Suomen kielen normien muutoksia

Tässä dokumentissa kuvataan, miten suomen kielen normeja on muutettu. Tarkastelu rajoittuu pääosin vuoden 2000 jälkeen tehtyihin muutoksiin. Tarvittaessa tarkastellaan myös normien välisiä ristiriitoja.

Dokumentti on saatavissa sekä yhtenä isona tiedostona että osiin jaettuna.

Dokumentin lopussa esitetään kuvaus siitä, mitä tarkoitetaan suomen kielen normeilla.

Iso ja pieni alkukirjain

Alkukirjain alayksiköiden nimissä: Kielitoimisto ← kielitoimisto

Yleensä organisaation alayksikön nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, esimerkiksi myyntiosasto, käytettiinpä sitä yksin tai yhdessä organisaation nimen kanssa. Kielitoimisto on kuitenkin halunnut tehdä poikkeuksen oman nimensä osalta. Kielikellon 3/2020 kir­joi­tuk­ses­sa Paikannimi­lausuntoja ja taivutus­ongelmia sanotaan, että ”nykyisin” Kieli­toimis­to ja Nimiarkisto aloitetaan isolla kirjaimalla. Perustelu on erikoinen: ”Kielitoimisto on orga­ni­saa­tio­na sulautunut Kotukseen mutta elää kielenhuollon palvelujen ja julkaisujen nimis­sä”. Aiemmin asia on kuvattu niin, että sana kielitoimisto viittaa Kotuksen kielen­huolto-osas­toon.

Alkukirjain erisnimien -tse-johdoksissa: Twitteritse ∼ twitteritse

Vanhojen sääntöjen mukaan erisnimen johdos aloitetaan pienellä alku­kirjai­mel­la, esi­mer­kik­si kiinalainen (maannimestä Kiina). KKOO:n mukaan (s. 151) iso alku­kirjain­kin on mahdollinen sellaisissa tapauksissa kuin twit­te­rit­se ∼ Twitteritse, vaikka Twitter on eris­nimi. Siinä on myös esimerkki bussi kulkee Tam­pe­reitse.

Kielikellon 1/2015 Kysyttyä-osaston kirjoituksessa Twitteritse ja Tampereitse mai­ni­taan ensin esimerkit Tampereitse ja Kuopioitse ja esitetään, että ”tällaiset erisnimistä muo­dos­te­tut pro­la­tii­vit ovat harvinaisia ja ehkä usein leikillisesti käytettyjä”, ja otetaan se kanta, että ”tällaiset nimet säilyttävät selvän erisnimen luonteensa -itse-muodoissakin, joten iso alku­kirjain on ensi­sijainen kirjoitus­tapa”. Sitten kirjoitus käsittelee sellaisten nimien kuin Face­book, Twitter ja Wilma-itse-muotoja” ja sanoo, että ilmaisevat välinettä tai keinoa, mikä ”jossain määrin etäännyttää ilmausta erisnimestä”. Näin se päätyy siihen, että ”mo­lem­pia kirjoitustapoja – esim. Twitteritse tai twitteritse – voidaan pitää hyväk­syt­tä­vinä”.

Kielikellon 2/2015 Keskustelua-osaston kirjoituksessa Mennäänkö kuopioitse vai sit­ten­kin Kuopioitse? Erkki Lyytikäinen viittaa ISK:n kantaan (§ 385 itse-adverbit eli prolatiivi) ja esittää:

Tähän asti on ollut voimassa sääntö tai ainakin käytäntö, että 1) erisnimet kir­joi­te­taan isolla alkukirjaimella kaikissa sijamuodoissa (Kuopiossa, Kuopiolle, Kuopioksi jne.) ja 2) erisnimikantaiset johdokset kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella (kuo­pio­lai­nen, kuopiomainen, kuopious, kuopioistaa jne.). Tämän säännön mukaisesti kir­joi­te­taan myös prolatiivi­johdos kuopioitse pienellä alkukirjaimella.

Kommentissaan tähän Sari Maamies esittää, että ”varsinkin paikannimestä muodostetut prolatiivit hahmottuvat hyvin sijamuotomaisiksi, ja siksi iso alkukirjain tuntuu niissä monen mielestä ensisijaiselta”. Hän esittää seuraavan rinnastuksen, joka merkitsee normin muu­tok­sen ulottamista eris­nimien -ittain-johdoksiin:

-(i)tse-johdoksia voi verrata -ittain-loppuisiin muotoihin, jotka ovat kiistatta joh­dok­sia. Niitä muodostetaan joskus harvoin myös eris­nimistä, esim. ”Valikoimat vaih­te­le­vat Anttiloittain.” Tässäkin pienen alkukirjaimen käyttö tuntuisi oudolta.

Sanan prolatiivi käytön voidaan tulkita viittaavan ajatukseen, että kyseessä olisi sija­muoto. Vanhoissa, 1800-luvun kieli­opeissa -tse-johdokset onkin esitetty sija­muotona, ja tällaista tulkintaa on myö­hem­min­kin esiintynyt. Sija­muotomaisuutta perustelee mm. Jussi Ylikosken tutkimus ”Prolatiivi ja instrumentaali: suomen -(i)tse ja -teitse kieliopin ja leksikon rajamailla” (saatavissa Academia.edu-palve­lus­ta). Kuitenkin 1900-luvulta alkaen on koulu­kieli­opeissa esitetty vain sellaisia sija­muotojen kuvauk­sia, joissa prolatiivia ei ole mukana. Sitä ei ole myöskään ISK:ssa.

Kielenhuollon kannanotoissa ei ole puututtu siihen, että -itse-johdoksia ei ole aiemmin muodostettu erisnimistä. Niitä ei ole erikseen kiellettykään, vaikka on todettu, että kyseisiä johdoksia voidaan ”muodostaa vain eräistä määrätyyppisistä substantiiveista” (Kielikello 1/1992, artikkeli Kirjeitse annettu määräys. Suomen kielen prolatiiveista). Ilmeisesti on pidetty itsestään selvänä, että erisnimistä niitä ei voi muodostaa. Täten normin lienee katsottava muuttuneen, koska KKOO taas tuntuu pitävän itsestään selvänä, että niitä voi, vaikka se onkin harvinaista.

Alkukirjain Jenkeissä-tyyppisissä ilmauksissa

Uudissanasto 80:n ja PSK:n mukaan sellaiset ilmaukset kuin jenkeissä ’Yhdysvalloissa’ kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, KSK:n mukaan isolla.

Kieli-ikkunassa Askaisista jenkkeihin (4.3.20034) kuvataan tällaista käyttöä, jossa maan asukkaan tai kansallisuuden nimitys on monikon sisä­paikallis­sijoissa ja tarkoittaa maata. Kirjoituksen mukaan ”Useimmiten ne pohjautuvat sävyltään leikilliseen, arkiseen, slangin­omai­seen tai jopa halventavaksi katsottavaan kansallisuuden nimitykseen.” Sävyltään neutraaleiksi se kuvaa ilmaukset briteissä, saudeissa, skoteissa ja tšekeissä. Kirjoitus­asusta se sanoo:

Jenkeissä-tyyppisiä ilmauksia kirjoitetaan kahdella lailla: joko isolla tai pienellä alkukirjaimella. Molempia tapoja voi perustella. Ison kirjaimen käyttöä tukee se, että jenkeissä-tyyppiset ilmaukset vertautuvat maiden nimiin, pienen kirjaimen käyttöä taas se, että kansallisuuden edustajan nimitykset kirjoitetaan pienellä. Nimistön­huolto edustaa jälkimmäistä kantaa. Selvyyden vuoksi briteissä kir­joi­te­taan pienellä alku­kirjai­mel­la riippumatta siitä, viitataanko sanalla Britannian asukkaisiin vai itse Bri­tan­niaan.

KSK:ssa sanan britti 2. merkityksen kuvaus on seuraava: ”mon., erisn. Saavutti suosiota Briteissä Britanniassa.”

Vaikuttaa siis siltä, että Kotuksen nimistönhuolto on eri linjoilla kuin KSK:n toimitus.

Alkukirjain Jumala-sanassa ja vastaavissa

Vanhastaan on kristinuskon jumalaa tarkoittavassa sanassa käytetty isoa alku­kirjainta. Tämä esitettiin ennen sääntönä, jota ei erikseen perusteltu. E. N. Setälän Suomen kieli­oppi: äänne- ja sana­oppi esittää (s. 29), että isoa alku­kirjainta käytetään viidessä tapauksessa: virkkeen alussa, erisnimissä, ”Jumala sanassa ja sen kanssa samaa merkitsevissä sanoissa (esim. Herra, Luoja, Kaikki­valtias)”, eräissä puhuttelu­sanoissa yms. ja tavallisesti runo­säkeiden alussa. Setälä ei siis perustele Jumala-sanaa ja vastaavia koskevaa kohtaa sillä, että kyseessä olisi eris­nimi (sillä eris­nimistä on oma kohtansa), ei myöskään kunnioittavuudella tms.

Myöhemmin on tarkennettu, että Jumala-sana kirjoitetaan isolla alku­kirjaimella silloin, kun tarkoitetaan kristittyjen (kristin­uskon) Jumalaa tai ehkä yleisemmin yksi­jumalaisen uskonnon Jumalaa. Ilmeisesti tämä on koettu jotenkin ongelmalliseksi, sillä ohjetta on ruvettu perustelemaan sillä, että kyseeä on kunnioituksen osoitus. (Vrt. kohdassa Alkukirjain sanoissa Te ja Sinä sekä puhutteluissa siteerattuun).

Kun kirjoitusasua perustellaan kunnioituksen osoittamisella, herää kysymys, pitääkö niidenkin käyttää isoa alku­kirjainta, jotka eivät halua osoittaa kunnioitusta. Onkin käynyt melko tavalliseksi asia­teksteissäkin kirjoittaa jumala tarkoitettaessa kristin­uskon Jumalaa.

KOP:n sivulla Alku­kirjain: jumalien nimet kuvataan ensin yleisesti, että jumala-sana kir­joi­te­taan pienellä alku­kirjaimella, mutta lisätään: ”Kun puhutaan jonkun tietyn uskonnon ju­ma­las­ta, sana jumala voidaan kirjoittaa isolla alku­kirjaimella osoittamassa kunnioitusta.” Tässä tuskin tarkoitetaan, että minkä tahansa uskonnon mistä tahansa jumalasta kir­joi­tet­taes­sa voisi käyttää asua Jumala (esimerkiksi ”Mars oli roomalaisten Jumala”), vaan kyse on kristin­uskon ja juutalaisuuden jumalasta. Tosin ohje lisää: ”Islamin tuntijoiden teksteissä arabian sana Allah käännetään yleensä suomeksi sanalla Jumala.”

KOP:n ohje lisää, että ”muutkin jumalaa – samoin kuin esimerkiksi Jeesusta – va­kiin­tu­nees­ti tarkoittavat sanat voidaan kirjoittaa isolla alku­kirjaimella”, esimerkkeinä Herra, Isä, Luoja, Vapahtaja, Messias. (Avoimeksi jää, miksi sanan Jeesus edellä on sana esimerkiksi eli mikä kaikki muu tulisi kyseeseen.) Toisaalta sen mukaan ”esimerkiksi sanoja luoja ja isä käytetään kuitenkin uskonnollisissa teksteissä myös kuvaavassa perus­merki­tyk­ses­sään, jolloin ne kirjoitetaan pienellä alku­kirjaimella. Ohje vielä erikseen käsittelee uskonnollisia sana­liittoja.

Normit ovat siis muuttuneet ja hämärtyneet. Aiemmin Jumala oli ainoa oikea kirjoitus­asu, kun tarkoitettiin kristin­uskon jumalaa; nyt se on vain sallittu ja osoittaa kunnioitusta. Epäselvää on, mitä kaikkia jumalan nimityksiä voi kirjoittaa isolla alku­kirjaimella ja missä yhteyksissä. Esimerkiksi sana vapahtaja on toki ennen muuta uskonnollisen kielen sana, mutta sitä saatetaan käyttää myös uskonnollisia asioita kuvailevassa tekstissä; voiko silloinkin kirjoittaa ”He pitävät Jeesusta Vapahtajana”? Sekavuutta kuvailee Kielikellon 3/1998 artikkeli Iso alkukirjain Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa.

Alkukirjain maantieteellisissä yhdyssanoissa: Etelä-Suomi ← etelä-Suomi

Aiemmin esiintyi vaihtelua sellaisissa maantieteellisissä nimissä, joissa erisnimeen liittyy ilmansuuntaa tms. ilmaiseva alkuosa. Erään vanhan ohjeen alkuosassa oli iso alkukirjain, jos sana kokonaisuudessaan tarkoitti vakiintunutta, tarkkarajaista aluetta. Tästä kuitenkin luovuttiin jo vuonna 1968: ”Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta – – päätyi suosittelemaan isoa alkukirjainta, milloin yhdysnimen tarkoittama alue on toinen kuin sen pelkän jälki­osan tarkoittama, olipa alue tarkkarajainen tai ei, esim. Etelä-Suomi, Keski-Eurooppa, Ala-Satakunta, Sydän-Häme, Järvi-Suomi, Manner-Eurooppa, Suur-Ruovesi, Muinais-Karjala Sen sijaan kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella sellaiset pelkästään luonnehtivat ilmaukset kuin natsi-Saksa, tsaari-Venäjä (tarkoitetaan hallitusmuotoa, ei aluetta) ja loma-, matkailu-Suomi (= Suomi lomanvieton kannalta tai matkailu­maana).” Tämä on aika lailla vakiintunut sekä ohjeisiin että käytäntöön.

Ohjeiden aiempaa kehitystä ja mainittua kannanottoa kuvailee Kielikellon 1 (1968) artikkeli Yhdysperäiset maantieteelliset nimet, josta edellä oleva lainaus on. Nykyisen ohjeen esittää tiivistetysti KOP:n sivu Alkukirjain paikannimissä.

Eräissä tapauksissa on kuitenkin tapahtunut muutoksia tai esiintynyt horjuntaa. Edellä mainittu artikkeli sanoo: ”Rajaa on turha vetää kovin tiukaksi, koska se on luonnostaan epämääräinen. Esim. Nyky-Suomi voi viitata yhtä hyvin nykyisiin oloihin kuin nykyiseen alueeseen. Myös semmoiset aivan tilapäiset yhdysilmaukset kuin luoteis-Inari voidaan kirjoittaa pienellä alkukirjaimella.” Tällaisia mahdollisuuksia ei mainita myöhemmissä ohjeissa. Päinvastoin KOP:n ohjeen tiivistelmä esittää yksiselitteisesti:

Nimeen kuuluva määriteosa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella silloin, kun kyseessä on maantieteellinen alue (Etelä-Savo), ja pienellä, jos se luonnehtii paikkaa jonkin omi­nai­suu­den kannalta (nyky-Suomi).

Asu nyky-Suomi mainitaan myös Kielikellon 3/1995 kirjoituksessa Erikoisia erisnimiä ja erisnimiä yleisnimissä. Siinä kuitenkin esitetään toisenlaisia poikkeamisia yleis­peri­aatteesta. Se toteaa ensin, että ”Etelä-Suomen synonyymina tuntuu joskus käytettävän myös ’Ruuhka-Suomea’”, mikä on yksinkertaistus, koska Ruuhka-Suomi tarkoittaa Suomen ruuhkaista tai ruuhkaisinta osaa. Se kuitenkin jatkaa: ”Pienellä aloitettu ruuhka-Suomi on toisaalta ollut väkirikkautta, muuttovoittoisuutta ja liike-elämän vilkkautta kuvaava nimitys vasta­kohta­naan runo-Suomi tai luonnon-Suomi. Näihin nimityksiin tuntuu kyllä alun perin sisältyvän vahva maantieteellisestikin erottava aspekti, johon jo edellä viitattiin.” Samantapaisesti artikkelissa esitetään vaihtoehdot puu-Käpylä ja Puu-Käpylä, mikä on epäjohdonmukaista, koska sanalla tarkoitetaan sitä Käpylän osaa, jossa on (vanhoja) puurakennuksia, ei koko Käpylää jollain tavalla luonnehdittuna. Epäselvää on, mitä tarkoittaa virke ”’Vihermeilahti’ pitäisi kaikin mokomin kirjoittaa joko Viher-Meilahti tai viher-Meilahti”, jossa ei mitenkään selvennetä, tarkoitetaanko Meilahden vihreää osaa vai koko Meilahtea vihreäksi luonnehdittuna.

Alkukirjain sanoissa Te ja Sinä sekä puhutteluissa

Vanhojen sääntöjen mukaan voidaan melko laajasti käyttää isoa alkukirjainta koh­te­liai­suus­syistä. Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 4. painos (2011) esittää säännöt seuraavasti (s. 12–14):

Isoa alkukirjainta käytetään seuraavissa tapauksissa:

– –

3. Kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoituksena:

a) Kirjeessä sen saajasta, esim. kirjeen alussa: Herra Johtaja, Hyvä Veli, Valtion Luonnontieteelliselle Toimikunnalle (tässä toisen ja kolmannen sanan pieni­kirjai­mi­suus­kin aivan mahdollista). Kirjeen sisässä kirjoitetaan usein isolla pronominit Sinä ja Te. Samoin: Pyydän, että Opetushallitus [kirjeen saaja] myöntäisi minulle eri­vapau­den. Toivomme Teidän, Herra Oikeus­kansleri, tutustuvan asaan.

b) Teitittelypronominissa Te muulloinkin, esim. »Uskotteko Te puolueenne voit­toon?» (repliikki haastattelusta). Käytäntö ei ole ehdoton; esim. kauno­kirjal­li­suu­den repliikeissä tuntuu pieni alku­kirjain luonte­vammal­ta.

c) Sanoissa, jotka tarkoittavat kristittyjen Jumalaa ja Kristusta: Luoja, Herra, Vapahtaja, Ihmisen poika; hartaus­kirjallisuudessa (ei sen sijaan Raamatussa) myös Hän.

KOP:n sivu Alkukirjain tyyli- ja kohteliaisuuskeinona, joka on samansisältöinen kuin KOKO:n esitys aiheesta, ei esitä isokirjaimisuutta käytäntönä, vaan mahdollisuutena, ja olennaisesti harvemmissa tilanteissa:

Kirjeen puhuttelussa, kutsukortissa yms. voidaan osoittaa kohteliaisuutta ja kun­nioi­tus­ta kirjoittamalla muuten pienikirjaiminen titteli, muu puhuttelusana tai toi­sen persoonan pronomini (sinä, te) isolla alkukirjaimella. Myös pienen alkukirjaimen käyttö on näissä tapauksissa kuitenkin aina mahdollista, ei epäkohteliasta:
Arvoisa tasavallan presidentti ∼ Arvoisa Tasavallan Presidentti
Haastamme teidät, arvoisa rehtori, osallistumaan keräykseemme. ∼ Haastamme Teidät, arvoisa rehtori, osallistumaan keräykseemme.
Rakas mummi! ∼ Rakas Mummi!
Olemme ajatelleet sinua usein. ∼ Olemme ajatelleet Sinua usein.

Esimerkeistä toinen ja neljäs eivät ole kirjeen puhuttelusta, kutsukortista tms., joten sääntö lienee ymmärrettävä muotoiluaan väljemmin: tarkoitetaan puhuttelua yleisesti, myös tekstin keskellä. Tämä tulkinta merkitsee, että ero aiempiin ohjeisiin on lähinnä siinä, onko ison alku­kirjaimen käyttö kyseisissä tapauksissa yleinen sääntö vai sallittu mahdollisuus.

Alkukirjain uskonnollisissa sanaliitoissa kuten Pyhä henki ∼ Pyhä Henki

Kuten kohdassa Alkukirjain Jumala-sanassa ja vastaavissa kuvattiin, kristin­uskon Jumalaa tarkoittavien sanojen kuten Jumala ja Luoja lisäksi on isoa kirjainta vanhastaan käytetty myös Jumalaa tarkoittavien sana­liittojen toisen sanan alussa, esimerkiksi Pyhä Henki. Kuitenkin Kielikellon 2/1980 ar­tik­ke­lis­sa Alkukirjain Jumalaa tai Kristusta tarkoittavissa ilmauksissa kuvattu suomen kielen lauta­kunnan kannanotto sanoo vain, että sellaista käytäntöä voidaan jatkaa, esittäen sen siis sallituksi, ei normiksi:

– – Raamatussa voidaan harkinnan mukaan edelleen käyttää isoa alkukirjainta sellaisissa Jumalaa tai Kristusta tarkoittavissa ilmauksissa kuin Kuningas, Israelin Pyhä, Israelin Valo, minun Isäni, Vapahtaja, Ihmisen Poika, Pyhä Henki, jotka ovatkin tavallaan erisnimen luonteisessa käytössä.

Kielikellon 3/1998 artikkelin Iso alkukirjain Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa mukaan ”Sanaliitossa Jumalan Karitsa voi kielen puolesta vallan hyvin kirjoittaa karitsa, jos rohkenee murtaa tradition.” Toisaalta se sanoo:

Vanhan käytännön mukaisesti kirjoitetaan Pyhä Henki – –. Poika sanaliitoissa Jumalan poika ja Daavidin poika voidaan kirjoittaa yleisnimenä silloin, kun se ilmaisee sel­vem­min sukulaisuutta kuin arvoa.

KOP esittää yleisesti, että tällaisissa ilmauksissa toinen osa voidaan kirjoittaa isolla tai pienellä alku­kirjaimella. Esimerkkien joukossa on myös sellaisia, joissa ensimmäisessäkin osassa on pieni alkukirjain.

Jos uskonnollisen tekstin jumalaan tms. viittaava ilmaus on useampiosainen, molemmat osat voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Mahdollinen on myös kirjoitustapa, jossa vain nimen ensimmäinen osa alkaa isolla alkukirjaimella:
Pyhä Henki ∼ Pyhä henki
Korkeampi Voima ∼ Korkeampi voima
Jumalan Poika ∼ Jumalan poika
Taivaan Isä ∼ taivaan Isä
Pyhä Neitsyt ∼ Pyhä neitsyt ∼ pyhä neitsyt
Jumalan äiti ∼ jumalanäiti

NSK:ssa ja PSK:ssa on sanan kolminaisuus esimerkeissä Pyhä k., josta ei voi päätellä, kir­joi­te­taan­ko ensimmäinen sana isolla alkukirjaimella virkkeen sisällä (yleensä kir­joi­te­taan), mutta ainakin toinen kirjoitetaan siis pienellä. KSK:n esimerkeissä asuna on selvästi Pyhä Kolminaisuus, myös nimityksessä Pyhän Kolminaisuuden päivä, joka on otettu vanhan nimityksen kolminaisuuden­päivä rinnalle sanakirjaan. Tämä heijastaa sitä, että kirkollis­kokous muutti päivän nimen näin vuonna 1999 samalla, kun muitakin nimiä muutettiin (ks. Aikakirja 2013, s. 149).

Alkukirjain valtionhallinnon nimissä: Metsähallitus ← metsähallitus

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2003 päätöksen, jota on selostettu Kielikellon 3/2003 artikkelissa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet. Siinä esitetyt ”käytännön­läheiset peri­aatteet” vastaavat enimmäkseen vanhoja sääntöjä. Normien muutokset onkin paljolti pääteltävä esitetyistä esimerkeistä ja vertaamalla aiempiin ohjeisiin. Muutoksiksi voidaan tulkita seuraavat:

Muutosta ei ole tapahtunut sellaisten nimien kuin puolustus­ministeriö, korkein oikeus ja keskus­rikos­poliisi asussa. Kannanotossa sanotaan: ”Vakiintuneen tavan mukaan käytetään pientä kirjainta ministeriöiden ja oikeus­istuinten nimissä, samoin erillis­laitosten yksiköiden ja osastojen nimissä.” Esimerkeistä ilmenee, että sama koskee poliisiorganisaatioita kuten suojelupoliisi. Kielikellon 1/1996 artikkelissa Julkishallinnon nimien oikeinkirjoitus sanotaan: ”Itse asiassa tuomioistuinten ja poliisiviranomaisen nimet olisi nekin voitu yhtä hyvin kuin muiden virastojen ja laitosten nimet kirjoittaa isolla, mutta kun näistä kaikki kyselyyn vastanneet olivat tyytyväisiä pieni­kirjai­mi­seen nimiasuunsa, lautakunta ei halunnut muuttaa niiden kirjoitus­asua vastoin niiden omaa tahtoa.”

Oma kysymyksensä on lyhentymänimien, kuten supo, kirjoitus­asu.

Kannanoton selostuksen mukaan isolla alkukirjaimella kirjoitetaan valtion­yhtiöiden (esim. Rahapaja; virallisesti Suomen Rahapaja Oy), valtion liikelaitosten (esim. Metsä­halli­tus) ja ”erillistehtäväisten laitosten” (esim. Onnettomuustutkintakeskus) nimet. Tämä merkitsee muutosta vain joidenkin viimeksi mainittujen osalta.

Nimien kirjoitusasun muutokseen liittyy usein itse nimen muuttuminen tai organi­saatio­muodon muuttuminen, tyypillisesti virastosta tai valtion liike­laitoksesta valtion­yritykseksi. Niinpä esimerkiksi kannanoton selostuksessa valtion liike­laitoksena mainittu Ilmailulaitos on nykyisin valtionyhtiö Finavia.

Pelkästä kirjoitusnormien muutoksesta on kuitenkin kyse esimerkiksi Opetus­halli­tuk­sen tapauksessa. Se on kouluhallituksen ja ammatti­kasvatus­hallituksen seuraaja ja niiden tavoin virasto. Laki opetushallituksesta (182/1991) sisältää nimen sekä muodossa opetushallitus (lain nimessä ja alkuperäisen lain mukaisissa kohdissa) että muodossa Opetushallitus (vuonna 2015 muutetuissa lain kohdissa).

internet ∼ Internet

Suomen kielen lautakunnan kannanotto Internet tai internet vuodelta 2007 sallii sekä asun internet että asun Internet. Se totesi: ”Tähän asti on suositettu isoa alkukirjainta, mutta lautakunta ei ole aiemmin ottanut asiaan kantaa.”

Lautakunta myös toteaa: ”Jos kirjoitetaan Internet isolla alkukirjaimella ja sana esiintyy yhdyssanan alkuosana, se liitetään loppuosaan aina yhdysmerkin väli­tyk­sel­lä samaan tapaan kuin muutkin erisnimet”, esimerkiksi Internet-sivusto. Se jatkaa:

Jos kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella internet, sana ei ole erisnimi. Yhdys­merkkiä ei siksi yleensä tarvita, vaan yhdys­sanan osat kirjoitetaan suoraan yhteen:
internetselain
internetsivusto
internettuote
Osien hahmottamista helpottamaan yhdysmerkkiä voi kuitenkin käyttää etenkin silloin, kun yhdyssanan loppuosa alkaa vokaalilla: internet-asetus.

Tämä ei varsinaisesti poikkea aiemmista yhdysmerkkiä koskevista normeista, mutta aiem­mis­sa ohjeissa ei ole mainittu, että loppuosan vokaalialkuisuus vaikuttaisi asiaan.

Kannanoton taustaa on kuvattu Kielikellon 2/2007 artikkelissa Internet suomen kielen lautakunnassa.

Lyhentymänimet: supo ∼ SUPO, ei Supo

Lyhentymänimellä tarkoitetaan nimeä, joka on alku­perältään lyhenne, mutta lausutaan sanan tavoin, ei kirjaimet luettelemalla eikä sanomalla lyhentämätön muoto. Lyhentymä­nimissä on aiemmin hyväksytty eri kirjoitusasuja. KSK:ssa oĺi aiemmin pää­haku­sanana Supo ja sen seli­tyk­ses­sä maininta ”myös: supo, SUPO”. Jossain vaiheessa pää­hakusanaksi otettiin supo ja selitykseksi ”myös: SUPO”. Tämä on sikäli erikoista, että Supo on käytännössä yleisin asu.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää Supo-asun jopa ainoana:

Supo (vanh. Suopo) lyh.s. suojelupoliisi

Myös Kotuksen Hyvää virkakieltä ‑palstalla julkaistu, alkujaan Virallisessa lehdessä vuonna 2004 julkaistu kirjoitus Lyhennesanat mainitsee vain asun Supo.

Kielikellon 4/2009 kirjoitus Valtion keskus­hallinnon virastojen ja laitosten nimet ja lyhenteet esittää asut Supo ja supo. Sen sijaan nimen nuoriso­asiain neuvottelu­kunta lyhyt muoto on vain Nuora ja sisä­asiain­hallinnon palvelu­keskus vain Palke. Nimen tasa-arvo­asiain neuvottelu­kunta lyhentymänä siinä on TANE, joka lienee tulkittava lyhenne­sanaksi, samoin nimen valta­kunnallinen sosiaali- ja terveys­alan eettinen neuvottelu­kunta lyhentymä ETENE.

Normin muutosta ennakoivana voi pitää Kielikellon 3/2014 kirjoitusta Pähkinä kielipoliiseille:

Suojelupoliisin lyhenne on isokirjaimisena SUPO, mutta koska se on lyhenne­sana (eli lyhenne, joka voidaan lukea sanana), siitä voidaan käyttää myös pieni­kirjaimista ly­hen­net­tä supo. Käytössä on myös perinteisesti erisnimeksi hahmotettu muoto Supo.

KOP:n sivu Julkis­hallinnon nimien oikein­kirjoitus ottaa yleisesti kantaa lyhentymä­nimiin samalla linjalla kuin KSK nykyisin:

Pienellä alkukirjaimella kirjoitettavasta viran­omaisen nimestä muodostettu, sanana luettava lyhenne kirjoitetaan joko kokonaan pienin tai kokonaan isoin kirjaimin: suojelupoliisisupo ~ SUPO, etnisten suhteiden neuvottelukuntaetno ~ ETNO.

Iso alkukirjain on käytännössä yleinen lyhentymä­nimissä silloinkin, kun lyhentämätön nimi on pieni­kirjaiminen. Esimerkiksi terveyden­huollon palvelu­valikoima­neuvosto itse kirjoittaa epävirallisen, mutta laajasti käytetyn nimensä isolla alku­kirjaimella: Palko. Tässä on on­gel­ma: lyhentämätön nimi on aivan liian pitkä käytettäväksi tavallisessa tekstissä, ja lyhen­tymä­nimi taas on pieni­kirjaimisessa asussaan palko huonosti erottuva, onhan se myös yleis­nimi.

t-paita ∼ T-paita

Vielä PSK:ssa on vain kirjoitusasu T-paita, mutta KSK:ssa on rinnakkaismuotona t-paita. Syynä lienee se, että ei ole ajateltu (ehkä ei tiedettykään), että T-kirjain viittaa tässä tiet­tyyn muotoon. Sanakirjoissa ei tätä selitetä, vaikka muiden vastaavien sanojen kuten selityksissä mainitaan muoto esimerkiksi seuraavasti: ”T-palkki tekn. poikki­leik­kauk­sel­taan T-kirjainta muistuttava teräspalkki.”

Tarkoitus ei siis liene yleisesti sallia pienten kirjainten käyttö tämäntapaissa ilmauk­sis­sa. Esimerkiksi sanoille T-palkki ja U-keittiö ei esitetä pienikirjaimista vaihtoehtoa. Tosin sanalle U-käännös esitetään KSK:ssa (toisin kuin PSK:ssa) vaihtoehto u-käännös; tämä johtuu ehkä siitä, että pienen u:n ajatellaan ilmaisevan muodon yhtä hyvin.

Sanojen kirjoitusasu muutoin

Vierassanojen mukauttaminen

Tässä osassa käsiteltävät asiat saattavat vaikuttaa myös sanojen ääntämykseen ainakin peri­aatteessa, mutta enimmäkseen kyseessä on vain kirjoitus­asu. Esimerkiksi farao ja faarao eroavat toisistaan yleensä vain kirjoitus­asultaan.

On paljon tapauksia, joissa vieras­peräi­nen sana on kirjoitettu ensin vieraan kielen mukaan, sitten suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan. Aiheesta esitetään tässä lähinnä esimerkkejä ja kiinnostavia tapauksia.

Yleinen suuntaus on, että kielen­huolto suosittaa vieras­sanojen kirjoittamista yhä useammin suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan, kuitenkin vain tapauksittain Esimerkiksi alku­kielen mukainen kirjoitus­asu couscous on vielä PSK:ssa sallittu rinnakkais­asu (ja ääntämis­merkinnän mukaan siinä olisi paino toisella tavulla), mutta KSK:ssa on kannan­otto: ”paremmin: kuskus”.

Asteekki ← atsteekki yms.

Keskiamerikkalaiseen kansaan viittaava sana atsteekki muutettiin vuonna 1997 muotoon asteekki. Ilmeisesti tämä on tapahtunut suomen kielen lautakunnan kirjeenvaihdossa, eikä sitä ole varsinaisesti julkistettu.

Harri J. Kettusen kirjoituksesta Mixteekki, misteekki vai kielenhuollon misteikki? (josta on verkossa enää arkistoversio) voidaan päätellä hänen kirjoittaneen asiasta lautakunnalle ja saaneen vastauksen, jossa ”lautakunta suosittelee uusia kirjoitusasuja mm. sanoista as­teek­ki, misteekki ja sapoteekki”. Kaksi viimeksi mainittua on tarkoitettu korvaamaan van­hat asut mixteekki tai miksteekki ja zapoteekki. Avoimeksi jää, mihin muuhun lautakunta on ottanut kantaa. ” Vaikka selostus puhuu kirjoitusasusta, tarkoitus lienee kuitenkin ollut myös äänneasun vastaava muuttaminen.

Kannanottoon viitataan Hiidenkivi-lehdessä 4/2011 ilmestyneessä Riitta Erosen kir­joi­tuk­ses­sa Voodoosta vodou. Sekään ei tarkenna kannanoton sisältöä. (Kirjoituksen otsikon mukaista muutosta normeihin ei ole tehty. Tosin KSK:aan on tullut asu vodou, mutta se on vain viittaus hakusanaan voodoo.)

PSK:ssa on vielä ainoana muotona atsteekki. KSK:ssa on sen sijaan asteekki, ja sanan atsteekki selityksenä on vain ”paremmin: asteekki”.

Kielikello-lehdessä näitä sanoja ei näytä esiintyvän kuin numeron 4/2004 artikkelissa Omenasta on moneksi, jossa käytetään nimitystä atsteekit.

Kuriositeettina voidaan mainita, että ainakin Microsoft Word 2007 pitää asua asteekki virheellisenä ja asua atsteekki oikeana.

Asvaltti ∼ asfaltti

Kirjoitusasun asfaltti ohella hyväksytään PSK:ssa myös asvaltti. Vastaava koskee sanoja asvaltoida, asvaltointi ja asvalttinen.

Tätä voidaan pitää lähinnä kirjoitusasua koskevana muutoksena, koska sanassa asfaltti yleensä lausutaan v-äänne eikä f-äännettä, vaikka tätä ei sanakirjoissa sanota.

Brändi ∼ brandi

Kielikellon 1/1998 kirjoitus Brandi on seuraava:

Brandi on mainosalan sanastoa ja tarkoittaa suunnilleen tavara­merkkiä, tuote­nimeä (< engl. brand ’(tavara)merkki; polttomerkki, poltinrauta’). Kirjoitusasuksi on suo­si­tet­tu taka­vokaalista asua brandi; sana on yksinkertaisinta myös ääntää a:llisena. Englannin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua brändi on myös näkynyt jonkin verran lehdissä.

Kielikellon 4/2002 artikkelin Kielenhuollon uudet haasteet esittää: ”Yksi vaihtoehto vierassanojen mukauttamisessa voisi olla, että suosittaisiin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua. – – Jostain syystä suomalaiset näyttävät vierovan tätä tapaa, joskin joitakin esimerkkejä on: brändi kirjoitetaan yhä useammin ä:llä – –.” Tässä ilmeisesti pidetään ääntämystä brändi vallitsevana, jollainen se lienee aina ollutkin.

Kielikellon 3/2003 kirjoituksessa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käytetään jo asua brändi. Aiemmin sanaa oli muutaman kerran käytetty Kielikellossa asussa brandi.

Kielikellon 2/2005 kirjoituksessa Vieraita kieliä sanojen takana esitetään: ”Osa laina­sanois­ta mukautetaan suomen kielen äänne- ja kirjoitus­järjes­tel­mään (esim. brändi)”. Kielikellon 2/2007 artikkeli Urpaanit parpaarit – Oikeinkirjoituksen ja oikein­ääntä­myk­sen kysymyksiä kuitenkin esittää molemmat asut mahdollisina: ”Kahtalaista kirjoitustapaa onkin käytössä mm. sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa brandi ja brändi, maili ja meili, fleace ja fliisi.”

PSK:ssa sanaa ei ole lainkaan. KSK:ssa on päähakusanana brändi, ja sana brandi on vain viittauksena siihen: ”tavallisemmin: brändi”. Tähän ei liity tyyli- tms. huomautusta, joten sana tulkitaan yleiskieliseksi, samoin kuin verbi brändätä (selitys: ”tehdä jstk brändi”) ja sen johdos brändäys.

Sanan brändi merkityksen kuvauskin on muuttunut. Edellä lainatusta tavara­merkin merkityksestä on nyt tultu kuvaukseen ”tuote(merkki), yritys, henkilö tms., jolle on markkinoinnin yms. avulla luotu t. syn­ty­nyt laaja (myönteinen) tunnettuus”. Todellisuudessa sanaa käytetään väljemmin yleisesti pyrkimyksistä luoda laaja tunnettuus ja myönteisiä mielikuvia, riippumatta niiden tuloksellisuudesta.

Evankelis-luterilainen ∼ evankelisluterilainen

Sana evankelis-luterilainen on NSK:ssa yhdys­merkil­li­se­nä, ja tämä on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä asu. Sitä käytetään myös perustuslaissa ja kirkkolaissa. Sana on vanhastaan tulkittu rinnasteiseksi yhdyssanaksi, jollaiseen yleensä kuuluu yhdysmerkki.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.10.1986, että evankelisluterilainen kirjoitetaan ilman yhdys­merkkiä. Päätöksestä ei tuolloin kerrottu esimerkiksi Kieli­kellossa, mutta sana otettiin PSK:aan tässä asussa. Väli­merkki­suosituksissa vuonna 1993 selitettiin: ”ei ole evankelinen ja luterilainen vaan evankelisesti luterilainen”. Kannanottoa on selitetty hyvin samaan tapaan Kielikellon 3/1998 väli­merkki­suosi­tus­ten kohdassa Yhdysmerkki sillä, että kyseessä on yhdys­sana, jossa ”osat eivät ole rinnasteiset vaan toinen määrittää toista”. Ajatuskulku on varsin outo.

Käytännössä kyse ei ole mistään evankelisesta luterilaisuudesta vastakohtana jollekin muulle lu­te­ri­lai­suu­del­le, vaan siitä, että uskonsuuntaa kutsutaan kaksoisnimellä. Alkuosa korostaa evan­ke­liumi­kes­kei­syyt­tä, toinen taas suunnan syntyyn keskeisesti vaikuttanutta henkilöä. Jos sana evankelinen tul­ki­taan laa­jas­ti niin, että se tarkoittaa yleisesti ns. uskonpuhdistuksessa syntyneitä käsityksiä ja uskonsuuntia, niin looginen nimitys olisi oikeastaan luterilaisevankelinen!

Kieli­kellon 2/2006 merkkiohjeiden kohdassa Yhdysmerkki esitetään: ”Jos toinen osa määrittää toista, ei osien välissä siis käytetä yhdysmerkkiä.” Tästä se esittää kaksi esimerkkiä, roomalaiskatolinen ja evankelisluterilainen, joista jälkimmäisestä se sanoo: ”(suomen kielen lauta­kunnan suosittama kirjoitus­asu)”. Edellisen kirjoitus­asusta ei liene koskaan ollut erimielisyyttä, ja alun perin alkuosa on erottanut sen sanasta kreikkalaiskatolinen.

Vasta Kielikellosa 1/2016 kerrottiin hiukan tarkemmin vuoden 1986 kannanotosta ja sen taustasta artikkelissa Evankelisluterilainen: suosituksen taustaa. Se on vastaus Seppo Salon kirjoitukseen Evankelis- ja luterilainen, joka julkaistiin samassa lehdessä.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.5.2016, että aiemmin suositellun kirjoitusasun evankelisluterilainen lisäksi hyväksytään myös yhdys­merkillinen evankelis-luterilainen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen?.

Vuoden 1986 kannan­otto on vaikuttanut lainsäädäntöön niin, että lakiteksteissä esiin­tyy molempia kirjoitusasuja. Näin saattaa olla säädöksiin tehtyjen muutosten takia jopa saman sää­dök­sen sisällä. Niin oli vuoden 1991 kirkkojärjestyksessä, jota muutettiin useaan otteeseen, mutta kun se uusittiin kokonaan säätämällä kirkkojärjestys, joka tuli voimaan 1.7.2023, siihen otettiin yhdys­merkillinen asu evankelis‑luterilainen.

Doggi ← dogi

NSK:ssa ja NSSK:ssa on eräitä koirarotuja tarkoittava sana dogi, yhdys­sana tanskan­dogi ja yhdys­sana­mainen sana buldogi. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole dogi-sanaa erillisenä missään asussa, mutta kaksi jälkimmäistä ovat asuissa tanskandoggi ja bulldoggi. Niihin liittyy huomautus, että niissä voi olla astevaihtelu (gg : g).

Tämä on varmaankin tulkittava niin, että myös dogi erillisenä sanana (joka on edelleen käytössä) pitäisi korvata asulla doggi. Tämä asu on aiemminkin ollut käytössä, muun muassa vuosien 1909–1922 Tieto­sana­kirjassa, ja se vastaa ruotsin (dogg) ja saksan (Dogge) kirjoitus­asua. Jostakin syystä on siis palattu vieraan kielen mukaiseen asuun sen jälkeen, kun oli käytetty suomeen mukautettua asua. Myös buldogi-sanan l-kirjain samalla tavoin kahdentui.

Faarao ∼ farao

Kielikellon 2/1980 jutussa Sanasuosituksia sanotaan:

Suositetaan kirjoitusasua farao (asun faarao sijasta), joka on alkukielen mukainen ja jota käytetään mm. Raamatussa. Toivotaan että myös ääntämys mukautuu tähän lyhytvokaaliseen asuun.

Muualla on sanottu, että suomen kielen lauta­kunta teki kyseisen päätöksen vuonna 1979.

Asu farao esiintyy kyllä 1930-luvun raamatunsuomennoksessa ja myös uusimmassa, vuoden 1992 suomennoksessa. Sen sijaan vuoden 1776 Bibliassa asu oli vielä van­hah­ta­vam­pi, Pharao, joka on jo Agricolan käyttämä muoto. Kyseessä on selvästikin vanhan kirjoitustavan jäänne, ja ääntämys lienee aina ollut ruotsin mallin mukaisesti faarao. Muu kirjallisuus kuin Raamattu käytti enimmäkseen myös kirjoitusasua faarao (joka esiintyy mm. vuosien 1909–1922 Tietosanakirjassa). Muun muassa NSK:ssa asuna on faarao, joskin farao on rinnakkaismuotona; NSSK:ssa on vain asu faarao.

Kielikellon 4/1993 artikkeli ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanois­sa? perustelee asun farao säilyttämistä pitkähkösti:

Profaanin nykykielisen ”faaraon” sijasta on raamatullisessa tekstissä kirjoitettu halki vuosisatojen ensin Pharao, sitten farao, ja tämä asu on tuttu myös Waltarin Sinuhen lukijoille. Uusimmassakin raamatun­suomen­nok­ses­sa tämä kirjoitustapa (vrt. krei­kan ääntämykseen [pharaō']) on säilytetty; raamatun­käännös­komitean asian­tunti­joi­den ehdotuksesta sen taakse asettui myös kieli­lauta­kunta.

Asu faarao otettiin kuitenkin rinnakkaismuodoksi PSK:aan. Tosin siinä ei hakusanan farao kohdalla ole mainintaa toisesta asusta. Myös kielen­huolto­oppaissa (mm. Uusi kieliopas, Kielenhuollon käsikirja) alettiin esittää molemmat muodot.

Kielikellon 1/2017 kirjoituksen Sekä farao että faarao käypiä kirjoitusasuja mukaan suomen kielen lauta­kunta muutti 27.9.2016 normia niin, että myös faarao on sallittu. Perustelua tälle ei esitetä. Kirjoituksen mukaan ”tavoitteena on ollut vakiinnuttaa yksi kirjoitus- ja ääntöasu”, mutta tästä siis on luovuttu, eikä kirjoitus edes aseta kumpaakaan asua etusijalle. KSK:ssa pää­haku­sanana on faarao.

Gloria ~ glooria

Sana glooria on NSK:ssa vain tässä asussa. (Vuosien 1909–1922 Tieto­sana­kirjassa oli vain latinan­kieliseksi ilmoitettu asu gloria, samoin vuosien 1925–1928 Pienessä tietosanakirjassa.( NSSK mainitsee rinnakkais­asun gloria, lisä­tietona ”lat. gloria [glō-]”, joka voidaan tulkita vain sanan alku­perää kuvaavaksi. PSK:ssa mainitaan rinnakkain glooria ja gloria, jolle on ääntämis­tieto [-oo-]. KSK:ssa on sama tilanne, mutta nämä asut ovat eri haku­sanoina, pää­haku­sanana glooria.

Sitaattilaina-asu on siis otettu hyväksyttäväksi vaihto­ehdoksi ilman selityksiä.

Gnuu ← gnu

NSK:ssa on gnu, ääntämismerkintänä [gnū], mutta jo NSSK:ssa gnuu, ja sama linja on PSK:ssa ja KSK:ssa. Muutosta ei liene missään perusteltu. Tavallisin kirjoitusasu vaikuttaisi edelleen olevan gnu.

Haltia ∼ haltija

PSK:ssa on kirjoitusasu haltija myös silloin, kun sana tarkoittaa uskomus­olentoa; asua haltia ei edes mainita. KSK:ssa oli aluksi sama linja. Vuonna 2013 suomen kielen lauta­kunta kuitenkin hyväksyi kirjoitusasun haltia (vaihtoehtoisena) tähän merkitykseen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/2013 artik­ke­lis­sa Haltija ja haltia. Vastaavasti sallitaan haltiatar asun haltijatar vaihto­ehtona.

PSK:n kanta poikkeaa NSK:n kannasta: NSK mainitsee (ilman kannan­ottoa) asun haltia vaihtoehtona asulle haltija, kun tarkoitetaan mytologista olentoa. NSK:n linja taas poikkesi kielenhuollon aiemmista kannanotoista, joiden mukaan oli käytettävä johdonmukaisesti asua haltija. Tätä ja kysymyksen aiempaa historiaa yleisesti käsittelee Kielikellon 1/2009 artikkeli Haltija vai haltia? sekä hiukan laajemmin teoksen Kielenhuollon juurilla kohta 5.1.

Vaikka suomen kielen lautakunnan kannanotto vain sallii asun haltia vaihto­ehto­na, KSK:n esitystapa merkitsee asiallisesti sen suosimista. KSK:ssa haltia on varsinaisena hakusanana, ja sanan haltija kuvauksessa mytologinen merkitys mainitaan vain viit­tauk­se­na sanaan haltia.

Kyse on nimenomaan kirjoitusasua koskevasta normista. Ohjeissa ei ole edes väitetty olevan eroa ääntämyksessä. Tosin asiaa koskevassa vapaassa keskustelussa on esitetty näkemys, että ero olisi kuultavissa.

Horjunta on vanhaa perua. Tietosanakirjassa (1909–1922) on hakusanat haltija ja haltijat ja siten j:llinen asu molemmissa merkityksissä, mutta esimerkiksi hakusanassa hiisi esiintyy muoto metsän­haltia. Jo Agricolan teksteissä esiintyy milloin haltija, milloin haltia. Toisaalta Lönnrotin sanakirjassa on vain haltia.

Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) on esitetty yksin­kertainen linja, joka on luultavasti vastannut monien omaksumaa käsitystä: n luultavasti vastannut monien omaksumaa käsitystä: ”Erityisillä erottavilla kirjoitustavoilla halutaan pitää erossa eri­mer­ki­tyk­si­siä sanoja (ns. erotus­peri­aate). – – myto­logian haltia kirjoitetaan yleisesti näin erotukseksi (esim. vekselin, tilan) haltijasta.”

Kyse on kuitenkin yhdestä sanasta, joka on saanut useita merkityksiä. J:llistä kirjoitus­asua perustellaan sillä, että kyseessä on tekijän­nimi, mutta sopivaa kanta­verbiä ei ole; verbistä hallita : hallitsee johtuu hallitsija. Sana haltia lieneekin loppuaan myöten lainaa, toden­näköi­ses­ti jostain germaanisesta kieli­muodosta (ks. Etymologiadata:imsm:haltia/KBL).

Kannanoton taustaa on kuvattu Kielikellon 2/2007 artikkelissa Internet suomen kielen lautakunnassa.

Jugurtti ∼ jogurtti

Sanan jogurtti rinnakkaismuodoksi otettiin KSK:n vuoden 2012 versiossa jugurtti. Kieli­kellon 1/2012 artikkelissa Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa? muutosta selitetään näin:

Jogurtti on aikoinaan mukautettu suomeen yleisten periaatteiden mukaan. Sana sekä kirjoitetaan että äännetään muissa kielissä o:llisena (enim­mäk­seen myös ruotsissa, vaikka jonkin verran ruotsin puhekielessä esiintyy myös u:llista ääntämystä). Tässä suomalaiset ovat kuitenkin sitkeästi valinneet oman tien. Jostain syystä tässä ei englannin ja muiden kielten malli olekaan ollut ohjaavana, vaan läpi vuosien sana on ääntynyt puheessa ”jugurttina”, ja kirjoitettunakin u:llinen asu on elänyt jogurtin rinnalla ainakin epävirallisemmissa yhteyksissä. Siksi jugurtti on nyt otettu sana­kirjaan jogurtin rinnakkais­asuksi.

Artikkeli ei mainitse, että jo PSK:ssa on rinnakkais­muotona jukurtti, joka vastaa todellista ääntämystä. PSK mainitsee myös muodon jugurtti, mutta sanoo siitä: ”paremmin: jogurtti, jukurtti”. NSSK:kin mainitsee sen, mutta hylättävänä.

Kuumottaa ∼ kuumoittaa

Sanan kuumoittaa ’aiheuttaa t. tuntea kuumuutta’ kirjakielisessä asussa on vanhastaan ollut yleisten sääntöjen mukaisesti i, koska se perustuu a-loppuiseen kantasanaan kuuma. KSK:n vuoden 2017 versiossa on vaihtoehtoiseksi asuksi otettu kuumottaa. Itse asiassa kuumoittaa ja kuumottaa on esitetty kahtena eri sanana, joilla on erilaiset, mutta pääosin samansisältöiset kuvaukset. Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/2017 artikkelissa Kuumottava muutos.

Vanhassa kirjasuomessa, esimerkiksi vuoden 1642 Bibliassa, sana esiintyi ilman i:tä.

Merkityksessä ’näkyä jonkin läpi, kaukaa tai himmeänä, kajastaa, kuultaa’ käytetty verbi kuumottaa on aina kirjoitettu ilman i:tä. Se on suhteellisen harvinainen, joten normin muutos tuskin lisää sekaannuksia.

Lavuaari ← lavoaari

NSK:ssa ja NSSK:ssa on sana lavoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [lavuaari]. Sanaan ei liity tyyli­laji­merkin­tää. PSK:ssa sen tilalla on lavuaari, joka on merkitty arki­kieliseksi; sana on säilytetty KSK:ssa, mutta merkintä arki­kielisyydestä on poistettu.

Liila ← lila

Vanhoissa ohjesanastoissa on siniviolettia tarkoittavan värin nimenä lila. Näin on myös NSK:ssa, joka kuitenkin kertoo, että i usein ääntyy pitkänä; NSK:ssa on myös hakusana liila, mutta se on merkitty hylättäväksi ja korvattavaksi asulla lila.

Jo NSSK:ssa tilanne on kuitenkin vaihtunut: liila on oikea asu, lila hylättävä. Sama kanta on PSK:ssa ja KSK:ssa.

Erikoista on, että pitkä vokaali on yleisten peri­aatteiden mukainen, onhan ruotsissa alkutavu painollinen ja sen vokaali siten pitkä. Aluksi kuitenkin siis kirjoitettiin lila, ja muutos perustui ehkä vain siihen käsitykseen, että perimmäisessä lainan­antaja­kielessä arabiassa tai persiassa i on pitkä; tähän tapaan ajatus ainakin esitetään Kielikellon 4/1993 artikkelissa ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanois­sa?

Kirjoitusasu ei käytännössä ole vieläkään vakiintunut. Jopa Kieli-ikkunassa Syreenin synty (25.5.2008) käytetään asua lila.

Lyhenteet: alv ∼ ALV, srk ∼ srk.

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2006 päätöksen, jota on kuvattu Kielikellon 1/2006 artikkelissa Uusia ohjeita lyhenteiden käyttöön. Osittain on epäselvää, mitkä ovat ne van­hat ohjeet, joita muutettiin. Muutoksina esitetään seuraavat:

1.

Yleisnimistä ja adjektiiveista muodostettujen isokirjaimisten (kirjaimittain luet­ta­vien) lyhenteiden rinnalla voidaan käyttää pienikirjaimisia; molemmat ovat pis­teet­tö­miä. Tällaisia lyhenteitä ovat esimerkiksi ALValv, BKTbkt, DNAdna, LVIlvi. Usein ne esiintyvät yhdyssanan osina: alv-numero, pk-yritys, yt-neuvottelut ja taulu-tv.

Poikkeuksena ovat erisnimiin (ja niitä vastaaviin organisaationimiin) perustuvat lyhenteet, kuten EU, TKK, UM, VR, sekä tutkintonimikkeisiin ja oppiarvoihin perus­tu­vat iso­kirjain­lyhenteet, esimerkiksi FM, HTM .

2.

Kun yleisnimestä tai adjektiivista muodostettu koostelyhenne on yhdyssanan osana, käytetään yhdysmerkkiä ja jätetään lyhenteestä piste pois, esimerkiksi pj-kausi, yo-kokelas.

3.

Nimen yhteydessä sellaisista lyhenteistä kuin kh. (kaupunginhallitus) ja srk. (seu­ra­kun­ta) voidaan jättää piste pois (esim. Espoonlahden srk). Nykyisin Kieli­toimiston lyhenne­luettelo sisältää lyhenteen kh vain pisteettömänä.

Pisteettömyys esitetään siis yleisenä sääntönä, joskin ikään kuin ohimennen puolipisteen jälkeen. Epäselvää on, mitä lyhennetyyppejä tämä koskee. Esimerkeistä voitaneen päätellä, että tarkoitetaan ainakin ensi­sijaisesti alku­kirjain­lyhenteitä, jotka on muodostettu ottamalla ilmauksen sanoista alku­kirjaimet; sanat voivat tällöin olla yhdys-sanojakin, esimerkiksi alv = arvon­lisä­vero. Epäselvää on, missä määrin asia koskee myös lyhenteitä, joissa on muitakin kuin alkukirjaimia.

Artikkeli mainitsee, että myös lyhenne mlk (= maalaiskunta) voisi olla pisteetön. Sitä ei ole lautakunnan ohjeiden 3. kohdassa, mutta Kielikellossa 4/2009 julkaistussa lyhenne­luette­los­sa se on mukana: ”mlk. (∼ mlk) maalaiskunta”. Tämä lyhenne esiintyy nykyisin vain historiallisissa yhteyksissä.

Mainittu lyhenneluettelo on ristiriidassa ohjeen 1. kohdan pisteet­tö­myys­sään­nön kans­sa, koska luettelossa on ”alv. ∼ alv ∼ ALV arvonlisävero” (siis vieläpä niin, että ohjeen vas­tai­nen muoto on ensin). Syynä on ehkä se, että pisteellistä lyhennettä alv. on suositeltu aiemmin ensisijaisena; Kielikellon 2/1994 kirjoitus alv. on seuraava: ”Suositettu arvon­lisä­veron lyhenteeksi, vrt. lvv. ’liike­vaihto­vero’.”

Toisaalta mainitussa Kielikellon luettelossa on lyhenne vkl. (viikonloppu) pisteellisenä, kun taas KOP:n lyhenneluettelossa se on pisteetön (vkl).

Ohjeissa on osakeyhtiö-sanan lyhenteelle vaihtoehdot oy ja oy., mutta ei vaihtoehtoa Oy, joka on selvästi yleisin ja joka näyttäisi olevan Patentti- ja rekisterihallituksen linjan mu­kai­nen ja sen nimiohjeissa käytetty. Alkuperäinen kielen­huollon suositus oli pis­teel­li­nen, mutta vuonna 1988 päätettiin sallia myös pisteetön. Kannanotossa Yhdistysten ja yh­tiöi­den nimissä esiintyvät lyhenteet ry, oy ja ky todetaan: ”Kielenhuollon ensisijaiset suo­si­tuk­set ovat tähän asti olleet pisteelliset ry., oy. ja ky., mutta näitä ei ole nimissä käy­tet­ty.” Kielikellon 1/2001 kirjoitus Vinoviivamuotia sanotaan toisaalta: ”– – aikaisempi o/y on nykyisin oy, oy. tai OY (osakeyhtiö).” Tämä lienee kuitenkin tulkittava kuvailevaksi totea­muk­sek­si eikä kannan­otok­si, jonka mukaan myös OY olisi oikein. Nykyisen yhdistyslain mukaan lyhenne on ry ilman pistettä, mutta KOP esittää silti myös pisteellisen vaihto­ehdon.

Ohjeilla ei liene ollut tarkoitus sallia isojen kirjainten käyttöä sellaisissa vakiintuneissa lyhenteissä kuin evp (erossa vakinaisesta palveluksesta). Ohjeiden 1. kohdassa tarkoi­tet­ta­neen vain sel­lai­sia ter­min luonteisia lyhenteitä, joita käytetään substantiivin tavoin.

Uudet ohjeet on selostettu hiukan eri muodossa Kielikellon 4/2009 artikkelissa Ly­hen­tei­den loppupiste. Se käsittelee myös lyhenne­ohjeiden varhaisempaa historiaa.

Eri asia ovat sellaiset ilmaukset kuin T-palkki, joissa kirjain ei ole lyhenne, vaan esittää tiettyä muotoa. Käytännössä kyse on ison kirjaimen muodosta, ja KSK:ssa on edelleen esimerkiksi vain kirjoitusasu T-palkki. Poikkeuksena on kuitenkin t-paita ∼ T-paita.

Mestaruussanat: suomenmestari ∼ Suomen-mestari

Yleinen ohje on ollut ja on seuraava (KOP:n sivulla Yhdysmerkki yhdyssanassa, jossa erisnimi):

Omanlaisensa ryhmän muodostavat erisnimen sisältävät mestari- ja mestaruus-ilmauk­set. Tavallisesti alussa on iso kirjain, ja kokonaisuus kirjoitetaan joko kahdeksi eri sanaksi tai yhdistetään yhdys­merkillä:
– –
Kenian mestaruus ∼ Kenian-mestaruus
– –
Kenian mestari ∼ Kenian-mestari
– –

Sääntöön on kuitenkin tehty seuraava lisäys KSK:n toimitus­työn aikana. (Muutoksen mai­nit­see Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja, ja muutoksesta on päättänyt suomen kielen lauta­kunta vuonna 2003. Sääntö tässä lainattuna KOP:sta.)

Suomessa yleiset mestaruuden ilmaukset (SM ja EM) on mahdollista kirjoittaa myös kuten maailmanmestaruus ja maailmanmestari eli pienellä alkukirjaimella ja yhteen:
suomenmestaruus, suomenmestari
euroopanmestaruus, euroopanmestari

Nämä poikkeukselliset asut poikkeavat sellaisista vanhoista yhdyssana-asuista kuin Suomen‑mestari vain kirjoitus­asultaan.

Pitsa ∼ pizza ja pitseria ∼ pizzeria

NSSK:ssa on sitaatti­lainaksi merkitty pizza, ääntämis­ohjeena [pitsa]. Jo Uudissanasto 80:ssä sen rinnalla on asu pitsa. PSK:ssa pitsa on päähakusanana ja pizza vain viittauksena siihen.

Käytännössä pizza on säilynyt vallitsevana asuna ravintola-alalla. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on siirtynyt asuun pitsa.

Uudissanasto 80:ssä pizzeria on ainoana kirjoitus­asuna. PSK:ssa se on vain viittauksena päähakusanaan pitseria.

Pop : poppia ∼ popia

Kuten kohdassa Vierasperäisten sanojen loppukonsonantin kahdentuminen kuvataan, kahdentumista ei yleensä merkitä kirjoituksessa, vaan taivutetaan esimerkiksi intranet : intranetiin.

Sanasta pop esitetään kuitenkin PSK:ssa poikkeuksellisesti ”taivutus tav. pop|in, -pia jne.”, ja KSK:ssa on asia esitetty selvemmin niin, että sanalle on kaksi taivutuskaavaa. Niistä toisessa toinen p on vaihtelematon (kirjoitusasussa), esimerkiksi popia, popiin, toisessa se on astevaihtelun alainen, esimerkiksi poppia, poppiin. Epäselvää on, tarkoitetaanko tällöin, että esimerkiksi asu popia lausutaan ääntämyksen mukaisesti.

Tämä lienee tulkittava yksittäiseksi poikkeukseksi, sillä esimerkiksi sanojen cup ja rap taivutuksessa on vain vaihtelematon p. Sana pop esiintyy jo Uudis­sanasto 80:ssa, jossa ei mainita taivutus­tyyppiä, mutta esimerkissä on asu poppia. Sana on vielä KSK:nkin mukaan arki­kielinen (itsenäisenä sanana; sen sijaan popmusikki on yleis­kielinen).

Repertuaari ∼ repertoaari

NSK:ssa ja PSK:ssa on sana repertoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [repertuaari]. KSK:ssa sen synonyymiksi ja pää­haku­sanaksi on tullut repertuaari.

Ruuan ∼ ruoan

Yleisesti on opetettu, että sanan ruoka heikkoasteisiin muotoihin piti vanhojen sääntöjen mukaan kirjoittaa uo, vaikka lausutaan uu, esimerkiksi ruoan [ruuan], ruoissa [ruuissa]. Kuitenkin kieli­lauta­kunta päätti sellaisesta säännöstä vasta vuonna 1931, ja jo vuonna 1954 päätettiin hyväksyä myös ruuan. Myös näiden päätösten välisenä aikana kielen­oppaissa esiintyi eri kantoja. Esimerkiksi Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) esitetään (s. 38) seuraava:

Eräin kerroin kirjoitus horjuu tarkan merkinnän ja etymo­logisen, sanan eri muotojen keskinäistä yhteyttä osoittavan kirjoitus­tavan välillä. Esim. ruoka sanan eräissä muodoissa säilytetään usein kirjain­yhtymä uo huolimatta ääntämyksestä ū (ruoalla, tavallisin ääntämys: rūalla, jonka mukainen kirjoitus­asu ruualla myös on käy­tän­nös­sä.)

NSK (jonka osa O–R ilmestyi vuonna 1956) esittää sanan ruoka kuvauksen alussa sul­keis­sa seuraavan:

heikkoasteiset muodot ruoan jne. äännetään rūan jne. ja us. kir­joi­te­taan­kin ruuan jne.

Kuitenkin muutosta pidettiin pikemminkin rinnakkais­asun jonkin­laisena sietämisenä kuin varsi­naisena hyväk­sy­mi­se­nä. Kielikellon 2/1983 artikkeli Ruoka-alan sanaongelmia – Ruokasanoja suomalaisemmin selostaa muutosta näin:

Ruoka-sanassa tuottaa edelleen päänvaivaa se, onko parempi kirjoittaa ruoan vai ruuan. Vaikka yleisen ääntämyksen mukaiselle, tosin muuten kielen­vastaiselle, ”ruuan”-asulle annettiin periksi 50-luvulla, on ainakin painetussa tekstissä suo­si­tel­ta­vam­paa kirjoittaa ruoan. Näin jo senkin tähden, että muuten myös vuoka-sanan taivutus ryöstäytyy ”vuuan”-asuun, niin kuin on jo näkynyt.

KSK:n mukaan edelleenkin vain taivutus vuoka : vuoan on mahdollinen. Ääntämisestä ei ole mainintaa, joten ilmeisesti normit vaativat myös ääntämystä vuoan, vaikka se olisi foneettisesti hankala ja vaikka vallitseva ääntämys lienee vuuan. Kielikellon 4/1997 artikkeli Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen tai­vu­tuk­ses­ta kuvaa kannan näin: ”Hieman harvemmin esiintyvää sanaa vuoka taivutetaan kuitenkin vain vuoan, vuoassa jne. (siis ei ’vuuassa’). Sanassa on astevaihtelu, joten sellaiset muodot kuin ’vuokassa’ eivät ole kirjakielen mukaisia.” Tämä on toistettu Kielikellossa 1/2007.

Ääntämyksen mukaisen kirjoitusasun kuvaaminen ”kielenvastaiseksi” on erikoista. Ky­se­hän on siitä, että sanassa on tapahtunut äänteellinen muutos, jossa hankala äänne­yhdis­tel­mä uoa on yksin­kertaistunut. Oikeastaan yleis­kielinen ääntämys ruuan poikkeaa vanhojen murteiden ääntämyksistä. Niissä esiintyy muuan muassa yleisesti v-äänne k:n heikko­astei­se­na vastineena, mutta silti aina uu perus­muodon uo:n tilalla (ruuvan); uu esiintyy myös lyhentyneenä (ruvan, ruan).

Kielenhuollon linjan voidaan sanoa lieventyneen niin, että ruuan hyväksytään ehkä hiukan paremmin, mutta ei kuitenkaan kunnolla eikä varsinkaan ensisijaiseksi saati ainoaksi. Esimerkiksi Kielikellon 2/1992 artikkeli Lääketieteen termejä asiantuntijoille ja muillekin kommentoi paheksuvaan sävyyn kirjoitusasua ruuansulatus. Kuitenkin jo Kieli­kellon 4/1997 ruokasanastossa esitetään:

ruoka taivutusmuodot ruoan, ruoassa, ruoissa jne.; äännetään ja voidaan myös kirjoittaa ruuan, ruuassa, ruuissa jne.

Tässä siis jo selvästi puhutaan yksinkertaisesti ääntämyksestä eikä vain ”yleisestä” ään­tä­myk­ses­tä. Saman lehden kirjoituksessa Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen tai­vu­tuk­ses­ta toistetaan tämä ajatus hiukan toisin sanoin, tosin esittäen ruoan ”sään­nöl­li­se­nä” tai­vu­tuk­se­na, ja lisätään johdon­mukaisuus­suositus:

Tämä [sana ruoka] on niitä harvoja suomen sanoja, joissa ääntämys poikkeaa selvästi kirjoitusasusta, ja säännöllisen taivutuksen ruoan, ruoassa jne. rinnalla ovat mah­dol­li­sia myös ääntämykseen perustuvat kirjoitusasut ruuan, ruuassa. Yhteen tekstiin kan­nat­taa valita vain toinen oikeista muodoista.

Suositusta johdonmukaisuudesta kyllä vesittää Kielikellon 4/2008 kirjoituksessa Etsi ja korjaa: oikein­kirjoitus­ongelmia olevan toteamuksen sana usein: ”Samassa tekstissä on tietysti usein tyylikkäämpää käyttää vain jompaakumpaa.”

Sanatyyppi suomirock ∼ Suomi-rock

Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan, että vuonna 2003 on tehty seuraava päätös:

Käsiteltiin sanatyyppiä Suomi-rock ∼ Suomirock ∼ suomirock. Pidettiin hyväk­syt­tä­vä­nä Suomi-rockin lisäksi myös pieni­alku­kirjai­mis­ta muotoa suomirock (samoin esim. suomi-iskelmä, suomirap).

Epäselvää on, millaista sanatyyppiä tarkoitetaan. Mitään hyväksyttäviksi sanotuista sanoista ei ole KSK:ssa.

Päätöksen kuvauksessa ei edes mainita sanan rock vaihtoehtoista asua rokki. Vrt. koh­taan Rokki ∼ rock.

Š-kirjain – sokki ∼ šokki

Hattu-s:ää š on suositeltu jo yli sadan vuoden ajan, kuten Kielikellon 3/2000 artikkelissa Ortografian ikuisuuskysymys kuvataan. Sen käytön sääntöjä on kuitenkin useaan otteeseen muutettu. Silloin, kun š tai sh korvataan s:llä, kyseessä on periaatteessa myös äänneasun muutos: suhu-s:n korvaaminen tavallisella s:llä. Käytännössä suomea puhut­taes­sa ero suhu-s:n ja s:n välillä on yleensä pieni tai olematon ja vaihtelee tilanteen mukaan.

Monenlaisia muutoksia, yleissuuntana korvaaminen s:llä

Muutoksissa on yleensä vähennetty š:n käyttöä korvaamalla se tavallisella s:llä, mutta joissakin tapauksissa on palattu tai muuten siirrytty sh-asuun. Seuraava kuvaus perustuu vuoteen 1969 asti NSSK:n alussa olevaan selos­tuk­seen Vierasperäisten sanojen asu (joka on jossain määrin suppeampi kuin Kielikellossa julkaistu, ks. sivua Hattu-s š ohjeissa v. 1969 ja myöhemmin):

Takaisinvetoja

Joissakin tapauksissa normeissa on palattu aikaisempiin asuihin niin, että sanoihin, joihin oli suositeltu š:ää (mahdollisesti s:n rinnalla), on otettu vaihto­ehdoksi tai jopa ainoaksi asuksi sellainen, jossa on sh.

NSK:ssa ja NSSK:ssa on sana šokki ilman vaihto­ehtoisia asuja. PSK:ssa on yhtenä haku­sanana sokki, šokki, jossa varmaankin on tarkoitettu ensimmäinen asu ensi­sijaiseksi. KSK:aan otettiin niiden rinnalle shokki. KOP:n sivulla Suhuäänteet vierassanoissa selitetään muutosta näin: ”Joidenkin sanojen kirjoitus­asu ei ole suosituksista huolimatta vakiintunut. Siksi suositusta onkin muutettu:”, minkä jälkeen mainitaan tämän tapauksen lisäksi ”sushi (aiempi suositus: sushi ~ suši)”, eli nyt sushi on ainoa vaihto­ehto, ja ”kashmir ~ kašmir (aiempi suositus: kašmir)”.

Kirjoitusasu shokki on sikäli erikoinen, että sana on tullut suomeen ruotsin kautta ranskasta, ja molemmissa on alussa ch. Asu shokki jäljittelee englantia.

Asu sushi on japanista siirto­kirjoitettu asu, kun taas suši olisi yleis­laina-asu. Aiemmin siis molempia pidettiin mahdollisina, mutta nyt on torjuttu yleis­lainaksi kirjoittaminen.

Asun kašmir rinnalle on nyt otettu kashmir. Tämä on epäloogista, koska paikan­nimen osalta suosituksena on nyt vain Kashmir (vastoin aiempaa suositusta), ja lisäksi NSK:ssa on nyt asut kašmiri (kielen­nimi), kašmir­kuvio, kašmir­villa ja kašmir­vuohi ilman mainintaa sh-vaihto­ehdosta.

Kirjavuutta käytännössä

Kirjavuus on ollut suurempaa kuin edellä esitetystä voisi päätellä. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Šamaani, shamaani vai samaani? Suhuäänteet suomen oikeinkirjoituksessa on kuvattu sivistys­sana­kirjojen käytäntöä ja todettu horjuvuuden lisääntyneen.

Kotus esitti vuonna 1998 kannanoton Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Se sisältää muun muassa seuraavan: ”Koska suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain, on käytettävä merkkejä š ja ž, esimerkiksi šakki, šaahi, šeikki, šillinki, tšeremissi, šamaani; džonkki, maharadža.” Siinä mainituista sanoista šamaani on KSK:ssa vain asun samaani rinnakkaismuoto ja tšeremissi on ”marin aiempi nimitys”. Asu šillinki on esiintynyt sanakirjoissa johdonmukaisesti, joskin NSK:ssa sille on rinnakkais­muoto shillinki ja NSSK:ssa taas rinnakkainen sitaatti­laina­muoto shilling. Käytännössä shillinki on pysynyt selvästi yleisimpänä asuna.

Kielikellossa 3/2000 on provosoiva lukijan kirjoitus Naurettava š ja vastaus siihen. Vastauksessa sanotaan muun muassa:

Nykysuomessa on luontevaa kirjoittaa ja ääntää bolsevikki, samppanja, sekki, sokki, seriffi ja sovinismi, mutta halutessaan voi käyttää myös muotoja bolševikki, šekki ja šokki (šovinismi tai chauvinismi alkavat olla vanhentuneita kirjoitusasuja). Mitä vieraammasta käsitteestä on kyse, sitä herkemmin lainasana säilyttää äänteellisen erikoisuutensakin; siispä kirjoitetaan ja äännetään geiša, šaahi, šeikki ja šiialainen. Lainasanan š:ää ei siis automaattisesti korvata suomessa s:llä, vaan ratkaisu vaih­te­lee sanoittain.

Maininta samppanja-sanasta on harhaanjohtava, koska tässä sanassa on käytetty s:ää 1900-luvun alun Tietosanakirjasta alkaen. Sanalle sovinismi ei KSK enää mainitse rinnak­kais­muoto­ja. Sanalle seriffi taas ei ole rinnakkaismuotoa PSK:ssa, mutta kyllä KSK:ssa kaksikin: šeriffi ja sheriffi. Kuten japanin sanojen kuvauksessa mainitaan, asu geiša esitetään nykyisin asun geisha rinnakkaismuotona.

Erikoistapaus on šakkipelin nimi. Suositukset ovat ristiriitaisia:

Suomen kielen lautakunnan suositus Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005 käsittelee vierasperäisiä erisnimiä eli vierasnimiä. Se mainitsee ”usein esiintyvinä” niminä esimerkit Tšaikovski, Tšehov, Šostakovitš, Puškin, Hovanštšina, Živago, Tšetšenia, Sotši, Taškent, Joškar-Ola, Tšad, Tadžikistan, Azerbaidžan, Tšuktšienmeri, Tšuvassia, Tšekki, Škoda, Kašmir, Hatšaturjan, Fidži, Kambodža.

Nimen Kašmir sijasta on aiem­min esiintynyt monissa hakuteoksissa, mm. NSSK:n liitteessä, asu Kashmir, joka on taas palannut suositelluksi asuksi. Sitä nimittäin käytetään Kotuksen julkaisuissa, mm. Eksonyymit-aineistossa.

Suosituksen esimerkeissä ei ole esimerkiksi japanin-, kiinan- tai arabian­kielisiä nimiä, joiden osalta nykyiset suositukset ja käytännöt ovat suurelta osin sh:n eivätkä š:n kannalla; ks. kohtaa Siirtokirjoitus.

Š:n korvaaminen sh:lla

Suhtautuminen š:n korvaamiseen sh:lla on vaihdellut:

Š aakkostuksessa

Myös š:n asema aakkostuksessa on vaihdellut. Yleensä se on aakkostettu kuten s-kirjain, muun muassa vuosina 1909–1922 julkaistussa Tieto­sana­kirjassa. Kuitenkin NSK:ssa se on omana kirjaimenaan muun muassa niin, että kaikki š-alkuiset sanat ovat omana ryhmänään s-alkuisten jälkeen.

Kielenhuollon juurilla -kirja sisältää laajahkon kuvauksen kysymyksen aiemmasta historiasta kohdassa 5.5 Vuosisadan kiista: š, ž vai sh, zh? Kirja mainitsee myös edellä mainitusta aakkostus­asiasta (s. 238), että siitä keskusteltiin kieli­valio­kunnan kokouksessa v. 1936, jolloin ”pidettiin selvänä, että š:n paikka on s:n jäljessä ja ž:n paikka z:n jäljessä”. Alaviitteessä se mainitsee, että NSK:ssa meneteltiin näin, mutta PSK:ssa palattiin yhteen aakkostamiseen. (Siihen oli palattu jo NSSK:ssa.)

Surffata ∼ surfata ja vastaavat sanat

PSK:ssa on sanat surfata, surfata, surfaus ja surfilauta ilman mainintaa ääntämyksestä. Vallitseva ääntämys lienee aina ollut sellainen, jossa on kaksois-f. Kielikellossa on pariin otteeseen esiintynyt myös kaksois-f:llinen asu, mutta jostakin syystä sanakirjaan siis otettiin toisenlaiset muodot. KSK:ssa on myös kaksois-f:lliset muodot kuten surffata, ja ne ovat päähakusanoina.

Kielikellon 2/2007 artikkeli Urpaanit parpaarit – Oikeinkirjoituksen ja oikein­ääntä­myk­sen kysymyksiä kuvaa muutoksen sellaisena, että sanat voidaan ”kirjoittaakin niin kuin ne tuntuvat suuhun sopivammilta”. Toisin kuin artikkelissa väitetään, KSK:ssa ei kuitenkaan ole sanaa golffata. (Siinä on, kuten jo PSK:ssa, golffari ’golfinpelaaja; golfhousut’, mutta arki­kieliseksi merkittynä.) Sen sijaan KOP:n sivulla Kirjoitus- ja ääntöasu vierasperäisissä sanoissa: kantarelli ja ameba esitetään, että sana golfata voidaan lausua myös [golffata], vaikka tätä ennen onkin teksti ”Vastaavasti yleiskielen suosituksen mukaan myös konsonantti ään­ne­tään lyhyenä seuraavissa sanoissa:”! Muutenkin surff-alkuisten muotojen hyväk­sy­mi­nen rinnakkais­muodoik­si näyttää olevan erikoistapaus eikä osa yleistä ääntämyksen­mukaisten muotojen sal­li­mis­ta.

Kielikellon 1/1998 kirjoituksessa Internetiin vai Internettiin? – kielineuvontaa sähköisesti sanotaan, että surfata-sanaan ”on lisätty toinen f” CD-Perus­sana­kirjassa, joten normin­muutos voidaan ajoittaa vuosiin 1994–1997.

Yritysten ja tuotteiden nimet

Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 suo­si­tuk­sen yritysnimien kirjoitus­asusta. Sen mukaan ”julkisessa viestinnässä yritysnimien kir­joit­ta­mi­seen voi soveltaa” seuraavia peri­aattei­ta (sulkeissa olevat esi­mer­kit ovat Kielikellon 2/2001 artikkelista Yritysnimien oikein­kirjoitus):

Yritysten nimet muuttuvat nykyisin melko usein, joten esimerkit saattavat vanhentua. Sampo Pankki on nykyisin Danske Bankin Suomen sivu­liike, ja TietoEnator on nykyisin Tieto.

Suositus loppuu huomautukseen, jonka mukaan ”suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuote­ni­miin”.

Suositus poikkeaa aiemmasta ja edelleen vallitsevasta käytännöstä, jonka mukaan yritysten nimet kirjoitetaan yleensä siinä asussa, jota yritys itse käyttää.

Suosituksen ilmaus ”voi soveltaa” voidaan tulkita niin, että sekä yrityksen itsensä käyt­tä­mä asu että ohjeen mukaisesti muutettu asu ovat hyväksyttäviä. Tähän viittaa seu­raa­va KKOO:n kohdassa ”Alkukirjain” oleva ohjeisto, joka esittää lauta­kunnan esittämän menet­te­lyn vain sellaisena, jonka mukaankin ”voi periaatteessa kirjoittaa”:

Monesta sanasta koostuvissa nimissä suositellaan käytettäväksi isoa alkukirjainta vain ensimmäisen sanan alussa, elleivät muutkin osat ole erisnimiä:
Kolmen sepän kirjakauppa
– –
Insinööritoimisto Virtanen ja Lahtinen oy
Järjestöjen ja yritysten yms. nimissä on paljon sellaisia, jotka on rekisteröity tästä ohjeesta poikkeavassa asussa tai joiden osat järjestö tai yritys muuten kirjoittaa itse isolla alkukirjaimella:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kirjapalvelu Oy
Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alku­kirjain­suosi­tus­ten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, tar­vit­se­mat­ta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.

Kuitenkin Kielitoimiston nimioppaassa (2008) lautakunnan kannanotto kuvataan (s. 299–301) ohjeena. Kannan­oton kuvausta edeltää lausuma ”Julkisessa viestinnässä yritysnimien kirjoittamiseen sovelletaan yleisiä kirjoitusohjeita”. Oppaaseen ei sisälly mitään mainintaa siitä, että tämä olisi vain vaihtoehto.

Toimittaja Ville Eloranta, joka oli lauta­kunnan jäsen vuosina 2015–2021, kirjoitti Journalisti-lehdessä 5/2019 artikkelissa Yritys ja erehdys lautakunnan linjanneen, että ”yritysnimet ja vastaavat kannattaa kirjoittaa julkisessa viestinnässä yleiskielen ohjeiden mukaisesti”. Hän esittää tästä poikkeavat asut väärinä.

KOP:n sivulla Yritys­nimet on parikin kannan­ottoa, joissa poiketaan lauta­kunnan linjasta:

Silloin kun moniosaisissa yritysnimissä ensimmäisenä osana on paikannimi ja jälki­osana paikan, yrityksen tms. lajia ilmaiseva sana (laitos, yhtiö, keskus, kauppa tms.), jälkiosa kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, esimerkiksi Elovainion liikekeskus. Kun paikan, yrityksen tms. lajia ilmaiseva sana puuttuu, voi selvyyden vuoksi olla tarpeen kirjoittaa nimen toinenkin osa isolla alkukirjaimella:

Helsingin Energia
Nokian Renkaat
Tampereen Vesi
Suomen Huoltovarmuusdata

Myös ravintoloiden ja kahviloiden nimissä ison alkukirjaimen käyttö jälkimmäisessä nimenosassa on hyvin yleistä. Tätä tapaa voi poikkeuksellisesti noudattaa:

Janoinen Lohi
Kanavan Kunkku

Kielikellon 4/2013 artikkelissa Iphoneista sanotaan, että tuotenimeen iPhone ”voidaan soveltaa” edellä kuvattua suositusta siten, että kirjoitetaan I-phone tai Iphone. (Niistä edellistä ei käytettäne missään, ja jälkimmäinenkin on harvinaisuus.)

Artistien ja yhtyeiden nimien voisi ajatella rinnastuvan yritysten nimiin. Niistä kuitenkin KOP:n sivu Alkukirjain: taiteilijanimet ja yhtyeiden nimet antaa ohjeen, joka on käytännössä lähes päin­vastainen: ”Taiteilija­nimistä ja yhtyeiden nimistä voi esimerkiksi mediassa käyttää taiteilijan tai yhtyeen omaa kirjoitus­tapaa. Nimen voi kuitenkin halutessaan kirjoittaa myös oikein­kirjoitus­suositusten mukaisesti.”

Ohjeen teksti vielä epäselventää kantaa: ”Kirjoitusasua voi kuitenkin jonkin verran muokata oikein­kirjoitus­suositusten mukaiseksi.”

X-kirjain ja ks eräissä sanoissa

NSK:n mukaan marxilainen on parempi kirjoitusasu kuin marksilainen. PSK:ssa molemmat ovat mukana vieläpä niin, että ks:llinen on päähakusanana. Siinä on myös muita Karl Marxin nimestä johdettuja sanoja kuten marksismi, nekin ensisijaisesti ks:llisinä. KSK:n vuoden 2016 versiossa linjaa on taas muutettu: x:lliset muodot ovat päähakusanoina.

PSK:ssa on päähakusanana teksasilainen, ja texasilainen on vain viittauksena siihen. KSK:n vuoden 2016 versiossa osat ovat vaihtuneet.

Nämä sanat lienevät ainoita, joissa erisnimen x on vaihdettu ks:ksi ilman, että erisnimen kirjoitusasua on vastaavalla tavalla suomalaistettu. (Tosin ”omakielisten” paikannimien yhteydessä puhuttu nimen Teksas palauttamisesta asuun Texas, mutta Teksas ei liene koskaan ollut sen enempää virallinen kuin yleinenkään.) On epäselvää, miksi teksasilainen ylipäänsä otettiin sanakirjaan, koska siinä ei yleensä ole erisnimestä johdettuja lainen-loppuisia sanoja. Ehkä syynä oli, että haluttiin antaa lievä suositus ks:llisen muodon puolesta – jostakin syystä.

Yhteen vai erikseen?

Alas päin ∼ alaspäin ja muut päin-loppuiset adverbit

Aiemman normin mukaan adverbin (tai muun partikkelin) ja päin-sanan yhdistelmä pitää kirjoittaa yhteen, esimerkiksi alaspäin. Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat antaa seuraavan ohjeen:

Yhteen kirjoitetaan partikkeli + päin, esimerkiksi
alaspäin, eteenpäin, poispäin, tännepäin, päinvastoin

Uuden normin mukaan myös erikseen kirjoittaminen on mahdollista, esimerkiksi alas päin. Tämä mainitaan muutoksena Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja. Lisäksi se nykyisin esitetään myös KOP:ssa, kohdassa Yhdyssana vai ei: nurin päin vai nurinpäin?:

Jos sanaparin alkuosana on alas-, pois-, nurin-tyyppinen pikkusana (adverbi tai partikkeli) ja jälki­osana päin, voi kokonaisuuden kirjoittaa yhteen tai erilleen.

Kuitenkin KSK:n mukaan on parempi kirjoittaa alla päin eikä allapäin silloin, kun puhutaan mielialasta ’alakuloinen, pahoilla mielin’. Tällä kannalla oli myös aiempi normi, eli siinä oli tältä osin poikkeus.

Mitään muutosta ei ole tapahtunut siinä, että päin-sanan ja substantiivin tai pro­no­mi­nin yhdistelmä kirjoitetaan kahdeksi sanaksi, esimerkiksi Helsinkiin päin, häneen päin.

Bigband ∼ big band

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kerrotaan, että nykyisin hyväksytään sekä kirjoitusasu bigband että asu big band. PSK:ssa on niistä vain edellinen.

Artikkelista saa sen käsityksen, että tämä on vain esimerkki muutoksista, jotka koskevat kaksisanaisia vierasperäisiä ilmauksia. Toisena esimerkkinä mainitaan all stars -joukkue ∼ allstars-joukkue. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että englannin­kieliset sana­liitot voitaisiin kirjoittaa suomessa yhdys­sanoiksi.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja kertoo, että KSK:ssa (CD-versios­sa) hakusanan taxfree käyttö ”tuo ruutuun oikean tax-freen”. Kuitenkin KSK:ssa on haku­sanan tax-free selityksessä ”(myös: taxfree)”, eli taxfree on siinä sallittu muoto.

Ensirakkaus ← ensi rakkaus yms.

NSK:sa on hakusanan ensi- kohdalla huomautus, jonka mukaan ensi-alkuiset subs­tan­tii­vi­set yhdys­sanat kirjoitetaan usein paremmin erikseen. Hakusanan ensi kuvauksessa on esi­mer­kit ensi lempi, ensi innostus ja ensi vaikutelma. Tämä lienee tulkittava niin, että muun muas­sa näihin tapauksiin suositellaan erikseen kirjoittamista. Niihin rinnastuisi mitä ilmei­sim­min ensi rakkaus.

Kuitenkin KOP:n sivu Yhdyssana vai ei: ensirakkaus vai ensi rakkaus? esittää oikeana asun ensirakkaus. Yleisessä selityksessä ensin sanotaan, että ensi kirjoitetaan yleensä erikseen, mutta muodostaa ”substantiivin kanssa yhdyssanan silloin, kun kyseessä on merkitykseltään eriytynyt substantiivi (esim. ensi-ilta)”.

Yleisesti on tapahtunut muutoksia, joiden mukaan ensi-sanan kirjoittaminen yhteen seuraavan substan­tii­vin kanssa esitetään aiemmasta poiketen sallittuna tai ainoana oikeana tapana. Tätä ei liene missään perusteltu, mutta mahdollisesti taustalla on ajatus siitä, että erikseen kirjoitettu ensi voi tarkoittaa paitsi ensimmäistä myös seuraavaa, kuten il­mauk­ses­sa ensi viikko. Toisaalta ei kuitenkaan ole tehty sellaista linjausta, että ensi merki­tyk­ses­sä ’ensimmäinen’ aina kirjoitettaisiin yhteen seuraavan substan­tii­vin kanssa.

Voitaisiin tulkita, että yleinen normi ei ole muuttunut, mutta monien ilmausten kohdalla on eroa sen tulkitsemisessa, onko ilmaus eriytynyt. Esimerkiksi sanoissa ensikymmen ja ensirakkaus alkuosan merkitys lienee yksinkertaisesti ’ensimmäinen’ ilman, että yh­dis­tel­män merkitys olisi eriytynyt.

Osa KOP:n ja KSK:n sisältämistä ensi-alkuisista subs­tan­tii­veis­ta on sellaisia, että NSK erikseen mainitsee myös erikseen kirjoittamisen mahdolliseksi tai sisältää vain sen: ensiapu (NSK:ssa siis myös ensi apu), ensiesiintyminen, ensiesitys, ensi-ilta (NSK:n mukaan paremmin erikseen, paitsi merkityksessä ’näytelmä t. oopperan ensiesitys, premiääri’), ensi-isku (NSK:ssa vain ensi isku, mutta merkitys erikoistumaton, toisin kuin KSK:ssa), ensilumi (NSK:ssa vain ensi lumi), ensivierailu, ensiviulu.

Ikään kuin, ei ikäänkuin

Joidenkin ilmausten erikseen kirjoittamisen säännöt tiukkenivat PSK:ssa NSK:aan verrattuina, kuten Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan kuvaillaan:

Perussanakirjan kanta on näissä asioissa sama kuin nykyisten kieli­oppai­den. Nyky­suomen sanakirjassa asiat esitetään hieman toisin; erikseen kirjoittamista pide­tään parempana mutta vaihtoehtoista tapaa ei torjuta ja joissakin tapauksissa (esi­mer­kik­si ikään kuin, lukuun ottamatta, suomen kieli) annetaan molemmat mah­dol­li­suu­det, vaikka erikseen kirjoittamisen ilmoitetaan olevan tavallisempaa.

NSK:ssa on myös esimerkiksi tottakai, vaikka se toteaa erikseen kirjoitetun asun totta kai olevan tavallisempi. PSK, KSK ja KOP esittävät vain erikseen kirjoitetun ilmauksen. Kuitenkin Kielikellon numeroissa 3/1991 ja 4/2000 esiintyy tottakai.

Käytännössä normien muutokset olivat tapahtuneet vaikeasti ajoitettavissa olevalla tavalla: säännöt oli opittu kieli­oppaista tai koulu­opetuksesta paljon useammin kuin NSK:sta.

NSK oli joissakin yhteen tai erikseen kirjoittamisen asioissa epämääräinen. Esimerkiksi ilmauksista ennen kuin ∼ ennenkuin se sanoo: ”erilleen kirjoittaminen yl. suotavampaa”.

Itsestään selvä ∼ itsestäänselvä

Aiemmin hyväksyttiin vain kahdeksi sanaksi kirjoitettu itsestään selvä. Nykyisin hyväk­sy­tään myös yhdyssana itsestäänselvä, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Vanha normi noudattaa yleissääntöä, jonka mukaan yhdyssanaksi kir­joi­te­taan tämän­tapaisista ilmauksista ne, joiden merkitys on erikoistunut ja käsit­teel­lis­ty­nyt, esi­mer­kik­si silmäänpistävä, joka ei tarkoita sanan­mukai­ses­ti silmään pistävää.

Kielten nimet: suomen kieli ← suomenkieli

Sellaisten kielten nimitysten kuin suomen kieli tai suomenkieli kirjoittaminen on ollut varsin horjuvaa. Aluksi yhteen kirjoittaminen oli tavallisinta, ja muun muassa Lönnrot kirjoitti niin. E. N. Setälä kuitenkin kirjoitti erikseen, ja hänen kantansa vaikutti. Virallista päätöstä ei kuitenkaan tehty. Aluksi ei edes ollut virallista kielen­huolto­elintä, ja kun sellainen oli perustettu, se ei koskaan käsitellyt asiaa.

Kielten nimien kirjoittaminen sanaliitoiksi vakiintui kieli­oppei­hin ja kielen­oppaisiin 1940-luvulla, kuten kirjassa Kielenhuollon juurilla kuvataan (s. 165–175, kohta 4.2). Kuitenkin vielä NSK:ssa on hakusana suomenkieli, joskin siinä sanotaan, että erikseen kirjoittaminen on tavallisempaa. PSK ja KSK ovat ottaneet kantaa erikoisella tavalla: hakusana on säilytetty, mutta sanaliittona (suomen kieli); yleensä sen hakusanoina ei ole sanaliittoja. Käytäntö on pysynyt kirjavana, ja suositellun asun ohella esiintyy yleisesti myös suomenkieli, ja myös Suomen kieli ja jopa Suomenkieli esiintyvät edelleen.

Ilmeisesti ensimmäinen viralliseksi tulkittava kannanotto on vasta Kielikellon 4/1996 artikkelissa Yhdyssanat. KOP:ssa asia esitetään selvästi: sivu Yhdyssana vai ei: suomen kieli, suomenkielinen esiittää: ”Kun kielen nimi (kuten suomi) esiintyy sanan kieli kanssa, sanat kirjoitetaan erilleen: suomen kieli. Kokonaisuus muodostaa kyllä kiinteän yhdistelmän, mutta erilleen kirjoittaminen on vanha käytäntö.” Vanhin käytäntö on yhteen kirjoittaminen, ja erikseen kirjoittaminen on kyllä yleistynyt, mutta ei ole koskaan ollut lähelläkään yksin­omaista käytäntöä.

Kielenhuollon juurilla -kirjassa esitetään myös, että nykyisestä normista poik­kea­mi­nen voisi joskus olla perusteltua, ja ehdotetaan normin muuttamista (”tarkentamista”):

Joissain yhteyksissä kielten nimet olisi kuitenkin syytä kirjoittaa yhteen selvyyden takia, niin kuin jo Ekman (Tunkelo) esitti aikoinaan artikkelinsa alaviitteessä: ”Esim. Norjan lapinkieltä on lapin murteista enimmän viljelty kirjallisuudessa.” Samaa ehdotti Kettunenkin oppaaseensa liittyvässä Suomen kielen ohje­sanastossa (1949): ”suomen kieli t. suomenk. (esim. hyvän suomenkielen mukainen)”. Esimerkiksi ilmauksessa ”1600-luvun suomenkielen ortografia” on kieli ilman muuta selvempi yhteen kuin erikseen kirjoitettuna. Kielten nimien normia olisi syytä tarkentaa tältä osin tulevissa oppaissa.

Kokoillan ← koko illan

NSK:ssa substantiivin kokoilta kuvaus on seuraava:

sellaisissa yhteyksissä kuin kokoillan näytelmä, elokuva, esitys ’yksinään illan ohjelman muodostava’, par. koko illan.

PSK:ssa ja KSK:ssa kirjoitusasu kokoillan kuitenkin esitetään oikeana, edes viittaamatta erikseen kirjoittamisen mahdollisuuteen. Muutos merkitsee poikkeusta yhdyssanoja koskeviin yleisiin sääntöihin. Myös merkityksen on katsottava muuntuneen:

tav. vain ilmauksessa kokoillan elokuva normaalimittainen, n. 1 1/2 tunnin elokuva.

Sanan elokuva kuvauksessa KSK.esittää, että kokoillan elokuva ja pitkä elokuva ovat synonyymeja. Käytännössä niitä käytettäneen lähinnä erotukseksi lyhyt­elo­kuvista.

Osa-loppuiset murtoluvut: viidesosa, ei viides osa

NSK:ssa on sanan osa kuvauksen kohdassa 1 d seuraava esitys, jonka perusteella voidaan kirjoittaa joko viides osa tai viidesosa:

Erik. (mat.) luvuista ja luvuilla ilmaistavista määristä: kolmas osa (myös ‿) kol­man­nes, 1/3; neljä viidettä osaa (myös ‿) t. viidesosaa neljä viidennettä, 4/5.

PSK:ssa ja KSK:ssa on vastaavassa kohdassa esitetty vain yhteen kirjoitettu ilmaus:

Erik. luvuista ja luvuilla ilmaistavista määristä. Neljäsosa neljännes. Neljä viidesosaa t. neljä viidettäosaa.

Tämä lienee tulkittava niin, että viides osa ei luvun ilmauksena enää ole yleis­kielen mu­kai­nen. Vuoden 1992 raamatun­suomennoksessa on ilmeisesti järjestelmällisesti muu­tet­tu aiempien käännösten tyyppiä viides osa olevat ilmaukset yhdyssanoiksi.

Alkuosan taipuminen tällaisissa ilmauksissa on epäselvää. NSK:aa lienee tulkittava niin, että jos tällainen lukuilmaus kirjoitetaan yhdyssanaksi, sitä taivutettaessa alkuosa voi taipua tai olla taipumatta, esimerkiksi viidettäosaa tai viidesosaa. (Erikseen kirjoitettaessa alkuosa tietysti taipuu: viidettä osaa.) Edellä lainatusta KSK:n kuvauksesta voisi päätellä samoin, ja sanan viidesosa kuvauksessa on sama esimerkki. Siinä esitetyissä taivutus­tiedois­sa alkuosa kuitenkin on aina taipumattomana. Tilanne on sama hakusanojen kahdesosa, kolmasosa, kuudesosa, neljäsosa, viidesosa ja yhdeksäsosa osalta. Hakusanojen kahdeksasosa, kymmenes­osa, miljoonasosa, sadasosa, seitsemäsosa ja tuhannesosa esi­mer­keis­sä­kin on vain tai­pu­ma­ton alku­osa.

Pikku hiljaa ∼ pikkuhiljaa

Aiemmin esitettiin PSK:ssa vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu pikkuhiljaa. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto pikku hiljaa, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suositusten mukaan.

Toisaalta muutos merkitsi palaamista NSK:n linjaan. On epäselvää, miksi yhteen kirjoittaminen esitettiin ainoana vaihto­ehtona joissakin kieli­oppaissa (mm. Uusi kieliopas, Kielenhuollon käsikirja), PSK:ssa ja aluksi KSK:ssa.

Kielikellon 1/2008 kirjoituksessa Alun perin pikku­hiljaa: lähes kaikki oikein­kirjoituksesta kerrotaan KOKO:n ilmestymisestä ja sanotaan, että kirja vastaa muun muassa siihen, ”kirjoitetaanko todella pikkuhiljaa mutta alun perin”. Kuitenkaan ainakaan KOKO:n 7. painos (2009) ei lainkaan käsittele tapausta pikku hiljaapikkuhiljaa muiden pikku-alkuisten sanojen tarkastelussa.

Poissaoleva vai poissa oleva?

NSK:n mukaan sana poissaoleva voidaan kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi ja sillä on sekä konkreettinen että kuvaannollinen merkitys. Lakitekstissä sanalla on vain konkreettinen merkitys: se tarkoittaa asian-osaista, joka ei ole läsnä oikeus­käsittelyssä.

PSK:n ja KSK:n mukaan sanalla poissaoleva on vain kuvaannollinen merkitys ’ajatuksiinsa vaipuneesta, ympäristönsä unohtaneesta tms.’.

Puoleltapäivin ja puolelta päivin

NSK:n mukaan sana puolipäivä voidaan taivutetuissa muodoissa (siis muissa sijoissa kuin nominatiivissa) kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi, ja se viittaa puoli-sanan kuvauk­seen, jossa on mm. esimerkit ennen puolta päivää, jälkeen puolen päivän, puolelta päivin, puolilta päivin, puolesta päivin, puolilta päiviltä. Näissä on, kuten NSK mainitsee, usein inkongruentti yhdis­tel­mä eli määrite on eri sijassa kuin pääsana.

Vaihtelu tulee kyseeseen vain silloin, kun tarkoitetaan päivän puoli­väliä eli keski­päivää. Ilmauksessa puoli päivää on kyse muusta, päivän puolikkaasta, ja se tietysti kirjoitetaan erikseen kaikissa muo­dois­saan (puolen päivän jne.).

PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole tällaista mainintaa sanan puolipäivä kohdalta. Tämän voisi tulkita normin muuttumiseksi niin, että vain yhteen kirjoittaminen on mahdollista. Ei kuitenkaan näytä olevan mitään nimen­omaista Kotuksen kannanottoa asiasta; ohjeet yhteen ja erikseen kirjoittamisesta eivät mainitse kysymystä. Kotuksen julkaisuissa tällaiset ilmaukset on ilmeisesti aina kirjoitettu yhdys­sanoiksi, paitsi vanhan kirjallisuuden sitaa­teis­sa, joskin asian tutkiminen olisi hankalaa. Tätä voi pitää implisiittisenä kannan­ottona, sillä muutoin esimerkiksi erikseen kirjoitettu puolilta päivin on suunnilleen yhtä yleinen kuin yhdys­sana puoliltapäivin, ja yksikköalkuinen puolelta päivin on jopa yleisempi kuin yhdys­sana puoleltapäivin.

KSK:n kuvaus sanasta puoli sisältää kuitenkin kohdassa 2 seuraavat esimerkit:

Ennen puolta päivää (myös →←) aamupäivällä.
Heti puolen päivän [myös →←] jälkeen.
Puolelta t. puolilta päivin keskipäivän tienoilla.
Oli noussut jo puolesta yöstä.
Heti puolen kuun [= kuukauden puolenvälin] jälkeen.

On vaikea sanoa, miten tämä pitäisi tulkita, etenkin kun yhteen kirjoittamisen mahdollisuus ilmoitetaan (merkinnällä →←) kahdessa ensimmäisessä esimerkissä, mutta ei muissa.

Selvän normin puuttuminen on pakottanut eri toimijoita kannanottoihin. Esimerkiksi STT:n tyylikirjan kohta Yhteen vai erikseen? ottaa selvän kannan: ”Näissä yhdyssanoissa näkee häilyntää, mutta STT käyttää seuraavia kirjoitusasuja: puolipäivä, puolenpäivän, puoliltapäivin (ei puoli päivä, ei puolen päivän, ei puolilta päivin)

Toisaalta Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos, 2011) esittää hakemistossaan yhteen ja erikseen kirjoittamisen molemmat mahdollisiksi: ”puolipäivä keskipäivä, päivän puoli­väli: tuli puolenpäivän (myös puolen päivän, puolipäivän) ai­koi­hin”. Samalla kannalla on Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992),

Sama kysymys koskee sanaa puoliyö, siis esimerkiksi sitä, voiko kirjoittaa puolelta öin (t. puolilta öin) vai onko kirjoitettava puoleltaöin (t. puoliltaöin),

Sanasta puolikuu NSK ei esitä vastaavaa mainintaa, mutta sanan puoli kuvauksessa on esimerkki heti puolen kuun jälkeen. Muutoin tällainen ilmaus voidaan rinnastaa edellä käsiteltyihin silloin, kun se tarkoittaa kuukauden puoli­väliä.

Yhteen kirjoittamiseen on ehkä päädytty siksi, että on tuntunut oudolta, että yhdys­sana taivu­tet­taes­sa hajoaa sanaliitoksi. Toisaalta yhteen kirjoittaminenkin on outoa sikäli, että suomen kielessä ei muutoin esiinny tapauk­sia, joissa yhdyssanan alkuosa taipuu, mutta eri sijamuotoon kuin jälki­osa. Sen sijaan sanaliitossa vastaava ilmiö on tavallinen, esim. hyvillä mielin; sitä kuvailee Ison suomen kieli­opin kohta Kongruoimattomat lausekkeet ja ilmaustyypit.

Päin vastoin ∼ päinvastoin

Aiemmin hyväksyttiin vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu päinvastoin. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto päin vastoin, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Ratkiriemukas ∼ ratki riemukas

NSK kuvaa sanan ratki vain adverbina, joka kirjoitetaan erikseen. PSK:n ja KSK:n mukaan voidaan kirjoittaa myös yhteen ratkiriemukas. Niidenkin mukaan ratki kirjoitetaan muuten erikseen, esimerkiksi ratki väsynyt.

Saman aikainen ∼ samanaikainen yms. inen-loppuiset ilmaukset

Vanhojen normien mukaan samanaikainen kirjoitetaan yhteen; vielä PSK:ssa se on ainoa kirjoitusasu. Uusien normien mukaan myös erikseen kirjoitettu saman aikainen on mah­dol­linen.

Normimuutos on varsin laaja. KOP:n kohta Yhdyssana vai ei: tämäntyyppinen vai tämän tyyppinen? kuvaa nykysäännön lyhyesti näin:

-inen-loppuiset adjektiivit voidaan kirjoittaa genetiivimuotoisen pronominin (esim. tämän, tuon, sen) kanssa joko yhteen tai erilleen:
tämäntyyppinen ∼ tämän tyyppinen
tuonnäköinen ∼ tuon näköinen

Se tosin lisäksi kuvailee vaihtelua, mutta erikseen korostaa, että sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on sallittua:

Eri pronominien kesken on kuitenkin vaihtelua: esimerkiksi saman ja muun kir­joi­te­taan adjektiivin kanssa yleisemmin yhteen, kun taas persoona­pronominit minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän ja kysymys­pronomini kenen on tavallisempaa kirjoittaa erilleen. Molemmat kirjoitus­tavat ovat yleis­kielen mukaisia.

Ohje merkitsee tarkkaan ottaen, että voitaisiin kirjoittaa myös esimerkiksi tuon puoleinen, vaikka sanalla tuonpuoleinen on vakiintunut erikoismerkitys (ja se on KSK:ssa ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta).

On epäselvää, mikä oli vanhan normin sisältö. Vielä Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat esittää, että yhteen kirjoitetaan ilmaukset. joissa ”alkuosana on genetiivissä oleva lyhyehkö adjektiivi, pronomini tai yhdistämätön lukusana” ja jälkiosa on -inen-loppuinen, kuten samansuuruinen. Se kuitenkin lisää, että erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista, ”jos alkuosaa painotetaan tai se on pitkähkö”.

Välittävä kanta vanhan ja uuden normin välillä on Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uudessa kieli­oppassa (4. painoksessa v. 2011 s. 28):

Genetiivialkuiset -inen-loppuiset yhtymät ovat horjuvampia. Yhteen kirjoitetaan yleensä vakiintuneet tapaukset, joiden alkuosana on pronomini tai lyhyehkö adjektiivi, esim. monenlaatuinen, senhetkinen, samansuuruinen, minkäkokoinen (myös minkä kokoinen), tämänkaltainen (myös tämän kaltainen); – –.

Vielä PSK:ssa esimerkiksi tämän-alkuisista ilmauksista osa on merkitty vain yhteen kir­joi­tet­ta­vik­si (esimerkiksi tämänaamuinen ja tämänvuotinen), osa taas esitetään samoin kuin nykynormissa (esimerkiksi tämänkaltainentämän kaltainen ja tämäntapainentämän tapainen). Toisaalta NSK:ssa on hakusanan tämän- kohdalla merkintä ”us. myös ⌒”, joka tarkoittaa, että ilmaus kirjoitetaan usein myös kahdeksi sanaksi. Kun tämän-alkuisten sanojen kohdalla ei mainintaa erikseen kirjoittamisesta, paitsi hakusanoissa tämäntästä ja tämänvuoksi merkintä ”par.  ⌒”, voidaan tulkita, että NSK salli aivan yleisesti pronominin tämän ja -inen-loppuisen adjektiivin kirjoittamisen yhteen tai erikseen. Ainakin tämän tyypin osalta normi olisi siis tiukentunut NSK:sta PSK:aan ja sitten taas väljentynyt aiem­man laiseksi.

Sanoin kuvaamaton, ei sanoin kuvaamaton

NSK:ssa on hakusana sanoinkuvaamaton ja sen selityksessä huomautus, että ilmaus kir­joi­te­taan tavallisemmin erikseen. PSK:ssa ja KSK:ssa kuvataan vain ilmaus sanoin kuvaa­ma­ton (sanan sana kuvauksessa), ilman mainintaa yhteen kirjoittamisen mahdollisuudesta.

Käytännössä yhteen kirjoittaminen on selvästi tavallisempaa, ja siihen vaikuttaa se, että ilmaus kuvaannollinen; KSK:kin selittää ”[= tavaton, suunnaton, valtava]”, joskin sanan­mukai­nen tulkinta ’sellainen, jota ei voi sanoilla kuvata’ on yleensä edelleen mahdollinen.

Suussa sulava ∼ suussasulava ja muita partisiippi­loppuisia tapauksia

Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat antaa yleisen ohjeen, jonka mukaan muun muassa verbien partisiipit kirjoitetaan yleensä eroon määritteistään, esimerkiksi yllä oleva. Yhtenä poikkeuksena se esittää sen, että seuraavan­laiset ilmaukset kirjoitetaan yhteen:

b) Vakiintuneet kokonaisuudet, joiden merkitys on toinen kuin samojen sanojen erilleen kirjoitetun liiton:

asiaankuuluva (vrt. samaan asiaan kuuluva,) ohimenevä (ilmiö; vrt. talon ohi menevä mies), silmäänpistävä (asia, vrt. silmään pistävä piikki), käänteentekevä, mukiinmenevä, suussasulava.

KSK:ssa on kuitenkin hakusanojeen asiaankuuluva ja suussasulava yhteydessä maininnat, että ne voidaan kirjoittaa myös erikseen.

Termien yksisanaistaminen

Suomen kielessä käytettiin aiemmin ytetty sentapaisia ilmaisuja kuin punainen kärpässieni ja harmaa Norjan hirvikoira. Jo pitkään on termistötyössä yleisesti pyritty termien yksi­sanai­suu­teen: termin luonteiset, kiinteästi yhteen kuuluvat, yhtä käsitettä tarkoittavat sanat kir­joi­te­taan yhteen, esimerkiksi harmaa­norjan­hirvi­koira; koska kyse on koirarodun nimestä. Usein yksi­sanais­ta­mi­seen on liittynyt ilmaisuun muu muutos, esimerkiksi punakärpässieni. Toisaalta on ruvettu poikkeamaan suomen kielen vanhasta yhdyssanamuotojen käy­tän­nös­tä, jonka mukaan mm. -nen-loppuinen sana ei esiinny sellaisenaan yhdys­sanan alku­osana. Nyt kirjoitetaan esimerkiksi kultainennoutaja.

Paikannimien osalta muutos on kuvattu melko hyvin, kuten kohdassa Paikannimet yhdyssanoiksi: Kanariansaaret ← Kanarian saaret selostetaan. Sen sijaan termien yleisen yksi­sanaisuuden peri­aatteeseen siirtymistä ei ilmeisesti ole dokumentoitu. Ohjeisiin vain on ilmestynyt sellaisia lausumia kuin ”kun adjektiivi ja substantiivi muodostavat mer­ki­tyk­sel­tään erikoistuneen termin, sanat kirjoitetaan tavallisesti yhteen” (KOP:n eräässä ohjeessa). Muutos lienee tapahtunut 1970-luvulla. Esimerkiksi eräissä vuosina 1971 ja 1973 ilmestyneissä sieni­kirjoissa esiintyvät vielä lajin­niminä punainen kärpäs­sieni, moni­vöinen seitikki yms., mutta Suomen Sieni­seuran vuonna 1976 julkaisemassa Suur­sieni­oppaassa nämä nimet ovat sulkeissa ja varsinaisina niminä ovat puna­kärpäs­sieni, moni­vyö­seitikki jne.

Tervetuloa, ei terve tuloa

NSK:ssa on hakusana tervetuloa, mutta siinä on maininta, että tavallisemmin kirjoitetaan erikseen. PSK:ssa maininta on muuttunut sellaiseksi, että sana kirjoitetaan myös erikseen. Kielikellon 1/1998 artikkelissa Internetiin vai Internettiin? – kielineuvontaa sähköisesti sanotaan, että ”molemmat kirjoitustavat ovat mahdollisia, joskin – – yhdyssana tervetuloa on nykyään tavallisempi”. Sama sanotaan vielä Kielikellon 2/2002 artikkelissa Aku Ankassa puhutaan harkitun hulvattomasti, jossa lisäksi kerrotaan Aku Ankka -lehden vaihtaneen asun terve tuloa asuksi tervetuloa lukijoiden painostuksesta ”pari vuotta sitten”.

Myös Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) sallii sekä yhteen että erikseen kirjoittamisen.

KSK:n vuoden 2017 versiossa ei enää ole mainintaa erikseen kirjoittamisen mah­dol­li­suu­des­ta. Koska tällainen maininta siis sen edeltäjässä oli ja koska sanan terve­menoa kohdalla mainitaan myös terve menoa mahdolliseksi, kyseessä on normin­muutos.

Tosi-sanan ja substantiivin yhdistelmät

Ei ole selviä yleisiä sääntöjä sille, kirjoitetaanko tosi-sanan ja substantiivin yhdistelmät yhdys­sanaksi vai sana­liitoksi. Yhteen kirjoittamista on ilmeisesti pidettävä aina mah­dol­li­se­na. Erikseen kirjoittaminen on yleensä sallittu vaihto­ehto. Sana­kirjoissa on kui­ten­kin otettu eri tavoin kantaa siihen, milloin vain yhteen kirjoittaminen on mahdollista.

NSK esittää paljon hakusanoja, jotka ovat tosi-sanan ja substantiivin muodostamia yhdys­sanoja. Useista mainitaan, että erikseen kirjoittaminenkin on mahdollista. Jos tällaista mainintaa ei ole, lienee tulkittava, että vain yhteen kirjoittaminen on oikein. PSK:ssa ja KSK:ssa on maininta poistettu seuraavista sanoista, eli niitä ei saa enää kirjoittaa sana­liitoik­si: tosielämä, tosijuttu, tosimielessä, tosipohja, tositapahtuma, tositapaus, tositarkoitus, tositoimi. Lisäksi KSK:ssa on hakusanat tosipaikka, tositilanne ja tosi-tv, jotka eivät esiinny NSK:ssa. Uusi kieliopas esittää yhteen kirjoitettavana myös ilmauksen tosipuhe.

Vapaa-ajanasunto ∼ vapaa-ajan asunto

PSK:ssa on hakusanan vapaa-aika kohdalla mainittu esimerkkinä ilmaus vapaa-ajan asun­to. KSK:ssa on päähakusanana yhdyssana vapaa-ajanasunto, mutta siihen liittyy maininta ”myös ←→”, joka tarkoittaa, että ilmaus voidaan kirjoittaa myös erikseen.

Kielikellon 4/2005 artikkelissa Mä mistä löytäisin sen ohjeen? Kirjoittajan oma-apuopas kuitenkin on luettelossa ”kysymyksiä, joihin löytyy vastaus yleiskielen sanakirjasta” seu­raa­va kohta:

Kirjoitetaanko erikseen vapaa-ajan asunto vai yhteen vapaa-ajanasunto? (Vapaa-ajanasunto.)

Tämä näyttäisi antavan yksiselitteisen ohjeen, jonka mukaan yhteen kirjoittaminen on ainoa oikea tapa. KSK on siis kuitenkin eri linjalla.

Finlexiin tallennetussa lainsäädännössä on yksi laki, Aluevalvontalaki (18.8.2000/755), jossa esiintyy yhteen kirjoitettu vapaa-ajanasunto, ja viisitoista säädöstä, uusimpina tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) ja valtiovarainministeriön asetus rakennusten jälleenhankinta-arvon perusteista (3.12.2015/1426), joissa on käytetty sanaliittoa vapaa-ajan asunto.

Vierasperäisten sanojen mukauttaminen

Edellisessä osassa Sanojen kirjoitusasu käsiteltiin useita tapauksia, joissa vierasperäisen sanan kirjoitus­asu on suomalaistettu, kuten pitsa ∼ pizza. Tässä osassa käsitellään sellaista mukauttamista, jossa sanan äänne­asukin muuttuu.

Vierasperäistä sanaa käytetään usein aluksi sitaatti­lainana eli vieraan kielen mukaisessa kirjoitus­asussa ja äänne­asussa. Tosin äänne­asu käytännössä lähes aina mukautuu ainakin jossain määrin suomen kieleen sopivammaksi. Jos sana leviää yleiseen käyttöön, sen asu usein muuntuu.

Kielenhuolto on usein pyrkinyt edistämään suomeen mukauttamista pikemminkin kuin vain seuraamaan tilannetta ja kirjaamaan mukautuneen asun, kun se on yleistynyt. Jois­sa­kin tapauksissa mukautettu asu esitetään suositettuna, joissakin vain mahdollisena. Usein vieras ja suoma­lais­tet­tu asu jäävät molemmat kieleen, ja asiasta syntyy joskus kiistojakin. Kielen­huollon ehdottama tai suosittama asu ei ehkä tule käyttöön juuri lainkaan, ja joskus ehdotus vedetään takaisin, kuten tapauksessa ringetti.

Suomalaistamistapauksia on lueteltu muun muassa Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä.

Abatsi ← abachi

NSSK:ssa on erään afrikkalaisen puun puuaineen nimityksenä sitaatti­lainaksi merkitty abachi, ääntämis­ohjeena [tši]. PSK:ssa tätä muotoa ei mainita, vaan nimenä on abatsi.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä sanotaan:

Perussanakirja ohjaa kirjoittamaan abatsi (eräs puulaji) eikä ”abachi”, ”abassi” tms.

PSK (tai KSK) ei kuitenkaan mainitse muita muotoja kuin abatsi. Käytössä ovat yleisesti olleet myös ainakin muodot apachi ja apassi.

Bleiseri, ei blazer

Uudissanasto 80:ssä on rinnakkain bleiseri ja blazer [bleiser]. PSK:sta alkaen on sanan blazer kohdalla merkintä ”paremmin: bleiseri”

Chinchilla

NSK:ssa on hakusana chinchilla, ääntämisohjeena [tšintšilla] ja rinnakkaismuotoina tšintšilla ja sinsilla. NSSK:ssa taas sinsilla on hakusanana, chinchilla on sitaattilainaksi merkittynä rinnakkaismuotona ja tšintšilla hylättäväksi merkittynä. PSK on samalla linjalla kuin NSSK, paitsi että muotoa tšintšilla ei edes mainita. KSK:ssa hakusanana on tsintsilla, rinnakkaismuotona chinchilla.

Darwinismi ∼ darvinismi

NSK:ssa, NSSK:ssa, PSK:ssa ja useissa kielenoppaissa yms. on ainoana kirjoitusasuna darvinismi. KSK:ssa on otettu rinnakkais­muodoksi darwinismi. Se on Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) samoin kuin muiden Finto-sanastojen suosittama muoto.

Tässä tapauksessa on kielen­huollon normia siis poikkeuksellisesti muutettu siihen suuntaan, että suomalaistetun kirjoitusasun ohella sallitaan myös alkuperäistä vastaava.

Dalai-lama ← dalai laama

NSSK:ssa on asu dalai laama, selityksenä ”laamalaisten hengellinen johtaja”. KSK:ssa asu on dalai-lama, rinnakkaismuotona Dalai-lama, selityksenä ”lamalaisuuden hengellinen joh­ta­ja”. Myös uskonsuuntauksen nimi on siis muuttunut ainakin kirjoitusasultaan: laama­lai­suus ← lamalaisuus.

Kielikellon 1/1994 artikkelissa Legio ja dalai-lama: pari täsmennystä Terho Itkonen suosittaa asua dalai-lama; hän korjaa aiemmin esittämänsä asun Dalai-lama sillä perus­teel­la, että kyseessä on yleisnimi, ei erisnimi.

Artikkelissa Itkonen myös mainitsee, että vanha (1900-luvun alun) Tietosanakirja jo käytti asua dalai-lama ja että NSK:ssa on dalailama hakusanan lama kohdalla. Asiaa vielä mutkistaa se, että vaikka NSK ilmoittaa asun laama hylättäväksi (tässä käsitellyssä merkityksessä), PSK:ssa se on hyväksytty rinnakkaismuoto.

Kotuksen sivulla Miten kirjoitetaan dalai-lama? esitetään ensin, että asu dalai-lama on oikein, koska kyseessä ”ei ole henkilönnimi vaan arvonimi”. Sitten kuitenkin jatketaan:

Iso alkukirjain on kuitenkin mahdollinen silloin, kun viitataan nykyiseen dalai-lamaan. Esim. Tii­be­tin hen­gel­li­nen joh­ta­ja Dalai-lama elää maan­paos­sa.

Avoimeksi jää, voiko tällaista periaatetta soveltaa yleisemminkin, esimerkiksi onko lehdistössä ja jopa virallisissa tiedotteissa (esim. UM:n tiedote Ulkoministeri Soini Italiaan 18.2.2019) melko usein esiintyvä asu Paavi hyväksyttävä.

Toisaalta KOP:n sivu Alkukirjain: uskonnolliset arvonimet ja muut nimitykset suosittaa sanaan dalai-lama pientä alku­kirjainta ja lisää vain, että nimi ”on alettu hahmottaa eris­nimeksi ja sitä näkee joskus kirjoitettavan isolla alku­kirjaimella”.

Drakma ← drakhma

Kreikassa aiemmin (antiikin aikana ja nykyaikana) käytetyn rahayksikön nimi on NSK:ssa, NSSK:ssa ja PSK:ssa drakhma, joka vastaa muinais­kreikan asua. KSK:ssa asu on drakma (ja ääntämys suomessa lienee aina vastannut tätä).

Empiiri

NSK:aan otettiin sana empiiri sanojen empire ja empiretyyli rinnakkais­muodoksi. PSK:ssa empiiri on pää­haku­sanana, kuten se oli jo NSSK:ssa. Tämä linjaus on aiheuttanut kritiikkiä, josta on julkaistu lukijan puheen­vuoro ja vastaus siihen Kieli­kellossa 3/1994: Sekaan­nut­ta­va empiiri. Vastauksessa sanotaan: ”Se, että sanan merkitys on myös Perus­sana­kirjassa selitetty kirjoitus­asun empiiri kohdalla, ei merkitse kyseisen muodon asettamista selvästi etusijalle; sitaattilaina-asu lienee päinvastoin käytännössä yleisempi.” Epäselväksi jää, mikä muutoksen syy ja tarkoitus sitten on; kenties empiirin asettaminen etusijalle, vaikkakaan ei selvästi etusijalle.

Toisaalta empiiri on jäänyt vähälle huomiolle; sitä on tuskin lainkaan käytetty. Se on kuitenkin säilytetty KSK:ssa.

Fenkoli, ei venkoli

NSK:ssa on venkoli ilman mainintaa tyyli­lajista, joskin vain viittauksena sanaan fenkoli. PSK:ssa ja KSK:ssa on selvä kannan­otto: ”paremmin: fenkoli”. NSSK:ssa niistä on vain fenkoli.

Erikoista on, että venkoli on edes mainittu. Se on erittäin harvinainen. Korp-korpuksissa se esiintyy perus­muodossa vain kahdessa lehdessä vuonna 1915, erään vuonna 1992 annetun EU-direktiivin suomennoksessa ja erään ravintolan nimenä: taivutettuja muotoja on jonkin verran enemmän. Google-ha’uilla sitä löytyy enemmän; ilmeisesti sana jossain määrin leviämässä käyttöön, ehkä osittain leikillisenä, mutta myös vakavasti otettavana.

File : filettä ∼ filee : fileetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto filee ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi fileetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis file : filettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia.

Hryvnia ← grivna

Suomessa on vanhastaan ollut sana riuna, joka perustuu venäjän sanaan grivna ja on tarkoittanut erilaisia rahoja: 10 kopeekan kolikkoa, vanhaa venäläistä rahaa ja yleisesti pikku­rahaa. Sana grivna esitetään NSSK:ssa sitaatti­lainana, mutta äänneasuna [griuna], ja se esiintyy vielä 1990-luvun Suomalaisessa tieto­sana­kirjassa, tarkoittamassa keski­aikaista venäläistä raha- ja paino­yksikköä.

Ukraina otti vuonna 1996 rahayksikön, jonka nimi, ukrainaksi hryvnja (lausutaan suunnilleen [hriunja]), venäjäksi grivna, perustuu edellä mainittuun vanhaan raha­yksikköön. Kielikellon 2/1997 Kysyttyä-palstan kohta grivna esittää tämän raha­yksikön nimeksi grivna; siinä mainitaan synonyymiksi riuna ja kuvataan lyhyesti näiden sanojen vanhaa käyttöä.

Kuitenkin Kotoistus-organisaatio on päättänyt valuuttojen nimen luettelosta, jossa vuoden 2005 versiosta alkaen nimenä on ollut Ukrainan hryvnia. Luetteloa voi pitää sikäli virallisena, että siihen perustuvat kansain­välisessä CLDR-tieto­kannassa olevat nimet. Nimi siis muutettiin venäjän­kielisestä ukrainan­kieliseksi, mutta käyttäen englannissa tavallista ukrainan siirto­kirjoitusta, ei suomalaisen standardin SFS 3900 mukaista asua hryvnja. Kuitenkin Kotoistuksen kannanotto kyrillisten aakkosten latinaistamisesta ottaa kantaa Suomen kansallisen standardin puolesta.

Nimi grivna esiintyy myös viran­omais­yhteis­työ­ryhmän valuutta­luettelossa vuodelta 2007. Sitä käytettiin myös eräässä Suomen Pankin katsauksessa vuonna 2016, mutta sen jälkeen pankki näyttää käyttäneen vain hryvnia-asua.

Jatsi ja jazz

NSK:ssa on päähakusanana jatsi, ja sanan jazz selitys on: ”par. jatsi”. PSK:ssa jazz on sallittu rinnakkais­muoto. KSK:ssa jazz on pää­haku­sanana, ja jatsi on vain rinnakkais­muoto; yhdys­sanat kuten jazzklubi esitetään siinä vain jazz-alkuisina.

Kielikellon 2/1981 artikkeli Musiikista kirjoittavan ongelmia kuvaa, miten jatsi oli kielen­huollon vuosi­kymmeniä suosittama asu, jota ei käytännössä hyväksytty ainakaan asia­tyyliin:

Aina eivät suomalaistamispyrkimykset kuitenkaan onnistu eivätkä kielenhuoltajien suositukset saa suuren yleisön hyväksymistä. Hyvä esimerkki siitä on jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin suomalaistaa jatsiksi. Vaikka se pääsi sellaiseen kielen auktoriteettiin kuin Nykysuomen sanakirja ja moniin musiikkitietoteoksiin, ei kieliyhteisö jostain syystä hyväksynyt sitä. Ehkä se osaksi johtui siitä, ettei tämä musiikkityyli sinänsä ole koskaan oikein ”suomalaistunut”. Vaikka uudet musiikin tietoteokset ovatkin yksimielisesti jazzin kannalla, näkee jatsi-muotoa toisinaan ainakin lehdissä, tosin hieman leikkimielisissä yhteyksissä. Kielenkäytön kannalta olisi suotavaa, että jatsi-muodosta vähitellen karisisi leikillinen tyylivivahde ja se yleistyisi aivan asiallisiin yhteyksiin.

Jiddiš ja jiddi

Kielikellon 4/1986 kirjoituksen jiddiš – jiddi mukaan ”juutalais­saksan kielestä on suomessa käytetty saksan mukaan nimeä jiddiš”, mutta suomen kielen lautakunta on päättänyt ”suosittaa käyttöön nimiasua jiddi, jiddin kieli”, joskin ”sen rinnalla on käypä jiddiš, jiddišin kieli”. Tämän suosituksen muuttamisesta ei ole ilmoitettu, mutta KSK:ssa on hakusanana jiddiš, ja jiddi on merkitty vanhentuneeksi, ja Kielikellossa on vuodesta 2000 alkaen käytetty vain asua jiddiš.

Karri ∼ curry

Mausteseoksen nimi curry esiintyy NSK:ssa vain tässä vieraassa kirjoitus­asussa, ja ään­tä­mis­ohjee­na on [kurry t. kari]. PSK:ssa curry-sanan ääntämisohje on [karri], ja sana on vain viittauksena päähakusanaan karri. Käytännössä karri on jäänyt harvi­nai­suu­dek­si.

KSK:ssa sanan merkitys on laajentunut: mauste­seoksen lisäksi se tarkoittaa, englannin esikuvan mukaan, ruokatyyppiä.

Kielikellon 2/1983 kirjoitus Mausteet mainitsee alussa, että jotkin mausteiden nimet ”säilyvät kauan vieraanmuotoisina (chili, curry)”, mutta esittää myöhemmässä kohdassa:

Kana- ja riisiruokien mauste curry on Intiasta kotoisin. Suomessa käytettävä nimitys kuitenkin on englantilainen. Koska mauste on suomalaisille jo lähes jokapäiväinen, voimme mainiosti luopua englannin kielen oikeinkirjoituksesta ja ruveta kir­joit­ta­maan omaan kieleemme sopivasti karri (vrt. ranska cari, ruotsi kurry).

Kiivi, ei kivi eikä kiwi

NSK:ssa on sana kivi (: kivin) tarkoittamassa tiettyä lentokyvytöntä lintua. Rinnak­kais­muoto­na mainitaan kiivi. NSSK:ssa on hakusanana kiivi, ja kivi esitetään sanan hylättävänä muotona. Siinä on mainittu myös toinen merkitys, eräs hedelmä. PSK ei lainkaan mainitse muotoa kivi, mutta siinä on muoto kiwi, kuvauksena vain ”paremmin: kiivi”; samalla linjalla oli jo Uudissanasto 80.

Vaikka kiwi on ollut laajassa käytössä, se siis ei ole koskaan ollut normin­mukainen muoto. Jo vuosina 1909–1922 ilmestyneessä Tietosanakirjassa oli asu kivi.

Kraavi vai graavi lohi?

Sanaa kraavi tai graavi ei ole NSK:ssa. NSSK:ssa niistä on graavi, vaikka kyseessä ei ole varsinainen sivistyssana (kansainvälinen sana), vaan vain ruotsista suomeen lainattu sana. Uudissanasto 80:ssä taas on hakusanana kraavi, ja graavi on vain viittauksena siihen. Samoin on PSK:ssa, ja siinä on vastaavasti myös ensisijaisena kraavata, toissijaisena graavata sekä lisäksi yhdyssana kraavilohi (ilman rinnakkaismuotoa). Samoin vielä ruoka-aiheisen Kielikellon 1/2007 sanastossa on ensisijaisena kraavi. KSK:ssa taas on haku­sanoi­na graavata, graavi, graavikala ja graavilohi, ja vastaavat k-alkuiset sanat ovat rin­nak­kais­muo­toina.

Sanakirjojen perusteella näyttäisi siis siltä, että sana on ensin lainautunut asussa graavi, sitten suomalaistunut muotoon kraavi vanhan asun säilyessä rin­nak­kais­muo­to­na, mutta sen jälkeen suhde on kääntynyt toisinpäin. Nykyisin g:lliset muodot ovat myös käytännössä vallitsevia.

Onyksi ← onyks

NSK:ssa on hakusana onyks, selityksenä ”akaatti, jossa mustat ja valkoiset kerrokset vuorottelevat” Sanan muoto on sama kuin alkuperä­kielen kreikan sana suomalaisen kaavan mukaan siirtokirjoitettuna. NSSK:ssa ja PSK:ssa sanan loppuun on lisätty i-kirjain: onyksi.

Vaikka norminmuutos on siis tehty aika kauan sitten, onyks on edelleen melko tavallinen asu. Sitä käytti myös 1930-luvun raamatunsuomennos, joko sellaisenaan tai (useammin) yhdyssanana onyks-kivi. Vuoden 1992 suomennoksessa asu on onykskivi, paitsi yhdessä kohdassa onyksi.

Pyre : pyrettä ∼ pyree : pyreetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto pyree ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi pyreetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis pyre : pyrettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014 samalla kun hyväksyttiin vaihtelu filefilee.

Ringette, ei ringetti

Kielikellon 3/1994 artikkeli PSK:n urheilusanoista toteaa: ”Drag racing, baseball, ringette ja speedway ovat laina­sanoina suomen kieleen tulleita lajin­nimiä.” Asua ringette käytetään muissakin Kielikellon artikkeleissa, joissa laji mainitaan.

Kuitenkin PSK:ssa päähakusanana on ringetti, ja ringette on vain viittaus siihen. Toisaalta KSK:sta ringetti on kokonaan poistettu.

Tässä tapauksessa siis sanan asun eräänlainen suomalaistaminen peruttiin.

Rokki ∼ rock

Uudissanasto 80:ssä on seuraava kuvaus, mutta ei selitystä ilmaukselle rock and roll:

rokki * (ark.) rock and roll

Asteriski * tarkoittaa, että sana esiintyy jo NSK:ssa, mutta ei samassa merkityksessä. NSK:ssa rokki on toisaalta itämaisen tarulinnun nimitys, toisaalta kansanomainen nimitys takille.

PSK:ssa on selitetty rock and roll, ja sana rock on vain viittauksena sanaan rokki, joka on selitetty seuraavasti:

ark. rock and roll -musiikin pohjalta kehittyneitä erik. nuoriso­musiikin tyylejä, rock(musiikki).

KSK:ssa määrittely on sama, mutta arkisuusmerkintä on poistettu. Vaikka KSK:ssa siis asu rokki esitetään ensi­sijaisena, yhdyssanoissa on kirjavuutta: rokkimusiikki, rokkivideo, rokkiyhtye, mutta toisaalta rockelokuva, rockfestivaali, rockmusiikki, rockooppera, rocktähti, rockvideo, rockyhtye.

Monet ilmeisesti pitävät sanaa rokki edelleen arkisena, ehkä jopa väheksyvänä.

Schablon-sanan mukautuminen

Saksasta ruotsiin lainautunut sana schablon on lainautunut edelleen suomeen ja kokenut siinä monia vaiheita:

Myös merkitys on muuttunut. Alun perin sana tarkoittaa levyä, jonka ääriviivojen tai reikien mukaan voidaan tehdä tietty kuvio tai kappale. Rinnalle on tullut kuvaannollinen merkitys, jonka PSK kuvaa ilmaisulla ’kaavamaisuudet, (orjallisesti noudatetut) mallit’, jota myös KSK käyttää, mutta vain sanan sabluuna kohdalla. Todellinen merkitys on tätä laajempi: sana viittaa kaavaan, malliin tms. useimmiten ilman kielteistä sävyä.

Siksakki ← siksak

NSK:ssa on muoto siksak, joskin vain yhdyssanan alkuosana: siksakompelu, siksakpisto, siksakviiva (joista kahteen ensimmäiseen liittyy suositus käyttää siksak-alun sijasta polveke-alkua).

PSK:ssa sana on muodossa siksakki. KSK:ssa on siksakki pää­haku­sanana ja siksak viittauksena siihen.

Sinooperi tai sinooberi, ei sinoperi

Sinooperi esiintyy sanakirjoissa erään punaisen mineraalin, elohopeasulfidin, nimenä. Eroa on siinä, mitä rinnakkaismuotoja sille esitetään: NSK:ssa sinoberi, joka esiintyy myös mm. 1990-luvulla julkaistussa ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993), NSSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa sinooberi. Lisäksi esiintyy yleisesti (myös Wikipediassa) sinoperi.

Uudemmissa sanakirjoissa on ilmeisesti tulkittu, että NSK:n kirjoitusasu oli virheellinen. Sivistyssanojen vokaalien pituutta koskevissa säännöissä sanotaan, että vokaali on yleensä lyhyt b:n, d:n, g:n ja f:n edellä vähintään kolmitavuisissa sanoissa, mutta vain toiseksi viimeisessä tavussa. Sääntöjen joissakin versioissa (kuten KOP:n kohdassa Vierassanat: laser, moduuli (lyhyt ja pitkä vokaali)) esitetään tämän sijasta tai ohella erityissääntö, joka loogisesti seuraa siitä: vokaali on pitkä sanan­loppujen -beli, -berija -deri edellä (esim. inkunaabeli, makaaberi, kateederi). Tässä mielessä voidaan sanoa, että muutos sinoberi → sinooberi merkitsi vain sitä, että tähänkin sanaan sovelletaan yleisiä sääntöjä.

Slogan ∼ slogaani

Sanakirjoissa on pitkään ollut sana slogaani, jota on tuskin lainkaan käytetty. KSK:n vuoden 2012 versiossa sen synonyymiksi ja pää­haku­sanaksi otettiin slogan, ääntämisohjeena [slougan].

Tuutori ∼ tutor

Sana tutor esiintyy PSK:ssa vain tässä sitaattilaina-asussa, ja ääntämis­ohjeena on [tuu-]. Sen sijaan KSK:ssa on myös suomeen mukautettu asu tuutori, ja se on pää­haku­sanana. Muutosta on selostettu lyhyesti Kielikellon 2/2000 kirjoituksessa Tuutori tuutoroi.

Myös sanan merkitys on muuttunut (laventunut) sikäli, että PSK:n mukaan tutor on ’opiskelijoita ohjaava vanhempi opiskelija’, mutta KSK:n mukaan ’opiskelijaa hänen opinnoissaan neuvova vanhempi opiskelija t. opettaja’.

Swahili ∼ suahili

Kielikellon 3/2006 kirjoituksen Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 mukaan vuonna 2002 hyväksyttiin ”kielennimen suahili rinnalle kansainvälisempi muoto swahili Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielen ja kulttuurin laitoksen aloitteesta”. Tämän mukaisesti KSK:ssa on hakusanana swahili, lausuntaohjeena [sva-], ja suahili on rinnakkaismuotona. Kuitenkin Kielikellon 4/2002 artikkelissa Kielenhuollon uudet haasteet lautakunnan puheenjohtaja kirjoitti: ”Vanha sovinnaisasu suahili muutettiin kokouksessa 15.4.2002 asuun swahili (äännetään svahili) kansainvälisen käytännön mukaisesti.”

Kotoistushankkeessa päätetyssä kielten nimistössä (PDF) nimenä on swahili, eikä muuta mainita edes esillä olleena vaihtoehtona. Kyseinen nimistö sisältää muitakin muutoksia aiemmin käytössä olleisiin nimiin, joskin useimmiten kyseessä ovat olleet vakiin­tu­mat­to­mat nimet.

Taivutusmuotojen muodostus

Yleistä taivutuksen muutoksista

Sanakirjoissa (KSK, PSK ja NSK) kuvataan sanojen taivutus viittaamalla numeroituihin taivutus­kaavoihin. Jossain määrin tätä kuvausta täydennetään sanallisilla huomautuksilla.

Eri sanakirjoissa esitetyt taivutuskaavat ja niiden numerointi poikkeavat toisistaan monin tavoin. Siksi esimerkiksi se, että sanaan liittyy eri sana­kirjoissa sama taivutus­kaavan nu­me­ro, ei välttämättä merkitse, että sana­kirjojen kanta taivutukseen olisi samanlainen.

Taivutusnormien muutosten selvittäminen on näin ollen hankalaa. Vaikuttaa siltä, että suurin osa muutoksista on sellaisia, joissa aiempi, usein muita harvinaisempi taivutus­tapa on poistettu.

Nominien taivutukseen on tullut varsin paljon muutoksia. Yleensä kyse on joidenkin vaihto­ehtojen poistamisesta monikon genetiivin tai partitiivin muodostuksessa.

Esimerkiksi sanan lemmikki taivutus on NSK:n mukaan sellainen, että monikon partitiivi voi olla tai lemmikeitä tai lemmikkejä (tässä järjestyksessä mainittuina, mutta käyttö­esi­mer­keis­sä näistä on jälkimmäinen). PSK:ssa ja KSK:ssa on vain lemmikkejä. Tämä mer­kit­see normin­muutosta, jonka mukaan lemmikeitä ei enää ole normin­mukainen. Vastaa­va koskee sanan lennokki taivutusta.

Missään ei liene julkisesti perusteltu näitä muutoksia, joissa on erikoista se, että vaihtoehdot koko­naan poistettiin sen sijaan, että ne olisi merkitty harvinaisiksi. Kyse ei edes ole erityisen har­vi­nai­sis­ta muodoista; varmasti lemmikeitä ja lennokeita ovat yleisempiä kuin esimerkiksi monikon gene­tii­vi omenain, joka on säilytetty sana­kirjoissa.

Toinen esimerkki on sanan etana monikon partitiivi: PSK:n (ja KSK:n) mukaan vain etanoita, NSK:n mukaan myös etanoja ja harvinaiseksi merkittynä etania.

Sana kypärä kuuluu NSK:ssa taivutustyyppiin 12, mallisanana matala, joten sillä on useita mahdollisia monikon genetiivejä ja partitiivissakin kaksi eri muotoa, kypäriä ja kypäröitä. PSK:ssa se siirrettiin eri tyyppiin (10), jossa monikon genetiivi on vain kypärien ja harvinainen (käytännössä ei enää nykykielessä esiintyvä) kypäräin ja monikon partitiivi vain kypärä. Tämä vaikuttaa muihinkin monikko­muotoihin: esimerkiksi adessiivi on KSK:n mukaan vain kypärillä, NSK:n mukaan myös kypäröillä, jonka myös ISK mainitsee (§ 70).

Periaatteessa hyvin laaja-alaisia ovat sellaiset muutokset, että NSK:n taivutuskaavan 1 (tyyppisanana valo) monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan vain valojen, vaikka NSK mainitsee myös vaihtoehdon valoin, joskin se on jo siinä pantu sulkeisiin eli osoitettu normaalityyliin kuulumattomaksi tai harvinaiseksi. (Muutos on tehnyt taivutus­kaavasta 1 täysin säännöllisen: jokaisen sija­muodon muodostuksessa on vain yksi vaihto­ehto.) Käytännössä valoin-tyyppisiä genetiivejä on ollut vain vanhassa runo­kielessä. Samanlainen muutos on NSK:n tai­vu­tus­kaa­vas­sa 8 (PSK:n ja KSK:n taivutuskaavassa 7): esimerkiksi sanan lovi monikon gene­tii­vi­nä on nyt vain lovien, vaikka NSK:ssa oli sulkeissa myös lovein.

Sanan taivas monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan taivaiden tai taivaitten. NSK:ssa on lisäksi taivasten ja sulkeissa (siis harvinaisena t. normaali­tyyliin kuu­lu­mat­to­ma­na) taivahien. Käytännössä taivasten taitaa elää lähinnä vain uskonnollisen kielen ilmauk­ses­sa taivasten valtakunta, joka jostain syystä tuli käyttöön 1930-luvun raamatun­suomen­nok­ses­sa (siihen asti Agricolan mukaisesti taiwaan waltakunta; kirjoitusasu hiukan vaih­te­li). Erikoista kyllä muoto taivasten säilytettiin vuoden 1992 raamatun­käännöksessä.

Sanan tuli monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan vain tulien, mutta NSK:ssa myös tulten on mahdollinen. Vaikka tulten on itsenäisenä muotona harvinainen, yhdys­sanoissa voi olla toisin: revontulten on suunnilleen yhtä yleinen kuin revontulien. Tuli kuuluu NSK:ssa taivutus­tyyppiin 32, jota KSK:ssa vastaa pääosin tyyppi 23, erona se, että jälkimmäisestä puuttuu ‑ten-loppuinen monikon genetiivi. Tähän tyyppiin kuuluvat KSK:ssa myös sanat jouhi, lohi, moni, riihi, syli, tiili, tuohi, uuhi, joten muutos merkitsee, että muodot jouhten, lohten, monten, riihten, sylten, tiilten, tuohten, uuhten eivät nekään enää ole yleis­kielen mukaisia. (Tosin lohi ja uuhi kuuluvat NSK:ssa tyyppiin 33, jossa ‑ten on merkitty sulkeisiin.) Esimerkiksi tiilten on käytännössä melko yleinen. Se vieläpä mainitaan oikeaksi muodoksi Kielikellon 2/2013 artikkelissa Kehysriihtä ja irtoripseä ihmetellessä, vaikka jo PSK:n mukaan monikon genetiivi on vain tiilien.

Verbien taivutuksen normeja ei juuri liene muutettu. Yhden poikkeuksen muodostavat väräjää-tyyppiset verbit. Jonkin verran on muutoksia siinäkin, mitä muotoja kuvataan harvinaisiksi. Esimerkiksi verbille vuotaa NSK esittää menneen ajan muodoiksi vuoti ja vuosi, ja PSK:ssa ja KSK:ssa vuosi mainitaan harvinaiseksi. Sana hoitaa kuuluu NSK:ssa samaan tyyppiin kuin vuotaa, joten hoisi on siinä mahdollinen muoto, kun taas PSK:ssa ja KSK:ssa se on tyypissä, jossa menneen ajan muotona on vain hoiti. Muutosta ei ole perusteltu. Kielikellon 4/2013 kirjoitus Juoksija kiisi voittoon – vai kiitikö hän? vain selittää muodon hoisi ja muutamat vastaavat murteellisiksi. Vaihtelun taustaa kuvaa myös Kieli­kellon 3/1988 kirjoitus Miksi ylti ja ylsi mutta ei tieti ja tiesi.

NSK:n mukaan verbit paistaa ja virkkaa kuuluvat taivutustyyppiin 11, jossa imperfekti voi olla o:ton (esim. paisti eikä vain paistoi), joskin tämä on pantu sulkeisiin. PSK:ssa ja KSK:ssa ne kuuluvat tyyppiin, jossa tämä ei ole mahdollista. Kuitenkin sanan virkkaa kuvauksessa ne erikseen mainitsevat, että sillä on myös vanhentunut muoto virkki.

Ainut: mitä muotoja on olemassa?

PSK ja KSK sanovat, että sanasta ainut vain muodot ainut ja ainutta ovat käytössä. (Muut korvataan ainoa-sanan muodoilla.) NSK:n mukaan ”paradigmassa esiintyvät vain yks. nom. ja partit., harv. monikon sijat”. Siinä on jopa monikko­muotoinen esimerkki ainuita. Monikko­muodot ovat siis muuttuneet harvinaisista olemattomiksi. Todellisuudessa muun muassa ainuita on kyllä käytössä.

Alpi : alpin ∼ alven

Kasviryhmän nimitys alpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko har­vi­nai­nen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaih­te­lua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Muutoksen taustasta ks. Helvestä helpiin (Kielikello 2/1996).

Amyä vai Amya – vieraiden nimien päätevokaali

Vieraiden nimien taivutuspäätteissä valinta a:n ja ä:n välillä riippuu useimmiten siitä, kir­joi­te­taan­ko pääte ään­tä­myk­sen vai sanan kirjoitushahmon mukaan. (Kohdassa Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali käsiteltävä hah­mot­ta­mi­nen yhdys­sanaksi voi joskus vaikuttaa erisnimiinkin, esimerkiksi Budapestissa ∼ Budapestissä, josta KOP:n sivu Nimien taivutus: vieraskieliset nimet mainitsee ensim­mäi­se­nä ä:llisen vaihtoehdon.)

Esimerkiksi koska sana Amy ääntyy [eimi], se saa ääntämyksessä etuvokaaliset päätteet, kuten [eimillä], mutta kirjoitetaanko Amyllä vai Amylla? Jälkimmäiseen päädytään, jos kat­so­taan sanan asua ja ajatellaan ”visuaalista vokaali­sointua”. Pääte siis kirjoitetaan ikään kuin nimen kirjaimilla olisi suomen kielen mukainen äännearvo.

Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta päätti vuonna 1960 ohjeista, jotka julkaistiin artik­ke­lis­sa Vieraskielisten nimien taivutuksesta suomenkielisessä esityksessä (Virittäjässä 2/1961). Siinä sanottiin:

Vokaalisointutapauksissa yleensä ääntämys ratkaisee vieras­kieliseen ni­meen liittyvän päätteen äänneasun, mut­ta myös alku­kielen kirjoitus­asun mukai­nen päätteen taka­vokaalisuus (t. etu­vokaalisuus) on mahdollinen. Esim. Mas­sutäMassuta, Maryltä = mēriltä ∼ Marylta, Anneä = änniä t. änneä ∼ Annea, Shakespearellä = šeikspīrillä ∼ Shakespearella, jne.

Tämä kuitenkin lienee jäänyt aika vähälle huomiolle, eikä asiaa useinkaan mainitty ohjeissa. Toi­saal­ta ääntämyksen mukaan noudattaminen on yleinen peri­aate, joten asiaa ehkä pi­det­tiin itsestään selvänä. Esimerkiksi E. A. Saarimaan ”Kielenopas” käsittelee (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 34–35) sitä, kirjoitetaanko Cambdridge’issä vai Cambdridgessä, mutta vaihto­ehtoa Cambdridgessa ei edes mainita.

Kielikello 1:n (1968) artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu otetaan kuitenkin salliva kanta, joskin rivien välistä voi ehkä lukea, että ääntämyksen mukaista pidetään luon­nol­li­sem­pa­na. Itse kannanotto on yksinkertainen:

Etuvokaalisena äännettyyn, mutta takavokaalisena kirjoitettuun nimeen voidaan päätteet merkitä takavokaalisina: Voltaireä tai Voltairea, Blakestä tai Blakesta.

Sitä seuraa kuitenkin pitkä selitys, joka tosin ei liity vain tähän kannanottoon, vaan viiden kohdan säännöstöön, jossa on myös mm. kohta illatiivin päätteen merkitsemisestä ään­tä­myk­sen mukaan (esim. Bordeaux’hon, ei Bordeauxiin).

Pelkkään kirjoitusasuun perustuvaa päätteiden merkitsemistä perustellaan sillä, että se on kirjoittajalle helppoa. Ääntämyksen mukainen päätteen merkintä taas edel­lyt­tää, että kirjoittaja tietää nimen ääntämyksen – ja se on joskus vaikeata. Kaikkein useimmissa tapauksissa kirjoittaja kuitenkin tietää tai voi riittävän tarkasti saada selville käyttämänsä nimen ääntöasun. Ja kun esim. venäjän kielessä voidaan nou­dat­taa sitä tapaa, että jokainen vieras nimi siirretään kyrilliseen kirjoitukseen ääntö- eikä kirjoitusasunsa mukaan, niin varmaan voidaan suomessa merkitä nimiin niiden todelliset päätteet. Jos silloin tällöin jokin outo nimi jääkin väärin taivutetuksi, se merkitsee vähemmän kuin se, että yleisesti tunnettuja nimiä aina ja tieten tahtoen taivutetaan päättein, jotka ovat olemassa vain paperilla. Myös sukukielissämme virossa ja unkarissa kirjoitetaan vieraisiin nimiin ääntämyksen mukaiset päätteet. Toiseksi ääntämyksen mukaista päätteiden merkintää heitto­merkkeineen moititaan kankean näköiseksi. Kuitenkaan esim. genetiivi Shaw’n ei ole merkinnältään sen mutkikkaampi kuin englannin Shaw’s, ja se on ”šoon”-äännöksen kuvaajana ver­rat­to­mas­ti parempi kuin Shawin. Kolmanneksi sanotaan, että ääntämyksen mukainen pääte ei kuitenkaan tietämättömälle lukijalle osoita nimen ääntämystä. Tähän on huomautettava, että päätteen merkinnällä ei ole tarkoituskaan osoittaa miten nimi ääntyy, vaan mikä on pääte. Kuitenkin päätteen merkintä tapauksissa, joissa pääte on toinen kuin kirjoitusasun mukainen, saattaa asianomaista kieltä jonkin verran tun­te­val­le antaa tärkeän vihjeen.

Myöhemmin kanta alkoi siirtyä ”visuaalisen vokaalisoinnún” sallimisesta sen suosimiseen. Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:

Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kir­joi­tus­asus­sa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja taka­vokaa­li­ses­sa kir­joi­tus­asus­sa takavokaalinen (Ober­ammer­gau­hun). Jos nimi kirjoitetaan taka­vokaa­li­se­na mut­ta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esi­mer­kik­si Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [temziä]. Jos pai­nol­li­nen loppu­vokaa­li on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että taka­vokaa­li­nen asu, esi­mer­kik­si Camus’ta ∼ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ∼ Richelieuhön [rišəljööhön].

Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etu­vokaa­li­nen­kin pääte on mahdollinen, mutta harvemmin käytetty. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa ta­pauk­sis­sa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.

Tiukka tulkinta esiintyy eräiden yliopistojen suomen kielen opettajien vuosina 2003–2006 tekemässä verkko­aineis­tos­sa Kirjoittajan ABC-kortti, osassa Vierassanat:

Takavokaalisina kirjoitettaviin sanoihin liitetään myös takavokaalinen pääte: Baker : Bakeria (ei: "Bakeriä"), Lake Placid : Placidia (ei: "Placidiä").

Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan lautakunnan toiminnasta vuonna 2003 seuraava: ”Käsiteltiin vieraskielisten nimien taivutusmuotojen vokaalin valintaa (ääntöasun vai kirjoitusasun mukaan: esim. Marya vai Maryä?). Päätös siirrettiin myöhemmäksi.” On epäselvää, onko päätöstä tehty, mutta suunta on taas hiukan muuttunut; ainakin ääntämyksen mukainen asu on nyt selvästi sallittu. KKOO:ssa esitetään (s. 249) yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esi­te­tään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].

Appi : appeja ∼ appia

Sanan appi kuuluu NSK:n mukaan taivutuskaavaan, jossa mallisanana on lovi, joten moni­kon partitiivi on appia, monikon adessiivi apilla jne. PSK:ssa ja KSK:ssa taivutuskaava on sama (mallisanana tosin ovi), mutta sanaan appi liittyy huomautus ”(taivutus moni­kos­sa: appien, appeja t. appia, apeilla t. apilla jne.)”. Tämä merkitsee, että monikossa sanaa appi voi taivuttaa myös kuten sanaa pappi, ja tämä vieläpä esitetään vaihtoehdoista en­sim­mäi­se­nä.

Arkkitehtiä ∼ arkkitehtia – yhdyssanamaisten sivistyssanojen päätevokaali

Vielä KSK:n vuoden 2014 versiossa oli yksinomaisena taivutus arkkitehti : arkkitehtia. Kuitenkin KKOO esittää (s. 76), että myös etuvokaalinen taivutus kuten arkkitehtiä on yleiskielen mukainen. Saman se esittää sanoista karamelli, kompromissi ja krokotiili, ja merkintä ”mm.” antaa ymmärtää, että tällaisia tapauksia on muitakin. Kyse on sen mukaan neli­tavui­sis­ta sanoista, jotka eivät ole yhdyssanoja, mutta ”hahmottuvat vahvasti kaksi­osaisiksi”.

Yhdistämättömiä sanoja koskevat säännöt eivät ole muuttuneet, joskin on tulkinnan­varaista, mitkä sanat ovat yhdistämättömiä. Vanhat säännöt on esitetty mm. Kielikellossa 2/2000 artikkelissa Pompöösistä vampyyrista – ensiapua vierassanojen taivutusongelmiin. Jo E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (1947–1967) kuvaa tällaiset säännöt samaan tapaan. KKOO esittää (s. 74) samat säännöt eri tavoin muotoiltuina. Säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:

KKOO luettelee (s. 75) joukon sanatyyppejä, jotka ovat sen mukaan ”kaksi­hahmot­tei­sia” eli ne voidaan tulkita yhdyssanoiksi tai yhdis­tä­mät­tö­mik­si. Tämä vaikuttaa siihen, tuleeko päätteeseen a vai ä. Sanatyypit ovat sellaisia, jotka ”ovat pääosin vähintään nelitavuisia” ja joiden loppu on jokin seuraavista:

Sen sijaan -teetti-loppua ei mainita, ja KSK:ssa sellaisille sanoille kuin kapasiteetti on vain vokaali­soinnun mukainen taivutus, vaikka niissä teet-tavu on lähes aina sivupainollinen.

Vaihtelu koskee myös edellä mainituista sanoista muodostettuja adjektiiveja, esimerkiksi antiseptinen : antiseptistaantiseptistä.

KKOO:n mukaan päätevokaalin vaihtelu hyväksytään myös sanassa adverbi : adverbiaadverbiä.

KSK:n v:n 2014 versio kuvasi takavokaaliset päätteet ainoana mah­dol­li­suu­te­na kaikille edellä esimerkkeinä mainituille sanoille, paitsi sanalle hypoteesi ja sanalle polyteismi, jolle se esitti vain etuvokaalisen taivutuksen (polyteismiä)! KSK:n v:n 2016 versio noudattaa KKOO:n kantaa.

Kielenhuollon kannanotoissa on saatettu esittää yhdyssana­tulkinta ja sen mukainen taivutus ainoana mahdollisuutena joillekin sanoille, jotka eivät ole suomen kielen yhdyssanoja eli kahdesta suomen kielen sanasta muodostettuja sanoja. Sana antiteesi esitetään Kielikellon 2/2000 kirjoituksessa Pompöösistä vampyyrista – ensiapua vierassanojen taivutusongelmiin yhdyssanana, joka siten saa etuvokaalisen päätteen, esimerkiksi antiteesiä; jo PSK on samalla linjalla. (Kyseinen Kielikellon kirjoitus on kuitenkin vielä sillä kannalla, että esimerkiksi arkkitehti ei ole yhdyssana.) Kuitenkin myöhemmissä kannanotoissa ja KSK:ssa se on tulkittu kaksihahmotteiseksi. KOP:n ohje Vierassanojen taivutuspäätteen vokaali: yhdyssanat (kilometrejä, hypoteeseja ja hypoteesejä) esittää sanan fotosynteesi ”selvästi” yhdyssanana; suomessa ei kuitenkaan ole sanaa foto ainakaan siinä merkityksessä, joka tässä tulee kyseeseen (’valo’).

Astevaihtelu doggi-sanassa

KSK:ssa sanaan tanskandoggi liittyy huomautus ”taivutus myös aste­vaihtelun tapaan: tanskan­doggin t. tanskan­dogin, tanskan­doggit t. tanskan­dogit jne.”. Saman­lainen huomautus liittyy sanaan bulldoggi. Varmaankin saman on ajateltava koskevan sanaa doggi erillisenä sanana tai muun sanan jälkiosana (esimerkiksi bordeaux’n­doggi, jonka rodun harrastajat yleensä kirjoittavat bordeauxin­doggi). NSK:n ja PSK:n mukaan näissä sanoissa ei ole aste­vaihtelua.

Taustalla voi olla se, että aiemmin sanan asu oli dogi. Tähän viittaa se, että aste­vaihtelu ei KSK:n mukaan ole mahdollinen esimerkiksi rakenteeltaan vastaavassa sanassa bygga.

Astevaihtelu sitaattilainoissa: ciabatta : ciabatan ∼ ciabattan

Sitaattilainat jäävät yleensä astevaihtelun ulkopuolelle. Taivutamme andante : andanten, emme andannen. Tätä on ilmeisesti pidetty niin itsestään selvänä, ettei sitä useinkaan edes mainita; esimerkiksi ISK ei käsittele asiaa.

Toisaalta varsinaiset lainasanat, jotka ovat eri tavoin mukautuneet suomen kieleen, ovat astevaihtelussa kaksoiskonsonanttien osalta, esimerkiksi spagetti : spagetin (italiassa: spaghetti). Lainasanan ja sitaattilainan ero on osittain tulkinnan­varainen silloin, kun sana kirjoitetaan aivan samoin kuin lainan­antaja­kielessä.

Kuitenkin KOP:n sivulla Taivutustyyppejä: vierassanat gallupeja, bloggaan (astevaihtelu) sanotaan, että sitaatti­lainojen aste­vaihte­lut­to­muu­teen on muutamia poikkeuksia. Se mainitsee tapaukset ringette : ringetenringetten ja grappa : grapangrappan. Ensin mainitusta PSK ja KSK sanovat, että se voidaan lausua [riŋŋet] tai [riŋŋette], ja edellisessä tapauksessa se voidaan tulkita sitaatti­lainaksi, vaikka ääntämys ei olekaan kovin tarkasti englannin mukainen.

Selvemmin sitaatti­lainaksi luokiteltava on ciabatta, jossa KSK:n mukaan voi olla astevaihtelu: ciabatan. Samoin sen mukaan voi taivuttaa annatto : annaton. Kuitenkin KOP:n sivu Ruoka-alan vierassanat: C esittää vain aste­vaihteluttoman taivutuksen: ”taivutus: ciabattan, ciabattaa, ciabattaan jne”. Samanlainen ristiriita on sanojen pannacotta ricotta ja rillette taivutusta koskevissa tiedoissa. Sen sijaan sanalle vinaigrette kumpikin mainituista lähteistä esittää myös aste­vaihtelullisen taivutuksen.

Myös sanalle bourette, joka on selvä sitaattilaina, KSK esittää sekä aste­vaihtelullisen että aste­vaihtelutto­man taivutuksen.

Sanassa ghetto on PSK:n ja KSK:n mukaan astevaihtelu, ja NSK:n mukaankin aste­vaih­te­lu on siinä mahdollinen. Toisaalta tämän sitaattilaina-asun lienee jo lähes kokonaan syr­jäyt­tä­nyt asu getto (jota NSK ei vielä mainitse).

Astevaihtelu tuhka-sanassa: käykö myös tuhat?

Sanakirjojen (NSK, PSK, KSK) mukaan tuhka-sana taipuu yleensä ilman aste­vaihtelua (esim. tuhkat), mutta aste­vaihtelu (esim. tuhat) on myös mahdollinen, joskin harvinainen.

KOP:n sivun Taivutustyyppejä: vihkon ja vihon, viipeen ja viiveen, rukiin mukaan ”Sanoissa pihka, pahka, rahka ja tuhka sekoittuisi k:ton muoto toisen sanan taivutus­muotoon (pihan, rahan, pahan, tuhat).” Seuraavaksi sivulla on lause ”Muutamalla sanalla on kuitenkin yleis­kielessä lisäksi k:ton taivutus­muoto”. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että näissä sanoissa ei ole aste­vaihtelua, mikä vastaa KSK:n kantaa, paitsi sanan tuhka osalta.

Jää siis avoimeksi, onko taivutus tuhka : tuhat katsottava yleis­kielen mukaiseksi.

Astevaihtelu vieraissa nimissä: Mississippin vai Mississipin?

Täysin vieraat nimet jäävät yleensä astevaihtelun ulkopuolelle kuten edellisessä kohdassa käsitellyt sitaatti­lainat­kin. Taivutamme Cato : Caton (ei Cadon).

Toisaalta suomen kieleen mukautuneet sovinnaisnimet ovat astevaihtelussa kaksois­konsonanttien osalta, esimerkiksi Kalkutta : Kalkutan. Joissakin tapauksissa myös yksinäis­konsonantti on astevaihtelussa, esimerkiksi Riika : Riian. Ei kuitenkaan ole ohjeellista luetteloa siitä, mitä nimiä astevaihtelu koskee. Eksonyymit-sivustoa voi pitää ohjeellisena luettelona siitä, mille paikan­nimille on suomessa sovinnais­asu, mutta se ei ota kantaa taivutukseen.

KOP:n sivulla Yhdysvaltain osavaltiot on otsikon ”Tiesitkö?” alla seuraava yleinen ohje:

Vieraskielisten nimien keskellä olevat k, p, t tai kk, pp ja tt kirjoitetaan taivutus­muodoissa sellaisinaan, mutta äännettäessä ne voivat vaihdella:
Mississippin : Mississippille äännetään joko [mississippin : mississippille] tai [mississipin : mississipille]

Tämä lienee tulkittava muutokseksi, koska aiemmissa ohjeissa ei ole puhuttu siitä, että aste­vaihtelua esiintyisi ääntämyksessäkään. Vrt. kuitenkin eräänlaiseen rinnakkais­ilmiöön: Vierasperäisten sanojen loppukonsonantin kahdentuminen.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää hiukan pitem­mäl­le menevän kannanoton (s. 57), jossa mainitaan Mississippi esimerkkinä sanasta, jossa voi olla aste­vaihtelu kirjoituksessakin:

Vieraskieliset sanat eivät yleensä ole astevaihtelun alaisia – –. Tutuimpien, erityis- tai yleis­lainaa muistuttavien nimien kaksois-k, -p tai -t on kuitenkin mukautunut aste-vaihteluun, esim. Marokko : Marokosssa, Kalkutta : Kalkutassa (myös Kalkuttassa), Mississipin (myös Mississippin).

Avatar : avattaren ∼ avatarin

Uudehkoa lainasanaa avatar on taivutettu vieraana sanana, esimerkiksi avatarin. Kielikellon 2/2009 kirjoituksessa Avatar sanotaan kuitenkin:

Sanaa voi taivuttaa kahdella tavalla, joko vierassanana tai suomalaisena tar-lop­pui­se­na sanana. Vierassanaan liitetään taivutuspäätteet  i-sidevokaalin avulla: avatarin, avataria, avatariin. Toisaalta avatar voi taipua samoin kuin esim.  kuningatar: avat­ta­ren, avatarta, avattareen.

KSK esittää tämän mukaisesti sanalle avatar kaksi taivutustapaa. Vaikka asiasta ei aiemmin ollut erityistä normia, ”suomalainen” taivutus poikkeaa uusien lainasanojen taivuttamisen yleisestä linjasta.

Collie : collieta ← colliea – hankalaloppuiset vieraat sanat

Vieraskielisten nimien ja sitaattilainojen taivutus on usein erittäin hankalaa silloin, kun sanan loppu lausutaan eri tavalla kuin kirjoitetaan. On epäselvää, missä määrin voidaan puhua normien muuttumisesta, koska normit ovat olleet niin epämääräisiä. Osa näistä tapauksista voidaan luokitella myös sanojen (taivutusmuotojen) kirjoitusasua koskevaksi.

Normin muutos on näennäisen selvä esimerkiksi sanan collie tapauksessa: NSK:n mu­kaan se lausutaan [kolli] ja taivutetaan kuten nalle, joten partitiivi olisi colliea (lau­su­taan [kollia]). KSK:n mukaan se lausutaan [kollie] ja taivutetaan kuten valtio, joten partitiivi on collieta (lausutaan [kollieta]). KSK on tässä epäilemättä realistisemmalla linjalla.

Toisaalta on paljon sitaattilainoja ja vieraita nimiä, joiden lopussa on -ie, joka lausutaan ainakin KSK:n mukaan [i]. KKOO esittää (s. 71):

Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi peri­aat­tees­sa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan.

Tämä ei suoranaisesti kumoa mitään aiempaa normia, koska asia on ollut säätelemätön. Se on kuitenkin vastoin sitä vanhaa periaatetta, että pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaan. Esimerkiksi Matti Sade­niemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (jul­kais­tu kir­ja­ses­sa Toinen kielivartio) esitetään vieraiden nimien taivutuksesta seuraava:

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suoma­lai­sit­tain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luon­no­ton­ta.

Nykyisinkin normit ovat vieraiden nimien osalta pääosin sellaiset, että pääte kir­joi­te­taan tarkoitetun lukutavan mukaan. Lainasanoissa siis linja on toinen: ainakin joitakin niistä voidaan taivuttaa kirjoitusasun mukaan.

KKOO esittää (s. 70), että joitakin ranskalaisperäisiä, ääntämyksessä pitkään vokaaliin päättyviä sanoja voidaan kirjoittaa kahdella tavalla, esimerkiksi ranskan mukaisessa asussa fondue tai suomeen mukautetussa asussa fondyy. Lisäksi se esittää ensin mainitun asun taivuttamisesta vaihtoehdot fonduehyn ja fonduehen, jotka on epäilemättä tarkoitettu luettaviksi fondyyhyn. Tähän näyttäisi sisältyvän sellainen periaate, että tällaisissa tapauk­sis­sa voidaan illatiivin päätteeseen h + vokaali + n sisältyvä vokaali kirjoittaa joko äänne­asun mukaan tai käyttäen sitä vokaali­kirjainta, johon perusmuoto loppuu.

Etunimien taivutus – Satu : Sadun vai Satu : Satun?

Monien etunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet, useimmiten siihen suuntaan, että nimeä taivutetaan vieraan sanan tavoin. Esimerkiksi Kielikellon 8 (1976) artikkelin Suku- ja etunimien taivutus ja oikeinkirjoitus mukaan taivutetaan Satu : Sadun, ja Kielikellon 3/2002 artikkeli Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa on samoilla linjoilla ja esittää myös perustelun: ”Kaunis merkitys on lisännyt halua säilyttää yhteys nimen ja appellatiivin välillä.”. Kuitenkin vuonna 2014 perustetun sivuston Etunimien taivutus mukaan se voidaan taivuttaa myös ilman astevaihtelua Satu : Satun. (Tämä koskee nimeä Satu kuvaavaa tietuetta hakemistossa. Sivuston sivu Yleistä taivutuksesta mainitsi aluksi vain taivutuksen Satu : Sadun, mutta siihen on lisätty huomautus, että tähän ja muutamaan muuhun nimeen ”on voitu hyväksyä rinnalle aste­vaihteluton taivutus”.)

Edellä mainitun artikkelin mukaan nimeä Pilvi voidaan taivuttaa joko Pilven tai Pilvin, joskin ”kaiken aikaa yleistyy kuitenkin i:llinen taivutus”. Kuitenkin vanhempi Kielikellon 98 artikkeli esittää taivutuksen Pilvin sellaisena, jota ”kielenoppaissa on suositeltu”, ja myös nykyisissä suosituksissa se on ainoa vaihtoehto.

Kielikellon 3/2013 kirjoitus Miten taipuvat Sade, Rae ja Dennis? kertoo: ”Klaus-nimen genetiivin taivutus Klaun on ollut perinteinen aiempien vuosisatojen aikana.” Se lisää, että myöhemmin rinnalle tule Klauksen-taivutus ja että ”viime vuosina on yleistynyt taivutus Klausin”. Kielikellon 2/1997 kirjoitus Klaus : Klauksen ∼ Klausin (∼ Klaun) on seuraava: ”Vanhastaan on neuvottu taivuttamaan Klaus : Klaun tai Klauksen. Aika näyttää kuitenkin ajaneen Klaun ohitse, ja Klauksen rinnalla on nykyisin mahdollinen myös vierasperäisten nimien taivutusmallia noudattava asu Klausin.” Tekstin mukaan siis Klaun olisi jäänyt pois käytöstä. Kuitenkin Kotuksen Etunimien taivutus -sivuston sivulla Klaus on mainittu tasa­vertaisina genetiivimuodot ”Klausin ∼ Klaun ∼ Klauksen”. Toisaalta vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992) ohjeisti: ”Nimiä Aleksis ja Klaus on totuttu tai­vut­ta­maan poikkeuksellisesti Aleksin ja Klaun (kuitenkin myös Klausin).” Taivutus Aleksis : Aleksin on ilmoitettu vakiintuneeksi edellä mainitussa Kielikellon 8 artikkelissa, mutta nykyisissä ohjeissa mainitaan myös Aleksis : Aleksiksen.

Muutoksia on tapahtunut myös ainakin seuraavien nimien taivutuksen ohjeissa: Aapa, Ahti, Laine, Ohto, Pälvi, Rae, Sarka, Suvi, Taito, Tuike.

Havas : havaksen ∼ hapaan

Kalanpyydyksen verkkokudosta tarkoittava havas on vanhastaan taipunut aste­vaih­te­lul­li­se­na ja muutoin kuten valas : valaan. Sana on harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan havas : havaksen. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona; asia mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kirjoituksessa Kielitoimisto neuvoo. Tämä vastaa sukunimen Havas taivutusta.

Helpi : helpin ∼ helven

Kasviryhmän nimitys helpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaihtelua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Vrt. Alpi : alpin ∼ alven.

Helskää-tyyppisten verbien vajaataivutteisuus

On joukko helskää-tyyppisiä verbejä, jotka kuuluvat NSK:n mukaan taivutus­tyyppiin 2 ja taipuvat kuten muistaa, mutta KSK:n mukaan tyyppiin 78, jossa taivutus on hyvin vajaa: ”Vaillinainen taivutus; vain joitakin kolmannen persoonan muotoja”. Näillä tarkoitettaneen indikatiivin preesensin muotoja kuten helskää ja helskävät sekä konditionaalin muotoja helskäisi ja helskäisivät. Muut muodot korvataan käytännössä synonyymisten saman­tapais­ten verbien kuten helskyä muodoilla, esimerkiksi helskyi (eikä helski, joka olisi NSK:n mukaan mahdollinen verbin helskää menneen ajan muoto).

Tämä koskee seuraavia verbejä, joista kahdelle on NSK:ssakin taivutusrajoituksia (jotka tässä mainitaan sulkeissa): helskää, hohkaa, huiskaa, jyskää, kaikaa (”finiitti­muodoista käyt. vain 3. pers:aa, ei kuitenkaan ind. impf:ssä”), kalkkaa, kapsaa (”yl. vain prees.-vartaloisia muotoja”), kilkkaa , kolkkaa, kopsaa, loksaa, läpsää.

Hyväksyntiä ← hyväksyntöjä, hyväksyntien ← hyväksyntöjen

Useimmat -ntä-loppuiset sanat taipuvat monikossa niin, että partitiivi on -ntöjä-loppuinen ja genetiivi -ntöjen-loppuinen, esimerkiksi liitäntä : liitäntöjä : liitäntöjen. Näin taipuvat NSK:n mukaan myös hyväksyntä ja väheksyntä. Tosin edellinen (joka kuvataan hakusanan hyväksyä kohdalla) taipuu NSK:n mukaan kuten karahka, jolloin monikon partitiivi voisi olla myös hyväksynnöitä, mutta tämä johtunee erehdyksestä taivutustyypin mer­kit­se­mi­sessä.

PSK:n ja KSK:n mukaan hyväksyntä ja väheksyntä noudattavat taivutustyyppiä 10, jonka mallisanana on koira, joten taivutus on hyväksyntä : hyväksyntiä : hyväksyntien (harvoin hyväksyntäin) ja väheksyntä : väheksyntiä : väheksyntien (harvoin väheksyntäin).

Käytännössä hyväksyntöjä on tavallisempi ja esiintyy muun muassa lainsäädännössä.

Vastaava muutos on tapahtunut sanan halveksunta taivutuksessa, mutta ei esimerkiksi sanojen halveksinta ja paheksunta taivutuksessa.

Isosisko : isosiskon ∼ isonsiskon – taipuuko yhdyssanan alkuosa?

Yhdyssanoissa, joiden alkuosa on adjektiivi, on vanhastaan vaihtelua. Joissakin alkuosa taipuu, esimerkiksi omatunto : omantunnon, joissakin ei, esimerkiksi pyhäpäivä : pyhän­päi­vän. Joissakin tapauksissa NSK sallii molemmat vaihtoehdot, esimerkkinä harmaa­hanhi : harmaahanhenharmaanhanhen; näissä tapauksissa alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on muodostunut vallitsevaksi.

KKOO esittää (s. 47):

Alkuosan taipuminen on yleiskielessä nykyisin ylipäänsä har­vi­nai­sem­paa kuin en­nen. Monet sellaiset sanat, joiden alkuosaa aiemmin aina yleiskielessä taivutettiin, esim. isosisko, isollesiskolle, ovat siirtyneet vaihtelevasti taipuvien ryhmään. Nykyisin siis sekä isollesiskolle että isosiskolle ovat yleiskielisiä taivutustapoja.

Esimerkiksi sanassa isosisko voi jo PSK:n mukaan jättää alkuosan taivuttamatta. Kielikellon 4/1996 artikkelissa Monimuotoiset yhdyssanat muutosta selostetaan näin:

Nykysuomalaisen kielitajussa tämäntyyppisten yhdyssanojen alku- eli määriteosan taivuttamattomuus alkaa olla yleisempää kuin taivuttaminen. Jotkin yhdyssanat, joiden määriteosaa on vanhastaan taivutettu, ovat alkaneet siirtyä kolmanteen eli taivutukseltaan vaihtelevaan ryhmään. Näin ollen esimerkiksi sanaa isosisko voidaan taivuttaa sekä perinteiseen tapaan isollesiskolle että uudemman mallin mukaan iso­sis­kol­le. Kielenhuolto ei ole voinut eikä halunnutkaan pitää kiinni vanhasta taivutus­tavas­ta, koska kieli on tässä suhteessa selvästi muuttunut.

KKOO ei esitä kattavaa luetteloa yhdyssanoista, joita muutos koskee. Sen mainitsemista sanoista, joissa sallitaan alkuosan taivuttamattomuus, seuraavissa vanhat normit vaativat sen taivuttamista: isosisko, isovarvas, isoveli, omakuva. Sanoja isotaivotisoaivot ja musta­makkara ei ole NSK:ssa, mutta niissäkin alkuosan taipuminen on ollut vanha käytäntö. Muita sanoja, joita muutos koskee, ovat ainakin isomasto, isopurje, isorokko, isorumpu ja isoviha.

Lisäksi PSK:ssa ja KSK:ssa on kuvattu useat yhdyssanat, kuten harmaakarhu, kylmä­varasto, ohutsuoli ja paksusuoli, alku­osal­taan tai­pu­mat­to­mik­si, vaikka NSK:ssa ne kuuluvat taivutustyyppiin 85, jossa alkuosa voi taipua tai olla taipumatta. Tällaisista sanoista valta­osa lienee sellaisia, että alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on jo kauan ollut vallitseva käytäntö.

Kielikellon 4/1984 artikkeli Omantunnon kysymys mainitsee sanan ohutsuoli alkuosaltaan -ut-loppuisten sanojen joukossa ja sanoo, että niiden ”alku­osan tai­pu­mat­to­muus tuntuu meistä itsestään selvältä”. Kielikellon 4/1996 artikkeli Moni­muotoi­set yhdys­sanat taas perustelee sanan ohutsuoli alkuosan taivuttamattomuutta termi­mäisyydellä ja sillä, että ”varsinkin luonnontieteen, vaikkapa lääketieteen tai biologian, termeissä määrite­osa ei yleensä taivu”.)

Joukkoon kuuluu myös täyskulma, joskin siinä on lisäksi tapahtunut se muutos, että alkuosan loppuvokaali on jäänyt pois. NSK:ssa on vielä täysikulma ja maininta, että voidaan kirjoittaa myös täysi kulma.

ISK kuvaa kohdassa § 420 Kongruenssin esiintymisympäristöjä, että NSK:ssa on yhdysosiltaan kongruoivia yhdyssanoja (eli sellaisia yhdyssanoja, joissa alku­osa­kin taipuu) 276, mutta PSK:ssa vain 93. Vaikka PSK onkin hakusanamäärältään noin puolet suppeampi, suuntaus on selvä.

Tässä tarkoitettaneen sanoja, joissa alkuosa voi taipua eli joille on määritelty taivutus­tyyppi 51. KSK:ssa sellaisia on 93, mutta niistä vain 44:lle se on ainoa taivutus­tapa; muille on määritelty myös tyyppi 50, jossa alku­osa ei taivu.

Suuntauksesta poikkeaa kuitenkin se, että PSK:n ja KSK:n mukaan sanan musta­torvi­sieni alkuosa taipuu. Tätä sanaa ei ole NSK:ssa. Käytännössä alku­osan taipumattomuus on selvästi yleisempää kuin taipuminen. Toisessa sienilajin nimessä mustarousku sen sijaan on tapahtunut yleis­suuntauksen mukainen muutos: NSK:n mukaan alku­osa voi taipua tai olla taipumatta, PSK:n ja KSK:n mukaan se ei taivu.

Itse−sanan monikko

NSK esittää, että itse-sanan yksikkö­muotoja käytetään myös monikon merkityksessä ja että murteissa käytetään myös monikko­muotoja, jotka muodostetaan NSK:n taivutus­kaavan 8 mukaan (malli­sana: lovi); esimerkkeinä tästä ovat heillä itsillään (Santeri Alkiolta) ja onnen myyrinä pitivät itsiään kaikki (Ilmari Kiannolta). Suomen murteiden sana­kirjan kuvaus itse-sanasta ei kuitenkaan puhu mitään monikko­muodoista. Sen sijaan siinä on sellaisia muotoja kuin ittiäs, jotka ovat selvästi yksiköllisiä, ja sana­kirjassa on erillisenä haku­sanana itse-sanan rinnakkais­muoto itsi. Ilmeisesti NSK:n toimittajat ovat tulkinneet monikko­muodoiksi sanoja, joissa vain sattuu esiintyvän itsi-tyyppinen murre­muoto monikollisessa yhteydessä.

ISK:n kohdan Pronominien itse ja toinen taivutus mukaan itse-sanalla ei ole monikko­muotoja. Se lisää: ”Sana kuitenkin esiintyy monikollisissakin yhteyksissä, esim. He uskovat itseensä ~ *itsiinsä.” Asteriskin (*) merkitystä ISK ei määrittele, mutta KOP:n asteriskia koskeva sivu kuvaa: ”Kieli­tieteellisissä teksteissä tähtimerkkiä [= asteriskia] käytetään sanan tai rakenteen edessä osoittamassa, että ilmaus on epä­kieli­opillinen tai että se ei ole käy­tös­sä (vaan on esimerkiksi kieli­histo­rial­li­sen päättelyn tulosta”. Siinä siis itsiinsä esi­te­tään muotona, joka sanalla olisi monikossa, jos sillä olisi monikko­muotoja, ei edes murre­muotona.

PSK:n mukaan itse taipuu sen taivutus­tyypin 8 mukaan, malli­sanan nalle. Se kuvaa sanan merkitys­ryhmässä 1 indefiniitti­pronominina, joka taipuu sen mukaan vain yksikössä, ja ryhmissä 2 ja 3 refleksiivi­pronominina ja substantiivina, ja näiltä osin sen monikosta ei sanota mitään. Esimerkeissä on kuitenkin yksikkö myös monikollisessa merkityksessä.

KSK:n kuvaus on hyvin saman­lainen, mutta siihen on tullut ryhmään 2 seuraava lisä­esi­merk­ki:

Siellä kaikki saivat olla oma itsensä t. omia itsejään.

Tässä siis esitetään yleis­kielen mukaisena monikko­muoto itsejään, joka on toinen kuin KSK:n esittämä itsiään. Muissa esimerkeissä ei esitetä monikko­muodon mahdollisuutta. Tässä on ehkä tavoiteltu ajatusta, että monikko­muoto olisi mahdollinen, jos halutaan korostaa, että kukin erikseen on oma itsensä. Tällaista aiemmasta poikkeavaa kielen­käyttöä ei vain hyväksytä, vaan Kotus itse näyttää mallia: Kuukauden sana touko­kuussa 2023 on käärijän­vihreä sisältää lauseen ”kappaleellaan hän taas rohkaisi kaikkia olemaan omia itsejään”, ja artikkelissa Yhteistyötä Leijan kanssa: boomerista käärijän­vihreään ja yli esitetään vieläpä edellä mainitun kirjoituksen selko­versiossa vastaavasti ”Kappaleellaan Käärijä rohkaisee kaikkia olemaan omia itsejään”.

KOP:n sivu Pronominit: pronomini­mai­nen oma sanoo, että oma-sanan ”monikko­muodoista näkee käytettävän lähinnä muotoa omia itsejään”. Siinä sentään lisätään: ”Mahdollinen tässä olisi myös yksikkömuoto: anna muidenkin olla oma itsensä.”

Kaksiosaisten maannimien taivutus

Kahdesta nimestä muodostetut maannimet ovat suomessa aiemmin olleet yleensä yhdys­merkillisiä yhdys­sanoja kuten Itävalta-Unkari ja Tanska-Norja. Niissä taipuu vain jälkiosa, esimerkiksi Tanska-Norjassa. Uudempi tyyppi on sellainen, jossa nimet ovat eri sanoina ja niiden välissä on ja-sana. Jopa historiasta tuttu asu Bosnia-Hertsegovina on hylätty: ny­kyi­sen valtion nimen suomen­kieliseksi asuksi on otettu Bosnia ja Hertsegovina,

Senmuotoisia nimiä on vanhastaan taivutettu niin, että molemmat osat taipuvat, esimerkiksi Trinidad ja Tobago : Trinidadissa ja Tobagossa. Tällä linjalla on vielä Kielikellon 4/1994 artikkeli Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaannimitykset suomen kielessä; se ei esitä taivutus­periaatetta, mutta taivuttaa mainitulla tavalla.

Kielikellon 2/2001 artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen kuvaa suomen kielen lauta­kunnan 9.10.2000 antamaa suositusta yhdistelmä­nimien taivutuksesta: sijapääte liitetään ”kokonaisuuden hahmottamiseksi ja yksin­kertaisuuden vuoksi” vain jälkiosaan (esimerkiksi Trinidad ja Tobagossa), paitsi jos ”ensimmäinen osa on suomennettu”, jolloin myös sitä taivutetaan, esimerkiksi Huippuvuoret ja Jan Mayen : Huippuvuorilla ja Jan Mayenissa. Esimerkeistä näkyy, että suomennettuna pidetään myös nimeä, jossa vain yleisnimi­osa on käännetty, esimerkiksi Etelä-Georgia.

Uutta linjaa ei kuitenkaan noudateta kovin johdonmukaisesti. Ensinnäkin esiintyy myös vanhalla tavalla muodostettuja yhdistelmä­nimiä kuten Kotuksen Eksonyymit-sivustossa mainittu vaihto­ehto Trinidad-Tobago, joka toisaalta ei sisälly Kotuksen eikä EU:n virallisiin maannimi­luetteloihin. Kotuksen luettelo mainitsee rinnakkais­nimen Bosnia-Hertsegovina, jota ei kuitenkaan ole EU:n luettelossa.

Toisaalta esiintyy myös ja-sanan sisältävien yhdistelmä­nimien vanhan­mallista taivutusta. EU:n maannimiluettelo noudattaa sitä lähes järjestelmällisesti, esimerkiksi Trinidadin ja Tobagon tasavalta, Trinidadin ja Tobagon dollari, poikkeuksena muun muassa ristiriitaisuus Heardin ja McDonaldinsaarten territorio, mutta Heard ja McDonaldinsaarilta. Kotuksen maannimi­luettelossa on tällaisissa tapauksissa annettu ”virallinen pitkä nimi” kahdessa muodossa, esimerkiksi ”Trinidad(in) ja Tobagon tasavalta”, mutta taivutus muutoin vain suomen kielen lauta­kunnan kannan mukaisella tavalla, esimerkiksi ”Trinidad ja Tobagossa”.

Kallas : kallaksen ∼ kaltaan

Äyrästä, parrasta, rinnettä tms. tarkoittava sana kallas taipuu NSK:n mukaan kallas : kaltaan. PSK:ssa sen taivutuskaavaksi on ilmoitettu 39, mallisana vastaus, joten taivutus olisi kallas : kallaksen. Tätä ei kuitenkaan liene tarkoitettu, koska käyttöesimerkkinä on Joen kaltaalla. KSK:n mukaan molemmat mainitut taivutukset ovat mahdollisia; vanhempi tapa esitetään ensin. Tätä vielä selventää käyttöesimerkki: Joen kaltaalla t. kallaksella.

NSK:ssa on myös toinen kallas-sana, joka on merkitty murteelliseksi ja jonka merkitys on ’vainaja’ ja jota NSK:n mukaan käytetään usein halventavasti varsinkin itse­murhan tehneestä, joskus myös vanhasta ukosta. Se taipuu NSK:n mukaan kuten koiras ja ilman aste­vaihtelua; tämä merkitsee, että sekä kallaksen että kallaan ovat mahdollisia.

Kiiski : kiisken, ei kiiskin

Harvinainen muutossuunta on ollut siinä, että PSK:ssa ja KSK:ssa sana kiiski on vain e-vartaloisena (genetiivi kiisken), kun vielä NSK:ssa mainitaan myös i-vartaloinen taivutus (genetiivi kiiskin), tosin sulkeissa (mutta esimerkeissä on sen mukainen Kiven teksti ”Kas tuota kiiskiä”). Lönnrotin sanakirja mainitsi molemmat rinnakkaisina. Murteissa i-varta­loi­nen taivutus on paljon tavallisempi. Aihetta on kuvattu Kielikellon 3/2007 artikkelissa Närhen vai närhin?

Sukunimen Kiiski taivutuksessa sallitaan edelleen molemmat tavat.

Samanlaisia tapauksia ovat närhi, tilhi ja hauki, joka tosin jo NSK:n mukaan on yleis­kieles­sä e-vartaloinen ja vain murteissa ja kansan­runoudessa i-vartaloinen.

Kuskus : kuskusin ∼ kuskuksen

PSK:ssa on vain taivutus kuskus : kuskuksen, mutta KSK:n mukaan tämän lainasanan voi taivuttaa myös kuskus : kuskusin.

Kysta : kystissa ∼ kystoissa

Sana kysta taipuu NSK:n mukaan kuten sana kala. PSK:n ja KSK:n mukaan se voi taipua myös kuten koira. Taivutuksilla on eroa monikossa, esimerkiksi kystienkystojen, kystiakystoja, kystillakystoilla.

Montaa

Taivutusmuoto montaa hyväksyttiin vasta vuonna 1995. Aiemmin sitä pidettiin vir­heel­li­se­nä kaksois­parti­tii­vi­na, koska se on partitiivi­muoto sanasta monta, joka on sanan moni parti­tiivi­muoto.

Kielikellossa 4 (v. 1971) oli seuraava kuvaus ja ohje:

Monta on moni-sanan partitiivi­muoto, mutta sitä käytetään myös kokonais­subjektina nominatiivin ja kokonais­objektina akkusatiivin sijasta: Saksassa on t. olen nähnyt monta suur­kaupunkia (vrt. neljä suur­kaupunkia). Osa­subjekti ja ‑objekti eivät eroa muodoltaan: Suomessa ei ole t. en ole nähnyt monta suur­kaupunkia (vrt. neljää suur­kaupunkia). Tämän eron esiin saamiseksi on useissa murteissa omaksuttu käyttöön uusi partitiivi montaa. Sitä ei ole hyväksytty yleis­kieleen. Tarvit­taessa voi objektina käyttää usea-sanan partitiivia: Olen lukenut tänään useaa kirjaa.

Vuonna 1995 suomen kielen lautakunta muutti normia. Muutoksen sisältö, tausta ja hyväksyttävät montaa-muodon käyttötilanteet on kuvattu Kieli­kellon 2/1995 artik­ke­lis­sa Montaa-partitiivi. Artikkeli tiivistää säännöt näin: ”montaa-muoto hyväksytään yleensä silloin, kun partitiivisuuden osoittaminen on ymmärrettävyyden kannalta tarpeen”. Ohjeet kuitenkin rajoittavat montaa-muodon käyttöä varsin ahtaasti ja toisaalta epämääräisesti: se on sallittu, jos 1) sen korvaaminen sanalla monta muuttaisi lauseen merkitystä tai 2) se ”selventää niitä mer­ki­tys­teh­tä­viä, joita partitiivilla lauseessa halutaan osoittaa”.

Ensin mainittu tapaus on melko harvinainen. Ohjeen esimerkki Pöydässä oli montaa juustoaPöydässä oli monta juustoa on osuva, koska tässä merkitysero on selvä: edellinen lause puhuu juustolajeista, jälkimmäinen juustokappaleista (jotka voisivat olla samaa lajia).

Toinen tapaus on hämärämpi, ja sen osalta ohje esittää muodot montaa ja monta vaihto­ehtoi­si­na. Esimerkit ovat:

Monta (tai: montaa) uutta sopimusta ei enää tehdä En ole käynyt siellä montakaan (tai: montaakaan) kertaa; Tuskin meille monta (tai: montaa) vierasta tulee; Liitto rankaisi monta (tai: montaa) urheilijaa.

Kaikki esimerkit ovat sellaisia, että kieli­opin säännöt vaativat partitiiviin sen ilmauksen, johon lukumäärää ilmaiseva montaa kuuluu. Kahdessa ensimmäisessä tämä johtuu lauseen kielto­muotoisuudesta (vrt. esim. Uusia sopimuksia ei tehdä, En ole käynyt siellä kahta ker­taa), kolmannessa tuskin-sanan aiheuttamasta asiallisesta kielteisyydestä (vrt. esim. Tuskin kolmeakaan vierasta tulee), ja neljännessä taas syynä on verbin rankaista rektio (objekti on partitiivissa, esim. Urheilijoita rangaistiin). Missään näistä ei ole kyse sel­ven­tä­mi­ses­tä, vaan siitä, että monien kielitaju vaatii montaa-muotoa. Kun sanotaan esimerkiksi Tehtiin kaksi sopi­mus­ta, mutta Ei tehty kahta sopimusta, halutaan samanlainen muodon muuttuminen, kun sanan kaksi tilalla on lukusanan­omainen monta.

Muutoksen taustaa on kuvattu kieli-ikkunassa Asiasta ollaan montaa mieltä (3.4.1996). Se mainitsee, että ”suomen kielen lautakunta päätti hyväksyä kaksoispartitiivin montaa yleiskieleen”, kertomatta mitään rajoituksista. Todellisuudessa uusi ohje onkin ilmeisesti ymmärretty niin, että tätä muotoa saa käyttää vapaasti.

Muutos on hiukan selvemmin selostettu KOP:n kohdassa Pronominit: moni, monta, montaa (ja KKOO:n vastaavassa kohdassa s. 278–279): on tunnustettu se, että monta (paitsi edelleen moni-sanan muoto) ”myös kivettynyt perusmuoto, jolla on oma partitiivi­muoto montaa”. Siinä kuvataan, että joissakin yhteyksissä ”monta- ja montaa-ilmaukset voivat olla myös kutakuinkin saman­merkityksiset”. Tämän voisi ymmärtää niin. että ne ovat jokseenkin vapaassa vaihtelussa. Tässä tarkoitetaan kuitenkin vain sitä, että esimerkiksi ruokia oli monta lajia ja ruokia oli montaa lajia ovat rakenteeltaan erilaisia (joskin merkitykseltään samantapaisia), aivan kuten ruokia oli kolme lajia ja ruokia oli kolmea lajia. Kohdassa varoitetaan myös käyttämästä montaa-sanaa ”sellaisissa ilmauksissa, joihin se ei kuulu”, vaikka ei olekaan täsmennetty, mihin se kuuluu ja mihin ei.

Luonnollisin tulkinta olisi, että kun monta on (epätarkkaa) lukumäärää ilmaiseva sana, jota käytetään lukusanan tavoin (esim. monta miestä kuten viisi miestä), se kuuluu partitiivi­muotoon montaa silloin, kun lauseen rakenne muutenkin vaatii luku­määrä­sanan partitiiviin.

Esimerkiksi rakastaa-verbin rektio on sellainen, että objekti on aina partitiivissa: sano­taan hän rakastaa naista ja hän rakastaa kahta naista, joten vastaavasti hän rakastaa montaa naista. Muodoltaan kielteisessä lauseessa objekti on partitiivissa, esim. Hän ei nähnyt siellä naista, joten sanotaan myös Hän ei nähnyt siellä montaa naista.

Tämän tulkinnan vastainen on kuitenkin KOP:ssa ja KKOO:ssa sallittu vaihtelu kielteisissä lauseissa: ”En ehtinyt lukea montaa ∼ monta sivua, ennen kuin nukahdin.”

Myky : mykyt ∼ myvyt

NSK:n mukaan sanassa myky on astevaihtelu, joten esimerkiksi monikon nominatiivi on myvyt. PSK:ssa tieto astevaihtelusta on pantu sulkeisiin eli myös vaihtelemattomuus kuten mykyt hyväksytään. KSK:ssa astevaihteluton taivutus esitetään ensimmäisenä sekä esi­mer­kis­sä että taivutuskaavoissa. Kotus-blogin kirjoitus Nyytit, myvyt ja dumplingit käyt­tää kuitenkin myvyt-taivutusta ja esittää vain sivuhuomautuksen uudesta tai­vu­tuk­ses­ta: ”myvyksi (tai mykyksi, yleiskielessä kahtalainen taivutus)”.

Kielikellon 4/1997 artikkelissa Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen taivutuksesta muutosta selitetään näin:

Joissain tapauksissa astevaihtelu kuitenkin tahtoo hämärtyä, ja joidenkin yleistenkin sanojen heikkoasteiset muodot oudoksuttavat. – – Jos jo itse sana on har­vi­nai­suut­taan outo, saattavat heikkoasteiset taivutusmuodot olla vielä erikoisemman kuu­loi­sia: – – Joidenkin harvinaisten sanojen perinteisen taivutuksen rinnalle onkin kehittynyt toinen, mahdollisesti tavallisemman taivutustyypin mukaan muodostettu taivutusmuotosarja. Niinpä voidaan taivuttaa paitsi myky : myvyn myös mykyn – –.

Nalle-tyyppisten sanojen monikon genetiivi: nallejen ∼ nallein

NSK:ssa nominien taivutustyypissä 9, jonka mallisana on nalle, ainoa monikon genetiivin pääte on -in, siis esimerkiksi nallein. Sekin on sulkeissa; tämän merkitys on selitetty seuraavasti: ”Normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin.”

PSK:ssa vastaavan taivutustyypin (numero 8) monikon genetiiviksi on ilmoitettu nallejen ja sen jälkeen sulkeissa nallein. Sulkeiden merkitystä tässä yhteydessä ei ole kuvattu.

KSK:ssa taivutustieto on esitetty samoin kuin PSK:ssa, mutta siinä sulkeiden merkitys on selitetty: ”Taivutusmuodon ympärillä olevat sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi.”

Erikoisasemassa on sana nukke. NSK:ssa sen kuvataan kuuluvan samaan taivutustyyppiin kuin nalle, mutta lisätään: ”mon. gen. us. nukkien (nukki-sanan paradigmasta)”. PSK ja KSK esittävät ilman kommentteja monikon genetiiveinä seuraavat: nukkejen, nukkein, nukkien.

Käytännössä sellaiset muodot kuin nallein ja nukkein lienevät hyvin harvinaisia ja koettaisiin oudoiksi tai runollisiksi. Tosin Kielikellon 1/1982 artikkelissa Nukkejen ja nallejen asialla kerrotaan, että vuonna 1979 tehdyn tutkimuksen mukaan nallein oli vielä käytössä (13,7 %) ja jossain määrin (6,5 %) myös nukkein. Artikkeli kuvaa myös suomen kielen lautakunnan vuonna 1982 tekemää päätöstä seuraavasti:

Lautakunta päätti esittää, että sanojen nalle, nukke, pelle ja polle monikon genetiivi on tyyppiä nallein, kuten Nykysuomen sanakirjassa mainitaan. Tämän tyypin rinnalla voidaan kuitenkin käyttää genetiivimuotoja nallejen, nukkejen, pellejen ja pollejen. Sanan nukke monikon genetiiviksi hyväksyttiin edelleen myös muoto nukkien.

Lautakunnan mukaan siis ensisijainen muoto olisi edelleen nallein, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa se on esitetty selvästi toissijaisena. Sanan nukke monikon genetiiville KSK esittää kolme eri muotoa ilman kannan­ottoa, mutta lautakunnan päätöksessä esitetään ensin, että muoto on nukkein, sitten sallitaan myös nukkejen ja lopuksi nukkien.

Erikoista on, että Kielikellon artikkelin mukaan ”nukkien-muodon suosio lienee suurelta osalta koulu­opetuksen tulosta”. Ilmeisesti kouluissa opetettiin tätä muotoa, osittain jopa ainoana oikeana.

Helsingin kaupunginkirjaston ylläpitämän (nyttemmin kadonneen) Kysy.fi-sivuston vastaus kysymykseen nukke-sanan monikon genetiivistä väitti: ”Suomen kielen lautakunta suositti aikoinaan ’nukkien’-muotoa, ja sitä opetettiin kielen­käyttäjille koulussa ja oikea­kielisyys­oppais­sa.” Sellaisesta aiemmasta suosituksesta en ole löytänyt dokumenttia. Uuden kielioppaan 3. painoksen (2007) mukaan monikon genetiivi on nukkien tai nukkejen, ja kun nukkejen on ilmeisesti hyväksytty vasta vuonna 1982, saattaa olla, että joissakin vanhoissa oppaissa tai ohjeissa on esitetty nukkien ainoana muotona, vastoin KSK:n kantaa, jossa on myös säännöllinen muoto nukkein.

Neitsyt : neitsyen, ei neitseen

NSK:n mukaan sana neitsyt taipuu taivutuskaavan 73 (mallisana airut : airuen) tai taivutuskaavan 77 (mallisana kuollut : kuolleen), joten esimerkiksi genetiivi voi olla neitsyen tai neitseen. Jälkimmäinen ei kuitenkaan tule kyseeseen sanan kaikissa merkityksissä.

PSK:ssa ja NSK:ssa esitetään vain ensin mainittu taivutus.

Närhi : närhen, ei närhin; tilhi : tilhen, ei tilhin

NSK esittää taivutuksen närhi : närhen : närhellä (monikossa närhillä) jne. ensisijaisena, mutta taivutuksen närhi : närhin : närhillä (monikossa närheillä) jne. myös mahdollisena. Vastaava koskee sanaa tilhi.

Uudemmissa sanakirjoissa PSK:sta alkaen vaihtoehtoisia taivutuksia ei ole. Tämä muutos poikkeaa yleisestä sallivuuden lisääntymisestä, mutta sitä ei ole perusteltu sitä kuvaavassa Kielikellon 3/2007 artikkelissa Närhen vai närhin? Sen mukaan kyseiset nyt yleis­kieleen kuulumattomat taivutukset ovat murteissa yleisempiä kuin yleis­kielen mukainen taivutus. Artikkeli on kirjoitettu ensi sijassa kuvaamaan, miksi nimistössä esiintyy sellaisia nimiä kuin Närhintie.

Sukunimen Närhi taivutuksessa sallitaan edelleen molemmat tavat.

Ori : orin : oria ∼ ori : oriin : oritta

Ori-sanaa on vanhastaan taivutettu omalla erikoisella tavallaan, joka muistuttaa sana­tyypin vene : veneen : venettä taivutusta: genetiivi on oriin, partitiivi oritta, adessiivi oriilla jne. Tämä on NSK:ssa ainoana taivutuksena. Se on jo laajasti korvautunut sään­nöl­li­sel­lä taivutuksella ori : orin : oria : orilla jne., ja PSK ja KSK esittävät tämän sallittuna vaihto­ehtona.

Muutosta on eri tavoin selitetty ja perusteltu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivu­tuk­sen osoittaminen Perussanakirjassa ja Kielikellon 4/1994 artikkelissa Kielen­huol­lon teh­tä­vät nyky­hetkellä. Edellisessä sanotaan suomen kielen lauta­kunnan hyväk­sy­neen uuden taivutuksen 25.5.1988.

Kuitenkin vielä Kielikellossa 3/1989 Matti Vilppula kirjoittaa jutussa ”Ketä se oli kun pölli mun kirjan” ikään kuin uutta taivutusta ei vielä olisi hyväksytty: ”Esimerkiksi taivutuksen ori : oriin : oritta tilalle on sinnikkäästi pyrkimässä taivutus­tapa ori : orin : oria.”.

Vanha taivutus on edelleen yleisessä käytössä hevosalalla.

Paatsama : paatsamoita ∼ paatsamia

NSK:n kasvinnimi paatsama taipuu kuten matala, joten monikon partitiivi on paatsamia. PSK:n ja KSK:n mukaan se taipuu kuten omena, joten monikon partitiivi voi olla myös paatsamoita ja jopa paatsamoja. Kielikellon 4/2004 artikkeli Näkyykö taivaalla salamia? mainitsee nämä vaihto­ehtoiset muodot, mutta ei mainitse, että tässä on tapahtunut muutos.

Samantapaisen sanan kuusama taivutus ei ole muuttunut: monikon partitiivi on vain kuusamia.

Pallas : pallaksen ∼ paltaan

Kalannimi pallas (= ruijanpallas) on vanhastaan taipunut kuten allas : altaan, ja tämä on NSK:n mukaan ainoa taivutus. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan pallas : pallaksen. PSK:ssa tämä on vaihtoehtoinen taivutus, ja KSK esittää sen ensisijaisena ja vanhan taivutuksen harvinaisena.

Taivutuksen pallas : pallaksen hyväksyttävyys mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kir­joi­tuk­ses­sa Kielitoimisto neuvoo.

Vrt. Alpi : alpin ∼ alven.

Pallas on myös runokielessä eräistä maastomuodoista käytetty nimitys. NSK:n mukaan se taipuu pallas : paltaan. Sanaa ei ole PSK:ssa eikä KSK:ssa.

Radio : radioa? – -io-, -iö- ja -eo-loppuisten sanojen partitiivi

KKOO esittää (s. 62), että sanoilla, joiden loppu on -io, -iö tai -eo, on yleis­kieles­sä yksikön partitiivissa aina pääte -ta tai -tä, esimerkiksi radio : radiota. Se kuitenkin lisää, että jonkin verran käytetään lyhyempää muotoa, jossa päätteenä on vain -a tai , esimerkiksi radioa, ja että NSK:ssa tämä esitettiin ”mahdollisena yleiskielisenäkin vaihtoehtona, tosin sul­kei­siin merkittynä”.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan radio yksikön partitiivina on vain radiota.

Ilmeisesti on tulkittava, että radioa-tyyppiset partitiivit ovat muuttuneet normin­vastai­siksi. Kuitenkin sellainen esiintyy esimerkiksi Kotuksen sivulla Sanoin saavutettu: 1970-luku, joka lienee kirjoitettu vuonna 2017. ISK kuvailee (§ 80): ”myös muotoja kuten museoa, radioa esiintyy jonkin verran”. Niiden esiintymiseen saattaa vaikuttaa se, että ne ovat puhe­kielessä tavallisten asujen museoo, radioo kirja­kielis­tyk­siä.

Piano-sanan taivutus

Sanan piano monikon partitiivi ja genetiivi ovat PSK:n ja NSK:n mukaan vain pianoja ja pianojen, mutta NSK:n mukaan sana taipuu kuten arvelu, joten mahdollisia ovat myös partitiivi pianoita ja genetiivit pianoiden ja pianoitten (ja sulkeisiin pantuna pianoin, joka tuskin on ollut käytössä). Pois jätetyt muodot ovat olleet harvinaisempia, mutta niitä on esiintynyt ja esiintyy edelleen, muun muassa musiikki­liikkeiden ilmoituksissa.

Tätä muutosta ei ole missään kai selitetty saati perusteltu. Voi kuitenkin arvella, että syynä on uusi käsitys ääntämyksestä. Vanhojen kieli­oppien mukaan suomessa on vain tietty joukko diftongeja eikä ia kuulu joukkoon. (Kieli­opeissa ei ennen edes mainittu, että yleis­kielen diftongi ie esiintyy länsi­murteissa yleisesti asussa ia tai hiano mia­kkamiäs). Nyttemmin on alettu tulkita, että esi­mer­kik­si ia voi esiintyä sekä k:n aste­vaihtelun takia (esimerkiksi sanassa pian) että nuorehkoissa laina­sanoissa. ISK kuvailee kohdassa Diftongi vai vokaali­yhtymä?:

Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksi­tavuiset sanat: pianojen (*pianoiden), maestrojen (~ harv. maestroiden), mikä viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina.

Lainatussa kohdassa sana pianoiden on merkitty asteriskilla (*), joka tarkoittaa ”epä­kieli­opil­lis­ta ilmausta” eli kai sellaista, mitä ennen sanottiin kielenvastaiseksi: ilmausta, jota ei todel­li­suu­des­sa esiinny kielessä (paitsi ehkä satunnaisena virhemuodosteena kieltä vasta oppivan käytössä tai leikillisenä). Tämä on erikoista, koska sana siis on NSK:n mukainen ja koska se on edelleen käytössä esiintyy muun muassa musiikkialan yritysten kielessä.

Vanhan ajattelutavan mukaan siis piano ääntyy pi.a.no, missä pisteet osoittavat tavurajaa. Tällöin olisi luonnollista, että monikossa olisi pianoita ja pianoiden, joskin niiden ohessa voisi olla (harvinaisina) myös pianoja ja pianoiden. Vrt. esim. sama­hahmoisen (kolmi­tavui­sen o-loppuisen) sanan numero taivutukseen. Jos taas ajatellaan, että piano ääntyykin pia.no, on aika selvää, että taivutus on samanlainen kuin sanan hieno, joten pianoita ja pianoiden olisivat yhtä mahdottomia kuin hienoita ja hienoiden. Tältä kannalta sana­kirjoissa tehty muutos on ymmärrettävä – mutta silloin kai on ajateltava, että kaksi­tavuinen ään­tä­mys on ainoa mahdollinen.

Muutos on tehty epäjohdonmukaisesti. Esimerkiksi edellä mainitulle sanalle maestro KSK esittää edelleen molemmat taivutus­tavat, samoin sanalle fiasko.

Salama : salamia?

NSK:ssa sanan salama taivutus on monimuotoinen: monikon genetiivi voi olla salamoiden, salamoitten, salamain, salamien tai salamojen, joista kaksi viimeksi mainittua ovat sul­keis­sa, mikä tarkoittaa niiden osoittamista normaali­tyyliin kuulumattomiksi tai har­vi­nai­sik­si. Monikon partitiivi on salamoita, salamia tai salamoja, joista kaksi viimeistä ovat sulkeissa. Kieli-ikkunassa Kielineuvontaa 60 vuotta kuvataan kieli­neuvonta­puhelimen ensim­mäi­ses­sä, 1.6.1945 aloitetussa päivä­kirjassa olevia merkintöjä näin:

Sanojen taivutusta kysytään joka päivä, niin silloinkin: miten taipuu salama, salamia vai salamoita? Kumpaakin pidettiin mahdollisena; myöhemmin on vakiintunut muo­to salamoita.

Vakiintuminen ei siis suoraan ilmene vielä NSK:sta. PSK:ssa salama kuuluu taivutus­tyyp­piin 12, jonka mallisana on kulkija, ja tämän mukaisesti monikon genetiivillä on vain muodot salamoiden, salamoitten ja salamain, joista viimeksi mainittu on sulkeissa; sulkeiden merkitystä tässä yhteydessä ei ole määritelty.

Kielikellon 2/2004 kirjoitus Näkyykö taivaalla salamia? esittää selvän ohjeen:

Yleiskielessä salama taipuu monikossa o:llisena: Taivaalla näkyy salamoita. Salamoiden (tai salamoitten) voima on suuri.

– – Eräissä murteissa taivutetaan myös esimerkiksi perunia ja salamia. Silti näidenkin sanojen suositeltava taivutustapa huolitellussa ja etenkin kirjoitetussa yleiskielessä on perunoita ja salamoita.

NSK:ssa sanalle peruna on monikon partitiivissa myös muodot perunia ja perunoja, joskin sulkeissa. PSK:ssa ja KSK:ssa on vain perunoita.

Kuitenkin KSK:ssa on sanalle salama kaksi taivutuskaavaa: ”12, (10)” (mallisanoina kulkija ja koira). Siinä on esitetty sanan useat taivutusmuodot kummankin kaavan mukaisesti, muun muassa salamien ja salamia. Sanakirja ei määrittele sulkeiden merkitystä tässäkään yhteydessä, ja luonnollisinta on tulkita, että ne merkitsevät vain harvinaisemmuutta.

Seipi-sanan taivutus

Kalannimessä seipi on NSK:n mukaan astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on seivin. Tällainen taivutus esiintyy vielä muun muassa kirjan Suomen eläimet 12. painoksessa vuonna 1991.

PSK:n mukaan astevaihtelua ei ole, vaan esimerkiksi genetiivi on seipin. Tällaista tai­vu­tus­ta esiintyy nykyisin ehkä useammin kuin vanhaa.

Murteissa esiintyy molempia taivutustapoja ja myös e-vartaloista taivutusta seipi : seiven. Gananderin sanakirjassa (1787) on seipi : seipin.

KSK:n kanta oli ilmeisesti aluksi sama kuin PSK:n, mutta KSK:n vuoden 2020 version mukaan sanalle on kolme eri taivutusta niin, että genetiivi voi olla seiven, seipin tai seivin. Tällaista vaihtelua kielessä on ilmeisesti ollut vanhastaan. Suomen sanojen alku­perä ‑teoksen artikkeli mainitsee kuitenkin vain taivutus­muodot seiven ja seipin.

Siitake : siitakkeen ∼ siitaken

Kielikellon 2/1982 sanasuosituksissa esitetään:

Sana ei taivu omien ke-loppuisten sanojen mallin mukaan (otsake: otsakkeen) vaan vieraiden sanojen taivutustavan mukaan (kuten sake): siitake : siitakea : siitaken : siitakeen; mon. siitaket : siitakeja : siitakejen tai siitakein : siitakeihin.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa todetaan, että ”useimmat tavalliset kielen­käyttäjät taivuttavat sanaa siitakkeen : siitaketta”.

PSK:ssa on jo esitetty molemmat taivutustavat. Lisäksi Kielikellossa 1/2014 julkaistu kuvaus Uusia taivutus- ja oikeinkirjoitussuosituksia viittaa mukautettuun taivutukseen hyväksyvästi. Se esittää, perusteluna sanoja file ja pyre koskeville muutoksille:

Suomen kielen lautakunta katsoi, että ei ole syytä pyrkiä estä­mään tämänkaltaista muutosta. Kyse on vierasperäisten sanojen sopeu­tu­mi­ses­ta suomen sanojen hah­moon ja taivutus­järjes­tel­mään. Vertailu­kohdaksi sopii mm. lainasana siitake, jota jo kauan on taivutettu kahdelle tavalla: joko vierassanojen tapaan siitaken, siitakea tai omaperäisten sanojen tavoin siitakkeen, siitaketta.

Sukunimien taivutus – Talas : Talaan ∼ Talaksen

Joidenkin sukunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet. Esimerkiksi Kielikellon 1/1991 artikkelin Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus mukaan taivutetaan Talas : Talaksen, mutta vuonna 2011 perustetun sivuston Sukunimien taivutus mukaan tätä sukunimeä voidaan taivuttaa myös kuten yleisnimeä talas, siis Talas : Talaan, ja tämä jopa mainitaan vaihtoehdoista ensin.

Mainitun artikkelin mukaan taivutetaan Lohi : Lohea, ”ei juuri Lohta”, kun taas mainitun sivuston mukaan vain Lohta on mahdollinen. Aiemmin taivutus Niemi : Nientä mainittiin mahdolliseksi, joskin harvinaiseksi; sivuston mukaan vain Niemeä on mahdollinen. Vas­taa­vas­ti nimen Joutsi partitiiviksi esitetään nyt vain Joutsia, ei enää vaihtoehtoa Joutsea. Tai­vu­tus Kallis : Kalliin on vaihdettu taivutukseksi Kallis : Kalliksen.

Muita muutoksia ovat seuraavat tapaukset, joissa aiemmin oli vain yksi taivutustapa, nyt myös toinen (listassa ensimmäisenä mainittu): Ahdes : Ahdesta ∼ Ahdetta (vastaavasti Kortes, Lähdes, Ojares), Aulis : Auliksen ∼ Auliin, Härkin : Härkinin ∼ Härkkimen (vas­taa­vas­ti Kovasin, Siitoin), Tiili : Tiilen ∼ Tiilin. Nimestä Siitoin Kielikellon 3/1986 artikkeli Suomen­kieli­sis­tä sukunimistä uuden nimilain tullessa voimaan mainitsee, että taivutus on vaih­del­lut, mutta vakiintui sitten tekimen­nimien mallin mukaiseksi, siis Siitoin : Siitoimen. Seuraavassa mainittavaan ohjeistoon on kuitenkin otettu myös taivutus Siitoin : Siitoinin.

Muutamien sukunimien taivutuksesta on kiistelty paljon, ja kielitoimiston ohjeiston Sukunimien taivutus mukaan yleiskielinen taivutus on astevaihtelullinen seuraavissa tapauksissa: Ryti : Rydin, Raade : Raateen ja Orpo : Orvon. Lisäksi se mainitsee muita taivutus­tapoja erityyppisesti: ”Rydin ∼ Rytin”, ”Raateen (∼ Raaden)” ja ”Orvon (∼ Orpon)”. Sivuston ohje Taivutus ja esitystapa kuvaa merkinnät tulkinnanvaraisesti:

Luettelossa mainitaan ensisijaisena yleiskielen mukainen taivutusmuoto. Harvinaisissa, keinotekoisissa nimissä on otettu huomioon myös suvun käyttämä taivutusmuoto. Monikon taivutus­vaihto­ehdois­ta esitetään yleensä tavallisimmat, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi olemassa.

Silloin kun nimestä esitetään vaihtoehtoiset taivutustavat, niiden välissä on aaltoviiva eli ∼. Saman taivutusmuodon eri vaihtoehtojen välissä on t. [tai]. Tois­sijai­set, paikalliseen käyttöön vakiintuneet harvinaiset, alueelliset tai mur­teel­li­set taivutus­muodot on merkitty sulkeisiin.

Lisäksi näitä ennen ohje esittää periaatteen, joka näyttäisi sallivan murretaivutuksen hyvin väljästi: ”Jos nimeä on yleisesti ja tunnetusti taivutettu murteissa toisin kuin yleiskielessä, silloin murteista muotoa voi käyttää myös yleiskielessä”.

Kuitenkin esimerkiksi Aamulehti on pääkirjoituksessaan tulkinnut virallisia suosituksia niin, että oikein on nimenomaan Orvon: Kronikka: Orpon vai Orvon? Kaikki, mitä olet ha­lun­nut tietää sukunimien taivutuksesta (17.6.2016). Tätä linjaa Aamu­lehti noudattaa yhä. Toisaalta taivutus Orpon on nykyisin varsin ylei­nen. Tätä ilmiötä ja sen taustaa kuvaa MTV:n uutinen Sukunimien taivutus hiertänyt toi­mi­tuk­sis­sa, Orpon vai Orvon? STT palaa taivuttamaan toiveiden mukaisesti. Vielä Kotuksen uutisessa Sukunimiä kannattaa taivuttaa Kotuksen ohjeiden mukaan (1.6.2016) otetaan kantaa tätä vastaan, mutta esimerkiksi Kotus-blogin kirjoituksessa Hallitusohjelmassa vahvasti kieliasiaa Kotuksen johtaja Leena Nissilä kirjoittaa Petteri Orpon hallituksesta.

Vertailumuodot: kivampi ∼ kivempi, tanakoin ∼ tanakin

Vertailu­muotojen muodostamiselle a- tai ä-loppuisista sanoista on vanhastaan ollut seuraavat säännöt:

Yhdyssanoissa ratkaisee loppuosan tavuluku. Esimerkiksi sanan aikaansaava komparatiivi on aikaansaavempi, koska loppuosa saava on kaksitavuinen.

Suomen kielen lautakunta päätti vuosina 1999 ja 2000 väljentää adjektiivien vertailu­muotojen muodostuksen sääntöjä. Päätöstä kuvailevat Kieli­kellon 1/2002 artikkeli Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja verkko­sivu Adjektiivien kompa­raa­tio sekä osittain eri tavalla KKOO (s. 344). Päätöksen sisältö on seuraava:

Lautakunta käsitteli asiaa PSK:n toimituksen aloitteesta, ja kannanotto on muotoiltu niin, että ”tulevissa CD-Perussanakirjan versioissa voidaan antaa sanojen komparaatio­muodoil­le nykyistä useampia rinnakkaismuotoja”. CD-perussanakirjasta ei kuitenkaan tehty uusia versioita. (CD-perussanakirjassa ei ole tietoja vertailumuodoista, joten ilmaus ”nykyistä useampia” jää epäselväksi. Aiemmin adjektiivien vertailumuotojen muodostusta käsiteltiin vain kieliopeissa, ei sanakirjoissa.)

PSK:n seuraajassa KSK:ssa on vain vertailumuodot saita, saidempi, saidinsaidoin, eli komparatiivista puuttuu vaihtoehto saidampi (joka puuttuu myös KKOO:sta). Sanan tanakka superlatiiviksi ilmoitetaan ”tanakin, (tanakoin)”. Vastaavasti sanan kuivakka superlatiivi on siinä ”kuivakin, (kuivakoin)” ja sanan solakka superlatiivi ”solakin, (solakoin)”. Kirjan ohjeissa ei määritellä, mitä sulkeet tässä yhteydessä tarkoittavat. Sen sijaan taivutus­tiedois­sa ”sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi”.

ISK:n kohta Komparatiivin ja superlatiivin muodostus mainitsee eräitä muita poikkeuksellisia tapauksia. Kirja on luonteeltaan kuvaileva, ei normatiivinen, mutta sen mainitsemista tapauksista seuraavat vaihtelut ovat KSK:ssa:

Vielä PSK:ssa kiva on merkitty arkiseksi, joten oli jossain määrin epäloogista ottaa normatiivinen kanta sen komparaatioon.

Vieraiden nimien taivutustyypit

Vieraiden nimien ja sitaattilainojen taivutusta koskevat ohjeet ovat olleet mutkikkaita, ja niitä on osittain muuteltu, usein mutkikkaammiksi. Muutosten kuvaaminen on vaikeaa, koska ohjeistot ovat olleet rakenteeltaan, esitys­tavaltaan ja laajuudeltaan erilaisia. Ohjeistoja ovat etenkin seuraavat:

Selvä muutos on tapahtunut ranskankielisten Marseille-tyyppisten nimien taivutuksessa: vuoden 1960 ohjeiden mukaan ne tulkitaan ääntämykseltään diftongi­loppuisiksi, kuten [marsei], joten taivutetaan esimerkiksi Marseillehin [marseihin], kun taas uudempien ohjeiden mukaan niiden tulkitaan loppuvan j-äänteeseen, [marsej], ja siksi taivutetaan Marseilleen [marsejiin]. Kielikello näyttäisi kuvaavan aiemman käytännön vanhentuneena, kun taas KOP esittää nämä taivutus­tavat vaihtoehtoina.

Muutos koskee myös joitakin sitaatti­lainoja. Ruoka-alan sanoille ratatouille ja rouille KSK esittää sekä i- että j-loppuisen ääntämyksen, mutta taivutuksen vain jälkimmäisen mu­kai­se­na, esimerkiksi ratatouillea, joka lienee tarkoitettu lausuttavaksi [ratatujia]. Tälle sanalle sana­kirja mainitsee myös suomalaistetun asun ratatui, joka on tietysti taivutukseltaan ongelmaton (ratatuita jne.). PSK:ssa ratatouille-sanan ääntämykseksi kuvataan [ratatui], mutta taivutukseksi nalle-tyyppinen (ratatouillea, ratatouilleen jne.), joka ei sovi yhteen sellaisen ääntämyksen kanssa.

Sellaisia nimiä, jotka loppuvat lainan­antaja­kielen ääntämyksessä painolliseen vokaaliin, on vanhastaan käsitelty suomen kielessä niin, että vokaali tulkitaan pitkäksi. Painolliseksi on tällöin tulkittu myös ranskan­kielisen nimen loppu­vokaali. Näitä asioita ei liene missään sanottu suoraan, mutta ne ovat ilmenneet lukuisista esimerkeistä, esimerkiksi Bordeaux : Bordeaux’hon, joka on tietysti mielekäs vain, kun ääntämykseksi ajatellaan [bordoo], Osittaiseksi luopumiseksi periaatteista voidaan tulkita Kotuksen sivulla vuonna 2016 julkaistu kirjoitus Rio de Janeiron kisapaikkojen nimet, jossa sanotaan: ”Koska nimessä Maracanã on paino viimeisellä tavulla, se äännetään usein puoli­pitkänä. Niinpä nimeä voi taivuttaa illatiivissa joko Maracanãan tai Maracanãhan.”

Edellä mainittu kirjoitus esittää myös: ”Kaupunginnimeä Manaus voi taivuttaa joko Manauksessa tai Manausissa.” Saman ajatuksen esittää KOP sivu Nimien taivutus: s-loppuiset vieraskieliset nimet. Se esittää myös yleisemmän peri­aatteen: ”Jos nimi toistuu usein kielen­käytössä tai se koetaan muuten tutuksi, se voidaan kuitenkin taivuttaa kse:llisenä”. Tämä poikkeaa aiemmasta linjasta, jossa kullekin nimelle on yksi taivutus, joskaan ei aina ole ollut selvää, miten se määräytyy.

Kielikellon artikkelin mukaan nimiä, joiden lopussa on borough, burgh tai brugh, tai­vu­te­taan kuten konsonantti­loppuisia, vaikka ääntämys voi vaihdella, esimerkiksi Edinburghin. KOP:n mukaan ”myös taivutus­päätteen liittäminen heitto­merkillä on mah­dol­lis­ta, jos ääntö­asu päättyy vokaaliin”. Esimerkkinä se esittää sanan Middlesbrough ja sille kolme eri par­ti­tii­via: Middlesbroughia, Middlesbroughiä ja Middlesbrough’ä.

Viive : viiveen ∼ viipeen

Sanalle viive suositeltiin aiemmin nimen­omaan sellaista taivutusta, jossa on astevaihtelu, esimerkiksi viipeen, koska sen sanotaan olevan johdettu verbistä viipyä. Tällainen taivutus ei koskaan ole ollut tavallinen. Vuonna 1993 suomen kielen lautakunta hyväksyi myös aste­vaih­te­lut­to­man taivutuksen, esimerkiksi viiveen.

Muutosta on käsitelty Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan. Sen mukaan sana viive on aiheuttanut kielen­huoltajille pään­vaivaa 1960-luvulta alkaen. Kielikellon 2/1995 artikkelissa viive esitetään, että ”lautakunta katsoi, että molemmille taivutustavoille on perusteet ja että taivutuksessa on paras esittää ensin astevaihtelulliset, sitten astevaihteluttomat muodot”. Kun tällainen asia erikseen sanotaan, se lienee tulkittava kannanotoksi aste­vaihtelullisen taivutuksen viive : viipeen ensi­sijaisuudesta. Artikkeli mainitsee myös lautakunnan ottaneen kannan, jonka mukaan sana viive on ”kelvollista nykysuomea”.

Sana viive on uudehko, eikä sitä ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:ssä se on mukana, ilman mainintaa tai­vu­tuk­ses­ta, mutta sanaan liittyy huomautus: ”paremmin: viivästys, viivästymä, viipymä tms.”. Aiemmin oli Kieli­kellossa 1977 otettu kanta, jonka mukaan viive-sanaa ei tarvita, vaan ”ilmaisutarpeen riittävät täyt­tä­mään sanat viipymä ja viivästys”. PSK:ssa on vielä maininta siitä, että ilmaukset valmistui huo­mat­ta­val­la viipeellä ja vaikuttaa lyhyellä viipeellä olisi parempi korvata muilla, mutta KSK:ssa ei enää ole mitään tällaisia huo­mau­tuk­sia. Normi on siis muuttunut useaan kertaan senkin osalta, tulisiko tätä sanaa lainkaan käyttää.

Toisaalta Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivutuksen osoittaminen Perussanakirjassa todetaan, että sellainen taivutus kuin viipeen ”on monen kielitajussa mahdoton”.

Vimpa : vimpan ∼ vimman

Kalalajin nimessä vimpa on NSK:n mukaan aina astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on vimman. PSK:ssa ei ole koko sanaa. KSK:n mukaan sanassa voi olla aste­vaihtelu tai se voi puuttua; genetiivi voi siis olla myös vimpan.

Sana on Suomen etymo­logisen sana­kirjan mukaan lainasana, peräisin ruotsinkielisestä nimestä vimba (myös asussa vimma), johon myös tieteellinen nimi Vimba vimba perustuu. Kehitys on siis mennyt poikkeukselliseen suuntaan: lainasana, jota aiemmin taivutettiin kuten omaperäisiä sanoja, voidaan nyt taivuttaa myös vieraan sanan tavoin.

Norminmuutoksen syytä ei ole kerrottu. Vimpan-tyyppisellä taivutuksella on ehkä haluttu välttää sekaantuminen vimma-sanaan, mutta sellainen taivutus ei ole kovinkaan yleistä.

Vironkielisten nimien taivutus

Vironkielisiä nimiä on aiemmin taivutettu suomessa usein suomen sanojen tapaan. Tai­vu­tet­tiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suo­ma­lai­nen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa. Tällä linjalla on vielä muun muassa Kieli­kellon 4/1990 artikkeli Miten virolaisia sukunimiä taivutetaan suomen kielessä?

Nykyisten suositusten mukaan viron­kielisiä nimiä taivutetaan kuten täysin vieraita nimiä, esi­mer­kik­si Rand : Randin ja Laht : Lahtin, paitsi jos nimi on perus­muodossaan kir­joi­tet­tu­na täs­mäl­leen sama kuin suomen kielen sana, esimerkiksi Meri : Meren.

Asiassa on kuitenkin poikkeuksia ja horjuntaa. Sitä koskevasta suomen kielen lauta­kunnan kannan­otosta on esitetty erilaisia kuvauksia ja tulkintoja:

Eroja on siis muun muassa siinä, onko suomenmukainen taivutus kuten Meri : Meren vain sallittu vaihtoehto (taivutukselle Meri : Merin) vai nimenomaan oikea taivutus. Eroja on myös tulkinnoissa siitä, voidaanko sellaista soveltaa myös sanoihin, jotka eivät täysin vastaa suomen sanoja, kuten Rõivas. Juuri tätä nimeä koskeva sivu pitää taivutusta Rõivas : Rõivaksen mahdollisena ja luontevana, mutta lauta­kunnan kannanotto sanoo korostetusti, että ”vokaali + s -loppuisiin ei sovelleta suomen -ks-vartaloista taivutusta”.

Mainitusta yleisestä kannasta poikkeaa myös Kotuksen sivu Sukunimen Ratas tai­vut­ta­mi­nen (2016), jossa ensin sanotaan, että taivutetaan vieras­kielisten nimien taivutus­ohjeiden mukaan Ratasin : Ratasia : Ratasille, mutta sitten jatketaan: ”Tätä s-loppuista nimeä on mah­dol­lis­ta taivuttaa myös Rataksen.” Tällainen ks:llinen taivutus, jonka lauta­kunnan kannan­otto siis painokkaasti torjuu, on muodostunut vallitsevaksi lehdis­tös­sä. Sivulla sanotaan lisäksi, että käytettäessä taivutusta Ratas : Rattaan (joka olisi yleis­ohjeen mukainen) ”nimen rakenne hämärtyisi enemmän kuin virolaisissa sukunimissä Ilves ja Meri, joita on suositettu taivuttamaan Ilveksen ja Meren”.

Kun Alar Karis oli valittu Viron presidentiksi, Suomen tiedotus­välineet taivuttivat suo­si­tus­ten mukaisesti Karis : Karisin. Kuitenkin Kotus reagoi 1.9.2021 tviitillä ja verkko­sivul­la Alar Karis Viron presidentiksi. Niissä esitetään ensin taivutus Karis : Karisin, mutta sitten myös toinen: ”Kun s-loppuinen nimi tulee tutummaksi, Karis voi mukautua ks-tai­vu­tuk­seen. Vaihto­ehtoinen taivutus­tapa onkin Karis : Kariksen : Karista : Karikselle.”

Kotuksen sivulla suomen kielen lautakunnan toiminnasta vuosina 2000–2009 kuvataan vuoden 2004 päätöstä seuraavasti: ”Käsiteltiin viron nimien taivuttamista ja päätettiin suosittaa taivuttamaan mahdollisimman pitkälle sitaatti­laina­periaatteita noudattaen.” Tästä siis on muissa kannan­otoissa kuitenkin poikettu.

Periaatteessa täysin erillinen kysymys on suomenkielisten sovinnaismuotojen käyttö. Lautakunnan kannanoton ”tiivistelmä” esittää seuraavan: ”Vanhat sovinnaisnimet eli suomeen vanhastaan mukautuneet nimet säilytetään (niitä ei ole paljon), esimerkiksi Tallinna, Tartto, Hiidenmaa, Saarenmaa.” Kuitenkin KOP:n sivu Viron paikannimet: suomeen mukautettu vai vironkielinen nimiasu? luettelee kolmisen­kymmen­tä muutakin sovinnais­nimeä. Tosin valtaosa niistä vastaa seuraavaa lautakunnan suosituksen kohtaa: ”Joihinkin nimiin on vakiinnutettu perusosaan suomalainen muoto: Emajoki, Peipsijärvi, Ülemistejärvi, Võrtsjärvi. Ilmansuunnat nimien määriteosassa käännetään kuten kaikissa muissakin ulkomaiden paikannimissä: Itä-Virumaa (Ida-Virumaa), Länsi-Virumaa (Lääne-Virumaa).”

Kielitoimiston sivustossa aiemmin (v. 2006–2007) ollut sivu Viron sovinnaisnimet vastaa luonteeltaan edellä mainittua ohjepankin sivua, mutta

Vuo-sanan monikkovartaloiset muodot kuten ”voissa”

NSK:n mukaan sanan vuo monikkovartaloisia muotoja ei käytetä. PSK sanoo saman asian toisin sanoin: ”monikossa vain nominatiivi­muoto”. Sen sijaan KSK sanoo ”mon. nominatiivi vuot, muut monikkomuodot harv.” ja esittää monikko­vartaloisista muodoista esi­merk­kei­nä voiden, voitten, voita, voihin.

Kielen käytäntö on muuttunut sikäli, että sanan vuo monikko­vartaloisia muotoja on ruvettu käyttämään fysiikan alalla, jossa vuo on käytössä terminä (magneettivuo, sähkö­vuo). Sellaisen termikäytön tuntee jo NSK.

Taustalla on tietenkin se, että sanan vuo monikkovartaloiset muodot ovat samat kuin sanan voi vastaavat muodot. Lisäksi niille olisi varsin harvoin tarvetta. Fysiikan alalla tarvetta on kuitenkin koettu olevan, ja niinpä on ruvettu – ehkä aluksi vain leikillisesti – puhumaan esimerkiksi magneettivoista.

Vuori : vuoren ∼ vuorin merkityksessä ’vaatteen sisäpuoli’

Vanhastaan on erotettu toisistaan eri alkuperää olevat sanat vuori : vuoren, joka tarkoittaa korkeaa maasto­kohoumaa, ja vuori : vuorin, joka tarkoittaa vaatteen sisäpuolta. Vuonna 2014 suomen kielen lautakunta hyväksyi sen, että jälkimmäisessäkin merkityksessä tai­vu­te­taan vuori : vuoren. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia. Vielä Kieli­kellon 2/2013 kirjoituksessa Kehysriihtä ja irtoripseä ihme­tel­les­sä oli ohjeistettu, että kyseessä on kaksi eri sanaa, joilla on eri taivutus.

KSK:ssa on yhdenmukaisesti tämän muutoksen kanssa sana vuorellinen vanhan sanan vuorillinen synonyymina.

Muutoksen on varmaankin ajateltu tarkoittavan sanaa vuori myös merkityksessä ’seinän tm. pinnan laudoitus tm. päällyste, vuoraus’, joka kuvataan NSK:ssa ja on edelleen käytössä, vaikka onkin poistettu PSK:sta ja KSK:sta. Tässä merkityksessähän sana on samaa alku­perää kuin vaatteen sisä­puolta tarkoittava vuori. Todelliset väärinkäsityksetkin saattavat olla mah­dol­li­sia, jos puhutaan esimerkiksi lautavuorista: onko kyse lautavuo­rauksesta vai suurista lauta­pinoista tai -kasoista?

Väräjää-tyyppinen taivutus

NSK:n mukaan verbien taivutustyypissä 41 (mallisanana kihistä) on rinnakkaismuotoja, joissa verbin vartalo muuttuu merkittävästi: kihisen ∼ kihajan, kihisi ∼ kihaji, kihisisi ∼ kihajaisi. Tähän ei liity tyylilaji-, murteellisuus- tms. huomautusta, ainoastaan se, että kihaji on sulkeissa, ja selitysten mukaan ”normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutus­muodot on pantu sulkeisiin”. Vaikka NSK:n taivutuskaava ei esitäkään muita kihaj-alkuisia muotoja kuin edellä mainitut kolme, sen esimerkeistä voidaan päätellä (esimerkiksi sana väräjävä hakusanassa väristä), että ainakin partisiipin preesens voi olla sellainen.

Kirjallisuudessa on esiintynyt muitakin tällaisia muotoja, esimerkiksi väräjäen (Uusi Suometar v. 1890), väräjänyt (4 esiintymää Korp-korpuksissa) ja väräjämään (yli tuhat esiintymää Korp-korpuksissa).

PSK:ssa ja KSK:ssa ei taivutuskaavoissa mainita mitään kihajaa-tyyppisiä muotoja. Voisi siis ajatella, että niitä kaikkia pidetään nykykieleen kuulumattomina. Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi.

Esimerkiks sana heläjää on PSK:ssa hakusanana, mutta vain viittauksena sanaan helistä, jonka kuvauksessa on seuraava esimerkki: ”Sävel, soitto, nauru helisee, harv. heläjää.” Näin oli aluksi KSK:ssakin, mutta kuvausta muutettiin niin, että sanan helistä kuvauksessa ei enää mainita muotoa heläjää ja että toisaalta on omana hakusananaan heläjää. Sille on oma taivutus­tyyppinsä (77), ja siitä sanotaan ”Vaillinainen taivutus; vain joitakin kolmannen persoonan muotoja”. KSK esittää vain muodot heläjää, heläji ja heläjäisi. Ajatuksena lienee, että näiden lisäksi ei muita olekaan, paitsi vastaavat, -vät-loppuiset monikot. Joka tapauksessa KSK:n mukaan siis vain 3. persoonan muodot ovat mahdollisia, eivät infinitiivit eivätkä partisiipit (kuten heläjävä).

Kuitenkaan KSK:aan ei ole otetty heläjää-tyyppisiä synonyymeja läheskään kaikille verbeille, joille tällaiset muodot ovat NSK:n mukaan mahdollisia, vaan vain seuraavat: heläjää. kumajaa, vipajaa. Esimerkiksi sanaa väräjää ei KSK:ssa ole.

Kyseiset taivutusmuodot ovat nykykielessä harvinaisia, mutta niitä esiintyy runokielessä ja joissakin sanonnoissa. Esimerkiksi väräjää esiintyy 1930-luvun raamatunsuomennoksessa neljä kertaa, ja ilmaus väräjävällä äänellä on edelleen käytössä;

Kieliopillinen ero on siinä, että NSK:n mukaan joukolla verbejä on tietynlainen rinnakkainen taivutus, kun taas PSK:n ja KSK:n mukaan on joukko vajaasti taipuvia verbejä kuten heläjää, jotka ovat sellaisten verbien kuin helistä synonyymeja. Vaikka tämä uudempi lähestymis­tapa on muoto-opillisesti johdon­mukaisempi, se merkitsee (koska kyseisiä synonyymeja on otettu mukaan hyvin valikoiden). että monet käytössä olevat verbin­muodot tulkitaan yleis­kieleen kuulumattomiksi.

Hiukan samanlainen tapaus on NSK:n verbien taivutustyyppi 40, mallisanana palata. NSK:n mukaan siinä on vaihtoehtoisia taivutusmuotoja: palaan ∼ palajan, palaisi ∼ palajaisi, ilman tyylilaji- tms. merkintää. KSK:n taivutus­kaavoissa palajaa-tyyppisiä muotoja ei ole. Sanan palata kuvauksessa on kyllä erikseen seuraava huomautus: ”(vanh., ylät. myös taivutusmuotoja palajan, palajat, palajaisi jne.)” Tässä siis j:lliset muodot tulkitaan taivutus­muodoiksi, ei erillisen verbin muodoiksi; tämä onkin loogista, koska j:n esiintyminen on kieli­historiallisesti vain saman vartalon muunnelma. Verbille halata merkityksessä ’haluta (hartaasti), toivoa, kaivata, ikävöidä’ mainitaan muodon halaa rinnalla muoto halajaa, jota kohdan molemmissa esimerkeissä käytetään. Se lieneekin tavallisempi, varmaankin erotukseksi verbistä halata merkityksessä ’syleillä’.

Taivutusmuotojen käyttö

Aihe epäilylle ∼ epäilyyn

Sanaan aihe liittyy yleensä joko verbin perusmuoto, esimerkiksi on aihetta epäillä, tai substantiivin illatiivi, esimerkiksi on aihetta epäilyyn. KKOO:n mukaan (s. 103) ”ulko­paikallis­sijojen yleistyminen näkyy myös aihe-sanan yhteydessä siten, että -lle-päätteiset allatiivimuodot (aihetta epäilyille) ovat kohtalaisen tavallisia”. KKOO:n kannan mukaan sellaista ilmausta ”voi pitää yleiskielisenä, mutta rajatapauksena”.

Aimo-sanan taivutus

PSK:n ja KSK:n mukaan aimo on taipumaton, esimerkiksi sai aimo annoksen. Tämä poikkeaa NSK:n kuvauksesta, jossa aimo tosin kuvataan ensi­sijaisesti taipumattomana, mutta tode­taan sen esiintyvän myös taipuvana, etupäässä runo­kielessä. (Myös murteissa aimo on useim­mi­ten taipumaton, mutta esiintyy myös taipuvana. Nyky­kielessä taipuvuutta, esi­mer­kik­si sai aimon annoksen esiintyy melko paljon, mutta taipumattomuus on taval­li­sempaa.)

Vrt. vastakkaissuuntaiseen muutokseen kelpo-sanan taivutuksessa.

Alkaa tekemään ∼ alkaa tehdä

Vanhojen, kauan voimassa olleiden sääntöjen mukaan alkaa-verbiin liittyvä verbi on I infi­ni­tii­vis­sä, esimerkiksi alkaa tehdä.

Vuonna 2014 kielilautakunta päätti äänestys­päätöksellä hyväksyä myös III infinitiivin (MA-infinitiivin) illatiivin käytön tässä yhteydessä, esimerkiksi alkaa tekemään. Kyseinen kannanotto sisältää maininnan ”kahden kutakuinkin samaa mer­kit­se­vän muodon vaih­te­lus­ta”. Tämä jättää avoimeksi sen, voiko ilmauk­sil­la alkaa tekemään ja alkaa tehdä olla jonkin merkitys- tai vivahde-ero.

Päätös herätti laajaa vastustusta ja myös keskustelua.

Kirjan Kielenhuollon juurilla kohta 5.13 käsittelee kyseisen normin historiaa laajasti. Merkitys­eron osalta se mainitsee Ilona Herlinin päätyneen artikkelissa ”Miksi alkaa tekemään?” (2012) siihen, että ”alkaa tekemään tyypissä näyttää painottuvan alkujakso ja (vähittäisen) siirtymisen merkitys, alkaa tehdä tyypissä taas alkuhetki ja äkkinäinen muutos.” Kirja kommentoi: ”Merkitysero on kuitenkin niin hiuksenhieno, ettei sen perus­teel­la voi ryhtyä antamaan suositusta siitä, milloin käytetään toista tai toista tyyppiä.”

Hinta euroissa ∼ euroina

Aiempien ohjeiden mukaan käytetään rahayksikköä tarkoittavasta sanasta essiiviä (-na, -nä) silloin, kun tarkoitetaan hinnoittelua tai rahallisen arvon laskemista. Vuonna 2001 suomen kielen lautakunta päätti sallia myös inessiivin (-ssa, -ssä) käytön.

Muutosta ennakoivana voidaan pitää sitä, että Kielikellon 3/1997 artikkeli Tekstiin kirjoittautuva lukija ja kirjoittaja – tasavertaisuutta vai vallankäyttöä? käsittelee tekstiä, jossa on sellaisia ilmauksia kuin saat palkkasi euroissa, puuttumatta mitenkään inessiivin käyttöön tällaisessa yhteydessä.

Lautakunnan kannanotto ei käsittele sentyyppisiä ilmauksia kuin tuotetta on saatavana eri väreissä. Kielenhuolto on vanhastaan suhtautunut niihin torjuvasti ja suosittanut tilalle esimerkiksi ilmausta tuotetta on saatavana eri värejä. Nykyisin KKOO ei näytä sisältävän kannanottoa aiheeseen, ei myöskään KOP, ei ainakaan sivulla jolla sellaisen olettaisi olevan, jos kanta on olemassa: Sisä- vai ulkopaikallissija? Maksoi euroilla, euroissa ja euroina, voitti sekunnilla.

Mikä siis on tilanne, kun vanhaa ohjetta ei ole kumottu, mutta sitä ei enää esitetä laajoissakaan ohjeistoissa?

Lautakunnan päätöstä kuvaileva Kielikellon 4/2001 artikkeli Maksetaanko euroina vai euroissa? kertoo:

Jos essiiviohjetta muutettaisiin niin, että inessiivi hyväksyttäisiin joissakin raha­ilmauk­sis­sa, heräisi kysymys, miten muutos vaikuttaisi muihin tapauksiin, joihin myös on suositettu essiiviä. Pitäisikö hyväksyä myös esimerkiksi ”Kanadassa väli­mat­kat ilmaistaan kilometreissä, USA:ssa maileissa”, ”Hinnan nousu prosenteissa” tai ”Paitaa on saatavana useissa väreissä”? Entä miten kävisi kielioppaiden perinne-esimerkin ”Suomi kuvina”?

Kielikellon 3/2009 artikkelissa Kielenhuoltoa svetisismien varjossa sanotaan:

Ruotsin kielen vaikutusta on myös ilmauksissa ”Kuinka paljon tämä summa on Suomen rahassa?”, ”Kenkävoidetta on kaikissa väreissä”. Saarimaa pohtii inessiivin hyväksymistä, koska sillä ei ole vakiintunutta suomalaista vastinetta, mutta esittää kuitenkin tilalle ilmauksia Suomen rahana, kenkävoidetta on kaikkia värejä. – Suo­men kielen lauta­kunta käsitteli tätä kieli-ongelmaa 2000-luvun alussa ja päätti hyväksyä myös inessiivin (euroina ja euroissa, ks. Kolehmainen 2001 [em. aiempi Kielikellon artikkeli]).

Esityksestö voisi helposti saada sen käsityksen, että lautakunta olisi hyväksynyt myös ilmauksen ”Kenkävoidetta on kaikissa väreissä”, vaikka lautakunnan kannanotto puhuukin vain rahasta.

Kuitenkin Uusi kieliopas, joka on Sari Maamiehen tarkistama, esittää ainakin vielä 4. painoksessa v. 2011 (s. 72, kohdassa ”Inessiivin käytöstä”) vanhan kannan mukaisia ohjeita. Se torjuu ilmaisutyypin kahdessa eri koossa selvin sanoin:

Epäsuomalaista inessiivin käyttöä on seuraavanlainen: – – »Sukkia oli myytävänä kaikissa ko’oissa» (par. kaiken­kokoisia t. kaikkia kokoja). »Paitoja ei ole nyt pie­nim­mis­sä numeroissa» (par. Paidoista ei ole nyt pienimpiä numeroita).

Tosin kyseisessä kohdassa torjutaan myös ilmaus Enää ei voi maksaa markoissa, joten vuoden 2001 kannanmuutosta ei ehkä lainkaan ole huomattu ottaa huomioon.

Hinta nousi viidellä eurolla ∼ viisi euroa – määrän adessiivi

Muutoksen tai eron suuruutta osoittava ilmaus voi usein olla perusmuodossa eli nomi­na­tii­vis­sa, esimerkiksi Hinta nousi viisi euroa, tai genetiivissä, esi­mer­kik­si Oikotie lyhensi mat­kaa kilometrin. KKOO kuvaa (s. 95) lisäksi (itse asiassa ensimmäisenä vaihto­ehto­na) ades­sii­vin eli -lla-sijan käytön: Hinta nousi viidellä eurolla, Oikotie lyhensi matkaa kilo­met­rillä.

KKOO viittaa aiempaan ohjeeseen: ”Aikanaan adessiivia eli -lla/-llä-päätteistä sija­muo­toa ei pidetty mitan ilmauksissa suotavana osittain siksi, että sen katsottiin olevan ruot­sin vaikutusta.”

Huomauttaa jotakuta

KOP:n sivulla Rektioita: tiedottaa matkustajille vai matkustajia? kuvataan tiedottaa-verbin määritteen sijan vaihtelua, erityisesti tyyppiä tiedottaa ihmisiä, joka sen mukaan on ta­val­li­nen ja yksiselitteinen, mutta ”poikkeaa peruskäytöstä, johon monet kielenkäyttäjät ovat tottuneet” ja siksi ”se ei ole kaikkien mielestä neutraali”. Sen jälkeen on seuraava kohta (ja sama huomautus on KKOO:ssa):

Vastaavaa, neutraalia vaihtelua on esimerkiksi verbillä huomauttaa:
Tuomari huomautti pelaajalle virheestä. (’teki huomautuksen’)
Tuomari huomautti pelaajaa virheestä. (’ojensi’)

Neutraalius tarkoittaa tässä ilmeisesti sitä, että ilmausta huomautti pelaajaa pidetään täysin ongelmattomana, toisin kuin ilmausta tiedotti oppilaita. Todellisuudessa monet oudoksuvat sitäkin. ”Huomautti pelaajalle” lienee useimpien mielestä neutraalimpi kuin ”Huomautti pelaaja”, joka sisältää selvemmin moitteen. KKOO:n kuvauskin sisältää sen, että ilmauksilla on selvä sävy­ero, joten ”neutraalius” ehkä tarkoittaakin vain sitä, että kumpaakin ilmausta pidetään yleis­kieleen kuuluvana,

NSK:ssa verbin huomauttaa kuvauksen kohta 1 b sanoo, että se voi saada partitiivissa olevan objektin, mutta tähän liittyy merkintä ”vars. vanh.”, ja kaikissa esimerkeissä objektilla ilmaistaan, mistä huomautetaan. Ensimmäinen esimerkki on ”On jo huomautettu tehtävän vaikeuksia”, jolla tietysti tarkoitetaan, että on huomautettu vaikeuksista. Toinen on E. N. Setälältä: ”Kursiivi­kirjaimia käytetään antiikva­tekstin keskessä erityisesti jotakin yksityistä sanaa huomauttamaan.” Aiheen kannalta olennaisempaa on, että kuvauksen kohta 2 on seuraava:

huomaut|taa – – 2. käskyn-, varot-uksen-, nuhteen­omaisesti sanoa t. ilmoittaa jklle jtak, antaa muistutus, ojentaa t. muistuttaa jkta jstak. | Karjan­omistajille h:etaan, että laidun­maat on aidattava. Muutamat seikat antavat aihetta h:tamiseen. Minulla, olisi paljonkin h:tamista. Rouva h:ti heti laimin­lyönnistä. Häntä h:ettiin jo toistamiseen asiasta. Isäntä h:ti tyttöä hänen elämän­tapojensa sopi­mat­tpo­muu­des­ta. En siedä turhia h:ta­mi­sia.

Tällaiselle käytölle on siis ominaista moittiminen, kielteinen sävy.

Ilolla ∼ iloisesti – tavan adessiivi

Vanhoissa ohjeissa on pidetty yleensä virheellisenä adessiivin eli -lla-sijan käyttämistä tekemisen tavan ilmaisemiseen. Tiukimmassa linjassa sellainen on hyväksytty vain, jos substantiivilla on adjektiivimäärite, esimerkiksi vähällä vaivalla. Kielikellon 4/2003 artikkeli Rakkaudella – tavan adessiivista kuvaa vanhaa kantaa seuraavasti:

Kartettaviksi esitetään useissa ohjeissa seuraavat ilmaukset: aikomuksella, antau­muk­sel­la, asiantuntemuksella, (sillä) erotuksella, hellyydellä, ilolla, jännityksellä, kaipauksella, karvaudella, kiitoksella, kunnioituksella, lämmöllä, (hyvällä, huonolla) menestyksellä, mielenkiinnolla, (sillä) seurauksella, surulla, tarkoituksella, toden­näköi­syy­del­lä, tyydytyksellä, uteliaisuudella, varauksella, varmuudella.

Usein on esitetty erilaisia lieventäviä kantoja. Artikkeli mainitsee kielitoimiston silloisen johtajan Matti Sadeniemen kirjoittaneen vuonna 1963:

Eräissä tapauksissa käännöslainana saatu adessiivi-ilmaus on niin vakiintunut, että se on jo arvostelulta turvassa: jonkun avulla, johdolla, luvalla, suostumuksella, sillä ehdolla, tehdä jotakin hyvällä omallatunnolla.

Artikkeli kuvaa suomen kielen lautakunnan vuonna 2003 tekemän päätöksen, jossa yleisesti hyväksytään tavan adessiivi:

Tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla:
hyvällä syyllä, vähällä vaivalla, ilolla.

Tähän ei liity ehtoja, ainoastaan maininta, että ”tavan ilmaisemiseen on olemassa monia muitakin ilmaisukeinoja”. Tosin KKOO esittää (s. 141) asian ikään kuin ehtoja kuitenkin olisi: ”Selviä käyttörajoja ei voi kuitenkaan esittää. Kyseessä on siis häilyvä­rajainen normi – –.”

KOP:n sivu Tavan ilmauksia: tervehdin teitä ilolla, iloisena vai iloisesti? esittää ilman varauksia, että tavan adessiivi on yleis­kielen mukainen. Tosin se lisää:

Ilmaustyypille on kuitenkin vaihtoehtoja, jotka sopivat joihinkin tekstiyhteyksiin sitä huomaamattomammin:
tulla varmuudella → tulla varmasti

Tätä ei voine pitää normi­kannan­ottona, joka jotenkin rajaisi tavan adessiivin hyväksyttävyyttä. Sama koskee sivun lopulla olevaa mainintaa, jonka mukaan suomen kielen lauta­kunta ”korosti, että muutkin tapaa tarkoittavat vaihto­ehdot kannattaa pitää mielessä”. Kuitenkin sivu loppuu virkkeeseen ”Selviä käyttörajoja ei voi kuitenkaan esittää.”

Kahvi kermalla – ”varustelun adessiivi”

Kielenhuolto on aiemmin suhtautunut torjuvasti sellaisiin ilmaisuihin kuin ”kahvi ker­mal­la”. Niissä adessiivia (-lla-sijaa) käytetään ilmaisemaan johonkin sisältyvää tai liittyvää asiaa samaan tapaan kuin ruotsissa käytetään med-prepositiota, englannissa with-sanaa jne.

Kielenhuollon nykyinen kanta sellaiseen ”kahvila-adessiiviin” eli ”myymälä­ades­sii­viin” on epämääräinen. KKOO käsittelee asiaa suppeasti (s. 142) ja kantaa ottamatta. Uusim­mik­si ohjeiksi lienee tulkittava Kielikellon 1/2016 artikkeli Laskiaispulla hillolla – mais­tuu­ko?, joka käyttää ilmiöstä nimitystä ”varustelun adessiivi” ja käsittelee sitä melko laajasti.

”Varustelun adessiiviin” sisältyy kaksi erilaista tilannetta. Toisaalta se voi tarkoittaa jo­hon­kin lisättävää tai sen ohessa käytettävää asiaa. Esimerkiksi kahvi kermalla on täl­lai­nen. Tilalle on usein suositeltu ja-sanan käyttöä: kahvi ja kerma, minkä tosin on myös tulkittu asettavan pääasian ja lisukkeen liiaksi samaan asemaan. Toisaalta ”varustelun adessiivi” voi tarkoittaa jotakin, joka on jonkin kokonaisuuden osa, ehkäpä täysin kiinteäkin osa, mutta joka tapauksessa olennainen osa. Esimerkiksi huoneisto parvekkeella on tällainen: parveke on huoneiston osa, eikä sellaista huoneistoa voi esimerkiksi myydä ilman par­ve­ket­ta. Tällaisen ilmauksen tilalle on usein suositeltu relatiivi­lauseen käyttöä: huoneisto, jossa on parveke. Jotkin ilmaukset kuten laskiaispulla hillolla voi tulkita rajatapauksiksi; onko pulla lainkaan laskiais­pulla, jos siinä ei ole mitään täytettä.

Edellä mainittu Kielikellon artikkeli käsittelee tällaisia ja muita mahdollisuuksia korvata ”varustelun adessiivi” muilla ilmauksilla. Siihen ei kuitenkaan sisälly kannan­ottoja siitä, onko ”varustelun adessiivi” kuitenkin joissakin tilanteissa yleis­kielen normien mukainen.

Vanhoja ohjeita ei ole kumottu, mutta niitä ei toistetakaan. Nykyiset ohjeet puhuvat mahdollisista moni­tulkin­tai­suuk­sis­ta ja mainitsevat joitakin yksikäsitteisiksi tai ainakin selvemmiksi sanottuja vaihtoehtoja. Ilmaisutyypistä ”kahvi kermalla” sanotaan, että se on ”tyyliltään mielipiteitä jakava”.

Kauaa ∼ kauan

KKOO hyväksyy (s. 137) muodon kauaa käytön kieltolauseissa, esimerkiksi se ei kauaa kes­tä. Vielä KSK:n v:n 2014 versiossa oli sanan kauaa kohdalla yksiselitteinen normi: ”pitää olla: kauan”. V:n 2016 versiossa siinä on viittaus sanaan kauan, jonka kuvauksessa on huo­mau­tus ”(kielteisissä yhteyksissä myös: kauaa)” ja esimerkki Tämä ei kestä kauan t. kauaa. Tästä muutoksesta on maininta Kielikellon 1/2016 artikkelissa Päivitetty Kielitoimiston sanakirja.

Aiempi normi oli toisaalta tiukempi kuin sitä edeltänyt. NSK:ssa kauaa on omana haku­sananaan, ja vältettävyys esitetään vain paremmin-ohjeella:

kauaa adv. kielt. yhteyksissä; par. kauan. | Ei hän k. täällä viivy. Harvoin tuollainen k. voi jatkua.

Kauan-sanaa vastaavan komparatiivisen adverbin kauemmin rinnalla on aina sallittu partitiivimuotoinen kauempaa, esimerkiksi En kestä tätä enää kauemmin ∼ kauempaa.

Kelpo-sanan taivutus – kelvon huoneen ∼ kelpo huoneen

Adjektiivi kelpo on vanhastaan ollut taipumaton, esimerkiksi Se on nyt kelpo kunnossa. Tällä kannalla on vielä PSK.

Kielikellon 3/2009 artikkelin Saitko kelvon selkäsaunan? mukaan kelpo-sanaa käytetään taipuvana adjektiivina ainakin lehtikielessä. Siinä kerrotaan:

Kielitoimiston sanakirja (2006) – – pitää kelpo-sanan taipumista mahdollisena: sanakirjassa on tyylisävyltään arkisehko esimerkki vaikutti ihan kelvolta kaverilta.
– –
Kuitenkin myös Kielitoimiston sanakirjassa taipumismahdollisuus on esitetty vain sulkeissa, siis harvinaisena, ja sana-artikkelin muut esimerkit edustavat taipu­mat­to­muut­ta.

KSK:n vuoden 2014 versiossa kelpo-sanan taivuttaminen on jo hyväksytty ilman rajoi­tuk­sia. Siitä kyllä sanotaan ”(tav. taipum.)”, mutta taivutuksesta on esimerkki, jota ei ole merkitty arkiseksi: Ihan kelvolta vaikuttava lopputulos. Tällainen käyttö edustaa aiemmasta poik­kea­vaa kielen­käyttöä myös sikäli, että kelpo esiintyy adverbiaalina, jolloin sitä on käytännössä pakko taivuttaa.

Vrt. vastakkaissuuntaiseen muutokseen aimo-sanan taivutuksessa.

Kiikarit ∼ kiikari

Kiikari on vielä PSK:ssa normaalina sanana, josta käytetään yksikkömuotoa, kun puhutaan yhdestä kiikarista. KSK:aan on otettu merkintä myös mon., joka tarkoittaa, että sanaa käytetään myös niin, että monikkomuoto tarkoittaa yhtä laitetta: Katsoa kiikarilla t. kiikareilla.

Muutosta on kuvattu Kielikellon 2/2011 artikkelissa Katsotaanko kiikarilla vai kiikareilla?

Kokea hyvänä ∼ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) kokea-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi koki hoidon hyväksi) että essiivin (esimerkiksi koki hoidon hyvänä). Aiemmin pidettiin vain translatiivia yleiskielen mukaisena.

Kyetä tekemään, ei kyetä tehdä

KKOO:ssa ja KOP:ssa (sivu Rektioita: pystyy tekemään vai pystyy tehdä? esitetään rakenne kyetä tehdä yleis­kielen vastaisena. Kuitenkin NSK esitti sellaisen mahdollisena, joskin harvinaisena ja ainoa esimerkki on Kalevalasta (polvi polkea kykeni).

Nähdä hyvänä ∼ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) nähdä-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi nähdä hyväksi) että essiivin (esimerkiksi nähdä hyvänä). KKOO ei viittaa aiempaan normiin, mutta se mainitsee (s. 98) nähdä-verbin niiden verbien joukossa, joiden ”yleiskielen suositusta on väljennetty”, mikä tarkoit­ta­nee, että mainituista vaihtoehdoista aiemmin vain nähdä hyväk­si oli yleiskielen mukainen.

Komitatiivi: maailma monine kielineen

Kielikellon 1/2016 artikkelissa Laskiaispulla hillolla – maistuuko? kuvataan ohimennen vanhaa kantaa komitatiiviin (-ne-sijaan) selostamalla Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirjassa esittämää näkemystä:

Ikola jatkoi, etteivät myöskään sijamuodot komitatiivi (matkalaukku kaksine luk­koi­neen) tai instruktiivi (matkalaukku kaksin lukoin) sovi tarkoittamaan ’varus­tet­tu­na olemista’. Komitatiivi-ilmaushan on rinnastava: ’myynnissä matka­laukku ja kaksi sen lukkoa’ (vrt. Paikalle tuli johtaja puolisoineen ’johtaja ja hänen puolisonsa’).

Ikola selostaa kirjassaan (3. painoksessa s. 35) komitatiivia seuraavasti:

– – komitatiivia käytettäessä on todella aina kysymys omistus­suhteesta tai jonkin­lai­ses­ta asian­omaiselle kuulumisesta. – – Komitatiivia voidaan käyttää, jos substan­tii­vit merkitykseltään vastaavat kaavaa A ja hänen B:nsä tai A ja sen B.

Komitatiivi siis kuvataan seuraamisen sijana: jonkun tai jonkin A:n mukana (seurassa) on joku tai jokin B, joka on jossain mielessä A:n, ja A voisi tulla, esiintyä tai muuten toimia ilman B:täkin Lisäksi mm. E. A. Saarimaan Kielenopas korostaa, että komitatiivi on adver­biaa­lin sija, ei attribuutin.

Vielä Kielikellon 2/1999 artikkelissa Johtaja ja rouva ja muita tittelipulmia sanotaan, että ”komitatiivi­muoto omistus­liitteineen ilmaisee jollekulle kuulumista;”. Tämä on jokseenkin epämääräinen kannan­otto, mutta kielen­huolto ei ilmeisesti juurikaan ole ottanut kantaa komitatiivin merkitykseen viime vuosi­kymmeninä. Toisaalta ISK esittää, kohdassa § 1264 Mies pitkine partoineen, lähden perheineni, komitatiiville kolme eri merkitystä (”koko­nai­suu­den osa”, ”sosiaalinen” ja ”hallintasuhde”), joista vain kes­kim­mäi­nen vastaa vanhoja normeja ja sekin vain osittain. Esimerkiksi ilmaus mies pitkine partoineen sisältää käy­tän­nös­sä komitatiivi­muotoisen attribuutin ja on muutenkin vanhojen sääntöjen vastainen; vaikka mies voisi ajaa tai ajattaa partansa pois, parta ei ole asia, jonka mies voi ottaa mukaansa tai jättää pois. Yleisesti jos komitatiivi tarkoittaa kokonaisuuden osaa, se ei voi tarkoittaa jotain, joka voi olla kokonaisuuden seurassa.

Kun kielenhuolto ei ole aikoihin ottanut kantaa komitatiiviin, jota toisaalta laajasti käytetään vanhojen normien vastaisesti ja tätä on kuvattu ISK:ssa, voitaneen todeta, että uusi käyttö on ainakin osittain hyväksytty. Suorahko osoitus tästä on, että Kotuksen tuottamassa aineistossa on mm. seuraavat komitatiivit:

Komitatiivi on kyllä herättänyt keskustelua ja erimielisyyttä kielentutkimuksessa, kielen kuvaamisessa ja kielenhuollossa. Tätä kuvataan laajasti Osmo Ikolan kirjoituksessa Havaintoja komitatiivin käytöstä suomen murteissa ja yleiskielessä. Toiselta kannalta asiaa lähestyy Maija Sirola-Belliardin väitöksen­alkajais­esitelmä Suomen komitatiivi, joka toisaalta kuvaa komitatiivin käsitettä hyvin väljästi, toisaalta rajaavasti: sen mukaan komitatiivin perus­merkitys on ”kahden (tyypillisesti inhimillisen) olennon epä­sym­met­ri­nen yhdessäolo, siten että yksi osapuolista on toiminnassa tai tapahtumassa pääasiallinen ja toinen osallistuu tilanteeseen toissijaisena, vain pääasiallisen osapuolen välityksellä”. (Väitös­kirja on Suomen komitatiivi: -ine ja kanssa.)

Monikko vai yksikkö eräissä viittauksissa: painakaa mieliinne ∼ mieleenne

Seuraavassa selostettava KKOO:n kuvaus on olennaiselta osin toistettu KOP:n sivulla Yksikkö vai monikko: pipo päässä vai pipot päässä?

KKOO kuvaa (s. 174):

Kun kyseessä on olentoihin tms. kiinteästi kuuluva osa, jota kullakin on vain yksi – esim. sydän, pää, selkä, turkki, häntä, mieli – käytetään tavallisesti yksikkömuotoa myös puhuttaessa useammasta olennosta: Karhujen turkki suojaa kuumuudelta; He muistelivat mennyttä elämäänsä.

Sanat ”kiinteästi kuuluva osa” ovat hiukan erikoinen ilmaus ja poikkeavat siitä, miten tällainen asia on yleensä kuvattu ohjeissa. Esimerkiksi mennyt elämä tuskin on ihmiseen kiinteästi kuuluva osa.

KKOO kuitenkin lisää, että ”monikonkin käytölle on joskus tarvetta, ja usein yksikkö ja monikko ovat vaihtoehtoisia”, ja esittää useita esimerkkejä, kuten kisat jäivät suomalaisten mieliin. Se esittää kaksi esimerkkiä tilanteista, joissa sen mukaan olisi käytettävä monik­koa, mutta ei perustele tätä:

Joissakin tapauksissa vain monikko on selvä:
Minipossu Nikke sulatti katsojien sydämet. | Valmentajan on valvottava tarkkaan, että pelaajat eivät lyö päitään yhteen.

Selvä norminmuutos on tapahtunut siinä, että monikkoa pidetään joissakin tapauksissa välttämättömänä eikä vain mahdollisena. Käytännössä esimerkit olisivat aivan yhtä selviä, vaikka niissä käytettäisiin yksikköä; eri asia on, miten luontevina niitä pidetään. Ei ole mitään ilmeistä syytä, miksi ensimmäiseen esimerkkiin ei sopisi yksikkö sydämen. Toisessa monikkoa voi pitää luontevana siksi, että päiden yhteen lyömisen ajatus merkitsee, ettei ajatella vain itse kunkin omaa päätä, vaan kahden pään yhteen lyömistä. Toisaalta ilmaus, jossa ihmiset lyövät päätään yhteen, on kyllä myös käytössä.

KKOO:n mukaan myös asusteista käytetään yksikköä, mutta se ei varsinaisesti kiellä monikkoakaan:

Kun samanlaisia ruumiinosia, vaatekappaleita tms. on pari, on sana monikossa (esim. kädet, kengät), mutta niiden sijaintia ilmaiseva sana on tavallisesti yksikössä (taskussa, jalassa) Monikkoakin (taskuissa) kyllä näkee joskus käytettävän, mutta se voi olla monitulkintainen ja synnyttää joskus myös tahattoman humoristisen vaikutelman.

YKSIKKÖ ON NEUTRAALI: Tervehtiessä on tyylitöntä pitää käsiä taskussa. | Vetäkää talvisaappaat jalkaan ja lähtekää ulos.

MONIKKO EI OLE NEUTRAALI: Eturivissä seisoskeli kahdeksan ihmistä kädet taskuissa. | Joko sukat pyörivät jaloissa?

KKOO ei määrittele neutraaliuden käsitettä, mutta sen yleisestä osasta voidaan päätellä, että tarkoitetaan asiatyylin neutraaliutta vastakohtana kevyelle, rennolle tai arkiselle tyylille. Suurin piirtein on siis kyse siitä, mitä ennen sanottiin kirjakieleksi.

KKOO ei käsittele yleisesti sellaista tavallista tapausta kuin He ottivat lakin päästään. Siinähän ei kyse ole parillisesta vaatekappaleesta eikä myöskään olentoon kiinteästi kuuluvasta osasta. Kyse on vain vaatekappaleesta, jollainen jokaisella on yleensä käytössä kerrallaan vain yksi. KKOO kuvaa asian ikään kuin kyse olisi vain muutamista fraaseista:

Sellaisissa fraasiutuneissa ilmauksissa kuin hattu päässä, sydän pamppaillen on monestakin olennosta puhuttaessa yksikkö­muoto tavallisesti odotuksen­mukainen:

YKSIKKÖ ON NEUTRAALI: Saavatko oppilaat istua luokassa pipo päässä? | Muutamat ihmisen juoksivat sydän kurkussa.

Tarkempia ohjeita KKOO ei anna, mutta viittaa kuitenkin siihen, että joitakin sääntöjä olisi: ”Täysin selvää sääntöä yksikön ja monikon käytöstä ei ole mah­dol­lis­ta esittää”.

Monikon käyttö on varmaankin yleistynyt tässä kuvatuissa tapauksissa vieraiden kielten vaikutuksesta. Jossain määrin asiaan on voinut vaikuttaa myös ajatus loogisuudesta: miksi sanotaan, että miehet ottivat hatun päästään, kun jokaisella kuitenkin on oma hattunsa eli hattuja on monia, samoin päitä? Suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan käytetään yksikköä, koska asiaa ajatellaan itse kunkin kannalta: kullakin on vain yksi pää ja yksi hattu.

KKOO käsittelee vielä irrallista nominatiivia (nominativus absolutus), vaikka kuvaakin sen erikoisella tavalla:

Kun luonnehditaan ominaisuutta adjektiivisesti, monikko (päät punaisina) ja yksikkö (pää, päät punaisena) vaihtelevat melko tasaisesti:

Asiakkaat raivoavat pää punaisena. | Norjalais­tytöt lauloivat eturivissä mukana ja kirkuivat päät punaisina [Robinin esiintyessä]. | Jotkut vanhemmat huutavat päät punaisena lapsilleen kaukalon vierellä.

Silmät kirkkaina tähyämme tulevaisuuteen. Olin silmä kirkkaana hereillä jo ennen puoli kuutta.

Jälkimmäisissä esimerkeissä on kyse aivan eri asiasta: siitä, käytetäänkö yksikköä puhuttaessa parillisista elimistä kuten silmistä.

KKOO lopettaa esityksensä aiheesta näin:

Aiemmin kielenhuoltokirjallisuudessa yksikön käyttöä on pidetty ”tavallisempana”, joskin myös yksikön ja monikon vaihtelusta on mainittu (mm. Osmo Ikola: Nyky­suomen käsikirja, Terho Itkonen: Kieliopas). Opetuksessa yksikön käyttö on kui­ten­kin esitetty melko tiukkana ohjeena.

Normien voidaan siis sanoa muuttuneen siihen suuntaan, että puheena olevissa tapauk­sis­sa monikko sallitaan aiempaa paljon useammin ja ilman erityisiä rajoja.

E. A. Saarimaan Kielenopas esittää lukuisia esimerkkejä kuten heidät erotettiin vi­rois­taan, joissa ”suomalaisen korva kaipaisi yksikköä”. Se esittää (6. painoksessa s. 210) vain pari esimerkkiä hyväk­syt­tä­väs­tä monikon käytöstä, selittämättä, miksi niihin sopii mo­nik­kokin:

Tulta miesten mielet silloin. Vastaanottajat veivät vieraat koteihinsa. Valkoinen huuru nousi hevosten selistä (vrt. Ratsastajat nousivat hevosten selästä).

Ikolan Nyky­suomen käsikirja ei sekään kuvaa, missä tapauksissa monikko on mahdollinen (3. painos, s. 24):

Sääntö ei ole poikkeukseton. Sanotaan esim. Miehet nousivat hevosten selkään (ei: ”hevosen selkään”, mutta ei myöskään: ”hevosten selkiin”). Seuraavassa taas voidaan käyttää kumpaa numerusta tahansa: Hänen sanansa painuivat kuulijain mieleen t. mieliin.

Itkosen ja Maamiehen Uusi kieliopas on osittain jopa epämääräisemmällä kannalla kuin KKOO. Sen mukaan sekä yksikkö että monikko käyvät, kun kyse on parillisten ruumiin­jäsen­ten pukimista, ja joissakin tapauksissa vain monikko käy, mutta tämä esitetään vain esi­mer­keil­lä. Muis­ta tapauk­sis­ta se ei esitä selvää linjausta, mutta ei kiellä monikkoa missään yhteyksissä. Sen esitys on seuraava (3. painoksessa s. 61):

  1. Yksikköä käytetään tavallisesti parillisista ruumiin­jäsenistä, kun on puhe niiden pukimista. Esim. Hän veti housut jalkaansa. Kädessä oli sormikkaat. Monik­koa­kaan ei voida pitää virheellisenä. Seuraavissa tapauksissa se on ainoa mah­dol­li­nen: Hän pani sukat kylmiin jalkoihinsa. Molemmissa käsissä oli hienot han­sik­kaat.
  2. Samoin käytetään tavallisesti yksikköä, kun on kyse semmoisesta joihinkin olentoihin tai esineisiin kiinteästi kuuluvasta, jota kullakin on vain yksi. Esim. Asia tuntuu jääneen ihmisten mieleen (harvemmin mieliin). Miehet eivät pal­jas­ta­neet päätään. Onpas noilla kissoilla tuuhea turkki. Taloissa oli harjakatto (myös harjakatot). Jos kyseessä on omistus tai hallussa­olo, voidaan käyttää sekä yksikköä että monikkoa. Esim. Monet pitävät puhelinta olo­huonees­saan (myös olohuoneissaan). Pojat panivat lakin (myös lakit) päähänsä. Heidät erotettiin virastaan (myös viroistaan). Kaikilla juhlavierailla oli numeroidut paikat.

Monikko vai yksikkö predikaatissa: pahin este olivat ∼ oli ennakkoluulot

Sellaisissa lauseissa kuin Uudistuksen pahin este olivatoli ennakkoluulot on horjuntaa predikaatin monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä. Lauseessa on kaksi substantiivia, toinen yksikössä ja toinen monikossa, ja on jonkin verran tulkinnanvaraista, kumpi on subjekti ja kumpi predikatiivi. Selvää normia ei ole ollut, mutta Kielikellon 2/1992 artikkeli Eräs kongruenssi­ongelma kuvaa: ”puheena olevasta asiasta on eri kielioppaissa ja oppi­kirjoissa kahtalaista suositusta (toisissa pidetään oikeana vain monikko­muotoista predi­kaat­tia, toisissa hyväksytään sekä yksikkö että monikko)”.

Artikkeli kertoo myös suomen kielen lautakunnan kannanotosta:

Ongelmaa käsiteltiin 25.11.91, ja lautakunta päätti tuolloin, että predikaatin muotoina ovat mahdollisia sekä monikko että yksik­kö. Luontainen kielivaisto hyväksyy myös yksikkömuotoisen predikaatin, koska predikaatti [tar­koi­te­taan: predikatiivi] on otta­nut lauseessa subjektin tavanomaisen, lauseen­alkui­sen paikan.

Ville Elorannan kirjassa ”125 myyttiä suomen kielestä” (2014) käsitellään asiaa s. 122, esi­merkki­lausee­na suurin ongelma olivat tuholaiset. Sen lautakunta päätti, että ”subjektiksi voidaan tulkita myös suurin ongelma, joten predikaatti saa olla yhtä hyvin yksikössä.” Tämä lautakunnan jäsenen tulkinta menee pidemmälle kuin Kielikellon artikkeli, jossa selitetään: ”Suositus perustuu siis ajatukseen, että lauseen­alkuinen predikatiivikin voi olla luonteeltaan niin subjektin kaltainen, että se aiheuttaa predi­kaatti­ver­biin saman­laisen numerus­kongruenssin kuin .oikea. subjekti’.”

Tämä voidaan tulkita niin, että monikko (olivat) olisi vanhojen yleisten sääntöjen mukai­nen. Artikkeli sanookin: ”Kieliopillisesti täysin moitteeton lause on siis Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot.” Tässä mielessä normia on siis muutettu. Tosin Terho Itkosen kirjoitus ”Varmin tunnistus­keino on sormen­jäljet” – Lisää predikatiivilauseiden alalta Kieli­kellossa 4/1992 esittää, että lautakunta olisi jo vuonna 1975 tehnyt saman­laisen sallivan kannan­oton.

Näyttää hyvälle ∼ hyvältä

KOP:n sivu Rektioita: maistuu hyvältä ja hyvälle antaa ohjeen, jonka mukaan voidaan sanoa yhtä hyvin näyttää hyvälle kuin näyttää hyvältä:

Vaikutelmaverbien tuntua, haista, tuoksua, maistua, näyttää ja vaikuttaa yhteydessä tuntemus tai aistimus ilmaistaan joko -lle-päätteisen (allatiivisijaisen) tai -lta/-ltä-päätteisen (ablatiivisijaisen) ilmauksen avulla. Merkityseroa muotojen välillä ei käytännössä juuri ole. Molemmat ovat yleis­kielen mukaisia.

Ohje poikkeaa aiemmista, joissa on usein pidetty -lle-päätettä joidenkin verbien yhteydessä yleis­kieleen kuulumattomana. Ohjeet olivat jo aiemmin muuttuneet, mutta eri verbejä käsiteltiin eri tavoin. Esimerkiksi sanasta maistua on PSK:ssa ja KSK:ssa esimerkeissä Ruoka maistuu hyvältä, hyvälle, vaikka NSK:ssa on vain hyvältä-vaihto­ehto. Toisaalta sanasta näyttää on NSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa vain ablatiivi­sijaisia esimerkkejä, kuten näyttää iloiselta, mutta KOP:n ohjeen mukaan siis näyttää iloiselle on myös mahdollinen.

Toisaalta ohje merkitsee palaamista vanhimpaan käytäntöön. Esimerkiksi Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvaus maistua-sanasta sisältää sekä -lle- että -lta-päätteisiä esimerkkejä. Lönnrotin sana­kirjassa on esimerkkinä maistua jollenki l. joltaki, jonka muodot vastaavat nykyisen yleiskielen asuja jollekin ja joltakin. Jossain vaiheessa myöhemmin on ruvettu pitämään vain -lta-päätettä kirja­kieleen sopivana.

Epäselväksi jää, saattaako ilmauksilla kuitenkin olla jonkin­lainen merkitys­ero tai ainakin sävy­ero. KKOO sisältää (s. 113) saman tekstin kuin yllä on esitetty, kuitenkin niin, että ennen viimeistä virkettä on seuraava huomautus sulkeissa: ”Murre-eroja on jonkin verran: -lle-päätteinen haista jollekin on Suomen murteiden sanakirjan mukaan enemmän itä- kuin länsimurteinen.”

ISK viittaa (§ 1225) merkitys- tai sävyeron mahdollisuuteen: ”sijan omallakin mer­ki­tyk­sel­lä on vaikutusta suhteen laatuun: – – maistumisen tuntemus on ilmaistavissa lähtökohtana tai kohteena (maistua omenalta ~ omenalle)”.

Kieli-ikkunassa Kielipulmia ratkottavaksi – vai ratkottaviksi? (29.3.2009) vaihtoehdot esitetään tasavertaisina jopa silloin, kun allatiivi aiheuttaa kaksitulkintaisuuden:

Ns. vaikutelmaverbien (esim. maistua, kuulostaa, näyttää ja vaikuttaa) yhteydessä predikatiiviadverbiaalin sijamuotoina ovat translatiivin ja essiivin asemesta ablatiivi ja allatiivi: jäätelö maistuu hyvältä/hyvälle.

Ablatiivin (hyvältä) tai allatiivin (hyvälle) paremmuutta ei suotta kannata jäädä puntaroimaan; ne ovat nykykäsityksen mukaan keskenään yhtä hyviä vaihtoehtoja. Näin siis silloinkin, kun allatiivi tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tulkintaan. Esimerkiksi lauseessa soija maistuu possulle jää tulkinnan varaan, onko soija possun makuista vai pitääkö possu siitä.

Edellisen lainauksen sanat ”nykykäsityksen mukaan” viittaavat siihen, että normi on muuttunut. Ohje poikkeaakin muun muassa siitä, mitä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää (3. painoksessa v. 2007 hakemistossa sanan näyttää kohdalla):

näyttää: mm. n. vanhalta, kuluneelta (itä­suomal. puhe­kielessä, ei yleiskielessä »vanhalle», »kuluneelle»)

Teoksessa on mutkikkaampi kuvaus tuntua-sanasta: sen mukaan tuntoaistimuksesta voi käyttää kumpaakin sijamuotoa, ja tuntua liukkaalle esiintyy ”varsinkin itäsuomal. kie­len­käy­tös­sä”, kun taas muunlaisesta aistimuksesta tai vaikutelmasta puhuttaessa yleiskielessä käy vain ablatiivi, esimerkiksi jalat tuntuvat raskailta (ei raskaille).

Toisaalta nykyiset ohjeet merkitsevät tavallaan palaamista NSK:n linjaan: siinä on sanan maistua kuvauksessa ”M. jltk, jllek [ed. tav:mpi]” (hakasuljehuomautus itse teoksessa). NSK:n mukaan siis maistua hyvältä ja maistua hyvälle ovat molemmat mahdollisia, ja edellinen on tavallisempi. Vastaavasti kuvataan esimerkiksi verbi tuntua. Sen sijaan verbistä näyttää NSK sanoo, että on parempi näyttää joltakin kuin jollekin.

Objektin sija eräissä rakenteissa: kertoi jäässä olevan railo ∼ railon

KKOO kuvaa (s. 236) tietynlaiset rakenteet ”esittely- tai omistuslausetta vastaaviksi raken­teik­si”. Sellaisia ovat olevan- tai olleen-tyyppisiin verbin­muotoihin perustuvat rakenteet (vanha nimitys: lauseenvastikkeet), jotka ”vastaavat merkitykseltään esit­tely­lauset­ta (esimerkiksi Pihalla on vieras) tai omistuslausetta (Sinulla on auto).”

KKOO toteaa, että vanhojen sääntöjen mukaan tällaisen rakenteen yksiköllinen objekti on ensisijaisesti genetiivissä, jos lauseen predikaatti on aktiivinen (esimerkiksi hän kertoo eikä kerrotaan) ”ikään kuin se [objekti] saisi sijamuotonsa suoraan lauseen pääverbiltä (samalla tavalla kuin jos se olisi pääverbin objekti). Esimerkkejä: Hän kertoi pihalla olevan vieraan (vrt. Hän kertoi sen), Hän mainitsi sinulla olevan auton (vrt. Hän mainitsi asian).

KKOO muuttaa normia niin, että myös nominatiivi sallitaan:

Jos – – esittely- tai omistuslausetta vastaavassa että-lauseessa olisi yksikön nominatiivi (Hän arveli, että kyseessä on astma), voi sitä vastaa­vassa tekevän-rakenteessa olla joko sama muoto (astma) tai genetiivi (astman):
– – Lääkäri arveli kyseessä olevan astma. (∼ astma) | Uskoin hänellä olevan kuningas. [kortti] (∼ kuninkaan) | – –

KKOO:n mukaan jo 1980-luvun oppaissa sanottiin, että genetiiviä vaativa sääntö ei ole ehdoton ja että nominatiivi yleistyy. KKOO lisää: ”Nykykäytäntö on kallistunut entistä vahvemmin nomina­tii­vin puolelle.”

Objektin sija I infinitiivin yhteydessä: näytti tavan sulkea kuoren ∼ kuori

Objektin sijamuodon valinnasta on useita vanhoja sääntöjä, mutta KKOO sanoo (s. 127): ”Omanlaistaan objektin muotovaihtelua esiintyy raken­teel­taan mutkikkaissa lauseissa, joissa objekti ei suoraan liity lauseen pääverbiin [= predikaattiin], esim. Opettaja näytti näppärän tavan sulkea piirakan kuori ∼ kuoren.” Esimerkissä objekti kuorikuori määrittää infinitiiviä sulkea eikä lauseen predikaattia näytti.

Edellä kuvatussa tilanteessa kysymys on siitä, onko infinitiiviin liittyvä yksiköllinen objekti perusmuodossa eli nominatiivissa vai n-päätteisessä genetiivissä. Genetiiviä on tässä yhteydessä tapana kutsua päätteelliseksi muodoksi ja nominatiivia päätteettömäksi.

Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkki­tapauk­ses­sa kuoren) kannalla. Päätteetön (kuori) on vanhan säännön mukaan oikein seuraavissa tapauksissa:

Mikään näistä poikkeuksista ei koske edellä esitettyä KKOO:n esimerkkiä, joten vanhojen sääntöjen mukaan siihen kuuluu päätteellinen objekti, kuoren.

Käytännössä päätteetön muoto on muo­dos­tu­nut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä onkin asteittain väljennetty, muun muassa Kielikellon 3/1986 artikkelissa Infinitiivin objektin muodosta niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihto­ehdot:

Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sel­lai­sis­sa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.

KKOO viittaa (s. 134) edellä lainattuun artikkeliin, mutta KKOO:n tulkinta on väljempi. Sen esimerkkilauseessa Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirjeen ∼ kirje eivät infinitiivi ja sen objekti ole etäällä ja irrallaan predikaatista, mutta päätteetön objekti siis kuitenkin sallitaan. Lisäksi KKOO sanoo (s. 133), että sekä päätteetöntä että päät­teel­lis­tä muotoa ”käytetään sekä lyhyissä että pitemmissä ilmauksissa”.

KKOO:n mukaan päätteetöntä muotoa käytetään, kun infinitiivi ja sen objekti ”on mah­dol­lis­ta nähdä pääverbistä irrallisena rakenteena”. Esimerkkilauseessa lähettää kirje voi­tai­siin tulkita sellaiseksi.

KOP:n sivun Objekti: sain hyvän syyn unohtaa työn vai työ? (tehdä-infinitiivin objekti) tiivistelmä­osa voidaan tulkita jopa niin, että objekti voisi aina olla joko nominatiivissa tai genetiivissä ja että joissakin tapauksissa vain toinen on toista tavallisempi. Sivu kuitenkin esittää yksityis­kohtaisen tarkastelun, joka noudattelee samaa linjaa KKOO ja näyttää sisältävän selviä sääntöjäkin.

Olosuhteet ja olosuhde

NSK:ssa sana olosuhde kuvataan normaalina substantiivina, jolla on kaksi merkitysryhmää, ’asian-, asioiden tila, tilanne’ ja ’asioiden tila, olot, asiat, asianhaarat; konjunktuurit’. Vain jälkimmäinen on merkitty vain monikossa käytettäväksi.

PSK:ssa ja KSK:n hakusanana on olosuhteet, ja tällä ilmeisesti tarkoitetaan, että kyseessä on vain monikossa käytettävä sana eli monikkosana eli plurale tantum -sana. Tätä tulkintaa tukee Kielitoimiston Facebook-sivuilla 7.11.2017 ollut kysely (”tiistaigallup”), jossa sano­taan:

Monikkosana on yhtä kokonaisuutta tarkoittava sana, jonka muoto on kuitenkin monikollinen. Tällaisia sanoja ovat mm. häät, sakset, housut, talkoot ja olosuhteet. Monia monikkosanoja näkee kyllä melko usein käytettävän myös yksiköllisinä: olosuhde, housu, liivi.

Kotuksen sivulla Yleiskielen seuranta: talkoohavaintoja 1 (1.4.2016) oleva kuvaus esittää asian kuitenkin nurinkurisesti ikään kuin vanhan käytännön mukainen yksikkömuotoisuus olisi uusi ilmiö:

Hyvinkin erilaiset ilmiöt ovat kiinnittäneet ihmisten huomiota. Tällaisia ovat esi­mer­kik­si yleistynyt yksikkö odotuksen­mukaisen monikon sijasta (olosuhde oli hyvä), – –

Toisaalta yksikkömuotoa olosuhde on käytetty Kotuksen sivuilla olevissa dokumenteissa Uudenvuodenpuheiden prosesseista (25.11.2005) ja Tekstin kanssa – Kohti kieli­tieteel­li­sen (kon)tekstin­tutkimuksen yleis­mallia (2004, 2012) sekä Kielikellon 1/2003 artikkelissa Miten lakiteksti velvoittaa?

Opiskella yliopistolla ∼ yliopistossa

Aiemmin suositeltiin sisäpaikallissijan inessiivin (-ssa, -ssä) käyttöä, kun puhe on toi­min­nas­ta oppilaitoksessa tms. sen perus­tehtävistä puhuttaessa, esi­mer­kik­si opiskella yli­opis­tos­sa, työskennellä tutkimuslaitoksessa. KKOO esittää (s. 90):

Monista laitoksista käytetään myös ulkopaikallissijoja (ei kuitenkaan peruskoulusta, ammattikoulusta tai lukiosta). Käytäntö on yleistymässä. Se on yleiskielen mukainen:
Yliopistolla opiskelu (ohjeita opiskelijoille). | Hän on professori Koulutuksen tutkimuslaitoksella Jyväskylän yliopistossa.
Sitä ennen hän työskenteli Puolustusvoimissa vaativissa koulutus- ja kehit­tämis­tehtä­vis­sä. | Vuoden eläinlääkäri työskentelee Puolustusvoimilla.

Toisentyyppinen paikallissijakysymys on ulkopaikallissijojen käyttö silloin, kun kyse on selvästi rakennuksen sisällä tapahtuvasta toiminnasta, esimerkiksi tapasimme Seura­huo­neel­la. E. A. Saarimaan Kielenopas oli vielä tiukalla ja yksiselitteisellä linjalla (lainattu v:n 1964 painoksen mukaan, s. 214–215):

Jos sanotaan: Kokous pidetään Ylioppilastalolla, voidaan käsittää, että kokous on Yli­oppilas­talon ulko­puolella, aivan sen läheisyydessä. Jonkun voi esim. tavata Yli­oppi­las­talolla, eikä silloin ole kysymys siitä, että ollaan talon seinien sisä­puolella. Jotta adessiivi tällaisessa tapauksessa saisi säilyttää juuri tämän merkityksen, sanot­ta­koon: Kokous pidetään Yli­oppilas­talossa. Samoin: Asuin Seura­huoneessa. Juhla vie­tet­tiin yli­opis­tos­sa. Johto­kunta kokoontuu kirkon­piirin kansa­kouluun.

Monet muutkin ohjeet ovat suosittaneet sisä- ja ulko­paikallis­sijojen erottamista toisistaan tällaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi Kieli­kellon 4/1987 artikkeli Säätytalossa vai Sääty­talol­la? esittää:

Eri paikallissijasarjojen merkitystehtävien välinen jako on suomessa olemassa, ja sen voimassa pysyminen ja selventäminen olisi eduksi kielen täsmällisyydelle: ”Juhla pidetään Raatihuoneessa”, kertoo, että juhla on rakennuksen sisätiloissa. Ilmaus ”Raatihuoneelle presidentti seurueineen saapuu klo 15.30” tarkoittaa, että pre­si­dent­ti saapuu rakennuksen eteen, sen luo.

Vielä Kielikellon 4/1996 kirjoituksessa Kätilö­opistolla ja konservatoriossa pidetään kiinni erottelusta, vaikka sen otsikossa mainittu Kätilö­opistolla todetaankin vakiintuneeksi käytännöksi.

KKOO esittää (s. 89) vanhojen sääntöjen tavoin, että ”rakennusten nimet taipuvat yleensä sisä­paikallis­sijoissa, kun on puhe nimen­omaan sisä­tiloista” ja että ulko­paikallis­sijaa käy­te­tään, ”kun puhutaan rakennuksen piha­piiristä tai muusta lähi­alueesta”. Tämän jälkeen KKOO kuitenkin esittää merkittäviä poikkeuksia:

Ulkopaikallissija voi myös ilmaista, että rakennuksen sisä­tilat ovat muussa kuin varsi­naisessa perus­tehtävässään:
Nuoren ammatti- ja kesätyötreffit kaupunginteatterilla tiistaina | Kamari­musiikkia kaupungin­talolla (otsikoita)
On myös tapauksia, joissa sisä- ja ulkopaikallissijaa käytetään samalla tavoin ilman merkitys­eroa. Molemmat ovat yleis­kielen mukaisia:
Yksinkertaisen ilmanvaihdon jäähdytysjärjestelmän kokeilu Joensuun poliisi- ja oikeus­talossa | Vedenjakelukatkoksia poliisi- ja oikeus­talolla (otsikoita)
Joihinkin rakennusten nimiin ulkopaikallissija on vakiintunut:
Tervetuloa Loimaan Seurahuoneelle! | Kalastaja­torpalle kokoontuu yli tuhat asian­ajajaa Asian­ajaja­päiville.

Aiempien ohjeiden mukaan esimerkiksi tilaisuuden järjestäminen kirkolla tarkoitti jär­jes­tä­mis­tä kirkon läheisyydessä ja mahdollisesti lisäksi sisällä. Lisäksi sana kirkolla saattaa viitata koko kirkonkylään. Uusien ohjeiden mukaan muotoa kirkolla voidaan käyttää myös kirkon sisällä (ehkä kirkkosalissa) järjestettävästä tapahtumasta, jos kirkko on tällöin ”muussa kuin varsi­naisessa perus­tehtävässään”.

Aihetta käsittelee myös Kielikellon 1/2014 artikkeli Talolla tavataan! Se mainitsee muun muassa, että ”Etenkin talo-loppuisia nimiä on vanhastaan taivutettu ulko­paikallis­sijoissa, ja ulko­paikallis­sijainen taivutus on yleinen myös nimissä, joiden loppuosana on huone, kasino, klubi, koti, maja, torppa tai tupa”.

Ulkosijojen yleistyminen on jatkunut, mutta toistaiseksi normeja ei ole väljennetty. Muutosten mahdollisuuteen viittaa kuitenkin Kieli­kellon 3/2021 artikkeli Mustikalla ja rokotuksella, Loppu­puolella se esittää:

Vaikka moni kielenkäyttäjä huoletta yöpyy hotellilla, ajaa drive-inille testille ja käy terveys­keskuksella rokotuksella, eivät ulko­paikallis­sijat tällaisissa yhteyksissä ole vielä niin vakiintuneita, että ne sopisivat tyyliltään neutraaliksi tarkoitettuun asia­ekstiin.

Osallistua kurssille ∼ kurssiin

Kielikellon 5 (1972) osastossa Sanapakinaa Lauri Hakulinen kirjoittaa otsikon Osallistua alla:

Tämä muutaman vuosikymmenen ikäinen uudissana on sepitetty vastaamaan aikai­sem­paa kaksisanaista ilmausta ottaa osaa (johonkin), ja se on nykyisin yleisessä suosiossa. Mutta vasta aivan viime aikoina on nähtävästi tullut muotiin ruveta puhu­maan ”osallistumisesta jollekin”, esim. näin: ”(se ja se huomattava henkilö) osallistuu päivällisille” (radiouutisessa 19. 10. 70); ”Lähes 350 – – vierasta osallistuu – – kan­sa­lais­lou­naal­le” (sanomalehtiuutisessa 2. 10. 72). Nykysuomen sanakirja, jonka aines perustuu laajoihin kirjallisuuspoimintoihin, tietää osallistua-verbiä käytettävän vain illatiivin kanssa: osallistua kuluihin, työhön, tehtäviin, retkeen, kokoukseen, kil­pai­lui­hin, ylioppilas­elämään, sotaan. Samaan tapaanhan ovat vanhastaan järjestyneet muut­kin vastaavanlaiset ns. refleksiiviverbit, sellaiset kuin sekaantua, mukautua, varau­tua, sisältyä johonkin (eikä ”jollekin”). Onkin vaikea havaita, mikä etu saa­vu­te­taan, jos hyväksytään ”osallistuminen jollekin”.

Vaikka osallistua-verbin määrite on useimmiten illatiivissa, allatiivi on tullut joihinkin ilmauksiin niin, että se tuntunee monista luontevammalta. PSK:ssa on esimerkit ”Osallistua kurssiin t. kurssille, illallisiin t. illallisille”, ja PSK:ssa tähän on lisätty vielä ”retkeen t. ret­kel­le.” Asiaa ei selitetä tarkemmin. Voidaan ehkä tulkita, että muutamissa yhteyksissä allatiivi on mahdollinen ja tavallinen, mutta on vaikea kuvata, millaisia nämä tapaukset ovat.

Paikannimet, esimerkiksi Mynämäellä ∼ Mynämäessä

Suomen paikannimissä on paljon vaihtelua sen mukaan, käytetäänkö paikassa olemista tms. ilmaisemaan sisä­sijoja vai ulko­sijoja. Yleis­peri­aatteena on ollut alueen oman käytännön noudattaminen, ja nykyisin ohjeistona on Asutus­nimi­hakemiston. Joissakin tapauksissa on horjuntaa.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Asutus­nimi­hakemisto sana­kirjassa kertoo adjektiivi­alkuisista nimistä (esimerkiksi IsollajoellaIsojoella): ”Uusien kokoelma­tietojen perusteella joihinkin nimiin on lisätty rinnakkais­muodoksi adjektiivin osalta taipumaton muoto, sillä tällainen taivutus­tapa tuntuu yleistyvän kielessämme.” Muutoksia ei kuitenkaan ole kuvattu tarkemmin.

Mainittu artikkeli kertoo, että mäki-loppuisia nimiä taivutetaan yleensä ulko­sijoissa, mutta lisää: ”Ainoastaan Mynä­mäen nimestä suositetaan käytettäväksi ensi­sijaisesti sisä­paikallis­sijoja Mynämäessä, Mynämäkeen, koska mynä­mäke­läiset itse nimeä siten tai­vut­ta­vat.” Kuitenkin nykyinen Asutus­nimi­hakemisto esittää muodot Mynämäessä, Mynä­mäel­lä ilman kannan­ottoa. Paikallinen taivutus ei ilmeisesti ole aivan yhtenäinen, ja esimerkiksi Mynämäen kunnan verkko­sivuillakin esiintyy kumpaakin, yleisempänä Mynä­mäes­sä.

Puolen kuuden ∼ puoli kuuden

Tasatuntien puolivälissä olevat kellon­ajat esitetään sellaisilla ilmauksilla kuin puoli kuusi. Niitä taivutettaessa alkuosa ei yleensä taivu, esimerkiksi puoli kuuden aikaan, mutta nykyisin sen taivuttaminen sallitaan, esimerkiksi puolen kuuden aikaan.

NSK mainitsee sanan puoli kuvauksen kohdassa A I seuraavan:

3. taipumattomana attr:na elliptisesti kellon­määriä ilmaistaessa. | Kello p. kahdeksan ’puoli tuntia ennen kello kahdeksaa, klo 7.30 (merkitään us. ½ 8)’. P. kuuden aikaan, maissa. Kello p. kahteen­toista asti. Kello on viisi minuuttia vaille p. seitsemän. Kaksi minuuttia yli p. neljän. — Ennen p:ta kuutta, par. p. kuutta. — S:sesti. Kello on pian p. Kello lyö p.

Merkintätapa ½ 8 on jäänyt pois käytöstä.

Kun NSK erikseen esittää ilmaukselle ennen puolta kuutta paremman vaihto­ehdon, on selvää, että ilmaus on ollut käytössä. Tähän viittaa sekin, että vastaavia ohjeita on myö­hem­min esitetty kieli­oppaissa.

E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 332) sanan puoli kuvauksessa: ”kello p. (ei p:een) viiteen”.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää saman tapauksen kuin NSK, mutta jyrkemmin: ”ennen puoli kuutta (ei: ’puolta kuutta’)”.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 4. painos (2011) esittää (s. 304) aiheesta saman kuin NSK: ”ennen puoli kahdeksaa (par. kuin ’puolta kahdeksaa’)”.

PSK ja KSK esittävät kuitenkin ilmaukset ennen puoli kuutta ja ennen puolta kuutta vaihto­ehtoisina, ilman kannan­ottoa KSK:ssa sanan puoli kuvauksen kohta 1 b on seuraava:

(us. taipum.) kellonaikaa ilmaistaessa.
Kello puoli kahdeksan puoli tuntia ennen kello kahdeksaa, klo 7.30.
Kello puoli kymmeneen asti.
Kaksi minuuttia yli puoli neljän.
Ennen puoli t. puolta kuutta.

PSK:n ja KSK:n mukaan puoli on tällaisissa ilmauksissa siis usein taipumaton, minkä voisi tulkita niinkin, että taipuminen on tavallisempaa tai ainakin tavallista. Ei kuitenkaan ole selvää, missä eri tilanteissa taipuminen tulee kyseeseen. KSK:n toisessa esimerkissä ei mainita vaihto­ehtoa puoleen kymmeneen, vaikka sellaistakin ilmausta käytetään. Eri sija­muodoissa yleisyydet varmaankin vaihtelevat; esimerkiksi puoleksi kuudeksi näyttää olevan varsin harvinainen, samoin puolelta kuudelta, kun taas puolta kuutta on tavallinen (puoli kuutta on vain noin kaksi kertaa tavallisempi).

Mistä on syntynyt ajatus, että puoli-sanan pitäisi olla taipumaton tällaisissa yhteyksissä, ja miksi normia on lievennetty? Koko ilmaisu­tapa lienee käännös­laina ruotsista. Svenska Akademiens ord­bokin kuvaus sanasta halv selittää yhden käyttö­tavan näin: ”vid angivande av timtal l. klock­slag, för att beteckna att det fattas en halv timme i det angivna tim­talet”. Tässä on sama idea kuin edellä lainatussa NSK:n kuvauksessa: esimerkiksi halv sex tai puoli kuusi on elliptinen lyhentymä. Tosin ei tarvitse olettaa, että pitemmät ilmaukset halv timme före sex ja puoli tuntia ennen kuin kello tulee kuusi olisivat olleet käytössä, mutta niiden ajatus on taustalla. Jälkimmäinen olisi lyhyemmin sanottuna puoli tuntia ennen kuutta, mutta silti sanomme puoli kuusi. Niinpä suomen ilmaus näyttäisi olevan ”ruotsia suomen sanoin”.

Vanhan käsityksen mukaan siis puoli on taipumaton ilmauksessa puoli kuusi, jolloin se on kai käsitettävä lähinnä taipumattomaksi adjektiiviksi, jollaisia suomessa on vähän. Ehkäpä siksi sitä on ruvettu usein taivuttamaan kuten adjektiiveja yleensäkin. Taipumattomuudesta on tehty normi kenties vain yhtenäisyyden vuoksi.

Tosin Aarni Penttilän Suomen kielioppi (2. painos 1963) esittää (s. 583): ”Kellon­määrää ilmaisevat sane­liitot, joihin sisältyy sae puoli, mutta joista puuttuu kello sane, ovat niin ikään yhdys­saneen kaltaisia esim. ennen puoli yhtä (ei: ennen puolta yhtä), puoli yhden jälkeen, puoli yhdeltä.” Tässä viitattaneen siihen, että yhdys­sanan alku­osa on yleensä taipumaton, mutta siihenhän on paljon poikkeuksia.

ISK:n kuvaus puoli-sanasta ei mainitse sentyyppistä käyttöä kuin puoli kuusi. E. N. Setälän Suomen kielen lause­oppi (1880) esittää (kohdassa 47) esimerkin ”Kello on puoli l. puolivälissä kaksitoista”, joka on ehkä yritys selittää, että puoli on tässä lyhentymä sanasta puoli­toista. Sanaan puoli­välissä liittyvän sanan odottaisi kuitenkin olevan partitiivissa, kahtatoista.

Rakastan tehdä ∼ rakastan tekemistä t. teen mielelläni

Rakastaa-sanaan liittyvä infinitiivi

Sellaisiin verbeihin kuin rakastaa, vihata ja inhota liittyvä sana on yleis­kielen vanhan käytännön mukaan partitiivissa: rakastan sinua, eikä tällöin kyseeseen tule verbi, vaan verbin sijasta käytetään sen teon­nimi­johdosta, esimerkiksi rakastan uimista.

KKOO hyväksyy (s. 106) verbin infinitiivin käytön sellaisissa ilmauk­sissa kuin rakastan maalata kukkia. Aiemmin on kehotettu välttämään sitä ja kirjoittamaan rakastan kukkien maa­laa­mis­ta. KKOO esittää (s. 108), että ”joissakin aiemmissa oppaissa ilmaustyyppiä rakastaa tehdä on pidetty vieras­voittoi­se­na ja siksi kartettavana”. Sen oma kanta jää melko epä­mää­räi­sek­si (s. 107):

Tunneverbien rakastaa, vihata ja inhota kohde esitetään tavallisimmin partitiivi­muotoi­sel­la ilmauksella – –. Tunteen kohdetta näkee ilmaistavan myös verbin perus­muodol­la eli tehdä-muodolla: rakastan kokeilla erilaisia kasvis­ruokia, vihaan olla kameran edessä. Tämä ilmaus­tyyppi on suhteellisen tavallinen erityisesti nuorten kirjoituksissa. Sitä on pidetty vieraana vaikutuksena, mutta muoto­valinta liittyy myös laajempaan kieli­opilliseen ilmiöön eli tehdä-tyyppisen verbin­muodon käytön lisään­ty­mi­seen ylipäänsä (vrt. puhekieliset pystyy tehdä, joutuu mennä – –).

– –

Teksteissä, joissa kirjoittajan oma persoona voi tunne­peräisesti­kin näkyä, verbejä rakastaa, vihata ja inhota voi tehdä-muodon yhteydessä pitää raja­tapauksina – –. Neutraaliksi tarkoitetussa asia­tekstissä rakenne saattaa herättää kielteistä huomiota.

KOP esittää asian lähes samoin sanoin sivulla Rektioita: rakastaa uuden kokeilemista vai rakastaa kokeilla uutta?

Rakastaa tehdä -tyyppinen rakenne ei ole uusi. Se mainitaan jo NSK:ssa, hylättävänä, rakastaa-sanan kuvauksen lopussa.

Mitä voi rakastaa?

Eri kysymys on, milloin ylipäänsä käytetään rakastaa-sanaa- Sitä on vanhastaan käytetty etupäässä vain ihmisen taikka Jumalan, isänmaan, luonnon tms. rakastamisesta Tästä ei liene varsinaista normia ollut, mutta yleen­sä on käytetty muita ilmauksia silloin, kun englannissa käytetään sanaa love jostakin teke­mi­seen, esineisiin, asioihin tms. kohdistuvasta. Tuntemattomassa sotilaassa on kohta, jossa ihmetellään, kuinka kukaan voi rakastaa rätei ja lumpui.

NSK:n yleinen kuvaus rakastaa-sanasta on ”tuntea rakkautta jkta t. jtak kohtaan”. Esimerkit on jaoteltu ryhmiin, joista ensimmäinen kuvaa ihmisen rakastamista, toinen uskonnollista Jumalan (ja lähimmäisen) rakastamista ja kolmannessa rakastetaan luontoa, isänmaata, taidetta, kauneutta, totuutta, yksinäisyyttä, joskin myös vaihtelua, seuraa, mukavuutta, järjestystä, puhtautta, rauhaa, jolloin ollaan jo lähempänä asioista pitämistä tai mieltymystä asioihin.

PSK:ssa ja KSK:ssa rakastaa-sanan kuvaus on toisen­lainen: ”1. tuntea eroottista rakkautta jkta kohtaan; olla syvästi kiintynyt jkhun, pitää jksta hyvin paljon” ja ”2. tuntea syvää mieltymystä jhk, pitää jstak hyvin paljon”. Merkitys on siis jaettu selvästi jonkun rakastamiseen ja jonkin rakastamiseen, joista jälkimmäinen voi olla hyvin paljon pitämistä.

Esimerkiksi Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas antaa seuraavan ohjeen (vielä 4. painoksessa v. 2011; hakemistossa sanan rakastaa kohdalla):

rakastaa: vieraanvoittoista käyttöä mm. »rakastan käydä [par. käyn mielelläni] teatterissa»

PSK:ssa ja KSK:ssa on esimerkkinä myös Rakastan liha­pullia ilman kommenttia.

PSK:ssa on myös esimerkki Rakasti olla yksin, johon otetaan kantaa kahdella tavalla: ”paremmin: rakasti yksinoloa, oli mielellään yksin”. Ensimmäinen ehdotus siis korvaa ilmauksen olla yksin substantiivilla, toinen taas korvaa rakastaa-verbin muulla ilmauksella. Kielenhuollon nykykanta jää hiukan epäselväksi, koska KSK:ssa on muuten sama kannan­otto, mutta alussa on ”us.” (= usein). KSK:ssa on vastaavasti sanan vihata kuvauksessa seuraava kohta: ”Vihaan nousta aikaisin us. paremmin: aikaisin nousemista”, ja tässäkin ”us.” on lisätty PSK:n kannan%ottoon.

Rakosellaan: käykö myös rakosillaan?

NSK esittää sanat rakosellaan ja rakosillaan substantiivin rakonen muotoina sen kuvauksen esimerkeissä, ilman kannanottoa.

PSK ja KSK eivät sisällä sanaa rakonen muuten kuin siten, että niissä on sana rakosellaan, kuvattuna sanana, joka on ”taipumaton tai vaillinaisesti taipuva”. Muita muotoja ei mainita, joten tämän voisi tulkita niin, että monikollinen rako­sil­leen ja tulosijaiset rakoselleen ja rakosilleen eivät ole yleis­kielen mukaisia. Toinen tulkintamahdollisuus on, että ne on vain tulkittu niin harvinaisiksi, että niitä ei ole otettu sanakirjaan. Kuitenkin esimerkiksi Google-hakujen perusteella rakoselleen näyttäisi olevan jopa yleisempi kuin rakosellaan.

Suomen kielessä on -llaan- ja -llään-loppuisia ilmauksia aika vaihtelevasti yksiköllisinä ja monikollisina ilman mitään ilmeistä merkityseroa, esimerkiksi alallaanaloillaan ja toi­saal­ta paitasillaan (ei kai juuri koskaan paitasellaan, vaikka kyse on yhdestä paidasta) ja toi­saal­ta vain yksikössä ajallaan. Tällaiset ilmaukset ovat muodoltaan substantiivin ades­sii­ve­ja tai allatiiveja, joihin liittyy possessiivi­suffiksi, joka on joissakin sanoissa kiinteästi 3. persoonan muodossa, joissakin persoonan mukaan vaihteleva.

NSK kuvaa tällaiset sanat osittain substantiivien muotoina, osittain (esimerkiksi sanat rakenteilla ja rakenteille) adverbeina. PSK:ssa ja KSK:ssa adverbiksi kuvaaminen on ylei­sem­pää. Tämä siis voi herättää kysymyksen, ovatko myös muut muodot normin­mukaisia.

KSK mainitsee muun muassa adverbin raollaan ja sen taivutusmuotona raolleen, mutta ei monikkomuotoja raoillaan ja raoilleen, Tilanne on sama NSK:ssa, mutta siinä kyse on rako-sanan muodoista, joten esitys voidaan tulkita niin, että ne ovat vain esimerkkejä ja että monikkokin on mahdollinen.

Tällaisia tapauksia on paljon, ja niiden selvittäminen on hankalaa. Esimerkiksi sanan alku käyttöesimerkeisssä NSK esittää ilmaukset olla alulla(an) ja olla alussa(an), kun taas KSK:ssa ei ole tällaisia, vain hakusanat alulla ja alullaan. Kuitenkin monikollinen aluillaan on monta kertaa yleisempi kuin alullaan. Avoimeksi jää, mitkä muodot ovat yleiskielen mukaisia adverbinomaisesti käytettyinä.

Reaktio ruoka-aineesta ∼ ruoka-aineeseen

KKOO kuvaa (s. 104), että sana reaktio tai reagoida esiintyy tavallisimmin illatiivin kanssa, esimerkiksi reaktio ärsykkeisiin. KKOO:n mukaan ”reaktion aiheuttajan voi esittää myös -sta/-stä-päätteisellä eli elatiivi­sijaisella muodolla”, esimerkiksi reaktio ruoka-aineesta. KKOO ei mainitse tätä muutettujen normien joukossa (s. 98), mutta kyseessä on kuitenkin poik­kea­mi­nen kielen vanhasta käytännöstä.

KKOO:n mukaan allatiivin käyttö, esimerkiksi reagoida mausteille, ei ole yleiskielen mukaista. Sen sijaan sanan vastareaktio yhteydessä se hyväksyy allatiivin, esimerkiksi vastareaktio taantumiselle.

Saarten nimien taivutus: Maltalla ∼ Maltassa

Aiemmin suositeltiin, että ulkomaisista saarten nimistä käytetään sisä­paikallis­sijoja, esimerkiksi Mallorca : Mallorcassa : Mallorcasta : Mallorcaan. Vuonna 1978 suomen kielen lautakunta salli myös ulko­paikallis­sijojen käytön, esimerkiksi Mallorca : Mallorcalla : Mallorcalta : Mallorcalle, paitsi jos saaren nimi on myös valtion nimi.

Vuonna 2000 lautakunta väljensi normia edelleen poistamalla edellä mainitun ehdon. Tämä merkitsee, että esimerkiksi saarivaltio Maltan nimestäkin voidaan käyttää myös ulko­paikallis­sijoja Maltalla : Maltalta : Maltalle.

Aihetta kuvaa Kielikellon 2/2001 artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen.

Sääntöä on edelleen väljennetty koskemaan myös saariin rinnastettavia lomapaikkojen nimiä. KKOO sanoo (s. 97):

Ulkopaikallissijainen taivutus on yleistynyt lisäksi muutamiin paikan­nimiin, jotka ovat usein ranta­loma­kohteina, esimerkiksi nimiin Goa, Gibraltar ja Jalta. – – Tällaisten paikkojen nimiä taivutetaan yleis­suosituksen mukaan sisä­paikallis­sijoissa, mutta erityisesti matkailusta puhuttaessa myös ulko­paikallis­sijat käyvät – –.

Syy irtisanomisille ∼ irtisanomisiin

Sanaan syy liittyvä, sen jäljessä oleva määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi syy irtisanomisiin. (Jos määrite on syy-sanan edellä, se on genetiivissä: irtisanomisten syy.) KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 102) myös allatiivin (-lle-sija) käytön syy-sanan yhteydessä, esimerkiksi syy irti­sano­mi­sil­le, ”erityisesti kun syy-sanaan liittyvä ilmaus on verbistä muodostettu teke­mis­tä tai tapahtumista tarkoittava substantiivi (ns. teonnimi)”.

KKOO kuitenkin lisää, että rakennetta pidetään ”yleiskielessä hyväk­syt­tä­vä­nä, mutta rajatapauksena” ja että ”kaikkien kielenkäyttäjien mielestä tämä muoto ei kuitenkaan sovi neutraaliin asiatyyliin”.

Tiedottaa asiakkaita ∼ asiakkaille

KKOO hyväksyy (s. 115) puolinaisesti objektin käytön tiedottaa-verbin yhteydessä, esi­mer­kik­si tiedottaa asiakkaita. Aiemmin on käytetty adessiivia: tiedottaa asiakkaille. Vielä Kieli­kellon 4/2003 kirjoitus Tiedottaa – informoida – huomauttaa sanoo yksiselitteisesti: ”– – tie­dot­ta­mi­sen kohde­yleisö ilmaistaan allatiivilla: tiedotetaan henkilökunnalle, asiak­kaille jne. Muoto ’tiedottaa henkilökuntaa’ on siis virheellinen.”

KKOO:n mukaan tiedottaa asiakkaita ‑tyyp­pi­nen rakenne ”on peri­aatteessa yksi­selit­tei­nen, mutta ei ole kaikkien kielenkäyttäjien mielestä neutraali. Sitä voi pitää yleis­kielen raja­tapauk­sena”.

KOP muotoilee sivulla Rektioita: tiedottaa matkustajille vai matkustajia? asian niin, että ilmaus voidaan jo tulkita hyväksytyksi: ”Tiedottaa ihmisiä asiasta ‑rakenteen voi katsoa kuuluvan yleiskieleen, mutta sen käyttäjien kannattaa olla tietoisia, että se saattaa herättää myös kielteistä huomiota. Sitä voikin pitää eräänlaisena yleiskielen rajatapauksena.”

Ilmiötä on kuvailtu samaan tapaan myös Kielikellon 1/2018 kirjoituksessa Reklamoida, tiedottaa ja ohjeistaa – kieliopillisia siirtymiä.

Tittelin taipuminen: historian professori NN:n ∼ historian professorin NN:n

Suomen kielen lautakunta muutti vuonna 2005 kantaa titteleiden taivu­tuk­seen. Aiemman suosituksen mukaan titteliä taivutetaan, jos sillä on gene­tii­vis­sä oleva määrite, esimerkiksi historian professorin Matti Meikäläisen. Uusi suositus sallii myös taivuttamattomuuden: historian professori Matti Meikä­läisen.

Asiaa on kuvattu KKOO:ssa (s. 182–183). Kielikellon 3/2005 artikkeli Nimike­määrit­tei­den (tittelien) taipuminen sisältää laajemman kuvauksen. Sen mukaan vanhat ohjeet olivat seuraavat:

Vuonna 1979 lautakunta määritteli tittelin käsitteen uudestaan niin, että tilapäistä, tilanteen mukaan vaihtelevaa asemaa osoittavat henkilönnimen määritteet kuten asianomistaja, hakija, kuulusteltava, syytetty, vakuutettu ja velkoja voitiin katsoa muiksi määritteiksi kuin titteleiksi ja joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta: hakijalle Vir­ta­sel­le ∼ hakija Virtaselle.

Vuoden 2005 päätös muutti normia lisää niin, että asemaa kuvaavat sanatkin jätetään taivuttamatta:

Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaa­vat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määrit­teet­tö­mi­nä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asian­omis­ta­ja Mat­ti­lal­le, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.

Lisäksi lautakunnan mukaan määritteellisten ”nimikemääritteiden” taivuttamattomuus on yleistynyt. Ilmeisesti tarkoitetaan, että ne saa aina jättää taivuttamatta:

Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käy­tän­nös­sä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajan­vedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista taivuttaa määritettä myös entisten ohjeiden mukaan.

Kuitenkin KKOO:n mukaan seuraavissa tapauksissa titteli taipuu:

Kielikellon 2/2019 pitkähkö kirjoitus Someaktivisti ja tasavallan presidentti – tittelit ja niiden taivuttaminen ei sekään kuvaa asiaa niin, että rajaa taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä ei olisi. Se kyllä esittää monista tapauksista, että määrite voi taipua tai olla taipumatta, mutta se saattaa esittää jommankumman vaihtoehdon tavallisempana tai jopa ainoana. Esitystapa on osittain epäselvä, mutta artikkelin voi tulkita esittävän seuraavan:

Tittelien taivuttamisen normien historiaa käsittelee Kielikellon 1/2011 artikkeli Nimikkeen taipuminen erisnimen edellä.

Tuli tehtyä ∼ tehdyksi

Vanha normi oli, että sanotaan tuli tehdyksi, saatiin tehdyksi. KKOO:n mukaan (s. 203) vuonna 1973 suomen kielen lautakunta kuitenkin hyväksyi rinnalle vaihtoehdon tuli tehtyä, saatiin tehtyä. Päätös on kuvattu Kielikellossa 7 (1974), ja siinä varsinainen kannan­otto on seuraava: ”Kieli­lauta­kunta katsoi syksyllä 1973, että ei ole syytä enää koettaa yleis­kielessä vastustaa sai ja tuli tehtyä -raken­netta.”

KKOO:n mukaan ”ilmaukset tulee tehtyä ja tulee tehdyksi ovat pitkälti saman­merki­tyk­si­siä ja yleis­kielessä saman­arvoisia”. Asia sanotaan samoin sanoin Kielikellon 4/2014 artik­ke­lis­sa Rajattuja ongelmia puhutuilla sivuilla. Avoimeksi siis jää, mikä merkitys- tai sävy­ero niillä on.

Muutoksesta ei ilmeisesti kerrottu kovin laajasti. Kielikellon 2/1984 artikkelissa Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan” sanotaan:

Aivan viime aikoina on näkynyt merkkejä siitä, että myös lauseopin kysymyksissä on alettu joustaa. Vielä muutama vuosi sitten oli väärin kirjoittaa ”Työ tuli tehtyä”, piti olla ”Työ tuli tehdyksi”. Nykyään kum­pi­kin lause on mahdollinen. Syynä tehtyä-tyypin hyväksymiseen oli, että sitä oli vaikea karsia kielestä, koska se on käytössä laajalti länsi­murteis­sa.

Vielä Kielikellon 4/2009 artikkelissa Riehuja saatiin kaadettua maahan vastataan lukija­kysymykseen ”eikö oikea muoto olisi saatiin kaadetuksi?”,

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää (4. painoksessa s. 83) seuraavan: ”Tätä tyyppiä [tuli tehtyä] pidetään hy­väk­syt­tä­vä­nä yleis­kielessäkin; sävyltään se tosin saattaa joista­kuista tuntua arki­sem­mal­ta kuin translatiivi­rakenne.”

Tyytyväinen asiaan ∼ asiasta

KKOO hyväksyy (s. 112) tyytyväinen-sanan määritteeseen sekä elatiivin (esimerkiksi asiasta) että illatiivin (esimerkiksi asiaan). Se lisää, että ”aiemmin ilmaustyyppiä tyytyväinen asiaan ei ole pidetty yleiskielen mukaisena”. KSK:ssa on tyytyväinen-sanan yhtenä käyttö­esi­merkki­nä ”Olen tyytyväinen siihen t. siitä, että päätös saatiin aikaan.”

Lisäksi KKOO kuvaa, että ”varsin tavallinen” on että-lause, joka liittyy suoraan tyy­ty­väi­nen-sanaan, esimerkiksi oli tyytyväinen, että asia leviää (vrt. oli tyytyväinen siihen, että asia leviää). KKOO mainitsee myös, että ”joskus” käytetään vastaavasti koska-lausetta, esimerkiksi olen tyytyväinen, koska olen toisena, ja sellaista postpositio­ilmausta kuin tyytyväinen voiton takia. KKOO ei sano, ovatko nämäkin yleiskielen mukaisia.

Nämä asiat selostetaan osittain hiukan laajemmin KOP:n sivulla Rektioita: tyytyväinen asiaan vai asiasta?

Vaikutus toiminnalle ∼ toimintaan

Verbiin vaikuttaa ja sen johdokseen vaikutus liittyvä määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi vaikuttaa toimintaan, vaikutus elimistöön. KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 104) ehdollisesti myös allatiivin (-lle-sija) käytön vaikutus-sanan yhteydessä, esimerkiksi vaikutus toiminnalle. Se kuitenkin toteaa, että ”rakenne on yleiskielessä rajatapaus” ja että usein muu ilmaisu­tapa on asiatyylissä parempi. KKOO:n mukaan ”aiemmin on pidetty yleiskielen mukaisena vain vaikutus-sanan peruskäyttöä” (siis rakennetta vaikutus johonkin).

KKOO:n mukaan ihmisistä (”yksilöistä”) puhuttaessa ”rakenne vaikutus + jollekulle on harvinainen, eikä se ole myöskään yleiskielen mukainen”. Esimerkiksi vaikutus lapsile ei ole oikein; on kirjoitettava vaikutus lapsiin.

Vuodelle ∼ vuodeksi 2016

Sellaisissa ilmauksissa kuin talousarvio vuodeksi 2016 sallitaan nykyisin translatiivin (-ksi-sijan) ohella myös allatiivi (-lle-sija). Samoin sallitaan suunnitelma vuosiksi 2015–2017vuosille 2015–2017 ja onnea vuodeksi 2016 ∼ vuodelle 2016. KKOO lisää (s. 364):

Koska -lle-päätteiset ilmaukset tarkoittavat myös toivotuksen kohdetta (vrt. onnea sinulle), on eräissä aiemmissa kielenhuolto-oppaissa suosi­tel­tu käytettäväksi -ksi-päätteisiä ilmauksia niiden sijaan – –.

Sama lausuma on KOP:n sivulla Ajanilmaukset: onnea uudeksi vuodeksi vai uudelle vuo­del­le? Vanhempi kanta on esitetty painokkaasti ja kielen sijojen järjestelmällä perus­tel­tu­na Kielikellossa 3 vuonna 1970 Terho Itkosen artikkelissa Terveisiä kaukaa kanta­suomesta – onnea uudeksi vuodeksi. Samaa linjaa edusti E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 224), jossa kuvattiin muitakin ”hyvin yleisiä epä­suoma­lai­suuk­sia” allatiivin käy­tös­sä, kuten koron maksaminen pääomalle (Saarimaan mukaan pitää olla pääomasta). Vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992 s. 35) kirjoittaa:

– – ei pitäisi sanoa, että talous­arvio tehdään tai lehti tilataan ”vuodelle 1987”, vaan olisi käytettävä translatiivia: vuodeksi 1987. Oudolta kuuluu myös, kun sanotaan korkoa maksettavan ”pää­omalle” (lainan­antajallehan se maksetaan!). Tähän sopii elatiivi: Pääomasta maksetaan 8 %:n korko.

Yleisnimen ja luvun yhdistelmän taivutus: kantatien 66 vai kantatie 66:n?

Ilmausta, jossa yleisnimeen liittyy sen jäljessä oleva yksilöivä numero, on aiemmin suositettu taivuttamaan niin, että yleis­nimi taipuu: kantatie 66 : kantatien 66. Kieli­kellon 2/1979 artikkelissa Kantatiellä 66 ja kantatie 66:lla? kuvataan tämä ja kerrotaan suomen kielen lauta­kunnan 2.11.1979 päätöksestä, jonka mukaan tämä on yleis­peri­aatteena. Siinä on kuitenkin laaja ja tulkinnan­varainen poikkeus:

Sanaliitossa, johon kuuluu numeroilmaus (tai kirjain taikka numeron ja kirjaimen yhdistelmä) ja sen tarkoitteen lajin tai luokan ilmaiseva yleisnimi, on taipuvana osana yleisnimi: sivulla 17, kohdassa 3, taulukosta 2, kantatielle 66, äänestysalueeseen 52, syksyllä 1979, raitiovaunussa 4, vaihetta T1, kuvassa 3 B, asteessa III B, kolmiossa ABC, yhtälössä ax = b, oppaassa numero 4, lomaketta nro 2.

Jos numero tai muu tunnus kuuluu kiinteästi erisnimeen tai jos sanaliitto koko­nai­suu­des­saan on nimen kaltainen, taipuvana osana on numero: Saab 96:n, Univac 1108:n, Kalashnikov AK-47:n, Rannikkotykistörykmentti 6:ssa, Kevyt osasto 3:een, JP 3:sta, Eurooppa 4:llä, Kehä I:llä, Loviisa III:een, Bokassa I:n, Lääketiede 79:ssä, Uudissanasto 80:een, Jalavatie 5:ssä.

Kirjoitusasu Kalashnikov on silloisen ja nykyisen normin vastainen: pitää olla Kalašnikov. Julkaisun verkko­versiossa oleva ilmaus 3 een ei vastaa painettua tekstiä, jossa on oikein kirjoitettu 3:een.

KOP:n sivulla Numerot nimissä: Kolmostie, XXXI kesä­olympia­lai­set on vastakkainen pää­sääntö:

Mikäli numero on nimen lopussa, taivutetaan numeroa lauseyhteyden mukaan.

Siinäkin mainitaan esimerkkinä kantatie 66, mutta taivuttamattomana. Ohje kuitenkin selvästi merkitsee, että taivutus olisi sellainen kuin kantatie 66:lla.

Horjuntaa ilmentää se, että vanhassa kannanotossakin on seuraava poikkeus:

Varsinkin sellaisissa melko kiinteissä liitoissa, joissa numero on pieni (1–10), on mahdollista taivuttaa myös numero-osaa: valtatie 1:llä, raitiovaunu 3:ssa, konelinja 6:n. Yleispuhekielessä voi näissäkin tapauksissa käyttää muotoja ykkönen, kakkonen jne.: valtatie ykkösellä, raitiovaunu kolmosessa, konelinja kuutosen.

Numeron (oikeammin: luvun) koon ei luulisi olevan tässä olennainen. Poikkeusta selittänee halu lähentää kirjoitettua ilmaisua sen jälkeen mainittavaan puhe­kielen käytäntöön.

Käytäntö horjuu. Esimerkiksi valtatie 6:lla ja valta­tiellä 6 ovat suunnilleen yhtä yleisiä. Sen sijaan raitiovaunulla 9 on harvinaisuus, raitiovaunu 9:llä tavallinen. (Raitio­vaunu 9 ei varsinaisesti ole yksilöivä nimi, koska se tarkoittaa raitiolinjalla 9 liikennöivää raitio­vaunua.) Kielikellon edellä mainitun artikkelin esimerkeistä vuodesta 1917 ja sivulla 127 lienevät sellaisia, joissa käytännössä aina yleis­nimi taipuu, mutta esimerkin pykälässä 18 ohella esiintyy jossain määrin pykälä 18:ssa.

Yli/vaille viisi ∼ viiden

Vanhan käytännön mukaan prepositioon yli tai vaille (tai vailla) liittyy genetiivi. Nykyisin nominatiivikin hyväksytään, vaikka yleensä suomen prepositioihin ei liity nominatiivi. Kielikellon 1/1989 artikkeli Kellonajoista kertoo:

Pitäisikö sanoa ”viisi minuuttia yli kuusi” vai ”viisi minuuttia yli kuuden”, ”viittä minuuttia yli kuusi” vai ”viittä minuuttia yli kuuden” vai ”viisi yli kuusi”? Samat kysymykset kuin yli-sanasta voi esittää myös vailla- ja vaille-sanojen järjestymisestä. Lisäksi sopii kysyä, käytetäänkö sanaa vailla vai vaille.

Varhemmin kielioppaissa on vastustettu yleensäkin yli-sanan sentyyppistä käyttöä kuin kello on yli viisi ja yli sata miestä. Sitä on pidetty ”pää­kaupun­ki­lai­suu­te­na ja kaksikielisyyden vaikuttamana”, ja on katsottu, että jos ilmaus hyväksytään, ainakin on yli-sanaa seuravaa pääsanaa taivutettava genetiivissä: ”kello on yli viiden”, ”kuorossa on yli sadan miehen”. Vuonna 1958 kielilautakunta kuitenkin hyväksyi laajemmankin käytön, ja se näkyy myös Nykysuomen sanakirjan esimerkeistä.

On epäselvää, mihin esimerkkeihin artikkeli viittaa, sillä NSK:n hakusanan yli esimerkeissä näyttää pääsana olevan genetiivissä. Genetiiviä kannattaa myös E. A. Saarimaan Kielenopas kellonajoissa, vaikka se muuten hyväksyykin nominatiivin (lainattu v:n 1964 painoksen mukaan, s. 266) ”Kello on yli kaksi (par. yli kahden).”

Sananmuodostus

Britannianenglanti ← brittienglanti

Britanniassa (etenkin Englannissa) puhuttua englannin kieltä on vanhastaan kutsuttu nimellä brittienglanti erotukseksi muun muassa amerikan­englan­nis­ta.

Kielikellon 3/1996 artikkelin Saarivaltakunnan nimi lopussa sanotaan: ”Mainittakoon myös, että kun suomen kielen lautakunta käsitteli kielten nimiä koskevaa standardia 1991, se hyväksyi mm. termit britannian­englanti ja amerikan­englanti.” Tässä viitattaneen stan­dar­din SFS-ISO 639 valmisteluun. Standardi vahvistettiin vuonna 1993, ja se on nyt­tem­min korvattu uudemmalla. Kuten sen nimestä ”Kielten nimien tunnukset” ilmenee, se ei standardoinut kielten nimiä, vaan niiden tunnukset, kuten suomen kielen tunnus fi.

Vaikka lautakunnan kannanoton tarkoitus oli ilmeisesti korvata nimitys brittienglanti nimityksellä britannianenglanti, molemmat esiintyvät sekä KSK:ssa että KOP:ssa (sivulla Kielten nimitykset).

Eläköityä ∼ jäädä eläkkeelle

PSK:ssa on eläköityä-verbin kohdalla ”pitää olla: jäädä eläkkeelle”. Sanaa pidettiin väärin johdettuna. Muun muassa Kielikellon 3/1991 artikkelissa Joko potilaskin hoituu? sitä sanotaan ällistyttäväksi. Vielä Kielikellon 3/1997 artikkeli Edellyttää – huono sana vai vaikea rakenne? sanoo, että PSK ”ei hyväksy verbiä eläköityä” ja että tässä kannanotossa ”sana täysin hylätään”.

KSK:ssa eläköityä on normaalina sanana. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja muutosta kuvataan näin:

Myös eläköityä-verbin suositus on muuttunut edellisen sanakirjaversion jälkeen. Sana on elänyt kielenkäytössä jo yli 20 vuotta, ja sille on selvästi ollut tarvetta joissakin yhteyksissä, kun eläkkeelle jäämisistä nykyisin kirjoitetaan yhä enemmän. Sanaahan käytetään lähinnä silloin, kun puhutaan asiasta ilmiönä (eläköitymisen vaikutukset, väestön eläköityminen). Kaikissa yhteyksissä sille ei ole tarvetta; kukaan tuskin sanookaan vakavissaan normaalissa puhetilanteessa ”Oletko jo eläköitynyt?” tai ”Eläköidyn ensi vuonna.”

Entisöidä ∼ entistää

Sanaa entisöidä pidettiin aiemmin väärin johdettuna; tätä kuvailee lyhyesti Kielikellon 4/2012 historiallinen katsaus Eläköityä ja muita ongelmasanoja. Tilalle suositeltiin sanaa entistää tai ennallistaa muun muassa NSK:ssa ja PSK:ssa. Kuitenkin entisöidä pysyi yleisempänä kuin ne, ja nyt se on hyväksytty vaihtoehto.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja selostaa muutosta vain näin:

Samassa yhteydessä [kuin uutisoida-verbi hyväksyttiin] suomen kielen lautakunta poisti entisöidä-sanasta annetun suosituksen ja hyväksyi sen entistää-muodon rinnalle.

Hiukan tarkempi kuvaus on Kielikellon 2/2005 kirjoituksessa

Lautakunta käsitteli näitä tapauksissa [p.o. tapauksia, nimittäin sanoja entisöidä ja uutisoida] kokouksessaan 2.2.2004 ja päätyi pitämään niitä täysin hyväksyttävinä. Perusteluina mainitaan pöytäkirjassa, että sanat ovat vakiintuneita ja niitä tarvitaan, joten odotuksenvastaisesta johtamistavastaan huolimatta ne on syytä hyväksyä yleiskieleen. Malleina ovat olleet sellaiset sanat kuin tilastoida, pakinoida ja esitelmöidä.

Maininta tarpeellisuudesta viitannee vain sanaan uutisoida, jolle ei ole yksisanaista vaihtoehtoa. Sen sijaan sanan entisöidä vaihtoehtonahan on muun muassa entistää.

Samantapainen vanhempi normin­muutos on, että mitätöidä-sana hyväksyttiin vuonna 1979 (Kielikello 1/1979, kirjoitus mitätöidä. Aiemmin sitä pidettiin väärin johdettuna, koska se edellyttäisi olematonta kanta­sanaa mitättö.

Hapate ← hapatin

NSK:ssa on hapattavan aineen nimityksenä hapatin. PSK:ssa (ja KSK:ssa) on mukaan tullut hapate, ja sanasta hapatin sanotaan: ”paremmin: hapate”.

Vrt. sanaan liuotin.

Raamatunsuomennoksissa käytetty hapatus hapattavan aineen merkityksessä on NSK:ssa vielä ilman kommenttia, mutta PSK:sta alkaen se on merkitty vanhentuneeksi. Vuoden 1992 suomennoksessa se on kahdessa kohdassa korvattu sanalla hapate, yhdessä sanalla hapantaikina.

Samalla tavoin on sana hapetin korvattu sanalla hapete ja sana pelkistin sanalla pelkiste, joka tosin esiintyy rinnakkaismuotona jo NSK:ssa.

Hellyyttävä ∼ hellyttävä

KSK:ssa on uutena sanana verbi hellyyttää ja sen johdos tai partisiippi hellyyttävä. Aiemmissa sanakirjoissa on vain hellyttää ja hellyttävä.

Sana hellyyttää on epäsäännöllisesti johdettu, ja sitä on pidetty virheellisenä joidenkin henkilöiden laatimissa ohjeistossa. Siihen ei kuitenkaan liene otettu virallisesti kantaa ennen KSK:aan ottamista. (Hellyttää on säännöllinen aiheuttamis­johdos sanasta heltyä.)

Hiukan samantapaisessa tapauksessa hälyyttäähälyttää on epäsäännöllistä johdosta pidetty ja pidetään edelleen virheellisenä.

Huopikas ∼ huovikas

NSK pitää sanaa huopikas hylättävänä ja tarjoaa tilalle sanoaa huovikas. Tämä on sikäli johdonmukaista, että -kas-johtimella muodostetuissa sanoissa kantasana on yleisesti heikkoasteinen, esimerkiksi intoinnokas (ei intokas). PSK:ssa kannanotto on lieventynyt niin, että sanan huopikas kuvaus on ”paremmin: huovikas”. Sama kannanotto on vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uudessa kielioppaassa (4. painos v. 2011).

KSK:ssa huovikas ja huopikas ovat rinnakkaismuotoja, mutta huovikas on yhä pää­haku­sanana, vaikka lienee käytännössä harvinaisempi.

-isti-loppuiset soittajannimet: viulisti ∼ violisti

Suomen kielen lautakunta hyväksyi sanan viulisti sanan violisti vaihtoehdoksi. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/1981 artikkelissa Musiikista kirjoittavan ongelmia kohdassa Vierassanojen suomalaistamisesta. (Sen mukaan nämä sanat tarkoittavat ”ammatti­maista viulun­soittajaa”, mutta sana­kirjoissa ammatti­mai­suut­ta ei mainita.) Nykyisin PSK sanoo sanasta violisti: ”tavallisemmin: viulisti”.

Artikkeli lisää:

Ylipäätään -isti-johdoksiin kielenhuolto suhtautuu edelleen melko varovasti: selvästi suomen­kielisistä soittimen­nimistä muodostettuja -isti-johdoksia ei suositella asia­tyyliin.

Tarkoitus on ehkä sanoa, että -isti-johdoksia ei pitäisi muodostaa suomen kielessä, mutta muista kielistä lainatut nimitykset saavat olla -isti-loppuisia. Esimerkiksi sellisti käy, koska se perustuu ruotsin sanaan cellist, samoin harpisti, joka ei ole johdos sanasta harppu, vaan lainaa ruotsista (harpist). Sen sijaan esimerkiksi sana huilisti voidaan ymmärtää vain suomessa sanasta huilu johdetuksi.

Linjasta on kuitenkin poikettu muutamassa tapauksessa:

-iten-johdokset, kuten ”nopeiten”

Yleiskielessä on vanhastaan joukko -iten-johtimella muodostettuja, merkitykseltään super­latiivisia adverbeja. Esimerkiksi sanan paha johdos pahiten tarkoittaa samaa kuin pahim­min, joka on muodostukseltaan superlatiivin pahin instruktiivi ja käytöltään adverbi.

Kielikellon 4/2006 kirjoituksen Nopeimmin vai nopeiten, helpoimmin vai helpoiten? mukaan ”jotkut kielenkäyttäjät oudoksuvat nopeiten- ja pahiten-tyyppisiä muotoja”, mutta kirjoitus ottaa selvän kannan: ”Kielenhuollon kannalta eivät pahiten-tyyppiset vertailu­muodot kumminkaan ole missään nimessä virheellisiä.”

Vertailumuodoiksi on kieliopeissa vanhastaan sanottu komparatiivia ja superlatiivia, jotka muo­dos­te­taan tietyillä johtimille. Kielioppien yleisen käsitteistön mukaan ne eivät kuitenkaan ole taivutus­muoto­ja, vaan johdoksia. Esimerkiksi nopeampi ja nopein eivät siis ole sanan nopea muotoja, vaan johdoksia, joilla on omat taivutuksensa. Edellä esitetty nopeiten-tyyppisten sanojen kutsuminen vertailu­muodoiksi poikkeaa kieli­oppien vanhasta käytännöstä.

Kannanotto näyttäisi sisältävän sen, että -iten-johdos voidaan muodostaa mistä tahansa adjektiivista. Tämä on yleisen kielitajun ja vanhan käytännön vastaista. Kirjakielessä on ollut vain pieni joukko -iten-johdoksia, ja niiden lisäksi on jonkin verran muita, jotka esiintyvät arki­kielessä, kuten kipeiten, koviten ja terveiten.

Kirjoituksessa mainituista johdoksista seuraavat esiintyvät NSK:ssa: eniten, helpoiten, pahiten, vähiten. Lisäksi NSK sisältää johdokset parhaiten (ja sen muunnelman paraiten), joka on muodostukseltaan poikkeava. Sanat hurjiten, kummallisiten, kauneiten ja hitaiten kirjoitus esittää sellaisina, joita ei käytetä (juuri) lainkaan tai käytetään vain harvoin. Näin ollen kirjoitus esittää suo­ra­nai­ses­ti vain sanan nopeiten sellaisena, joka pitäisi hyväksyä kirjakieleen. Puhekielessä se on yleinen, mutta NSK:ssa sitä ei ole, ei myöskään PSK:ssa. KSK:aan se on otettu. Lisäksi PSK:ssa ja KSK:ssa, mutta ei NSK:ssa, on runsaiten.

Jopa kuvaileva ISK on pidättyväisempi kuin edellä mainittu Kieli­kellon kirjoitus. Sen kohta § 376 iten-adverbit esittää:

Eräiden immin-superlatiiviadverbien rinnalla esiintyy samakantainen synonyyminen iten-johtiminen adverbi. Johdin -iten liittyy kantaan samoin ehdoin kuin immin-johdin (» § 375), mutta vain joihinkin lekseemeihin: lähinnä kaksitavuisiin tai eA-adjek­tii­vei­hin. iten-johdostyyppi ei ole produktiivinen, mutta karttuu yksittäisten uudis­muodos­tei­den kautta.

KOP:n sivu Vertailuilmauksia: parhaiten vai parhaimmin? (tavan adverbit) kuvaa tilanteen osittain toisin. Sen mukaan -iten-johdos on ”monilla” sanoilla, ja tällaiset sanat ovat ”pää­osin” kaksitavuisia o-, ö-, u-, u-, a- tai ä-loppuisia adjektiiveja. Sen mukaan muun­laisis­ta sanoista ”joillakin” on tällainen johdos: esimerkkeinä on mainittu vain runsaiten, nopeiten ja useiten.

Kaivuu ∼ kaivu

Sanaa kaivuu on pidetty väärin johdettuna. E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. painos, 1964) selittää tätä näin:

»Kaivuu» (esim. ojan kaivuu) on väärä analogia­muoto, jonka ovat synnyttäneet sellaiset johdannaiset kuin hakkuu, leikkuu, joiden rinnalla on pitkä­vokaalinen kanta­vartalo (hakkaa-, leikkaa-). Koska kanta­vartalossa on lyhyt vokaali (kaiva-), niin pitää olla kaivu.

Vielä PSK:ssa on ”kaivuu pitää olla: kaivu”. Kotuksen Kielikuulumisia-uutiskirjeen 3/2012 kohdan Tiukkoja löysemmälle/2012 mukaan KSK:ssa sanotaan ”kaivuu paremmin: kaivu”, mutta KSK:n vuoden 2018 versiossa sanat ovat jo synonyymeina ilman kannan­ottoa. Pää­haku­sanana on kuitenkin kaivu, vaikka kaivuu on yleisempi.

Kalkkeutua ∼ kalkkiutua

NSK:n mukaan kalkkeutua-sanan sijasta pitäisi käyttää kalkkeutua-sanaa. E. A. Saarimaa perustelee tällaista linjaa sillä, että kalkkeutua on muodostettu sellaisten sanojen kuin arpeutua ja toteutua mallin mukaan, mutta sanassa kalkki vartalon loppu­vokaali ei vaihtele (kalkki : kalkkina; vrt. arpi : arpena, tosi : totena). Saman ajatuksen esittää Kielikellon 1/1981 kirjoitus kalkkiutua ja vielä Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992).

PSK:ssa ja KSK:ssa kalkkeutua esitetään rinnakkais­muotona ilman kannan­ottoa.

Kohtuuhinta ← kohtuushinta

NSK:ssa on seuraava kannanotto:

kohtuuhinta s. par. kohtuushinta

PSK:ssa kohtuuhinta on varsinaisena hakusanana, eikä sanaa kohtuushinta ole siinä lainkaan. Lisäksi siinä on sanat kohtuuhintainen ja kohtuukäyttäjä. KSK:ssa on lisäksi vielä kohtuukäyttö.

Sen enempää kannanottoa kuin siitä luopumistakaan ei liene missään julkisesti perusteltu. Kannanoton syynä oli ehkä se, että alkuosa kohtuu (joka voidaan tulkita sanan kohtuus tai sanan kohtuullinen yhdyssanamuodoksi) on epäsäännöllisesti muodostettu. Toisaalta kohtuu esiintyy murteissa myös itsenäisenä sanana, sanan kohtuus yhtenä muunnelmana

Kokoustaa

Verbiä kokoustaa on pidetty ”kummallisesti muodostettuna”, mutta toisaalta ”il­mei­sen tarpeellisena”, ja se otettiin PSK:aan ja KSK:aan leikilliseksi merkittynä. (Ks. Kielikello 1/2013, Häirikkö ja kokoustaa.) Tarpeellisuudella lienee tarkoitettu sitä, että pitää kokousta on koettu liian pitkäksi ilmaukseksi. Sanaa kokoontua on kyllä käytetty kokouksen pitämisen merkityksessä, mutta alkujaan ja sana­kirjojen mukaan se tarkoittaa kokoon tulemista. Uutisissa saatetaan kertoa esimerkiksi puolue­valtuuston kokoontumisesta, vaikka kiinnostavaa ei ole kokoon tuleminen, vaan kokouksen keskustelut ja päätökset. Voidaankin ajatella, että kokoustaa sopii syrjättämään sanan kokoontua virheellisen tai epäselvän käytön.

Verbiä kokoustaa käytetään nykyisin jo muun muassa televisio­uutisissa. KSK:n toisesta versiosta (2016) tyyli­laji­merkintä poistettiin. (Kieli­kello 1/2016, Päivitetty Kieli­toimiston sana­kirja.)

Liuote, ei liuotin

NSK:ssa liuotin on sanan liuote synonyymina ilman kommenttia. PSK:ssa ja KSK:ssa selityksenä on ”paremmin: liuote”. Syynä lienee ajatus siitä, että -in-johtimella muodostetaan tekimen (teon välineen) nimityksiä. Käytännössä liuotin on pysynyt paljon yleisempänä sanana.

Luontaisetu ∼ luontoisetu yms.

Vuosien 1909–1922 Tietosanakirjassa on hakusana luontois­talous, joka esitetään raha­talouden vasta­kohtana. ja luontois­vero, jonka selitys on ”luonnossa suoritettava vero”, ja jatkosta ilmenee, että se on vasta­kohta rahalla maksettavalle; ”luonnossa” ei siis viittaa vain luonnon­tuotteisiin, vaan yleisesti tuotteisiin Siinä on edelliselle synonyymi luontais­talous ja hakusana luontais­oikeus, joka viittaa haku­sanaan luonnonoikeus. Myöhemmin on asetettu luontois-alku etu­sijalle monien sanojen osalta, ilman perusteluja, mutta KSK:ssa ei enää kannan­ottoa ole, joskin luontois-alkuiset ovat pää­haku­sanoina sellaisissa tapauksissa.

Luontoinen on luonto-sanan normaali johdos, mutta sen käyttö on melko rajoittunutta: sitä käytetään lähinnä sellaisissa yhdys­sanoissa ja sana­pareissa kuin senluontoinen ’sen kaltainen, sen laatuinen’ ja isänsä luontoinen. Luontainen on johdoltaan epä­sel­vä. Tosin Lönnrotin sanakirjassa on substantiivi luonta, joka tarkoittaa luomista, luontoa tms., ja Vanhan kirja­suomen sana­kirja selittää sitä sanoilla ”olemus, ominais­laatu”. Suomen murteiden sana­kirjassa luonta-substantiivi esiintyy vain merkityksessä ’verkon kudelman ensimmäinen silmukka­rivi’ ja hyvin suppea­levikkisenä.

Sekä luontainen että luontoinen ovat melko vanhoja sanoja, vaikka Vanhan kirja­suomen sana­kirja ei edellistä tunnekaan. Niiden merkitykset ovat olleet melko väljiä, ja niitä on käytetty toistensa sijasta etenkin yhdys­sanojen alku­osana. Ne ovat viitanneet toisaalta luonnolliseen tai synnynnäiseen, toisaalta raha­talouden ja rahaan perustuvan vaihdannan vasta­kohtaan. Sanat on myös pyritty eriyttämään toisistaan tämän jaon mukaisesti.

NSK kuvaa sanan luontainen niin, että siinä ei ole mitään viittausta raha­talouden vasta­kohtaan. Tämän mukaisesti se esittää sopivina sanat luontais-alkuista sanaa: luontaishoitaja, luontaishoitaja, luonnon­hoitola, luontais­järjestelmä, luontais­lahja, luontais­oikeudellinen, luontais­oikeus, luontais­parannus, luontais­parantola. Sen sijaan sanoista luontais­etu, luontais­palkka, luontais­palkkaus, luontais­suoritus, luontais­taloudellinen, luontais­talous, luontais­vero se esittää ”par. luontois­etu” jne. Nämä taas NSK selittää nimen­omaan rahana suorittamisen vasta­kohtana. Ainoa poikkeus tällaisesta luontois-alkun merkityksestä NSK:ssa on luontois­tuote, jonka selitys on ”tav:mmin luonnon­tuote”.

PSK on samoilla linjoilla, vaikka sen sanasto on suppeampi: siinä on vastaavat par.-merkinnät vain sanoista luontais­etu ja luontais­talous. Siinä ei ole sanaa luontois­tuote, mutta siinä on luontais­tuote, jonka merkitys on erikoistunut ja vastaa suunnilleen sanaa luomu­tuote: ”ilman väki­lannoitteita ja kem.torjunta-aineita kasvatetuista kasvin­viljelyn tuotteista”.

Kielikellon 2/1980 artikkelissa Sana­suosi­tuk­sia esitetään, selvästikin suomen kielen lauta­kunnan kannan­ottona, seuraava linjaus, joka vastaa edellä kuvattua:

Lautakunta päätti suosittaa luontois- ja luontais-alkuisiin yhdyssanoihin sellaista työnjakoa, että luontois-alkuista yhdyssanaa käytetään aina kun sana on käsitettävä raha-alkuisen yhdyssanan vastakohdaksi (esim. luontois|etu, ‑suoritus, ‑talous), muulloin käytetään luontais-alkuista yhdyssanaa. Vanhastaan on sanottu esim. luontais|hoito, ‑parantola (myös luonnon|hoito, ‑parantola). Uudempia sanoja ovat luontaisviljely ja luontaistuote, joka on eri asia kuin luonnontuote.

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos, 2011) on samalla linjalla ja kuvaa sen selkeästi:

»luontaisraha-alkuisten yhdys­sanojen vasta­kohtana par. luontois- (esim. »luontais­etu», »‑suoritus», »‑talous»)

On epäselvää, missä vaiheessa linja on muuttunut. KSK:n vuoden 2022 versiossa luontais­etu ja ĺuontais­talous ovat viittauksia sanoihin luontois­etu ja ĺuontois­talous ilman kannan­ottoa. Sanan luontais­tuote merkitys on muuttunut: ”us. lääkkeen­omaisesti käytettäviä mutta elin­tarvikkeiksi t. rohdoksiksi luokiteltavia valmisteita, jotka sisältävät vitamiineja, kivennäis­aineita tms.”.

Lainsäädännössä luontoisetu on ollut vallitseva termi, mutta muutamassa laissa on luontaisetu, varmaankin samassa merkityksessä.

-luontoinen ∼ -luonteinen

NSK toteaa sanan luontoinen kuvauksessa näin: ”muuten [kuin henkilöistä] tav:mmin luonteinen”. Tämä näyttäisi sanovan, että voidaan käyttää esimerkiksi joko sanaa kausiluonteinen tai sanaa kausiluontoinen, joskin jälkimmäinen on harvinaisempi. Kuitenkin näistä vain edellinen on NSK:ssa haku­sanana; tämä ei toisaalta ota kantaa siihen, kävisikö myös toinen.

Yksittäisten sanojen osalta NSK kuitenkin ottaa kantaa. Se esittää esimerkiksi, että arka­luonteinen voi tarkoittaa sekä ihmistä (luonteeltaan arkaa) että asiaa (joka vaatii varovaisuutta, hieno­tunteisuutta), samoin arka­luontoinen, mutta siitä sanotaan ”asioista par. arka­luonteinen”.

Myöhemmin muodostui kannaksi, että luontoinen sopii yhdys­sanan jälki­osaksi vain, kun kuvataan ihmistä, ja asioista ja esineistä pitäisi käyttää luonteinen-loppuista sanaa. Tätä ei liene perusteltu missään, ja ajatus on kyseen­alainen: miksei niin ihmisellä kuin asiallakin voisi olla sekä luonto että luonne, ja mitä eroa niillä olisi? Toisaalta ihmisestä puhuttaessakin on luonteinen-loppuisia sanoja pidetty mahdollisina, joten selvää tehtävän­jakoa ei tavoiteltu.

PSK esittää hakusanan -luontoinen kuvauksessa ensin käytön luontoon viittaamassa (esim. karuluontoinen Lappi), sitten ihmistä kuvaamassa (esim. rajuluontoinen), jolloin vaihtoehtona on-luonteinen-loppuinen sana, ja lopuksi: ”esineistä, asioista paremmin: luonteinen”. Aivan samanlaisen kannanoton esittää >Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (vielä 4. painoksessa v. 2011).

KSK:ssa ei ole kannanottoa, vaan se vain kuvaa, että -luontoinen-loppuisia sanoja käytetään myös esineistä ja asioista.

Asia siis normitettiin yleisesti PSK:ssa, ja nyttemmin normi on purettu. Purkaminen on kuvattu Kielikellon 4/2014 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja verkkoon seuraavasti:

Vanhastaan on suositettu luontoinen-sanan sijasta käytettäväksi sanaa luonteinen silloin, kun ei puhuta ihmisistä vaan esineistä ja asioista. Sanoja ei ole kuitenkaan pystytty pitämään erillään, eikä ole tarpeenkaan. Yhdyssanoissa käytäntö on vaih­del­lut sana­kohtaisesti, mutta esimerkiksi sanapari arkaluontoinen asia on ollut käy­tös­sä yleisempi kuin arkaluonteinen asia. Tällaiset luontoinen- ja luonteinen-sanat on esitetty nyt synonyymeina.

Epäselvää on kuitenkin, ovatko molemmat vaihto­ehdot aina oikeita. KSK esittää lukuisia sana­pareja, joissa luonteinen ja luontoinen ovat mahdollisia ja tarkoittavat sanaa. Siinä on kuitenkin monia luonteinen-loppuisia sanoja, kuten eriluonteinen, joille ei ole luontoinen-loppuista synonyymia, ja myös muutama vastakkais­suuntainen tapaus: iloluontoinen, kruununluontoinen, pahaluontoinen, pahanluontoinen. Ehkä tämä on tulkittava vain niin, että näissä tapauksissa on otettu mukaan vain yleisempi vaihto­ehto. Toisaalta esimerkiksi ilo­luonteinen ei ole paljoakaan harvinaisempi kuin ilo-luontoinen, ja eri­luontoinen on suunnilleen yhtä yleinen kuin eri­luonteinen. Lisäksi NSK:ssa on myös eri­luontoinen haku­sanana, selityksenä ”luonnoltaan erilainen”, mutta kun esimerkkeinä ovat eriluontoiset seudut, veljekset, on kyseen­alaista, onko tässä mitään merkitys­eroa.

Sana kruununluontoinen on varmaan useimmille outo, vaikka KSK:kin tuntee sen. Selityksenä on, että se on maasta käytetty oikeus­termi, merkityksenä ’johon vain valtiolla voi olla omistus­oikeus’. Maa on siis ”luonnoltaan” sellainen, että vain kruunu (valtio) voi sen omistaa. Taustaa selittää, että NSK:ssa sanan luontoinen yhden merkityksen kuvaus viittaa sanaan maanluonto, jonka selitys on: ”s. lak. Maan­luontoja on kolmea pääryhmää: vero- l. perintö-, rälssi- ja kruununmaa. Uusimman lainsäädännön mukaan maan­luonnnot ovat suureksi osaksi menettäneet merkityksensä.” On kyseen­alaista, onko KSK:n kuvaus edes historiallisesti oikea; vrt. Tieteen termi­pankin kuvaukseen sanasta maanluonnot.

Maadoittaa ∼ maattaa

Sanaa maadoittaa pidettiin aiemmin väärin johdettuna. Tilalle suositeltiin sanaa maattaa, mutta sitä on käytetty hyvin vähän. Nykyisin maadoittaa on hyväksytty vaihtoehto. Päätöstä on kuvattu Kielikellon 1/1988 artikkelissa Pois pannasta.

Samassa artikkelissa mainitaan, että myös kattaus ja aterimet on hyväksytty. Niitä oli pidetty virheellisinä, ja tilalle oli suositeltu sanoja kattamus ja ruokailuvälineet. Nämä suositukset olivat kuitenkin paljon vähemmän tunnettuja.

Mieheys ∼ miehyys

Kielessä on vanhastaan monimerkityksinen johdos miehuus ja merkitykseltään suppeampi johdos miehyys ’miehenä oleminen’. PSK:aan otettiin jälkimmäisen synonyymi mieheys, ja vaikka se on (vielä KSK:ssakin) vain viittauksena sanaan miehyys, se on muodostunut tätä selvästi yleisemmäksi.

Muutosta ei liene missään perusteltu. Johto-opillisesti miehyys on sikäli erikoinen, että se on johdettu samasta kantasanasta (mies : miehen) ja samalla johtimella kuin miehuus, erona vain se, onko johdin taka- vai etuvokaalinen. Sen sijaan mieheys vastaa rakenteeltaan sanaa naiseus.

Monenlaisempi ∼ useammanlainen

Monen-alkuisten adjektiivien komparatiivi ja superlatiivi on vanhastaan muodostettu vaihtamalla alkuosa sanoiksi useamman ja useimman. Tätä ei liene missään määritelty normiksi, koska sanakirjoissa ei ole juuri ollut komparatiivi- tai superlatiivi­muotoja ja koska kieliopit ja oppaat eivät yleensä ole käsitelleet yksittäisten sanojen tai edes sanatyyppien komparaatiota.

KSK:ssa tilanne on toinen: siinä esitetään lähes kaikille adjektiiveille komparaatio, jopa sellaisille, joille se on niiden kirjaimellisimman tulkinnan mukaan merkityksen kannalta mahdotonta (esimerkiksi täydellisempi, minimaalisin). Pyrkimys kattavuuteen on saattanut aiheuttaa sen, että mukaan on tullut muutenkin outoja komparaatioita.

KSK:aan on otettu vaihtoehdoiksi, vieläpä ensimmäisinä mainituiksi, sanat monen­lai­sem­pi ja monenlaisin. Niitä näyttää esiintyvän kielen­käytössä erittäin harvoin.

KSK esittää vaihtelevia tietoja monen-alkuisten adjektiivien komparaatiosta:

Moni-alkuisten adjektiivien komparaatio noudattaa KSK:n mukaan yleensä edellisen luettelon viimeisen kohdan tapaa, esimerkiksi moniammatillinenmoniammatillisempimoniammatillisin. Tällainen on myös moniarvoinen, mutta kemian terminä sitä todel­li­suu­des­sa komparoidaan toisin (useampiarvoinen; superlatiivia ei käytettäne). Sanalle monialainen esitetään (toisena) vaihtoehtona myös komparatiivi useampialainen; vastaava koskee sanoja monikerroksinen, monikertainen, moniosainen, monipäiväinen, monisikiöinen, monivaiheinen ja monivuotinen Sanan monikanavaisempi kuvauksessa lienee tarkoitettu jotain samanlaista, mutta siinä useampikanavainen on lipsahtanut superlatiivi-kohtaan. Muissakin tapauksissa alkuosaa muuttava komparaatio on edelleen käytössä, vaikka KSK ei sitä mainitsekaan; esimerkiksi useampihaarainen näyttäisi olevan yleisempi kuin monihaaraisempi ja useampilapsinen yleisempi kuin monilapsisempi Adjektiiville monikymmeninen KSK ei esitä komparaatiota lainkaan, mikä johtunee sen merkityksestä.

Oleellinen ∼ olennainen

Vanha norminmuutos on, että 1940-luvulla asetettiin aiemmin olennainen suosi­tel­ta­vam­mak­si kuin oleellinen ja sitten tämä kannan­otto aika lailla unohtui, eikä siitä esi­mer­kik­si NSK:ssa ole jälkeäkään. Silti esiintyy yhä ajatuksia, joiden mukaan olennainen on parempaa kieltä.

Sanat oleellinen ja olennainen ilmestyivät sanakirjoihin samaan aikaan, vuonna 1865. E. A. Saarimaa esitti Kielenopas-kirjassaan (1, painos 1947), että oleellinen on ”oudohko” johdos, ja suositteli käyttämään sen sijasta sanaa olennainen. Hän sai ajatukselleen tukea jopa siinä määrin, että Suomen Akatemian kieli­lauta­kunta asetti olennainen-sanan etusijalle Virittäjässä 54 (1950):

Kielilautakunta käsitteli asiaa 5. 11. 49 ja katsoi, että olennainen selvemmän johtonsa ja sellaisten paralleelien kuin satunnainen, näennäinen synnynnäinen takia on asetettava etusijaan, silti leimaamatta oleellistakaan huonoksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä julkaistu NSK Nykysuomen sanakirja esittää kuitenkin molemmat sanat ilman kannan­ottoa tai tyyli­laji­merkintää.

Saarimaan huomio sananjohdosta on kyllä oikea: kun kanta­sanana on ole- (olla-verbin taivutus­vartalo), ei e:n pidentymiselle johtimen llinen edellä ole perusteita. Tässä on vaikuttanut sellaisten sanojen kuin tarpeellinen ja hyveellinen malli; niissä ee kuuluu kanta­sanan taivutus­vartaloon (esimerkiksi tarve : tarpeen). Lisäksi llinen-johdin ei yleensä liity verbi­vartaloon.

Pohjanmaalainen ja vastaavat johdokset

Sanaa pohjanmaalainen on useaan otteeseen pidetty torjuttavana. Kielikellon 10 (v. 1978) kirjoitus lappilainen perustelee ensin sanan lappilainen käyttöä Lapin asukasta tar­koit­ta­va­na ja jatkaa sitten:

Sen sijaan ei ole aihetta käyttää nimitystä ”pohjanmaalainen”. Yleensä pohjalaisiksi katsotaan kaikki Pohjanmaalla asuvat, samoin kuin kaikki Helsingissä asuvat ovat syntyperästään riippumatta helsinkiläisiä. Pohjalainen ei tarkoita kulttuuriltaan ja kieleltään maakunnan muusta väestöstä poikkeavaa ihmisryhmää kuten lappalainen on tarkoittanut.

Tosin NSK:n mukaan sanan pohjalainen merkitys on ’Pohjanmaalta kotoisin oleva, Pohjan­maa­han liittyvä’. Selityksen alku tuntuisi viittaavan siihen, että kyse on enemmänkin synty­perästä kuin asuin­paikasta.

Kuitenkin Kielikellon 3/1986 kirjoituksessa Pohjalainen, ei ”pohjanmaalainen” (jonka herätteenä on ollut lehdistössä käytetty sana keskipohjanmaalainen) sanotaan: ”Poh­ja­lai­nen tarkoittaa paitsi Pohjanmaalla syntynyttä myös kaikkia Pohjanmaalla nykyisin asuvia heidän syntymäpaikastaan riippumatta.”

PSK ottaa tiukan kannan: ”pohjanmaalainen pitää olla: pohjalainen.” Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaannimitykset suomen kielessä otetaan kantaa tavallaan lievemmin: pohjanmaalainen todetaan tarpeettomaksi ja poh­ja­lai­nen nasevaksi.

KSK:ssa oli aluksi samanlainen kanta kuin PSK:ssa, mutta vuoden 2012 versiossa linja muuttui: sana pohjanmaalainen on normaalina sanana, merkityksenä ’Pohjanmaalta oleva, Pohjanmaalla toimiva tms.’. Tähän tosin liittyy huomautus ”vars. henkilöistä tavallisemmin: pohjalainen”, mutta sekään ei ole normi­kannan­otto. Kielikellon 3/2014 artikkeli Baltia­lai­nen ja pohjanmaalainen selitetään, että muotojen balttilainen ja pohjalainen ”rinnalla ovat tilanteittain käypiä myös muodot baltialainen ja pohjanmaalainen”. Sulkeissa mainitaan, että tämä on ”väljennys” Kielikellossa aiemmin esitettyihin ohjeisiin. (Sanaa baltialainen ei kuitenkaan ole otettu KSK:aan.) Esityksestä voi päätellä, että sanoilla pohjalainen ja pohjan­maa­lai­nen on merkitysero:

Muodon valintaan vaikuttaa se, mitä merkityksen piirrettä halutaan korostaa: ’Baltiassa, Pohjanmaalla oleva, siellä vaikuttava’ vai ’sukujuuriltaan, kulttuuriltaan tai muuten näille alueille ominainen’.

Kielenhuolto ei tiettävästi ole ottanut kantaa taustalla olevaan yleiseen ilmiöön: paikan­nimien säännöllisten johdosten käyttämiseen vanhojen kansan-, heimon- tms. nimien sijasta. Ilmiö on kuitenkin aika vanha. Jo autonomian aikana käytettiin joissakin yhteyk­sis­sä sanaa suomenmaalainen eri merkityksessä kuin sanaa suomalainen, jonka koettiin viittaavan kansaan; taustalla oli epäilemättä venäjän sanojen finljandski ja finski ero.

Kielikellossa 4/2003 julkaistiin Näkökulma-osastossa eli käytännössä lukijan kirjoituksena Venäläinen, venäjänmaalainen, venäjäläinen, jossa esitettiin, että kansallisuutta tarkoittavan sanan venäläinen ohella tarvitaan sana, joka viittaa yleisesti Venäjän federaation kansalaisiin. Se ehdottaa sanaa venäjäläinen ja mainitsee vain sulkeissa luontevamman sanan venäjänmaalainen. Toimitus ei ottanut tähän kantaa.

Purkamo ∼ purkaamo

Uudissanasto 80:ssä on uutena sanana purkamo. PSK:ssa on lisäksi purkaamo, mutta selityksenä on ”pitää olla: purkamo”. Käytännössä kieleen oli tullut sana purkaamo, mutta kielen­huolto piti sitä väärin muodostettuna, samaan tapaan kuin sanaa kaivuu. Kieli­kellon 1/1986 kirjoitus Jälleen kerran purkamo selostaa tätä kantaa.

Epäselvää on, missä vaiheessa kanta on muuttunut, mutta KSK:n v:n 2022 versiossa purkaamo on mukana ilman moitetta. Tosin pää­haku­sanana on purkamo.

Taaimmainen ∼ takimmainen (taimmainen)

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna 1999 muotojen takimmainen ja taimmainen rinnalle muodon taaimmainen.

Samalla hyväksyttiin seuraavat pitkän a:n sisältävät muodot: taaemma, taaempana, taaempaa, taaemmaksi; taaimpana, taaimpaa, taaimmaksi, taaimmas. Aiemmin sallittiin vain taemma, taempana jne.

Kannanoton kuvauksessa ei mainita perusmuotoja taaempi ja taain, mutta koska ne on otettu KSK:aan aiemmin ainoina hyväksyttävinä pidettyjen muotojen taempi ja tain synonyymeiksi, nekin on varmaan ollut tarkoitus hyväksyä.

Yleisten johto-opillisten periaatteiden mukainen olisi taimmainen, koska kantana on vartalo taka-, jossa on astevaihtelu ja jonka jälkimmäinen vokaali jää pois i-alkuisen johtimen tieltä. Rinnalle on kuitenkin jo kauan sitten hyväksytty astevaihteluton takimmainen, joka on päähakusanana jo NSK:ssa.

Kielikellon 4/1999 artikkelissa Taaimmainen arvellaan, että taaimmainen yleistyi sanan taakse vaikutuksesta. Perustelua hyväksymiselle ei esitetä; taaimmainen ei ole kovin yleinen, vaan selvästi yleisin asu on takimmainen.

Tutkittaa, ei tutkituttaa, ja vastaavia tapauksia

NSK:ssa tutkituttaa on verbin tutkittaa synonyymina ilman kannan­ottoa. PSK:ssa ja KSK:ssa on kannan­otto ”paremmin: tutkittaa”.

Käytännössä tutkituttaa on paljon yleisempi. ISK jopa esittää (§ 325) sanan tutkittaa ”epä­toden­näköisenä ilmauksena” (merkitty kysymys­merkillä):

Johdin ‑tUttA- on morfologisesti pleonastinen yhdysjohdin. Periaatteessa pelkkä ttA-johdinkin riittäisi muuttamisjohdoksen muodostukseen näistä kantavartaloista, mutta johdinaineksen kompleksisuus on merkki johdosten erityiskäytöstä teettojohdoksina ja tunnekausatiiveina. Osassa i-vartalokantaisia tapauksia pleonastinen tUttA-johdos on jokseenkin yksinomainen, esim. hankituttaa, laadituttaa, tutkituttaa, vihityttää (vrt. ?hankittaa, ?laadittaa, ?tutkittaa, ?vihittää).

Samanlainen muutos koskee vihkiä-verbin johdoksia vihittää ja vihityttää sekä lukea verbin johdoksia luettaa ja luetuttaa. NSK:ssa mainittu arvioituttaa on jätetty kokonaan pois PSK:sta ja KSK:sta, vaikka se on paljon yleisempi kuin synonyyminsa arvioittaa.

NSK:sta alkaen on suositettu lyhyempää johdosta joissakin sellaisissa tapauksissa, joissa yksin­kertaisella johtimella muodostetun teetto­verbin ohella on käytössä kaksi johdinta sisältävä: haettaa (ei haetuttaa), hidastaa (ei hidastuttaa), revittää (ei revityttää), vedättää (ei vedätyttää), teettää (ei teetättää).

Joissakin tapauksissa taas sana­kirjoissa on vain lyhyempi johdos (esimerkiksi puhuttaa, hierottaa ja ostattaa), vaikka pidempi (kuten puhututtaa, hierotuttaa ja ostatuttaa) on myös käytössä. Johdoksista käännättää ja käännätyttää taas jälkimmäinen, sana­kirjoissa esiin­ty­mä­tön, on varsin harvinainen.

Muutokset selvästikin perustuvat siihen, että on haluttu asettaa lyhyempi johdos etu­sijal­le. Niissä ei kuitenkaan ole menty niin pitkälle, että aiemmissa sana­kirjoissa esiin­ty­mä­tön johdos olisi otettu sana­kirjaan saati etu­sijalle. Esimerkiksi mietityttää-verbin ohella esiintyy kyllä mietittää, mutta sitä ei liene missään sanakirjassa (ellei verkon kirjavia ”sanakirjoja” oteta huomioon). Vielä harvinaisempi on punnituttaa-verbin ohella esiintyvä punnittaa. Sanoista hierottaahierotuttaa pidempi, sana­kirjoissa esiintymätön johdos on suunnilleen yhtä yleinen kuin lyhyempi.

Erityyppinen on kannatuttaa, joka on NSK:n mukaan verbin kannattaa synonyymi, mutta vain merkityksessä ’panna kantamaan, antaa kantaa’; PSK:ssa ja KSK:ssa sitä ei ole lainkaan. Käytännössä saman­lainen tapaus on pari laskettaalasketuttaa.

Linjasta poikkeaa se, että lyötättää-sana, jonka sijaan NSK ohjaa käyttämään sanaa lyöttää, on PSK:ssa ja KSK:ssa ilman kannan­ottoa, joskin sanan lyöttää ne toteavat tavallisemmaksi.

Monissa tapauksissa sanakirjat eivät sisällä sen enempää lyhyttä kuin pitkääkään johdosta. Niinpä ei ole kantaa siihen, onko yleinen pohdituttaa parempi kuin vähemmän yleinen pohdittaa tai onko vastaavasti kadehdituttaa parempi kuin kadehdittaa. NSK:ssa on hankkia-verbin johdos hankituttaa, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa sitä ei ole, joten peri­aatteessa jää auki, olisiko lyhyempi johdos hankittaa (jota ei ole sana­kirjoissa, mutta joka esiintyy harvinaisena) parempi.

Sanoista korottaa ja korotuttaa sana­kirjoilla ei ole huomauttamista, vaikka jälkimmäinen voidaan tulkita erään­laiseksi kaksi­tasoiseksi teettämiseksi tai aiheuttamiseksi, jollaista suomen verbi­johdokset eivät yleensä ilmaise. (Vitsi siitä, miten työmies tekee, pomo teettää ja isompi pomo teetättää jne. ei kuvasta todellista kielen­käyttöä,) Onhan korottaa tulkittavissa aiheuttamis­johdokseksi NSK:ssa mainitusta verbistä korota, joka kuitenkin on ollut harvinainen ja lienee jokseenkin kadonnut kielestä.

Uusimaalainen ∼ uusmaalainen

Maakunnan nimestä Uusimaa johdettu normaali johdos olisi uusimaalainen, mutta NSK:ssa ei ole sitä, vaan uusmaalainen, jossa siis alku­osa on yhdys­sana­muodossa, toisin kuin kanta­sanassa. Samalla kannalla on Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011), joten asia on selvästi koettu ohjetta tarvitsevaksi. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole kum­paa­kaan muotoa. Kotuksen sivuilla sana näyttäisi esiintyvän vain viidesti, aina asussa uus­maa­lai­nen. Selvimmin kantaa ottaa Kielikellon 4/1994 artikkeli Paraislaisista bordeaux’­lai­siin – Asukkaannimitykset suomen kielessä:

Uudellamaalla [asuu] uusmaalaisia (ei ”uusimaalaisia”)

Kielikellon 1/2019 kirjoituksessa Maakunnat ja niiden asukkaat mainitaan kuitenkin molemmat muodot ja vieläpä esitetään säännöllinen uusimaalainen ensisijaisena:

Uudenmaan asukkaannimitys on yleissäännön mukaisesti uusimaalainen, mutta myös alkuosastaan lyhentynyt uusmaalainen soveltuu periaatteessa yleiskieleen. Rin­nak­kais­ta asua on käytetty jo yli sata vuotta vanhassa maakuntalaulussa Uus­maa­lais­ten laulu.

Kielikellon 1/2021 kirjoitus Uusimaalainen vai uusmaalainen? esittää vielä selvemmin uusi­maa­lai­nen asun ensi­sijaisuuden ja kertoo, että suositusta muutettiin vuonna 2012.

Uutisoida

Verbiä uutisoida pidettiin virheellisenä vielä suomen kielen lautakunnan suosituksessa, joka julkaistiin Kielikellossa 4/1986 otsikon ”uutisoida” alla. Kannan­oton mukaan kyseisen verbin sijasta voidaan käyttää useita eri verbejä, ja se lisää: ”Jos nykyisiin uutisoida-verbin käyttö­tehtäviin tarvittaisiin vielä muuta verbiä, kieli­lauta­kunta suosittaa jo käytössä olevaa uutistaa-verbiä.” Sellaista verbiä ei kuitenkaan ole käytetty juuri lainkaan, eikä sitä ole otettu sana­kirjoihin.

Vuonna 2004 uutisoida hyväk­syt­tiin. Kannanotto on kuvattu Kotuksen sivulla lauta­kun­nan toiminnasta vuosina 2000–2009. Asian taustaa valottavat Kielikellon 3/2004 ar­tik­ke­li Olli kielenhuoltajana ja kieli-ikkuna Uutisointi sallittu.

Kielikellon 2/2005 artikkelissa Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin lautakunnan puheen­johtaja kirjoittaa, että ”uutisoida ja eläköityä ovat hyviä yleiskielen verbejä”.

Yhdysadjektiivit kuten ”muistorikas”

Kielikellon 3/1994 artikkelin Yhdysadjektiivit mukaan suomen kielen lauta­kunnan kannan­otto niin sanottuihin yhdys­adjek­tii­vei­hin on, ”että radikaaleihin muutoksiin ei ole aihetta”. Tämä tarkoittaa torjuvaa suhtautumista, johon kuitenkin voidaan tehdä yksit­täi­siä muutoksia. Artikkeli kuvaa kannan­oton vaikutusta PSK:aan:

Vieraiden kielten esikuvien mukaan muodostettujen adjektiivien kuten järvirikas, tyylipuhdas, ravinneköyhä tilalle sanakirja siis tarjoaa paremmin-viittauksen avulla suomalaisempia vaihtoehtoja samaan tapaan kuin Nykysuomen sanakirja ja enim­mät kielioppaat. Yksittäisiä sanoja on lautakunnan päätöksen mukaan voitu kui­ten­kin esittää hyväksyttävinä, varsinkin jos niitä on vaikea korvata täsmällisesti muilla ilmauksilla.

Artikkelissa, samoin kuin tässä tarkastelussa, käsitellään sellaisia yhdyssana-adjektiiveja, joiden alkuosa on substantiivi. Esimerkiksi epäpuhdas ja rutiköyhä ovat eri tyyppiä.

Artikkeli mainitsee, että PSK esittää hyväksyttävinä seuraavat yhdysadjektiivit: lähtö­valmis (jo NSK:ssa ilman kommenttia), riskialtis (jo Uudissanasto 80:ssä), suhdanneherkkä (NSK:ssa: ”par. suhdanteiden vaihteluille, suhdanteille herkkä”). Sen sijaan seuraaville on PSK:ssa paremmin-kannanotot: huoltovapaa, muotopuhdas, ravinneköyhä, tunneherkkä, mutta viimeksi mainittu on KSK:ssa jo ilman kannan­ottoa.

Kotuksen uutiskirjeessä Kielikuulumisia-uutiskirjeessä 3/2012 on kuvaus, jonka mukaan muutos koskee ”monia” tapauksia:

Muiden kielten vaikutukseen suhtaudutaan nykyisin sallivammin kuin aiempina vuosikymmeninä. Esimerkiksi ruotsin mallin mukaan muodostettuja rikas- ja vapaa-loppuisia yhdysadjektiiveja on aiemmin suositettu välttämään, mutta nykyisin monia niistä pidetään hyväksyttävinä, koska yksiselitteistä korvaavaa sanaa on usein vaikea löytää. Uusimmassa Kielitoimiston sanakirjassa normien mukaisia ovat esimerkiksi sanat tietorikas (’paljon tietävä, laajatietoinen; paljon tietoa sisältävä, runsas­tietoi­nen’) ja tullivapaa (’josta ei tarvitse maksaa tullia, tulliton’). Sen sijaan joistakin sanoista suositus on säilytetty:

kalarikas paremmin: kalainen, kalaisa

puuvapaa esim. puuvapaa paperi pitää olla: sellupaperi

Kielenhuollossa on erityisesti pidetty -rikas-loppuisia adjektiiveja vältettävinä. (Näin oli vielä Kieli­kellon 3/2009 artikkelin Kielenhuoltoa svetisismien varjossa mukaan.) Edellä mainittu artikkeli mainitsee, että PSK:n hakusanassa rikas on tätä koskevia ohjeita, esi­mer­kik­si ”idearikas [paremmin: kekseliäs]”. KSK:n vuoden 2012 versiossa vältettävyys­merkin­tä on kuitenkin poistettu joistakin tämän tyypin sanoista:

Myös sellaisista rikas-loppuisista adjektiiveista kuin muistorikas ja tietorikas on poistettu ”paremmin”-suositus, koska niiden tilalle ehdotetut sanat eivät ole oikein istuneet kaikkiin yhteyksiin: runsastietoinen tai laajatietoinen voi sopia joskus mutta ei aina tietorikkaan sijaan. Ilmauksissa ”muistorikkaat lapsuuden kesät” ja ”muisto­rikas Viipuri” ei voisi korvata adjektiivia sanalla monimuistoinen tai runsas­muis­toi­nen – ei ainakaan tunnesävyn muuttumatta. Vastineista muistoisa ehkä kävisi, mutta senkin käyttö on ollut vähäistä.

Vielä KSK:n vuoden 2016 versioon jäi kuitenkin, ilmeisesti vahingossa, rikas-sanan selitykseen seuraava huomautus: ”Muistorikas paremmin: moni-, runsasmuistoinen, muistoisa.” Huomautus poistettiin vuoden 2017 versiosta.

Normien voi odottaa edelleen muuttuvan niin, että uusia -rikas-loppuisia yhdyssanoja hyväksytään yksittäin tai pieninä ryhminä. Muutoksia ei yleensä erikseen dokumentoida, vaan ne huomaa vain siitä, että sanakirjaan on tullut uusi sana ta siitä on poistettu maininta vältettävyydestä.

KSK:n vuoden 2017 version mukaan vältettäviä ovat seuraavat: happirikas, järvirikas, kalarikas, lapsirikas, lumirikas, malmirikas, metallirikas, metsärikas, muotorikas, ravinnerikas, ravintorikas, saaririkas, sisältörikas, toivorikas, vaiherikas, valkuais­rikas, virikerikas, vitamiinirikas, vivahderikas, väkirikas.

Hyväksyttävinä se taas esittää seuraavat: idearikas, muistorikas, raharikas, seikkailurikas, tapahtumarikas, tietorikas.

Samaan tapaan on muutettu -köyhä-loppuisia yhdyssanoja koskevia normeja. PSK:ssa sanoihin tapahtumaköyhä ja tunneköyhä liittyy paremmin-huomautus, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa huomautuksia ei enää ole. Vältettäviksi on sen sijaan edelleen merkitty happiköyhä, lajiköyhä, pääomaköyhä, ravinneköyhä, ravintoköyhä, valkuaisköyhä, virikeköyhä ja vitamiiniköyhä.

Kielenhuolto on suhtautunut -puhdas-loppuisiin yhdyssanoihin pidättyväisesti, eikä normimuutoksia ole ilmeisesti tehty. Tämän tyypin sanoja on KSK:n v:n 2020 versiossa vain muutama: sanoihin muotopuhdas ja rotupuhdas liittyy paremmin-merkintä ja sanaan tyylipuhdas arkisuusmerkintä, kun taas saunapuhdas (joka esiintyy vasta PSK:ssa) on ilman merkintää.

Sen sijaan -vapaa-loppuisia yhdysadjektiiveja on hyväksytty muutama: julkaisuvapaa (hyväksytty jo PSK:ssa), tullivapaa (vältettävä vielä PSK:ssa), verovapaa (vältettävä vielä PSK:ssa) ja virkavapaa (hyväksytty jo PSK:ssa). Sen sijaan vältettäviä ovat vielä KSK:n v:n 2018 versiossa huoltovapaa, puuvapaa, reseptivapaa, ruostevapaa, trustivapaa ja älyvapaa (arkiseksi merkittynä).

Linja on varsin salliva -herkkä-loppuisten yhdys­adjektiivien osalta: KSK:ssa ovat ilman huomautuksia aistiherkkä, kiriherkkä, lämpöherkkä, räjähdysherkkä, suhdanneherkkä, tunneherkkä, valoherkkä ja valonherkkä. Vain hermoherkkä esitetään vältettävänä. Jo PSK on suunnilleen samalla linjalla, mutta siinä myös räjähdysherkkä ja tunneherkkä ovat vältettäviä.

KSK:ssa on edellä mainitun riskialtis-sanan lisäksi vain yksi -altis-loppuinen sana, palvelualtis, ja sekin on jo Uudissanasto 80:ssä ilman huomautusta.

Suomen kielessä on vanhastaan -ystävällinen-loppuisia sanoja. Niitä ei liene missään vaiheessa pidetty sinänsä vältettävinä, vaan kielen­huolto on puuttunut niiden käyttöön uusissa merkityksissä. Sana lapsiystävällinen (joka on Uudissanasto 80:ssä ilman kom­ment­tia) esitetään PSK:ssa ja KSK:ssa pääosin ilman huomautuksia; vain käyttö­esi­mer­kis­sä lapsiystävällinen maaseutuympäristö siihen liittyy huomautus ”parem­min: lapsille sopiva, lasten kannalta hyvä”, kun taas lapsi­ystä­väl­li­nen perhe­politiikka on ilman kommenttia. Vastaavasti ihmisystävällinen on jo PSK:ssa, mutta vain merkityksessä ’ihmisiin ystä­väl­li­ses­ti suhtautuva’, tarkoittamassa ilmeisesti vain ihmisen (tai ehkä koiran tms.) asennetta ja käytöstä. PSK:ssa ja KSK:ssa on sen kohdalla kuitenkin seuraava esimerkki ja siihen liittyvä huomautus: ”Ihmisystävällinen [paremmin: ihmiselle sopiva, viihtyisä] ympäristö.

Tämän kanssa on yhdenmukaista, että KSK:ssä on sanat kulttuuriystävällinen ja kulut­taja­ystä­väl­li­nen ilman huomautuksia, kuvattuina niin, että ne tarkoittavat ihmisen tai ihmisten muodostaman laitoksen tms. ystävällisyyttä. Sen sijaan luonto­ystävällinen, vesistö­ystävällinen ja ympäristö­ystävällinen esitetään vältettävinä, ilmeisemmin siksi, että niiden merkitys on toisentyyppinen. (Oletettavasti esimerkiksi luonto­ystävällinen hyväk­syt­täi­siin, jos sillä tarkoitettaisiin ihmisen ystävällistä suhtautumista luontoon eikä luontoa säästävää tuotetta tms.)

Yhdysverbit kuten ”koeajaa”

Kielenhuolto suhtautui aiemmin varsin torjuvasti verbien muodostamiseen yhdys­sanoina. E. A. Saarimaan Kielenopas pitää vältettävinä esi­mer­kik­si verbejä etsintäkuuluttaa, koeajaa, lämpöeristää, ristikuulustella ja tulliselvittää. Se pitää hyväksyttävinä joitakin vanhoja yhdys­verbejä kuten ristiinnaulita ja ylenkatsoa, mutta ei juuri muita. Se kuitenkin tulkitsee: ”Yhdistämällä muodostettuja eivät ole sellaiset verbit kuin apulannoittaa, salaojittaa, valo­kuvata, sillä ne on saatu johtamalla substantiiveista (apulanta, salaoja, valokuva).” Lisäksi se mainitsee, että varsinkin tekniikan alalla on tullut käyttöön sellaisia yhdys­verbe­jä kuin kuivatislata ja pintakäsitellä, ja toteaa: ”Vaikka tämä verbityyppi on kie­les­sä vieras tulokas, sitä ei kokonaan voida välttää, vaan sen on katsottava kuuluvan var­sin­kin tekniikan kie­leen.”

Nykyinen kielenhuollon asenne on sallivampi, mutta edelleen varauksellinen. Sitä on kuvattu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Yhdysverbit, joka selostaa suomen kielen lauta­kunnan peri­aate­päätöstä. Siinä jaetaan yhdys­verbit hyväk­syt­tä­vyy­del­tään kolmeen tai oikeastaan neljään ryhmään:

  1. Hyväksyttävät: ”sellaiset erikoisalojen termit ja vakiintuneet yleiskielen sanat, joita on vaikea korvata lyhyesti muulla ilmauksella”, kuten aikaan­saada, ali­jäähtyä, ali­arvioida, alle­kirjoittaa, aurinko­kuivata, ensi­esittää, esi­käsitellä, esi­pestä, hiekka­puhaltaa, ilmi­antaa, irti­sanoa, julki­panna, juuri­hoitaa, kanta­esittää, koe­ajaa, kokoon­panna, korva­merkitä, kylmä­puristaa, kylmä­valssata, laimin­lyödä, loppu­sijoit­taa, loppuun­myydä, maksuun­panna, muistiin­kirjoittaa, muistiin­panna, myötä­elää, pakko­lunastaa, perus­korja­ta, pika­kirjoittaa, ristiin­naulita, sala­kuljettaa, sauva­kävellä, toimeen­panna, tyyppi­katsastaa, ulos­mitata, vastaan­ottaa, väli­varastoida, ylen­antaa, yli­arvioi­da, yli­valottaa, yllä­pitää. Myös finiittimuotoja kuten koeajoimme pidetään hyväksyttävinä.
  2. Osittain hyväksyttävät: ”verbit, joista vain esimerkiksi partisiippi on vakiintuneessa käytössä”, esimerkiksi asian­tunteva, bio­hajoa­va, epä­miellyttävä, erityis­korvat­ta­va, esitäytetty, itse­kiillottuva, itse­oppinut, kaupungin­valtuutettu, kuvio­painettu, mallisuojattu, sisään­lämpiävä, täysin­palvellut, ura­suuntau­tu­nut, valo-ohjattu. Sanakirjoihin otetaan tällainen muoto eikä infinitiiviä kuten esitäyttää, kuviopainaa. Kantaa lienee tulkittava niin, että hyväksyttäviä ovat vain partisiipit, eivät infinitiivit eivätkä finiittimuodot (kuten esitäytä, kuviopainamme).
  3. Ei-hyväksyttävät, jotka tulisi korvata muilla ilmauksilla, kuten poissulkea, puhtaaksi­kirjoittaa, sisään­kirjoittaa, syvä­jäädyttää. Niiden partisiipitkaan, kuten poissuljettu, eivät ole hyväk­syt­tä­viä.
  4. ”Tilapäisiä, usein leikillisesti käytettyjä yhdys­verbejä (esim. avioerota, ampuma­hiihtää, ulosheittää) ei ole otettu [PSK:aan] mukaan lainkaan.” Ne lienee tulkittava normin­vastaisiksi; erona edelliseen ryhmään on vain se, että ei pidetä aiheellisena mainita niitä sana­kirjoissa edes hylättävinä.

Esimerkkejä on edellä paljon enemmän kuin lauta­kunnan kannan­oton selostuksessa. Lisä­esimerkit on otettu Kieli­toimiston sana­kirjasta. Useat hyväksyttävistä yhdys­verbeistä ovat todellisuudessa sellaisia, että ne on helppo korvata ja usein korvataankin muilla ilmauksilla, esimerkiksi aikaan­saada ilmauksella saada aikaan.

Normien muutos on suhteellisen pieni siinä mielessä, että yhdys­verbejä hyväksytään yleis­kieleen tapauksittain. Toisaalta tapausten määrä lisääntyy: kannan­otossa hyväk­syt­tä­vi­nä yhdys­verbeinä mainitut esi­mer­kit ovat kaikki sellaisia, että ne eivät lainkaan esiinny NSK:ssa, vaikka siinä on substantiivit koeajo, kylmävalssaus ja tyyppi­katsastus.

Lautakunnan kannanotosta ei voida suoraan päätellä uusien yhdys­verbien hyväk­syt­tä­vyyt­tä. Oletettavasti 1. kohdan maininta erikois­alojen termeistä ei tarkoita vain vakiin­tu­nei­ta termejä, vaan myös uusia termejä voidaan muodostaa. Tiukka tulkinta olisi, että uudet termit kuuluvat vain erikoisalojen kieleen, mutta käytännössähän termejä tihkuu myös yleiskieleen. KSK:aan on otettu esimerkiksi verbi tyhjiöpakata.

Kielikellon 4/1996 artikkeli Monimuotoiset yhdyssanat osittain toistaa samoja peri­aatteita, mutta on sävyltään sallivampi. Siinä käsitellään myös -minen-johdoksia yhdys­verbien yhteydessä, vaikka ne ovat substantiiveja ja vaikka sellaiset substantiiveista muodostettuja yhdys­sanoja kuin ennakko­ilmoittautuminen ei liene missään pidetty ongelmallisina.

Kielikellon 2/1997 kirjoitus Mahdollistatteko vesijumppaamiseni? jatkaa samoilla lin­joil­la, mutta siinä on muun muassa esimerkki olympia­valmennettava, jota ei ole KSK:ssa.

Kielikellon 4/2012 kirjoitus Talvilomaillaan ja vesijuostaan – yhdysverbejä moneen läh­töön tuo uuden näkö­kulman: ”Yhdys­verbejä luodaan eri tavoin. Usein pohjana on yhdys­substantiivi. Tämä on suurin ja elävin ryhmä, ja monet näin muodostetut verbit ovat enim­mäk­seen vakiintuneet kieleen.” Esimerkiksi koeajaa ajatellaan tällöin johdetuksi sanasta koeajo. (Tätä voisi kutsua taka­perois­johdokseksi: muodostetaan verbi, jonka joh­dok­sek­si kielessä jo oleva sana voidaan tulkita.) Tämä on ehkä selvimmin se yhdys­sana­tyyppi, jota vanhoissa kannan­otoissa vastustettiin, mutta tässä se esitetään jokseenkin luonnollisena. – Kir­joi­tuk­ses­sa esitetään aurinko­kuivattu sanana, jonka rinnalla ei ole infinitiiviä eikä persoona­muotoista taivutusta, mutta KSK:ssa on jo verbi aurinkokuivata.

Osittain varsin sallivan kannan esittää Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas hakemistossa sanan ”koe” selityksessä:

koe-alkuisia yhdysverbejä (koeajaa, -kuormittaa, -kuunnella) on varsinkin tekniikan kielessä. Tyyppi on yleis­kielessäkin hyväksyttävä, kunhan muistetaan rinnakkaiset ilmaisu­keinot (auto oli koeajossa, autolla ajettiin kokeeksi) ja varotaan tyypin turhaa laajentamista (ei esim. »koemaistaa» vaan maistaa kokeeksi).

Sana ”tyyppi” viitannee kuitenkin vain koe-alkuisiin verbeihin eikä yhdysverbeihin yleensä.

Liitepartikkelit -kin, -kaan, -ko

Erittäinkin

KKOO toteaa (s. 329), että sana erittäinkin on esitetty NSK:ssa neutraalina, mutta KSK:ssa se on saanut tyylimerkinnän vanhahtava.

Etteikö ∼ ettei

Sanaa etteikö on pidetty virheellisenä, ja se on suositeltu korvaamaan tilanteen mukaan sanalla ettei tai virkkeen uudelleenmuotoilulla. Vielä PSK on tällä linjalla. Vuonna 1992 suomen kielen lautakunta hyväksyi etteikö-sanan käytön ”kielteistä päälausetta seu­raa­vas­sa sivu­lauseessa”, esimerkiksi Ei ole vielä sanottu, etteikö tule hyväkin vuosi.

Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/1993 artikkelissa Etteikö. Se mai­nit­see, että lauta­kunnan keskustelussa ”painotettiin sitä, että etteikö-rakenteet on myös aina mah­dol­lis­ta korvata joillakin toisilla sanonnoilla”. Se myös kuvaa lautakunnan kannanoton seuraavalla tavalla varaukselliseksi:

Etteikö-konjunktio on esimerkki kysymysmuodon toissijaisesta käytöstä, jossa mer­ki­tys syntyy pragmaattisen tulkinnan kautta. Siksi etteikö-konjunktiota ei pidä käyttää erityistä tarkkuutta vaativissa tyylilajeissa, esimerkiksi oikeuden­käytön kie­les­sä.

Artikkelissa mainittu Matti Larjavaaran kirjoitus Etteikö kelpaa? esittää, että etteikö-rakenne on ”mitä luontevin” ja että sillä ”on selvä oma merkitys”. Lauta­kunta suhtautui siis pidättyväisemmin. Sen kannanoton selostus on pitkä ja mutkikas, eikä sen perusteella ole helppo sanoa, miten sana etteikö eroaa sanasta ettei.

KSK:n selostuksen (että-sanan kuvauksessa) mukaan sanaa etteikö käytetään ”muodoltaan kielteisissä virkkeissä korostamassa myönteistä tulkintaa”.

Josko

KKOO esittää (s. 302), että sanaa josko on aiemmin pidetty kartettavana. KKOO ottaa toisenlaisen kannan. Se toteaa, että ”epäsuoran eli alisteisen kysymyslauseen alussa on tavallisesti kysyvä sana, kuten kuka, mikä tai -ko/-kö-liitteen sisältävä sana, esim. onko, tulevatko, mutta se jatkaa:

Varsinkin pohdiskelevassa tyylissä, jossa voi kuulua kirjoittajan oma ääni, käytetään myös sanaa josko. Se tuo usein mukanaan toteutuvan mahdollisuuden merkityksen. Ilmaukseen sisältyy tällöin myös tunne­pitoista ja rentoakin sävyä. Josko ei siksi ole neutraalin asiatyylin piirre.
Puun myyjillä on mielessään loppuvuoden hintapiikki, ja siksi nyt odotellaan, josko hinta taas kääntyisi nousuun. (sanoma­lehden pääkirjoitus) – Vrt. epäsuora kysymys­lause: – – odotellaan, kääntyisikö hinta taas nousuun.
Josko-sanaa käytetään myös silloin, kun kirjoittaja tai puhuja esittää oman toiveen tai ehdotuksen. Vastaavassa tehtävässä esiintyvät jospa ja jos vaikka. Sävy on rento.
Ensi kaudella on edessä uudet haasteet. Josko pääsisi vihdoin sellaiseen 13.60:n vakio­suoritukseen, toivoi Niemi. – –

KSK:ssa on ainakin vuosien 2014, 2016 ja 2018 versioissa ollut sanan jos kuvauksessa kannanotto, jossa josko esiintyy yhdessä esimerkissä:

ark. alisteisissa kysymyslauseissa; yleiskielessä paremmin: -ko, -kö. Kysyn isältä, jos saan lähteä. Enpä tiedä, jos uskallan. Epäili, josko pystyisi siihen.

KSK:n vuoden 2023 versiossa josko on omana hakusananaan, ja siihen on liitetty merkintä ”vars. ark.” Esimerkistäkin voidaan lukea, ettei sanaa pidetä täysin yleis­kieleen kuu­lu­mat­to­ma­na: ”Valiokunnassa pohditaan parhaillaan, josko tähän olisi [yleisk. tavallisemmin: olisiko tähän] tarvetta.

Joskus käytetään sanaa mikäli samaan tapaan kuin sanaa josko, mutta tätä ei ole millään tavoin hyväksytty.

Juurikaan ja juurikin

Vielä Kielikellon 2/2011 kirjoituksessa Juurikin niin sanotaan, että juurikaan ei kuulu yleiskieleen. KKOO kuitenkin esittää (s. 328), että ”nykykäsityksen mukaan juurikaan on neutraali kivettymä” ja että -kaan-liite vahvistaa kieltoa. Täten KKOO:n mukaan ei juurikaan ei tarkoita aivan samaa kuin ei juuri. KSK:ssa on sanan juuri kuvauksessa esimerkki En juurikaan tunne häntä.

Kielikellon 1/2013 artikkelin Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan mukaan liite -kaan sanassa juurikaan vahvistaa kieltoa. Toisaalta sekin esittää: ”Nykykäsityksen mukaan juurikaan onkin neutraali kivettymä, jota ei niin­kään mielletä osien juuri ja -kaan liitokseksi vaan kiteytyneeksi kokonaisuudeksi.”

Muotoa juurikin ei vielä ole samalla tavoin hyväksytty. KSK mainitsee sen (sanan juuri kuvauksessa) arki­kielisenä. KKOO esittää, että -kin-liit­teel­li­siin sanoihin kuten juurikin, aivankin, sangenkin, melkokin, siiskin ”sisältyy kuitenkin tunne­pitoi­suut­ta ja leikillisyyttä”, mutta ”osa tällaisista ilmauksista neutraalistunee tyyliltään käytössä ajan myötä”.

Seuraavassa kohdassa kuvattava myöskin on hyvin saman­tapainen kuin juurikin: liite -kin vain vahvistaa tai korostaa merkitystä. Kielen­huollon kannan­otot näihin sanoihin ovat kuitenkin toistaiseksi vastakkais­suuntaiset.

Myöskin

Sanaa myöskin on kielenhuoltokirjallisuudessa pidetty toisteisena. KKOO kuvaa (s. 372): ”Toisteisuutensa takia myöskin-sanaa on aiemmissa oppaissa keho­tettu välttä­mään kaikissa tapauk­sissa.”

Esi­mer­kik­si E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo: ”Myös ja -kin ovat syno­nyymi­sia ilmauk­sia, joten myöskin on pleonasmi; riittää pelkästään myös.” Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) sanoo myöskin-sanasta: ”etup. puhekielessä, kirjakielessä sen sijasta myös”. NSK sanoo siitä: ”-kin tarpeeton; = myös”.

Kielikellon 1/2013 artikkeli Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan ottaa toisen­laisen kannan:

Myös sanassa myöskin on toiston makua, senhän voi katsoa sisältävän periaatteessa kahdesti saman merkityksen: myös ’lisäksi’ + -kin ’lisäksi’. Kokonaisuutta on pidetty turhana, jollainen se tällä tavoin ajateltuna sisällön kannalta yleensä onkin.

Vastuu lapsen kasvattamisesta on perheellä, mutta myöskin koulu on kasvattaja (= myös).

Toisaalta myöskin-sanaa voi kokonaisuudessaan pitää kivettymänä, jota ei tulkita osiensa summana. Liite -kin olisi sanassa siis vastaavassa perusmerkitystä vah­vis­ta­vas­sa tehtävässä kuin sanoissa varmaankin tai kylläkin. Joskus myöskin tuntuisi lause­rakenteen näkökulmasta sopivan ilmaukseen jopa paremmin kuin pelkkä myös:

Yksikään republikaani ei äänestänyt lain puolesta. Sama laki hyväksyttiin viime vuonna äänin 60–39, myöskin pelkillä demokraattiäänillä – –.

Kielikellon 2/2015 artikkeli Kieliopillisten vaihtoehtojen välissä – tiukkoja ja väljiä normeja esittää saman­tapaisen selostuksen kuin edellä lainattu, mutta keskeistä kannanottoa voi pitää melko tiukkana:

Myöskin-sanan käyttö on melko tavallista myös asiateksteissä. Sitä voikin säästeliäästi käytettynä pitää yleiskielen rajatapauksena.

Voisi siis sanoa, että sanaa myöskin siis pidettiin aiemmin tyylillisesti huonona, ehkä jopa virheellisenä, mutta nyt se hyväksytään ainakin joissakin yhteyksissä.

KSK:n vuoden 2014 versio sanoo vanhan linjan mukaisesti: ”myöskin paremmin: myös.” Vuoden 2017 versio sanoo: ”myöskin tavallisemmin: myös.” esittämättä yhtään käyttö­esi­merkkiä.

Vaiko

Kannanottoja: pelkkä ”vai” parempi

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää, ettei liitettä -ko pitäisi käyttää sanassa vai:

»VAIKO»: par. vai

Kysymyspartikkelin lisäämistä lienee pidetty aiheettomana ja vältettävänä, koska vai jo itsessään merkitsee kysymistä kahdesta vaihtoehdosta. NSK on samoilla linjoilla, sillä haku­sanan -ko kuvauksessa (kohdassa II 3 d) se merkitsee †-merkillä sanan vaiko hylät­tä­väk­si. Tähän liittyy seuraava esimerkki: ”On tarkastettava, onko ase panostettu vaiko ei ’vai eikö’.”

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää saman kannan ja perustelee sitä seuraavasti kohdassa, jossa on ensin käsitelty etteikö-sanaa (3. painoksessa s. 77):

Tarpeettomasti käytetään kysymysliitettä myös vai-konjunktion yhteydessä, esim. ”– – vaikuttaako niistä vain yksi vaiko (par. vai) useammat yhdessä.” Kysymys­liite ei tosin tässä ole sillä tavoin hämmentävä kuin äskeisessä tapauksessa, mutta pelkkä vai on aina vähintään yhtä selvä. Kielen täsmällisyyden kannalta on eduksi, jos myös ”vaiko” jätetään pois käytöstä. Myös sanoissa ”kumpiko” ja ”kumpainenko” kysymys­liite on aiheeton. Oikeat asut ovat kumpi, kumpainen.

PSK esittää samanlaisen kannanoton, joskin lievempänä, sanan vai kuvauksen yhdessä esimerkissä:

Tuletko heti vaiko [paremmin: vai] vasta myöhemmin?

KSK:ssa oli aluksi sama esimerkki, mutta v:n 2022 painoksessa sen tilalla on vain esimerkki Tuletko heti vai vasta myöhemmin? Siinä ei siis enää lainkaan oteta kantaa vaiko-sanaan.

Joko ”vaiko” käy?

Kuitenkin vaiko-sana esiintyy Kielikellossa jo vuonna 1984, ja vuodesta 1999 alkaen se on esiintynyt melko usein. Osittain kyse on lehdelle lähetettyjen kysymysten tekstistä, mutta esiintymiä on myös lehden toimitetussa tekstissä. Esimerkiksi Kieli­kellon 4/2019 kirjoituksessa Tuntuuko passiivia käytettävän vai tunnutaanko käyttävän? on seuraava kuva­teksti, johon vaiko tuntuu sopivan oikein hyvin:

Rantaan näkyy jätetyn vene – vaiko sittenkin "näytään jätetyn"?

Normista on siis ilmeisesti käytännössä luovuttu.

ISK:n kohta -kO-liitteellisten partikkelien kysymys­käytöstä sanoo:

Ilmaukset, joissa kO-liite liittyy partikkeliin, ovat useimmiten kiteytyneet omiin tehtäviinsä, kuten vastaanoton ilmaukset niinkö, ihanko totta ja konjunktiot vaiko, josko, etteikö (» § 813).

Kohta § 813 kuitenkin sanoo lyhyesti vain näin: ”Vaiko esiintyy samoissa konteksteissa kuin vai.” Ainoa esimerkki aiheesta on ”Vaikeaa on selvittää kumpi on suurempi elämän vaiko kuoleman pelko.” Niinpä vaiko tuntuisi olevan yksin­kertai­ses­ti sanan vai synonyymi. Sen voi ajatella jotenkin korostavan valinta­tilannetta. Toisaalta sitä ehkä käytetään esimerkiksi pitkäsanaisten vaihtoehtojen välissä, koska pitempi vaiko tuntuu sopivan paremmin kuin lyhyt vai.

Sanojen merkitykset ja tyylilaji

Aggressiivinen

NSK selittää sanaa aggressiivinen sanoilla ”hyökkäävä, päällekäypä”, NSSK vielä vahvemmin sanoilla ”hyökkäävä, vihamielinen”. PSK:ssa ja PSK:ssa on toinenkin merkitys: ”määrätietoinen, tehokas”, jota kuvastavat esimerkit ”Aggressiivinen markkinointi, hoito”.

Paavo Pulkkisen artikkeli Tarpeellista ja turhaa lainatavaraa Kielikellossa 2/1984 suhtautui muutokseen torjuvasti:

Sävyltään yleensä kielteinen aggressiivinen näkyy varsinkin liikealalla esiintyvän myönteisesti värittyneenä tarkoittamassa toimeliasta, yritteliästä, tarmokasta. Suomen sanat olisivat parempia. Aivan koomiselta kuulostaa väite, että vanhukset kaipaavat ”agressiivista kuntoutusta” – eikä asiaa suinkaan paranna, että sana on melko yleiseen tapaan kirjoitettu väärin.

Merkityksen laajentuminen johtunee siitä, että englannissa sanaa aggressive oli ruvettu käyttämään liike-elämässä kuvaannollisesti hyökkäävästä toiminnasta, jolla pyrittiin valloittamaan tai puolustamaan markkinoita.

Ainemäärä

NSK kuvaa sanaa ainemäärä vain esimerkeillä:

s. Pieni a. Kappaleen a. eli massa.

Tämä lienee ymmärrettävä niin, että sanan merkitys on väljästi ’aineen määrä’, mutta fysiikassa nimenomaan ’massa’. Fysiikassa massa ja ainemäärä ovat kuitenkin aivan erilliset suureet, joilla on omat yksikkönsä (kilogramma ja mooli).

PSK:sta ja KSK:sta esimerkit on poistettu, joten sana ainemäärä esitetään ilman mitään muuta kuvausta kuin taivutus. Kun kyseessä kuitenkin on myös fysiikan termi, kuvauk­set­to­muus merkinnee, että sanan katsotaan edelleen olevan käytössä myös väljässä merkityksessä.

Alio

NSK esittää sanalle alio kaksi merkitystä, joista ensimmäinen lienee ollut lähinnä puhdas­kielinen ehdotus sanan momentti tilalle ja toinen on kuvattu harvinaisena kansanrunouden sanana (jota tosin Suomen murteiden sanakirja ei tunne):

alio³ 1. <>lak. pykälän osa, momentti. | 1. §:n 2. a:n 3. kohdassa sanotaan - -. 2. harv. kansanr. jnk alapuolella oleva. | Veen isäntä, vuon a. KAL.

PSK:ssa koko sanaa ei ole, mutta KSK:ssa se on aivan toisessa merkityksessä, tar­koit­ta­mas­sa sanomalehden alakertaa eli pääkirjoitussivun alareunassa olevaa moni­palstaista kirjoitusta. (KSK:ssa alakerta on tällaisessa merkityksessä, joskaan kuvaus ei mainitse, että kyse olisi nimen­omaan pääkirjoitus­sivusta.)

Alla, alta, alle

NSK:n laaja selostus alla sanasta sisältää merkitys­ryhmän I 2, jonka kuvaus alkaa näin ”jnk kohteena, jssk (tav. vaikeassa) tilanteessa olemisesta; etup. vain runok. ja ylät.” Esimerkeissä on sellaisiakin, jotka voisi tulkita myös konkreettiseen ala­puolella olemiseen, Maa kumahteli askelten alla. Kohdassa on normi­kannan­otto: ”Normaalityyl. tav. par. muuten”. Sen jälkeen on useita esimerkkejä kuten vieraan vallan alla. joihin ei erikseen oteta kantaa. Suorastaan hylättäviksi on kuitenkin merkitty useita ilmauksia: työn, rakennuksen, korjauksen, maalauksen, viimeistelyn, tarkastuksen, holhouksen, hoidon, valvonnan, tykkitulen, johtajan, voittajan, esimiehyyden, päällikkyyden, komen­non, vaikeuksien, epäuskon, pelon alla. Näille NSK esittää vaihtoehtoja kuten tekeillä, rakennettavana jne.

PSK:ssa lähinnä vastaava kuvauksen kohta alkaa ”us. ark. jnk alaisuudessa, alaisena, kohteena.” Kannanotto on siis lievä, mutta siinä on kuitenkin vielä seuraava:

Vihollisen tulen a. paremmin: tulessa, tulelle alttiina, tulen kohteena. Työn a. paremmin: tekeillä, valmisteilla. Korjauksen alla paremmin: korjattavana. Holhouksen alla paremmin: holhottavana.

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää hyvin saman­laisen kannanoton. KSK:ssa ei kuitenkaan ole mitään tällaisia paremmin-kannanottoja.

Vastaava muutos koskee sanojen alta ja alle käyttöä.

Esitettyjä yleisiä muutosten perusteluita on selostettu kohdassa Korkeintaan, työn alla ym. svetisismit.

Paljon varhaisempi muutos on luopuminen siitä torjuvasta kannasta, jonka NSK otti sanan alle käyttöön merkityksessä ’vähemmän kuin’ (ja vastaavasti sanan yli käyttöön merkityksessä ’enemmän kuin’; vrt. kohtaan Yli/vaille víisi ∼ viiden). Sellainen kanta on vielä muun muassa E. A. Saarimaan ”Kielenoppaassa” (6. painos, 1964), mutta esimerkiksi PSK:ssa siitä ei ole jälkeäkään. Tähän lienee vaikuttanut se, että tilalle tarjotut ilmaukset ovat hankalan pitkiä (vrt. esim. alle 50vähemmän kuin 50).

Arkipäivä

Sanan arkipäivä merkitys on vielä PSK:n mukaan ’muu päivä kuin pyhä- t. juhlapäivä; muu kuin juhla-aika’. KSK:ssa tämän merkityksen rinnalle on tullut toinen merkitys: ”muu kuin pyhä- t. juhlapäivä; nyk. tav. muu viikonpäivä kuin lauantai t. sunnuntai”. Todelli­suu­des­sa arki­päiväksi tuskin kutsutaan esimerkiksi joulu­päivää, joka osuu keski­viikoksi. Sanan nykyinen merkitys olisi parempi kuvata sanoilla ”päivä, joka ei ole lauantai, sunnuntai eikä yleinen vapaa­päivä”.

Taustalla on tietenkin siirtyminen kuusi­päiväisestä viisi­päiväiseen työ­viik­koon ja koulu­viikkoon vuosina 1966–1971, jolloin varsin monissa ammateissa lauantai muuttui työ­päivästä vapaa­päiväksi.

Tämä vaikuttaa tietenkin myös sanojen arki, arkisin yms. merkityksiin.

Lisäksi KSK, toisin kuin PSK, esittää sanalle arkipäivä myös merkityksen ’joka­päi­väi­nen elämä, arkielämä, jokapäiväisyys, tavallisuus”, esimerkkeinä Televisio-ohjelmassa kuvataan sairaalan arki­päivää. Pelaaja­siirrot ovat jalka­palloilun arki­päivää. Aiemmin tällaisissa yhteyksissä olisi pitänyt käyttää sanaa arki.

Kielikellon 3/2002 artikkeli Arki, pyhä ja lauantai kuvaa muutokseen liittyviä ongel­mia. Siinä todetaan, että ruotsin kielessä sana vardag on muuttunut tarkoittamaan viikon viittä työpäivää. Vastaavaa ei kuitenkaan esitetä suomesta, vaan kaksi eri mer­ki­tys­tä ovat artik­ke­lin mukaan kielessä rin­nak­kain, joskin se toteaa, että esimerkiksi ilmaus Avoinna arkisin 9–17 tarkoittaa ”lähes aina”, että liike on lauantaisin kiinni,

Todellisuudessa arkisin ja arkipäivä esiintyvät nykyisessä kielessä vain uudessa mer­ki­tyk­ses­sä. Poikkeuksen muodostaa vuosi­loma­laki, joka heijastaa niin kielen­käytön kuin sisäl­tön­sä­kin puolesta vanhaa aikaa: vuosi­loma­oikeus määritellään ”arki­päivinä”, mutta tämä sisältää myös lauantait, joten esimerkiksi 10 päivän loma­oikeus antaa vain 9 loma­päivää. Vastaava koskee sairaus­vakuutus­lakia.

Arkisesta kirjakieleen: sinkku, polttarit...

Sanat, joita on pidetty arkisina (ja siten kirjakieleen kuulumattomina), saattavat muuttua osaksi kielen normaalia sana­varastoa, asiatyyliinkin sopiviksi. Sama koskee leikillisiä sanoja. Normin muutoksesta voidaan puhua silloin, kun sana on aiemmin sanakirjoissa tai kielen­käytön oppaissa merkitty arkiseksi, leikilliseksi tms. ja tällainen merkintä sitten pois­te­taan. Sellaiset sanakirja­muutokset eivät välttämättä vastaa kielen­käyttäjien käsi­tyk­siä sanojen sopivuudesta asia­tyyliin, mutta ne voidaan tulkita normin­muutoksiksi.

Arkisuus- tai puhekielisyysmerkinnän (tai joissakin tapauksissa leikillisyys­merkin­nän) ovat menettäneet muun muassa seuraavat sanat:

Sana järjestö­jyrä PSK:ssa leikillinen, KSK:ssa arkinen. Lienee tulkittava, että leikilliset sanat kuuluvat kirja­kieleen (huoliteltuun yleis­kieleen), arkiset eivät.

Lievä ja epämääräinen muutos on se, että tuomaroida on NSK:n mukaan arkinen, kun taas KSK:ssa siihen liittyy vaikea­tulkintainen merkintä vars. ark. PSK:sta sana jostain syystä puuttuu kokonaan. Sana lienee syntynyt siksi, että sanaa tuomita on haluttu välttää silloin, kun ei tarkoiteta tuomio­istuimessa tuomitsemista, vaikka sillä kaikkien sana­kirjo­jen mukaan on paljon laajempikin merkitys.

Hiukan toisen­lainen muutos tyyli­lajiin sopivuudessa on, että KSK:n vuoden 2012 versiossa sanoihin mittelö, ryydittää ja sivakoida ei enää liity mainintaa van­hah­ta­vuu­des­ta tai lei­kil­li­syy­des­tä. (Sanaa mittelö käytetään jo ainakin Kielikellon 2/1992 artikkelissa Sanoma­lehti ja äidin­kieli.)

Sana putiikki on NSK:n mukaan kaikissa merkityksissään arkinen, ja ensimmäinen merkitys on ’myymälä, puoti’. Sen sijaan PSK:n mukaan ensimmäinen merkitys on ’vars. muotialan pieni erikoisliike’ (ilman tyyli­laji­merkintää). (Todellisuudessa ei kuitenkaan liene tapahtunut sellaista boutique-sanan merkityksen ja sävyn siirtymistä putiikki-sanalle.)

Jotkin NSK:ssa kansanomaisiksi merkityt sanat kuten luojanluoma, nasakka, panta ja palviliha ovat PSK:ssa ilman sellaista merkintää, eli ne tulkitaan yleiskieleen kuuluviksi. Niistä tosin aina­kin luojanluoma on varmaan edelleenkin tulkittava tyyliltään erikoiseksi ja varsi­nai­seen asia­tyyliin sopimattomaksi.

Edellä olevat esimerkkiluettelot perustuvat paljolti seuraaviin artikkeleihin, joissa on myös jonkin verran muutosten selityksiä: Kielikellon 3/1994 artikkeli Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sana­kirjassa, Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja, Kielikellon 4/2006 artikkeli Arkikielestä yleiskieleen ja Kielikellon 1/2012 artikkeli Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa?

Harvinaisempaa on kirjakieleen sopivana pidetyn sanan muuttuminen arki­kieli­sek­si tai murteelliseksi. Sellaiseksi tapaukseksi voidaan tulkita kihveli, johon liittyy NSK:ssa merkintä ”vars. murt. ja puhek.”. PSK:ssa sen käyttö on rajattu merkityksen mukaan: mer­ki­tyk­ses­sä ’rikkalapio’ se on arkinen, merkityksessä ’metallipesäinen (hiekan)luonti­lapio’ taas kansankielinen. KSK on muuten samalla linjalla, mutta sen mukaan sana on jälkimmäisessä merkityksessä murteellinen. Toinen tapaus on porkka merkityksessä ’suksisauva’: NSK:ssa normaalina sanana, PSK:ssa kansankielinen ja KSK:ssa arkinen. Sana julmettu on NSK:n mukaan ”vars. puhek.”., PSK:n ja KSK:n mukaan ”ark.”. Sanaan pahki ei NSK:ssa liity mitään tyyli­laji­merkintää, eli sitä pidetään yleis­kielisenä, mutta PSK:ssa se on merkitty kansan­kieliseksi, KSK:ssa murteelliseksi. Samoin on käynyt sanalle käsnä, joka on sanan känsä itä­murteissa vallitseva muoto ja joka esiintyi tieto­sana­kirjoissakin sieni­lajin nimessä käsnä­tuhkelo (nykyisin känsä­tuhkelo).

Sana kotia on NSK:ssa yleiskielen sanana, mutta PSK:n ja KSK:n mukaan murteellinen.

Tulkinnanvarainen on sanan pinna tyyli­lajin muutos. NSK:ssa sen käyttöön merki­tyk­ses­sä ’piste’ liittyy merkintä ”vars. urh. koul.”, joka antaa ymmärtää, että se voisi tulla kyseeseen asia­tyylissäkin. PSK:ssa ja KSK:ssa siihen liittyy kuitenkin arkisuus­merkintä. Mikään sana­kirja ei tunne sen merkitystä ’prosentti’ tai ’prosentti­yksikkö’, jotka kuitenkin lienevät olleet käytössä jo vuosi­kymmeniä.

Yleiskielisen sanan muuttuminen ylätyyliseksi tai vanhahtavaksi saattaa ilmetä siten, että sana vain jätetään pois sanakirjasta. Joskus sana kuitenkin säilytetään, mutta siihen liitetään huomautus. Esimerkiksi sana samooja on NSK:ssa ilman kommenttia, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa siihen liittyy tulkinnan­varainen huomautus ”vars. ylät.”.

Joissakin tapauksissa sanojen tyylilaji­merkinnät muuttuvat edestakaisin: edesauttaa on NSK:n merkitty varsinkin vanhastavassa tyylissä käytettäväksi ja PSK:ssa van­hen­tu­neek­si, mutta KSK:ssa se on ilman tyylilajimerkintää. Hiukan vastaavasti edesvastuu on NSK:ssa merkitty varsinkin lakikielessä käytettäväksi ja PSK:ssa vanhentuneeksi, mutta KSK:ssa ei ole tyyli­laji­merkintää. Kielikellon 4/2006 artikkeli Arkikielestä yleiskieleen selittää tätä seuraavasti: ”Vanhentuneiksi ei enää sähköisessä Kieli­toimiston sana­kirjas­sa merkitty sellaisia sanoja kuin edesauttaa ja edesvastuu, jotka ovat laajassa käytössä”.

Astalo

NSK:n mukaan astalo on harvinainen sana, jonka merkitys on ’ase, lyömäkalu’. PSK:ssa astalo on merkitty vanhentuneeksi, ja sen merkitykseksi on ilmoitettu ’tila­päi­nen lyömäase’. Myös KSK:ssa oli näin, mutta vanhentuneisuus­merkintä poistettiin vuonna 2015 tai 2016.

Tarkempi kuvaus aiheesta on verkkosivulla Astalo: lakitermistä uutiskielen sanaksi.

Astua voimaan

NSK:ssa on sanan astua kuvauksessa esimerkin laki astuu voimaan verbin jäljessä huomautus ”[par. tulee]”. Samanlainen huomautus on PSK:ssa, mutta KSK:ssa se on muutettuna astua-sanan kuvauksessa ”[lakikielessä paremmin: tulee]”. Tätä lienee tulkittava niin, että laki astuu voimaan on käypää kieltä muualla kuin lakitekstissä. Kuitenkin voima-sanan kuvauksessa selityksessä vain ”Astua [paremmin: tulla] voimaan”.

Toisaalta esimerkiksi Kotuksen sivuston Kielitieto-osin kirjoituksessa Valtimo osaksi Nurmeksen kaupunkia käytetään ilmausta astuu voimaan yksi kuntaliitos, ja Kotuksen uutisessa Honkajoki osaksi Kankaanpään kaupunkia ingressinä on Kuntaliitos astuu voimaan vuoden 2021 alussa. Kotuksen asiakirjoissa myös käytetään ilmauksia, joissa laki tai sopimus astuu voimaan. Kielikellon 3/2005 kirjoituksessa Puheen­johtaja­kausi vai puheen­johtajuus­kausi? esitetään oikeana ilmauksena Euroopan unionin perustus­lain oli tarkoitus astua voimaan Suomen puheen­johtaja­kaudella,

Lakitekstiin on vakiintunut ilmaus laki tulee voimaan, Aiemmin esiintyi myös ilmaus astuu voimaan, mutta voimassa olevassa lain­säädännössä se esiintyy vain kahdessa kohdassa noin sata vuotta sitten säädetyssä laissa ja luultavasti erehdyksestä eräässä vuonna 2010 annetussa säädöksessä. Muissa yhteyksissä on tavallista kirjoittaa laki astuu voimaan. Se on ilmeinen käännöslaina ruotsista, ja ole­tet­ta­vas­ti sitä on pidetty tämän takia vältettävänä, koska voi käyttää myös toista verbiä. Fraasi kokonaisuudessaan on kuitenkin ilmeinen käännös ilmauksesta träder i kraft.

NSK:ssa on sanan astua kuvauksessa myös seuraava: ”Asia astuu [par. tulee, joutuu] päiväjärjestykseen, uuteen vaiheeseen.” Uudemmissa sanakirjoissa tällaiseen käyttöön ei oteta kantaa.

Au pair

Jo NSSK:ssa on ilmaus au pair -tyttö. Epäilemättä ilmausta au pair on puhekielessä jo pitkään käytetty itsenäisenä substantiivin tavoin, mutta vielä PSK:ssa se on vain yhdys­sanas­sa au pair -tyttö. KSK:ssa on myös au pair, selityksenä ”ulkomaalainen tyttö (t. poika), joka vierasta kieltä oppiakseen on perheessä apulaisena lähinnä asuntoa ja ruokaa vas­taan”, ja hakusana au pair -tyttö on vain sen synonyymina (hiukan epäloogisesti, koska nimi­tys­tä au pair -tyttö tuskin käytetään pojasta).

Avanne

PSK kuvaa sanan avanne seuraavasti:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava luonnoton tiehyt, fisteli. Mahalaukun a.

Sana avanne on Lauri Hakulisen tietojen mukaan tullut käyttöön vuonna 1928 aiemman sanan aukoma tilalle.

NSK:n kuvaus on pitempi, mutta olennaisesti samanlainen. Sen sijaan KSK:n kuvaus on olennaisesti erilainen, vaikka pinnallisesti eroa on vain kahden sanan verran:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava keinotekoinen tiehyt. Mahalaukun a.

Sana luonnoton on korvattu sanalla keinotekoinen, ja synonyymi fisteli on poistettu. Tämä muuttaa merkityksen toiseksi: ei tarkoiteta sairauden tai vamman aiheuttamaa ongelmaa, vaan kirurgisesti tehtyä ratkaisua, joka on osa jonkin ongelman hoitamista ja josta käy­te­tään sivistys­sanaa stooma (jolla tosin on muitakin merkityksiä).

Mahalaukun avanne, nykyisessä lääketieteen sanastossa mahalaukkuavanne, lienee aina tarkoittanut kirurgisesti tehtyä aukkoa mahalaukusta vatsan iholle, gastrostoomaa, jonka kautta potilasta voidaan ruokkia.

Avata

Sanalla avata on vanhastaan useita merkityksiä, mutta mukaan on tullut sellainen, jota ei vielä PSK:ssa ole ja jonka KSK kuvaa seuraavilla esimerkeillä (merkitys­ryhmän 1 kuvaan­nol­li­ses­sa käytössä):

b. tulkita, selventää tms.
Salakirjoituksen avaaminen muuttaminen selväkieliseksi.
Voisitko vähän avata asiaa [= kertoa asiasta enemmän]?

Tällainen käyttö on mainittu Kotus-blogin kirjoituksessa Kielen sitkeydestä ja sen muut­ta­mi­sen vaikeudesta v. 2009.

Avaus

NSK:ssa sanalla avaus on vain melko konkreettisia merkityksiä. Uudissanasto 80:ssä sille on esitetty uusi merkitys, tosin vain esimerkillä: ”avaus vasemmalle pyrkimys yhteistyöhön (ääri)vasem­mis­ton kanssa”. Olennaisesti sama esimerkki on myös PSK:ssa ja KSK:ssa. Jää siis epäselväksi, miten laaja kuvaannollinen käyttö on hyväksytty yleis­kieleen. Nykyisinhän avaus tarkoittaa politiikasta yms. puhuttaessa lähinnä aloitetta tai ehdotusta. Vrt. sanaan ulostulo.

Diakoni

NSK:n mukaan diakoni on ”diakonian palveluksessa oleva (mies)henkilö”. PSK:ssa tähän on lisätty sanat ”määräkoulutuksen saanut” ja sanalle on myös toinen merkitys: ”ortod. ja kat. kirkossa jumalan­palveluksissa avustava pappi”. KSK:ssa ensimmäinen merkitys on kir­joi­tet­tu toisin: ”diakonian virassa toimiva vars. lut. kirkon viran­haltija”.

Toisen merkityksen lisääminen aiheuttaa sen, että sanan tulkinta riippuu olennaisesti siitä, mistä kirkko­kunnasta on kyse.

Edellyttää

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää edellyttää-verbistä seuraavan:

Tätä verbiä olisi käytettävä vain silloin, kun todella on kysymys jostakin edel­ly­tyk­ses­tä, ehdosta. Sen sijaan, että ”edellytetään vastuullisten henkilöiden rankai­se­mis­ta”, olisi parempi vaatia sitä.

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä edellyttää. PSK:ssa on mukana myös vaatimisen merkitys, joskin sellaisena, että se ei ole kovin kaukana edellytyksestä:

2. vaatia ehdokseen, toteutuakseen tms.; us. paremmin toisin. Huolellisuutta edel­lyt­tä­vä tehtävä. Kirja, jonka ymmärtäminen ei edellytä esitietoja. Tilanteen edel­lyt­tä­mäl­lä tavalla. Ratkaisu edellytti [paremmin: ratkaisu vaati, ratkaisuun tarvittiin, kysyt­tiin] rohkeutta.

KSK:ssa kuvaus on muuten samanlainen, mutta huomautus ”us. paremmin toisin” ja siihen liittyvä viimeinen esimerkki on jätetty pois. Tätä voitaneen pitää normin­muutoksena.

Tämä muutos on omiaan hämärtämään edellyttää-sanan käyttöä niin, että sitä käytetään aivan toisen­laisessa vaatimisen merkityksessä. Esimerkki: ”Vammat ovat edellyttäneet jopa amputaatioita.” Kysehän ei ole siitä, että vammat olisivat vaatineet toteutuakseen ampu­taa­tioi­ta, vaan vammat ovat vaatineet niitä välttämättömäksi tekemisen mielessä. Tällainen kielen­käyttö on yleisyydestään huolimatta edelleen normien vastaista, ainakin siinä mie­les­sä, että suomen kielen sana­kirjat eivät kuvaa sitä.

Kielikellon 3/1997 artikkeli Edellyttää – huono sana vai vaikea rakenne? kuvailee edellyttää-sanan monia erilaisia käyttötapoja ja arvioi niitä. Osa niistä esimerkeistä, joita luon­neh­di­taan vain kaksi­tulkintaisiksi eikä suoranaisesti virheellisiksi, on sellaisia, joissa on aika selvästi kyse vaatimuksen esittämisestä ilman, että asetetaan edellytystä tai ehtoa.

Edesmennyt

NSK:n ja PSK:n mukaan edesmennyt on ylätyylinen sana, mutta KSK:ssa ei ole mitään tyylilajimerkintää. PSK:ssa molemmat esimerkit voidaan ymmärtää ylätyylisiksi, mutta KSK:ssa niiden edelle on lisätty ”Eräs nyt jo edesmennyt ystäväni”. Tämän voi tulkita heijastavan sitä, että edesmennyt on – ja on ehkä jo pitkään ollut – asia- ja jopa arki­tyylissäkin käytettävä ilmaus, jolla vältetään sanan kuollut käyttö.

Edesottamus

NSK mainitsee sanasta edesottamus, että sitä käytetään ”.us. leik. t. halv. sävyssä”, PSK aloittaa koko kuvauksen maininnoilla ” vanh., leik., halv.”, mutta KSK ei esitä mitään tyyli- tms. mainintoja, vaan kuvaa vain: ”teko, hanke, yritys, ryhtymys”. PSK:n mukaan edesottamus ei siis kuulu asiatyyliseen yleiskieleen, mutta KSK ei esitä mitään tällaiseen viittaavaakaan.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa on laajahkosti esitetty selityksiä sille, miksi PSK:ssa ja yleensä sanakirjoissa esitetään epämääräisiä kuvauksia sanojen tyyli­lajeista. Erityisesti se esittää:

Olennaista onkin tietää vain se, että sanaan edesottamus liittyy aina jotakin erityistä sävyä, joka on tulkittavissa yhteyden mukaan. Koskaan se ei ole aivan neutraali, jo­kai­seen yhteyteen sopiva synonyymi selitteen sanoille ’teko, hanke, yritys, ryh­ty­mys’.

Käytännössä edesottamus yleensä ymmärrettäneen sävyltään kielteiseksi, ehkä vain lei­kil­li­sen moittivaksi, mutta silti kielteiseksi. PSK:n ja KSK:n esimerkki ”Hallituksen viime­aikai­set edesottamukset” edustaa varmaankin tyypillistä käyttöä ja on sävyltään selvästi arvosteleva. Toisaalta nykyisin edes­ottamus voi olla myös neutraali tai myönteínen.

Vanhassa kirjasuomessa edesottamus (ja sitä yleisempi edes­ottaminen) esiintyy tarkoittamassa joko aikomusta tai tekoa yleisesti, ilman kielteistä sävyä. Sen sijaan Suomen murteiden sanakirjan esimerkit siitä voidaan tulkita kielteiseksi. Sana lienee muodostettu kirja­kieleen esikuvana ruotsin företagande ja tarkoittamaan aikomusta tai yrittämistä, mutta alkoi tarkoittaa myös tekoa.

Elikkä

NSK:n mukaan sana elikkä on sanan eli synonyymi, joka on ”us. vanh. t. kans.” eli usein vanhentunut (tai vanhastavassa tyylissä) tai kansanomainen”. Sen sijaan PSK:ssa ja KSK:ssa se on merkitty arkikieliseksi, ja Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas sanoo siitä painokkaammin: ”puhek. (asia­tyylisessä kirja­kielessä vanh.).”.

Enempi ja vähempi adverbeina

NSK kuvaa sanojen enempi ja vähempi käytön adverbeina, merkityksissä ’enemmän’ ja ’vähemmän’, esimerkiksi Enempi löylyä!, ilman moitetta tai tyyli­laji­merkintää. Jälkimmäisen se mainitsee harvinaiseksi. PSK:n ja KSK:n mukaan sellainen käyttö on arki­kielistä.

Muutoksen syytä ei ole kerrottu, mutta kenties on ajateltu, että on parempi erottaa adjektiivit adverbeista.

Ennakoida

Sanan ennakoida merkitys on NSK:n mukaan jokseenkin täsmällinen:

edeltää t. ennustaa toiminnallaan, olemassaolollaan j[o]tak[in], joka (lopullisesti) toteutuu t. tapahtuu vasta myöhemmin.

Esimerkkeinä ovat muun muassa Uutta tyyliä ennakoiva rakennus ja Levottomuus ennakoi kapinaa. Tosin KSK mainitsee myös harvinaisen merkityksen ’aavistaa’ ja siitä esimerkin Lukija saattaa helposti ennakoida romaanin sisällön; tällaista merkitystä eivät myöhemmät sanakirjat mainitse.

PSK:aan on otettu lisäksi (ja ensimmäiseksi) merkitys ’ottaa ennakolta huomioon’, esimerkiksi Laskelmissa on ennakoitu myös tuleva tarve. Lisäksi viitataan merkitykseen ’ennustaa’, mutta suhtaudutaan siihen torjuvasti.

Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan puntarissa ei varsinaisesti kerro lautakunnan kantaa asiaan, vaan vain seuraavan näkemyksen: ”Tarkkuus ja vivahteiden ilmaisemisen rikkaus edellyttävät myös ennakoimisen, ennustamisen ja enteilyn erottamista, vaikka sanat ovatkin osittain synonyymejä.”

KSK:aan on otettu merkitys ’ennustaa’ ilman kannanottoa, esimerkkinä Inflaation ennakoitiin kiihtyvän.

Ennallistaa

Sana ennallistaa on ilmeisesti sepitetty korvaamaan sana restauroida (tai restaureerata) suomalaisemmalla. Kielenhuolto suositti joko tätä sanaa tai sanaa entistää korvaamaan kieleen jo pesiytynyt sana entisöidä, jota pidettiin johdoltaan huonona.

NSK:ssa ennallistaa kuvataan vain sanan entistää synonyymiksi. PSK:ssa ja KSK:ssa tämä merkitys on pudotettu toiseksi, ja ensimmäinen merkitys on toisenlainen:

1. saattaa ennalleen; säilyneiden jäännösten t. tietojen perusteella rakentaa t. hah­mo­tel­la jk sellaiseksi kuin se on aikoinaan ollut, rekonstruoida. Metsien en­nal­lis­ta­mi­nen. Ennallistettu viikinkialus.
2. tavallisemmin: entistää.

Yllä oleva sitaatti on KSK:sta. PSK:sta puuttuu ensimmäinen esimerkki, ja puolipisteen tilalla on ”vars.”. Tämä jättää merkityksen epäselväksi, eikä sanan entistää merkityskään ole kovin selvä: ”palauttaa t. korjata entiselleen, restauroida”.

Muutoksen jälkeen ei sanasta ennallistaa siis voi tietää, tarkoittaako se olemassa olevan rakennuksen, rakennelman, taideteoksen tms. saattamista aiempaan asuun (restaurointi) vai rakennuksen tms. rakentamista tai tuottamista jonkin aiemman rakennuksen tms. oletetun muodon mukaiseksi siitä säilyneiden tietojen perusteella (rekonstruktio).

Entisyys

PSK ja KSK kuvaavat sanan entisyys hyvin lyhyesti: ”tavallisemmin: menneisyys”; sana menneisyys kuvataan näin: ”mennyt aika; menneet asiat, tapahtumat; entisyys, muinaisuus, historia” Tästä puuttuu NSK:ssa kuvattu sanan entisyys erityinen merkitys, joka on edelleen käytössä ja lienee tavallisin:

Erik. moni­vaiheisesta, huono­maineisesta entisyydestä. | Olihan sitä Aukustillakin e:ttä takanaan. Nainen, jolla on e., ei hevin sovi pappilaan emännäksi.

Flaami

NSK ja PSK esittävät sanan flaami erityisenä kielennimenä. PSK:ssa sanan kuvaus on seuraava:

1. F:t Pohjois-Belgian ja Ranskan Flanderin germaaninen väestö. 2. em. väestön kieli.

Usein kuitenkin kyseisen väestön kieli tulkitaan hollannin kielen muodoksi tai jopa yksin­kertaisesti hollanniksi. Kielikellon 3/2000 artikkeli Samaa sukua, eri maata: flaami vai hollanti esitetään, että ”Flanderin asukkaiden viralliseksi ja kirjakieleksi on vahvistettu hollannin kirjakieli”. Artikkeli lisää:

Kielen nimi flaami ja sen erikieliset vastineet ovat nykytilanteessa jääneet tar­koit­ta­maan flaamilaisten puhekieltä ja Flanderin alueen murretta, jota kieli­tieteel­li­ses­sä mielessä pidetään yhtenä etelähollannin murteena. Sekin poikkeaa vain vähän Hollannin puolella puhuttavasta.

Tämän mukaisesti KSK esittää flaami-sanan toisen merkityksen seuraavasti:

2. em. väestön puhumasta hollannista käytetty nimitys.

Garnityyri

NSSK:n mukaan sanan garnityyri merkitykset ovat ’(reuna)koristeet, korusarja; kirjake­sarja’. Nämä merkitykset lienevät kuitenkin hävinneet. KSK:n mukaan ainoa merkitys on ’ruuan kanssa tarjottavat lisäkkeet’. Tämä merkitys on mainittu jo Kielikellon 4/1997 ruokasanastossa.

Haastava, haaste ja haasteellinen

Sana haaste on saanut vanhojen merkitysten (kilpailu- tms. haaste taikka oikeuteen haastaminen) ohella uuden merkityksen, joka on otettu PSK:aan ja KSK:aan: ’vaikea (ja kiehtova) tehtävä’. Samalla on otettu käyttöön sana haasteellinen ja sen synonyymi haastava, joka oli aiemmin käytössä vain verbin haastaa partisiippina.

Haaste-sanan merkityksen laajentumista voisi pitää vain kuvaannollisena käyttönä, jollaisen syntyminen on kielen luonnollista kehitystä. Käytännössä uusi merkitys on nous­sut selvästi tavallisimmaksi, ja sitä on myös arvosteltu paljon. Haasteista puhuminen on koettu toisaalta epäselväksi, toisaalta englannin jäljittelyksi.

Vielä Kielikellossa 2/1984 Paavo Pulkkinen kirjoitti artikkelissa Tarpeellista ja turhaa lainatavaraa:

Sanaa haaste on ruvettu ehtimiseen käyttelemään kaikenlaisista vaateliaista, innostavista tehtävistä puhuttaessa (”ehtiikö arkkitehtikunta vastata yhteiskunnan haasteisiin”, ”otin työn vastaan mieluisana haasteena” jne.). Työpaikkailmoitukset vilisevät ”haasteellisia tehtäväkenttiä” ja ”haastavia tehtäviä”. Tuskinpa haaste-muotia voidaan selittää muuten kuin englannin challenge-sanan semanttisella vaikutuksella.

Kielenhuolto ei näytä myöhemmin pitäneen muutosta ongelmallisena, ja se on ottanut uuden merkityksen ja uudet sanat omaankin käyttöönsä. Jo Kielikellon 4/1986 kir­joi­tuk­ses­sa Ranskan kielen huolto ennen ja nyt on lause ”Quebecin kielipolitiikan periaatteelliset johtajat ja käytännön työntekijät ovat joka tapauksessa suunnattoman haasteen edessä”. Ja suomen kielen lautakunnan kannanotossa 26.10.2018 sanotaan: ”julkisten ja yksityisten palvelujen sähköistyminen on monille haaste sinänsä”. Kielikellon 1/1991 artikkelissa Miten sanakirja syntyy? muutos esitetään asiana, joka vain kirjataan sanakirjoihin:

Sanakirjan tekijöiden tehtävä on tunnistaa sanojen erilaiset käyttötavat ja mer­ki­tyk­set sekä kuvata ne. Yksi esimerkki tällaisesta vanhan sanan uudesta merkityksestä on haastava merkityksessä ’vaativa ja kiehtova, haasteellinen’ (esim. haastava teh­tä­vä). Tällaista käyttöä ei Nykysuomen sanakirjan haastaa-artikkeli vielä tun­te­nut.

Kuitenkin Kielikellon 1/2018 kirjoituksessa Huikean ketterä ratkaisu pelittää jäätävästi on jossain määrin kriittinen huomautus:

Kielenhuollon näkökulmasta toistoa isompi ongelma on kuitenkin muotisanojen epämääräisyys. Mitä esimerkiksi tarkoittaa haasteellinen työ? Tällaisia ilmauksia käytetään miettimättä, mitä ne varsinaisesti merkitsevät tai mikä sopisi paremmin juuri tähän tekstiin.

KSK:n kuvauksen perusteella ilmaus haasteellinen työ on kuitenkin aika selvä mer­ki­tyk­sel­tään: se tarkoittaa vaativaa (ja kiehtovaa) työtä. (Eri asia on, mikä on tällaisen ilmauksen suhde todellisuuteen.)

Harjakaiset

NSK:n mukaan sanan harjakaiset merkitys on seuraava:

tehdyn kaupan t. vaihdeon johdosta annettu kestitus, harjakannut, harjaiset, harjalliset, harjakkaat; myyjän antama lahja, kaupantekiäiset

PSK:sta ja KSK:sta on merkitys ’kaupantekiäiset’ pudotettu pois, ja toisaalta mukaan on tullut aivan eri asiaan viittava merkitys: sana tarkoittaa myös samaa kuin ”harjannostajaiset” (’rakennuttajan rakennustyöväelle järjestämä kestitysjuhla uudisrakennuksen tultua harjaan, harjakaiset’).

Kielen selvyydelle muutos ei ole ollut eduksi. Mistä nyt tietää, liittyvätkö esimerkiksi ”talon harjakaiset” talon valmistumiseen harjakorkeuteen asti vai talon rakentamisesta tehtyyn sopimukseen?

Kielikellon 1/2017 artikkeli Kuumottava muutos kertoo:

Samalla lailla [kuin huomioida-sanan merkitys muuttui,] harjakaiset ’kaupan johdosta tarjottava kestitys’ alkoi tarkoittaa jossain vaiheessa myös samaa kuin harjannostajaiset, vaikka moni haluaisi edelleen tehdä eron näiden sanojen välillä.

Heite

NSK kuvaa sanan heite substantiiviksi, jolla on neljä merkitystä:

heit|e⁷⁸ ⃰* s. 1. harv. pois heitettävä t. heitetty kappale. | Koirat kärkkyivät h:teitä. 2. adverbisena ulko­paikallis­sijoissa: heit|teellä t. -teillä, -teeltä jne. ’hylättynä, oman onnensa nojassa’. | Tyttö oli täysin h:teellä. Jättää, asettaa lapsensa h:teelle, h:teille. Tavara on joutunut h:teille. H:teelle jäänyt viljelysmaa. Korjata h:teeltä, h:teiltä. 3. (vars. tiessä oleva) hyppyrimäinen kuoppa, heitänne. | Tukkitien pahimmat h:teet täytettin lumella ja oksilla. 4. kansanr. - - oman hengen h:teheksi [= tu­hok­si, me­nok­si], / itsemme ikimenoksi KAL.

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on täysin muuttunut:

sot. käsin heitettävä savupanos, kasapanos tms.

Lisäksi niissä on hakusana heitteillä, jonka kuvaus kertoo, että käytössä ovat myös paikallis­sija­muodot heitteiltä ja heitteille. Tämä vastaa NSK:n kuvauksen kohtaa 2, mutta nyt nämä sanat siis tulkitaan toisiinsa yhteydessä oleviksi, mutta vailla yhteyttä sanaan heite.

Hella

Sana hella miellettäneen edelleen yleisesti jossain määrin arkiseksi sanan liesi vastineeksi. NSK:ssa siihen liittyy merkintä ”vars. ark.”. PSK:ssa ja KSK:ssa sellaista merkintää ei ole, mutta sen sijaan sanan merkityksen sanotaan olevan ”(vars. puulämmitteinen) liesi”, joskin esimerkeistä näkyy selvästi, että sanaa käytetään myös muunlaisista liesistä. Tähän muutokseen on ehkä vaikuttanut Suomen murteiden sanakirjan kuvaus hella-sanasta: ”keittämiseen t. paistamiseen käytetty liesilaite, jossa on rautainen tehdastekoinen tasolaatta”.

Käytännössä hella lienee arkikielen tavallinen sana, kun taas kirjakielessä käytetään sen sijaan sanaa liesi. Kaupat myyvät liesiä, liesituulettimia jne., eivät helloja tai hellatuulettimia.

Huomioida ∼ ottaa huomioon

Sana huomioida luotiin alun perin merkitykseen ’tehdä huomioita’. Siinä merkityksessä sitä ei juuri ole käytetty, vaan merkityksessä ’ottaa huomioon’ tai merkityksessä ’huomata, panna merkille’. Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1995 hyväksyä vallitsevan käy­tän­nön. Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan pun­ta­ris­sa esittää ratkaisun seuraavasti:

Lautakunta päättikin väljentää suositusta siten, että huomioimisella sopii tarkoittaa myös ’huomioon ottamista’. Jos haluaa ilmaista itseään yksiselitteisesti ja tarkasti (mikä yleensä johtaa hyvään tyyliin), on usein parempi puhua huomioon ottamisesta.

Vaikka kannanotto viittaa ilmauksen ottaa huomioon selvemmyyteen, KSK kuitenkin kuvaa verbille huomioida merkitykset ᾿ottaa huomioon; huomata᾿ ja ᾿tehdä huomioita, havain­to­ja, tarkkailla, havainnoida᾿ ilman mainintoja tyylistä tai suositeltavuudesta.

Esimerkiksi eräässä Kielikellon 3/2015 artikkelissa esiintyy seuraava virke: ”Kielen­huollos­sa ei rakennetta ole tästä näkökulmasta huomioitu kovinkaan varhain.” Tässä tapauksessa ei ole lainkaan selvää, tarkoitetaanko, että rakennetta ei ole otettu huomioon vai että siitä ei ole tehty huomioita.

Kielenhuollon suhtautumista huomioida-sanaan (ennen edellä mainittua muutosta) selostaa Virit­tä­jän 4/1989 artikkeli Kirjakieli – puutarha vai kansallispuisto?

Huume

NSK:ssa huume on vain merkityksessä ’huuma, huumaustila’. Jo Uudissanasto 80:ssä sille on lisämerkitys ’huumaava, narkoottinen aine, huumausaine’. PSK:ssa ja KSK:ssa tämä merkitys on nostettu ensimmäiseksi, ja vanha merkitys kuitataan maininnalla ”tavallisemmin: huuma”.

Huumausainelaissa puhutaan vain huumausaineista, ei huumeista, mutta muuten lainsäädännössäkin käytetään huume-sanaa. Kuitenkin Duodecimin Terveyskirjaston lääketieteen sanasto näyttäisi yhä pitävän huume-sanaa vain arkikieleen kuuluvana.

Häirikkö ja häiriköidä

Verbi häiriköidä on merkitty arkiseksi PSK:ssa, mutta ei enää KSK:ssa.

Kantasana häirikkö on ilman tyylilajimerkintää jo PSK:ssa. Sen merkitys on laven­tu­nut tavalla, joka pitkälti merkitsee merkityksen vaihtumista. Kielikellon 2/1989 artikkeli Talo, joka ei röyhtäile toteaa, että lähtömerkitys oli ’(päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö’, mutta KSK esittää saman kuvauksen ilman sulkeissa olevaa huomautusta.

Todellisuudessa häirikkö tarkoitti alkujaan nimenomaan humalaista, joka aiheuttaa häi­riö­tä. Kielikellon 3/2017 kirjoitus Kielivoimistelua: Vuosikymmenten sanat kuvaa sanan häirikkö syntyä ja merkityksenmuutosta: ”Raitistunut Irwin Goodman teki vuonna 1976 Alkon pyynnöstä Häirikkö-nimisen kappaleen, joka otettiin sen saavutettua suosiota Alkon valistuskampanjan tunnuskappaleeksi. Aluksi sana tarkoitti ’alkoholin käytön vuoksi häi­rit­se­väs­ti käyttäytyvää henkilöä’, mutta nykyään myös koululuokissa on häirikköjä, eikä alkoholilla enää tarvitse olla osuutta asiaan.”

Hän-sana eläimestä puhuttaessa

Aiemmin pidettiin hyväksyttävänä käyttää hän-sanaa eläimestä eräissä tapauksissa. Nykyisissä ohjeissa (v:sta 2015 alkaen) tämä torjutaan. Aihetta kuvaa verkkosivu Hän: voiko eläin olla hän?

Ikoni

Sana ikoni tarkoittaa NSK:n mukaan vain tietynlaista ortodoksisen kirkon piirissä käytet­tä­vää pyhäinkuvaa. Se on kuitenkin tullut myös useaan muuhun käyttöön, ja PSK:ssa lue­tel­laan muitakin merkityksiä: ”2. atk kuvasymboli. 3. yl. kuva, kuvasymboli. 4. kritii­kit­tö­män ihailun kohde, idoli”. KSK:ssa on mukaan tullut vielä ”jnk aika­kauden, aatteen tms. tärkeä symboli”.

Kielikellon 3/1996 artikkelista Pyhäinkuvia ja muita ikoneja ilmenee, että muutoksia on pidetty kielenhuollon kannalta ongelmallisina:

Kielentutkija voi viileästi todeta, että sanat ja merkitykset kulkevat omia teitään. Kielenhuoltaja voi silti olla huolestunut nykymuotoisten ikonien ymmär­ret­tä­vyy­des­tä. Vanhastaan tunnettu ’pyhäinkuvan’ merkitys, useimpien mielessä ainoa merkitys, saattaa häiritä Suomessa sanan ymmärtämistä uudessa yhteydessä.

Yleisissä sanakirjoissa ei mainita sanan ikoni erityistä termi­merkitystä, jonka kuvaus Tieteen termipankissa on seuraava: ”kielellinen merkki, joka on jossain suhteessa saman­kal­tai­nen esimerkiksi tarkoitteensa tai kuvaamansa ilmiön kanssa”. Kielellisyys ja merkin käsite on tässä tulkittava laajasti. Olennaisesti ikoni on semiotiikassa merkki, joka näyttää (tai kuulostaa tms.) samalta kuin sen tarkoittama asia, esimerkiksi pieni tulos­ti­men kuva, joka tarkoittaa tulostinta tai tulostustoimintoa.

Ilmaisu ja ilmaus

Sanalla ilmaisu on merkitykset ’ilmaiseminen’ ja ’ilmaus’ jo NSK:n mukaan, samoin PSK:n ja KSK:n. Kuvauksiin ei liity mitään kannanottoa suositeltavuudesta. Kuitenkin kielen­huolta­jat ovat joissakin yhteyksissä suosittaneet, että sanaa ilmaisu käytettäisiin vain ilmai­se­mi­ses­ta (toiminnasta), kun taas jonkin ilmaisevasta seikasta, lausumasta tms. käytettäisiin sanaa ilmaus. Esimerkiksi Kielikello-lehdessä tunnutaan sanoja käytettävän tämän mu­kai­ses­ti Vaikka missään virallisessa kannanotossa ei ilmeisestikään ole otettu tätä linjaa ja vaikka sanakirjat ovat siis eri kannalla, useissa arvostetuissa kielenoppaissa on pyritty pitämään sanat ilmaisu ja ilmaus selvästi erillään:

Sanaa ilmaus käytetään suhteellisen vähän. Syyksi saatetaan mainita, että sehän on johdos verbistä ilmata, kuten se myös onkin, vaikka tätä ei kielenoppaissa mainita. Niissä ei myöskään puututa siihen, että jotakin ilmaisevaa seikkaa tms. tarkoittavassa merkityksessä ilmaus on erikoisesti johdettu. Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan se on johdos sanasta ilma ja on alkujaan tarkoittanut ilmiötä. Lönnrotin sana­kirjan mukaan se on johdettu verbistä ilmauta ’ilmaantua’. Vanhan kirja­suomen sana­kirja kyllä tuntee tällaisen verbin, merkityksessä ’tulla, käydä ilmi, paljastua’. mutta ei sanaa ilmaus. Sen sijaan ilmaisu on säännöllinen johdos verbistä ilmaista.

Ilmetty

NSK:n mukaan sanalla ilmetty on kaksi varsin erilaista merkitystä, joita se kuvailee useilla esimerkeillä:

1. [jostakusta] t. [jostakin], joka täydellisesti t. hyvin suuressa määrin muistuttaa [jotakuta] t. [jotakin] | Tyttö on i. [= aivan (samanlainen) kuin] äitinsä. – –
2. ilmeinen, kiistaton, selvä, todellinen, täydellinen. | Ihan i. herra. Eikö tämä olekin i:tyä Pyhäselkää! Don Quijote oli i. hullu. – –

PSK:sta (ja KSK:sta) on kuitenkin pudotettu toinen merkitys kokonaan pois. Muutosta ei liene missään selitetty. Ensin mainittu merkitys lienee tavallisin ja esiintyy (lähinnä kir­joi­te­tus­sa kielessä) sellaisissa fraaseissa kuin Hän on ilmetty isänsä. Toinenkin merkitys on kuitenkin myös käytössä edelleen.

Intiaanikesä

Kieli-ikkuna Intiaanikesä (vuodelta 2002) alkaa seuraavasti:

”Intiaanikesä jatkuu aina jossain”, mainostaa Lufthansa syksyn Pohjois-Amerikan lentojaan antaen samalla ymmärtää, että intiaanikesä merkitsee kuumaa kesää yleensä. Mutta alkujaan intiaanikesä tarkoittaa syyskylmien jo alettua yllättävää lämpimän sään jaksoa, jälkikesää.

Aloituksen voisi tulkita niin, että uusi merkitys ei ole ihan asiallinen, mutta kirjoitus ei käsittele sitä enempää. NSK:ssa ja vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) sanalla intiaanikesä on vain vanha merkitys, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa uusi merkitys mainitaan vanhan rinnalla:

intiaanikesä kesäisen lämmin jakso syksyllä, jälkikesä; yl. kuuma kesä.

Kuvaus on sikälikin väljä, että sen mukaan myös intiaani­kesä voi olla myös vain jatkoa aiemmalle lämpimälle säälle ilman kylmää vaihetta. Ylen juttu Intiaanikesä (24.2.2011) kuvaa merkitysten eroa näin:

Nimitystä intiaanikesä käytetään usein jo siinä vaiheessa, kun sää jatkuu loppukesällä lämpimänä. Varsinaisesti intiaanikesällä tarkoitetaan kuitenkin aikaa, kun syyskylmien jo alettua sää lämpenee uudelleen kesäiseksi.

Toinen Ylen juttu Intiaanikesästä voi puhua vasta syksyllä (10.8.2011) kuitenkin rajaa merkitystä sekä niin, että kesäkuukausina ei vielä voi olla intiaani­kesää, että niin, että syksyn on ensin pitänyt alkaa (vuoro­kauden keski­lämpötila on laskenut pitkäksi aikaa alle 10 °C:n; ns. terminen syksy), ennen kuin voi puhua intiaani­kesästä.

Kielikellon 2/2002 artikkelissa Sanontojen elämää uusi merkitys kuvataan hyväksyvään sävyyn:

Aika ajoin nousee keskustelua siitä, onko jotakin sanaa tai sanontaa käytetty oikein: onko intiaanikesä jälki- vai hellekesä, ovatko kädet puuskassa lanteilla vai ristissä rinnalla, mitä tarkoittaa nahkurin orsilla tavataan?

Kielenhuollon kanta on nykyään varsin väljä: sanontoja käytetään antamaan pontta keskustelulle, mikä synnyttää uusia merkityksiä tai vivahteita, eikä puhekieltä ylipäätään voi suitsia.

Uuden merkityksen alkuperä on epäselvä. Muiden kielten vastaavilla ilmauksilla (Indian summer, indiansommar jne.) ei näytä olevan tällaista merkitystä.

Isoinen ja isonen

NSK kuvaa sanan isoinen adjektiivina ja tois­sijaisesti substantiivina monin esimerkein ja sanan isonen kansan­runouden kieleen kuuluvana substantiivina:

isoi|nen⁶³ a. -sesti adv. iso, suuri, suurellinen, ylhäinen, mahtava, rikas, hieno, ylpeä, komeileva, | I. talo. I. isäntä, herra. Meillä kävi i:sia vieraita. I. ilme, käytös. I:set pidot. Viettää, elää i:sta elämää. Elellä i:sesti. Eivät ole i:set olomme. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin i:sta herrasväkeä KIVI. Astelee hän i:sesti / ahol armaal edestakaisin KIVI. - - linnan piha täynnä - - i:sten herrojen palkollisia KALLAS. -- en katso itseäni missään suhteessa noita i:sia apostoleja huonommaksi UT. — S:sesti, tav. mon. mahtavasti, komeasti, suurellisesti elävästä, ylpeä­mielisestä henkilöstä; myös halv. | Antautua i:sten almuille. Kyllä i:sten elää kelpaa! Voi i:sten itsekkyyttä. Ne ovat niin ylpeitä ne i:set, ettei köyhä saisi puhua mitään ALKIO. Lahja avartaa alat ihmiselle ja vie hänet i:sten pariin VT.

– –

iso|nen⁶³ dem.s. kansanr. isä, iso. | Villainen emosen vitsa, / ruokoinen i:sen ruoska KANT.

PSK:sta isonen puuttuu kokonaan, ja isoinen kuvataan vain substantiiviksi, jonka aiempi merkitys esitetään aiempaa suppeammin ja sen lisäksi kuvataan uusi merkitys:

isoinen³⁸ subst., tav.mon. vars. tärkeistä, vaikutus­valtaisista henkilöstä, isokenkäinen; myös rippi­koulu­leirin tm. ryhmän­johtajasta.

KSK:ssa on taas isonen, mutta selityksenä vain ”rippi­koulu­leirin tm. ryhmän­ohjaaja”. Sana isoinen esitetään toisaalta sen syno­nyy­mi­nä, toisaalta kuten PSK:ssa, mutta vanhentuneeksi merkittynä.

Muutosten taustaa selittää osittain Kieli-ikkuna Isonen vai isoinen? (26.8.2007). Sen mukaan isonen tuli rippi­kouluissa käyttöön 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Sana­kirjoihin otettiin kuitenkin asu isoinen, koska sitä pidettiin oikeammin johdettuna. Myöhemmin tästä siis on luovuttu.

Itsellinen

NSK:n mukaan itsellinen on ”(maaseudulla) tilapäisansioilla elävä, vakinaista tointa t. omaa maanviljelystä pitämätön tilaton henkilö”. PSK esittää asian lähes samoin, mutta käyttäen sanaa ”varaton” eikä ”tilaton”, mikä on historiallisesti kyseenalaista. PSK kertoo myös, että nykyisin sanaa käytetään ”omien taitojensa varassa elävästä henkilöstä, yksityisyrittäjästä, freelancetyöntekijästä tms.” Tällä ja vanhalla merkityksellä on jonkinlainen yhteys, mutta sävyero on suuri: itsellinen merkitsi aiemmin heikko-osaista ja syrjäytynyttäkin, kun taas uusmerkitys lienee enemmän tai vähemmän arvostava, ehkä kateuttakin ilmaiseva. KSK:ssa uusi merkitys on vielä muuntunut niin, että sana tarkoittaa jokseenkin samaa kuin itsenäinen, ja tämä on nostettu ensimmäiseksi merkitykseksi:

itsellinen38
1. itsenäinen, riippumaton, omillaan toimeentuleva. Itsellinen nainen. Muutti kotoa ja aloitti itsellisen elämän. Ryhtyi itselliseksi yrittäjäksi.
2. hist. maaseudulla tilapäisansioilla, ilman vakinaista tointa t. omaa maanviljelystä elänyt varaton henkilö.

Jakaa (mielipide tms.)

E. A. Saarimaan ”Kielenopas” (6. painos, 1964) esittää Merkityslainoja-osassa (s. 278):

Jollei hän olisi joutunut isän kohtaloa jakamaan. Tuskinpa ummikko­ käsittää, että tämä merkitsee: joutunut saman kohta­lon alaiseksi kuin isä. Minä en jaa hänen harrastuksiaan (p. o. Minulla eí ole samoja harrastuksia kuin hänellä). Hän ei jaa sodan­johdon kantaa sota­näyttämön laajentumisen suhteen (tarkoitetaan: ei ole samalla kannalla kuin sodanjohto).

Tämä kanta on kuitenkin ehkä tiukempi kuin NSK:ssa, jossa sanan jakaa kuvauksen kohta B II alkaa näin: ”jkn t. toisten kanssa osallisena t. toverina jssak (yhteisessä) olemisesta, samoissa olo­suhteissa t. saman kohtalon alaisena olemisesta, jkn t. toisten kanssa saman kokemisesta, tuntemisesta, harrastamisesta tms.” Useimmissa esimerkeissä on kyllä mu­ka­na kanssa-rakenne, mutta mukana on myös muun muassa ”jakaa jkn kohtalo”.

Sen sijaan mielipiteen, näkemyksen, arvon tms. jakaminen on toisenlaista käyttöä, eikä sellaista esitetä NSK:ssa eikä PSK:ssa. KSK:aan se on tullut sanan jakaa kuvauksen vii­mei­sek­si kohdaksi: ”b. kuv. olla samaa mieltä jstak. Jaamme tämän näkemyksen.” Nykyisin tällainen jakaa-sanan käyttö (englannin sanan share vastineena) on varsin tavallista ja esiintynee yleensä yksiköllisenä, esimerkiksi ”jaan hänen käsityksensä”, jolloin kyse ei niinkään ole yhteisyydestä kuin vain samaa mieltä olemisesta.

Joskus uusi merkitys saattaisi aiheuttaa moni­tulkintaisuutta, sillä mielipiteiden jakamisella voitaisiin tarkoittaa myös niiden levittämistä taikka toisaalta erimielisyyttä (esimerkiksi ”esitys jakaa mieli­pitei­tä”).

Jakaa (palkinto)

Sanalla jakaa on useita merkityksiä, joista yksi on kuvattu KSK:ssa sanan kuvauksen 2. kohdassa sanoilla ”antaa t. suoda (osia jstak kokonaisuudesta) usealle, jaella”. Uusi kieliopas esittää 3. painoksessa v. 2006 seuraavan:

Ei: »Kunniapalkinto jaettiin tänä vuonna N. N:lle» [par. annettiin, kun saajia on vain yksi].
Kuitenkin KSK:ssa on edellä mainitun kohdan lopussa seuraava esimerkki ilman minkäänlaista moitetta:
Ensimmäistä palkintoa ei jaettu annettu.

Esimerkin jäljessä oleva kursivoimaton sana ”annettu” on varmaankin tulkittava vain selitykseksi, ei korjaukseksi, etenkin, kun vielä PSK:ssa on toisin:

Ensimmäistä palkintoa ei jaettu paremmin: annettu.

Esimerkiksi Kotuksen sivustossa on 13.5.2016 päivätty uutinen Ruotsin kielineuvosto jakoi vuosittaisen tunnustuspalkintonsa, jossa käsitellään yhdelle viranomaiselle annettua pal­kin­toa.

Jauhe ja jauho

Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvaus jauhe-sanasta osoittaa, että sana on alkujaan tarkoittanut samaa kuin jauho, ja sitäkin on käytetty lähinnä monikossa (jauheet).

NSK:n kuvauksesta näkyy, että nämä sanat on pyritty eriyttämään eri tehtäviin:

jauho¹ s. 1. tav. mon. jauhetusta viljasta t. vastaavasta; vrt. ryyni, suurimo | – – 2. muusta jauhetusta t. hieno­rakeisesta aineesta: jauhe (joka sana valtaa yhä alaa täsmällisessä kielessä). | Lasi hieroutuu j:ksi. — Yhd. kahvi-, kala-, lasi-, liitu-, sokerij.; sahaj.

Viljaa vastaavan käsitettä kuvaa se, että NSK mainitsee yhdys­sana­esimerkeissä myös herne-, kookos-, peruna-, pettu- ja tärkkelysjauhon. Yhteistä on, että kyseessä on kasvi­kunnan tuotteesta jauhamalla tehty valmiste, jota käytetään ihmisten tai eläinten ravinnoksi.

PSK ja KSK.kuvaavat jauho-sanan samantapaisesti kuin NSK, joskin suppeammin. Normi­kannan­otto 2. kohdassa on eri tavalla muotoiltu ja epämääräisempi:

2. muista jauhomaisista aineista us. paremmin: jauhe. Lasi-, liitujauho. Sahajauho. Savi murenee hienoksi jauhoksi.

Tästä ei voi päätellä, mitä kaikkia sanoja kannanotto koskee. Koska liitujauhe on omana hakusananaan, se lienee tarkoitettu suositeltavammaksi kuin liitujauho. Toisaalta sanakirjoissa on sahajauho, mutta ei sanaa sahajauhe. Hakusanoina esiintyvät myös kahvijauho, kalajauho, lihajauho, luujauho, rehujauho, sahajauho, joista vain kahvijauho on saanut rinnalleen sanan kahvijauhe.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen ”Uusi kieliopas” (3. painos v. 2007) esittää (hakemistossa) jauho-sanasta lyhyen kuvauksen, joka on samantapainen kuin sanakirjoissa, mutta ottaa 2. kohdassa kantaa seuraavasti:

2. muusta jauhomaisesta aineesta: liitu oli murennut jauhoksi; sahajauhot; jauhomaisista valmisteista par. jauhe.

Tämä tarkoittanee, että luonnossa muodostunutta tai ihmisen toiminnan sivutuotteena syntynyttä jauhomaista ainetta voi sanoa jauhoksi, kun taas ihmisen johonkin tarkoitukseen valmistamaa jauhomaista ainetta olisi sanottava jauheeksi.

Joutaa

NSK kuvaa sanan joutaa yhtä merkitystä seuraavasti:

jout|aa – – 3. modaalisesti I inf:n (t. harv. III inf:n ill:n) ohella ilmaisemassa, että puhuja katsoo asian aiheelliseksi, kohtuulliseksi tms.; us. saada, voida, sopia, sietää. | Ukko j:aisi jo kuolla [= saisi jo kuolla, olisi hyvä jos kuolisi] pois kärsimästä. Riita olisi j:anut jäädä tapahtumatta. – –

PSK kuitenkin kuvaa tällaisen merkityksen ”varsinkin kansan­kieliseksi”, KSK taas ”varsinkin murteelliseksi”. Tällaista merkitystä ei siis suoranaisesti sanota yleis­kieleen kuu­lu­mat­to­mak­si, mutta reuna-alueelle työntämiseltä se vaikuttaa.

Juna-asema

Kieli­kellon 2/2013 artikkeli Juna-asema kuvaa, että sana juna-asema jakaa mieli­piteitä ja että ”joidenkuiden mielestä se on asiatekstissä tyyliltään poikkeava, ehkä jopa lapsen­kielinen”. Se kuitenkin toteaa: ”Koska sana on jo uutistyyppisissä lehtiteksteissäkin käy­tös­sä, on se ilmeisesti kehittymässä neutraaliksi asiasuomen sanaksi.” Tätä sanaa ei ollut sana­kirjoissa, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa se on ilman tyyli­laji- tms. mer­kin­t ää sanan rauta­tie­asema synonyymina.

Järin: vain kielteisissä yhteyksissäkö?

PSK:n ja KSK:n mukaan järin esiintyy vain kielteisissä yhteyksissä ja tarkoittaa ’kovin, perin, ylen’. Sen käytöstä on kaksi esimerkkiä, ja molemmissa kielteisyys on ilmaistu suoraan kieltosanalla: Ei järin suuri. Ei yrittänyt järin kovasti.

Rajausta kielteisiin yhteyksiin ei ole vanhoissa ohjeissa eikä kansanmurteissa, ja rajaukselle on vaikeaa nähdä syytä. NSK:n mukaan järin kyllä esiintyy ”vars[inkin] kielt[eisissä] yhteyksissä”, ja Suomen murteiden sanakirjan mukaan se esiintyy ”etenkin kielt[eisessä] yhteydessä” (kun sana on nominia tai adverbiaalia vahvistamassa). Niissä ei siis kuitenkin rajauduta kielteisiin yhteyksiin, ja niissä on myös esimerkkejä myönteisistä yhteyksistä, kuten ”järin ymmälle jo jää”. Vanhan kirjasuomen sanakirjan kuvauksessa järin-sanasta kaikki esimerkit ovat myönteisistä yhteyksistä.

PSK:n ja KSK:n kuvauksesta puuttuu NSK:n kuvauksen toinen merkitys:

2. v[erbi]n ohella: juuri, sanottavasti, hevin, liioin. | Ei ole leipää eikä j. suolaakaan. Tieteessä ei j. suosita mielikuvituksen karkelemista. Eivät he taida j. välittääkään koneiden työkyvystä.

Murteissa järin-sanan merkitys on vielä paljon moninaisempi. Niissä ei toisaalta näytä esiintyvän NSK:n 2. merkitystä, joka onkin ehkä teoreettinen: sellaiset ilmaukset kuin ei järin suosita on tulkittu niin, että merkitys ei ole vain ’ei kovasti suosita’, vaan pikemminkin ’ei juuri lainkaan suosita’.

Järjestäytyä

Verbiä järjestäytyä käytetään PSK:n ja KSK:n mukaan ”vain tahallisesta toiminnasta: asettua, ryhmittyä jhk järjestykseen, ryhmäksi, järjestöksi t. järjestön jäseneksi”, Täten merkitys on refleksiivinen ’järjestää itsensä’, ja käyttö lisäksi rajoittuu toimintaan, joka on tahallista, käytännössä ihmisen tekemää.

NSK:n mukaan sana on refleksiivinen, harvoin passiivinen verbi. Jälkimmäisestä siinä on esimerkit ”Solut järjestäytyvät kahdeksi kerrokseksi. Työ on järjestäytynyt kansainväliseen tapaan.” Tämä siis ei ole KSK:n mukaista, vaan olisi käytettävä verbiä järjestyä.

Jäännösvero ← lisävero

NSK:ssa ei ole sanalle lisävero määritelmää, joten sen lienee tulkittava tarkoittavan laajasti veroa, joka maksetaan jonkin (veron) lisäksi. Esimerkkeinä ovat seuraavat:

Määrä­aikaisen veron­maksun laimin­lyömisestä aiheutuva l. Naimattomien suoritettava l., ”vanhan­pojan vero”.

Näistä edellistä kutsutaan nykyisin veron­korotukseksi, ja jälkimmäistä taas ei ole ollut aikoihin.

PSK:ssa sanalla lisävero on erilainen, tarkka merkitys:

ennakonpidätystä suuremman kokonais­veron jäännös­osuus, joka maksetaan jälkikäteen.

Tällöin kyseessä ei ole jonkin lisäksi maksettava vero, vaan veron loppuosan suo­rit­ta­mi­nen. Ehkäpä tämän takia sanaa on pidetty huonona ja tilalle on muodostettu sana jäännös­vero, joka on otettu KSK:aan. Siinä on lisävero (samoin kuin mätky) enää sanan jäännösvero arki­kielisenä synonyymina.

Kaamos

NSK kuvaa sanan kaamosaika kansanomaiseksi ja sanoo sen merkityksen olevan ”sydän­talven auringoton aika pohjoisessa”. Sellainen esiintyy vain napapiirin pohjoispuolella, jossa aurinko ei lainkaan nouse keskellä talvea, aikana, joka riippuu siitä, miten poh­joi­ses­sa ollaan; ilmiöstä käytetäänkin myös nimitystä polaariyö,

Sana esiintyy nykyisin yleensä lyhentyneenä sanaksi kaamos. Lisäksi sen merkitys on laajentunut niin, että se tarkoittaa myös (ja useimmiten) synkkää syys- ja talviaikaa. Tämä laajentuminen on kuvattu PSK:ssa ja KSK:ssa ilman kommenttia: ”Laajemmin yl. synkästä syksy- ja talviajasta.”.

KSK:ssa on myös sana kaamosmasennus, jonka se esittää olevan lääketieteen kieltä ja joka esiintyy myös kirjassa Lääketieteen termit. KSK:n kuvauksen mukaan kaamos esiintyy tässä selvästi laajentuneessa merkityksessä: ”pimeään vuodenaikaan toistuvasti ilmenevä masennustila, talvimasennus”. Sanaa kaamosmasennus ei kuitenkaan ole Duodecimin Lääketieteen sanastossa eikä ICD-10-tautiluokituksessa.

Samaan tapaan kuin alkujaan polaariyötä tarkoittava kaamos on muuttunut merkitykseltään, alkujaan polaaripäivää (aikaa, jolloin aurinko ei lainkaan laske) tarkoittavia ilmauksia yötön yö ja keskiyön aurinko on ruvettu käyttämään väljästi siitä, että keskikesällä on yölläkin melko valoisaa. Tosin näitä ilmauksia ei ole missään vaiheessa määritelty kovin tarkasti yleiskielen sanakirjoissa. Toisaalta niitä edelleen käytetään myös vain polaaripäivää tarkoittamassa, Tosin käsitettä saatetaan suhteellistaa sen mukaan, milloin auringon katsotaan laskevan, jolloin polaaripäivän alue saattaa ulottua napapiirin eteläpuolelle (esim. Ilmatieteen laitoksen sivulla Tähtitieteelliset vuodenajat.

Kaavake ∼ lomake

NSK:ssa on lyhyt kuvaus sanasta kaavake:

kaavake s. 1. par. lomake 2. kaava (3)

Jälkimmäinen selitys viittaa sanan kaava merkitykseen ’vahvistettu t. määrätty sanamuoto, malli, formulääri; menettelyohje, sääntö’. Tällainen merkitys lienee hävinnyt kielestä vuosikymmeniä sitten. Se puuttuukin PSK:sta, jossa on vain 1. kohdan mukainen kuvaus. KSK:sta on poistettu myös merkintä ”par.”. Tämä merkitsee, että kaavake hyväksytty yleiskieleen sanan lomake synonyymina. Sellaisena sitä on pitkään käytettykin, mutta opetuksessa sitä on aiemmin kehotettu välttämään. Normin­muutos on sikäli erikoinen, että kaavake on muodostunut paljon harvinaisemmaksi kuin lomake.

Muutoksen taustaa selittänee Kieli-ikkuna Lomake vai kaavake? (10.1.2006). Siinä on etsitty vanhan suosituksen perusteluja ja kyseenalaistettu ne.

Kaavakuva ∼ kaavio(kuva)

NSK:ssa ja PSK:ssa sanan kaavakuva selityksenä on ”par. kaavio(kuva)”, eli sen sijasta pitäisi käyttää sanaa kaavio tai kaaviokuva. KSK:sta on poistettu merkintä ”par.”, joten kaavakuva hyväksytty yleiskieleen. Käytännössä kaavakuva lienee harvinaisempi kuin kaaviokuva, ja molemmat ovat selvästi harvinaisempia kuin kaavio.

Kahvinporo

KSK, PSK ja KSK kuvaavat sanan poro sakkaa tarkoittavaksi, toki muiden merkitysten (’tuhka’ ja tietty eläin) ohella. Esimerkeissä mainitaan kahvin poro, jolla tarkoitetaan siis kahvista jäävää sakkaa.

NSK:ssa on kahvinporo hakusanana, mutta se vain viittaa poro-sanaan. PSK:ssa on selitys ”us. mon. kahvin sakka” Kuitenkin KSK:n kuvaus sisältää myös eri merkityksen, vieläpä ensimmäisenä: ”kahvi(juoma)n valmistuksessa käytetty kahvijauhe; kahvin sakka”. Taustalla on ehkä se, että kahvijauhe (aiemmin myös kahvijauho) ei ole levinnyt arkikieleen, ja kun on tarvetta puhua kahvista jauheena, josta juoma valmistetaan, eikä juomana, on ruvettu käyttämään sanaa kahvinporo tai (harvemmin) kahvinpuru.

Kajava

NSK:n mukaan kajava tarkoittaa lokkia. PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on sama, mutta sana on merkitty vanhentuneeksi.

Joidenkin tietojen mukaan sana on vanhastaan tarkoittanut yleensä nimen­omaan kala­lokkia, Suomen murteiden sanakirjan mukaan taas tavallisesti lokkia, joskus myös tiiraa.

Vuonna 1925 laadittuun lintujen nimien listaan otettiin pikkukajava tietyn lajin (Rissa tridactylis) nimeksi, ja tämä sana on myös sanakirjoissa NSK:sta alkaen ilman tyyli­laji­merkintää. Nykyisin kajava myös erillisenä sanana kuuluu lintujen nimistöön siinä mielessä, että suvun Rissa suomen­kielinen nimi on kajavat.

Kaksinaismoraali

NSK sisältää pitkähkön kuvauksen sanasta kaksinaismoraali:

vars. sellainen moraalinen katsantokanta, joka vaatii naiselta suku­puolista kos­ke­mat­to­muutta ennen avio­liittoa ja ehdotonta aviollista uskolli­suutta, mutta sallii miehelle oikeuden vapaisiin suhteisiin sekä ennen avio­liittoa että sen aikana.

Merkitys näyttää siis olevan varsin rajattu, mutta lyhenteen vars. (= varsinkin) käyttö on tulkittava niin, että sana tarkoittaa myös laajemmin kahden erilaisen moraalisen sään­nös­tön soveltamista erilaisiin ihmisryhmiin. Täten se vastaisi melko tarkkaan sitä, mitä double standard tarkoittaa englannissa.

PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin aivan erilainen kuvaus:

yksilön t. yhteisön moraalivaatimusten ja omien tekojen ristiriitaisuudesta; us. = tekopyhyys, ulkokultaisuus.

Kanoni

NSK:ssa kanoni on sanan kaanon hylättävänä rinnakkaismuotona. NSSK:ssa ja PSK:ssa sitä ei ole lainkaan. (Sellaiset sanat kuin kanoninen ja kanonisoida ovat erikseen lainautuneita ja noudattavat sivistys­sanojen asun yleisiä sääntöjä.)

KSK:ssa on kuitenkin sana kanoni selitettynä niin, että se tarkoittaa samaa kuin kaanon sen kolmessa uskonnollisessa merkityksessä: pyhien kirjoitusten virallista kokoelmaa, määrätynlaista liturgisen musiikin kokonaisuutta ja kirkollista säännöstöä – mutta vain ortodoksisesta kirkosta puhuttaessa.

Ortodoksisen kirkon piirissä sana-asu kanoni lienee ollut jo kauan käytössä. Muutos merkitsee sitä, että tällaista käyttöä pidetään yleis­kielen mukaisena ja voidaan kirjoittaa esimerkiksi Raamatun kanoni puhuttaessa ortodoksisen kirkon käsityksestä, Raamatun kaanon muutoin.

Kantasuomalainen

Aiemmin kantasuomalainen oli vain kielentutkimuksen termi, joka viittaa (oletettuun) itämeren­suomalaiseen kanta­kansaan ja sen puhumaan kieleen, kanta­suomeen. Tämä on sanan ainoa merkitys vielä KSK:n vuoden 2006 versiossa.

Kielikellon 2/2007 artikkelissa Kantasuomalaiset ja uussuomalaiset sanotaan: ”Selvästi yleistymässä ovat kuitenkin kantasuomalainen-sanan ihan muunlaiset merkitykset. Sanaa käytetään maahanmuuttaja-sanan vastakohtana – –”. Lisäksi sen mukaan sanalla olisi myös merkitys ’Manner-Suomen asukas suhteessa ahvenanmaalaisiin’, mutta tällainen käyttö lienee nyttemmin hävinnyt.

KSK:ssa (vuosien 2014 ja 2016 versioissa) kuvataan sekä vanha merkitys että merkitys ’Suomen kantaväestöstä (maahanmuuttajien vastakohtana)’.

Edellä mainittu artikkeli käsittelee uuden merkityksen mahdollisia ongelmia:

En ole ainakaan havainnut, että kantasuomalainen-sanan uudet merkitykset olisivat johtaneet väärinymmärryksiin. Periaatteessa mahdollisia virhetulkintoja voisi kyllä syntyä esimerkiksi yleistajuisissa tieteellisissä artikkeleissa, jos niissä puhuttaisiin esimerkiksi kantasuomalaisesta (eli esihistoriallisesta) nimistöstä tai kanta­suoma­lais­ten (’itämerensuomalaisen kantakansan’) asuinpaikoista.

Kasvisto

Sana kasvisto tarkoittaa NSK:n mukaan sekä jonkin alueen kasveja kokonaisuutena eli flooraa että kuivattujen ja systemaattisesti järjestettyjen kasvien kokoelmaa eli herbaariota. PSK:ssa ja KSK:ssa jälkimmäinen merkitys on merkitty vanhentuneeksi ja kuvattu vain sanalla ”kasvikokoelma”.

Nykyisin käytetään sanaa kasvio usein kasvikokoelmaa tarkoittamassa (esimerkiksi Ylen uutisessa Kasvio ei ole enää kesäläksy), vaikka sanakirjojen mukaan sen merkitys on ollut ja on vain ’määräalueen kasviston järjestelmällisesti kuvaava teos’.

Kattaa

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää:

Kattaa tarkoittaa (katolla) peittämistä, liike-elämässä katteena olemista tai kat­teek­si asettamista ja kotitaloudessa pöydän kattamista. Se on kuitenkin eksynyt kauas tämän käyttö­alueen ulko­puolelle, esim. ”hakemisto kattaa koko maan” (par. käsit­tää), ”kirja kattaa suuren määrän ongelmia” (par. kirjassa käsitellään lukuisia ongel­mia).

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä kattaa. PSK:ssa ja KSK:ssa uusi merkitys on kui­ten­kin mukana väljästi kuvattuna, ja vain yhteen esimerkkiin liittyy paremmin-huomau­tus:

Laajemmin Rautatieverkko kattaa koko maan. Tuotanto kattoi vain osan kysynnästä. Sopimus ei kattanut [paremmin: koskenut] kaikkia palkansaajia.

Kaveri

Sana kaveri on merkitty arkikieliseksi NSK:ssa ja PSK:ssa merkityksessä ’toveri, ystävä, kumppaniä’, mutta KSK:ssa tämä merkitys on ilman tyyli­laji­merkintää. KSK:n mukaan sana on arkikielinen merkityksessä ’heppu, kundi, tyyppi, jätkä’ eli mies­puoliseen henkilöön viit­taa­va­na sanana, joka ei liity ystävyys- tms. suhteeseen, esimerkiksi Kumma kaveri tuo bussi­kuski; vastaava merkitys on NSK:ssa alatyyliseksi (!) merkittynä, PSK:ssa ílman tyyli­laji­merkintää.

KSK:ssa on sanan kaveri yleis­kielisestä käytöstä seuraavat käyttö­esi­merkit:

Koulu-, opiskelukaveri. He ovat (keskenään) hyvät kaverit, hyviä kavereita. Lapset lähtivät ulos kavereidensa kanssa.

Yhdenmukaisesti tämän kanssa sana kaverus on NSK:n ja PSK:n mukaan arkinen, KSK:n mukaan ei.

Sana kaveruus on NSK:n arkiseksi merkittynä. Uudemmissa sanakirjoissa sitä ei ole lainkaan.

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kuvataan tilannetta näin:

Koululaisten aineissa sana [kaveri] on tavallisin ystävän tai tuttavan nimitys ja tyyliltään täysin asiallinen, vaikka se yleisten normien mukaan kuuluukin arki­kieleen. Tarjolla olevat vaihtoehdot tuntuvat ilmeisesti liian latautuneilta: toveri liittyy kommunismiin ja tiettyihin historiallisiin yhteyksiin, ja sanaa ystävä pidetään juhlavana ja ylätyylisenä ja se säästetään vain todella tärkeiden ihmissuhteiden ilmaisimeksi.

Kaviaari

Sana kaviaari tarkoittaa alkujaan sampikalojen suolattua mätiä ihmis­ravinnoksi käytettynä. Tällainen on sanan kuvaus yleensä ollut tieto­sana­kirjoissa.

Sanaa kaviaari on ruvettu käyttämään myös muiden kalojen mädistä. Esimerkiksi ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) mainitaan oikean kaviaarin (”musta kaviaari”) ohella niin sanottu punainen kaviaari, jota Venäjällä valmistetaan lohen­sukuisten kalojen mädistä.

Toisaalta sanaa kaviaari on ruvettu käyttämään myös kaviaaria ulkonäöltään ja ehkä hiukan muutenkin jäljittelevistä tuotteista, kuten mustaksi värjätystä muiden kalojen mädistä ja merilevästä tehdyistä valmisteista.

Lisäksi sanaa kaviaari käytetään etenkin yhdyssanojen jälkiosana tarkoittamassa valmisteita, jotka hyvin etäisesti muistuttavat kaviaaria, ehkä vain siten, että ovat suolaisia ja sisältävät pieniä rakeita tai palasia. Esimerkiksi hienoksi silputuista sienistä tehtyä salaattia saatetaan kutsua sillikaviaariksi.

Sanakirjoissa on suhtauduttu sanan kaviaari eri merkityksiin vaihtelevasti NSK:n mukaan kaviaari tarkoittaa sampikalojen suolattua, mustajyväistä mätiä. Siinä on kuitenkin myös seuraava maininta: ”Yhd. [= yhdyssanoja] kurkku-, silli-, turska-, valek[aviaari].” Tähän oikeastaan sisältyvät kaikki edellä mainitut: kurkku­kaviaari tarkoittanee hienoksi silputusta kurkusta tehtyä valmistetta, vale­kaviaari esimerkiksi merilevävalmistetta, joka jossain määrin näyttää kaviaarilta, ja turska­kaviaari tietysti valmistetaan turskan mädistä. Sen sijaan silli­kaviaari ei viittaa sillin mädistä tehtyyn valmisteeseen, vaan silli­fileistä val­mis­tet­tuun tahna­maiseen tuotteeseen.

PSK esittää vanhan merkityksen, mutta lisää, että sanaa käytetään myös muiden kalojen mädistä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään viittausta siihen, että sanaa käytettäisiin edes yhdys­sanoissa muusta kuin mädistä.

KSK:n kuvaus on olennaisesti yhtä väljä kuin NSK:n, mutta esittää eri merkitykset hiukan suoremmin:

1. sampikalojen suolattu mäti; myös muiden kalojen mädistä.
2. yhdyssanojen jälkiosana: eräänlaisista kasvis- tm. tahnoista. Munakoiso-, kurkkukaviaari. Sillikaviaari.

Sanan kaviaari merkityksen muuttumista kuvailee Kielikellon 2/1994 artikkeli Saisiko olla kaviaaria vai käykö määhnä? Siinä kuvataan muun muassa, miten kaviaari-sanan mer­ki­tyk­sen laajentaminen perustuu osittain siihen, että tietyt tuotteet on tarkoitettu käy­tet­tä­vik­si kaviaarin tavoin esimerkiksi blinien päällä.

Keittyä

NSK:n mukaan keittyä on verbin keittää passiivi­johdos. Täten sen merkitys on ’olla keittämisen kohteena’. Koska keittäminen on ensi­sijaisesti kiehumaan saattamista ja kiehuvana pitämistä, keittyä-verbiä käytetään harvoin, ja NSK:kin mainitsee sen harvinaiseksi; yleensä käytetään sanaa kiehua. NSK:ssa on kuitenkin seuraavat esi­mer­kit: ”Hyvin keittyvää, herkullista riisiä. Älä vain putoa pataan, ettet keity elävältä.”

PSK:ssa ja NSK:ssa merkityksen kuvaus on suppea: ”kypsyä keitettäessä”, ja ainoa esi­merk­ki on ”Hyvin keittyvää riisiä”.

Keltasieni

NSK:ssa keltasieni on päähakusanana, johon sana keltavahvero viittaa (samoin kantarelli). PSK:ssa osat ovat vaihtuneet, ja KSK:ssa keltasieni on merkitty vanhentuneeksi. ( Keltasieni-sanan murre­levikki on melko suppea ja lähinnä eteläinen. Se ei liene koskaan ollut tavallinen kirjoitetussa kielessä.)

Kerran ja kerta vahvistussanoina

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas kuvaa kerran- ja kerta-sanojen käyttöä vahvistus­sanoina seuraavasti, tavalla, joka vastaa PSK:n ja ISK:n kuvauksia:

kerran (vanh. ja puhek. myös kerta) tulin kerran ajatelleeksi, että – –; ota nyt, kun kerran haluat (puhek. myös: ota nyt, kerran t. kerta haluat

Kuitenkin NSK:n laajahko kuvaus adverbista kerran ei sisällä mitään arkisuus­merkintöjä. Sen mukaan kerta voi yleensä esiintyä samassa tehtävässä, ja sen esimerkeistä näiden sanojen käytössä vahvistavana useimmissa on kerta, esimerkiksi ”Saat hoitaa asian, kerta olet sen pannut alullekin”.

Keto

Sana keto on sanakirjojen mukaan muuttunut jonkin verran sekä merkitykseltään että tyylilajiltaan. NSK kuvaa sen ilman tyylilajimerkintöjä:

kamartunut, nurmettunut tanner t. kenttä, karje. | Kirjava, kuiva k. Kulottunut k. Hevonen on kedolla syömässä. Pellavat levitetään kedolle [t. k:oon]. Jättää pelto kedoksi, k:on. – – Kuv. Iskeä jku k:oon ’maahan’. – –

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on toisenlainen:

us. ylät. kuiva niitty. Kulottunut keto. Kesäinen kukkaketo. Lampaita kedolla. Hän on kuin kukkanen kedolla. Ark. Iskeä jku ketoon maahan.

Nykykielessä keto esiintynee vain joissakin sanonnoissa ja nimissä, kuten kasvien nimis­tös­sä (esim. keto-orvokki). Muutoksella on täten merkitystä lähinnä vanhojen tekstien tul­kin­nan kannalta: keto oli aikoinaan normaalityylin sana ja tarkoitti kamartunutta eli pin­nal­taan kovettunutta, nurmea kasvavaa maata.

Erikoista on, että iskeä ketoon on sanakirjojen mukaan muuttunut kuvaannollisesta arkiseksi.

Kiitos viimeisestä

NSK ja PSK kehottavat (s.v. viimeinen) käyttämään ilmauksen kiitos viimeisestä sijasta ilmausta kiitos viime­kertaisesta, jota ei todellisuudessa liene paljoakaan käytetty. Kannan­oton syytä ei kerrota, mutta ilmausta lienee pidetty epäloogisena (kyse ei ole viimeisestä, vaan edellisestä; vrt. Kielikellon 2/1995 kirjoitukseen Viime, viimeinen ja ”viimeisin”) ja ehkä ruotsista johtuvana (tack för senast).

KSK:ssa ei enää ole kannan­ottoa, vaan siinä on vain selitys: ”Kiitos viimeisestä [= viimekertaisesta]!”.

Kirjailla ja kynäillä

Sanalla kynäillä on NSK:n mukaan merkitys ”kirjoitella, harrastaa kirjoittelua”. Sanalla ei näyttäisi olevan vähäksyvää merkitystä; ensimmäisenä esimerkkinä on ”Koulu­poikana K. J. Gummerus kynäili ruotsiksi.” PSK:ssa ja KSK:ssa selittävien sanontojen järjestys on vaihdettu ja niihin on lisätty kolmas, jota voi pitää selvästi vähättelevänä: ”harrastaa kirjoittelua, kirjoitella, sepustella.” (Sanaa sepustella ei ole KSK:ssa; sen kantaverbin sepustaa selitykseen sisältyy kuvaus ”us. väheksyvästi”.)

Sanalla kirjailla on (tietynlaiseen koristamiseen, kirjomiseen, viittaavan mer­ki­tyk­sen ohella) kuvaus ”toimia kirjailijana, harrastaa kirjallista toimintaa”. Tätä ei voi pitää väheksyvänä eikä edes harrastelijuuteen viittaavaksi, vaikka esimerkkinä onkin vain ”kirjaileva pappi, diletantti”. Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) kuvasi sekin viitaten neutraalisti kirjailijana toimimiseen: ”vara skri­bent l. skrift­ställare, för­fatta”.

PSK:ssa sanan kirjailla kuvaus on sekä rajoittuneempi että väheksyvään käyttöön viittaava: ”kynäillä (kauno­kirjallisia tuotteita). Kirjailevat seura­piiri­rouvat.” KSK:ssa asiaa on vielä selvennetty lisäämällä alkuun ”us. vähättelevästi:”.

Kiusaus

Sanalla kiusaus on NSK:n mukaan merkitys ’viekoitus, viettelys, houkutus, koet­te­le­mus’. PSK:ssa on mukaan tullut ruokamerkitys, ’kermassa haudutettu peruna­suikale­laatikko’. Yllättävää on, että PSK:ssa on lisäksi merkitys ’kiusaaminen’.

Kiva

NSK:n mukaan kiva on toisaalta kansankielisen sana, jolla on erilaisia positiivisia merkitys­vivahduksia (kiivas, vinha, ankara, kivakka; kova, luja, tiukka), toisaalta arki­kielen ja koululais­kielen sanan, joka tarkoittaa hauskaa, mukavaa, kiintoisaa, kelpoa, oivaa. Näitä merkityksiä on selostettu Kielikellon 1/1990 artikkelissa Kiva on kiva sana.

PSK:sta puuttuu kokonaan kansankielinen merkitys, ja toinen merkitys on ilmoitettu yksinkertaisesti arkiseksi. KSK:sta arkisuus­merkintä on poistettu, joskin siihen on tullut uutena sellainen käyttö kuin Kivat sulle!, joka selitetään arkikseksi ja jossa kiva luokitellaan substantiiviksi.

Kuitenkin Kielikellon 4/2018 artikkeli Tarkempi juttu – vai tarkampi? Vertailun valintoja ottaa kantaa (vertailumuotoja käsitellessään): ”itse kiva ei tosin ole neutraalin asiatyylinen”.

Vertailumuodoista kuten kivampikivempi ks. kohtaa Vertailumuodot: saidampi ∼ saidempi, tanakoin ∼ tanakin. Lisäksi KSK:ssakin on sana kivasti merkitty arkityyliseksi, vaikka se selvästi perustuu adjektiiviseen merkitykseen.

Koitos

Vaikka kielenhuolto on pitänyt kiinni verbien koettaa ja koittaa merkitys­erosta, jälkimmäisen johdos koitos on hyväksytty siitä huolimatta, että se edustaa näiden verbien sekoittumista.

NSK kuvaa sanan koitos lyhyesti: ”par. koetos, koetus”. PSK:sta se on jätetty kokonaan pois. Kielikellon 4/2017 artikkeli Koettaa ja koittaa selostaa:

Omaa elämäänsä on sen sijaan alkanut elää sana koitos. Kielen­huollon oppaissa ja Kieli­toimiston sana­kirjassa koitos neuvotaan korvaamaan sanoilla koetus tai kilpailu, ottelu, kamppailu. Näin kannattaakin usein tehdä.

Artikkeli kuitenkin jatkaa, että ”koitos ei kieli­tajussa selvästi aina enää kytkeydy koettaa-verbiin, vaan se on saanut koettamisesta eriytyneen kilpailun, kamppailun merkityksen”. Tämä lienee tulkittava hyväksymiseksi, joskin artikkeli luonnehtii, että koitos on ”tyyliltään rento”. Nykyinen KSK:n kuvaus kertoo merkitykseksi ”kilpailu, ottelu, kamppailu tms.” il­man mitään arkisuus- tai muuta tyyli­mainintaa. Kotuksen sivuston kirjoituksessa Levätä laakereillaan sanaa käytetään sujuvasti tässä merkityksessä ilmauksessa valmistautumisen seuraavaan koitokseen.

Kokea

Sanan kokea merkityksiä on pyritty kielenhuollossa rajoittamaan. Kielikellon 4/2014 artikkeli Kielitoimiston sanakirja verkkoon kuvaa rajoitusten purkamista seuraavasti:

Myös näistä kokea-sanan esimerkeistä on poistettu suositus: Ohjelma koettiin yksi­puoliseksi ’ohjelmaa pidettiin yksipuolisena’, Koen sen rangaistuksena ’se tuntuu minusta rangaistukselta’, Ei koe [= ei tunne, katso] olevansa kypsä siihen. Kokea-verbiä on joskus käytetty ehkä turhan taajaan – kuten Kari Suomalainen aikoinaan pila­piirroksessaan irvaili – mutta sanaa ei ole aihetta yleisesti leimata.

Kokoomus

NSK kuvaa sanan kokoomus 1. merkitykseksi ”sisäinen rakenne, muodostuminen eri aine­osista, koostumus, konsistenssi” ja havainnollistaa tätä monilla esi­mer­keil­lä. Sen jälkeen se esittää 2. merkityksen: ”eri puolueiden tms. muodostama liittoutuma, koalitio; erik. = kokoomus­puolue”. PSK:ssa ja KSK:ssa on selostettu ensin poliittinen merkitys kahtena eri kohtana ja sen jälkeen vain ”3. paremmin: koostumus”.

Konsultoida

Verbi konsultoida on vanhastaan tarkoittanut lausunnon, kannanoton tai neuvon pyytä­mis­tä varsinkin ammatillisissa yhteyksissä (lääkäri konsultoi ihotautien erikois­lääkä­riä) sekä harvemmin neuvottelemista.

Vuonna 2000 suomen kielen lautakunta totesi, että verbille on ”lisäksi yleistynyt myös ’konsulttina toimimisen’, ’neuvomisen’ ja ’opastamisen’ merkitys”, ja tämän mukaisesti se kuvataan sanakirjoissa.

Kielikellon 2/2000 kirjoitus Konsultti konsultoi toteaa merkityksen laajentumisen ongelmallisuuden:

Kun siis lääkäri sanoo, että ”professori Virtanen oli konsultoinut asiantuntijoita”, hän tarkoittaa Virtasen kysyneen muiden mielipidettä. Muiden sen sijaan voi olla vaikea ratkaista asiayhteyttä tuntematta, onko professori itse kysynyt jotain vai onko hä­nel­tä kenties kysytty neuvoa.

Kirjoituksen mukaan suomen kielen lautakunta käsitteli konsultoida-verbiä ensimmäisen kerran vuonna 1987, jolloin se ei hyväksynyt uutta merkitystä.

Kontto

Sana kontto on NSK:ssa merkityksessä ’tili’ ilman tyylilajimerkintää, ja siitä esitetään kaksi esimerkkiä pankkialalta. Siihen liittyy seuraava huomautus: ”Vars. kuv. Saada j[o]stak[in] kunniaa k[onto]lleen. Lasken tappiomme Reinon k[ont]olle. Koko tapaus on pantava hänen lapsellisuutensa k[ont]olle.” Ensimmäinen esimerkki on myönteinen, muut kielteisiä.

PSK:ssa sanaan on liitetty tyylilajimerkintä ark. Kuvaus on aiemman tapainen, mutta ei-kuvaannolliset esimerkit puuttuvat kokonaan, ja kuvaannollisista ensimmäinen on jätetty pois. (Toinen on korvattu erilaisella, mutta yhtä kielteisellä: ”Pikkurikkeitä on hänenkin k[ont]ollaan.”)

KSK:ssa tyylilajimerkinnän tilalla on vanh.. Kuvaus on muuten samanlainen kuin PSK:ssa, paitsi että esimerkkejä on hiukan selitetty ja niihin on lisätty seuraava; ”Valmentaja otti tappion omalle kontolleen.”

Vaikuttaa ilmeiseltä, että nykykielessä kontto on käytössä vain taivututusmuodoissa kontolleen ja kontollaan sekä harvinaisempana kontoltaan. Niillä on kielteinen, jonkin­astei­seen syyllisyyteen viittaava merkitys.

Epäselväksi jää, onko sanan käyttö kokonaisuudessaan vanhentunutta, kuten KSK muo­dol­li­ses­ti ottaen sanoo. Todennäköisesti on tarkoitettu, että kontto neutraalissa mer­ki­tyk­ses­sä ”tili” on vanhentunut, vain vanhassa kielessä esiintyvä. Nykykielen ilmaukset kontollaan ja kontolleen koettaneen yleensä arkikielisiksi, kuten PSK sanoo, toisin kuin KSK.

Korkata

Sana korkata on NSK:n mukaan sanan korkita synonyymi, joten sitä koskee merkityksen kuvaus ”panna korkki (korkkeja) pullon suuhun, sulkea j[o]k[in] korkilla pulloon”. NSK tuntee myös sanan korkittaa, mutta kuvaa sen hiukan toisin, ”varustaa korkilla t. korkeilla”, ainoana esimerkkinä ”k[orkittaa] silakkaverkkoja”. PSK sen sijaan esittää sanan korkata arkikielisenä, seuraavasti selitettynä:

1. = korkittaa, korkita. 2, avata ennen avaamattoman pullon korkki. K[ork]kasi pullon.

PSK ei siis kuvaa mitään kuvaannollista merkitystä itse verbille, mutta se viittaa (arki­kieli­sek­si merkittyyn) hakusanaan korkkaamaton (jota NSK:ssa ei ole), jolla on sen mukaan paitsi merkitys ”avaamaton, täysi (pullo)” myös (slangissa) merkitys ”käyttämätön, koskematon, uusi”.

KSK menee askelen pitemmälle: senkin mukaan korkata on kokonaan arki­kielinen, mutta vanha (ja siis ainoa NSK:n mukainen) merkitys on merkitty harvinaiseksi, ja sitä selitetään vain sanalla korkittaa, kun taas ensimmäisenä esitetään merkitys ”avata ennen avaa­mat­to­man pullon korkki” ja sille kuvaannollista käyttöä laajahkosti:

Kuv. aloittaa t. ottaa käyttöön ensi kertaa jtak. Korkata pelikausi. Yhtye korkkasi uuden esiintymislavan. Luistelijat pääsivät korkkaamaan tekojään.

Sanat korkita ja korkittaa ovat PSK:n ja KSK:n mukaan synonyymeja ja tarkoittavat vain korkilla sulkemista; NSK:n esimerkki sanan korkittaa käytöstä ei ole tämän mukainen.

Korkeakoulu ja yliopisto

NSK:n mukaan korkeakoulu on ”oppilaitos, jossa annetaan ylintä tieteellistä (yliopisto, akatemia) t. ammattiopetusta ja johon pääsyvaatimuksena tav. on ylioppilastutkinto” ja yliopisto on ”korkeakoulu, jossa annetaan useiden (kaikkien) tieteenalojen, ylintä opetusta ja joka samalla toimii tieteellisenä tutkimus­laitoksen”. Käytännössä sanoja kuitenkin käytettiin yleisesti niin, että puhuttiin erikseen yliopistoista ja erikseen korkeakouluista; ei ollut tapana sanoa esimerkiksi Helsingin yliopistoa korkea­kouluksi. Lisäksi korkea­koulujenkin toimintaan kuului tutkimus.

Kun Turun akatemia oli nimetty Helsinkiin siirron (1828) yhteydessä uudelleen, sepitettiin v. 1838 sana yliopisto ruotsin universitet-sanan vastineeksi. Suomessa oli pitkään vain tämä yliopisto.

Sana korkeakoulu on ilmeinen käännöslaina ruotsista. Korkea­kouluiksi alettiin noin sata vuotta sitten kutsua oppilaitoksia, jotka yleensä oli kehitetty jonkin ammattialan kouluista tai opistoista (esim. Helsingin teknillisestä reaalikoulusta kehitettiin eri vaiheiden kautta teknillinen korkeakoulu) ja joiden tehtäviin tuli myös tutkimus.

Yliopiston ja korkeakoulun ero oli siinä, että yliopisto oli monialainen, korkea­koulu suppeampi. Sanastoa sekoitti, että korkeakouluihin lisättiin uusia aloja ja niitä ruvettiin kutsumaan yliopistoiksi, ja muodostettiin sellaisiakin nimityksiä kuin Tampereen teknillinen yliopisto, jossa yliopisto-sanalla kai tavoiteltiin arvostusta enemmänkin kuin kuvaavuutta.

Lähes kaik­kia korkeakouluja (sanan aiem­mas­sa merkityksessä) on ruvettu kutsumaan yliopistoiksi. Virallisessa yliopistojen listassa tosin on kaksi oppilaitosta, joilla on vain ruotsinkielinen nimi, eikä siinä ole maan­puolustus­korkea­koulua.

Suomessa alettiin 1990-luvulla muuttaa opisto­asteen oppilaitoksia uuden­tyyppisiksi, ja tällöin tuli käyttöön sana ammatti­korkea­koulu (AMK).

Toisaalta joidenkin yliopistojen tiede­kunnil­le on otettu käyttöön korkeakoulu-nimitys. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppa­korkea­koulu on entinen itsenäinen (Helsingin) kauppa­korkea­koulu.

Nyt siis korkeakoulu on toisaalta ammatti­korkea­koulujen ja yliopistojen yhteisnimitys, joissakin tapauksissa yliopiston osa (jota aiem­min sanottiin tiedekunnaksi tai osastoksi).

Kreemi

NSK kuvaa sanalle kreemi kaksi merkitystä:

1. kiisseli. 2. iho- tms. voide, -rasva.

NSSK:ssakin on nämä merkitykset, mutta sana on merkitty hylättäväksi kummassakin merkityksessä.

Vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993) on sanan selityksessä mukana ”suurustettu kiisseli”, mutta sen ohella ei ole ihovoidemerkitystä, vaan ”leivonnaisten voikuorrutus tai täyte”. Se johtunee jonkinlaisesta sanan uudelleenlainautumisesta: vanhemmat merkitykset pohjautuivat ruotsin sanaan ”kräm”, uudempi ilmeisesti suoraan ranskan sanaan ”crème”.

PSK:ssa vanhoista merkityksistä ei ole jälkeäkään, ja uusi merkitys selostetaan näin:

ruok. tav. voista, sokerista ja kananmunista valmistettu herkku­leivonnaisten ym. kuorrutus- ja täyteaine.

KSK:ssa kuvaus on sana, paitsi että alkuosa herkku- puuttuu.

Kuivaaja, kuivuri ja kuivain

NSK esittää sanan kuivaaja olevan tekijän­nimi, mutta kuvaa 1. merkitys­ryhmää vain esimerkillä Tuuli on tehokas kuivaaja ja 2. merkitys­ryhmän ilmauksella ”kuivaamis­laite; vars. aik. myös = kuivuri”. Esi­merk­ki­nä tästä on Sähköllä toimiva hiusten kuivaaja, ja lisäksi on yhdys­sana­esi­merk­ki viljan­kuivaaja. Sanan kuivuri kuvaus taas on ”laite, jossa haihtuvia nesteitä sisältä­viä aineita kuivataan, vars. puidun viljan kuivauslaite”. Yhdys­sanoista se esittää esimerkit hiusten­kuivuri, viljan­kuivuri ja kaappi­kuivuri.

Ilmeisesti myöhemmin kielen­huollossa alettiin ajatella, että kuivaaja-sana ei käy laitteen nimeksi, koska ja-johtimella muodostettujen sanojen pitäisi olla ihmistä tarkoittavia. Uudis­sanasto 80:een on otettu uusi sana kuivain, selityksenä ”kuivaus­väline, ‑laite”. PSK:ssa sen selityksenä on vain ”kuivaus­laite”, ja sen käyttöön ohjataan: kuivaaja-sanan 2. merkityksen kuvaus on ”laitteista paremmin: kuivain, kuivuri”. PSK:ssa on vastaava paremmin-huo­mau­tus sanan hiusten­kuivaaja kohdalla.

KSK:ssa kantaa on lievennetty: kuivaaja-sanan 2. merkitys­ryhmän paremmin-ohjeeseen on lisätty ”us.” (usein), joten siis joitakin laitteita saa sanoa kuivaajiksi. KSK:ssa on sanat hiusten­kuivaaja ja tukan­kuivaaja, jotka viittaavat sanoihin hiusten­kuivain ja tukan­kuivain, mutta ilman suositusta,

Sanan kuivuri kuvaus PSK:ssa ja KSK:ssa on muuntunut jonkin verran: ”(automaattinen) kuivatus-, kuivaus­laite; erik. viljan­kuivaamon kuivaus­laitteisto”. Ainoana esimerkkinä on yhdyssana viljan­kuivuri. Sanan merkityksen voinee siis sanoa muuttuneen niin, että hiusten­kuivaus­laitetta ei sanota kuivuriksi.

Kutoa merkityksessä ’neuloa’

NSK kuvaa sanalle kutoa muun muassa seuraavan merkityksen (merkitys­ryhmässä I 3):

valmistaa sukkaa tms. kudelmaa toisiinsa punoutuvista lanka­silmukoista joko käsin puikoilla l. vartailla tai erityisessä koneessa, neuloa. | K. sukkaa, lapasia, lapsen­vaatteita. Villa­langasta kudottu kaula­huivi. K. sukkiin pitkät varret, harmaat terät. K. oikeaa, nurjaa. K. 2 silmää oikein, 2 nurin.

PSK:ssa on otettu normatiivinen kanta, mutta vain käsi­työ­alan osalta (merkitys­ryhmässä 2):

yleisk. valmistaa neuletta käsin t. koneella; käs. paremmin: neuloa. K. sukkaa, villa­pusero. K. oikeaa, nurjaa. Villa­langasta kudottu kaula­huivi.

KSK:n kanta on samantapainen kuin PSK:n, mutta ilmaistu toisella tavalla ja tulkittavissa jopa jyrkemmäksi:

(ei käsityöterminä) neuloa (puikoilla)
K. sukkaa, villa­pusero.
K. oikeaa, nurjaa.

Muutosten taustaa selittää laveasti Kieli­kellon 2/1981 kirjoitus Neuloa – kutoa – ommella. Käsi­työ­alan sanojen työn­jako. Asiaan on palattu muun muassa Kotuksen sivuston kir­joi­tuk­ses­sa Kutoa vai neuloa?, josta saa sen käsityksen, että sana­kirjassa olisi jossain vaiheessa ollut yleisempi paremmin-suositus.

Kuumua

NSK kuvaa sanan kuumua ilman tyylilaji-, murteellisuus- tms. merkintää, merkityksenä ’kuumeta, kuumentua, kuumita’ PSK liitti siihen epämääräisehkön leiman ”kans.” (kan­san­kie­li­nen), ja KSK sanoo sen olevan murteellinen.

On ehkä hiukan erikoista, että sanaa kuumua siis aiemmin pidettiin yleiskieleen kuu­lu­va­na, vaikka yleiskielessä on useita samaa merkitseviä sanoja ja vaikka sanan kuumua murre­levik­ki on suppeahko.

Kymmenys

Sana kymmenys tarkoittaa NSK:n mukaan toisaalta desimaalia (luvun esityksen osana), toisaalta historiallista käsitettä ”(luontois)vero, jona suoritettiin kymmenes osa metsästyksestä, kalastuksesta, karjanhoidosta ja maan­viljelyksestä saaduista tuloista”. PSK:sta ja KSK:sta ensin mainittu merkitys puuttuu, mutta niissä on kuitenkin yhdys­sana kymmenys­pilkku, jossa kyseinen merkitys on säilynyt. (Niissä ei ole NSK:n sanoja kymmenys­luku ja kymmenys­merkki, joissa myös on kyse desimaaleista.) Lisäksi niissä on kymmenys­vaaka, selityksenä ”vaaka jossa punnusten paino on kymmenes­osa punnittavan painosta vaa’an ollessa tasa­painossa”. Jälkimmäisessä kymmenys-sanan merkitykseksi lienee ajateltava ’kymmenes’, jota sillä ei juuri näytä muuten olevan, vaikka murre­merkityksiä on useitakin. NSK:ssa on kuitenkin kymmenys­tuuma ’1/10 jalkaa’.

Muutos on ymmärrettävä, sillä sanan kymmenys merkitys ’desimaali’ lienee kadonnut kielestä. Jonkin verran se saattaa elää sanassa kymmenys­pilkku.

Toisaalta sana kymmenys ei ole pelkästään historillinen, sillä sitä käytetään joissakin uskon­suunnissa maksuista, joita jäsenten odotetaan maksavan (rahana) tulojensa mukaan uskonnolliselle yhteisölle. Tavallaan tässä on palattu käsitteen alku­lähteelle, uskonnolliseen velvollisuuteen.

Agricola ei käyttänyt sanaa kymmenys, vaan laina­sanaa tijunti (ruotsin tionde). Vuoden 1642 raamatun­suomennoksessa tuli käyttöön sana kymmenexet, jota käytettiin myös vuoden 1776 Bibliassa, mutta sen jossakin myöhemmässä painoksessa (johon ilmeisesti perustuvat verkossa olevat vuoden 1776 Biblian versiot, mm. raamattu.uskonkirjat.net-sivustossa oleva) se sai asun kymmenykset, jota sitten on myöhemminkin käytetty raamatun­suomennoksissa. (Tosin vielä Renvallin sana­kirjassa v. 1826 on kymmenekset. Heleniuksen sana­kirjassa v. 1838 on jo kymmenykset. Sanan vanhin kirjallinen esiintymä on ilmeisesti eräässä uskonnollisessa kirjassa v. 1802.) Sanalla kymmenes oli ja on edelleen myös merkitys ’kymmenes­osa’, mutta tilalle siis otettiin hiukan toisen­lainen kymmenen-sanan johdos erityis­merkitykseen.

Käry

NSK:n mukaan käry on ”palavan esineen t. aineen aiheuttama (tav. epä­miel­lyt­tä­vä) haju, katku”. Myös kaikki esimerkit viittaavat palamisesta syntyviin hajuihin. Sanalla on tunnetusti myös tältä pohjalta syntynyttä kuvaannollista käyttöä. PSK:ssa ja KSK:ssa kuitenkin kuvataan konkreettinen merkitys olennaisesti laajennettuna:

palaessa, paistettaessa t. muutoin syntyvä tav. epämiellyttävä haju, katku. Ruoan, ruudin, maalin käry. Keittiössä on käryä.

Paistamisessa syntyvä käry on tulkittavissa erikois­tapaukseksi palaessa syntyvästä, joskin epäselväksi jää, tarkoitetaanko vain hajua, joka syntyy ruoka-aineen (pinnan) osittaisesta palamisesta paistettaessa, vai kaikkia paistamisen hajuja. Puhe maalin kärystä merkitsee olennaista poikkeamista sanan käry vanhasta merkityksestä.

Muutoksen takia esimerkiksi lause ”Työssä tottuu sipulin käryyn” on muuttunut kaksi­selit­tei­sek­si: tarkoitetaanko sipulin ominaishajua (jota tulee ilmaan runsaasti sipuleita kuorittaessa) vai paistettavan sipulin käryä?

Käskyttää

Sana käskyttää on PSK:n mukaan sotilaskielen ilmaus, jonka merkitys on ’antaa johonkin tarvittavat käskyt’, esimerkkinä ”Hyökkäyssuunnitelman käskyttäminen joukoille”. Sananjohdon kannalta käskyttää voidaan ymmärtää käskyillä varustamiseksi, ja siitähän tällaisessa käytössä on kyse: annetaan ne käskyt, joiden ajatellaan olevan tarpeellisia tietyn tehtävän suorittamiseksi.

Käy­tän­nös­sä sanan käyttö on levinnyt niin, että se on sanan käskeä mahtipontisempi vas­ti­ne, jolla ehkä korostetaan sitä, että käskijällä on valta käskeä. Etenkin poliisin toiminnasta puhuttaessa sana käskyttää on tainnut kokonaan syrjäyttää sanan käskeä. Muutos on hyväksytty KSK:ssa, sillä siinä on seuraava lisäys:

Laajemmin Käskyttää alaisiaan. Käskyttää koira hyppäämään esteen yli.

Sanojen käskyttää ja käskeä ero jää hämäräksi, mutta ainakin esimerkeistä jälkimmäinen torjuu sellaisen tulkinnan, että käskyttää tarkoittaisi lakiin perustuvaa tai virallista käs­ke­mis­tä.

Uutta, muuttunutta käyttöä edustaa jo Kielikellon 4/1998 artikkelissa Kuka muuttaa virkakieltä ja miten? käytetty ilmaus ”uusi virkaviestimisen tapa voittaa entisen käs­kyt­tä­mi­sen”. Kuitenkin vielä Kielikellon 1/2015 artikkelissa Käskeä ja käskyttää sano­taan, että käskyttää on KSK:n mukaan sotilaskielen sana, joten ilmeisesti muutos on tehty sen jäl­keen. Siinä esitetyt esimerkit laajentuneesta käytöstä ovat samat kuin nyt KSK:ssa. Ar­tik­ke­li myös kuvailee käskyttämisen sisältöä tavalla, joka ei oikein vastaa vanhaa mer­ki­tys­tä eikä myöskään laajentunutta käyttöä:

Sotilasalalla ja esimerkiksi poliisissa käskyttäminen on vakiintunut toimintamalli, jossa käytetään yleensä harjoiteltuja, ennalta sovittuja ja lyhyitä käskyjä.

Vielä Lasse Koskelan kirjoitus Käsky ja käskytys Kotus-blogissa v. 2012 suhtautuu ironisen kriittisesti käskyttää-verbin merkityksen muuttumiseen.

Lahokas

NSK:n mukaan lahokas on sanan hilleri synonyymi. PSK:ssa sanaan liittyy merkintä el. ikään kuin kyseessä olisi eläin­tieteen termi, mutta sellaisena sitä tuskin on missään käytetty. KSK:ssa merkinnäksi on muutettu vanh., eli sanan ei katsota enää kuuluvan yleiskieleen.

On outoa, että sana on ylipäänsä otettu NSK:aan, sillä sen murrelevikki on varsin suppea (osa kaakkoismurteista).

Muodostukseltaan hyvin samanlainen, mutta merkitykseltään aivan toinen sana on lahokka, joka esiintyy eräiden sieni­lajien nimissä.

Lennokki

NSK kuvaa sanan lennokki seuraavasti:

pieni lentokonemainen askartelu- ja leikkiväline; vrt. liidokki. | L:ien ra­ken­ta­mi­nen. Pojat lennättivät lennokkeja. Saavuttaa ennätys lennokillaan. — Yhd. moottori-, pienoisl.

PSK:ssa merkitystä on laajennettu:

miehittämätön pienoislentokone vars. harrastus- t. leikkivälineenä

KSK:ssa painotusta on muutettu niin, että merkityksen voi katsoa jo muuttuneen olennaisesti toiseksi:

(pieni) miehittämätön lentokone (myös harrastus- t. leikkivälineenä)

KSK mainitsee yhtenä esimerkkinä sanan robottilennokki, joka käy­tän­nös­sä viittaa drooniin. KSK kuvaa sanan drooni eli drone näin: ”robotti­lennokki; myös esim. maalla ja vedessä liikkuvista vastaavista laitteista”. Epäselväksi jää, mitä vastaavuus tässä tarkoittaa, mutta oletettavasti robotti­ohjausta. Tämän merkitys jää avoimeksi, KSK:n mukaan robotti on ”mekaanista ihmis­työtä korvaava automaatti­laite”, mutta yleensä robotilla tarkoitetaan nykyisin itsenäisesti toimivaa laitetta tai ohjelmaa. Drooni voi olla robotin ohjaama tai ihmisen etäältä ohjaama tai näiden yhdistelmä.

Muutenkin sanan lennokki merkitystä on pyritty muuttamaan niin, että se yksinäänkin riittäisi droonin nimitykseksi. Tällaisen päätöksen Helsingin Sanomat tekikin loppuvuodesta 2018; ks. Ville Elorannan twiittiä lennokki-sanan käytöstä.

Tämän voi tulkita merkitsevän myös sanan lentokone merkityksen laajentamista. Van­has­taan se on tarkoittanut siivellistä ilma-alusta, ja tällä kannalla on edelleen KSK (”ilma-alus jonka kantavana rakenteena ovat runkoon kiinnitetyt kantotasot, siivet”), mutta droonit ovat hyvin usein helikoptereita.

Leppäpirkko ← leppäkerttu

NSK:n mukaan leppäpirkko tarkoittaa Coccinellidae-heimon hyönteisiä, ja sanaan liittyy maininta ”syn. kans. ja yleisk”.

PSK:ssa sana leppäkerttu on päähakusanana ja leppäpirkko vain viittauksena siihen. KSK:ssa osat ovat vaihtuneet, ja lisäksi leppäkerttu on saanut merkinnän ”ark.”

KSK:ssa on uutta myös leppäkerttu sanaan liittyvä maininta ”yleisk. us. seitsen­piste­pirkos­ta”. Selvää lienee, että sana todellakin usein tarkoittaa tätä yhtä tuttua lajia,

Lisäarvo

Sana lisäarvo tarkoittaa osiensa merkitysten perusteella jonkin arvon lisäystä tai lisään­ty­nyt­tä arvoa. Tätä ilmeistä merkitystä NSK valaisee vain yhdellä esimerkillä: ”Teokselle antaa lisä­arvoa sen kuvitus”. NSK kuitenkin lisää: ”Vars. tal. Marxin mukaan se työ­läisen työllään luoma arvo, josta hän ei pääse nauttimaan palkkaa, vaan joka joutuu liike­voittoina yrittäjille.”

Kun 1960-luvulta alkaen suunniteltiin siirtymistä liike­vaihto­verosta uuteen jär­jes­tel­mään, käytettiin nimitystä lisä­arvon­vero, vaikka kyse on aivan eri asiasta kuin marxilaisesta lisä­arvon käsitteestä. PSK:aan tuli sanalle lisäarvo uuden­lainen kuvaus: ”tal. se arvon­lisäys, jonka tuote saa valmistus­vaiheessa ja jakelussa”, Kun arvon lisäyksen verottamiseen perustuva järjestelmä lopulta otettiin käyttöön vuonna 1994, nimeksi tuli arvonlisävero. Niinpä KSK:n kuvaus sanasta lisäarvo onkin palannut NSK:n linjoille. KSK:ssa kuitenkin marxilainen merkitys on ensimmäisenä, ja toinen merkitys on selitetty eksplisiittisesti: ”j[o]nkin lisänä oleva arvo, ylimääräinen hyvä, hyöty tms.”

Sanaa lisäarvo on ruvettu käyttämään, englannin ilmausta added value jäljitellen, liike-elämässä ja muuallakin tavalla, jonka voi tulkita vastaavan KSK:n toista merkitystä, mutta jolla on oma sävynsä ja varsin väljä sisältö. Esimerkiksi sanaa lisäarvovesi käytetään markkinoinnissa vedestä, johon lisätty esimerkiksi vitamiineja, mineraaleja tai makuja.

Liudentua ja liudentaa

Kielikellon 1/1996 artikkeli Uudenlaista ”liudentumista” toteaa, että ”verbiä liudentua on vakiintuneesti käytetty fonetiikan terminä” (samassa merkityksessä kuin verbiä pala­ta­li­soi­tua), mutta että sitä on ”alkanut oudosti näkyä yhteyksissä, joissa ei suinkaan ole puhe ääntämisestä”. Uudessa käytössä sana artikkelin mukaan ”tuntuu tarkoittavan heiken­ty­mis­tä, laimentumista, miedontumista tai – – jopa liukenemista, häipymistä”. Artikkeli mai­nit­see, että joskus sanaa liudentaa käytetään vastaavalla tavalla.

Artikkelissa arvellaan, että kyse ei ole fonetiikan termin uudenlaisesta käytöstä, vaan ”pikemminkin on kysymys uudesta liudentua-sanasta, joka on risteytynyt eli konta­mi­noi­tu­nut eräistä merkitykseltään samantapaisista ilmauksista”.

Sanan muodostumiseen ovat voineet vaikuttaa kielessä olleet liu-alkuiset sanat, ehkä liueta, ehkä sen kausa­tiivi­johdos liuentaa ’saattaa liukenemaan, liuottaa’; sehän on voitu kokea itä­suoma­laiseksi murre­muodoksi, joka pitää yleiskielistää lisäämällä d. Suomen etymo­logisen sana­kirjan kuvaus liudentaa-sanasta esittää: ”Suomen liudentaa ja liudentua ovat oppi­tekoisia sanoja (1800-luvun loppu), ja niiden pohjana on verbi liueta, jolla itä­murteis­sa on myös merkitys ’notkistua, pehmetä’.”

Loppuarviossa artikkeli esittää: ”Sanakirjoihin asti kontaminaatio harvoin pääsee. Myös­kään tässä puheena olleita liudentua, liudentaa -tapauksia ei Suomen kielen perus­sana­kirjaan ole kelpuutettu, vaikka muutamia poimintoja on toimittajien käsissä ollut. Epä­mää­räi­sel­tä hapuilulta tuollainen sananvalinta kuulostaakin.”

KSK:ssa uusi merkitys mainitaan ensimmäisenä liudentua-sanan kuvauksessa:

liudentua52*J
1. hälventyä, hämärtyä; lieventyä, tasoittua; vesittyä. Ääriviivojen liudentuminen. Unen ja valveen raja liudentuu. Näkemyserojen liudentuminen. Sopimus liudentui pelkäksi sanahelinäksi.
Tal. heikentyä, vähentyä, laskea. Yhtiön omistusosuus liudentui kahteen prosenttiin.
2. fon. konsonantista: ääntyä siten, että kielen selän etuosa kohoaa miltei j:n vaa­ti­maan asentoon, palataalistua. Liudentunut l-äänne.

Vastaavasti liudentaa-sanan selityksessä on ensimmäisenä ”hälventää, häivyttää, hämärtää; lieventää, tasoittaa; vesittää”.

Uusi merkitys lienee käytännössä jo niin tavallinen, että näitä sanoja ei enää kannattane käyttää vanhoissa merkityksissä. On selvempää sanoa palatalisoitua ja palatalisoida. Muu­toin on vaara, että lukija tulkitsee sanat liudentua ja liudentaa niiden nykyisin sal­li­tus­sa ja tavallisessa merkityksessä. Näin ollen norminmuutoksessa on asiallisesti kyse sanojen merkityksen muuttamisesta aivan toiseksi eikä laajentamisesta.

NSSK:n mukaan logo ja logotyyppi ovat kirja­paino­alan sanoja, joilla on sama merkitys: ”yhtä ladonta­kappaletta oleva kirjake­yhdelmä”. Näitä sanoja ruvettiin käyttämään erityisesti yrityksen tms. nimen tai lyhenteen erityisestä graafisesta asusta, jota varten aiemman saatettiin valmistaa ladonta­kappale. Tällainen merkitys kuvataan muun muassa Julkisen hallinnon yhteen­toimivuus­sanastossa niin, että suositellun termin logo määritelmä on ”nimen vakiintunut graafinen asu”. Se huomauttaa, että ”logo eroaa liike­merkistä siten, että liike­merkkiin kuuluu logon lisäksi myös kuvallinen symboli”.

PSK:ssa logotyyppi tarkoittaa samaa kuin NSK:ssa, mutta sanan logo 1. merkitys on logo­tyyppi ja 2. merkitys ”yhtiön, liikkeen, tuotteen tms. tunnus­kuvio t. -teksti. KSK:ssa näiden järjestys on muuttunut ja logo­tyyppi­merkityksestä sanotaan ”vars. aik.”; lisäksi ensim­mäi­sen merkityksen muotoilu on hiukan toinen: ”yritystä, yhteisöä, tuotetta tms. edus­ta­va graafinen tunnus”. (Tässä lainattu v:n 2022 version mukaan.) Ilmeisesti tässä on tapahtunut muutos, sillä Suomen etymo­logisen sana­kirjan (SES) kuvaus logo-sanasta on ”yhtiön, tuotteen tms. nimen vakiintunut graafinen asu; (kirja­paino­alalla:) yhtä ladonta­kappaletta oleva kirjake­yhdelmä, logo­tyyppi”. Kyseisen sana­kirjan määritelmät seuraavat yleensä KSK:aa. Lisäksi EU:n IATE-termi­tieto­kannassa suomen sanan logo kuvaus on sama kuin SES:ssa, ja sen lähteeksi ilmoitetaan KSK 6.11.2017.

Käytäntö on kirjava. Yleisimmin logo tarkoittanee nykyisin KSK:n kuvaamaa graafista tunnusta, joka voi olla tunnus­kuva tai määrä­asussa oleva teksti tai sellaisten yhdistelmä. Toisaalta myös suppeampi merkitys on käytössä, ja tällainen merkitys siis esitetään useissa lähteissä. Tieteen termi­pankin kuvaus esittää hiukan arvoituksellisesti määritelmänä seuraavan: ”usein yritys­nimen virallinen asu”. Kieli­kellon 3/2003 artikkelin Rakastavatko graafikot pieniä kirjaimia? lopussa on pieni sanasto, jossa on seuraava: ”logo(tyyppi) yrityksen, tuotteen tms. nimen tunnus­omainen kirjoitus­asu eli kirjainten typografia, myös liikemerkin synonyymi”.

Lomauttaa

NSK:n mukaan sanaa lomauttaa käytetään varsinkin sotilaskielessä ja sen merkitys on ”päästää lomalle”. PSK:n ja KSK:n mukaan merkitys on aivan toinen, ”panna pakkolomalle”, ja sanan pakkoloma merkitys on ”työntekijälle vastoin hänen tahtoaan annettu palkaton loma”.

Kuvaus on sikäli nurinkurinen, että pakkoloma ei ole virallista kieltä, kun taas lomauttaminen on on määritelty työsopimuslaissa: ”Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa.” Lomauttaminen ei siis välttämättä tapahdu vastoin työntekijän tahtoa. Lakitekstiin tällainen lomauttamisen käsite on ilmeisesti tullut vuonna 1970.

Luoma

KSK:n mukaan luoma on vain sanan luomus harvinaisempi synonyymi. (Tässä ei käsitellä sitä, että sananmuoto luoma on tietysti myös verbin luoda ns. agenttipartisiippi.) Tätä pitänee tulkita niin, että sanan muut merkitykset tulkitaan nykyisin murteellisiksi tai muuten yleiskieleen kuulumattomiksi, sillä niitä on esitetty NSK:ssa ja ne on uudempia sanakirjoja tehtäessä poistettu. NSK kuvaa sanalle luoma seuraavat merkitykset (joista kolme ensim­mäis­tä saman pääkohdan osina):

Veden uomaa tarkoittavana sanana luoma esiintyy yleisnimenä suppeahkolla murrealueella, mutta sukunimenä ja varsinkin paikannimen osana se on levinnyt paljon laajemmalle.

Lähestulkoon

PSK sanoo sanasta lähestulkoon: ”paremmin: lähes”. KSK:ssa ei ole kannanottoa, vaan sana vain selitetään: ”lähes, likimain”. NSK:ssa sanaa ei ole lainkaan.

Syynä sanan pitämiseen aiemmin vältettävänä lienee osittain se, että se on yhdysverbin lähestulla muoto ja tällaisia yhdys­verbejä on pidetty suomen kieleen sopimattomina, osittain siksi, että sanan merkitys on alun perin ollut (raamatullisessa kielessä) ’lähestyköön, tulkoon’, joka poikkeaa sanan nyky­merkityksestä ’lähes’.

Erikoista kyllä kielteisessä lauseessa käytettävä sana lähestulkoonkaan on jo NSK:ssa; tosin siinä on huomautus ”vars. ark.”. PSK:ssa ja KSK:ssa sana on ilman tyyli­laji­merkintää.

Lähiaika

NSK:n mukaan lähiaika-sanaa käytetään ”tav. lähinnä tulevasta (harvemmin aivan äskettäin menneestä) ajasta”. PSK:ssa, KSK:ssa ja kielen­huollon eri kannan­otoissa on otettu kanta, jonka mukaan sanaa käytetään vain tulevaisuuteen viittaavana. Saman­lainen muutos on tapahtunut suhtautumisessa sanoihin lähihetki, lähikuukausi, lähipäivä jne. Tarkemmin muutoksia kuvaa sivu Lähiaika: nykyajasta tulevaan ja menneeseen.

Löytyä

Aiemmin kielenhuolto piti verbin löytyä käyttöä oikeana vain tilanteissa, joissa on kyse todellisesta etsimisestä ja löytämisestä. Sen käyttämistä pelkän olemisen merkityksessä pidettiin ruotsin rakenteen ”det finns” jäljittelynä, joka ei sovi suomeen. NSK ilmaisee tämän näin jyrkästi:

löyty|ä pass.v. < löytää | – – † Epäsuomalaista, vars. olosijojen yhteydessä esiintyvää käyttöä; korvattavissa us. joko v:eillä olla (olemassa) t. esiintyä tavata-verbin pass.-muodoilla. | Helsingissä l:y useita kauniita rakennuksia. L:y kansoja, joiden kes­kuu­des­sa Jumalaa ei vielä tunneta. Kangasta l:y kaupassa useaa eri väriä. Ruoassa l:vät ravinto­aineet. Sairaalle ei l:nyt [par. ollut, saatu] apua lääkkeistä. – – mutta yksi asia l:y, jossa olen vaiti. KIVI

Kantaa voi pitää sikäli kovin tiukkana, että joissakin tapauksissa voidaan ajatella, että on todella etsitty. Esimerkiksi jos potilasta on yritetty hoitaa eri lääkkeillä, voidaan kai luontevasti sanoa, että ei löytynyt sopivaa lääkettä, ei löytynyt apua.

Kanta on muuttunut KSK:ssa. Siinä on sanan löytyä kuvauksessa ensin esimerkkejä, joissa on kyse todellisesta etsimisestä ja löytämisestä, vaikka sanan varsinainen kuvaus onkin ”tulla esiin, olla löydettävissä”. Sitten on esimerkki Tapaukselle ei löydy vertaa Suomen historiassa t. historiasta, jossa siis mainitaan myös kielen vanhan käytännön vastainen olosijan (historiassa) käyttö, joka kai lähinnä johtuu siitä, että ”löytyminen” on tässä olemista. Selvästi vanhan normin vastainen on esimerkki ”Vielä löytyy [= on (olemassa)] paikkoja, joissa – –”. Lopuksi on kaksi esimerkkiä, jotka ovat osittain vanhan normin kannalla, mutta ensimmäisessä pidetään hyväksyttävänä käyttää löytyä-verbiä, kunhan määritteen sija muutetaan olosijasta erosijaksi:

Helsingissä löytyy [paremmin: Helsingissä on t. Helsingistä löytyy] kauniita rakennuksia. Tässä mallissa löytyy [paremmin: tätä mallia on] kaikkia kokoja.

Kielikellon 1/2004 pitkähkö artikkeli Löytää ja löytyä voidaan tulkita vielä sallivammaksi kuin KSK. Se esittää useita esimerkkejä, joissa on jokseenkin selvästi kyse sanan löytyä käytöstä olemisen merkityksessä, ja kommentoi: ”Edellä mainituissa esimerkeissä ei yhtä lukuun ottamatta ole kieliopillista moitittavaa.” (Poikkeuksella tarkoitettaneen rakennetta meillä löytyy.)

Mainittu artikkeli käsittelee myös vastaavaa verbin löytää käyttöä. Tällöin kyse on 2. per­soo­nan muodosta, esimerkiksi osoitteen löydätte tämän kirjeen yläkulmasta, joka vastaa lausetta osoite löytyy tämän kirjeen yläkulmasta.

Mairea

NSK:n mukaan mairea-sanalla on kaksi merkitystä:

maire|a¹² a. -asti adv. suloinen, makea; makeileva, mielistelevä. | Tytöt vilkuilivat m:ina poikiin. M. hymy, kohteliaisuus. Puhua m:alla äänellä. Kauppias naureskeli m:asti. -- postitäti tunsi m:ata vahingoniloa KIANTO. Ei mikään tosin ole tym­päi­se­väm­pää kuin teeskennellyn m:at lausunnot suuruuksille sill. -- suupieliä kiertää entinen varovan m. viekkaus HAARLA.

Esimerkeistä voi hahmottaa, miten ensimmäisestä merkityksestä on voitu päätyä toiseen: eri yhteyksissä saattaa suloista tarkoittava sana saada kielteisen merkityksen, kun sulous, makeus tms. koetaan teeskentelyksi.

PSK:ssa ja KSK:ssa on vain jälkimmäinen, kielteinen merkitys ja vain yksi, sen mukainen esimerkki:

mairea¹⁵
makeileva, makea, mielistelevä, liehittelevä, imarteleva.
Teeskennellyn mairea hymy.

On mahdollista, että NSK:n kuvaus on keinotekoinen eikä vastannut senaikaistakaan yleis­kieltä. Sanan mairea alkuperä on epäselvä. Sitä ei ole Vanhan kirja­suomen sana­kirjassa, ja sen ensi­esiintymä paino­tekstissä lienee Lönnrotin sana­kirjassa, jonka mukaan sanan maire ja sen rinnakkais­muotojen mairea ja mairia merkitys on ”smaklig, söt, ljus”. Onkohan kyseessä Lönnrotin oma tulkinta? Sana esiintyy Kalevalassa kolmessa säkeessä, joissa se voidaan käsittää myönteiseksi.

Murre­sana­kirjan kuvaus mairea-sanasta esittää sen suppea­levikkisenä, lähinnä kaakkois­murteisena, ja kahdessa merkityksessä käytettynä: ’mielistelevä, makeileva’ ja ’lempeä, lauhkea, nöyrä’. Jos alku­merkityksen oletetaan tarkoittavan nöyrää tai nöyristelevää, siitä on voitu helposti päätyä teeskentelevän nöyryyden, mielistelyn, imartelun yms. merkityksiin.

Menehtyä

Sanan menehtyä kuvaus NSK:ssa on ”kuolla (tav. hitaasti riutuen), nääntyä, riutua, kuihtua; väsyä, uupua, voipua perin pohjin”. Tosin osassa esimerkeistä on kyse äkillisestä kuo­le­mas­ta, kuten menehtymisestä liekkeihin. PSK:ssa kuvaus on lyhyempi, mutta saman­tapai­nen: ”kuolla (hitaasti), nääntyä, riutua, kuihtua”.

KSK:ssa ei ole viittausta kuolemisen hitauteen, vaan vain ”kuolla, saada surmansa; nääntyä, riutua, kuihtu”.

Ilmeisesti menehtyä-sanaa on ruvettu käyttämään aiempaa laajemmin kuolemisesta yleensä, kai siksi, että halutaan välttää sanaa kuolla. On tulkinnan­varaista, onko tämän hiljainen hyväksyminen KSK:ssa normin­muutos. Niin voisi päätellä Kielikellon 4/2017 kirjoituksesta Voiko menehtyä saappaat jalassa? ja erityisesti siinä mainitusta Kielikellon 2/1993 kirjoituksesta Voiko sodassa saada iäisyyskutsun?, jossa sanotaan:

Alkuaan menehtyä, joka on mennä-verbin johdos, on tarkoittanut hivuttavaan sairauteen, nälkään, janoon kuolemista, vähittäistä kuolemaan johtavaa riutumista, nääntymistä, kuihtumista. Nykyään sitä kuulee kuitenkin käytettävän kuolemisen yleisilmauksena, jopa äkillisestä kuolemasta.

Mitenkä

Sanan mitenkä asema on varsin epäselvä. NSK:ssa se kuvataan sanan miten kuvauksessa, joka alkaa seuraavasti:

interr. ja rel., vars. konsess. yhteyksissä myös indef.adv. (tarpeettomasti: mitenkä) yl. = kuinka.

Esityksestä ei ilmene, mihin kaikkeen huomautus ”tarpeettomasti: mitenkä)” viittaa. Kuvauksessa kuitenkin esiintyvät seuraavat esimerkit, joihin ei liity huomautusta moitittavuudesta, arkisuudesta tms.:

NSK:n mukaan mitenkä esiintyy myös sanan mitenkään tilalla ”vars[inkin] murt[eissa]”.

Vaikuttaa siis siltä, että mitenkä on vanhastaan esiintynyt sanan miten sijasta varsin usein, eikä tätä ole leimattu virheelliseksi tai arkiseksi. Se esiintyy usein liitepartikkelin -hän tai -s edellä, ja lienee niin, että mitens miellettäisiin arkiseksi, kun taas mitenkäs sopii kirja­kieleenkin.

Sana mitenkä esiintyy kuitenkin Kielikellossa vain kerran, artikkelissa Menneiltä vuosilta (v. 1995) ja siinäkin sitaatissa, joka on ilmeisesti Suomen Kirjallisuuden Seuran perustavan kokouksen (v. 1831) pöytä­kirjasta tai aikalais­kuvauksesta: ”suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menoihin”.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää sanan miten jäljessä huomautuksen ”(puhekielessä, ei juuri asia­tyylisessä kirja­kielessä myös mitenkä)”.

Tämä linja on esitetty PSK:ssa ja KSK:ssa ehkä hiukan pehmennettynä:

mitenkä vars. ark. miten. Mitenkähän tässä mahtaa käydä? Taas hän on myöhässä, mitenkäs muuten tietysti, totta kai.

Toisaalta Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää 3. painoksessa s. 77: ”Eräiden par­tik­ke­lien osana -ka/-kä on vailla selvästi erottuvaa merkitys­tehtävää, esim. – – jonneka, minnekä, mitenkä – –.” Tähän ei liity mitään mainintaa arkikielisyydestä tms. Nämä sanat voitaisiin tulkita kantasanoihin joka ja mikä perustuviksi niin, että viimeinen tavu on mukana, vaikka se monista taivutus­muodoista ja johdoksista puuttuu (vrt. esim. jonka, mutta jossa). KSK liittää kuitenkin sanaan minnekä maininnan ”vars. ark.”.

Morsiusneito

NSK:n mukaan morsiusneito on ”neito, joka t. joita vihkimis­tilaisuudessa on morsiamen saattajana t. saattajina, morsiustyttö”. PSK kuvaa lyhyemmin: ”morsianta vihkiäisissä saattava nuori nainen”. KSK:ssa kuvaus on muuttunut ”morsianta t. vihki­paria vihkiäisissä saattava nuori nainen”. Tämän mukaisesti sanaa on ruvettu käyttämään, vieläpä niin, että puhutaan sulhasen morsius­neidosta, esimerkiksi Ilta-Sanomomien jutussa Prinssi Charlesin kummityttö ja morsiusneito India menee naimisiin. Kattaneeko KSK:n kuvaus tämänkin?

Todellisuudessa on muuttunut sekin, että morsiusneidoksi ei enää sanota vain nuorta naista (suunnilleen morsiamen ikätoveria) kuten ennen vanhaan, vaan muualta saadun mallin mukaisesti myös tyttölasta. (Edellä mainittu India oli 13-vuotias ollessan Charlesin ja Dianan häissä.) Vanhaa häihin liittyvää sana­käytäntöä kuvailee Kielikellon 1/1992 juttu Kaaso ja sikapiikki, yrjänrenki ja best man – Morsiusneidon ja sulhaspojan nimitysten koko kirjo.

Eräänlaista välimuotoa edustaa Timo Nurmen Suuri suomen kielen sanakirja (joka ei ole normatiivinen, mutta huolellisesti laadittu; 3. painos 2004): sen mukaan morsiusneito tai morsiustyttö on ”nuori tyttö, joka saattaa morsianta tämän häissä”. Siinä rajaudutaan vielä morsiamen avustajaan, mutta toisaalta puhutaan tytöstä eikä naisesta.

Myöhentää ja varhentaa

Sana myöhentää on NSK:ssa vain merkityksessä ’päivätä myöhäisemmäksi, postdateerata’. Tällä tarkoitetaan todellista myöhemmäksi päiväämistä, siis yhdenlaista väärentämistä, vaikkakaan ei välttämättä väärennystä rikoslain mielessä. Sana lienee sepitetty kor­vaa­maan sivistyssanaa postdateerata.

Uudissanasto 80:ssä on sanalle kuvattu lisämerkitys ’siirtää myöhemmäksi’, esi­merk­ki­nä palkankorotusten myöhentäminen. PSK:ssa (ja KSK:ssa) tämä on jo 1. mer­ki­tyk­se­nä. Vaikka vanha merkitys on 2. merkityksenä ’päivätä todellista myöhemmäksi’, vaikuttaa ilmeiseltä, että sanaa ei voi enää käyttää vanhassa merkityksessä, eli merkitys on muuttunut, ei laajentunut.

Passiivijohdos myöhentyä esiintyy vasta PSK:sta alkaen ja vain merkityksessä ’siirtyä myöhemmäksi.’ Syy lienee ilmeinen: todellista myöhemmäksi päiväämistä tarkoittavasta verbistä ei juuri voi kuvitella tarvittavan passiivijohdosta.

Aivan vastaavasti on sanan varhentaa merkitys muodollisesti ottaen laajentunut, asiallisesti ottaen muuttunut. Vanha merkitys on ’päivätä aikaisemmaksi, antedateerata’, uusi taas ’siirtää aikaisemmaksi, aientaa, varhaistaa, aikaistaa’. Uudessa merkityksessä se esiintyy myös laki- ja hallintokielessä ilmauksessa varhennettu vanhuuseläke.

Vaikka myöhentää ja muut tässä käsitellyt sanat ovat olleet uudessa käytössä jo pitkään, ne saattavat yhä aiheuttaa hämmennystä. Erikoista on, että uudet merkitykset ovat yksi­selit­tei­sem­min ja ymmärrettävämmin ilmaistavissa sanoilla myöhäistää ja varhaistaa sekä myöhäistyä ja varhaistua, mutta niitä ei mainita sanakirjoissa, vaikka ne ovat jossain määrin käytössä.

Myydä: voiko tuote myydä?

NSK:ssa on sanan myydä peruskäytön viimeisenä esimerkkinä ”Mainos, joka myy ’saa tavaran menemään kaupaksi’”. PSK:ssa (ja KSK:ssa) tämä esimerkki on sijoitettu kohtaan, joka käsittelee erikois­käyttöä:

Erik. Hyvin myyvä [= kaupaksi menevä] tuote. Viime vuoden malli ei myy enää. Mainos, joka myy saa tavaran menemään kaupaksi.

Kohdan kahdessa ensimmäisessä esimerkissä on kuitenkin kyse aivan toisen­laisesta käy­tös­tä, joka on muodostunut melko yleiseksi: myydä-verbin subjekti ei tarkoitakaan sitä, joka myy (kuten mainos­esimerkissä), vaan sitä, jota myydään. Esikuvana on epäilemättä englanti, jossa it sells well tarkoittaa ’se käy hyvin kaupaksi’.

Myödä

NSK:n mukaan myödä (taivutusmuotoja: myö, möi) on sanan myydä harvinaisempi synonyymi. PSK ja KSK liittävät siihen merkinnän ”vanh., murt.”. Saman luonnehdinnan esittää Kielikellon 4/2018 artikkeli Onks kellään Laraa myirä? – myymisen monet muodot. Jo Kielikellon 1/1987 kirjoitus Myi vai möi? ottaa kantaa: ”Nykykielessä myödä on jo katsottava vanhentuneeksi ja murteelliseksi.”

Kuitenkin PSK ja KSK esittävät sanasta myydä näin: ”(imperfekti: myi, myimme jne., vars. vanh., murt. myös möi, möimme jne.)”. Niiden mukaan siis, toisin kuin Kieli­kellon artikkelin mukaan, möi-tyyppiset muodot voivat esiintyä yleis­kielessäkin.

Murresanakirjan kuvauksen mukaan myydä ja myödä ovat saman sanan eri murre­muotoja ja varsin selvä­rajaisesti niin, että myödä on itä­mur­tei­nen.

Mätky ja mätkäysvero

NSK:n mukaan sanaa mätkäysvero käytetään ”verosta, joka jälkeenpäin määrätään ilmoit­ta­mat­ta jätetystä tulosta ja omaisuudesta”. Vaikka sanaan ei liity tyyli­laji­mainintaa, se lienee ollut sävyltään arkinen. Asiatyylissä on käytetty ja käytetään sanoja arviovero ja arvio­verotus (tai harkinta­verotus).

Sana mätkäysvero lienee ollut harvinainen, mutta lyhyempi ilmaus mätky on varsin tavallinen. PSK:ssa on molemmat sanat, arki­kielisiksi merkittyinä, mutta vanhan mer­ki­tyk­sen ohella siinä sanotaan: ”myös lisäverosta”, jolla tarkoitetaan sitä, mitä nykyisin kut­su­taan virallisesti jäännösveroksi.

Kyse on eri merkityksistä. Vanhassa merkityksessä kyse on verottajan tekemästä arvioinnista, jonka perusteella ”mätkäistään” lisää veroa maksettavaksi, kun taas uudessa merkityksessä ei ole kyse veron määrän lisäämisestä, vaan siitä, että ennakonpidätykset eivät ole kattaneet koko veron määrää ja loppu on maksettava erikseen.

Käytännössä vanha merkitys lienee korvautunut uudella jo kauan sitten. Esimerkiksi eräässä eduskunta­puheen­vuorossa edustaja sanoi v. 1990: ”Mitä tulee verotuksen myöhästymiseen, minä pidän sitä positiivisena. Minulle on nimittäin tulossa mätkäysvero; olen tyytyväinen, että verotus myöhästyy.” Tässä on selvästi kyseessä jäännösvero, joka voidaan hyvin tietää ennalta.

KSK:ssa ei sanaa mätkäysvero ole enää lainkaan, ja sana mätky selitetään niin, että sillä on vain uusi merkitys: ”ark., us. mon. jäännösvero, veromätky. Sai tonnin mätkyt.

Neekeri

Sana neekeri kuvataan NSK:ssa ilman mainintaa tyylilajista tai hal­ven­ta­vuu­des­ta. Kieli­kellos­sa 3/1994 julkaistussa artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyyli­lajin osoit­ta­mi­nen sana­kirjassa kuvattiin tilannetta näin:

Pari vuotta sitten käytiin julkista keskustelua neekeri-sanasta. Sanalla ei vanhastaan ole ollut suomen kielessä halventavaa merkitystä, ja osa ihmisistä pitää sitä edelleen neutraalina ilmauksena. Toisten mielestä taas neekeriin on tullut sama negatiivinen sävy kuin englannin negro-sanaan, ja he pitävät ainoana asiallisena nimityksenä mustaa. Tämäntyyppisten sanojen ongelma on niiden nopea kiertokulku: nega­tii­vi­nen sana korvataan neutraalilla, mutta vähitellen samat negatiiviset mielleyhtymät liitetään myös tähän neutraalina pidettyyn sanaan, ja taas ollaan saman ongelman edessä. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut ryhmiä, jotka vaativat korvaamaan mustan afroamerikkalaisella.

Perussanakirjassa on neekeri-artikkelissa tehty kaikki seikat huomioon ottava ratkaisu. Hakusanan jäljessä ilmoitetaan tyylimääritteenä ”joidenkin mielestä halventava”. Tällaisten sanojen käytössä on otettava huomioon eri osapuolet. Vaikka itse pitäisi sanaa neutraalina, on syytä ajatella vastaanottajan näkökulmaa, ettei loukkaisi tahtomattaan. Toisaalta ei pidä leimata tämän kaltaisia ilmauksia aina ja kaikkien käyttäminä pahantahtoisiksi.

Vielä CD-perus­sana­kirjassa (1997) oli luonnehdinta ”joidenkin mielestä halv.”, mutta vuonna 2000 suomen kielen lautakunta päätti muuttaa luonnehdinnan muotoon ”us. halv.”. Nykyisessä KSK:ssa luonnehdinta on ”vanh. t. halv.” (= vanhentunut tai halventava).

Muutokset ovat olleet asteittaisia. Sekä paheksunnan laajuus että sen voimakkuus ovat muuttuneet, eikä asiaa liene juuri tutkittu. Vielä esimerkiksi Suomen Kuvalehden (SK) numerossa 8/1988 käytetään sanaa neekeri toimittajan omassa tekstissä Jesse Jacksonista. Numeron 18/1988 Jyviä ja akanoita -osassa oli leike Helsingin Sanomien ilmoituksesta, jossa Lohjan seurakunta kutsui tapahtumaan käyttäen ilmaus­ta ”nähkää aitoja neekereitä”; tätä ilmeisesti pidettiin huvittavana, kai siksi, ettei neekereitä pidetty enää erityisen eksoottisina. Numerossa 50/1989 on pakina, joka käsittelee pahek­su­vas­ti erilaisiin vähem­mis­töi­hin kohdistuvaa syrjintää yms., mutta se käyttää ongelmitta neekeri-sanaa: Suomessa on niukasti neekereitä, joten – –.

SK:ssa neekeri-sanaa oli käytössä 1980- ja 1990-luvulla ilman, että mikään tekstissä viittaisi sanan ongelmallisuuteen. Poikkeuksen muodostaa numerossa 43/1990 ollut J. A. Karunaratnen kirjoitus, joka varsin vahvasti tuomitsee ”monet ihmisarvoa halveksivat sanat ja fraasit” kuten neekeri ja mustalainen. Kirjoituksessa selvästi pyritään saamaan tällaiset sanat samanlaiseen asemaan kuin esimerkiksi negro englannissa, Tämän jälkeen neekeri-sanan käyttö jatkui SK:ssa, kenties hiukan vähentyneenä. Esimerkiksi numerossa 4/1991 Anja Kauranen ja Saska Saarikoski kirjoittavat varsin vahvasti rasismiksi kutsumiaan ilmiöitä vastaan, mutta käyttävät silti sanaa neekeri. 2000-luvun alkuvuosina alkaa neekeri-sanan käyttö SK:ssa vähentyä, ja vaikka se esiintyy monenlaisissa yhteyksissä, sitä ei juuri käytetä viitattaessa tiettyyn ihmiseen. Numerossa 49/2002 (jatkokertomuksessa) se mainitaan pahana sanana.

Agatha Christien tunnettu kirja ilmestyi lukuisina painoksina nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa vuoteen 1999 asti. Vuoden 2003 painoksesta alkaen sen nimenä ollut Eikä yksikään pelastunut (joka oli ollut myös neljän ensimmäisen painoksen nimenä). Suomen Kuvalehden 28/2003 mukaan nimenmuutos tehtiin kirjailijan oikeuden­omistajien vaatimuksesta; artikkeli päättyy seuraavasti ”Neekeri-pelko koskee vain nimeä. Neekeripojista kertova lastenloru saa pitää sanan.”

Sanoihin mulatti ja sambo (t. zambo) ei KSK:ssakaan liittynyt vielä vuonna 2018:kaan mitään mainintaa halven­ta­vuu­des­ta tms. Todellisuudessa mulatti-sanaan suhtauduttaneen samaan tapaan kuin neekeri-sanaan. Vuoden 2020 versiossa mulatti-sanaan tuli merkintä ”vanh. t. halv.”, sambo- eli zambo-sanaan taas ”vanh.”.

Sanan neekeri selitys oli KSK:ssa aluksi sama kuin PSK:ssa ”negridiseen rotuun kuuluva hyvin tummaihoinen ihminen, mustaihoinen, musta”, joka on kyseen­alainen, koska kysei­ses­sä rodussa ihonväri vaihtelee huomattavasti. Nykyisin (ainakin v:sta 2018) KSK:ssa seli­tyk­se­nä on vain ”musta (3)”, jonka merkitys on ”vars. Afrikan mustaihoiseen alku­peräis­väestöön ja sen jälkeläisiin kuuluvista ihmisistä”. Tämäkin on jokseenkin epäselvää, etenkin, kun tieteessä nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan koko ihmis­kunta on peräisin troop­pi­ses­ta tai subtrooppisesta Afrikasta, jossa ihon­väri oli mitä toden­näköisimmin varsin tumma.

Aiempien kuvausten ilmaus negridinen rotu ilmaus on ilmeisesti koettu ongelmalliseksi, koska monet pitävät (ihmis)rodun käsitettäkin rasistisena. Tätä heijastaa myös se, että sanan rotu kuvauksessa on KSK:ssa, toisin kuin PSK:ssa, ennen sanaa ”ihmisistä” ilmaus ”vars. aik.” (so. varsinkin aikaisemmin). Siihen, että myös sana rotu saatetaan määritellä vanhentuneeksi tai muuten vältettäväksi (ihmisistä puhuttaessa) viittaa jo Kieli-ikkunan Rotu ja rasismi (15.3.1996) seuraava kohta: ”englannin­kielisten sanakirjojen mukaan [sana rasismi] tarkoittaa ensinnäkin oppia tai käsitystä siitä, että ihmisrotujen erot ovat syn­nyn­näi­siä ja että jotkin rodut ovat tällä perusteella muita parempia”. Kuitenkin KSK:nkin mukaan joidenkin erojen perinnöllisyys ja siten synnynnäisyys kuuluu rodun käsitteeseen, sillä sanan rotu kuvauksen mukaan rodut ovat ”lajinsisäisiä ryhmiä, joihin kuuluvilla yksilöillä on tiettyjä muista saman lajin yksilöistä poikkeavia perinnöllisiä ominaisuuksia”.

Netti

Sanaa netti ei ole PSK:ssa, mutta KSK:aan se otettiin, aluksi arkikieliseksi merkittynä. Kielikellon 2/2007 artikkelin Internet suomen kielen lautakunnassa mukaan lautakunta päätti vielä vuonna 2007, että sana on arkinen:

Keskusteltiin myös netti-sanan asemasta ja käytöstä. Todettiin, että se on lyhyt ja kätevä ja istuu hyvin suomen kieleen. Käytännössä se onkin jo suorastaan syr­jäyt­tä­mäs­sä viralliset muodot. Pohdittiin, voisiko siitä jo poistaa arkisuuden tyyli­leiman (esim. Kieli­toimiston sana­kirjassa). Päätettiin kuitenkin jäädä seuraamaan sanan kehitystä.

Vielä eräässä Kotuksen asiantuntijan kieli-pakinassa 29.6.2007 sanottiin: ”verkko-alkuisen sanan rinnalla on lähes aina myös netti-alkuinen synonyymi, samaa tarkoittava sana, jonka tyylilaji kuitenkin on hivenen arkisempi: verkkosivu ~ nettisivu”. Kuitenkin jo vuonna 2009 oli Kotuksen sivuilla kirjoituksia, joissa käytettiin sanaa netti.

KSK:ssa sana netti on jo ilman tyyli­laji­merkintää. Se on merkitty sanan internet syno­nyy­mik­si. KSK:n oman ohjeiston sivu Sanojen käyttöala kertoo: ”Sanat voivat vähitellen myös neutraalistua käytön myötä, ja niinpä muun muassa sanoista netti ja fani on poistettu arki­kieli­syy­den käyttö­ala­merkin­tä ark. vuoden 2012 sana­kirja­versios­sa.”

Nälkälakko ∼ syömälakko

NSK ja PSK sanovat nälkälakko-sanasta: ”paremmin: syömälakko”. KSK:ssa sanat ovat synonyymeina ilman kannanottoa. Muutos on sikäli erikoinen, että syömälakko on selvästi yleisempi.x

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos vuonna 2011) esittää saman­suuntaisen kannan kuin NSK ja PSK: ”luontevammin: syömälakko”.

Oikeellinen

NSK:ssa sanaan oikeellinen liittyy merkintä ”vars. lak.”, ja sen mukaan sanalla on kolme merkitystä:

1. yleistä oikeuskäsitystä, oikeudentuntoa vastaava, oikeudenmukainen. | – –
2. laillinen, laillisesti pätevä t. oikea. | – – 3. asiallisesti oikea, paikkansapitävä, totuudenmukainen, oikeaperäinen, virheetön, väärentämätön. | – –

PSK:ssa ja KSK:ssa merkitykset on supistettu kahteen, ja niistä vain jälkimmäiseen liittyy tyyli­laji­merkintä:

1. laillisesti pätevä, oikea, paikkansa pitävä, totuudenmukainen, virheetön, väärentämätön. Laillinen ja o. asiakirja.
2. oik. oikeudenmukainen, laillinen.

Näiden merkitysten suhde NSK:n mukaisiin merkityksiin jää epäselväksi, ja jälkimmäinen yhdistää laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden, joita yleensä pidetään eri käsitteinä. Sa­nal­la oikeuden­mukainen tarkoitettaneen tässä oikeusjärjestyksen mukaista, ei moraalista tai eettistä oikeuden­mukaisuutta, joka on NSK:ssa kuvattu ensimmäisenä merkityksenä.

Sanaa oikeellinen käytetään lakitekstissä (ilman määritelmää) tarkoittamassa oikeaa, aitoa tai paikkansapitävää esimerkiksi väärennetyn tai virhellisen vastakohtana.

Onnenkantamoinen

Sanaa onnenkantamoinen ei ole NSK:ssa, mutta siinä on kantamoinen ja sen selityksessä ilmaus onnen kantamoinen:

kantamoi|nen⁶³ s. harv. lapsi (suhteessa äitiinsä, kantajaansa). | -- emon yhden k:set LEINO. Viekäät kalmistoon hiekkakaunoiseen minun k:seni! KALLAS. — Vars. kuv. Sinä onnen k. ’onnen suosikki’.

Murresanakirjan mukaan kantamoinen esiintyy erilaisessa merkityksessä: miehen kantamoinen on sellainen, jonka mies pystyy kantamaan, miehen kannettavissa oleva. Vanhan kirja­suomen sana­kirjan kuvaus esittää vain leksikko­esiintymän, Gananderin sana­kirjasta, jonka selityksen mukaan kantamoinen tarkoittaisi sikiötä, mutta esimerkeissä on myös kantamoisten kastaminen, jolloin tietysti tarkoitetaan syntynyttä lasta. Sikiö­merkityksen voi ajatella olevan NSK:n kuvaaman käytön taustalla: kannettavaa sikiötä tarkoittavasta merkityksestä on tullut vasta­syntynyttä, ”kannettua”, ja sitten laajemmin lasta tarkoittava.

PSK:ssa ei sanaa kantamoinen ole lainkaan, mutta onnenkantamoinen on, yhdys­sanana ja merkitykseltään aivan erilaisena kuin vanha onnen kantamoinen: se on varsinkin arki­kielessä urheilun alalla käytettävä sana, jota käytetään ”sattumalta hyvin onnistuneesta heitosta, lyönnistä tms.” KSK:ssa on arkisuus­merkintä poistettu ja toiseksi merkitykseksi otettu ’onnekas sattumus’, joka tietysti on edellä mainitun merkityksen yleistys.

Opiskelija

Aiemmin opiskelijoiksi sanottiin yliopistossa, korkeakoulussa, opistossa tms. opiskelevia, kun taas yleis­sivistävää koulua tai ammatti­koulua käyviä sanottiin koululaisiksi tai op­pi­laik­si. NSK kuvaa sanan opiskelija vain verbistä opiskella johdettuna tekijän­nimenä, ja verbin se kuvaa näin: ”harjoittaa (korkeampia) opintoja, opinnoida”. PSK:ssa opiskelija-sanan merkitys on määritelty näin: ”korkeakoulussa, ylemmässä oppilaitoksessa t. aikuis­opiskelun piirissä opiskeleva henkilö”.

KSK:ssa merkitystä on lavennettu kattamaan mm. lukiolaiset ja ammatti­koululaiset: ”korkea­koulussa, lukiossa, ammatti­oppi­laitoksessa t. opistossa opiskeleva henkilö”. Tämä vastaa Tepa-termipankissa olevaa kuvausta, joka perustuu opetus- ja kulttuuri­ministeriön Opetus- ja koulutussanastoon (2018). Siinä varsinainen määritelmä on ”oppija, joka opiskelee muun kuin esi- tai perusopetuksen piirissä”.

Käytäntö on laventunut tätäkin enemmän niin, että usein myös perus­koululaisia kutsutaan opiskelijoiksi.

Optio

PSK:n mukaa sanan optio merkitys on ’valintaoikeuden käyttö’, josta ei ole yhtään esi­merk­kiä, ja talousalalla osakkeiden tms. myynti- tai osto-oikeus, josta on useita esi­merk­ke­jä. Kielikellon 2/1994 kirjoituksessa optio ja optionaalinen torjutaan merkityksen laa­jen­tu­mi­nen, jota jo tuolloin oli tapahtunut:

Englannin sanan option merkitys on ’valinta, (valinnan) mahdollisuus, valinnanvara’. Suomen sanalla optio ei ole näitä merkityksiä – –. Suomen optio-sanan merkitys on siis suppeampi kuin englannin option-sanan, eli kun englantilainen kirjoittaa option, sitä ei voi huoletta ”suomentaa” sanalla optio. Esimerkiksi ATK-ohjelmissa ei siis ole ”optioita” vaan vaihtoehtoja, lisämahdollisuuksia, -toimintoja, valinnaisia omi­nai­suuk­sia, toimintoja tms. Ohjelman toiminnot voivat vastaavasti olla valinnaisia, eivät ”optionaalisia”.

KSK:ssa merkitystä on laajennettu ensinnäkin niin, että selityksenä on ”valintaoikeus; sen käyttö”, ja talous­alan termi on selitetty tämän erikois­tapauksena. Toiseksi on otettu mer­ki­tys ”valinnainen lisä­varuste t. -ominaisuus”, eli edellä kuvatusta torjuvasta linjasta on luo­vut­tu. Sanaa optionaalinen ei KSK:ssakaan kuitenkaan ole.

Oranssi

NSK:ssa sana oranssi kuvataan vain substantiivina, joka tarkoittaa toisaalta väriä, toisaalta appelsiinia; jälkimmäinen merkitys esiintyy myös sanoissa oranssilehto ja oranssipuu. Ádjektiiveina siinä ovat oranssinkeltainen, oranssinpunainen ja oranssinvärinen.

PSK:ssa ja NSK:ssa oranssi mainitaan ensin adjektiivina, rinnakkais­muotona oranssinen, ja lisäksi substantiivina, mutta vain värin merkityksessä.

Muutoksen takia adjektiivit oranssinvärinen ja oranssinen ovat käyneet sikäli tarpeettomiksi, että niiden sijasta voi käyttää lyhyempää sanaa oranssi. Siksi niitä onkin joskus oudoksuttu.

Orpana

Sana orpana on jäänyt pois yleiskielestä, sikäli kuin on siihen koskaan varsinaisesti kuu­lu­nut­kaan, mutta NSK liittää siihen vielä merkinnän ”etup. kans.”. PSK:ssa merkintänä on jo pelkkä ”kans.”, KSK:ssa taas ”murt.”, joka tarkoittanee pitkälti samaa, mutta selvemmin torjuu käytön yleiskielessä.

Merkitys on sanakirjojen mukaan kaventunut sikäli, että PSK:ssa ja KSK:ssa on vain kuvaus ”serkku; yl. sukulainen”, kun taas NSK mainitsee, että sanaa käytetään joskus myös tuttavasta sekä lisäksi naimisissa olevasta, miehelään muuttaneesta tyttärestä sekä yleisemmin nuoresta neidosta.

Osio

Sanaa osio ei ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:n ja PSK:n mukaan sen merkitys on suppea: ”moniosaisen kokeen, opetus­ohjelman tms. osa­tehtävä”. KSK:ssa taas merkitys on hyvin laaja, ”j[o]nk[in] kokonaisuuden osa”, joskin molemmat käyttö­esi­merkit ovat vanhan määritelmän mukaisia: ”Koulutusohjelman osiot. Kokeen osiot osatehtävät.”

Hallinnon kielessä, etenkin EU:n teksteissä, osio esiintyy usein englannin sanan part vastineena. Tietotekniikassa sanaa osio saatetaan käyttää sanan partitio (englannin partition) vastineena; ATK-sanakirjassa sen määritelmä on ”kokonaisuuden jako-osa, kun jakamisen tarkoituksena on kokonaisuuden hallittavuuden parantaminen”. Tämä tuntuu tavoittavan sanan nykyisen merkityksen paremmin kuin KSK:n kuvaus. Osio ei tarkoita mitä tahansa osaa, vaan jonkin suunnitellun jaotuksen mukaista osaa. Esimerkiksi verkko­sivuston osaksi voidaan sanoa mitä tahansa sen sivujen tai jopa sivun osien joukkoa, kun taas osioksi on tapana kutsua sivuston aihe­piireittäisen tai toiminnallisen jaon osaa.

Osmani vai ottomaani?

Sanat osmani ja ottomaani perustuvat Turkin valtakunnan perustajat Osman I:n nimen eri asuihin. Niistä osmani pohjautuu nykyturkin mukaiseen asuun, kun taas ottomaani pohjautuu toiseen asuun Othman, jonka th on muuttunut tt:ksi sanan kulkiessa italian kautta.

Sanoja osmani ja ottomaani vastaavat sanat tarkoittivat aluksi Osman I:n seuraajia Turkin hallitsijoina eli sulttaaneina, sitten myös heidän valtakuntansa asukkaita. Sanaa osmani on käytetty myös sulttaanien ajan turkin kielestä. Sanalle ottomaani on kehittynyt uusia merkityksiä esineiden todellisen tai oletetun turkkilaisen alkuperän takia.

Suomen kielen sanakirjoissa on otettu varsin vaihtelevasti kantaa asuihin osmani ja ottomaani:

Asut osmani ja ottomaani olivat siis rinnakkaisia ilman, että kumpaakaan olisi asetettu etusijalle, mutta sitten osmani pudotettiin pois PSK:sta. KSK:aan se taas otettiin, vieläpä tavalla, jonka voi tulkita asettavan sen etusijalle. Tätä ei ole julkisuudessa selitetty, mutta Kielikellossa 1/2001 on Näkökulma-osastossa Jaakko Anhavan kirjoitus Omalta pohjalta ponnistaen ilmaus ”Turkin vanhan osmanien valtakunnan (ei siis ’ottomaanien’)”. Tämä siis sisältää näkemyksen, jonka mukaan vain osmani on oikein, ottomaani väärin.

Pakkotyö

Sanan pakkotyö merkitys on suomen kielen vanhan käytännön mukaan sellainen kuin sen osien perusteella voi päätellä: pakosta tehtävää työtä. NSK pitää tätä niin ilmeisenä, ettei edes anna sanalle määritelmää, vaan esittää vain esimerkin: ”Rouva, jolle kaikki talous­askareet ovat pakkotyötä.” Tosin NS jatkaa pitkähkösti selostuksella, joka alkaa ”Vars. lak.” ja selostaa sanan käyttöä lakikielessä. Se käsittelee pakkotyötä sekä erityisenä rangaistus­muotona että muuna tuomittuna seuraamuksena. Se vielä huomauttaa, että pakkotyö ”meillä nykyään voimassa olevan oikeus­järjestyksen mukaan sisältyy vankeus­rangais­tuk­seen”. Tämä viittaa siihen, että vankeuteen tuomittu on velvollinen tekemään hänelle osoitettua työtä.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan pakkotyö kuvausta on supistettu sekä pituudeltaan että sisällöltään melkoisesti niin, että sillä on niiden mukaan vain tietyt oikeudelliset merkitykset. Kuvauksia voisi lukea jopa niin, että sanaa pakkotyö käytetään vain Suomen nykyisen oikeusjärjestyksen vastaisesta työhön pakottamisesta. Tämä saattaa liittyä kansainvälisiin sopimuksiin, joita on suomennettu niin, että sanaa pakkotyö käytetään ilmauksen forced labor vastineena.

Paksusuoli

NSK:n ja PSK:n mukaan paksusuoli tarkoittaa ohutsuolen ja peräsuolen välissä olevaa suolen osaa. KSK:n mukaan se tarkoittaa ohutsuolen jatkeena olevaa suoliston paksua loppuosaa, joten peräsuolta pidetään paksusuolen osana. Tämä vastaa lääketieteen nykyistä termistöä. KSK:ssa ei ole nimitystä sille, mitä paksusuoli aiemmin tarkoitti; siitä on käytetty nimityksiä varsinainen paksusuoli ja koolon.

Parhaus

Sana parhaus esiintyy NSK:ssa merkittynä harvinaiseksi ja kuvattuna sanasta paras joh­de­tuk­si superlatiiviseksi ominaisuuden­nimeksi, joka tarkoittaa samaa kuin parhaimmuus. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole näistä sanoista kumpaakaan.

Parhaus on kuitenkin tullut yleiseen käyttöön partitiivimuodossa parhautta, joka voi esiintyä itsenäisenä lausumanakin. Ks. kohtaa Substantiivi-ilmaukset kuten Ihan parhautta.

Parittaa

NSK selittää sanaa parittaa seuraavasti: ”saattaa koiras ja naaras t. mies ja nainen suku­puoli­yhteyteen; joskus: astuttaa | P. koiras ja naaras keskenään, naaras koiraan kanssa, koiraalla”. Sana siis kuvaa ennen muuta ihmisen toimintaa, jossa ohjataan eläinten lisään­ty­mis­tä. Sen sijaan PSK ja KSK sanovat: ”harv. toimia parittajana”.

Käytännössä sana esiintyy myös arkikielessä merkityksessä ’muodostaa pareja’, esi­mer­kik­si puhuttaessa sukkien ripustamisesta kuivumaan pareittain. Lisäksi sanaa käytetään ilmeisesti englannin fraasin ”pair with” yhdistämistä esimerkiksi mainoskielessä näin: ”Ne [farkut] voi parittaa niin lyhyeen nahkarotsiin, pitkään villakangastakkiin, parkaan kuin toppatakkiinkin.”

Pastori

NSK:n mukaan pastori on ”yleinen evankelisten pappien nimitys; vars. tällainen pappi, joka ei ole kirkkoherra t. sitä ylemmässä asemassa”. PSK:sta ja KSK:sta on yhteys kirkko­kuntaan poistettu: ”vars. virka-asemaltaan kirkkoherraa alemmasta papista”.

Pattitilanne

NSK:n mukaan patti tarkoittaa (eräiden aivan eri merkitysten ohella) šakki­pelin määrätyn­laista tasa­peli­tilannetta, johon peli päättyy. Kielikellon 1/1990 lukija­kirjoituksessa ”On syntynyt pattitilanne” korostetaan: ”Syntynyt pattitilanne siis lopettaa pelin yhtä ehdot­to­mas­ti kuin matti.” Kirjoitus kuvaa myös uudempaa kuvaannollista käyttöä, jossa pattitilanne ei suinkaan lopeta peliä, vaan tarkoittaa jumittunutta, lukkiutunutta tilannetta, jonka ole­te­taan tai ainakin toivotaan vielä ratkeavan.

PSK ja KSK kuvaavat sanan patti samalla tavalla, šakkiterminä, mutta niissä on myös sana pattitilanne, joka peri­aatteessa tarkoittaa pattia, mutta siihen liittyy väljentävä kuvaus: ”Kuv. Neuvotteluissa ajauduttiin pattitilanteeseen umpikujaan.” Tässä tarkoitetaan ratkaisematonta tilannetta, mahdollisesti sellaista, joka myöhemmin ratkeaa, eli aivan eri asiaa kuin vanha merkitys.

Perinne

Sanan perinne kuvaus PSK:ssa ja KSK:ssa on lähes kuin NSK:ssa. Selitykseen on lisätty vain uudissana käytänne:

peritty tapa, käytänne t. tieto, perimä-, perinnäistapa t. -tieto, traditio.

Tämä vastaa sanan vanhaa merkitystä, joka viittaa sukupolvelta toiselle siirtyneisiin tapoihin yms. Ajatuksena on, että kukin sukupolvi perii sen edelliseltä ja siirtää sen seuraavalle.

PSK:aan ja KSK:aan on kuitenkin lisätty esimerkki ”Vuositapaamisista oli tullut perinne”, jossa on selvästi kyse aivan muusta: tavaksi tulleesta tai tavaksi otetusta. ”Perinne”, joka luodaan järjestämällä jokin tapahtuma muutamana vuonna peräkkäin, ei ole peritty tapa.

Vastaava muutos on tapahtunut sanoissa perinnäinen ja perinteinen (eli perinteellinen). Ne, samoin kuin perinne, viittaavat nykyisin varmaan paljon useammin tavaksi otettuun, säännölliseen yms. kuin sukupolvelta toiselle siirtyneeseen.

Perua (ja peruuttaa)

NSK:n mukaan verbi perua on arkikielinen; yleis­kielen vastaava sana on sen mukaan peruuttaa. Jo PSK:sta arkisuus­merkintä on poistettu. Kyse on siis vanhahkosta normin muutoksesta, mutta asiaan liittyy se, että ilmeisesti jossakin on opetettu, että nämä sanat tulisi pitää erillään niin, että peruuttaa tarkoittaa vain fyysistä taakse­päin siirtymistä. Tämä siis on ollut vastoin vanhaa normia ja nyky­normienkin mukaan väärää opetusta, koska peruuttaa on laaja-alainen, perua sen suppea-alaisempi synonyymi.

Ilmeisesti opetuksen ja normien ristiriidat ovat vaikuttaneet pitkään, sillä vielä Kieli­kellos­sa 2/2020 on kaksikin artikkelia, joissa aihetta käsitellään: Perumista kerrakseen ja Vinkkejä perumis­tiedotteen laadintaan.

Pesue ja pesye

Sanat pesue ja pesye ovat johdoksia sanasta pesä, ja johdinkin on sama. Muotojen erona on vain se, että pesue on taka­vokaalinen, vaikka kanta­sana on etuvokaalinen. Merkityksessä ei aiemmin ollut eroa. Sana tarkoitti alkujaan eläimen, varsinkin linnun, poikuetta eli yhdestä pesinnästä syntyneitä jälkeläisiä. Jo NSK:n mukaan sanaa kuitenkin käytetään avarammin: toisaalta kansan­kielisesti tarkoittamaan perhettä suppeassa merkityksessä eli vanhempia ja heidän lapsiaan. toisaalta joukkoa läheisesti yhteen kuuluvia tai samaa alku­perää olevia sanoja, sanan­parsia tms. NSK:n mukaan sanoja käytetään samassa mer­ki­tyk­ses­sä, mutta pesye-sanaa ei juuri käytetä ihmisestä.

PSK:n ja KSK:n mukaan pesue-sanan 1. merkitys on ”poikue (vanhempineen)” ja 2. mer­ki­tys on leikillisessä kielessä ”lapset; perhe”. Niiden mukaan pesye tarkoittaa näistä vain ensimmäistä, mutta lisäksi sitä käytetään kieli­tieteessä ”alku­perältään yhteen kuuluvista sanoista t. nimistä”.

Tässä on siis muuttunut melko paljon:

Peukalosääntö

NSK:n mukaaan peukalosääntö on leikillinen sähköalan sana, joka tarkoittaa aivan tietyn­laista sääntöä: ”s. sähk. leik. sähkö­virran, magneetti­kentän t. voiman suuntaa havain­nol­lis­ta­va sääntö, sormi­sääntö.”

PSK:ssa ja KSK:ssa peukalosääntö on ilman ala- tai tyyli­merkintää ja synonyymi sanalle nyrkkisääntö, jonka kuvaus on ”yksin­ker­tais­tet­tu käytännön ohje”.

Peukalosääntö lienee käännös­laina ruotsista, jossa tumregel on samalla tavoin ensin tarkoittanut sähkö­opin sääntöä, sitten saanut laajemman merkityksen. Tähän on varmaan vaikuttanut englannin ilmaus rule of thumb, jolla on vanha historia laajassa merkityksessä; se on ehkä alkujaan viitannut peukalon käyttöön mittaamisessa.

Pidän, että

Pitää-verbin käyttöä mieli­piteestä on pidetty vieras­voittoisena, ja Kielikellon 3/2009 artikkeli Kielenhuoltoa svetisismien varjossa kertoo, että KSK:ssa oli vielä vuonna 2006 korjaus­ehdotus, jonka mukaan Pidän, että hän on väärässä korvataan ilmauksella Mielestäni hän on väärässä. (PSK sanoo: ”Pidän, että [pitää olla: katson, että; mielestäni, minusta] hän on väärässä.” Nyt KSK:ssa kyseinen kohta on kokonaan poistettu, eli tällaista pitää-sanan käyttöä ei kuvata lainkaan. Avoimeksi jää, onko normi muuttunut. Ehkäpä käytön on arvioitu käyneen niin harvinaiseksi, ettei sitä tarvitse olla sana­kirjassa.

Pilari

Sanalla pilari on NSK:n mukaan vain hyvin konkreettisia merkityksiä:

1. pystytuki, pylväs, patsas, paalu; rak. us. nimenomaan särmiö­mäinen pysty­tuki, jolla ei ole jalkaa eikä kapiteelia; – –
2. kans. laipion alla sivuseinästä toiseen kulkeva jykevä poikki­hirsi, sidehirsi.

NSSK:ssa kerrotaan vain rakennusalalla käytetty merkitys:

rak. kulmikas pystytuki

Tämä on ehkä tulkittava niin, että muissa merkityksissä sanaa pilari – joka on esiintynyt suomessa Agricolan ajoista alkaen – ei ole sivistys­sana, vaan tavallinen arki­kieleenkin kuuluva sana.

PSK:sta on NSK:n mukainen 2. merkitys jätetty pois, ja 1. merkitys on kuvattu yksin­kertai­semmin:

rak. pylväsmäinen tm. korkea (seinää kapeampi) tav. kantava rakenne. Sillan pilarit, siltapilarit. Tukipilari. Koristepilari. Kattoa kantavat pilarit.

KSK:ssa on sama kuvaus, mutta lisäksi selostus kuvaannollisesta käytöstä:

Kuv. toiminnan lohkoista, asiakokonaisuuksista, joihin jk toiminta perustuu. EU:n ensimmäiseen pilariin kuuluvat asiat.

Tällaista kuvaannollista käyttöä on selostettu jo Kielikellon 1/1999 artikkelissa Euroopan unionin sisällä on monta Euroopan yhteisöä, mutta vielä selvästi uutena, koska sen edessä on ”ns.”:

EU:n rakennetta kuvataan ns. pilareilla. I pilari on ylikansallinen EY, joka sisältää mm. yhteisen maatalous-, kalastus-, kauppa- ja liikennepolitiikan; II pilari on yh­tei­nen ulko- ja turvallisuus­politiikka; III pilari on yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa.

Sanaa pylväs käytetään yleisesti myös pylvään muotoisista graafisista kuvioista, etenkin pylväs­diagrammien yhteydessä. Sanaa pilari ei yleensä ole käytetty tällaiseen tar­koi­tuk­seen, eikä sellaista käyttöä kuvata sanakirjoissa, mutta sitä esiintyy Kielikellon 2/2008 kirjoituksessa Ensikielenä ”muu” – maahanmuuttajataustaisten koululaisten suomi kuvan selityksessä.

PSK:ssa ja KSK:ssa on myös sana tukipilari, jolle esitetään konkreettisen merkityksen ohella kuvaannollinen merkitys esimerkeillä: Sauna, suomalaisen elämänmuodon tukipilari. Joukkueen pitkäaikaisena tukipilarina toiminut pelaaja. NSK:ssa tukipilari on vain konk­reet­ti­ses­sa merkityksessä, kun taas tukipylväs on myös kuvaannollisessa merkityksessä. Saman­lainen muutos on tapahtunut sanan peruspilari kuvauksessa.

Pois-sana merkityksessä ’poissa’

Sana pois liittyy jonkinlaiseen liikkeeseen, kun taas sana poissa koskee olotilaa tai paikkaa. Arkikielessä nämä osittain kuitenkin sekoittuvat niin, että sanaa pois käytetään myös tilasta. Syynä on ehkä osittain se, että pääte -ssa esiintyy puheessa yleisesti asussa -s (esi­mer­kik­si talos, kirja­kielen talossa, ja tos, kirja­kielen tuossa). NSK suh­tau­tuu kielteisesti tällaiseen käyttöön kirjakielessä. Se esittää sanan pois kuvauksen kohdassa IV 2 seuraavan:

vars. ark. eräissä sanonnoissa: poissa. Normaali­tyylissä ei suositeltavaa. Olla pois suunniltaan. Olla pois pelistä, leikistä, töistä. Siitä ole leikki pois, kun vene kaatui koskessa. Joltakulta on tarmo, sisu pois. Nyt ei olisi pois tieltä [= olisi paikallaan] saada vähän juotavaa.

KSK esittää useita lainauksia, joissa tunnetut kirjailijat ovat käyttäneet sanaa pois tällä tavoin. Kielenhuolto on kuitenkin suhtautunut kielteisesti sellaiseen käyttöön. Muun muassa vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää:

pois ark. mm. seuraavanlaisissa yhteyksissä: on p. laskuista; häneltä on sisu p.; ei taida olla p. tieltä (asiatyylissä poissa).

PSK:ssa ja KSK:ssa ei kuitenkaan ole tällaisia kannanottoja. Ainoa aiheeseen liittyvä totea­mus on ilmeisesti sanan pois kuvauksen kohta ”Olla pois [tavallisemmin: poissa] töistä.” Se on esimerkkinä sanan selityksen 1. osassa, jossa yleinen kuvaus on ”ilmauksissa jotka mer­kit­se­vät toiseen paikkaan t. jnk ulkopuolelle t. jstak etäälle siirtymistä, siirtämistä t. jou­tu­mis­ta”, joten esimerkki ei vastaa selitystä. Esimerkin maininta yleisyydestä ei vastaa todellisuutta: olla pois töistä on ainakin Google-hakujen mukaan selvästi yleisempi kuin olla poissa töistä.

Poskeinen

NSK:n mukaan poskeinen on kansanomainen substantiivi ja adjektiivi, jonka merkitys on ’sivullinen’.

PSK:n mukaan poskeinen sen sijaan on arkikielen sana, jonka merkitys on ’vähäpätöinen, epäolennainen, marginaalinen’. Tämä voitaisiin selittää vanhasta merkityksestä kehit­ty­neek­si, mutta kyse on silti varsin erilaisesta merkityksestä.

KSK:sta sana on poistettu (v. 2016).

Pouta

NSK:n kuvaus sanasta pouta alkaa tulkinnanvaraisesti:

sateeton (ja us. pilvetönkin) sää, ”kaunis ilma”.

Lähes kaikki esimerkit ovat kuitenkin tulkittavissa niin, että niissä pouta tarkoittaa yksin­kertaisesti sateettomuutta. Poikkeuksen muodostaa ”Taivas on poudassa ’kirkas’.”

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on yksinkertaisesti ”sateeton sää”. Voisi siis sanoa, että sanan merkitys on rajattu yksiselitteiseksi. Kuitenkin Helsingin Sanomissa oli v. 1998 Kotuksen tutkijan Kieli-ikkuna Pilvistä mutta enimmäkseen poutaa, jossa esitettiin, että pouta-sanal­la on kaksi merkitystä: sanakirjoissa kuvattu yksinkertainen merkitys ’sateeton sää’ ja sup­peam­pi merkitys, jota voisi kai kuvata lähinnä sanoilla ’kaunis, aurinkoinen sää’.

Kuitenkin KSK:ssa on siis vain edellinen merkitys. Toisaalta Kotuksen Suomi–ruotsi-suursanakirjassa molemmat merkitykset ovat selvästi mukana:

pouta 10*F(sateeton sää) uppehållsväd·er -‍ret
(kaunis ilma) vackert väder
kirkas pouta klart och vackert väder
sää selkeni poudaksi det klarnade upp och blev vackert väder
tuleeko huomenna pouta? blir det uppehåll (uppehållsväder) i morgon?, blir det vackert väder i morgon?
poudalla  vid uppehållsväder

Ilmatieteen laitos käyttää sanaa pouta omassa merkityksessään ’sateeton tai vähäsateinen’. Tarkemmin sanoen sen sivu Sadetta ja poutaa kuvaa, että pouta tarkoittaa sääennusteissa, että 24 tunnin kuluessa sataa alle 0,3 mm, kun taas tilastoissa sadepäivä tarkoittaa vuorokautta, jonka aikana on satanut enintään 0,1 mm. Lisäksi paikallisessa sääennusteessa poutaa tarkoittaa, että sateen todennäköisyys on olle 10 %.

Poutapilvi

NSK:n mukaan poutapilvi on sanan sadepilvi vastakohta. PSK:ssa sanalla ei ole mitään selitystä, vain esimerkki Valkoinen poutapilvi.

KSK:ssa merkitys on toinen:

poutapilvi kumpupilvestä. Valkoinen poutapilvi.

Sanakirjan esitystavan mukaisesti tämä tarkoittaa, että poutapilvi olisi yleinen, mutta ”epävirallinen” nimitys, jota ”virallisessa” kielessä vastaa kumpupilvi. Se tarkoittaa tietyn­laista pilvimuotoa:

kumpupilvi ilmat. tumma, ylhäältä pyöristynyt tasakantainen pilvi, cumulus(pilvi).

Merkityksenmuutos on periaatteessa radikaali, käytännössä pienempi. Sanaa poutapilvi käytettäneen yleensä pilvestä, josta ei sada ja joka näyttää siltä, ettei se sada myö­hem­min­kään. Sen voi siis sanoa viittaavan väljästi pilvimuotoihin pikemminkin kuin liittyvän siihen, sataako pilvestä juuri nyt. Sen samastaminen ilmatieteessä käytetyn pilvi­luoki­tuk­sen tietyn luokan kanssa poikkeaa kuitenkin vanhasta käytöstä. Satamattomia pilvi­tyyp­pe­jä on toki muitakin kuin kumpupilvet.

Puisto

NSK:n mukaan puisto on ”(istutettuja) puita kasvava, myös kauneusseikkoja silmällä pitäen hoidettu alue.” PSK:n kuvaus on erilainen, mutta asiallisesti suurelta osin saman­sisältöinen: ”puita kasvava (taajamissa us. istutuksin koristettu) oleskelu-, virkistys- t. luonnon­suojelu­alue”. KSK esittää sanalle kuitenkin toisenkin merkityksen: ”jtak toimintaa tms. varten rakennettu alue”.

Uusi merkitys on todellisuudessa ollut mukana jo kauan. NSK:n esimerkeissä mainitut huvipuisto ja urheilu­puisto eivät ehkä sisällä puita lainkaan, eivätkä puut ole ainakaan käsitteellisesti välttämättömiä. Sama koskee esimerkkejä kansallis­puisto ja luonnon­puisto. Kotuksen etymo­logia­sivu Puisto sanoo sanan merkityksen laajenneen ”viime vuosi­kymmeninä”, mutta osittain ilmiö on siis jos NSK:n aikainen. Kieli-ikkuna Puuttomia puistoja kuvailee merkityksen laajentumisen taustaa ja pitää puisto-sanan käyttöä sanoissa tiede­puisto ja yritys­puisto käännös­virheenä. Kieli­kellon 2/2012 kirjoitus Puisto-sana suojelukohteeksi toteaa KSK:aan otetun merkityksen laajentumisen, mutta lisää ”Tästä huolimatta puisto tosiaankin luo yhä ensi­sijaisesti mieli­kuvan virkistys­alueesta, ja sanan käyttö erilaisista varastoimis­alueista voi olla ’tarkoituksellisen hämäävää’”.

Vaikka puisto-sanan merkityksen laajentumiseen siis suhtaudutaan ehkä varauksellisesti, kannan­otossa ilmeisesti pidetään selvänä, että sana voi tarkoittaa myös virkistys­aluetta – siitä riippumatta, onko siinä ensimmäistäkään puuta.

Pullover(i)

NSK:n mukaan pullover tarkoittaa samaa kuin pujopaita. Käyttä­esimerkkinä on miehen pullover, joka tietysti sisältää ajatuksen, että pullover voi olla myös naisen vaate. Sanan pujopaita se selittää seuraavasti: ”pään yli pujotettava hihallinen, kaulukseton neule­pusero, pullover”.

PSK:ssa ja KSK:ssa sana on muodossa pulloveri, ja merkitystä on rajattu: ”(kaulukseton) miehen neulepusero”.

Sanan käyttö on todellisuudessa, joskin rajoittunee pusero­maisiin, jonkinlaisen muun vaatteen päälle vedettäviin vaate­kappaleisiin. Olennaista lienee tämän lisäksi vain se, että vaate pujotetaan pään yli sen sijaan, että se olisi edestä avoin ja napitettava, veto­ketjulla suljettava tms.

Puntaroida

NSK:n mukaan sanan puntaroida 1. merkitys on konkreettinen ’punnita puntarilla’, joskin se ilmoittaa 2. merkityksen ’punnita 2’ (harkita, miettiä, pohtia, arvioida, laskea) tavallisemmaksi. PSK:sta ja KSK:sta konkreettinen merkitys puuttuu kokonaan.

Puolikuu

NSK:ssa on sanalle puolikuu useita merkityksiä, joista ensimmäisen se selostaa näin: ”kuu silloin, kun siitä näkyy puolet (t. sitä vähemmän), kuu neljänneksessään (t. sitä pie­nem­pä­nä)”. Muutenkin NSK:sta ilmenee, että puolikuu voi hyvin tarkoittaa myös kuunsirppiä. Sanan 2. merkityksen kuvaus alkaa: ”ed:n (tav. puoli­ympyrää pienemmän kuun) muo­toi­sis­ta kuvioista t. esineistä”. Tästä erikoistapauksina mainitaan puolikuu Turkin tai muha­met­ti­lai­suuden (islamin) symbolina, kynnen juuren vaaleamman kaaren kutsuminen puolikuuksi ja matematiikasta Hippokrateen puolikuut, jotka ovat kuunsirpin muotoisia.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan puolikuu perus­merkitys on kuitenkin rajattu niin, että perusmerkitys on sananmukaisesti puolet kuusta, ja tämän ohella mainitaan vain sanan käyttö kuunsirpistä (PSK: kuun sirpistä) islamilaisuuden ja Turkin valtakunnan sirpistä sekä kynnen juuren vaaleammasta osasta. Perusmerkitys on kuvattu hiukan eri sana­kääntein: PSK:ssa ”kuu silloin, kun siitä näkyy puolet” ja KSK:ssa ”se Kuun vaihe, jolloin Kuusta näkyy puolet”.

Kieli-ikkunan Puolikuun valoa (8.6.2004) mukaan ”osassa kieliä puolikuu määritellään suurpiirteisesti: kuu on puolikas silloin, kun siitä näkyy puolet tai vähemmän”. Suomi on siis ollut tällainen kieli ja on käytännössä edelleen, mutta uusimpien sanakirjojen kanta on toinen.

Puuskassa – lanteilla vai rinnalla?

NSK:n mukaan kädet puuskassa tarkoittaa vain ’kädet lanteilla’. PSK:n ja KSK:n mukaan (s.v. puuskassa) se tarkoittaa myös ’ristissä rinnalla’, joskin niissäkin vanha merkitys esitetään ensin. Todellisuudessa merkitys lienee muuttunut toiseksi pikemminkin kuin kahtalaiseksi: uusi merkitys on syrjäyttänyt vanhan.

Asiaa käsitellään lyhyesti Kieli-ikkunassa Puuskia (18.2.2003) ja laajemmin blogi­kirjoituksessa Kansanetymologioita Justiinan keittiöstä.

Prostituoida

NSK:ssa ja NSSK:ssa sanan prostituoida kuvaus on ”saattaa haureuden palvelukseen; häväistä”. (Verbi lienee ollut varsin harvinainen, partisiippia prostituoitu lukuun otta­mat­ta.) PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on kuitenkin toinen: ”kuv. taiteesta tms.: muuttaa kau­pal­li­sek­si, halpa­hintaiseksi, viihteelliseksi”. Sanalle siis esitetään kuvaannollinen merkitys, mutta ei lainkaan mainita konkreettista.

Kyseisen verbin partisiipilla prostituoitu on kuitenkin vanha merkitys, vaikka se on kuvattu eri tavalla, ”prostituution harjoittaja” (aiemmin ”haureutta ammattinaan harjoittava (nainen), portto”), ja prostituutio kuvataan ilmauksella ”tulojen hankkiminen sukupuolisuhteiden avulla” (aiemmin ”ammatti­mainen haureus”), johon liittyy maininta kuvaannollisesta käytöstä: ”Kuv. Taiteen prostituutio (taloudellisten) etujen tavoittelu taiteellisten arvojen kustannuksella.”),

Puistaa ja sen johdokset

Sana puistaa ja sen johdokset puistella, ja puistattaa on merkitty murteellisiksi NSK:ssa. PSK:sta ne on kaikki poistettu. KSK:ssa ne ovat mukana ilman murteellisuus­merkintää, paitsi viimeksi mainittu, joka lienee arvioitu kovin harvinaiseksi.

Alkuperältään nämä sanat ovat itämurteisia muunnelmia verbistä pudistaa ja sen johdoksista. Sana puistattaa lienee samaa alkuperää, mutta sitä on aina pidetty yleis­kielisenä, eikä sen rinnalla ole d:llistä muotoa.

Pyynti

Sana pyynti tarkoittaa ensisijaisesti pyydystämistä, mutta NSK esittää sille kaksi muutakin, harvinaista merkitystä: ”pyytäminen, anominen; pyyntö” ja ”tavoittelu, halu, pyyntö#8221;, KSK:ssa vastaavat kuvaukset ovat ”tavoittelu” ja ”pyyntö”, joista jälkimmäinen on merkitty arkiseksi (mutta ei harvinaiseksi). Kutenkin KSK:ssa on sana hintapyynti sanan hintapyyntö synonyymina ilman arkisuusmerkintää.

Päivittää, päivittyä ja päivitellä

Suomen yleiskielessä on vanhastaan, mm. NSK:n mukaan, sana päivitellä, mutta ei sanoja päivittää ja päivittyä. KSK:n mukaan päivitellä tarkoittaa affektiivista kommentointia: ”(ihmetellen) harmitella, pahoitella, siunailla, hermostuneena hokea, surkutella, surkeilla, voivotella, haikailla” tai ”ihaillen hämmästellä, ihmetellä, ihastella”.

Muodoltaan päivitellä on johdos verbistä päivittää, jota NSK:ssa ei kuitenkaan ole. Suomen etymo­logisen sana­kirjan mukaan päivittää ja päivitellä esiintyvät murteissa merkityksissä ’päivitellä; valittaa’ ja päivittyä taas merkityksessä ’päivettyä’.

Aivan erityyppinen merkitykseltään on sana päivittää, joka on sepitetty englannin verbin update vastineeksi ja joka esiintyy Uudis­sanasto 80:ssä. Se on alkujaan tieto­tekninen, ja sen kuvaus sana­kirjoissa on vain vähitellen laajentunut; KSK:ssa kuvaus on ”saattaa rekisterin, tekstin tms. tiedot ajan tasalle, ajantasaistaa”, joskin siinä mainitaan myös kuvaannollinen käyttö (tietojen päivittäminen). Nykyisin sana viittaa hyvin usein tieto­kone­ohjelman päivittämiseen, käytännössä uuden version lataamiseen ja asentamiseen.

KSK:ssa on myös passiivi­johdos päivittyä. Varsinainen normin­muutos on, että KSK:ssa päivitellä on paitsi vanhassa merkityksessään myös päivittää-verbin johdoksena, merkitykseltään ilmeisesti frekventatiivisena.

Pärjätä

Sana pärjätä on merkitty arkikieliseksi NSK:ssa ja PSK:ssa, mutta ei KSK:ssa. Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja muutos todetaan, mutta sitä ei perustella:

Arkisuutta ilmaiseva ark.-lyhenne on poistettu uusimmassa sanakirjaversiossa muun muassa sanoista kyltti, konkari, narikka, pärjätä, jumpata ja liftata.

Kielenhuolto on ilmeisesti jo aiemmin hyväksynyt sanan pärjätä asiatyyliin. Se nimittäin esiintyy muun muassa Kielikellon 4/2002 artikkelissa Jos kautta-sanaa ei olisi? Jo Kieli­kellon 2/1992 artikkelissa Miksi ei saisi pärjätä? Ylioppilasaineiden arkityyliin ja asia­tyyliin rajankäyntiä esitetään sanan pärjätä kuuluvan niihin, jotka ”pyrkivät myös asial­li­siin yhteyksiin”, ja kysytään: ”Miksi pärjätä tai kaveri olisivat sen arkisempia kuin menes­tyä tai ystävä?” (Nykyisin kaveri hyväksytään asia­tyylissäkin.)

Päällä, päältä, päälle

NSK kuvaa sanojen päällä, päältä ja päälle käyttöä laajasti, mutta aloittaa jokaisen kuvaukse sanoilla ”Useat käyttö­tavat normaali­tyylissä huonoja t. hylättäviä”. Oikeastaan ainoa päällä-sanan käyttö, joka hyväksytään varauksitta, on sellainen, jossa viitataan konkreettiseen jonkin yläpuolella olemiseen. Tosin myös esimerkiksi ilmaus Hänellä on päällään turkki jää vaille moitetta; siitä vain sanotaan, että tässä päällään tarkoittaa samaa kuin yllään.

PSK:ssa on vielä merkitysryhmä 2, joka on sen mukaan ”vieras­voittoista, yleis­kielessä vältettävää käyttöä”, kuten paikan päällä ja virta päällä. KSK:n kuvauksessa päällä-sanasta tämän ryhmän tilalla on kaksi ryhmää, joista jälkimmäinen on merkitty arkiseksi, edellinen taas käsittelee ilman kommentteja käyttöä ”(virran, valon, lämmön) kytkemiseen, kat­kai­se­mi­seen tms. liittyvissä ilmauksissa” kuten virta päällä ja televisio on päällä. Lisäksi esimerkki paikan päällä on siirretty 1. ryhmään, ja sitä siis pidetään nyt moitteettomana.

Muutokset ovat siis melko laajoja. Niihin lienee johtanut osittain se, että aiemmin suo­si­tel­lut ilmaisutavat ovat pitkähköjä ja tapauksen mukaan vaihtelevia. Esimerkiksi Uusi kieli­opas (4. painos v. 2011) esittää useita eri­lai­sia korjaus­ohjei­ta:

päällä 1. postpositiona: kaapin, kallion, veden p.; paidan p. oli pusero; hänen päällään [= yl­lään] oli (myös hänellä oli päällään) sade­tak­ki. Vieraan­voittoista, yleis­kielessä kartetta­vaa käyttöä: »on vallan, voiton p.» [par. val­lassa, voitolla]; »kävi paikan p.» [par. (itse) paikalla]. 2. adverbina: ukkospilvi oli jo p. ’kohdalla’. Yleis­kielessä kar­tet­ta­vaa vieras­voittoisuutta: »virta, liesi, jarru on p.» [par. kytkettynä]; »valot ovat p.» [par. ovat pala­massa t. palavat]; »radio on p.» [par. käyn­nissä]; »sauna on jo p.» [par. läm­piä­mäs­sä].

Ilmauksen paikan päällä korvaaminen ilmauksella itse paikalla ei ole ongelmatonta, koska itse-sana helposti jäsentyy muuhun sanaan liittyväksi (esimerkiksi lauseessa hän kävi itse paikalla sanaa hän). Käynnissä tai toiminnassa olemista tarkoittava päällä on ilmeisesti juurtunut arki­kieleen varsin vahvasti, ja tätä tukee esimerkiksi se, että laitteiden ja ohjel­mien toiminnoissa englannin sanojen on off vastineiksi on vaikea löytää muita kuin päällä ja pois (päältä).

Vastaava muutos on tapahtunut sanojen päälle ja päältä käytön normeissa. Jälkimmäisen kuvauksessa on esimerkki Virta on pois päältä, jossa siis on pois sanan poissa tilalla.

Toisaalta KSK ei enää mainitsekaan sellaisia ilmauksia kuin olla vallan päällä. Ehkä niitä pidetään kielestä jo hävinneinä, joten niihin ei tarvitse ottaa kantaa. Sen sijaan KSK:ssa on arkikielisiksi merkittyinä ilmaukset olla tien päällä ’liikkeellä, matkalla tms.’, diskossa oli meno päällä ja hänellä oli flunssa päällä, vaikka niistä ensin mainitussa on usein kyse aivan kirjaimellisesti tien yläpuolella (esimerkiksi autossa) olemisesta ja muut taas muistuttavat luonteeltaan laitteiden ym. ”päällä” olemista.

Pääsiäisviikko

Sana pääsiäisviikko on vanhastaan tarkoittanut pääsiäistä edeltävää viikkoa, ja tämän mukaisesti se on kuvattu NSK:ssa ja PSK:ssa. Sen sijaan KSK:aan on otettu sille toinenkin merkitys: ”2. kirkkovuoden osana: pääsiäisen jälkeinen viikko”. Tämä merkitys sanalla on evankelis-luterilaisen kirkon Evankeliumikirjassa. Kirkkovuosikalenterissa ei tällaista nimitystä kuitenkaan ole.

Kotuksen sivulla Pääsiäisviikko kuitenkin väitetään, että perinteen mukaan sana tarkoittaisi pääsiäisen jälkeistä viikkoa.

Svenska akademins ordbok mainitsee (s.v. påsk), sanalle påskvecka myös merkityksen ’pääsiäisestä alkava viikko’, mutta sanoo, että sitä käytetään ”numera nästan bl. om äldre l. romersk-katolska förh.”. Uudemmassa Svensk ordbokissa (2009) sanalle påskvecka on vain merkitys ’pääsiäistä edeltävä viikko’; se kyllä mainitsee, että muinais­ruotsissa merkitys oli toinen: ”HIST.: sedan 1781jfr fornsv. paska vika ’veckan efter påsk’”. On mahdollista, että pääsiäis­viikko on suomessakin muinoin tarkoittanut pääsiäisestä alkavaa viikkoa, mutta NSK:ssä tällaiseen ei siis viitata, ja vasta KSK:ssa se on tuotu esiin.

Pääsääntöisesti

PSK:n ottaa kantaa sanaan pääsääntöisesti: ”paremmin: yleensä, tavallisesti, normaalisti, enimmäkseen, useimmiten”. Vaikka sana pääsääntö on tietysti aina ollut moitteeton, sen tällaista johdosta ei siis pidetty sopivana. KSK:n vuoden 2022 painoksesta kannan­otto poistettiin ja hakusanaan lisättiin kolme käyttö­esimerkkiä:

Laboratorio toimii pääsääntöisesti ajanvarauksella.
Asiakkaat ovat olleet pääsääntöisesti tyytyväisiä.
Harjoitukset pidetään pääsääntöisesti torstaisin.

Esimerkeistä ensimmäisessä ja kolmannessa on kyse tilanteesta, jossa voidaan hyvin ajatella, että on olemassa jokin pääsääntö, jonka sisältöä kuvataan. Toisessa näin ei ole.

Paavo Pulkkinen kirjoitti Kielikellossa 1/1981 artikkelissa Suosiako vai kaihtaa muotisanoja?, että pääsääntöisesti-sana ”on levinnyt viime vuosina kuin kulkutauti, vaikka sillä ei oikeastaan ole kielessämme mitään virkaa”. Sana­kirjoissa otettiin kantaa tämän mukaisesti, mutta toisaalta muun muassa Kielikellon 1/1993 artikkelissa Onko kansa he? Eräs pronominiongelma käytetään pääsääntöisesti-sanaa; myöhemminkin se on esiintynyt Kieli­kellossa. Kielikellossa 1/1996 Arvi Lind esittää puheen­vuorossa Televisio­uutisten kielestä, että pääsääntöisesti on svetisismi, joka pohjautuu ruotsin ilmaukseen i regel. Samoin tulkitsee Sari Maamies Kielikellon 4/1998 kirjoituksessa Talvella on pääsääntöisesti kylmä.

Raaka-aine ja lähtöaine

NSK:n mukaan sanan raaka-aine merkitys on ”muokkaamaton t. vain vähän muokattu, jalostuskelpoinen luonnontuote”. Aivan eri sanana on lähtöaine, jonka selitys on ”vars. kem. aines, jota käytetään jonkin tietyn aineen valmistukseen”. Täten raaka-aine on jotain maasta kaivettua, pellolta korjattua taikka metsästä poimittua tai hakattua, tai muuta sellaista. Tosin tätä on ilmeisesti jo aiemmin venytetty, kuten ilmaus ”vain vähän muokattu” osoittaa. OIe­tet­ta­vas­ti esimerkiksi rautaa on pidetty raaka-aineena, vaikka raudan valmistus malmista vaatii paljonkin työtä ja tekniikkaa.

PSK:ssa ja KSK:ssa merkitystä on venytetty lisää: ”jalostuskelpoinen luonnontuote t. puolivalmiste, lähtöaine”. Puolivalmiste on jo enemmän kuin vain vähän muokattu, ja lähtöaine taas on kirjan mukaan ”jonkin tuotteen valmistukseen käytettävä aine, raaka-aine”. Vanhassa merkityksessä ”lähtöaine” on suhteellinen käsite: aine, jota käytetään jossakin prosessissa toisten aineiden valmistamiseen. Esimerkiksi muoviteollisuudessa lähtöaine voi olla esimerkiksi polyesterihartsi, joka on kaikkea muuta kuin luonnontuote. Lähtöaineena voi olla myös kierrätysmuovi.

Sanojen raaka-aine ja lähtöaine esittäminen enemmän tai vähemmän synonyymeina hämärtää siis asioita. Tässä olisi ollut tilaisuus ohjata sanoja pysymään merkityksissään,

Rekka

NSK:n mukaan rekka on määrätynlainen perävaunu. PSK:n ja KSK:n mukaan se tarkoittaa samaa kuin rekka-auto, nimittäin perävaunullista kuorma-autoa. Todellisuudessa sana on muuntunut niin, että sillä tarkoitetaan yleisesti kuorma-autoa. Ks. Rekka: puoli­perä­vaunusta isoksi kuorma-autoksi.

Resurssi

Kielikellossa 1/1990 on lukijakysymys ja vastaus siihen: Resurssi. Vastauksessa sanotaan: ”Kielikellon toimituksenkin mielestä on ihmistä halventavaa käyttää hänestä sanaa resurssi. On valitettavaa, että esimerkiksi hallinnossa puhutaan henkilö­resursseista.” PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin sanan resurssi kuvauksessa käyttö­esi­merk­ki­nä henkilö­resurssit ilman kommenttia.

Retkue

NSK kuvaa sanan retkue ilman tyylilajihuomautuksia, merkityksen selityksenä ”seurue, joka tekee yhdessä retken”. Kaikki esimerkit vaikuttavat asia­tyylisiltä. Sen sijaan PSK:ssa ja KSK:ssa sanaan liittyy huomautus ”us. leik.” (= usein leikillinen), selitys on ’retkeläisseurue’ ja ainoa esimerkki on sävyltään leikillinen: ”Hilpeä turistiretkue”.

Reuma

Sana reuma on NSK:ssa sanan reumatismi synonyymina. Vaikka jälkimmäinen on pää­haku­sana­na, sen selityksessäkin mainitaan reuma rinnakkaismuotona. PSK:ssa ja NSK:ssa ei tällaista mainintaa ole, ja niissä reuma-sanan selitys antaa ymmärtää, että sitä ei ehkä pitäisi käyttää itsenäisenä sanana:

lääk. vars. tiettyjä reumasairauksia tarkoittavien yhdyssanojen jälkiosana. Nivel-, kuume-, lastenreuma.

Toisaalta Kielikellon 4/2000 artikkeli Mitä Kata ja Tane tänään? Lyhennesanojen suosiosta ja ymmärrettävyydestä kuvaa, selostettuaan E. A. Saarimaan Kielenoppaan (1947) kiel­teis­tä suhtautumista lyhennesanoihin kuten akku, desi tai tubi (joista muut kuin akku luo­ki­tel­laan KSK:ssa edelleen arkikielisiksi):

Nyt tiedämme, että esimerkiksi nämä sanat ovat saaneet vuosikymmenten mittaan asiallisemman tyyliarvon kuin niillä on aluksi ollut ja että uusia samantyyppisiä sanoja on syntynyt: reuma muun muassa toimii hyvin reumasairauksien nimenä entisen reumatismin sijasta.

Rikkuri

NSK:ssa on seuraava kuvaus:

rikkur|is., tav. halv. 1. lakonrikkoja. | Värvätä r:eita. Alas r:it! Pitää [lakonalaisia] töitä käynnissä r:ien avulla. — Yhd. lakonr. 2. yl. jnk päätöksen, sopimuksen tms. rikkojasta.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan selityksenä on vain ”lakonrikkoja”, ilman tyyli­laji­merkintää ja viittausta toiseen merkitykseen. Toinen merkitys on kuitenkin säilynyt kielessä – tai sitten se on tullut kieleen uudestaan. Esimerkiksi sääntörikkuri tarkoittaa sääntöjen rikkojaa ja parkkirikkuri pysäköintisääntöjen rikkojaa.

Romani ← mustalainen

NSK:n mukaan romaani on (tietynlaista kirjaa tarkoittavan merkityksen ohella) ”musta­lais­ten itsestään käyttämä nimitys”. PSK:ssa sävy on jo toinen, vaikka päähakusanana onkin edellen mustalainen. Sen mukaan romaani on ”1. mustalainen. 2. mustalaisten kieli, romaa­nin kieli.”

Kielikellon 1/1993 artikkeli Romani eli mustalainen toteaa, että kirjoitus­asu romaani oli ”tietoisesti vakiinnutettu” ja että sen ohella oli esiintynyt myös asu romani. Se jatkaa:

Romaani-sanan oikeinkirjoitus on viime vuosina alkanut uudelleen vaihdella. Eräät mustalaisväestöön kuuluvat ja heidän asioitaan ajavissa yhteisöissä toimivat valta­väestön edustajat ovat ruvenneet johdonmukaisesti käyttämään kirjoitusasua romani. Myös eräissä virallisissa yhteyksissä on muutama vuosi sitten alettu käyttää lyhytvokaalista kirjoitustapaa. Tämän kannan otti muun muassa valtioneuvosto, kun se 30.11.1989 asetti (1956 perustetun) mustalaisasiain neuvottelukunnan tilalle romaniasiain neuvottelukunnan.

Artikkelin kirjoittaja esittää:

Suomen kieleen omaksuttujen vierassanojen kirjoitusasun ratkaiseva yleinen – vaikka ei poikkeukseton – periaate on etymologinen: pyritään noudattamaan lähtökielen kestoa. Siksi olisi aiheellista luopua kirjoitusasusta romaani, joka siis perustuu siihen, että välittömäksi lainanantajakieleksi oletettiin ruotsi.

Loppuhuomautus on erikoinen, koska sana on (mm. Suomen sanojen alkuperä -teoksen mukaan) tullut nimenomaan ruotsista. Toisaalta ruotsissa sanan a-vokaali on painoton ja lyhyt. Avoimeksi jää, miksi suomeen aikoinaan otettiin pitkä­vokaalinen asu.

Artikkeli jatkaa selostamalla, että tämä näkemys hyväksyttiin:

Edellä esiteltyjen näkökohtien perusteella [suomen kielen] lautakunta päätti suosittaa kirjoitusasuksi ensijaisesti muotoa romani mutta pitää toistaiseksi hyväksyttävänä myös pitkävokaalista muotoa romaani. – –

Oikeinkirjoitussuositusta antaessaan suomen kielen lautakunta muistutti vielä, että myös sana mustalainen on edelleen käypä nimitys.

KSK ei kuitenkaan lainkaan mainitse sanaa romaani tässä merkityksessä. Nimityksenä on romani, jonka selitys on melko kiertelevä: ”Romanit (ilmeisesti Intian alueelta) eri puolille vaeltaneita etnisiä vähemmistöryhmiä, joiden kieli kuuluu indoeurooppalaisten kielten intialaiseen ryhmään”. Sana mustalainen on vain viittauksena sanaan romani, ja siihen liittyy merkintä us. halv. (= usein halventava).

Käytännössä voitaneen sanoa, että sana mustalainen on normeissa hylätty, samoin sen synonyymiksi ensin tarjottu romaani.

Vastaavasti on sanasta mustalaiskieli siirrytty ensin ilmaukseen romaanin kieli tai romaani ja sitten ilmaukseen romanin kieli, romanikieli tai romani (jotka kaikki kolme mainitaan KSK:ssa). Kielikellon 2/1994 kirjoitus romanin kieli, romanikieli sanoo, että romani­asiain neuvottelu­kunta käyttää nimitystä romanikieli. Sitä käytetään myös muun muassa kieli­laissa.

Rouhea

NSK:n mukaan sanalla rouhea on vain konkreettinen merkitys:

rouhea21 a. karkea(rakeinen); murea | - - herkullinen kotivoileipä, alla r. ruis, päällä - - keltainen kesävoi SILL.

PSK:ssa kuvaus on lähes sama:

rouhea15 a. karkea(rakeinen), rouheinen; murea. R. hapankorppu.

KSK:ssa PSK:n kuvaus on säilytetty, mutta sen lisäksi on toinen merkitys:

2. kuv. hiomaton, hienostumaton, rosoinen, särmikäs, karkea. Rouhea kitarasoolo. Rouhea asenne. Rooliin sopiva rouhea miesnäyttelijä.

KSK:n vuoden 2008 painoksessa sanalla oli vielä vain konkreettinen merkitys.

Sanalle esitetään siis myös erilaisia kuvaannollisia merkityksiä. Kehitys on sikäli luonnollista, että samaan tapaan sana karkea on jo kauan sitten saanut kuvaannollista käyttöä. Toisaalta sanan rouhea käyttö on muodostunut hyvin monenlaiseksi niin, että useinkaan ei ole enää kyse minkäänlaisesta kuvaannollisesta karkearakeisuudesta. Esimerkiksi eräässä Vauva.fi-sivuston keskustelussa sen on sanottu tarkoittavan mm. ’romakka, roima’, ’reteä, iso, komea, valtava’, ’hyvä, kiinnostava, uusi’, ’siisti, upea’. Tämä on toisenlaista kuin KSK:n kuvaus, mutta kyseinen kuvaus on toisaalta tehnyt kuvaannollisen käytön sinänsä hyväksytyksi.

Rulla-alkuiset sanat

NSK:ssa on päähakusanana rullatuoli, ja pyörätuoli on vain viittauksena siihen. PSK:ssa ja KSK:ssa on pyörätuoli hakusanana, ja sanan rullatuoli kohdalla on vain lausuma ”pa­rem­min: pyörätuoli”.

Sanalla rullatuoli on myös aivan toinen merkitys, joka on NSK:ssa selitetty seuraavasti: ”2. kut. teline, johon rullat lankaa rukilla kerrattaessa asetetaan.” Tätä merkitystä ei esitetä PSK:ssa ja KSK:ssa.

Muutosta ei liene missään selitetty virallisesti, mutta syynä voi olla se, että rulla-alkua on pidetty ruotsinvoittoisuuteena (ruotsin sanasta rullstol johtuvana). Toisaalta Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos, 2011) esittää hakemistossa seuraavan:

rulla- yhdyssanojen alkuosana, milloin yhteys substantiiviin rulla on selvä: rullafilmi, rullakaihdin – – rullavyö jne. Muulloin miel. toisin: »rullakäytävä» [par. liukukäytävä], »rullaportaat» [par. liukuportaat], »rullatuoli» [par. pyörätuoli].

NSK:ssa liukuportaat on varsinaisena hakusanana, rullaportaat viittauksena siihen ilman kannanottoa. PSK:ssa ja KSK:ssa on kannanotto ”paremmin: liukuportaat”. Sana liuku­käy­tä­vä puuttuu NSK:ssa, mutta on Uudissanasto 80:ssä, eikä rullakäytävä liene koskaan ollut sille vakava vaihtoehto; ainakaan se ei ole päässyt sanakirjoihin.

Runnata

Verbi runnata on NSK:n mukaan arkinen ja liittyy merimieskielen sanaan, joka tarkoittaa jonkinlaista huijaria:

runnari s. mer. hämäräperäinen henkilö, joka ansaitsee houkuttelemalla merimiehiä karkaamaan ja ottamaan uuden pestin; henkilö, joka houkuttelee matkustajia jhk majapaikkaan asumaan t. jhk työpaikkaan, us. petollisin lupauksin t. kynimis­tarkoi­tuk­ses­sa. | Joutua r:n kynsiin.
runna|ta v. ark. vrt. ed. 1. halv. R. [= järjestää, keinotella] itsensä hyvään toimeen. - - yrittää toisten kokouksessa r. [= ajaa] läpi omia - - ponsiaan. AK. 2. olla käynnissä, toimia. | - - puu­tavara­yhtiö, joka pääsee r:amaan Karjalan korvessa. HAANPÄÄ.

Ensimmäisessä merkityksessä sana johtunee ruotsin sanasta runna. Toisessa mer­ki­tyk­ses­sä se voisi johtua suoraan englannin sanasta run.

Sana oli todennäköisesti varsin vähällä käytöllä yleiskielessä, kun presidentti Kekkonen käytti sitä vuonna 1975: hän puhui hätä­tila­hallituksen runnaamisesta. Yleensä asia kuva­taan niin, että Kekkonen runnasi kokoon hallituksen, mutta kyseisessä puheessaan hän sanoi kutsuneensa läsnäolijat ”runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toiminta­kykyisen enemmistö­hallituksen”.

Koska Kekkonen oli taitava kielenkäyttäjä, voi epäillä, että hän tahallaan käytti sanaa, joka mielikuvissa yhdistyi paljon tavallisempaan sanaan runnoa, mutta jonka saattoi selittää tarkoittavan vain määrä­tietoista aikaan­saamista. Sana pääsikin yleisempään käyttöön sentapaisessa merkityksessä ja myös Uudissanasto 80:een, joka kuvaa sanalle lisämerkityksen näin:

runnata* (vars. pol.) johtaa (tarmokkaasti, aikaan­saavasti) jotakin hanketta, olla vetäjänä, junailla: presidentti runnasi hallituksen kokoon.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan kuvaus on täysin muuttunut: siitä on tehty sanan runnoa synonyymi sen 2. merkityksessä, jota sillä ei lainkaan ole NSK:n mukaan:

runnata = runnoa 2. Presidentti runnasi hallituksen kokoon.
– –
runnoa
1. ruhjoa, runnella, murjoa. Runnoi kätensä. Pahoin runnotut taimet.
Kuv. Runnova lehtikritiikki.
2. tehdä jtak voimalla, määrätietoisesti, väkisin, puskea, painaa päälle, runnata. Runnoa yli voimiensa. Runnoi viimeiset metrit maaliin. Esitys runnottiin läpi. Yrittää runnoa hallitus kokoon.

Ryyni ja suurimo

NSK:n mukaan sanaa ryyni ”viljakasvien jyvistä, jotka on valmistettu ravintoaineeksi kuorimalla ja toisinaan lisäksi litistämällä”. PSK:n ja KSK:n mukaan ”kuorittuja (ja rikottuja) viljakasvien jyviä”, ja tähän liittyy lisäys ”2. ark. em. tuotteista höyrytettynä ja litistettynä, hiutale.”

Yhteistä määritelmille on, että viljakasvin jyvät on kuorittu. NSK:ssa ne on ehkä lisäksi litistetty. KSK:ssa taas ehkä rikottu.

Mannaryynit mahtuvat vain uudemman määritelmän puitteisiin, sillä ne on valmistettu kuorituista vehnänjyvistä rouhimalla ne pienemmiksi. Vanhemman määritelmän mukaisia olivat entisaikojen kauraryynit, jotka oli kuorimisen jälkeen vain litistetty. Nykyisin sellaisia ei enää kai myydä, vaan litistetyt kauranjyvät vielä esikypsennetään höyryttällä, eikä kumpikaan määritelmä viittaa kypsentämiseen. Nykyisin tuotteita ei myydäkään kauraryyneinä eikä kaurasuurimoina, vaan kaurahiutaleina, vaikka KSK:n mukaan niitä sanottaisiin arkikielessä myös ryyneiksi.

Sanat ryyni ja suurimo ovat sanakirjojen mukaan synonyymeja ilman muuta mainintaa tyylilajista tms. kuin se, että suurimo on tavallisempi elintarvike­teollisuudessa. Vaikka ryyni on vanha lainasana ja suurimo taas näyttää olevan johdos sanasta suuri (ja saattaa ollakin), missään kielenohjeissa ei liene asetettu kumpaakaan etusijalle. Kouluissa, talousalan oppilaitoksissa tms. on saatettu ottaa kantaa.

Saanto

NSK:ssa saanto esitetään vain laki­terminä. Selostus on laajahko; sen varsinainen kuvaus­osa on ”omistuksen, vars. kiinteän omistus­oikeuden alkamis­tapa”. Kyse on varsin vanhasta termistä. Vuoden 1734 lain suomennoksesssa maa­kaari alkaa näin: ”Nämä ovat lailliset saannot, joilla maa, huone ja maapohja maalla ja kaupungissa omaksi saadaan: yksi on perintö, jos on laillisesti peritty; toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu; kolmas on kauppa, jos on laillisesti ostettu; neljäs on lahja, jos on laillisesti annettu; viides on panttaus, jos on laillisesti pantattu ja pantti laillistunut”.

PSK:ssa ja KSK:ssa lakitermi saanto on kuvattu hiukan toisin: ”toimi t. teko, jolla omistusoikeus saadaan”. Kuvaus on rajaavampi, vaikka tätä ei liene tarkoitettu. Kirjojen esimerkeistäkin ilmenee, että myös perintö voi olla laillinen saanto, mutta perimistä ei oikein voi sanoa toimeksi eikä teoksi.

Lakialan termiä saanto on joissakin kielen­huollon kirjoituksissa ja kannan­otoissa pidetty ongelmallisena, ja sitä on ehdotettu korvattavaksi muun­laisilla ilmauksilla. Ks. Kielikellon 2/2009 kirjoitus Kohti parempaa säädös­kieltä ja Kielikellon 4/2012 kirjoitus Laki­kielen ymmärrettävyys: rajan­käyntiä ammatti­kielen ja yleis­kielen välillä sekä KOP:n sivu Termit, esi­merk­ki 4.

PSK:ssa on lisäksi toinen merkitys: ”saadun tuote­määrän suhde käytettyyn raaka-aine­määrään”. Ainoa esimerkki on ”Saanto sellun valmistuksessa”, jota ei oikein voi pitää aitona käyttönä, mutta siitä ilmenee, että merkitys on otettu paperi­alan termistöstä. TEPA-termipankin tiedot saanto-sanasta sisältävät sellaisen merkityksen lisäksi useita muitakin, kuten sellaisia, joissa on ilmeisesti kyse tuotteen saadusta määrästä (esimerkiksi sadon määrästä maa­talou­des­sa) sinänsä, suhteuttamatta sitä mihinkään. Erilaisia suhteellisia saannon käsitteitä on useita, kuten elektroniikassa ”virheettömien piirien luku­määrän suhde piirien kokonais­määrään”.

Lakialan termimerkityksen lisäksi saanto siis tarkoittaa lukuisia erilaisia asioita eri aloilla, vaikka niistä vain yksi on otettu yleis­kielen sana­kirjoihin.

Salamurha

NSK:n mukaan salamurha tarkoittaa salaa, varsinkin väijyksistä tehtyä murhaa. ”Tieto­sana­kirja” (1909–1922) kuvaa sanan vielä lyhyemmin: ”salaisesti tehty murha”. Se kui­ten­kin selittää taustaa:

Aikaisemmassa ruots.-suom. oikeudessa pidettiin henkilön salaista surmaamista, jota tekijä ei tahtonut tunnustaa (murha sanan alkuperäisessä merkityksessä), tavallista ankarammin rangaistavana surmaamisena. Nykyisessä rikoslaissamme ei ole, murhan käsitteen muututtua, säädetty erityistä rangaistusta salaisesta sur­maa­mi­ses­ta.

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on toisenlainen: ”pol. murhasta, jonka tekijä pyrkii pysymään salassa”. Murhan poliittinen motiivi on siis otettu määritelmän osaksi. Eri yhteyksissä (esimerkiksi Wikipedian sivuilla) sisältöä on vielä muunnettu niin, että salamurhaksi sanotaan sellaistakin poliittista murhaa, joka tehdään avoimesti.

Seisokki

NSK:n mukaan seisokki on ”työn t. toiminnan seisaus, pysähdys”, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa merkitys on paljon suppeampi: ”teollisuuslaitoksen pitäminen pysäytyksissä määräajan menekki- tm. vaikeuksien vuoksi”.

Selkokieli

Kielikellon 3/1990 artikkeli Selkokieli selostaa sanan syntyä seuraavasti:

Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunta kysyi syksyllä 1978 kielitoimistolta sopivaa vastinetta ruotsin ilmaukselle lättläst litteratur (LL-litteratur). Suomen kielen lautakunta suositti kokouksessaan 25.9.1978 vastineeksi sanaa selko­kirjal­li­suus. Sana tuli ilmeisesti suureen tarpeeseen ja synnytti ympärilleen muita sanoja, mm. selkokielen. Moni tuntuu luulevan, että selkokieli tarkoittaa samaa kuin selkeä yleiskieli. Samasta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Sana selkokieli siis kehitettiin tarkoittamaan erityistä kielimuotoa, tarkemmin sanoen sellaista, joka on yksin­kertaistetumpaa ja helppo­lukuisempaa kuin tavallinen yleis­kieli. Selko­kieli on tarkoitettu muun muassa eri vammais­ryhmille, lukihäiriöisille ja suomen kieltä opetteleville.

Käytännössä sana selkokieli tuli nopeasti aivan muun­laiseen käyttöön: sillä tarkoitetaan ymmärrettävää yleis­kieltä, vasta­kohtana esi­mer­kik­si vaikea­tajuiselle kielelle, jota usein käytetään hallinnossa, politiikassa ja tieteessä.

Jo PSK:ssa on kuvattu ilman kommentteja tämä merkityksen hämärtyminen: sanan selkokieli ensimmäisenä merkityksenä esitetään edellä sanottua vastaava, toisena ”= selväkieli”. Selväkieli on tarkoittaa PSK:n mukaan toisaalta tavallista kieltä salakielen, koodin tms. vastakohtana (esimerkiksi kääntää salakirjoitus selväkielelle), toisaalta näin selitettynä: ”ymmärrettävästä kielenkäytöstä, selkokieli (2). S:llä sanottuna ministeri tarkoitti, että – –”.

Setämies

NSK:ssa setämies on sekä yksin­kertaisessa merkityksessä ’setä’ että erityisessä mer­ki­tyk­ses­sä. jonka se kuvaa sanoilla ”maatalossa asuva isännän naimaton veli, jolle tämä on luovuttanut talo-osuutensa”.

PSK:sta sana on jätetty kokonaan pois. KSK:ssakaan sitä ei ilmeisesti ollut ennen vuotta 2018, sillä se on (ilman selitystä) listassa ”Päivitetyn Kielitoimiston sanakirjan uusia haku­sanoja” Kielikellon 2/2018 artikkelissa Uuden sanan pitkä matka Kielitoimiston sanakirjaan. Muutoksen tarkoitus oli ilmeisesti se, että sanakirjaan otettiin sana uudessa merkityksessä, joka kuvataan sanoilla ”keski-ikäisestä, setämäisestä, asenteiltaan van­hoil­li­ses­ta miehestä”. Ensimmäisenä KSK tosin mainitsee vanhemman merkityksen: ”isän t. isännän (kotona asuvasta, naimattomasta) veljestä”. Se esitetään nyt aika lailla vanhentuneena, merkintänä ”vars. aik.”, eikä ole mitään ilmeistä syytä, miksi tämä vanhan merkityksen latistettu versio on otettu mukaan. Varsinainen tarkoitus on ilmeisestikin ollut, että sana­kirjaan on saatu näennäisen asiallisena tietty haukkuma­sana. Sanan luonne ilmenee esimerkiksi Kotuksen blogin kirjoituksesta Mä vaan däbään, jossa käytetään mm. ilmausta setämiehet ja muut urpot.

Seutukunta

NSK:n mukaan seutukunta on ”rajoiltaan tarkemmin määrittämätön, epämääräinen maan­tieteel­li­nen alue, paikkakunta, seutu”. PSK:sta sana puuttuu. KSK:ssa se on aivan uudessa, hallinnollisessa merkityksessä: ”kuntien muodostamia ja valtioneuvoston vahvistamia kokonaisuuksia, joiden tarkoituksena on oman alueensa taloudellinen ja hallinnollinen kehittäminen”.

Muutos tapahtui laissa alueiden kehittämisestä, jonka mukaan aluepoliitikassa tuli käyttää aluejakojen perustana ”seutukuntajakoa, joka perustuu lähinnä työssäkäyntiin ja kuntien väliseen yhteistyöhön” ja jonka vahvistaa sisä­asiain­ministeriö. Epämääräisyydestä siirryttiin siis varsin kauas.

Lakia on sittemmin muutettu. Nykyinen aluepolitiikkalaki, laki alueiden kehittämisestä ja rakennerahastotoiminnan hallinnoinnista (7/2014), ei mainitse seutu­kunta­jakoa ei tuki­alueiden perustana, joten sillä ei enää ole asemaa virallisena aluejakona. Seutukunta esiin­tyy enää kahdessa voimassa­olevassa laissa, niissäkin sillä tavoin, että on vaikea sanoa, tar­koi­te­taan­ko vanhaa väljää merkitystä vai uutta merkitystä, jolle ei enää olekaan määritelmää.

Vaikka seutukuntajako ei enää ole virallinen, sitä käytetään tilastoinnissa yhtenä alueluokituksena, jonka määrittelee Tilastokeskuksen ylläpitämä luokitusavain Näin on tultu oikeastaan jo kolmanteen merkitykseen.

Siideri

NSK:n mukaan siideri on ”omenista t. päärynöistä valmistettu viini, omenaviini”, NSSK:n mukaan yksinkertaisemmin ”omenaviini”. PSK osuu kai lähimmäs sanan vanhaa mer­ki­tys­tä: ”(poreileva) omena- tai päärynäviini”. Käytännössä sanan merkitystä venytettiin mark­ki­noin­nis­sa niin, että se tarkoittaa hiili­happo­pitoista mietoa alko­holi­juomaa, jossa on jon­kin­lai­nen hedelmien tai marjojen maku. Tämä on aika lailla hyväksytty KSK:ssa: ”hedelmä­pohjai­nen mieto (poreileva) alkoholijuoma”. Vuoden 2007 ruoka-aiheisessa Kieli­kellossa (verkko­sivulla Ruoka-alan vierassanoja K–Z) on sama kuvaus.

Sireeni kasvin nimenä

Kielitoimiston toukokuun 2014 uutiskirjeessä sanotaan:

Alkukesästä kukkivat muun muassa huumaavasti tuoksuvat syreenit. Tästä öljy­kas­vei­hin kuuluvasta pensaasta tai puusta voi käyttää kirjoitusasua syreeni tai sireeni – mo­lem­mat ovat oikein.

Tämä on sikäli outoa, että vaikka NSK, NSSK ja PSK esittävät sanan sireeni merkityksessä ’syreeni’ aivan neutraalisti, KSK liittää sen tällaiseen käyttöön merkinnän ”ark.” (= ar­ki­nen).

KSK:n kanta on ymmärrettävä, koska kasvitieteessä ja muutenkin asiatyylissä kasvin (kasvityypin) nimenä on nimenomaan syreeni. Muoto sireeni on tavallinen arkikielessä ja esiintyy myös runokielessä. Voidaankin tulkita, että tässä on kyse harvinaisesta normin tiukentamisesta: aiemmin yleis­kielisenä pidetty vaihto­ehto määritellään nyt arki­kieliseksi.

Kieli-ikkunassa Syreenin synty sanotaan neutraalisti ”Tuoksuvin kukkatertuin hehkuvan syreenin, toisten mielestä sireenin, tieteellinen nimi on Syringa.” Toisaalta kyse ei ole kielen­huolto­tekstistä, vaan sanan etymologiasta.

Siviilipalvelu(s)

NSK:n mukaan siviilipalvelus on palvelemista siviili­tehtävissä eli muissa kuin sotilas­tehtävissä; kyse on tällöin yleensä julkisen hallinnon virasta. Tämän NSK esittää hiukan epäsuorasti, esimerkin kautta:

[siviili]palvelu|s s. Pitkä­aikaisesta nuhteettomasta sotilas- tai s:ksesta annettu kunnia­merkki.

Uudissanasto 80:ssä esitetään uusina sanoina seuraavat:

siviilipalvelu asevelvollisuuden suorittaminen vars, omantunnon syistä puolustus­laitoksen ulko­puolella.

siviilipalvelumies siviilipalvelua suorittava varusmies.

Tämä on sikäli erikoista, että jo kirjan ilmestyessä (v. 1979) oli laki­tekstiin (laki aseettomasta palveluksesta ja siviilipalveluksesta) otettu sana siviilipalvelus, eli vanhan sanan merkitystä oli muutettu sen sijaan, että olisi otettu käyttöön siitä hiukan poikkeava sana siviilipalvelu. Käytännössä kumpaakin sanaa käytetään yleisesti ilman merkitys­eroa. Virallinen, PSK:ssa, KSK:ssa ja laeissa käytetty sana siviilipalvelus.

PSK:n määritelmä on ”asevelvollisuuden suorittaminen vakavista oman­tunnon­syistä puolustus­laitoksen ulkopuolella”. KSK käyttää ilmausta ”vakaumukseen perustuvista syistä”. Nämä vaihtelut eivät kuvastane sanan merkityksen muuttumista, vaan vain kuvailu­tapojen eroja. Asia­sisällön muuttumista lainsäädännön muutosten takia merkitsee sen sijaan KSK:ssa esitetty toinen merkitys ”palvelus, jonka nainen joutuu suorittamaan keskeytettyään määräajan jälkeen vapaaehtoisen asepalveluksensa”.

Sivistyssana, kulttuurisana ja vierassana

Aluksi sivistyssana = kulttuurisana

Tietosanakirjan (1909–1922) laajahko artikkeli Sivistyssanat alkaa seuraavasti:

Sivistyssanat l. kulttuurisanat ovat sellaisia sanoja, jotka merkitsevät sivistyksen, kulttuurin alalle kuuluvia käsitteitä — kulttuuri tässä käsitettynä toiminnaksi, jonka kautta ja jonka tulosten avulla ihminen on päässyt hallitsemaan luontoa. S:oja ovat täten esim. kaikki sanat, jotka merkitsevät ihmisen elinkeino- ja teollisuustoimintaa (esim. jousi, nuoli, taltta, aura, vako); aivan erityistä painoa s:n joukossa pannaan metallien ja viljelyskasvien nimille (vaski, rauta, kulta; vehnä, ruis, kaura j. n. e.), samoin myös yhteis­kun­nal­li­sia käsitteitä merkitseville (esim. kuningas, ruhtinas, tuomita, pitäjä, kihla­kunta) – –

Rinnalle merkitys ’kansainvälinen sana’

Pienen tietosanakirjan (1925–1928) artikkeli Sivistyssanat on lähinnä edellä mainitun artikkelin lyhennelmä, mutta sen lopussa on seuraava lisäys:

— Ahtaammassa merkityksessä käsi­te­tään s:lla myös n. s. vierasperäisiä sanoja.

Tässä kuvauksessa, ja myöhemminkin, on puhuttu vieras­peräisistä sanoista, vaikka ei ole suinkaan tarkoitettu kaikkia vieraasta kielestä suomeen tulleita sanoja, vaan sellaisia, jotka jotenkin koetaan vieraiksi NSK pyrkii rajaamaan uuden merkityksen paremmin:

sivistyssan|a 1. sana, joka merkitsee jtak kulttuurin alaan kuuluvaa käsitettä. | Suomen ”poro”, ”nuoli”, ”rita”, ”suksi”, ”pata”, ”äimä”, ”nimi” ja ”viisi” ovat s:oja, sillä niiden olemassaolo uralilaisessa kantakielessä osoittaa tätä kieltä puhu­neen yh­tei­sön tunteneen mai­nit­tu­jen sanojen tar­koit­ta­mat käsitteet. — Vars. 2. kielessä yleislainana esiintyvä kansain­väli­nen sana. | Latinan kielen tai­ta­mi­nen helpottaa paljon s:ojen ym­mär­tä­mis­tä. Käytti puheessaan paljon s:oja.

Puhe yleislainoista lienee lipsahdus, koska epäilemättä tarkoitetaan myös erikoislainoja ja ehkäpä vain niitä. NSK kuvailee sanaa yleislaina näin:

s. kiel. yleiskielessä tavallisista ja äännesysteemiin mukautuneista lainoista; )( erikoislaina. | Y[leislain]oja ovat esim. apteekki, koulu, pankki, portti, raamattu.

Esimerkkeinä mainitut sanat ovat alkujaan peräisin latinasta tai kreikasta, ja ne ovat eri asuissa levinneet eri kieliin hyvin laajasti. Koska ne ovat vanhoja, suomen kieleen lähes täysin mukautuneita ja varsin tavallisia ja yleisesti tunnettuja, niitä tuskin voi pitää sivistyssanoina.

PSK:sta ja KSK:sta sana yleislaina puuttuu kokonaan.

Sivistyssanasta vierassanaksi

Myöhemmin sanaa sivistyssana ruvettiin jossain määrin välttämään ja sen tilalle tar­jot­tiin ensin ilmausta vierasperäinen sana, sitten sen tiivistymää vierassana. Tätä taval­laan jo ennakoi se, että NSSK:n koko nimessä oli selitys Vierasperäiset sanat.

PSK:ssa vierassana on jo päähakusanana, ja sivistyssana on vain viittauksena siihen, vieläpä ilmaistuna elatiivilla, joka ilmaisee ”epävirallisuutta”: ”vierassanasta”. Sen kuvaus on seuraava:

vierassana kiel. V:t vieraista kielistä peräisin olevat sanat, joissa us. on suomelle vieraita äänteitä t. äänneyhtymiä (esim. absoluuttinen, babysitter).

Sanan sivistyssana vanhin merkitys on siis jätetty pois,e ikä sanaa kulttuurisana ole enää mukana. Määritelmä on epäonnistunut, koska sen mukaan mikä tahansa vieraasta kielestä oleva sana on vierassana, siis myös esimerkiksi äiti ja sata (joille on kiistattomat laina­sana­etymo­logiat). Joka-lausettahan ei voi pitää rajoittavana, koska siinä on sana ”usein” (lyhennettynä).

KSK:ssa tilanne on muuttunut. Määritelmän muotoilu on uusittu, ja samalla siitä on tullut liian rajoittava:

vierassana kiel. lainasana joka ei ole täysin mukautunut suomen kieleen ja jossa us. on suomelle vieraita äänteitä t. äänneyhtymiä (esim. absoluuttinen, klovni, interiööri).

Määritelmää ei voi pitää onnistuneena, koska sen mukaan esimerkiksi sanat anatomia ja manipuloida eivät ole vierassanoja. Niissähän ei ole äänteissä, äänneyhdistelmissä tai kirjoitusasussa mitään, mitä voisi pitää suomen kieleen mukautumattomana.

Käytännössä sana sivistyssana on pysynyt laajassa käytössä. KSK siis mainitsee sen ”epävirallisena”. Tiukempi kannanotto oli Kielikellon 3/2002 artikkelissa Vierassanojen kirjoitusongelmat:

Käsite sivistyssana on aikansa elänyt, sillä se viittaa menneeseen maailmaan, jossa vain harvoilla oli mahdollisuus koulutukseen ja sivistykseen. Henkinen kulttuuri on tätä nykyä kaikkien saatavilla, eikä sivistyssanalla ole nyky-yhteiskunnassa todellista käyttöä. Suurten kustantajien vierasperäisten sanojen sanakirjat ovat edelleen ilmei­ses­ti mielikuvasyistä sivistyssanakirjoja. Sivistyssanoja kutsuttakoon vieras­sanoiksi.

Artikkelissa tuskin tarkoitetaan käsitettä. Pikemminkin siinä tuomitaan sana siihen liit­ty­vien mielleyhtymien takia.

Sivistyssanakirjojen julkaiseminen on vähentynyt. Ilmeisesti ainoa vuoden 2010 jälkeen julkaistu on ”Ylvästele! käänteinen sivistyssanakirja”.

Käsitteen epämääräisyys

Itse käsitteelle, joka ilmaistaan sanalla sivistyssana tai vierassana, tuskin voidaan antaa täsmällistä määritelmää, jon­ka kaikki voisivat hyväksyä. Määrittelyä olen pohtinut mm. kirjoituksessa Mitä sivistys­sanat ovat?

Ahdas, mutta luultavasti yleistä kielitajua melko hyvin vastaava määritelmä olisi ”latinasta tai vanhasta kreikasta peräisin oleva tai niiden sanoista muodostettu sana, joka on (hiukan eri muo­dois­sa) käytössä useissa kielissä”. Näin tulkiten englannin sanat, jotka ovat levinneet hyvin moneen kieleen, eivät olisi sivistys­sanoja (vieras­sanoja), elleivät ne perustu antiikin kieliin.

Tiivistelmä

Normien muutosten kannalta on olennaista, että sanan sivistyssana merkitys ensin laa­je­ni, sitten supistui (vanha merkitys jäi pois), ja seuraavaksi itse sana kyseen­alaistettiin, ja tilalle on tarjottu sanaa vierassana.

Sortaa

Verbin sortaa kuvauksessa NSK:ssa ensimmäisenä on sen vanha (ja oletettavasti alku­peräi­nen merkitys) merkitys ’kaataa maahan, hajottaa maan tasalle’ ja siihen melko suoraan perustuvia merkityksiä: ’kaataa (saalis), tappaa’, ’kukistaa, nujertaa’, ’masentaa, lannistaa, murtaa’ ja ’painaa pois oikeasta suunnasta” (tuulen tms. vaikutuksesta puhuttaessa). Tosin näihin merkityksiin (merkitys­ryhmä I) liittyy huomautus ”osittain vanhahtavaa käyttöä”.

Näistä merkityksistä vain viimeksi mainittu on mukana KSK:n kuvauksessa sortaa-sanasta. Sitä ja toista erikois­merki­tys­tä ”sorauttaa (ärrää)” lukuun ottamatta sanalla on KSK:n mukaan vain merkitys ’hallita, kohdella, käsitellä jkta t. jtak ankarasti, kova­kourai­ses­ti, väki­valtai­ses­ti, epäoikeudenmukaisesti, puolueellisesti; pitää ikeen alla, alistaa, tyrannisoida, kiusata, piinata’. Jo PSK oli samalla linjalla.

Sanaa sortaa käytetään nykykielessä yhä merkityksessä ’kaataa’, mutta sanakirjojen kuvauksia lienee tulkittava niin, että sellainen käyttö on nykyisin murteellista, yleiskieleen kuulumatonta.

Sukupuutto

NSK:n mukaan sukupuutto on ”tila, jolloin j[o]k[in] suku t. laji on kuollut viimeistä myöten”. Tässä siis ei rajauduta eliömaailmaan, ja esimerkeissä on mm. sukupuuttoon kuollut kansa, heimo ja suku, joista viimeinen viitannee sukuun merkityksessä ’samoista esivanhemmista polveutuvat ihmiset’ (joka tosin voitaisiin tulkita mös biologisen luokituksen yksiköksi, taksoniksi, olettaen, että adoptioita yms. ei lasketa). Mutta naulan ahtaan tulkinnan arkkuun iskee NSK:n sitaatti arvostetulta kirjailijalta Santeri Alkiolta: ”Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon”. Tässä lajina on rakennustyyppi, ja sukupuuttoon katoaminen tarkoittaa vain vähenemistä, ajatuksena, että kohta niitä ei ole lainkaan.

PSK:ssa ja KSK:ssa merkitys rajautuu kuitenkin eliökunnan ryhmiin (joista lajit mainitaan erikseen):

Kuolla sukupuuttoon eliöryhmästä t. -lajista: kuolla, hävitä viimeistä yksilöä myöten. Tappaa, hävittää laji sukupuuttoon. Sukupuuttoon kuolleet liskot. Laji, joka on sukupuuton partaalla.

Kuitenkin sanaa sukupuutto käytetään edelleen myös muussa merkityksessä. Kotuksenkin sivuilla puhutaan kansojen ja kielten sukupuutosta. Kansa ei tietenkään ole eliöryhmä biologisessa luokituksessa, kieli vielä vähemmän. Esimerkiksi Kielikellom 2/1996 artikkelissa Sukukielten sanakirjat – menneisyyttä vai tulevaisuutta varten? sanotaan: ”Koska ilman kieltä ei ole kansaakaan, ainoastaan kielen säilyminen estää vähemmistökansaa sulautumasta pääväestöön eli kuolemasta sukupuuttoon.” Sellainen sulautuminen ei tietenkään ole sukupuutto biologisessa mielessä

Taistelupari

NSK:ssa sanan taistelupari selitys on ”s. sot. samaa taistelu­tehtävää kiinteässä yhteis­toiminnassa suorittava mies­pari; syn. vanh. ruotu (5.b)”.

PSK:ssa yleinen kuvaus on sanasta sanaan sama, mutta sen jälkeen on lisäys ”myös sen toinen jäsen”. Tätä selventävät sen esimerkit Kivääriryhmän t. Auttaa t:aan.

KSK:ssa on tämän lisäksi huomautus kuvaannollisesta käytöstä: Kuv. Ministeri ja hänen sihteerinsä olivat kokenut taistelupari. Varsinaista merkityksen­laajennusta merkitsee se, että mukaan on myös tullut aivan toisenlainen merkitys:

2. keskenään taistelevista henkilöistä. Vanha taistelupari, joka yhä jaksaa väitellä julkisuudessa.

Uutta merkitystä kuvaava esimerkki on ainakin ilman kontekstia aidosti kaksitulkintainen: se voisi tarkoittaa myös kahta yhteistoiminnassa olevaa ihmistä, jotka väittelevät julki­suu­des­sa (joidenkuiden muiden kanssa).

Tarjooma ja tarjoama

KSK:ssa on uutena sanana tarjooma ja sen rinnakkais­muoto tarjoama, ’yrityksen asiakkaille tarjoamien tuotteiden ja palvelujen valikoima’. Sanojen käyttö on aiheuttanut hämmennystä, ja vanhastaan tällainen asia on ilmaistu sanalla tarjonta tai (tuote)valikoima.

Liike-elämässä sanaa tarjooma on jo jonkin aikaa käytetty, osittain ehkä siksi, että tarjonta kuvaa enemmänkin myynnissä olevien tuotteiden määrää. Erikoista on kuitenkin, että sana on otettu yleis­kielen sanakirjaan ilman kommentteja ja sen rinnalle on otettu muoto tarjoama, jota tuskin todellisuudessa käytetään, koska ne näyttää liiaksi tarjota-verbin partisiipilta.

Kielikellon 2/2003 kirjoitus Tarjooma mainitsee sanan olevan käytössä ja toteaa sen olevan johdos verbistä tarjota. Se lisää:

Samalla johtimella saadaan verbeistä myös 3. infinitiivi, tarjota-verbistä tarjoama. Substantiivi näyttää tässä pyrkivän eroon 3. infinitiivin muodosta, kuten sanassa kokooma. Tekijännimijohdoksinahan meillä on useita oo:llisia muotoja, esimerkiksi holhooja, nuohooja, siivooja. Tarjooma-sanan sijasta riittäisi usein tutumpi sana valikoima.

Tarjous (hinnanalennuksena)

Sanalla tarjous on NSK:n mukaan merkitys ’tarjoaminen; ehdotus, kehotus’ ja erityisesti liike-elämässä ’sopimuksen aikaansaamiseksi tehty, toisen sopimus­puolen hyväksyttäväksi tarkoitettu tekijäänsä sitova ehdotus’. Uudissanasto 80 kuvaa toisen merkityksen seu­raa­vas­ti: ”myynti­artikkelin tms. tarjoaminen tavallista halvempaan hintaan: kahvia tutus­tu­mis­tarjouk­se­na.” PSK:ssa ja KSK:ssa sanan tarjous kuvauksessa uusi merkitys on selostettu hiukan laajemmin ja siten, että mukana on myös ilmaus olla tarjouksessa (arkiseksi mer­kit­ty­nä).

Tarkastaa ja tarkistaa

Vesa Jarvan kirjoitus Kielenkiintoista: tarkistaa vs. tarkastaa kuvaa hyvin sitä, millaisiin tehtäviin nämä sanat on pyritty erottamaan kielen­huollossa (ja mm. NSK:ssa):

Kun jotakin asiaa tarkastetaan, silloin tutkitaan, onko se hyvä, ehjä, kunnossa tms. Esimerkiksi matkaliput tarkastetaan. Tarkistaminen taas merkitsee sitä, että jotakin ei pelkästään tarkasteta, vaan mahdolliset virheet tai epäkohdat myös korjataan. Esi­mer­kik­si käsikirjoituksen kieliasu tarkistetaan ennen julkaisua.

Sanakirjoissa esitetään näille sanoille myös muita merkityksiä, mutta tässä ei puututa niihin.

Jarva kirjoittaa myös: ”Kyse on lähinnä vivahde-erosta ja puhekielessä merkitykset ovat muutenkin väljiä”. Kyse ei kuitenkaan ole väljyydestä, vaan siitä, että tällaista eroa ei yli­päänsä tehdä. Vivahde-erolla on ehkä tarkoitettu sitä, että tarkastajan voi sanoa epä­suo­ras­ti korjaavan virheitä ilmoittamalla niistä.

Kielenhuollon linjan voi sanoa muuttuneen tässä asiassa sallivammaksi tai epämääräisemmäksi. KSK:ssa on sanan tarkastaa käytön esimerkeissä tulkinnan­varainen kohta: ”Tarkastaa (myös: tarkistaa) tekstin sisältö.” Tämä on esimerkkinä merkityksestä ’tutkia asian­mukai­suu­den tms. toteamiseksi (us. virallista hyväksymistä varten)’, joten herää kysymys, voiko sellaisesta käyttää myös sanaa tarkistaa. Onko ilmauksilla tarkastaa teksti ja tarkistaa teksti jokin merkitysero? Aiemman normin mukaan on: tarkastamisessa ei muuteta mitään, tarkistamisessa korjataan virheet. Jos eroa ei ole, on outoa, että ilmaukset esitetään saman esimerkin vaihto­ehtoisina muotoina. Sanan tarkistaa kuvauksessa on sama esimerkki toisinpäin, ja lisäksi KSK käyttää sulkeita tulkinnan­varaisella tavalla sanan merkityksen kuvauksessa: ”varmistua jnk asianmukaisuudesta, oikeellisuudesta tms. (niin että samalla korjaa mahdolliset virheet)”. Tämä antaa mahdollisuuden tulkinnalle, että virheiden kor­jaa­mi­nen ei olekaan olennainen osa tarkistamista, vaan vain tavallinen tai kenties jopa vain mahdollinen osa. Tähän viittaavat myös muun muassa esi­merk­ki ”tarkistaa asiakkaan luotto­tiedot”. Ei kai siinä oikein ole edes ajateltavissa, että asiakkaan luotto­tietoja muu­te­taan. (Tässä on ehkä vain sattunut lipsahdus: esimerkki olisi kuulunut kohtaan 1, jos merkityksenä on ’etsiä t. selvittää jstak jk tieto tms.’.)

KSK:ssa ei ole mitään esimerkkiä tarkastaa-sanan sellaisesta käytöstä, jota se pitäisi virheellisenä. Sellaisen esimerkin esittää vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas:

tarkastaa – – 3. par. tarkistaa »tiedot on tarkastettu ajan tasalle».

Kirjan Kielenhuollon juurilla mukaan kieli­lauta­kunta suositti vuonna 1931 sanaa pöytä­kirjan­tarkistaja, mutta vuonna 1989 sanaa pöytä­kirjan­tarkastaja. Kielikellon 3/1989 kirjoituksessa pöytä­kirjan­tarkastaja ja pöytä­kirjan­tarkistaja tätä on selostettu pitkähkösti, mutta ilman muuta perustelua kuin se, että yhdistys­laissa on käytetty sanaa tarkastaa. Kirjoitus loppuu seuraavasti: ”Lautakunta suosittaa tämän lainmuutoksen jälkeen yhdistyksille käytettäväksi sanaa pöytä­kirjan­tarkastaja.” Muutos lienee tarkoitettu yleisemmäksi kuin vain yhdistyksiä koskevaksi, ja KSK:ssa on näistä sanoista vain tarkastaja-loppuinen.

Tarvis

Sanan tarvis käytön normit eivät periaatteessa ole muuttuneet, mutta muutos on ilmassa. NSK kuvaa sanan ilman mitään tyylilajimerkintää, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa on merkintä ”vars. ark.”. Tämä ehkä heijastelee sitä, että sana on alettu kokea arkiseksi, ehkä jopa selvästi arkiseksi. Taustalla on ehkä se, että kieleen on viime vuosikymmeninä tullut runsaasti -is-loppuisia sanoja, joita on aiemmin ollut varsin vähän, ja uudet sanat ovat yleensä selvästi arkisiksi koettuja: julkkis, lippis, mustis, pissis jne.

Sanakirjojen kommentin merkitys jää epäselväksi. Esimerkiksi vuonna 2015 sanaa käytettiin Kielikellossa yhteydessä, jota voisi luonnehtia jopa juhlapuhemaiseksi: ”Jos kielisuhteet ovat muuttuneet, on ollut tarvis laatia osoitenimistöä myös toisella koti­mai­sel­la kielellä.” Löysin Kielikellosta kaikkiaan 13 sanan tarvis esiintymää (ja yhden, jossa se on selvästi sanan tarvitsisi murremuoto tekstinäytteessä). Niissä se esiintyy rakenteessa on tarvis + infinitiivi, paitsi yhdessä substantiivin kanssa: on tarvis painokkaampaa viittausta. Voidaankin sanoa, että nykyisen yleiskielen kannalta tarvis on lähinnä adverbi, joka esiin­tyy vaun mainitussa rakenteessa, pikemminkin kuin vajaa­taivutteinen substantiivi, jol­lai­se­na sana­kirjat sen vielä esittävät.

Tavata ’olla tapana’

Verbillä tavata : tapaan on sekä merkitys ’tavoittaa, kohdata’ että merkitys ’olla tapana’. Jälkimmäsesti NSK sanoo: ”yleiskielessä par.: jklla on tapana”. Esimerkiksi ilmauksen ”minä tapaan käydä…” sijasta olisi siis sanottava ”minulla on tapana käydä…”. Ilmauksen ”Taloissa tapasi olla kaksi hevosta” tilalle NSK ehdottaa ilmaust a”Taloissa oli tavallisesti kaksi hevosta”.

PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään ohjetta tavata-verbin välttämisestä.

Teknologia ∼ tekniikka

PSK kuvaa sanaa teknologia niin, että sillä on kolme merkitystä: 1) oppi (luonnon) raaka-aineiden jalostuskeinoista; 2) tekniikan teoreettinen puoli, tekniset tieteet; 3) tekniikka. Viimeksi mainitun merkityksen ne esittävät vain epäsuorasti ja sellaisena, että teknologia-sanan sijasta olisi parempi käyttää tekniikka-sanaa:

3. Tieteen ja teknologian [= paremmin: tekniikan] saavutukset. Ase-, avaruus­tekno­logia paremmin: ase-, avaruus­tekniik­ka. Korkea teknologia paremmin: huippu­tekniikka.

NSK:ssa on näistä merkityksistä vain ensimmäinen, laveasti selitettynä: ”oppi, joka käsite­telee työtapoja, -koneita, ja -välineitä, joita käytetään luonnosta saatujen aineiden jalostamisessa”.

KSK:ssa kuvaus oli ensin saman­lainen, mutta sitten (ehkä vuonna 2023) kuvaus muuttui täysin: ”vars. pitkälle kehittynyt tekniikka (1) ja sen sovellukset, us. nähtynä laajoina kokonaisuuksina”.

Teknologia-sanan käyttö tekniikkaa tarkoittamassa oli käytännössä hyväksytty jo aiemmin: Kielikellokin käyttää sitä niin. Esimerkiksi Kielikellon 3/2013 artikkelissa Suomen kieltä huoltamassa – Ruotsissa esiintyy sana kieliteknologia, ja Kielikellon 3/2013 artikkelissa Esineitä tulostamaan on ilmaukset avaruusteknologian tarpeisiin, uusi teknologia.

Teloittaa

Verbi teloittaa tarkoittaa NSK:n mukaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa, joskin sanalla sen mukaan on myös harvinainen merkitys ’hävittää, hukata’ (ja, eri alkuperää olevana, ’panna johonkin tela tai telat’). Mainittu harvinainen merkitys lienee katsottava ainakin yleiskielestä aikoja sitten hävinneeksi, eikä siitä ole jälkiä uudemmissa sanakirjoissa.

Vielä PSK:ssa merkityksen selityksenä on vain ”surmata kuolemaantuomittu” (mikä on periaatteessa väärä kuvaus, koska ei tarkoiteta tilannetta, jossa joku muu kuin kuolemantuomion täytäntöönpanija surmaa tuomitun). Sen sijaan KSK:aan on lisätty toinen merkitys: ”2. kylmäverisestä tappamisesta. Rikollisjoukko teloitti puolustus­kyvyttömän uhrinsa.” Esimerkki vaikuttaa teennäiseltä, ja se lieneekin sepitetty eikä todellisesta kielen­käytöstä.

Toisenlainen käyttö lienee syntynyt siitä, että on kirjoitettu surmaamisesta ”teloitus­tyyliin”. Kyse ei siis niinkään ole siitä, että teloittamisen käsitettä olisi venytetty, vaan merkityksen muuttumisesta: enää ei ole kyse siitä, onko surmaaminen tuomion täytäntöönpanoa vai muuta (rikos), vaan siitä, onko surmaaminen kylmäveristä.

Muutoksesta on kerrottu blogikirjoituksessa Teloitus vai murha? (3.8.2011), jossa ei ole muuta selitystä tai perustua kuin lause ”Sanojen merkitykset kuitenkin muuttuvat aikojen kuluessa.”

Muutos vaikuttaa myös sellaisten sanojen merkityksiin, jotka riippuvat sanan teloittaa merkityksistä, kuten sanan mestata.

Tiekartta

Sanan tiekartta merkitys on vielä PSK:n mukaan vain ’tiestöä esittävä kartta’. Englannin ilmauksen road map tai roadmap vaikutuksesta sitä on ruvettu käyttämään myös merkityksessä ’suunni­tel­ma’. Tähän suhtaudutaan hiukan kriittisesti Kielikellon 3/2014 artikkelissa Kieli­käsi­tyk­set hyvän virkakielen esteenä: ”Vähemmän selvää voi olla se, että esimerkiksi tiekartta viittaa nykyään usein tekstiin (= suunnitelma)”.

Kuitenkin KSK:aan on otettu tiekartta-sanalle toinen merkitys ilman kommentteja: ”kuv. pitkän aikavälin laajoista (vaiheittain toteutettavista) suunnitelmista. Uusi tiekartta tasa-arvon kehittämiseksi.” Tosin sanakirjan esitystavan mukaan elatiivi tarkoittaa, ettei sanaa pidetä aivan virallisena. Todellisuudessa sanaa tiekartta käytetään virallisten tekstien suomennoksissa.

Tiimi

NSSK:ssa ja Uudissanasto 80:ssä on sana tiimi ilman tyylilajimerkintää ja selityksenä ”työryhmä, (urheilu)jouk­kue”. PSK:ssa on sama selitys, mutta sanaan liittyy merkintä arki­kieli­syydestä. KSK:sta kyseinen merkintä on poistettu. Selitys on edelleen sama, mutta sen lisäksi on seuraava kuvaus:

Erik. eräiden johtamismenetelmien käsitteenä ryhmästä, jossa jäsenet kantavat vastuun kollektiivisesti ilman erillistä johtajaa.

Kyseinen lisäys vastaa suunnilleen sitä merkitystä, jossa sanaa on pyritty käyttämään termin­omaisesti organisaatio­tyypistä puhuttaessa. Tarkempi määritelmä on Tieteen termipankin kohdassa Tiimiyrittäjyys: sen mukaan ”tiimi on pieni ryhmä ihmisiä (noin kahdesta kymmeneen henkeen), joilla on toisiaan täydentäviä tetoja ja taitoja sekä jotka ovat sitoutuneet yhteisiin tavoitteisiin ja yhteiseen toimintamalliin ja ovat yhteisvastuussa suorituksistaan”.

Tipahtaa

Kielikellon 1/2006 artikkeli ”Tippuuko” taso?, joka varsinaisesti käsittelee tippua-verbiä, luonnehtii tipahtaa-verbiä puhe­kieliseksi:

Tippumisella on siis toistuvan, jatkuvan tapahtumisen merkitys, kun taas het­kel­li­ses­tä, kerrallisesta putoamisesta käytetään tipahtaa-sanaa, joka sekin on tosin puhe­kieli­sem­pi kuin pudota.

Sanakirjoissa (NSK, PSK, KSK) ei kuitenkaan ole tipahtaa-verbin kohdalla mitään tyyli­laji­merkin­tää.

Tippua-verbin osalta normit eivät ole muuttuneet. Sana tarkoittaa nesteen putoilemista tippoina tai muun kuin nesteen putoilemista, mutta KSK:nkin mukaan ”ker­ral­li­ses­ta putoa­mi­ses­ta paremmin toisin”, eli esimerkiksi ilmauksen omena tippui sijasta olisi parempi sanoa omena putosi tai omena tipahti.

Toimintasäde ja toimintamatka

Kielikellon 3/2019 kirjoitus Mitä tarkoittavat toimintamatka ja toimintasäde? toteaa, että KSK:n mukaan toimintasäde on ”etäisyys johon asti jokin toimii, liikkuu tai vaikuttaa” ja että siinä ei lainkaan ole sanaa toimintamatka. Kirjoituksen mukaan kuitenkin ilmailussa toimintasäde on ”toiminta-aluetta kuvaavan ympyrän säde, jonka pituisen matkan lentokone voi lentää ja palata vielä takaisin lähtöpisteeseensä ilman välipysähdyksiä” ja toimintamatka taas kuvaa ”kokonaismatkaa, joka yhdellä tankillisella voidaan lentää pisteestä A pisteeseen B”. Täten jälkimmäinen on noin puolet edellisestä.

Maaliikenteessä ei tällaisissa yhteyksissä käsitellä edestakaista liikettä, vaan yhden­suuntai­sen matkan enimmäispituutta esimerkiksi yhdellä tankillisella tai yhdellä akkujen latauksella. Kirjoituksen mukaan autoiluun ”voisi suositella” sanaa toimintamatka yhden­mukai­suuden vuoksi, nykyisin yleisen sanan toimintasäde tilalle.

Toiste

NSK:n mukaan toiste on harvinainen sana, jolla on kaksi merkitystä, ’sitaatti’ ja ’asia­kirjan kopio’. PSK:ssa ja KSK:ssa selitys on aivan toinen: ”vars. informaatio­teoriassa: redundanssi” (jonka selityksenä on ”liikanaisuus, ylimäärä; toiste”).

Adverbi toiste ’toisen kerran’ on eri sana ja on muodostunut lyhentymällä sanasta toisten.

Toppa

Sana toppa on NSK:n mukaan arkikielen sana, jolla on kaksi merkitystä:

1. keko. | T. sokeria. — Yhd. sokerit. 2.sylinterin muotoinen sikuri- tms. paketti tai pakkaus.

PSK:ssa kumpaakaan merkitystä ei ole (vaikka ne todellisuudessa elävät yhä ainakin historiallisissa viittauksissa). Sen sijaan on aivan muu merkitys, sekin arkiseksi ilmoitettu:

toppatakki, -pusero

Tornitalo

NSK:n mukaan tornitalo on monikerroksinen pistetalo ja pistetalo taas ”vähintään kaksikerroksinen monen perheen asuintalo, jossa on keskellä rakennusta – – portaikko ja tav[allis]immin neljä huoneistoa kerroksessa, tornitalo”. Tästä melko täsmällisestä määritelmästä on kuitenkin irtauduttu, ja tornitaloksi sanotaan usein mitä tahansa taloa, joka on leveyteensä nähden korkea, tai jopa korkeaa taloa leveydestä riippumatta.

PSK ja NSK ovat hyväksyneet tämän: ”tornimainen talo”. Tämä on sikäki erikoinen kuvaus, että niiden mukaan torni on ”rakennus t. sen osa, joka on vaakamittojaan huomattavasti korkeampi; yl. kapea korkea rakennelma”. Siten tornimainen tarkoittanee tässä tornia.

Sana tornitalo on muuttunut käyttökelvottomaksi epämääräisyytensä takia. Sitä ei enää ymmärretä yksiportaiseksi taloksi, vaan todennäköisemmin vain korkeaksi taloksi, mutta on erilaisia käsityksiä siitä, miten monta kerrosta tornitalossa pitää olla.

Tuoksuttaa ja tuoksutella

NSK:n mukaan tuoksuttaa on ensisijaisesti verbin tuoksua kausatiivi­johdos. Se siis merkitsee tuoksumisen aiheuttamista, käytännössä tuoksun levittämistä. Se näyttäisi siten merkitsevän olennaisesti samaa kuin tuoksua, mutta voi saada objektin; NSK:ssa on esimerkki koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua.

NSK:ssa on myös vanhentuneeksi merkittyä käyttöä, jossa kyse höyryn tai tomun levittämisestä. Tämä voidaan ymmärtää kuvaannolliseksi: tuoksun sijasta ajatellaan hienojakeisen aineen levittämistä. Lisäksi NSK:ssa on toinen merkitys ’tehdä tuoksuvasti, hajustaa’ (esim. saippuaa).

PSK:ssa kuvaus on samansisältöinen, mutta paljon suppeampi: ”levittää tuoksua”, esimerkkinä vain Makeaa lemua tuoksuttava pensas. Saman kuvauksen esittää Timo Nurmen Suuri suomen kielen sanakirja (3. painos 2004); esimerkkinä siinä on Tuoksutti ilmanraikastetta WC:hen.

KSK:ssa tilanne on täysin muuttunut: ensimmäinen merkityksenkuvaus on ”haistellaa, haistaa, nuuhkia jtak”. toinen ”hajustaa” ja kolmas, harvinaiseksi merkitty ”levittää tuoksua”.

Tuoksutella on frekventatiivinen eli toistumista (tai jatkuvuutta) ilmaiseva johdos, jonka merkitys on muuttunut vastaavasti. (Sitä tosin ei ole PSK:ssa lainkaan.)

Tyhjätä

Tyhjätä on KSK:ssa normaalina sanana, joskin niin, että sen voi päätellä olevan harvinaisempi kuin synonyyminsa tyhjentää. Sen sijaan PSK:n mukaan se on kansanomainen sana ja NSK:n mukaan murteellinen.

Suomen etymo­logisen sana­kirjan mukaan tyhjätä esiintyy Etelä-Pohjan­maalla ja sen ympäristössä, joten yleis­kieleen hyväksyminen on yllättävää.

”Tänään” ja ”tänä päivänä” merkityksessä ’nykyisin’

NSK:n mukaan sana tänään viittaa tähän päivään, mutta kuvaus kuitenkin esittää myös väljemmän merkityksen:

tänään adv. tänä päivänä. 1. parhaillaan kuluvana päivänä. | T. työt lopetetaan klo 15. T. saimme maalta vieraita. 2. nykyisin, nykyään, tällä hetkellä. | Ilmiöt, jotka syntyvät t. ja katoavat huomenna ’ovat lyhytikäisiä, tilapäisiä’. — Us. vieraan­voittoisesti. | Vielä t:kin persialaisia pidetään itämaiden parhaimpina kauno­kirjoittajina.

Tässä jää avoimeksi, millainen käyttö on vieraan­voittoista ja siten vältettävää. Kohdan 2 ensimmäisen esimerkin voi tulkita niin, että siinä tänään tarkoittaa mitä hyvänsä päivää ja huomenna seuraavaa päivää, eikä koko ilmaus tietenkään ole tarkoitettu kirjaimelliseksi.

Sanan päivä kuvauksessa NSK esittää ilmauksen vielä tänä päivänä ja sille selityksen ”vielä nykyäänkin”, ilman kommenttia. Se vaikuttaa kuitenkin hyvin samanlaiselta kuin vielä tänäänkin, joka siis esitetään víeras­voittoisena. PSK:ssa ja KSK:ssa on esimerkki ”Len­tä­mi­nen on tänä päivänä [paremmin: nykyään] turvallista.” Ehkä kannan­oton syynä on, että tällaisessa tapauksessa voi syntyä todellinen kaksi­tulkintaisuus: lause voidaan ymmärtää juuri kuluvaa päivää koskevaksi, kuten päivän lento­säähän viittaavaksi.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan tänään kuvaus on perustaltaan sama kuin NSK:ssa, mutta esi­mer­kit ovat toiset. Toinen merkitys ilmoitetaan niissä kuvaannolliseksi, ja ensimmäisenä esimerkkinä on Suomi eilen ja tänään, toisena esimerkkinä ”Tänään [us. paremmin: nykyään, nykyisin, tätä nykyä] sellaista tapahtuu harvoin”, mutta lyhenne ”us.” puuttuu PSK:sta.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa Lähiajat ovat edessä­päin Esko Koivu­salo otti kantaa seuraavasti:

Ajanilmausten työnjako on viime aikoina horjunut myös sen takia, että tänä päivänä on saamassa aikaisempaa laajemman merkityksen: ”Huoneistot ovat tänä päivänä Helsingissä tuhottoman kalliita”, sanotaan, vaikka ei tarkoiteta pelkästään kulumassa olevaa päivää. Sellaiset lauseet kuin ”Pörssikurssit ovat tänä päivänä korkealla” ovat tulleet kaksitulkintaisiksi, kun ilmausta tänä päivänä on ruvettu käyttämään mer­ki­tyk­ses­sä ’nykyään’. Nykysuomen sanakirjan toimittajien korvaan särähti lause ”Vielä tänäänkin persialaisia pidetään itämaiden parhaimpina kaunokirjoittajina”. He lei­ma­si­vat tällaisen käytön vieraanvoittoiseksi.

On arveltu, että tänä päivänä olisi laajentunut merkitykseltään eräiden muiden kielten mallin mukaisesti. Voi kysyä, miksi ei sama malli sopisi suomeenkin. Onhan ilmaus ”vielä tänäkin päivänä” (= vielä nykyäänkin) tuttu monista saduista, siis aidosta kansankielestä. Kysymys onkin lähinnä siitä, annetaanko ilmauksen tänä päivänä tulla yksinvaltiaaksi tehtävään, johon on käytetty useita vaihtoehtoisia ajan­ilmauksia (nyt, nykyään, nykyisin, tätä nykyä, tällä haavaa).

On vaikea sanoa, miten kanta on muuttunut, mutta koko ajan se on siis ollut melko epä­määräi­nen. Selvän kannan otti kyllä aikoinaan E. A. Saarimaa ”Kielenoppaassa” (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 288):

Tänään. Tätä sanaa käytetään paljon varsinkin saksasta tehdyissä käännöksissä tarkoittamaan samaa kuin nykyään, meidän päivinämme. Japani tänään on tuskin käsitettävissä muutoin kuin ruotsin ja saksan avulla (ruots. Japan i dag, saks. Japan von heute). Suomeksi on sanottava nyky­päivien, nyky­ajan Japani. Pohjois­maiden kasvot tänään voisi olla Miltä Pohjois­maat tällä hetkellä näyttävät. Samoin avio­liitto tänään tai tämän päivän a.: meidän päiviemme, nyky­ajan avio­liitto.

Täysmaito

NSK:n ja PSK:n mukaan täysmaito (ja sen synonyymi kokomaito, jota ei suositella) tarkoittaa kuorimatonta maitoa. Kyse on siis maidosta, josta ei ole poistettu rasvaa. Vuonna 1996 Valio otti tämän sanan tarkoittamaan maitoa, josta rasvaa on poistettu jonkin verran ja josta aiemmin käytettiin nimitystä kulutusmaito. Sanojen kuvaukset on KSK:ssa muutettu tämän mukaisesti.

Ulostulo

NSK:ssa ja vielä PSK:ssa sanalla ulostulo on vain konkreettinen ulos tulemisen merkitys. KSK:ssa on kuvattu myös kuvaannollinen käyttö: ”(yllättävä) julkisuuteen tulo jssak asiassa, us. oman kannanoton esittäminen asiasta, josta ei ole yhteisesti sovittu.” Tähän ei liity tyylilajimerkintää, joten ilmaus on katsottava kirjakieleen hyväksytyksi. Vrt. sanaan avaus.

PSK:ssa ja KSK:ssa on ulostulo myös tekniikan terminä (’liitäntä, josta saadaan laitteesta lähtevä signaali tms.’), mutta ne suosittavat sen tilalle sanaa lähtö (lähtöliitäntä).

Uudet merkitykset: formaatti, missio…

Tässä esityksessä kuvataan joitakin uusia merkityksiä omissa kohdissaan, kuten Tiekartta. Monien muidenkin sanojen merkityksiä on muutettu eri tavoin. Kielen­huollon kannan­otoissa on yleensä vain hyväksytty uusi merkitys joko ilman kommentteja tai lyhyesti kommentoiden.

Uudet merkitykset voidaan jakaa kahteen perustyyppiin, vaikka niiden raja onkin joskus epämääräinen:

Etenkin jälkimmäisen tyypin muutokset voisivat vaatia kielen­huollon normi­kannan­ottoja. Kannan­otot on enimmäkseen tehty vain ottamalla uusi merkitys sana­kirjaan. Joitakin ratkaisuja on kuitenkin kuvattu Kieli­kellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja (kohdassa Muuttuvat sanat).

Esimerkiksi sanalla arkkitehtuuri on vanhastaan kaksi merkitystä: ’rakennustaide, -taito’ ja ’rakennuksen tms. arkkitehtoninen muoto’, ja jälkimmäinen merkitys voi jo NSK:n mukaan olla kuvaannollinen, esimerkiksi teoksen arkkitehtuuri, jolla tarkoitetaan kirjallisen tai muun teoksen rakennetta. Kolmanneksi merkitykseksi on tullut ’(tieto­teknisen) järjestelmän rakenne’, joka voidaan ymmärtää erikoistapaukseksi edellä mainitusta kuvaannollisesta käytöstä. Sellainen merkitys on kuitenkin PSK:ssa merkitty vältettäväksi: ”paremmin: kaavio; rakenne”. KSK:ssa se kuitenkin on kolmantena merkityksenä ilman kommentteja.

Vaasi

Maljakkoa tarkoittavaan sanaan vaasi NSK liittää maininnan ”vars. puhek.”, mutta PSK ja KSK luonnehtivat sitä maininnalla ”ark. ja taidehist.”. Muodollisesti tässä ei ole ristiriitaa, koska puhekielisyys ja arkisuus tarkoittavat suunnilleen samaa ja koska ”vars.” (= var­sin­kin) sisältää sen ajatuksen, että myös muuta kuin puhekielistä käyttöä on.

Lisäksi jo esimerkiksi 1900-luvun alussa ilmestynyt Tietosanakirja sisälsi pitkähkön artikkelin vaasista. Sen sisällöstä ja uudempien tietosanakirjojen kuvauksista voidaan päätellä, että taidehistoriassa vaasi tarkoittaa ainakin ensisijaisesti antiikin kreikkalaista maljakkoa. Sen selitetään johtuvan latinan sanasta vas, mutta todellisuudessa laina on epäilemättä tullut ruotsin kautta. Tämä selittänee sanan tyylilajin kahtiajakoisuuden: yleensä vaasi on kyökkisuomea, mutta taidehistoriassa sille on oma käyttönsä.

Vaieta ∼ olla vaiti

Sana vaieta tarkoittaa käytännössä sekä ’lakata olemasta äänessä’ että ’olla vaiti’, mutta jälkimmäistä merkitystä pidettiin pitkään virheellisenä. Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1995 hyväksyä vallitsevan käytännön. Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan puntarissa esittää, että ”käytännössä verbin mer­ki­tyk­sen kahtalaisuus ei liene aiheuttanut tulkinta­vaikeuksia”.

Vasiten

NSK:ssa vasiten on ilman tyylilaji­merkintää ja sen selitys on ”varta vasten”. PSK:ssa se on merkitty kansan­kieliseksi ja selitys on ”varta vasten, tahallaan”. KSK:ssa se on merkitty murteelliseksi ja merkityksen selityksiä on kaksi: PSK:n mukainen ja ”huvikseen, muuten vain”. Jälkimmäisestä esimerkkinä on ”Kokeilepa vasiten, jaksatko nostaa tätä”; ehkäpä sen voisi tulkita erikois­tapaukseksi merkityksestä ’varta vasten’.

Kotuksen sivulla Vasiten sana esitetään murteellisena ja lähinnä Pohjanmaan murteissa esiintyvänä; merkityksiä kuvataan sanoilla ”varta vasten, tarkoituksella”,

Ilmauksen varta vasten merkityksestä sana­kirjat ovat yhtä mieltä: ’nimenomaan jotakin tarkoitusta varten’.

Venakko

Sana venakko on NSK:n ja PSK:n mukaan venäläistä naista tarkoittava sana, ilman tyyli­laji­merkintää. Vielä Kielikellon 1/1995 artikkeli Sanoja mustalla listalla eli PC-ilmiö sanoo, että venakko on ”neutraali venäläistä naista tarkoittava sana”. Kuitenkin KSK:ssa siihen liittyy merkintä ”ark., us. halv.” eli sitä pidetään sekä arkisena että usein hal­ven­ta­va­na.

Viranomainen

NSK kuvaa sanaa viranomainen seuraavasti:

1. s. yhden t. useamman henkilön muodostama valtion t. muun julkisen yhteisön elin, jonka tehtävänä on jnk määräalan julkisten asiain toimittaminen. | – – 2. a. harv. -sesti adv. -suus omin. jllek viralle ominainen, viran mukainen; virallinen | – –

Uudemmista sanakirjoista 2. merkitys on poistettu, ja se lieneekin jäänyt kokonaan pois käytöstä.

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on toisensisältöinen:

valtion tm. julkisyhteisön määrätehtäviä hoitava virkamies t. virasto

NSK:n kuvaus vastaa mm. julkisuuslaissa (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) käytettyä määritelmää. Vaikka viranomainen saattaa koostua yhdestä henkilöstä (esim. tasavallan presidentti tai entisajan nimismiehet), ei viraston palveluksessa oleva henkilö, virkamies, yleensä ole sen mukaan viranomainen. Uudempi määritelmä näyttäisi sanovan toisin ja esittävän virka­mies­merkityksen jopa ensimmäisenä.

Joka tapauksessa nykyisin sana viranomainen usein viittaa virkamiehiin yleisesti, eikä nykyinen sana­kirja­määritelmä torju tätä. Tästä syntyy todellista sekavuutta esimerkiksi kun lehti otsikoi ”Operaatioon osallistui 400 viranomaista”.

Virkkaa ja virkkoa

NSK kuvaa sanan virkkaa ’sanoa (varsinkin lyhyesti, ohimennen)’ ilman tyylilajimerkintää ja sanan virkkoa sen murteellisena synonyymina. PSK:sta jälkimmäinen on poistettu, ja edel­li­seen siinä on liitetty huomautus ”vars. ylät.”.

Toisaalta Kotuksen sivulla Virkata, virkkoa, virkku käsitellään kumpaakin sanaa mainitsematta mitään murteellisuudesta tai ylätyylisyydestä. Toisaalta tämä sivu on pikemminkin selittävä kuin normatiivinen.

Vispikerma ja kuohukerma

Sana vispikerma on merkitty NSK:ssa puhekieliseksi sanan kuohukerma synonyymiksi. NSK:n ensimmäisessä painoksessa sanan kuohukerma merkitys kuvattiin (2. osassa) sanoilla ”kulutus­paikois­sa myytävä paksu kerma”, mutta 4. osan lopussa olevassa Oikaisuja-kohdassa se korjattiin muotoon ”kerma, jonka rasva­pitoi­suus on 30—32 %”. Samassa yhteydessä muutettiin, tai ”korjattiin”, kahvikerma-sanan kuvausta lisäämällä siihen ”erik. kerma, jonka rasva­pitoi­suus on n. 15 %”. Nämä erikoiset prosentti­kuvaukset jätettiin pois PSK:sta ja KSK:sta, eivätkä ne vastaa nykyistä käytäntöä: kuohu­kerma on yleensä rasvaisempaa, kahvi­kerma vähemmän rasvaista kuin noissa kuvauksissa. Ne kuitenkin tulivat mukaan NSK:n myöhempiin painoksiin.

PSK:ssa vispikerma on merkitty ”epäviralliseksi” kuvauksella ”kuohu­kermasta” ns. elatiivi­käytännön mukaan. Näin oli aluksi myös KSK:ssa. Myöhemmin (viimeistään v. 2022) tilanne kuitenkin muuttui: vispikerma on erotettu omaan merkitykseensä ilman mitään tyyli­laji­mainintaa: ”kuohu­kerman tapainen kerma, joka ei kestä kuumennusta”.

Tämä heijastelee maidon­jalostus­alalle omaksuttua käytäntöä, jossa näille sanoille on omat merkityksensä; ks. esim. Valion sivua Mitä eroa on kuohu- ja vispi­kermalla?

Vuosikymmen, vuosisata ja vuosituhat

Vuosikymmen tarkoittaa paitsi kymmenen vuoden ajanjaksoa yleensä myös (ja tavallisemmin) ajan­laskun kymmentä perättäistä kalenteri­vuotta jostakin kymmenellä jaollisesta vuosi­luvusta alkaen, esimerkiksi vuosia 2010–2019. Kuitenkin NSK selostaa: ”1800-luvun toisella v:ellä ’vuosina 1811—1820, käytännössä kuit. tav. 1810—1819, 1810-luvulla’.” Missään ei liene todellisuudessa tavattu ensin mainittua käyttöä, vaan se perustuu teoriointiin, joka lähtee siitä, että vuotta 0 ei ollut; siten ensimmäinen vuosikymmen olisi vuodet 1–10, toinen vuodet 11–20 jne. Teorioinnin mukainen ajatus siis kuitenkin esitetään NSK:ssa, vieläpä ensimmäisenä ja ikään kuin oikeana.

Kielenkäyttö on toki sikäli epäloogista, että ajanlaskun ensimmäinen vuosikymmen on vain yhdeksän vuotta pitkä, vuodet 1–9, ensimmäinen vuosisata 99 vuotta pitkä ja ensimmäinen vuosi­tuhat 999 vuotta pitkä.

PSK esittää yksinkertaisemmin: ”1900-luvun toisella v:llä tav. = ’vuosina 1910—1919, 1910-luvulla’.”

KSK:ssa on palattu NSK:n linjalle, joskin painotus on hiukan erilainen: ”2000-luvun ensimmäinen vuosi­kymmen [tulkitaan tavallisesti: vuodet 2000–2009, harvemmin: vuodet 2001–2010]”.

Vastaava koskee sanoja vuosisata ja vuosituhat. Esimerkiksi 20. vuosisata oli vuodet 1900–1999, mutta sana­kirjoissa siis esitetään, että se voisi tarkoittaa myös vuosia 1901–2000.

Kielikellon 1/1996 juttu Vuosi­kymmenen, ‑sadan ja ‑tuhannen ilmaiseminen kuvaa edellä mainitun teorioidun käsityksen ”matemaattiseksi” ja jatkaa: ”Siten käytännössä 1900-luvulla tarkoitetaan yleensä jaksoa 1900—1999 ja vuotta 1999 ajatellaan siis usein vuosisadan viimeiseksi vuodeksi. Vastaavasti vuotta 2000 ajatellaan yleensä uuden vuosituhannen ensimmäiseksi vuodeksi, koska vuosiluku alkaa uudella luvulla.” Siinä siis esitetään, että sellainenkin ilmaus kuin ”1900-luku” voitaisiin tulkita toisin; yleensä teorioinneissa ei ole kyseenalaistettu sen merkitystä eikä väitetty, että 1900-lukuun voisi kuulua myös vuosi 2000. Kielikellon 1/1997 juttu Vuosituhannen vaihtuminen ja päivämäärän merkitseminen toistaa asian ja vieläpä alkaa väitteellä ”Vuosituhat lähestyy loppuaan ja päättyy vuoteen 2000.” Kuitenkin Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (4. painos, 2011) esittää yks­kan­taan: ”toisella vuosi­tuhannella jKr. ’vuosina 1000-1999’.”

-vuotinen ikää ilmaistaessa

NSK:n mukaan sanaa vuotinen käytetään myös ilmaistaessa jonkun tai jonkin ikää, keston ilmaisemisen ohella:

vuoti|nen – – 2. tav. vain yhd. Kaksi-, neliv. ’kaksi, neljä vuotta kestävä’; vars. elottomista esineistä, mutta myös kasveista ja eläimistä, harvemmin ihmisistä: ’kahden, neljän vuoden ikäinen, kaksi-, nelivuotias’.

Tämän mukaisesti satavuotinen tammi on moitteeton ilmaus, samoin satavuotinen ihminen, joskin se on harvinainen.

PSK:ssa ja NSK:ssa on kuitenkin vuotinen-sanan kuvauksessa seuraava kohta:

3. iästä paremmin: -vuotias.
Satavuotinen [paremmin: satavuotias] tammi.

Viruttaa

Sana viruttaa tarkoittaa joissakin murteissa (lähinnä länsi­murteissa) huuhtomista tai valelemista, joissakin (lähinnä itä­murteissa) taas venyttämistä. NSK:ssa edellinen on ilman tyyli­laji­merkintää eli yleis­kielinen, jälkimmäinen taas kansan­kieliseksi merkittynä. Johdokset virutella ja viruttua ja yhdys­sanan virutus­vesi se kuvaa yleis­kielisinä ja vain huuhtelemisen merkitykseen perustuvina. PSK:ssa sana kokonaisuudessaan on kansan­kielinen. KSK:ssa taas murteellinen.

Vielä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uuden kieli­oppaan 4. painos (2011) esittää en­sim­mäi­sen merkityksen esiintyvän ”varsinkin länsi­suomal. kielen­käytössä” (siis sul­ke­mat­ta käyttöä yleis­kielen ulko­puolelle), toisen taas esiintyvän ”itä­suomal. puhe­kielessä”.

Vastoin NSK:n kantaa Kielikellon 2/2014 kirjoitus Virutettii veren kans sanoo:

Viruttaa-verbin merkitysero on hyvin tunnettu, ja se nostetaan usein esiin havain­nol­lis­tet­taes­sa itä- ja länsimurteiden sanastoeroja. Kummankaan murteiston mukaista merkitystä ei ole normitettu yhteiseen kirjakieleen, toisin kuin on tehty vaikkapa verbille kehdata. Näin ollen viruttaa on nimenomaan murteellinen ilmaus: asiatyylissä on suotavampaa tilanteen mukaan joko huuhtoa tai venyttää.

Yhdyttää ja yhyttää

NSK:n mukaan yhyttää on murteellinen muoto verbistä yhdyttää, jolla on seuraavat merkitykset:

PSK sanoo verbistä yhdyttää: ”tavallisemmin: kohdata, (1.) tavata”, ja verbi yhyttää puuttuu siitä kokonaan. KSK:ssa yhyttää on taas mukana, kuvattuna seuraavasti: ”murt., ark. yh­dyt­tää, kohdata, tavata; tavoittaa, saada kiinni; saattaa yhteen.” Yhteen saattamisen mer­ki­tys on KSK:n mukaan siis vain verbillä yhyttää, jota nyt luonnehditaan toisaalta mur­teel­li­sek­si, toisaalta arkiseksi.

Yhtenäiskoulu

PSK kuvaa sanan yhtenäiskoulu seuraavasti:

koulujärjestelmä, jossa ylempi koulumuoto rakentuu alemman koulumuodon koko oppijaksolle; vars. sellaisesta suunnitellusta koulujärjestelmästä, jossa kansa- ja keskikoulu muodostavat yhtenäisen oppivelvollisuuskoulun.

Kuvaus on mutkikas, mutta ajatus toteutettiin korvaamalla kansakoulu, kansalaiskoulu ja oppikoulu yhdellä koulumuodolla peruskoululla. PSK kuvaa sanan seuraavasti:

koulujärjestelmä jossa kaikki saavat saman­laisen oppi­velvollisuus­koulu­tuk­sen. Suomessa peruskouluna toteutunut yhtenäiskoulu.

Tämä kuvaus, joka ei aivan vastaa todellisuutta (opetusta on jossain määrin eriytetty), otettiin sellaisenaan KSK:aan, mutta siinä on myös aivan toinen merkitys:

koulu(rakennus) jossa toimivat kaikki peruskoulun luokat (ja lukio).

Uusi merkitys on nykyisin vallitseva, ja vanha esiintynee lähinnä vain historiaa käsittelevissä teksteissä. Muutos on erikoinen, koska merkitys muuttui hyvin erilaiseksi saman alan sisällä. Uudessa merkityksessä ei edes ole kyse yhtenäisyydestä, vaan lähinnä samassa rakennuksessa toimimisesta ja siten enintään yhteisyydestä. (Sanalla yhteiskoulu on silläkin vanha merkityksensä, joten sekään ei oikein olisi tähän sopinut.)

Kotuksessa toimitettu Suomi–ruotsi suur­sana­kirja esittää ainoaksi vastineeksi ruotsin sanan enhets­skola, jonka merkitys on Svensk ordbokin mukaan ”skola (upp till gymnasie­nivå) som om­fattar alla elever i relevanta ålders­grupper i ett land och allt­så inte har prägel av elit­skola eller dylikt”, joka vastaa sanan yhtenäiskoulu vanhaa merkitystä suomessa.

Yksilö – sanojen merkitysten supistaminen

Sanan yksilö kuvaus PSK:ssa ja KSK:ssa on suppeahko:

yksittäinen ihminen, eläin t. kasvi itsenäisenä kokonaisuutena. Ihmis-, eläin-, kasviyksilö. Koirasyksilö. Malli-, valioyksilö. Poikkeus-, vaikuttajayksilö. Yksilö ja yhteiskunta. Yksilö ja laji. Suhtautua oppilaisiin yksilöinä. Perhoskokoelmassani on jokunen hieno yksilö.

NSK:ssa kuvaus on paljon pitempi, lähes palstan mittainen. Se alkaa näin:

s. 1. jhk ryhmään, lajiin tm. kokonaisuuteen kuuluva olio omana itsenäisenä kokonaisuutena, individi.

NSK kertoo kyllä myös, että sanaa yksilö käytetään melko harvoin elottomista esineistä. Kuvaus on tältä osin melko vanhentunut, koska sanaa käytetään nykyisin aika usein elottomista olioista, esimerkiksi autoista ja taloista.

Tällainen tilanne herättää kysymyksen, onko esimerkiksi lento­kone­yksilöistä puhu­mi­nen kielen normien vastaista. KSK:han on ainakin jollain tapaa myös normatiivinen (aina­kin siinä on kiistatta normatiivisia kannanottoja), ja tässähän on kyse aiemman sana­kir­jan mukaisen merkityksen vahvasta supistamisesta.

PSK:ssa ja KSK:ssa olevat sanojen kuvaukset on enimmäkseen muodostettu lähinnä vahvasti lyhentämällä ja yksinkertaistamalla NSK:ssa olevia kuvauksia. Tätä ei liene missään varsinaisesti perusteltu. Jos muutokseen sisältyy myös sanan merkitysalan supistaminen, sitä lienee pidettävä tietoisena ja harkittuna. Tällöin voi tulkita, että normia on muutettu. Onhan varsinkin aiemmin kielen normien yksi tavallinen tyyppi on ollut sellainen, jossa sanan tai muun ilmauksen merkitystä pyritään rajaamaan, jolloin jotkin käytössä olevat merkitykset määritellään yleiskielen normin vastaisiksi (esimerkiksi puhekielisyyksiksi, murteellisuuksiksi tai kokonaan virheellisiksi).

Toinen mahdollinen tulkinta on, että kyseessä on vain kuvauksen lyhentäminen esimerkiksi jättämällä harvinaisiksi käyneitä merkityksiä pois, tarkoittamatta määritellä niitä norminvastaisiksi. Tämä on kuitenkin kyseenalaista etenkin silloin, kun pois jätetty merkitys ei ole harvinainen, vaan päinvastoin melko tavallinen.

Joka tapauksessa on odotettavissa ja tapahtunutkin, että sanojen käyttöä tulkitaan nimenomaan KSK:n pohjalta. Tällöin on ymmärrettävää, että siitä poikkeava käyttö ymmärretään norminvastaiseksi tai ainakin kyseenalaiseksi. Tähän suuntaan vaikuttaa se, että KSK on kätevästi saatavilla verkossa, kun taas NSK useimmille paljon hankalammin saavutettavissa.

Esimerkkejä merkitysten supistamisesta sanakirjoissa olisi varmaankin löydettävissä hyvin paljon. Mainittakoon tästä vain yksi: sanan näre merkitys on KSK:n mukaan ’nuori kuusi’, joskin siihen liittyy lisäys ”murt. yl. kuusi’. Ainoa esimerkki on kuusennäre, joka olisi outo, jos näre itsessään tarkoittaisi aina vain kuusta. NSK:ssa onkin sanalle näre myös toinen mer­ki­tys: ”2. harv. laajemmin: nuori havupuu. | Katajan, männyn n.” Suomen etymo­logisen sana­kirjan kuvauksen mukaan näre-sanan kuusta (isoakin) yleisesti tarkoittava käyttö on itä­murteis­ta, nuorta havu­puuta yleisesti tarkoittava käyttö taas länsi­murteista.

Laajemman merkityksen mukainen käyttö on ollut tavallista esimerkiksi Kyllikki Saaren murhaa käsittelevissä jutuissa, joissa on halki vuosikymmenten käytetty sanaa männynnäre.

Ängetä

Sana ängetä on KSK:n mukaan kansan­kielinen, PSK:n ja KSK:n mukaan arki­kieli­nen, joten tavallaan se on normittamisen ulko­puolella. Siinä on kuitenkin tapahtunut erikoinen merkityksen laajentuminen.

NSK:ssa merkityksen kuvaus on ”tunke(utu)a, tuppautua; vängätä, ängätä”. Ainoa esimerkki on Väinö Linnan tekstistä: ”Älä perkele änkee [jonon] väliin äijä”. Merkitys näyttäisi selvästi olevan ensi­sijaisesti ’tunkeutua, tunkea itsensä’, tois­sijai­ses­ti ’vängätä, ängätä’, joka tarkoittaa väkisin vääntämistä, kääntämistä, tunkeutumista, penäämistä yms. PSK:n kuvaus on ”tunkeutua, tuppautua, vängätä”, ja molemmissa esimerkeissä on kyse itsensä tunkemisesta.

KSK:ssa kuvaus on kuitenkin laajempi: merkityksen ”tunkeutua, tuppautua” lisäksi on toinen, ”ahtaa, tunkea”, esimerkkinä ”Änkesi matkalaukut tavaratilaan.”

Tämä on sikäli outoa, että sanan vanhoissa merkityksissä on kyse joko itsensä tun­ke­mi­ses­ta tai jostain aivan muusta, kuten vänkäämisestä ja inttämisestä, ei tavaroiden tun­ke­mi­ses­ta, ahtamisesta.

Virkerakenteet

Päälauseiden rinnastus ilman sidesanaa

KOP esittää, KOKO:n esityksen sanatarkasti toistaen, kohdassa Pilkku seuraavan:

Joskus kiinteästi yhteen kuuluvien, samasta aiheesta kertovien päälauseiden välissä voi olla pilkku myös ilman konjunktioita tai muita kytkeviä sanoja:
Kesäkuussa ystävykset matkustelivat Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.

Esimerkkivirke on hyväksyttävä vanhojenkin normien mukaan, mutta esitetty yleinen sääntö on niitä väljempi. Vielä paljon väljempi sääntö on Kielikellon 2/2006 artikkelissa Pilkku, jossa on myös esimerkki varsin väljästä tulkinnasta:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.

Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Vanhempi ohje Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku on tiukempi ja sävyltään aivan toinen:

Kahta päälausetta ei pitäisi liittää yhteen pelkän pilkun avulla, vaan useimmiten lauseiden väliin tarvitaan rinnastuskonjunktio tai pilkkua vahvempi välimerkki eli piste, puolipiste tai kaksoispiste. Pilkun avulla rinnastaminen on mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa rinnastettavat päälauseet ovat lyhyitä ja kuuluvat läheisesti yhteen tai ne ovat rakenteeltaan jollain lailla symmetriset.

Talvella heitä vaivasi kylmä, kesällä kiusana olivat hyttyset. (Sanapari talvella—kesällä.)

Toisinaan työ tuntuu vievän mukanaan, toisinaan taas tekisi mieli iskeä hanskat naulaan.

Hyvin samantapaisen ohjeen esittää Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas pilkkusäännöissään. Se kuitenkin mainitsee side­sanat­to­man rin­nas­tuk­sen mahdolliseksi myös silloin, kun lauseissa on ”jokin muu kytkevä ilmaus kuin konjunktio (esim. -pa, -kin, -kaan, nimittäin, näet, pikemminkin tms.)”.

Epäsymmetriset lauseyhdistelmät kuten ”hevonen laukkasi ja hylättiin”

Kielenhuollon käsikirja esittää reunusotsikkoa Älä rinnasta aktiivia ja passiivia käyttäen (kohdassa 19.3; lainaus vuoden 2003 painoksesta):

Passiivi- ja aktiivimuotoista lausetta ei voi rinnastaa seuraavaan tapaan:
EI: Kohua herättänyt rivitalo hankittiin halvalla ja sijaitsi hyvällä alueella.
Alun passiivilauseessa rivitalo on lauseasemaltaan objekti, rinnasteisessa lauseessa subjekti. Saman­muotoi­suus saavutetaan lisäämällä jälkimmäiseen lauseeseen subjekti tai luopumalla kokonaan passiivista.

Kohua herättänyt rivitalo hankittiin halvalla, ja se sijaitsi hyvällä alueella.

Kohua herättänyt rivitalo oli halpa ja sijaitsi hyvällä alueella.

Jälkimmäinen korjausehdotus rikkoo kirjan itsensä juuri aiemmin esittämää ohjetta ”Älä rinnasta olla-verbiä ja muita verbejä”.

Kuitenkin Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan lautakunnan toiminnasta vuonna 2001 seuraava:

Otettiin kantaa rinnastustyypin ”auto toimi ja ostettiin” hyväksyttävyyteen. (Hyväksyttävä joskaan ei suositeltava.)

KKOO on vielä sallivammalla linjalla. Otsikon Hevonen sortui laukkaan ja hylättiin alla (s. 334–335) se käsittelee rakenteen hahmotettavuutta lukijan kannalta, esittämättä rakennetta sinänsä vääräksi tai edes ei-suositeltavaksi. Keskeinen ohje on seuraava (sitä ennen on esitetty muun muassa esimerkki Naismatkustaja loukkaantui ja vietiin sai­raa­laan):

Lyhyissä lauseissa kokonaisuus on ongelmitta tulkittavissa. Rakenne­tyyppi on myös tyyliltään neutraali, kunhan koko­nai­suu­des­ta ei tule liian pitkä. Olennaista on siis miettiä lukijan kannalta, onko ilmaus vaivatta selvä ”aukollisena” vai kannattaisiko toisessa lauseessa käyttää ilmi­pantua pronominia. Pronomini tekee koko­nai­suu­des­ta rakenteellisesti tasa­painoi­sen:
Naismatkustaja loukkaantui, ja hänet vietiin sairaalaan.

Niin-sana jos-lauseen tms. jäljessä

Kielikellon 4/2012 kirjoituksessa Syntaktisen niin-sanan iästä ja alkuperästä Jussi Pa­hik­ka­la käsittelee josniin-rakenteen esiintymistä vanhassa kirjasuomessa, tarkemmin sanoen Kristoffer-kuninkaan maanlain (1442) suomennoksessa, joka on tehty 1500-luvun loppu­puolella ja julkaistu myöhemmin nimellä ”Talonpoikain laki”. Hän kirjoittaa:

Voisi ajatella Talonpoikain lain ruotsintaitoisen suomentajan käyttäneen niin-sanaa ruotsin -sanan vastineena. Syntaktista niin-sanaa esiintyy kuitenkin jo Agricolan suomennoksissa, jotka hän teki muista kielistä – –.

Niin-topiikinmerkitsintä kuulee joka päivä esimerkiksi radio-ohjelmien vapaassa, valmistelemattomassa puheessa, mutta miksei sitä esiinny kirjoitetussa kielessä juuri muulloin kuin topiikin ollessa sivulause ja kommentin tämän jälkilauseena, eikä silloinkaan aina (esim. Jos jossakin on roskaista, niin ihmiset heittelevät yleensä vielä enemmän roskia)? Siihen antaa osittaisen vastauksen Maria Vilkuna. Modernin kirjasuomen standardiin otettiin hänen mukaansa aikoinaan ensin ”lauseita yh­dis­tä­vä niin”, mutta myöhemmin tämä käytäntö katsottiin epäsuotavaksi ja se kar­sit­tiin miltei kokonaan. Muutoksen syystä ja toteutuksesta ei ole dokumentteja.

Ilmeisesti siis jossain vaiheessa on otettu sellainen kanta, että jos-lausetta (tai mikäli, ellei-, jollei- tai kun-lausetta) seuraavaa lausetta ei pitäisi aloittaa niin-sanalla. Tällöin on kai ajateltu, että esimerkiksi virkkeessä Jos huomenna sataa, niin en tule sana niin on turha. Epäselvää on, missä ja milloin tällainen kanta on otettu ja miten vahvasti, samoin kuin se, miten se on muuttunut.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos, 2011) ottaa (hakemiston kohdassa niin) aiheeseen kantaa melko lievästi, mutta tavalla, josta voisi päätellä, että tiukempiakin kantoja on otettu:

niin: – – 2. aloittamassa sivulauseen jälkeistä hallitsevaa lausetta. Erityisesti puhe­kielelle ominainen käyttötapa; kirjakielessä paikallaan varsinkin jos sivulause ei ala predikaatti­verbillä ja lauseiden raja muuten voisi jäädä epäselväksi: jos tämä olisi ollut tiedossani, (niin) olisin menetellyt toisin; jos seinissä on kunnollinen eristys, n. lämpö­häviö ja lämmitys­kustannykset pysyvät pieninä (ei kernaasti »– – eristys, lämpö­häviö ja lämmitys­kustannykset pysyvät pieninä»).

Suhtautuminen josniin-rakenteeseen on kirjassa siis varauksellinen, vaikka sitä pidetään jopa suotavana joissakin tapauksissa.

Toisaalta NSK:ssa ei näytä olevan varauksellisuutta. Siinä sanan niin kuvauksen kohta A III kuvailee sen käyttöä ”liittämässä edellä olevaa sivulausetta hallitsevaan lauseeseen” ilman mainintaa puhekielisyydestä. Alakohdassa 4, joka käsittelee käyttöä konditionaali­lauseen jäljessä, on useita esimerkkejä, myös sellaisia kuin Jos tietäisin, niin sanoisin, jossa niin-sanalla ei ole mitään erityistä selventävää merkitystä. Uudemmissa sanakirjoissa sanan niin kuvaus on suppeampi, mutta KSK toteaa (ilman tyylilajimainintaa), että sitä käytetään muun muassa ”toteamusta, seurausta t. päätelmää ilmaisemassa edellä sanot­tuun viitaten, us. konjunktion tapaan”.

Toisaalta niinkin tuore kirja kuin Katleena Kortesuon ja Liisa-Maria Patjaksen ”Pilkun paikka – Kielioppia kaikille” (2011) ottaa varsin tiukan linjan (s. 35–36):

Jos ei tarvitse niiniä

Puheessa usein kuulee, kuinka sanomaa sidotaan niin-sanan avulla: ”Jos tämä olisi tapahtunut silloin kun olin nuori ja vielä upea, niin olisin varmasti päässyt missiksi.

Tämä johtunee siitä, että puhuja on katkaissut oman ajatuksensa pitkähköllä väli­asialla, joten kokoava niin johdattaa lukijan takaisin alku­peräisen asian yhteyteen.

Kirjoitetun kielen säännöt ja käytänteet ovat toisenlaiset kuin puhe­kielen, sillä erilaiset äänen­painot ja rytmitykset korvataan muun muassa väli­merkeillä. Siksi sama asia sanottaisiin kirjoitetussa kielessä hieman toisin:

Jos tämä olisi tapahtunut silloin kun olin nuori ja vielä upea, olisin varmasti päässyt missiksi.

Virallisimpana nykyisenä kantana voitaneen pitää KKOO:ssa (s. 305–306 otsikon ”Pää­lau­seen alussa niin tai verbi” alla olevaa esitystä, jonka tiivistelmänä on seuraava:

Kun päälause on jos-, kun- tai vaikka-lauseen jäljessä, se alkaa joskus niin-sanalla. Niin toimii tällöin lause­rajaa selventävänä merkkinä: Jos tulos on tänä vuonna positiivinen, niin ensi vuonna se saattaa muuttua huonommaksi. Tavallinen tällainen on puhutussa kielessä, mutta se on mahdollista myös yleis­kielisessä asia­tekstissä. Kirjoitetussa kielessä lauseen rajaa osoittavan niin-sanan maneeri­mainen käyttö kuitenkin häiritsee tekstin sujuvuutta.

Joskus päälauseen voi vaihtoehtoisesti aloittaa verbillä: Jos tulos on tänä vuonna positiivinen, saattaa se ensi vuonna muuttua huonommaksi.

KKOO:n linja on siis salliva. Siinä on kuitenkin jäänteitä sellaisista aiemmista linjauksista, joiden mukaan josniin-rakenne on puhekielinen, vaikka tämä onkin puettu maneeri­mai­suu­des­ta varoittamiseen. Tiivistelmän jälkimmäinen kappalekin lienee ymmärrettävä lähin­nä vihjeeksi yhdestä tavasta välttää niin-sanan käyttö.

Virkkeen aloittaminen ja-sanalla tai muulla konjunktiolla

KKOO kertoo (s. 322), että ”vanhastaan kielioppaissa ja äidin­kielen oppi­kirjois­sa on ke­ho­tet­tu välttämään virkkeen­alkuisia konjunktioita” kuten ja, eli, tai, vai, mutta, vaikka, jos, joten ja että. Huomautuksessa tarkoittaneen sanojen vaikka ja jos osalta sellaista käyttöä, jos­sa virke sisältää vain täl­lai­sel­la sanalla alkavan lauseen; sen sijaan esimerkiksi tavallista josniin-virkettä ei toki ole pidetty virheellisenä.

KKOO kuvaa (s. 321) hyväksyvään sävyyn virkkeen aloittamista konjunktiolla, joskin todeten, että se ”tehostava, jopa tarkoituksellisesti pysäyttävä tyylikeino” ja että ”se sopii teksteihin, joissa kirjoittajan persoonallinen tyyli voi näkyä”.

Olennaisesti saman­laisen ohjeen antaa KOP:n sivu Konjunktiot virkkeen alussa.

Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella

Aiemmin on yleisesti opetettu, virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla. Ohjeen sävy ja ehdot­to­muus ovat vaihdelleet. Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää asian näin:

On tapana välttää virkkeen aloittamista numeroilla: 1827 kohtasi maatamme suuri onnettomuus (par. V. 1827 — —). 3. päivänä kesä­kuuta oltiin perunan­panossa (par. Kesäkuun 3. päivänä — —).

KOP:n sivu Luvut ja numerot: tyyliseikkoja esittää lyhyenä ohjeena: ”Virkkeen voi tar­vit­taes­sa aloittaa numeroilmauksella.” Pitempi ohje sanoo saman epämääräisemmin, mutta selventää asiaa esimerkeillä ja toisaalta esittää yhden rajoituksen (tai varoituksen):

Virkkeen voi aloittaa numerolla, jos se on asioiden esittämisjärjestyksen kannalta luontevaa:
1 500 metrin alkukilpailua jouduttiin siirtämään.
2010-luvulle tultaessa uudet teknologia-alat alkavat yhdentyä.
Jos numerolla alkavan virkkeen edellä on toinen numero, kokonaisuus ei hahmotu selkeästi:
Vastauksia saapui yli 100. 50 niistä oli puutteellisia.
Selvemmin: Vastauksia saapui yli 100. Niistä puutteellisia oli 50.

Kielikellon 2/2006 ohje Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella esittää olennaisesti saman, mutta rajoitus on hiukan laajempi: ”Numerolla alkava virke ei kuitenkaan ole selkeä, jos sen edellä on luettelon numero tai numeroon päättyvä virke”. Samansisältöinen rajoitus tai varoitus oli aiemmissa ohjeissa Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella (Kieli­kello 3/1998) ja Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella (Kielikello 3/1993). Viimeksi mai­ni­tus­sa ohjeessa yleinen periaate esitettiin näin: ”Asiatekstissä virke voidaan aloittaa numerolla, jos teksti vaatii”.

Merkit

@-merkin nimi

Kielikellon 4/1996 artikkelissa Outoja merkkejä sanotaan, että @-merkin yleiskielinen nimitys on taksamerkki, mutta että se ei juuri ole käytössä. Tätä sanaa ei kuitenkaan ole missään suomen kielen sanakirjassa. Se lienee esiintynyt lähinnä ATK-sanakirjassa ja joissakin erikois­sanastoissa. Artikkelin mukaan merkin nimenä voitaisiin aivan hyvin ryhtyä käyttämään sanaa miuku. Tätä nimeä vielä perusteltiin Kielikellon 1/1997 kirjoituksessa Erään merkin nimestä. Kielikellon 3/1998 kirjoituksessa Ät-merkki @ kuitenkin sanotaan: ”Ehdotusta ei ollut tarkoitettu selväksi suositukseksi, vaan lähinnä keskusteltavaksi.” Kirjoitus esittää myös:

Merkin nimi on nyt standardisoitu. Suomessa tietotekniikan standardisoinnista vastaa Suomen Standardisoimisliiton valtuuttamana TIEKE eli Tietotekniikan kehittämiskeskus ry, joka on laatinut julkaisun ”Eurooppalaisen merkistön merkkien nimet”. – – @-merkin nimeksi siinä vahvistetaan ät-merkki. – Tämän jälkeenkin käytössä silti varmaan säilyvät myös tämän ”rakkaan lapsen” monet arkinimet, niin miuku, mauku, kissanhähtä kuin naukukin, ja hyvä yleiskielinen nimitys voisi olla myös rengas-a. Taksamerkkiä voi edelleen käyttää hinnan ilmaisimena.

Nimeen ät-merkki päädyttiin määrittelytyössä, joka tehtiin pääosin vuosina 1997–1998, mutta määrittely Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet julkaistiin vasta vuonna 2004. Tiedot päätöksistä kuitenkin levisivät aiemmin, ja nimi ät-merkki otettiin standardiin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) jo vuonna 1998 ja ATK-sanakirjaan vuonna 1999.

Ajatusviiva ja välit: 20 g – 5 kg ← 20 g–5 kg

Standardin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) vuoden 2006 painokseen otettiin sääntö, jonka mukaan ajatusviivan ympärille tulee välilyönnit, jos ”jompikumpi ilmauksista sisältää enemmän kuin yhden sanan”, esimerkiksi 15. toukokuuta – 12. kesä­kuuta ja 20 g – 5 kg. Standardin aiemmissa painoksissa tällaista sääntöä ei ollut, joten niiden mukaan olisi kirjoitettu 15. toukokuuta–12. kesäkuuta ja 20 g–5 kg; tämä oli myös Kielikellossa vuosina 1993 ja 1998 julkaistujen ohjeiden mukaista. Toisaalta näitäkin aiemmissa ohjeissa oli toisin: Kielikellon 2 (1969) välimerkki­ohjeissa asiaa ei erikseen sanota, mutta sen esimerkeissä ajatus­viivan ympärillä on välit, kun se erottaa sanoja (esim. Helsingin – Tampereen rata), mutta ei silloin, kun se erottaa numeroin merkittyjä lukuja (esim. klo 9–11).

Kielikellon 3/2014 artikkelissa Ajatusviiva ja välit esitetään väljempi ohje: ”Sanavälejä voi käyttää selvyyden vuoksi, jos jompikumpi tai molemmat ajatusviivan ympärillä olevat osat ovat sanaliittoja (Suomi – Kap Verde, Costa Rica – El Salvador).” Samanlainen ”voi käyttää” -ohje on Kielikellon 2/2006 ohjeissa ajatusviivan käytöstä.

Standardin SFS 4175:2006 mukaan ajatusviivan ympärillä käytetään välilyöntejä myös silloin, kun ilmaistaan vaihtelu­väli etu­merkillisiä lukuja ja ajatusviivaa käyttäen, esimerkiksi −10 – −5 (eikä −10–−5). Osittain sama ajatus on Kielikellon 2/2006 ajatusviiva­ohjeissa: ”Jos jälkimmäistä rajaa osoittava ilmaus alkaa plus- tai miinus­merkillä, merkitään ajatus­viivan molemmin puolin selvyyden vuoksi välilyönti.” (Tämän mukaan kirjoitettaisiin −5–5, standardin mukaan −5 – 5.) Tällaisia sääntöjä ei ollut aiemmissa ohjeissa.

Ajatusviivan lukutapa: 4–6 = neljä viiva kuusi ∼ neljästä kuuteen

Aiemmin on pidetty sopimattomana tai ainakin tyylittömänä lukea ajatusviiva sanana viiva. Esimerkiksi Kielikellon 3/1998 ohjeissa ajatusviivasta sanotaan: ”On huomattava, että raja­kohtaa osoittavaa ajatusviivaa ei yleensä lueta (3–5 % luetaan kolmesta viiteen pro­sent­tiin eikä ’kolme viiva viisi prosenttia’).” Kielikellon 3/2001 kirjoituksessa Ajatusviiva ja yhdysmerkki on esitetty sama ajatus.

Kuitenkin Kielikello-lehden merkkiaiheinen teemanumero 2/2006 esittää ajatusviivan kuvauksessa seuraavan:

Pitkien lukusanojen yhteydessä on usein kätevintä ja selvintä jättää lukusanat taivuttamatta ja lukea myös ajatusviiva sanaksi viiva.

Toisaalta KOKO esittää (kohdassa Ajatusviiva) kannanoton, jonka mukaan lukutapa on arkityylinen:

Merkintätavan 2–4 metriä voi lukea seuraavasti: kahdesta neljään metriä, kaksi neljä metriä, arkisessa tyylissä ”kaksi viiva neljä metriä”.

KOP esittää olennaisesti saman ohjeen sivulla Ajatusviiva: rajakohdat ja osapuolet.

Sellainen ilmaus kuin neljästä kuuteen on kaikkien normien mukaan sinänsä moitteeton. Se ei kuitenkaan sovi kaikenlaisiin lauseyhteyksiin. Esimerkiksi Nopeus nousi neljästä kuu­teen metriin sekunnissa on sanoin kirjoitettuna tai ääneen lausuttuna kaksiselitteinen: se voi tarkoittaa Nopeus nousi 4:stä 6 metriin sekunnissa tai Nopeus nousi 4–6 metriin se­kun­nis­sa.

Ajatusviivan pituus: ”–” vai ”—”?

Ajatusviivan pituus on vaihdellut, eikä sitä aiemmin säädelty normeilla. Vaihtelu ei johdu vain fonteista, vaan merkistökoodeihin on määritelty erikseen lyhyempi ajatusviiva eli n-viiva (en dash) ja pitempi ajatusviiva eli m-viiva (em dash). Kielikellon 3/1998 kohta Ajatusviiva – ja — asetti sallivan normin:

Nämä eripituiset ajatusviivat ovat lähtöisin painotekniikan tarpeista. Kielenhuolto ei ole pitänyt tarpeellisena erottaa niitä eri käyttö­tarkoi­tuk­siin, joten kaikissa ajatus­viivan tehtävissä voi käyttää kumman pituista ajatusviivaa tahansa. Pääasia on, että ajatusviiva eroaa selvästi yhdysmerkistä (-).

Todellisuudessa kyse ei ole ollut paino­tekniikan tarpeista, vaan kahdesta erilaisesta perinteestä, jotka on pitänyt ottaa huomioon merkkikoodeissa ja fonteissa. Suomen­kieli­ses­sä kirjallisuudessa käytettiin aie­mmin yleisesti pitkää ajatus­viivaa. Se oli kirjoissa tavallinen, ja lyhyt ajatus­viiva alkoi yleistyä il­mei­ses­ti vasta muutama vuosikymmen sitten. Vielä PSK käytti pitkää ajatus­viivaa muun muassa ajatus­viiva-artikkelissa, mutta kuitenkin pois­jätön merkkinä kahta lyhyttä ajatus­viivaa (– –). Sen sijaan KSK:n ajatus­viiva-artikkeli esittää ajatus­viivana vain lyhyen ajatus­viivan.

Kielikellon 2/2006 kohdassa Ajatusviiva – kaikki ajatusviivat ovat lyhyitä, ja siinä sanotaan:

Standardissa SFS 4175 Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen suositetaan kahdesta eripituisesta ajatusviivasta lyhyempää (–).

Tämä liittyy vuonna 2006 vahvistettuun standardin SFS 4175 versioon, johon otettiin nimenomainen kannanotto ajatusviivan pituudesta.

Samanlainen viittaus on KOKO:ssa ja Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Ajatusviiva. Voidaankin sanoa, että kahden erilaisen ajatusviivan sallimisesta on asiallisesti ottaen luovuttu. Kielen­huollon normit eivät kuitenkaan yksi­selit­tei­ses­ti määrittele suomen kielen ajatus­viivaa lyhyeksi.

Täysin johdonmukainen kielenhuollon linja ei kuitenkaan ole. Kielikello-leh­des­sä käytettiin aiemmin sekä lyhyttä että pitkää ajatusviivaa, jopa niin, että sivuhuomautuksen ympärillä olevista ajatus­viivoista toinen on lyhyt ja toinen pitkä. Vuoden 1999 jälkeen pitkä ajatusviiva kuitenkin kävi harvinaiseksi, ainakin sikäli kuin Kielikellon verkkoversiosta voi päätellä. Se mainitaan Kielikellossa 3/2001 artikkelissa Ajatusviiva ja yhdysmerkki, joka kuitenkin käyttää kaikissa esimerkeissään lyhyttä ajatusviivaa. Lisäksi pitkää ajatus­viivaad käytetään johdon­mukai­ses­ti Kielikellon 2/2004 artikkelissa Anagrammi, palindromi ja sananmuunnos. Muutoin käytetään lyhyttä ajatusviivaa.

Kielikellon 4/2007 artikkeli Seksistinen suomi on erityyppinen: siinä tekstin ajatusviivat ovat lyhyitä, mutta pitkää ajatusviivaa on käytetty lähdeluettelossa tekijän nimen toistamisen sijasta. Tämä on typografinen käytäntö, jota esiintyy muuallakin, mutta jota suomen kielen normeissa ei kuvata. (Ks. kuvausta Pitkä ajatusviiva kirjallisuusviitteissä.)

Kun teksteissä oli alkanut esiintyä yleisesti sekä lyhyttä että pitkää ajatusviiva, saattoi herätä kysymys, pitäisikö ne eriyttää eri tehtäviin, kuten amerikan­englannissa on tehty. Ehdotuksia tehtiin kuitenkin vain vähän, eivätkä ne herättäneet mainittavaa huomiota. Aihetta on käsitelty verkkosivulla Onko viivoissa ajatusta ja pituutta?

Asteen merkki lämpötilaa ilmoitettaessa

Kielikellon 2/2006 kuvaus asteen merkistä (°) kuvaa myös merkin käyttöä ”lämpöasteen” osoittamiseen, esimerkiksi ”10° lämmintä”. joskin todetaan myös mahdollisuus ilmaista käytetty asteikko, esimerkiksi 10 °C. Stan­dar­dien mukaan asteen merkki yksinään on vain kulman mittayksikkö. Kansainvälisen ja kansallisen standardin Suureet ja yksiköt. Osa 1: Yleistä (SFS-EN ISO 80000-1:2013) mukaan aste on kuitenkin vain kulman yksikkö. Lämpötilan yksikkö on kelvin (K). Sen ohella voidaan käyttää celsius­astetta (°C), joka on peri­aatteessa johdetun suureen celsius­lämpö­tilan yksikkö.

Tarkkaan ottaen olisi siis sanottava ”celsius­lämpö­tila on 10 °C”, mutta olennaisinta on, että standardin mukaan pelkkä asteen merkki ei sovi minkään lämpötilan yksiköksi.

Asteen merkki ja välilyönti

Kielikellon 1/1978 ohjeiden mukaan asteen merkin (°) edelle ei tule väli­lyöntiä, ja tästä on esimerkkinä 20°C. Standardien mukaan väli kuitenkin jätetään silloin, kun asteen merkki on osa celsius­asteen tunnusta °C, esimerkiksi 20 °C. Tälle kannalle on nyttemmin myös Kotus asettunut. Kielikellossa 3/1993 sanotaan: ”jos lämpötilaa esitettäessä ilmaistaan myös käytetty asteikko, luku ja yksikkö erotetaan tavalliseen tapaan välilyönnillä”.

Ellipsi ”…” vaihteluvälin merkinnässä

Ellipsimerkkiä ”…” tai sen sijasta käytettävää kolmea pistettä ”...” käytetään tieteessä ja tekniikassa vaihteluväliä ilmaistaessa, esimerkiksi ”lämpötila −5 °C…+3 °C.

Kielen­huollon kanta on ollut ja on, että ”sen sijaan yleiskielessä rajakohta osoitetaan ajatusviivalla” Tämän esittää Kielikellon 2/2006 artikkeli Kolme pistettä ...), samoin KOP:n sivu Kolme pistettä-

Kuitenkin standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) sanoo (kohdassa 4.1.2): ”Jos raja­kohta­merkin­nöis­sä esiintyy etu­mer­kil­li­nen luku, voidaan yleiskielessäkin käyttää kolmea pistettä”. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi −10…−5 on helpompi hah­mot­taa kuin −10 – −5.

Ellipsin esitysmuodot: . . . tai ... tai …

Kolmea peräkkäistä pistettä käytetään eri tarkoituksiin, muun muassa kuvaamaan esityksen jäämistä kesken. Pisteet voidaan esittää välilyönnein erotettuina tai ilman välejä tai yhtenä kirjoitus­merkkinä, ellipsi­merkkinä:

En nyt oikein . . .
En nyt oikein...
En nyt oikein…

Ensin mainittu on vanhin tapa suomen kielessä. Se mainitaan muun muassa jo E. N. Setälän kieli­opeissa 1800-luvulla, ja vielä Kielikellossa 2 vuonna 1969 julkaistuissa välimerkki­ohjeis­sa esimerkki kolmen pisteen käytöstä sisältää välit pisteiden edellä ja välissä. Erityistä ohjetta asiasta ei liene annettu, mutta ohjeiden esimerkit ja kirjallisuuden käytännöt tekivät asian selväksi.

Epäselvää on, milloin ja miksi käytäntö on muuttunut sellaiseksi, että pisteet ovat suoraan peräkkäin eikä niiden edelläkään ole väliä. Kieli­kellon 3/1993 ohjeissa pisteen käytön kuvaus ei käsittele aihetta lainkaan. Sen sijaan Kieli­kellon 3/1998 ohjeissa on erillinen kohta Kolme pistettä ..., jossa pisteet ovat peräkkäin. Siinä sanotaan erikseen, että pisteet kirjoitetaan kiinni edeltävään merkkiin, ilmauksen alussa taas kiinni seuraavaan sanaan. Kielikellon 2/2006 kohta Kolme pistettä ... on samoilla linjoilla, mutta se päättyy seuraavaan huomautukseen:

HUOMAA! Kolme pistettä on nykyisiin tieto­tekniikka­sovelluksiin sisältyvä erikois­merkki. Ellei sitä ole käytettävissä, merkki tehdään entiseen tapaan kirjoittamalla peräkkäin kolme pistettä.
Tämä voidaan tulkita niin, että kolme pistettä esitetään ensisijaisesti ellipsi­merkillä ja että kolmen erillisen pisteen käyttö on vain korvike­ratkaisu. Kirjoituksen verkko­versiossa on kuitenkin käytetty kolmea erillistä pistettä. KOP:n sivulla Kolme pistettä on esitetty ellipsi­merkin ensi­sijaisuus hiukan vahvemmin:
Kolme pistettä on erikois­merkki, jolle on oma näppäin­komento – –. Ellei kolmen pisteen merkkiä ole käytettävissä, kirjoitetaan peräkkäin kolme pistettä.

Kirjoituksessa itsessään kuitenkin esiintyy ellipsi­merkki vain yhdessä kohdassa, muutoin kolme peräkkäistä pistettä.

Ellipsimerkin käyttö on käytännössä harvinaista, ja sen ulkoasu (…) poikkeaa yleensä vain vähän kolmesta peräkkäisestä pisteestä (...). Sen sijaan nämä esitys­tavat poikkeavat selvästi siitä, että on kolme väli­lyönnein erotettua pistettä (. . .). Myös se, onko piste­kolmikon edellä väli­lyönti, vaikuttaa selvästi ulko­asuun.

Heittomerkki ja rivitys

Jos sanan sisällä on heittomerkki, ei sanaa yleensä ole sopivaa jakaa sen kohdalta eri riveille. Kohdassa ei useinkaan edes ole tavurajaa, esimerkiksi sanassa Bordeaux’ssa. Jos heitto­merkki on vokaalien välissä, kuten sanassa vaa’an, siinä on tavu­raja, mutta rivitystä siitä kohdasta olisi vältettävä. Sikäli kuin asiaan on otettu kantaa, on sanottu, että eri riveille jaettaessa heitto­merkki jää pois.

vaa-
an

Kielikellossa 2/2006 on kohdassa Lainaus­merkit ” se uusi kannanotto, että vieraan sanan taivutusmuodoissa, johdoksissa yms. käytettävä heitto­merkki säilytetään, jos sana jaetaan eri riveille sen kohdalta ja sitä on käytetty siksi, että ”vieras­peräisen sanan kirjoitus­asu päättyy konsonant­tiin mutta ääntö­asu vokaaliin ja sanaan lisätään taivutus­pääte, liite tai johdos” Sääntö on siis toinen kuin sel­lai­sis­sa tapauksissa kuin vaa’an, eikä sitä ole KOKO:ssa eikä KOP:ssa. Artikkelissa on seuraava esimerkki:

show’-
hun

Säännön mukaisia olisivat myös seuraavanalaiset asut:

passepartout’-
ta
bordeaux’-
lainen

Heittomerkki loppuheiton merkkinä

Heittomerkin alkuperäinen käyttö loppuheiton osoittamiseen (esimerkiksi Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin) on lähes hävinnyt kielestä, myös runokielestä. Häviäminen on vaikeasti ajoi­tet­ta­vis­sa, mutta jo NSK:ssa tällainen heitto­merkin käyttö on melko vähäistä. Esimerkiksi sanan parastaikaa vanhempaa kirjoitus­asua parast’aíkaa se ei mainitse edes vaihto­ehtona. Sa­nal­le yhtäkkiä sentään mainitaan sulkeissa vaihto­ehto yht’äkkiä.

Kielikellon 2 (1969) välimerkkiohjeiden heitto­merkki­osuus kuvaa vielä runoudessa esiintyvää käyttöä, mutta käytöstä yhdys­sanoissa alku­osan loppu­heiton osoittamisessa se sanoo, että sitä esiintyy ”eräissä yhdys­sanoissa” ja että ”yleensä tätä ei merkitä”.

Merkki­aiheisen Kielikellon 3/1998 kuvaus heitto­merkistä ei edes mainitse tällaista käyttöä, kun taas Kielikellon 2/2006 vastaava kuvaus sanoo:

Heittomerkin nimi selittyy sillä, että sitä varsinkin aienmmin on käytetty pois jätetyn (”pois heittyneen”) kirjaimen merkkinä. Nykyisin merkkiä ei juuri käytetä tähän tarkoitukseen, vaan kirjoitetaan esim. yhtäkkiä eikä (kuten ennen) yht’äkkiä.

PSK:sta ilmeisesti poistettiin loppuheittoa osoittava heitto­merkki lähes kokonaan. Ainakin KSK:ssa on jäljellä vain kaksi kaksi sanaa, joissa on heitto­merkki loppu­heittoa osoit­ta­mas­sa: jok’ainoa ja jok’ikinen (joka puuttuu KSK:n joistakin versioista, mutta tuli jostain syystä taas mukaan v:n 2017 versiossa). Niidenkin selitykset ovat ”taval­li­sem­min: joka ainoa”, ja ”taval­li­sem­min: joka ikinen”.

KOP:n heittomerkkiohjeen tiivistelmän mukaan ”heitto­merkkiä käytetään runo­kielessä vokaalin pois jättämisen merkkinä”, mutta tarkemmassa kuvauksessa on lisäys ”varsinkin vanhassa runo­kielessä”. Käytännössä heitto­merkkiä tuskin käytetään uudessa runoudessa. Sen käyttö loppu­heiton osoittamiseen rajoittuu siis vanhojen runojen siteeraamiseen.

Heittomerkki vieraan sanan johdoksessa: bordeaux’lainen

Vanhastaan on ohjeena, että vieraan sanan (vieraan nimen tai sitaatti­lainan) tai­vu­tus­päät­teen edellä käytetään heittomerkkiä, jos sanan perusmuoto loppuu kirjoituksessa konso­nant­tiin, mut­ta ään­tä­myk­ses­sä vokaaliin, esimerkiksi Bordeaux : Bordeaux’ssa [bordoo : bordoossa]. Epäselvää on ollut, koskeeko sääntö myös tapauksia, jossa ei ole kyse tai­vu­tuk­ses­ta, vaan johdoksesta tai liite­partikkelista. Koska säännön muotoilut ovat puhuneet vain taivutuksesta, niin vanhan säännön mukaan olisi kirjoitettava esi­mer­kik­si bordeauxlainen ja Bordeauxkin. Possessiivi­suffiksin asema on ollut epäselvä: Bordeauxni vai Bordeaux’ni?

Kielikellon 4/1994 artikkelin Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä mukaan heitto­merkkiä käytetään -lainen-johtimen edellä. Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohjeissa sanotaan, että heitto­merk­kiä käytetään, jos kirjoitus­asu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin ja ”sanaan lisätään taivutuspääte, liite tai johdos [tarkoittaa: johdin]”. Tämä merkitsee esimerkiksi seuraavanlaisia kirjoitusasuja: bordeaux’lainen, foucault’lainen, foucault’mainen, Bordeaux’ni, Foucault’kin.

Tosin ohjeessa ei ole -mainen-loppuisia esimerkkejä, ja ne voitaisiin tulkita yhdys­sana­mai­sik­si ja kirjoittaa siksi ilman heittomerkkiä.

Uusi ohje merkitsee sitä, että muun muassa joidenkin vakiintuneiden lisänimien kir­joi­tus­asua olisi muutettava. Esimerkiksi Bernhard Clairvauxlaisen lisänimi olisi kir­joi­tet­ta­va Clairvaux’lainen.

Heittomerkki vieraan sanan taivutuksessa: Martini’n

Aiemmin käytettiin melko laajasti heitto­merkkiä vieraan nimen taivutuksessa osoittamaan nimen perus­muoto varsinkin, jos se loppuu konsonanttiin. Silloinhan perus­muodon ja päätteen väliin tulee yleensä side­vokaali i, jolloin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluuko i nimen perusmuotoon, esimerkiksi onko sana Paulin nimen Pauli vai nimen Paul muoto. Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos 1924) sanoo: ”Konsonanttiin päätyvien muukalais­asuisten eris­nimien taivutus­muodoissa käytetään hyvin yleisesti heitto­merkkiä osoit­ta­mas­sa, että nimiä tai­vu­tet­taes­sa tarvittava i ei kuulu itse nimeen”. Se esittää tästä esi­mer­kit Lönnrot’ille ja Snellman’illa sekä Paldanille ja Paldan’ille, joista voidaan päätellä, että jos heitto­merkkiä ei ole, i:n on ajateltava kuuluvan nimen perus­muotoon.

Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) suosittaa toista tapaa: heitto­merkki kirjoitetaan tarvittaessa sellaiseen nimeen, jonka perus­muoto on i-loppuinen. Tosin se esittää yleisenä ohjeena, että heitto­merkkiä käytetään ”vieraiden nimien taivutus­muodoissa nimen ja suomalaisen taivutus­aineksen välissä, sikäli kuin nimen perus­asun erityinen osoitta­mi­nen on suhteessa tai toisessa lukijalle hyödyksi”. Esimerkeissä kuitenkin käytetään heitto­merkkiä i:n jäljessä: ”Pauli’n (erotukseksi Paul nimen vastaavasta muodosta). Paldani’n (vrt. Paldan nimen gene­tii­viin Paldanin), Stefani’n.”

E. A. Saarimaan Kielenopas taas esittää, että heitto­merkkiä voidaan käyttää sekä i:n jäljessä että edellä (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 144): ”Heitto­merkkiä käytetään vieraita sanoja taivutettaessa osoittamaan sanan nominatiivia, milloin muutoin saattaisi syntyä epä­sel­vyyt­tä, esim. Papini’n, Papin’in (edellinen nimi on Papini, jälkimmäinen Papin), Benghasi’ssa.”

Kielikellon 2 (1969) välimerkkiohjeiden heitto­merkkiä koskeva kohta esittää yksin­ker­tai­sen ohjeen, joka on Penttilän linjalla: ”Joskus selvyyden vuoksi vieraissa i-loppuisissa nimissä, esim. Gustav Pauli’n. Normaalisti tätä ei tarvita, esim. Mus­so­li­nil­le.

Kielikellon 3/1993 heittomerkkiä koskevissa ohjeissa ei lainkaan käsitellä tätä aihetta. Siinä kuitenkin viitataan Kielikellon 2/1985 artikkeliin Vieraiden nimien taivuttaminen, jossa sanotaan ala­viit­tees­sä: ”Joskus heitto­merkkiä voi käyttää muutenkin selvyyden vuoksi, esimerkiksi silloin kun i‑loppuisen nimen rinnalla on tuttu nimi, joka eroaa siitä vain loppu-i:n puuttumisen takia, esim. Paul : Paulin, Pauli : Pauli’n, tai joka on saman­asuinen, esim. Toini : Toinin, Toini : Toini’n (ital.).” KOP:n sivu Nimien taivutus: vieras­kieliset nimet esittää lähes saman kuvauksen, jossa on erikoista se, että tapauksessa Toini’n käytettäisiin heitto­merkkiä vain nimen vieras­kielisyyden takia. Samoin voi kyllä ajatella myös esimerkistä Pauli’n, koska tuskin on ajateltu, että suomalaisen etu­nimen Pauli muotoja kirjoitettaisiin näin.

Kielikellon 3/1998 heitto­merkki­ohje ja Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohje esittävät asian lähes samoin sanoin. Jälkimmäisen kuvaus on seuraava:

Puolilainausmerkillä voi osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perus­muoto, jos on epäselvää, onko kysymyksessä i-loppuinen sana tai nimi vai onko taivutusmuodon i taivuttamisen helpottamiseksi lisätty sidevokaali.

Häntä sanottiin Sir’iksi. (Vrt. Häntä sanottiin Siriksi.)
Meidät esiteltiin johtaja Maria Martini’lle. (Vrt. Martinille.)

Esimerkeistä ilmenee, että heitto­merkkiä voi käyttää i:n edellä tai jäljessä. Ajatuksena lienee, että heitto­merkitön asu tulkitaan tavallisemman vaihtoehdon mukaan, esimerkiksi sana Martinille sanan Martin mukaan, koska Martin on tavallisempi kuin Martini.

KOP:n kohta Heittomerkki ja vierasperäiset sanat antaa luvan varsin väljästi: ”Heitto­merkil­lä voi tarvittaessa osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perus­muoto, jos se on taivutusmuodon perusteella epäselvää”. Ainoa esi­merk­ki tästä on kui­ten­kin Sir’iksi.

Heittomerkki vokaaliyhdistelmää selventämässä: ha’uissa

Aiempien ohjeiden mukaan oli mahdollista, ehkä jopa suositeltavaa, käyttää heittomerkkiä tavurajan osoittamiseen kolmen eri vokaalin yhdistelmissä. Myöhemmissä ohjeissa sellainen esitetään poikkeuksellisena tai jätetään kokonaan esittämättä.

Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) esitetään:

Jos kolmen tai neljän vierekkäisen vokaali­merkin yhtymässä on olemassa, varsinkin nopeasti lukiessa, mahdollisuus diftongittaa tavalla, jota ei tarkoiteta, on heitto­merkin tavu­rajalla käyttäminen paikallaan. Esim. (haku:) ha’uissa, (hauki:) hau’issa, (hyöky:) hyö’yissä, (ruko:) ru’oissa, (ruoka:) ruo’issa ( ∼ ruuissa), (täky:) tä’yillä. Sen­sijaan aion, auennut, huoistuu, huoistaa, kaiun, kieuin, kiuas, leuan jne., joissa mainittua mah­dol­li­suut­ta ei juuri ole, kirjoi­te­taan ilman heitto­merkkiä.

Hyvin samanlainen esitys oli jo Knut Cannelinin kirjassa Kieliopas (3. painos 1924). Esimerkit heitto­merkillisistä sanoista ovat suunnilleen samat; Cannelinilla on myös nä’yissä. Cannelinin mukaan luetelluissa tapauksissa ja niiden kaltaisissa ”on — oikean ääntä­myk­sen osoit­ta­mi­sek­si — heitto­merkin käyttö täysin paikoillaan”.

Esitys voidaan ymmärtää niin, että ei lainkaan pitäisi kirjoittaa hauista tai ruoissa ilman heitto­merkkiä, koska ne ovat kaksi­tulkintaisia. Ensimmäinen on jopa kolmi­tulkintainen, koska se voi olla myös sanan hauis partitiivi. Sen sijaan hyöyissä ja täyillä ovat yksi­tulkin­tai­sia; heitto­merkki voi kyllä auttaa hahmottamista. Kirjassa ei siis esitetä yksi­selitteistä yleistä säännöstöä siitä, missä tapauksissa heitto­merkkiä tulisi käyttää.

NSK ei varsinaisesti käsittele aihetta, mutta siinä on sanan ruko kuvauksessa esimerkissä muoto ru’oille, ja sanan ruoka kuvauksessa on maininta ”mon:n heikko­asteisissa muodoissa voidaan i:n edelle kirjoittaa heittomerkki: ruo’issa”. Hakusanoina ovat ruo(’)ikko ja ruo(’)isto näin kirjoitettuina.

Sanojen huoistaa ja huoistua kirjoitusasut ovat NSK:ssa j:lliset: huojistaa ja huojistua. PSK ja KSK mainitsevat molemmat asut, mutta suosittavat j:llisiä. Yleisesti vokaalien välisen siirtymä-äänteen merkitseminen kirjaimella j tai v poistaa kolmen vokaalin yhdistelmän hahmottamis­ongelman. Niin on känyt myös, kun sana­kirjoihin on otettu kirjoitus­asut ruovikko ja ruovisto, vaikka tässäkin poiketaan yleisestä peri­aatteesta k:n aste­vaihtelun merkitsemisessä.

Esimerkiksi sana hauissa voi olla joko sanan haku tai sanan hauki muoto. Tämä vai­kut­taa myös ääntämykseen, koska tavuraja sijaitsee eri paikoissa. Kielikellon 2 (1969) heitto­merkki­ohjeessa sanotaankin:

Heittomerkkiä käytetään – – joskus selvyyden vuoksi muutenkin, esim. ru’oissa (ruko), ha’uissa (haku).

Kielikellon 3/1998 heitto­merkki­ohje esittää saman ajatuksen:

Selvyyden vuok­si voi joskus olla tarpeen merkitä kahden eri vokaalinkin väliin osuva tavuraja.
ha’uissa (< haku)
hauissa (< hauki)

Uusimmat viralliset ohjeet eivät mai­nit­se tällaista heitto­merkin käyttöä. Kielikellon 2/2006 heitto­merkki­ohje ei sisällä sellaista mainintaa, ei myöskään standardi Numeroiden ja merk­kien kirjoittaminen (SFS 4175), KOKO eikä KOP:n heitto­merkki­ohje. Kuitenkin Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. pai­nok­ses­sa v. 1992 s. 195) selventävän heittomerkin jopa suositeltavana:

Selvyyden vuoksi on syytä käyttää heittomerkkiä lisäksi sellaisissa harvi­nai­seh­kois­sa muodoissa kuin haku : ha’uista (vrt. hauki : hauista) ja ruko : ru’oilla (vrt. ruoka : ruoilla).

Ikolan ja nykyisten ohjeiden linja siis ilmeisesti on, että kahden eri vokaalin välissä käytetään heitto­merkkiä vain harvoin: muutamissa harvinaisissa sanoissa erottamassa ne tavallisemmista sanoista. Tosin nykyisin ei sanan haku muoto hauistaha’uista ole mitenkään harvinainen, koska puhutaan paljon Internet-ha’uista, tieto­kanta­ha’uista yms.

Kaksoispiste sisälyhenteissä: Hki ← H:ki

Sisälyhenteessä eli lyhenteessä, josta on jätetty sanan sisältä osa pois, on vanhastaan käy­tet­ty kaksois­pistettä pois jätetän osan tilalla, esimerkiksi H:ki = Helsinki, n:ro = numero. Tähän on kuitenkin jo kauan ollut poikkeuksia. Kielikellossa 2 (1971) kuvataan, että kaksois­pistettä käytetään muun muassa seuraavasti:

Sanansisäisissä lyhenteissä puuttuvien kirjainten paikalla, esim. n:o (= numero) t:mi (= toiminimi) s:a (= sama), v:o (= vaimo), k:ni (= kumppani), d:o (= dito ’samoin’), p:sta (= puolesta). Nykyään kaksoispiste yleisimmin jätetään seuraavista pois: hra, rva, nti, klo, pnä, tri, tsto, Hki, Tre.

Kaksoispisteen käyttöä sisälyhenteissä on vähennetty, eikä KOKO mainitse sitä lainkaan kaksoispisteen kuvauksessa, vaikka sen lyhenneluettelossa on vielä n:o asun nro vaihto­ehtona.

Muutoksen ilmaisee Kielikellon 4/2000 artikkeli Miten lyhennetään? seuraavasti:

Jos lyhenteeseen sisältyy lyhennettävän sanan viimeinen kirjain, ei pistettä käytetä: nro (= numero), psta (= puolesta), krs (= kerros). Nykyään tällaisen lyhenteen sisältä jätetään kaksoispiste pois, esimerkiksi klo (ei: ”k:lo”).

Kertolaskun ja jakolaskun merkit

Kielikellon 3/1998 kirjoitus Kertomerkki, jakomerkki ja yhtäsuuruusmerkki ·, x, :, = esit­tää:

Matemaattisissa merkinnöissä käytetään kertomerkkinä rivinkeskistä pistettä; myös pientä x-kirjainta käytetään. Jakomerkkinä käytetään kaksoispistettä tai vinoviivaa. Kerto-, jako- ja yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin on tyhjä väli.
5 + 2 = 10
10 : 2 = 5
5 x 2 = 10
5 · 2 = 10

Esityksessä siis käytetään sanaa kertomerkki tarkoittamaan yleisesti kerto­laskun symbolia.

Kielikellon 2/2006 vastaava ohje Kertomerkki, jakomerkki ja yhtäsuuruusmerkki ×, ·, :, /, = esittää oikean kertomerkin (×) ensimmäisenä vaihtoehtona:

Kertolaskun merkkinä käytetään kertomerkkiä tai rivinkeskistä pistettä; myös pientä x-kirjainta käytetään. Jakomerkkinä käytetään kaksoispistettä (numeroiden välissä) tai vinoviivaa. Kerto-, jako- ja yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin on tyhjä väli.

5 × 2 = 10 (5 x 2 = 10)
5 · 2 = 10
10 : 2 = 5
paino / pituuden neliö = painoindeksi

Kertomerkkiä käytetään myös ilmaisemaan ulottuvuuksia. Välilyönti voidaan jättää pois, jos sen molemmin puolin on pelkkiä lukuja.

Keittiö on varsin tilava, 4 m × 5 m. Puhelimen näytön resoluutio on 320 × 240 pikseliä.

Esimerkki ”paino / pituuden neliö = painoindeksi” on matemaattisia merkintöjä koskevan standardin vastainen. Standardin mukaan suureita sisältävässä yhtälössä on käytettävä suureiden tunnuksia, ei nimiä.

Standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) on samoilla linjoilla, paitsi että se erikseen sanoo, että kertomerkin (×) käyttö on suositeltavampaa kuin x-kirjaimen käyttö. Lisäksi se sallii välilyöntien pois jättämisen kertomerkin ympäriltä, kun ”jos ker­rot­ta­vat ovat pelkkiä lukuja tai algebrallisia tunnuksia.”

Kansallinen ja kansainvälinen standardi Luonnontieteissä ja tekniikassa käytettävät matemaattiset merkit ja tunnukset (SFS-ISO 80000-2; vahvistettu kansalliseksi stan­dar­dik­si vuonna 2015) on eri linjoilla:

SFS:n julkaisema SI-opas (6. painos v. 2013) opettaa ja noudattaa kuitenkin edellä mainitun SFS-standardin (ja mitta­yksikkö­standardin SFS-ISO 80000-2) vastaista käytäntöä. Oppaan mukaan mittayksiköiden tunnusten tulo merkitään (jos kertolasku on tarpeen osoittaa) kertopisteellä ilman välilyöntejä, esimerkiksi cd⋅sr (standardin mukaan: cd ⋅ sr). Siinä on muitakin standardista poikkeavia ohjeita välilyöntien pois jättämisestä. Lisäksi se rajoittaa kertomerkin (×) käytön erikoistapauksiin.

Lainausmerkkien sisäkkäisyys

Vanhan normin mukaan lainausmerkkinä käytetään kaarevaa lainaus­merkkiä (”) tai kulmalainausmerkkiä (»), esimerkiksi ”hallituskriisi” tai »hallituskriisi». Niitä kutsutaan kokolainausmerkeiksi. Valinta niiden välillä on käytännössä tyylikysymys ja yleensä kussakin julkaisussa yhtenäinen.

Lainausmerkkien sisällä olevassa tekstissä lainausmerkkinä käytetään puoli­lainaus­merkkiä eli yksin­kertaista lainaus­merkkiä, joka on merkkinä sama kuin heitto­merkki (’). Näin tehdään riippumatta siitä, kumman­lai­sia koko­lainaus­merkkejä on käytetty. Esimerkki:

”Jopa oli ’hallituskriisi’ tämäkin!”
»Jopa oli ’hallituskriisi’ tämäkin!»

Kielikellon 3/2015 artikkelissa Suoran lainauksen osoittaminen kuitenkin esitetään, että lainausmerkkien välisessä tekstissä voi käyttää lainausmerkkeinä toisenlaisia koko­lainaus­merkkejä:

”Jopa oli »hallituskriisi» tämäkin!”
»Jopa oli ”hallituskriisi” tämäkin!»

Tällaista menettelyä, jonka artikkeli sanoo olevan ”harvinaisempi, painoteksteihin sopiva tapa”, tuskin harjoitetaan missään. Sitä ei myöskään mainita KOP:n laajahkossa lainaus­merkkejä käsittelevässä osuudessa.

Miinusmerkki ja ajatusviiva

Kielikellon merkkiaiheisessa teemanumerossa 3/1998 kohdassa Plus- ja miinusmerkki +, – sanotaan:

Miinusmerkkinä käytetään ajatusviivaa.

Seuraavassa merkkiaiheisessa teemanumerossa 2/2006 vastaava kohta kuitenkin sanoo:

Miinusmerkkinä käytetään tavallisesti ajatusviivaa, mutta tarkoitusta varten on olemassa myös erillinen merkki.

Kielikellon verkkoversioissa on molemmissa kohdissa miinus­merkin (−) tilalla ajatus­viiva (–). Näiden merkkien ero riippuu fontista ja voi olla pieni, mutta erityisesti numeron edessä (mikä on miinusmerkin tavallisin käyttö­yhteys) ero saattaa olla selvä: −4 (miinusmerkki), –4 (ajatusviiva).

KOKO sanoo kohdassa Plusmerkki ja miinusmerkki sekä plus-miinusmerkki:

Miinusmerkille on olemassa oma merkki, mutta se korvataan usein ajatusviivalla.

Pilkku ja ”liittokonjunktiot” kuten sitten kun

Kieli­kellon 3/1995 artikkeli Pilkku kuvaa pilkkujen käytön poikkeuksia, joita ei ole ollut vanhemmissa virallisissa ohjeissa. Siinä käsitellään tapauksia, joissa ”lauseita liittää yhteen kaksi- tai kolmi­sanainen alistus­konjunktio­ryhmä” kuten niin että, sitten kun, silloin kun, samalla kun, aivan kuin, ikään kuin, niin kuin, ennen kuin, niin pian kuin. Tällöin artikkelin mukaan pilkku tulee useimmiten ennen yhdistelmää, ”mutta se voi toisaalta jäädä luontevasti poiskin, koska lauseiden rajakohta ei ole selvä”, mutta ”toisinaan” pilkku pannaan sanojen väliin.

Jo aiemmin ainakin Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992) oli esittänyt saman­suuntaisen ajatuksen, joskaan ei se puhu alistus­konjunktio­ryhmästä, vaan adverbin ja konjunktion yhdistelmästä.

Aiemmissa virallisissa ohjeissa tällaista ei ollut, joten niiden mukaan pilkku kuuluu konjunktion (että, kun, kuin) edelle.

Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa käytetään ilmausta ”moni­osainen konjunktio­rakenne” ja esitetään pilkun jättäminen kokonaan pois harvinaisena (”jokus”). KOP:n ohje moni­osaisesta konjunktio­ilmauksesta ei aseta vaihto­ehtoja järjestykseen Se lisää sen ajatuksen, että pilkun sijoittaminen niin että ‑rakenteen yhteyteen voi vaikuttaa merkitykseen.

Pilkku lauseiden välissä, kun predikaatit ovat samassa persoonassa

Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku kuvataan, että päälauseiden välissä käytetään pilk­kua, jos niillä on yhteinen lauseenjäsen. Siinä sanotaan myös (lihavointi alkutekstissä):

Toisinaan lauseilla ei ole varsinaista subjektisanaa vaan tekijä käy ilmi verbin persoonapäätteestä; kyseeseen tulevat 1:sen ja 2. persoonan muodot, esimerkiksi tulen, tulet, tulemme, tulette. Subjektia ei myöskään ole, jos verbi on passiivissa: tullaan, tultiin jne. Jos rinnasteisten lauseiden predikaatit ovat samassa 1:sen tai 2. persoonan muodossa tai passiivissa, niitä käsitellään ikään kuin niillä olisi yhteinen subjekti.

Päätimme lähteä kalaan, ja viime tipassa muistimme ottaa mukaan myös haavin.

Hakemusta käsiteltiin kauan, ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin sen hyväk­sy­mi­seen.

Koska ”passiivi” on oikeammin nimettynä neljäs persoona, voidaan sanoa, että sääntö koskee yleisesti lauseita, joiden predikaatit ovat samassa persoonassa ilman ilmipantua subjektia. (Periaatteessa tähän olisi lisättävä, ettei kyse ole 3. persoonasta, mutta sen muodot eivät normaalisti esiinny ilman subjektia ainakaan päälauseessa.)

Tähän tosin liittyy varaus:

On kuitenkin huomattava, että mikäli tällaiset rinnasteiset lauseet ovat muodoltaan epäsymmetriset eli eivät liity hyvin kiinteästi yhteen, pilkku on tarpeellinen. Lau­sei­den symmetrian voi rikkoa esimerkiksi jälkimmäisen lauseen alussa oleva määrite.

Varauksen muotoilusta ja esimerkeistä voi päätellä, että tarkoitetaan lauseiden raken­tei­den erilaisuutta. Molemmissa esimerkeissä on kyse toisen lauseen alussa olevasta kaksi- tai useampisanaisesta määritteestä, jolla ei ole vastinetta ensimmäisessä lauseessa.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää 4. painoksessa (2011) säännön jo muodossa ”voidaan jättää pilkuttamatta”, ja se lisää:

Kuitenkin jos lauseiden symmetrian rikkoo jälkimmäisen lauseen alussa oleva määrite, eivät lauseet liity toisiinsa yhtä kiinteästi, ja pilkku on paikallaan, esim. Kalastelin pitkin kesää, ja joskus satuin saamaan hyvänkin saaliin, Katseltiin talonpaikkaa, ja onneksi sellainen löydettiinkin aivan läheltä.

Esimerkeissä on tässä toisen lauseen alussa vain yksisanainen adverbiaali. Jälkimmäisessä tosin sanajärjestyskin on erilainen kuin ensimmäisessä lauseessa.

KOKO:ssa koko sääntö on purettu (s. 181):

Huom. Jos lauseiden verbi ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivi­muodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.

Esimerkeissä ei ole edellä mainitun laista epäsymmetriaa. Sama asia esitetään KOP:n sivulla Pilkku päälauseiden välissä; sen mukaan ”pilkullinen vaihtoehto perustuu siihen, että lauseiden voi katsoa olevan rakenteeltaan kokonaisia”. Sama ajatus on esitetty Kielikellon 1/2017 kirjoituksessa Kysyttyä pilkusta.

Kun sääntö on purettu näin perusteelliseksi, jää avoimeksi, eikö edellä mainittujen, sääntöä vain lieventäneiden ohjeiden se periaate enää pädekään, että pilkkua tulee käyttää, jos lauseet ovat rakenteeltaan riittävän erilaiset.

Pilkku lyhyissä virkkeissä

Vanhastaan on ohjeissa sallittu jättää pilkku pois kahden hyvin lyhyen lauseen välistä, vaikka yleiset säännöt vaatisivat pilkkua. Tämä on yleensä esitetty melko väljästi. Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku muotoilu on seuraava:

Mikäli lauseet ovat hyvin lyhyitä, pilkun voi harkinnan mukaan jättää poiskin, vaikka säännöt sitä muuten edellyttäisivät. ”Lyhyellä lauseella” tarkoitetaan todella lyhyttä, muutaman sanan mittaista lausetta.
Sataa ja tuulee.
Tuletko tänne vai tulenko minä sinne?
Uskon että onnistut.

KOP:n sivun Pronominit: montako on muutama? mukaan ”Sana muutama viittaa epämääräiseen joukkoon; yleensä tarkoitetaan useampaa kuin kahta”. Vaikka esimerkeissä ei ole kolmea sanaa pidempiä lauseita (jos konjunktiota ei lasketa mukaan), Kielikellon ohjeen sana muutama ilmeisesti sallisi ainakin neljän ja viiden sanan lauseet.

KKOO:n ja KOP:n mukaan linja on kuitenkin tiukempi. KKOO:ssa ohje on seuraava (KOP:n kanta on sama, mutta hiukan eri tavalla esitetty):

Huom. Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mittaisia), pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä:
Minä otan tämän, ja sinä otat tuon.
Toivon, että tulet ajoissa. ∼ Toivon että tulet ajoissa.
Jos päälauseessa kuitenkin on useampi kuin yksi sana, sivu­lause erotetaan pää­lauseesta pilkulla:
Toivon tosiaankin, että tulet ajoissa.

Myös ilmaus pari kolme voidaan tulkita epämääräiseksi niin, että se ei välttämättä tarkoita vain kahta tai kolmea. Se lienee kuitenkin tulkittava rajoittavammaksi kuin muutama. KSK:ssa on sanan pari kuvauksessa seuraava selitys: ”Pari kolme kaksi t. kolme, kolmisen, muutama (harva).”

Pilkku mutta- tai vaan-sanan edessä

Nykyisissä säännöissä sanoja mutta ja vaan käsitellään pilkutuksen kannalta samoin kuin rinnastus­konjunktioita ja, tai, eli yms. Tähän kuitenkin liittyy vanhemman käytännön salliminen, jonka KOKO ilmaisee seuraavasti:

Aikanaan konjunktioiden mutta ja vaan edellä on suositeltu käytettäväksi aina pilkkua. Tämä menettely­tapa on edelleen mahdollinen.

On epäselvää, milloin normi on muuttunut. Kielikellon 3/1995 artikkeli Pilkku esittää jo nykyiset säännöt.

Pilkku paitsi–myös-rakenteessa

Vanhoissa pilkkusäännöissä ei ole mitään kohtaa, jonka perusteella paitsi–myös-raken­tees­sa saisi käyttää pilkkua. KOP:n kohdassa Pilkku ja paitsi–myös kuitenkin esitetään, että pilkku voi olla hyödyllinenkin:

Joskus pilkku voi selventää paitsimyös-ilmauksen painotussuhteita ja kokonais­rakennetta; välttämätön se ei ole:
Uudessa kodissa taiteilijalla on paitsi asunto ja taulujen näyttelytilat myös ateljee. ∼
Uudessa kodissa taiteilijalla on paitsi asunto ja taulujen näyttelytilat, myös ateljee.

Koska ohje mainitsee, ettei pilkku ole välttämätön, lienee tulkittava, että pilkku on aina sallittu tällaisessa rakenteessa, esimerkiksi ”Hän on paitsi nopea, myös ketterä”. Esimerkin voi ehkä tulkita niin, että pilkku on hyödyllinen, jos sanojen paitsi ja myös välissä on pitkä ilmaus.

Poiston merkitseminen lainauksissa

Vuoden 1969 välimerkkiohjeissa kuvattiin seuraavasti, mitä tehdään, kun lainauksesta eli sitaatista on keskeltä jätetty pois osa alku­peräisestä tekstistä:

Pois­jättö sitaatista osoitetaan kahdella tai kol­mel­la ajatus­viivalla, esim. »Tässä sel­keäs­sä ja hyvin kirjoitetussa teoksessaan — — Huo­vi­nen kos­ket­te­lee olennaisia ja psy­ko­lo­gi­ses­ti tärkeitä seik­ko­ja.» Ajatus­vii­vo­jen ase­mes­ta voi tässä käyttää myös yh­dys­merk­ke­jä.

Käytäntö olikin vaihteleva. Esimerkiksi NSK käytti kahta yhdys­merkkiä, joiden välissä on väli­lyönti (- -).

Vuoden 1993 ohjeissa ensi­sijainen merkintätapa on kaksi ajatus­viivaa, joiden välissä on väli­lyönti. Niissä kuitenkin sanotaan: ”Jos koneessa ei ole ajatus­viivan merkkiä, voidaan ajatus­viivan tehtävään käyttää yhdys­merkkiä.” Samat asiat sanotaan eri sanoin vuoden 1998 ohjeissa ja myös vuoden 2006 ohjeissa, joissa kuitenkin on seuraava lisäys:

Tarvittaessa kahdella ajatusviivalla voi osoittaa, että on poistettu kokonainen virke tai useampia virkkeitä tai pitempikin jakso. Etenkin tällaisissa tapauksissa poistoa osoit­ta­vat ajatus­viivat merkitään usein hakasulkeisiin.

KOP:n sivu Ajatusviiva poiston merkkinä ja KOKO esittävät saman ajatuksen, tavallaan painokkaammin: niissä on lisäys ”Hakasulkeet eivät kuitenkaan ole välttämättömät”, ja niissä on vain sellainen esimerkki, jossa on käytetty merkintää [– –], kun taas vuoden 2006 ohjeissa oli myös vaihto­ehto, jossa haka­sulkeita ei ole.

Aiemmin myös ellipsiä (kolmea pistettä) käytettiin poisjätön merkkinä. Tällainen mahdollisuus mainittiin myös standardissa SFS 4175, kunnes vuoden 2006 painoksessa standardissa täsmennettiin, että ellipsiä käytetään kesken jätetyn ilmaisun merkkinä, ajatus­viivoja merkkinä siitä, että lainauksesta on jätetty pois jotain, joka on alku­peräisessä tekstissä.

Ellipsi kuitenkin esiintyy nykyisin yleisesti myös poisjätön merkkinä, myös Kotuksen verkko­sivuilla. Seuraava esimerkki on KOP:n haku­toiminnolla saadusta tuloksesta.

Ruutukaappaus

Tässä otsikko kertoo löytyneen sivun otsikon, ja sen alla on ote sivun sisällöstä. Alussa ja lopussa on kolme pistettä merkkinä pois­jätöstä. Tällainen on hyvin tavallista monissa yhteyksissä, ja se johtuu usein haku­toiminnon tai muun ohjelman toiminnoista. Kolmen pisteen vaihtaminen muuksi voi olla vaikeaa tai mahdotonta.

Tarkkeet ja vieraat kirjaimet

Vieraat nimet on kirjoitettava tarkoin alkukielen mukaan, ”tarkalla sitaatti­kirjoituksella”, mukaan lukien sellaiset kirjaimet kuin ç, č ja õ. Tämän periaatteen esitti vuonna 1945 jul­kais­tu M. Airilan toimittama, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema kir­ja­nen Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tar­kis­ta­nut SKS:n kieli­valio­kunta, joka oli aikansa arvostetuin kielenhuollon auktoriteetti.

Periaatetta ei sen jälkeen esitetty ainakaan selvänä ohjeena ennen kuin standardin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) vuoden 2006 painoksessa ja merkki­aihei­ses­sa Kielikellossa 2/2006. Standardin mukaan vieraissa nimissä säilytetään kaikki niihin kuuluvat tarkkeet eli diakriittiset merkit; tarkkeita ovat esimerkiksi kirjaimissa é, è, ê, ë, ē ja ė olevat e:hen liittyvät lisämerkit. Kielikellon ohje lisää tähän ohjeen vieraiden kirjainten säi­lyt­tä­mi­ses­tä; vieraita kirjaimia ovat esimerkiksi ø, ð ja ı (pisteetön i).

Epäselvää on, kumoaako tämä suomen kielen lautakunnan suosituksen (Kielikello 3/1989: Kielten nimet) kohdan, jonka mukaan ”kielten nimissä ei käytetä suomen oikeinkirjoitukselle vieraita diakriittisia merkkejä, esimerkiksi äänteiden pituutta osoittavia viivoja” ja että toisaalta oikea ääntämistapa olisi mainittava. Kannan­otto itse rikkoo tätä vastaan: siinä mainitaan kirjoitusasu gê.

Käytäntö on ollut kirjava: laadukkaimmissa julkaisuissa tarkkeet ja vieraat kirjaimet on yleensä säilytetty. Käytäntö on paljolti riippunut nimen ja kielen tuttuudesta. Martti Kahlan puheen­vuoro Näkökulma eurooppalaisten kielten oikeinkirjoitukseen Kielikellossa 3/2008 kuvailee tilannetta varsin realistisesti.

Voidaan jopa sanoa, että säännöstä välillä luovuttiin, koska sitä ei esitetty ohjeissa ja koska sitä laajasti rikottiin jopa kielen­huoltoa koskevassa kirjallisuudessa. Esimerkiksi norjalaisissa ja tanskalaisissa nimissä käytettiin – ja saatetaan yhä käyttää – yleisesti ø:n tilalla ö:tä (Tröndelag, p.o. Trøndelag). ”Nykysuomen sanakirja 5:n” osana julkaistu teos Ulkomaiden paikannimiä esittää jopa seuraavan hämmästyttävän peri­aatteen ja noudattaa sitä: ”Norjan ja Tanskan paikannimissä ø on korvattu ö:llä, jota norja­lais­ten koulu­kartas­tos­sa­kin jo käytetään” (esimerkiksi Helsingør kirjoitetaan Helsingör). Horjunta on vanhaa perua. Esimerkiksi vuosina 1909–1922 julkaistu Tietosanakirja käytti asua Helsingør, vuosina 1925–1928 julkaistu Pieni Tietosanakirja asua Helsingör.

Saksalaisissa nimissä on erittäin yleisesti käytetty ß:n tilalla ss:ää, esimerkiksi Wilhelm­strasse, p.o. Wilhelm­straße, jopa saksan oppikirjoissa ja sanakirjoissa. Vuonna 2018 ava­tus­sa Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on sivulla Kielitaulukon selityksiä seuraava huo­mau­tus ilman selitystä: ”Saksan ß on korvattu ss:llä.”

Nykyisestä normista huolimatta Suomen tietotoimiston STT:n Tyylikirja antaa kohdassa Ulkomaiset nimet seuraavan ohjeen: ”ÄLÄ KÄYTÄ AKSENTTEJA ULKOMAISISSA NIMISSÄ. POIKKEUKSENA OVAT SUO­MA­LAI­SET JA RUOTSALAISET NIMET.” Ohjetta on ehkä tulkittava niin, että vieraita kirjaimiakaan ei käytetä, koska siinä mainitaan esimerkkinä puolueennimi höyre, vaikka norjankielinen asu on høyre.

Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä sanotaan: ”Ulkomaan paikannimiin saattaa sisältyä diakriittisia merkkejä. Asukkaannimijohdoksissa ne voidaan säilyttää tai olla säilyttämättä: reykjavíkilainenreykjavikilainen (< Reykjavík), bogotálainenbogotalainen (< Bogotá), asunciónilainenasuncionilainen (< Asunción).” Tätä ohjetta ei liene myöhemmin sen enempää vahvistettu kuin kumottukaan. Olisi kuitenkin epä­johdon­mukaista jättää tarkkeet pois johdoksista, jos ne itse nimissä ehdottomasti säilytetään. Tarkkeet on kuitenkin jätetty pois muun muassa maailman lintulajien suomenkielisestä nimistöstä, esimerkiksi saotomeniibis (englanniksi São Tomé Ibis), joka on nimetty São Tomén saaren mukaan.

Piste lyhenteissä: vkl ← vkl.

Pisteen käyttö lyhenteissä on ollut melko vakiintunutta sen jälkeen, kun piste poistettiin mitta­yksiköiden lyhenteistä ja tunnuksista. Kuitenkin viikonloppu-sanan lyhenteestä vkl se lienee katsottava poistetuksi. Kielikellon 2/2006 artikkelissa Ajanilmaukset on pisteetön vkl ilmeisesti siksi, että se rinnastetaan ajan yksiköihin. Tosin vielä Kielikellon 4/2009 lyhenneluettelossa on pisteellinen vkl., mutta KOP:n lyhenneluettelossa on pisteetön.

Vinoristi: vain ☓ vai myös ☦?

NSK:n mukaan sanalla vinoristi on kaksi merkitystä: X-kirjainta muistuttava risti eli Andreaksen risti (☓) ja ”kreikkalais­katoli­lais­ten risti” (☦, jossa on vinossa oleva poikki­puu). PSK:ssa jälkimmäistä merkitystä ei ole, mutta KSK:ssa se taas on, kuvauksena ”ortodoksinen risti”.

Vinoviiva /

Merkkiaiheisen Kielikellon 3/1993 ohjeissa vinoviivan käytöstä sanotaan:

Vinoviivaa ei pitäisi käyttää vaihtoehtoisuuden merkkinä muuten kuin lomakkeissa tai niihin verrattavissa.

Kielikellon 1/2001 artikkeli Vinoviivamuotia kuvailee laajahkosti vino­viivan muun­laista käyttö vaihto­ehtoisuuden esittämiseen. Se ei suoranaisesti ota kantaa normeihin.

Kielikellon 2/2006 artikkeli Vinoviiva / on sallivampi: se käyttää sanaa ”ensisijaisesti”. Kuitenkin kaikki esimerkit voidaan ymmärtää lomakkeissa käytettäviksi ilmauksiksi:

Vinoviivaa käytetään ensisijaisesti lomakkeen tyyppisissä yhteyksissä vaihto­ehdon osoittamiseen.
naimisissa/naimaton/leski/eronnut
opetusministeriö / maa- ja metsätalousministeriö
kokemus-/palveluvuosilisä

Myös standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175:2006) on tässä asiassa väljä: ”Vinoviivaa käytetään muun muassa lomakkeissa osoittamassa vaihtoehtoa.”

KOP:n vinoviivaohje on käytännössä väljä: sen Ohje lyhyesti sanoo: ”Vinoviivaa käy­te­tään vaihtoehdon osoittamiseen.” Tarkempi ohje kyllä käyttää ilmausta ”käytetään lomak­keis­sa ja vastaavan­tyyppisissä yhteyksissä”, mutta yksi esimerkeistä on sellainen, jota tuskin voi tulkita lomakkeen tapaisessa yhteydessä käytettäväksi: ”Haluan vuokrata keskustan tun­tu­mas­ta kaksion / pienehkön kolmion.”

Yhdysmerkki rakennusten yms. nimissä: Tampere-talo ← Tamperetalo

Vuonna 2006 suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen sellaisista rakennusten, toimitilojen ja salien nimistä, jotka aiemmin suositettiin kirjoitettavaksi yhteen ilman yhdysmerkkiä, esimerkiksi Tamperetalo ja Topeliussali. Lautakunnan toimintaa vuosina 2000–2009 kuvaava sivu esittää: ”Uuden suosituksen mukaan tällaiset nimet voidaan kirjoittaa myös yhdysmerkillisinä Tampere-talo, Topelius-sali.” Myös Kielikellon 1/2010 artikkeli Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita esittää muu­tok­sen väljennyksenä: ”yhdysmerkkiä voidaan käyttää sellaisissa nimissä kuin Tampere-talo, Mannerheim-museo, Aalto-keskus”. Se kuitenkin viittaa Kielikellon 4/2006 artikkeliin Antintalosta Hartwall-areenalle, jonka mukaan lauta­kunta nimenomaan suosittaa yhdysmerkin käyttöä, joskin kuvausta pehmentävät myöhemmin ”voidaan kirjoittaa” -ilmaukset:

Kielilautakunta päätti kokouksessaan 20.11.2006 suosittaa julkisten rakennusten, toimitilojen ja salien nimissä käytettäväksi yhdysmerkkiä, kun nimessä on alkuosana perusmuotoinen (nominatiivimuotoinen) erisnimi ja jälkiosana nimettävän kohteen lajia ilmaiseva sana (esim. talo tai sali). Aiemmin tämäntyyppiset nimet on suo­si­tet­tu kirjoittamaan ilman viivaa (esim. Topeliussali). Nyt hyväksytään siis (jo aiemmin yleistynyt) kirjoitustapa Kerava-talo, Topelius-sali, Eiffel-torni, Hartwall-areena, Pohjola-stadion ja Turku-halli. – –

Edelleen voidaan kirjoittaa entisen ohjeen mukaan Karjalatalo ja Kokkolasali; vakiintuneita kirjoitusasuja ei ole syytä ruveta muuttamaan. Tällä tavoin kieleen jää rinnakkaisuutta, mutta nykyinen sekava kirjoitusasujen kirjo kuitenkin vähitellen yhdenmukaistuu.

– –

Uudella suosituksella yksinkertaistetaan ohjetta: rakennusten ja toimitilojen nimet voidaan kirjoittaa samalla tavoin kuin muutkin erisnimen sisältävät yhdys­sanat (Matti-setä, Päijänne-purjehdus, loma-Suomi). Tämäntapaiset yhdyssanat ovat olleet kielenkäyttäjille mallina, kun on alettu kirjoittaa Järvenpää-talo, Snellman-sali jne. Nyt ohje ja käytäntö kohtaavat toisensa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että maantieteelliset nimet, esimerkiksi Tenojoki ja Araljärvi, sekä nimityyppi Helsinkipuisto (kuten asemakaavanimetkin) kuuluvat eri ryhmään ja erilaisten ohjeiden piiriin.

Suosituksessa esimerkkinä mainittu Eiffel-torni poikkeaa myös alkuosan muodon suhteen aiemmasta suosituksesta. Kielikellon 4/1994 artikkelissa Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä suositellaan genetiivialkuista asua Eiffelin torni tai Eiffelintorni. Sen mukaan ”ulkomaalaisetkin nimet ovat suomen kannalta luontevia genetiivi­alkuisina”. Aiemmin genetiivi­alkuisuutta on suositettu vahvemmin, esimerkiksi Matti Sadeniemen kieli­pakinassa ”Yhdyssanatyypistä Sibelius-puisto” 11.2.1960 (julkaistu Kielivartio-kirjassa).

Käytännössä suositus on muutettu aiemmasta poikkeavaksi, koska kyseessä ovat eris­nimet. Yhdysmerkin käytöstä päättää nimen antaja. Ei juuri voitane ajatella, että nimen antamisen jälkeen itse kukin kirjoittaja itse ratkaisisi, käyttääkö hän nimessä yhdys­merkkiä.

Aiempaa kantaa edustavat ja perustelevat Kielikellossa 3/1998 julkaistut yhdysmerkin käytön ohjeet:

Jos yhdyssanan jälkiosa kuuluu kiinteästi itse nimeen, ei yhdysmerkkiä käytetä. Tähän ryhmään kuuluvat monet maantieteelliset sekä rakennusten nimet.

Oulujoki
Tamperetalo
Alminsali
– –

Oulujoen nimi ei ole ”Oulu” (”Oulu-joki”) eikä talon nimi ”Tampere”, vaan sanat joki ja talo ovat osa nimeä.

Yhdysmerkki rinnasteisten yhdyssanojen lyhenteissä: suom.ugr. ∼ suom.-ugr

Kun rinnasteisesta yhdyssanasta, jossa on yhdys­merkki, muodostetaan lyhenne, säilytetään vanhojen ohjeiden mukaan yhdys­merkki, esimerkiksi suomalais-ugrilainensuom.-ugr.. Nykyisten sääntöjen mukaan yhdysmerkin saa jättää pois: suom.ugr.. Tämä on eri muutos kuin se, jonka mukaan yhdysmerkkiä ei käytetä vain sen vuoksi, että alkuosaa on ly­hen­net­ty; esimerkiksi sanan toimitusjohtaja lyhennetään nyt toim.joht., ei enää toim.-joht.

On epäselvää, milloin muutos on tapahtunut. Jo Kielikellon 3/1993 ohjeissa pisteen käytöstä on esimerkki suom.ugr. ilman, että yhdysmerkillistä vaihto­ehtoa edes mainitaan, toisin kuin uudemmissa ohjeissa. Kuitenkin Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. painoksessa v. 1992 s. 195–196), että ”yhdys­sanoissa käytetään yhdys­merkkiä –– jos yhdys­osat ovat rinnakkaiset ja saman­arvoisia”, ja lisää: ”Myös vastaavissa lyhenteissä: suom.-ugr., hist.-kielit.

Yhdysmerkki väriyhdistelmien nimissä: sini-musta ∼ sinimusta

NSK:ssa on sanalle sinimusta kaksi merkitystä: ’sinisen musta’ ja ’sininen ja musta’. Tämä on sen säännön mukaista, että rinnasteisessa yhdys­sanassa käytetään yhdys­merkkiä vain, jos osat ovat paitsi merkitykseltään myös muodoltaan rinnasteisia. Sanaa sinimusta ei voi pitää muodoltaan rinnasteisena, koska alkuosa on erityisessä yhdys­osa­muodossa sini eikä sanan normaalissa perusmuodossa sininen.

KOP:n sivulla Yhdysmerkki rinnasteisten osien välissä: lohi-avokadopasta sanotaan ensin, että ”moniosaisten väriyhdistelmien ja -sävyjen nimitykset ovat suurelta osin viivattomia yhdyssanoja”, mutta jatketaan:

Silloin kun puhe on selvästi eri värien yhdistelmistä, nimityksissä voi käyttää myös yhdysmerkkiä:
kelta-musta ∼ keltamusta peliasu
beige-musta-vihreä ∼ beigemustavihreä takki

Tämän mukaisesti voidaan siis kirjoittaa joko sini-musta tai sinimusta silloin, kun tarkoitetaan sinisen ja mustan värin yhdistelmää.

Yhdysmerkki käyttö selvyyden vuoksi

Eri ohjeissa on käsitelty eri tavoin sitä, voidaanko yhdys­sanan osien välissä käyttää yhdys­merkkiä sanan selventämiseksi myös tapauksissa, joissa mikään ohje ei vaadi sitä. Voi­daan­ko esimerkiksi kirjoittaa pii-levä sen selventämiseksi, että kyseessä on tietty levien tyyppi eikä piillä-verbin partisiippi?

Lyhyissä ohjeissa on usein jätetty kokonaan mainitsematta tällaiset kysymykset. Tähän on voinut vaikuttaa se, että tapaukset on arvioitu harvinaisiksi; ehkä on myös ajateltu, että epämääräisen poikkeuksen esittäminen hämmentäisi esimerkiksi oppilaiden mieltä kou­lus­sa. Niinpä kansalaisten kannan­otoissa oikein­kirjoitus­asioihin saatetaan esittää jokai­nen sellainen yhdys­merkki virheelliseksi, jota mikään sääntö ei vaadi.

Kielikellon 1/2010 artikkelissa Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita viitataan E. N. Setälän Suomen kieliopin (1898) esitykseen yhdys­merkin käytöstä. Kirjaa lainataan artikkelissa osittain puutteellisesti. Kirjan (1. painoksen) yhdys­merkkiä käsittelevä kohta on kokonaisuudessaan seuraava:

60 § Yhdysmerkkiä (-) käytetään:

1. Sanoja jaettaessa kahdelle riville.

2. Kun yhdistetystä sanasta jätetään toistamatta se osa, joka sillä on yhteinen edelläkäyvän tai seuraavan sanan kanssa, esim. luku- ja kirjoitustaito, syntymäpaikka ja -aika.

3. Yhdistettyjen sanojen yhdysosien välillä selvyyden vuoksi: a) jos yhdistyksen eri osat ovat yhdenarvoiset (rinnastettu yhdistys), esim. saksalais-suomalainen sanakirja, Helsingin suomalais-ruotsalainen seurakunta, historiallis-kielitieteellinen osasto; b) jos edellisen yhdysosan loppuvokaali on sama kuin jälkimäisen alkuvokaali, esim. esi-isä, raha-asia; c) joskus muutenkin, etenkin jos yhdistys on harvinainen tai satunnainen, jos yhdistys tulee kovin pitkäksi tai jos muuten selvyys sitä vaatii, esim. lakitta-olija, 7-vuotinen, sananlennätin-virkamies, maa-ilma (vrt. maailma).

1 muist. Yhdistetyssä sanassa, joka ei ole rinnastettu yhdistys, ei koskaan saa olla muuta kuin yksi yhdysmerkki ja se oikealla paikalla yhdysosien välillä (vrt. 169 §, 2), esim. rahaasiain-toimituskunta (vrt. yllä 3 kohta, b); väärin: raha-asiaintoimituskunta ja vielä enemmän: raha-asiain-toimitus-kunta).

2 muist. Useat käyttävät yhdysmerkkiä runsaammalti, kuin mitä yllä on esitetty; yleensä ei sen runsaampi käyttäminen kuitenkaan ole tarpeellinen.

Setälän esityksen 1. muistutus edustaa linjaa, josta luovuttiin virallisesti v. 1942, kuten Kielikellon kirjoitus kuvaa.

Myöhemmin siis kannanotot ovat vaihdelleet. Esimerkiksi Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) oleva yli kuusi sivua pitkä selostus yhdys­merkin käytöstä esittää tässä tarkastellusta aiheesta seuraavan:

Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanoissa myös milloin yhdys­sana pituutensa tai epä­taval­li­suu­ten­sa vuoksi kaipaa luku­osviittaa taikka milloin grafeemin yhdys­sanan luonne ei ilman yhdys­merkin osoitusta ole selvä. Esim. kuolemavaravakuutus-maksu, laulu-ilta (vrt. lauluilta), pii-levä (vrt. piilevä), valo-itu, huolto-alue, ei-jäsen, ei-ruotsalainen, ei-kenenkään-maa, se-on-niinkuin-sakki-päättää-henkeä, vihjaava ei-nyt-näin-lasten-läsnä-ollessa-katse, kahvi-ja-leipäannos, niin-tai-näinkanta, vesi-ja-leipä-rangaistus, antaa-mennä-periaate, koivu-luomi-haapa-pihlajalehto. Tällaiset tapaukset ovat verraten harvinaisia.

Esimerkeissä on mukana sanoja, jotka nykyisten sääntöjen mukaan kirjoitetaan toisin (esimerkiksi antaa mennä ‑periaate) tai joita koskevat erityiset säännöt (kuten viimeinen esimerkki, jossa on rinnasteisia määrite­osia).

Tosin Penttilä mainitsee myös, että yhdys­merkkiä käytetään ”sellaisissa yhdys­sanoissa, joiden ensimmäisenä osana on nomina­tii­vis­sa oleva vieras sana tai eris­nimi ja jotka ovat suhteellisen outoja”, esimerkksi douglas-kuusi.

Toisaala varsin minimalistisen säännön esittää Kielikellossa 2 (1969) julkaistu väli­merkki­ohjeisto. Sen yhdys­merkkiä koskeva osuus on melko laaja, mutta esittää puheena olevan poikkeus­säännön hyvin tiiviinä (ellei sen alaan lueta myös sääntöä, jonka mukaan yhdys­merkkiä käytetään ”joskus yhdys­sanoissa, joiden alku­osa on sitaatin­luonteinen vieras sana: bébé-tyyppinen”): ”Tarpeen mukaan yhdys­merkkiä voidaan muutenkin tila­päi­ses­ti käyttää selvyyttä lisäämään, esim. perus-lauseenmerkitsijä.” Esimerkissä on siis varsin erikoinen kolmi­osainen yhdys­sana, ja siinä yhdys­merkin ilmeinen tarkoitus on ohjata jäsentämään se oikein (eikä osista peruslauseen ja merkitsijä koostuvaksi).

Kirjassa Kielen­huol­lon juurilla kuvataan (s. 258–), miten ohjeisiin lisättiin erityisiä sääntöjä siitä, millaisissa sanoissa on käytettävä yhdys­merkkiä. Tällöin ohjeiden c-kohta siirtyi myöhemmäksi, mutta säilyi ajatukseltaan samana.

Myöhemmin asia on esitetty vaihtelevilla tavoilla, usein sävynä se, että kyseessä ovat harvinaiset poikkeus­tapaukset. Setälän kuvauksesta saa kuitenkin sen käsityksen, että esimerkiksi pitkässä, etenkin moniosaisessa yhdys­sanassa selventävä yhdys­merkki voisi useinkin olla tarpeen.

Nykyisten sääntöjen sisältöä selostetaan Nykyajan kielenoppaan kohdassa Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.

Siirtokirjoitus

Siirtokirjoitus yleisesti

Siirtokirjoitukseen eli sanojen siirtämiseen kirjoitus­järjestelmästä toiseen on lukuisia menetelmiä. Suomessa on joukko kansallisia standardeja, jotka määrittelevät eräiden kielten siirtokirjoituksessa suomen kielessä noudatettavat menettelyt. Jäljempänä kuvataan, miten kielen­huollon nykyiset kannat poikkeavat kyseisistä standardeista.

Lisäksi vuonna 2018 ava­tus­sa Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on kohdassa Kielten nimet ja latinaistukset taulukkona on kuvattu sivustossa käytetyt siirtokirjoitukset, ja niistä osa poikkeaa aiemmista käytännöistä, jotka ovat usein noudatelleen englannin­kielisessä vies­tin­näs­sä käytettyjä tapoja. On tulkinnan­varaista, onko luettelo tulkittava kannan­otoksi siitä, mitä siirto­kirjoitus­menetelmiä tulisi käyttää paikan­nimissä tai muu­toin. Menetelmät on lueteltu Nyky­ajan kielen­oppaan kohdassa Muiden kielten siirtokirjoitus.

Arabian sanojen siirtokirjoitus: Khalifahin ∼ Khalifah’n ∼ Khalifan stadion

KOP:n sivulla Arabiankieliset nimet mainitaan YK:n latinalaistus, joka on sivun mukaan ”useimpien arabimaiden hyväksymä”. Sivu ei yksilöi, mitä YK:n latinalaistusta tarkoitetaan. Eksonyymit-sivuston mukaan käytetään YK:n v:n 1972 latinalaistusta arabialle. Sivuston ensimmäisen version kuvauksen mukaan olisi noudatettu uudempaa, vuoden 2017 suositusta, mutta esimerkit olivat silloinkin vanhemman ohjeen mukaisia.

Eksonyymit-sivustossa esitetään vain YK:n latinalaistus, mutta KOP:n sivulla ohje on mutkikkaampi:

Itäisten arabimaiden nimien kirjoittamisessa kannattaa noudattaa ensisijaisesti YK:n kansainvälistä standardia. Läntiset arabimaat (muun muassa Tunisia, Algeria, Marokko) noudattavat sen sijaan yleensä ranskan mukaista latinaistusta, jota voi käyttää tämän alueen tunnetuista nimistä myös suomessa (Sousse). Egyptissä ja Sudanissa käytetään rinnan kansallisia latinaistuksia ja YK:n kansainvälistä latinaistusta.

YK:n latinalaistus ei todellisuudessa ole standardi, vaan poikkeaa kansainvälisestä ISO-standardista.

Kotuksen sivun Qatarin kisapaikkojen nimiä mukaan ”itäisten arabi­maiden paikan­nimien latinaistamiseen suositetaan ensisijaisesti Yhdistyneiden kansakuntien eli YK:n kansain­välis­tä latinaistusta (1972, päivitetty 2017)”. Se kuitenkin lisää: ”Koska ei ole varmuutta siitä, käyttääkö Qatar itse YK:n latinaistusta, voidaan kisapaikkojen nimistä poikkeuksellisesti käyttää myös suomen kansallisen latinaistusstandardin (SFS 5755) mukaisia kirjoitusasuja.”

Sivulla Arabian kielen siirtokirjoitus kuvataan SFS 5755:n mukainen tieteellinen ja yleis­kielinen siirtokirjoitus sekä ISO-standardin mukainen siirto­kirjoitus. Kotus siis ei neuvo käyt­tä­mään mitään näistä, vaan jotakin YK:n määrittelemää menetelmää, joskin se ”poik­keuk­sel­li­ses­ti” sallii kansallisen standardin noudattamisen.

Edellä mainittu Kotuksen sivu mainitsee, että YK:n järjestelmän mukaan ”joihinkin arabiankielisiin nimiin merkitään loppuun h, joka ei kuitenkaan kuulu ään­net­täes­sä”. Sivun mukaan tällöin nimeen ”voi lisätä taivutuspäätteen joko sidevokaalin avulla tai heitto­mer­kil­lä”, esimerkiksi ”Khalifahin stadion” tai ”Khalifah’n stadion”. Lisäksi se sanoo: ”On mah­dol­lis­ta käyttää myös Suomen kansallisen standardin (SFS 5755) mukaista kirjoitus­tapaa: Khalifan (kansainvälinen) stadion.”

YK:n latinalaistusten erot ovat seuraavat:

Kotuksen sivuilla käytetään vanhempaa versiota, joskin uudemman version mukainen asu saatetaan mainita vaihtoehtona, mutta ilman alleviivausta,

Japanin sanojen siirtokirjoitus – geisha ∼ geiša

Muodollisesti voimassa on kielilautakunnan vuonna 1957 antama suositus, jonka mukaan käytetään siirtokirjoitusta, joka poikkeaa kansainvälisestä Hepburnin jär­jes­tel­mästä eli hebonshikista seuraavasti: ch:n tilalla on tš, j:n tilalla dž, sh:n tilalla š, w:n tilalla v ja y:n tilalla j tai i.

Käytännössä kyseistä suositusta tuskin missään enää noudatetaan ainakaan järjes­tel­mäl­li­sesti. Se kuitenkin mainitaan muun muassa Uuden kielioppaan 1. painoksessa, joka julkaistiin vuonna 2000. Tosin se toteaa, että suositusta ”voidaan edelleen noudattaa” ja että ”tuntuu mahdolliselta käyt­tää rin­nak­kais­jär­jes­tel­mä­nä hebonshikiakin”. Vuoden 2007 painoksesta kuvaus japaninkielisten sanojen kirjoittamisesta on poistettu, mut­ta hake­mis­tos­sa on mm. vanhat suosituksen mukaiset asut Hirošima, Honšu ja Jokohama (vielä 4. pai­nok­ses­sa v. 2011).

Kielikellon 1/2007 artikkeli Uusien vierassanojen kirjoitusongelmia viittaa sekin hebonshikin noudattamisen suuntaan: ”Esimerkiksi Japanin paikannimissä ovat eläneet rinnan hattu-s ja sh: saaren nimi Kiušu ja Kyushu; nykykäytäntö on kuitenkin sh:n kan­nalla.” Esimerkki­nimi olisi kuitenkin jäljempänä mainittavan ohjeen mukaan kirjoitettava pituusmerkkejä käyttäen: Kyūshū.

Toisaalta japanista lainattuja sanoja voidaan käsitellä joko sitaatti­lainoina, jotka kir­joi­te­taan siirto­kirjoi­tet­tui­na, tai varsinaisina lainasanoina, jotka kirjoitetaan suomen jär­jes­tel­män mukaan. Tämä selittää sellaiset vaihtelut kuin geishageiša ja teriyaki ∼ terijaki. Kieli­toimis­ton sana­kirjassa geisha ja teriyaki ovat varsinaisina hakusanoina; geiša ja terijaki mainitaan rinnakkais­muotoina. Edellä mainittu Kielikellon artikkeli näyttäisi esittävän, että hebonshikia voidaan käyttää ajattelematta, onko kyseessä sitaattilaina vai varsinainen lainasana: ”Kansainvälisistä syistä japanilaislainoihin voisi siis suosittaa englannin oikein­kirjoitukseen pohjautuvaa kirjoitustapaa, ns. Hepburnin translitteraatiota (hebon­shiki), jonka mukaisesti sh olisi suositeltava hattu-s:n ohessa tai sijasta. Samoin voi kirjoittaa y:n j:n sijasta esimerkiksi sanoissa teriyaki (terijaki, ’eräs marinointikastike ja sitä sisältävä ruokalaji’) – –.”

Myös joissakin erisnimissä on vastaavaa vaihtelua, esimerkiksi Yokohama ∼ Jokohama.

KOP:n sivu Japaninkieliset nimet sisältää yksi­selitteisen ohjeen eikä edes mainitse mui­ta vaihto­ehtoja: ”Japanilaiset nimet kirjoitetaan Hepburn-järjestelmän mukaisesti, esi­mer­kik­si Michiko Shoda, Hayao Miyazaki, Shinzō Abe.” Tosin tarkemmassa kuvauksessa tähän liittyy sana ”tavallisesti”.

Kuten viimeisestä esimerkistä ilmenee, KOP:n ohjeen mukaan pitkä o merkitään o-kirjai­mel­la, jonka päällä on pituusmerkki eli vaakaviiva (ō). Se on yksi monista pitkän o:n merkintä­tavois­ta Hepburnin järjestelmän eri muunnelmissa, ja se on ollut melko har­vi­nai­nen; useam­min käytetään tavallista o-kirjainta. Ohjekaan ei yksi­selitteisesti vaadi pituus­merkkiä, vaan se vain kuvaa: ”Pitkä vokaali merkitään yleensä vokaalin ylisellä pituus­merkillä. Pitkää e:tä merkitään sen sijaan tavallisesti kirjain­yhdistelmällä ei.”

Ohje mainitsee seuraavat sovinnaisnimet, tavalla, joka voidaan tulkita jopa niin, että vain ne ovat käytössä: Iwo Jima, Japani, Jokohama, Kioto, Riukiusaaret, Tokio.

Kielikellon 4/2015 artikkelissa Japanilaisten nimien kirjoittaminen ja ääntäminen vii­ta­taan edellä mainittuun KOP:n ohjeeseen. Artikkelissa sanotaan: ”Suomen kielessä, kuten useim­mis­sa muissakin eurooppalaisissa kielissä, nimet latinaistetaan Hepburnin järjes­tel­mäl­lä.” Se on täysin sama kuin KOP:n ohjeen virke ilman tavallisesti-sanaa.

Kiinan sanojen siirtokirjoitus – Beijing ∼ Peking

Jo vuonna 1979 suomen kielen lautakunta päätti suositella pinyin-siirto­kirjoitus­järjes­tel­män käyttöä kiinan­kielisille nimille (ja sitaatti­lainoille). Aiempi, erilainen suositus oli vuodelta 1957. Vuoden 1979 suositusta on kuvattu Kielikellon 2/1979 artikkelissa Kiinan erisnimien latinaistaminen.

Peruslinja ei ole muuttunut, mutta muutoksia on ollut tärkeissä erityiskysymyksissä. Vuoden 1979 suositus sanoo: ”kuitenkin historiallisissa nimissä ja tutuimmissa paikan­nimissä voidaan käyttää kieli­lauta­kunnan v. 1957 antaman suosituksen mukaisia nimi­asuja”. Samanlainen ajatus on uudemmassa esityksessä, Kielikellon 3/2006 artikkelissa Kiina-ilmiö: Peking vai Beijing? Juan vai yuan?, mutta yksityiskohtaisissa kannanotoissa on eroja.

Molemmat esitykset ovat sikäli epämääräisillä linjoilla, että ne eivät sano, mistä nimistä pitää käyttää vanhoja sovinnaisia asuja, vaan enimmäkseen vain, että niitä voi käyttää. Vain maannimi Kiina mainitaan aina käytettävänä.

Vuoden 1979 suosituksessa sanotaan, että sovinnaisnimiksi jäävät

Tosin tämäkin on tulkinnanvaraista, sillä kuvaus siis toisaalla sanoo, että sovinnaisnimiä ”voidaan käyttää”. Vuoden 2006 artikkeli sanoo vielä epämääräisemmin:

Vanhoja jo vakiintuneita sovinnaisnimiä on hyvä kuitenkin edelleen käyttää. Maan nimi on suomeksi Kiina (pinyinillä Zhongguo). Vanhoja tuttuja sovinnaisnimiä Peking, Hongkong, Jangtse ja Kanton voi käyttää pinyinin mukaisen muodon rinnalla
– –
Historialliset henkilön- ja paikannimet voi silti säilyttää tutuimmissa asuissaan etenkin historiallisissa teksteissä, esim. Tšiang Kai-šek (pinyinillä Jiang Jieshi).

Kuitenkin se luettelee joukon nimiä, joilla on ”sovinnaisniminä suomen kielessä säilyvät kirjoitusasut”. Luettelo poikkeaa edellä mainitusta siten, että

Koska kyse on sovinnaisnimistä, joita on rajallinen ja pienehkö määrä, luettelot lienee tulkittava tyhjentäviksi eikä vain esimerkeiksi.

Epäselväksi kuitenkin jää, miksi luettelossa mainitaan ”pinyinin mukaiset suositeltavat nimiasut” ja niistä joidenkin kohdalla on *-merkki, jonka ilmoitetaan tarkoittavan, että ”tekstissä on hyvä mainita myös vanha nimiasu rinnalla”. Tämän voi tulkita niin, että esimerkiksi sekä Peking että Beijing käyvät, mutta jälkimmäisen yhteydessä on hyvä mainita myös asu Peking. Tulkintaa tukee Kielikellon 2/2008 artikkeli Pekingin olympia­lai­set, joka sanoo: ”Kiinan pääkaupungin nimi voidaan kirjoittaa molemmilla tavoilla, perus­muoto on siis joko Peking tai Beijing.” Kotuksen maannimi­luettelossa on ”Peking (Beijing)”, kun taas EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Valtioiden, alueiden ja rahayksiköiden luettelo on ”Beijing (Peking)” (ja rahayksikkö on ”juan renminbi”).

Myös Kiinan rahayksikön nimestä sanotaan, että sekä pinyinin mukainen asu yuan että sovinnaismuoto juan ovat mahdollisia. Kotoistus-hankkeen suositusten mukainen asu on yuan.

Kreikan sanojen siirtokirjoitus – Chania ← Hania

Kreikkalaisten nimien ja kreikasta otettujen sitaattilainojen kirjoitusasussa on ollut paljon kirjavuutta, ja kirjavuus on vain lisääntynyt. Kielitoimisto suosittaa kreikkalaisen stan­dar­din soveltamista suomen kielessä nyky-Kreikan paikannimiin. Tämä esitettiin Kielikellon 4/2011 artikkelissa Kreikan paikannimet suomen kielessä paikannimiä koskevana. Epäselväksi on, onko tar­koi­tus, että samaa sovellettaisiin muihinkin nykyaikaisiin nimiin ja sitaattilainoihin, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien käytäntö muodostui tämän mukaiseksi. Kotuksen sivuston viikon vinkki Kreikkalaisia nimiä (30.1.2015) esittää periaatteen yleisesti nimiä koskevana, ja esimerkeissä on lukuisia henkilönnimiä ja organisaatioiden nimiä.

Kirjavuutta lisää, että kreikka­lai­nen standardi sallii akuutin aksentin käytön paino­merkkinä, esimerkiksi Haniá, mutta ei vaadi sitä, ja Suomen lehdistössäkin on kahtalaista käytäntöä (ja myös paino­merkin käyttöä vain joissakin nimissä).

Kirjoitusasu poikkeaa monella tavalla vanhoista käytännöistä ja myös SFS:n vah­vis­ta­mas­ta suomalaisesta standardista. Lisäsekaannuksia on aiheuttanut, että standardiin (SFS 5807) tehtiin isohkoja muutoksia vuonna 2008.

Esimerkiksi Kreetan pääkaupungin nimi on aiemmin esiintynyt yleensä asussa Herakleion tai Heraklion, joka perustuu antiikin kreikan asuun. Kotuksen suosittaman kreikkalaisen standardin mukaan se kirjoitetaan Irákleio tai Irakleio, kun taas SFS-standardin mukaan kirjoitetaan Iráklio, aiemman version mukaan Iraklio (tai Iraklion, sen mukaan, mikä kreikkalainen kirjoitusasu ajatellaan lähtökohdaksi). Matkailuesitteissä, Wikipediassa ym. käytetään yleisesti asua Iraklion. Se on myös Kotuksen Eksonyymit-sivuston mukainen suomen­kielinen asu.

Kielitoimiston suositusta sekä sen ja SFS-standardin eroja kuvaa Kotuksen sivusto Kreikan paikannimet. Ks. myös dokumenttia Nykykreikan ääntämys sekä kreikan translitterointi ja transkriptio.

Ukrainan, valkovenäjän ja bulgarian siirtokirjoitus

Kansallinen standardi Kyrillisten kirjainten translitterointi – Slaa­vi­lai­set kielet (SFS 4900) koskee kaikkia niitä slaavilaisia kieliä, joita kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin, myös ukrainaa, valko­venäjää ja bulgariaa. Käytäntö on pitkälti ollut standardin mukainen. Standardin keskeinen sisältö on kuvattu verkkosivulla Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten trans­litterointi.

Moniin nimiin on aiheuttanut muutoksia se, että Neuvosto­liiton hajottua alettiin Suomessa ja muual­la­kin käyttää Ukrainan, Valko-Venäjän ym. paikannimien asuja, jotka perustuvat ukrainan-, valkovenäjän- yms. kielisiin nimiin eivätkä venäjänkielisiin asuihin. Ks. kohtaa Paikannimien ”omakielisyys”. Tällöin myös siirto­kirjoitus­tavassa voi tapahtua muutoksia.

Toisentyyppinen muutos on, että Kielikellon 4/2012 artikkelin Yuliia, Julija, Yulia – Ukrainan, Valko-Venäjän ja Bulgarian omakielisten nimien latinaistaminen kuvaa suosit­ta­vaan sävyyn vuonna 2012 pidetyn YK:n paikan­nimi­konfe­rens­sin kannan­ottoja. Ne poik­kea­vat olennaisesti suomalaisesta standardista ja käytännöstä. Artikkeli lienee tulkittava normi­kannan­otoksi, jonka mukaan suomen kielessä tulisi noudattaa mainittua suositusta. Se esittää erikseen, että venäjän osalta ”voi vielä puoltaa” standardin ja vanhan käytännön noudattamista, mutta kysyy ”eikö olisi aika totutella myös YK:n suosittamaan venäjän latinaistukseen ja hyväksyä se rinnalle muissakin yhteyksissä kuin vieras­kielisessä tiedon­välityksessä”.

Toisaalta Kielikellon 1/2014 kirjoitus Ukrainan nimiä suomen kielessä sanoo, että suomalaisen standardin mukaista menettelyä ”voi yleiskielisessä viestinnässä käyttää edelleen”. Artikkelissa esitetyt esimerkit on kirjoitettu suomalaisen standardin mukaisesti.

YK:n konferenssin suositus poikkeaa suomalaisesta standardista seuraavasti (sulkeissa esitetään tässä esimerkki­sanat suoma­lai­sen standardin mukaisessa muodossa):

ukraina
valkovenäjä
bulgaria

Epäselvää on, missä määrin olisi tarkoitus muuttaa hyvin vakiintuneitakin asuja, esimerkiksi pitäisikö Jalta korvata asulla Yalta.

Kotoistus-hankkeen kannanotossa Kyrillisten aakkosten latinaistamisesta (10.9.2013) sanotaan:

– – YK:n suosittamat valkovenäjän, ukrainan, bulgarian ja venäjän latinaistukset so­vel­tu­vat käytettäviksi viranomaisten dokumenteissa ja vaihdettavissa tiedoissa, jois­sa tarvitaan kansain­välisesti keskenään samaa, hyvin suppealla aakkostolla esi­tet­tä­vis­sä olevaa latinalaisin kirjaimin esitettyä asua. Sen sijaan niitä ei tulisi käyttää tavallisessa tekstissä, kuten uutisissa tai kirjallisuudessa. Näissä yhteyksissä soveltuvat käy­tet­tä­vik­si aiemmat standardit (SFS 4900 ja ISO 9) – –.

Venäjän sanojen siirtokirjoitus – Marija ∼ Maria

Venäläisten nimien ja venäjänkielisten sanojen siirtokirjoituksen (translitteroinnin, latinaistuksen) normit ovat Suomessa vakiintuneet pääosin jo noin sata vuotta sitten. Yksityiskohdissa on kuitenkin ollut vaihtelua ja normien muutoksia:

On esiintynyt viitteitä siitä, että suomessa käytetty venäjän siirto­kirjoitus haluttaisiin korvata toisella, kansain­välisemmällä. Edellisessä kohdassa mainittiin viittaus ”YK:n suosittamaan” järjestelmään. Se tarkoittanee YK:n paikan­nimi­asian­tuntijoiden ryhmän (UNGEGN) suositusta UN Romanization of Russian for Geographical Names (1987). Se perustuu Neuvostoliiton standardointi­järjestön (GOST) silloiseen standardiin, joka taas perustui kansain­välisen standardin ISO 9 silloiseen versioon. Se poikkeaa suomalaisesta järjestelmästä melko vähän; esimerkiksi tš-yhdistelmän sijasta käytetään č-kirjainta. Sen sijaan se poikkeaa huomattavasti sekä Venäjän passeissa käytetyistä järjestelmistä että englannin­kielisessä viestinnässä yleisesti käytetyistä järjestelmistä. Tätä järjestelmää käytetään Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paikannimien muutoksista Venäjällä ja sen naapurustossa ”kansainväliseen käyttöön suositettuna järjestelmänä”.

Venäjän eri siirtokirjoitusjärjestelmiä, mukaan lukien suomalaisen käytännön vaihtelu ja standardi ISO 9, kuvaa verkkosivu Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten translitterointi.

Erisnimet

Eesti vai Viro?

Kielenhuolto on jo varhain suosittanut etelänaapurimme ensisijaiseksi nimeksi sanaa Viro, mutta suhtautuminen sen synonyymiin Eesti on vaihdellut. Sama koskee kielennimiä viro ja eesti ja tietysti myös johdoksia virolainen ja eestiläinen.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa Viro vai Eesti sanotaan, että ”Viro-nimeä suositetaan käytettäväksi ensisijaisena suomenkielisessä puheessa ja tekstissä” ja että perustana on nimen ”vanha ja vakiintunut asema nimenomaan omassa kielessämme”. Siinä on kuitenkin seuraava outo kappale:

Omat ongelmansa aiheuttaa suomentaminen. Teksti voi sisältää monisanaisia nimiä, joiden erisnimisyyden säilyminen tuntuu edellyttävän Eesti-nimen käyttöä suo­mes­sa­kin, esim. Eestin akateeminen mieskuoro, Eestin kevyen teollisuuden minis­te­riö. Joskus muulloinkin saattaa virolaisen näkökulman takia Eestin käyttö tuntua kor­rek­til­ta suomessa. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin harvinaisia.

Ajatus on yhtä epälooginen kuin se, että ”erisnimisyyden säilymiseksi” pitäisi puhua esi­mer­kik­si Sverigen akatemiasta tai Deutschlandin ulkoministeriöstä. On kuitenkin vaikea arvioi­da, mitä ajatuksen takana on ollut. Sitkeään kiistaan Viron nimestä on liittynyt myös po­liit­ti­sia ja asenteellisia sävyjä, eri tahoilla erilaisia: nimeä Viro pidettiin neuvosto­aikana usein poliittisesti vääränä, ja sen on toisaalta sanottu heijastavan suomalaisten isoveli­asennetta.

KSK ei luonteensa takia käsittele maannimiä, mutta kielennimet viro ja eesti ovat siinä synonyymisina ilman kannanottoa; päähakusanana on viro. Samalla linjalla olivat jo NSK ja PSK.

KOP:n ohje Viro vai Eesti? sanoo: ”Suomen eteläisen naapurimaan nimi on suomeksi virallisissa yhteyksissä Viro tai Viron tasavalta. Maassa puhutaan viron kieltä.” Se kuitenkin lisää: ”Epävirallisissa yhteyksissä voi käyttää myös Eesti-nimeä.” Lisäys voidaan tulkita vakiintuneen suosituksen jonkin­asteiseksi vesittämiseksi. Vesittämisenä voi pitää myös sitä, että Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on ”Viro ∼ Eesti ” ilman suositusta. Vuosi­kym­men­ten ajan on kiistelty siitä, kumpaa nimeä käytetään, kuten kirjassa Kielen­huol­lon juurilla laajasti kuvataan, ja tähän oli vakiintunut selvä ratkaisu.

Georgia ← Gruusia

Kielikellon 4/1992 artikkelissa Naapureiden nykynimiä sanotaan:

Meillä vakiintuneena pidetty nimi Gruusia haluttiin valtion virallisen tunnustamisen yhteydessä vaihtaa kansainväliseen nimeen Georgia. On syytä vakiinnuttaa se nyt myös suomalaiseen käyttöön.

Muutos on toteutunut. Se aiheuttaa enää kahdenlaisia sekaannuksia: joskus valtio saattaa sekoittua Yhdysvaltain Georgian osavaltioon, ja ne, jotka ovat oppineet tuntemaan valtion vain uudella nimellä, voivat hämmentyä lukiessaan vanhemmasta kirjallisuudesta Gruu­siasta.

Muutos aiheutti kuitenkin myös vastarintaa, muun muassa Kalevi Höltän kirjoituksen Kielitoimisto on hukannut roolinsa, jota on kommentoitu Kielikellon 1/1998 artikkelissa Kielitoimiston roolista. Se toteaa: ”Asiaa pohdittiin ja siitä keskusteltiin paljonkin, kun valtio itsenäistyi vuonna 1992. Nimen valinta oli samalla poliittinen ratkaisu.” Melko selvästi sanotaan, että nimestä Gruusia haluttiin luopua siksi, että se oli tullut suomeen venäjän kielestä.

Muutos koskee myös kielen nimeä. Kielikellon 3/1989 artikkelissa Kielten nimet mainitaan gruusia yhtenä vakiinnutettavista nimistä, mutta siitä on käytännössä siirrytty nimeen georgia, joka on myös Kotoistushankkeessa päätetyssä kielten nimistössä.

Nimien vaihtamista ulkomaan viranomaisen päätösten takia käsitellään yleisesti kohdassa Paikannimien vaihtaminen.

Iberian niemimaa ∼ Pyreneiden niemimaa

Kielikellon 2/2008 artikkelin Pyreneiden vai Iberian niemimaa? mukaan Pyreneiden niemimaa on ”vanha ja vakiintunut nimi”, mutta alueesta on ”viime aikoina” käytetty myös nimeä ”Iberian niemimaa”. Artikkelin mukaan ”nimistä kumpikaan ei ole toista parempi eikä huonompi”.

Eksonyymit-sivustossa on näille vielä rinnakkaisnimi Iberia.

Kaksoisnimet kuten Nummi-Pusula ja Helsinki-Vantaa

Suomen kielen lautakunnan suositus yhdistyvien kuntien nimistä 13.2.2006 esittää: ”On syytä välttää – – kaksoisnimiä, kuten Nummi-Pusula tai Helsinki-Vantaa, koska niiden oikeinkirjoitus ja taivutus tuottavat jatkuvia vaikeuksia”. Kuitenkin Kielikellon 2/2006 artikkeli Erisnimiin liittyvät viivat esïttää ilman kommenttia esimerkit Nummi-Pusula, Helsinki-Vantaa, ja Kielikellon 2/2016 artikkeli Lentoaseman nimi käyttää kuin itsestään selvästi ilmausta Helsinki-Vantaan lentoasema.

Standardi SFS 4175:2006 ilmaisee, mistä varsinaisesti on kyse:

Kirjoitusasu Helsinki-Vantaan lentoasema on poikkeuksellinen, sillä kaupungin nimi ei ole Helsinki-Vantaa. Asu johtuu kansain­välisestä käytännöstä lento­asemien nimeämisessä.

Kyseinen käytäntö sisältää sen ajatuksen, että nimen ensimmäinen osa viittaa kaupunkiin, jota kenttä ensisijaisesti palvelee, ja toinen osa kentän sijaintiin. Käytäntö ei toisaalta merkitse. että suomen kielessä pitäisi käyttää sille víerasta rakennetta. Etenkin kun Helsingillä ei ole muuta lentokenttää, joka palvelisi säännöllistä reittiliikennettä tai tilauslentoja, Helsingin lentokenttä olisi kaikkiin normaaleihin tarkoituksiin aivan riittävä.

Monarkkien nimet: Charles vai Kaarle?

Verkkosivu Charles vai Kaarle?, joka kuvaa suomen kielen lautakunnan vuonna 2002 antamaa suositusta, selostaa sen taustaa ja sisältöä seuraavasti:

Vanha tapa on ollut, että eurooppalaisten hallitsijoiden nimet on suomalaistettu. Vuonna 1991 lautakunta päätti suosittaa, että vain pohjoismaiden monarkkien nimet suomalaistetaan, mutta etäi­sem­pien hallitsijoiden nimet pidetään lähtö­kieli­si­nä, paitsi jos hallitsijalla on historiasta tuttuja kaimoja, joiden nimet on vanhastaan suomalaistettu. Tehtyyn päätökseen sisältyy varaus, että jokainen tapaus on erik­seen harkittava.

– – Kielilautakunta katsoi [vuonna 2002], ettei ole syytä pitää Pohjoismaita erikois­asemass­a, ja päätti suosittaa käytettäväksi tulevien eurooppalaisten hal­lit­si­joi­den nimiä sellaisinaan his­to­rial­lis­ten nimi­muotojen sijasta. Suositus ei koske historiallisten nimien muut­ta­mis­ta takautuvasti.

Toisaalta jo Kielikellon 1/1979 lyhyt kirjoitus Vieraat henkilönnimet esitti: ”Nykyisistäkin pohjoismaisista hallitsijoista käytetään kotois­tet­tua asua, esim. kuningas Olavi, Kaarle XVl Kustaa, mutta muista, etäisimmistä kuninkaallisista ei suomalaisia sovinnaisnimiä enää muodosteta, vaan käytetään alkukielistä asua, esim. Espanjan Juan Carlos.”

Kielikellon 3/1991 artikkelissa Mikä nimeksi Englannin kuninkaalle? kuitenkin esi­te­tään erikseen harkitseminen vain Jaakko Anhavan ehdotuksena, kun taas kieli­lauta­kunnan kannanotto oli yksinkertainen:

Jos kysymyksessä on perinnäinen suomalainen nimi ja varsinkin jos maassa on ennes­tään sarja suo­ma­lais­tet­tu­ja nimiä, suomalaistaminen on edelleen paikallaan. Jos kysy­myk­ses­sä on suomessa ennen käyttämätön nimi, on luontevaa säilyttää nimi lähtö­kielisessä asussaan, esimerkiksi Juan Carlos.

Vuoden 1991 päätöksen mukaisesti ”Englannin prinssi” (oikeasti: Walesin prinssi) Charles olisi Yhdistyneen kuningaskunnan valta­istuimelle noustuaan Kaarle III. Vuoden 2002 päätöksen mukaisesti hänestä tuli Charles III, mutta historian Kaarle I:stä ja Kaarle II:sta käytetään edelleen suomalaistettuja nimiä.

Vuoden 2002 päätöksen mukaisesti käy­te­tään Espanjan nykyisestä kuninkaasta nimeä Felipe VI, vaikka hänen aiemmista kai­mois­taan käytetään nimiä Filip I, Filip II jne.

Päätös ei mainitse paavien nimiä. Niissä on vanhastaan kirjavuutta: osa on täysin suo­ma­lais­tet­tu, esimerkiksi Johannes Paavali, osa latinan mukaisia, esimerkiksi Innocentius. Vuoden 2013 paavinvaali aiheutti lehdistölle ongelmia, mutta enimmäkseen päädyttiin käyttämään latinankielistä asua Franciscus. Osa tiedotus­välineistä on kuitenkin käyttänyt asua Fransiskus ainakin ajoittain. Ville Elorannan ja Jaakko Leinon kirjassa ”Salaiset kansiot – suomen kielen vaietut vaiheet” (2017) käytetään ilmausta, jonka mukaan nimi ”päätyi aamun sanoma­lehteen korrektissa muodossa Franciscus – siitäkin huolimatta, että paavilla on historiassa kuuluisa nimikaima Franciscus Assisilainen”. Tässä on ehkä kirjoitusvirhe, koska asu Fransiskus Assisilainen on jokseenkin vakiintunut; se mainitaan mm. Kielikellon 3/2003 artikkelissa Pyhät nimet. Kirjan kuvaus asiasta voitaneen tulkita niin, että uusia paavien nimiä ei suomalaisteta, mutta nähtäväksi jää, koskeeko se myös nimiä, jotka jo ovat olleet käytössä. Kirjoittajista Eloranta oli suomen kielen lautakunnan jäsen ja Leino sen puheenjohtaja. Eloranta mainitsee nimen kirjoituksessaan Kiirettä ja suuria tunteita – Kielenhuoltoa Helsingin Sanomissa Kielikellossa 2/2013. Sen mukaan Franciscus on ”suomenkielisen tekstiympäristön kannalta oikea asu”.

Myanmar ← Burma

Kielikellon 1/1998 artikkeli Burma ja Myanmar käsittelee hyväksyvään sävyyn kyseisen valtion kannanottoa, jonka mukaan vanhan nimen Burma tai Birma sijasta pitäisi käyttää nimeä Myanmar ja esittää sille ääntämyksen [mjanmar]. Se lisää: ”Samalla kun Myanmar ilmoitti muutoksen nimensä kirjoitustapaan, se esitti myös pääkaupunkinsa nimen uuden kirjoitusasun Yangon, joka ilmeisesti ääntyy [jangun]. Ennen nimi on kirjoitettu eurooppa­lai­sis­sa kielissä Rangoon.” Epäselväksi jää, mitä nimeä pitäisi käyttää: ”Suomalaisille nimi on vielä uusi. Aika ja tulevat tapahtumat näyttävät, vakiintuuko Myanmar eurooppalaiseen käyttöön ja jääkö se pysyväksi.”

Kielikellon 2/2011 artikkelissa Muutoksia maiden nimissä: Fidži ja Myanmar käytetään kuin itsestään selvästi ilmausta ”Myanmarin, entisen Burman” ja puhutaan maan ”pitkästä nimestä” (oik. maan siitä nimestä, jota käytetään protokolla­syistä silloin, kun valtiosta puhutaan kansain­välisen oikeuden subjektina), jonka sanotaan olevan Myanmarin liiton tasavalta.

Kotuksen sivusto Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet käyttää nimeä Myanmar, mutta lisää: ”Käytössä myös nimi Burma.”

EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Valtioiden, alueiden ja rahayksiköiden luettelo kuitenkin sanotaan:

Yhdistyneet kansakunnat käyttää nimiä ”Myanmar” (lyhyt muoto) ja ”Myanmarin liiton tasavalta” (koko nimi), mutta EU:n teksteissä on suositeltavaa käyttää muotoa ”Myanmar/Burma”.

Nimien vaihtamista ulkomaan viranomaisen päätösten takia käsitellään yleisesti kohdassa Paikannimien vaihtaminen.

Paikannimet yhdyssanoiksi: Kanariansaaret ← Kanarian saaret

Vuosikymmenten ajan on ollut horjuntaa ja normien muutoksia sellaisten maan­tieteel­lis­ten nimien asussa, joiden jälkiosana on yleisnimi. Aluksi kirjoitettiin esimerkiksi Kuollut-meri, sitten Kuollut meri ja nykynormien mukaan Kuollutmeri. Mainitussa tapauksessa normia noudatetaan nykyisin hyvin laajasti, kun taas vanhan normin mukainen Karjalan kannas on yleisempi kuin Karjalankannas. Tähän vaikuttanee se, että tällainen nimi yleisesti lausutaan kahtena sanana (kaksi pääpainoa), eikä tätä liene ollut tarkoitus muuttaa.

Normeihin on ilmeisesti v. 2017 tai 2018 tehty yksittäinen muutos: on sallittua kirjoittaa myös ”vakiintuneen tavan mukaan” Karjalan kannas. Tämä esitetään KOP:n sivulla Paikan­nimet: yhteen kirjoitettavat.

Normien muutoksia kuvailee Kielikellon 1/2010 artikkeli Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita. Siinä sanotaan rivien välissä, että 1930-luvulla kirjoitusasu vakiintui enimmäkseen sellaiseksi, että nomi­na­tiivi­al­kui­set nimet kirjoitettiin yhteen ilman yhdysmerkkiä (esimerkiksi Orkneysaaret), mutta genetiivialkuiset erikseen (esimerkiksi Lancasterin salmi). Todellisuudessa yhdysmerkin käyttö (esimerkiksi Orkney-saaret) oli yleistä monissa nimi­tyypeissä. Artikkeli jatkaa: ”Ulkomaisten paikan­nimien kirjoittamista käsiteltiin vuoden 1929 jälkeen kieli­lauta­kun­nas­sa uudelleen vasta 1960-luvulla.” Tällöin päädyttiin peri­aat­tee­seen, jonka mukaan ”ulkomaisiin sovinnaisiin (= suomenkielisiin ja suomeen mukautettuihin) yhdys­nimiin sovellettaisiin mah­dol­li­sim­man pitkälle samoja kirjoitussääntöjä kuin vastaaviin suoma­lai­siin nimiin”.

On epäselvää, mitkä tuolloin (1960-luvun lopulla) päätetyt säännöt olivat. Kielikellon artikkelikin kertoo esittävänsä periaatteet ”pääpiirtein”:

Sääntöjä korjattiinkin paljolti yhteen kirjoittamisen suuntaan. Terra-lehdessä jul­kais­tiin uusien sääntöjen mukainen ”Luettelo sovinnaisista ulkomaiden pai­kan­nimis­tä” 1969. Sen mukainen ulkomaiden paikannimien luettelo julkaistiin myös Nyky­suo­men sivistys­sana­kirjassa. Kirjoitusperiaatteet ovat pääpiirtein seuraavat:

– Yhteen kirjoitetaan Suomen paikannimien tapaan nimet, joiden jälkiosana on koti­maan paikannimissä tavallinen sana (meri, vuori, saari, lahti jne.), esim. nomi­na­tiivi­alkui­set Mustameri, Atlasvuoret, Bahamasaaret ja genetiivialkuiset Kaspianmeri, Biskajanlahti ja Oslonvuono.
– Yhdysmerkkiä käytetään, jos nimen jälkiosa on yksisanainen erisnimi ja alkuosa  taipuva adjektiivi (Iso-Britannia, Uudet-Hebridit, Vähä-Belt) tai jos alkuosa on tai­pu­ma­ton (Etelä-Afrikka, Väli-Amerikka, Pohjois-Tyynimeri).
– Erilleen kirjoitetaan (kuten enimmäkseen Suomenkin paikannimissä) nimet, joissa jälkiosa on kahdesta sanasta koostuva erisnimi tai yhdyssana (Iso Karhujärvi, Uusi Etelä-Wales; Atlantin valtameri, Somalin [myös Somalien] niemimaa) tai alkuosana on genetiivissä oleva erisnimi (Laatokan Karjala, Espanjan Guinea, Yhdysvaltain Neit­syt­saa­ret). Erilleen kirjoitetaan myös monia sopimuksenluonteisia mutta jok­seen­kin vakiintuneita nimiä (Kalaharin aavikko, Englannin kanaali, Baijerin ylänkö), lisäksi ihmiskätten työnä syntyneitä kohteita, kuten Saimaan kanava, Berliinin muuri.

Vuonna 1969 laadittu ulkomaiden paikannimien luettelo pitää enimmäkseen edelleen paikkansa; muutamien nimien asua on  myöhemmin tarkistettu  (Kielikello 4/1994: Miljoonat ulkomaiset paikannimet. ”... olen käännynnä Pittsiissä, Lousiissa, Rätulaatsissa, Miamissa ...”, ja Kielitoimiston nimiopas, 2008).

Vuonna 2010 julkaistu artikkeli siis viittaa vuonna 1969 julkaistuun luetteloon, joka oli julkaistu myös NSSK:ssa. Kuitenkin vuonna 1980 ilmestyi Jouko Vesikansan ”Ulkomaiden paikannimet”, joka julkaistiin (otsikkoa ”Ulkomaiden paikannimiä” käyttäen) samana vuonna myös osana teosta ”Nykysuomen sanakirja. 5”, jonka esipuheessa sanotaan: ”Paikan­nimistö korvaa sana­kirjan 4. osan (Nyky­suomen sivistys­sana­kirja) lopusta pois­te­tut ulko­maiden paikan­nimet.” Esipuheen on kuitenkin alle­kirjoittanut vain kus­tan­ta­ja (WSOY). Muutenkin luettelon normatiivinen asema on kyseen­alainen, sillä oman kuvauk­sen­sa­kin mukaan se poikkeaa eräistä suomen kielen lauta­kunnan kannan­otoista.

Suomen kielen lautakunta esitti vuonna 1980 uudet paikannimiä koskevat säännöt. Muutokset koskivat osittain määriteosan sijamuotoa, kuten aihetta koskevan Kielikellon 1/1984 artikkelin nimi kertoo: Genevenjärvi vai Genevejärvi. Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki normit ovat tällöin muuttuneet.

Artikkelissa esitetyt säännöt sisältävät kuusi osittain varsin tulkinnanvaraista kohtaa, jotka lyhen­net­tyi­nä ovat seuraavat:

  1. Jos ulkomaiseen nimeen ei kuulu paikanlajia ilmaisevaa perus­osaa, sitä ei suomes­sa­kaan lisätä ilman erityistä syytä. Esimerkki: Thames. Jos perusosa on vält­tä­mä­tön, se liitetään määriteosaan kuten kotimaisissa nimissä, siis ilman yhdys­merk­kiä, esi­mer­kik­si Thamesjoki.
  2. ”Kaikkia sellaisiakaan ulkomaisia nimiä, joihin kuuluu paikan lajia ilmaiseva perus­osa, ei ole tarpeen pyrkiä suomentamaan, vaan niitä voidaan käyttää sitaatti­lainoi­na”, esimerkiksi Sierra Nevada (vuoristoa tarkoittavaa sanaa Sierra ei siis suomen­ne­ta).
  3. ”Jos ulkomaisella nimellä on suomalaistettu asu, sen oikeinkirjoituksessa (osien yhteen ja erilleen kirjoittamisessa) noudatetaan, mikäli mahdollista, samoja sääntöjä kuin omien nimien kirjoittamisessa”, esimerkiksi Luulajanjoki.
  4. ”Vakiintuneet, ts. yleisesti tunnetut nimiasut säilytetään ennallaan.” Esimerkkeinä mainitaan Gardajärvi ja Sandwichsaaret; 6. kohdan yleissäännön mukaiset asut olisivat Gardanjärvi ja Sandwichinsaaret. (Kotuksen v. 2018 julkistetussa Eksonyymit-sivustossa on kuitenkin asu Sandwichinsaaret.)
  5. ”Samaan nimisikermään kuuluvissa samamääritteisissä nimissä pyritään käyt­tä­mään samaa määritteen sijaa: Sulumeri, Sulusaaret (ei Sulunmeri, Sulusaaret)”.
  6. ”Ulkomaisen paikannimen yksiosainen määriteosa on nominatiivissa, ellei jokin seikka erityisesti vaadi genetiiviä. Genetiivissä määriteosa on, jos se on 1) helppo­tunnis­tei­nen henkilönnimi tai 2) helppo­tunnisteinen lähiseudun paikannimi. – Kaksi­osainen määriteosa on yleensä genetiivissä.” Esimerkkejä: Albanojärvi (yleissäännön mukaan), Cookinsaaret (alkuosana henkilönnimi), Joonianmeri (alkuosana paikan­nimi), Saint Lawrencen joki (alkuosa kaksiosainen). Eksonyymit-sivustossa samoin kuin NSSK:ssa viimeksi mainittu on pelkkä Saint Lawrence.

Epäselvintä on, mitkä kaikki nimet voi tai saa kirjoittaa aiemmin vakiintuneessa muodossa, joka poikkeaa sääntöjen yleisistä periaatteista. Esimerkiksi Kanarian saaret on kirjoitettu kahdeksi sanaksi niin NSSK:n luettelossa kuin Vesikansan luettelossakin, mutta peri­aattei­den mukaan se pitäisi kirjoittaa yhteen. Kielikellon 1 (1968) artikkelissa Yhdys­peräi­set maantieteelliset nimet on Kanarian saaret yhtenä esimerkkinä erikseen kirjoitettavien nimien tyypistä ”sellaiset – myös yleensä kaksihuippuisina äännetyt – harkinnaisnimet, jotka eivät ole tiivistyneet varsinaisten nimien tasolle”, mutta artikkelin verkkoversioon on lisätty huomautus ”(*nykyisin yhteen: Kanariansaaret)”. Kielikellon 3/2015 kirjoituksen Editoiva toimittaja on laadunvalvoja mukaan päätös muutoksesta on tehty vuonna 1980. Tämä kuitenkin merkitsee tulkintaa, että Kanarian saaret ei olisi ollut jokseenkin vakiin­tu­nut nimi siinä missä esimerkiksi Englannin kanaali.

Karjalan kannas esiintyy erikseen kirjoitettuna Vesikansan kirjassa. NSSK:n luettelossa tätä nimeä ei ole lainkaan, oletettavasti siksi, että sen asua pidettiin ongelmattomana. Tämä asu esiintyy myös Kielikellon kahdessa artikkelissa vuosina 1990 ja 1994. Nume­ros­ta 3/1998 alkaen on kuitenkin käytetty asua Karjalankannas. Artikkeleissa ei kui­ten­kaan käsitellä tämän nimen kirjoitusasua, vaan nimeä vain käytetään tekstissä.

KOP:n osassa Paikannimet: yhteen vai erilleen? on laajahko, osittain edellä kuvatusta poikkeava ohjeisto. Ongelmallisin on kohta, jonka mukaan nimi kirjoitetaan erikseen, kun alkuosa on adjektiivi tai genetiivi­muotoinen erisnimi ”ja jälki­osana on Suomen paikan­nimissä harvinainen tai tuntematon maan­tieteellinen termi, kuten aavikko, alanko, allas, aro, atolli, hauta, jäätikkö, kaista, kanaali, keidas, kentät, kukkulat, kynnys, kynnäs, käytävä, laakio, laguuni, lähteet, maat, manner, matalikko, mutka, painanne, putoukset, rannikko, riutta, rotko, saaristo, salmet, selänne, suisto, suot, syvänkö, tasanko, tundra, vuoristo ja ylänkö”. Koska ohjeessa on sana ”kuten”, luettelo ei ilmeisesti ole tarkoitetty tyhjentäväksi. Kuitenkin Eksonyymit-sivustossa on sana haffi kirjoitettu yhteen alku­osan kanssa, esi­mer­kik­si Veikselinhaffi, vrt. Veikselin kynnäs, vaikka haffi on Suomen nimistölle varmasti vielä vieraampi kuin kynnäs. Kyseisen sivuston Oikeinkirjoitus-osassa esitetään pääosin sama luettelo kuin KOP:ssa, lisäyksinä alueet, erg, kannas, katarakti, keitaat, kordillieerit, rotkot, tasangot, vuoristot, mutta ilman sanaa atolli.

Paikannimiin voidaan lukea tai rinnastaa rakennusten nimet. Vanhastaan on kir­joi­tet­tu esimerkiksi Punainen tori ja Valkoinen talo. Kuitenkin Kielikellon 4/1994 artikkelissa Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä sanotaan:

Jos halutaan käyttää alkuperäisen nimen tilalla suomalaista nimeä, myös kirjoitus­tavan on syytä olla suomen eikä alkuperäiskielen kirjoitustavan mukainen: Valkoinentalo, ei ”Valkoinen Talo” kuten White House tai Belyi Dom.

Kirjoitusasu Belyi Dom on harhaanjohtava, koska tämä valkoista taloa tarkoittava venäjän ilmaus kir­joi­te­taan Belyi dom (Белый дом, siis vain ensimmäinen sana isolla alkukirjaimella), kun sitä käytetään eris­nimenä.

KOP:n sivulla Julkisten rakennusten ja toimitilojen nimet: yhteen vai erilleen? sanotaan kuitenkin, että erikseen kirjoittaminen on ”yleistynyt” ja että sitä ”ei aina voi pitää vir­heel­li­se­nä”. Se jatkaa:

Varsinkin ulkomaisten rakennusten ja muidenkin rakennettujen kohteiden käännös­nimissä osat kirjoitetaan usein erilleen samaan tapaan kuin lähtökielessä:
Valkoinen talo ∼ Valkoinentalo (White House)
Punainen tori ∼ Punainentori (Krasnaja ploštšad)

Vuonna 2018 julkistetun Eksonyymit-sivuston sivulla Oikeinkirjoitus taas esitetään erikseen kirjoittaminen ensisijaisena. Sen mukaan erilleen kirjoitetaan nimet, joiden alkuosa on adjektiivi, mutta tähän on eräitä poikkeuksia, mm. seuraava:

Myös termit talo ja tori voidaan kirjoittaa yhteen: Punainen toriPunainentori, Valkoinen taloValkoinentalo.

Paikannimien ”omakielisyys”: Liepāja ← Libau

Kielenhuolto on useissa yhteyksissä esittänyt paikan­nimien muuttamista ”omakielisiksi” tai ”omankielisiksi”. Tämä voi merkitä joko luopumista sovinnaisnimestä tai siirtymistä esimerkiksi saksan tai venäjän kautta tulleesta nimiasusta alueen oman kielen mukaiseen. Asia on esitetty muun muassa Kielikellon 4/2006 artikkelissa Tuttujen paikkojen vieraita nimiä, vaikka sen varsinainen tarkoitus on varoittaa käyt­tä­mäs­tä eng­lan­nin mukaisia paikan­nimiä kuten Bavaria (suomeksi Baijeri). Artikkeli esittää:

Yleisperiaatteena on, että kunkin maan virallisen enemmistö­kielen mu­kai­nen nimi­asu on suositeltavin muissakin kielissä. Erikseen ovat ns. sovinnais­nimet, siis sem­moi­set vanhastaan suomen kieleen vakiintuneet nimet kuin vaikkapa Saksa tai Lontoo.

Periaatetta kuitenkin rikkoo Kielikellon 4/2014 artikkelin Syyrian kaupunki on Kobanê suositus käyttää kurdin­kielistä nimeä Kobanê eikä Syyrian virallisen kielen arabian mukaista muotoa (Ayn al-Arab tai oikeammin ʿAyn al-ʿArab).

Kielikellossa 1/2004 on periaatteessa tarkempi periaatteiden kuvaus artik­ke­lis­sa Pahdatista Bag­da­diin. Ulkomaiset nimet suomen kielessä. Sen mukaan ulko­mais­ten paikan­nimien nykyi­set kirjoitus­suositukset ovat seuraavat:

YK:n paikannimikonferenssit ovat suosittaneet paitsi kansallisten paikan­nimien saamista kansainväliseen käyttöön myös kansallisten sovinnais­nimien määrän harkittua karsimista eli palaamista alkuperäisten nimien käyttöön. Tämä on hel­poin­ta nimi­asuissa, jotka eroavat toisistaan vain vähän. Suomen kielessä sellaisia muu­tok­sia ovat esim. Upsala > Uppsala; Vermlanti > VärmlantiVärmland ja Skoone > Skåne.

Ks. erillistä huomausta nimestä Alsace.

Asua Uppsala on käytetty Kielikellon 4/1994 artikkelissa Miljoonat ulkomaiset paikan­nimet ja suositeltu Kieli­kellon 2/1998 artikkelissa Ruotsin maakuntien ja läänien nimet, joskin sen mukaan ”vanha sovinnaisasu Upsala on myös mahdollinen”. Toisaalta Eksonyymit-sivusto ilmoittaa nimen Upsala vanhentuneeksi.

Artikkeli kertoo myös, että vuonna 1997 suomen kielen lauta­kunta suositteli ensisijaiseksi asua Värmlanti (: Värmlannin) ja totesi, että ”sen rinnalla voi käyttää sitaattiasuista nimeä Värmland” ja että ”aikaisemmin suositettua muotoa Vermlanti voi käyttää edelleen tradi­tio­naa­li­sis­sa yhteyksissä”. Kieli­kellon 1/1995 artikkelin Ruotsin maakuntien nimet mukaan ”suomessa lanti-loppuisiksi vakiin­tu­nei­ta ovat Gotlanti, Norlanti, Vermlanti, Uplanti ja Öölanti”. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Nimien taivutus: prinssi Nicolaksen (kirjoitettu aikaisintaan v. 2015) on kuitenkin asu Värmlanti. Eksonyymit-sivustossa on rinnakkaisina VärmlantiVermlanti sekä UplantiUppland.

Juuri tämän tarkemmin periaatteita ei liene kuvattu missään. Tosin Kielikellon 4/1994 artikkelia Miljoonat ulkomaiset paikannimet voidaan tulkita niin, että pitkän aikavälin tavoite on, että paikkaan viitataan kaikissa kielissä sillä nimellä, joka paikalla on omassa maassaan virallisena nimenä. Se kuitenkin toteaa, että ”vanhaa traditiota ei ole mahdollista pyyhkäistä hetkessä pois eri maiden nimikäytännöstä, esimerkiksi suomesta Veikseliä tai Hampuria”. Liekö siis tarkoitus ajan oloon korvata nekin ja siirtyä puhumaan suomen kielessä Wisłasta ja Hamburgista?

Avoimeksi jää, millä perus­teil­la ratkaistaan, mitkä vakiintuneet nimet pitäisi korvata ”omakielisillä”. Päätelmiä voidaan tehdä huomautuksista, joita on esitetty eri tapausten yhteydessä, kuten kohdassa Vltava ← Moldau kuvatussa tapauk­ses­sa. Lienee tulkittava, että kolmannen kielen (siis muun kuin maan enemmistö­kielen tai suomen kielen) mukai­nen nimiasu olisi korvattava maan oman kielen mukaisella, mutta suomen kieleen mukau­tu­nut asu on säilytettävä tai voidaan säilyttää.

Kuitenkin maininnat Ruotsin paikannimien muuttamisesta ruotsin mukaiseen asuun hämärtävät kuvaa. Selityksenä on ehkä KOP:n sivulla Eksonyymit eli kansalliset sovinnais­nimet oleva huomautus: ”Helpointa on vähentää sellaisia eksonyymejä, joiden kirjoitus­asu on lähellä lähtökielen kirjoitusasua. Paikannimiä, joissa on palattu lähtö­kieli­seen kirjoitus­asuun, ovat mm. TeksasTexas, UpsalaUppsala, SkooneSkåne ja JyykeäYykeä.” Todellisuudessa Teksas ei ole koskaan ollut virallinen eikä tavallinen (vrt. kohtaan X-kirjain ja ks eräissä sanoissa), vaikka esimerkiksi kielitoimiston sivu Iskikö Harvey-hurrikaani Teksasiin vai Texasiin? antaisi aiheen ajatella toisin. Asua Skoone on jossain määrin käytetty, mutta virallista asemaa silläkään ei liene ollut; tosin se esiintyy NS:ssa s.v. herttua. Yl­lät­täen kuitenkin Eksonyymit-sivusto mainitsee rinnakkain asut SkåneSkoone. Sen mukaan Jyykeä on suomenkielinen sovinnaisnimi, ja omakieliseksi nimeksi ilmoitetaan Lyngen, kun taas Yykeä kveenin mukainen. (Kveeniksi kutsutaan Pohjois-Norjassa puhuttua suomen muotoa, joka nykyisin usein kuvataan omaksi kielekseen.)

Kielikellon artikkeli mainitsee erityisesti saksankieliset nimiasut ”alueilla, jotka jossain vaiheessa ovat kuuluneet Saksaan tai Itävalta-Unkariin”. Niistä monet on jo melko vakiin­tu­nees­ti korvattu muunkielisillä, esimerkiksi Danzig puolan mukaisella asulla Gdańsk tai (paljon yleisemmin) sen muutetulla kirjoitusasulla Gdansk ja Libau latvian­kielisellä asulla Liepāja. Tosin vanhoja asuja käytetään yleisesti historiallisissa yhteyksissä, vaikka tätä ei kielen­huollon ohjeissa yleensä mainita.

Uudemman ongelman muodostavat nimet, jotka tulivat suomen kieleen Neuvosto­liiton aikana tai jo aiemmin venäjän­kielisessä asussa. Monet niistä viittaavat paikkoihin, jotka sijaitsevat nyt maassa, jonka enemmistö­kieli on jokin muu. Esimerkiksi nykyisin Ukrai­naan kuuluvan kaupungin nimi Lvov on jo melko yleisesti korvautunut ukrainan mu­kai­sel­la asulla Lviv, ja Kazakstanin entisen pääkaupungin nimi Alma-Ata on vaihdettu kazakin kieleen perustuvaksi nimeksi Almaty.

Epäselvää on, miten laajasti periaatetta on tarkoitus noudattaa. Pitäisikö esimerkiksi nimi Odessa vaihtaa ukrainan mukaiseen muotoon Odesa, Donbass muotoon Donbas jne.? KOP:n ohje Kirjaimet š ja ž nimissä: Sotši, Fidži sanoo:

sovinnaisnimistä on omaksuttu suoraan venäjän kautta ja latinaistettu kyril­li­sis­tä kirjaimista suomalaisen SFS:n venäjän latinaistamis­kaavan mukaan, vaikka nimen lähtökieli ei ole venäjä:
Azerbaidžan
Tadžikistan
Taškent
Tšernobyl

Kuitenkin ukrainan siirtokirjoitusta koskevassa kohdassa käsitelty Kielikellon 4/2012 artikkeli mainitsee, että Tšernobylin ukrainan­kielisen nimen asu on artikkelissa kuvatun latinaistuksen mukaan Chornobyl.

Seuraavista maailman paikkojen suomen kielessä käytettävien nimien muutoksista on erikseen kirjoitettu Kielikellossa:

Lisäksi on Kotuksen sivuilla käsitelty tapausta Swazimaa ∼ Eswatini: voi edelleen käyttää vakiintunutta sovinnaisnimeä Swazimaa, mutta voi myös käyttää ”omakieliseen nimeen perustuvaa nimeä Eswatini”; omakielinen nimi on eSwatini.

Paikannimien vaihtaminen

Kohdassa Ulkomaiset paikannimet yleisesti mainituista muutoksista tässä käsitellään sellaisia, jotka johtuvat ulkomaan viranomaisen tekemästä päätöksestä muuttaa maassa käytetty nimi. Nykyisin suomen kielen huollossa pidetään ilmeisesti lähes itsestään selvänä, että sellaisessa tapauksessa muuttuu myös Suomessa käytettävä nimi. Vielä esimerkiksi muutoksen Georgia ← Gruusia yhteydessä esitettiin kuitenkin toisenkinlaisia näkemyksiä.

Joissakin tapauksissa on syntynyt epäselviä tilanteita, kuten esimerkiksi tapauksessa Myanmar ← Burma.

Kielikellon 4/2007 artikkelissa Muuttuneita ulkomaiden paikannimiä väitetään (ilman lähde­viitettä): ”Suomi on sitoutunut YK:n paikannimi­asiantuntija­elimen (UNGEGN) suo­si­tuk­siin, joiden mukaan käytetään virallisissa yhteyksissä ja julkisessa asia­tyylisessä viestinnässä kunkin valtion vallassa olevan hallituksen hyväksymää nimeä.” (Tiettävästi edes virallisimmissa yhteyksissä ei noudateta Norsun­luu­rannikon kantaa, jonka mukaan maan nimi kaikilla kielillä on Côte d’Ivoire. Tämä vaatimus kuitenkin mainitaan Ekso­nyymit-sivustossa nimen Norsunluurannikko kuvauksessa.)

Usein vaihtaminen merkitsee siirtymistä nimeen, jota pidetään omakielisenä; tällaisia käsitellään seuraavassa kohdassa. Muunlaisia muutoksia on tehty etenkin poliittisista syistä, kuten annettaessa uusia nimiä Neuvostoliitossa ja sen valta­piirissä ja myöhemmin palautettaessa niitä aiempaan asuun. Esimerkiksi Gorkin kaupungista tuli vuonna 1990 taas Nižni Novgorod. Tällaisten muutosten nou­dat­ta­mis­ta suomen kielessä lienee pidetty itsestään selvänä. Joissakin tapauksissa nykyinen asu ei kuitenkaan ole paikallisen kielen mukainen, vaan sovinnaisasu: kun Venäjällä palattiin nimestä Leningrad nimeen Sankt Peterburg, otettiin suomen kielessä uudelleen käyttöön vanha sovinnaisnimi Pietari.

Nimenmuutoksia on lueteltu jossain määrin Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paikan­nimien muutoksista Venäjällä ja sen naapurustossa. Sen verran on kuitenkin otettu kantaa, että Kielikellon 2/1994 artikkelissa Säilyykö synnyin­maa? sanotaan, että muu­tok­sia ei tehdä taannehtivasti: ”Pitääkö aikoi­naan Leningradissa syntyneen tai opiskelleen ilmoittaa synnyin- tai opiskelu­paikakseen Pietari? Ei, eihän entis­aikain pietarilais­kirjai­li­joi­takaan ruvettu kutsumaan leningradilais­kirjai­li­joik­si – –.

Raamatulliset nimet: Abel ← Aabel

Vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa muutettiin monien nimien asua, usein niin, että pitkä vokaali (kirjoituksessa kaksi samaa vokaalia peräkkäin) korvattiin lyhyellä. Tätä voi pitää norminmuutoksena, koska kyseessä on virallinen raamatun­käännös ja koska sen tekemisessä oli vahva kielen­huollon edustus, kuten Kielikellon 2/2014 artikkelissa Raamatun kieltä eri suuntiin kuvataan.

Muutettuja nimien asuja ovat Abel ← Aabel, Abraham ← Aabraham, Ada ← Aada, Assyria ← Assur (maannimenä), Babylon/Babylonia ← Baabel, BarakjaBarakias, Belsebul ← Beelsebul, Betlehem ← Beetlehem, Castor ← Kastor, Dan ← Daan, Dareios ← Daarejaves, Elia ← Elias, Esau ← Eesau, Filippos ← Filippus (hallitsijan nimenä), Gad ← Gaad, GarisiminvuoriGarissimin vuori, Gaza ← Gassa, Gog ← Goog, Hagar ← Haagar, Harmageddon ← Harmagedon, Henok ← Hanok (VT) ∼ Eenok (UT), Heprealaiskirje ← Hebrealaiskirje, Horeb ← Hooreb, Jafet ← Jaafet, Jafo ← Jaafo (nyk. Jaffa), Jehu ← Jeehu, Joel ← Jooel, Jojakim ← Joojakim, Kenan ← Keenan, Korintti ← Korintto, korinttilais­kirje ← korinttolaiskirje, Kuninkaiden kirja ← Kuningasten kirja, KuollutmeriSuolameri, Kyyros ← Koores, Laban ← Laaban, Laulujen laulu ← Korkea veisu, Lea ← Leea, Magdalan Maria ← Maria Magdaleena, Magog ← Maagog, Metuselah ← Metusalah (Raamatun ulkopuolella yl. Metusalem), Mikael ← Miikael, Nahum ← Naahum, Natan ← Naatan, Ninive ← Niinive, Onan ← Oonan, Pollux ← Polluks, Quirinius ← Kyrenius, SakarjaSakarias, SalemSaalem, SaulSaulus, Set ← Seet, SidonSiidon, SiinainvuoriSiinain vuori, Stefanos ← Stefanus, Sulamin neito t. Sulamin tytärsuulemitar, TaborinvuoriTaaborin vuori, Teofilos ← Teofilus, Titus ← Tiitus, TyrosTyyro, UrUur, UriaUuria. Lisäksi on muutettu monia vähemmän tunnettuja nimiä etenkin vokaaleja lyhentämällä, esimerkiksi Amos ← Aamos, Ahas ← Aahas, Aristarkos ← Aristarkus (vrt. kreikan Aristotarkhos), Asa ← Aasa, Barak ← Baarak, Boas ← Booas, Crispus ← Krispus, Gomer ← Goomer, Ela ← Eela, Joab ← Jooab, Josafat ← Joisafat, Moab ← Mooab, Nadab ← Naadab, Nod ← Nood, Obed ← Oobed, Peres ← Faares, Safira ← Safiira Sarai ← Saarai ja Sostenes ← Soostenes.

Joissakin tapauksissa muutos merkitsi paluuta aiempaan, vuoden 1776 Biblian kirjoitusasuun. Sellainen asu oli saattanut säilyä NSK:ssakin (esimerkiksi Betlehem s.v. nimi).

Jotkin 1930-luvun suomennoksessa käytetyt nimet ovat käytännössä esiintyneet vain Raamatussa. Esimerkiksi Daarejaves poikkesi sekä historiassa yleisesti käytetystä nimestä Dareios että aiemman raamatunsuomennoksen asusta Darius.

Muutosten hitautta kuvaa, että vielä Kielikellon 4/2018 jutussa Kuka oli tapaninpäivän Tapani? sanotaan Tapani-nimen alkumuodon olevan Stefanus.

Aiemmassa, 1930-luvulla tehdyssä suomennoksessa käytettiin Vanhassa testamentissa asuja Joona, Elia ja Jesaja, mutta Uudessa testamentissa asuja Joonas, Elias ja Esaias. Vuo­den 1992 suomennos yhtenäistettiin ensin mainitulle kannalle, joka lienee aiemminkin ollut vallitseva näiden nimien käytössä.

Muutettuja taivutuksia ovat Andreas : Andreaksen ← Andreaan, Barabbas : Barabbaksen ← Barabbaan, Efesos : Efesoksen ← Efeson, Juudas : Juudaksen ← Juudaan, Keefas : Keefaksen ← Keefaan, Pergamon : Pergamonin ← Pergamon, Sardes : Sardeksen ← Sardeen, Silas : Silaksen ← Silaan, Tarsis : Tarsisiin ← Tarsiiseen ja Tarsos : Tarsokseen ← Tarsoon. Osassa näistä vanhemman käännöksen voisi tulkita myös perustuvan vokaaliloppuiseen perus­muotoon kuten Efeso ja Tarso.

Muutettu käytäntö on myös sanan Saatana kirjoittaminen isolla alkukirjaimella ja sanan perkele korvaaminen sanalla Paholainen (osittain sanalla Saatana). KSK:ssa tällaiset sanat ovat edelleen vanhan käy­tän­nön mukaan pieni­kirjaimisia: paholainen, perkele, saatana. Yhdessä Raamatun kirjassa (1. Joh.) Saatanaa tarkoittava ilmaus se paha tai se, joka on paha on muutettu sanaksi Paha.

Vuoden 1992 suomennos muutti myös Raamatun kahden pääosan nimien kirjoitusasut: Vanha testamentti ja Uusi testamentti, aiemmin Vanha Testamentti ja Uusi Testamentti.

Myös Raamatun kirjojen nimien lyhenteitä ja Raamatun kohtiin viittaamisen merkintöjä muutettiin, esimerkiksi Ap. t. ← Ap.t. ja 1. Moos. 1:27 ← 1Moos.1:27. Näitä merkintöjä kuva­taan Kieli­kellon 4/2000 artikkelissa Raamatunkohtiin viittaaminen.

Vanhan testamentin apokryfikirjojen nimissä on myös tehty muutoksia, mm. Tobitin kirja ← Tobian kirja ja makkabilaiskirja ← makkabealaiskirja.

Suomen historian henkilöiden etunimet: Topelius, Sakari → Zachris

Suomen historiassa on usein käytetty tunnettujen henkilöiden etunimien suomalaistettuja asuja, esimerkiksi Sakari Topelius. Niiden sijasta on ruvettu käyttämään alkuperäisiä, lähinnä ruotsinkielisiä asuja. Etenkin Topeliuksen nimeen on tällöin tullut vaihtelua, koska alkuperäisyys ei ole aivan yksiselitteistä: Zachris, Zacharias, Zakharias. Kielenhuolto ei ole ottanut asiaan kantaa yleisesti, mutta muun muassa Topeliuksen nimi esiintyy Kotuksen julkaisuissa Z-alkuisissa muodoissa.

Muiden tahojen kannanotoiksi, jotka suosivat alkuperäisiä asuja, voidaan tulkita kansallis­biografiassa ja kansallis­biblio­grafiassa käytetyt asut.

Seuraavaan luetteloon on koottu ne nimet, joiden asu on muuttunut, kun verrataan kirjan ”Suomen historia lukioluokkia varten” vuoden 1975 painoksen henkilö­luetteloa kansallis­biografiaan:

Tšekinmaa-nimestä luopuminen

Kun Tšekkoslovakia oli jakautumassa, suomen kielen lautakunta päätti suosittaa läntisemmälle valtiolle ”nimeä Tšekki tai selvyyden niin vaatiessa Tšekinmaa” (Kielikello 4/1992: Tšekkoslovakian itsenäistyvien valtioiden nimet). Kielikellon 1/1995 kirjoitus Tšekki, Tšekinmaa ja Tšekin tasavalta toistaa tämän hiukan eri sanoin.

Kielikellon 4/2009 artikkeli Maiden nimet – monikielinen verkkojulkaisu kuitenkin sanoo: ”Vanhentuneina niminä vanhaan maiden nimien julkaisuun verrattuna poistettiin Tšekinmaa ja Arabiemiirikuntien liitto.” Kotuksen myöhemmistäkin julkaisuista Tšekinmaa puuttuu, eikä esimerkiksi Eksonyymit-sivusto mainitse sitä edes vanhentuneena.

Ulkomaiset paikannimet yleisesti

Ulkomaisten alueiden ja paikkojen nimissä on tapahtunut monia muutoksia, joita on käsitelty erikseen tässä dokumentissa joko yksittäisinä muutoksina tai tyyppeinä:

On ollut epäselvää, mitä sovinnaisnimiä suomessa on ulkomaiden alueille ja paikoille. NSSK:n liite ”Ulkomaiden paikannimiä” on saatettu tulkita normatiiviseksi, vaikka sitä ei sellaisena esitetä. Yksittäisiin nimiin on otettu kantaa eri tavoin.

Osittain puolivirallisen aseman sai Kerkko Hakulisen kirja Paikannimet vuodelta 2006; se oli hänen aiemman kirjansa Maailman paikannimet: Oikeinkirjoitusopas seuraaja. Uudempi kooste on Hakulisen ja Sirkka Paikkalan teos Pariisista Papukaijannokkaan – Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet (2006). Sen pohjalta on tehty Kotuksen verkkojulkaisu Eksonyymit – Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet (2018). Otsikon muodosta voisi päätellä, että tarkoitus on esittää kaikki sovinnaisnimet (eksonyymit), joten kaikkien muiden ulko­mai­den paikan­nimien pitäisi olla alkuperäkielen mukaisia. Toisaalta luettelo tai muukaan ohje ei ota kantaa siihen, mitä kieltä on kussakin tapauksessa pidettävä alku­perä­kielenä. Lisäksi Kotus on ilmoittanut, että teoksen ei ole tarkoitus ottaa kantaa valtioiden ns. virallisiin nimiin. Niiden osalta viitataan Kotuksen maannimiluetteloon, joka joissakin kohdissa poikkeaa EU:n ohjeistosta.

Tämän esityksen eri kohdissa kuvataan joitakin asioita, joissa Eksonyymit-sivuston kanta on toinen kuin Kotuksen aiempien suositusten. Erillisenä sivuna on kooste Maan­tieteel­lis­ten nimien muutoksia, joka käsittelee etenkin muutoksia suhteessa NSSK:n nimiluetteloon.

Vltava ← Moldau

Prahan läpi virtaavan joen vakiintunut nimi suomen kielessä oli Moldau. Kielikellon 3/2002 artikkelin Vltava vai Moldau? mukaan kuitenkin ”suomen­kielisessä tekstissä käytetään nimeä Vltava”. Muutoksen perusteluksi esitetään seuraava: ”Yleisohje on, että paikannimistä käytetään kunkin alueen omankielisiä muotoja.” Yleis­ohjetta käsitellään kohdassa Paikannimien ”omakielisyys”.

Toisaalta artikkeli loppuu seuraavaan kappaleeseen:

On olemassa myös suomen kieleen mukautuneita, vanhastaan vakiintuneita ns. sovinnaisnimiä, joista käytetään suomen­kielisessä tekstissä aina suoma­laistu­nut­ta muotoa. Näitä nimiä ovat esimerkiksi Tonava ja Veiksel.

Artikkeli siis näyttäisi tulkitsevan yleisohjetta niin, että vakiintunutkin nimi on korvattava ”alueen oman­kielisellä muodolla”, jos nimi on alkujaan otettu suomen kieleen alueen ulkopuolisesta kielestä, kuten Moldau (ruotsin kautta) saksasta. Sen sijaan sovinnais­nimi ilmeisesti on suojassa, jos se on mukautunut suomen kieleen eikä esiinny samassa asussa muussa kielessä, kuten Veiksel, vaikka sekin johtuu saksasta (Weichsel).

Kuitenkin Kotuksen Eksonyymit-sivusto esittää kaksi vaihtoehtoista suomenkielistä nimeä: ”Vltava (endonyymi) ∼ Moldau”.

Yhdistyneen kuningaskunnan nimitykset

EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa sanotaan maiden nimien luettelon huomautuksissa:

Yhdistynyt kuningaskunta: Valtiosta tulee käyttää nimeä ”Yhdistynyt kuningas­kunta”, ei ”Iso-Bri­tan­nia” ​(käsittää Englannin, Skotlannin ja Walesin). Yhdis­ty­nyt kuningaskunta käsittää näiden kolmen kokonaisuuden lisäksi myös Pohjois-Irlannin.

NSSK:n liitteessä ”Ulkomaiden paikannimiä” on nimet ”Iso-Britannia ja Pohjois-Irlanti” ja ”Yhdistynyt kuningas­kunta”. Niistä edellistä ei liene juuri käytetty missään. Kyseisessä liitteessä ei ole nimeä ”Iso-Britannia” (tai ”Britannia”) erillisenä.

Kielenhuolto on kuitenkin toisilla linjoilla. Suomen kielen lautakunnan kannanotossa vuo­del­ta 1996 sa­no­taan, että muissa kuin valtiollisissa virallisissa yhteyksissä voidaan käyt­tää ni­mi­tyk­siä Britannia, Iso-Britannia ja Englanti, tässä suosi­tuim­muus­järjes­tyk­ses­sä. Ks. kieli-​ikku­naa Britannia vai Iso-Britannia? ja laajahkoa Kielikellon 3/1996 artikkelia Saari­valta­kunnan nimi. (Tosin mm. kieli­toimiston oppaissa käytetään ylei­ses­ti nimeä Iso-Bri­tan­nia, joka siis on lautakunnan mielestä vasta toisella sijalla. Se esiintyy myös valtion proto­kolla­nimessä eli ns. pitkässä nimessä, myös Kotuksen listassa Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet: Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta.)

Johdonmukainen linja olisi, että valtion nimi on Yhdistynyt kuningaskunta, josta voidaan käyttää englanninkieliseen nimeen perustuvaa lyhennettä UK (vrt. lyhenteeseen USA). Kielenhuolto ei ole halunnut ottaa tällaista kantaa, vaan suosittaa siis kolmea eri nimeä ja lisäksi ”valtiollisiin virallisiin yhteyksiin” vielä neljättä nimeä tai sen pitempää versiota.

Ääntämys

Boa-sanan ääntämys

NSK:ssa sanan boa ääntämisohje on ”[boa t. bōa”, ja NSSK on samalla linjalla, samoin Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos, 2011). Pitkävokaalinen ääntämys lienee aina ollut vallitseva. PSK:ssa ja KSK:ssa sitä ei kuitenkaan mainita. KOP:n sivu Kirjoitus- ja ääntöasu vierasperäisissä sanoissa: kantarelli ja ameba sanoo erikseen, että boa kuuluu sanoihin, jotka suositellaan äännettäviksi niin kuin ne kirjoitetaan.

G-kirjaimen ääntämys gn-yhdistelmässä

G-kirjain ääntyy kirjainparissa gn ääntyy tavallisimmin äng-äänteenä [ŋ] (esimerkiksi sanassa magneetti), mutta joissakin sanoissa g-äänteenä (usein esimerkiksi sanassa diagnoosi ja aina sanan alussa, esimerkiksi gneissi ja gnu). Näin lienee ollut alusta alkaen, koska se vastaa lähimmän lainanantajakielen ruotsin ääntämystä. Kieliopeissa, sana­kirjois­sa (kuten NSK) ja tietosanakirjoissa ei aluksi kuvattu tällaista asiaa.

NSSK:aan otettiin kuitenkin seuraavantapaisia merkintöjä: ”magneetti [tav. maŋn-]”. Samantyyppisiä merkintöjä otettiin PSK:aan, mutta sikäli epäjohdonmukaisesti, että äng-ääntämyksen tavallisuus on merkitty sanalle magneetti, mutta ei sen johdoksille eikä sillä alkaville yhdyssanoille. Tämä epäjohdonmukaisuus osittain on korjattu KSK:ssa, mutta siinäkään ei ääntämystä ole merkitty esimerkiksi yhdyssanoihin, joissa gn-yhdistelmä esiintyy jälkiosassa, esimerkiksi radiosignaali.

Yleislinjan voi sanoa pysyneen samana ainakin NSSK:n ajoista alkaen, mutta yksittäisiä sanoja koskevia muutoksia on paljonkin. Osittain ohjeita voi pitää risti­riitaisinakin. Esi­mer­kik­si sana kognitiivinen ääntyy

KOP:n sivu Kirjoitus- ja ääntöasu: ranka, rangat, magneetti sanoo yleisesti vain, että ”kirjain­jono gn sanan sisällä ääntyy joko äng-äänteen ja n:n yhdistelmänä tai gn-yhdis­tel­mä­nä”. Sen sanan kognitiivinen ääntämystä koskeva tieto siis kuitenkin poikkeaa muista kuvauksista.

Sana magnitudi ääntyy NSSK:n mukaan tavallisesti [maŋnitudi], kun taas KSK:ssa tämä on ainoa ääntämys. Toisensuuntainen muutos on sanassa magnum, joka on NSSK:ssa sitaattilainana, jonka ääntämys on [maŋnum], kun taas PSK:ssa ja KSK:ssa on sana magnum­pullo, ääntämyksen selityksenä ”[tav. -ŋn-]”.

Yhdistelmän gn ääntämystä ei siis ole yleisesti normitettu, mutta KSK:n linjan voidaan todeta olevan seuraavanlainen:

Journalismi-sanan ääntämys

Sanan journalismi ääntämisohjeena (tai ääntämis­tietona) on

Erikoisinta on, että KSK ei siis esitä vaihtoehtoa [surnalismi], jossa vieraan ääntämyksen suhuäänne on täysin suomalaistunut, mutta kylläkin vaihtoehdon [žurnalismi], joka on lähempänä alkukieltä kuin NSK:n ainoana ääntämyksenä mainitsema. Käytännössä ž-äännettä tuskin koskaan esiintyy suomea äidinkielenään puhuvan puheessa, paitsi ehkä vieraissa nimissä.

Ohjeet koskevat myös sukulaissanoja kuten journalisti, vaikka NSK:n ja PSK:n esitys­tavan takia ohjeet esitetään niissä vain yhtä sanaa koskevina.

Myös journalismi-sanan (ja sen sukulaissanojen) merkitys on muuttunut. NSK:n mukaan merkitys on ’sanomalehtikirjoittelu, sanomalehtityö’, NSSK:ssa ”sanoma” on sulkeissa; PSK:n mukaan merkitys on ’toimitustyö joukkoviestimessä, vars. lehtityö, -kirjoittelu’, KSK:n mukaan ’toimitustyö joukkoviestimissä; sen tulokset’. Näissä laa­jen­tu­mi­sis­sa ei ole kyse vain maailman muuttumisesta, vaan jo NSK:n tekoaikana oli aika­kaus­lehtiä ja radio.

Koordinaatio-tyyppisten sanojen ääntämys

Sellaisten latinalaisperäisten sanojen kuin koordinaatio ääntämys ja kirjoituskin on vaihdellut. Latinassa niiden alussa on etuliite co, ja jos seuraa o, vokaalit ääntyvät erikseen, eivät pitkänä vokaalina. Aiemmin käytettiin suomessa sellaisia asuja kuin ko’ordinaatio (näin mm. M. Airilan kirjassa Vieras­peräiset sanat), 1945), nykyisin taas joskus ko-ordinaatio, joka vastaa sitä, miten vieras­peräisissä sanoissa yleensä käytetään yhdys­merkkiä kahden identtisen vokaalin välissä. Tilanne kuitenkin vakiintui sellaiseksi, ettei o-kirjainten välissä ole mitään merkkiä. Tämä on kyllä todettu epäjohdonmukaiseksi Kieli­kellon 4/2023 artikkelissa Koope­ra­tii­vi­nen ja anti-inflammatorinen.

Ääntämisohjeissa on kuitenkin ollut vaihtelua. NSK:n ohje on ”[ko-o-]”, NSSK:n ”[kōr- t. ko-o-]”, samoin PSK:n, mutta KSK:ssa ei ole mitään ohjetta, mikä on tulkittava niin, että äännetään kirjoitus­asun mukaan, siis pitkällä o:lla, mikä vastaa vallitsevaa tilannetta (ja edellä mainitun artikkelin kuvausta). Tämä koskee sanoja koordinaatio, koordinaatisto, koordinaatta, koordinaatti, koordinaattori, koordinoida, koordinoija, koordinointi.

Sen sijaan kooperaatio ääntyy kaikkien mainittujen lähteiden mukaan yhdys­sana­tyyppisesti [ko-ordinaatio]. Tosin edellä mainittu Kieli­kellon artikkeli sanoo, että niin äännetään ”yleensä”.

Lieassa-tyyppisten sanojen ääntämys

NSK:n kuvaus lieka-sanasta alkaa ääntämyksen kuvauksella: ”[vok.-vartalo: li‌̄a-]”. Viittaus vokaali­vartaloon lienee jonkin­lainen lipsahdus ja tarkoittaa varmaankin heikko­asteista vartaloa. Toisin sanoen muodoissa, joissa k jää pois aste­vaihtelun takia, sanan alku ääntyy [liia-] eli kirjoitus­asun ie ääntyy pitkänä i:nä. Esimerkiksi sana lieassa ääntyy siis samoin kuin liiassa. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään tällaista. Ääntämis­normin voi sanoa muut­tu­neen, joskin voisi tulkita myös, että uudemmissa sana­kirjoissa ei vain sanota mitään sanan ääntämyksestä.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992) edustaa välittävää kantaa:

Sanojen vuoka ja lieka taivutus­muodot kirjoitetaan vuoasta, lieassa jne., ään­ne­tään vuuasta tai vuoasta jne. (ei ”vuokasta”!), liiasta tai lieasta. Verbi, joka kirjoitetaan huoahtaa, ääntyy huuahtaa tai huoahtaa.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 3. painos (2007) esittää saman­laisen ohjeen sanojen lieka, vuoka ja huoahtaa (ja huoata) ääntämyksestä. Toisaalta vuoka-sanan ja huoata-pesyeen sanojen sanojen ääntämyksestä NSK ei sano mitään, eli se lienee oletettava kirjoituksen mukaiseksi. Sen sijaan Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) kuvailee (selostettuaan ruoka-sanan heikkoasteisten muotojen asua, jossa on kyse paitsi ääntämyksestä myös kirjoitus­asusta) horjunnasta kirjoitus­asussa seuraavan:

huoata (ääntämys: hūata), runokielen alk. murre­asuiset luoessa (lūessa, ∼luodessa). tieolla (tīolla, ∼tiedolla). vuoet [vūet], samaan tapaan myös vieös [vīös].

Tämän voisi tulkita jopa niin, että yleisesti ie tai uo muuttuu ääntämyksessä pitkäksi vokaa­lik­si ii tai uu, jos aste­vaihtelu hävittää sen jälkeisen yksinäis­konsonantin. Tämä saattaa vastata kielen käytäntöä, mutta niin asiaa ei liene kuvattu missään ohjeessa tai kielen kuvauksessa. Yleis­kielen sanoja, joissa ilmiö voisi esiintyä, ei liene muita kuin tässä jo mainitut. Ilmiö ei ole ehdoton: sitä ei esiinny, jos uo-vokaalia seuraa o; esimerkiksi ruo’ot ääntyy kirjoitus­asun mukaisesti tai niin, että siinä esiintyy jonkin­lainen konsonantti, kuten ruovot.

Rajakahdennus

Käsite ja sen nimitykset

Rajakahdennuksesta eli rajageminaatiosta eli loppukahdennuksesta, jota vanhoissa kieli­opeissa on kutsuttu kummallisilla nimillä, kuten (loppu)aspiraatio, loppu­henkonen ja jäännös­lopuke, ohjeet ja oppaat esittävät yleensä vain sen, että sitä ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa. Kirjoitetaan tulepa ja mene sinne, vaikka lausutaan tuleppa ja menes sinne.

Paljon vähemmälle on jäänyt kysymys, missä yhteyksissä rajakahdennus kuuluu yleis­kielen mukaiseen ääntämykseen. Kuitenkin sen esiintymisessä on paljon murre­vaihtelua. Kettusen murre­kartaston sivu 28 kuvaa vaihtelun pää­piirteet (noin vuoden 1940 tilanteen mukaan), ja vaihtelu on niin suurta, että on oikeastaan ihme, että raja­kahdennuksen esiintyminen ainakin julkisessa puheessa on sentään pääosin vakiintunutta, vaikka sitä ei juuri ole opetettu eikä normitettu,

Vanhat kuvaukset

E. N. Setälän Suomen kielioppi: äänne- ja sana­oppi (1898) ei esitä järjestelmällistä kuvausta raja­kahdennuksesta, josta se käyttää nimitystä aspiratsioni. Sen mukaan kirja­kielen oikein­kirjoituksessa ”aspiratsioni jätetään merkitsemättä, olipa se sitten erityisenä äänteenä tai seuraavan sanan alku­konso­nan­tin kaltaiseksi muuttuneena”, mutta se esittää myös, että jotkut merkitsevät konsonantin kahdentumisen sellaisissa ilmauksissa kuin ”ei tulekkaan” ja ”tuleppas”. Se lisää: ”huom. ei kahdennusta allatiivissa, kielteisessä konditsionaalissa, -nsa-sufflksin jäljessä eikä enimmäkseen partikkeleissa, joissa kohdin ääntäminen eri osissa maata on erilainen”. Se mainitsee erikseen, että itse ja kolme ovat ”aspirationi­loppuisia”. Sen mukaan imperatiivin yksikön 2. persoona (ja sen kaltainen verbin kielto­muoto) on yleisesti sellainen, mutta muoto älä tavallisesti ei. Esimerkeistä ilmenee, että sellainen on myös I in­fi­ni­tii­vin lyhyt muoto, kuten olla, samoin sellaiset substantiivien perus­muodot kuin terve.

Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos 1924) ei sekään esitä yhtenäistä kuvausta raja­kah­den­nuk­ses­ta. Siinä käsitellään sen esiintymistä liite­partikkelien pa, kin ja kaan yh­tey­des­sä ja kuvataan ensi­sijaisiksi kirjoitustavat, joissa kahdennusta ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa (ainekin pikemmin kuin ainekkin. Se ehdottaa, ettei raja­kahdennusta (”aspiratsionia”) merkitä kir­joi­tuk­ses­sa; selvästikään kirjoitus­asu ei ollut vielä vakiintunut. Tässä yhteydessä se esit­tää lyhyen kuvauksen raja­kahdennuksen esiintymisestä:

Sellaisia muotoja, joissa aspiratsioni — milloin yleisesti, milloin vain murteittain — loppu­äänteenä esiintyy, ovat: useiden kaksi­vartaloisten nominien konsonantti­vartalo (aine,’[po. aine’,] ori´), allatiivi­sija, akt. imperat. yks. 2:nen persoona (poikk. älä), verbien kielto­muodot, 1:sen infinitiivin lyhyempi muoto, -nsa’-suffiksinen muoto sekä -nne’- ja -sti’-päätteiset adverbit.

Esimerkeistä ilmenee, että verbin kielto­muodon käsite on tässä tarkoitettu laajaksi ja kattaa myös sellaiset tapaukset kuin menkö ja ei menisi. Lisäksi esimerkeissä on myös ”äläpä ∼ äläppä”, joten raja­kahdennusta älä-sanana kuitenkin pidetään mahdollisena. Luetteloa ei ole tarkoitettu kattavaksi, sillä esimerkeissä on myös adverbit kahda ja taa.

Vanha suppea normi

Rajakahdennuksen esiintymiseen puheessa ei oteta kantaa juuri missään kiis­tat­to­mas­ti suomen kielen normistoa määrit­te­le­väs­sä dokumentissa. Ainoa yleis­kannan­otto lienee SKS:n kieli­valio­kunnan 27.10.1937 tekemä pää­tös, joka sekin ottaa kantaa vain joukkoon kysymyksiä, esittämättä kokonais­kuvausta. Päätös on kuvattu teoksessa Kielenhuollon juurilla seuraavasti:

  1. Kurkunpäänklusiilin ääntämistä ei vaadita kantasuomen sanan­loppui­sen k:n ja h:n jatkajana vokaali­alkui­sen sanan seuratessa, mutta voi ääntää (esim. anna(’’)olla).
  2. Eräitä tapauksia, joissa on kanta­suomen loppu-k:n (e-tapauksissa loppu-t:n) jatkaja + seuraavan sanan alkukonsonantti:
    • ei assimilaatiota abessiivin jäljessä (lakitta päin)
    • assimilaatio allatiivin jäljessä (pienellep pojalle), myös alle- ja päälle-sanojen jäljessä
    • 3. pers. omistusliitteen jälkeen assimilaatio suotava (poikansak kanssa)
    • lti-adverbien (laajalti) seka kotia-, kahtia-tyyppisten lokatiiviadverbien jäljessä on vaadittava assimilaatiota (kotiappäin).
  3. Assimilaatiota ei pidä vaatia absoluuttisen paussin edellä.

Viimeinen kohta on outo. Sikäli kuin kyse on assimilaatiosta, sitä ei voi esiintyä ”absoluuttisen paussin” eli käytännössä selvän tauon edellä. Tässä on ehkä tarkoitettu assimilaation sijasta ”kurkun­pään­klusiilia”, joka sellaisessa tilanteessa olisi mahdollinen.

Kannanotossa ei mainita sellaisia hyvin tavallisia tapauksia kuin infinitiivi (olla) ja imperatiivi (ole). Syynä lienee se, että kannan­otossa käsitellään vain sellaisia tapauksia, joita pidettiin ongelmallisina tai eri­mie­li­syyt­tä aiheuttaneina. Kannan­otossahan on kohtia, joissa poiketaan Setälän kuvauksesta.

Erikoinen yhtä sanaa koskeva kannan­otto on kieli­lauta­kunnan vuonna 1954 tekemä päätös, joka selostetaan Kieli­kellossa 7 (1974) näin: ”Päätettiin, että kolme-sanasta hyväksytään sekä aspiraatiollinen että aspiraatio­ton ääntämys.” Aspiraatio tarkoittaa tässä raja­kahden­nus­ta. Kuten jäljempänä kuvataan, aiheesta on esitetty muitakin käsityksiä. NSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään merkintää siitä, että kolme-sanassa voisi esiintyä raja­kahdennus. (Murre­sana­kirjan kuvauksen mukaan sanassa on raja­kah­den­nus laajalti länsi­murteis­sa, paikoin itä­murteissa­kin.)

Rajakahdennuksen merkitseminen sanakirjoissa

KSK:n käyttöohjeiden kohdassa Ääntämisohjeet ja foneettiset merkit sanotaan: ”Jos sana äännetään toisin kuin kirjoitetaan, ääntämys on esitetty hakusanan jäljessä hakasulkeissa.” Sen mukaan rajakahdennus osoitetaan yläindeksi-x:llä, esimerkiksi [lieˣ]. Tällaista mer­kin­tää ei kuitenkaan näytä oleva missään sellaisessa sanassa, jossa esiintyy raja­kah­den­nus sanan tyypin perusteella, kuten verbien perusmuodoissa.

NSK:n ohjeissa asia on esitetty selvemmin: niiden mukaan rajakahdennus osoitetaan heittomerkillä, esimerkiksi ”lie [lie’]”, mutta ”sitä ei merkitä tapauksissa, joissa se kuuluu muototyyppiin kauttaaltaan”, ja tätä seuraa luettelo näistä tyypeistä. (Luettelo on otettu huomioon jäljempänä olevassa tiivistelmä­taulukossa, mukaan lukien se, että luettelon mukaan rajakahdennus esiintyy yleisesti ti-loppuisissa adverbeissa. NSK:ssa on myös loppukahdennuksellisia sanoja, joiden ei voine katsoa kuuluvan nykykieleen, kuten yhtiä sanassa yhtiäpäin.)

Kielenoppaiden ohjeita rajakahdennuksesta

Kielenoppaissa rajakahdennuksen esiintymistä on käsitelty vaihtelevassa määrin. Niiden kuvaukset ovat jopa yllättävän yhtenäisiä siihen nähden, että niiden linja ei vastaa johdon­mukaisesti minkään murteen kantaa.

Aarni Penttilän kirjassa ”Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi” (1948) kuvaa raja­kahdennuksen laajahkosti (s. 35–36) samaan tapaan kuin seuraavassa kuvattavat ohjeet. Siinä sanotaan niitä hiukan laajemmin, että ti-lop­pui­sis­sa adverbeissa raja­kahden­nus, mutta tämän kyseen­alaistaa se, että kirja mainitsee sanat irti ja kohti sellaisina, joissa loppu­kahdennus voi esiintyä tai olla esiintymättä. Lisäksi siinä mainitaan muutenkin sana­tyyppejä ja sanoja, joissa loppu­kahdennusta ”saatetaan kyllä pitää luvallisena, mutta tuskin välttämättömänä”: konditionaalin kielteinen muoto (esim. ei tekisi), passiivin 2. partisiipin perusmuoto (esim. tehty), verbin monikon 1. ja 2. persoonan muodot (esim. teemme, teette), monikon 1. ja 2. persoonan possessiivi­suffiksi (esim. talomme, talonne) ja eräät yksittäiset sanat. Mainituista tyypeistä useimpia ei ole otettu huomioon jäljempänä esi­tet­tä­väs­sä tiivistelmässä, nimittäin niitä, joita muut lähteet eivät mainitsekaan. Penttilä esittää sana­tyypeistä ilmeisesti tyhjentäväksi tarkoitetun luettelon, mutta yksittäisistä sanoista vain kuten-sanalla alkavan luettelon.

E. A. Saarimaan ”Kielenopas” esittää (6. pai­nok­ses­sa v. 1966 s. 9) melko selvän luettelon. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy seuraavissa sanoissa:

  1. e-loppuisten nominien perusmuoto, esim. puhe, poikkeuksina ”sanat kaase ja nukke, sekä sellaiset erisnimet, joiden vartalossa e on lyhyt, esim. Kalle, Raahe”, kuitenkin niin, että sanoissa kolme ja viime rajakahdennus esiintyy vain ”tavallisesti”; kaase on kaaso-sanan rinnakkais­muoto, jonka tuskin voi sanoa kuuluvan nykyiseen yleis­kieleen
  2. allatiivimuodot, esim. merelle
  3. ns. prolatiivit, esim. meritse
  4. imperatiivin yksikön 2. persoona, esim. tule
  5. verbien kieltomuodot, esim. (en) tule, joista kuitenkin konditionaalin kieltomuodoissa, esim. (en) tulisi, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”
  6. verbin perusmuoto eli I infinitiivin lyhyt muoto, esim. tulla
  7. -nne-, -sti- ja -lti-loppuiset adverbit, esim. sinne
  8. ”joukko erilaisia muita partikkeleja: alle, päälle, ylle, asti, kiinni, luo, taa, lähemmä, peremmä, kaiketi, peräti, huoleti, ääneti, saati”.

Lisäksi kirja luettelee adverbeja kuten eli ja kai, joissa rajakahdennusta ”ei ole vaadittava”. Tämä tarkoittaa, että rajakahdennus on yleiskielessä sallittu, mutta ei pakollinen. Kirjan mukaan -nsa-loppuisissa omistusmuodoissa, esim. tahtonsa, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”, mutta sen ”ääntämistä pidetään erittäin suotavana”.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja kuvaa (3. painoksessa 1992 s. 21–22) loppu­kah­den­nuk­sen esiintymisen pääosin samoin kuin Saarimaa, jopa lähes samassa järjestyksessä. 1. kohdassa se mainitsee poikkeuksina myös sanat nalle ja psyyke, mutta tällaisia luetteloita ei liene tarkoitettukaan tyhjentäviksi. Varsinaisia eroja ovat seuraavat:

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas kuvaa (4. painoksessa v. 2011 s. 40–41) rajakahdennuksen pääosin samoin kuin Ikola. Poikkeukset ovat vähäisiä, osittain vain vivahde-eroja:

ISK:n mukaan (§ 34) rajakahdennus esiintyy yleiskielessä eräissä muissakin sana­tyypeissä. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen tässäkään asiassa. Sen mukaan raja­kahdennusta esiintyy tu− ja ty-loppuisissa partisiipeissa (kuten saatu ja tehty) yleis­kielisessä puheessa, ”mutta ei yhtä säännöllisesti kuin edellä mainituissa muoto­ryhmissä [A-infinitiivi, verbin kielto­muoto, yks. 2. persoonan imperatiivi ja tuote-tyypin nominit] eikä kaikilla puhujilla”. Tämä antanee liioittelevan kuvan ilmiön yleisyydestä, vaikka sen mainitsee myös Kieli­kellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto?, tosin vain ”satun­nai­sem­min” esiintyvänä.

Tiivistelmätaulukoita

Seuraaviin taulukkoihin on koottu eri kannanottoja, joita on osittain pyritty tulkitsemaan ilmeisen tarkoituksen mukaan, vaikka sanamuoto mahdollistaisi muitakin tulkintoja. Esi­mer­kik­si rajakahdennuksen esiintyminen e-loppuisissa nomineissa lienee kaikissa kannan­otoissa tarkoitettu samaksi. Lisäksi tässä on yhdistetty sävyltään erilaisia kannan­ottoja kannaksi ”voi olla”, joka tarkoittaa, että rajakahdennus on sallittu, mutta ei pakollinen. Ajatus­viiva (–) tarkoittaa raja­kah­den­nuk­sen puuttumista.

Ensimmäisessä taulukossa on sana­tyyppejä, toisessa aakkosjärjestyksessä yksittäisiä sanoja. NSK-sarakkeessa tyhjä kohta tarkoittaa, että NSK ei ota asiaan mitään kantaa. KSK ei esitä raja­kahdennuksesta yleisiä sääntöjä, ja siksi ensimmäisessä taulukossa ei ole KSK-saraketta. Yksittäisistä sanoistakin se esittää raja­kahdennus­tietoja vain vähän, lähinnä vain tapauksista, joissa sen mukaan voi raja­kahdennus esiintyä tai olla esiintymättä.

Rajakahdennuksen esiintyminen sanatyypeittäin eri kannanottojen mukaan
Sanatyyppi Penttilä Saarimaa Ikola Itkonen NSK
e-loppuinen nomini, jossa e pitenee taivutuksessa on on on on on
-lle-muodot (allatiivit), myös adverbit, kuten alle on on on on on
-tse-johdokset, kuten maitse on onon on on
imperat. yks. 2. pers., kuten tule (paitsi älä) on onon on
ko-loppuinen imperat. kieltomuoto, kuten tulko on on voi olla
verbien indikatiivin ja potentiaalin kieltomuodot on onon on
konditionaalin kieltomuodot, kuten (ei) tulisi voi olla murteissavoi olla voi olla
-mma-loppuiset adverbit, kuten alemma osin osin osin on
-sti-johtimiset adverbit, kuten pahasti on on on on on
-nne-loppuiset adverbit, kuten minne osin on on on on
muut -e-loppuiset adverbit, kuten luokse on on osin
-lti-loppuiset adverbit on on on voi olla on
-nsa-loppuiset omistusmuodot on voi olla voi ollavoi olla on
-ne-loppuiset komitatiivit, kuten suurine voi olla

Ryhmään ”muut e-loppuiset adverbit” (kuin tse- ja nne-loppuiset) kuuluvat lähinnä luokse ja taakse, NSK kuvaa ne raja­kahdennukseen loppuvina. Adverbissa toiste on Kieli­kellon 3/2013 kirjoituksen Toiste? mukaan (mutta ei sana­kirjojen mukaan) raja­kahdennus, koska se on muodostunut sanasta toisten. Substantiivi toiste on eri sana, ja siinä on tietysti raja­kahdennus.

Taulukossa ”osin” viittaa siihen, että lähde esittää mma-loppuisista sanoista vain muutamia, joissa sen mukaan on raja­kahdennus. Tällaisista sanoista useimmat ilmaisevat suuntaa, ja niiden rinnalla on usein ‑mmaksi- ja ‑mas-loppuinen adverbi; KSK:ssa on seuraavat tämän tyypin sanat: alemma, alimma, edemmä, etemmä, jäljemmä, kauemma, kauimma, keskemmä, lähemmä, myöhemmä, peremmä, sinnemmä, sisemmä, taaemma, taamma, taemma, tuonnemma, tännemmä, ylemmä, ylimmä. Toisen­tyyppisiä, verbikantaisia mma-adverbeja on KSK:ssa vain muutama: kuulemma, näemmä, näämmä (arki­kielinen); NSK:ssa on myös tiemmä (kansan­kieltä). Nämä tulkitaan sulaumiksi, jotka ovat kehittyneet sellaisista ilmauksista kuin ”näen mä” (ISK § 139), joten raja­kahdennuksen esiintyminen olisi outoa, ja on mahdollista, että Itkonen ei tarkoittanut viitata niihin.

ISK § 34:n mukaan konditionaalin kielto­muodot kuuluvat joukkoon ”harvinaisempia raja­gemi­naa­tiol­li­sia tapaus­ryhmiä, jotka ovat osin alueellisia ja suppea-alaisiakin mutta joskus myös yleis­kielisessä puheessa tavattavia”. Sellaisiksi se mainitsee myös translatiivin (esim. uudeksi) ja verbien monikon 1. persoonan muodot (esim. mietimme).

Edellä mainitut lähteet eivät mainitse abessiivia (esimerkiksi rahatta), vaikka sen on päätelty olleen alkujaan konsonantti­loppuinen ja vaikka vanhemmissa esityksissä saatetaan mainita se raja­kahdennukseen loppuvana. Gradussa Raja­geminaatio – yksi suomen kielen sandhi-ilmiöistä tavallisten kielen­käyttäjien näkö­kulmasta ar­vioi­daan, että raja­kahdennus ei yleensä toteudu abessiivin yhteydessä, mutta siinä ei ole tutkittu sen yleisyyttä.

Toisessa taulukossa on yksittäisiä sanoja aakkos­järjestyk­ses­sä. KSK-sarakkeessa tyhjä tarkoittaa, ettei sana lainkaan esiinny siinä.

Rajakahdennuksen esiintyminen yksittäisissä sanoissa eri kannanottojen mukaan
Sana Penttilä Saarimaa Ikola Itkonen NSK KSK
asti on on voi olla on on
eli voi olla voi olla voi olla voi olla
heti on on on
huoleti on on on on on voi olla
irti voi olla voi olla voi olla
itse on ononon on on
kahda on
kahtia on on on on
kai voi olla voi olla voi olla voi ollavoi olla
kaiketi on on on on on voi olla
kiinni on on on on on on
kiiru on on on
kohti voi olla voi olla voi olla on
kolme on voi ollavoi ollavoi olla
kolmia on on on
kotia on on on on on
lie on on on
luo on on on on on
mikäli voi olla voi olla on
olleti on on on voi olla
ori voi olla
perä(kanaa) on
saati on on voi olla voi olla on voi olla
sikäli voi olla voi olla on
taa on on on on on
tahi voi ollavoi olla
tai voi olla voi olla voi olla voi olla
toiste on on
tykö voi olla voi olla voi olla voi olla
tyynni on voi olla voi olla
vai voi olla voi olla voi olla voi olla
vaiti on voi olla voi olla
viime voi olla voi olla voi olla
yhä voi olla voi olla voi olla voi olla
ympäri voi olla voi olla voi olla voi olla
ääneti on on on on on

Missä tilanteissa rajakahdennus esiintyy

Rajakahdennus esiintyy, jos sen aiheuttavaa sanaa seuraa ilman selvää taukoa kon­so­nan­til­la alkava sana (joka voi olla yhdys­sanan jälki­osa) tai konsonantilla alkava liite, kuten kin. Tässä on kuitenkin murre-eroja, samoin kuin siinä, esiintyykö raja­kahdennus h-äänteen edellä.

ISK § 34 kuvaa raja­kahdennuksen esiintyvän myös johdinten lainen ja mainen edellä. Tällaista ei ole yleensä esitetty raja­kahdennuksen kuvauksissa, mutta varmaankin sitä esiintyy joillakin alueilla tai joidenkin ihmisten kielessä. (Penttilän kirjassa on esimerkki, jonka mukaan nestemäinen ääntyy [nestemmäinen].)

Sydän-sanan taivutus: äännetäänkö mm vai m?

Sanan sydän taivutuksesta (ja johdoksista) on usein esitetty sellainen ohje, että pitää kirjoittaa vain yksi m, vaikka lausutaan kaksi, siis kirjoitetaan sydämen, vaikka sanotaan sydämmeen. Hokema ”Yhteen sydämeen ei mahdu kahta ämmää” on esitetty kirjoitusta koskevana.

Kirjoitussääntö on hyvin vakiintunut. Vielä Virittäjä-lehden numerossa 1/1897 s. 113 referoitiin kirjoituksessa Sydämen vai sydämmen Kotikielen seuran v. 1879 tekemää pää­tös­tä, jonka mukaan suositettiin sydämmen-tyyppisiä muotoja, ja uudempaa, v:n 1897 päätöstä, jossa se asetti sydämen-tyyppiset muodot suotavammiksi ”tuomitsematta kum­pia­kaan muotoja ehdottomasti poistettaviksi suorasanaisestakaan kirjakielestä”. Sen jälkeen on kielenhuolto kuitenkin asettunut varsin yksi­tuumaisesti sille kannalle, että kirjoituksessa sydämen on oikein ja sydämmen väärin.

Ääntämisen osalta tilanne on ollut paljon kirjavampi. Edellä mainittu kannanotto lienee tarkoitettu myös äänneasua koskevaksi, mutta opetuksessa on painotettu kirjoitussääntöä. Koska yleisesti lausutaan sydämmen, ohje on usein koettu kirjoitusta koskevaksi poikkeus­säännöksi: nämä muodot kirjoitettava toisin kuin lausutaan.

NSK ei mainitse mitään sanan sydän ääntämyksestä, joten ilmeisesti on tarkoitettu, että myös lausutaan sydämen. PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin maininta, että taivutus­muodois­sa äännetään ”-m- t. -mm-”. Samanlainen merkintä on PSK:ssa monissa johdoksissa ja yhdys­sanois­sa (esim. sydämellinen, sydämenahdistus), mutta ei kaikissa (esim. sydä­men­lyön­ti); KSK:ssa se on kaikissa paitsi sanassa sydämenmuotoinen.

Oppaissa on ollut kirjavuutta. Joissakin koko asia on jätetty mainitsematta tai se on esitetty vain taivutus­esimerkeillä ilman tietoa ääntämisestä. Aarni Penttilän ”Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi” vuodelta 1948 esittää (kohdassa 59.5), että ”sydän sanan eräissä taivutus­muodoissa ja johdannaisissa oleva m luetaan yleisesti geminaataksi”.

Kieli-ikkunassa Mitä sydämeen mahtuu? Maija Länsimäki kirjoittaa:

Sellaiset sanat kuin sydämensiirto, sydämellinen ja sydämetön kirjoitetaan siis yleis­kielessä yhdellä m-kirjaimella. Ne myös äännetään niin kuin kirjoitetaan. Ääntämystä ”sydämmensiirto”, ”sydämmellinen”, ”sydämmetön” ei kuitenkaan pidetä virheenä. Tällaisen suosituksen suomen kielen lautakunta on antanut vuonna 1979.

Suosituksesta ei ilmeisesti ole muutoin kerrottu julkisuudessa.

Kielikellon 1/2012 artikkelissa Hiha repesi poikkiommaan Heikki Hurtta kirjoittaa m:n kahdentumisesta eräissä sanoissa ja sitten laajentaa tarkastelua:

Tällaista m:n kahdentumista esiintyy murteissa muissakin sanoissa, esimerkiksi morsiammen, kirjaimmen. Samantapaisesta ilmiöstä on kyse myös laajalevikkisessä sydän-sanan murteellisessa taivutusmuodossa sydämmen.

Tämä voidaan tulkita niin, että ääntämys sydämmen on murteellinen, mutta laaja­levik­ki­nen. Toisaalta kirjoittaja saattaa murteellisuudella tarkoittaa vain murteissa esiintyvää, ei välttämättä yleiskielen vastakohtaa.

Toisaalta KOP:n sivu Kirjoitus- ja ääntöasu: sydämen vai "sydämmen"? ei ota kantaa eri ääntämysten paremmuuteen, ellei otsikossa olevia lainausmerkkejä tulkita kannanotoksi. Tekstissä se esittää näin:

Joissakin sanoissa tai sanojen taivutusmuodoissa voi puheessa kuulua pitkä m-äänne, vaikka kirjoitettaisiinkin vain yksi m, esimerkiksi:
sydämen
morsiamella
avoimuus

Tämä toisaalta voidaan tulkita niin, että myös ääntämykset morsiammella ja avoimmuus olisivat hyväksyttäviä. Sellaiseen ei missään aiemmissa ohjeissa viitattane.

Tavurakenne: rak.kaus ∼ rak.ka.us

Ensi tavua kauempana esiintyvät u- ja y-loppuiset diftongit

Vanhojen kielioppien mukaan ensi tavua kauempana esiintyy yhdistämättömässä sanassa vain i-loppuisia diftongeja (poikkeuksena vanha lainasana lampuoti). Vuonna 1980 suomen kielen lauta­kunta otti kannan, jonka mukaan myös u- ja y-loppuiset diftongit ovat mah­dol­li­sia ”erityisesti avotavussa mutta monien kielitunteen mukaan umpitavussakin”. Kieli­tunne tarkoittaa tässä käytännössä murre­taustaa. Kuten päätöstä selostava Kieli­kellon 2/1980 kirjoitus Vokaaliyhtymä vai diftongi? kuvaa, sellaisissa sanoissa kuin rakkaus, turvautua ja heittäytyä on länsimurteissa tällaisissa tapauksissa yleensä tavuraja yhdistelmissä au, äy tms., savolaismurteissa ja savolaisvaikutteisissa pohjalaismurteissa diftongi.

Lautakunnan kannanoton mukaan siihenastinen kanta oli ollut, että ”ensi tavua kauempana on vain i-loppuisia diftongeja”. Kuitenkin muun muassa Aarni Penttilän ”Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi” vuodelta 1948 esittää (s. 18) u- ja y-loppuisetkin diftongit mahdollisina, jopa useissa tilanteissa ääntämyksessä yleisimpinä.

Lautakunta otti kantaa virsikirjanuudistuskomitean pyynnöstä, ja kannan­oton pää­merki­tys onkin siinä, että mitallisessa runoudessa ja sanojen sovittamisessa sävelmään voidaan noudattaa kumpaa tahansa murrekantaa. Asiatekstin kirjoittamisessa kannan­otolla ei ole merkitystä, koska – kuten kannanotossa todetaan – sanan jakaminen eri riveille vokaalien välistä ei ole suotavaa silloinkaan, ne eivät muodosta diftongia.

Puhutun yleiskielen kannalta kyseessä oli sikäli muutos, että aiemman kannan mukaan oli esimerkiksi sana rakkaus lausuttava kolmitavuisena, rak.ka.us, mutta nyt myös kaksi­tavuinen rak.kaus on sallittu. Tavuraja voi vaikuttaa ääntämykseen laajemminkin, sillä esimerkiksi sanassa rakkauden ei ole sivupainoa, jos au lausutaan diftongina, mutta tavulla u on sivupaino, jos yhdistelmän au vokaalit lausutaan eri tavuihin kuuluvina.

Tavurakenteen merkitsemisessä käytetään usein tavurajan merkkinä yhdysmerkkiä (-). Tämä saattaa kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska se voi tuoda mieleen sanan jakamisen eri riveille. Siksi pisteen (.) käyttö on parempi menetelmä.

Kumpikin lukutapa on siis kannanoton perusteella mahdollinen yleiskielessä. Kuitenkin KOP:n kohta Tavutus ensitavua pidemmällä: rak-kaut-ta vai rak-ka-ut-ta? voidaan tulkita kuvaukseksi siitä, mikä on normaali ääntämys: rak.ka.ut.ta, mutta rak.kau.den:

Käytännössä tavuraja on usein diftongiin loppuvan tavun jäljessä (no-peu-den) tai konsonanttiin loppuvan tavun tapauksessa edeltävien vokaalien välissä (rak-ka-ut-ta). Esimerkiksi laulun­sanoituksissa käytetään rytmi­syistä myös tavutusta no-peut-ta, rak-kaut-ta.

Lautakunnan kannanotto ei ilmeisesti ole kovin hyvin levinnyt kielen­käyttäjien tietoi­suu­teen. Edelleen esiintyy epäselvyyttä ja kinastelua, jossa jommankumman murre­kannan mukainen tavu­rakenne esitetään ainoana oikeana.

Muutoksen taustaa kuvailee laajahkosti Kielikellon 1/2003 artikkeli Tavun rajat.

Tavuraja k:n kadon tapauksissa

Astevaihtelussa vokaalien välistä k:ta vastaavan heikon asteen sanotaan olevan ”kato” eli konsonantin jääminen pois, esi­mer­kik­si tauko : tauon (poikkeuksena tilanne, jossa k on u- tai y-vokaalien välissä, esi­mer­kik­si luku : luvun). Ääntämyksessä saattaa todellisuudessa olla jonkin­lainen konsonantti, esimerkiksi tauvon, mutta yleis­kielen kuvauksessa ajatellaan toisin.

”Kadon” tapauksessa voi kyseisessä kohdassa kuitenkin olla tavu­raja. Näin on aina silloin, kun k:n edellä on pitkä diftongi (esimerkiksi tau.on).

Aiemmin esiintyi tavuraja jopa sellaisissa tapauksissa kuin haka : ha’an, mutta tästä luovuttiin 1900-luvun alkupuolella. Kun k katoaa identtisten vokaalien välistä, syntyy nyky­käsityksen mukaan pitkä vokaali. Kuitenkin jonkin verran esiintyy epävarmuutta harvi­nais­ten tai erikoisten sanojen taivutuksessa; taivutetaan esimerkiksi häkä : hä’än, vaikka nor­mien mukainen asu on hään.

Kun k katoaa kahden eri vokaalin välistä, on jo kauan ollut tavallista, että syntyy diftongi, jos jälkimmäinen vokaali on i, u tai y, esimerkiksi lukea : luin, haku : haut, näky : näyt. Tavu­rajaa on kuitenkin pidetty mahdollisena tällaisissa tapauksissa, vaikka sitä ei vuosi­kymme­niin enää olekaan merkitty heitto­merkillä (kuten vielä esimerkiksi Kiven kielessä: lu’in). Sama koskee yhdistelmiä ei, uo ja yö.

Muissa tapauksissa tavurajaa on pidetty ainoana mahdollisuutena. Taustalla lienee muun muassa usein esitetty suomen diftongien luettelo: ai, ei, oi, äi, öi; ey, äy, öy; au, eu, ou; ui, yi; iu, iy, josta siis puuttuu muun muassa , vaikka se on murteissa varsin yleinen (esim. länsimurteiden miäs ’mies’, itämurteiden piä ’pää’). Edellä mainittu artikkeli Tavun rajat esittää asian ensin hyvin kategorisesti, mutta viittaa sitten diftongin mahdollisuuteen:

Mikään seuraavien sanojen alun vokaalien yhtymistä ei esiinny edellä mainittujen diftongien luettelossa (yleiskielessä ei siis katsota voivan olla diftongeja ”ia”, ”io”, ”ae”, ”oe”, ”ao”, ”eo” jne.), vaan ne ovat vokaaliyhtymiä ja tavutetaan sen mukaan: pi-an, hi-on, ra-e, ko-e, ai-e, ra-ot, te-os, te-ollisuus. – – Se, että näiden sanojen tavutus yli­pää­tään aiheuttaa pään­vaivaa, johtunee foneettisista (ja psykologisista) syistä: myös diftongiääntämys tuntuu monille näistä vokaaliyhtymistä mahdolliselta, mutta va­kiin­tu­neen käsityksen mukaan ne eivät ole diftongeja, joten tavunraja menee vo­kaa­lien välistä.

ISK esittää asian samansuuntaisesti, mutta ehkä hiukan enemmän diftongi­vaihto­ehtoa esiin tuoden. Kohdassa § 22 Diftongi vai vokaaliyhtymä? se kuvaa:

k:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin, esim. ha(.)en, ko(.)en, pu(.)en, lo(.)at, te(.)ot. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin. Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa, esim. pi(.)a.no, ma(.)es.tro, te(.)ologi, ko(.)alitio.

Toisaalta KOP:n sivu Tavutus sanan alussa: seas-sa vai se-as-sa? esitetään vanhan kä­si­tyk­sen mukainen luettelo diftongeista ja sanotaan, että esimerkiksi sanoissa pian, rae, koe, teos ja piano vokaali­yhtymät eivät siis ole diftongeja. Tosin se lisää: ”puheessa jokin vokaali­yhtymä voi kuitenkin ääntyä myös diftongi­maisesti yhtenä tavuna, esimerkiksi ’bio’, ’Pia’”.

Tämän mukaisesti normi siis kuitenkin edelleen olisi vanhalla kannalla. Sen seurauksia ei liene missään käsitelty, vaikka tällainen tavu­jako­kysymys voi vaikuttaa sanan painotukseen. Jos esimerkiksi eo ei voi olla diftongi, sanassa teollinen on neljä tavua (te.ol.li.nen), joten yleisten sääntöjen mukaan sen kolmannella tavulla on sivupaino. Jos taas eo on diftongi, sana on kolmi­tavuinen eikä siinä siksi ole sivu­painoa.

Trio-sanan ääntämys

NSK:n mukaan sanassa trio voidaan ääntää myös pitkä i. NSSK:ssa ja PSK:ssa tällaista mainintaa ei ole. KSK:n mukaan ääntämys on nimenomaan [triio].

Tämän tausta lienee se, että [triio] on aina ollut vallitseva ääntöasu, mutta kirjoitusta ei ole jostain syystä haluttu muuttaa sen mukaiseksi.

Osittain vastaava tapaus on duo, mutta mikään sanakirjoista ei mainitse pitkä­vokaa­lis­ta ääntämystä [duuo] edes vaihtoehtona, vaikka se lienee vallitseva.

Z:n ääntämys antiikin kreikkalaisissa nimissä

Vallitseva ääntämys suomenkielisessä puheessa liene aina ollut sellainen, että z-kirjain lausutaan ts antiikin kreikkalaisissa nimissä; esimerkiksi Zeus lausutaan [tseus]. Tut­ki­muk­ses­sa on kuitenkin ollut erilaisia käsityksiä siitä, miten z (tai oikeammin tietysti zeeta) lausuttiin muinaiskreikassa; on arvioitu, että ääntämys olisi voinut olla [z] (soin­nil­li­nen s) tai [dz] tai [zd], Tämä heijastuu mm. vuosien 1909–1922 Tietosanakirjan artikkelissa Z:sta; sen mukaan kreikasta latinaan lainatun Z:n ”äänne­arvo lienee ollut dz”. Kirja esittää tämän mukaisia ääntämisohjeita, esimerkiksi [dzeus]. Toisaalta jo vuosien 1925–1928 Pieni tietosanakirja oli toisella kannalla, esimerkiksi [tseus].

Kuitenkin Kielikellon 1/1982 kirjoituksessa Vieraiden nimien ääntäminen esitetään: ”Saksalaisissa, italialaisissa, kreikkalaisissa ja kiinalaisissa (pinyinillä kirjoitetuissa) nimissä z:n äänne­arvo on ts, italiassa ja kreikassa joskus myös dz”. Lehden seuraavan numeron kirjoituksessa Vielä z:n ääntämisestä viitataan edellä mainittuun kirjoitukseen ja sanotaan: ”Siinä mainittiin kreikkalaisten nimien z:n ääntyvän ts:nä tai dz:nä, mistä esimerkiksi sopivat ääntämykseltään vakiintuneet antiikin nimet Zeus dzeus, Zenon Dzēnōn jne.” Tämä näyttäisi olevan aika selvästi ääntämyksen [dz] kannalla ja vieläpä väittävän sitä vakiintuneeksi. Kieli­toimiston julkaisuissa ei liene myöhemmin otettu asiaan kantaa. Kuitenkin esimerkiksi Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas esittää ääntämis­ohjeen [tseus].

Muita muutoksia

Aakkostus

Aakkostuksesta on useita erilaisia, osittain ristiriitaisia normeja ja käytäntöjä:

Standardin SFS 4600 noudattamista suo­si­tel­laan mm. KOP:ssa ja Kielitoimiston nimi­oppaassa. Jäl­kim­mäi­ses­sä itsessään ei kuitenkaan noudateta sitä.

Kirjain w lajitellaan vanhan käytännön mukaisesti kuten v, joten järjestys on esi­mer­kik­si Valta, Waltari, Virta. SFS 4600 on tällä linjalla, mutta se sallii w:n käsittelyn omana kir­jai­me­naan moni­kieli­ses­sä aineistossa, jolloin järjestys on esimerkiksi Valta, Virta, Waltari. SFS-EN 13170:n mukaan w on oma kirjaimensa.

-aarinen vai -äärinen sivistyssanoissa

Sivistyssanoissa on esiintynyt vaihtelevasti sananloppu -aarinen tai -äärinen. Normien muutokset ovat tapahtuneet melko kauan sitten ja hiukan epämääräisesti. Kielenkäyttö ei ole vakiintunut. Yksi esimerkki:

Yleissuuntaus on ollut, että aiemmin -äärinen esitettiin normaalina tai tavallisempana, ehkä jopa ainoana vaihtoehtona, mutta nykyisin -aarinen esitetään tavallisempana.

Kielenhuolto ei ole ottanut asiaan selvää normikantaa, vaan ikään kuin pyrkien vain kuvaamaan käytäntöä. Kuvaukset eivät aina kuitenkaan osu aivan oikeaan eivätkä ole aivan johdonmukaisiakaan. Seuraavassa on kaksi kuvausta, jotka on esitetty Kielikellon 1 ar­tik­ke­lis­sa Vierasperäisten sanojen asu ja NSSK:ssa; kummankin kirjoittaja on Matti Sade­niemi.

Kielikello 1 (v. 1968) NSSK (v. 1973)
Parissa adjektiiviryhmässä esiintyy rinnan kahta vokaaliltaan erilaista loppua. Toinen vaihtelupari ovat loput -aarinen ja -äärinen; molemmat poh­jau­tu­vat perältään latinan arius-loppuun, mutta jälkimmäinen on kul­ke­nut ranskan kautta. Suurimmassa osassa näitä adjektiiveja on -aarinen val­lit­se­va­na, esim. aksillaarinen, atomaarinen, bifi­laa­ri­nen. Loppu -äärinen on har­vi­nai­sem­pi, ja näi­den sanojen rinnalla esiintyy taka­vokaa­li­nen, a:llinen asu, esim. pri­mää­ri­nen pri­maa­ri­nen, sekundäärinen sekun­daa­ri­nen, humanitäärinen humanitaarinen, auto­ri­tää­ri­nen autoritaarinen. Molemmat asut hyväksytään. Jois­ta­kin sanoista on lyhyempi ääri-loppu normaali: fami­liää­ri, populääri, vulgääri. Myös harvinaisempaa aari-asua pidetään mahdollisena.
Tämä kaksinaisuus johtuu lainan­antaja­kielistä: a pohjautuu latinaan (primarius, exemplaris,, saks. examplarisch, ruots. exemplarisk), ä ranskaan (primaire, saks. ja ruots. primär). Suurimmassa osassa näitä adjektiiveja on loppu -aarinen vallitseva, esim. aksillaarinen, ato­maa­ri­nen, bi­fi­laa­ri­nen. Jossakin on -äärinen hyvin tavallinen, esim. primäärinen, sekundäärinen. Lyhyem­piä­kin asuja esiintyy: familiaari ∼ familiääri, populaari ∼ populääri, vulgaari ∼ vulgääri. Tämä sana­kirja kuvastelee tässä nyky­käytän­töä.

Absoluuttinen komparatiivi: vanhempi herra

Kielenhuolto suhtautui aiemmin varsin torjuvasti niin sanottuun absoluuttiseen kompa­ra­tii­viin, jolle ei ilmoiteta vertailukohtaa ja joka yleensä ilmaisee ominaisuuden suureh­koa määrää. Vanhaa linjaa kuvailee Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos, 2011) seuraavasti:

Komparatiivia ei pidä käyttää absoluuttisesti, ilmaisemaan ilman vertailua omi­nai­suu­den suurehkoa määrää. Korjattavia ovat siksi seuraavat lauseet: »Poli­kli­nik­kaan tuotiin vanhempi mies­henkilö» (po. vanhahko mies). »Mannekiinit olivat puls­kem­man­puo­lei­sia» (po. pulskanpuoleisia). »Aiomme viipyä Firenzessä pitemmän ajan» (po. pitkän t. pitkähkön aikaa, melko pitkän ajan. »Tätä näytelmää on Suomessa nähty harvemmin» (po. melko harvoin, harvahkoon).

Tosin absoluuttisuus on tulkinnanvaraista. Uusi kieliopas esittää hyväksyttävänä lauseen ”Sen jälkeen ei enää ole sattunut suurempia vahinkoja”, selittäen: ”vastakohdaksi ajatellaan pienempiä vahinkoja”. Tällaisin perusteinhan jokaista absoluuttista komparatiivia voisi pitää hyväksyttävänä. Mahdollisesti tässä on kuitenkin ajateltu, että asiayhteydessä on kuvattu jokin vahinko ja että tarkoitetaan, että sitä suurempia ole enää sattunut.

Vielä Kielikellon 1/2002 artikkelissa Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? asia ilmaistaan melko vahvasti:

Komparaatiomuotoja käytettäessä pitäisi ilmetä, mihin kyseenä olevaa ominaisuutta verrataan. – –

Sellaiset ruotsinvoittoiset ilmaukset kuin ”suurempi summa rahaa” ovat nykyään aika harvinaisia, kun kyseessä on suurehko tai melko suuri tai yksinkertaisesti suuri summa rahaa. Joissain hieman epävirallisissa yhteyksissä yksinäinen komparatiivi kuitenkin elää sitkeästi. Varsinkin ystävänhakupalstoilla tapaa edelleen ”vanhempia” ja ”varttuneempia herroja”.

KOP:n sivu Adjektiivien vertailumuotoja: suurempi summa, vanhempi herra kuitenkin sanoo vakiintuneiksi joitakin sellaisiakin absoluuttisia komparatiiveja, jotka ovat vanhojen oh­jei­den mukaan virheellisiä ja edellä lai­na­tun artikkelin mukaan harvinaisia:

Eräät komparatiivimuotoiset ilmaukset ovat kivettyneet ilmaisemaan ominaisuuden kohtalaisen suurta määrää. Tällaisia ovat mm. seuraavat:
vanhempi herra ’vanhahko’
suurempi summa rahaa ’suurehko’

Absoluuttista komparatiivia ei siis sallita yleisesti, mutta joissakin tapauksissa kyllä. Ohje viittaa siihen, että niitä on muitakin kuin siinä mainitut. KOP:n ohje olennaisesti toistaa KKOO:ssa (s. 347) esitetyn ohjeen. Epäselvyyttä kielenhuollon linjasta aiheuttaa kuitenkin se, että KSK ei kuvaa tällaista käyttöä mitenkään järjestelmällisesti.

KSK:ssa on kuitenkin sanan usea kuvauksessa seuraava kohta, josta voidaan päätellä, että useampi ei edelleenkään ole hyvää kieltä ilman vertailu­kohtaa:

useammalta taholta [paremmin: eri tahoilta, usealta taholta] saadut tiedot. Otti asian puheeksi useampaan [paremmin: pariinkin, useaan] kertaan.

Komparatiivi, jota edeltää sana vähänkin, on tulkinnanvarainen. Sellainen ilmaus kuin vähänkin vaativampi voitaisiin tulkita niin, että ajateltuna vertailu­kohtana on vaativuuden alin aste; merkitys olisi siis ’edes vähän vaativampi kuin mahdollisimman vähän vaativa’. Tällaista olisi vaikea korvata toisella lyhyellä ilmaisulla. Toisaalta esimerkiksi ilmaisussa vähänkin juhlavampi (joka esiintyy eräässä Kotuksen sivuilla olevassa pöytäkirjassa) tällainen tulkinta ei tunnu mahdolliselta, sillä juhlavuuden alinta astetta etsittäessä päädytään äärimmäiseen arkisuuteen tai pahempaankin. Ilmaus vähänkin juhlavampi tarkoittaneekin vähänkin juhlava.

Afgaani → paštu t. pataani

Afganistanin suurimpaan väestöryhmään kuuluvasta ihmisestä ja sen kielestä on van­has­taan ja vielä PSK:ssa käytetty nimitystä afgaani. Tosin sen on usein selitetty tar­koit­ta­van afganistanilaista (siis Afganistanin asukasta tai kansalaista), mutta käytännössä kyseessä on yleensä ollut kansanryhmän nimitys. Merkitysten sekaantumisen mahdollisuus on kuitenkin esitetty yhdeksi syyksi tehtyihin normin­muutoksiin.

KOP:n sivulla Pataani, paštu ja afgaani tämän ilmoitetaan olevan vanhentunutta. Sen mukaan kieli on paštu ja kansan­ryhmään kuuluvan nimitys pataani, mutta 15.6.2021 alkaen myös ihmisestä voi käyttää nimitystä paštu (jota mahdollisuutta ei mainita KSK:n v:n 2020 versiossa). Normin­muutosta perustellaan Kotuksen sivulla Afganistanin asukkaat ovat afganistanilaisia sekaantumis­vaaralla: afgaani-sanalla on sen mukaan ”viime aikoina” viitattu myös ”Afganistanin valtion kansalaiseen”.

Mainittuja nimityksiä ei aiemmin juuri käytetty, joskin NSSK:ssa on pašto afgaanin kielen tois­sijaisena nimenä. Kielikellon 3/1989 artikkelissa Kielten nimet, jonka mukaan afgaani kuuluu nimiin, jotka pyritään vakiinnuttamaan, mainitaan sen jäljessä pašto sul­keis­sa, mikä tarkoittaa, että kyseessä on ”suhteellisen laajasti käytetty, hyväksyttävä synonyymi”.

Ajan yksiköiden lyhenteet ja tunnukset: onko tunti h vai t?

Kielenhuollon vanha kanta on, että ajan yksiköistä sekunti, minuutti ym. olisi käytettävä niiden suomenkielisten nimien lyhenteitä. Kuitenkin ne alettiin jo 1900-luvun alku­puolella kirjoittaa ilman pistettä, toisin kuin lyhenteet yleensä. Tämän takia ”s” ja ”min” voidaan tulkita yhtä hyvin suomen­kielisiksi lyhenteiksi kuin standardoiduiksi tunnuksiksi. Sen sijaan tunnin lyhenne on ”t”, mutta tunnus on ”h”, ja vuorokauden lyhenne on ”p” tai ”vrk”, mutta tunnus on ”d”.

Vielä Kielikellon 3/1998 artikkelissa Ajan ilmaiseminen sanotaan:

Ajan yksiköistä käytetään yleiskielisessä tekstissä suomenkielisiä lyhenteitä.
– –
Kansainvälisen SI-mittayksikköjärjestelmän mukaisia tunnuksia ovat h (tunti), d (vuorokausi) ja a (vuosi). Niiden käyttöä ei suositella tavallisessa yleis­kielisessä tekstissä.

Todellisuudessa tunti, vuorokausi ja vuosi eivät ole SI-yksiköitä. Minuutti, tunti ja vuorokausi ovat sallittuja lisäyksiköitä, jotka on määritelty ajan yksikön sekunnun perusteella. Vuosi ei edes ole yksi­käsitteinen ajan yksikkö. SI-järjestelmän sääntöjen mukaan yksiköiden tunnuksia kuten h ja d ei koskaan kursivoida.

Kuitenkin Kielikellon 4/2009 artikkelissa Tunti, tonni ja päivä on toinen linja, joka sallii h:n käytön tunnin tunnuksena:

Yleiskielisten lyhenteiden ja ajan SI-yksiköiden tunnusten välisessä työnjaossa Kieli­toimisto suosittaa edelleen noudatettavaksi seuraavaa yleisperiaatetta:

Julkisessa viestinnässä tulisi käyttää ajan mittayksikköjen tunnusten (a, d) ase­mes­ta yksikön nimeä kokonaan kirjoitettuna (vuosi, vuorokausi) tai, jos lyhen­tä­mi­nen on tarpeen, näihin sanoihin pohjautuvia lyhenteitä v, vrk. Myös ajan ilmaus tunti olisi pyrittävä yleiskielessä kirjoittamaan lyhentämättömänä. Jos tämä ei ole mah­dol­lis­ta, on tapauksittain harkittava, vaatiiko asiayhteys käyttämään yleis­kielis­tä lyhen­net­tä (t) vai mittajärjestelmän mukaista tunnusta (h).

Vrt. taustakuvaukseen kohdassa Mittayksiköiden merkitseminen.

Ajanilmaukset eaa. ∼ eKr. ja jaa. ∼ jKr.

Suomen kielessä on vanhastaan käytetty ilmauksia eKr. ja jKr. (aiemmin kirjoitusasuissa e. Kr. ja j. Kr.), jotka viittaavat aikaan ennen kristillisen ajanlaskun alku­kohtaa ja aikaan sen jälkeen. Samoissa merkityksissä on ruvettu käyttämään lyhenteitä eaa. ja jaa. melko yleisesti. Kielenhuolto suhtautui tähän ensin varauksellisen tuntuisesti. Kielikellon 4/1998 artikkeli Ajanlaskun alku: eaa. ja jaa. on kokonaisuudessaan seuraava:

Joidenkuiden mielestä ilmaukset ennen Kristusta (eKr.) ja jälkeen Kristuksen (jKr.) viittaavat liiaksi yhteen uskontoon, ja siksi ne on haluttu korvata ilmauksilla ennen ajanlaskun alkua ja jälkeen ajanlaskun alun. Lyhenteet ovat eaa. ja jaa.

Kielikellon 2/2006 artikkelissa Ajanilmaukset nämä lyhenteet mainitaan niin, että uudem­pi on ensin (”eaa. tai eKr.”).

Nykyisin KOP:n sivu Ajanilmaukset: eaa. vai eKr.? esittää:

Koska – – merkinnät [eKr. ja jKr.] viittaavat vain yhteen uskontoon, on niiden sijaan tai rinnalla alettu käyttää neutraalimpia ilmauksia:
eaa. = ennen ajanlaskun alkua jaa. = jälkeen ajanlaskun alun
Kumpikin lyhennetyyppi sopii yleiskieliseen käyttöön.

Kielenhuollon muutkaan ohjeet eivät aseta kumpiakaan merkintöjä etusijalle. Päinvastoin Kielikellon 1/2010 artikkeli Ennen ja jälkeen ajanlaskun alun erikseen sanoo: ”Sinänsä kumpaakaan lyhenteistä ei suositeta toista parempana, vaan molempia voi käyttää.” Kielikello-lehden artikkeleissa käytetään merkintää eKr., kun taas merkintää jKr. tai jaa. ei ilmeisesti lainkaan käytetä lehdessä; ne esiintyvät vain lyhenne­luetteloissa.

Tosin Kielikellon 3/2006 artikkelin Kielenhuollon muuttunut maisema voisi tulkita suosittavan lyhenteitä eaa. ja jaa., koska se leimaa lyhenteet eKr. ja jKr. yhteen uskontoon sitoutumiseksi:

Muutama vuosikymmen sitten kaikki käyttivät ajanlaskussa lyhenteitä eKr. ja jKr. Nykyisin kunnioitetaan erilaisia maailmankatsomuksia. Kaikki eivät halua sitoutua samaan uskontoon tai ylipäätään mihinkään uskontoon. Niinpä käytössä ovat myös lyhenteet eaa. ja jaa. (’ennen ja jälkeen ajanlaskun alun’).

CLDR-tietokannassa, jonka suomea koskevat tiedot perustuvat tältä osin Kotoistus-hankkeen kannanottoihin, ensisijaiset merkinnät ovat eKr. ja jKr. ja niiden luku­tavat ”ennen Kristuksen syntymää” ja ”jälkeen Kristuksen syntymän”, ja lyhenteen eaa. ja jaa. ovat tois­sijai­nen variantti.

Antaa tehdä ’teettää’

NSK:ssa on antaa-verbin kuvauksen 4. kohdassa seuraava kannanotto:

antaa jkn tehdä jtak fakt. merk:ssä ’teettää’, tav. par. korvattavissa fakt.v:llä. | A. korjata [korjauttaa] kenkänsä. Seuran menneisyydestä annettiin tehdä [teetettiin] tutkimus. Kuningas antoi heittää [heitätti] Danielin jalopeurain luolaan.

PSK:ssa ja KSK:ssa tällainen käyttö kuvataan hyvin lyhyesti ja ilman mitään kannanottoa (tässä hakasulkeissa oleva ilmaus on tulkittava vain merkityksen selitykseksi, ei korjaus­ehdotukseksi):

teettämistä ilmaisemassa. Antaa hieroa [= hierottaa] hartioitaan. Antaa tehdä [= teettää] uudet kopiot.

Asemasta ∼ asemesta

NSK:ssa on seuraava hakusana:

asemas|sa, -ta postp. par. asemessa.

Tällä tarkoitetaan, että sanan asema taivutusmuotoja asemassa ja asemasta ei pitäisi käyttää postpositioina merkityksessä ’sijassa, tilalla’, vaan olisi parempi käyttää sanoja asemessa ja asemesta. Tätä kannanottoa ei liene missään perusteltu virallisesti. Kuitenkin Osmo Ikolan ”Nykysuomen käsikirjan” mukaan ”muotoa asemesta suositellaan käy­tet­tä­väk­si, jotta post­positio ei sekaantuisi asema-substantiivin muotoihin”.

PSK:ssa ja KSK:ssa asemesta ja asemasta esitetään samanarvoisina, tosin niin, että KSK:ssa asemesta on päähakusanana. Sanoista asemessa ja asemassa (tässä tarkoitetussa merkityksessä) ne eivät sano mitään, ja ne lienevätkin jo kauan sitten hävinneet kielestä.

Kouluopetuksessa on aikoinaan opetettu käyttämään sanaa asemesta, ja se on edel­leen yleisessä käytössä esimerkiksi Kielikello-lehdessä. Monet kielen­käyttäjät ovat vieroksuneet sitä, eikä sitä juuri esiintyne puhutussa kielessä, jossa tosin ei myöskään käytettäne sanaa asemasta postpositiona, vaan sen tilalla on sana sijasta.

Desimaaliosan ryhmittely: 3,14159 vai 3,141 59?

Jos luvussa on desimaalipilkun jälkeen yli kolme numeroa, normit ovat vaihdelleet ja ovat nyt keskenään ristiriidassa:

Standardia voisi kuitenkin tulkita niin, että ryhmittely on suositus, josta voi perustellusta syystä poiketa. Esimerkiksi taulukossa, joka sisältää suuren määrän nelidesimaalisia lukuja, ryhmittely pikemminkin vaikeuttaisi kuin helpottaisi lukemista.

Eri-sana predikatiivina

NSK kuvaa sanan eri esiintyvän joskus predikatiivina, esimerkiksi matkan pää oli eri. Terho Itkosen Kieliopas (1. painos 1982) kuitenkin suosittaa sen korvattavaksi tällaisessa käytössä sanalla toinen tai muu. PSK:ssa ja KSK:ssa on sama linja; niissä mainitaan vaihto­ehtoiksi myös eri­lai­nen ja muun­lai­nen.

Kielikellon 2/2022 kirjoitus ”Asia on eri– – yleiskielitalkoiden satoa kuvaa aihetta laajahkosti. Siinä arvioidaan, että eri-sanan korvaaminen muilla sanoilla muuttaisi sävyä. Lisäksi siinä esitetään, että ilmaisu­tyyppiin on eri kuin ”voitaisiinkin tulevaisuudessa suhtautua eri tavalla” kuin muuhun eri-sanan käyttöön predikatiivina.

Eräs ∼ yksi

KKOO kuvaa (s. 271), että sanaa eräs käytetään viittaamassa sellaiseen, jonka ilmauksen esittäjä tietää, mutta jota hän ei ilmaise, esimerkiksi eräs suomalainen räp-muusikko. KKOO kuitenkin jatkaa:

Toiseksi eräs ilmaisee yhtä ryhmästä (’yksi’):
Työelämässä eräs tärkeimmistä asioista on pitää huolta omasta jaksamisesta.
Monikollisena eräs-sanalla voi olla myös merkitys ’muutama’:
Eräitä kysymyksiä arvonlisäverotuksen laskutussäännöksistä (otsikko)
Lisätietoa: Eräs-sanan käyttöä merkityksessä ’yksi joukosta’ ei aina ole pidetty yleis­kielen mukaisena. Tilalle suositettiin aikanaan sanaa yksi, esim. Kroonisten selkä­vaivo­jen erääksi (→ yhdeksi) syyksi mainitaan huono ergonomia työssä. Suomen kielen lauta­kunta muutti suositusta vuonna 1989 ja hyväksyi tällaisen eräs-sanan käytön yksi-sanan rinnalle.

Lautakunnan päätöstä on selostettu Kielikellon 3/1989 artikkelissa Eräs muutos ja uudelleen Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan. NSK:ssa linja oli vielä hyvin selvä: sanan eräs kuvauksessa esitetään hylättäväksi muun muuassa ilmaus Talous on vain eräs puoli yhteis­elämää.

Ekstrovertti vai ekstravertti?

NSK:ssa on (Täydennyksiä-osassa) sana ekstravertti, NSSK:ssa ovat rinnakkain, kuin yhtenä hakusanana, sabar ekstrovertti ja ekstravertti, tässä järjestyksessä. PSK:ssa taas on vain ekstro­vertti, ja KSK:ssa on päähakusanana ekstrovertti, viittauksena siihen ekstravertti.

Käytännössä ekstrovertti on hyvin paljon yleisempi. Muutosten taustalla saattaa olla se, että ekstravertti vastaa alkuperäistä kantaa muissa kielissä, ja a:n muuttuminen o:ksi johtui introvertti-tyyppisen sanan vaikutuksesta; vrt. englannin sanan extrovert etymologiaan.

NSK:ssa on myös ekstraversio ja NSSK:ssa sen lisäksi ekstroversio.

Että-sana epäsuoran kysymyslauseen edessä

KKOO kuvailee (s. 309) eri tilanteita, joissa että-sana esiintyy epäsuoran kysymyslauseen edellä, esimerkiksi Hän kysyi, että saako täältä kahvia. KKOO kuvailee eri käyttötapojen merkityksiä ja tyylilajeja ja toteaa sitten: ”Aiempi ohje oli ehdoton: että-sanaa ei käytetä epäsuoran kysymyslauseen alussa.”

PSK kuvaa tällaista käyttöä että-sanan kuvauksessa ilmauksella ”vars. ark.” (= varsinkin arkikielessä) ja antaa osalle esimerkeistä paremmin-vaihtoehdon. KSK:ssa vain yhteen esimerkkiin liittyy paremmin-vaihtoehto:

Mieleen tuli ajatus, että mitähän tässä on takana. Mistä luulette, että tämä johtuu [= mistä luulette tämän johtuvan]? Tiedusteli, että onko [paremmin: tiedusteli, onko] ketään paikalla.

Etuajo-oikeus ← ensinajo-oikeus

NSK suosittaa sanan etuajo-oikeus tilalle sanaa ensinajo-oikeus, joka ei kuitenkaan tullut käyttöön. PSK:aan otettiin etuajo-oikeus, eikä sanaa ensinajo-oikeus edes mainita.

Muutos on sikäli kiinnostava, että siinä luovuttiin kokonaan sanasta, jota oli vuosi­kymmen­ten ajan turhaan tarjottu käytössä olevan sanan tilalle.

Etummainen ∼ etumainen

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna 1999 muodon etummainen aiemmin yksinomaisena pidetyn etumaisen rinnalle. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/1999 artikkelissa Etum­mai­nen. KSK:ssa oli kuitenkin päähakusanana aluksi etumainen, nyt etummainen, jonka se ilmoittaa tavallisemmaksi.

Etuliitteet rahayksiköiden yhteydessä: kiloeuro, MEUR ym.

Aiemmin pidettiin sopimattomana liittää SI-mittayksikköjärjestelmän yksiköiden etu­liit­tei­tä kuten kilo-, mega- ja giga- rahayksiköiden nimiin, tunnuksiin tai lyhenteisiin. Esi­mer­kik­si jo Kielikellossa 10 (v. 1978) oli Sanasuosituksia-osassa kuvaus, jonka mukaan ilmauk­sen miljoona markkaa tavallisen lyhenteen milj. mk ohella voidaan käyttää ”vielä typis­te­tym­pää lyhennettä” Mmk, mutta selostus jatkuu:

Esimerkiksi 8 Mmk luetaan kuitenkin aina ”kahdeksan miljoonaa markkaa” (ei ”kahdeksan megamarkkaa”).

Tämä on luonnollista ymmärtää niin, että M-kirjain oli tässä yhteydessä tulkittava sanan miljoona lyhenteeksi eikä SI-etuliitteen tunnukseksi. Kuitenkin Kielikellon 2/1999 artikkelissa Miljoona ja tuhat euroa sanotaan:

Miljoonasta markasta on käytössä myös lyhyempi lyhenne Mmk, johon iso M (= mega eli miljoonakertainen) on lainattu SI-järjestelmän etuliitteistöstä, vaikka markan ly­hen­ne ei SI-järjestelmään kuulukaan. Jos samaa muodostustapaa sovelletaan euron lyhenteisiin, saadaan tulokseksi lyhenteet M€ ja Me (sekä MEUR). Ne eivät kui­ten­kaan ole uutuutensa ja lyhyytensä vuoksi yhtä selviä kuin pitemmät muodot eli milj. € jne. Juoksevassa tekstissä näitä lyhenteitä ei siksi kannata käyttää. Tau­lu­kois­sa ja kuvioissakin tilan löytäminen useimmiten onnistuu järjestelyn avulla.

Ilmauksiin M€ ja MEUR suhtaudutaan siis varsin kriittisesti, mutta ei ehdottoman tor­ju­vas­ti. (Kielitoimiston lyhenneluettelo sanoo kyllä lyhenteestä MEUR yksioikoisesti: ”perimmin: milj. euroa”.) Sen sijaan vastaavat tuhannen euron merkinnät k€ ja kEUR eivät artikkelin mukaan ole suositeltavia, olennaiseksi siksi, että etuliitteen k merkitystä ei pidetä yleisesti tunnettuna.

Kielikellon 3/1998 artikkelissa Rahayksiköt ja valuutat esitetään periaatteellisemmalta pohjalta jyrkempi kanta:

Rahayksiköt eivät kuulu kansainvälisen SI-mittayksikköjärjestelmän piiriin (Système International d’Unités), eikä rahayksiköihin voi sen vuoksi liittää SI-järjestelmän etuliitteitä kilo, mega jne. Siispä puhutaan tuhansista markoista ja miljoonista eurois­ta, ei ”kilomarkoista” tai ”megaeuroista” (ei myöskään ”KFIM”, ”MEUR”).

Saman ajatuksen esittää tiiviimmin standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen, SFS 4175:2006.

Tilanne on kuitenkin muuttunut, koska vuonna 2013 vahvistettu standardi SFS-ISO 80000-1 (Suureet ja yksiköt. Osa 1: Yleistä) nimenomaisesti sallii SI-järjestelmän etu­liit­tei­den käytön rahayksiköiden yhteydessä:

HUOM. 2 SI-etuliitteitä käytetään myös ISOn valuuttatunnusten kanssa. Esimerkkejä:
1 kEUR = 1 000 EUR (euro)
1 kGBP = 1 000 GBP (Englannin punta)
1 MUSD = 1 000 000 USD (Yhdysvaltain dollari)
1 GSEK = 1 000 000 000 SEK (Ruotsin kruunu).

Tämä on sikäli erikoinen kannanotto, että rahayksiköt eivät lainkaan kuulu mitta­yksikkö­standar­dei­hin. Taustalla on ehkä se, että standardi ottaa kantaa muuhunkin etuliitteiden käyttöön muualla kuin SI-yksiköiden yhteydessä, ja tässä taustalla on pyrkimys täs­mäl­li­syy­teen: tietotekniikassa esimerkiksi kilo- tarkoittaa vaihtelevasti joko 1000-ker­tais­ta tai 1024-kertaista, ja standardin mukaan vain 1000-kertaisuus on oikea merkitys.

SFS:n julkaisema SI-opas (6. painos, 2013) menee pitemmälle ja esittää, että etuliitteitä voi käyttää myös euron merkin edessä:

Etuliitteitä voidaan käyttää muidenkin yksiköiden – –, myös esimerkiksi raha­yksi­köi­den ja valuuttakoodien kanssa (esimerkki 13). Tällöin on, erityisesti kansain­väli­sis­sä yhteyksissä, vältettävä kansallisia merkintä­tapoja, kuten £, $, kr ja fr (frangi), koska on käytössä monia eri puntia, dollareita, kruunuja ja frangeja.
– –
Esimerkki 13. 15 M€ = 15 000 000 € – –

Faktumi ja fakta

NSK:ssa on sana faktumi ’tosiasia’ ja maininta, että monikossa se on myös faktat, joka esiintyy omana hakusananaankin. NSSK:ssa on samoin, joskin faktumi-sanan kohdalla on vain ämääräisempi maininta ”vrt. faktat” ja kääntäen. Vielä vanhempaa kantaa edustaa 1900-luvun alun ”Tietosanakirja”. jossa hakusanana on faktumi ja sen kuvauksessa maininta, että monikkomuoto on fakta.

PSK:sta faktumi puuttuu kokonaan, ja sana fakta on merkitty arkiseksi. KSK:ssa ei arkisuusmerkintää ole.

Tässä on siis normien tasolla tapahtunut erikoinen kehitys ajatuksesta, jonka mukaan sanan yksikkö- ja monikkomuodot muodostetaan eri vartalosta (lainanantajakielen eri muodoista) normaaliksi sanaksi. Taustalla lienee ollut ajatus, ettei vieraan kielen monikko­muotoa pidä ottaa suomen sanaksi.

Kielikellon numerossa 9 (1977) Terho Itkonen kirjoittaa artikkelissa Sanotaan suomeksi:

”Faktoja” on ruvennut näkymään suomenkielisissä teksteissä yhä useammin, onpa rinnalle ilmaantunut sellainen yksikkömuoto kuin ”fakta”. Tämä sana pohjautuu latinaan, mutta tämmöisessä käytössä se ei ole latinaa enempää kuin suomea tai mitään muutakaan Euroopan kieltä. Latinan facta on näet monikkomuoto; vastaava yksikkö kuuluu factum. Esimerkiksi ruotsissa yksikkömuotona onkin faktum, jota suomessa vastaisi lähinnä ”faktumi”. Englannissa yksikkö taas on fact, ja suomeen siirrettynä se kuuluisi ”fakti”, aivan kuten englannin act (latinan actum) on suomeksi akti eikä ”akta”.

Itkonen jatkaa toteamalla, ettei mitään näistä tarvita, koska voidaan käyttää sanaa tosiasia tai tosio, ja että ”usein riittää muukin ilmaisukeino: pelkkä asia, seikka tai tyhjä väli (englannin ’the fact that’ = se että)”.

Freelancer ∼ freelance

Uudissanasto 80:ssa on freelance, PSK:ssa sen ohessa on rinnakkaismuoto freelancer, ja KSK:ssa freelancer on päähakusanana.

Sana freelance esiintyy Kielikellon 2/1984 artikkelissa Tarpeellista ja turhaa lainatavaraa, mutta myöhemmin (v:sta 2002) asuna on freelancer. Toisaalta lyhyempi sana esiintyy yhdyssanoissa kuten freelancetoimittaja.

Halaista ja halkaista

NSK kuvaa sanan halaista samaa tarkoittavaksi kuin halkaista, mutta sellaiseksi, että siitä käytetään vain konsonantti­vartaloisia muotoja. Esimerkeissä on keskeisessä osassa fraasi ei halaistua sanaa ’ei ainuttakaan sanaa, ei hiiskahdustakaan’, mutta mukana on myös partisiipin halaistu muuta käyttöä (mm. halaistu lauta, vuota, siemen) ja finiitti­muodot halaistaan ja halaistiin.

PSK:ssa ja KSK:ssa halaista-sanan taivutukselle ei ole rajoituksia. Toisaalta kuvaus on vain ”tavallisemmin: halkaista” ja esimerkkejä on vain yksi: ”Ei puhunut halaistua sanaa ei puhunut sanaakaan, ei hiiskahtanutkaan.” Sanan käyttö nykyisessä yleis­kielessä rajoittunee tähän fraasiin. Yleisen kuvauksen perusteella voisi kuitenkin sanoa myös esimerkiksi halaisen, halaisi jne., ja tällaisia muotoja onkin KSK:n artikkelin tiedoissa taivutuksesta.

Alkujaan halaista ja halkaista ovat saman sanan eri murre­muotoja. Murre­sana­kirjan kuvauksen mukaan halaista on yleisempi. Vanhan kirja­suomen sana­kirjan esi­mer­keis­sä esiintyy molempia, myös vokaali­vartaloisia halaista-sanan muotoja, kuten halaise.

Gerbiili ← gerbilli

Ville Elorannan kirjassa ”125 myyttiä suomen kielestä” (2014) on s. 54 seuraava kappale:

Joskus kieliyhteisö ei silti niele kaikkia suosituksia. Esimerkiksi muotoa gerbilli suositettiin pitkään hyppymyyrien tieteellisen nimen Gerbillinae perusteella. Onko joku joskus nähnyt gerbilliä käytettävän? Lopulta Kielitoimiston sanakirjaan ilmestyi vaivihkaa gerbiili, mutta gerbilli mainitaan yhä sen synonyymina.

Kyse ei kuitenkaan ole ollut pitkäaikaisesta suosituksesta. Kumpaakaan sanaa ei ole KSK:n edeltäjissä. Asiaa ei ole lainkaan käsitelty Kielikello-lehdessä, eikä siitä ole Kotuksen si­vuil­la­kaan mitään, paitsi se, että KSK:ssa on vain sana gerbiili.

Ilmeisesti muoto gerbilli on tullut KSK:aan sen jossain versiossa, ja sen rinnalle on myö­hem­min otettu gerbiili, ja se siis on nyt (ainakin v:sta 2016) ainoana muotona. Koska KSK:sta on verkossa yleensä vain uusin versio, asian historia olisi hankala selvittää.

Lemmikki-lehdessä vuonna 2000 julkaistun pakinan Jyrsitään sanoja mukaan kieli­toimis­tos­ta olisi annettu seuraava vastaus: ”Nimi gerbilli tulee latinankielisestä suvun/lajin ni­mes­tä Gerbillae. Seurojen ei kuitenkaan tarvitse nimeään muuttaa gerbiiliseurasta gerbilli­seuraksi. Sana gerbiili elää ja ehkä päätyy vielä sanakirjaankin.”

Myös tämän sanan merkitys on epäselvä. KSK:ssa on jokseenkin epämääräinen kuvaus: ”afr. ja aas. jyrsijöitä, joista eräitä pidetään lemmikki- ja koe-eläiminä”. Laajimmassa mer­ki­tyk­ses­sä sanalla voitaisiin tarkoittaa kaikkia Gerbillinae-alaheimon lajeja, ja ns. nisäkäs­nimi­toimi­kunnan listassa tämän alaheimon suomenkielinen nimi onkin gerbiilit.

Alaheimon vanha ja edelleen laajassa käytössä oleva nimi on hyppymyyrät. Sana­kirjoi­hin hyppymyyrä on tullut vasta KSK:ssa, jossa se on merkitty sanan gerbiili vanhentuneeksi synonyymiksi. Ylen juttu Mikä ihmeen poskeinen tai kieppo? mainitsee myös, että gerbiilin nimityksistä ”antilooppi­rotta on poistunut sanakirjasta jo aiemmin”, mikä ehkä tarkoittaa, että sana on jossain vaiheessa tullut KSK:aan ja sitten poistettu siitä. Eläin­kirjoissa antilooppi­rotta on esiintynyt yhden hyppy­myyrä­lajin (Gerbillus gerbillus) nimenä.

Sana gerbiili tuli käyttöön lemmikkieläinten kaupassa tarkoittamaan yhtä lemmikkinä pidettävää lajia, mongolian­hyppy­myyrää (Meriones unguiculatus). Tämä merkitys sillä on yhä paitsi lemmikki­kaupois­sa myös muun muassa Suomen Gerbiiliyhdistyksen toiminnassa (ks. esim. sen verkko­sivua Gerbiilit).

Henkilöys, henkilöllisyys, henkilötodistus

Sana henkilöys esiintyy kyllä jo NSK:ssa, mutta vain viittauksena sanaan henkilöllisyys. PSK:ssa on jo toisin päin. Lisäksi merkitys on supistunut: NSK:n mukaan henkilöllisyys merkitsee myös persoonallisuutta, persoonaa.

Myös henkilötodistus esiintyy jo NSK:ssa, mutta vain viittauksena sanaan henkilöllisyys­todistus. PSK:ssa tämäkin on toisin päin.

Viranomaisten kielenkäytössä käytetään nykyisin sanoja henkilötodistus ja henkilöys. Niitä suositellaan Kielikellon 4/1993 artikkelissa Henkilö vai henki, henkilöllisyys vai henkilöys? Pitemmät synonyymit ovat sitkeästi säilyneet arkikielessä. Lakikielessä, myös uusissa laeissa, käytössä on henkilöllisyys, ei henkilöys, mutta toisaalta siinä esiintyvät sekä henkilötodistus että (yleisemmin) henkilöllisyys­todistus. Poliisin myöntämä todistus henki­löl­li­syy­den osoittamista varten on viralliselta nimeltään henkilo­kortti.

Huikoa ∼ hiukoa ja huikopala ∼ hiukopala ∼ hiukapala

Yleiskieleen on vanhastaan kuulunut sana hiukoa. Sanaa huikoa ei ole mainittu yleis­sana­kirjois­sa edes murteellisena, vaikka se on kyllä esiintynyt murteissa. KSK:aan on kuitenkin otettu myös huikoa. Tosin se on hiukan lapsipuolen asemassa: hiukoa ja hiukaista on linkitetty toisiinsa, mutta ei sanaan huikoa, joka viittaa vain yksisuuntaisesti sanaan hiukaista.

NSK:ssa ja PSK:ssa on hiukapala, joka esiintyy murteissa lähinnä Hämeessa vaihtelevissa muodoissa. Sen ottamiseen NSK:aan vaikutti ehkä se, että se esiintyy Lönnrotin sana­kirjassa ja juuri asussa hiukapala. KSK:ssa sen synonyymeina ovat hiukopala, joka on yksi hiukapalan murre­asuista, ja huikopala, jota Suomen murteiden sanakirja ei tunne, mutta joka silti otettiin KSK:aan pää­haku­sanaksi.

Voisi ajatella, että huikoa on syntynyt sanasta hiukoa siten, että äänteet i ja u ovat vaih­ta­neet paikkaa. Ne kuitenkin perustuvat sanoihin hiuka ja huika, jotka ovat eri alku­perää ja alkujaan varsin erimerkityksisiä (Suomen etymo­loginen sana­kirjan mukaan). On mah­dol­lis­ta, että hiuka-sana­pesyeen nälkää tarkoittava merkitys on vaikuttanut siihen, että huika-sana (alkujaan ilmeisesti ’kylmä tuuli’) on saanut myös nälkään viittaavan merkityksen.

Ikinä- tai koskaan-sana superlatiivin yhteydessä: paras ikinä, paras koskaan

Kielikellon 1/2008 artikkelissa Ei ikinä! suhtaudutaan varsin kielteisesti paras ikinä -tyyppisiin ilmauksiin: ”Englannin rakenteita ei tarvitse eikä pidä noudattaa, sillä suomessa riittää omaakin ilmausarsenaalia.” Artikkeli ei kuitenkaan mainitse suomen vanhaa ilmaisukeinoa, jolla esitetään samanlainen painotus kuin englannin best ever -rakenteella: kaikkien aikojen paras.

Kuitenkin KKOO esittää (s. 366) ilmauksen tyyliltään arkiseksi, luonnehtimatta sitä virheeksi. Samalla linjalla on KSK (hakusana ikinä).

Ilmauksiin paras koskaan ja paras milloinkaan lienee suhtauduttava samalla tavoin, vaikka edellä mainittu artikkeli ei käsittele niitä eikä KSK lainkaan esitä uuden käyttötavan mukaisia esimerkkejä.

Myös KOP:n sivu Ajanilmaukset: paras pitkään aikaan, ihanin ikinä kuvaa sellaiset ilmaukset kuin paras koskaan ja paras milloinkaan arkisiksi.

Kielikellon 3/2020 artikkeli Rankin kisa ikinä, harvinaisin ilmiö koskaan esittää, että tällainen rakenne on ”tyyliltään rennohko, puheenomainen tai arkinen”, ja jatkaa: ”Sen avulla voidaan hakea huomiota asiatekstissä.” Tässä ollaan jo kaukana edellä mainitusta vuoden 2008 linjasta. Artikkelissa kuitenkin esitetään myös, että rakenne on ”pelkistävä ja arvottava”, ja annetaan ymmärtää, ettei se sopisi tiede­uutiseen.

Kannanotoissa ei ole käsitelty sitä, että näissä rakenteissa ikinä tai koskaan esiintyy substantiivin tai adjektiivin määritteenä. Vanhastaan ne ovat adverbeja, jotka määrittävät verbiä. Esimerkiksi lauseessa Pimeän aineen etsijät näkivät harvinaisimman ilmiön koskaan sana koskaan määrittäisi vanhan lauseen­jäsennys­tavan mukaan verbiä näkivät, mikä ei tietenkään olisi mielekästä. Jos lauseen loppu olisi harvinaisimman koskaan havaitun ilmiön, tilanne olisi toinen: koskaan määrittää verbiä (partisiippia) havaitun Vanhoissa kannan­otoissa ei varmaankaan ollut tarkoitus pitää tällaisia rakenteita vältettävinä.

Ilman että

Kielikellon 1/2016 artikkeli Päivitetty Kielitoimiston sanakirja kuvaa, että rakennetta ilman että on aiemmin pidetty huonona. Näin onkin muun muassa E. A. Saarimaan Kielen­oppaas­sa. Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (4. painos v. 2011) esittää hake­mis­tos­sa ilman-sanan kuvauksessa lievemmin, että ”ilman että [on] yleensä korvattavissa luon­te­vam­mal­la ilmauksella”. Vielä PSK:ssa on ilman-sanan kuvauksessa seuraavat esimerkit:

Kaatui ilman että kuitenkaan loukkaantui paremmin: kaatui kuitenkaan louk­kaan­tu­mat­ta. Tule ilman että kukaan huomaa paremmin: niin ettei kukaan huomaa t. ke­nen­kään huomaamatta. Tuho lähestyy, ilman että mahdamme [paremmin:  meidän mah­ta­mat­ta t. emmekä mahda] sille mi­tään.

KSK:ssa on otetty salliva linja: ilman-sanan kuvauksessa on samat esimerkit ilman mitään moitetta tai tyylimerkintää; ilmaukset ”paremmin:” on poistettu.