Pilkun päätehtävä suomen oikeinkirjoituksessa on helpottaa virkkeen hahmottumista: se erottaa toisistaan virkkeen lauseita ja lauseenjäseniä. Usein tällainen rajakohta hyvässä ääneenluvussa samalla on vähäinen tauko — mutta näin ei suinkaan aina ole asian laita. Pilkutuksemme on siten luonteeltaan kieliopillista. Taukopilkutus, jonka kannalla esim. englannin ja nykyään myös ruotsin oikeinkirjoitus suurelta osalta ovat, vie melkoista vähäisempään pilkun käyttöön.
Pilkutuksemme pääsäännöt ovat seuraavat:
1. Pilkkua käytetään rinnasteisten lauseenjäsenten välillä, milloin niitä ei liitä toisiinsa jokin sidesanoista ja, sekä, ynnä, sekä—että, -kä, eli, tai, tahi, taikka, vai, ns. kopulatiivi- tai disjunktiivikonjunktio. Esim. Eri säätyjä olivat talonpojat, porvaristo, papisto ja aateli. Kutoi kangasta elämä/ taruloimin, taikaniisin. Mutta: Verkossa oli sekä suurta että pientä kalaa. Subjektin sija on nominatiivi eli nimentö. Subjektin sija on joko nominatiivi tai partitiivi.
Viime vuosina on adversatiivikonjunktioita mutta ja vaan alettu varsin yleisesti käsitellä samoin. Se on hyväksyttävä, mutta ei ehdoton käytäntö. Esim. Tämä sävellys on ehkä vaikeatajuinen (,) mutta sitä antoisampi ymmärtäjälleen. Kyseessä ei ole laatu- (,) vaan aste-ero.
Kaksi perättäistä attribuuttia ovat rinnasteiset ja erotetaan toisistaan pilkulla, jos niiden väliin voi ajatella ja-sanan, esim. Suuri, kaunis [ = suuri ja kaunis] maa. Sen sijaan: Hyviä savolaisia kalakukkoja (hyviä ei rinnastu savolaisia-sanaan [»hyviä ja savolaisia»], vaan määrittää sanaparia savolaisia kalakukkoja). Pilkku voi antaa tällaiselle ilmaukselle eri merkityksen. Vrt. Hän kertoi toisenkin hyvän vítsin. Jos pilkkua ei ole, myös edellinen vitsi oli hyvä; jos pilkku lisätään, edellinen vitsi oli huono. — Pronominiattribuutit eivät rinnastu keskenään eivätkä adjektiiviattribuutteihin, ja pilkkua ei käytetä: Tämä tällainen halpa liima. Kaikilla kolmella tavalla. Niiden väliin ei myöskään voi ajatella ja-sanaa.
Taipuvan ja taipumattoman tittelin välissä ei käytetä pilkkua: Divisioonan komentajalle kenraali A:lle. Sen sijaan: Majuri, vapaaherra B:lle.
Huomattakoon myös sellaiset perättäiset adverbiaalit kuin täällä Helsingissä, sinne teidän luoksenne. Niistä edellinen määrittää jälkimmäistä. Rinnasteisia eivät myöskään ole seuraavanlaiset perättäiset adverbiaalit: Lumi tulee tavallisesti marraskuussa. Rauha solmittiin Uudessakaupungissa vuonna 1721. Niiden väliin ei kuulu pilkkua.
Semmoiset kiinteät siteettömät sanaparit kuin pari kolme, puuta heinää, mailla halmeilla, niitä näitä kirjoitetaan ilman pilkkua.
2. Sivulause erotetaan hallitsevasta lauseesta pilkulla. Esim. Kun Wolfgang oli neljän vuoden ikäinen, isä alkoi opettaa hänelle klaveerinsoiton alkeita (pilkku erottaa kun-lauseen päälauseesta). Sakeassa pyryssä kävi hiihtäminen yhä hankalammaksi, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrkkenemistään jyrkkeni (kun-lause määrittää päälausetta, joka-lause taas kun-lausetta). Kuvan jalkain juuressa oli ihminen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, polvillaan maassa (päälauseeseen sisäytetty joka-lause erotetaan molemmin puolin pilkulla). Kuten esimerkeistä näkyy, sivulauseen lopun osoittaminen pilkulla voi olla selvyyden takia tärkeätä.
Erikoisasemassa ovat liittokonjunktiot, sellaiset kuin aivan kuin, ennen kuin, sikäli kuin, sitä mukaa kuin, sen jälkeen kun, heti kun, niin että, syystä että, siitä huolimatta että. Normaalisti ne käsitetään kokonaisuuksiksi ja pilkku sijoitetaan niiden eteen, esim. Maatyö on ihmissuvun kaikinpuolisen terveyden ehto, samalla kun se on leiväntuotannon välttämätön edellytys. Alkujäsenen kuuluminen päälauseeseen osoitetaan pilkulla: Meidän tulee lukea Raamattua siten, että rukoillen etsimme siitä elävää Jumalaa. Joskus raja on siksi epämääräinen, että se voi jäädä osoittamatta: Olen ostanut maidon A:sta siitä asti kun kaupunkiin muutin.
Pilkku jätetään pois:
a) kahden konjunktion väliltä. Tässä tulevat kysymykseen sellaiset sanaparit kuin ja jos, ja kun, ja että, tai jos, tai kun, tai että, mutta jos, mutta kun, mutta että. Esim. Tapaus oli ikävä, mutta koska poika oli ensikertalainen, ei syytettä nostettu. — Kuitenkin: — — rangaistakoon vankeudella tai, jos asianhaarat ovat lieventävät, sakolla (konjunktiopari on keskellä virkettä eikä sen edellä ole pilkkua).
b) kuin-sanan edeltä, kun se ei aloita täydellistä, predikaatillista sivulausetta. Esim. Hän kulki kuin unessa. Eikös tämä ole aivan kuin noiduttua. Tarkoitin samaa kuin sinäkin. Terveyteni on nykyään parempi kuin milloinkaan aikaisemmin. — Myös predikaatillisissa kuin-lauseissa pilkuttomuus on luontevaa, milloin edellä on sana, johon kuin viittaa: Kaikki meni paremmin kuin osattiin arvatakaan. Asiat kehittyivät aivan toiseen suuntaan kuin oli odotettu. Vaurio ei ollut suurempi kuin että se voitiin korjata parissa päivässä.
Varsinkin puhekielenomaisessa tyylissä näkee nykyään usein muutenkin, lähinnä englannin ja ruotsin käytäntöä noudattaen, jätettävän sivulauseen pilkulla erottamatta. Esim. Marja-Leena oli sanonut että kai sen sai tehdä jos halusi, miksei jotakuta ihmistä saa mennä katsomaan jos haluaa. He tulivat satamaan jossa oli ruuhkaa, ihmiset halusivat nähdä kun toiset menivät presidentinlinnaan. Itse asiassahan pilkku sivulauseen edellä onkin pelkän selvyyden kannalta tarpeeton, koska sidesana tai relatiivi- tai kysymyspronomini tai ‑adverbi jo osoittaa lauseiden rajan. Sen sijaan, kuten sanottu, sivulauseen lopun merkitseminen on usein selvyydenkin vuoksi tärkeää. Siitä pari lisäesimerkkiä: »Tuulos ei ollut kerinnyt mistä se [mies] oli ilmestynyt, se oli vain käynyt kiinni [häneen] kun hän oli seissyt kassan edessä ja vienyt ovelle.» (Kuka kenet?) »Viron hallitus väitti päätyneensä sellaisiin kokemuksiin ettei Viron kansa muka vielä ollut kypsynyt demokratiaan ja ryhtyi käyttämään autoritäärisiä menettelytapoja.» Kieliopillinen pilkutus on näissä tapauksissa hyödyllinen. Suomen melko vapaa sanajärjestys asettaa meidän virkkeemme eri asemaan kuin englannin ja ruotsin, joissa lauseiden rajat ovat selvemmät. Ja kun sivulauseen lopussa on pilkku, on loogista ja suositeltavaa käyttää sitä myös lauseen alussa, sillä silloin pilkut erottavat sivulauseen muusta virkkeestä molemmin puolin, niin kuin sulkumerkit tai ajatusviivat. Esim. Mies oli vain käynyt kiinni, kun hän oli seissyt kassan edessä, ja vienyt ovelle. Kielilautakunta suosittelee normaalityylissä sivulauseiden erottamista pilkulla hallitsevasta lauseesta, harvoin poikkeuksin.
3. Rinnasteiset sivulauseet erotetaan toisistaan pilkulla, jollei niitä ole yhdistämässä jokin em. rinnastuskonjunktio. Tämä on yhdenmukaista 1. säännön kanssa, sillä sivulauseet ovat hallitsevan lauseensa jäseniä: subjekteja, objekteja, adverbiaaleja tai attribuutteja. Esim. Joka epäröi, joka ei ole asiastaan varma, jääköön pois (kaksi siteettä rinnastettua relatiivilausetta). Se on totisesti kevään tuloa, kun katot sulavat, räystäät tippuvat ja katuojat juoksevat (räystäät tippuvat on temporaalilause, joka siteettä rinnastuu edelliseen; viimeistä liittää edelliseen ja). Hallaa ei tule, jos ilma on tarpeeksi kosteaa tai tuuli estää vapaan konvektion. Vaikka elintarvikkeiden hinnat ovat kallistuneet ja vuokrat kohonneet tuntuvasti, palkkoja ei ole nostettu. Ei tiedetä, onko tapahtunut onnettomuus vai ovatko retkeläiset jääneet jonnekin pitämään myrskyä.
Adversatiivikonjunktion ohessa käytäntö horjuu: Jos kaasun lämpötila kohoaa (,) mutta tilavuus pysyy samana, paine kasvaa. Jos kaasun lämpötila ei kohoa (,) vaan pysyy samana, painekaan ei kasva.
Rinnasteiset päälauseet erotetaan toisistaan pilkulla, paitsi siinä tapauksessa, että niillä on subjekti tai jokin muu jäsen yhteinen ja niitä on liittämässä toisiinsa jokin em. rinnastuskonjunktio.
Esimerkkejä siteettömyydestä: Juostiin edestakaisin, hälistiin, huudettiin. Jopa juoksi puinen pursi,/pursi juoksi, matka joutui. Ihmiset istuivat ilta illalta jännityksen vallassa radiota kuuntelemassa, teatterit ja ravintolat ammottivat tyhjinä.
Sidesanatapauksia: Partio palasi klo 20.35 ja toi toivotut tiedot (subjekti partio yhteinen). Sinä toivot ja minä uskon, että asia korjaantuu (objekti, että-lause, yhteinen). Tällaisessa tapauksessa joko putki haikeaa tai lukko pettää (yhteisenä adverbiaali). Jos protestia ei hyväksytä, niin tulos jää voimaan ja A. on maailmanmestari. — Adversatiivitapauksissa käytäntö jälleen horjuu: Partio oli päässyt tavoitteeseensa (,) mutta ei ollut tavannut vihollisia. Partio ei ollut päässyt tavoitteeseensa (,) vaan oli joutunut palaamaan jo aikaisemmin.
Huom.! Partio palasi klo 20.35, ja se toi kaikki toivotut tiedot. Se seikka, että jälkimmäisen lauseen subjekti se viittaa edellisen lauseen subjektiin partio, ei merkitse sitä, että lauseilla olisi subjekti yhteinen; lauseiden väliin kuuluu pilkku.
Jos peräkkäisissä lauseissa ei ole erillistä subjektia, vaan predikaattina on 1. tai 2. persoonan muoto tai passiivimuoto, niillä ei myöskään ole subjekti yhteinen sillä tavoin, että jälkimmäinen lause täydentyisi edellisestä. Näissä tapauksissa voidaan noudattaa taukopilkutusta ja käyttää pilkkua vain, jos se tältä kannalta tuntuu aiheelliselta. Esim. Otettiin käsiteltäväksi ehdotus n:o 2 ja päätettiin, että — — (lauseet liittyvät juoheasti toisiinsa). Olemme pyrkineet käyttämään kotimaisia raaka-aineita, ja vain harvoin olemme joutuneet tilaamaan mitään ulkomailta (painokas adverbiaali vain harvoin erottaa lauseet, niin että pilkku on paikallaan).
Jos rinnasteisilla lauseilla on yhteisenä edellistä aloittava konjunktio, pilkkua ei käytetä: Sää kylmenee, sillä tuuli kääntyy pohjoiseen ja taivas kirkastuu. Sää ei parane, vaan pilvisyys lisääntyy ja esiintyy sadekuuroja.
Päälauseiden välinen pilkku — joka samalla yleensä on tauon merkki — on usein eduksi virkkeen selvyydelle. Jos kirjoitamme: »Liput hulmusivat tuulessa ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aaltoili rajusti», lukija saattaa ensin käsittää tuulessa ja auringon kilossa rinnasteisiksi adverbiaaleiksi ja joutuu erehdyksen havaittuaan hahmottamaan virkkeen uudelleen. Jos kirjoitamme säännön mukaan: Liput hulmusivat tuulessa, ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aaltoili rajusti, virke on heti ensi silmäyksellä selvä. Samasta syystä pilkku selventäisi seuraavia virkkeitä, vaikka varsinaista väärin ymmärtämistä ei pääsekään syntymään: »Peräkkäin seuraavat leimahdukset sokaisivat silmäni ja pikimustat ruudinsavun pilvet kohosivat kiirimään ilmassa.» »Muuri järkähti molemmista sysäyksistä ja pölypilven seasta sinkoili kiviluotien sirpaleita.»
5. Pääsanansa jäljessä oleva appositioattribuutti erotetaan muusta lauseesta pilkuilla, samoin puhuttelusanat ym. irralliset ainekset. Esim. Mikkelissä, läänin pääkaupungissa, käytiin ensimmäiseksi. Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,/ soi, sana kultainen! Katsokaas, pojat, mitä täällä on! Ohoh, älä nyt ihmeessä! Nyt oli, sen huomasimme isäntäväen käytöksestä, tullut lähdön aika. Miehet seisoivat hartaina, lakki kädessä. Kilpailun voitti Matti Meikäläinen, HKV, ennätystuloksella. — Myös erisnimi voi esiintyä lisäselvennyksen luonteisena appositioattribuuttina, esim. Läänin pääkaupungissa, Mikkelissä, käytiin ensimmäiseksi. Divisioonan komentaja, kenraali A., siirrettiin toisiin tehtäviin.
Puhuttelusanat erotetaan tavallisesti pilkulla, vaikka niitä ei erota lauseesta tauko. Sen sijaan muut irralliset ainekset, esim. lauseenadverbiaalit, voi joskus jättää erottamattakin tai tarpeen mukaan myös panna sulkeisiin tai ajatusviivoihin: Tämä oli epäilemättä paras ratkaisu. Tämä oli, epäilemättä, paras ratkaisu. Nyt oli — sen huomasimme isäntäväen käytöksestä — tullut lähdön aika.
Virkkeen sisässä tai lopussa oleva lauseenvastike voidaan tarpeen mukaan osoittaa pilkuilla irralliseksi lisäksi. Esim. Neula oli, ensin hetken aikaa levottomasti värähdeltyään, asettunut osoittamaan 1,4 ilmakehän painetta. Virkkeen alussa olevaa lauseenvastiketta ei saa erottaa pilkulla: Ensin hetken aikaa levottomasti värähdeltyään neula oli asettunut — —. Ehtiäkseen ajoissa junalle hän nousi jo aamuviideltä. — Kuitenkin esim.: Totuuden sanoakseni, en välitä koko matkasta tippaakaan (pilkun sijasta voisi olla kaksoispiste).
*
Näistä säännöistä useimmat eivät ole ehdottomia. Jo vanhastaan on ollut tapana lyhyissä ja selvärakenteisissa virkkeissä useinkin jättää säännön muuten edellyttämä pilkku pois. Setälän »Suomen kielioppi» antaa tästä seuraavat esimerkit: Minä luen ja sinä laulat. Näen että olet väsyksissä. Hyvä oli että tulit. Tulkoon kuka uskaltaa. Huomattakoon, että nämä virkkeet ovat repliikkejä. Sitä mukaa kuin varsinkin kaunokirjailijoiden kielenkäyttö, mutta muukin kirjallinen tyyli on lähentynyt puhekieltä, käytäntö on ruvennut yhä enemmän irtautumaan puhtaasta kieliopillisesta pilkutuksesta. Nimenomaan sivulauseiden pilkutusta pyrkivät monet kirjoittajat vähentämään siten, että ns. välttämättömät sivulauseet — jotka eivät ole irrallisia lisäyksiä virkkeessään — jätetään erottamatta. Esim. Jokainen joka ei äänestä puoluetta saa itse kantaa siitä vastuun. (Mutta: Ministeri S:n esitelmä, joka pidettiin mitä edustavimmalle kuulijakunnalle, käsitteli Saksan rahapolitiikan päämääriä.) Meidän on vaikea tottua siihen ajatukseen että hän ei enää palaa. (Mutta: Hänen ensimmäinen ajatuksensa, että talossa oli varkaita, osoittautui erehdykseksi.) Tällaista pilkutusta on vaikea käytellä johdonmukaisesti, ja se vie myös helposti epäselvyyksiin. Raskasrakenteisessa proosassa pilkutus suuresti helpottaa hahmotusta. Esim. Kun presidentti ei hallinnut ainoatakaan vierasta kieltä eikä tuntenut ulkomaita oikeastaan ollenkaan, mutta hänen kuitenkin täytyi yrittää löytää valtiolaivalle oma suuntansa suurpolitiikan salakarien lomitse, syntyi sellainen vaikutelma, että laivan päälliköllä oli ainoastaan rannikkolaivurin valtakirja, mutta laiva oli ryöstäytynyt syvänvedenmatkalle. Silti voi kieliopillista pilkutusta tarpeen mukaan keventää liiallisen katkonaisuuden välttämiseksi, esim. Se joka epäröi, voi jäädä pois. Kaikki tämä tapahtui Erkin, nuorimman lapsen ja koko perheen lemmikin tähden. Joskus taas pilkku, jota säännöt muuten eivät vaatisi, on paikallaan selvyyttä lisäämässä, esim. Valtuustoon kuuluu, puheenjohtaja mukaan luettuna, 60 jäsentä, jotka — — (pilkut osoittavat heti. mihin ilmaus mukaan luettuna kuuluu).
Puolipiste on pilkkua vahvempi, mutta pistettä heikompi erotusmerkki. Sitä käytetään:
1. Erottamassa kahta virkkeen veroista ilmausta, jotka kuuluvat läheisesti yhteen, esim. Umbriassa kuljin Franciscuksen, »Jumalan soittoniekan» askelissa; Firenzessä nautin jälleen mielikuvitukseni alituisesti herättämistä viidennentoista vuosisadan kuvista.
2. Luetelmissa ja laajoissa rinnastuksissa erottamassa eri ryhmiä. Esim. Kansaa oli kaikenlaista: maalaisia, jotka olivat tulleet kauppaamaan tavaroitaan; mustalaisia, miehet tekemässä hevoskauppoja ja naiset ennustamassa; sirkusseurue, joka lupasi teltassaan näyttää ihmeet ja ihmeiden ihmeet; posetiivareita, arkkiveisujen myyjiä, marossikauppiaita.
Pistettä käytetään:
1. Virkkeen lopussa, milloin ei ole syytä käyttää esim. kysymys- tai huutomerkkiä. Irrallisten, omana rivinään (kappaleenaan) olevien ilmausten jälkeen (esim. otsikon ja allekirjoituksen) ei pistettä käytetä.
2. Lyhenteissä, jotka eivät sisällä sanan loppua: esim., huom., ks., vrt., jne., puh., ym., A. J. Pesola, V.-V. Salminen. — Laatulukujen lyhenteet, isokirjaimiset lyhenteet ja eräät muutkin ovat pisteettömiä, esim. cm, g, 2 v 3 kk, min, kpl, OTK, USA, ma (= maanantai). Kuitenkin: v. (= vuonna) 1969. Pistettä ei käytetä, kun lyhenteessä on mukana sanan viimeinen kirjain, esim. krs (= kerros).
3. Arabialaisen numeron jäljessä osoittamassa, että kyseessä on järjestysluku. Tätä tapaa käytetään varsinkin jos luku on attribuuttina, jolloin pääsanan sija osoittaa taivutusmuodon. Esim. 3. komppaniassa, 4. kerran. Samoin: 15. oli NN, mutta: NN tuli maaliin 15:ntenä, NN oli 15:s. — Päivämäärien merkinnöissä: 3. 11. 1969, 7.—13. 10. pidetyt kurssit, 3. (= kolmas, kolmantena) marraskuuta.
Järjestysluku on vanhastaan kirjoitettu pisteettä päiväyksissä (3 päivänä marraskuuta, marraskuun 3 päivänä, pykälänmerkinnöissä (9 §) ja joskus muutenkin (2 Moos.). Johdonmukaista olisi pisteen käyttö myös näissä tapauksissa.
Jos muuta kuin virkkeen loppua osoittava piste sattuu virkkeen loppuun, ei merkitä kahta pistettä, esim. Tämä sattui 3. 11. Tarkoitus on ottaa mukaan evästä, vaatetta yms. Mutta esim. Mukana oli melkoisesti tavaraa (evästä, vaatetta yms.). Jos lyhenteeseen liittyy pääte, jää kaksoispisteen edeltä piste pois, esim. Saman plk:n (= palkkausluokan) mukaan.
4. Jaotusta osoittavien, tavallisesti kappaletta aloittavien numeroiden ja kirjainten jäljessä, esim. V. tai XII. I.a. Myös sulkumerkkiä käytetään, varsinkin pienaakkosten jälkeen, esim. a ), b ).
5. Erottamassa tunteja, minuutteja ja sekunteja ja muutenkin eri laatua osoittavia lukuja, esim. 5 km:n pyöräilyn voitti J. Jaakonaho ajalla 7.14,8; £ 35.12.16.
6. Usein erottamassa tuhansia, miljoonia jne. osoittavia numeroita seuraavista, esim. 3.456.789. Suositeltavampi tässä on pelkkä tyhjä väli: 3 456 789. Nelinumeroisissa luvuissa tuhansien erottaminen ei ole välttämätöntä; vuosiluku kirjoitetaan aina yhteen jaksoon. — Desimaalipilkun sijasta pistettä ei pidä käyttää.
7. Kolmea pistettä käytetään osoittamaan, että virke katkeaa kesken, esim. Ilta oli ihana, mutta … (Tässä tehtävässä käytetään myös ajatusviivaa.)
Kysymysmerkki päättää suoran kysymysvirkkeen, esim. Kuulitko? Et kai vain unohtanut kirjettä? Eikö voitaisi ajatella, että myöhästyneetkin ilmoittautumiset otettaisiin huomioon? Onkohan Arwidsson todella sanonut: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, siis olkaamme suomalaisia!»? — Epäsuoran kysymyslauseen loppuun kysymysmerkki ei kuulu, siis esim. Kysyä sopii, onko asiassa mitään perää.
Virkkeen sisällä kysymysmerkkiä käytetään johtolauseen edellä olevissa kysymyslauseissa, esim. »Tuletteko mukaan?» tiedusteli opas. Samoin irrallisissa välihuomautuksissa, esim. Päätös oli — oliko muuta odotettavissakaan? — yksimielinen.
Sulkeissa olevaa kysymysmerkkiä käytetään osoittamaan epäilyä edellä olevan sanan tai tiedon paikkansapitävyydestä, esim. Mikael Agricola, synt. 1510 (?) Pernajassa.
Huutomerkkiä käytetään huudahduksen, käskyn tai kiellon sisältävien varsinkin lyhyiden virkkeiden lopussa, esim. Täälläpä on kylmä! Olkaa hiljaa! Älä nyt hulluja puhu! — Erityisesti vaillinaisissa huudahduslauseissa huutomerkkiä käytetään, esim. Hei! Hei hei! Ohoh! Kas poikaa! Johan nyt jotakin! Rauhallisesti vain! Tervetuloa! Irti arjesta!
Kirjoitetun puheen alkupuhuttelu huutomerkitetään, esim. Herra Ministeri! Arvoisat kutsuvieraat! Samoin kirjeissä: Rakas isä! Kirjeen omaksi rivikseen kirjoitettu puhuttelu saattaa myös jäädä ilman loppumerkkiä.
Levollissävyiset käsky-, kielto- ja huudahdusvirkkeet lopetetaan pisteeseen, esim. Ota huomioon, että olen täällä ensimmäistä kertaa. Älkää ihmetelkö, jos kuulette vasaranpauketta.
Ns. retoriset kysymysvirkkeet voidaan, tarkoitettua sävyä myöten, päättää joko kysymysmerkkiin, huutomerkkiin tai pisteeseen, esim. Mahtaakohan hän tulla? Mahtaakohan hän tulla! Mahtaakohan hän tulla.
Virkkeen sisällä huutomerkkiä käytetään johtolauseen edellä olevan huudahduslauseen lopussa, esim. »Liikkeelle!» karjaisi vartija. Samoin irrallisissa välihuomautuksissa, esim. Nyt oltiin — kuinkas muuten! — jo yksimielisiäkin.
Sulkeissa olevaa huutomerkkiä käytetään kohdistamaan huomiota edellä olevaan sanaan, jota kirjoittaja pitää tärkeänä tai paheksuu tai jossa olevan virheen hän haluaa osoittaa alkutekstiin kuuluvaksi tms. Esim. Hän sanoo olleensa ammatissa jo 23 (!) vuotta. »Ankara puritaanisuus oli pikän [!] aikaa draamallisten esitysten esteenä Amerikassa.»
Kaksoispistettä käytetään:
1. Suoran esityksen edellä olevan johtolauseen jäljessä. Esim. Vartija huusi: »Tuli on irti!» ja juoksi puhelimeen.
2. Ennen luetteloa, jota sen edellä oleva teksti panee odottamaan, esim. Kalevalaisesta maailmanhistoriasta eepos esittää vain eräitä tärkeitä vaiheita: Joukahaisen perhehistorian, sammon taonnan ja ryöstön, Lemminkäisen seikkailut, Pohjolan häät, Kullervon elämänvaiheet ja Väinämöisen lähdön. Samoin joskus yhdenkin ilmauksen seuratessa, esim. Hänellä on vain yksi ystävä: veljensä. — Jos luetteloa edeltää sellainen ilmaus kuin nimittäin, esim., ts. tai so., ei tämän ilmauksen edellä käytetä kaksoispistettä, vaan pilkkua; ilmauksen jäljessä kaksoispistettä voidaan haluttaessa käyttää, esim. Evankeliumeja on neljä. nimittäin (tai nimittäin:) Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen.
3. Ennen ilmausta, joka konjunktiotta liittyy edelliseen ja merkitsee seurausta, johtopäätöstä, selitystä. Esim, Katselin ympärilleni: ei liikahdustakaan. Olimme olleet vuorokauden syömättä: ruokaa ei ollut. — Samaan tapaan esim. lomakkeissa: Syntymäpaikka: — — (tässä kaksoispiste voi jäädä poiskin).
4. Sanansisäisissä lyhenteissä puuttuvien kirjainten paikalla, esim. n:o (= numero), t:mi (= toiminimi), s:a (= sama), v:o (= vaimo), k:ni (= kumppani), d:o (= dito ’samoin’), p:sta (= puolesta). Nykyään kaksoispiste yleisimmin jätetään seuraavista pois: hra, rva, nti, klo, pnä, tri, tsto, Hki, Tre.
5. Liittämässä lyhenteeseen tai merkkiin päätettä, esim. 2 m:stä, 3 mk:aan, 15:llä, 45:tä, 15:nnen, SAK:lainen, 10 000 m:n juok,,su, 8. §:n mukaan. — Teknisessä tekstissä jätetään yleensä genetiivi merkitsemättä sellaisissa ilmauksissa kuin 3″ lankku, 25 cm pituinen.
6. Luetteloissa ym. tekijän ia teoksen nimen välissä, esim. E. N. Setälä: Suomen kielioppi. Tässä on tavallinen myös pilkku, E. N. Setälä, Suomen kielioppi. Eri kirjasinlajien käyttö tekee välimerkin tarpeettomaksi: E. N. SETÄLÄ Suomen kielioppi.
7. Numeroiden välissä, jotka osoittavat:
a) markkoja ja pennejä, esim. 10:50, 8;—, —:50 (tässä käytetään myös desimaalilukuja, esim. 10,50 mk, 8,00 mk, 8,— mk, 0,50 mk, —,50 mk).
b) lukua ja pykälää (jaetta, säkeistöä): Rikoslaki 16 : 20. 1. Moos. 7 : 13. Virsi 571 : 2.
c) suhdetta, esim. Kartta mittakaavassa 1 : 20 000.
Ajatusviivaa käytetään:
1. Osoittamassa, että seuraa jotakin odottamatonta tai että virke katkeaa. Esim. Vuoret vapisevat ja syntyy — hiiri. Jokohan minä —?
2. Sulkeiden tapaan erottamassa muusta virkkeestä irrallista huomautusta tms., esim. Muistettakoon vielä — ja se on tärkeintä — että divisioona oli vasta äsken muodostettu. Pilkku, joka sattuisi toisen ajatusviivan jälkeen, voi tällöin jäädä pois.
3. Pisteen jäljessä vahvistamassa sitä, osoittamassa siirtymistä uuteen asiaan, esimerkeistä päätelmiin tms. Joskus myös pilkkua voimakkaammin erottamassa erillistä lausetta, esim. Asia on selvä — älkäämme kiistelkö siitä.
4. Lainausmerkkien sijasta vuorosanoissa, jotka aloitetaan uudelta riviltä. Jos repliikki jatkuu johtolauseen jälkeen, ajatusviiva toistetaan:
— Hyvää päivää, tervehti vieras.
— Päivää, päivää! vastasi isäntä. — Mistä kaukaa sitä tullaan?
5. Eri kappaleiksi sijoitetuissa luetelmissa, esim.
Viestin kiireellisyysjärjestys on seuraava:
— hälytyssanoma,
— kiireinen sanoma,
— tavallinen sanoma,
— liikennesanoma,
— sääsanoma,
— harjoitussanoma.
6. Erottamassa raja-aikoja, -paikkoja tai ‑lukuja tarkoittavia sanoja tai merkkejä. Esim. Helsingin — Tampereen rata. C. G. Mannerheim (1867—1951). Klo 9—11. osat I—X. 12—15-vuotias. 7.—18.8.1969. Jos rajaluvut tarkoittavat samalle vuosisadalle kuuluvia vuosia, jälkimmäinen voidaan kirjoittaa lyhennettynä, esim. 1870—71. Muuten luvut kirjoitetaan kokonaan, esim. 5000—6000 (ei 5—6000).
7. Erotusmerkkinä eräissä muissakin tapauksissa, esim. Miettinen — Enqvist: Englannin kielioppi. Setälän — Niemisen — Ojajärven kielioppi. Boylen — Mariotten laki. Tietokilpailu Esko Kivikoski — Barry Jones. HJK voitti maaliluvuin 3—2.
8. Osoittamassa, että jotakin on jätetty pois, esim. —kele (= perkele). Samoin: s. 521— (= sivu 521 ja seuraava[t]). Poisjättö sitaatista osoitetaan kahdella tai kolmella ajatusviivalla, esim. »Tässä selkeässä ja hyvin kirjoitetussa teoksessaan — — Huovinen koskettelee olennaisia ja psykologisesti tärkeitä seikkoja.» Ajatusviivojen asemesta voi tässä käyttää myös yhdysmerkkejä.
9. Osoittamassa puuttuvia markkoja tai pennejä, esim. —:50, 201:—, 200,—.
*
Ajatusviiva Ja yhdysmerkki ovat sekaantumassa toisiinsa sen vuoksi, että kirjoituskoneissa ei ole varsinasta pitkää ajatusviivaa, vaan lyhyttä viivaa käytetään myös ajatusviivana. Tosin yhdysmerkki on kiinni ainakin toisessa vierussanassa ja ajatusviiva erillään, paitsi kohdissa 6 ja 7 (osin 8) tarkoitetuissa tapauksissa, mikä siis yleensä erottaa nämä merkit toisistaan. Painotekstissä erotus on selvä: ajatusviiva on pitkä, yhdysmerkki lyhyt.
1. Lainausmerkkeihin pannaan sitaattilainaukset. Esim. Pihalta kuului huuto: »Täällä ollaan.» »Täällä ollaan», huudettiin pihalta. »Minulla olisi», hän mumisi, »vielä jotakin tehtävää.» »Oletko tosissasi?» minä kysyin. »En suinkaan!» vastasi tyttö. — Ajatuksia siteerattaessa lainausmerkkejä ei yleensä käytetä, esim. Ajattelin: kaikki on nyt lopussa. Jos lainaus ulottuu yli kappaleenrajan, on sopivaa toistaa lainausmerkki joka kappaleen alussa.
2. Lainausmerkeillä voidaan osoittaa, että jokin sana tai käänne on muualta saatu, että kirjoittaja jättää sen muodon ja sisällyksen toisten vastuulle. Esim. Sitten tekijä esittää joitakin »todisteita». Kamreeri ei tullut, oli muka »sairas». »Kostuli» on vanhaan karjalaiseen kansanpukuun kuuluva liinaviitta. Lainausmerkillä voidaan myös osoittaa tarkoitettavan sanaa eikä sitä asiaa, jota se merkitsee, esim. »Ehtoo» on vanhan pipliasuomen sanoja.
Jos sana on erotettu eri kirjasinlajilla, lainausmerkkejä ei käytetä, esim. Kostuli on karjalaispukuun kuuluva liinaviitta. Verrattakoon sanoja ehtoo ja ilta.
On varottava käyttämästä lainausmerkkejä tarpeettomasti osoittamaan, että sana esiintyy kuvallisessa merkityksessä tai että se on hieman arkinen tyylisävyltään. Ei siis esim. Asia »painettiin villaisella». »Purnaus» ei nyt auta.
3. Selvyyden vuoksi on usein suositeltavaa panna lainausmerkkeihin kirjallisen tuotteen tai taideteoksen nimi, muussa kuin alkuperäisessä tehtävässään esiintyvä henkilönnimi yms., esim. »Kaikilla hyvän Jumalan lapsilla on siivet» oli melkoinen menestyskappale, Oletko nähnyt Ibsenin »Rosmersholmin»? »Molotov» kiinnittyi laituriin. »Missale Aboensen» mukaiset jumalanpalvelukset.
Hyvin tutuissa nimissä lainausmerkkejä ei käytetä, jollei johdonmukaisuus sitä vaadi, esim. Kalevalan 20. runo.
4. Alakkaisilla riveillä osoittaa lainausmerkki ylemmän sanan toistumista alemmalla rivillä. Esim.
Huhtik. | 3. | 15 | mk |
» | 8. | 9 | » |
5. Ns. puolilainausmerkkejä käytetään:
a) toisten lainausmerkkien sisällä, esim. Sanoin hänelle: »Puhuit ’epäselvyyksistä’. Mitä sillä tarkoitit?»
b) kielitieteellisessä tekstissä osoittamassa sanan tai ilmaisun merkitystä, esim. bastu ’sauna’.
6. Huomaa, että piste, huutomerkki ja kysymysmerkki tulevat lainausmerkkien sisään, jos ne kuuluvat lainaukseen, muutoin ulkopuolelle. Pilkku tulee aina ulkopuolelle. (Esimerkkejä edellä.)
Kaarisulkeita käytetään erottamaan muusta tekstistä irrallisia huomautuksia, selityksiä yms. Esim. Seuraava oli joku herra Keinänen (en ole aivan varma nimestä), joka esitti, että — —. Omaisuudenluovutusveroa nimitettiin »hetekaveroksi». (»Heteka» oli ollut alkuun tavaramerkki, mutta oli yleistynyt erään sänkytyypin nimeksi.) Ks. myös Ajatusviiva, kohta 2.
Sulkeilla erotetaan joskus myös kieliaines, joka voi vaihtoehtoisesti jäädä pois. Esim. koomi(lli)nen.
Hakasulkeita käytetään lisättäessä lainaukseen omia huomautuksia tai täydennyksiä, esim. »Kuitenkin hän on paljon edistänyt tätä [Viron] kirjallisuutta.» Sanakirjoissa käytetään hakasulkeita mm. ääntämyksen osoituksissa: frame [freim].
Hakasulkeita käytetään myös toisten sulkeitten sisällä, esim. Artikkeli »Piirteitä ranskalaisen kielentutkimuksen yleisistä periaatteista» (kirjoittaja A[arni] P[enttilä]).
Sulkeiden ja eräiden välimerkkien keskinäisestä järjestyksestä vrt. Lainausmerkit, kohta 6,
Yhdysmerkkiä käytetään ensiksikin tavuviivana sanaa kahdelle riville jaettaessa. Seuraavalle riville viedään tavua alkavaksi yksi konsonantti, esim. muis-toksi. Vokaalien välistä ei kernaasti jaeta; siis mieluummin heittäy-tyä, kor-keaa kuin heittä-ytyä, korke-aa. Yhtä kirjainta ei juuri eroteta, siis ei a-sema, vaan ase-ma.
Yhdyssanoja jaettaessa otetaan huomioon osien raja, siis esim. yhdys-osa tai yh-dysosa, ei yhdyso-sa. Huom. myös yht-äkkiä, vast-edes, pien-aakkoset, ett-ei, jottemme, vaikk-eivät.
Vierasperäisetkin sanat jaetaan yhdysosittain, jos osat ovat selvät, esim. hypo-kloriitti, post-glasiaalinen. Usein kuitenkin yhdyssanaisuus on suomen kannalta hämärä ja sekä etymologinen että suomen mukainen jako ovat mahdolliset, esim. demo-kraatti tai demokraatti, termo-staatti tai termos-taatti. — Samoin ell-ei tai el-lei, joll-emme tai jol-lemme.
Vieraissa sanoissa yhden äänteen merkkinä olevaa kirjainryhmää ei hajoteta, esim. Her-schel, Lu-ther, Ko-cher, Ti-sza. (Toisin geminaatat: Stauf-fer, Bec-ker.) Myös erisnimien lopussa jaetaan tavunrajalta, esim. Mille-rin (Miller), Hol-min (Holm), Ber-gin (Berg), Monmou-thin (Monmouth). Samoin päätteellisissä lyhenteissä ja luvuissa, esim. 8. §:s-sä, JSp:l-le, 10:n-teen. Pitkät luvut voidaan pakottavissa tapauksissa jakaa tuhansien ja miljoonien kohdalta, esim. 23 4 6-789:ään.
Lisäksi yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä:
1. Erottamassa kahta samaa vokaalinmerkkiä: esi-isä, aamu-uutiset, pää-äänenkannattaja. Sellaisissa yhdyssanoissa, joiden toinen yhdysosa tai kumpikin ovat yhdyssanoja, suositeltiin aikaisemmin yhdysmerkkiä vain pääjakokohtaan. Tästä rajoituksesta on luovuttu, ja yhdysmerkkiä käytetään aivan riippumatta loogisesta jaosta: kauppa-apulaiskoulu, raha-asia-aloite. — Tarpeen mukaan yhdysmerkkiä voidaan muutenkin tilapäisesti käyttää selvyyttä lisäämään, esim. perus-lauseenmerkitsijä.
2. Yhdyssanoissa, joiden jompikumpi osa on numero, kirjain tai muu merkki: 8-osainen, loppu-n, %-määrä. — Yhdyssananlyhenteissä, joissa alkuosa on lyhennetty ja pisteellinen, on vanhastaan käytetty yhdysmerkkiä (dipl.-ins.), mutta nykyään on tavallisempaa välitön yhteen kirjoittaminen (dipl.ins.).
3. Sellaisissa yhdyssanoissa kuin Juhana-herttua, Yrjö-setä, Bore-yhtiö, Philips-nauhuri, mana-käsite, mutta-sana, t-äänne, a-kohta, joissa alkuosa nimeää jälkiosan tarkoitteen ja joissa usein on mahdollinen osien päinvastainen järjestys herttua Juhana jne., samoin sellaisissa erisnimialkuisissa sanoissa kuin Antti-kulta, Toini-raukka, Pesola-vainaja (sen sijaan välittömästi yhteen poikakulta, tyttöraukka, isäntävainaja). Jos alkuosa on erilleen kirjoitettu sanaliitto, jätetään yhdysmerkin edelle sananväli: Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistys, pro exercitio -koe, mutta ja vaan -sanat, Aarne Pesola -vainaja; voidaan käyttää myös useaa yhdysmerkkiä ja jättää välit pois, jos ilmauksen alkukohta muuten jäisi epäselväksi: tee-se-itse-periaate (myös: »tee se itse» -periaate). — Tämän ryhmän tapaukset käsitettiin aikaisemmin sanaliitoiksi ja kirjoitettiin erikseen (Juhana herttua, mutta sana, Aarne Pesola vainaja, »antaa mennä» periaate), ja monet suosivat tätä tapaa jatkuvasti, varsinkin milloin alkuosa on kursivoitu tai varustettu lainausmerkeillä. Siitä olisi syytä päästä. — Huom. Aikaisemmin kirjoitettiin maantieteellisistä nimistä, joiden alkuosa on perusmuotoinen erisnimi ja jälkiosa yleisnimi, välittömästi yhteen vain ne, joiden jälkiosa on nimen erottamaton osa, esim. Orkneysaaret, Sognevuono, mutta muut yhdysmerkillisinä: Atlas-vuoristo, Balaton-järvi, Golf-virta. Koska näiden ryhmien raja on epämääräinen, suositellaan nykyään molemmat kirjoitettavaksi välittömästi yhteen.
4. Muissakin tapauksissa, joissa alkuosa on isokirjaiminen erisnimi: Berliinin-matka. Nobelin-palkinto, Bach-ohjelma, Matti-niminen. Sen sijaan: berliininmakkara, röntgenputki (alkuosa pienikirjaiminen). Huom. sananväli: New Yorkin ‑matka, Aleksis Kivi -aihe.
5. Yhdysnimissä, joiden jälkiosa alkaa isolla kirjaimella: Etelä-Amerikka, Iso-Belt, Manner-Eurooppa, Taula-Matti, Mäki-Anttila. Sen sijaan: Uusikaarlepyy, Isokyrö (muutama Suomen paikannimi vakiintunut tällaiseen asuun); eteläamerikkalainen (johdoksissa yhdysviiva jää aina pois.)
6. Joskus selventäjänä yhdyssanoissa, joiden alkuosa on sitaatinluonteinen vieras sana: bébé-tyyppinen. Sen sijaan: clearingtili, laudaturtyö.
7. Rinnasteisissa yhdyssanoissa. esim. saksalais-suomalainen, kanttori-urkuri, keisari-suuriruhtinas, marxismi-leninismi, Anna-Liisa. Aino Ackté-Jalander; edelleen useaosaisissa yhdyssanoissa. joiden määriteosat ovat toisiinsa rinnastettuja: omena‑karpalomehu, käenkaali-mustikkatyyppi, kupari-sinkki-volframiseos, samoin pohjois-eteläsuunta. kesä-heinäkuussa (myös ajatusviivaa voidaan käyttää, milloin määriteosat tarkoittavat rajakohtia: länsi—itä-suunta. kesä—elokuussa). Sellaiset adjektiivit kuin punakeltainen ’punainen ja keltainen’, sinimusta kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska osat eivät muodollisesti ole rinnasteisia, samoin sellaiset vierasperäiset adjektiivit kuin afroaasialainen ’afrikkalais-aasialainen’, indoeurooppalainen. Sen sijaan yleensä: puna‑sini‑valkoinen.
8. Osoittamassa, että kahden tai useamman yhdyssanan yhteinen osa on jätetty pois, esim. kesä- ja talvikausi, syntymäaika ja -paikka.
Heittomerkkiä käytetään:
1. Runoudessa osoittamassa varsinkin vokaalin edellä esiintyvää loppuheittoa, esim. »Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin / ja itkun aika varmaan, / kun käsissä Klaus Flemingin / ol’ ohjat maamme armaan. Sen sijaan esim. mut, viis, kaks, ottais, kätes, miks (näitä käytetään lauseasemasta riippumatta).
2. Eräissä yhdyssanoissa alkuosan loppuheittoa osoittamassa, esim. jok’ainoa, jok’ikinen. Yleensä tätä ei merkitä: täyskäännös, pienviljelijä, aikakauslehti, ettei, vaikkemme, yhtäkkiä, paraikaa, vastikään.
3. Kolmen vokaalin sattuessa vierekkäin osoittamassa, että kaksi samaa vokaalinmerkkiä kuuluvat eri tavuihin, esim. vaa’an, rei’issä, ko’oissa. — Joskus selvyyden vuoksi muutenkin, esim. ru’oissa (ruko), ha’uissa (haku). — Rivijaon sattuessa rajakohtaan heittomerkki jää yhdysmerkin edeltä pois: vaa-an.
4. Vieraissa sanoissa (vars. nimissä), jotka kirjoitetaan konsonantti-, mutta äännetään vokaaliloppuisina, ennen sijapäätettä, esim. Millet’n, Gainsborough’lle. Sen sijaan: Cannesissa, Molièren.
5. Joskus selvyyden vuoksi vieraissa i-loppuisissa nimissä, esim. Gustav Pauli’n. Normaalisti tätä ei tarvita, esim. Mussolinille.