Välimerkkien käyttö

Julkaistu Kielikellossa 2 (vuonna 1969). Tähän verkko­versioon on liitetty huo­mau­tuk­sia esitettyjen ohjeiden myöhemmistä muu­tok­sis­ta. Myöhempiä ohjeita ovat etenkin

Pilkku

Pilkun päätehtävä suomen oikeinkirjoituksessa on helpottaa virkkeen hahmottumista: se erottaa toi­sis­taan virkkeen lauseita ja lauseenjäseniä. Usein täl­lai­nen raja­kohta hyvässä ääneenluvussa samalla on vähäinen tauko — mutta näin ei suin­kaan aina ole asian laita. Pilkutuksemme on siten luonteeltaan kieli­opillista. Taukopilkutus, jonka kannalla esim. englannin ja nykyään myös ruotsin oikeinkirjoitus suu­rel­ta osalta ovat, vie melkoista vähäisempään pil­kun käyttöön.

Pilkutuksemme pääsäännöt ovat seuraavat:

Pilkutuksen perusteet ovat säilyneet ennal­laan, mutta erikois­sääntöihin on tehty muu­tok­sia. Tämän ohjeen jälkeen ensim­mäi­nen laaja esitys pilkku­säännöistä oli Kieli­kellon 3/1995 artikkeli Pilkku.

1. Pilkkua käytetään rinnasteisten lauseen­jäsen­ten välillä, milloin niitä ei liitä toisiinsa jokin side­sanoista ja, sekä, ynnä, sekä—että, -kä, eli, tai, tahi, taikka, vai, ns. kopulatiivi- tai disjunktiivi­konjunktio. Esim. Eri säätyjä olivat talonpojat, por­va­ris­to, papisto ja aateli. Kutoi kangasta elämä/ taruloimin, taikaniisin. Mutta: Verkossa oli sekä suurta että pientä kalaa. Sub­jek­tin sija on nominatiivi eli nimentö. Sub­jek­tin sija on joko nominatiivi tai partitiivi.

Näihin sidesanoihin rinnastetaan nykyisin usein mutta ja vaan, kuten seuraavassa kuvataan.

Viime vuosina on adversatiivi­konjunktioita mutta ja vaan alettu varsin yleisesti käsitellä samoin. Se on hyväksyttävä, mutta ei ehdoton käytäntö. Esim. Tämä sävellys on ehkä vaikea­tajuinen (,) mutta sitä antoisampi ymmär­tä­jäl­leen. Kyseessä ei ole laatu- (,) vaan aste-ero.

Tämä käytäntö esitetään uudemmissa oh­jeis­sa (esim. Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Pilkku ja mutta, vaan) hiukan eri sävyssä: uutena käytäntönä, josta saa kyllä poiketa.

Kaksi perättäistä attribuuttia ovat rin­nas­tei­set ja erotetaan toisistaan pilkulla, jos niiden väliin voi ajatella ja-sanan, esim. Suuri, kaunis [ = suuri ja kaunis] maa. Sen sijaan: Hyviä savolaisia kala­kukkoja (hyviä ei rinnastu savolaisia-sanaan [»hyviä ja savolaisia»], vaan määrittää sana­paria savolaisia kalakukkoja). Pilkku voi antaa tällaiselle ilmaukselle eri merkityksen. Vrt. Hän kertoi toi­sen­kin hyvän vít­sin. Jos pilkkua ei ole, myös edel­li­nen vitsi oli hyvä; jos pilkku lisätään, edel­li­nen vitsi oli huono. — Pro­no­mi­ni­attri­buu­tit eivät rin­nas­tu keskenään eivätkä adjektiivi­attri­buut­tei­hin, ja pilkkua ei käy­te­tä: Tämä tällainen halpa liima. Kaikilla kolmella ta­val­la. Nii­den väliin ei myöskään voi ajatella ja-sanaa.

Taipuvan ja taipumattoman tittelin välissä ei käy­te­tä pilkkua: Divisioonan komentajalle kenraali A:lle. Sen sijaan: Majuri, vapaaherra B:lle.

Huomattakoon myös sellaiset perättäiset adver­biaa­lit kuin täällä Helsingissä, sinne teidän luok­sen­ne. Niistä edellinen määrittää jäl­kim­mäis­tä. Rin­nas­tei­sia eivät myöskään ole seuraavan­laiset perät­täi­set adverbiaalit: Lumi tulee ta­val­li­ses­ti marras­kuussa. Rauha solmittiin Uudessa­kau­pun­gis­sa vuonna 1721. Niiden väliin ei kuulu pilkkua.

Semmoiset kiinteät siteettömät sana­parit kuin pari kolme, puuta heinää, mailla halmeilla, niitä näi­tä kirjoitetaan ilman pilkkua.

2. Sivulause erotetaan hallitsevasta lauseesta pil­kul­la. Esim. Kun Wolfgang oli neljän vuoden ikäi­nen, isä alkoi opettaa hänelle klaveerin­soiton alkeita (pilkku erottaa kun-lauseen päälauseesta). Sakeassa pyryssä kävi hiihtäminen yhä han­ka­lam­mak­si, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrk­ke­ne­mis­tään jyrkkeni (kun-lause määrittää pää­lau­set­ta, joka-lause taas kun-lausetta). Kuvan jalkain juuressa oli ih­mi­nen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, pol­vil­laan maassa (päälauseeseen sisäytetty joka-lause erotetaan molemmin puolin pilkulla). Kuten esi­mer­keis­tä näkyy, sivulauseen lopun osoittaminen pil­kul­la voi olla selvyyden takia tärkeätä.

Erikoisasemassa ovat liittokonjunktiot, sellaiset kuin aivan kuin, ennen kuin, sikäli kuin, sitä mukaa kuin, sen jälkeen kun, heti kun, niin että, syystä että, siitä huolimatta että. Normaalisti ne käsitetään koko­nai­suuk­sik­si ja pilkku sijoitetaan niiden eteen, esim. Maatyö on ihmissuvun kaikin­puolisen ter­vey­den ehto, samalla kun se on leivän­tuotannon vält­tä­mä­tön edellytys. Alku­jäse­nen kuuluminen pää­lau­see­seen osoitetaan pil­kul­la: Meidän tulee lukea Raamattua siten, että ru­koil­len etsimme siitä elävää Jumalaa. Joskus raja on siksi epämääräinen, että se voi jäädä osoit­ta­mat­ta: Olen ostanut maidon A:sta siitä asti kun kaupunkiin muutin.

Nykyiset säännöt ovat epämääräisemmät ja kallistuvat enemmän pilkuttomuuden suuntaan. Kielitoimiston ohjepankin sivu Pilkku moni­osaisissa konjunktio­ilmauk­sis­sa: silloin kun, niin että sanoo: ”pilkku on raja­kohdassa valinnainen”.

Pilkku jätetään pois:

a) kahden konjunktion väliltä. Tässä tu­le­vat ky­sy­myk­seen sellaiset sana­parit kuin ja jos, ja kun, ja että, tai jos, tai kun, tai että, mutta jos, mutta kun, mutta että. Esim. Ta­paus oli ikävä, mutta koska poi­ka oli ensi­kerta­lainen, ei syytettä nos­tet­tu. — Kui­ten­kin: — — rangaistakoon van­keu­del­la tai, jos asian­haarat ovat lieventävät, sakolla (konjunktio­pari on keskellä virkettä eikä sen edel­lä ole pilkkua).

b) kuin-sanan edeltä, kun se ei aloita täydellistä, predikaatillista sivulausetta. Esim. Hän kulki kuin unessa. Eikös tämä ole aivan kuin noiduttua. Tar­koi­tin samaa kuin sinäkin. Terveyteni on nykyään parempi kuin milloinkaan aikaisemmin. — Myös predikaatillisissa kuin-lauseissa pilkut­to­muus on luontevaa, milloin edellä on sana, johon kuin viittaa: Kaikki meni paremmin kuin osattiin arva­ta­kaan. Asiat kehittyivät aivan toiseen suuntaan kuin oli odotettu. Vaurio ei ollut suurempi kuin että se voitiin korjata parissa päivässä.

Nykysäännöt ovat selvemmin pil­kut­to­muu­den kannalla. Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Pilkku kuin-ilmauksissa ero­tel­laan eri tyyp­pe­jä sen mukaan, seuraako kuin-sanaa lause (”predikaatillinen lause”) vai muun­lai­nen ilmaus, mutta kummastakin sano­taan, että ”sitä ei yleensä eroteta muusta virk­kees­tä pilkulla”. Poikkeuksena mainitaan vain, että jos kuin-jakso ”on virkkeessä irrallinen lisäys, pilkkua voi käyttää tauot­ta­va­na tyyli­keinona”.

Varsinkin puhekielenomaisessa tyylissä näkee ny­kyään usein muutenkin, lähinnä englannin ja ruot­sin käytäntöä noudattaen, jätettävän sivu­lau­seen pil­kul­la erottamatta. Esim. Marja-Leena oli sanonut että kai sen sai tehdä jos halusi, miksei jotakuta ihmistä saa mennä katsomaan jos haluaa. He tulivat satamaan jossa oli ruuhkaa, ihmiset halusivat nähdä kun toiset menivät presi­dentin­lin­naan. Itse asiassahan pilkku sivu­lauseen edellä onkin pelkän selvyyden kannalta tar­pee­ton, koska sidesana tai relatiivi- tai kysymys­prono­mini tai ‑adverbi jo osoittaa lauseiden rajan. Sen sijaan, kuten sanottu, sivulauseen lopun mer­kit­se­mi­nen on usein selvyydenkin vuoksi tärkeää. Siitä pari lisä­esi­merk­kiä: »Tuulos ei ollut kerin­nyt mistä se [mies] oli ilmestynyt, se oli vain käynyt kiinni [häneen] kun hän oli seissyt kassan edessä ja vienyt ovelle.» (Kuka kenet?) »Viron hallitus väitti päätyneensä sellaisiin kokemuksiin ettei Viron kansa muka vielä ollut kypsynyt demo­k­ra­tiaan ja ryhtyi käyttämään autoritäärisiä menet­tely­tapoja.» Kieli­opillinen pilkutus on näissä tapauk­sis­sa hyödyllinen. Suomen melko vapaa sana­järjestys asettaa meidän virkkeemme eri ase­maan kuin englannin ja ruotsin, joissa lau­sei­den rajat ovat selvemmät. Ja kun sivulauseen lopussa on pilkku, on loogista ja suositeltavaa käyttää sitä myös lauseen alussa, sillä silloin pilkut erottavat sivu­lauseen muusta virkkeestä molemmin puolin, niin kuin sulku­merkit tai ajatus­viivat. Esim. Mies oli vain käynyt kiinni, kun hän oli seissyt kassan edessä, ja vienyt ovelle. Kieli­lauta­kunta suo­sit­te­lee normaali­tyylissä sivu­lauseiden erottamista pil­kul­la hallitsevasta lauseesta, har­voin poik­keuk­sin.

Nykyisin sallitaan joissakin tilanteissa pilkun jättäminen pois sivu­lauseen edeltä. Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Pilkku se joka- ja se että -ilmauksissa sanoo: ”Kun se joka-, se mikä- tai se että -ilmaus on virkkeen alussa, on pilkku se-sanan perässä valinnainen”.

3. Rinnasteiset sivulauseet erotetaan toisistaan pilkulla, jollei niitä ole yhdistämässä jokin em. rinnastus­konjunktio. Tämä on yhdenmukaista 1. sään­nön kanssa, sillä sivulauseet ovat hal­lit­se­van lauseensa jäseniä: subjekteja, objekteja, adver­biaa­le­ja tai attribuutteja. Esim. Joka epäröi, joka ei ole asiastaan varma, jääköön pois (kaksi siteettä rinnastettua relatiivi­lausetta). Se on toti­ses­ti kevään tuloa, kun katot sulavat, räystäät tippuvat ja katuojat juoksevat (räystäät tippuvat on temporaali­lause, joka siteettä rinnastuu edelliseen; viimeistä liittää edelliseen ja). Hallaa ei tule, jos ilma on tarpeeksi kosteaa tai tuuli estää vapaan konvektion. Vaikka elin­tarvik­kei­den hinnat ovat kallistuneet ja vuokrat kohonneet tuntuvasti, palkkoja ei ole nostettu. Ei tiedetä, onko tapahtunut onnettomuus vai ovatko retkeläiset jääneet jonnekin pitämään myrskyä.

Adversatiivikonjunktion ohessa käytäntö hor­juu: Jos kaasun lämpö­tila kohoaa (,) mutta tila­vuus pysyy samana, paine kasvaa. Jos kaasun lämpö­tila ei kohoa (,) vaan pysyy samana, paine­kaan ei kasva.

Rinnasteiset päälauseet erotetaan toisistaan pilkulla, paitsi siinä tapauksessa, että niillä on sub­jek­ti tai jokin muu jäsen yhteinen ja niitä on liit­tä­mäs­sä toisiinsa jokin em. rinnastus­konjunk­tio.

Esimerkkejä siteettömyydestä: Juostiin edes­­takai­sin, hälistiin, huudettiin. Jopa juoksi puinen pursi,/​pursi juoksi, matka joutui. Ihmiset istuivat ilta illalta jännityksen vallassa radiota kuun­te­le­mas­sa, teat­te­rit ja ravintolat ammottivat tyhjinä.

Pilkun käytön säännöt eivät tältä osin ole muuttuneet, mutta suhtautuminen side­sanattomiin pää­lauseiden yhdistelmiin on muuttunut ensin tiukemmaksi, sitten taas väljemmäksi. Ks. Suomen kielen normien muutoksia, kohta Päälauseiden rinnastus ilman sidesanaa.

Sidesanatapauksia: Partio palasi klo 20.35 ja toi toivotut tiedot (subjekti partio yhteinen). Sinä toivot ja minä uskon, että asia korjaantuu (objekti, että-lause, yhteinen). Tällaisessa tapauk­ses­sa joko putki haikeaa tai lukko pettää (yhteisenä adverbiaali). Jos protestia ei hyväksytä, niin tulos jää voimaan ja A. on maailmanmestari. — Adversatiivi­tapauksissa käy­tän­tö jälleen hor­juu: Partio oli päässyt tavoit­tee­seen­sa (,) mutta ei ollut tavannut vihollisia. Partio ei ollut päässyt tavoitteeseensa (,) vaan oli joutunut palaamaan jo aikaisemmin.

Huom.! Partio palasi klo 20.35, ja se toi kaikki toivotut tiedot. Se seikka, että jälkimmäisen lauseen subjekti se viittaa edellisen lauseen sub­jek­tiin par­tio, ei merkitse sitä, että lauseilla olisi subjekti yh­tei­nen; lauseiden väliin kuuluu pilkku.

Jos peräkkäisissä lauseissa ei ole erillistä sub­jek­tia, vaan predikaattina on 1. tai 2. persoonan muo­to tai passiivi­muoto, niillä ei myöskään ole subjekti yh­tei­nen sillä tavoin, että jälkimmäinen lause täy­den­tyi­si edellisestä. Näissä tapauksissa voidaan nou­dat­taa tauko­pilkutusta ja käyttää pilkkua vain, jos se tältä kannalta tuntuu aiheel­li­sel­ta. Esim. Otettiin käsi­tel­tä­väk­si ehdotus n:o 2 ja päätettiin, että — — (lau­seet liittyvät juoheasti toisiinsa). Olemme pyrkineet käyt­tä­mään koti­maisia raaka-aineita, ja vain harvoin olemme joutuneet tilaamaan mitään ulko­mailta (painokas adverbiaali vain harvoin erot­taa lauseet, niin että pilkku on paikallaan).

Kielikellossa 3/1995 julkaistusta artikkelista Pilkku alkaen on ohjeena ollut, että tällaisissa tapauksissa ei käytetä pilkkua. Tätä kuitenkin lieventää poikkeus: ”– – mikäli tällaiset rin­nas­tei­set lauseet ovat muodoltaan epä­sym­met­ri­set eli eivät liity hyvin kiinteästi yhteen, pilkku on tarpeellinen. Lauseiden symmetrian voi rikkoa esimerkiksi jälkimmäisen lauseen alussa oleva määrite.”

Jos rinnasteisilla lauseilla on yhteisenä edellistä aloittava konjunktio, pilkkua ei käytetä: Sää kyl­me­nee, sillä tuuli kääntyy pohjoiseen ja taivas kir­kas­tuu. Sää ei parane, vaan pilvisyys lisääntyy ja esiintyy sade­kuuroja.

Päälauseiden välinen pilkku — joka samalla yleen­sä on tauon merkki — on usein eduksi virk­keen selvyydelle. Jos kirjoitamme: »Liput hul­mu­si­vat tuulessa ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aaltoili rajusti», lukija saattaa ensin käsittää tuulessa ja auringon kilossa rinnasteisiksi adver­biaa­leik­si ja joutuu erehdyksen havaittuaan hahmottamaan virkkeen uudelleen. Jos kir­joi­tam­me säännön mukaan: Liput hulmusivat tuulessa, ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aaltoili ra­jus­ti, virke on heti ensi silmäyksellä selvä. Samasta syystä pilkku selventäisi seuraavia virk­kei­tä, vaikka varsinaista vaarin ymmärtämistä ei pääsekään syntymään: »Peräkkäin seuraavat leimahdukset sokaisivat silmäni ja piki­mustat ruudin­savun pilvet kohosivat kiirimään ilmassa.» »Muuri järkähti molemmista sysäyksistä ja pöly­pilven seasta sin­koi­li kivi­luotien sirpaleita.»

5. Pääsanansa jäljessä oleva appositio­attri­buut­ti erotetaan muusta lauseesta pilkuilla, samoin puhut­telu­sanat ym. irralliset ainekset. Esim. Mik­ke­lis­sä, läänin pää­kaupun­gis­sa, käytiin en­sim­mäi­sek­si. Oi maamme, Suomi, synnyin­maa,/ soi, sana kultainen! Katsokaas, pojat, mitä täällä on! Ohoh, älä nyt ihmeessä! Nyt oli, sen huomasimme isäntä­väen käytöksestä, tullut lähdön aika. Mie­het seisoivat hartaina, lakki kädessä. Kilpailun voitti Matti Meikä­läinen, HKV, ennätys­tuloksella. — Myös erisnimi voi esiintyä lisä­selvennyksen luonteisena appositio­attri­buut­ti­na, esim. Läänin pää­kaupungissa, Mikkelissä, käytiin en­sim­mäi­sek­si. Divisioonan komentaja, kenraali A., siir­ret­tiin toisiin tehtäviin.

Puhuttelusanat erotetaan tavallisesti pilkulla, vaik­ka niitä ei erota lauseesta tauko. Sen sijaan muut irralliset ainekset, esim. lauseen­adver­biaa­lit, voi joskus jättää erottamattakin tai tarpeen mukaan myös panna sulkeisiin tai ajatus­viivoihin: Tämä oli epäilemättä paras ratkaisu. Tämä oli, epäilemättä, paras ratkaisu. Nyt oli — sen huo­ma­sim­me isäntä­väen käytöksestä — tullut lähdön aika.

Virkkeen sisässä tai lopussa oleva lauseen­vasti­ke voidaan tarpeen mukaan osoittaa pilkuilla irral­li­sek­si lisäksi. Esim. Neula oli, ensin hetken aikaa levottomasti väräh­del­tyään, asettunut osoit­ta­maan 1,4 ilmakehän painetta. Virkkeen alus­sa olevaa lauseen­vastiketta ei saa erottaa pilkulla: Ensin hetken aikaa levottomasti väräh­del­tyään neu­la oli asettunut — —. Ehtiäkseen ajoissa ju­nal­le hän nousi jo aamu­viidel­tä. — Kuitenkin esim.: Totuuden sanoakseni, en välitä koko matkasta tippaakaan (pilkun sijasta voisi olla kaksois­piste).

*

Näistä säännöistä useimmat eivät ole ehdot­to­mia. Jo vanhastaan on ollut tapana lyhyis­sä ja selvä­rakenteisissa virkkeissä useinkin jättää sään­nön muuten edellyttämä pilkku pois. Setälän »Suomen kieli­oppi» antaa tästä seuraavat esi­mer­kit: Minä luen ja sinä laulat. Näen että olet väsyksissä. Hyvä oli että tulit. Tulkoon kuka uskal­taa. Huomattakoon, että nämä virkkeet ovat repliikkejä. Sitä mukaa kuin varsinkin kauno­kirjailijoiden kielen­käyttö, mutta muukin kir­jal­li­nen tyyli on lähentynyt puhekieltä, käytäntö on ruvennut yhä enemmän irtautumaan puhtaasta kieli­opillisesta pilkutuksesta. Nimen­omaan sivu­lauseiden pilkutusta pyrkivät monet kir­joit­ta­jat vähentämään siten, että ns. vält­tä­mät­tö­mät sivu­lauseet — jotka eivät ole irrallisia lisäyksiä virk­kees­sään — jätetään erottamatta. Esim. Jokai­nen joka ei äänestä puoluetta saa itse kantaa siitä vastuun. (Mutta: Ministeri S:n esitelmä, joka pidettiin mitä edustavimmalle kuulijakunnalle, kä­sit­te­li Saksan rahapolitiikan päämääriä.) Mei­dän on vaikea tottua siihen ajatukseen että hän ei enää palaa. (Mutta: Hänen ensimmäinen aja­tuk­sen­sa, että talossa oli varkaita, osoittautui ereh­dyk­sek­si.) Tällaista pilkutusta on vaikea käy­tel­lä johdon­mukaisesti, ja se vie myös helposti epä­sel­vyyk­siin. Raskas­rakenteisessa proosassa pil­ku­tus suuresti helpottaa hahmotusta. Esim. Kun presi­dent­ti ei hallinnut ainoatakaan vierasta kieltä eikä tuntenut ulkomaita oikeastaan ollenkaan, mutta hänen kuitenkin täytyi yrittää löytää valtiolaivalle oma suuntansa suurpolitiikan sala­karien lomitse, syntyi sellainen vaikutelma, että laivan päälliköllä oli ainoastaan rannikko­laivu­rin valta­kirja, mutta laiva oli ryöstäytynyt syvänveden matkalle. Silti voi kieliopillista pilkutusta tarpeen mukaan ke­ven­tää liiallisen katkonaisuuden välttämiseksi, esim. Se joka epäröi, voi jäädä pois. Kaikki tämä ta­pah­tui Erkin, nuorimman lapsen ja koko perheen lemmikin tähden. Joskus taas pilkku, jota säännöt muuten eivät vaatisi, on paikallaan selvyyttä lisäämässä, esim. Valtuustoon kuuluu, puheen­johtaja mukaan luettuna, 60 jäsentä, jotka — — (pilkut osoittavat heti. mihin ilmaus mukaan luettuna kuuluu).

Säännöt on myöhemmissä ohjeissa esitetty ehdottomampina niin, että poikkeukset mai­ni­taan erikseen sen sijaan, että sanot­tai­siin yleisesti esimerkiksi, että pilkutusta voi tar­peen mukaan keventää. Yksi poikkeus on, että muutaman sanan mittaisesta virkkeestä voi jättää pilkut pois. Toinen koskee virkkeen­alkuis­ta yhdistelmää se joka, se mikä tai se että.

Puolipiste

Puolipiste on pilkkua vahvempi, mutta pistettä heikompi erotus­merkki. Sitä käy­te­tään:

1. Erottamassa kahta virkkeen veroista ilmausta, jotka kuuluvat läheisesti yhteen, esim. Umbriassa kuljin Franciscuksen, »Jumalan soitto­niekan» as­ke­lis­sa; Firenzessä nautin jälleen mieli­kuvitukseni alituisesti herättämistä viidennen­toista vuosi­sadan kuvista.

2. Luetelmissa ja laajoissa rinnastuksissa erottamassa eri ryhmiä. Esim. Kansaa oli kaiken­laista: maalaisia, jotka olivat tulleet kaup­paa­maan tavaroitaan; mustalaisia, miehet tekemässä hevos­kaup­po­ja ja naiset ennustamassa; sirkus­seurue, joka lupasi teltassaan näyttää ihmeet ja ihmeiden ihmeet; posetiivareita, arkki­veisu­jen myyjiä, marossi­kauppiaita.

Piste

Pistettä käytetään:

1. Virkkeen lopussa, milloin ei ole syytä käyttää esim. kysymys- tai huuto­merkkiä. Irrallisten, oma­na rivinään (kappaleenaan) olevien ilmausten jäl­keen (esim. otsikon ja alle­kirjoi­tuk­sen) ei pistettä käytetä.

2. Lyhenteissä, jotka eivät sisällä sanan loppua: esim., huom., ks., vrt., jne., puh., ym., A. J. Pesola, V.-V. Salminen. — Laatu­lukujen lyhenteet, iso­kir­jai­mi­set lyhenteet ja eräät muutkin ovat pis­teet­tö­miä, esim. cm, g, 2 v 3 kk, min, kpl, OTK, USA, ma (= maanantai). Kuitenkin: v. (= vuonna) 1969. Pistettä ei käytetä, kun lyhenteessä on mukana sanan viimeinen kirjain, esim. krs (= kerros).

Pisteiden käyttöä lyhenteissä on vähennetty. Vaikka Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Lyhenteet: pisteelliset esittää pis­teel­li­syyden sääntönä, sivu Lyhenteet: pisteettömät esittää tähän muutamia poikkeuksia. Lisäksi Lyhenneluettelo sisältää paljon lyhenteitä, jotka ovat pisteettömiä (esim. avi) tai voidaan kirjoittaa ilman pistettä (esim. alv. ~ alv).

3. Arabialaisen numeron jäljessä osoittamassa, että kyseessä on järjestys­luku. Tätä tapaa käy­te­tään varsinkin jos luku on attri­buut­ti­na, jolloin pää­sanan sija osoittaa taivutusmuodon. Esim. 3. komp­pa­nias­sa, 4. kerran. Samoin: 15. oli NN, mutta: NN tuli maa­liin 15:ntenä, NN oli 15:s. — Päivä­määrien mer­kin­nöis­sä: 3. 11. 1969, 7.—13. 10. pidetyt kurssit, 3. (= kolmas, kolmantena) marraskuuta.

Pisteen käytön säännöt eivät tältä osin ole muuttuneet, mutta välilyöntiä ei nyky­ohjeiden ja -käytännön mukaan käytetä sellaisissa ilmauksissa kuin 3.11.1969 ja 7.—13.10.

Järjestysluku on vanhastaan kirjoitettu pisteettä päiväyksissä (3 päivänä marraskuuta, marraskuun 3 päivänä, pykälän­merkinnöissä (9 §) ja joskus muu­ten­kin (2 Moos.). Johdon­mukais­ta olisi pis­teen käyt­tö myös näissä tapauksissa.

Pisteen käyttö onkin myöhemmin asetettu normiksi näissä asioissa, joskin tähän on liittynyt toteamus laki­kielen käytännöstä.

Jos muuta kuin virkkeen loppua osoittava piste sat­tuu virkkeen loppuun, ei merkitä kahta pis­tet­tä, esim. Tämä sattui 3. 11. Tarkoitus on ottaa mukaan evästä, vaatetta yms. Mutta esim. Mukana oli mel­koi­ses­ti tavaraa (evästä, vaatetta yms.). Jos ly­hen­tee­seen liittyy pääte, jää kaksois­pisteen edeltä pis­te pois, esim. Saman plk:n (= palkkaus­luokan) mukaan.

4. Jaotusta osoittavien, tavallisesti kappaletta aloittavien numeroiden ja kirjainten jäljessä, esim. V. tai XII. I.a. Myös sulku­merkkiä käytetään, varsinkin pien­aakkosten jälkeen, esim. a ), b ).

5. Erottamassa tunteja, minuutteja ja sekunteja ja muutenkin eri laatua osoittavia lukuja, esim. 5 km:n pyöräilyn voitti J. Jaakonaho ajalla 7.14,8; £ 35.12.16.

Ohjeen viimeisessä kohdassa ilmaistaan punta­määräinen raha­summa, jossa on erotettu punnat, shillingit ja pennyt pisteillä. Tällaisia ei enää esiinny.

6. Usein erottamassa tuhansia, miljoonia jne. osoittavia numeroita seuraavista, esim. 3.456.789. Suositeltavampi tässä on pelkkä tyhjä väli: 3 456 789. Neli­numeroisissa luvuissa tuhan­sien erottaminen ei ole välttämätöntä; vuosi­luku kirjoitetaan aina yhteen jaksoon. — Desimaali­pilkun sijasta pistettä ei pidä käyttää.

Nykyisten sääntöjen (Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Luvut ja numerot: numeroiden ryhmittely) mukaan pistettä ei käytetä täl­lai­sis­sa yhteyksissä ja neli­numeroiset luvut saa jättää ryhmittelemättä vain, jos teks­tis­sä ei ole suurempia lukuja. Jo 9.12.1937 SKS:n kielivaliokunta oli päättänyt vah­vis­taa väli­lyönnin käytön viralliseksi käy­tän­nök­si numeroiden ryhmittelyssä.

7. Kolmea pistettä käytetään osoitta­maan, että virke katkeaa kesken, esim. Ilta oli ihana, mutta … (Tässä tehtävässä käytetään myös ajatusviivaa.)

Nykyisten sääntöjen mukaan käytetään nimen­omaan kolmea pistettä.

Kysymysmerkki

Kysymysmerkki päättää suoran kysymys­virk­keen, esim. Kuulitko? Et kai vain unohtanut kir­jet­tä? Eikö voitaisi ajatella, että myö­häs­ty­neet­kin il­moit­tau­tu­mi­set otettaisiin huomioon? Onkohan Arwidsson todella sanonut: »Ruotsalaisia emme ole, venä­läi­sik­si emme halua tulla, siis olkaamme suoma­laisia!»? — Epäsuoran kysymys­lauseen loppuun kysymys­merkki ei kuulu, siis esim. Kysyä sopii, onko asiassa mitään perää.

Virkkeen sisällä kysymysmerkkiä käytetään johto­lauseen edellä olevissa kysymyslauseissa, esim. »Tuletteko mukaan?» tiedus­te­li opas. Samoin irral­li­sis­sa väli­huomautuksissa, esim. Päätös oli — oliko muuta odo­tet­ta­vis­sa­kaan? — yksi­mieli­nen. Sulkeissa olevaa kysymys­merkkiä käytetään osoittamaan epäi­lyä edellä olevan sanan tai tiedon paikkansa­pitä­vyy­des­tä, esim. Mikael Agricola, synt. 1510 (?) Perna­jas­sa.

Huutomerkki

Huutomerkkiä käytetään huudah­duk­sen, käskyn tai kiellon sisältävien varsinkin lyhyiden virkkeiden lopussa, esim. Täälläpä on kylmä! Olkaa hiljaa! Älä nyt hulluja puhu! — Erityisesti vailli­nai­sis­sa huu­dah­dus­lau­seis­sa huuto­merk­kiä käy­te­tään, esim. Hei! Hei hei! Ohoh! Kas poikaa! Johan nyt jotakin! Rauhallisesti vain! Terve­tuloa! Irti arjesta!

Kirjoitetun puheen alkupuhuttelu huuto­mer­ki­te­tään, esim. Herra Ministeri! Arvoisat kutsu­vie­raat! Samoin kirjeissä: Rakas isä! Kirjeen omaksi rivikseen kirjoitettu puhuttelu saattaa myös jäädä ilman loppu­merkkiä.

Nykyisten huutomerkkiohjeiden mukaan puhutteluissa ”voidaan käyttää” huuto­merkkiä. Vaihto­ehtona on, ettei puhuttelun lopussa ole mitään väli­merkkiä,

Levollissävyiset käsky-, kielto- ja huudahdus­virk­keet lopetetaan pisteeseen, esim. Ota huomioon, että olen täällä ensim­mäis­tä kertaa. Älkää ih­me­tel­kö, jos kuulette vasaran­pauketta.

Ns. retoriset kysymysvirkkeet voidaan, tar­koi­tet­tua sävyä myöten, päättää joko kysymys­merkkiin, huuto­merk­kiin tai pisteeseen, esim. Mah­taa­ko­han hän tulla? Mah­taa­ko­han hän tulla! Mah­taa­ko­han hän tulla.

Virkkeen sisällä huutomerkkiä käytetään johto­lauseen edellä olevan huudahdus­lauseen lopussa, esim. »Liikkeelle!» karjaisi vartija. Samoin ir­ral­li­sis­sa väli­huomau­tuk­sis­sa, esim. Nyt oltiin — kuin­kas muuten! — jo yksi­mieli­siä­kin.

Sulkeissa olevaa huuto­merkkiä käytetään koh­dis­ta­maan huomiota edellä olevaan sanaan, jota kir­joit­ta­ja pitää tärkeänä tai paheksuu tai jossa olevan virheen hän haluaa osoittaa alku­tekstiin kuuluvaksi tms. Esim. Hän sanoo olleensa ammatissa jo 23 (!) vuotta. »Ankara puritaanisuus oli pikän [!] aikaa draamallisten esitysten esteenä Amerikassa.»

Kaksoispiste

Kaksoispistettä käytetään:

1. Suoran esityksen edellä olevan johto­lauseen jäljessä. Esim. Vartija huusi: »Tuli on irti!» ja juok­si puhelimeen.

2. Ennen luetteloa, jota sen edellä oleva teksti pa­nee odottamaan, esim. Kaleva­lai­ses­ta maail­man­histo­rias­ta eepos esittää vain eräitä tärkeitä vaiheita: Jouka­hai­sen perhe­historian, sammon taonnan ja ryöstön, Lemmin­käi­sen seikkailut, Pohjolan häät, Kullervon elämän­vaiheet ja Väinä­möi­sen lähdön. Samoin joskus yhdenkin il­mauk­sen seuratessa, esim. Hänellä on vain yksi ystävä: veljensä. — Jos luetteloa edeltää sellainen ilmaus kuin nimittäin, esim., ts. tai so., ei tämän il­mauk­sen edellä käytetä kaksois­pistettä, vaan pilkkua; ilmauksen jäljessä kaksois­pistettä voidaan ha­lut­taes­sa käyttää, esim. Evankeliumeja on neljä. nimittäin (tai nimittäin:) Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen.´

Nykyisten kaksoispisteohjeiden mukaan kaksois­pistettä ei käytetä, jos ”edeltävä jakso ei ole kokonainen lause eikä siinä ole luet­te­loon viittaavaa tarkentavaa sanaa, kuten seu­raa­va, näin”.

3. Ennen ilmausta, joka konjunktiotta liittyy edelliseen ja merkitsee seurausta, johtopäätöstä, selitystä. Esim, Katselin ympärilleni: ei lii­kah­dus­ta­kaan. Olimme olleet vuoro­kauden syömättä: ruo­kaa ei ollut. — Samaan tapaan esim. lo­mak­keis­sa: Syntymäpaikka: — — (tässä kaksois­piste voi jäädä poiskin).

4. Sanansisäisissä lyhenteissä puuttuvien kirjainten paikalla, esim. n:o (= numero), t:mi (= toiminimi), s:a (= sama), v:o (= vaimo), k:ni (= kumppani), d:o (= dito ’samoin’), p:sta (= puolesta). Nykyään kaksoispiste yleisimmin jä­te­tään seuraavista pois: hra, rva, nti, klo, pnä, tri, tsto, Hki, Tre.

Kaksoispisteen käyttö sisälyhenteissä on lähes loppunut, eikä asiaa edes mainita Kieli­toimiston ohje­pankin ohjeissa. Lyhenne­luettelossa kuitenkin esiintyy n:o, mutta vain sulkeissa lyhenteen nro vaihto­ehtona.

5. Liittämässä lyhenteeseen tai merkkiin pää­tet­tä, esim. 2 m:stä, 3 mk:aan, 15:llä, 45:tä, 15:nnen, SAK:lainen, 10 000 m:n juoksu, 8. §:n mukaan. — Teknisessä tekstissä jätetään yleensä genetiivi merkitsemättä sellaisissa ilmauksissa kuin 3″ lankku, 25 cm pituinen.

Aiemmin Suomen Standardisoimisliitto SFS:n ohjeissa esitettiin sellaiset ilmaukset kuin ”25 cm pituinen” oikeina, mutta tästä on luovuttu. Teknisessä tekstissäkin on nykyisin oikein kirjoittaa ”25 cm:n pituinen”

6. Luetteloissa ym. tekijän ia teoksen nimen välissä, esim. E. N. Setälä: Suomen kielioppi. Tässä on tavallinen myös pilkku, E. N. Setälä, Suomen kielioppi. Eri kirjasinlajien käyttö tekee välimerkin tarpeettomaksi: E. N. SETÄLÄ Suomen kielioppi.

7. Numeroiden välissä, jotka osoittavat:

a) markkoja ja pennejä, esim. 10:50, 8;—, —:50 (tässä käytetään myös desimaali­lukuja, esim. esim. 10,50 mk, 8,00 mk, 8,— mk, 0,50 mk, —,50 mk).

Kaksoispisteen käytöstä tällaisissa yhteyk­sis­sä on luovuttu.

b) lukua ja pykälää (jaetta, säkeistöä): Rikoslaki 16 : 20. 1. Moos. 7 : 13. Virsi 571 : 2.

Nykyisin kaksoispisteen ympärillä ei käy­te­tä väli­lyöntejä tällaisissa tapauksissa.

c) suhdetta, esim. Kartta mitta­kaavassa 1 : 20 000.

Nykysääntöjen mukaan kaksois­pisteen ym­pä­ril­lä ei ole välejä suhteen merkinnässä.

Ajatusviiva

Ajatusviivaa käytetään:

1. Osoittamassa, että seuraa jotakin odot­ta­ma­ton­ta tai että virke katkeaa. Esim. Vuoret vapisevat ja syntyy — hiiri. Jokohan minä —?

2. Sulkeiden tapaan erottamassa muusta virk­kees­tä irrallista huomautusta tms., esim. Muis­tet­ta­koon vielä — ja se on tärkeintä — että divisioona oli vasta äsken muodostettu. Pilkku, joka sattuisi toisen ajatus­viivan jälkeen, voi tällöin jäädä pois.

3. Pisteen jäljessä vahvistamassa sitä, osoit­ta­mas­sa siirtymistä uuteen asiaan, esimerkeistä pää­tel­miin tms. Joskus myös pilkkua voi­mak­kaam­min erottamassa erillistä lausetta, esim. Asia on selvä — älkäämme kiistelkö siitä.

4. Lainausmerkkien sijasta vuorosanoissa, jotka aloitetaan uudelta riviltä. Jos repliikki jatkuu johto­lauseen jälkeen, ajatusviiva toistetaan:

— Hyvää päivää, tervehti vieras.

— Päivää, päivää! vastasi isäntä. — Mistä kaukaa sitä tullaan?

Ohje ei sano mitään ajatusviivan pituu­des­ta, mutta siinä käytetty ajatus­viiva on selvästi tulkittava niin sanotuksi pitkäksi ajatus­viivaksi “—“ (engl. em dash). Myö­hem­mis­sä ohjeissa on sanottu, että voi käyttää lyhyttä tai pitkää ajatus­viivaa. Lyhyt ajatus­viiva ”–” (engl. en dash) on muo­dos­tu­nut vallitsevaksi, ja standardin SFS 4175 mukaan käytetään nimen­omaan sitä.

5. Eri kappaleiksi sijoitetuissa luetelmissa, esim.

Viestin kiireellisyysjärjestys on seuraava:

hälytyssanoma,

kiireinen sanoma,

tavallinen sanoma,

liikennesanoma,

sääsanoma,

harjoitussanoma.

(Tästä esimerkistä voitaisiin myös jättää pilkut ja piste pois, vrt. Piste, kohta 1.)
Nykysääntöjen mukaan luetelman kohtien lopussa ei käytetä pilkkua, mutta viimeisen kohdan lopussa on piste.

6. Erottamassa raja-aikoja, -paikkoja tai -lukuja tar­koit­ta­via sanoja tai merkkejä. Esim. Helsingin — Tam­pe­reen rata. C. G. Mannerheim (1867—1951). Klo 9—11. osat I—X. 12—15-vuotias. 7.—18.8.1969. Jos rajaluvut tarkoittavat samalle vuosi­sadalle kuu­lu­via vuosia, jälkimmäinen voidaan kirjoittaa ly­hen­net­ty­nä, esim. 1870—71. Muuten luvut kir­joi­te­taan kokonaan, esim. 5000—6000 (ei 5—6000).

Ohje ei kuvaa välilyöntien käyttöä ajatus­viivan ympärillä. Sen ensimmäinen esi­merk­ki poikkeaa nykyohjeista ja ‑käy­tän­nös­tä, jonka mukaan kirjoitetaan Helsingin–Tampereen.

7. Erotusmerkkinä eräissä muissakin tapauksissa, esim. Miettinen — Enqvist: Englannin kielioppi. Setälän — Niemisen — Ojajärven kielioppi. Boylen — Mariotten laki. Tietokilpailu Esko Kivikoski — Barry Jones. HJK voitti maali­luvuin 3—2.

Nykyisten ohjeiden mukaan ajatusviivan ympärillä on välit vain, jos ainakin toinen sillä erotetuista ilmauksista sisältää enem­män kuin yhden sanan, tässä tapauk­ses­sa siis vain toiseksi viimeisessä esimerkissä.

8. Osoittamassa, että jotakin on jätetty pois, esim. —kele (= perkele). Samoin: s. 521— (= sivu 521 ja seuraava[t]). Pois­jättö sitaatista osoitetaan kahdella tai kolmella ajatus­viivalla, esim. »Tässä selkeässä ja hyvin kirjoitetussa teoksessaan — — Huovinen kos­ket­te­lee olennaisia ja psykologisesti tärkeitä seik­ko­ja.» Ajatusviivojen asemesta voi tässä käyttää myös yhdysmerkkejä.

Myöhemmin on määritelty, että käytetään nimen­omaan kahta ajatus­viivaa, eikä yhdys­merkkejä hyväksytä, paitsi silloin, kun ajatus­viivan käyttö on teknisesti mahdotonta.

9. Osoittamassa puuttuvia markkoja tai pennejä, esim. —:50, 201:—, 200,—.

*

Ajatusviiva Ja yhdysmerkki ovat sekaantumassa toisiinsa sen vuoksi, että kirjoituskoneissa ei ole varsinasta pitkää ajatus­viivaa, vaan lyhyttä viivaa käytetään myös ajatus­viivana. Tosin yhdysmerkki on kiinni ainakin toisessa vierus­sanassa ja ajatus­viiva erillään, paitsi kohdissa 6 ja 7 (osin 8) tarkoitetuissa tapauksissa, mikä siis yleensä erottaa nämä merkit toisistaan. Paino­tekstissä erotus on selvä: ajatus­viiva on pitkä, yhdys­merkki lyhyt.

Lainausmerkit

1. Lainausmerkkeihin pannaan sitaatti­lainaukset. Esim. Pihalta kuului huuto: »Täällä ollaan.» »Täällä ollaan», huudettiin pihalta. »Minulla olisi», hän mu­mi­si, »vielä jotakin tehtävää.» »Oletko to­sis­sa­si?» minä kysyin. »En suinkaan!» vastasi tyttö. — Aja­tuk­sia siteerattaessa lainaus­merkkejä ei yleensä käy­te­tä, esim. Ajattelin: kaik­ki on nyt lopussa. Jos lainaus ulottuu yli kappaleenrajan, on sopivaa tois­taa lainaus­merkki joka kappaleen alussa.

Ohjeessa käsitellään ja käytetään kulma­lainaus­merkkiä (»). Myöhemmissä ohjeissa mainitaan sen ohella kaareva lainaus­merkki (”), joka on yleistynyt. – 1. kohdan lopussa kuvattu lainausmerkin toistaminen on ollut harvinaista, eikä sitä mainita uudemmissa ohjeissa.

2. Lainausmerkeillä voidaan osoittaa, että jokin sana tai käänne on muualta saatu, että kirjoittaja jät­tää sen muodon ja sisällyksen toisten vastuulle. Esim. Sitten tekijä esittää joitakin »todisteita». Kamreeri ei tullut, oli muka »sairas». »Kostuli» on vanhaan karjalaiseen kansanpukuun kuuluva liina­viitta. Lainaus­merkillä voidaan myös osoittaa tar­koi­tet­ta­van sanaa eikä sitä asiaa, jota se merkitsee, esim. »Ehtoo» on vanhan piplia­suomen sanoja.

Jos sana on erotettu eri kirjasin­lajilla, lainaus­merkkejä ei käytetä, esim. Kostuli on karjalais­pukuun kuuluva liina­viitta. Verrattakoon sanoja ehtoo ja ilta.

Esimerkeissä käytettyä harvennusta ei esiinny uudemmissa ohjeissa esi­mer­keis­sä­kään.

On varottava käyttämästä lainausmerkkejä tar­peet­to­mas­ti osoittamaan, että sana esiintyy ku­val­li­ses­sa merkityksessä tai että se on hieman arki­nen tyyli­sävyltään. Ei siis esim. Asia »painettiin vil­lai­sel­la». »Purnaus» ei nyt auta.

3. Selvyyden vuoksi on usein suositeltavaa panna lainaus­merkkeihin kirjallisen tuotteen tai taide­teok­sen nimi, muussa kuin alku­peräi­ses­sä tehtä­väs­sään esiin­ty­vä henkilön­nimi yms., esim. »Kaikilla hyvän Jumalan lapsilla on siivet» oli melkoinen menestys­kap­pa­le, Oletko nähnyt Ibsenin »Romers­hol­min»? »Molotov» kiinnittyi laituriin. »Missale Aboensen» mukai­set jumalan­palvelukset.

Hyvin tutuissa nimissä lainaus­merkkejä ei käytetä, jollei johdon­mukai­suus sitä vaadi, esim. Kalevalan 20. runo.

4. Alakkaisilla riveillä osoittaa lainaus­merkki ylem­män sanan toistumista alemmalla rivillä. Esim.

Huhtik. 3. 15 mk
»8. 9 »
Tällaista ajatusta ei ole uusimmissa ohjeissa. Vuoden 2006 ohjeissa se on, mutta niiden mukaan lainaus­merkki ”sijoitetaan alkamaan samasta kohdasta kuin toistettava sana”, kun taas vuoden 1969 ohjeessa se on keskitetty.

5. Ns. puolilainausmerkkejä käytetään:

a) toisten lainausmerkkien sisällä, esim. Sanoin hä­nel­le: »Puhuit ’epäselvyyksistä’. Mitä sillä tar­koi­tit?»

b) kielitieteellisessä tekstissä osoittamassa sanan tai ilmaisun merkitystä, esim. bastu ’sauna’.

6. Huomaa, että piste, huutomerkki ja kysymys­merkki tulevat lainaus­merkkien sisään, jos ne kuu­lu­vat lainaukseen, muutoin ulko­puolelle. Pilkku tulee aina ulko­puolelle. (Esi­merk­ke­jä edel­lä.)

Puolilainausmerkki esitetään tässä ikään kuin omana merkkinään, ilman viittausta heitto­merkkiin. Vuoden 1993 ohjeista alkaen ne on esitetty (aluksi hieman epäselvästi) saman merkin eri niminä ja käyttöinä.

Sulkeet

Kaarisulkeita käytetään erottamaan muusta teks­tis­tä irrallisia huomautuksia, selityksiä yms. Esim. Seuraava oli joku herra Keinänen (en ole aivan varma nimestä), joka esitti, että — —. Omaisuuden­luovutus­veroa nimitettiin »hete­kaveroksi». (»He­te­ka» oli ollut alkuun tavara­merkki, mutta oli yleistynyt erään sänky­tyypin nimeksi.) Ks. myös Ajatusviiva, kohta 2.

Sulkeilla erotetaan joskus myös kieli­aines, joka voi vaihto­ehtoi­ses­ti jäädä pois. Esim. koomi(lli)nen.

Hakasulkeita käytetään lisättäessä lainaukseen omia huomautuksia tai täydennyksiä, esim. »Kui­ten­kin hän on paljon edistänyt tätä [Viron] kir­jal­li­suut­ta.» Sanakirjoissa käytetään haka­sulkeita mm. ään­tä­myk­sen osoituksissa: frame [freim].

Hakasulkeita käytetään myös toisten sulkeitten sisällä, esim. Artikkeli »Piirteitä ranskalaisen kielen­tutki­muk­sen yleisistä peri­aatteista» (kirjoittaja A[aarni] P[enttilä]).

Sulkeiden ja eräiden välimerkkien keskinäisestä järjestyksestä vrt. Lainausmerkit, kohta 6,

Yhdysmerkki

Yhdysmerkkiä käytetään ensiksikin tavuviivana sanaa kahdelle riville jaettaessa. Seuraavalle riville viedään tavua alkavaksi yksi konsonantti, esim. muis-toksi. Vokaalien välistä ei kernaasti jaeta; siis mieluummin heittäy-tyä, kor-keaa kuin heittä-ytyä, korke-aa. Yhtä kirjainta ei juuri eroteta, siis ei a-sema, vaan ase-ma.

Nykysääntöjen mukaan (Kielitoimiston ohjepankin sivu Tavutus: yleisperiaatteet) kirjaimen erottaminen eri riville on kielletty. (Sen sijaan vokaalien välistä jakamisen kielto ei edelleenkään ole ehdoton.)

Yhdyssanoja jaettaessa otetaan huomioon osien raja, siis esim. yhdys-osa tai yh-dysosa, ei yhdyso-sa. Huom. myös yht-äkkiä, vast-edes, pien-aakkoset, ett-ei, jott­emme, vaikk-eivät.

Kielitoimiston myöhemmissä ohjeissa ei ole muutoksia tähän, mutta muun muassa Uusi kieliopas esittää joillekin sanoille mah­dol­li­si­na myös jaot et-tei, jot-temme, vaik-keivät.

Vierasperäisetkin sanat jaetaan yhdysosittain, jos osat ovat selvät, esim. hypo-kloriitti, post-glasiaalinen. Usein kuitenkin yhdys­sanaisuus on suomen kannalta hämärä ja sekä etymo­loginen että suomen mukainen jako ovat mahdolliset, esim. demo-kraatti tai demok­raatti, termo-staatti tai termos-taatti. — Samoin ell-ei tai el-lei, joll-emme tai jol-lemme.

Nykysääntöjen mukaan (Kielitoimiston ohjepankin sivu Tavutus vierassanoissa ja vieraskielisissä nimissä) vierasperäisen sanan saa aina jakaa suomen kielen mukaan, joten esimerkiksi hypok-loriitti olisi mah­dol­li­nen.

Vieraissa sanoissa yhden äänteen merkkinä olevaa kirjain­ryhmää ei hajoteta, esim. Her-schel, Lu-ther, Ko-cher, Ti-sza. (Toisin geminaatat: Stauf-fer, Bec-ker.) Myös eris­nimien lopussa jaetaan tavun­rajalta, esim. Mille-rin (Miller), Hol-min (Holm), Ber-gin (Berg), Monmou-thin (Monmouth). Samoin päät­teel­li­sis­sä lyhenteissä ja luvuissa, esim. 8. §:s-sä, JSp:l-le, 10:n-teen. Pitkät luvut voidaan pakottavissa tapauksissa jakaa tuhansien ja miljoonien kohdalta, esim. 23 4 6-789:ään.

Nykyiset suomalaiset normit eivät salli tämän kohdan viimeisessä virkkeessä kuvattua luvun jakamista. (EU:n tekstin­laadinnan ohjeissa sellainen sääntö kuitenkin on.) Kohdan viimeisen esimerkin lienee tarkoitus olla 2 346-789:ään.

Lisäksi yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä:

1. Erottamassa kahta samaa vokaalinmerkkiä: esi-isä, aamu-uutiset, pää-äänenkannattaja. Sel­lai­sis­sa yhdys­sanoissa, joiden toinen yhdysosa tai kumpikin ovat yhdyssanoja, suositeltiin aikaisemmin yhdysmerkkiä vain pääjakokohtaan. Tästä ra­joi­tuk­ses­ta on luovuttu, ja yhdysmerkkiä käytetään aivan riippumatta loogisesta jaosta: kauppa-apulaiskoulu, raha-asia-aloite. — Tarpeen mukaan yhdysmerkkiä voidaan muutenkin tilapäisesti käyttää selvyyttä lisäämään, esim. perus-lauseenmerkitsijä.

2. Yhdyssanoissa, joiden jompikumpi osa on numero, kirjain tai muu merkki: 8-osainen, loppu-n, %-määrä. — Yhdys­sanan­lyhenteissä, joissa alkuosa on lyhennetty ja pisteellinen, on vanhastaan käy­tetty yhdys­merkkiä (dipl.-ins.), mutta nykyään on taval­li­sem­paa välitön yhteen kirjoittaminen (dipl.ins.).

3. Sellaisissa yhdyssanoissa kuin Juhana-herttua, Yrjö-setä, Bore-yhtiö, Philips-nauhuri, mana-käsite, mutta-sana, t-äänne, a-kohta, joissa alku­osa nimeää jälki­osan tarkoitteen ja joissa usein on mahdollinen osien päinvastainen järjestys herttua Juhana jne., samoin sellaisissa erisnimi­alkuisissa sanoissa kuin Antti-kulta, Toini-raukka, Pesola-vainaja (sen sijaan välittömästi yhteen poikakulta, tyttöraukka, isäntävainaja). Jos alku­osa on erilleen kirjoitettu sana­liitto, jätetään yhdysmerkin edelle sanan­väli: Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistys, pro exercitio -koe, mutta ja vaan -sanat, Aarne Pesola -vainaja; voidaan käyttää myös useaa yhdysmerkkiä ja jättää välit pois, jos ilmauksen alkukohta muuten jäisi epäselväksi: tee-se-itse-periaate (myös: »tee se itse» -periaate). — Tämän ryhmän tapaukset käsitettiin aikaisemmin sana­liitoiksi ja kirjoitettiin erikseen (Juhana herttua, mutta sana, Aarne Pesola vainaja, »antaa mennä» periaate), ja monet suosivat tätä tapaa jatkuvasti, varsinkin milloin alkuosa on kur­si­voi­tu tai varustettu lainaus­merkeillä. Siitä olisi syytä päästä. — Huom. Aikaisemmin kirjoitettiin maan­tieteel­li­sis­tä nimistä, joiden alkuosa on perus­muo­toi­nen erisnimi ja jälkiosa yleisnimi, välittömästi yh­teen vain ne, joiden jälkiosa on nimen erot­ta­ma­ton osa, esim. Orkneysaaret, Sognevuono, mutta muut yhdysmerkillisinä: Atlas-vuoristo, Balaton-järvi, Golf-virta. Koska näiden ryhmien raja on epä­mää­räi­nen, suositellaan nykyään molemmat kirjoitettavaksi välittömästi yhteen.

4. Muissakin tapauksissa, joissa alkuosa on iso­kir­jai­mi­nen erisnimi: Berliinin-matka. Nobelin-palkinto, Bach-ohjelma, Matti-niminen. Sen sijaan: berliininmakkara, röntgenputki (alkuosa pieni­kirjai­mi­nen). Huom. sananväli: New Yorkin ‑matka, Aleksis Kivi -aihe.

5. Yhdysnimissä, joiden jälkiosa alkaa isolla kir­jai­mel­la: Etelä-Amerikka, Iso-Belt, Manner-Eurooppa, Taula-Matti, Mäki-Anttila. Sen sijaan: Uusikaarlepyy, Isokyrö (muutama Suomen paikannimi vakiintunut tällaiseen asuun); eteläamerikkalainen (johdoksissa yhdys­viiva jää aina pois.)

6. Joskus selventäjänä yhdyssanoissa, joiden alkuosa on sitaatin­luonteinen vieras sana: bébé-tyyppinen. Sen sijaan: clearingtili, laudaturtyö.

7. Rinnasteisissa yhdyssanoissa. esim. saksalais-suomalainen, kanttori-urkuri, keisari-suuriruhtinas, marxismi-leninismi, Anna-Liisa. Aino Ackte-Jalander; edelleen usea­osaisissa yhdyssanoissa. joiden määrite­osat ovat toisiinsa rinnastettuja: omena-karpalomehu, käenkaali-mustikkatyyppi, kupari-sinkki-volframiseos, samoin pohjois-eteläsuunta. kesä-heinäkuussa (myös ajatusviivaa voidaan käyttää, milloin määriteosat tarkoittavat rajakohtia: länsi—itä-suunta. kesä—elokuussa). Sellaiset adjek­tii­vit kuin punakeltainen ’punainen ja keltainen’, sinimusta kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska osat eivät muodollisesti ole rinnasteisia, samoin sel­lai­set vierasperäiset adjektiivit kuin afroaasialainen ’afrikkalais-aasialainen’, indoeurooppalainen. Sen sijaan yleensä: puna-sini-valkoinen.

8. Osoittamassa, että kahden tai useamman yh­dys­sanan yhteinen osa on jätetty pois, esim. kesä- ja talvikausi, syntymäaika ja -paikka.

Heittomerkki

Heittomerkkiä käytetään:

1. Runoudessa osoittamassa varsinkin vokaalin edel­lä esiintyvää loppuheittoa, esim. »Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin / ja itkun aika varmaan, / kun käsissä Klaus Flemingin / ol’ ohjat maamme armaan. Sen sijaan esim. mut, viis, kaks, ottais, kätes, miks (näitä käytetään lauseasemasta riippumatta).

Tällaista esiintyy nykyisin vain vanhoja runoja sitee­rat­taes­sa. Kielitoimiston ohjepankin heitto­merkki­ohje kuvaa muutoksen lie­vem­min: ”Runokielessä heittomerkillä on var­sin­kin aikaisemmin osoitettu, että sanan loppu­vokaa­li on jätetty pois”.

2. Eräissä yhdyssanoissa alkuosan loppuheittoa osoittamassa, esim. jok’ainoa, jok’ikinen. Yleensä tätä ei merkitä: täyskäännös, pienviljelijä, aikakauslehti, ettei, vaikkemme, yhtäkkiä, paraikaa, vastikään.

Tapa on edelleen vähentynyt. Kielitoimiston sanakirjassa tällaisia heittomerkillisiä ilmauk­sia ovat vain juuri jok’ainoa, jok’ikinen, ja niistäkin sanotaan, että tavallisempia ovat joka ainoa, joka ikinen.

3. Kolmen vokaalin sattuessa vierekkäin osoit­ta­mas­sa, että kaksi samaa vokaalinmerkkiä kuu­lu­vat eri tavuihin, esim. vaa’an, rei’issä, ko’oissa. — Jos­kus selvyyden vuoksi muutenkin, esim. ru’oissa (ruko), ha’uissa (haku). — Rivi­jaon sattuessa raja­koh­taan heittomerkki jää yhdysmerkin edeltä pois: vaa-an.

4. Vieraissa sanoissa (vars. nimissä), jotka kirjoitetaan konsonantti-, mutta äännetään vokaali­loppuisina, ennen sijapäätettä, esim. Millet’n, Gainsborough’lle. Sen sijaan: Cannesissa, Molièren.

5. Joskus selvyyden vuoksi vieraissa i-loppuisissa nimissä, esim. Gustav Pauli’n. Normaalisti tätä ei tarvita, esim. Mussolinille.

M. S.
Nimikirjaimet viittaavat Matti Sadeniemeen (1910–1989), joka oli tuolloin Kielikellon (ainoa) toimittaja ja Suomen Akatemian kielitoimiston johtaja.