Suomen kielen vanhaan perinteeseen kuuluu, että jos kysymyslause koskee jonkin asian paikkansapitävyyttä, vastauksessa käytetään kysymyssanaa tai kieltoverbiä. Kysymyssana tarkoittaa tässä sitä kysymyksen sanaa, jossa on kysyvä liite ko tai kö; tämä liite tietysti jää pois vastauksesta. Kieltoverbi tarkoittaa verbiä en : et jne. Kieltoverbin jälkeen voi tulla kysymyslauseen verbi kieltoverbin vaatimassa muodossa.
Vastauksen predikaatti on lauseyhteyden vaatimassa persoonamuodossa. Tämä ei välttämättä ole sama kuin kysymyslauseessa oleva muoto, koska vastauksessa 2. persoona vaihtuu 1. persoonaan (kuten edellisessä esimerkissä) ja 1. persoona 2. persoonaan.
Monikon 2. persoona ei kuitenkaan vaihdu, jos vastaaja lukee itsensä joukkoon.
Kysymyssana voi olla muukin kuin verbi. Tällöin kieltävään vastaukseen liitetään yleensä jokin selitys, joka kertoo oikean asiaintilan.
Myöntävään vastaukseen voi liittyä vahvistussana kyllä alkuun tai muualle. Sen sijasta voidaan käyttää muitakin vahvistavia ilmauksia.
Kieltävän vastauksen alkuun voi liittyä sana ei eli kieltoverbi eräänlaisessa vakiomuodossa. Sillä on vahvistava tai korostava merkitys.
Joissakin tapauksissa voi kyllä-sana yksinään muodostaa vastauksen. Uusi kieliopas esittää tästä seuraavat esimerkit:
– Kai sinä meille tulet?
– Kyllä.– Olihan siellä Terttukin?
– Kyllä.– Ottaisitko vähän lisää?
– Kyllä.
Näissä tapauksissa kysymykseen odotetaan myöntävää vastausta. Vastaus siis vain vahvistaa kysyjän käsityksen tai odotuksen. Kysymyssanalla vastaaminen (esimerkiksi Tulen) olisi ehkä jopa töksähtävää, ellei siihen liitetä jotain vahvistavaa (esimerkiksi Tulen kyllä tai Tulen toki).
Jos muunlaiseen kysymykseen vastataan Kyllä, niin vanhassa vastaamistavassa sillä on erityismerkitys, joka riippuu äänensävystä ja korostuksista. Esimerkiksi jos ensimmäisellä tavulla on selvästi nouseva sävelkulku, Kyllä ilmaisee ihmettelyä siitä, että kysytään jotain, johon vastaus on ilmeinen.
Lähinnä germaanisten kielten vaikutuksesta on ruvettu käyttämään vastaamista pelkällä taipumattomalla sanalla, vastausadverbilla kyllä tai ei. Tämä voitaisiin toisaalta ymmärtää myös niin syntyneeksi, että vastaukseen liitettyä vahvistussanaa on ruvettu käyttämään itsenäisesti.
Arkikielessä kyllä-sanan sijasta käytetään myös muun muassa adverbeja joo ja jees. Äänestysvaihtoehtona esitetään eräissä yhteyksissä jaa.
Kielenoppaissa on vanhastaan suositeltu käyttämään edellä kuvattua vanhaa vastaamistapaa. Se on kuvattu suomen kielelle ominaiseksi tavaksi, joka tekee keskustelusta vaihtelevamman. Se myös pakottaa kuulijan tarkkaamaan ainakin lauserakenteen tasolla, mitä oikeastaan kysytään sen sijaan, että sanotaan joo joo kaikkeen.
Vielä Uusi kieliopas suosittelee selvästi vanhan vastaamistavan käyttöä. Kielenhuollon virallisissa ohjeissa ei kuitenkaan ole kantaa asiaan.
Lomakkeissa ja vastaavissa on vallitseva tapa käyttää vaihtoehtoja kyllä ja ei. Jos lomake täytetään tietokoneella, tähän tyypillisesti liittyy se, että pelkkä k tai e riittää vastaukseksi. Tämä kaavamaisuus tekee teknisen toteutuksen (ja eri kieliversioiden teon) olennaisesti helpommaksi. Tavan yleisyyden takia siitä poikkeaminen on jo kyseenalaista: jos tietokoneohjelma kysyy Haluatko lopettaa?, käyttäjä alkaa ihmetellä, jos kyllä (tai k) ei käykään, vaan pitää vastata haluan (tai h).