–1922 Tietosanakirjassa on hakusana luontois­talous, joka esitetään raha­talouden vasta­kohtana. ja luontois­vero, jonka selitys on ”luonnossa suoritettava vero”, ja jatkosta ilmenee, että se on vasta­kohta rahalla maksettavalle; ”luonnossa” ei siis viittaa vain luonnon­tuotteisiin, vaan yleisesti tuotteisiin Siinä on edelliselle synonyymi luontais­talous ja hakusana luontais­oikeus, joka viittaa haku­sanaan luonnonoikeus. Myöhemmin on asetettu luontois-alku etu­sijalle monien sanojen osalta, ilman perusteluja, mutta KSK:ssa ei enää kannan­ottoa ole, joskin luontois-alkuiset ovat pää­haku­sanoina sellaisissa tapauksissa.

Luontoinen on luonto-sanan normaali johdos, mutta sen käyttö on melko rajoittunutta: sitä käytetään lähinnä sellaisissa yhdys­sanoissa ja sana­pareissa kuin senluontoinen ’sen kaltainen, sen laatuinen’ ja isänsä luontoinen. Luontainen on johdoltaan epä­sel­vä. Tosin Lönnrotin sanakirjassa on substantiivi luonta, joka tarkoittaa luomista, luontoa tms., ja Vanhan kirja­suomen sana­kirja selittää sitä sanoilla ”olemus, ominais­laatu”. Suomen murteiden sana­kirjassa luonta-substantiivi esiintyy vain merkityksessä ’verkon kudelman ensimmäinen silmukka­rivi’ ja hyvin suppea­levikkisenä.

Sekä luontainen että luontoinen ovat melko vanhoja sanoja, vaikka Vanhan kirja­suomen sana­kirja ei edellistä tunnekaan. Niiden merkitykset ovat olleet melko väljiä, ja niitä on käytetty toistensa sijasta etenkin yhdys­sanojen alku­osana. Ne ovat viitanneet toisaalta luonnolliseen tai synnynnäiseen, toisaalta raha­talouden ja rahaan perustuvan vaihdannan vasta­kohtaan. Sanat on myös pyritty eriyttämään toisistaan tämän jaon mukaisesti.

NSK kuvaa sanan luontainen niin, että siinä ei ole mitään viittausta raha­talouden vasta­kohtaan. Tämän mukaisesti se esittää sopivina sanat luontais-alkuista sanaa: luontaishoitaja, luontaishoitaja, luonnon­hoitola, luontais­järjestelmä, luontais­lahja, luontais­oikeudellinen, luontais­oikeus, luontais­parannus, luontais­parantola. Sen sijaan sanoista luontais­etu, luontais­palkka, luontais­palkkaus, luontais­suoritus, luontais­taloudellinen, luontais­talous, luontais­vero se esittää ”par. luontois­etu” jne. Nämä taas NSK selittää nimen­omaan rahana suorittamisen vasta­kohtana. Ainoa poikkeus tällaisesta luontois-alkun merkityksestä NSK:ssa on luontois­tuote, jonka selitys on ”tav:mmin luonnon­tuote”.

PSK on samoilla linjoilla, vaikka sen sanasto on suppeampi: siinä on vastaavat par.-merkinnät vain sanoista luontais­etu ja luontais­talous. Siinä ei ole sanaa luontois­tuote, mutta siinä on luontais­tuote, jonka merkitys on erikoistunut ja vastaa suunnilleen sanaa luomu­tuote: ”ilman väki­lannoitteita ja kem.torjunta-aineita kasvatetuista kasvin­viljelyn tuotteista”.

Kielikellon 2/1980 artikkelissa Sana­suosi­tuk­sia esitetään, selvästikin suomen kielen lauta­kunnan kannan­ottona, seuraava linjaus, joka vastaa edellä kuvattua:

Lautakunta päätti suosittaa luontois- ja luontais-alkuisiin yhdyssanoihin sellaista työnjakoa, että luontois-alkuista yhdyssanaa käytetään aina kun sana on käsitettävä raha-alkuisen yhdyssanan vastakohdaksi (esim. luontois|etu, ‑suoritus, ‑talous), muulloin käytetään luontais-alkuista yhdyssanaa. Vanhastaan on sanottu esim. luontais|hoito, ‑parantola (myös luonnon|hoito, ‑parantola). Uudempia sanoja ovat luontaisviljely ja luontaistuote, joka on eri asia kuin luonnontuote.

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos, 2011) on samalla linjalla ja kuvaa sen selkeästi:

»luontais-» raha-alkuisten yhdys­sanojen vasta­kohtana par. luontois- (esim. »luontais­etu», »‑suoritus», »‑talous»)

On epäselvää, missä vaiheessa linja on muuttunut. KSK:n vuoden 2022 versiossa luontais­etu ja ĺuontais­talous ovat viittauksia sanoihin luontois­etu ja ĺuontois­talous ilman kannan­ottoa. Sanan luontais­tuote merkitys on muuttunut: ”us. lääkkeen­omaisesti käytettäviä mutta elin­tarvikkeiksi t. rohdoksiksi luokiteltavia valmisteita, jotka sisältävät vitamiineja, kivennäis­aineita tms.”.

Lainsäädännössä luontoisetu on ollut vallitseva termi, mutta muutamassa laissa on luontaisetu, varmaankin samassa merkityksessä.

-luontoinen ∼ -luonteinen

NSK toteaa sanan luontoinen kuvauksessa näin: ”muuten [kuin henkilöistä] tav:mmin luonteinen”. Tämä näyttäisi sanovan, että voidaan käyttää esimerkiksi joko sanaa kausiluonteinen tai sanaa kausiluontoinen, joskin jälkimmäinen on harvinaisempi. Kuitenkin näistä vain edellinen on NSK:ssa haku­sanana; tämä ei toisaalta ota kantaa siihen, kävisikö myös toinen.

Yksittäisten sanojen osalta NSK kuitenkin ottaa kantaa. Se esittää esimerkiksi, että arka­luonteinen voi tarkoittaa sekä ihmistä (luonteeltaan arkaa) että asiaa (joka vaatii varovaisuutta, hieno­tunteisuutta), samoin arka­luontoinen, mutta siitä sanotaan ”asioista par. arka­luonteinen”.

Myöhemmin muodostui kannaksi, että luontoinen sopii yhdys­sanan jälki­osaksi vain, kun kuvataan ihmistä, ja asioista ja esineistä pitäisi käyttää luonteinen-loppuista sanaa. Tätä ei liene perusteltu missään, ja ajatus on kyseen­alainen: miksei niin ihmisellä kuin asiallakin voisi olla sekä luonto että luonne, ja mitä eroa niillä olisi? Toisaalta ihmisestä puhuttaessakin on luonteinen-loppuisia sanoja pidetty mahdollisina, joten selvää tehtävän­jakoa ei tavoiteltu.

PSK esittää hakusanan -luontoinen kuvauksessa ensin käytön luontoon viittaamassa (esim. karuluontoinen Lappi), sitten ihmistä kuvaamassa (esim. rajuluontoinen), jolloin vaihtoehtona on-luonteinen-loppuinen sana, ja lopuksi: ”esineistä, asioista paremmin: luonteinen”. Aivan samanlaisen kannanoton esittää >Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (vielä 4. painoksessa v. 2011).

KSK:ssa ei ole kannanottoa, vaan se vain kuvaa, että -luontoinen-loppuisia sanoja käytetään myös esineistä ja asioista.

Asia siis normitettiin yleisesti PSK:ssa, ja nyttemmin normi on purettu. Purkaminen on kuvattu Kielikellon 4/2014 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja verkkoon seuraavasti:

Vanhastaan on suositettu luontoinen-sanan sijasta käytettäväksi sanaa luonteinen silloin, kun ei puhuta ihmisistä vaan esineistä ja asioista. Sanoja ei ole kuitenkaan pystytty pitämään erillään, eikä ole tarpeenkaan. Yhdyssanoissa käytäntö on vaih­del­lut sana­kohtaisesti, mutta esimerkiksi sanapari arkaluontoinen asia on ollut käy­tös­sä yleisempi kuin arkaluonteinen asia. Tällaiset luontoinen- ja luonteinen-sanat on esitetty nyt synonyymeina.

Epäselvää on kuitenkin, ovatko molemmat vaihto­ehdot aina oikeita. KSK esittää lukuisia sana­pareja, joissa luonteinen ja luontoinen ovat mahdollisia ja tarkoittavat sanaa. Siinä on kuitenkin monia luonteinen-loppuisia sanoja, kuten eriluonteinen, joille ei ole luontoinen-loppuista synonyymia, ja myös muutama vastakkais­suuntainen tapaus: iloluontoinen, kruununluontoinen, pahaluontoinen, pahanluontoinen. Ehkä tämä on tulkittava vain niin, että näissä tapauksissa on otettu mukaan vain yleisempi vaihto­ehto. Toisaalta esimerkiksi ilo­luonteinen ei ole paljoakaan harvinaisempi kuin ilo-luontoinen, ja eri­luontoinen on suunnilleen yhtä yleinen kuin eri­luonteinen. Lisäksi NSK:ssa on myös eri­luontoinen haku­sanana, selityksenä ”luonnoltaan erilainen”, mutta kun esimerkkeinä ovat eriluontoiset seudut, veljekset, on kyseen­alaista, onko tässä mitään merkitys­eroa.

Sana kruununluontoinen on varmaan useimmille outo, vaikka KSK:kin tuntee sen. Selityksenä on, että se on maasta käytetty oikeus­termi, merkityksenä ’johon vain valtiolla voi olla omistus­oikeus’. Maa on siis ”luonnoltaan” sellainen, että vain kruunu (valtio) voi sen omistaa. Taustaa selittää, että NSK:ssa sanan luontoinen yhden merkityksen kuvaus viittaa sanaan maanluonto, jonka selitys on: ”s. lak. Maan­luontoja on kolmea pääryhmää: vero- l. perintö-, rälssi- ja kruununmaa. Uusimman lainsäädännön mukaan maan­luonnnot ovat suureksi osaksi menettäneet merkityksensä.” On kyseen­alaista, onko KSK:n kuvaus edes historiallisesti oikea; vrt. Tieteen termi­pankin kuvaukseen sanasta maanluonnot.

Maadoittaa ∼ maattaa

Sanaa maadoittaa pidettiin aiemmin väärin johdettuna. Tilalle suositeltiin sanaa maattaa, mutta sitä on käytetty hyvin vähän. Nykyisin maadoittaa on hyväksytty vaihtoehto. Päätöstä on kuvattu Kielikellon 1/1988 artikkelissa Pois pannasta.

Samassa artikkelissa mainitaan, että myös kattaus ja aterimet on hyväksytty. Niitä oli pidetty virheellisinä, ja tilalle oli suositeltu sanoja kattamus ja ruokailuvälineet. Nämä suositukset olivat kuitenkin paljon vähemmän tunnettuja. Ne oli kyllä mainittu Kieli­kellon 2/1983 artikkelissa Ruoka-alan sana­ongelmia.

Mieheys ∼ miehyys

Kielessä on vanhastaan monimerkityksinen johdos miehuus ja merkitykseltään suppeampi johdos miehyys ’miehenä oleminen’. PSK:aan otettiin jälkimmäisen synonyymi mieheys, ja vaikka se on (vielä KSK:ssakin) vain viittauksena sanaan miehyys, se on muodostunut tätä selvästi yleisemmäksi.

Muutosta ei liene missään perusteltu. Johto-opillisesti miehyys on sikäli erikoinen, että se on johdettu samasta kantasanasta (mies : miehen) ja samalla johtimella kuin miehuus, erona vain se, onko johdin taka- vai etuvokaalinen. Sen sijaan mieheys vastaa rakenteeltaan sanaa naiseus.

Monenlaisempi ∼ useammanlainen

Monen-alkuisten adjektiivien komparatiivi ja superlatiivi on vanhastaan muodostettu vaihtamalla alkuosa sanoiksi useamman ja useimman. Tätä ei liene missään määritelty normiksi, koska sanakirjoissa ei ole juuri ollut komparatiivi- tai superlatiivi­muotoja ja koska kieliopit ja oppaat eivät yleensä ole käsitelleet yksittäisten sanojen tai edes sanatyyppien komparaatiota.

KSK:ssa tilanne on toinen: siinä esitetään lähes kaikille adjektiiveille komparaatio, jopa sellaisille, joille se on niiden kirjaimellisimman tulkinnan mukaan merkityksen kannalta mahdotonta (esimerkiksi täydellisempi, minimaalisin). Pyrkimys kattavuuteen on saattanut aiheuttaa sen, että mukaan on tullut muutenkin outoja komparaatioita.

KSK:aan on otettu vaihtoehdoiksi, vieläpä ensimmäisinä mainituiksi, sanat monen­lai­sem­pi ja monenlaisin. Niitä näyttää esiintyvän kielen­käytössä erittäin harvoin.

KSK esittää vaihtelevia tietoja monen-alkuisten adjektiivien komparaatiosta:

• joillekin esitetään edellä kuvattu kahtalainen komparaatio: monenkokoinen, monenlaatuinen, monenlainen, monenmuotoinen, monennäköinen
• joillekin esitetään edellä kuvattu kahtalaisuus komparatiivissa, mutta vain vanha superlatiivi: monenikäinen – monenikäisempi ∼ useammanikäinen ∼ useimman­ikäi­nen; samoin monenkaltainen
• joillekin esitetään vain vanha komparaatio: monenkertainen – useammankertainen – useimmankertainen; samoin monenkeskinen, monenkielinen, monenvälinen, monen­väri­nen
• joillekin ei esitetä mitään komparaatiota: monenarvoinen, monenmoinen
• joillekin esitetään vain sellainen komparaatio, jossa päätteet liitetään koko sanan loppuun: monenkirjava – monenkirjavampi – monenkirjavin; tämä sana on eri tyyppiä kuin edellä mainitut -inen-loppuiset, ja tällainen komparaatio on varmaankin aina ollut siinä vallitseva tai jopa yksinomainen.

Moni-alkuisten adjektiivien komparaatio noudattaa KSK:n mukaan yleensä edellisen luettelon viimeisen kohdan tapaa, esimerkiksi moniammatillinen – moniammatillisempi – moniammatillisin. Tällainen on myös moniarvoinen, mutta kemian terminä sitä todel­li­suu­des­sa komparoidaan toisin (useampiarvoinen; superlatiivia ei käytettäne). Sanalle monialainen esitetään (toisena) vaihtoehtona myös komparatiivi useampialainen; vastaava koskee sanoja monikerroksinen, monikertainen, moniosainen, monipäiväinen, monisikiöinen, monivaiheinen ja monivuotinen Sanan monikanavaisempi kuvauksessa lienee tarkoitettu jotain samanlaista, mutta siinä useampikanavainen on lipsahtanut superlatiivi-kohtaan. Muissakin tapauksissa alkuosaa muuttava komparaatio on edelleen käytössä, vaikka KSK ei sitä mainitsekaan; esimerkiksi useampihaarainen näyttäisi olevan yleisempi kuin monihaaraisempi ja useampilapsinen yleisempi kuin monilapsisempi Adjektiiville monikymmeninen KSK ei esitä komparaatiota lainkaan, mikä johtunee sen merkityksestä.

Oleellinen ∼ olennainen

Vanha norminmuutos on, että 1940-luvulla asetettiin aiemmin olennainen suosi­tel­ta­vam­mak­si kuin oleellinen ja sitten tämä kannan­otto aika lailla unohtui, eikä siitä esi­mer­kik­si NSK:ssa ole jälkeäkään. Silti esiintyy yhä ajatuksia, joiden mukaan olennainen on parempaa kieltä.

Sanat oleellinen ja olennainen ilmestyivät sanakirjoihin samaan aikaan, vuonna 1865. E. A. Saarimaa esitti Kielenopas-kirjassaan (1, painos 1947), että oleellinen on ”oudohko” johdos, ja suositteli käyttämään sen sijasta sanaa olennainen. Hän sai ajatukselleen tukea jopa siinä määrin, että Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta asetti olennainen-sanan etusijalle Virittäjässä 54 (1950):

Kielilautakunta käsitteli asiaa 5. 11. 49 ja katsoi, että olennainen selvemmän johtonsa ja sellaisten paralleelien kuin satunnainen, näennäinen synnynnäinen takia on asetettava etusijaan, silti leimaamatta oleellistakaan huonoksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä julkaistu NSK Nykysuomen sanakirja esittää kuitenkin molemmat sanat ilman kannan­ottoa tai tyyli­laji­merkintää.

Saarimaan huomio sananjohdosta on kyllä oikea: kun kanta­sanana on ole- (olla-verbin taivutus­vartalo), ei e:n pidentymiselle johtimen llinen edellä ole perusteita. Tässä on vaikuttanut sellaisten sanojen kuin tarpeellinen ja hyveellinen malli; niissä ee kuuluu kanta­sanan taivutus­vartaloon (esimerkiksi tarve : tarpeen). Lisäksi llinen-johdin ei yleensä liity verbi­vartaloon.

Pohjanmaalainen ja vastaavat johdokset

Sanaa pohjanmaalainen on useaan otteeseen pidetty torjuttavana. Kielikellon 10 (v. 1977) kirjoitus lappilainen perustelee ensin sanan lappilainen käyttöä Lapin asukasta tar­koit­ta­va­na ja jatkaa sitten:

Sen sijaan ei ole aihetta käyttää nimitystä ”pohjanmaalainen”. Yleensä pohjalaisiksi katsotaan kaikki Pohjanmaalla asuvat, samoin kuin kaikki Helsingissä asuvat ovat syntyperästään riippumatta helsinkiläisiä. Pohjalainen ei tarkoita kulttuuriltaan ja kieleltään maakunnan muusta väestöstä poikkeavaa ihmisryhmää kuten lappalainen on tarkoittanut.

Tosin NSK:n mukaan sanan pohjalainen merkitys on ’Pohjanmaalta kotoisin oleva, Pohjan­maa­han liittyvä’. Selityksen alku tuntuisi viittaavan siihen, että kyse on enemmänkin synty­perästä kuin asuin­paikasta.

Kuitenkin Kielikellon 3/1986 kirjoituksessa Pohjalainen, ei ”pohjanmaalainen” (jonka herätteenä on ollut lehdistössä käytetty sana keskipohjanmaalainen) sanotaan: ”Poh­ja­lai­nen tarkoittaa paitsi Pohjanmaalla syntynyttä myös kaikkia Pohjanmaalla nykyisin asuvia heidän syntymäpaikastaan riippumatta.”

PSK ottaa tiukan kannan: ”pohjanmaalainen pitää olla: pohjalainen.” Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaannimitykset suomen kielessä otetaan kantaa tavallaan lievemmin: pohjanmaalainen todetaan tarpeettomaksi ja poh­ja­lai­nen nasevaksi.

KSK:ssa oli aluksi samanlainen kanta kuin PSK:ssa, mutta vuoden 2012 versiossa linja muuttui: sana pohjanmaalainen on normaalina sanana, merkityksenä ’Pohjanmaalta oleva, Pohjanmaalla toimiva tms.’. Tähän tosin liittyy huomautus ”vars. henkilöistä tavallisemmin: pohjalainen”, mutta sekään ei ole normi­kannan­otto. Kielikellon 3/2014 artikkeli Baltia­lai­nen ja pohjanmaalainen selitetään, että muotojen balttilainen ja pohjalainen ”rinnalla ovat tilanteittain käypiä myös muodot baltialainen ja pohjanmaalainen”. Sulkeissa mainitaan, että tämä on ”väljennys” Kielikellossa aiemmin esitettyihin ohjeisiin. (Sanaa baltialainen ei kuitenkaan ole otettu KSK:aan.) Esityksestä voi päätellä, että sanoilla pohjalainen ja pohjan­maa­lai­nen on merkitysero:

Muodon valintaan vaikuttaa se, mitä merkityksen piirrettä halutaan korostaa: ’Baltiassa, Pohjanmaalla oleva, siellä vaikuttava’ vai ’sukujuuriltaan, kulttuuriltaan tai muuten näille alueille ominainen’.

Kielenhuolto ei tiettävästi ole ottanut kantaa taustalla olevaan yleiseen ilmiöön: paikan­nimien säännöllisten johdosten käyttämiseen vanhojen kansan-, heimon- tms. nimien sijasta. Ilmiö on kuitenkin aika vanha. Jo autonomian aikana käytettiin joissakin yhteyk­sis­sä sanaa suomenmaalainen eri merkityksessä kuin sanaa suomalainen, jonka koettiin viittaavan kansaan; taustalla oli epäilemättä venäjän sanojen finljandski ja finski ero.

Kielikellossa 4/2003 julkaistiin Näkökulma-osastossa eli käytännössä lukijan kirjoituksena Venäläinen, venäjänmaalainen, venäjäläinen, jossa esitettiin, että kansallisuutta tarkoittavan sanan venäläinen ohella tarvitaan sana, joka viittaa yleisesti Venäjän federaation kansalaisiin. Se ehdottaa sanaa venäjäläinen ja mainitsee vain sulkeissa luontevamman sanan venäjänmaalainen. Toimitus ei ottanut tähän kantaa.

Purkamo ∼ purkaamo

Uudissanasto 80:ssä on uutena sanana purkamo. PSK:ssa on lisäksi purkaamo, mutta selityksenä on ”pitää olla: purkamo”. Käytännössä kieleen oli tullut sana purkaamo, mutta kielen­huolto piti sitä väärin muodostettuna, samaan tapaan kuin sanaa kaivuu. Kieli­kellon 1/1986 kirjoitus Jälleen kerran purkamo selostaa tätä kantaa.

Epäselvää on, missä vaiheessa kanta on muuttunut, mutta KSK:n v:n 2022 versiossa purkaamo on mukana ilman moitetta. Tosin pää­haku­sanana on purkamo.

Taaimmainen ∼ takimmainen (taimmainen)

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna 1999 muotojen takimmainen ja taimmainen rinnalle muodon taaimmainen.

Samalla hyväksyttiin seuraavat pitkän a:n sisältävät muodot: taaemma, taaempana, taaempaa, taaemmaksi; taaimpana, taaimpaa, taaimmaksi, taaimmas. Aiemmin sallittiin vain taemma, taempana jne.

Kannanoton kuvauksessa ei mainita perusmuotoja taaempi ja taain, mutta koska ne on otettu KSK:aan aiemmin ainoina hyväksyttävinä pidettyjen muotojen taempi ja tain synonyymeiksi, nekin on varmaan ollut tarkoitus hyväksyä.

Yleisten johto-opillisten periaatteiden mukainen olisi taimmainen, koska kantana on vartalo taka-, jossa on astevaihtelu ja jonka jälkimmäinen vokaali jää pois i-alkuisen johtimen tieltä. Rinnalle on kuitenkin jo kauan sitten hyväksytty astevaihteluton takimmainen, joka on päähakusanana jo NSK:ssa.

Kielikellon 4/1999 artikkelissa Taaimmainen arvellaan, että taaimmainen yleistyi sanan taakse vaikutuksesta. Perustelua hyväksymiselle ei esitetä; taaimmainen ei ole kovin yleinen, vaan selvästi yleisin asu on takimmainen.

Tutkittaa, ei tutkituttaa, ja vastaavia tapauksia

NSK:ssa tutkituttaa on verbin tutkittaa synonyymina ilman kannan­ottoa. PSK:ssa ja KSK:ssa on kannan­otto ”paremmin: tutkittaa”.

Käytännössä tutkituttaa on paljon yleisempi. ISK jopa esittää (§ 325) sanan tutkittaa ”epä­toden­näköisenä ilmauksena” (merkitty kysymys­merkillä):

Johdin ‑tUttA- on morfologisesti pleonastinen yhdysjohdin. Periaatteessa pelkkä ttA-johdinkin riittäisi muuttamisjohdoksen muodostukseen näistä kantavartaloista, mutta johdinaineksen kompleksisuus on merkki johdosten erityiskäytöstä teettojohdoksina ja tunnekausatiiveina. Osassa i-vartalokantaisia tapauksia pleonastinen tUttA-johdos on jokseenkin yksinomainen, esim. hankituttaa, laadituttaa, tutkituttaa, vihityttää (vrt. ^?hankittaa, ^?laadittaa, ^?tutkittaa, ^?vihittää).

Samanlainen muutos koskee vihkiä-verbin johdoksia vihittää ja vihityttää sekä lukea verbin johdoksia luettaa ja luetuttaa. NSK:ssa mainittu arvioituttaa on jätetty kokonaan pois PSK:sta ja KSK:sta, vaikka se on paljon yleisempi kuin synonyyminsa arvioittaa.

NSK:sta alkaen on suositettu lyhyempää johdosta joissakin sellaisissa tapauksissa, joissa yksin­kertaisella johtimella muodostetun teetto­verbin ohella on käytössä kaksi johdinta sisältävä: haettaa (ei haetuttaa), hidastaa (ei hidastuttaa), revittää (ei revityttää), vedättää (ei vedätyttää), teettää (ei teetättää).

Joissakin tapauksissa taas sana­kirjoissa on vain lyhyempi johdos (esimerkiksi puhuttaa, hierottaa ja ostattaa), vaikka pidempi (kuten puhututtaa, hierotuttaa ja ostatuttaa) on myös käytössä. Johdoksista käännättää ja käännätyttää taas jälkimmäinen, sana­kirjoissa esiin­ty­mä­tön, on varsin harvinainen.

Muutokset selvästikin perustuvat siihen, että on haluttu asettaa lyhyempi johdos etu­sijal­le. Niissä ei kuitenkaan ole menty niin pitkälle, että aiemmissa sana­kirjoissa esiin­ty­mä­tön johdos olisi otettu sana­kirjaan saati etu­sijalle. Esimerkiksi mietityttää-verbin ohella esiintyy kyllä mietittää, mutta sitä ei liene missään sanakirjassa (ellei verkon kirjavia ”sanakirjoja” oteta huomioon). Vielä harvinaisempi on punnituttaa-verbin ohella esiintyvä punnittaa. Sanoista hierottaa – hierotuttaa pidempi, sana­kirjoissa esiintymätön johdos on suunnilleen yhtä yleinen kuin lyhyempi.

Erityyppinen on kannatuttaa, joka on NSK:n mukaan verbin kannattaa synonyymi, mutta vain merkityksessä ’panna kantamaan, antaa kantaa’; PSK:ssa ja KSK:ssa sitä ei ole lainkaan. Käytännössä saman­lainen tapaus on pari laskettaa – lasketuttaa.

Linjasta poikkeaa se, että lyötättää-sana, jonka sijaan NSK ohjaa käyttämään sanaa lyöttää, on PSK:ssa ja KSK:ssa ilman kannan­ottoa, joskin sanan lyöttää ne toteavat tavallisemmaksi.

Monissa tapauksissa sanakirjat eivät sisällä sen enempää lyhyttä kuin pitkääkään johdosta. Niinpä ei ole kantaa siihen, onko yleinen pohdituttaa parempi kuin vähemmän yleinen pohdittaa tai onko vastaavasti kadehdituttaa parempi kuin kadehdittaa. NSK:ssa on hankkia-verbin johdos hankituttaa, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa sitä ei ole, joten peri­aatteessa jää auki, olisiko lyhyempi johdos hankittaa (jota ei ole sana­kirjoissa, mutta joka esiintyy harvinaisena) parempi.

Sanoista korottaa ja korotuttaa sana­kirjoilla ei ole huomauttamista, vaikka jälkimmäinen voidaan tulkita erään­laiseksi kaksi­tasoiseksi teettämiseksi tai aiheuttamiseksi, jollaista suomen verbi­johdokset eivät yleensä ilmaise. (Vitsi siitä, miten työmies tekee, pomo teettää ja isompi pomo teetättää jne. ei kuvasta todellista kielen­käyttöä,) Onhan korottaa tulkittavissa aiheuttamis­johdokseksi NSK:ssa mainitusta verbistä korota, joka kuitenkin on ollut harvinainen ja lienee jokseenkin kadonnut kielestä.

Uusimaalainen ∼ uusmaalainen

Maakunnan nimestä Uusimaa johdettu normaali johdos olisi uusimaalainen, mutta NSK:ssa ei ole sitä, vaan uusmaalainen, jossa siis alku­osa on yhdys­sana­muodossa, toisin kuin kanta­sanassa. Samalla kannalla on Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011), joten asia on selvästi koettu ohjetta tarvitsevaksi. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole kum­paa­kaan muotoa. Kotuksen sivuilla sana näyttäisi esiintyvän vain viidesti, aina asussa uus­maa­lai­nen. Selvimmin kantaa ottaa Kielikellon 4/1994 artikkeli Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaan­nimitykset suomen kielessä:

Uudellamaalla [asuu] uusmaalaisia (ei ”uusimaalaisia”)

Kielikellon 1/2019 kirjoituksessa Maakunnat ja niiden asukkaat mainitaan kuitenkin molemmat muodot ja vieläpä esitetään säännöllinen uusimaalainen ensisijaisena:

Uudenmaan asukkaannimitys on yleissäännön mukaisesti uusimaalainen, mutta myös alkuosastaan lyhentynyt uusmaalainen soveltuu periaatteessa yleiskieleen. Rin­nak­kais­ta asua on käytetty jo yli sata vuotta vanhassa maakuntalaulussa Uus­maa­lais­ten laulu.

Kielikellon 1/2021 kirjoitus Uusimaalainen vai uusmaalainen? esittää vielä selvemmin uusi­maa­lai­nen asun ensi­sijaisuuden ja kertoo, että suositusta muutettiin vuonna 2012.

Uutisoida

Verbiä uutisoida pidettiin virheellisenä vielä suomen kielen lautakunnan suosituksessa, joka julkaistiin Kielikellossa 4/1986 otsikon ”uutisoida” alla. Se oli erään­lainen kommentti laajempaan, samalla otsikolla Kieli­kellossa 2/1986 julkaistuun kirjoitukseen. Kannan­oton mukaan kyseisen verbin sijasta voidaan käyttää useita eri verbejä, ja se lisää: ”Jos nykyisiin uutisoida-verbin käyttö­tehtäviin tarvittaisiin vielä muuta verbiä, kieli­lauta­kunta suosittaa jo käytössä olevaa uutistaa-verbiä.” Sellaista verbiä ei kuitenkaan ole käytetty juuri lainkaan, eikä sitä otettu sana­kirjoihin.

Vuonna 2004 uutisoida hyväk­syt­tiin. Kannanotto on kuvattu Kotuksen sivulla lauta­kun­nan toiminnasta vuosina 2000–2009. Asian taustaa valottavat Kielikellon 3/2004 ar­tik­ke­li Olli kielenhuoltajana ja kieli-ikkuna Uutisointi sallittu.

Kielikellon 2/2005 artikkelissa Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin lautakunnan puheen­johtaja kirjoittaa, että ”uutisoida ja eläköityä ovat hyviä yleiskielen verbejä”.

Yhdysadjektiivit kuten ”muistorikas”

Kielikellon 3/1994 artikkelin Yhdysadjektiivit mukaan suomen kielen lauta­kunnan kannan­otto niin sanottuihin yhdys­adjek­tii­vei­hin on, ”että radikaaleihin muutoksiin ei ole aihetta”. Tämä tarkoittaa torjuvaa suhtautumista, johon kuitenkin voidaan tehdä yksit­täi­siä muutoksia. Artikkeli kuvaa kannan­oton vaikutusta PSK:aan:

Vieraiden kielten esikuvien mukaan muodostettujen adjektiivien kuten järvirikas, tyylipuhdas, ravinneköyhä tilalle sanakirja siis tarjoaa paremmin-viittauksen avulla suomalaisempia vaihtoehtoja samaan tapaan kuin Nykysuomen sanakirja ja enim­mät kielioppaat. Yksittäisiä sanoja on lautakunnan päätöksen mukaan voitu kui­ten­kin esittää hyväksyttävinä, varsinkin jos niitä on vaikea korvata täsmällisesti muilla ilmauksilla.

Artikkelissa, samoin kuin tässä tarkastelussa, käsitellään sellaisia yhdyssana-adjektiiveja, joiden alkuosa on substantiivi. Esimerkiksi epäpuhdas ja rutiköyhä ovat eri tyyppiä.

Artikkeli mainitsee, että PSK esittää hyväksyttävinä seuraavat yhdysadjektiivit: lähtö­valmis (jo NSK:ssa ilman kommenttia), riskialtis (jo Uudissanasto 80:ssä), suhdanneherkkä (NSK:ssa: ”par. suhdanteiden vaihteluille, suhdanteille herkkä”). Sen sijaan seuraaville on PSK:ssa paremmin-kannanotot: huoltovapaa, muotopuhdas, ravinneköyhä, tunneherkkä, mutta viimeksi mainittu on KSK:ssa jo ilman kannan­ottoa.

Kotuksen uutiskirjeessä Kielikuulumisia-uutiskirjeessä 3/2012 on kuvaus, jonka mukaan muutos koskee ”monia” tapauksia:

Muiden kielten vaikutukseen suhtaudutaan nykyisin sallivammin kuin aiempina vuosikymmeninä. Esimerkiksi ruotsin mallin mukaan muodostettuja rikas- ja vapaa-loppuisia yhdysadjektiiveja on aiemmin suositettu välttämään, mutta nykyisin monia niistä pidetään hyväksyttävinä, koska yksiselitteistä korvaavaa sanaa on usein vaikea löytää. Uusimmassa Kielitoimiston sanakirjassa normien mukaisia ovat esimerkiksi sanat tietorikas (’paljon tietävä, laajatietoinen; paljon tietoa sisältävä, runsas­tietoi­nen’) ja tullivapaa (’josta ei tarvitse maksaa tullia, tulliton’). Sen sijaan joistakin sanoista suositus on säilytetty:

kalarikas paremmin: kalainen, kalaisa

puuvapaa esim. puuvapaa paperi pitää olla: sellupaperi

Kielenhuollossa on erityisesti pidetty ‑rikas-loppuisia adjektiiveja vältettävinä. (Näin oli vielä Kieli­kellon 3/2009 artikkelin Kielenhuoltoa svetisismien varjossa mukaan.) Edellä mainittu artikkeli mainitsee, että PSK:n hakusanassa rikas on tätä koskevia ohjeita, esi­mer­kik­si ”idearikas [paremmin: kekseliäs]”. KSK:n vuoden 2012 versiossa vältettävyys­merkin­tä on kuitenkin poistettu joistakin tämän tyypin sanoista:

Myös sellaisista rikas-loppuisista adjektiiveista kuin muistorikas ja tietorikas on poistettu ”paremmin”-suositus, koska niiden tilalle ehdotetut sanat eivät ole oikein istuneet kaikkiin yhteyksiin: runsastietoinen tai laajatietoinen voi sopia joskus mutta ei aina tietorikkaan sijaan. Ilmauksissa ”muistorikkaat lapsuuden kesät” ja ”muisto­rikas Viipuri” ei voisi korvata adjektiivia sanalla monimuistoinen tai runsas­muis­toi­nen – ei ainakaan tunnesävyn muuttumatta. Vastineista muistoisa ehkä kävisi, mutta senkin käyttö on ollut vähäistä.

Vielä KSK:n vuoden 2016 versioon jäi kuitenkin, ilmeisesti vahingossa, rikas-sanan selitykseen seuraava huomautus: ”Muistorikas paremmin: moni-, runsasmuistoinen, muistoisa.” Huomautus poistettiin vuoden 2017 versiosta.

Normien voi odottaa edelleen muuttuvan niin, että uusia -rikas-loppuisia yhdyssanoja hyväksytään yksittäin tai pieninä ryhminä. Muutoksia ei yleensä erikseen dokumentoida, vaan ne huomaa vain siitä, että sanakirjaan on tullut uusi sana ta siitä on poistettu maininta vältettävyydestä.

KSK:n vuoden 2017 version mukaan vältettäviä ovat seuraavat: happirikas, järvirikas, kalarikas, lapsirikas, lumirikas, malmirikas, metallirikas, metsärikas, muotorikas, ravinnerikas, ravintorikas, saaririkas, sisältörikas, toivorikas, vaiherikas, valkuais­rikas, virikerikas, vitamiinirikas, vivahderikas, väkirikas.

Hyväksyttävinä se taas esittää seuraavat: idearikas, muistorikas, raharikas, seikkailurikas, tapahtumarikas, tietorikas.

Samaan tapaan on muutettu -köyhä-loppuisia yhdyssanoja koskevia normeja. PSK:ssa sanoihin tapahtumaköyhä ja tunneköyhä liittyy paremmin-huomautus, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa huomautuksia ei enää ole. Vältettäviksi on sen sijaan edelleen merkitty happiköyhä, lajiköyhä, pääomaköyhä, ravinneköyhä, ravintoköyhä, valkuaisköyhä, virikeköyhä ja vitamiiniköyhä.

Kielenhuolto on suhtautunut -puhdas-loppuisiin yhdyssanoihin pidättyväisesti, eikä normimuutoksia ole ilmeisesti tehty. Tämän tyypin sanoja on KSK:n v:n 2020 versiossa vain muutama: sanoihin muotopuhdas ja rotupuhdas liittyy paremmin-merkintä ja sanaan tyylipuhdas arkisuusmerkintä, kun taas saunapuhdas (joka esiintyy vasta PSK:ssa) on ilman merkintää.

Sen sijaan -vapaa-loppuisia yhdysadjektiiveja on hyväksytty muutama: julkaisuvapaa (hyväksytty jo PSK:ssa), tullivapaa (vältettävä vielä PSK:ssa), verovapaa (vältettävä vielä PSK:ssa) ja virkavapaa (hyväksytty jo PSK:ssa). Sen sijaan vältettäviä ovat vielä KSK:n v:n 2018 versiossa huoltovapaa, puuvapaa, reseptivapaa, ruostevapaa, trustivapaa ja älyvapaa (arkiseksi merkittynä).

Linja on varsin salliva -herkkä-loppuisten yhdys­adjektiivien osalta: KSK:ssa ovat ilman huomautuksia aistiherkkä, kiriherkkä, lämpöherkkä, räjähdysherkkä, suhdanneherkkä, tunneherkkä, valoherkkä ja valonherkkä. Vain hermoherkkä esitetään vältettävänä. Jo PSK on suunnilleen samalla linjalla, mutta siinä myös räjähdysherkkä ja tunneherkkä ovat vältettäviä.

KSK:ssa on edellä mainitun riskialtis-sanan lisäksi vain yksi -altis-loppuinen sana, palvelualtis, ja sekin on jo Uudissanasto 80:ssä ilman huomautusta.

Suomen kielessä on vanhastaan -ystävällinen-loppuisia sanoja. Niitä ei liene missään vaiheessa pidetty sinänsä vältettävinä, vaan kielen­huolto on puuttunut niiden käyttöön uusissa merkityksissä. Sana lapsiystävällinen (joka on Uudissanasto 80:ssä ilman kom­ment­tia) esitetään PSK:ssa ja KSK:ssa pääosin ilman huomautuksia; vain käyttö­esi­mer­kis­sä lapsiystävällinen maaseutuympäristö siihen liittyy huomautus ”parem­min: lapsille sopiva, lasten kannalta hyvä”, kun taas lapsi­ystä­väl­li­nen perhe­politiikka on ilman kommenttia. Vastaavasti ihmisystävällinen on jo PSK:ssa, mutta vain merkityksessä ’ihmisiin ystä­väl­li­ses­ti suhtautuva’, tarkoittamassa ilmeisesti vain ihmisen (tai ehkä koiran tms.) asennetta ja käytöstä. PSK:ssa ja KSK:ssa on sen kohdalla kuitenkin seuraava esimerkki ja siihen liittyvä huomautus: ”Ihmisystävällinen [paremmin: ihmiselle sopiva, viihtyisä] ympäristö.”

Tämän kanssa on yhdenmukaista, että KSK:ssä on sanat kulttuuriystävällinen ja kulut­taja­ystä­väl­li­nen ilman huomautuksia, kuvattuina niin, että ne tarkoittavat ihmisen tai ihmisten muodostaman laitoksen tms. ystävällisyyttä. Sen sijaan luonto­ystävällinen, vesistö­ystävällinen ja ympäristö­ystävällinen esitetään vältettävinä, ilmeisemmin siksi, että niiden merkitys on toisentyyppinen. (Oletettavasti esimerkiksi luonto­ystävällinen hyväk­syt­täi­siin, jos sillä tarkoitettaisiin ihmisen ystävällistä suhtautumista luontoon eikä luontoa säästävää tuotetta tms.)

Yhdysverbit, kuten ”koeajaa”

Kielenhuolto suhtautui aiemmin varsin torjuvasti verbien muodostamiseen yhdys­sanoina. E. A. Saarimaan Kielenopas pitää vältettävinä esi­mer­kik­si verbejä etsintäkuuluttaa, koeajaa, lämpöeristää, ristikuulustella ja tulliselvittää. Se pitää hyväksyttävinä joitakin vanhoja yhdys­verbejä kuten ristiinnaulita ja ylenkatsoa, mutta ei juuri muita. Se kuitenkin tulkitsee: ”Yhdistämällä muodostettuja eivät ole sellaiset verbit kuin apulannoittaa, salaojittaa, valo­kuvata, sillä ne on saatu johtamalla substantiiveista (apulanta, salaoja, valokuva).” Lisäksi se mainitsee, että varsinkin tekniikan alalla on tullut käyttöön sellaisia yhdys­verbe­jä kuin kuivatislata ja pintakäsitellä, ja toteaa: ”Vaikka tämä verbityyppi on kie­les­sä vieras tulokas, sitä ei kokonaan voida välttää, vaan sen on katsottava kuuluvan var­sin­kin tekniikan kie­leen.”

Nykyinen kielenhuollon asenne on sallivampi, mutta edelleen varauksellinen. Sitä on kuvattu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Yhdysverbit, joka selostaa suomen kielen lauta­kunnan peri­aate­päätöstä. Siinä jaetaan yhdys­verbit hyväk­syt­tä­vyy­del­tään kolmeen tai oikeastaan neljään ryhmään:

1. Hyväksyttävät: ”sellaiset erikoisalojen termit ja vakiintuneet yleiskielen sanat, joita on vaikea korvata lyhyesti muulla ilmauksella”, kuten aikaan­saada, ali­jäähtyä, ali­arvioida, alle­kirjoittaa, aurinko­kuivata, ensi­esittää, esi­käsitellä, esi­pestä, hiekka­puhaltaa, ilmi­antaa, irti­sanoa, julki­panna, juuri­hoitaa, kanta­esittää, koe­ajaa, kokoon­panna, korva­merkitä, kylmä­puristaa, kylmä­valssata, laimin­lyödä, loppu­sijoit­taa, loppuun­myydä, maksuun­panna, muistiin­kirjoittaa, muistiin­panna, myötä­elää, pakko­lunastaa, perus­korja­ta, pika­kirjoittaa, ristiin­naulita, sala­kuljettaa, sauva­kävellä, toimeen­panna, tyyppi­katsastaa, ulos­mitata, vastaan­ottaa, väli­varastoida, ylen­antaa, yli­arvioi­da, yli­valottaa, yllä­pitää. Myös finiittimuotoja kuten koeajoimme pidetään hyväksyttävinä.
2. Osittain hyväksyttävät: ”verbit, joista vain esimerkiksi partisiippi on vakiintuneessa käytössä”, esimerkiksi asian­tunteva, bio­hajoa­va, epä­miellyttävä, erityis­korvat­ta­va, esitäytetty, itse­kiillottuva, itse­oppinut, kaupungin­valtuutettu, kuvio­painettu, mallisuojattu, sisään­lämpiävä, täysin­palvellut, ura­suuntau­tu­nut, valo-ohjattu. Sanakirjoihin otetaan tällainen muoto eikä infinitiiviä kuten esitäyttää, kuviopainaa. Kantaa lienee tulkittava niin, että hyväksyttäviä ovat vain partisiipit, eivät infinitiivit eivätkä finiittimuodot (kuten esitäytä, kuviopainamme).
3. Ei-hyväksyttävät, jotka tulisi korvata muilla ilmauksilla, kuten poissulkea, puhtaaksi­kirjoittaa, sisään­kirjoittaa, syvä­jäädyttää. Niiden partisiipitkaan, kuten poissuljettu, eivät ole hyväk­syt­tä­viä.
4. ”Tilapäisiä, usein leikillisesti käytettyjä yhdys­verbejä (esim. avioerota, ampuma­hiihtää, ulosheittää) ei ole otettu [PSK:aan] mukaan lainkaan.” Ne lienee tulkittava normin­vastaisiksi; erona edelliseen ryhmään on vain se, että ei pidetä aiheellisena mainita niitä sana­kirjoissa edes hylättävinä.

Esimerkkejä on edellä paljon enemmän kuin lauta­kunnan kannan­oton selostuksessa. Lisä­esimerkit on otettu Kieli­toimiston sana­kirjasta. Useat hyväksyttävistä yhdys­verbeistä ovat todellisuudessa sellaisia, että ne on helppo korvata ja usein korvataankin muilla ilmauksilla, esimerkiksi aikaan­saada ilmauksella saada aikaan.

Normien muutos on suhteellisen pieni siinä mielessä, että yhdys­verbejä hyväksytään yleis­kieleen tapauksittain. Toisaalta tapausten määrä lisääntyy: kannan­otossa hyväk­syt­tä­vi­nä yhdys­verbeinä mainitut esi­mer­kit ovat kaikki sellaisia, että ne eivät lainkaan esiinny NSK:ssa, vaikka siinä on substantiivit koeajo, kylmävalssaus ja tyyppi­katsastus.

Lautakunnan kannanotosta ei voida suoraan päätellä uusien yhdys­verbien hyväk­syt­tä­vyyt­tä. Oletettavasti 1. kohdan maininta erikois­alojen termeistä ei tarkoita vain vakiin­tu­nei­ta termejä, vaan myös uusia termejä voidaan muodostaa. Tiukka tulkinta olisi, että uudet termit kuuluvat vain erikoisalojen kieleen, mutta käytännössähän termejä tihkuu myös yleiskieleen. KSK:aan on otettu esimerkiksi verbi tyhjiöpakata.

Kielikellon 4/1996 artikkeli Monimuotoiset yhdyssanat osittain toistaa samoja peri­aatteita, mutta on sävyltään sallivampi. Siinä käsitellään myös -minen-johdoksia yhdys­verbien yhteydessä, vaikka ne ovat substantiiveja ja vaikka sellaiset substantiiveista muodostettuja yhdys­sanoja kuin ennakko­ilmoittautuminen ei liene missään pidetty ongelmallisina.

Kielikellon 2/1997 kirjoitus Mahdollistatteko vesijumppaamiseni? jatkaa samoilla lin­joil­la, mutta siinä on muun muassa esimerkki olympia­valmennettava, jota ei ole KSK:ssa.

Kielikellon 4/2012 kirjoitus Talvilomaillaan ja vesijuostaan – yhdysverbejä moneen läh­töön tuo uuden näkö­kulman: ”Yhdys­verbejä luodaan eri tavoin. Usein pohjana on yhdys­substantiivi. Tämä on suurin ja elävin ryhmä, ja monet näin muodostetut verbit ovat enim­mäk­seen vakiintuneet kieleen.” Esimerkiksi koeajaa ajatellaan tällöin johdetuksi sanasta koeajo. (Tätä voisi kutsua taka­perois­johdokseksi: muodostetaan verbi, jonka joh­dok­sek­si kielessä jo oleva sana voidaan tulkita.) Tämä on ehkä selvimmin se yhdys­sana­tyyppi, jota vanhoissa kannan­otoissa vastustettiin, mutta tässä se esitetään jokseenkin luonnollisena. – Kir­joi­tuk­ses­sa esitetään aurinko­kuivattu sanana, jonka rinnalla ei ole infinitiiviä eikä persoona­muotoista taivutusta, mutta KSK:ssa on jo verbi aurinkokuivata.

Osittain varsin sallivan kannan esittää Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas hakemistossa sanan ”koe” selityksessä:

koe-alkuisia yhdysverbejä (koeajaa, -kuormittaa, -kuunnella) on varsinkin tekniikan kielessä. Tyyppi on yleis­kielessäkin hyväksyttävä, kunhan muistetaan rinnakkaiset ilmaisu­keinot (auto oli koeajossa, autolla ajettiin kokeeksi) ja varotaan tyypin turhaa laajentamista (ei esim. »koemaistaa» vaan maistaa kokeeksi).

Sana ”tyyppi” viitannee kuitenkin vain koe-alkuisiin verbeihin eikä yhdysverbeihin yleensä.

Liitepartikkelit -kin, -kaan, -ko

Erittäinkin

KKOO toteaa (s. 329), että sana erittäinkin on esitetty NSK:ssa neutraalina, mutta KSK:ssa se on saanut tyylimerkinnän vanhahtava.

Etteikö ∼ ettei

Sanaa etteikö on pidetty virheellisenä, ja se on suositeltu korvaamaan tilanteen mukaan sanalla ettei tai virkkeen uudelleenmuotoilulla. Vielä PSK on tällä linjalla. Vuonna 1992 suomen kielen lautakunta hyväksyi etteikö-sanan käytön ”kielteistä päälausetta seu­raa­vas­sa sivu­lauseessa”, esimerkiksi Ei ole vielä sanottu, etteikö tule hyväkin vuosi.

Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/1993 artikkelissa Etteikö. Se mai­nit­see, että lauta­kunnan keskustelussa ”painotettiin sitä, että etteikö-rakenteet on myös aina mah­dol­lis­ta korvata joillakin toisilla sanonnoilla”. Se myös kuvaa lautakunnan kannanoton seuraavalla tavalla varaukselliseksi:

Etteikö-konjunktio on esimerkki kysymysmuodon toissijaisesta käytöstä, jossa mer­ki­tys syntyy pragmaattisen tulkinnan kautta. Siksi etteikö-konjunktiota ei pidä käyttää erityistä tarkkuutta vaativissa tyylilajeissa, esimerkiksi oikeuden­käytön kie­les­sä.

Artikkelissa mainittu Matti Larjavaaran kirjoitus Etteikö kelpaa? esittää, että etteikö-rakenne on ”mitä luontevin” ja että sillä ”on selvä oma merkitys”. Lauta­kunta suhtautui siis pidättyväisemmin. Sen kannanoton selostus on pitkä ja mutkikas, eikä sen perusteella ole helppo sanoa, miten sana etteikö eroaa sanasta ettei.

KSK:n selostuksen (että-sanan kuvauksessa) mukaan sanaa etteikö käytetään ”muodoltaan kielteisissä virkkeissä korostamassa myönteistä tulkintaa”.

Josko

KKOO esittää (s. 302), että sanaa josko on aiemmin pidetty kartettavana. KKOO ottaa toisenlaisen kannan. Se toteaa, että ”epäsuoran eli alisteisen kysymyslauseen alussa on tavallisesti kysyvä sana, kuten kuka, mikä tai -ko/-kö-liitteen sisältävä sana, esim. onko, tulevatko, mutta se jatkaa:

Varsinkin pohdiskelevassa tyylissä, jossa voi kuulua kirjoittajan oma ääni, käytetään myös sanaa josko. Se tuo usein mukanaan toteutuvan mahdollisuuden merkityksen. Ilmaukseen sisältyy tällöin myös tunne­pitoista ja rentoakin sävyä. Josko ei siksi ole neutraalin asiatyylin piirre.

Puun myyjillä on mielessään loppuvuoden hintapiikki, ja siksi nyt odotellaan, josko hinta taas kääntyisi nousuun. (sanoma­lehden pääkirjoitus) – Vrt. epäsuora kysymys­lause: – – odotellaan, kääntyisikö hinta taas nousuun.

Josko-sanaa käytetään myös silloin, kun kirjoittaja tai puhuja esittää oman toiveen tai ehdotuksen. Vastaavassa tehtävässä esiintyvät jospa ja jos vaikka. Sävy on rento.

Ensi kaudella on edessä uudet haasteet. Josko pääsisi vihdoin sellaiseen 13.60:n vakio­suoritukseen, toivoi Niemi. – –

KSK:ssa on ainakin vuosien 2014, 2016 ja 2018 versioissa ollut sanan jos kuvauksessa kannanotto, jossa josko esiintyy yhdessä esimerkissä:

ark. alisteisissa kysymyslauseissa; yleiskielessä paremmin: -ko, -kö. Kysyn isältä, jos saan lähteä. Enpä tiedä, jos uskallan. Epäili, josko pystyisi siihen.

KSK:n vuoden 2023 versiossa josko on omana hakusananaan, ja siihen on liitetty merkintä ”vars. ark.” Esimerkistäkin voidaan lukea, ettei sanaa pidetä täysin yleis­kieleen kuu­lu­mat­to­ma­na: ”Valiokunnassa pohditaan parhaillaan, josko tähän olisi [yleisk. tavallisemmin: olisiko tähän] tarvetta.”

Joskus käytetään sanaa mikäli samaan tapaan kuin sanaa josko, mutta tätä ei ole millään tavoin hyväksytty.

Juurikaan ja juurikin

Vielä Kielikellon 2/2011 kirjoituksessa Juurikin niin sanotaan, että juurikaan ei kuulu yleiskieleen. KKOO kuitenkin esittää (s. 328), että ”nykykäsityksen mukaan juurikaan on neutraali kivettymä” ja että -kaan-liite vahvistaa kieltoa. Täten KKOO:n mukaan ei juurikaan ei tarkoita aivan samaa kuin ei juuri. KSK:ssa on sanan juuri kuvauksessa esimerkki En juurikaan tunne häntä.

Kielikellon 1/2013 artikkelin Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan mukaan liite -kaan sanassa juurikaan vahvistaa kieltoa. Toisaalta sekin esittää: ”Nykykäsityksen mukaan juurikaan onkin neutraali kivettymä, jota ei niin­kään mielletä osien juuri ja -kaan liitokseksi vaan kiteytyneeksi kokonaisuudeksi.”

Muotoa juurikin ei vielä ole samalla tavoin hyväksytty. KSK mainitsee sen (sanan juuri kuvauksessa) arki­kielisenä. KKOO esittää, että -kin-liit­teel­li­siin sanoihin kuten juurikin, aivankin, sangenkin, melkokin, siiskin ”sisältyy kuitenkin tunne­pitoi­suut­ta ja leikillisyyttä”, mutta ”osa tällaisista ilmauksista neutraalistunee tyyliltään käytössä ajan myötä”.

Seuraavassa kohdassa kuvattava myöskin on hyvin saman­tapainen kuin juurikin: liite -kin vain vahvistaa tai korostaa merkitystä. Kielen­huollon kannan­otot näihin sanoihin ovat kuitenkin toistaiseksi vastakkais­suuntaiset.

Myöskin

Sanaa myöskin on kielenhuoltokirjallisuudessa pidetty toisteisena. KKOO kuvaa (s. 372): ”Toisteisuutensa takia myöskin-sanaa on aiemmissa oppaissa keho­tettu välttä­mään kaikissa tapauk­sissa.”

Esi­mer­kik­si E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo: ”Myös ja -kin ovat syno­nyymi­sia ilmauk­sia, joten myöskin on pleonasmi; riittää pelkästään myös.” Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) sanoo myöskin-sanasta: ”etup. puhekielessä, kirjakielessä sen sijasta myös”. NSK sanoo siitä: ”-kin tarpeeton; = myös”.

Kielikellon 1/2013 artikkeli Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan ottaa toisen­laisen kannan:

Myös sanassa myöskin on toiston makua, senhän voi katsoa sisältävän periaatteessa kahdesti saman merkityksen: myös ’lisäksi’ + -kin ’lisäksi’. Kokonaisuutta on pidetty turhana, jollainen se tällä tavoin ajateltuna sisällön kannalta yleensä onkin.

Vastuu lapsen kasvattamisesta on perheellä, mutta myöskin koulu on kasvattaja (= myös).

Toisaalta myöskin-sanaa voi kokonaisuudessaan pitää kivettymänä, jota ei tulkita osiensa summana. Liite -kin olisi sanassa siis vastaavassa perusmerkitystä vah­vis­ta­vas­sa tehtävässä kuin sanoissa varmaankin tai kylläkin. Joskus myöskin tuntuisi lause­rakenteen näkökulmasta sopivan ilmaukseen jopa paremmin kuin pelkkä myös:

Yksikään republikaani ei äänestänyt lain puolesta. Sama laki hyväksyttiin viime vuonna äänin 60–39, myöskin pelkillä demokraattiäänillä – –.

Kielikellon 2/2015 artikkeli Kieliopillisten vaihtoehtojen välissä – tiukkoja ja väljiä normeja esittää saman­tapaisen selostuksen kuin edellä lainattu, mutta keskeistä kannanottoa voi pitää melko tiukkana:

Myöskin-sanan käyttö on melko tavallista myös asiateksteissä. Sitä voikin säästeliäästi käytettynä pitää yleiskielen rajatapauksena.

Voisi siis sanoa, että sanaa myöskin siis pidettiin aiemmin tyylillisesti huonona, ehkä jopa virheellisenä, mutta nyt se hyväksytään ainakin joissakin yhteyksissä.

KSK:n vuoden 2014 versio sanoo vanhan linjan mukaisesti: ”myöskin paremmin: myös.” Vuoden 2017 versio sanoo: ”myöskin tavallisemmin: myös.” esittämättä yhtään käyttö­esi­merkkiä.

Vaiko

Kannanottoja: pelkkä ”vai” parempi

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää, ettei liitettä -ko pitäisi käyttää sanassa vai:

»VAIKO»: par. vai

Kysymyspartikkelin lisäämistä lienee pidetty aiheettomana ja vältettävänä, koska vai jo itsessään merkitsee kysymistä kahdesta vaihtoehdosta. NSK on samoilla linjoilla, sillä haku­sanan -ko kuvauksessa (kohdassa II 3 d) se merkitsee †-merkillä sanan vaiko hylät­tä­väk­si. Tähän liittyy seuraava esimerkki: ”On tarkastettava, onko ase panostettu vaiko ei ’vai eikö’.”

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää saman kannan ja perustelee sitä seuraavasti kohdassa, jossa on ensin käsitelty etteikö-sanaa (3. painoksessa s. 77):

Tarpeettomasti käytetään kysymysliitettä myös vai-konjunktion yhteydessä, esim. ”– – vaikuttaako niistä vain yksi vaiko (par. vai) useammat yhdessä.” Kysymys­liite ei tosin tässä ole sillä tavoin hämmentävä kuin äskeisessä tapauksessa, mutta pelkkä vai on aina vähintään yhtä selvä. Kielen täsmällisyyden kannalta on eduksi, jos myös ”vaiko” jätetään pois käytöstä. Myös sanoissa ”kumpiko” ja ”kumpainenko” kysymys­liite on aiheeton. Oikeat asut ovat kumpi, kumpainen.

PSK esittää samanlaisen kannanoton, joskin lievempänä, sanan vai kuvauksen yhdessä esimerkissä:

Tuletko heti vaiko [paremmin: vai] vasta myöhemmin?

KSK:ssa oli aluksi sama esimerkki, mutta v:n 2022 painoksessa sen tilalla on vain esimerkki Tuletko heti vai vasta myöhemmin? Siinä ei siis enää lainkaan oteta kantaa vaiko-sanaan.

Joko ”vaiko” käy?

Kuitenkin vaiko-sana esiintyy Kielikellossa jo vuonna 1984, ja vuodesta 1999 alkaen se on esiintynyt melko usein. Osittain kyse on lehdelle lähetettyjen kysymysten tekstistä, mutta esiintymiä on myös lehden toimitetussa tekstissä. Esimerkiksi Kieli­kellon 4/2019 kirjoituksessa Tuntuuko passiivia käytettävän vai tunnutaanko käyttävän? on seuraava kuva­teksti, johon vaiko tuntuu sopivan oikein hyvin:

Rantaan näkyy jätetyn vene – vaiko sittenkin "näytään jätetyn"?

Normista on siis ilmeisesti käytännössä luovuttu.

ISK:n kohta -kO-liitteellisten partikkelien kysymys­käytöstä sanoo:

Ilmaukset, joissa kO-liite liittyy partikkeliin, ovat useimmiten kiteytyneet omiin tehtäviinsä, kuten vastaanoton ilmaukset niinkö, ihanko totta ja konjunktiot vaiko, josko, etteikö (» § 813).

Kohta § 813 kuitenkin sanoo lyhyesti vain näin: ”Vaiko esiintyy samoissa konteksteissa kuin vai.” Ainoa esimerkki aiheesta on ”Vaikeaa on selvittää kumpi on suurempi elämän vaiko kuoleman pelko.” Niinpä vaiko tuntuisi olevan yksin­kertai­ses­ti sanan vai synonyymi. Sen voi ajatella jotenkin korostavan valinta­tilannetta. Toisaalta sitä ehkä käytetään esimerkiksi pitkäsanaisten vaihtoehtojen välissä, koska pitempi vaiko tuntuu sopivan paremmin kuin lyhyt vai.

Sanojen merkitykset ja tyylilaji

Aavikko ja autiomaa

NSK kuvaa, että aavikko on ”lakeus, joka on joko autiomaata tai matalan kasvillisuuden peitossa” ja että autiomaa on ”alue, jossa ei ole kasvillisuutta t. jossa sitä on hyvin niukalti”. Vain jälkimmäisen se merkitsee maan­tieteen termiksi. PSK ja KSK esittävät aavikko-sanan merkitykseksi ”kasviton t. melkein kasviton lakeus, autio­maa” ja sanan autiomaa vain viittauksena sanaan aavikko eli sen syno­nyymina.

Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on vain viisi paikan­nimeä, joissa esiintyy autiomaa-sana, nimittäin Gobin autiomaa, Juudean autiomaa, Kalaharin autiomaa, Namibin autiomaa, Negevin autiomaa, ja niillekin on vaihtoehtoiset nimet Gobin aavikko. Toisaalta siinä on useita aavikko-loppuisia nimiä, joiden rinnalla ei ole autiomaa-loppuista.

Sanojen ero on siis hävinnyt, ja niitä käytetään kasvittomasta tai lähes kasvittomasta alueesta yleensä, ei vain lakeuksista.

Aggressiivinen

NSK selittää sanaa aggressiivinen sanoilla ”hyökkäävä, päällekäypä”, NSSK vielä vahvemmin sanoilla ”hyökkäävä, vihamielinen”. PSK:ssa ja PSK:ssa on toinenkin merkitys: ”määrätietoinen, tehokas”, jota kuvastavat esimerkit ”Aggressiivinen markkinointi, hoito”.

Paavo Pulkkisen artikkeli Tarpeellista ja turhaa lainatavaraa Kielikellossa 2/1984 suhtautui muutokseen torjuvasti:

Sävyltään yleensä kielteinen aggressiivinen näkyy varsinkin liikealalla esiintyvän myönteisesti värittyneenä tarkoittamassa toimeliasta, yritteliästä, tarmokasta. Suomen sanat olisivat parempia. Aivan koomiselta kuulostaa väite, että vanhukset kaipaavat ”agressiivista kuntoutusta” – eikä asiaa suinkaan paranna, että sana on melko yleiseen tapaan kirjoitettu väärin.

Merkityksen laajentuminen johtunee siitä, että englannissa sanaa aggressive oli ruvettu käyttämään liike-elämässä kuvaannollisesti hyökkäävästä toiminnasta, jolla pyrittiin valloittamaan tai puolustamaan markkinoita.

Ainemäärä

NSK kuvaa sanaa ainemäärä vain esimerkeillä:

s. Pieni a. Kappaleen a. eli massa.

Tämä lienee ymmärrettävä niin, että sanan merkitys on väljästi ’aineen määrä’, mutta fysiikassa nimenomaan ’massa’. Fysiikassa massa ja ainemäärä ovat kuitenkin aivan erilliset suureet, joilla on omat yksikkönsä (kilogramma ja mooli).

PSK:sta ja KSK:sta esimerkit on poistettu, joten sana ainemäärä esitetään ilman mitään muuta kuvausta kuin taivutus. Kun kyseessä kuitenkin on myös fysiikan termi, kuvauk­set­to­muus merkinnee, että sanan katsotaan edelleen olevan käytössä myös väljässä merkityksessä.

Alio

NSK esittää sanalle alio kaksi merkitystä, joista ensimmäinen lienee ollut lähinnä puhdas­kielinen ehdotus sanan momentti tilalle ja toinen on kuvattu harvinaisena kansanrunouden sanana (jota tosin Suomen murteiden sanakirja ei tunne):

alio³ 1. <>lak. pykälän osa, momentti. | 1. §:n 2. a:n 3. kohdassa sanotaan - -. 2. harv. kansanr. jnk alapuolella oleva. | Veen isäntä, vuon a. KAL.

PSK:ssa koko sanaa ei ole, mutta KSK:ssa se on aivan toisessa merkityksessä, tar­koit­ta­mas­sa sanomalehden alakertaa eli pääkirjoitussivun alareunassa olevaa moni­palstaista kirjoitusta. (KSK:ssa alakerta on tällaisessa merkityksessä, joskaan kuvaus ei mainitse, että kyse olisi nimen­omaan pääkirjoitus­sivusta.)

Alla, alta, alle

NSK:n laaja selostus alla sanasta sisältää merkitys­ryhmän I 2, jonka kuvaus alkaa näin ”jnk kohteena, jssk (tav. vaikeassa) tilanteessa olemisesta; etup. vain runok. ja ylät.” Esimerkeissä on sellaisiakin, jotka voisi tulkita myös konkreettiseen ala­puolella olemiseen, Maa kumahteli askelten alla. Kohdassa on normi­kannan­otto: ”Normaalityyl. tav. par. muuten”. Sen jälkeen on useita esimerkkejä kuten vieraan vallan alla. joihin ei erikseen oteta kantaa. Suorastaan hylättäviksi on kuitenkin merkitty useita ilmauksia: työn, rakennuksen, korjauksen, maalauksen, viimeistelyn, tarkastuksen, holhouksen, hoidon, valvonnan, tykkitulen, johtajan, voittajan, esimiehyyden, päällikkyyden, komen­non, vaikeuksien, epäuskon, pelon alla. Näille NSK esittää vaihtoehtoja kuten tekeillä, rakennettavana jne.

PSK:ssa lähinnä vastaava kuvauksen kohta alkaa ”us. ark. jnk alaisuudessa, alaisena, kohteena.” Kannanotto on siis lievä, mutta siinä on kuitenkin vielä seuraava:

Vihollisen tulen a. paremmin: tulessa, tulelle alttiina, tulen kohteena. Työn a. paremmin: tekeillä, valmisteilla. Korjauksen alla paremmin: korjattavana. Holhouksen alla paremmin: holhottavana.

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää hyvin saman­laisen kannanoton. KSK:ssa ei kuitenkaan ole mitään tällaisia paremmin-kannanottoja.

Vastaava muutos koskee sanojen alta ja alle käyttöä.

Esitettyjä yleisiä muutosten perusteluita on selostettu kohdassa Korkeintaan, työn alla ym. svetisismit.

Paljon varhaisempi muutos on luopuminen siitä torjuvasta kannasta, jonka NSK otti sanan alle käyttöön merkityksessä ’vähemmän kuin’ (ja vastaavasti sanan yli käyttöön merkityksessä ’enemmän kuin’; vrt. kohtaan Yli/vaille víisi ∼ viiden). Sellainen kanta on vielä muun muassa E. A. Saarimaan ”Kielenoppaassa” (6. painos, 1964), mutta esimerkiksi PSK:ssa siitä ei ole jälkeäkään. Tähän lienee vaikuttanut se, että tilalle tarjotut ilmaukset ovat hankalan pitkiä (vrt. esim. alle 50 – vähemmän kuin 50).

Arkipäivä

Sanan arkipäivä merkitys on vielä PSK:n mukaan ’muu päivä kuin pyhä- t. juhlapäivä; muu kuin juhla-aika’. KSK:ssa tämän merkityksen rinnalle on tullut toinen merkitys: ”muu kuin pyhä- t. juhlapäivä; nyk. tav. muu viikonpäivä kuin lauantai t. sunnuntai”. Todelli­suu­des­sa arki­päiväksi tuskin kutsutaan esimerkiksi joulu­päivää, joka osuu keski­viikoksi. Sanan nykyinen merkitys olisi parempi kuvata sanoilla ”päivä, joka ei ole lauantai, sunnuntai eikä yleinen vapaa­päivä”.

Taustalla on tietenkin siirtyminen kuusi­päiväisestä viisi­päiväiseen työ­viik­koon ja koulu­viikkoon vuosina 1966–1971, jolloin varsin monissa ammateissa lauantai muuttui työ­päivästä vapaa­päiväksi.

Tämä vaikuttaa tietenkin myös sanojen arki, arkisin yms. merkityksiin.

Lisäksi KSK, toisin kuin PSK, esittää sanalle arkipäivä myös merkityksen ’joka­päi­väi­nen elämä, arkielämä, jokapäiväisyys, tavallisuus”, esimerkkeinä Televisio-ohjelmassa kuvataan sairaalan arki­päivää. Pelaaja­siirrot ovat jalka­palloilun arki­päivää. Aiemmin tällaisissa yhteyksissä olisi pitänyt käyttää sanaa arki.

Kielikellon 3/2002 artikkeli Arki, pyhä ja lauantai kuvaa muutokseen liittyviä ongel­mia. Siinä todetaan, että ruotsin kielessä sana vardag on muuttunut tarkoittamaan viikon viittä työpäivää. Vastaavaa ei kuitenkaan esitetä suomesta, vaan kaksi eri mer­ki­tys­tä ovat artik­ke­lin mukaan kielessä rin­nak­kain, joskin se toteaa, että esimerkiksi ilmaus Avoinna arkisin 9–17 tarkoittaa ”lähes aina”, että liike on lauantaisin kiinni,

Todellisuudessa arkisin ja arkipäivä esiintyvät nykyisessä kielessä vain uudessa mer­ki­tyk­ses­sä. Poikkeuksen muodostaa vuosi­loma­laki, joka heijastaa niin kielen­käytön kuin sisäl­tön­sä­kin puolesta vanhaa aikaa: vuosi­loma­oikeus määritellään ”arki­päivinä”, mutta tämä sisältää myös lauantait, joten esimerkiksi 10 päivän loma­oikeus antaa vain 9 loma­päivää. Vastaava koskee sairaus­vakuutus­lakia.

Arkisesta kirjakieleen: sinkku, polttarit...

Sanat, joita on pidetty arkisina (ja siten kirjakieleen kuulumattomina), saattavat muuttua osaksi kielen normaalia sana­varastoa, asiatyyliinkin sopiviksi. Sama koskee leikillisiä sanoja. Normin muutoksesta voidaan puhua silloin, kun sana on aiemmin sanakirjoissa tai kielen­käytön oppaissa merkitty arkiseksi, leikilliseksi tms. ja tällainen merkintä sitten pois­te­taan. Sellaiset sanakirja­muutokset eivät välttämättä vastaa kielen­käyttäjien käsi­tyk­siä sanojen sopivuudesta asia­tyyliin, mutta ne voidaan tulkita normin­muutoksiksi.

Arkisuus- tai puhekielisyysmerkinnän (tai joissakin tapauksissa leikillisyys­merkin­nän) ovat menettäneet muun muassa seuraavat sanat:

• PSK:ssa
  • bussi, dekkari, farmarit, haitari, haksahtaa, hanuri, huiputtaa (’huijata’; uudessa merkityksessä ’saavuttaa huippu’ arkik.), kolari, lettu, luuri, lätty, makoilla, patikoida, pelle, pelleillä, perua, piikkari (merkityksessä ’piikikäs urheilukenkä’), pinnari, pinnata, piruilla, pontikka, poskivalssi, pulla, purkki, purnata, puska, ratti (mer­ki­tyk­ses­sä ’ohjaus­pyörä’), rekka (mer­ki­tyk­ses­sä ’rekka-auto’), remmi, remontti, tiskata, tolppa, töniä, tönäistä, vessa, vinssi (jotka ovat vielä NSK:ssa arkisia)
  • naru, niksi, prässätä, pumpata, puoti, santa (joille on NSK:ssa merkintä ”vars. ark.” = varsinkin arkikielessä)
  • liisata (joka on Uudissanasto 80:ssä arkinen)
• KSK:ssa fakta, flirttailla, flirtti, funkis, funkkis, halsteri, henkselit, häiriköidä, jumiintua, jumittua, jumiutua, jumiuttaa (mutta jumittaa on edelleen arkinen; toisaalta jumiin­tua ja jumittua ovat jo Uudissanasto 80:ssä ilman arkisuus­merkintää), junarata, karavaani merkityksessä ’asuntovaunu’, karavaanari,' karmi, kaveri, kolaroida, kulutusjuhla (PSK:ssa leikillinen, KSK:ssa epävirallinen), lisuke, lobata, lobbaaja, lobbailla, (mutta lobbari on edelleen arkinen), lobbaus, lööppi, mikro, mortteli, mökkeillä, mökkeily, pedata ∼ petata, peti (merkityksessä ’ruoka-annoksen riisi- tms. alusta’), polttarit, pärjätä, rinki (NSK:ssa kansankielinen, PSK:ssa arkinen, merkityksenä ’ympyrä, piiri, kehä’; KSK:ssa ilman tyyli­merkintää tässä merkityksessä, mutta arkisena mer­ki­tyk­ses­sä ’porukka, sakki, kehä’), setti (edelleen arkinen mer­ki­tyk­ses­sä ’esiin­tymis­keikan osa’), siivu (mutta siivuttaa on edelleen arkinen), sinkku (edelleen arkinen merkityksessä ’singlelevy’), tuhnu (NSK:ssa kansan­kielinen, puuttuu PSK:sta), työ­narko­maa­ni (PSK:ssa leikillinen), uusavuton, video, viisari, vinkata, vinkki
• KSK:n vuoden 2012 versiossa blogi, hakkeri fani, jumiutua, keikka (mer­ki­tyk­ses­sä ’taiteilijoiden esiintymis­käynti’), leggingsit, netti, räppi; tosin keikka-sanaa tämä koskee vain, ”kun tarkoitetaan muusikoiden tai muiden taiteilijoiden esiintymis­matkoja”.
• KSK:n myöhemmissäkin versioissa on tapahtunut tällaisia muutoksia. Esimerkiksi striimata-sanasta poistettiin arki­kieli­syys­merkin­tä 11.11.2020 ja sanoista kanssaihminen ja piiskuri 11.11.2021. Sanasta porukka poistettiin arki­kielisyys­merkintä vuonna 2024, kuitenkin niin, että ihmisen vanhemmista käytettäessä se on edelleen arkinen.

Sana järjestö­jyrä PSK:ssa leikillinen, KSK:ssa arkinen. Lienee tulkittava, että leikilliset sanat kuuluvat kirja­kieleen (huoliteltuun yleis­kieleen), arkiset eivät.

Lievä ja epämääräinen muutos on se, että tuomaroida on NSK:n mukaan arkinen, kun taas KSK:ssa siihen liittyy vaikea­tulkintainen merkintä vars. ark. PSK:sta sana jostain syystä puuttuu kokonaan. Sana lienee syntynyt siksi, että sanaa tuomita on haluttu välttää silloin, kun ei tarkoiteta tuomio­istuimessa tuomitsemista, vaikka sillä kaikkien sana­kirjo­jen mukaan on paljon laajempikin merkitys.

Hiukan toisen­lainen muutos tyyli­lajiin sopivuudessa on, että KSK:n vuoden 2012 versiossa sanoihin mittelö, ryydittää ja sivakoida ei enää liity mainintaa van­hah­ta­vuu­des­ta tai lei­kil­li­syy­des­tä. (Sanaa mittelö käytetään jo ainakin Kielikellon 2/1992 artikkelissa Sanoma­lehti ja äidin­kieli.)

Sana putiikki on NSK:n mukaan kaikissa merkityksissään arkinen, ja ensimmäinen merkitys on ’myymälä, puoti’. Sen sijaan PSK:n mukaan ensimmäinen merkitys on ’vars. muotialan pieni erikoisliike’ (ilman tyyli­laji­merkintää). (Todellisuudessa ei kuitenkaan liene tapahtunut sellaista boutique-sanan merkityksen ja sävyn siirtymistä putiikki-sanalle.)

Jotkin NSK:ssa kansanomaisiksi merkityt sanat kuten luojanluoma, nasakka, panta ja palviliha ovat PSK:ssa ilman sellaista merkintää, eli ne tulkitaan yleiskieleen kuuluviksi. Niistä tosin aina­kin luojanluoma on varmaan edelleenkin tulkittava tyyliltään erikoiseksi ja varsi­nai­seen asia­tyyliin sopimattomaksi.

Edellä olevat esimerkkiluettelot perustuvat paljolti seuraaviin artikkeleihin, joissa on myös jonkin verran muutosten selityksiä: Kielikellon 3/1994 artikkeli Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sana­kirjassa, Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja, Kielikellon 4/2006 artikkeli Arkikielestä yleiskieleen, Kielikellon 1/2012 artikkeli Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa? ja Kotuksen uutinen Ajankohtaista Kielitoimiston sanakirjassa 19.3.2024.

Harvinaisempaa on kirjakieleen sopivana pidetyn sanan muuttuminen arki­kieli­sek­si tai murteelliseksi:

• Sana julmettu on NSK:n mukaan ”vars. puhek.”, PSK:n ja KSK:n mukaan ”ark.”.
• Sanaan kihveli liittyy NSK:ssa merkintä ”vars. murt. ja puhek.”. PSK:ssa sen käyttö on rajattu merkityksen mukaan: mer­ki­tyk­ses­sä ’rikkalapio’ se on arkinen, merkityksessä ’metallipesäinen (hiekan)luonti­lapio’ taas kansankielinen. KSK on muuten samalla linjalla, mutta sen mukaan sana on jälkimmäisessä merkityksessä murteellinen.
• Kotia (adverbi, ’kotiin’) on NSK:ssa yleiskielen sanana, mutta PSK:n ja KSK:n mukaan se on murteellinen.
• Sana käsnä, joka on sanan känsä itä­murteissa vallitseva muoto ja joka esiintyi tieto­sana­kirjoissakin sieni­lajin nimessä käsnä­tuhkelo (nykyisin känsä­tuhkelo), on NSK:ssa ilman tyyli­laji­merkintää, mutta PSK:ssa se on merkitty kansan­kieliseksi, KSK:ssa murteelliseksi.
• Läjä johdoksineen (läjittäin ym.) on NSK:ssa ilman tyyli­laji­merkintää, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa arkiseksi merkittynä. KSK:ssa on kuitenkin uutena sanana läjittää ilman tyyli­laji­merkintää.
• Sanaan pahki ei NSK:ssa liity mitään tyyli­laji­merkintää, eli sitä pidetään yleis­kielisenä, mutta PSK:ssa se on merkitty kansan­kieliseksi, KSK:ssa murteelliseksi.
• Porkka merkityksessä ’suksisauva’ on NSK:ssa normaalina sanana, PSK:ssa kansan­kieli­nen ja KSK:ssa arkinen.
• Ristilukki on NSK:ssa ilman tyyli­laji­merkintää sanan risti­hämä­häkki synonyymina, mutta PSK:n mukaan kansan­kielinen, KSK:n mukaan murteellinen. /Laji­tieto­kannassa lajin nimi on nyt aito­ristikki; tämä liittyy hämä­häkki­lajien uudelleen­nimeämis­työhön, johon kielen­huolto ei ole vielä ottanut kantaa.)

Tulkinnanvarainen on sanan pinna tyyli­lajin muutos. NSK:ssa sen käyttöön merki­tyk­ses­sä ’piste’ liittyy merkintä ”vars. urh. koul.”, joka antaa ymmärtää, että se voisi tulla kyseeseen asia­tyylissäkin. PSK:ssa ja KSK:ssa siihen liittyy kuitenkin arkisuus­merkintä. Mikään sana­kirja ei tunne sen merkitystä ’prosentti’ tai ’prosentti­yksikkö’, jotka kuitenkin lienevät olleet käytössä jo vuosi­kymmeniä.

Yleiskielisen sanan muuttuminen ylätyyliseksi tai vanhahtavaksi saattaa ilmetä siten, että sana vain jätetään pois sanakirjasta. Joskus sana kuitenkin säilytetään, mutta siihen liitetään huomautus. Esimerkiksi sana samooja on NSK:ssa ilman kommenttia, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa siihen liittyy tulkinnan­varainen huomautus ”vars. ylät.”.

Joissakin tapauksissa sanojen tyylilaji­merkinnät muuttuvat edestakaisin: edesauttaa on NSK:n merkitty varsinkin vanhastavassa tyylissä käytettäväksi ja PSK:ssa van­hen­tu­neek­si, mutta KSK:ssa se on ilman tyylilajimerkintää. Hiukan vastaavasti edesvastuu on NSK:ssa merkitty varsinkin lakikielessä käytettäväksi ja PSK:ssa vanhentuneeksi, mutta KSK:ssa ei ole tyyli­laji­merkintää. Kielikellon 4/2006 artikkeli Arkikielestä yleiskieleen selittää tätä seuraavasti: ”Vanhentuneiksi ei enää sähköisessä Kieli­toimiston sana­kirjas­sa merkitty sellaisia sanoja kuin edesauttaa ja edesvastuu, jotka ovat laajassa käytössä”.

Astalo

NSK:n mukaan astalo on harvinainen sana, jonka merkitys on ’ase, lyömäkalu’. PSK:ssa astalo on merkitty vanhentuneeksi, ja sen merkitykseksi on ilmoitettu ’tila­päi­nen lyömäase’. Myös KSK:ssa oli näin, mutta vanhentuneisuus­merkintä poistettiin vuonna 2015 tai 2016.

Tarkempi kuvaus aiheesta on verkkosivulla Astalo: lakitermistä uutiskielen sanaksi.

Astua voimaan

NSK:ssa on sanan astua kuvauksessa esimerkin laki astuu voimaan verbin jäljessä huomautus ”[par. tulee]”. Samanlainen huomautus on PSK:ssa, mutta KSK:ssa se on muutettuna astua-sanan kuvauksessa ”[lakikielessä paremmin: tulee]”. Tätä lienee tulkittava niin, että laki astuu voimaan on käypää kieltä muualla kuin lakitekstissä. Kuitenkin voima-sanan kuvauksessa selityksessä vain ”Astua [paremmin: tulla] voimaan”.

Toisaalta esimerkiksi Kotuksen sivuston Kielitieto-osin kirjoituksessa Valtimo osaksi Nurmeksen kaupunkia käytetään ilmausta astuu voimaan yksi kuntaliitos, ja Kotuksen uutisessa Honkajoki osaksi Kankaanpään kaupunkia ingressinä on Kuntaliitos astuu voimaan vuoden 2021 alussa. Kotuksen asiakirjoissa myös käytetään ilmauksia, joissa laki tai sopimus astuu voimaan. Kielikellon 3/2005 kirjoituksessa Puheen­johtaja­kausi vai puheen­johtajuus­kausi? esitetään oikeana ilmauksena Euroopan unionin perustus­lain oli tarkoitus astua voimaan Suomen puheen­johtaja­kaudella,

Lakitekstiin on vakiintunut ilmaus laki tulee voimaan, Aiemmin esiintyi myös ilmaus astuu voimaan, mutta voimassa olevassa lain­säädännössä se esiintyy vain kahdessa kohdassa noin sata vuotta sitten säädetyssä laissa ja luultavasti erehdyksestä eräässä vuonna 2010 annetussa säädöksessä. Muissa yhteyksissä on tavallista kirjoittaa laki astuu voimaan. Se on ilmeinen käännöslaina ruotsista, ja ole­tet­ta­vas­ti sitä on pidetty tämän takia vältettävänä, koska voi käyttää myös toista verbiä. Fraasi kokonaisuudessaan on kuitenkin ilmeinen käännös ilmauksesta träder i kraft.

NSK:ssa on sanan astua kuvauksessa myös seuraava: ”Asia astuu [par. tulee, joutuu] päiväjärjestykseen, uuteen vaiheeseen.” Uudemmissa sanakirjoissa tällaiseen käyttöön ei oteta kantaa.

Au pair

Jo NSSK:ssa on ilmaus au pair -tyttö. Epäilemättä ilmausta au pair on puhekielessä jo pitkään käytetty itsenäisenä substantiivin tavoin, mutta vielä PSK:ssa se on vain yhdys­sanas­sa au pair -tyttö. KSK:ssa on myös au pair, selityksenä ”ulkomaalainen tyttö (t. poika), joka vierasta kieltä oppiakseen on perheessä apulaisena lähinnä asuntoa ja ruokaa vas­taan”, ja hakusana au pair -tyttö on vain sen synonyymina (hiukan epäloogisesti, koska nimi­tys­tä au pair -tyttö tuskin käytetään pojasta).

Avanne

PSK kuvaa sanan avanne seuraavasti:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava luonnoton tiehyt, fisteli. Mahalaukun a.

Sana avanne on Lauri Hakulisen tietojen mukaan tullut käyttöön vuonna 1928 aiemman sanan aukoma tilalle.

NSK:n kuvaus on pitempi, mutta olennaisesti samanlainen. Sen sijaan KSK:n kuvaus on olennaisesti erilainen, vaikka pinnallisesti eroa on vain kahden sanan verran:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava keinotekoinen tiehyt. Mahalaukun a.

Sana luonnoton on korvattu sanalla keinotekoinen, ja synonyymi fisteli on poistettu. Tämä muuttaa merkityksen toiseksi: ei tarkoiteta sairauden tai vamman aiheuttamaa ongelmaa, vaan kirurgisesti tehtyä ratkaisua, joka on osa jonkin ongelman hoitamista ja josta käy­te­tään sivistys­sanaa stooma (jolla tosin on muitakin merkityksiä).

Mahalaukun avanne, nykyisessä lääketieteen sanastossa mahalaukkuavanne, lienee aina tarkoittanut kirurgisesti tehtyä aukkoa mahalaukusta vatsan iholle, gastrostoomaa, jonka kautta potilasta voidaan ruokkia.

Avata

Sanalla avata on vanhastaan useita merkityksiä, mutta mukaan on tullut sellainen, jota ei vielä PSK:ssa ole ja jonka KSK kuvaa seuraavilla esimerkeillä (merkitys­ryhmän 1 kuvaan­nol­li­ses­sa käytössä):

b. tulkita, selventää tms.

Salakirjoituksen avaaminen muuttaminen selväkieliseksi.
Voisitko vähän avata asiaa [= kertoa asiasta enemmän]?

Tällainen käyttö on mainittu Kotus-blogin kirjoituksessa Kielen sitkeydestä ja sen muut­ta­mi­sen vaikeudesta v. 2009.

Avaus

NSK:ssa sanalla avaus on vain melko konkreettisia merkityksiä. Uudissanasto 80:ssä sille on esitetty uusi merkitys, tosin vain esimerkillä: ”avaus vasemmalle pyrkimys yhteistyöhön (ääri)vasem­mis­ton kanssa”. Olennaisesti sama esimerkki on myös PSK:ssa ja KSK:ssa. Jää siis epäselväksi, miten laaja kuvaannollinen käyttö on hyväksytty yleis­kieleen. Nykyisinhän avaus tarkoittaa politiikasta yms. puhuttaessa lähinnä aloitetta tai ehdotusta. Vrt. sanaan ulostulo.

Diakoni

NSK:n mukaan diakoni on ”diakonian palveluksessa oleva (mies)henkilö”. PSK:ssa tähän on lisätty sanat ”määräkoulutuksen saanut” ja sanalle on myös toinen merkitys: ”ortod. ja kat. kirkossa jumalan­palveluksissa avustava pappi”. KSK:ssa ensimmäinen merkitys on kir­joi­tet­tu toisin: ”diakonian virassa toimiva vars. lut. kirkon viran­haltija”.

Toisen merkityksen lisääminen aiheuttaa sen, että sanan tulkinta riippuu olennaisesti siitä, mistä kirkko­kunnasta on kyse.

Edellyttää

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää edellyttää-verbistä seuraavan:

Tätä verbiä olisi käytettävä vain silloin, kun todella on kysymys jostakin edel­ly­tyk­ses­tä, ehdosta. Sen sijaan, että ”edellytetään vastuullisten henkilöiden rankai­se­mis­ta”, olisi parempi vaatia sitä.

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä edellyttää. PSK:ssa on mukana myös vaatimisen merkitys, joskin sellaisena, että se ei ole kovin kaukana edellytyksestä:

2. vaatia ehdokseen, toteutuakseen tms.; us. paremmin toisin. Huolellisuutta edel­lyt­tä­vä tehtävä. Kirja, jonka ymmärtäminen ei edellytä esitietoja. Tilanteen edel­lyt­tä­mäl­lä tavalla. Ratkaisu edellytti [paremmin: ratkaisu vaati, ratkaisuun tarvittiin, kysyt­tiin] rohkeutta.

KSK:ssa kuvaus on muuten samanlainen, mutta huomautus ”us. paremmin toisin” ja siihen liittyvä viimeinen esimerkki on jätetty pois. Tätä voitaneen pitää normin­muutoksena.

Tämä muutos on omiaan hämärtämään edellyttää-sanan käyttöä niin, että sitä käytetään aivan toisen­laisessa vaatimisen merkityksessä. Esimerkki: ”Vammat ovat edellyttäneet jopa amputaatioita.” Kysehän ei ole siitä, että vammat olisivat vaatineet toteutuakseen ampu­taa­tioi­ta, vaan vammat ovat vaatineet niitä välttämättömäksi tekemisen mielessä. Tällainen kielen­käyttö on yleisyydestään huolimatta edelleen normien vastaista, ainakin siinä mie­les­sä, että suomen kielen sana­kirjat eivät kuvaa sitä.

Kielikellon 3/1997 artikkeli Edellyttää – huono sana vai vaikea rakenne? kuvailee edellyttää-sanan monia erilaisia käyttötapoja ja arvioi niitä. Osa niistä esimerkeistä, joita luon­neh­di­taan vain kaksi­tulkintaisiksi eikä suoranaisesti virheellisiksi, on sellaisia, joissa on aika selvästi kyse vaatimuksen esittämisestä ilman, että asetetaan edellytystä tai ehtoa.

Edesmennyt

NSK:n ja PSK:n mukaan edesmennyt on ylätyylinen sana, mutta KSK:ssa ei ole mitään tyylilajimerkintää. PSK:ssa molemmat esimerkit voidaan ymmärtää ylätyylisiksi, mutta KSK:ssa niiden edelle on lisätty ”Eräs nyt jo edesmennyt ystäväni”. Tämän voi tulkita heijastavan sitä, että edesmennyt on – ja on ehkä jo pitkään ollut – asia- ja jopa arki­tyylissäkin käytettävä ilmaus, jolla vältetään sanan kuollut käyttö.

Edesottamus

NSK mainitsee sanasta edesottamus, että sitä käytetään ”.us. leik. t. halv. sävyssä”, PSK aloittaa koko kuvauksen maininnoilla ” vanh., leik., halv.”, mutta KSK ei esitä mitään tyyli- tms. mainintoja, vaan kuvaa vain: ”teko, hanke, yritys, ryhtymys”. PSK:n mukaan edesottamus ei siis kuulu asiatyyliseen yleiskieleen, mutta KSK ei esitä mitään tällaiseen viittaavaakaan.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa on laajahkosti esitetty selityksiä sille, miksi PSK:ssa ja yleensä sanakirjoissa esitetään epämääräisiä kuvauksia sanojen tyyli­lajeista. Erityisesti se esittää:

Olennaista onkin tietää vain se, että sanaan edesottamus liittyy aina jotakin erityistä sävyä, joka on tulkittavissa yhteyden mukaan. Koskaan se ei ole aivan neutraali, jo­kai­seen yhteyteen sopiva synonyymi selitteen sanoille ’teko, hanke, yritys, ryh­ty­mys’.

Käytännössä edesottamus yleensä ymmärrettäneen sävyltään kielteiseksi, ehkä vain lei­kil­li­sen moittivaksi, mutta silti kielteiseksi. PSK:n ja KSK:n esimerkki ”Hallituksen viime­aikai­set edesottamukset” edustaa varmaankin tyypillistä käyttöä ja on sävyltään selvästi arvosteleva. Toisaalta nykyisin edes­ottamus voi olla myös neutraali tai myönteínen.

Vanhassa kirjasuomessa edesottamus (ja sitä yleisempi edes­ottaminen) esiintyy tarkoittamassa joko aikomusta tai tekoa yleisesti, ilman kielteistä sävyä. Sen sijaan Suomen murteiden sanakirjan esimerkit siitä voidaan tulkita kielteiseksi. Sana lienee muodostettu kirja­kieleen esikuvana ruotsin företagande ja tarkoittamaan aikomusta tai yrittämistä, mutta alkoi tarkoittaa myös tekoa.

Elikkä

NSK:n mukaan sana elikkä on sanan eli synonyymi, joka on ”us. vanh. t. kans.” eli usein vanhentunut (tai vanhastavassa tyylissä) tai kansanomainen”. Sen sijaan PSK:ssa ja KSK:ssa se on merkitty arkikieliseksi, ja Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas sanoo siitä painokkaammin: ”puhek. (asia­tyylisessä kirja­kielessä vanh.).”.

Enempi ja vähempi adverbeina

NSK kuvaa sanojen enempi ja vähempi käytön adverbeina, merkityksissä ’enemmän’ ja ’vähemmän’, esimerkiksi Enempi löylyä!, ilman moitetta tai tyyli­laji­merkintää. Jälkimmäisen se mainitsee harvinaiseksi. PSK:n ja KSK:n mukaan sellainen käyttö on arki­kielistä.

Muutoksen syytä ei ole kerrottu, mutta kenties on ajateltu, että on parempi erottaa adjektiivit adverbeista.

Ennakoida

Sanan ennakoida merkitys on NSK:n mukaan jokseenkin täsmällinen:

edeltää t. ennustaa toiminnallaan, olemassaolollaan j[o]tak[in], joka (lopullisesti) toteutuu t. tapahtuu vasta myöhemmin.

Esimerkkeinä ovat muun muassa Uutta tyyliä ennakoiva rakennus ja Levottomuus ennakoi kapinaa. Tosin KSK mainitsee myös harvinaisen merkityksen ’aavistaa’ ja siitä esimerkin Lukija saattaa helposti ennakoida romaanin sisällön; tällaista merkitystä eivät myöhemmät sanakirjat mainitse.

PSK:aan on otettu lisäksi (ja ensimmäiseksi) merkitys ’ottaa ennakolta huomioon’, esimerkiksi Laskelmissa on ennakoitu myös tuleva tarve. Lisäksi viitataan merkitykseen ’ennustaa’, mutta suhtaudutaan siihen torjuvasti.

Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan puntarissa ei varsinaisesti kerro lautakunnan kantaa asiaan, vaan vain seuraavan näkemyksen: ”Tarkkuus ja vivahteiden ilmaisemisen rikkaus edellyttävät myös ennakoimisen, ennustamisen ja enteilyn erottamista, vaikka sanat ovatkin osittain synonyymejä.”

KSK:aan on otettu merkitys ’ennustaa’ ilman kannanottoa, esimerkkinä Inflaation ennakoitiin kiihtyvän.

Ennallistaa

Sana ennallistaa on ilmeisesti sepitetty korvaamaan sana restauroida (tai restaureerata) suomalaisemmalla. Kielenhuolto suositti joko tätä sanaa tai sanaa entistää korvaamaan kieleen jo pesiytynyt sana entisöidä, jota pidettiin johdoltaan huonona.

NSK:ssa ennallistaa kuvataan vain sanan entistää synonyymiksi. PSK:ssa ja KSK:ssa tämä merkitys on pudotettu toiseksi, ja ensimmäinen merkitys on toisenlainen:

1. saattaa ennalleen; säilyneiden jäännösten t. tietojen perusteella rakentaa t. hah­mo­tel­la jk sellaiseksi kuin se on aikoinaan ollut, rekonstruoida. Metsien en­nal­lis­ta­mi­nen. Ennallistettu viikinkialus.

2. tavallisemmin: entistää.

Yllä oleva sitaatti on KSK:sta. PSK:sta puuttuu ensimmäinen esimerkki, ja puolipisteen tilalla on ”vars.”. Tämä jättää merkityksen epäselväksi, eikä sanan entistää merkityskään ole kovin selvä: ”palauttaa t. korjata entiselleen, restauroida”.

Muutoksen jälkeen ei sanasta ennallistaa siis voi tietää, tarkoittaako se olemassa olevan rakennuksen, rakennelman, taideteoksen tms. saattamista aiempaan asuun (restaurointi) vai rakennuksen tms. rakentamista tai tuottamista jonkin aiemman rakennuksen tms. oletetun muodon mukaiseksi siitä säilyneiden tietojen perusteella (rekonstruktio).

Entisyys

PSK ja KSK kuvaavat sanan entisyys hyvin lyhyesti: ”tavallisemmin: menneisyys”; sana menneisyys kuvataan näin: ”mennyt aika; menneet asiat, tapahtumat; entisyys, muinaisuus, historia” Tästä puuttuu NSK:ssa kuvattu sanan entisyys erityinen merkitys, joka on edelleen käytössä ja lienee tavallisin:

Erik. moni­vaiheisesta, huono­maineisesta entisyydestä. | Olihan sitä Aukustillakin e:ttä takanaan. Nainen, jolla on e., ei hevin sovi pappilaan emännäksi.

Flaami

NSK ja PSK esittävät sanan flaami erityisenä kielennimenä. PSK:ssa sanan kuvaus on seuraava:

1. F:t Pohjois-Belgian ja Ranskan Flanderin germaaninen väestö. 2. em. väestön kieli.

Usein kuitenkin kyseisen väestön kieli tulkitaan hollannin kielen muodoksi tai jopa yksin­kertaisesti hollanniksi. Kielikellon 3/2000 artikkeli Samaa sukua, eri maata: flaami vai hollanti esitetään, että ”Flanderin asukkaiden viralliseksi ja kirjakieleksi on vahvistettu hollannin kirjakieli”. Artikkeli lisää:

Kielen nimi flaami ja sen erikieliset vastineet ovat nykytilanteessa jääneet tar­koit­ta­maan flaamilaisten puhekieltä ja Flanderin alueen murretta, jota kieli­tieteel­li­ses­sä mielessä pidetään yhtenä etelähollannin murteena. Sekin poikkeaa vain vähän Hollannin puolella puhuttavasta.

Tämän mukaisesti KSK esittää flaami-sanan toisen merkityksen seuraavasti:

2. em. väestön puhumasta hollannista käytetty nimitys.

Fobia

NSK:n kuvaus sanasta fobia on ”psyk. lääk. pelko, kammo, kauhu”, ja NSSK:n kuvaus vain ”kammo”. PSK on vielä samalla linjalla: ”sairaalloinen pelko, kammo, kauhu”. KSK:ssa rinnalle on tullut toinen merkitys: ”sairaalloinen pelko, kammo, kauhu; voimakas inho t. vastenmielisyys jtak kohtaan”. Nykyisessä käytössä sana tarkoittaa usein vielä muuta: vihaa ja viha­mielistä käyttäytymistä.

Tämän taustalla on, että kielen­käyttöön on tullut uusia fobia‑loppuisia laina­sanoja, kuten homofobia ja trans­fobia, joilla tarkoitetaan (oletettua tai väitettyä) vihaa tai ainakin kielteistä suhtautumista. Sellaisten sanojen muodostaminen johtuu siitä, että antiikin kreikkaan perustuvia sanoja muodostettaessa fobia‑loppu on tuntunut ainolta toimivalta tavalta kuvata vihaa, ja mallina ovat olleet sellaiset pelkoa kuvaavat muodosteet kuin agorafobia ’torikammo, avoimen paikan pelko’. Vihaa kuvaavia kansain­välisiä sanoja muodostettiin aiemmin etu­liit­teel­lä mis(o)‑, kuten misantropia, misofonia, misogynia, mutta tämä ei ollut lainkaan niin kätevää kuin fobia‑loppuisten yhdys­sanojen muodostaminen.

Garnityyri

NSSK:n mukaan sanan garnityyri merkitykset ovat ’(reuna)koristeet, korusarja; kirjake­sarja’. Nämä merkitykset lienevät kuitenkin hävinneet. KSK:n mukaan ainoa merkitys on ’ruoan kanssa tarjottavat lisäkkeet’. Tämä merkitys on mainittu jo Kielikellon 4/1997 ruokasanastossa.

Haastava, haaste ja haasteellinen

Sana haaste on saanut vanhojen merkitysten (kilpailu- tms. haaste taikka oikeuteen haastaminen) ohella uuden merkityksen, joka on otettu PSK:aan ja KSK:aan: ’vaikea (ja kiehtova) tehtävä’. Samalla on otettu käyttöön sana haasteellinen ja sen synonyymi haastava, joka oli aiemmin käytössä vain verbin haastaa partisiippina.

Haaste-sanan merkityksen laajentumista voisi pitää vain kuvaannollisena käyttönä, jollaisen syntyminen on kielen luonnollista kehitystä. Käytännössä uusi merkitys on nous­sut selvästi tavallisimmaksi, ja sitä on myös arvosteltu paljon. Haasteista puhuminen on koettu toisaalta epäselväksi, toisaalta englannin jäljittelyksi.

Vielä Kielikellossa 2/1984 Paavo Pulkkinen kirjoitti artikkelissa Tarpeellista ja turhaa lainatavaraa:

Sanaa haaste on ruvettu ehtimiseen käyttelemään kaikenlaisista vaateliaista, innostavista tehtävistä puhuttaessa (”ehtiikö arkkitehtikunta vastata yhteiskunnan haasteisiin”, ”otin työn vastaan mieluisana haasteena” jne.). Työpaikkailmoitukset vilisevät ”haasteellisia tehtäväkenttiä” ja ”haastavia tehtäviä”. Tuskinpa haaste-muotia voidaan selittää muuten kuin englannin challenge-sanan semanttisella vaikutuksella.

Kielenhuolto ei näytä myöhemmin pitäneen muutosta ongelmallisena, ja se on ottanut uuden merkityksen ja uudet sanat omaankin käyttöönsä. Jo Kielikellon 4/1986 kir­joi­tuk­ses­sa Ranskan kielen huolto ennen ja nyt on lause ”Quebecin kielipolitiikan periaatteelliset johtajat ja käytännön työntekijät ovat joka tapauksessa suunnattoman haasteen edessä”. Ja suomen kielen lautakunnan kannanotossa 26.10.2018 sanotaan: ”julkisten ja yksityisten palvelujen sähköistyminen on monille haaste sinänsä”. Kielikellon 1/1991 artikkelissa Miten sanakirja syntyy? muutos esitetään asiana, joka vain kirjataan sanakirjoihin:

Sanakirjan tekijöiden tehtävä on tunnistaa sanojen erilaiset käyttötavat ja mer­ki­tyk­set sekä kuvata ne. Yksi esimerkki tällaisesta vanhan sanan uudesta merkityksestä on haastava merkityksessä ’vaativa ja kiehtova, haasteellinen’ (esim. haastava teh­tä­vä). Tällaista käyttöä ei Nykysuomen sanakirjan haastaa-artikkeli vielä tun­te­nut.

Kuitenkin Kielikellon 1/2018 kirjoituksessa Huikean ketterä ratkaisu pelittää jäätävästi on jossain määrin kriittinen huomautus:

Kielenhuollon näkökulmasta toistoa isompi ongelma on kuitenkin muotisanojen epämääräisyys. Mitä esimerkiksi tarkoittaa haasteellinen työ? Tällaisia ilmauksia käytetään miettimättä, mitä ne varsinaisesti merkitsevät tai mikä sopisi paremmin juuri tähän tekstiin.

KSK:n kuvauksen perusteella ilmaus haasteellinen työ on kuitenkin aika selvä mer­ki­tyk­sel­tään: se tarkoittaa vaativaa (ja kiehtovaa) työtä. (Eri asia on, mikä on tällaisen ilmauksen suhde todellisuuteen.)

Harjakaiset

NSK:n mukaan sanan harjakaiset merkitys on seuraava:

tehdyn kaupan t. vaihdon johdosta annettu kestitys, harja­kannut, harjaiset, harjalliset, harjakkaat; myyjän antama lahja, kaupantekiäiset

PSK:sta ja KSK:sta on merkitys ’kaupantekiäiset’ pudotettu pois, ja toisaalta mukaan on tullut aivan eri asiaan viittaava merkitys: sana tarkoittaa myös samaa kuin ”harjannostajaiset” (’rakennuttajan rakennustyöväelle järjestämä kestitysjuhla uudisrakennuksen tultua harjaan, harjakaiset’).

Kielen selvyydelle muutos ei ole ollut eduksi. Mistä nyt tietää, liittyvätkö esimerkiksi ”talon harjakaiset” talon valmistumiseen harjakorkeuteen asti vai talon rakentamisesta tehtyyn sopimukseen?

Kielikellon 1/2017 artikkeli Kuumottava muutos kertoo:

Samalla lailla [kuin huomioida-sanan merkitys muuttui,] harjakaiset ’kaupan johdosta tarjottava kestitys’ alkoi tarkoittaa jossain vaiheessa myös samaa kuin harjannostajaiset, vaikka moni haluaisi edelleen tehdä eron näiden sanojen välillä.

Heite

NSK kuvaa sanan heite substantiiviksi, jolla on neljä merkitystä:

heit|e⁷⁸ ⃰* s. 1. harv. pois heitettävä t. heitetty kappale. | Koirat kärkkyivät h:teitä. 2. adverbisena ulko­paikallis­sijoissa: heit|teellä t. -teillä, -teeltä jne. ’hylättynä, oman onnensa nojassa’. | Tyttö oli täysin h:teellä. Jättää, asettaa lapsensa h:teelle, h:teille. Tavara on joutunut h:teille. H:teelle jäänyt viljelysmaa. Korjata h:teeltä, h:teiltä. 3. (vars. tiessä oleva) hyppyrimäinen kuoppa, heitänne. | Tukkitien pahimmat h:teet täytettin lumella ja oksilla. 4. kansanr. - - oman hengen h:teheksi [= tu­hok­si, me­nok­si], / itsemme ikimenoksi KAL.

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on täysin muuttunut:

sot. käsin heitettävä savupanos, kasapanos tms.

Lisäksi niissä on hakusana heitteillä, jonka kuvaus kertoo, että käytössä ovat myös paikallis­sija­muodot heitteiltä ja heitteille. Tämä vastaa NSK:n kuvauksen kohtaa 2, mutta nyt nämä sanat siis tulkitaan toisiinsa yhteydessä oleviksi, mutta vailla yhteyttä sanaan heite.

Hella

Sana hella miellettäneen edelleen yleisesti jossain määrin arkiseksi sanan liesi vastineeksi. NSK:ssa siihen liittyy merkintä ”vars. ark.”. PSK:ssa ja KSK:ssa sellaista merkintää ei ole, mutta sen sijaan sanan merkityksen sanotaan olevan ”(vars. puulämmitteinen) liesi”, joskin esimerkeistä näkyy selvästi, että sanaa käytetään myös muunlaisista liesistä. Tähän muutokseen on ehkä vaikuttanut Suomen murteiden sanakirjan kuvaus hella-sanasta: ”keittämiseen t. paistamiseen käytetty liesilaite, jossa on rautainen tehdastekoinen tasolaatta”.

Käytännössä hella lienee arkikielen tavallinen sana, kun taas kirjakielessä käytetään sen sijaan sanaa liesi. Kaupat myyvät liesiä, liesituulettimia jne., eivät helloja tai hellatuulettimia.

Huomioida ∼ ottaa huomioon

Sana huomioida luotiin alun perin merkitykseen ’tehdä huomioita’. Siinä merkityksessä sitä ei juuri ole käytetty, vaan merkityksessä ’ottaa huomioon’ tai merkityksessä ’huomata, panna merkille’. Sellaista käyttöä pidettiin pitkään vältettävänä kielen­huollon kannan­otoissa. Vielä Kieli­kellon 3/1991 kirjoituksessa Huomioimisesta jälleen linja on selvä: ”työnjako on edelleen voimassa: huomioida merkitsee ’tehdä huomioita, havaintoja, tarkkailla, havainnoida’ ja ottaa huomioon tarkoittaa ’ottaa varteen, lukuun’”.

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1995 hyväksyä vallitsevan käy­tän­nön. Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan pun­ta­ris­sa esittää ratkaisun seuraavasti:

Lautakunta päättikin väljentää suositusta siten, että huomioimisella sopii tarkoittaa myös ’huomioon ottamista’. Jos haluaa ilmaista itseään yksiselitteisesti ja tarkasti (mikä yleensä johtaa hyvään tyyliin), on usein parempi puhua huomioon ottamisesta.

Vaikka kannanotto viittaa ilmauksen ottaa huomioon selvemmyyteen, KSK kuitenkin kuvaa verbille huomioida merkitykset ᾿ottaa huomioon; huomata᾿ ja ᾿tehdä huomioita, havain­to­ja, tarkkailla, havainnoida᾿ ilman mainintoja tyylistä tai suositeltavuudesta.

Esimerkiksi eräässä Kielikellon 3/2015 artikkelissa esiintyy seuraava virke: ”Kielen­huollos­sa ei rakennetta ole tästä näkökulmasta huomioitu kovinkaan varhain.” Tässä tapauksessa ei ole lainkaan selvää, tarkoitetaanko, että rakennetta ei ole otettu huomioon vai että siitä ei ole tehty huomioita.

Kielenhuollon suhtautumista huomioida-sanaan (ennen edellä mainittua muutosta) selostaa Virit­tä­jän 4/1989 artikkeli Kirjakieli – puutarha vai kansallispuisto?

Huume

NSK:ssa huume on vain merkityksessä ’huuma, huumaustila’. Jo Uudissanasto 80:ssä sille on lisämerkitys ’huumaava, narkoottinen aine, huumausaine’. PSK:ssa ja KSK:ssa tämä merkitys on nostettu ensimmäiseksi, ja vanha merkitys kuitataan maininnalla ”tavallisemmin: huuma”.

Huumausainelaissa puhutaan vain huumausaineista, ei huumeista, mutta muuten lainsäädännössäkin käytetään huume-sanaa. Kuitenkin Duodecimin Terveyskirjaston lääketieteen sanasto näyttäisi yhä pitävän huume-sanaa vain arkikieleen kuuluvana.

Häirikkö ja häiriköidä

Verbi häiriköidä on merkitty arkiseksi PSK:ssa, mutta ei enää KSK:ssa. Esimerkkinä niissä on lause ”Junassa häiriköinyt sai sakkoja.” Merkityksen kuvauksena on ”käyttäytyä häi­rit­se­väs­ti, aiheuttaa häiriötä”. Tämä viittaisi siihen, että verbi ei saa objektia, mutta ny­kyi­sin on tavallista käyttää partitiivi­sijaista objektia, esimerkiksi ”Päihtynyt mies häiriköi hätä­keskus­ta turhilla puheluilla.” Ei ole selvää, onko tällaista käyttöä pidettävä yleis­kielen mukaisena.

Kantasana häirikkö on ilman tyylilajimerkintää jo PSK:ssa. Sitä ei ollut lainkaan NSK:ssa, mutta se kuvataan Uudis­sanasto 80:ssä: ”(vars. päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö”. Sen merkitys on laven­tu­nut tavalla, joka pitkälti merkitsee merkityksen vaih­tu­mis­ta. Kielikellon 2/1989 artikkeli Talo, joka ei röyhtäile toteaa, että lähtömerkitys oli ’(päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö’, mutta KSK esittää saman kuvauksen ilman sulkeissa olevaa huomautusta.

Todellisuudessa häirikkö tarkoitti alkujaan nimenomaan humalaista, joka aiheuttaa häi­riö­tä. Kielikellon 3/2017 kirjoitus Kielivoimistelua: Vuosikymmenten sanat kuvaa sanan häirikkö syntyä ja merkityksenmuutosta: ”Raitistunut Irwin Goodman teki vuonna 1976 Alkon pyynnöstä Häirikkö-nimisen kappaleen, joka otettiin sen saavutettua suosiota Alkon valistuskampanjan tunnuskappaleeksi. Aluksi sana tarkoitti ’alkoholin käytön vuoksi häi­rit­se­väs­ti käyttäytyvää henkilöä’, mutta nykyään myös koululuokissa on häirikköjä, eikä alkoholilla enää tarvitse olla osuutta asiaan.”

Hän-sana eläimestä puhuttaessa

Aiemmin pidettiin hyväksyttävänä käyttää hän-sanaa eläimestä eräissä tapauksissa. Nykyisissä ohjeissa (v:sta 2015 alkaen) tämä torjutaan. Aihetta kuvaa verkkosivu Hän: voiko eläin olla hän?

Ikoni

Sana ikoni tarkoittaa NSK:n mukaan vain tietynlaista ortodoksisen kirkon piirissä käytet­tä­vää pyhäinkuvaa. Se on kuitenkin tullut myös useaan muuhun käyttöön, ja PSK:ssa lue­tel­laan muitakin merkityksiä: ”2. atk kuvasymboli. 3. yl. kuva, kuvasymboli. 4. kritii­kit­tö­män ihailun kohde, idoli”. KSK:ssa on mukaan tullut vielä ”jnk aika­kauden, aatteen tms. tärkeä symboli”.

Kielikellon 3/1996 artikkelista Pyhäinkuvia ja muita ikoneja ilmenee, että muutoksia on pidetty kielenhuollon kannalta ongelmallisina:

Kielentutkija voi viileästi todeta, että sanat ja merkitykset kulkevat omia teitään. Kielenhuoltaja voi silti olla huolestunut nykymuotoisten ikonien ymmär­ret­tä­vyy­des­tä. Vanhastaan tunnettu ’pyhäinkuvan’ merkitys, useimpien mielessä ainoa merkitys, saattaa häiritä Suomessa sanan ymmärtämistä uudessa yhteydessä.

Yleisissä sanakirjoissa ei mainita sanan ikoni erityistä termi­merkitystä, jonka kuvaus Tieteen termipankissa on seuraava: ”kielellinen merkki, joka on jossain suhteessa saman­kal­tai­nen esimerkiksi tarkoitteensa tai kuvaamansa ilmiön kanssa”. Kielellisyys ja merkin käsite on tässä tulkittava laajasti. Olennaisesti ikoni on semiotiikassa merkki, joka näyttää (tai kuulostaa tms.) samalta kuin sen tarkoittama asia, esimerkiksi pieni tulos­ti­men kuva, joka tarkoittaa tulostinta tai tulostustoimintoa.

Ilmaisu ja ilmaus

Sanalla ilmaisu on merkitykset ’ilmaiseminen’ ja ’ilmaus’ jo NSK:n mukaan, samoin PSK:n ja KSK:n. Kuvauksiin ei liity mitään kannanottoa suositeltavuudesta. Kuitenkin kielen­huolta­jat ovat joissakin yhteyksissä suosittaneet, että sanaa ilmaisu käytettäisiin vain ilmai­se­mi­ses­ta (toiminnasta), kun taas jonkin ilmaisevasta seikasta, lausumasta tms. käytettäisiin sanaa ilmaus. Esimerkiksi Kielikello-lehdessä tunnutaan sanoja käytettävän tämän mu­kai­ses­ti Vaikka missään virallisessa kannanotossa ei ilmeisestikään ole otettu tätä linjaa ja vaikka sanakirjat ovat siis eri kannalla, useissa arvostetuissa kielenoppaissa on pyritty pitämään sanat ilmaisu ja ilmaus selvästi erillään:

• E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. painos, 1964) esittää (hakemistossa):

  ilmaus: lause on ajatuksen kielellinen i. (ei »ilmaisu»)

• Osmo Ikolan ”Nykysuomen käsikirja” (3. painos, 1992) esittää kannanoton epä­suo­rem­min, kuvaamalla sanat merkityksiltään erillisinä (sana- ja asia­hake­mis­tossa):

  ilmaisu ilmaiseminen, ilmaisemistapa; vrt. ilmaus

  – –

  ilmaus jtk ilmaiseva seikka t. lausuma; sana t. sanaliitto t. lause; vrt. ilmaisu

• Terho Itkosen ja Sari Maamiehen ”Uusi kieliopas” (3. painos v. 2007) esittää (hakemistossa):

  ilmaisu 1. ilmaiseminen, ilmaisemistapa – – 2. par. ilmaus: »mielipiteen, tunteen, tahdon ilmaisut»; »kieleen kehittyy koko ajan uusia ilmaisuja»

Sanaa ilmaus käytetään suhteellisen vähän. Syyksi saatetaan mainita, että sehän on johdos verbistä ilmata, kuten se myös onkin, vaikka tätä ei kielenoppaissa mainita. Niissä ei myöskään puututa siihen, että jotakin ilmaisevaa seikkaa tms. tarkoittavassa merkityksessä ilmaus on erikoisesti johdettu. Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan se on johdos sanasta ilma ja on alkujaan tarkoittanut ilmiötä. Lönnrotin sana­kirjan mukaan se on johdettu verbistä ilmauta ’ilmaantua’. Vanhan kirja­suomen sana­kirja kyllä tuntee tällaisen verbin, merkityksessä ’tulla, käydä ilmi, paljastua’. mutta ei sanaa ilmaus. Sen sijaan ilmaisu on säännöllinen johdos verbistä ilmaista.

Ilmetty

NSK:n mukaan sanalla ilmetty on kaksi varsin erilaista merkitystä, joita se kuvailee useilla esimerkeillä:

1. [jostakusta] t. [jostakin], joka täydellisesti t. hyvin suuressa määrin muistuttaa [jotakuta] t. [jotakin] | Tyttö on i. [= aivan (samanlainen) kuin] äitinsä. – –
2. ilmeinen, kiistaton, selvä, todellinen, täydellinen. | Ihan i. herra. Eikö tämä olekin i:tyä Pyhäselkää! Don Quijote oli i. hullu. – –

PSK:sta (ja KSK:sta) on kuitenkin pudotettu toinen merkitys kokonaan pois. Muutosta ei liene missään selitetty. Ensin mainittu merkitys lienee tavallisin ja esiintyy (lähinnä kir­joi­te­tus­sa kielessä) sellaisissa fraaseissa kuin Hän on ilmetty isänsä. Toinenkin merkitys on kuitenkin myös käytössä edelleen.

Intiaanikesä

Kieli-ikkuna Intiaanikesä (vuodelta 2002) alkaa seuraavasti:

”Intiaanikesä jatkuu aina jossain”, mainostaa Lufthansa syksyn Pohjois-Amerikan lentojaan antaen samalla ymmärtää, että intiaanikesä merkitsee kuumaa kesää yleensä. Mutta alkujaan intiaanikesä tarkoittaa syyskylmien jo alettua yllättävää lämpimän sään jaksoa, jälkikesää.

Aloituksen voisi tulkita niin, että uusi merkitys ei ole ihan asiallinen, mutta kirjoitus ei käsittele sitä enempää. NSK:ssa ja vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) sanalla intiaanikesä on vain vanha merkitys, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa uusi merkitys mainitaan vanhan rinnalla:

intiaanikesä kesäisen lämmin jakso syksyllä, jälkikesä; yl. kuuma kesä.

Kuvaus on sikälikin väljä, että sen mukaan myös intiaani­kesä voi olla myös vain jatkoa aiemmalle lämpimälle säälle ilman kylmää vaihetta. Ylen juttu Intiaanikesä (24.2.2011) kuvaa merkitysten eroa näin:

Nimitystä intiaanikesä käytetään usein jo siinä vaiheessa, kun sää jatkuu loppukesällä lämpimänä. Varsinaisesti intiaanikesällä tarkoitetaan kuitenkin aikaa, kun syyskylmien jo alettua sää lämpenee uudelleen kesäiseksi.

Toinen Ylen juttu Intiaanikesästä voi puhua vasta syksyllä (10.8.2011) kuitenkin rajaa merkitystä sekä niin, että kesäkuukausina ei vielä voi olla intiaani­kesää, että niin, että syksyn on ensin pitänyt alkaa (vuoro­kauden keski­lämpötila on laskenut pitkäksi aikaa alle 10 °C:n; ns. terminen syksy), ennen kuin voi puhua intiaani­kesästä.

Kielikellon 2/2002 artikkelissa Sanontojen elämää uusi merkitys kuvataan hyväksyvään sävyyn:

Aika ajoin nousee keskustelua siitä, onko jotakin sanaa tai sanontaa käytetty oikein: onko intiaanikesä jälki- vai hellekesä, ovatko kädet puuskassa lanteilla vai ristissä rinnalla, mitä tarkoittaa nahkurin orsilla tavataan?

Kielenhuollon kanta on nykyään varsin väljä: sanontoja käytetään antamaan pontta keskustelulle, mikä synnyttää uusia merkityksiä tai vivahteita, eikä puhekieltä ylipäätään voi suitsia.

Uuden merkityksen alkuperä on epäselvä. Muiden kielten vastaavilla ilmauksilla (Indian summer, indiansommar jne.) ei näytä olevan tällaista merkitystä.

Isoinen ja isonen

NSK kuvaa sanan isoinen adjektiivina ja tois­sijaisesti substantiivina monin esimerkein ja sanan isonen kansan­runouden kieleen kuuluvana substantiivina:

isoi|nen⁶³ a. -sesti adv. iso, suuri, suurellinen, ylhäinen, mahtava, rikas, hieno, ylpeä, komeileva, | I. talo. I. isäntä, herra. Meillä kävi i:sia vieraita. I. ilme, käytös. I:set pidot. Viettää, elää i:sta elämää. Elellä i:sesti. Eivät ole i:set olomme. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin i:sta herrasväkeä KIVI. Astelee hän i:sesti / ahol armaal edestakaisin KIVI. - - linnan piha täynnä - - i:sten herrojen palkollisia KALLAS. -- en katso itseäni missään suhteessa noita i:sia apostoleja huonommaksi UT. — S:sesti, tav. mon. mahtavasti, komeasti, suurellisesti elävästä, ylpeä­mielisestä henkilöstä; myös halv. | Antautua i:sten almuille. Kyllä i:sten elää kelpaa! Voi i:sten itsekkyyttä. Ne ovat niin ylpeitä ne i:set, ettei köyhä saisi puhua mitään ALKIO. Lahja avartaa alat ihmiselle ja vie hänet i:sten pariin VT.

– –

iso|nen⁶³ dem.s. kansanr. isä, iso. | Villainen emosen vitsa, / ruokoinen i:sen ruoska KANT.

PSK:sta isonen puuttuu kokonaan, ja isoinen kuvataan vain substantiiviksi, jonka aiempi merkitys esitetään aiempaa suppeammin ja sen lisäksi kuvataan uusi merkitys:

isoinen³⁸ subst., tav.mon. vars. tärkeistä, vaikutus­valtaisista henkilöstä, isokenkäinen; myös rippi­koulu­leirin tm. ryhmän­johtajasta.

KSK:ssa on taas isonen, mutta selityksenä vain ”rippi­koulu­leirin tm. ryhmän­ohjaaja”. Sana isoinen esitetään toisaalta sen syno­nyy­mi­nä, toisaalta kuten PSK:ssa, mutta vanhentuneeksi merkittynä.

Muutosten taustaa selittää osittain Kieli-ikkuna Isonen vai isoinen? (26.8.2007). Sen mukaan isonen tuli rippi­kouluissa käyttöön 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Sana­kirjoihin otettiin kuitenkin asu isoinen, koska sitä pidettiin oikeammin johdettuna. Myöhemmin tästä siis on luovuttu.

Itsellinen

NSK:n mukaan itsellinen on ”(maaseudulla) tilapäisansioilla elävä, vakinaista tointa t. omaa maanviljelystä pitämätön tilaton henkilö”. PSK esittää asian lähes samoin, mutta käyttäen sanaa ”varaton” eikä ”tilaton”, mikä on historiallisesti kyseenalaista. PSK kertoo myös, että nykyisin sanaa käytetään ”omien taitojensa varassa elävästä henkilöstä, yksityisyrittäjästä, freelancetyöntekijästä tms.” Tällä ja vanhalla merkityksellä on jonkinlainen yhteys, mutta sävyero on suuri: itsellinen merkitsi aiemmin heikko-osaista ja syrjäytynyttäkin, kun taas uusmerkitys lienee enemmän tai vähemmän arvostava, ehkä kateuttakin ilmaiseva. KSK:ssa uusi merkitys on vielä muuntunut niin, että sana tarkoittaa jokseenkin samaa kuin itsenäinen, ja tämä on nostettu ensimmäiseksi merkitykseksi:

itsellinen³⁸

1. itsenäinen, riippumaton, omillaan toimeentuleva. Itsellinen nainen. Muutti kotoa ja aloitti itsellisen elämän. Ryhtyi itselliseksi yrittäjäksi.

2. hist. maaseudulla tilapäisansioilla, ilman vakinaista tointa t. omaa maanviljelystä elänyt varaton henkilö.

Tähän on lisätty (ilmeisesti vuonna 2024) 1. merkitys­ryhmään erikois­merkitys: ilmauksella itsellinen äiti on merkitys ”lahjoitetuilla sukusoluilla raskaaksi tullut, yksin lastaan t. lap­siaan kasvattava äiti”. Todellisuudessa myös ilmausta itsellinen nainen käytetään sel­lai­ses­sa merkityksessä, kuten kuvataan Kotuksen blogin kirjoituksessa Itsellinen nainen.

NSK:n kuvaus oli yksinkertaistettu, sillä itsellinen-sanaa on käytetty myös laajemmin. Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvauksen mukaan sanaa käytetään ”tilattomasta väestä”, jolloin myös muun muassa torppareita on saatettu sanoa itsellisiksi. Lisäksi NSK:n kuvaus on ilmeisesti tarkoituksellisen rajaava niin, että sanan vanhempi muu käyttö ei kuuluisi yleis­kieleen. Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) kuvaa ensin merkityksen, joka on suunnilleen samanlainen kuin NSK:n (”en till bonde­ståndet hörande person, som icke är fästad vid jord­bruk, handt­verk l. tjenst”), sitten harvinaisena merkityksen ’erakko’ (eremit) ja kaksi adjektiivi­merkitystä, ’riippumaton’ (oberoende) ja ’subjektiivinen, yksilöllinen’ (subjektiv, individuell’). Myös Suomen murteiden sana­kirjan mukaan itsellinen-sanalla on monta merkitystä, myös ”omapäinen, itsepäinen, itsekäs” ja ”itsenäinen”, ”erillinen” ja ”omalaatuinen”.

Jakaa (mielipide tms.)

E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. painos, 1964) esittää Merkityslainoja-osassa (s. 278):

Jollei hän olisi joutunut isän kohtaloa jakamaan. Tuskinpa ummikko­ käsittää, että tämä merkitsee: joutunut saman kohta­lon alaiseksi kuin isä. Minä en jaa hänen harrastuksiaan (p. o. Minulla eí ole samoja harrastuksia kuin hänellä). Hän ei jaa sodan­johdon kantaa sota­näyttämön laajentumisen suhteen (tarkoitetaan: ei ole samalla kannalla kuin sodanjohto).

Tämä kanta on kuitenkin ehkä tiukempi kuin NSK:ssa, jossa sanan jakaa kuvauksen kohta B II alkaa näin: ”jkn t. toisten kanssa osallisena t. toverina jssak (yhteisessä) olemisesta, samoissa olo­suhteissa t. saman kohtalon alaisena olemisesta, jkn t. toisten kanssa saman kokemisesta, tuntemisesta, harrastamisesta tms.” Useimmissa esimerkeissä on kyllä mu­ka­na kanssa-rakenne, mutta mukana on myös muun muassa ”jakaa jkn kohtalo”.

Sen sijaan mielipiteen, näkemyksen, arvon tms. jakaminen on toisenlaista käyttöä, eikä sellaista esitetä NSK:ssa eikä PSK:ssa. KSK:aan se on tullut sanan jakaa kuvauksen vii­mei­sek­si kohdaksi: ”b. kuv. olla samaa mieltä jstak. Jaamme tämän näkemyksen.” Nykyisin tällainen jakaa-sanan käyttö (englannin sanan share vastineena) on varsin tavallista ja esiintynee yleensä yksiköllisenä, esimerkiksi ”jaan hänen käsityksensä”, jolloin kyse ei niinkään ole yhteisyydestä kuin vain samaa mieltä olemisesta.

Joskus uusi merkitys saattaisi aiheuttaa moni­tulkintaisuutta, sillä mielipiteiden jakamisella voitaisiin tarkoittaa myös niiden levittämistä taikka toisaalta erimielisyyttä (esimerkiksi ”esitys jakaa mieli­pitei­tä”).

Jakaa (palkinto)

Sanalla jakaa on useita merkityksiä, joista yksi on kuvattu KSK:ssa sanan kuvauksen 2. kohdassa sanoilla ”antaa t. suoda (osia jstak kokonaisuudesta) usealle, jaella”. Uusi kieliopas esittää 3. painoksessa v. 2006 seuraavan:

Ei: »Kunniapalkinto jaettiin tänä vuonna N. N:lle» [par. annettiin, kun saajia on vain yksi].

Ensimmäistä palkintoa ei jaettu annettu.

Esimerkin jäljessä oleva kursivoimaton sana ”annettu” on varmaankin tulkittava vain selitykseksi, ei korjaukseksi, etenkin, kun vielä PSK:ssa on toisin:

Ensimmäistä palkintoa ei jaettu paremmin: annettu.

Esimerkiksi Kotuksen sivustossa on 13.5.2016 päivätty uutinen Ruotsin kielineuvosto jakoi vuosittaisen tunnustuspalkintonsa, jossa käsitellään yhdelle viranomaiselle annettua pal­kin­toa.

Jauhe ja jauho

Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvaus jauhe-sanasta osoittaa, että sana on alkujaan tarkoittanut samaa kuin jauho, ja sitäkin on käytetty lähinnä monikossa (jauheet).

NSK:n kuvauksesta näkyy, että nämä sanat on pyritty eriyttämään eri tehtäviin:

jauho¹ s. 1. tav. mon. jauhetusta viljasta t. vastaavasta; vrt. ryyni, suurimo | – – 2. muusta jauhetusta t. hieno­rakeisesta aineesta: jauhe (joka sana valtaa yhä alaa täsmällisessä kielessä). | Lasi hieroutuu j:ksi. — Yhd. kahvi-, kala-, lasi-, liitu-, sokerij.; sahaj.

Viljaa vastaavan käsitettä kuvaa se, että NSK mainitsee yhdys­sana­esimerkeissä myös herne-, kookos-, peruna-, pettu- ja tärkkelysjauhon. Yhteistä on, että kyseessä on kasvi­kunnan tuotteesta jauhamalla tehty valmiste, jota käytetään ihmisten tai eläinten ravinnoksi.

PSK ja KSK.kuvaavat jauho-sanan samantapaisesti kuin NSK, joskin suppeammin. Normi­kannan­otto 2. kohdassa on eri tavalla muotoiltu ja epämääräisempi:

2. muista jauhomaisista aineista us. paremmin: jauhe. Lasi-, liitujauho. Sahajauho. Savi murenee hienoksi jauhoksi.

Tästä ei voi päätellä, mitä kaikkia sanoja kannanotto koskee. Koska liitujauhe on omana hakusananaan, se lienee tarkoitettu suositeltavammaksi kuin liitujauho. Toisaalta sanakirjoissa on sahajauho, mutta ei sanaa sahajauhe. Hakusanoina esiintyvät myös kahvijauho, kalajauho, lihajauho, luujauho, rehujauho, sahajauho, joista vain kahvijauho on saanut rinnalleen sanan kahvijauhe.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen ”Uusi kieliopas” (3. painos v. 2007) esittää (hakemistossa) jauho-sanasta lyhyen kuvauksen, joka on samantapainen kuin sanakirjoissa, mutta ottaa 2. kohdassa kantaa seuraavasti:

2. muusta jauhomaisesta aineesta: liitu oli murennut jauhoksi; sahajauhot; jauhomaisista valmisteista par. jauhe.

Tämä tarkoittanee, että luonnossa muodostunutta tai ihmisen toiminnan sivutuotteena syntynyttä jauhomaista ainetta voi sanoa jauhoksi, kun taas ihmisen johonkin tarkoitukseen valmistamaa jauhomaista ainetta olisi sanottava jauheeksi.

Joutaa

NSK kuvaa sanan joutaa yhtä merkitystä seuraavasti:

jout|aa – – 3. modaalisesti I inf:n (t. harv. III inf:n ill:n) ohella ilmaisemassa, että puhuja katsoo asian aiheelliseksi, kohtuulliseksi tms.; us. saada, voida, sopia, sietää. | Ukko j:aisi jo kuolla [= saisi jo kuolla, olisi hyvä jos kuolisi] pois kärsimästä. Riita olisi j:anut jäädä tapahtumatta. – –

PSK kuitenkin kuvaa tällaisen merkityksen ”varsinkin kansan­kieliseksi”, KSK taas ”varsinkin murteelliseksi”. Tällaista merkitystä ei siis suoranaisesti sanota yleis­kieleen kuu­lu­mat­to­mak­si, mutta reuna-alueelle työntämiseltä se vaikuttaa.

Juna-asema

Kieli­kellon 2/2013 artikkeli Juna-asema kuvaa, että sana juna-asema jakaa mieli­piteitä ja että ”joidenkuiden mielestä se on asiatekstissä tyyliltään poikkeava, ehkä jopa lapsen­kielinen”. Se kuitenkin toteaa: ”Koska sana on jo uutistyyppisissä lehtiteksteissäkin käy­tös­sä, on se ilmeisesti kehittymässä neutraaliksi asiasuomen sanaksi.” Tätä sanaa ei ollut sana­kirjoissa, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa se on ilman tyyli­laji- tms. mer­kin­t ää sanan rauta­tie­asema synonyymina.

Järin: vain kielteisissä yhteyksissäkö?

PSK:n ja KSK:n mukaan järin esiintyy vain kielteisissä yhteyksissä ja tarkoittaa ’kovin, perin, ylen’. Sen käytöstä on kaksi esimerkkiä, ja molemmissa kielteisyys on ilmaistu suoraan kieltosanalla: Ei järin suuri. Ei yrittänyt järin kovasti.

Rajausta kielteisiin yhteyksiin ei ole vanhoissa ohjeissa eikä kansanmurteissa, ja rajaukselle on vaikeaa nähdä syytä. NSK:n mukaan järin kyllä esiintyy ”vars[inkin] kielt[eisissä] yhteyksissä”, ja Suomen murteiden sanakirjan mukaan se esiintyy ”etenkin kielt[eisessä] yhteydessä” (kun sana on nominia tai adverbiaalia vahvistamassa). Niissä ei siis kuitenkin rajauduta kielteisiin yhteyksiin, ja niissä on myös esimerkkejä myönteisistä yhteyksistä, kuten ”järin ymmälle jo jää”. Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvauksessa järin-sanasta kaikki esimerkit ovat myönteisistä yhteyksistä.

PSK:n ja KSK:n kuvauksesta puuttuu NSK:n kuvauksen toinen merkitys:

2. v[erbi]n ohella: juuri, sanottavasti, hevin, liioin. | Ei ole leipää eikä j. suolaakaan. Tieteessä ei j. suosita mielikuvituksen karkelemista. Eivät he taida j. välittääkään koneiden työkyvystä.

Murteissa järin-sanan merkitys on vielä paljon moninaisempi. Niissä ei toisaalta näytä esiintyvän NSK:n 2. merkitystä, joka onkin ehkä teoreettinen: sellaiset ilmaukset kuin ei järin suosita on tulkittu niin, että merkitys ei ole vain ’ei kovasti suosita’, vaan pikemminkin ’ei juuri lainkaan suosita’.

Järjestäytyä

Verbiä järjestäytyä käytetään PSK:n ja KSK:n mukaan ”vain tahallisesta toiminnasta: asettua, ryhmittyä jhk järjestykseen, ryhmäksi, järjestöksi t. järjestön jäseneksi”, Täten merkitys on refleksiivinen ’järjestää itsensä’, ja käyttö lisäksi rajoittuu toimintaan, joka on tahallista, käytännössä ihmisen tekemää.

NSK:n mukaan sana on refleksiivinen, harvoin passiivinen verbi. Jälkimmäisestä siinä on esimerkit ”Solut järjestäytyvät kahdeksi kerrokseksi. Työ on järjestäytynyt kansainväliseen tapaan.” Tämä siis ei ole KSK:n mukaista, vaan olisi käytettävä verbiä järjestyä.

Jäännösvero ← lisävero

NSK:ssa ei ole sanalle lisävero määritelmää, joten sen lienee tulkittava tarkoittavan laajasti veroa, joka maksetaan jonkin (veron) lisäksi. Esimerkkeinä ovat seuraavat:

Määrä­aikaisen veron­maksun laimin­lyömisestä aiheutuva l. Naimattomien suoritettava l., ”vanhan­pojan vero”.

Näistä edellistä kutsutaan nykyisin veron­korotukseksi, ja jälkimmäistä taas ei ole ollut aikoihin.

PSK:ssa sanalla lisävero on erilainen, tarkka merkitys:

ennakonpidätystä suuremman kokonais­veron jäännös­osuus, joka maksetaan jälkikäteen.

Tällöin kyseessä ei ole jonkin lisäksi maksettava vero, vaan veron loppuosan suo­rit­ta­mi­nen. Ehkäpä tämän takia sanaa on pidetty huonona ja tilalle on muodostettu sana jäännös­vero, joka on otettu KSK:aan. Siinä on lisävero (samoin kuin mätky) enää sanan jäännösvero arki­kielisenä synonyymina.

Kaamos

NSK kuvaa sanan kaamosaika kansanomaiseksi ja sanoo sen merkityksen olevan ”sydän­talven auringoton aika pohjoisessa”. Sellainen esiintyy vain napapiirin pohjoispuolella, jossa aurinko ei lainkaan nouse keskellä talvea, aikana, joka riippuu siitä, miten poh­joi­ses­sa ollaan; ilmiöstä käytetäänkin myös nimitystä polaariyö,

Sana esiintyy nykyisin yleensä lyhentyneenä sanaksi kaamos. Lisäksi sen merkitys on laajentunut niin, että se tarkoittaa myös (ja useimmiten) synkkää syys- ja talviaikaa. Tämä laajentuminen on kuvattu PSK:ssa ja KSK:ssa ilman kommenttia: ”Laajemmin yl. synkästä syksy- ja talviajasta.”.

KSK:ssa on myös sana kaamosmasennus, jonka se esittää olevan lääketieteen kieltä ja joka esiintyy myös kirjassa Lääketieteen termit. KSK:n kuvauksen mukaan kaamos esiintyy tässä selvästi laajentuneessa merkityksessä: ”pimeään vuodenaikaan toistuvasti ilmenevä masennustila, talvimasennus”. Sanaa kaamosmasennus ei kuitenkaan ole Duodecimin Lääketieteen sanastossa eikä ICD-10-tautiluokituksessa.

Samaan tapaan kuin alkujaan polaariyötä tarkoittava kaamos on muuttunut merkitykseltään, alkujaan polaaripäivää (aikaa, jolloin aurinko ei lainkaan laske) tarkoittavia ilmauksia yötön yö ja keskiyön aurinko on ruvettu käyttämään väljästi siitä, että keskikesällä on yölläkin melko valoisaa. Tosin näitä ilmauksia ei ole missään vaiheessa määritelty kovin tarkasti yleiskielen sanakirjoissa. Toisaalta niitä edelleen käytetään myös vain polaaripäivää tarkoittamassa, Tosin käsitettä saatetaan suhteellistaa sen mukaan, milloin auringon katsotaan laskevan, jolloin polaaripäivän alue saattaa ulottua napapiirin eteläpuolelle (esim. Ilmatieteen laitoksen sivulla Tähtitieteelliset vuodenajat.

Kaavake ∼ lomake

NSK:ssa on lyhyt kuvaus sanasta kaavake:

kaavake s. 1. par. lomake 2. kaava (3)

Jälkimmäinen selitys viittaa sanan kaava merkitykseen ’vahvistettu t. määrätty sanamuoto, malli, formulääri; menettelyohje, sääntö’. Tällainen merkitys lienee hävinnyt kielestä vuosikymmeniä sitten. Se puuttuukin PSK:sta, jossa on vain 1. kohdan mukainen kuvaus. KSK:sta on poistettu myös merkintä ”par.”. Tämä merkitsee, että kaavake hyväksytty yleiskieleen sanan lomake synonyymina. Sellaisena sitä on pitkään käytettykin, mutta opetuksessa sitä on aiemmin kehotettu välttämään. Normin­muutos on sikäli erikoinen, että kaavake on muodostunut paljon harvinaisemmaksi kuin lomake.

Muutoksen taustaa selittänee Kieli-ikkuna Lomake vai kaavake? (10.1.2006). Siinä on etsitty vanhan suosituksen perusteluja ja kyseenalaistettu ne.

Kaavakuva ∼ kaavio(kuva)

NSK:ssa ja PSK:ssa sanan kaavakuva selityksenä on ”par. kaavio(kuva)”, eli sen sijasta pitäisi käyttää sanaa kaavio tai kaaviokuva. KSK:sta on poistettu merkintä ”par.”, joten kaavakuva hyväksytty yleiskieleen. Käytännössä kaavakuva lienee harvinaisempi kuin kaaviokuva, ja molemmat ovat selvästi harvinaisempia kuin kaavio.

Kahvinporo

KSK, PSK ja KSK kuvaavat sanan poro sakkaa tarkoittavaksi, toki muiden merkitysten (’tuhka’ ja tietty eläin) ohella. Esimerkeissä mainitaan kahvin poro, jolla tarkoitetaan siis kahvista jäävää sakkaa.

NSK:ssa on kahvinporo hakusanana, mutta se vain viittaa poro-sanaan. PSK:ssa on selitys ”us. mon. kahvin sakka” Kuitenkin KSK:n kuvaus sisältää myös eri merkityksen, vieläpä ensimmäisenä: ”kahvi(juoma)n valmistuksessa käytetty kahvijauhe; kahvin sakka”. Taustalla on ehkä se, että kahvijauhe (aiemmin myös kahvijauho) ei ole levinnyt arkikieleen, ja kun on tarvetta puhua kahvista jauheena, josta juoma valmistetaan, eikä juomana, on ruvettu käyttämään sanaa kahvinporo tai (harvemmin) kahvinpuru.

Kajava

NSK:n mukaan kajava tarkoittaa lokkia. PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on sama, mutta sana on merkitty vanhentuneeksi.

Joidenkin tietojen mukaan sana on vanhastaan tarkoittanut yleensä nimen­omaan kala­lokkia, Suomen murteiden sanakirjan mukaan taas tavallisesti lokkia, joskus myös tiiraa.

Vuonna 1925 laadittuun lintujen nimien listaan otettiin pikkukajava tietyn lajin (Rissa tridactylis) nimeksi, ja tämä sana on myös sanakirjoissa NSK:sta alkaen ilman tyyli­laji­merkintää. Nykyisin kajava myös erillisenä sanana kuuluu lintujen nimistöön siinä mielessä, että suvun Rissa suomen­kielinen nimi on kajavat.

Kaksinaismoraali

NSK sisältää pitkähkön kuvauksen sanasta kaksinaismoraali:

vars. sellainen moraalinen katsantokanta, joka vaatii naiselta suku­puolista kos­ke­mat­to­muutta ennen avio­liittoa ja ehdotonta aviollista uskolli­suutta, mutta sallii miehelle oikeuden vapaisiin suhteisiin sekä ennen avio­liittoa että sen aikana.

Merkitys näyttää siis olevan varsin rajattu, mutta lyhenteen vars. (= varsinkin) käyttö on tulkittava niin, että sana tarkoittaa myös laajemmin kahden erilaisen moraalisen sään­nös­tön soveltamista erilaisiin ihmisryhmiin. Täten se vastaisi melko tarkkaan sitä, mitä double standard tarkoittaa englannissa.

PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin aivan erilainen kuvaus:

yksilön t. yhteisön moraalivaatimusten ja omien tekojen ristiriitaisuudesta; us. = tekopyhyys, ulkokultaisuus.

Kampus

Uudissanasto 80:ssä sanan kampus selitys on ”korkea­koulu­alue (Yhdys­valloissa)”. Amerikkalaisessa käytännössä campus viittaa suhteellisen tiiviiseen alueeseen, jossa on yliopiston rakennuksia ja yleensä myös opiskelija-asuntoloita Hiukan erikoista on, että sana oli jo NSSK:ssa, rinnakkais­asuna campus, ja selityksenä pelkkä ”korkea­koulu­alue”. PSK:ssa sana kuvataan selvemmin Suomen oloistakin käytetyksi: kampus eli kampusalue on sen mukaan ”korkea­koulu­alue”, ja esimerkkinä on ”Otaniemen kampus”, joka viittaa silloisen Teknillisen korkea­koulun alueeseen, jossa on myös paljon opiskelijoiden asuin­taloja.

KSK:ssa kuvaus on olennaisesti laajentunut: ”korkeakoulualue rakennuksineen; myös muiden oppilaitosten tms. organisaatioiden alueista”, ja esimerkkinä jälkimmäisestä on sana lukiokampus. Lisäys ”tms.” jättää avoimeksi, onko sopivaa kutsua myös esimerkiksi kahden vierekkäisen sairaalan kokonaisuutta sairaala­kampukseksi, kuten nykyisin kutsutaan.

Vielä Kielikellon 2/2018 kirjoituksen Mikä on kampus? mukaan ”sana tarkoittaa suomen yleis­kielessä korkea­koulu­aluetta”. Se kuitenkin kuvailee laajentunutta käyttöä, jossa kam­puk­sek­si sanotaan esimerkiksi asuin­talojen kokonaisuutta.

Vielä laajentuneempaa käyttöä on esimerkiksi Stadin ammattiopiston toimi­paikkojen tai niiden yhdistelmien kutsuminen kampuksiksi, vaikka sellainen kampus voi olla vain yksi rakennus tai rakennuksen osa.

Kanoni

NSK:ssa kanoni on sanan kaanon hylättävänä rinnakkaismuotona. NSSK:ssa ja PSK:ssa sitä ei ole lainkaan. (Sellaiset sanat kuin kanoninen ja kanonisoida ovat erikseen lainautuneita ja noudattavat sivistys­sanojen asun yleisiä sääntöjä.)

KSK:ssa on kuitenkin sana kanoni selitettynä niin, että se tarkoittaa samaa kuin kaanon sen kolmessa uskonnollisessa merkityksessä: pyhien kirjoitusten virallista kokoelmaa, määrätynlaista liturgisen musiikin kokonaisuutta ja kirkollista säännöstöä – mutta vain ortodoksisesta kirkosta puhuttaessa.

Ortodoksisen kirkon piirissä sana-asu kanoni lienee ollut jo kauan käytössä. Muutos merkitsee sitä, että tällaista käyttöä pidetään yleis­kielen mukaisena ja voidaan kirjoittaa esimerkiksi Raamatun kanoni puhuttaessa ortodoksisen kirkon käsityksestä, Raamatun kaanon muutoin.

Kantasuomalainen

Aiemmin kantasuomalainen oli vain kielentutkimuksen termi, joka viittaa (oletettuun) itämeren­suomalaiseen kanta­kansaan ja sen puhumaan kieleen, kanta­suomeen. Tämä on sanan ainoa merkitys vielä KSK:n vuoden 2006 versiossa.

Kielikellon 2/2007 artikkelissa Kantasuomalaiset ja uussuomalaiset sanotaan: ”Selvästi yleistymässä ovat kuitenkin kantasuomalainen-sanan ihan muunlaiset merkitykset. Sanaa käytetään maahanmuuttaja-sanan vastakohtana – –”. Lisäksi sen mukaan sanalla olisi myös merkitys ’Manner-Suomen asukas suhteessa ahvenanmaalaisiin’, mutta tällainen käyttö lienee nyttemmin hävinnyt.

KSK:ssa (vuosien 2014 ja 2016 versioissa) kuvataan sekä vanha merkitys että merkitys ’Suomen kantaväestöstä (maahanmuuttajien vastakohtana)’.

Edellä mainittu artikkeli käsittelee uuden merkityksen mahdollisia ongelmia:

En ole ainakaan havainnut, että kantasuomalainen-sanan uudet merkitykset olisivat johtaneet väärinymmärryksiin. Periaatteessa mahdollisia virhetulkintoja voisi kyllä syntyä esimerkiksi yleistajuisissa tieteellisissä artikkeleissa, jos niissä puhuttaisiin esimerkiksi kantasuomalaisesta (eli esihistoriallisesta) nimistöstä tai kanta­suoma­lais­ten (’itämerensuomalaisen kantakansan’) asuinpaikoista.

Kasvisto

Sana kasvisto tarkoittaa NSK:n mukaan sekä jonkin alueen kasveja kokonaisuutena eli flooraa että kuivattujen ja systemaattisesti järjestettyjen kasvien kokoelmaa eli herbaariota. PSK:ssa ja KSK:ssa jälkimmäinen merkitys on merkitty vanhentuneeksi ja kuvattu vain sanalla ”kasvikokoelma”.

Nykyisin käytetään sanaa kasvio usein kasvikokoelmaa tarkoittamassa (esimerkiksi Ylen uutisessa Kasvio ei ole enää kesäläksy), vaikka sanakirjojen mukaan sen merkitys on ollut ja on vain ’määräalueen kasviston järjestelmällisesti kuvaava teos’.

Kattaa

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää:

Kattaa tarkoittaa (katolla) peittämistä, liike-elämässä katteena olemista tai kat­teek­si asettamista ja kotitaloudessa pöydän kattamista. Se on kuitenkin eksynyt kauas tämän käyttö­alueen ulko­puolelle, esim. ”hakemisto kattaa koko maan” (par. käsit­tää), ”kirja kattaa suuren määrän ongelmia” (par. kirjassa käsitellään lukuisia ongel­mia).

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä kattaa. PSK:ssa ja KSK:ssa uusi merkitys on kui­ten­kin mukana väljästi kuvattuna, ja vain yhteen esimerkkiin liittyy paremmin-huomau­tus:

Laajemmin Rautatieverkko kattaa koko maan. Tuotanto kattoi vain osan kysynnästä. Sopimus ei kattanut [paremmin: koskenut] kaikkia palkansaajia.

Kaveri

Sana kaveri on merkitty arkikieliseksi NSK:ssa ja PSK:ssa merkityksessä ’toveri, ystävä, kumppaniä’, mutta KSK:ssa tämä merkitys on ilman tyyli­laji­merkintää. KSK:n mukaan sana on arkikielinen merkityksessä ’heppu, kundi, tyyppi, jätkä’ eli mies­puoliseen henkilöön viit­taa­va­na sanana, joka ei liity ystävyys- tms. suhteeseen, esimerkiksi Kumma kaveri tuo bussi­kuski; vastaava merkitys on NSK:ssa alatyyliseksi (!) merkittynä, PSK:ssa ílman tyyli­laji­merkintää.

KSK:ssa on sanan kaveri yleis­kielisestä käytöstä seuraavat käyttö­esi­merkit:

Koulu-, opiskelukaveri. He ovat (keskenään) hyvät kaverit, hyviä kavereita. Lapset lähtivät ulos kavereidensa kanssa.

Yhdenmukaisesti tämän kanssa sana kaverus on NSK:n ja PSK:n mukaan arkinen, KSK:n mukaan ei.

Sana kaveruus on NSK:n arkiseksi merkittynä. Uudemmissa sanakirjoissa sitä ei ole lainkaan.

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kuvataan tilannetta näin:

Koululaisten aineissa sana [kaveri] on tavallisin ystävän tai tuttavan nimitys ja tyyliltään täysin asiallinen, vaikka se yleisten normien mukaan kuuluukin arki­kieleen. Tarjolla olevat vaihtoehdot tuntuvat ilmeisesti liian latautuneilta: toveri liittyy kommunismiin ja tiettyihin historiallisiin yhteyksiin, ja sanaa ystävä pidetään juhlavana ja ylätyylisenä ja se säästetään vain todella tärkeiden ihmissuhteiden ilmaisimeksi.

Kaviaari

Sana kaviaari tarkoittaa alkujaan sampikalojen suolattua mätiä ihmis­ravinnoksi käytettynä. Tällainen on sanan kuvaus yleensä ollut tieto­sana­kirjoissa.

Sanaa kaviaari on ruvettu käyttämään myös muiden kalojen mädistä. Esimerkiksi ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) mainitaan oikean kaviaarin (”musta kaviaari”) ohella niin sanottu punainen kaviaari, jota Venäjällä valmistetaan lohen­sukuisten kalojen mädistä.

Toisaalta sanaa kaviaari on ruvettu käyttämään myös kaviaaria ulkonäöltään ja ehkä hiukan muutenkin jäljittelevistä tuotteista, kuten mustaksi värjätystä muiden kalojen mädistä ja merilevästä tehdyistä valmisteista.

Lisäksi sanaa kaviaari käytetään etenkin yhdyssanojen jälkiosana tarkoittamassa valmisteita, jotka hyvin etäisesti muistuttavat kaviaaria, ehkä vain siten, että ovat suolaisia ja sisältävät pieniä rakeita tai palasia. Esimerkiksi hienoksi silputuista sienistä tehtyä salaattia saatetaan kutsua sillikaviaariksi.

Sanakirjoissa on suhtauduttu sanan kaviaari eri merkityksiin vaihtelevasti NSK:n mukaan kaviaari tarkoittaa sampikalojen suolattua, mustajyväistä mätiä. Siinä on kuitenkin myös seuraava maininta: ”Yhd. [= yhdyssanoja] kurkku-, silli-, turska-, valek[aviaari].” Tähän oikeastaan sisältyvät kaikki edellä mainitut: kurkku­kaviaari tarkoittanee hienoksi silputusta kurkusta tehtyä valmistetta, vale­kaviaari esimerkiksi merilevävalmistetta, joka jossain määrin näyttää kaviaarilta, ja turska­kaviaari tietysti valmistetaan turskan mädistä. Sen sijaan silli­kaviaari ei viittaa sillin mädistä tehtyyn valmisteeseen, vaan silli­fileistä val­mis­tet­tuun tahna­maiseen tuotteeseen.

PSK esittää vanhan merkityksen, mutta lisää, että sanaa käytetään myös muiden kalojen mädistä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään viittausta siihen, että sanaa käytettäisiin edes yhdys­sanoissa muusta kuin mädistä.

KSK:n kuvaus on olennaisesti yhtä väljä kuin NSK:n, mutta esittää eri merkitykset hiukan suoremmin:

1. sampikalojen suolattu mäti; myös muiden kalojen mädistä.
2. yhdyssanojen jälkiosana: eräänlaisista kasvis- tm. tahnoista. Munakoiso-, kurkkukaviaari. Sillikaviaari.

Sanan kaviaari merkityksen muuttumista kuvailee Kielikellon 2/1994 artikkeli Saisiko olla kaviaaria vai käykö määhnä? Siinä kuvataan muun muassa, miten kaviaari-sanan mer­ki­tyk­sen laajentaminen perustuu osittain siihen, että tietyt tuotteet on tarkoitettu käy­tet­tä­vik­si kaviaarin tavoin esimerkiksi blinien päällä.

Myynnissä ja markkinoinnissa sanaa kaviaari saa lainsäädännön mukaan käyttää vain Acipenseridae-heimon (sammet) kalojen mädistä, ja kalalaji on tällöin mainittava.

Keittyä

NSK:n mukaan keittyä on verbin keittää passiivi­johdos. Täten sen merkitys on ’olla keittämisen kohteena’. Koska keittäminen on ensi­sijaisesti kiehumaan saattamista ja kiehuvana pitämistä, keittyä-verbiä käytetään harvoin, ja NSK:kin mainitsee sen harvinaiseksi; yleensä käytetään sanaa kiehua. NSK:ssa on kuitenkin seuraavat esi­mer­kit: ”Hyvin keittyvää, herkullista riisiä. Älä vain putoa pataan, ettet keity elävältä.”

PSK:ssa ja NSK:ssa merkityksen kuvaus on suppea: ”kypsyä keitettäessä”, ja ainoa esi­merk­ki on ”Hyvin keittyvää riisiä”.

Keltasieni

NSK:ssa keltasieni on päähakusanana, johon sana keltavahvero viittaa (samoin kantarelli). PSK:ssa osat ovat vaihtuneet, ja KSK:ssa keltasieni on merkitty vanhentuneeksi. ( Keltasieni-sanan murre­levikki on melko suppea ja lähinnä eteläinen. Se ei liene koskaan ollut tavallinen kirjoitetussa kielessä.)

Kerran ja kerta vahvistussanoina

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas kuvaa kerran- ja kerta-sanojen käyttöä vahvistus­sanoina seuraavasti, tavalla, joka vastaa PSK:n ja ISK:n kuvauksia:

kerran (vanh. ja puhek. myös kerta) tulin kerran ajatelleeksi, että – –; ota nyt, kun kerran haluat (puhek. myös: ota nyt, kerran t. kerta haluat

Kuitenkin NSK:n laajahko kuvaus adverbista kerran ei sisällä mitään arkisuus­merkintöjä. Sen mukaan kerta voi yleensä esiintyä samassa tehtävässä, ja sen esimerkeistä näiden sanojen käytössä vahvistavana useimmissa on kerta, esimerkiksi ”Saat hoitaa asian, kerta olet sen pannut alullekin”.

Keto

Sana keto on sanakirjojen mukaan muuttunut jonkin verran sekä merkitykseltään että tyylilajiltaan. NSK kuvaa sen ilman tyylilajimerkintöjä:

kamartunut, nurmettunut tanner t. kenttä, karje. | Kirjava, kuiva k. Kulottunut k. Hevonen on kedolla syömässä. Pellavat levitetään kedolle [t. k:oon]. Jättää pelto kedoksi, k:on. – – Kuv. Iskeä jku k:oon ’maahan’. – –

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on toisenlainen:

us. ylät. kuiva niitty. Kulottunut keto. Kesäinen kukkaketo. Lampaita kedolla. Hän on kuin kukkanen kedolla. Ark. Iskeä jku ketoon maahan.

Nykykielessä keto esiintynee vain joissakin sanonnoissa ja nimissä, kuten kasvien nimis­tös­sä (esim. keto-orvokki). Muutoksella on täten merkitystä lähinnä vanhojen tekstien tul­kin­nan kannalta: keto oli aikoinaan normaalityylin sana ja tarkoitti kamartunutta eli pin­nal­taan kovettunutta, nurmea kasvavaa maata.

Erikoista on, että iskeä ketoon on sanakirjojen mukaan muuttunut kuvaannollisesta arkiseksi.

Kiitos viimeisestä

NSK ja PSK kehottavat (s.v. viimeinen) käyttämään ilmauksen kiitos viimeisestä sijasta ilmausta kiitos viime­kertaisesta, jota ei todellisuudessa liene paljoakaan käytetty. Kannan­oton syytä ei kerrota, mutta ilmausta lienee pidetty epäloogisena (kyse ei ole viimeisestä, vaan edellisestä; vrt. Kielikellon 2/1995 kirjoitukseen Viime, viimeinen ja ”viimeisin”) ja ehkä ruotsista johtuvana (tack för senast).

KSK:ssa ei enää ole kannan­ottoa, vaan siinä on vain selitys: ”Kiitos viimeisestä [= viimekertaisesta]!”.

Kirjailla ja kynäillä

Sanalla kynäillä on NSK:n mukaan merkitys ”kirjoitella, harrastaa kirjoittelua”. Sanalla ei näyttäisi olevan vähäksyvää merkitystä; ensimmäisenä esimerkkinä on ”Koulu­poikana K. J. Gummerus kynäili ruotsiksi.” PSK:ssa ja KSK:ssa selittävien sanontojen järjestys on vaihdettu ja niihin on lisätty kolmas, jota voi pitää selvästi vähättelevänä: ”harrastaa kirjoittelua, kirjoitella, sepustella.” (Sanaa sepustella ei ole KSK:ssa; sen kantaverbin sepustaa selitykseen sisältyy kuvaus ”us. väheksyvästi”.)

Sanalla kirjailla on (tietynlaiseen koristamiseen, kirjomiseen, viittaavan mer­ki­tyk­sen ohella) kuvaus ”toimia kirjailijana, harrastaa kirjallista toimintaa”. Tätä ei voi pitää väheksyvänä eikä edes harrastelijuuteen viittaavaksi, vaikka esimerkkinä onkin vain ”kirjaileva pappi, diletantti”. Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) kuvasi sekin viitaten neutraalisti kirjailijana toimimiseen: ”vara skri­bent l. skrift­ställare, för­fatta”.

PSK:ssa sanan kirjailla kuvaus on sekä rajoittuneempi että väheksyvään käyttöön viittaava: ”kynäillä (kauno­kirjallisia tuotteita). Kirjailevat seura­piiri­rouvat.” KSK:ssa asiaa on vielä selvennetty lisäämällä alkuun ”us. vähättelevästi:”.

Kiusaus

Sanalla kiusaus on NSK:n mukaan merkitys ’viekoitus, viettelys, houkutus, koet­te­le­mus’. PSK:ssa on mukaan tullut ruokamerkitys, ’kermassa haudutettu peruna­suikale­laatikko’. Yllättävää on, että PSK:ssa on lisäksi merkitys ’kiusaaminen’.

Kiva

NSK:n mukaan kiva on toisaalta kansankielisen sana, jolla on erilaisia positiivisia merkitys­vivahduksia (kiivas, vinha, ankara, kivakka; kova, luja, tiukka), toisaalta arki­kielen ja koululais­kielen sanan, joka tarkoittaa hauskaa, mukavaa, kiintoisaa, kelpoa, oivaa. Näitä merkityksiä on selostettu Kielikellon 1/1990 artikkelissa Kiva on kiva sana.

PSK:sta puuttuu kokonaan kansankielinen merkitys, ja toinen merkitys on ilmoitettu yksinkertaisesti arkiseksi. KSK:sta arkisuus­merkintä on poistettu, joskin siihen on tullut uutena sellainen käyttö kuin Kivat sulle!, joka selitetään arkikseksi ja jossa kiva luokitellaan substantiiviksi.

Kuitenkin Kielikellon 4/2018 artikkeli Tarkempi juttu – vai tarkampi? Vertailun valintoja ottaa kantaa (vertailumuotoja käsitellessään): ”itse kiva ei tosin ole neutraalin asiatyylinen”.

Vertailumuodoista kuten kivampi ∼ kivempi ks. kohtaa Vertailumuodot: saidampi ∼ saidempi, tanakoin ∼ tanakin. Lisäksi KSK:ssakin on sana kivasti merkitty arkityyliseksi, vaikka se selvästi perustuu adjektiiviseen merkitykseen.

Koitos

Vaikka kielenhuolto on pitänyt kiinni verbien koettaa ja koittaa merkitys­erosta, jälkimmäisen johdos koitos on hyväksytty siitä huolimatta, että se edustaa näiden verbien sekoittumista.

NSK kuvaa sanan koitos lyhyesti: ”par. koetos, koetus”. PSK:sta se on jätetty kokonaan pois. Kielikellon 4/2017 artikkeli Koettaa ja koittaa selostaa:

Omaa elämäänsä on sen sijaan alkanut elää sana koitos. Kielen­huollon oppaissa ja Kieli­toimiston sana­kirjassa koitos neuvotaan korvaamaan sanoilla koetus tai kilpailu, ottelu, kamppailu. Näin kannattaakin usein tehdä.

Artikkeli kuitenkin jatkaa, että ”koitos ei kieli­tajussa selvästi aina enää kytkeydy koettaa-verbiin, vaan se on saanut koettamisesta eriytyneen kilpailun, kamppailun merkityksen”. Tämä lienee tulkittava hyväksymiseksi, joskin artikkeli luonnehtii, että koitos on ”tyyliltään rento”. Nykyinen KSK:n kuvaus kertoo merkitykseksi ”kilpailu, ottelu, kamppailu tms.” il­man mitään arkisuus- tai muuta tyyli­mainintaa. Kotuksen sivuston kirjoituksessa Levätä laakereillaan sanaa käytetään sujuvasti tässä merkityksessä ilmauksessa valmistautumisen seuraavaan koitokseen.

Kokea

Sanan kokea merkityksiä on pyritty kielenhuollossa rajoittamaan. Kielikellon 4/2014 artikkeli Kielitoimiston sanakirja verkkoon kuvaa rajoitusten purkamista seuraavasti:

Myös näistä kokea-sanan esimerkeistä on poistettu suositus: Ohjelma koettiin yksi­puoliseksi ’ohjelmaa pidettiin yksipuolisena’, Koen sen rangaistuksena ’se tuntuu minusta rangaistukselta’, Ei koe [= ei tunne, katso] olevansa kypsä siihen. Kokea-verbiä on joskus käytetty ehkä turhan taajaan – kuten Kari Suomalainen aikoinaan pila­piirroksessaan irvaili – mutta sanaa ei ole aihetta yleisesti leimata.

Kokoomus

NSK kuvaa sanan kokoomus 1. merkitykseksi ”sisäinen rakenne, muodostuminen eri aine­osista, koostumus, konsistenssi” ja havainnollistaa tätä monilla esi­mer­keil­lä. Sen jälkeen se esittää 2. merkityksen: ”eri puolueiden tms. muodostama liittoutuma, koalitio; erik. = kokoomus­puolue”. PSK:ssa ja KSK:ssa on selostettu ensin poliittinen merkitys kahtena eri kohtana ja sen jälkeen vain ”3. paremmin: koostumus”.

Konsultoida

Verbi konsultoida on vanhastaan tarkoittanut lausunnon, kannanoton tai neuvon pyytä­mis­tä varsinkin ammatillisissa yhteyksissä (lääkäri konsultoi ihotautien erikois­lääkä­riä) sekä harvemmin neuvottelemista.

Vuonna 2000 suomen kielen lautakunta totesi, että verbille on ”lisäksi yleistynyt myös ’konsulttina toimimisen’, ’neuvomisen’ ja ’opastamisen’ merkitys”, ja tämän mukaisesti se kuvataan sanakirjoissa.

Kielikellon 2/2000 kirjoitus Konsultti konsultoi toteaa merkityksen laajentumisen ongelmallisuuden:

Kun siis lääkäri sanoo, että ”professori Virtanen oli konsultoinut asiantuntijoita”, hän tarkoittaa Virtasen kysyneen muiden mielipidettä. Muiden sen sijaan voi olla vaikea ratkaista asiayhteyttä tuntematta, onko professori itse kysynyt jotain vai onko hä­nel­tä kenties kysytty neuvoa.

Kirjoituksen mukaan suomen kielen lautakunta käsitteli konsultoida-verbiä ensimmäisen kerran vuonna 1987, jolloin se ei hyväksynyt uutta merkitystä.

KOP:n sivu Rektioita: konsultoida johtajia (kuka neuvoo ja ketä?) käsittelee myös rakennetta konsultoida jonkun kanssa ja sanoo, että se ”ohjaa tulkitsemaan ilmauksen pikemmin neuvottelemiseksi”. Se lisää: ”Jos kuitenkin todella tarkoitetaan neuvottelemista, kannattaa käyttää verbiä neuvotella.” Ilmeisesti konsultoida-verbin käyttöä merkityksessä ’neuvotella’ ei siis ole hyväksytty, vaikka kyseisen sivun alku­osan voisi ymmärtää toisin.

Kontto

Sana kontto on NSK:ssa merkityksessä ’tili’ ilman tyylilajimerkintää, ja siitä esitetään kaksi esimerkkiä pankkialalta. Siihen liittyy seuraava huomautus: ”Vars. kuv. Saada j[o]stak[in] kunniaa k[onto]lleen. Lasken tappiomme Reinon k[ont]olle. Koko tapaus on pantava hänen lapsellisuutensa k[ont]olle.” Ensimmäinen esimerkki on myönteinen, muut kielteisiä.

PSK:ssa sanaan on liitetty tyylilajimerkintä ark. Kuvaus on aiemman tapainen, mutta ei-kuvaannolliset esimerkit puuttuvat kokonaan, ja kuvaannollisista ensimmäinen on jätetty pois. (Toinen on korvattu erilaisella, mutta yhtä kielteisellä: ”Pikkurikkeitä on hänenkin k[ont]ollaan.”)

KSK:ssa tyylilajimerkinnän tilalla on vanh.. Kuvaus on muuten samanlainen kuin PSK:ssa, paitsi että esimerkkejä on hiukan selitetty ja niihin on lisätty seuraava; ”Valmentaja otti tappion omalle kontolleen.”

Vaikuttaa ilmeiseltä, että nykykielessä kontto on käytössä vain taivututusmuodoissa kontolleen ja kontollaan sekä harvinaisempana kontoltaan. Niillä on kielteinen, jonkin­astei­seen syyllisyyteen viittaava merkitys.

Epäselväksi jää, onko sanan käyttö kokonaisuudessaan vanhentunutta, kuten KSK muo­dol­li­ses­ti ottaen sanoo. Todennäköisesti on tarkoitettu, että kontto neutraalissa mer­ki­tyk­ses­sä ”tili” on vanhentunut, vain vanhassa kielessä esiintyvä. Nykykielen ilmaukset kontollaan ja kontolleen koettaneen yleensä arkikielisiksi, kuten PSK sanoo, toisin kuin KSK.

Korkata

Sana korkata on NSK:n mukaan sanan korkita synonyymi, joten sitä koskee merkityksen kuvaus ”panna korkki (korkkeja) pullon suuhun, sulkea j[o]k[in] korkilla pulloon”. NSK tuntee myös sanan korkittaa, mutta kuvaa sen hiukan toisin, ”varustaa korkilla t. korkeilla”, ainoana esimerkkinä ”k[orkittaa] silakkaverkkoja”. PSK sen sijaan esittää sanan korkata arkikielisenä, seuraavasti selitettynä:

1. = korkittaa, korkita. 2, avata ennen avaamattoman pullon korkki. K[ork]kasi pullon.

PSK ei siis kuvaa mitään kuvaannollista merkitystä itse verbille, mutta se viittaa (arki­kieli­sek­si merkittyyn) hakusanaan korkkaamaton (jota NSK:ssa ei ole), jolla on sen mukaan paitsi merkitys ”avaamaton, täysi (pullo)” myös (slangissa) merkitys ”käyttämätön, koskematon, uusi”.

KSK menee askelen pitemmälle: senkin mukaan korkata on kokonaan arki­kielinen, mutta vanha (ja siis ainoa NSK:n mukainen) merkitys on merkitty harvinaiseksi, ja sitä selitetään vain sanalla korkittaa, kun taas ensimmäisenä esitetään merkitys ”avata ennen avaa­mat­to­man pullon korkki” ja sille kuvaannollista käyttöä laajahkosti:

Kuv. aloittaa t. ottaa käyttöön ensi kertaa jtak. Korkata pelikausi. Yhtye korkkasi uuden esiintymislavan. Luistelijat pääsivät korkkaamaan tekojään.

Sanat korkita ja korkittaa ovat PSK:n ja KSK:n mukaan synonyymeja ja tarkoittavat vain korkilla sulkemista; NSK:n esimerkki sanan korkittaa käytöstä ei ole tämän mukainen.

Korkeakoulu ja yliopisto

NSK:n mukaan korkeakoulu on ”oppilaitos, jossa annetaan ylintä tieteellistä (yliopisto, akatemia) t. ammattiopetusta ja johon pääsyvaatimuksena tav. on ylioppilastutkinto” ja yliopisto on ”korkeakoulu, jossa annetaan useiden (kaikkien) tieteenalojen, ylintä opetusta ja joka samalla toimii tieteellisenä tutkimus­laitoksen”. Käytännössä sanoja kuitenkin käytettiin yleisesti niin, että puhuttiin erikseen yliopistoista ja erikseen korkeakouluista; ei ollut tapana sanoa esimerkiksi Helsingin yliopistoa korkea­kouluksi. Lisäksi korkea­koulujenkin toimintaan kuului tutkimus.

Kun Turun akatemia oli nimetty Helsinkiin siirron (1828) yhteydessä uudelleen, sepitettiin v. 1838 sana yliopisto ruotsin universitet-sanan vastineeksi. Suomessa oli pitkään vain tämä yliopisto.

Sana korkeakoulu on ilmeinen käännöslaina ruotsista. Korkea­kouluiksi alettiin noin sata vuotta sitten kutsua oppilaitoksia, jotka yleensä oli kehitetty jonkin ammattialan kouluista tai opistoista (esim. Helsingin teknillisestä reaalikoulusta kehitettiin eri vaiheiden kautta teknillinen korkeakoulu) ja joiden tehtäviin tuli myös tutkimus.

Yliopiston ja korkeakoulun ero oli siinä, että yliopisto oli monialainen, korkea­koulu suppeampi. Sanastoa sekoitti, että korkeakouluihin lisättiin uusia aloja ja niitä ruvettiin kutsumaan yliopistoiksi, ja muodostettiin sellaisiakin nimityksiä kuin Tampereen teknillinen yliopisto, jossa yliopisto-sanalla kai tavoiteltiin arvostusta enemmänkin kuin kuvaavuutta.

Lähes kaik­kia korkeakouluja (sanan aiem­mas­sa merkityksessä) on ruvettu kutsumaan yliopistoiksi. Virallisessa yliopistojen listassa tosin on kaksi oppilaitosta, joilla on vain ruotsinkielinen nimi, eikä siinä ole maan­puolustus­korkea­koulua.

Suomessa alettiin 1990-luvulla muuttaa opisto­asteen oppilaitoksia uuden­tyyppisiksi, ja tällöin tuli käyttöön sana ammatti­korkea­koulu (AMK).

Toisaalta joidenkin yliopistojen tiede­kunnil­le on otettu käyttöön korkeakoulu-nimitys. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppa­korkea­koulu on entinen itsenäinen (Helsingin) kauppa­korkea­koulu.

Nyt siis korkeakoulu on toisaalta ammatti­korkea­koulujen ja yliopistojen yhteisnimitys, joissakin tapauksissa yliopiston osa (jota aiem­min sanottiin tiedekunnaksi tai osastoksi).

Korvike ja vastike

Sanoilla korvike ja vastike on NSK:n mukaan saman­laista käyttöä; kummallakin voidaan viitata tuotteeseen, jota käytetään jonkin toisen, paremman tai alku­peräisemmän tuotteen sijasta. Tosin jälkimmäisellä on paljon muitakin merkityksiä (esimerkiksi yhtiövastike, lauseenvastike).

Erikoista on, että NSK ei kuvaa sanojen kahvinkorvike ja kahvinvastike (joiden sijasta yleisesti käytettiin lyhyempiä sanoja korvike ja vastike) eroa: viime sotien aikana käytettiin ensin kahvin­korviketta, josta vain osa oli kahvia, ja sitten, kahvin saannin yhä huononnutta, kahvin­vastiketta, jossa ei ollut lainkaan kahvia. (Ks. Pulavuosien korvikkeet ja vastikkeet.) Tästä ei kuitenkaan muodostunut myöhemmin selvää eroa sanojen korvike ja vastike välille, vaan muissa yhteyksissä niitä käytettiin sekaisin.

Erityisesti käytettiin sanoja äidin­maidon­vastike ja äidin­maidon­korvike ilman merkitys­eroa, enemmän edellistä, joka otettiin näistä ainoana Uudissanasto 80:een ja PSK:aan. Luultavasti KSK:aan otettiin sen synonyymiksi äidin­maidon­korvike. Kotuksen artikkelin Äidinmaidonkorvike (6.2.2006) mukaan linjaa muutettiin niin, että KSK selvästi suosittaa sanaa äidin­maidon­korvike. Muutoksen jälkeen äidinmaidon­vastike on vanhentuneeksi merkitty synonyymi.

Muutoksen perusteluksi mainittu artikkeli esittää sen, että ”lain­säädännössä ja monissa muissa virallisissa yhteyksissä on mainittu yksin­omaisena terminä äidin­maidon­korvike”. Tämän syitä ei käsitellä; ei ole selvää, miksi aiemmin sana­kirjassa yksin­omaisen sanan tilalle otettiin laki­kieleen yms. toinen.

Yhdenmukaisesti tämän kanssa KSK esittää vastike-sanan toisaalta merkityksessä ”(rahamääräinen) korvaus t. hyvitys jstak edusta, oikeudesta tms.”, toisaalta harvinaisena korvike-sanan synonyymina.

Kreemi

NSK kuvaa sanalle kreemi kaksi merkitystä:

1. kiisseli. 2. iho- tms. voide, -rasva.

NSSK:ssakin on nämä merkitykset, mutta sana on merkitty hylättäväksi kummassakin merkityksessä.

Vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) on sanan selityksessä mukana ”suurustettu kiisseli”, mutta sen ohella ei ole ihovoidemerkitystä, vaan ”leivonnaisten voikuorrutus tai täyte”. Se johtunee jonkinlaisesta sanan uudelleenlainautumisesta: vanhemmat merkitykset pohjautuivat ruotsin sanaan ”kräm”, uudempi ilmeisesti suoraan ranskan sanaan ”crème”.

PSK:ssa vanhoista merkityksistä ei ole jälkeäkään, ja uusi merkitys selostetaan näin:

ruok. tav. voista, sokerista ja kananmunista valmistettu herkku­leivonnaisten ym. kuorrutus- ja täyteaine.

KSK:ssa kuvaus on sana, paitsi että alkuosa herkku- puuttuu.

Kuivaaja, kuivuri ja kuivain

NSK esittää sanan kuivaaja olevan tekijän­nimi, mutta kuvaa 1. merkitys­ryhmää vain esimerkillä Tuuli on tehokas kuivaaja ja 2. merkitys­ryhmän ilmauksella ”kuivaamis­laite; vars. aik. myös = kuivuri”. Esi­merk­ki­nä tästä on Sähköllä toimiva hiusten kuivaaja, ja lisäksi on yhdys­sana­esi­merk­ki viljan­kuivaaja. Sanan kuivuri kuvaus taas on ”laite, jossa haihtuvia nesteitä sisältä­viä aineita kuivataan, vars. puidun viljan kuivauslaite”. Yhdys­sanoista se esittää esimerkit hiusten­kuivuri, viljan­kuivuri ja kaappi­kuivuri.

Ilmeisesti myöhemmin kielen­huollossa alettiin ajatella, että kuivaaja-sana ei käy laitteen nimeksi, koska ja-johtimella muodostettujen sanojen pitäisi olla ihmistä tarkoittavia. Uudis­sanasto 80:een on otettu uusi sana kuivain, selityksenä ”kuivaus­väline, ‑laite”. PSK:ssa sen selityksenä on vain ”kuivaus­laite”, ja sen käyttöön ohjataan: kuivaaja-sanan 2. merkityksen kuvaus on ”laitteista paremmin: kuivain, kuivuri”. PSK:ssa on vastaava paremmin-huo­mau­tus sanan hiusten­kuivaaja kohdalla.

KSK:ssa kantaa on lievennetty: kuivaaja-sanan 2. merkitys­ryhmän paremmin-ohjeeseen on lisätty ”us.” (usein), joten siis joitakin laitteita saa sanoa kuivaajiksi. KSK:ssa on sanat hiusten­kuivaaja ja tukan­kuivaaja, jotka viittaavat sanoihin hiusten­kuivain ja tukan­kuivain, mutta ilman suositusta,

Sanan kuivuri kuvaus PSK:ssa ja KSK:ssa on muuntunut jonkin verran: ”(automaattinen) kuivatus-, kuivaus­laite; erik. viljan­kuivaamon kuivaus­laitteisto”. Ainoana esimerkkinä on yhdyssana viljan­kuivuri. Sanan merkityksen voinee siis sanoa muuttuneen niin, että hiusten­kuivaus­laitetta ei sanota kuivuriksi.

Kutoa merkityksessä ’neuloa’

NSK kuvaa sanalle kutoa muun muassa seuraavan merkityksen (merkitys­ryhmässä I 3):

valmistaa sukkaa tms. kudelmaa toisiinsa punoutuvista lanka­silmukoista joko käsin puikoilla l. vartailla tai erityisessä koneessa, neuloa. | K. sukkaa, lapasia, lapsen­vaatteita. Villa­langasta kudottu kaula­huivi. K. sukkiin pitkät varret, harmaat terät. K. oikeaa, nurjaa. K. 2 silmää oikein, 2 nurin.

PSK:ssa on otettu normatiivinen kanta, mutta vain käsi­työ­alan osalta (merkitys­ryhmässä 2):

yleisk. valmistaa neuletta käsin t. koneella; käs. paremmin: neuloa. K. sukkaa, villa­pusero. K. oikeaa, nurjaa. Villa­langasta kudottu kaula­huivi.

KSK:n kanta on samantapainen kuin PSK:n, mutta ilmaistu toisella tavalla ja tulkittavissa jopa jyrkemmäksi:

(ei käsityöterminä) neuloa (puikoilla)
K. sukkaa, villa­pusero.
K. oikeaa, nurjaa.

Muutosten taustaa selittää laveasti Kieli­kellon 2/1981 kirjoitus Neuloa – kutoa – ommella. Käsi­työ­alan sanojen työn­jako. Asiaan on palattu muun muassa Kotuksen sivuston kir­joi­tuk­ses­sa Kutoa vai neuloa?, josta saa sen käsityksen, että sana­kirjassa olisi jossain vaiheessa ollut yleisempi paremmin-suositus.

Kuumua

NSK kuvaa sanan kuumua ilman tyylilaji-, murteellisuus- tms. merkintää, merkityksenä ’kuumeta, kuumentua, kuumita’ PSK liitti siihen epämääräisehkön leiman ”kans.” (kan­san­kie­li­nen), ja KSK sanoo sen olevan murteellinen.

On ehkä hiukan erikoista, että sanaa kuumua siis aiemmin pidettiin yleiskieleen kuu­lu­va­na, vaikka yleiskielessä on useita samaa merkitseviä sanoja ja vaikka sanan kuumua murre­levik­ki on suppeahko.

Kymmenys

Sana kymmenys tarkoittaa NSK:n mukaan toisaalta desimaalia (luvun esityksen osana), toisaalta historiallista käsitettä ”(luontois)vero, jona suoritettiin kymmenes osa metsästyksestä, kalastuksesta, karjanhoidosta ja maan­viljelyksestä saaduista tuloista”. PSK:sta ja KSK:sta ensin mainittu merkitys puuttuu, mutta niissä on kuitenkin yhdys­sana kymmenys­pilkku, jossa kyseinen merkitys on säilynyt. (Niissä ei ole NSK:n sanoja kymmenys­luku ja kymmenys­merkki, joissa myös on kyse desimaaleista.) Lisäksi niissä on kymmenys­vaaka, selityksenä ”vaaka jossa punnusten paino on kymmenes­osa punnittavan painosta vaa’an ollessa tasa­painossa”. Jälkimmäisessä kymmenys-sanan merkitykseksi lienee ajateltava ’kymmenes’, jota sillä ei juuri näytä muuten olevan, vaikka murre­merkityksiä on useitakin. NSK:ssa on kuitenkin kymmenys­tuuma ’1/10 jalkaa’.

Muutos on ymmärrettävä, sillä sanan kymmenys merkitys ’desimaali’ lienee kadonnut kielestä. Jonkin verran se saattaa elää sanassa kymmenys­pilkku.

Toisaalta sana kymmenys ei ole pelkästään historillinen, sillä sitä käytetään joissakin uskon­suunnissa maksuista, joita jäsenten odotetaan maksavan (rahana) tulojensa mukaan uskonnolliselle yhteisölle. Tavallaan tässä on palattu käsitteen alku­lähteelle, uskonnolliseen velvollisuuteen.

Agricola ei käyttänyt sanaa kymmenys, vaan laina­sanaa tijunti (ruotsin tionde). Vuoden 1642 raamatun­suomennoksessa tuli käyttöön sana kymmenexet, jota käytettiin myös vuoden 1776 Bibliassa, mutta sen jossakin myöhemmässä painoksessa (johon ilmeisesti perustuvat verkossa olevat vuoden 1776 Biblian versiot, mm. raamattu.uskonkirjat.net-sivustossa oleva) se sai asun kymmenykset, jota sitten on myöhemminkin käytetty raamatun­suomennoksissa. (Tosin vielä Renvallin sana­kirjassa v. 1826 on kymmenekset. Heleniuksen sana­kirjassa v. 1838 on jo kymmenykset. Sanan vanhin kirjallinen esiintymä on ilmeisesti eräässä uskonnollisessa kirjassa v. 1802.) Sanalla kymmenes oli ja on edelleen myös merkitys ’kymmenes­osa’, mutta tilalle siis otettiin hiukan toisen­lainen kymmenen-sanan johdos erityis­merkitykseen.

Käry

NSK:n mukaan käry on ”palavan esineen t. aineen aiheuttama (tav. epä­miel­lyt­tä­vä) haju, katku”. Myös kaikki esimerkit viittaavat palamisesta syntyviin hajuihin. Sanalla on tunnetusti myös tältä pohjalta syntynyttä kuvaannollista käyttöä. PSK:ssa ja KSK:ssa kuitenkin kuvataan konkreettinen merkitys olennaisesti laajennettuna:

palaessa, paistettaessa t. muutoin syntyvä tav. epämiellyttävä haju, katku. Ruoan, ruudin, maalin käry. Keittiössä on käryä.

Paistamisessa syntyvä käry on tulkittavissa erikois­tapaukseksi palaessa syntyvästä, joskin epäselväksi jää, tarkoitetaanko vain hajua, joka syntyy ruoka-aineen (pinnan) osittaisesta palamisesta paistettaessa, vai kaikkia paistamisen hajuja. Puhe maalin kärystä merkitsee olennaista poikkeamista sanan käry vanhasta merkityksestä.

Muutoksen takia esimerkiksi lause ”Työssä tottuu sipulin käryyn” on muuttunut kaksi­selit­tei­sek­si: tarkoitetaanko sipulin ominaishajua (jota tulee ilmaan runsaasti sipuleita kuorittaessa) vai paistettavan sipulin käryä?

Käskyttää

Sana käskyttää on PSK:n mukaan sotilaskielen ilmaus, jonka merkitys on ’antaa johonkin tarvittavat käskyt’, esimerkkinä ”Hyökkäyssuunnitelman käskyttäminen joukoille”. Sanan­johdon kannalta käskyttää voidaan ymmärtää käskyillä varustamiseksi, ja siitähän täl­lai­ses­sa käytössä on kyse: annetaan ne käskyt, joiden ajatellaan olevan tarpeellisia tietyn teh­tä­vän suorittamiseksi.

Käy­tän­nös­sä sanan käyttö on levinnyt niin, että se on sanan käskeä mahtipontisempi vas­ti­ne, jolla ehkä korostetaan sitä, että käskijällä on valta käskeä. Etenkin poliisin toiminnasta puhuttaessa sana käskyttää on tainnut kokonaan syrjäyttää sanan käskeä. Muutos on hyväk­syt­ty KSK:ssa, sillä siinä on seuraava lisäys:

Laajemmin Käskyttää alaisiaan. Käskyttää koira hyppäämään esteen yli.

Sanojen käskyttää ja käskeä ero jää hämäräksi, mutta ainakin esimerkeistä jälkimmäinen torjuu sellaisen tulkinnan, että käskyttää tarkoittaisi lakiin perustuvaa tai virallista käs­ke­mis­tä.

Uutta, muuttunutta käyttöä edustaa jo Kielikellon 4/1998 artikkelissa Kuka muuttaa virkakieltä ja miten? käytetty ilmaus ”uusi virkaviestimisen tapa voittaa entisen käs­kyt­tä­mi­sen”. Kuitenkin vielä Kielikellon 1/2015 artikkelissa Käskeä ja käskyttää sano­taan, että käskyttää on KSK:n mukaan sotilaskielen sana, joten ilmeisesti muutos on tehty sen jäl­keen. Siinä esitetyt esimerkit laajentuneesta käytöstä ovat samat kuin nyt KSK:ssa. Ar­tik­ke­li myös kuvailee käskyttämisen sisältöä tavalla, joka ei oikein vastaa vanhaa mer­ki­tys­tä eikä myös­kään laajentunutta käyttöä:

Sotilasalalla ja esimerkiksi poliisissa käskyttäminen on vakiintunut toimintamalli, jossa käytetään yleensä harjoiteltuja, ennalta sovittuja ja lyhyitä käskyjä.

Vielä Lasse Koskelan kirjoitus Käsky ja käskytys Kotus-blogissa v. 2012 suhtautuu ironisen kriittisesti käskyttää-verbin merkityksen muuttumiseen.

Lahokas

NSK:n mukaan lahokas on sanan hilleri synonyymi. PSK:ssa sanaan liittyy merkintä el. ikään kuin kyseessä olisi eläin­tieteen termi, mutta sellaisena sitä tuskin on missään käytetty. KSK:ssa merkinnäksi on muutettu vanh., eli sanan ei katsota enää kuuluvan yleiskieleen.

On outoa, että sana on ylipäänsä otettu NSK:aan, sillä sen murrelevikki on varsin suppea (osa kaakkoismurteista).

Muodostukseltaan hyvin samanlainen, mutta merkitykseltään aivan toinen sana on lahokka, joka esiintyy eräiden sieni­lajien nimissä.

Lennokki

NSK kuvaa sanan lennokki seuraavasti:

pieni lentokonemainen askartelu- ja leikkiväline; vrt. liidokki. | L:ien ra­ken­ta­mi­nen. Pojat lennättivät lennokkeja. Saavuttaa ennätys lennokillaan. — Yhd. moottori-, pienoisl.

PSK:ssa merkitystä on laajennettu:

miehittämätön pienoislentokone vars. harrastus- t. leikkivälineenä

KSK:ssa painotusta on muutettu niin, että merkityksen voi katsoa jo muuttuneen olennaisesti toiseksi:

(pieni) miehittämätön lentokone (myös harrastus- t. leikkivälineenä)

KSK mainitsee yhtenä esimerkkinä sanan robottilennokki, joka käy­tän­nös­sä viittaa drooniin. KSK kuvaa sanan drooni eli drone näin: ”robotti­lennokki; myös esim. maalla ja vedessä liikkuvista vastaavista laitteista”. Epäselväksi jää, mitä vastaavuus tässä tarkoittaa, mutta oletettavasti robotti­ohjausta. Tämän merkitys jää avoimeksi, KSK:n mukaan robotti on ”mekaanista ihmis­työtä korvaava automaatti­laite”, mutta yleensä robotilla tarkoitetaan nykyisin itsenäisesti toimivaa laitetta tai ohjelmaa. Drooni voi olla robotin ohjaama tai ihmisen etäältä ohjaama tai näiden yhdistelmä.

Muutenkin sanan lennokki merkitystä on pyritty muuttamaan niin, että se yksinäänkin riittäisi droonin nimitykseksi. Tällaisen päätöksen Helsingin Sanomat tekikin loppuvuodesta 2018; ks. Ville Elorannan twiittiä lennokki-sanan käytöstä.

Tämän voi tulkita merkitsevän myös sanan lentokone merkityksen laajentamista. Van­has­taan se on tarkoittanut siivellistä ilma-alusta, ja tällä kannalla on edelleen KSK (”ilma-alus jonka kantavana rakenteena ovat runkoon kiinnitetyt kantotasot, siivet”), mutta droonit ovat hyvin usein helikoptereita.

Leppäpirkko ← leppäkerttu

NSK:n mukaan leppäpirkko tarkoittaa Coccinellidae-heimon hyönteisiä, ja sanaan liittyy maininta ”syn. kans. ja yleisk”.

PSK:ssa sana leppäkerttu on päähakusanana ja leppäpirkko vain viittauksena siihen. KSK:ssa osat ovat vaihtuneet, ja lisäksi leppäkerttu on saanut merkinnän ”ark.”

KSK:ssa on uutta myös leppäkerttu sanaan liittyvä maininta ”yleisk. us. seitsen­piste­pirkos­ta”. Selvää lienee, että sana todellakin usein tarkoittaa tätä yhtä tuttua lajia,

Lisäarvo

Sana lisäarvo tarkoittaa osiensa merkitysten perusteella jonkin arvon lisäystä tai lisään­ty­nyt­tä arvoa. Tätä ilmeistä merkitystä NSK valaisee vain yhdellä esimerkillä: ”Teokselle antaa lisä­arvoa sen kuvitus”. NSK kuitenkin lisää: ”Vars. tal. Marxin mukaan se työ­läisen työllään luoma arvo, josta hän ei pääse nauttimaan palkkaa, vaan joka joutuu liike­voittoina yrittäjille.”

Kun 1960-luvulta alkaen suunniteltiin siirtymistä liike­vaihto­verosta uuteen jär­jes­tel­mään, käytettiin nimitystä lisä­arvon­vero, vaikka kyse on aivan eri asiasta kuin marxilaisesta lisä­arvon käsitteestä. PSK:aan tuli sanalle lisäarvo uuden­lainen kuvaus: ”tal. se arvon­lisäys, jonka tuote saa valmistus­vaiheessa ja jakelussa”, Kun arvon lisäyksen verottamiseen perustuva järjestelmä lopulta otettiin käyttöön vuonna 1994, nimeksi tuli arvonlisävero. Niinpä KSK:n kuvaus sanasta lisäarvo onkin palannut NSK:n linjoille. KSK:ssa kuitenkin marxilainen merkitys on ensimmäisenä, ja toinen merkitys on selitetty eksplisiittisesti: ”j[o]nkin lisänä oleva arvo, ylimääräinen hyvä, hyöty tms.”

Sanaa lisäarvo on ruvettu käyttämään, englannin ilmausta added value jäljitellen, liike-elämässä ja muuallakin tavalla, jonka voi tulkita vastaavan KSK:n toista merkitystä, mutta jolla on oma sävynsä ja varsin väljä sisältö. Esimerkiksi sanaa lisäarvovesi käytetään markkinoinnissa vedestä, johon lisätty esimerkiksi vitamiineja, mineraaleja tai makuja.

Liudentua ja liudentaa

Kielikellon 1/1996 artikkeli Uudenlaista ”liudentumista” toteaa, että ”verbiä liudentua on vakiintuneesti käytetty fonetiikan terminä” (samassa merkityksessä kuin verbiä pala­ta­li­soi­tua), mutta että sitä on ”alkanut oudosti näkyä yhteyksissä, joissa ei suinkaan ole puhe ääntämisestä”. Uudessa käytössä sana artikkelin mukaan ”tuntuu tarkoittavan heiken­ty­mis­tä, laimentumista, miedontumista tai – – jopa liukenemista, häipymistä”. Artikkeli mai­nit­see, että joskus sanaa liudentaa käytetään vastaavalla tavalla.

Artikkelissa arvellaan, että kyse ei ole fonetiikan termin uudenlaisesta käytöstä, vaan ”pikemminkin on kysymys uudesta liudentua-sanasta, joka on risteytynyt eli konta­mi­noi­tu­nut eräistä merkitykseltään samantapaisista ilmauksista”.

Sanan muodostumiseen ovat voineet vaikuttaa kielessä olleet liu-alkuiset sanat, ehkä liueta, ehkä sen kausa­tiivi­johdos liuentaa ’saattaa liukenemaan, liuottaa’; sehän on voitu kokea itä­suoma­laiseksi murre­muodoksi, joka pitää yleiskielistää lisäämällä d. Suomen etymo­logisen sana­kirjan kuvaus liudentaa-sanasta esittää: ”Suomen liudentaa ja liudentua ovat oppi­tekoisia sanoja (1800-luvun loppu), ja niiden pohjana on verbi liueta, jolla itä­murteis­sa on myös merkitys ’notkistua, pehmetä’.”

Loppuarviossa artikkeli esittää: ”Sanakirjoihin asti kontaminaatio harvoin pääsee. Myös­kään tässä puheena olleita liudentua, liudentaa -tapauksia ei Suomen kielen perus­sana­kirjaan ole kelpuutettu, vaikka muutamia poimintoja on toimittajien käsissä ollut. Epä­mää­räi­sel­tä hapuilulta tuollainen sananvalinta kuulostaakin.”

KSK:ssa uusi merkitys mainitaan ensimmäisenä liudentua-sanan kuvauksessa:

liudentua^52*J

1. hälventyä, hämärtyä; lieventyä, tasoittua; vesittyä. Ääriviivojen liudentuminen. Unen ja valveen raja liudentuu. Näkemyserojen liudentuminen. Sopimus liudentui pelkäksi sanahelinäksi.

Tal. heikentyä, vähentyä, laskea. Yhtiön omistusosuus liudentui kahteen prosenttiin.

2. fon. konsonantista: ääntyä siten, että kielen selän etuosa kohoaa miltei j:n vaa­ti­maan asentoon, palataalistua. Liudentunut l-äänne.

Vastaavasti liudentaa-sanan selityksessä on ensimmäisenä ”hälventää, häivyttää, hämärtää; lieventää, tasoittaa; vesittää”.

Uusi merkitys lienee käytännössä jo niin tavallinen, että näitä sanoja ei enää kannattane käyttää vanhoissa merkityksissä. On selvempää sanoa palatalisoitua ja palatalisoida. Muu­toin on vaara, että lukija tulkitsee sanat liudentua ja liudentaa niiden nykyisin sal­li­tus­sa ja tavallisessa merkityksessä. Näin ollen norminmuutoksessa on asiallisesti kyse sanojen merkityksen muuttamisesta aivan toiseksi eikä laajentamisesta.

Logo ja logotyyppi

NSSK:n mukaan logo ja logotyyppi ovat kirja­paino­alan sanoja, joilla on sama merkitys: ”yhtä ladonta­kappaletta oleva kirjake­yhdelmä”. Näitä sanoja ruvettiin käyttämään erityisesti yrityksen tms. nimen tai lyhenteen erityisestä graafisesta asusta, jota varten aiemman saatettiin valmistaa ladonta­kappale. Tällainen merkitys kuvataan muun muassa Julkisen hallinnon yhteen­toimivuus­sanastossa niin, että suositellun termin logo määritelmä on ”nimen vakiintunut graafinen asu”. Se huomauttaa, että ”logo eroaa liike­merkistä siten, että liike­merkkiin kuuluu logon lisäksi myös kuvallinen symboli”.

PSK:ssa logotyyppi tarkoittaa samaa kuin NSK:ssa, mutta sanan logo 1. merkitys on logo­tyyppi ja 2. merkitys ”yhtiön, liikkeen, tuotteen tms. tunnus­kuvio t. -teksti”. KSK:ssa näiden järjestys on muuttunut ja logo­tyyppi­merkityksestä sanotaan ”vars. aik.”; lisäksi ensim­mäi­sen merkityksen muotoilu on hiukan toinen: ”yritystä, yhteisöä, tuotetta tms. edus­ta­va graafinen tunnus”. (Tässä lainattu v:n 2022 version mukaan.) Ilmeisesti tässä on tapahtunut muutos, sillä Suomen etymo­logisen sana­kirjan (SES) kuvaus logo-sanasta on ”yhtiön, tuotteen tms. nimen vakiintunut graafinen asu; (kirja­paino­alalla:) yhtä ladonta­kappaletta oleva kirjake­yhdelmä, logo­tyyppi”. Kyseisen sana­kirjan määritelmät seuraavat yleensä KSK:aa. Lisäksi EU:n IATE-termi­tieto­kannassa suomen sanan logo kuvaus on sama kuin SES:ssa, ja sen lähteeksi ilmoitetaan KSK 6.11.2017.

Käytäntö on kirjava. Yleisimmin logo tarkoittanee nykyisin KSK:n kuvaamaa graafista tunnusta, joka voi olla tunnus­kuva tai määrä­asussa oleva teksti tai sellaisten yhdistelmä. Toisaalta myös suppeampi merkitys on käytössä, ja tällainen merkitys siis esitetään useissa lähteissä. Tieteen termi­pankin kuvaus esittää hiukan arvoituksellisesti määritelmänä seuraavan: ”usein yritys­nimen virallinen asu”. Kieli­kellon 3/2003 artikkelin Rakastavatko graafikot pieniä kirjaimia? lopussa on pieni sanasto, jossa on seuraava: ”logo(tyyppi) yrityksen, tuotteen tms. nimen tunnus­omainen kirjoitus­asu eli kirjainten typografia, myös liikemerkin synonyymi”.

Lomauttaa

NSK:n mukaan sanaa lomauttaa käytetään varsinkin sotilaskielessä ja sen merkitys on ”päästää lomalle”. PSK:n ja KSK:n mukaan merkitys on aivan toinen, ”panna pakkolomalle”, ja sanan pakkoloma merkitys on ”työntekijälle vastoin hänen tahtoaan annettu palkaton loma”.

Kuvaus on sikäli nurinkurinen, että pakkoloma ei ole virallista kieltä, kun taas lomauttaminen on on määritelty työsopimuslaissa: ”Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa.” Lomauttaminen ei siis välttämättä tapahdu vastoin työntekijän tahtoa. Lakitekstiin tällainen lomauttamisen käsite on ilmeisesti tullut vuonna 1970.

Luoma

KSK:n mukaan luoma on vain sanan luomus harvinaisempi synonyymi. (Tässä ei käsitellä sitä, että sananmuoto luoma on tietysti myös verbin luoda ns. agenttipartisiippi.) Tätä pitänee tulkita niin, että sanan muut merkitykset tulkitaan nykyisin murteellisiksi tai muuten yleiskieleen kuulumattomiksi, sillä niitä on esitetty NSK:ssa ja ne on uudempia sanakirjoja tehtäessä poistettu. NSK kuvaa sanalle luoma seuraavat merkitykset (joista kolme ensim­mäis­tä saman pääkohdan osina):

• luomistyön tulos, luomus, teos, tuote
• verkon luonnos, aloitus, ensimmäinen silmukkarivi
• rakennuksen ensimmäinen hirsikerros
• jokea pienempi, mutta ojaa suurempi virtaavan veden uoma, puro; joen t. sen haaran lisäjoki; tähän liittyy merkintä ”etup. murt.”
• apaja, apajapaikka
• luomi, syntymämerkki.

Veden uomaa tarkoittavana sanana luoma esiintyy yleisnimenä suppeahkolla murrealueella, mutta sukunimenä ja varsinkin paikannimen osana se on levinnyt paljon laajemmalle.

Lähestulkoon

PSK sanoo sanasta lähestulkoon: ”paremmin: lähes”. KSK:ssa ei ole kannanottoa, vaan sana vain selitetään: ”lähes, likimain”. NSK:ssa sanaa ei ole lainkaan.

Syynä sanan pitämiseen aiemmin vältettävänä lienee osittain se, että se on yhdysverbin lähestulla muoto ja tällaisia yhdys­verbejä on pidetty suomen kieleen sopimattomina, osittain siksi, että sanan merkitys on alun perin ollut (raamatullisessa kielessä) ’lähestyköön, tulkoon’, joka poikkeaa sanan nyky­merkityksestä ’lähes’.

Erikoista kyllä kielteisessä lauseessa käytettävä sana lähestulkoonkaan on jo NSK:ssa; tosin siinä on huomautus ”vars. ark.”. PSK:ssa ja KSK:ssa sana on ilman tyyli­laji­merkintää.

Lähiaika

NSK:n mukaan lähiaika-sanaa käytetään ”tav. lähinnä tulevasta (harvemmin aivan äskettäin menneestä) ajasta”. PSK:ssa, KSK:ssa ja kielen­huollon eri kannan­otoissa on otettu kanta, jonka mukaan sanaa käytetään vain tulevaisuuteen viittaavana. Saman­lainen muutos on tapahtunut suhtautumisessa sanoihin lähihetki, lähikuukausi, lähipäivä jne. Tarkemmin muutoksia kuvaa sivu Lähiaika: nykyajasta tulevaan ja menneeseen.

Löytyä

Aiemmin kielenhuolto piti verbin löytyä käyttöä oikeana vain tilanteissa, joissa on kyse todellisesta etsimisestä ja löytämisestä. Sen käyttämistä pelkän olemisen merkityksessä pidettiin ruotsin rakenteen ”det finns” jäljittelynä, joka ei sovi suomeen. NSK ilmaisee tämän näin jyrkästi:

löyty|ä pass.v. < löytää | – – † Epäsuomalaista, vars. olosijojen yhteydessä esiintyvää käyttöä; korvattavissa us. joko v:eillä olla (olemassa) t. esiintyä tavata-verbin pass.-muodoilla. | Helsingissä l:y useita kauniita rakennuksia. L:y kansoja, joiden kes­kuu­des­sa Jumalaa ei vielä tunneta. Kangasta l:y kaupassa useaa eri väriä. Ruoassa l:vät ravinto­aineet. Sairaalle ei l:nyt [par. ollut, saatu] apua lääkkeistä. – – mutta yksi asia l:y, jossa olen vaiti. KIVI

Kantaa voi pitää sikäli kovin tiukkana, että joissakin tapauksissa voidaan ajatella, että on todella etsitty. Esimerkiksi jos potilasta on yritetty hoitaa eri lääkkeillä, voidaan kai luontevasti sanoa, että ei löytynyt sopivaa lääkettä, ei löytynyt apua.

Kanta on muuttunut KSK:ssa. Siinä on sanan löytyä kuvauksessa ensin esimerkkejä, joissa on kyse todellisesta etsimisestä ja löytämisestä, vaikka sanan varsinainen kuvaus onkin ”tulla esiin, olla löydettävissä”. Sitten on esimerkki Tapaukselle ei löydy vertaa Suomen historiassa t. historiasta, jossa siis mainitaan myös kielen vanhan käytännön vastainen olosijan (historiassa) käyttö, joka kai lähinnä johtuu siitä, että ”löytyminen” on tässä olemista. Selvästi vanhan normin vastainen on esimerkki ”Vielä löytyy [= on (olemassa)] paikkoja, joissa – –”. Lopuksi on kaksi esimerkkiä, jotka ovat osittain vanhan normin kannalla, mutta ensimmäisessä pidetään hyväksyttävänä käyttää löytyä-verbiä, kunhan määritteen sija muutetaan olosijasta erosijaksi:

Helsingissä löytyy [paremmin: Helsingissä on t. Helsingistä löytyy] kauniita rakennuksia. Tässä mallissa löytyy [paremmin: tätä mallia on] kaikkia kokoja.

Kielikellon 1/2004 pitkähkö artikkeli Löytää ja löytyä voidaan tulkita vielä sallivammaksi kuin KSK. Se esittää useita esimerkkejä, joissa on jokseenkin selvästi kyse sanan löytyä käytöstä olemisen merkityksessä, ja kommentoi: ”Edellä mainituissa esimerkeissä ei yhtä lukuun ottamatta ole kieliopillista moitittavaa.” (Poikkeuksella tarkoitettaneen rakennetta meillä löytyy.)

Mainittu artikkeli käsittelee myös vastaavaa verbin löytää käyttöä. Tällöin kyse on 2. per­soo­nan muodosta, esimerkiksi osoitteen löydätte tämän kirjeen yläkulmasta, joka vastaa lausetta osoite löytyy tämän kirjeen yläkulmasta.

Mairea

NSK:n mukaan mairea-sanalla on kaksi merkitystä:

maire|a¹² a. -asti adv. suloinen, makea; makeileva, mielistelevä. | Tytöt vilkuilivat m:ina poikiin. M. hymy, kohteliaisuus. Puhua m:alla äänellä. Kauppias naureskeli m:asti. -- postitäti tunsi m:ata vahingoniloa KIANTO. Ei mikään tosin ole tym­päi­se­väm­pää kuin teeskennellyn m:at lausunnot suuruuksille sill. -- suupieliä kiertää entinen varovan m. viekkaus HAARLA.

Esimerkeistä voi hahmottaa, miten ensimmäisestä merkityksestä on voitu päätyä toiseen: eri yhteyksissä saattaa suloista tarkoittava sana saada kielteisen merkityksen, kun sulous, makeus tms. koetaan teeskentelyksi.

PSK:ssa ja KSK:ssa on vain jälkimmäinen, kielteinen merkitys ja vain yksi, sen mukainen esimerkki:

mairea¹⁵
makeileva, makea, mielistelevä, liehittelevä, imarteleva.

Teeskennellyn mairea hymy.

On mahdollista, että NSK:n kuvaus on keinotekoinen eikä vastannut senaikaistakaan yleis­kieltä. Sanan mairea alkuperä on epäselvä. Sitä ei ole Vanhan kirja­suomen sana­kirjassa, ja sen ensi­esiintymä paino­tekstissä lienee Lönnrotin sana­kirjassa, jonka mukaan sanan maire ja sen rinnakkais­muotojen mairea ja mairia merkitys on ”smaklig, söt, ljus”. Onkohan kyseessä Lönnrotin oma tulkinta? Sana esiintyy Kalevalassa kolmessa säkeessä, joissa se voidaan käsittää myönteiseksi.

Murre­sana­kirjan kuvaus mairea-sanasta esittää sen suppea­levikkisenä, lähinnä kaakkois­murteisena, ja kahdessa merkityksessä käytettynä: ’mielistelevä, makeileva’ ja ’lempeä, lauhkea, nöyrä’. Jos alku­merkityksen oletetaan tarkoittavan nöyrää tai nöyristelevää, siitä on voitu helposti päätyä teeskentelevän nöyryyden, mielistelyn, imartelun yms. merkityksiin.

Menehtyä

Sanan menehtyä kuvaus NSK:ssa on ”kuolla (tav. hitaasti riutuen), nääntyä, riutua, kuihtua; väsyä, uupua, voipua perin pohjin”. Tosin osassa esimerkeistä on kyse äkillisestä kuo­le­mas­ta, kuten menehtymisestä liekkeihin. PSK:ssa kuvaus on lyhyempi, mutta saman­tapai­nen: ”kuolla (hitaasti), nääntyä, riutua, kuihtua”.

KSK:ssa ei ole viittausta kuolemisen hitauteen, vaan vain ”kuolla, saada surmansa; nääntyä, riutua, kuihtu”.

Ilmeisesti menehtyä-sanaa on ruvettu käyttämään aiempaa laajemmin kuolemisesta yleensä, kai siksi, että halutaan välttää sanaa kuolla. On tulkinnan­varaista, onko tämän hiljainen hyväksyminen KSK:ssa normin­muutos. Niin voisi päätellä Kielikellon 4/2017 kirjoituksesta Voiko menehtyä saappaat jalassa? ja erityisesti siinä mainitusta Kielikellon 2/1993 kirjoituksesta Voiko sodassa saada iäisyyskutsun?, jossa sanotaan:

Alkuaan menehtyä, joka on mennä-verbin johdos, on tarkoittanut hivuttavaan sairauteen, nälkään, janoon kuolemista, vähittäistä kuolemaan johtavaa riutumista, nääntymistä, kuihtumista. Nykyään sitä kuulee kuitenkin käytettävän kuolemisen yleisilmauksena, jopa äkillisestä kuolemasta.

Mitenkä

Sanan mitenkä asema on varsin epäselvä. NSK:ssa se kuvataan sanan miten kuvauksessa, joka alkaa seuraavasti:

interr. ja rel., vars. konsess. yhteyksissä myös indef.adv. (tarpeettomasti: mitenkä) yl. = kuinka.

Esityksestä ei ilmene, mihin kaikkeen huomautus ”tarpeettomasti: mitenkä)” viittaa. Kuvauksessa kuitenkin esiintyvät seuraavat esimerkit, joihin ei liity huomautusta moitittavuudesta, arkisuudesta tms.:

• Mitenkä meidän olisi meneteltävä?
• Mitenkähän tässä mahtaa käydä
• Mitenkäs muutoin!
• Taas hän on humalassa, mitenkäs muuten.
• Mitenkäs Unto on vielä täällä, hänenhän piti olla nukkumassa?
• Mitenkä niin?
• – – uni, mitenkä hänen rakas miehensä kävi unessa varta vasten sanomassa.
• Mitenkähän kallis se mahtaa olla.

NSK:n mukaan mitenkä esiintyy myös sanan mitenkään tilalla ”vars[inkin] murt[eissa]”.

Vaikuttaa siis siltä, että mitenkä on vanhastaan esiintynyt sanan miten sijasta varsin usein, eikä tätä ole leimattu virheelliseksi tai arkiseksi. Se esiintyy usein liitepartikkelin -hän tai -s edellä, ja lienee niin, että mitens miellettäisiin arkiseksi, kun taas mitenkäs sopii kirja­kieleenkin.

Sana mitenkä esiintyy kuitenkin Kielikellossa vain kerran, artikkelissa Menneiltä vuosilta (numerossa 1/1995) ja siinäkin sitaatissa, joka on ilmeisesti Suomen Kirjallisuuden Seuran perustavan kokouksen (v. 1831) pöytä­kirjasta tai aikalais­kuvauksesta: ”suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menoihin”.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää sanan miten jäljessä huomautuksen ”(puhekielessä, ei juuri asia­tyylisessä kirja­kielessä myös mitenkä)”.

Tämä linja on esitetty PSK:ssa ja KSK:ssa ehkä hiukan pehmennettynä:

mitenkä vars. ark. miten. Mitenkähän tässä mahtaa käydä? Taas hän on myöhässä, mitenkäs muuten tietysti, totta kai.

Toisaalta Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää 3. painoksessa s. 77: ”Eräiden par­tik­ke­lien osana -ka/-kä on vailla selvästi erottuvaa merkitys­tehtävää, esim. – – jonneka, minnekä, mitenkä – –.” Tähän ei liity mitään mainintaa arkikielisyydestä tms. Nämä sanat voitaisiin tulkita kantasanoihin joka ja mikä perustuviksi niin, että viimeinen tavu on mukana, vaikka se monista taivutus­muodoista ja johdoksista puuttuu (vrt. esim. jonka, mutta jossa). KSK liittää kuitenkin sanaan minnekä maininnan ”vars. ark.”.

Morsiusneito

NSK:n mukaan morsiusneito on ”neito, joka t. joita vihkimis­tilaisuudessa on morsiamen saattajana t. saattajina, morsiustyttö”. PSK kuvaa lyhyemmin: ”morsianta vihkiäisissä saattava nuori nainen”. KSK:ssa kuvaus on muuttunut ”morsianta t. vihki­paria vihkiäisissä saattava nuori nainen”. Tämän mukaisesti sanaa on ruvettu käyttämään, vieläpä niin, että puhutaan sulhasen morsius­neidosta, esimerkiksi Ilta-Sanomomien jutussa Prinssi Charlesin kummityttö ja morsiusneito India menee naimisiin. Kattaneeko KSK:n kuvaus tämänkin?

Todellisuudessa on muuttunut sekin, että morsiusneidoksi ei enää sanota vain nuorta naista (suunnilleen morsiamen ikätoveria) kuten ennen vanhaan, vaan muualta saadun mallin mukaisesti myös tyttölasta. (Edellä mainittu India oli 13-vuotias ollessan Charlesin ja Dianan häissä.) Vanhaa häihin liittyvää sana­käytäntöä kuvailee Kielikellon 1/1992 juttu Kaaso ja sikapiikki, yrjänrenki ja best man – Morsiusneidon ja sulhaspojan nimitysten koko kirjo.

Eräänlaista välimuotoa edustaa Timo Nurmen Suuri suomen kielen sanakirja (joka ei ole normatiivinen, mutta huolellisesti laadittu; 3. painos 2004): sen mukaan morsiusneito tai morsiustyttö on ”nuori tyttö, joka saattaa morsianta tämän häissä”. Siinä rajaudutaan vielä morsiamen avustajaan, mutta toisaalta puhutaan tytöstä eikä naisesta.

Myöhentää ja varhentaa

Sana myöhentää on NSK:ssa vain merkityksessä ’päivätä myöhäisemmäksi, postdateerata’. Tällä tarkoitetaan todellista myöhemmäksi päiväämistä, siis yhdenlaista väärentämistä, vaikkakaan ei välttämättä väärennystä rikoslain mielessä. Sana lienee sepitetty kor­vaa­maan sivistyssanaa postdateerata.

Uudissanasto 80:ssä on sanalle kuvattu lisämerkitys ’siirtää myöhemmäksi’, esi­merk­ki­nä palkankorotusten myöhentäminen. PSK:ssa (ja KSK:ssa) tämä on jo 1. mer­ki­tyk­se­nä. Vaikka vanha merkitys on 2. merkityksenä ’päivätä todellista myöhemmäksi’, vaikuttaa ilmeiseltä, että sanaa ei voi enää käyttää vanhassa merkityksessä, eli merkitys on muuttunut, ei laajentunut.

Passiivijohdos myöhentyä esiintyy vasta PSK:sta alkaen ja vain merkityksessä ’siirtyä myöhemmäksi.’ Syy lienee ilmeinen: todellista myöhemmäksi päiväämistä tarkoittavasta verbistä ei juuri voi kuvitella tarvittavan passiivijohdosta.

Aivan vastaavasti on sanan varhentaa merkitys muodollisesti ottaen laajentunut, asiallisesti ottaen muuttunut. Vanha merkitys on ’päivätä aikaisemmaksi, antedateerata’, uusi taas ’siirtää aikaisemmaksi, aientaa, varhaistaa, aikaistaa’. Uudessa merkityksessä se esiintyy myös laki- ja hallintokielessä ilmauksessa varhennettu vanhuuseläke.

Vaikka myöhentää ja muut tässä käsitellyt sanat ovat olleet uudessa käytössä jo pitkään, ne saattavat yhä aiheuttaa hämmennystä. Erikoista on, että uudet merkitykset ovat yksi­selit­tei­sem­min ja ymmärrettävämmin ilmaistavissa sanoilla myöhäistää ja varhaistaa sekä myöhäistyä ja varhaistua, mutta niitä ei mainita sanakirjoissa, vaikka ne ovat jossain määrin käytössä.

Myydä: voiko tuote myydä?

NSK:ssa on sanan myydä peruskäytön viimeisenä esimerkkinä ”Mainos, joka myy ’saa tavaran menemään kaupaksi’”. PSK:ssa (ja KSK:ssa) tämä esimerkki on sijoitettu kohtaan, joka käsittelee erikois­käyttöä:

Erik. Hyvin myyvä [= kaupaksi menevä] tuote. Viime vuoden malli ei myy enää. Mainos, joka myy saa tavaran menemään kaupaksi.

Kohdan kahdessa ensimmäisessä esimerkissä on kuitenkin kyse aivan toisen­laisesta käy­tös­tä, joka on muodostunut melko yleiseksi: myydä-verbin subjekti ei tarkoitakaan sitä, joka myy (kuten mainos­esimerkissä), vaan sitä, jota myydään. Esikuvana on epäilemättä englanti, jossa it sells well tarkoittaa ’se käy hyvin kaupaksi’.

Myödä

NSK:n mukaan myödä (taivutusmuotoja: myö, möi) on sanan myydä harvinaisempi synonyymi. PSK ja KSK liittävät siihen merkinnän ”vanh., murt.”. Saman luonnehdinnan esittää Kielikellon 4/2018 artikkeli Onks kellään Laraa myirä? – myymisen monet muodot. Jo Kielikellon 1/1987 kirjoitus Myi vai möi? ottaa kantaa: ”Nykykielessä myödä on jo katsottava vanhentuneeksi ja murteelliseksi.”

Kuitenkin PSK ja KSK esittävät sanasta myydä näin: ”(imperfekti: myi, myimme jne., vars. vanh., murt. myös möi, möimme jne.)”. Niiden mukaan siis, toisin kuin Kieli­kellon artikkelin mukaan, möi-tyyppiset muodot voivat esiintyä yleis­kielessäkin.

Murresanakirjan kuvauksen mukaan myydä ja myödä ovat saman sanan eri murre­muotoja ja varsin selvä­rajaisesti niin, että myödä on itä­mur­tei­nen.

Mätky ja mätkäysvero

NSK:n mukaan sanaa mätkäysvero käytetään ”verosta, joka jälkeenpäin määrätään ilmoit­ta­mat­ta jätetystä tulosta ja omaisuudesta”. Vaikka sanaan ei liity tyyli­laji­mainintaa, se lienee ollut sävyltään arkinen. Asiatyylissä on käytetty ja käytetään sanoja arviovero ja arvio­verotus (tai harkinta­verotus).

Sana mätkäysvero lienee ollut harvinainen, mutta lyhyempi ilmaus mätky on varsin tavallinen. PSK:ssa on molemmat sanat, arki­kielisiksi merkittyinä, mutta vanhan mer­ki­tyk­sen ohella siinä sanotaan: ”myös lisäverosta”, jolla tarkoitetaan sitä, mitä nykyisin kut­su­taan virallisesti jäännösveroksi.

Kyse on eri merkityksistä. Vanhassa merkityksessä kyse on verottajan tekemästä arvioinnista, jonka perusteella ”mätkäistään” lisää veroa maksettavaksi, kun taas uudessa merkityksessä ei ole kyse veron määrän lisäämisestä, vaan siitä, että ennakonpidätykset eivät ole kattaneet koko veron määrää ja loppu on maksettava erikseen.

Käytännössä vanha merkitys lienee korvautunut uudella jo kauan sitten. Esimerkiksi eräässä eduskunta­puheen­vuorossa edustaja sanoi v. 1990: ”Mitä tulee verotuksen myöhästymiseen, minä pidän sitä positiivisena. Minulle on nimittäin tulossa mätkäysvero; olen tyytyväinen, että verotus myöhästyy.” Tässä on selvästi kyseessä jäännösvero, joka voidaan hyvin tietää ennalta.

KSK:ssa ei sanaa mätkäysvero ole enää lainkaan, ja sana mätky selitetään niin, että sillä on vain uusi merkitys: ”ark., us. mon. jäännösvero, veromätky. Sai tonnin mätkyt.”

Naama

Sanojen naama ja kasvot työnjako on PSK:ssa ja KSK:ssa selvä: naama tarkoittaa yleis­kielessä eläimen pään etu­puolta ja vain arki­kielessä ihmisen kasvoja, ja kasvot taas tarkoittaa vain ihmisen pään etupuolta.

Normi on muuttunut sikäli, että NSK:n mukaan sanaa naama käytetään myös ihmisen kasvoista anatomiassa, eikä käyttöä muuallakaan leimata siinä täysin arkiseksi, vaan kuvataan näin: ”ei-termin­luontei­se­na vars. ark. kans.”, ja esimerkeissä on useita lainauksia tunnetuilta kirjailijoilta.

Neekeri

Sana neekeri kuvataan NSK:ssa ilman mainintaa tyylilajista tai hal­ven­ta­vuu­des­ta. Kieli­kellos­sa 3/1994 julkaistussa artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyyli­lajin osoit­ta­mi­nen sana­kirjassa kuvattiin tilannetta näin:

Pari vuotta sitten käytiin julkista keskustelua neekeri-sanasta. Sanalla ei vanhastaan ole ollut suomen kielessä halventavaa merkitystä, ja osa ihmisistä pitää sitä edelleen neutraalina ilmauksena. Toisten mielestä taas neekeriin on tullut sama negatiivinen sävy kuin englannin negro-sanaan, ja he pitävät ainoana asiallisena nimityksenä mustaa. Tämäntyyppisten sanojen ongelma on niiden nopea kiertokulku: nega­tii­vi­nen sana korvataan neutraalilla, mutta vähitellen samat negatiiviset mielleyhtymät liitetään myös tähän neutraalina pidettyyn sanaan, ja taas ollaan saman ongelman edessä. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut ryhmiä, jotka vaativat korvaamaan mustan afroamerikkalaisella.

Perussanakirjassa on neekeri-artikkelissa tehty kaikki seikat huomioon ottava ratkaisu. Hakusanan jäljessä ilmoitetaan tyylimääritteenä ”joidenkin mielestä halventava”. Tällaisten sanojen käytössä on otettava huomioon eri osapuolet. Vaikka itse pitäisi sanaa neutraalina, on syytä ajatella vastaanottajan näkökulmaa, ettei loukkaisi tahtomattaan. Toisaalta ei pidä leimata tämän kaltaisia ilmauksia aina ja kaikkien käyttäminä pahantahtoisiksi.

Vielä CD-perus­sana­kirjassa (1997) oli luonnehdinta ”joidenkin mielestä halv.”, mutta vuonna 2000 suomen kielen lautakunta päätti muuttaa luonnehdinnan muotoon ”us. halv.”. Nykyisessä KSK:ssa luonnehdinta on ”vanh. t. halv.” (= vanhentunut tai halventava).

Muutokset ovat olleet asteittaisia. Sekä paheksunnan laajuus että sen voimakkuus ovat muuttuneet, eikä asiaa liene juuri tutkittu. Vielä esimerkiksi Suomen Kuvalehden (SK) numerossa 8/1988 käytetään sanaa neekeri toimittajan omassa tekstissä Jesse Jacksonista. Numeron 18/1988 Jyviä ja akanoita -osassa oli leike Helsingin Sanomien ilmoituksesta, jossa Lohjan seurakunta kutsui tapahtumaan käyttäen ilmaus­ta ”nähkää aitoja neekereitä”; tätä ilmeisesti pidettiin huvittavana, kai siksi, ettei neekereitä pidetty enää erityisen eksoottisina. Numerossa 50/1989 on pakina, joka käsittelee pahek­su­vas­ti erilaisiin vähem­mis­töi­hin kohdistuvaa syrjintää yms., mutta se käyttää ongelmitta neekeri-sanaa: Suomessa on niukasti neekereitä, joten – –.

SK:ssa neekeri-sanaa oli käytössä 1980- ja 1990-luvulla ilman, että mikään tekstissä viittaisi sanan ongelmallisuuteen. Poikkeuksen muodostaa numerossa 43/1990 ollut J. A. Karunaratnen kirjoitus, joka varsin vahvasti tuomitsee ”monet ihmisarvoa halveksivat sanat ja fraasit” kuten neekeri ja mustalainen. Kirjoituksessa selvästi pyritään saamaan tällaiset sanat samanlaiseen asemaan kuin esimerkiksi negro englannissa. Tämän jälkeen neekeri-sanan käyttö jatkui SK:ssa, kenties hiukan vähentyneenä. Esimerkiksi numerossa 4/1991 Anja Kauranen ja Saska Saarikoski kirjoittavat varsin vahvasti rasismiksi kutsumiaan ilmiöitä vastaan, mutta käyttävät silti sanaa neekeri. 2000-luvun alkuvuosina alkaa neekeri-sanan käyttö SK:ssa vähentyä, ja vaikka se esiintyy monenlaisissa yhteyksissä, sitä ei juuri käytetä viitattaessa tiettyyn ihmiseen. Numerossa 49/2002 (jatkokertomuksessa) se mainitaan pahana sanana.

Agatha Christien tunnettu kirja ilmestyi lukuisina painoksina nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa vuoteen 1999 asti. Vuoden 2003 painoksesta alkaen sen nimenä ollut Eikä yksikään pelastunut (joka oli ollut myös neljän ensimmäisen painoksen nimenä). SK:n 28/2003 mukaan nimenmuutos tehtiin kirjailijan oikeuden­omistajien vaatimuksesta; artikkeli päättyy seuraavasti ”Neekeri-pelko koskee vain nimeä. Neekeripojista kertova lastenloru saa pitää sanan.”

Sanoihin mulatti ja sambo (t. zambo) ei KSK:ssakaan liittynyt vielä vuonna 2018:kaan mitään mainintaa halven­ta­vuu­des­ta tms. Todellisuudessa mulatti-sanaan suhtauduttaneen samaan tapaan kuin neekeri-sanaan. Vuoden 2020 versiossa mulatti-sanaan tuli merkintä ”vanh. t. halv.”, sambo- eli zambo-sanaan taas ”vanh.”.

Sanan neekeri selitys oli KSK:ssa aluksi sama kuin PSK:ssa ”negridiseen rotuun kuuluva hyvin tummaihoinen ihminen, mustaihoinen, musta”, joka on kyseen­alainen, koska kysei­ses­sä rodussa ihonväri vaihtelee huomattavasti. Nykyisin (ainakin v:sta 2018) KSK:ssa seli­tyk­se­nä on vain ”musta (3)”, jonka merkitys on ”vars. Afrikan mustaihoiseen alku­peräis­väestöön ja sen jälkeläisiin kuuluvista ihmisistä”. Tämäkin on jokseenkin epäselvää, etenkin, kun tieteessä nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan koko ihmis­kunta on peräisin troop­pi­ses­ta tai subtrooppisesta Afrikasta, jossa ihon­väri oli mitä toden­näköisimmin varsin tumma.

Aiempien kuvausten ilmaus negridinen rotu ilmaus on ilmeisesti koettu ongelmalliseksi, koska monet pitävät (ihmis)rodun käsitettäkin rasistisena. Tätä heijastaa myös se, että sanan rotu kuvauksessa on KSK:ssa, toisin kuin PSK:ssa, ennen sanaa ”ihmisistä” ilmaus ”vars. aik.” (so. varsinkin aikaisemmin). Siihen, että myös sana rotu saatetaan määritellä vanhentuneeksi tai muuten vältettäväksi (ihmisistä puhuttaessa) viittaa jo Kieli-ikkunan Rotu ja rasismi (15.3.1996) seuraava kohta: ”englannin­kielisten sanakirjojen mukaan [sana rasismi] tarkoittaa ensinnäkin oppia tai käsitystä siitä, että ihmisrotujen erot ovat syn­nyn­näi­siä ja että jotkin rodut ovat tällä perusteella muita parempia”. Kuitenkin KSK:nkin mukaan joidenkin erojen perinnöllisyys ja siten synnynnäisyys kuuluu rodun käsitteeseen, sillä sanan rotu kuvauksen mukaan rodut ovat ”lajinsisäisiä ryhmiä, joihin kuuluvilla yksilöillä on tiettyjä muista saman lajin yksilöistä poikkeavia perinnöllisiä ominaisuuksia”.

Netti

Sanaa netti ei ole PSK:ssa, mutta KSK:aan se otettiin, aluksi arkikieliseksi merkittynä. Kielikellon 2/2007 artikkelin Internet suomen kielen lautakunnassa mukaan lautakunta päätti vielä vuonna 2007, että sana on arkinen:

Keskusteltiin myös netti-sanan asemasta ja käytöstä. Todettiin, että se on lyhyt ja kätevä ja istuu hyvin suomen kieleen. Käytännössä se onkin jo suorastaan syr­jäyt­tä­mäs­sä viralliset muodot. Pohdittiin, voisiko siitä jo poistaa arkisuuden tyyli­leiman (esim. Kieli­toimiston sana­kirjassa). Päätettiin kuitenkin jäädä seuraamaan sanan kehitystä.

Vielä eräässä Kotuksen asiantuntijan kieli-pakinassa 29.6.2007 sanottiin: ”verkko-alkuisen sanan rinnalla on lähes aina myös netti-alkuinen synonyymi, samaa tarkoittava sana, jonka tyylilaji kuitenkin on hivenen arkisempi: verkkosivu ~ nettisivu”. Kuitenkin jo vuonna 2009 oli Kotuksen sivuilla kirjoituksia, joissa käytettiin sanaa netti.

KSK:ssa sana netti on jo ilman tyyli­laji­merkintää. Se on merkitty sanan internet syno­nyy­mik­si. KSK:n oman ohjeiston sivu Sanojen käyttöala kertoo: ”Sanat voivat vähitellen myös neutraalistua käytön myötä, ja niinpä muun muassa sanoista netti ja fani on poistettu arki­kieli­syy­den käyttö­ala­merkin­tä ark. vuoden 2012 sana­kirja­versios­sa.”

Nälkälakko ∼ syömälakko

NSK ja PSK sanovat nälkälakko-sanasta: ”paremmin: syömälakko”. KSK:ssa sanat ovat synonyymeina ilman kannanottoa. Muutos on sikäli erikoinen, että syömälakko on selvästi yleisempi.x

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää saman­suuntaisen kannan kuin NSK ja PSK: ”luontevammin: syömälakko”.

Oikeellinen

NSK:ssa sanaan oikeellinen liittyy merkintä ”vars. lak.”, ja sen mukaan sanalla on kolme merkitystä:

1. yleistä oikeuskäsitystä, oikeudentuntoa vastaava, oikeudenmukainen. | – –
2. laillinen, laillisesti pätevä t. oikea. | – – 3. asiallisesti oikea, paikkansapitävä, totuudenmukainen, oikeaperäinen, virheetön, väärentämätön. | – –

PSK:ssa ja KSK:ssa merkitykset on supistettu kahteen, ja niistä vain jälkimmäiseen liittyy tyyli­laji­merkintä:

1. laillisesti pätevä, oikea, paikkansa pitävä, totuudenmukainen, virheetön, väärentämätön. Laillinen ja o. asiakirja.
2. oik. oikeudenmukainen, laillinen.

Näiden merkitysten suhde NSK:n mukaisiin merkityksiin jää epäselväksi, ja jälkimmäinen yhdistää laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden, joita yleensä pidetään eri käsitteinä. Sa­nal­la oikeuden­mukainen tarkoitettaneen tässä oikeusjärjestyksen mukaista, ei moraalista tai eettistä oikeuden­mukaisuutta, joka on NSK:ssa kuvattu ensimmäisenä merkityksenä.

Sanaa oikeellinen käytetään lakitekstissä (ilman määritelmää) tarkoittamassa oikeaa, aitoa tai paikkansapitävää esimerkiksi väärennetyn tai virhellisen vastakohtana.

Onnenkantamoinen

Sanaa onnenkantamoinen ei ole NSK:ssa, mutta siinä on kantamoinen ja sen selityksessä ilmaus onnen kantamoinen:

kantamoi|nen⁶³ s. harv. lapsi (suhteessa äitiinsä, kantajaansa). | -- emon yhden k:set LEINO. Viekäät kalmistoon hiekkakaunoiseen minun k:seni! KALLAS. — Vars. kuv. Sinä onnen k. ’onnen suosikki’.

Murresanakirjan mukaan kantamoinen esiintyy erilaisessa merkityksessä: miehen kantamoinen on sellainen, jonka mies pystyy kantamaan, miehen kannettavissa oleva. Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvaus esittää vain leksikko­esiintymän, Gananderin sana­kirjasta, jonka selityksen mukaan kantamoinen tarkoittaisi sikiötä, mutta esimerkeissä on myös kantamoisten kastaminen, jolloin tietysti tarkoitetaan syntynyttä lasta. Sikiö­merkityksen voi ajatella olevan NSK:n kuvaaman käytön taustalla: kannettavaa sikiötä tarkoittavasta merkityksestä on tullut vasta­syntynyttä, ”kannettua”, ja sitten laajemmin lasta tarkoittava.

PSK:ssa ei sanaa kantamoinen ole lainkaan, mutta onnenkantamoinen on, yhdys­sanana ja merkitykseltään aivan erilaisena kuin vanha onnen kantamoinen: se on varsinkin arki­kielessä urheilun alalla käytettävä sana, jota käytetään ”sattumalta hyvin onnistuneesta heitosta, lyönnistä tms.” KSK:ssa on arkisuus­merkintä poistettu ja toiseksi merkitykseksi otettu ’onnekas sattumus’, joka tietysti on edellä mainitun merkityksen yleistys.

Opiskelija

Aiemmin opiskelijoiksi sanottiin yliopistossa, korkeakoulussa, opistossa tms. opiskelevia, kun taas yleis­sivistävää koulua tai ammatti­koulua käyviä sanottiin koululaisiksi tai op­pi­laik­si. NSK kuvaa sanan opiskelija vain verbistä opiskella johdettuna tekijän­nimenä, ja verbin se kuvaa näin: ”harjoittaa (korkeampia) opintoja, opinnoida”. PSK:ssa opiskelija-sanan merkitys on määritelty näin: ”korkeakoulussa, ylemmässä oppilaitoksessa t. aikuis­opiskelun piirissä opiskeleva henkilö”.

KSK:ssa merkitystä on lavennettu kattamaan mm. lukiolaiset ja ammatti­koululaiset: ”korkea­koulussa, lukiossa, ammatti­oppi­laitoksessa t. opistossa opiskeleva henkilö”. Tämä vastaa Tepa-termipankissa olevaa kuvausta, joka perustuu opetus- ja kulttuuri­ministeriön Opetus- ja koulutussanastoon (2018). Siinä varsinainen määritelmä on ”oppija, joka opiskelee muun kuin esi- tai perusopetuksen piirissä”.

Käytäntö on laventunut tätäkin enemmän niin, että usein myös perus­koululaisia kutsutaan opiskelijoiksi.

Optio

PSK:n mukaa sanan optio merkitys on ’valintaoikeuden käyttö’, josta ei ole yhtään esi­merk­kiä, ja talousalalla osakkeiden tms. myynti- tai osto-oikeus, josta on useita esi­merk­ke­jä. Kielikellon 2/1994 kirjoituksessa optio ja optionaalinen torjutaan merkityksen laa­jen­tu­mi­nen, jota jo tuolloin oli tapahtunut:

Englannin sanan option merkitys on ’valinta, (valinnan) mahdollisuus, valinnanvara’. Suomen sanalla optio ei ole näitä merkityksiä – –. Suomen optio-sanan merkitys on siis suppeampi kuin englannin option-sanan, eli kun englantilainen kirjoittaa option, sitä ei voi huoletta ”suomentaa” sanalla optio. Esimerkiksi ATK-ohjelmissa ei siis ole ”optioita” vaan vaihtoehtoja, lisämahdollisuuksia, -toimintoja, valinnaisia omi­nai­suuk­sia, toimintoja tms. Ohjelman toiminnot voivat vastaavasti olla valinnaisia, eivät ”optionaalisia”.

KSK:ssa merkitystä on laajennettu ensinnäkin niin, että selityksenä on ”valintaoikeus; sen käyttö”, ja talous­alan termi on selitetty tämän erikois­tapauksena. Toiseksi on otettu mer­ki­tys ”valinnainen lisä­varuste t. -ominaisuus”, eli edellä kuvatusta torjuvasta linjasta on luo­vut­tu. Sanaa optionaalinen ei KSK:ssakaan kuitenkaan ole.

Oranssi

NSK:ssa sana oranssi kuvataan vain substantiivina, joka tarkoittaa toisaalta väriä, toisaalta appelsiinia; jälkimmäinen merkitys esiintyy myös sanoissa oranssilehto ja oranssipuu. Ádjektiiveina siinä ovat oranssinkeltainen, oranssinpunainen ja oranssinvärinen.

PSK:ssa ja NSK:ssa oranssi mainitaan ensin adjektiivina, rinnakkais­muotona oranssinen, ja lisäksi substantiivina, mutta vain värin merkityksessä.

Muutoksen takia adjektiivit oranssinvärinen ja oranssinen ovat käyneet sikäli tarpeettomiksi, että niiden sijasta voi käyttää lyhyempää sanaa oranssi. Siksi niitä onkin joskus oudoksuttu.

Orpana

Sana orpana on jäänyt pois yleiskielestä, sikäli kuin on siihen koskaan varsinaisesti kuu­lu­nut­kaan, mutta NSK liittää siihen vielä merkinnän ”etup. kans.”. PSK:ssa merkintänä on jo pelkkä ”kans.”, KSK:ssa taas ”murt.”, joka tarkoittanee pitkälti samaa, mutta selvemmin torjuu käytön yleiskielessä.

Merkitys on sanakirjojen mukaan kaventunut sikäli, että PSK:ssa ja KSK:ssa on vain kuvaus ”serkku; yl. sukulainen”, kun taas NSK mainitsee, että sanaa käytetään joskus myös tuttavasta sekä lisäksi naimisissa olevasta, miehelään muuttaneesta tyttärestä sekä yleisemmin nuoresta neidosta.

Osio

Sanaa osio ei ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:n ja PSK:n mukaan sen merkitys on suppea: ”moniosaisen kokeen, opetus­ohjelman tms. osa­tehtävä”. KSK:ssa taas merkitys on hyvin laaja, ”j[o]nk[in] kokonaisuuden osa”, joskin molemmat käyttö­esi­merkit ovat vanhan määritelmän mukaisia: ”Koulutusohjelman osiot. Kokeen osiot osatehtävät.”

Hallinnon kielessä, etenkin EU:n teksteissä, osio esiintyy usein englannin sanan part vastineena. Tietotekniikassa sanaa osio saatetaan käyttää sanan partitio (englannin partition) vastineena; ATK-sanakirjassa sen määritelmä on ”kokonaisuuden jako-osa, kun jakamisen tarkoituksena on kokonaisuuden hallittavuuden parantaminen”. Tämä tuntuu tavoittavan sanan nykyisen merkityksen paremmin kuin KSK:n kuvaus. Osio ei tarkoita mitä tahansa osaa, vaan jonkin suunnitellun jaotuksen mukaista osaa. Esimerkiksi verkko­sivuston osaksi voidaan sanoa mitä tahansa sen sivujen tai jopa sivun osien joukkoa, kun taas osioksi on tapana kutsua sivuston aihe­piireittäisen tai toiminnallisen jaon osaa.

Osmani vai ottomaani?

Sanat osmani ja ottomaani perustuvat Turkin valtakunnan perustajat Osman I:n nimen eri asuihin. Niistä osmani pohjautuu nykyturkin mukaiseen asuun, kun taas ottomaani pohjautuu toiseen asuun Othman, jonka th on muuttunut tt:ksi sanan kulkiessa italian kautta.

Sanoja osmani ja ottomaani vastaavat sanat tarkoittivat aluksi Osman I:n seuraajia Turkin hallitsijoina eli sulttaaneina, sitten myös heidän valtakuntansa asukkaita. Sanaa osmani on käytetty myös sulttaanien ajan turkin kielestä. Sanalle ottomaani on kehittynyt uusia merkityksiä esineiden todellisen tai oletetun turkkilaisen alkuperän takia.

Suomen kielen sanakirjoissa on otettu varsin vaihtelevasti kantaa asuihin osmani ja ottomaani:

• NSK:n mukaan osmani on historiallinen ”sulttaanien ajan turkkilaisista käytetty nimitys”, kun taas sanaa ottomaani selitetään sanoilla ”turkkilainen, osmani”, ja sille esitetään lisäksi kaksi muuta merkitystä (eräänlainen sohva ja eräänlainen kangas).
• NSSK:ssa sanan osmani selitys on ”hist. turkkilainen | turkin kieli”, kun taas sanan ottomaani selitys on ”turkkilainen | tekst. leveärautainen kudosripsi”
• PSK:ssa sanaa osmani ei ole lainkaan, ja sanaa ottomaani selitetään näin: ”vanh. turkkilainen” (ja lisäksi esitetään eräänlaista kangasta tarkoittava merkitys).
• KSK:ssa sanan osmani selitys on ”ent. turkkilaisen Osmanien valtakunnan asukas, ottomaani” (ja lisäksi sen todetaan tarkoittavan kyseisen valtakunnan aikaista turkin kirjakieltä). Sana ottomaani on vain viittauksena sanaan osmani ja lisäksi selos­tet­tu­na tietynlaisen kankaan ja tietynlaisen sohvan nimitykseksi.

Asut osmani ja ottomaani olivat siis rinnakkaisia ilman, että kumpaakaan olisi asetettu etusijalle, mutta sitten osmani pudotettiin pois PSK:sta. KSK:aan se taas otettiin, vieläpä tavalla, jonka voi tulkita asettavan sen etusijalle. Tätä ei ole julkisuudessa selitetty, mutta Kielikellossa 1/2001 on Näkökulma-osastossa Jaakko Anhavan kirjoitus Omalta pohjalta ponnistaen ilmaus ”Turkin vanhan osmanien valtakunnan (ei siis ’ottomaanien’)”. Tämä siis sisältää näkemyksen, jonka mukaan vain osmani on oikein, ottomaani väärin.

Pakkotyö

Sanan pakkotyö merkitys on suomen kielen vanhan käytännön mukaan sellainen kuin sen osien perusteella voi päätellä: pakosta tehtävää työtä. NSK pitää tätä niin ilmeisenä, ettei edes anna sanalle määritelmää, vaan esittää vain esimerkin: ”Rouva, jolle kaikki talous­askareet ovat pakkotyötä.” Tosin NS jatkaa pitkähkösti selostuksella, joka alkaa ”Vars. lak.” ja selostaa sanan käyttöä lakikielessä. Se käsittelee pakkotyötä sekä erityisenä rangaistus­muotona että muuna tuomittuna seuraamuksena. Se vielä huomauttaa, että pakkotyö ”meillä nykyään voimassa olevan oikeus­järjestyksen mukaan sisältyy vankeus­rangais­tuk­seen”. Tämä viittaa siihen, että vankeuteen tuomittu on velvollinen tekemään hänelle osoitettua työtä.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan pakkotyö kuvausta on supistettu sekä pituudeltaan että sisällöltään melkoisesti niin, että sillä on niiden mukaan vain tietyt oikeudelliset merkitykset. Kuvauksia voisi lukea jopa niin, että sanaa pakkotyö käytetään vain Suomen nykyisen oikeusjärjestyksen vastaisesta työhön pakottamisesta. Tämä saattaa liittyä kansainvälisiin sopimuksiin, joita on suomennettu niin, että sanaa pakkotyö käytetään ilmauksen forced labor vastineena.

Paksusuoli

NSK:n ja PSK:n mukaan paksusuoli tarkoittaa ohutsuolen ja peräsuolen välissä olevaa suolen osaa. KSK:n mukaan se tarkoittaa ohutsuolen jatkeena olevaa suoliston paksua loppuosaa, joten peräsuolta pidetään paksusuolen osana. Tämä vastaa lääketieteen nykyistä termistöä. KSK:ssa ei ole nimitystä sille, mitä paksusuoli aiemmin tarkoitti; siitä on käytetty nimityksiä varsinainen paksusuoli ja koolon.

Parhaus

Sana parhaus esiintyy NSK:ssa merkittynä harvinaiseksi ja kuvattuna sanasta paras joh­de­tuk­si superlatiiviseksi ominaisuuden­nimeksi, joka tarkoittaa samaa kuin parhaimmuus. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole näistä sanoista kumpaakaan.

Parhaus on kuitenkin tullut yleiseen käyttöön partitiivimuodossa parhautta, joka voi esiintyä itsenäisenä lausumanakin. Sellaista käyttöä on myös paheksuttu. Kielen­huolto on suhtautunut ilmaisutapaan pidättyväisesti. Tämä on kuitenkin enimmäkseen johtunut rakenteesta, jossa adjektiivin tilalla käytetään sen substantiivi­johdosta. Toisaalta itse parhaus-sanaankin on suhtauduttu kielteisesti eräässä ohjeessa. Ks. kohtaa Substantiivi-ilmaukset kuten Ihan parhautta.

Kotus-blogin kirjoitus Parhautta! kuvaa, että parhaus on esiintynyt kirjoitetussa suomessa Agricolasta alkaen. Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvaus esittää käytöstä lukuisia esimerkkejä. Mainittu blogi­kirjoitus kuvaa muutoksia lennokkaasti:

Siinä, missä adjektiivia paras on vuosi­satojen ajan käytetty jatkuvasti myös subs­tan­tii­vi­na, substantiivi parhaus ehti kaikkinensa painua jo unholaan. Mutta viime vuosi­na se on kokenut ylös­nousemuksen ja löytänyt uuden, adjektiivi­maisen käyttö­tavan.

Parittaa

NSK selittää sanaa parittaa seuraavasti: ”saattaa koiras ja naaras t. mies ja nainen suku­puoli­yhteyteen; joskus: astuttaa | P. koiras ja naaras keskenään, naaras koiraan kanssa, koiraalla”. Sana siis kuvaa ennen muuta ihmisen toimintaa, jossa ohjataan eläinten lisään­ty­mis­tä. Sen sijaan PSK ja KSK sanovat: ”harv. toimia parittajana”.

Käytännössä sana esiintyy myös arkikielessä merkityksessä ’muodostaa pareja’, esi­mer­kik­si puhuttaessa sukkien ripustamisesta kuivumaan pareittain. Lisäksi sanaa käytetään ilmeisesti englannin fraasin ”pair with” yhdistämistä esimerkiksi mainoskielessä näin: ”Ne [farkut] voi parittaa niin lyhyeen nahkarotsiin, pitkään villakangastakkiin, parkaan kuin toppatakkiinkin.”

Pastori

NSK:n mukaan pastori on ”yleinen evankelisten pappien nimitys; vars. tällainen pappi, joka ei ole kirkkoherra t. sitä ylemmässä asemassa”. PSK:sta ja KSK:sta on yhteys kirkko­kuntaan poistettu: ”vars. virka-asemaltaan kirkkoherraa alemmasta papista”.

Pattitilanne

NSK:n mukaan patti tarkoittaa (eräiden aivan eri merkitysten ohella) šakki­pelin määrätyn­laista tasa­peli­tilannetta, johon peli päättyy. Kielikellon 1/1990 lukija­kirjoituksessa ”On syntynyt pattitilanne” korostetaan: ”Syntynyt pattitilanne siis lopettaa pelin yhtä ehdot­to­mas­ti kuin matti.” Kirjoitus kuvaa myös uudempaa kuvaannollista käyttöä, jossa pattitilanne ei suinkaan lopeta peliä, vaan tarkoittaa jumittunutta, lukkiutunutta tilannetta, jonka ole­te­taan tai ainakin toivotaan vielä ratkeavan.

PSK ja KSK kuvaavat sanan patti samalla tavalla, šakkiterminä, mutta niissä on myös sana pattitilanne, joka peri­aatteessa tarkoittaa pattia, mutta siihen liittyy väljentävä kuvaus: ”Kuv. Neuvotteluissa ajauduttiin pattitilanteeseen umpikujaan.” Tässä tarkoitetaan ratkaisematonta tilannetta, mahdollisesti sellaista, joka myöhemmin ratkeaa, eli aivan eri asiaa kuin vanha merkitys.

Perinne

Sanan perinne kuvaus PSK:ssa ja KSK:ssa on lähes kuin NSK:ssa. Selitykseen on lisätty vain uudissana käytänne:

peritty tapa, käytänne t. tieto, perimä-, perinnäistapa t. -tieto, traditio.

Tämä vastaa sanan vanhaa merkitystä, joka viittaa sukupolvelta toiselle siirtyneisiin tapoihin yms. Ajatuksena on, että kukin sukupolvi perii sen edelliseltä ja siirtää sen seuraavalle.

PSK:aan ja KSK:aan on kuitenkin lisätty esimerkki ”Vuositapaamisista oli tullut perinne”, jossa on selvästi kyse aivan muusta: tavaksi tulleesta tai tavaksi otetusta. ”Perinne”, joka luodaan järjestämällä jokin tapahtuma muutamana vuonna peräkkäin, ei ole peritty tapa.

Vastaava muutos on tapahtunut sanoissa perinnäinen ja perinteinen (eli perinteellinen). Ne, samoin kuin perinne, viittaavat nykyisin varmaan paljon useammin tavaksi otettuun, säännölliseen yms. kuin sukupolvelta toiselle siirtyneeseen.

Perua (ja peruuttaa)

NSK:n mukaan verbi perua on arkikielinen; yleis­kielen vastaava sana on sen mukaan peruuttaa. Jo PSK:sta arkisuus­merkintä on poistettu. Kyse on siis vanhahkosta normin muutoksesta, mutta asiaan liittyy se, että ilmeisesti jossakin on opetettu, että nämä sanat tulisi pitää erillään niin, että peruuttaa tarkoittaa vain fyysistä taakse­päin siirtymistä. Tämä siis on ollut vastoin vanhaa normia ja nyky­normienkin mukaan väärää opetusta. Nykyisin siis perua ja peruuttaa ovat molemmat yleis­kieltä ja tarkoittavat samaa, paitsi että mer­ki­tyk­ses­sä ’ajaa kulku­neuvolla taakse­päin’ käytetään vain sanaa peruuttaa.

Ilmeisesti opetuksen ja normien ristiriidat ovat vaikuttaneet pitkään, sillä vielä Kieli­kellos­sa 2/2020 on kaksikin artikkelia, joissa aihetta käsitellään: Perumista kerrakseen ja Vinkkejä perumis­tiedotteen laadintaan. Niistä edellinen käsittelee myös kielto­partisiippeja perumaton ja peruuttamaton ja toteaa: ”Kummankin sanan voi tulkita merkitsevän ’sellaista, mitä ei ole peruttu tai peruutettu’. Sanalla perumaton tämä merkitys on ensi­sijainen. Sen sijaan sanan peruuttamaton vakiintunut, ensi­sijainen merkitys on ’sellainen, mitä ei voida peruuttaa tai muuttaa; lopullinen’.” Se jatkaa: ”Koska potilas­tieto­järjestelmässä ei tarkoiteta ’lopullista poisjääntiä’ vaan ’poisjääntiä, jota asiakas ei ole perunut’, yksiselitteisempi on ilmaus perumaton poisjäänti.” Tässä siis suositellaan verbiä, joka aiemmin kuvattiin arki­kieliseksi.

Pesue ja pesye

Sanat pesue ja pesye ovat johdoksia sanasta pesä, ja johdinkin on sama. Muotojen erona on vain se, että pesue on taka­vokaalinen, vaikka kanta­sana on etuvokaalinen. Merkityksessä ei aiemmin ollut eroa. Sana tarkoitti alkujaan eläimen, varsinkin linnun, poikuetta eli yhdestä pesinnästä syntyneitä jälkeläisiä. Jo NSK:n mukaan sanaa kuitenkin käytetään avarammin: toisaalta kansan­kielisesti tarkoittamaan perhettä suppeassa merkityksessä eli vanhempia ja heidän lapsiaan. toisaalta joukkoa läheisesti yhteen kuuluvia tai samaa alku­perää olevia sanoja, sanan­parsia tms. NSK:n mukaan sanoja käytetään samassa mer­ki­tyk­ses­sä, mutta pesye-sanaa ei juuri käytetä ihmisestä.

PSK:n ja KSK:n mukaan pesue-sanan 1. merkitys on ”poikue (vanhempineen)” ja 2. mer­ki­tys on leikillisessä kielessä ”lapset; perhe”. Niiden mukaan pesye tarkoittaa näistä vain ensimmäistä, mutta lisäksi sitä käytetään kieli­tieteessä ”alku­perältään yhteen kuuluvista sanoista t. nimistä”.

Tässä on siis muuttunut melko paljon:

• pesue ja pesye voivat nyt tarkoittaa myös poikasia ja niiden vanhempia yhdessä
• pesye-sanaa ei käytetä ihmislapsista (aiemmin ”ei juuri ihmisestä”)
• kielitieteellisessä merkityksessä käytetään nyt vain sanaa pesye.

Peukalosääntö

NSK:n mukaaan peukalosääntö on leikillinen sähköalan sana, joka tarkoittaa aivan tietyn­laista sääntöä: ”s. sähk. leik. sähkö­virran, magneetti­kentän t. voiman suuntaa havain­nol­lis­ta­va sääntö, sormi­sääntö.”

PSK:ssa ja KSK:ssa peukalosääntö on ilman ala- tai tyyli­merkintää ja synonyymi sanalle nyrkkisääntö, jonka kuvaus on ”yksin­ker­tais­tet­tu käytännön ohje”.

Peukalosääntö lienee käännös­laina ruotsista, jossa tumregel on samalla tavoin ensin tarkoittanut sähkö­opin sääntöä, sitten saanut laajemman merkityksen. Tähän on varmaan vaikuttanut englannin ilmaus rule of thumb, jolla on vanha historia laajassa merkityksessä; se on ehkä alkujaan viitannut peukalon käyttöön mittaamisessa.

Pidän, että

Pitää-verbin käyttöä mieli­piteestä on pidetty vieras­voittoisena, ja Kielikellon 3/2009 artikkeli Kielenhuoltoa svetisismien varjossa kertoo, että KSK:ssa oli vielä vuonna 2006 korjaus­ehdotus, jonka mukaan Pidän, että hän on väärässä korvataan ilmauksella Mielestäni hän on väärässä. (PSK sanoo: ”Pidän, että [pitää olla: katson, että; mielestäni, minusta] hän on väärässä.” Nyt KSK:ssa kyseinen kohta on kokonaan poistettu, eli tällaista pitää-sanan käyttöä ei kuvata lainkaan. Avoimeksi jää, onko normi muuttunut. Ehkäpä käytön on arvioitu käyneen niin harvinaiseksi, ettei sitä tarvitse olla sana­kirjassa.

Pilari

Sanalla pilari on NSK:n mukaan vain hyvin konkreettisia merkityksiä:

1. pystytuki, pylväs, patsas, paalu; rak. us. nimenomaan särmiö­mäinen pysty­tuki, jolla ei ole jalkaa eikä kapiteelia; – –

2. kans. laipion alla sivuseinästä toiseen kulkeva jykevä poikki­hirsi, sidehirsi.

NSSK:ssa kerrotaan vain rakennusalalla käytetty merkitys:

rak. kulmikas pystytuki

Tämä on ehkä tulkittava niin, että muissa merkityksissä sanaa pilari – joka on esiintynyt suomessa Agricolan ajoista alkaen – ei ole sivistys­sana, vaan tavallinen arki­kieleenkin kuuluva sana.

PSK:sta on NSK:n mukainen 2. merkitys jätetty pois, ja 1. merkitys on kuvattu yksin­kertai­semmin:

rak. pylväsmäinen tm. korkea (seinää kapeampi) tav. kantava rakenne. Sillan pilarit, siltapilarit. Tukipilari. Koristepilari. Kattoa kantavat pilarit.

KSK:ssa on sama kuvaus, mutta lisäksi selostus kuvaannollisesta käytöstä:

Kuv. toiminnan lohkoista, asiakokonaisuuksista, joihin jk toiminta perustuu. EU:n ensimmäiseen pilariin kuuluvat asiat.

Tällaista kuvaannollista käyttöä on selostettu jo Kielikellon 1/1999 artikkelissa Euroopan unionin sisällä on monta Euroopan yhteisöä, mutta vielä selvästi uutena, koska sen edessä on ”ns.”:

EU:n rakennetta kuvataan ns. pilareilla. I pilari on ylikansallinen EY, joka sisältää mm. yhteisen maatalous-, kalastus-, kauppa- ja liikennepolitiikan; II pilari on yh­tei­nen ulko- ja turvallisuus­politiikka; III pilari on yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa.

Sanaa pylväs käytetään yleisesti myös pylvään muotoisista graafisista kuvioista, etenkin pylväs­diagrammien yhteydessä. Sanaa pilari ei yleensä ole käytetty tällaiseen tar­koi­tuk­seen, eikä sellaista käyttöä kuvata sanakirjoissa, mutta sitä esiintyy Kielikellon 2/2008 kirjoituksessa Ensikielenä ”muu” – maahanmuuttajataustaisten koululaisten suomi kuvan selityksessä.

PSK:ssa ja KSK:ssa on myös sana tukipilari, jolle esitetään konkreettisen merkityksen ohella kuvaannollinen merkitys esimerkeillä: Sauna, suomalaisen elämänmuodon tukipilari. Joukkueen pitkäaikaisena tukipilarina toiminut pelaaja. NSK:ssa tukipilari on vain konk­reet­ti­ses­sa merkityksessä, kun taas tukipylväs on myös kuvaannollisessa merkityksessä. Saman­lainen muutos on tapahtunut sanan peruspilari kuvauksessa.

Pitäjä

NSK:n mukaan sanan pitäjä merkitys on 1) sellainen, joka pitää (esimerkiksi ravintolan pitäjä), 2) ”vanhimpina aikoina: kylää suurempi alue; myöhemmin ja nyk. vars. epä­viral­li­ses­sa kielen­käytössä: maalais­kunta; myös seura­kunnasta, jonka muodostaa yksi pitäjä”. PSK:ssa näistä jälkimmäinen on supistettu muotoon ”nyk. vars. epävirallisessa kielen­käytössä: (maaseutu)­kunta”, eli historiallinen merkitys on jätetty pois, ja lisäksi kohtien järjestys on vaihdettu. KSK:n kuvaus on muuten sama kuin PSK:n, mutta mukaan on otettu saman­tyyppinen historiallinenmerkitys kuin NSK:ssa: ”hist. eril. alue­hallinnon yksiköistä t. seura­kunnista käytetty nimitys”. Nyky­oloista puhuttaessa siis pitäjä tarkoittaa kuntaa, käytännössä vain maa­seutu­kuntaa.

Kuitenkin Kielikellon 4/2016 kirjoitus Pitäjät pinnalla kertoo, että ”Koti­maisten kielten keskuksen nimistön­huolto on jo pitkään suosittanut, että maalais­maisista liitos­kunnista voisi käyttää nimitystä pitäjä erottamaan niitä toisaalta nykyisistä kunnista ja toisaalta pienemmistä kaupungin­osista ja kylistä”. Käytännössä tässä tarkoitetaan entisten (toiseen kuntaan liitettyjen) kuntien alueita. Kunnan osaa siis kutsuttaisiin sanalla, joka aiemmin tarkoitti ja KSK:n mukaan edelleen tarkoittaa kuntaa.

On epäselvää, mihin ”jo pitkään suosittanut” viittaa. Aiheesta ei löydy suoraa kannan­ottoa, vaan pitäjä-sanan tällaisest käytöstä on kirjoitettu vain yhtenä mahdollisuutena, muun muassa Kieli­kellon 4/2005 artikkelissa Kunnan­nimet murroksessa ja kolumnissa Kunta­uudistus uhkaa mullistaa nimistön (9.3.2012). Kielikellon 1/2013 artikkelissa Kunta­liitokset 2013 – kunnan­nimestä pitäjän­nimeksi? sanotaan (ilman lähde­viitettä): ”Vuonna 2006 Jussi Iltanen ja Sirkka Paikkala ovat esittäneet, että vanhat kunnat nimineen ja rajoineen tulisi säilyttää kunta­liitoksissa. – – Entisten kuntien nimitykseksi ehdotettiin kunnan­osaa tai historiallista pitäjää.” Siinä sanotaan myös: ”Pitäjän käyttöön­ottoa entisten kuntien nimi­tyk­sek­si saatetaan vieroksua, koska se on historiallisesti ollut käytössä eri merkityksessä. Kaikki kunnat eivät myöskään ole aikoinaan olleet pitäjiä, ja nimitys on yhdistetty lähinnä maa­seutu­mais­een ympäristöön.”

Pois-sana merkityksessä ’poissa’

Sana pois liittyy jonkinlaiseen liikkeeseen, kun taas sana poissa koskee olotilaa tai paikkaa. Arkikielessä nämä osittain kuitenkin sekoittuvat niin, että sanaa pois käytetään myös tilasta. Syynä on ehkä osittain se, että pääte -ssa esiintyy puheessa yleisesti asussa -s (esi­mer­kik­si talos, kirja­kielen talossa, ja tos, kirja­kielen tuossa). NSK suh­tau­tuu kielteisesti tällaiseen käyttöön kirjakielessä. Se esittää sanan pois kuvauksen kohdassa IV 2 seuraavan:

vars. ark. eräissä sanonnoissa: poissa. Normaali­tyylissä ei suositeltavaa. Olla pois suunniltaan. Olla pois pelistä, leikistä, töistä. Siitä ole leikki pois, kun vene kaatui koskessa. Joltakulta on tarmo, sisu pois. Nyt ei olisi pois tieltä [= olisi paikallaan] saada vähän juotavaa.

KSK esittää useita lainauksia, joissa tunnetut kirjailijat ovat käyttäneet sanaa pois tällä tavoin. Kielenhuolto on kuitenkin suhtautunut kielteisesti sellaiseen käyttöön. Muun muassa vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää: