Kielenoppaissa ja tyylioppaissa esitetään usein sääntöjä siitä, millaisilla ilmaisuilla ei saa aloittaa virkettä:
Kahden ensin mainitun osalta sääntö on yleensä hyvä, mutta sitä ei tarvitse pitää ehdottomana. Kaksi muuta ovat lähinnä tyylikysymyksiä.
Jäljempänä käsitellään myös virkkeen aloittamista A eikä B -rakenteella ja virkkeen aloittamista matemaattisella symbolilla. Erikseen on käsitelty eli-sanaa aloitussanana.
Rinnastuskonjunktiolla ”mutta”, ”ja”, ”eli”, ”tai”, ”vai” tai ”vaan” aloittamisesta on yleisesti varoitettu kielenopetuksessa ja oppaissa. Saatetaan sanoa, että siitä tulee pitkä miinus. Mutta virallisen kielenhuollon linja on sallivampi. Kielikellon numerossa 3/1999 esitetään artikkelissa Monenlaisia rinnastuksia: eli, tai, mutta seuraava:
Monet ovat oppineet, että kirjoitettaessa ei uutta virkettä saa aloittaa konjunktiolla. Ohjetta kuitenkin tulkitaan usein liian tiukasti, sillä esimerkiksi mutta tai ja aloittavat usein virkkeen kirjakielessäkin. Niiden tehtävänä on sitoa asiaa edellä olevaan, tässä tapauksessa laajempaan kokonaisuuteen kuin virkkeen sisällä. Varsinkin vanhemmat Raamatun käännökset ovat totuttaneet lukemaan ja- ja mutta-alkuisia virkkeitä. Ne ovat tyypillisiä kertovalle tekstille, ja niinpä kaunokirjallisuudessa tällaista käyttöä on paljon:
Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.
Ja sitten me ryypättiin.
Myös asiatekstit ovat usein kertovia; vaikkapa tutkimustuloksia selostettaessa ja ja mutta ovat usein paikallaan myös virkkeen alussa. Se, että niitä kehotetaan välttämään, perustuu tyylisyihin, sillä varsinkin tiheästi käytettynä niistä tulee helposti maneerimaisia ja tekstistä levotonta.
Hiukan koomista on, että tässä rinnastuskonjunktioiden käyttöä käsittelevässä ohjeenluonteisessa artikkelissa on tehty virhe predikaatin muodossa ilmaisussa, jossa subjekti sisältää rinnastuskonjunktion: ”mutta tai ja aloittavat”. Oikein olisi ”aloittaa”; ks. kohtaa tai-sanan vaikutuksesta predikaatin muotoon.
Tai-sanalla aloittaminen ei yleensä sovi kertovaankaan asiatyyliin, mutta ei sitä ole kiellettykään. Nykysuomen sanakirja kuvailee: ”Esiintyy virkkeen alussa vain tyylisyistä: kun edeltävät rinnastetut ilmaukset ovat pitkiä, kun halutaan osoittaa uuden vaihtoehdon havaitsemisen yhtäkkisyyttä tms.” Niinpä esimerkiksi jonkun tekemään ehdotukseen voi kommentoida virkkeellä, joka alkaa ”Tai sitten voisimme…”
Kannanotto merkitsee, että mutta- tai ja-sanalla aloittaminen on lähinnä tulkinnanvarainen tyylikysymys. Rivien välistä voi lukea, että mutta- tai ja-alkuiset virkkeet ovat aivan hyväksyttäviä kertovassa tekstissä mutta ehkä kyseenalaisia esimerkiksi analysoivassa esityksessä. Perimmältään kyse on ehkä siitä, että sellaiset virkkeet ovat puhekielenomaisia. Puhekieli välttää pitkiä virkkeitä ja suosii irrallisia lauseita, jotka kuitenkin alussa saattavat ilmaista liittymisen aiempaan asiaan – esimerkiksi juuri mutta-sanalla. Joku voi sanoa, että virkkeen ja lauseen ero on usein vain välimerkkien käytössä, jota ei puheesta näe, mutta kyllä puhekielestäkin voi erottaa virkkeitä. Jos mutta-sanan edellä on selvä vapaaehtoinen – puhujasta, ei häiriöstä johtuva – tauko, se aloittaa virkkeen.
Maneerimaisuuden ja levottomuuden vaara on kyllä huomionarvoinen. Wordin oikoluvussa on mahdollisuus ns. kieliopin tarkistukseen ”tiukan tyylin” mukaan, jolloin se varoittaa mutta-alkuisista virkkeistä. Tätä mahdollisuutta kannattaa usein käyttää, sillä monet meistä todellakin käyttävät liiaksi rinnastuskonjunktioita virkkeen alussa.
Usein mutta-sanalla alkavan virkkeen voi yhdistää edeltävään virkkeeseen. Vaihtoehtoisesti voi mutta-sanan korvata kuitenkin-sanalla, joka sijaitsee virkkeen hiukan myöhemmässä kohdassa. Tämä on ehkä sopivampi menettely, jos virkkeiden yhdistäminen johtaisi kovin pitkään ja polveilevaan virkkeeseen.
Joissakin ohjeissa saatetaan varoittaa yleisesti virkkeen aloittamisesta konjunktiolla. Tällöin ei kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi virkkeen aloittamista jos- tai kun-sivulauseella, jota seuraa päälause, vaan esimerkiksi seuraavanlaista rakennetta: Jos Hän tulee ensi kesänä. Jos tulee. Sellaistakaan ei nykyisin pidetä ehdottomasti virheenä; ks. Kielitoimiston ohjepankin sivua Konjunktiot virkkeen alussa.
Esimerkiksi huudahdus Että pitikin sattua! on lähinnä puhekielinen. Siinä että ei toimi konjunktiona, joka kytkisi lauseen toiseen lauseeseen, vaan pikemminkin tunnetta, sävyä tms. ilmaisevana.
Virallisissa ohjeissa ei liene suoraa kieltoa aloittaa virke joten-sanalla, mutta Kielitohtori-palvelun sivu Voiko virkkeen aloittaa sanalla "joten", esim. "Joten, kun vierailija luo"...? perusteli kieltävän vastauksensa hyvin. Joten-sanan luonteeseen kuuluu, että sitä edeltää syytä ilmaiseva lause, joka kuuluu samaan virkkeeseen. Tämä voidaan riittävän hyvin päätellä sanakirjoista ja kieliopeista. Vapaassa puheessa virkerakenne on paljon epäselvempi kuin kirjakielessä, ja siksi vapaassa kirjoittelussakin saatetaan jakaa ilmaisu virkkeiksi niin, että joten-sana joutuu virkkeen alkuun.
Toinen mahdollinen tulkinta on, että joten-sana on lauseita yhdistävä rinnastuskonjunktio, joka poikkeaa esimerkiksi ja-sanasta olennaisesti vain niin, että se ilmaisee seurausta. Jos näin tulkitaan, joten-sanalla aloittamista on hyvä välttää samoista syystä kuin edellä kuvattua rinnastuskonjunktiolla aloittamista.
Mainittu sivu ehdotti myös useita vaihtoehtoisia ilmauksia, joita voidaan käyttää seurausta ilmaistaessa ja jotka sopivat myös virkkeen alkuun: ”näin ollen, siksi, siten, siitä (tai tästä) syystä, sen seurauksena/johdosta/takia/tähden/vuoksi”. Lisäksi virkkeen aloittamisen joten-sanalla voi korjata yhdistämällä virkkeitä:
Virkkeen aloittaminen I infinitiivillä, esimerkiksi ”Olla ihmisenä läsnä ihmiselle on elämän tarkoitus” on vieraan esikuvan jäljittelyä eikä juuri koskaan tarpeellista. Se on kuitenkin pesiytynyt joihinkin kirjoitetun kielen muotoihin aika vahvasti. Lisäksi sitä usein käytetään juhlavuutta tavoittelevassa tyylissä niin, että sen korvaaminen luontevammalla ilmauksella vaatisi virkkeen uudelleenkirjoittamisen. Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää, että sellaiset infinitiivi-ilmaukset kuin ”olla läsnä” ovat subjektiasemassa yleensä korvattavissa sujuvammilla substantiivi-ilmauksilla, kuten ”läsnä oleminen” tai ”läsnäolo”.
E. A. Saarinen kirjoittaa Kielenoppaassaan (6. painos, s. 151–152) tiukasti:
Subjektina olevaa ensimmäistä infinitiiviä ei ole pantava predikaatin edelle, esim. Nähdä itsensä kuvattuna on yleisön kaipuuna. Voidaan sanoa esim. Itsensä näkeminen kuvattuna jne. Nauttia jostakin väkevästi vaatii keskitettyä ja syvää antautumista (väkevä nauttiminen jostakin).
Saarimaan ehdottamat korjaukset ovat nekin melko lailla kömpelöitä ja raskaita. Miksi ei voisi kirjoittaa esimerkiksi Yleisö haluaa nähdä itsensä kuvattuna ja Jotta voisi nauttia jostakin väkevästi, siihen pitää antautua keskitetysti ja syvästi?
Monikäyttöiseksi fraasiksi muodostunut Ollako vai eikö olla väännelmineen on sekin ilmeistä käännöskieltä, joka kysymysliitteitä -ko ja -kö lukuun ottamatta noudattaa orjallisesti esikuvaa To be or not to be. Vierasta vaikutusta on myös kieltosanaan käyttö infinitiivin edessä: eihän normaalisti sanota hän halusi ei olla vaan hän halusi olla olematta.
Kielteinen virke aloitetaan usein tyyppiä ”A eikä B” olevalla ilmauksella, vaikka kielen säännöt vaativat, että mukana on sen ensimmäiseenkin jäseneen liittyvä kieltosana: ”ei A eikä B”. Sana ”eikä” vastaa oikein käytettynä sanoja ”ja ei”.
Ilmaisutyyppi ”A eikä B” tarkoittaa suomessa vanhastaan ’juuri A, ei siis B’, ja sen käyttäminen merkityksessä ’ei A eikä B’ saa aikaan, että vasta keskellä lausetta alkaa lukijalle valjeta (predikaatin muodon perusteella), että lauseen rakenne ja merkitys on ihan toisenlainen kuin miltä aluksi näytti.
Virkkeen aloittaminen matemaattisella symbolilla ei ole hyvää tyyliä, mutta sitä ei kielletä suomen kielen yleisissä normeissa. Tuomas Nurmen, Henri Pesosen ja Heikki Ruskeepään Opas matematiikan aineiden ja tutkielmien kirjoittamiseen esittää:
Virke ei saa alkaa matemaattisella kaavalla, lausekkeella tai symbolilla; ei siis ”n-rivistä matriisia kerrottaessa on huomattava, että ...”, vaan esimerkiksi ”Kerrottaessa n-rivistä matriisia ...”
The Oxford Style Manual on samalla kannalla ja perustelee sitä sillä, että näin vältetään epätietoisuus virkkeen alussa olevan versaalikirjaimen merkityksestä. Jos virkkeen alkuun kirjoitetaan n, se näyttää oudolta, ja jos taas kirjoitetaan N, lukija ei heti näe, tarkoittaako se tunnusta N vai tunnusta n. The Chicago Manual of Style on sekin samalla linjalla ja esittää sen perusteen, että virkkeiden raja jää vaikeasti hahmottuvaksi etenkin, jos virke loppuu tunnukseen ja seuraava virke alkaa tunnuksella.