Välimerkkien käyttö

• Pilkku
• Puolipiste
• Piste
• Kysymysmerkki
• Huutomerkki
• Kaksoispiste
• Ajatusviiva
• Lainausmerkit
• Sulkeet
• Yhdysmerkki
• Heittomerkki

Pilkku

Pilkun päätehtävä suomen oikein­kir­joi­tuk­ses­sa on helpottaa virkkeen hahmot­tu­mis­ta: se erottaa toi­sis­taan virkkeen lau­sei­ta ja lauseenjäseniä. Usein täl­lai­nen raja­kohta hyvässä ääneenluvussa samalla on vähäinen tauko — mutta näin ei suin­kaan aina ole asian laita. Pilkutuksemme on siten luonteeltaan kieli­opillista. Taukopilkutus, jonka kannalla esim. englannin ja nykyään myös ruotsin oikeinkirjoitus suu­rel­ta osal­ta ovat, vie melkoista vähäisempään pil­kun käyttöön.

Pilkutuksemme pääsäännöt ovat seu­raa­vat:

1. Pilkkua käytetään rinnasteisten lau­seen­jäsen­ten välillä, milloin niitä ei liitä toisiinsa jokin side­sanoista ja, sekä, ynnä, sekä—että, -kä, eli, tai, tahi, taikka, vai, ns. kopulatiivi- tai disjunktiivi­konjunktio. Esim. Eri säätyjä olivat talonpojat, por­va­ris­to, papisto ja aateli. Kutoi kangasta elämä/ taruloimin, taikaniisin. Mutta: Verkossa oli sekä suurta että pientä kalaa. Sub­jek­tin sija on nominatiivi eli nimentö. Sub­jek­tin sija on joko nominatiivi tai partitiivi.

Viime vuosina on adversatiivi­kon­junk­tioi­ta mutta ja vaan alettu varsin yleisesti käsitellä samoin. Se on hyväksyttävä, mutta ei ehdoton käytäntö. Esim. Tä­mä sävellys on ehkä vaikea­tajuinen (,) mutta sitä an­toi­sam­pi ymmär­tä­jäl­leen. Kyseessä ei ole laatu- (,) vaan aste-ero.

Kaksi perättäistä attribuuttia ovat rin­nas­tei­set ja erotetaan toisistaan pilkulla, jos niiden väliin voi ajatella ja-sanan, esim. Suuri, kaunis [ = suuri ja kaunis] maa. Sen sijaan: Hyviä savolaisia kala­kukkoja (hyviä ei rinnastu savolaisia-sanaan [»hyviä ja savolaisia»], vaan määrittää sana­paria savolaisia kalakukkoja). Pilkku voi antaa tällaiselle ilmaukselle eri merkityksen. Vrt. Hän kertoi toi­sen­kin hyvän vít­sin. Jos pilkkua ei ole, myös edel­li­nen vitsi oli hyvä; jos pilkku lisätään, edel­li­nen vitsi oli huono. — Pro­no­mi­ni­attri­buu­tit eivät rin­nas­tu kes­ke­nään eivätkä adjektiivi­attri­buut­tei­hin, ja pilkkua ei käy­te­tä: Tämä tällainen halpa liima. Kaikilla kolmella ta­val­la. Nii­den väliin ei myöskään voi ajatella ja-sanaa.

Taipuvan ja taipumattoman tittelin välissä ei käy­te­tä pilkkua: Divisioonan komentajalle kenraali A:lle. Sen sijaan: Majuri, vapaa­herra B:lle.

Huomattakoon myös sellaiset perättäiset adver­biaa­lit kuin täällä Helsingissä, sinne teidän luok­sen­ne. Niistä edellinen mää­rit­tää jäl­kim­mäis­tä. Rin­nas­tei­sia eivät myöskään ole seuraavan­laiset perät­täi­set adverbiaalit: Lumi tulee ta­val­li­ses­ti marras­kuussa. Rauha solmittiin Uudessa­kau­pun­gis­sa vuonna 1721. Niiden väliin ei kuulu pilkkua.

Semmoiset kiinteät siteettömät sana­parit kuin pari kolme, puuta heinää, mailla halmeilla, niitä näi­tä kirjoitetaan ilman pilkkua.

2. Sivulause erotetaan hallitsevasta lau­sees­ta pil­kul­la. Esim. Kun Wolfgang oli nel­jän vuoden ikäi­nen, isä alkoi opettaa hä­nel­le klaveerin­soiton alkeita (pilkku erottaa kun-lauseen päälauseesta). Sakeassa py­rys­sä kävi hiihtäminen yhä han­ka­lam­mak­si, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrk­ke­ne­mis­tään jyrkkeni (kun-lause määrittää pää­lau­set­ta, joka-lause taas kun-lausetta). Kuvan jalkain juuressa oli ih­mi­nen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, pol­vil­laan maassa (päälauseeseen sisäytetty joka-lause erotetaan molemmin puolin pilkulla). Kuten esi­mer­keis­tä näkyy, sivulauseen lo­pun osoittaminen pil­kul­la voi olla sel­vyy­den takia tärkeätä.

Erikoisasemassa ovat liittokonjunktiot, sellaiset kuin aivan kuin, ennen kuin, sikäli kuin, sitä mukaa kuin, sen jälkeen kun, heti kun, niin että, syystä että, siitä huolimatta että. Normaalisti ne käsitetään koko­nai­suuk­sik­si ja pilkku sijoitetaan niiden eteen, esim. Maatyö on ihmissuvun kaikin­puolisen ter­vey­den ehto, samalla kun se on leivän­tuotannon vält­tä­mä­tön edellytys. Alku­jäse­nen kuuluminen pää­lau­see­seen osoitetaan pil­kul­la: Meidän tulee lukea Raa­mat­tua siten, että ru­koil­len etsimme siitä elävää Ju­ma­laa. Joskus raja on siksi epämääräinen, että se voi jäädä osoit­ta­mat­ta: Olen ostanut maidon A:sta siitä asti kun kaupunkiin muutin.

Pilkku jätetään pois:

a) kahden konjunktion väliltä. Tässä tu­le­vat ky­sy­myk­seen sellaiset sana­parit kuin ja jos, ja kun, ja että, tai jos, tai kun, tai että, mutta jos, mutta kun, mutta että. Esim. Ta­paus oli ikävä, mutta koska poi­ka oli ensi­kerta­lainen, ei syytettä nos­tet­tu. — Kui­ten­kin: — — rangaistakoon van­keu­del­la tai, jos asian­haarat ovat lieventävät, sakolla (konjunktio­pari on keskellä virkettä eikä sen edel­lä ole pilkkua).

b) kuin-sanan edeltä, kun se ei aloita täy­del­lis­tä, predikaatillista sivulausetta. Esim. Hän kulki kuin unessa. Eikös tämä ole aivan kuin noiduttua. Tar­koi­tin samaa kuin si­nä­kin. Terveyteni on nykyään parempi kuin milloinkaan aikaisemmin. — Myös pre­di­kaa­til­li­sis­sa kuin-lauseissa pilkut­to­muus on luontevaa, milloin edellä on sana, johon kuin viittaa: Kaikki meni paremmin kuin osattiin arva­ta­kaan. Asiat kehittyivät aivan toiseen suuntaan kuin oli odotettu. Vaurio ei ollut suurempi kuin että se voitiin korjata parissa päivässä.

Varsinkin puhekielenomaisessa tyylissä näkee ny­kyään usein muutenkin, lähinnä englannin ja ruot­sin käytäntöä noudattaen, jätettävän sivu­lau­seen pil­kul­la erottamatta. Esim. Marja-Leena oli sanonut että kai sen sai tehdä jos halusi, miksei jotakuta ihmistä saa mennä katsomaan jos haluaa. He tulivat sa­ta­maan jossa oli ruuhkaa, ihmiset halusivat nähdä kun toiset menivät presi­dentin­lin­naan. Itse asiassahan pilk­ku sivu­lauseen edellä onkin pelkän selvyyden kannalta tar­pee­ton, koska sidesana tai relatiivi- tai kysymys­prono­mini tai ‑adverbi jo osoittaa lauseiden rajan. Sen sijaan, kuten sanottu, sivulauseen lopun mer­kit­se­mi­nen on usein selvyydenkin vuoksi tär­keää. Siitä pari lisä­esi­merk­kiä: »Tuulos ei ollut kerin­nyt mistä se [mies] oli ilmestynyt, se oli vain käynyt kiinni [häneen] kun hän oli seissyt kassan edessä ja vienyt ovelle.» (Kuka kenet?) »Viron hallitus väitti pää­ty­neen­sä sellaisiin kokemuksiin ettei Viron kansa muka vielä ollut kypsynyt demo­k­ra­tiaan ja ryhtyi käyttämään autoritäärisiä menet­tely­tapoja.» Kieli­opillinen pilkutus on näissä tapauk­sis­sa hyödyllinen. Suomen melko vapaa sana­järjestys asettaa meidän virkkeemme eri ase­maan kuin englannin ja ruotsin, joissa lau­sei­den rajat ovat sel­vem­mät. Ja kun sivu­lau­seen lopussa on pilkku, on loogista ja suo­si­tel­ta­vaa käyttää sitä myös lauseen alussa, sillä silloin pil­kut erottavat sivu­lauseen muusta virkkeestä mo­lem­min puolin, niin kuin sulku­merkit tai ajatus­viivat. Esim. Mies oli vain käynyt kiinni, kun hän oli seissyt kassan edessä, ja vienyt ovelle. Kieli­lauta­kunta suo­sit­te­lee normaali­tyylissä sivu­lauseiden erottamista pil­kul­la hallitsevasta lauseesta, har­voin poik­keuk­sin.

3. Rinnasteiset sivulauseet erotetaan toisistaan pilkulla, jollei niitä ole yh­dis­tä­mäs­sä jokin em. rinnastus­konjunktio. Tämä on yhdenmukaista 1. sään­nön kanssa, sillä sivulauseet ovat hal­lit­se­van lauseensa jä­se­niä: subjekteja, objekteja, adver­biaa­le­ja tai attribuutteja. Esim. Joka epäröi, joka ei ole asiastaan varma, jääköön pois (kaksi si­teet­tä rinnastettua relatiivi­lausetta). Se on toti­ses­ti kevään tuloa, kun katot sulavat, räys­täät tip­pu­vat ja katuojat juoksevat (räys­täät tippuvat on temporaali­lause, joka si­teet­tä rinnastuu edelliseen; viimeistä liittää edelliseen ja). Hallaa ei tule, jos ilma on tar­peek­si kosteaa tai tuuli estää vapaan kon­vek­tion. Vaikka elin­tarvik­kei­den hinnat ovat kallistuneet ja vuokrat kohonneet tun­tu­vas­ti, palkkoja ei ole nostettu. Ei tiedetä, onko tapahtunut onnettomuus vai ovatko retkeläiset jääneet jonnekin pitämään myrskyä.

Adversatiivikonjunktion ohessa käytäntö hor­juu: Jos kaasun lämpö­tila kohoaa (,) mutta tila­vuus pysyy samana, paine kasvaa. Jos kaasun lämpö­tila ei kohoa (,) vaan pysyy samana, paine­kaan ei kasva.

Rinnasteiset päälauseet erotetaan toi­sis­taan pilkulla, paitsi siinä tapauksessa, että niillä on sub­jek­ti tai jokin muu jäsen yhteinen ja niitä on liit­tä­mäs­sä toisiinsa jo­kin em. rinnastus­konjunk­tio.

Esimerkkejä siteettömyydestä: Juostiin edes­takai­sin, hälistiin, huudettiin. Jopa juok­si puinen pursi,/​pursi juoksi, matka jou­tui. Ihmiset istuivat ilta illalta jännityksen vallassa radiota kuun­te­le­mas­sa, teat­te­rit ja ravintolat ammottivat tyhjinä.

Sidesanatapauksia: Partio palasi klo 20.35 ja toi toivotut tiedot (subjekti partio yh­tei­nen). Sinä toivot ja minä uskon, että asia korjaantuu (objekti, että-lause, yhteinen). Tällaisessa tapauk­ses­sa joko putki haikeaa tai lukko pettää (yhteisenä adverbiaali). Jos protestia ei hyväksytä, niin tulos jää voi­maan ja A. on maailmanmestari. — Adver­sa­tiivi­tapauk­sis­sa käy­tän­tö jälleen hor­juu: Partio oli pääs­syt tavoit­tee­seen­sa (,) mutta ei ollut tavannut vihollisia. Partio ei ollut päässyt tavoitteeseensa (,) vaan oli jou­tu­nut palaamaan jo aikaisemmin.

Huom.! Partio palasi klo 20.35, ja se toi kaikki toivotut tiedot. Se seikka, että jäl­kim­mäi­sen lauseen subjekti se viittaa edellisen lauseen sub­jek­tiin par­tio, ei merkitse sitä, että lauseilla olisi subjekti yh­tei­nen; lau­sei­den väliin kuuluu pilkku.

Jos peräkkäisissä lauseissa ei ole erillistä sub­jek­tia, vaan predikaattina on 1. tai 2. persoonan muo­to tai passiivi­muoto, niillä ei myöskään ole subjekti yh­tei­nen sillä tavoin, että jälkimmäinen lause täy­den­tyi­si edel­li­ses­tä. Näissä tapauksissa voidaan nou­dat­taa tauko­pilkutusta ja käyttää pilkkua vain, jos se tältä kannalta tuntuu aiheel­li­sel­ta. Esim. Otettiin käsi­tel­tä­väk­si ehdotus n:o 2 ja päätettiin, että — — (lau­seet liittyvät juo­heas­ti toisiinsa). Olemme pyrkineet käyt­tä­mään koti­maisia raaka-aineita, ja vain harvoin olemme joutuneet tilaamaan mitään ulko­mailta (painokas adverbiaali vain harvoin erot­taa lauseet, niin että pilk­ku on paikallaan).

Jos rinnasteisilla lauseilla on yhteisenä edellistä aloittava konjunktio, pilkkua ei käytetä: Sää kyl­me­nee, sillä tuuli kääntyy pohjoiseen ja taivas kir­kas­tuu. Sää ei pa­ra­ne, vaan pilvisyys lisääntyy ja esiintyy sade­kuuroja.

Päälauseiden välinen pilkku — joka sa­mal­la yleen­sä on tauon merkki — on usein eduksi virk­keen selvyydelle. Jos kir­joi­tam­me: »Liput hul­mu­si­vat tuulessa ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aaltoili rajusti», lu­ki­ja saattaa ensin käsittää tuulessa ja au­rin­gon kilossa rinnasteisiksi adver­biaa­leik­si ja joutuu erehdyksen havaittuaan hah­mot­ta­maan virkkeen uudelleen. Jos kir­joi­tam­me säännön mukaan: Liput hulmusivat tuu­les­sa, ja auringon kilossa välkkyvä ulappa aal­toi­li ra­jus­ti, virke on heti ensi silmäyksellä selvä. Samasta syystä pilkku selventäisi seu­raa­via virk­kei­tä, vaikka varsinaista väärin ymmärtämistä ei pääsekään syntymään: »Peräkkäin seuraavat leimahdukset so­kai­si­vat silmäni ja piki­mustat ruudin­savun pil­vet kohosivat kiirimään ilmassa.» »Muuri jär­käh­ti molemmista sysäyksistä ja pöly­pilven seasta sin­koi­li kivi­luotien sirpaleita.»

5. Pääsanansa jäljessä oleva appositio­attri­buut­ti erotetaan muusta lauseesta pil­kuil­la, samoin puhut­telu­sanat ym. ir­ral­li­set ainekset. Esim. Mik­ke­lis­sä, läänin pää­kau­pun­gis­sa, käytiin en­sim­mäi­sek­si. Oi maam­me, Suomi, synnyin­maa,/ soi, sana kul­tai­nen! Katsokaas, pojat, mitä täällä on! Ohoh, älä nyt ihmeessä! Nyt oli, sen huo­ma­sim­me isäntä­väen käytöksestä, tullut läh­dön aika. Mie­het seisoivat hartaina, lak­ki kädessä. Kilpailun voitti Matti Meikä­läi­nen, HKV, ennätys­tuloksella. — Myös eris­nimi voi esiintyä lisä­selvennyksen luon­tei­se­na appositio­attri­buut­ti­na, esim. Lää­nin pää­kaupungissa, Mikkelissä, käytiin en­sim­mäi­sek­si. Divisioonan komentaja, kenraali A., siir­ret­tiin toisiin tehtäviin.

Puhuttelusanat erotetaan tavallisesti pil­kul­la, vaik­ka niitä ei erota lauseesta tauko. Sen sijaan muut irralliset ainekset, esim. lauseen­adver­biaa­lit, voi joskus jättää erot­ta­mat­ta­kin tai tarpeen mukaan myös pan­na sulkeisiin tai ajatus­viivoihin: Tämä oli epäi­le­mät­tä paras ratkaisu. Tämä oli, epäi­le­mät­tä, paras ratkaisu. Nyt oli — sen huo­ma­sim­me isäntä­väen käytöksestä — tul­lut lähdön aika.

Virkkeen sisässä tai lopussa oleva lau­seen­vasti­ke voidaan tarpeen mukaan osoit­taa pilkuilla irral­li­sek­si lisäksi. Esim. Neula oli, ensin hetken aikaa levottomasti väräh­del­tyään, asettunut osoit­ta­maan 1,4 ilma­ke­hän painetta. Virkkeen alus­sa olevaa lau­seen­vas­ti­ket­ta ei saa erottaa pilkulla: Ensin hetken aikaa levottomasti väräh­del­tyään neu­la oli asettunut — —. Ehtiäkseen ajoissa ju­nal­le hän nousi jo aamu­viidel­tä. — Kui­ten­kin esim.: Totuuden sanoakseni, en vä­li­tä koko matkasta tippaakaan (pilkun si­jas­ta voisi olla kaksois­piste).

*

Näistä säännöistä useimmat eivät ole eh­dot­to­mia. Jo vanhastaan on ollut tapana lyhyis­sä ja selvä­rakenteisissa virkkeissä usein­kin jättää sään­nön muuten edel­lyt­tä­mä pilkku pois. Setälän »Suomen kieli­oppi» antaa tästä seuraavat esi­mer­kit: Minä luen ja sinä laulat. Näen että olet väsyksissä. Hyvä oli että tulit. Tulkoon kuka uskal­taa. Huomattakoon, että nämä virkkeet ovat rep­liik­ke­jä. Sitä mukaa kuin varsinkin kau­no­kir­jai­li­joi­den kielen­käyttö, mutta muu­kin kir­jal­li­nen tyyli on lähentynyt puhekieltä, käytäntö on ruvennut yhä enemmän ir­tau­tu­maan puhtaasta kieli­opillisesta pil­ku­tuk­ses­ta. Nimen­omaan sivu­lauseiden pil­ku­tus­ta pyrkivät monet kir­joit­ta­jat vähentämään siten, että ns. vält­tä­mät­tö­mät sivu­lauseet — jotka eivät ole irrallisia lisäyksiä virk­kees­sään — jätetään erottamatta. Esim. Jokai­nen joka ei äänestä puoluetta saa itse kan­taa siitä vastuun. (Mutta: Ministeri S:n esi­tel­mä, joka pidettiin mitä edus­ta­vim­mal­le kuulijakunnalle, kä­sit­te­li Saksan raha­poli­tii­kan päämääriä.) Mei­dän on vaikea tottua siihen ajatukseen että hän ei enää palaa. (Mutta: Hänen ensimmäinen aja­tuk­sen­sa, että talossa oli varkaita, osoittautui ereh­dyk­sek­si.) Tällaista pilkutusta on vaikea käy­tel­lä johdon­mukaisesti, ja se vie myös hel­pos­ti epä­sel­vyyk­siin. Raskas­raken­tei­ses­sa proo­sas­sa pil­ku­tus suuresti helpottaa hah­mo­tus­ta. Esim. Kun presi­dent­ti ei hal­lin­nut ainoatakaan vierasta kieltä eikä tuntenut ulkomaita oikeastaan ollenkaan, mutta hänen kuitenkin täytyi yrittää löytää valtio­lai­val­le oma suuntansa suurpolitiikan sala­karien lomitse, syntyi sellainen vai­ku­tel­ma, että laivan päälliköllä oli ainoastaan ran­nik­ko­laivu­rin valta­kirja, mutta laiva oli ryös­täy­ty­nyt syvän­veden­matkalle. Silti voi kieli­opillista pilkutusta tarpeen mukaan ke­ven­tää liiallisen katkonaisuuden välttämiseksi, esim. Se joka epäröi, voi jäädä pois. Kaikki tämä ta­pah­tui Erkin, nuorimman lapsen ja koko perheen lemmikin tähden. Joskus taas pilkku, jota säännöt muuten eivät vaatisi, on paikallaan selvyyttä lisäämässä, esim. Valtuustoon kuuluu, puheen­johtaja mukaan luettuna, 60 jäsentä, jotka — — (pilkut osoittavat heti. mihin ilmaus mukaan luet­tu­na kuuluu).

Puolipiste

Puolipiste on pilkkua vahvempi, mutta pistettä heikompi erotus­merkki. Sitä käy­te­tään:

1. Erottamassa kahta virkkeen veroista il­maus­ta, jotka kuuluvat läheisesti yhteen, esim. Umbriassa kuljin Franciscuksen, »Ju­ma­lan soitto­niekan» as­ke­lis­sa; Firenzessä nautin jälleen mieli­kuvitukseni alituisesti herättämistä viidennen­toista vuosi­sadan ku­vista.

2. Luetelmissa ja laajoissa rinnastuksissa erottamassa eri ryhmiä. Esim. Kansaa oli kaiken­laista: maalaisia, jotka olivat tulleet kaup­paa­maan tavaroitaan; mustalaisia, mie­het tekemässä hevos­kaup­po­ja ja naiset en­nus­ta­mas­sa; sirkus­seurue, joka lupasi teltassaan näyttää ihmeet ja ihmeiden ihmeet; po­se­tii­va­rei­ta, arkki­veisu­jen myyjiä, marossi­kauppiaita.

Piste

Pistettä käytetään:

1. Virkkeen lopussa, milloin ei ole syytä käyttää esim. kysymys- tai huuto­merkkiä. Irrallisten, oma­na rivinään (kappaleenaan) olevien ilmausten jäl­keen (esim. otsikon ja alle­kirjoi­tuk­sen) ei pistettä käytetä.

2. Lyhenteissä, jotka eivät sisällä sanan loppua: esim., huom., ks., vrt., jne., puh., ym., A. J. Pesola, V.-V. Salminen. — Laatu­lukujen lyhenteet, iso­kir­jai­mi­set lyhenteet ja eräät muutkin ovat pis­teet­tö­miä, esim. cm, g, 2 v 3 kk, min, kpl, OTK, USA, ma (= maanantai). Kuitenkin: v. (= vuonna) 1969. Pistettä ei käytetä, kun lyhenteessä on mukana sanan viimeinen kirjain, esim. krs (= kerros).

3. Arabialaisen numeron jäljessä osoit­ta­mas­sa, että kyseessä on järjestys­luku. Tätä tapaa käy­te­tään varsinkin jos luku on attri­buut­ti­na, jolloin pää­sanan sija osoit­taa tai­vu­tus­muo­don. Esim. 3. komp­pa­nias­sa, 4. ker­ran. Samoin: 15. oli NN, mutta: NN tuli maa­liin 15:ntenä, NN oli 15:s. — Päivä­määrien mer­kin­nöis­sä: 3. 11. 1969, 7.—13. 10. pidetyt kurssit, 3. (= kolmas, kol­man­te­na) marraskuuta.

Järjestysluku on vanhastaan kirjoitettu pis­teet­tä päiväyksissä (3 päivänä mar­ras­kuu­ta, marraskuun 3 päivänä, pykälän­mer­kin­nöis­sä (9 §) ja joskus muu­ten­kin (2 Moos.). Johdon­mukais­ta olisi pis­teen käyt­tö myös näissä tapauksissa.

Jos muuta kuin virkkeen loppua osoittava piste sat­tuu virkkeen loppuun, ei merkitä kahta pis­tet­tä, esim. Tämä sattui 3. 11. Tar­koi­tus on ottaa mukaan evästä, vaatetta yms. Mutta esim. Mukana oli mel­koi­ses­ti ta­va­raa (evästä, vaatetta yms.). Jos ly­hen­tee­seen liittyy pääte, jää kaksois­pisteen edeltä pis­te pois, esim. Saman plk:n (= palkkaus­luokan) mukaan.

4. Jaotusta osoittavien, tavallisesti kap­pa­let­ta aloittavien numeroiden ja kirjainten jäljessä, esim. V. tai XII. I.a. Myös sulku­merkkiä käytetään, varsinkin pien­aakkosten jälkeen, esim. a ), b ).

5. Erottamassa tunteja, minuutteja ja sekunteja ja muutenkin eri laatua osoittavia lukuja, esim. 5 km:n pyöräilyn voitti J. Jaakonaho ajalla 7.14,8; £ 35.12.16.

6. Usein erottamassa tuhansia, miljoonia jne. osoittavia numeroita seuraavista, esim. 3.456.789. Suositeltavampi tässä on pelkkä tyhjä väli: 3 456 789. Neli­numeroisissa luvuissa tuhan­sien erottaminen ei ole välttämätöntä; vuosi­luku kirjoitetaan aina yhteen jaksoon. — Desimaali­pilkun sijasta pistettä ei pidä käyttää.

7. Kolmea pistettä käytetään osoitta­maan, että virke katkeaa kesken, esim. Ilta oli ihana, mutta … (Tässä tehtävässä käytetään myös ajatusviivaa.)

Kysymysmerkki

Kysymysmerkki päättää suoran kysymys­virk­keen, esim. Kuulitko? Et kai vain unoh­ta­nut kir­jet­tä? Eikö voitaisi ajatella, että myö­häs­ty­neet­kin il­moit­tau­tu­mi­set otet­tai­siin huo­mioon? Onkohan Arwidsson todella sa­no­nut: »Ruotsalaisia emme ole, venä­läi­sik­si emme halua tulla, siis olkaamme suo­ma­lai­sia!»? — Epäsuoran kysymys­lau­seen loppuun kysymys­merkki ei kuulu, siis esim. Kysyä sopii, onko asiassa mitään perää.

Virkkeen sisällä kysymysmerkkiä käy­te­tään johto­lauseen edellä olevissa kysymys­lauseissa, esim. »Tuletteko mukaan?» tie­dus­te­li opas. Samoin irral­li­sis­sa väli­huo­mau­tuk­sis­sa, esim. Päätös oli — oliko muu­ta odo­tet­ta­vis­sa­kaan? — yksi­mieli­nen.

Sulkeissa olevaa kysymys­merkkiä käy­te­tään osoittamaan epäi­lyä edellä olevan sa­nan tai tiedon paikkansa­pitä­vyy­des­tä, esim. Mikael Agricola, synt. 1510 (?) Perna­jas­sa.

Huutomerkki

Huutomerkkiä käytetään huudah­duk­sen, käskyn tai kiellon sisältävien varsinkin lyhyiden virkkeiden lopussa, esim. Täälläpä on kylmä! Olkaa hiljaa! Älä nyt hulluja puhu! — Erityisesti vailli­nai­sis­sa huu­dah­dus­lau­seis­sa huuto­merk­kiä käy­te­tään, esim. Hei! Hei hei! Ohoh! Kas poikaa! Johan nyt jotakin! Rauhallisesti vain! Terve­tuloa! Irti arjesta!

Kirjoitetun puheen alkupuhuttelu huuto­mer­ki­te­tään, esim. Herra Ministeri! Ar­voi­sat kutsu­vie­raat! Samoin kirjeissä: Rakas isä! Kirjeen omaksi rivikseen kirjoitettu puhuttelu saattaa myös jäädä ilman loppu­merkkiä.

Levollissävyiset käsky-, kielto- ja huu­dah­dus­virk­keet lopetetaan pisteeseen, esim. Ota huomioon, että olen täällä ensim­mäis­tä kertaa. Älkää ih­me­tel­kö, jos kuulette vasa­ran­pauketta.

Ns. retoriset kysymysvirkkeet voidaan, tar­koi­tet­tua sävyä myöten, päättää joko kysymys­merkkiin, huuto­merk­kiin tai pisteeseen, esim. Mah­taa­ko­han hän tulla? Mah­taa­ko­han hän tulla! Mah­taa­ko­han hän tulla.

Virkkeen sisällä huutomerkkiä käytetään johto­lauseen edellä olevan huudahdus­lauseen lopussa, esim. »Liikkeelle!» karjaisi vartija. Samoin ir­ral­li­sis­sa väli­huomau­tuk­sis­sa, esim. Nyt oltiin — kuin­kas muuten! — jo yksi­mieli­siä­kin.

Sulkeissa olevaa huuto­merkkiä käytetään koh­dis­ta­maan huomiota edellä ole­vaan sa­naan, jota kir­joit­ta­ja pitää tärkeänä tai pa­hek­suu tai jossa olevan virheen hän haluaa osoittaa alku­tekstiin kuuluvaksi tms. Esim. Hän sanoo olleensa ammatissa jo 23 (!) vuotta. »Ankara puritaanisuus oli pikän [!] aikaa draamallisten esitysten es­tee­nä Amerikassa.»

Kaksoispiste

Kaksoispistettä käytetään:

1. Suoran esityksen edellä olevan johto­lauseen jäljessä. Esim. Vartija huusi: »Tuli on irti!» ja juok­si puhelimeen.

2. Ennen luetteloa, jota sen edellä oleva teksti pa­nee odottamaan, esim. Kaleva­lai­ses­ta maail­man­histo­rias­ta eepos esittää vain eräitä tärkeitä vaiheita: Jouka­hai­sen perhe­historian, sammon taonnan ja ryös­tön, Lemmin­käi­sen seikkailut, Pohjolan häät, Kullervon elämän­vaiheet ja Väinä­möi­sen lähdön. Samoin joskus yhdenkin il­mauk­sen seuratessa, esim. Hänellä on vain yksi ystävä: veljensä. — Jos luetteloa edel­tää sellainen ilmaus kuin nimittäin, esim., ts. tai so., ei tämän il­mauk­sen edellä käy­te­tä kaksois­pistettä, vaan pilkkua; il­mauk­sen jäljessä kaksois­pistettä voidaan ha­lut­taes­sa käyttää, esim. Evankeliumeja on neljä. ni­mit­täin (tai nimittäin:) Matteuksen, Mar­kuk­sen, Luukkaan ja Johanneksen.

3. Ennen ilmausta, joka konjunktiotta liit­tyy edelliseen ja merkitsee seurausta, johtopäätöstä, selitystä. Esim, Katselin ym­pä­ril­le­ni: ei lii­kah­dus­ta­kaan. Olimme olleet vuoro­kauden syömättä: ruo­kaa ei ollut. — Samaan tapaan esim. lo­mak­keis­sa: Syn­ty­mä­paik­ka: — — (tässä kaksois­piste voi jää­dä poiskin).

4. Sanansisäisissä lyhenteissä puuttuvien kirjainten paikalla, esim. n:o (= numero), t:mi (= toiminimi), s:a (= sama), v:o (= vaimo), k:ni (= kumppani), d:o (= dito ’samoin’), p:sta (= puolesta). Nykyään kak­sois­pis­te yleisimmin jä­te­tään seu­raa­vis­ta pois: hra, rva, nti, klo, pnä, tri, tsto, Hki, Tre.

5. Liittämässä lyhenteeseen tai merkkiin pää­tet­tä, esim. 2 m:stä, 3 mk:aan, 15:llä, 45:tä, 15:nnen, SAK:lainen, 10 000 m:n juok­,,su, 8. §:n mukaan. — Teknisessä teks­tis­sä jätetään yleensä genetiivi mer­kit­se­mät­tä sellaisissa ilmauksissa kuin 3″ lankku, 25 cm pituinen.

6. Luetteloissa ym. tekijän ia teoksen ni­men välissä, esim. E. N. Setälä: Suomen kie­li­op­pi. Tässä on tavallinen myös pilkku, E. N. Setälä, Suomen kielioppi. Eri kir­ja­sin­lajien käyttö tekee välimerkin tarpeettomaksi: E. N. SETÄLÄ Suomen kielioppi.

7. Numeroiden välissä, jotka osoittavat:

a) markkoja ja pennejä, esim. 10:50, 8;—, —:50 (tässä käytetään myös desimaali­lu­ku­ja, esim. 10,50 mk, 8,00 mk, 8,— mk, 0,50 mk, —,50 mk).

b) lukua ja pykälää (jaetta, säkeistöä): Rikoslaki 16 : 20. 1. Moos. 7 : 13. Virsi 571 : 2.

c) suhdetta, esim. Kartta mitta­kaavassa 1 : 20 000.

Ajatusviiva

Ajatusviivaa käytetään:

1. Osoittamassa, että seuraa jotakin odot­ta­ma­ton­ta tai että virke katkeaa. Esim. Vuoret vapisevat ja syntyy — hiiri. Jokohan minä —?

2. Sulkeiden tapaan erottamassa muusta virk­kees­tä irrallista huomautusta tms., esim. Muis­tet­ta­koon vielä — ja se on tär­kein­tä — että divisioona oli vasta äsken muodostettu. Pilkku, joka sattuisi toisen ajatus­viivan jälkeen, voi tällöin jäädä pois.

3. Pisteen jäljessä vahvistamassa sitä, osoit­ta­mas­sa siirtymistä uuteen asiaan, esimerkeistä pää­tel­miin tms. Joskus myös pilkkua voi­mak­kaam­min erottamassa eril­lis­tä lausetta, esim. Asia on selvä — äl­kääm­me kiistelkö siitä.

4. Lainausmerkkien sijasta vuorosanoissa, jotka aloitetaan uudelta riviltä. Jos repliikki jatkuu johto­lauseen jälkeen, ajatusviiva toistetaan:

— Hyvää päivää, tervehti vieras.

— Päivää, päivää! vastasi isäntä. — Mis­tä kaukaa sitä tullaan?

5. Eri kappaleiksi sijoitetuissa luetelmissa, esim.

Viestin kiireellisyysjärjestys on seuraava:

— hälytyssanoma,

— kiireinen sanoma,

— tavallinen sanoma,

— liikennesanoma,

— sääsanoma,

— harjoitussanoma.

6. Erottamassa raja-aikoja, -paikkoja tai ‑lukuja tar­koit­ta­via sanoja tai merkkejä. Esim. Helsingin — Tam­pe­reen rata. C. G. Mannerheim (1867—1951). Klo 9—11. osat I—X. 12—15-vuotias. 7.—18.8.1969. Jos ra­ja­lu­vut tarkoittavat samalle vuosi­sadalle kuu­lu­via vuosia, jälkimmäinen voidaan kir­joit­taa ly­hen­net­ty­nä, esim. 1870—71. Muu­ten luvut kir­joi­te­taan kokonaan, esim. 5000—6000 (ei 5—6000).

7. Erotusmerkkinä eräissä muissakin ta­pauk­sis­sa, esim. Miettinen — Enqvist: Eng­lan­nin kielioppi. Setälän — Niemisen — Oja­jär­ven kielioppi. Boylen — Mariotten laki. Tietokilpailu Esko Kivikoski — Barry Jones. HJK voitti maali­luvuin 3—2.

8. Osoittamassa, että jotakin on jätetty pois, esim. —kele (= perkele). Samoin: s. 521— (= sivu 521 ja seuraava[t]). Pois­jättö sitaatista osoitetaan kahdella tai kol­mel­la ajatus­viivalla, esim. »Tässä sel­keäs­sä ja hyvin kirjoitetussa teoksessaan — — Huo­vi­nen kos­ket­te­lee olennaisia ja psy­ko­lo­gi­ses­ti tärkeitä seik­ko­ja.» Ajatus­vii­vo­jen ase­mes­ta voi tässä käyttää myös yh­dys­merk­ke­jä.

9. Osoittamassa puuttuvia markkoja tai pennejä, esim. —:50, 201:—, 200,—.

*

Ajatusviiva Ja yhdysmerkki ovat se­kaan­tu­mas­sa toisiinsa sen vuoksi, että kirjoitus­koneissa ei ole varsinasta pitkää ajatus­vii­vaa, vaan lyhyttä viivaa käytetään myös ajatus­viivana. Tosin yhdysmerkki on kiinni ainakin toisessa vierus­sanassa ja ajatus­viiva erillään, paitsi kohdissa 6 ja 7 (osin 8) tarkoitetuissa tapauksissa, mikä siis yleensä erottaa nämä merkit toisistaan. Paino­tekstissä erotus on selvä: ajatus­viiva on pitkä, yhdys­merkki lyhyt.

Lainausmerkit

1. Lainausmerkkeihin pannaan sitaatti­lainaukset. Esim. Pihalta kuului huuto: »Täällä ollaan.» »Täällä ollaan», huudettiin pihalta. »Minulla olisi», hän mu­mi­si, »vielä jotakin tehtävää.» »Oletko to­sis­sa­si?» minä kysyin. »En suinkaan!» vastasi tyttö. — Aja­tuk­sia siteerattaessa lainaus­merkkejä ei yleensä käy­te­tä, esim. Ajattelin: kaik­ki on nyt lopussa. Jos lainaus ulottuu yli kap­pa­leen­ra­jan, on sopivaa tois­taa lainaus­merkki joka kappaleen alussa.

2. Lainausmerkeillä voidaan osoittaa, että jokin sana tai käänne on muualta saatu, että kirjoittaja jät­tää sen muodon ja si­säl­lyk­sen toisten vastuulle. Esim. Sitten tekijä esittää joitakin »todisteita». Kamreeri ei tul­lut, oli muka »sairas». »Kostuli» on van­haan karjalaiseen kansanpukuun kuuluva liina­viitta. Lainaus­merkillä voidaan myös osoittaa tar­koi­tet­ta­van sanaa eikä sitä asiaa, jota se merkitsee, esim. »Ehtoo» on vanhan piplia­suomen sanoja.

Jos sana on erotettu eri kirjasin­lajilla, lainaus­merkkejä ei käytetä, esim. Kostuli on karjalais­pukuun kuuluva liina­viitta. Verrattakoon sanoja ehtoo ja ilta.

On varottava käyttämästä lainaus­merk­ke­jä tar­peet­to­mas­ti osoittamaan, että sana esiintyy ku­val­li­ses­sa merkityksessä tai että se on hieman arki­nen tyyli­sävyltään. Ei siis esim. Asia »painettiin vil­lai­sel­la». »Pur­naus» ei nyt auta.

3. Selvyyden vuoksi on usein suo­si­tel­ta­vaa panna lainaus­merkkeihin kirjallisen tuot­teen tai taide­teok­sen nimi, muussa kuin alku­peräi­ses­sä tehtä­väs­sään esiin­ty­vä henkilön­nimi yms., esim. »Kaikilla hyvän Ju­malan lapsilla on siivet» oli melkoinen me­nes­tys­kap­pa­le, Oletko nähnyt Ibsenin »Ros­mers­hol­min»? »Molotov» kiinnittyi lai­tu­riin. »Missale Aboensen» mukai­set ju­ma­lan­pal­ve­luk­set.

Hyvin tutuissa nimissä lainaus­merkkejä ei käytetä, jollei johdon­mukai­suus sitä vaadi, esim. Kalevalan 20. runo.

4. Alakkaisilla riveillä osoittaa lainaus­merkki ylem­män sanan toistumista alem­mal­la rivillä. Esim.

5. Ns. puolilainausmerkkejä käytetään:

a) toisten lainausmerkkien sisällä, esim. Sanoin hä­nel­le: »Puhuit ’epäselvyyksistä’. Mitä sillä tar­koi­tit?»

b) kielitieteellisessä tekstissä osoit­ta­mas­sa sanan tai ilmaisun merkitystä, esim. bastu ’sauna’.

6. Huomaa, että piste, huutomerkki ja kysymys­merkki tulevat lainaus­merkkien sisään, jos ne kuu­lu­vat lainaukseen, muu­toin ulko­puolelle. Pilkku tulee aina ul­ko­puo­lel­le. (Esi­merk­ke­jä edel­lä.)

Sulkeet

Kaarisulkeita käytetään erottamaan muusta teks­tis­tä irrallisia huomautuksia, selityksiä yms. Esim. Seuraava oli joku herra Keinänen (en ole aivan varma nimestä), joka esitti, että — —. Omaisuuden­luovutus­veroa nimitettiin »hete­kaveroksi». (»He­te­ka» oli ollut alkuun tavara­merkki, mutta oli yleistynyt erään sänky­tyypin nimeksi.) Ks. myös Ajatusviiva, kohta 2.

Sulkeilla erotetaan joskus myös kieli­aines, joka voi vaihto­ehtoi­ses­ti jäädä pois. Esim. koomi(lli)nen.

Hakasulkeita käytetään lisättäessä lai­nauk­seen omia huomautuksia tai täy­den­nyk­siä, esim. »Kui­ten­kin hän on paljon edistänyt tätä [Viron] kir­jal­li­suut­ta.» Sana­kirjoissa käytetään haka­sulkeita mm. ään­tä­myk­sen osoituksissa: frame [freim].

Hakasulkeita käytetään myös toisten sul­keit­ten sisällä, esim. Artikkeli »Piirteitä rans­ka­lai­sen kielen­tutki­muk­sen yleisistä peri­aatteista» (kirjoittaja A[arni] P[enttilä]).

Sulkeiden ja eräiden välimerkkien kes­ki­näi­ses­tä järjestyksestä vrt. Lai­naus­mer­kit, kohta 6,

Yhdysmerkki

Yhdysmerkkiä käytetään ensiksikin ta­vu­vii­va­na sanaa kahdelle riville jaet­taes­sa. Seuraavalle riville viedään tavua alkavaksi yksi konsonantti, esim. muis-toksi. Vokaalien välistä ei kernaasti jaeta; siis mieluummin heittäy-tyä, kor-keaa kuin heittä-ytyä, korke-aa. Yhtä kirjainta ei juuri eroteta, siis ei a-sema, vaan ase-ma.

Yhdyssanoja jaettaessa otetaan huo­mioon osien raja, siis esim. yhdys-osa tai yh-dysosa, ei yhdyso-sa. Huom. myös yht-äkkiä, vast-edes, pien-aakkoset, ett-ei, jott­emme, vaikk-eivät.

Vierasperäisetkin sanat jaetaan yhdys­osit­tain, jos osat ovat selvät, esim. hypo-kloriitti, post-glasiaalinen. Usein kuitenkin yhdys­sanaisuus on suomen kannalta hä­mä­rä ja sekä etymo­loginen että suomen mu­kai­nen jako ovat mahdolliset, esim. demo-kraatti tai demok­raatti, termo-staatti tai termos-taatti. — Samoin ell-ei tai el-lei, joll-emme tai jol-lemme.

Vieraissa sanoissa yhden äänteen merk­ki­nä olevaa kirjain­ryhmää ei hajoteta, esim. Her-schel, Lu-ther, Ko-cher, Ti-sza. (Toisin geminaatat: Stauf-fer, Bec-ker.) Myös eris­nimien lopussa jaetaan tavun­rajalta, esim. Mille-rin (Miller), Hol-min (Holm), Ber-gin (Berg), Monmou-thin (Monmouth). Samoin päät­teel­li­sis­sä lyhenteissä ja luvuissa, esim. 8. §:s-sä, JSp:l-le, 10:n-teen. Pitkät luvut voi­daan pakottavissa tapauksissa jakaa tu­han­sien ja miljoonien kohdalta, esim. 23 4 6-789:ään.

1. Runoudessa osoittamassa varsinkin vokaalin edel­lä esiintyvää loppuheittoa, esim. »Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin / ja itkun aika varmaan, / kun käsissä Klaus Fle­min­gin / ol’ ohjat maamme armaan. Sen sijaan esim. mut, viis, kaks, ottais, kätes, miks (näitä käytetään lauseasemasta riip­pu­mat­ta).

2. Eräissä yhdyssanoissa alkuosan loppu­heittoa osoittamassa, esim. jok’ainoa, jok’ikinen. Yleensä tätä ei merkitä: täys­kään­nös, pienviljelijä, aikakauslehti, ettei, vaikkemme, yhtäkkiä, paraikaa, vastikään.

3. Kolmen vokaalin sattuessa vierekkäin osoit­ta­mas­sa, että kaksi samaa vo­kaa­lin­merk­kiä kuu­lu­vat eri tavuihin, esim. vaa’an, rei’issä, ko’oissa. — Jos­kus selvyyden vuoksi muutenkin, esim. ru’oissa (ruko), ha’uissa (haku). — Rivi­jaon sattuessa raja­koh­taan heittomerkki jää yhdysmerkin edeltä pois: vaa-an.

4. Vieraissa sanoissa (vars. nimissä), jotka kirjoitetaan konsonantti-, mutta äännetään vokaali­loppuisina, ennen sijapäätettä, esim. Millet’n, Gainsborough’lle. Sen sijaan: Cannesissa, Molièren.

5. Joskus selvyyden vuoksi vieraissa i-loppuisissa nimissä, esim. Gustav Pauli’n. Normaalisti tätä ei tarvita, esim. Mus­so­li­nil­le.