Verkkosivu sisältää yleensä tekijänoikeuden tai lähioikeuksien suojaamia osia, kuten kirjallisia teoksia tai valokuvia. Sen sijaan sivun graafinen ilme ei yleensä ole suojattu, ei myöskään koodi, jolla se on saatu aikaan.
Tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2002:17 otetaan osittain varsin yllättäviä kantoja. Siinä on ilmeisesti melko tavallista verkkosivustoa arvioitu niin, että sivut eivät yltäneet teostasoon mutta sivusto kokonaisuutena muodosti tietokannan. Tämä merkitsee, että riittävän laaja sivusto saa suojan, vaikka mikään sen osa ei yltäisi teostasoon. Tästä tulkinnasta seuraisi myös, että työsuhteessa tehtyjen sivujen tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole sovittu.
Verkkosivun käsite on epämääräinen. Yleensä sitä käytettäneen väljässä merkityksessä, jolloin siihen kuuluvat HTML-kielisen dokumentin lisäksi siihen mahdollisesti liittyvät kuva-, ääni- yms. datat, tyylimäärittelyt (style sheets), ns. client side -skriptit eli käytännössä JavaScript-koodi ym.
Sen sijaan ns. server side -skriptit, joilla käsitellään esimerkiksi HTML-lomakkeiden kautta saatavaa dataa, yleensä käsitettäneen verkkosivusta erillisiksi. Sama koskee esimerkiksi tietokantoja, joita sellaiset skriptit käsittelevät.
Toisaalta on huomattava, ettei verkkosivun käsite sinänsä ole
oikeudellisesti relevantti. Jos kuvan, skriptin, tekstin tms.
katsotaan ylittävän teoskynnyksen,
sitä käsitellään oikeudellisesti
teoksena, sanottiinpa sen olevan osa verkkosivuksi kutsuttua kokonaisuutta
tai ei.
Jos esimerkiksi verkkosivu koostuu HTML-dokumentista ja siihen
(img-elementillä) upotetusta digitoidusta valokuvasta,
niin HTML-dokumenttia tarkastellaan kirjallisena teoksena ja
valokuvaa valokuvana.
Tämän lisäksi verkkosivuun kokonaisuutena voidaan mahdollisesti
soveltaa kokoomateoksia koskevia säädöksiä
(5 §).
Verkkosivulla ja sen osilla voi olla erilaisia ilmenemismuotoja. Niinpä HTML-dokumenttia voidaan tarkastella koodina, joka on kirjoitettu HTML-kielellä, ”HTML source”, tai jonkin selaimen esittämänä näkyvänä esityksenä. Webin ja HTML:n luonteeseen olennaisesti kuuluu se, että nämä esitykset voivat olla erilaisia erilaisilla laitteilla, ohjelmilla, asetuksilla jne. Tekijänoikeudellisesti kyse lienee koko ajan samasta teoksesta sen eri ilmenemismuodoissa.
Niinpä aika usein esitetty kysymys, onko tekijällä tekijänoikeus HTML-koodiinsa, palautuu kysymykseen siitä, onko kyseessä oleva HTML-dokumentti teos eli ns. teoskynnyksen ylittymiseen. Tällöin tarkastellaan konkreettista HTML-dokumenttia, jolla on erilaisia ilmenemismuotoja - ei siis abstraktia kysymystä ”HTML-koodin copyrightattavuudesta” eikä myöskään mitään ilmenemismuotoa yksikseen.
Tilaustyönä tehtävä verkkosivu useinkin olennaisesti vain koostetaan asiakkaan antamasta aineistosta. Saadaan siis kasa tekstejä ja kuvia, siirretään ne digitaaliseen muotoon jos eivät ole jo ja kirjoitetaan HTML-dokumentti, jossa on sopivia tägejä. Tällöin on kyseenalaista, onko tekijä tehnyt teosta edes kokoomateoksen mielessä. Joka tapauksessa oikeudet sivuilla oleviin teksteihin ja kuviin ovat niillä, joilla ne olivat, ennen kuin sivuja ruvettiin tekemään.
Kysymys onkin siitä, merkitseekö aineiston järjestäminen tai sen esitysasuun vaikuttavien koodien kirjoittaminen omaperäisen, persoonallisen luomuksen tekemistä. Tätä arvioitaessa katsotaan tietenkin kokonaisuutta, ei yksityiskohtia. Mitä suurempi on sivujen toteuttajan oma luova panos, vastakohtana valmiin aineiston käytölle, tekniselle järjestämiselle ja yhdistämiselle joidenkin yksinkertaisten periaatteiden mukaan, sitä todennäköisempää on, että teoskynnyksen arvioidaan ylittyvän. Tällöin tulee useinkin arvioitavaksi se, ilmentääkö sivujen ulkoasu persoonallista luomista.
Tekijänoikeusneuvoston lausunnoista 1995:8 ja 2001:6 voidaan päätellä, että taittamista ei yleensä pidetä luovana työnä tekijänoikeudellisessa mielessä. Jälkimmäinen lausunto siteeraa ensin mainitusta seuraavan kohdan:
Tekijänoikeusneuvosto totesi, että vaikka lausuntopyynnössä tarkoitettujen lehden kuvien, tekstien, piirrosten, logojen ja muiden taittoon kuuluvien elementtien taitto oli kaunista ja visuaalisesti korkeatasoista, se ei ylittänyt teoskynnystä. Lehden taitto ei ilmentänyt sellaista persoonallista luomistyötä, etteikö joku toinen vastaavaan työhön ryhtyessään olisi voinut päätyä samanlaiseen lopputulokseen. Tästä syystä tekijänoikeusneuvosto katsoi, että lehden taitto ei kokonaisuutena eikä yksittäisinä aukeamina tai artikkelikokonaisuuksina saanut suojaa TekijäL 1 §:ssä tarkoitettuna teoksena.
Verkkosivujen grafiikan tekijänoikeuteen on otettu kantaa lausunnossa 2004:01. Siitä ilmenee, että esimerkiksi yksinkertaiset painikkeet jäävät tekijänoikeussuojan ulkopuolelle.
Toisaalta on muistettava, että valokuva on aina suojattu.
Ohjelmakoodiksi tulkittavien asioiden osalta näyttää teoskynnys asettuneen melko korkealle. Niinpä olennaista ei niinkään ole se, tulkitaanko esim. JavaScript-koodin pätkä tietokoneohjelmaksi, vaan se, katsotaanko sen ylittävän teoskynnyksen. Muutaman rivin skripti tuskin yleensä ylittää. Skriptin pituus ei tietenkään ratkaise vaan se, onko kyseessä omaperäinen luomus. Tosin tämä ajatus on kiistanalainen EU:n tekijänoikeusperiaatteiden valossa, sillä niitä voidaan tulkita niin, ettei ohjelmille oikeastaan saisi asettaa teoskynnystä.
HTML ei ole ohjelmointikieli, vaan rakenteinen dokumentinkuvauskieli, siis eräänlainen dataformaatti. Ensimmäisessä HTML-kielen virallisessa määrittelyssä, Hypertext Markup Language - 2.0 (HTML 2.0) kielen luonnetta kuvataan näin:
The HyperText Markup Language (HTML) is a simple data format used to create hypertext documents that are portable from one platform to another. HTML documents are SGML documents with generic semantics that are appropriate for representing information from a wide range of domains.
Tätä ei muuksi muuta se seikka, että HTML:ssä on joitakin mahdollisuuksia esittää dokumentin ulkonaista esitysmuotoa koskevia ehdotuksia, esimerkiksi ehdotus esittää tekstikappale keskitettynä tai lihavoituna. Jos HTML-dokumenttia sellaisten takia pidettäisiin ohjelmana, niin yhtä hyvin ja paremminkin ohjelmina voisi pitää esimerkiksi Word-dokumentteja; MS Wordin sisäinen dataformaatti nimittäin on paljon ilmaisuvoimaisempi ulkoasun suhteen. Aihetta käsittelee tarkemmin kirjoitukseni Programs vs. markup or why HTML authoring is not programming.
Täten HTML-dokumentti ei ole ohjelma. Sen osana voi kyllä olla esimerkiksi JavaScript-koodia, joka joissakin tapauksissa voitaisiin tulkita teoskynnyksen ylittäväksi tietokoneohjelmaksi. Tällä ei sinänsä olisi sen suurempaa merkitystä kuin se, että siihen sovellettaisiin tietokoneohjelmia koskevia erityissäädöksiä. Esimerkiksi jos se on tehty työsuhteessa, sen tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole erikseen sovittu – mutta tämä ei vaikuttaisi itse HTML-dokumentin tekijänoikeuden siirtymiseen.
Myöskään CSS-koodi ei muodosta ohjelmaa. Sen sijaan JavaScript-koodi on ohjelma, periaatteessa pituudestaan riippumatta. Sama koskee esimerkiksi Java-kielellä kirjoitettua koodia, toimipa selaimessa tai palvelimessa. Myös PHP:tä on pidettävä ohjelmointikielenä, joskin joidenkin yksinkertaisimpien PHP-koodien ohjelmaluonne voitaisiin kiistää.
Vaikka verkkosivua ei tulkittaisikaan teokseksi, se voi olla tekijänoikeuden ns. lähioikeuksien kohteena. Esimerkiksi HTML-dokumentti, jossa on hyvin yksinkertaisessa perusrakenteessa esitettynä suuren urheilukilpailun tulosluettelo, tuskin ylittää teoskynnystä. Sen sijaan se saa suojaa luettelona. Vastaavasti jos jonkun henkilökohtaisella verkkosivulla on vain henkilötiedot lyhyesti ja tavanomaisesta passivalokuvasta digitoitu kuva, sivu ei saa suojaa teoksena, mutta valokuva nauttii erityistä, tekijänoikeuslain 49a §:n mukaista suojaa.
Yritys tai laitos voi joko tehdä verkkosivunsa itse tai tilata ne ulkopuoliselta, yritykseltä tai yksityiseltä henkilöltä. ”Itse tekeminen” merkitsee sekin teettämistä – omilla työntekijöillä teettämistä.
Suomen tekijänoikeusjärjestelmässä varsinainen tekijänoikeus syntyy aina tekijälle tai tekijöille, siis yhdelle tai useammalle luonnolliselle henkilölle, ihmiselle. Tekijänoikeus voi siirtyä toiselle, joko ihmiselle tai oikeushenkilölle (esim. yritykselle). Siirtyminen on yleensä sopimusasia, joka on pääosin jätetty sopimusvapauden piiriin.
Sen sijaan ns. lähioikeus kuten oikeus luetteloon tai valokuvaan voi alunperinkin syntyä oikeushenkilölle. Esimerkiksi jos yrityksen työntekijä osana työtään kokoaa luetteloja, jotka eivät ylitä teoskynnystä, niiden katsottaneen yleensä olevan yrityksen kokoamia. Silloin työntekijällä ei ole mitään erityistä oikeutta luetteloon, vaan oikeudet ovat yrityksellä.
Tekijänoikeuden siirtyminen työsuhteen perusteella ei ole automaattista. Lähtökohtaisesti se riippuu siitä, mitä työntekijän ja työnantajan kesken on sovittu joko työsuhdetta solmittaessa tai muutoin, esimerkiksi jonkin teoksen osalta erikseen. Monilla aloilla, esimerkiksi lehtialalla, tällaisista seikoista sovitaan hyvinkin tarkasti. Mutta siellä, missä teosten tekeminen ei ole keskeinen osa työtä, tilanne voi olla paljon epämääräisempi. Lisäksi muutoin tarkatkin sopimukset voivat sisältää aukkoja ja tulkinnanvaraa sen suhteen, saako esimerkiksi sanomalehti panna toimittajiensa juttuja verkkosivuilleen samalla tavoin kuin se saa julkaista niitä painetussa lehdessä.
Tilanteen ongelmallisuus on siis olennaisesti sopimusoikeudellinen kysymys, ei niinkään tekijänoikeudellinen. Tekijänoikeuslain kannalta asia voitaisiin ilmaista lyhyesti sanoilla ”sopikaa mitä haluatte”; ja yleisten oikeusperiaatteiden mukaan tähän on lisättävä: ”ja kumpikin osapuoli on sitten sopimukseen sidottu”. Lain 3. luku, Tekijänoikeuden siirtyminen, tosin sisältää joistakin asioista hyvin yksityiskohtaisiakin säädöksiä. Ne ovat kuitenkin pääosin ns. väistyviä säädöksiä, joita sovelletaan vain, jos toisin ei ole sovittu. Lisäksi vain pieni osa niistä voidaan tulkita soveltuviksi verkkosivuihin. On kuitenkin huomattava, että tietokoneohjelma tai tietokanta tai sellaiseen liittyvä teos (esim. ohjelman dokumentti) on tehty työ- tai virkasuhteessa, tekijänoikeus siirtyy työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. verkkosivuista kuitenkin vain pieni on tulkittavissa ohjelmiksi tai tietokannoiksi, kuten edellä on todettu.
Tilanteeseen, jossa verkkosivujen valmistaminen on ostettu palveluna, sopii, muutettavat muuttaen, suurelta osin sama kuin työsuhteessa tehtyihin sivuihin. Muutettavien muuttamiseen kuuluu mm. se, että työsuhteessa tehdyn tietokoneohjelman tai tietokannan tekijänoikeus oletusarvoisesti siirtyy työnantajalle, mutta tilauksesta tehdyn tekijänoikeus ei siirry tilaajalle, ellei siitä ole sovittu.
Oman lisänsä ongelmakenttään aiheuttaa se, että aina ei ole selvää, ainakaan molemmille osapuolille ja muille (kuten verottajalle), onko kyse työsuhteesta vai jostakin muusta. Niin sanottu freelance samoin kuin työn tilaajakin mielellään haluaisivat saada työsuhteesta johtuvat edut ilman siitä seuraavia velvollisuuksia ja ongelmia suhteessa toiseen osapuoleen ja kolmansiin. Oikeudellisesti asia on kuitenkin selvä: ellei työtä tehdä ”toisen johdon ja valvonnan alaisena”, ei kyse ole työsuhteesta. Työsuhteessa työnantajalla on oikeus johtaa ja valvoa myös sitä, miten työ tehdään, ei vain arvioida tulosta. Eri asia on sitten, että yksityishenkilön ”keikkahomman” palkkiota monessa suhteessa kohdellaan kuten työsuhteesta saatua palkkaa. Samantapaista aihetta käsitellään kirjoituksessa Tilauksesta tehdyn tietokoneohjelman tekijänoikeus.
Oletetaan, että firma A tilaa firmalta B teoksen, jonka tekee käytännössä firman B työntekijä C. Tällöin tekijänoikeus syntyy aina alun perin C:lle, ja hänelle aina jäävät ns. moraaliset oikeudet. On C:n ja B:n välinen sopimusasia, missä määrin muut oikeudet (ns. taloudelliset oikeudet) siirtyvät B:lle. Ja sitten on A:n ja B:n välinen sopimusasia, missä määrin B:lle siirtyneet oikeudet siirtyvät edelleen A:lle.
Valitettavasti tilanne on usein se, että mitään erityisiä kirjallisia sopimuksia tekijänoikeudesta ei ole tehty sen enempää työsuhteen kuin tilauksenkaan yhteydessä. Usein ei edes ole mitään selvää suullistakaan sopimusta.
Ilmeistä on, että silloin niin A:n ja B:n kuin B:n ja C:n suhteessakin tulkitaan implisiittisesti sovitun jotain tekijänoikeuden siirtymisestä tai ainakin luvan antamisesta teoksen käyttöön. Sopimusoikeuden alalla vallitsee varsin laaja muotovapaus siihen määrään asti, että sopimuksen voidaan katsoa syntyneen, vaikka mitään erityistä ei ole kirjoitettu eikä edes sanottu. Tervettä järkeä jossain määrin kuuluu soveltaa lakiasioissakin. Lähdetään esimerkiksi siitä, että kun A:n tilaus olisi ilmeisen järjetön, ellei A saisi mitään oikeuksia teokseen, katsotaan B:n suostuneen jonkinlaiseen oikeuksien siirtymiseen.
Nimenomaisen sopimuksen puuttuessa lienee lähdettävä siitä, että verkkosivujen tilaaja saa niihin tavanomaisen käyttöoikeuden. Tähän sisältyy ainakin oikeus muuttaa sivuja normaalin päivittämisen mielessä.
Tekijän ilmoittaminen on yleensä lain mukaan pakollista. Verkkosivujen osalta ei voitane esittää sellaisia argumentteja, jotka perustelisivat tekijämaininnan pois jättämistä. Eri asia on, että maininta voi olla suhteellisen huomaamaton eikä sitä tarvitse korostaa. Tekijän ilmoittaminen on loogisesti erotettava tekijänoikeusmaininnasta eli copyright-merkinnästä. Käytännössä ne voitaneen yhdistää ainakin silloin, kun on ilmeistä, mitä tarkoitetaan, esim.
© 2013 Teemu Teekkari ja Oy Pulju Ab
Tämä yleisesti ymmärrettäneen, ellei samassa yhteydessä muuta sanota, niin, että sivut on tehnyt Teemu Teekkari ja että tekijänoikeudet kuuluvat hänelle ja Oy Pulju Ab:lle. Tarkempaa selitystä siitä, miten oikeudet jakautuvat, ei ole tarpeen tehdä. Sen sijaan voi olla järkevää tehdä nimistä linkit Teemun ja Puljun ”kotisivuille”.
Olettakaamme, että Teemu Teekkari on edellä käsitellyn tilanteen herra C ja Oy Pulju Ab puolestaan A. Jos Teemu on tehnyt sivut ollessaan työsuhteessa firmaan B, jolta A oli ne tilannut, niin onko B myös mainittava? Mitään pakkoa siihen ei ole. Asiasta on hyvä sopia A:n ja B:n kesken. Yleensä B:llä on ilmeinen intressi asiaan. Sopimusten sisällöstä riippuu, onko myös B tällöin tekijänoikeuden haltija, jolloin B:kin voidaan mainita ©-listassa. Onhan mahdollista sopia esimerkiksi niin, että C:n kaikki oikeudet teokseen (moraalisia oikeuksia lukuun ottamatta) siirtyvät B:lle, kun taas A saa B:ltä vain oikeuden käyttää teosta verkkosivuillaan. Jos teoskokonaisuuteen sisältyy esimerkiksi valokuvia, jotka C on ottanut, niin B:llä olisi oikeus myydä kuvan käyttöoikeus (webissä tai muualla) kenelle hyvänsä.
Käytännössä yritysten ja laitosten verkkosivuilla ei yleensä ilmoiteta tekijöitä. Vaikka tälle voidaan esittää käytännöllisiä perusteluja, se ei ole lain mukaista.
Ehkäpä suurimmat ongelmat verkkosivujen tekijänoikeuden siirtymisessä koskevat muutosoikeuksia. Jos sivut toisella teettänyt yritys haluaa itse ylläpitää sivujaan tai ostaa palvelun jostakin muualta, voiko se niin tehdä?
Ongelma on lähinnä tekijänoikeuslain 28 §:ssä oleva säädös:
Ellei toisin ole sovittu, ei se, jolle tekijänoikeus on luovutettu, saa muuttaa teosta eikä luovuttaa oikeutta toiselle.
Muutosoikeuden antamisesta sille, jolle oikeus on siirtynyt, pitää siis sopia erikseen. Tosin tässäkään ei vaadita mitään määrättyä muotoa (kuten kirjallista sopimusta). Mutta hankalaksi menee, jos mitään nimenomaista sopimusta ei ole tehty. Voidaan tietysti vahvoin argumentein perustella sellaista käsitystä, että verkkosivun tilaaminen yritykselle on mieletöntä, ellei sivulle ole tarkoitus tehdä koskaan edes teknisiä päivityksiä. (Tosin sellaistakin mielettömyyttä maailmassa tehdään, jopa paljon!)
Teoksessaan Uudet tekijänoikeus- ja valokuvauslait (WSOY, 1966) T. M. Kivimäki kommentoi edellä mainittua säädöstä - joka on edelleen voimassa alkuperäisessä muodossaan - seuraavasti:
Pykälään on otettu kategorinen muuttamiskielto. Siitä on kuitenkin tehtävä poikkeuksia, jos muutoksien tekeminen on teoksen käyttämisen kannalta välttämätöntä. Paitsi epäoleellisia ja sen vuoksi sallittavia muutoksia on esim. taiteellista käyttöesinettä teollistamismenetelmien monistettaessa monissa tapauksissa pakko antaa teoskappaleelle jossakin määrin toinen kuin taiteilijan tarkoittama muoto. Samoin on laita esim. kun kirjallinen teos elokuvataan; silloin ei voida välttää sitä, että teosta muunnellaan kuvaamisen tarpeiden mukaan. Tällaisissa ja eräissä muissakin tapauksessa, joissa tekijän on täytynyt tietää, että muutokset ovat välttämättömiä, on hänen katsottava antaneen luvan muutoksien tekemiseen.
Tämän näkemyksen soveltuvuus verkkosivuihin ei kuitenkaan ole mitenkään ilmeinen; lähinnä sen voisi ajatella antavan oikeuden tehdä sellaisia teknisiä muutoksia kuin merkkikoodimuunnokset, jotka saattavat olla tarpeen, jotta teos ylipäänsä saataisiin laitetuksi webiin. Mitä tulee sivujen päivittämiseen myöhemmin, ei ole kiistatonta, että tilaaja saa muutosoikeuden, sillä voidaanhan ajatella, että tekijä (tai teoksen toimittava yritys) haluaa todellakin varata itselleen yksinoikeuden päivitystyöhön. Sillä tavoinhan se käytännössä turvaisi itselleen tilauksia tulevaisuudessa, ja se voi todeta, että ilman tätä alkuperäinen hinta olisi korkeampi. Ja periaatteessa lain sanamuodon perusteella sen ei tarvitse sellaista oikeutta erikseen varata. Lisäksi vaikka tulkittaisiin, että tilaaja saa muutosoikeuden, on erittäin ongelmallista, miten laajat muutokset ovat sallittuja. Faktatietojen päivittämisen ja sivun kokonaisrakenteen radikaalin muuttamisen välillä on paljon välimuotoja.
Olisi siis tärkeää selkeästi ja mieluiten kirjallisesti sopia, että tilaaja saa oikeuden päivittää sivuja. Tässä yhteydessä sitten voidaan sopia miten halutaan siitä, millaiset muutokset ovat sallittuja. On myös huomattava, että kukaan ei voi antaa toiselle parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään on. Jos siis B ei ole hankkinut C:ltä oikeutta tehdä muutoksia, ei B voi pätevästi antaa A:lle sellaista oikeutta.
Luonnollisestikin tilaajalla on oikeus tilata tai tehdä itse kokonaan uudet sivut ja hävittää vanhat. Tekijänoikeus ei estä teoksen kappaleiden hävittämistä. Ja luonnollisestikin tilaaja saa tällöin vapaasti käyttää sellaista aineistoa (kuvia, tekstejä), jotka tilaaja on aiemmin antanut aiemmalle tekijälle pohja-aineistoksi. Käytännössä voitaneen lähteä siitä, että vanhoja sivuja saa tällöin käyttää hyväksi siltä osin, kuin kyse on vain teknisestä tavasta ottaa pohja-aineisto muuhun käyttöön. Esimerkiksi jos C on skannannut valokuvia, tämä ei yleensä perusta C:lle oikeutta kuvien digitaaliseen muotoon, koska kyse ei ole luovasta työstä eikä valokuvan ottamisesta. Tilanne on toinen, jos skannauksen yhteydessä kuvia käsitellään taiteellisesti luovalla tavalla.
Niin työ- ja virkasuhteessa kuin verkkosivujen tilaamisessakin on syytä selkeästi sopia tekijänoikeuksien siirtymisestä. Seuraavassa on eräs yksinkertainen toimintamalli, jonka soveltuvuus kuhunkin tilanteeseen on tietysti asianosaisten itsensä harkittava:
On huomattava, että tekijän ns. moraaliset oikeudet ovat lain mukaan pääosin luovuttamattomia, t.s. tekijä ei voi sopimuksellakaan niistä pätevästi luopua. Vaikka siis olisi sovittu kaikkien oikeuksien luovuttamisesta, on tekijällä edelleen oikeus tulla mainituksi tekijänä, eikä teosta saa muuttaa ”tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla” eikä saattaa ”yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä” (3 §). Esimerkiksi sivujen kokonaisilmeen olennainen muuttaminen voitaisiin tulkita sellaiseksi, jos kyseessä on vaikkapa visuaalisesti räiskyviksi ja vilkkuviksi tarkoitettujen sivujen muuttaminen tiukan asiallisiksi tai toisin päin. Tähän voidaan antaa se käytännön neuvo, että moiseen hommaan ei kannata ryhtyä. Jos joku on sitä mieltä, että sivut on tehty ihan väärällä tyylillä, on parempi tehdä ne uusiksi kuin muunnella niitä.
Sivuilla on myös aiheellista kertoa, kuka ylläpitää sivuja, jos ylläpitäjä ei ole sama kuin alkuperäinen tekijä. Tämä on paitsi käytännössä tärkeää - niin että esimerkiksi ehdotukset sivuille lisättävistä asioista menevät oikeaan osoitteeseen - myös eräänlaista tekijän moraalisten oikeuksien suojelemista. Onhan mahdollista, että muutoksissa tehdään mokia.
Vielä voidaan esittää seuraava käytännön kysymys: Oletetaan, että C on tehnyt A:lle tilauksesta verkkosivut ja luovuttanut kaikki oikeudet, myös muutosoikeudet niihin. Ja oletetaan, että ajan mittaan A tekee sivuihin vähittäisiä muutoksia niin, että sivuja voidaan yhä vähemmän sanoa C:n tekemiksi. Missä vaiheessa on mahdollista ja aiheellista kokonaan poistaa tieto C:n tekijyydestä? Nyrkkisäännöksi voitaneen antaa, että asiasta kysytään C:n mielipidettä ja toimitaan sen mukaan: tunnistaako hän teoksessa vielä oman kätensä jäljen ja haluaako hän, että sivuilla on maininta hänestä alkuperäisenä tekijänä?