Hän-sanaa on aina käytetty myös eläimistä. Nykykielessä sitä käytetään etenkin lemmikkieläimestä. Aiemmin tämä oli sallittua, eräissä yhteyksissä jopa pakollista, mutta monien kirjakielikäsitystä se tuntuu loukkaavan, ja nykyisin normit kieltävät sen.
Hänestä tuli Helsingin kaupungin työntekijä! Siellä hän on Malmilla kotieläintilalla lasten taputeltavana. Lukijoille voi kertoa, että hän pääsi oikein hyvään paikkaan ja hänellä on kaikki hyvin, Larsen kertoo iloisena.
Yllä lainattu uutinen käsittelee hevosta. Tavallista on myös, että ihmiset käyttävät koirastaan hän-sanaa. Toisaalta tällaista kielenkäyttöä on pidetty aivan virheellisenä, koska koulussa on opetettu, että hän-sanaa käytetään vain ihmisestä. Toisaalta muun muassa Nykysuomen sanakirjassa kuvataan tilanteita, joissa hän-sanaa käytetään eläimestä. Nyt kuitenkin Kielitoimiston kielioppiopas (2015) esittää (s. 248) yksiselitteisesti, että hän-sanaa ”käytetään leikillisesti viitattaessa lemmikkiin, autoon tai johonkin laitteeseen” ja että tällaiset käyttötavat ovat ”yleiskielen vastaisia”. Aivan sama esitetään myös Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pronominit: hän vai se? Kannanotossa on oudosti niputettu yhteen lemmikit, autot, tietokoneet jne. Vaikka hän-sanan käyttö koirasta saattaa olla leikillistäkin, yleensä siinä ollaan vakavissaan.
Sanojen hän ja se ero kirjakielessä on keinotekoinen, tekemällä tehty ja erikseen opeteltava. Puhekielessä niitä on käytetty muilla tavoin. Nykyisessä yleispuhekielessä se tarkoittaa niin ihmistä kuin muutakin, ja hän on käytössä ehkä erikoistapauksissa. Mutta kirjakielessäkään ero ei ole niin selvä kuin äidinkielen tunneilla on saatettu opettaa.
Kielikellon 4/2010 kirjoitus Se ja hän puhutussa kielessä esittää: ”Kirjakieleen vakiinnutettiin [1800-luvulla] tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ym. olioihin pronominilla se; monikossa pronomineina ovat he ja ne.” Tämä on kuitenkin yksinkertaistava kuvaus muun muassa siksi, että joka-sanan korrelaattina on se myös ihmistä tarkoitettaessa, jos relatiivilause on rajoittava. Kielitoimiston ohjepankin kuvaus Pronominit: se joka vai hän joka? mainitsee, että ”hän joka ‑ilmauksen yleistymiseen on vaikuttanut käsitys, että ihmiseen viitattaessa ei yleiskielessä voisi käyttää pronominia se”.
Kielitoimiston sanakirjan kuvaus se-sanasta kertoo myös, että sanaa käytetään viittaamassa joka-lauseen määrittämään sanaan (esimerkiksi Joka elää, se näkee, joka tosin on tulkittavissa virkkeen Se, joka elää, näkee muunnelmaksi), vastasyntyneestä (esimerkiksi Onko se tyttö vai poika?) ja ”monikossa ihmisryhmään viittaamassa” (esimerkiksi Niitä oli kaikkiaan viisi miestä).
Tässä kuitenkin tarkastellaan vastakkaista poikkeusta: hän-sanan käyttöä muusta kuin ihmisestä.
Suomen murteiden sanakirjan kuvauksessa hän-sana esitetään ensisijaisesti sellaisena, että sillä viitataan epäsuorassa esityksessä päälauseen subjektiin. Sellaisessa käytössä esimerkiksi virkkeessä Ville sanoi, että hän tulee pian sana hän-sana viittaa Villeen, eli suorassa esityksessä sanottaisiin Ville sanoi: ”Minä tulen pian” Toinen merkitysryhmä, jota kuvataan sanoilla ”yks. 3. pers:n pron:na välittömässä puheessa”, esitetään melko suppealevikkisenä. Miksi siis sellainen käyttö otettiin kirjakielen normiksi?
Asialle on vaikea löytää muita syitä kuin ruotsin jäljittely. Ruotsissahan ihmisestä käytetään sanaa han tai hon, eläimestä, esineestä yms. sanaa den tai det. Ainakin näin tilanne voidaan yksinkertaistettuna esittää. Svenska Akademiens ordbokin kuvaus han-sanasta selostaa, että han- ja hon-sanaa käytettiin aiemmin laajasti muistakin kuin ihmisistä sekä puheessa että kirjoituksessa, joskaan ei yläluokan ja hovin teksteissä. Sen mukaan sellainen käyttö väheni voimakkaasti 1700-luvulla. Suomen kielen normien kanta voidaan tulkita tämän muutoksen jäljittelyksi.
Ajatus, että vain ihmisestä käytetään hän-sanaa, on mukana jo E. N. Setälän kirjan Suomen kielen lauseoppi 3. painoksessa v. 1891. (Kirjan 2. painoksessa v. 1884 tällaista ajatusta ei vielä ollut.) Kirja esittää, että hän-sanan sijasta käytetään se-sanaa, kun ei ole kyse henkilöstä. Siinä kuitenkin kuvataan myös vanhaa käytäntöä:
Kansankielessä käytetään hyvin runsaasti se sanaa hän sanan asemesta. Niissä murteissa hän sanaa käytetään oratio obliqvassa vastaamaan oratio directan 1:stä persoonaa (indirektisenä refleksiivi-pronomina), vieläpä 2:stakin. Esim. Se sanoi, että hän on sairas. Se sanoi, ett’ei hän hänestä huoli (or. dir.: en minä sinusta huoli).
Setälän kuvauksia selostetaan laajemmin teoksessa He-pronominin käyttö eläimistä. Vaikka Setälä oli kuvannut laajastikin myös kansankielistä käyttöä, siitä poikkeava sanojen hän ja se työnjako muodostui kielioppien ja kouluopetuksen linjaksi, käytännössä yleiskielen normiksi.
Vielä vuonna 1946 normi kyseenalaistettiin. Kirjassa Kielenhuollon juurilla on seuraava maininta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnan toiminnasta:
Sadeniemi toi esiin, että kansankielessä hän ja se -pronominien käytössä ei ole niin jyrkkää eroa kuin kirjakielessä ja että puhekielessä ei olisi syytä ehdottomasti vaatia aina käyttämään henkilöstä hän-sanaa. Asiasta ei pöytäkirjan mukaan keskusteltu.
Matti Sadeniemi toimi tuolloin Nykysuomen sanakirjan päätoimittajana.
Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) kuvaus hän-sanasta jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee sen käyttöä henkilöstä ja toinen alkaa seuraavasti (se jatkuu lukuisilla esimerkeillä vähättelevästä käytöstä):
II. muista kuin henkilöistä. 1. milloin eläin, esine t. asia esitetään personoituna. a. epäsuorassa esityksessä (myös ns. salaisessa) puhujasta, ajattelijasta. | Kissa kiipesi puuhun ja ajatteli, ettei koira h:tä nyt saisi. Kettu oli sanonut: ”h. rupeaa kanssa tietä tekemään” KS b. muutoin etup. vanh. t. kun personointi on hyvin selvä. | Huuhkain tuolla korvessa kuuntelee, ja h:en huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. KIVI Katselkaa kukkaisia, kuinka he kasvavat: eivät he työtä tee, eivätkä kehrää. UTV Luonto ponteva Pohjanmaan! / Milloin taas h:en nähdä saan? YRJÖ KOSKINEN. — Kavahtakaat h:tä, kuningas Humalaa KIANTO. - - h. oli tullut, h., jota odotin, Elämä! KAILAS. 2. puhek. demonstr.-pron:na asiasta, joka on yhdentekevä, josta ei välitä, jota halveksii. | ”Tahdotko kahvia?” — ”En h:estä perusta!” – –
Sana personoida esiintyy tässä vanhassa merkityksessään ’ajatella persoonaksi, henkilöidä’.
Alussa lainatussa lehtitekstin esimerkissä on jokseenkin selvää personointia. Voisiko sitä siis väittää kirjakielen sääntöjen vastaiseksi, jos Nykysuomen sanakirjaa pidettäisiin vielä ohjeellisena? Yleisemmin sanakirja näyttäisi sallivan eläimeen viittaavan hän-sanan. Ilmaus ”muutoin etup. vanh.” jättää yleisesti mahdollisuudet avoimiksi. Lisäksi ilmaus ”kun personointi on hyvin selvä” on tulkinnanvarainen. Se kattanee ainakin kansansatujen sekä fantasia- ja tieteiskirjojen puhuvat eläimet, mutta mihin rajat vedetään? Miksi koiran omistaja ei voisi personoida koiraansa?
Tosin Kielikellon 4 (1971) kirjoitus hän – se näyttäisi esittävän tiukan ohjeen: ”Pääero näiden pronominien välillä on selvä: hän viittaa ihmiseen tai muuhun persoonalliseen olentoon, se eläimeen, esineeseen, asiaan tms.” Kuitenkin siinä sanotaan myös: ”Välinpitämättömyyden ilmauksissa käytetään hän-pronominia muutenkin kuin henkilöön viittaamassa: Menkööt lehmät minne haluavat, minä en heistä välitä!” Lisäksi siinä on Nykysuomen sanakirjan eläinaiheinen esimerkkivirke selvemmin selostettuna: ”Epäsuorassa esityksessä käytetään päälauseen subjektipersoonaan viittaamassa hän-pronominia, ei koskaan pronominia se tai tämä, esim. Kissa kiipesi puuhun ja ajatteli, ettei koira häntä nyt saisi.” Koska tuon jutun kirjoittaja oli myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja, kirjoituksen voinee ymmärtää sanakirjan kannanoton arvovaltaiseksi selitykseksi.
Kielikellon 3/2021 alkusanoissa ja artikkelissa Saako lemmikkiin viitata hän-pronominilla? kuvaillaan myös edellä mainittua hän-sanan käyttöä epäsuorassa esityksessä ja kutsutaan sitä Ison suomen kieliopin (§ 1469) mukaisesti logoforiseksi pronominiksi. Kielen normeja kuitenkin kuvataan niin, että niiden mukaan vain ihmisestä käytetään sanaa hän.
Kielitoimiston sanakirjan kuvaus hän-sanasta ei yllättäen kerro sanan merkityksestä yleisesti muuta kuin että se on yksikön 3. persoonan pronomini. Esimerkkejäkin on niukalti, eikä se-sanan kuvaukseen viitata.
Ison suomen kieliopin kohta Kieliopilliset ominaisuudet vs. ihmiseen viittaaminen esittää persoonapronominien merkitykset mutkikkaalla tavalla, mutta senkin mukaan persoonapronominin viittauskohteeksi ”voidaan esittää myös muu kuin ihminen, joka tällä tavoin kategorioidaan puhetilanteen osapuoleksi”.
Edellä mainittu, Nykysuomen sanakirjassa ja sitä selittävässä Kielikellon kirjoituksessa kuvattu hän-sanan käyttö eläimestä epäsuorassa esityksessä on ilmeisesti unohdettu uudemmissa kuvauksissa. Edellä mainittu Ison suomen kieliopin kohta puhuu vain hän-sanan käytöstä referoitaessa, mutta ”niissä puhutun kielen varianteissa, joissa ihmisiin viitataan se/ne-pronominilla”.
Kielikellon 4/2010 kirjoitus Onko eläinkin hän? ei ota selvää kantaa. Se käyttää ilmausta ”Nykyinen tiukka käsitys hän- ja se-pronominin selvästä työnjaosta”, mutta ei ole selvää, tarkoitetaanko tällä kielenhuollon asettamaa normia vai tavallisia käsityksiä. Kirjoitus ei ainakaan torju hän-sanan käyttämistä eläimestä, vaan suhtautuu siihen varsin ymmärtäväisesti.
Suomen kielessä on vanhastaan käytetty hän-sanaa myös eläimestä etenkin, kun eläin koetaan persoonalliseksi olennoksi. Tätä ei ole normeissa kielletty ennen kuin vasta aivan viime vuosina. Herääkin kysymys, onko normi muotoiltu harkitsemattomasti tai suorastaan vahingossa erilaiseksi kuin on tarkoitettu.