Usein kirjoittaja joutuu kysymään, voiko jotakin sanaa käyttää jossakin merkityksessä. On ehkä opittu jokin sana, mutta ei tarkasti tiedetä, mitä se tarkoittaa. Usein kyse on sanasta, jonka kirjoittaja on nähnyt usein ja joka näyttää olevan muodissa.
Epävarmuutta lisäävät kielenhuollon kannanotot, joissa sanoja julistetaan sopimattomiksi tai vaaditaan pitämään samantapaisia sanoja tarkasti erossa toisistaan.
Isoin riski on yleensä se, että tulee käyttäneeksi sanaa niin väärässä merkityksessä, että lukija saa virheellisen käsityksen tekstin asiasta. Paljon pienempi ongelma on se, että sanaa vain käytetään sääntöjen vastaisesti.
Sanojen merkityksiä voi tehdä täsmällisemmäksi eriyttämällä vaihtoehtoiset sanat tai muodot eri tehtäviin. Näin on tehty suomen kirjakieltä luotaessa esimerkiksi eriyttämällä ”kun” ja ”kuin” eri tehtäviin. On kuitenkin kyseenalaista, paljonko näin voidaan saavuttaa. Eriyttämisen tärkein vaikutus on ehkä ollut vain se, että kielenkäyttäjien on usein pohdittava, kirjoittaako ”kun” vai ”kuin”.
Samantapaisten sanojen tietoinen eriyttäminen eri tehtäviin kuitenkin yleensä epäonnistuu. On hyvä noudattaa kielenohjailun antamia ohjeita aiheesta, mutta ei pidä luulla, että kaikki tai edes useimmat ihmiset ymmärtäisivät näiden sanojen merkitykset ja niiden erot näin. Osa ihmisistä ei lainkaan tiedä eroista, osa ymmärtää ne väärin, eivätkä loputkaan voi olla varmoja siitä, miten kirjoittaja tai puhuja on sanojen merkitykset ymmärtänyt.
Ei kannata jättää minkään olennaisen asian perille menemistä sen varaan, millainen merkitysero samantapaisilla sanoilla on ohjeiden mukaan.
Epäselvissä tilanteissa sanakirjat auttavat selvittämään sanojen merkityksiä. Ne eivät kuitenkaan kerro kaikkea, eivät varsinkaan uusimpia muotivirtauksia. Seuraavassa käsitellään aihetta muutamien esimerkkien avulla.
Sanoja ”alentuvasti” ja ”alentuvaisesti” on syytä välttää. Ne nimittäin voidaan kokea sekä myönteisessä mielessä (’toisen tasolle laskeutuvasti’) että kielteisesti (’toisen yläpuolelle asettuvasti’). Virallinen merkitys on vähän siltä väliltä: ”alentuva” tarkoittaa ’ylemmyydentuntoisen kohtelias, armollisen suopea t. ystävällinen’.
Sana ”eli” on paikallaan, kun mainitaan jonkin kohteen toinen nimi. Sitä voi käyttää myös väljemmin merkityksessä ’toisin sanoen’, yhdistämässä ilmauksia, jotka ainakin tietyssä tilanteessa merkitsevät samaa.
Kasvien luokitusjärjestelmän perusti Carl von Linné eli Carolus Linnaeus.
He tapasivat vasta kolmen kuukauden kuluttua eli 2. toukokuuta.
Usein eli-sanaa käytetään myös tarkentavassa ilmaisussa. Tällöin se ei yhdistä kahta ilmausta, jotka tarkoittavat samaa, vaan jotakin ilmausta ja sitä tarkentavaa ilmaisua, esimerkiksi ”suurin osa eli 90 % prosenttia”.
Tällainenkin käyttö on hyväksyttyä. Useimmiten lause- ja asiayhteydestä käy selväksi, ettei kyse ole asian sanomisesta toisin sanoin, vaan täsmentämisestä.
Eli-sanaa on ruvettu käyttämään päinvastoin yleistävässä merkityksessä, tyyliin ”90 % eli suurin osa”. Tällöin eli-sanaa ei seuraa tarkempi, vaan epätarkempi ilmaus.
Onko yhtä oikeaoppista sanoa esimerkiksi ”suurin osa eli 90 prosenttia” kuin olisi sanoa ”90 prosenttia eli suurin osa”? Kumpikin on huono ilmaisutapa, mutta mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan oikeampana on pidettävä ilmaisua ”suurin osa eli 90 prosenttia”, jossa siis jälkimmäinen ilmaisu tarkentaa merkitystä. Sanan selityksen mukaan sitä käytetään ”yhdistämässä kahta samamerkityksistä ilmausta t. liittämässä täsmennyksen edellä kerrottuun: toisin sanoen, tarkemmin sanoen”. Käänteinen rakenne on ilmeisesti uusi muoti, joka on syntynyt siitä, ettei keksitä käyttää esimerkiksi sanaa ”siis” tai pilkkua (”suurin osa, 90 prosenttia”). Usein voi myös kysyä, miksei sanota vain joko ”90 prosenttia” tai ”suurin osa”.
Jos eli-sanalla yhdistettyjen ilmaisujen merkitykset ovat tuttuja ja selviä, ei väärinkäsityksiä yleensä synny. Tapauksessa ”suurin osa eli 90 prosenttia” ei epäselvyyttä synny, koska lukija tietää, että kyseessä on väljä ilmaisu ja tarkempi ilmaisu. Mutta jos ilmaisuista toinenkin on lukijalle uusi, syntyy sekaannuksia. Jos kirjoitetaan ”asun Aipotussa eli Erehwonissa”, niin mistä lukija tietää, mitä kolmesta eri tulkintamahdollisuudesta tarkoitetaan? Onko kyse saman paikan kahdesta nimestä vai esimerkiksi alueen nimestä ja paikkakunnan nimestä vai ehkä toisinpäin? Parempi on kirjoittaa selvemmin, vaikka siihen menisi enemmän sanoja:
Eli-sanalla saatetaan aloittaa myös ilmaus, joka kuvaa sitä ennen esitetyn asian seurauksen tai siitä tehdyn päätelmän. Vaikka tällaista merkitystä ei mainita Kielitoimiston sanakirjassa, sen yksi esimerkki on ymmärrettävissä vain sen mukaisena: ”Äänten laskussa todettiin virhe, eli vaali jouduttiin uusimaan.”
Monia häiritsee muodinomainen tapa aloittaa virke ja kenties koko viestikin eli-sanalla. Silloin käytetään eli-sanaa lähinnä rykäisysanana, jolla vain aloitetaan kysymys, pyyntö tai muu lausuma. Ne, jotka tekevät niin puhuessaan, saattavat myös kirjoittaessaan aloittaa virkkeen eli-sanalla, jolla ei ole mitään merkityssisältöä.
Monilla on tapana kirjoittaa esimerkiksi viestille ylimalkainen otsikko (esim. ”Kysymys”) ja sitten aloittaa ”Eli ongelmani on – –”. Taustalla on ehkä se, että kirjoittaja mielessään ensin muotoilee asian yhdellä tavalla, sitten vähän toisella tavalla, joten hänelle itselleen eli-sana merkitsee ’toisin sanoen’.
Jos viesti alkaa esimerkiksi ”Eli haluaisin kysyä, miten Vaasaan pääsee junalla Helsingistä”, niin lukija voi hämmentyä suurestikin. Jos hän ei tunne eli-muotia, hän saattaa alkaa miettiä, onko kyseessä jatko johonkin, joka hänen oletetaan lukeneen aiemmin. Kysymyksen voi esittää suoraan: ”Mitenkähän Vaasaan pääsee junalla Helsingistä?”
Virkkeen aloittaminen eli-sanalla on usein huonoa tyyliä silloinkin, kun virke todella esittää aiemmin esitetyn toisin sanoin, tarkentaa esitettyä tai tekee siitä päätelmän. Katso kohtaa Millä virkkeen saa aloittaa?
Sana ”elikkä” on vain eli-sanan arkikielinen muunnelma. Sen kirjoitusasuun kuuluu kaksi k:ta.
Murteissa ja vanhassa kielessä eli-sana esiintyy myös merkityksissä ’tai’, ’vai’ ja ’tai muuten’.
Sanaa ”henki” käytetään vanhastaan suomen kielessä silloin, kun puhutaan ihmisten lukumäärästä. Tämä on edelleen käypää kieltä, vaikka se oudoksuttaakin niitä, jotka ajattelevat sanan muita merkityksiä. Saatetaan jopa laskea leikkiä, että eiväthän kyseessä ole henkiolennot vaan ihmiset. Sanalle ”henki” ei kuitenkaan yleensä ole luontevaa vaihtoehtoa ihmisten määrää ilmaistaessa. Olisi hiukan keinotekoista puhua hissistä, johon mahtuu kahdeksan ihmistä tai kahdeksan henkilöä.
Sana ”henkilö” on aikoinaan sepitetty korvaamaan vierasperäistä sanaa ”persoona”, ja sellaiseen käyttöön se olisi saanut jäädäkin. Huolitellussa kielessä ”henkilö” edelleenkin tarkoittaa ihmistä persoonallisena olentona, yksilönä. Merkityksen luonteesta johtuu, että sanaa käytetään lähinnä yksikössä. Usein sanan ”henkilö” tilalle sopisi myös ”ihminen”, joskin sävy saattaa muuttua. Esimerkiksi jonkun tuntemisella henkilönä saatetaan tarkoittaa vain henkilökohtaista tuntemista vastakohtana esimerkiksi sille, että tuntee hänet julkisuudesta. Sen sijaan ihmisenä tuntemisella voidaan tarkoittaa syvempää (sielunelämän) tuntemista.
Joissakin tapauksissa voisi tulla kyseeseen sekä ”henki” että ”henkilö”. Valinta niiden välillä heijastaa periaatteessa sitä, ajatellaanko ihmisiä joukkona vai yksilöinä.
Yhdyssanojen jälkiosa ”-henkilö” on useimmiten tarpeeton. Sitä voi kuitenkin käyttää painotus- tai tyylisyistä.
Käytännössä sana ”huomioida” tarkoittaa ’ottaa huomioon’. Viralliset kannanotot olivat kuitenkin pitkään sillä kannalla, että merkitys on ’tehdä huomioita’. Täten esimerkiksi ”huomioida lintuja” tarkoittaisi lintujen havainnointia tai tarkkailua. Tällaista merkitystä eivät kielenkäyttäjät ole juuri pitäneet tarpeellisena. Sen sijaan huomioon ottaminen on niin tavallista, että sille on haluttu lyhyempi ilmaisu.
Vuonna 1995 suomen kielen lautakunta päätti hyväksyä myös merkityksen ’ottaa huomioon’. Vanhasta merkityksestä ei tällöin luovuttu, vaikka se esiintyykin lähinnä sanakirjoissa ja oikeakielisyysohjeissa. Useimmissa tapauksissa merkitykset olisivat erotettavissa toisistaan objektin sijan perusteella: ”huomioida lapsia” olisi huomioiden tekemistä lapsista, kun taas ”huomioida lapset” tarkoittaa lasten huomioon ottamista. Tällainen erottelu olisi kuitenkin keinotekoista ja hankalaa, eikä lukijoilta voida olettaa sen hallitsemista.
Huolitellussa asiatyylissä on täten syytä kokonaan välttää huomioida-sanaa. Yleensä lukija olettaa, että merkitys on ’ottaa huomioon’, koska tämä on sanan käyttömerkitys suomessa. Monet lukijat pitävät sanaa kielivirheenä, koska he tuntevat kielenhuollon vanhemman kannan, jonka mm. vielä Suomen kielen perussanakirja esittää: ainoa hyväksyttävä merkitys on ’tehdä huomioita’. Kielitoimiston sanakirja taas esittää, kantaa ottamatta, huomioida-sanalle kolme eri merkitystä, tosin oudosti niputtaen kaksi ensimmäistä yhteen:
Yleensä huomioida-sanan tilalle sopii ”ottaa huomioon”, joskus ”huomata”, ”varoa” tai muu kuvaavampi ilmaus. Usein huomioiminen voidaan jättää kokonaan pois, koska sillä esitetty korostus on lukijaa väheksyvä: jos esitetään asia, miksi pitää vielä kehottaa lukijaa ”huomioimaan” se?
Arkikielessäkään ei huomioida-verbiä tarvita, sillä ”ottaa huomioon” on luontevampi ilmaus. Käytännössä ”huomioida” on useinkin vain tottumattoman kirjoittajan yritystä kirjoittaa vähän hienommin kuin puhuu. Kielentarkistuksessa sitä ei kuitenkaan ehkä kannata muuttaa, koska kirjoittaja voi vedota siihen, että ilmaisu on kielenhuollon hyväksymä.
Kirjakielessä tehdään ero sanojen ”kun” ja ”kuin” välillä. Tämä aiheuttaa hankaluuksia, koska puhekielessä eroa ei yleensä ole, vaan käytetään sanaa ”kun” tai sen lyhentymää ”ku”.
Ero on paljolti keinotekoinen ja asiallisesti tarpeeton. Tuskin koskaan syntyy väärinkäsityksiä, vaikka eroa ei tehdä. Kuitenkin erotteluun on laajalti totuttu, ja siksi tarkkuus tässä asiassa on yksi huolitellun kielen tuntomerkki. Toisaalta oikolukuohjelmat osaavat usein korjata virheitä, koska ne tunnistavat tavallisimpia sanayhdistelmiä, joissa toisena sanana on ”kun” tai ”kuin”.
Perussääntö on, että ”kun” ilmaisee aikaa, ”kuin” ilmaisee vertailua. Siksi kirjoitetaan ”samalla kun”, mutta ”samoin kuin”.
Tämä sääntö jättää jonkin verran tulkinnanvaraa, sillä jotkin tapaukset voidaan käsittää sekä ajanilmaisuiksi että vertailuiksi. Ilmaisut, joissa on mukana sana ”niin”, tulkitaan vertaileviksi.
Joskus molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja silloin ilmaisuilla on usein jonkinlainen merkitysero. Esimerkiksi ”juuri kun” tarkoittaa ’juuri sillä hetkellä kun’, kun taas ”juuri kuin” tarkoittaa ’juuri sellainen kuin’.
Toisaalta sääntöjä on väljennetty (ks. Kielikello 2/2012, artikkeli Sitä mukaa kun vai sitä mukaa kuin?) varsin hämmentävästi: joissakin tapauksissa sallitaan sekä ”kun” että ”kuin”. Tämä koskee tilanteita, joissa konjunktiota ”voi käyttää sekä ajallista suhdetta että vertailua korostavasti”, ja myös tilanteita, joissa ”kun” voidaan tulkita ehtoa ilmaisevaksi. Seuraavassa on uusissa ohjeissa mainitut tapaukset siten, että ensimmäisenä on vanhojen sääntöjen mukainen (ja siten turvallisempi) vaihtoehto.
Joissakin tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse selvästä vertailusta, jolloin vain ”kuin” on mahdollinen – sekä vanhojen että uusien sääntöjen mukaan.
Sana kohtalainen on merkitykseltään kohtalaisen epämääräinen. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin melko hyvä, melko suuri tms. taikka melkoinen, joltinenkin tai tyydyttävä. Esimerkiksi kohtalainen tulos tarkoittaa yleensä tulosta, joka ei ole erityisen hyvä, mutta ei huonokaan. Toisaalta kohtalaisen hyvä kielitaito sisältänee yleensä ajatuksen siitä, että taito on keskitasoa parempi, mutta väite on ainakin periaatteessa vaatimattomampi kuin hyvä kielitaito. Sana kohtalainen ei siis ole kovin tarkka, mutta harkitusti ja kohtuullisesti käytettynä sillä on oma paikkansa kielessä.
Sana kohtuullinen tarkoittaa ’kohtuuden mukainen, sopiva’; usein siihen sisältyy merkitys oikeudenmukainen. Esimerkiksi kohtuullisen suuri tarkoittaa sellaista, mikä ei ole liian pieni eikä liian suuri, vaan kooltaan sopiva. Asiayhteydestä ja arvioijastakin riippuu, mitä pidetään sopivana, kohtuuden mukaisena. Kun esimerkiksi laissa on säädetty, että tietystä asiasta on maksettava kohtuullinen korvaus, on viime kädessä tuomioistuimen arvioitava, mitä pidetään kohtuullisena määränä.
Sanoilla kohtalainen ja kohtuullinen on siis eri merkitykset, mutta ne ovat pahasti sekoittuneet toisiinsa. Sekaannus on ymmärrettävä, koska merkityksillä on paljon yhteistä. Myös kohtalainen sisältää usein jonkinlaisen ajatuksen kohtuullisuudesta. Mutta esimerkiksi ilmaus kohtuullinen tappio johtuu vain sanojen sekaantumisesta: tappion tuskin tarkoitetaan olevan kohtuuden mukainen, sopiva.
Sekaannuksen laajuudesta voidaan tehdä seuraavat päätelmät:
Sanotaanko arkaluonteinen vai arkaluontoinen, ja onko sanoilla eri merkitys? Normit ovat vaihdelleet ja edelleen epäselvät, kuten koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohta -luontoinen ∼ -luonteinen kuvaa. Seuraavalla linjalla kuitenkin vältetään karikot:
Normien mukaan sana ”lähiaikoina” viittaa aina tulevaisuuteen, ja huolitellut asiatekstit ovat edelleen tällä linjalla. Sanaa käytetään kuitenkin arkikielessä hyvin yleisesti myös lähimenneisyyteen viittaamassa. Kielenhuollon kannanotot, kuten Kielitoimiston ohjepankin sivulla Ajanilmaukset: lähiaikoina ja viime aikoina esitetty, eivät tunnu vaikuttavan käytäntöön.
Parasta onkin välttää koko sanaa ja käyttää jotakin muuta, käytännössäkin yksiselitteisempää, kuten ”lähitulevaisuudessa” tai ”pian”. Vielä parempi on, jos ajan ilmaisua voidaan täsmentää, esimerkiksi ”tämän kuun aikana”.
Menneisyyteen taas voi viitata esimerkiksi ilmaisuilla ”viime aikoina”, ”jokin aika sitten”, ”hiljattain”, ”äskettäin” tai ”muutama päivä sitten”.
Sanoilla ”määrätä”, ”määrittää” ja ”määritellä” on periaatteessa kullakin oma merkityksensä, mutta käytännön kielessä ne sekoittuvat toisiinsa. Hyvin tarkkaan oikeakielisyyteen pyrittäessä kannattaa käyttää sanoja seuraavan taulukon mukaan. Asioiden esittämisessä ei kuitenkaan kannata luottaa siihen, että tällaiset erot olisivat selvät lukijoille.
| Sana | Merkitys | Englanniksi (lähinnä) |
|---|---|---|
| määrätä | käskeä, antaa ohje | order, command |
| määrittää | ottaa selville mittaamalla, laskemalla tms. | determine |
| määritellä | asettaa määritelmä jollekin | define |
Sanoilla on myös erikoismerkityksiä. Esimerkiksi kielitieteessä määrittää tarkoittaa myös määritteenä eli attribuuttina olemista.
Kirjallisuusalan erikoiskielessä käytetään sanaa ”nimeke” näennäisterminä: sen sanotaan tarkoittavan kirjan tai muun teoksen nimeä (suomen kielen sanakirjojen mukaan ”varsinaista nimeä”), mutta se saattaa viitata myös muihin teosta kuvaileviin tietoihin. Esimerkiksi Kansallisbibliografiassa teosten tiedoissa on Nimeke-kohdassa nimi ja sen jälkeen tekijän tai tekijöiden nimet, mahdollisesti muitakin tietoja. Esimerkki:
Nimeke: Hobitti, eli Sinne ja takaisin / J. R. R. Tolkien ; tekijän kuvittama ; suomentanut Kersti Juva ; runot suomentanut Panu Pekkanen.
Sana ”nimike” tarkoittaa suomen kielen sanakirjojen mukaan toisaalta samaa kuin ”nimeke”, toisaalta luokituksessa tai jaotuksessa tunnuksen tapaan käytettävää nimitystä, kuten ammattinimikettä tai tavaranimikettä. Käytännössä etenkin tavaranimikkeistä puhuttaessa tarkoitetaan usein itse tavaroita tai tavaralajeja, esimerkiksi ”Onnisen varastoissa on energia- ja yhdyskuntatekniikan tuotteita yli 4 000 nimikettä”.
Käytännössä siis kirjastoalan ”nimeke” tarkoittaa vaihtelevasti joko nimeä tai nimikkeenä käytettävää ilmausta, joka koostuu esimerkiksi teoksen nimestä ja tekijän nimestä.
Kirjastoalalla ei kuitenkaan puhuta nimikkeistä, vaan nimekkeistä. Toisaalta sana ”nimeke” kannattaa jättää vain kirjastoalan sisäisiin teksteihin, joissa niissäkään se ei olisi tarpeellinen. Muutoin on yleensä parempi kirjoittaa kirjan, äänitteen tai muun teoksen nimestä.
Joissakin tilanteissa nimeke-sanan käytöllä pyritään puhumaan teoksista tietyllä käsitetasolla. Esimerkiksi lauseessa ”meillä on 100 nimekettä lastenkirjoja” ei tarkoiteta kirjojen kappaleita, vaan keskenään erilaisia kirjoja; kutakin ”nimekettä” voi olla yksi tai useampi kappale, eli kirjoja voi olla paljon enemmän kuin 100. Muualla kuin kirjastoalan sisäisessä kielessä on tällöin parempi käyttää nimike-sanaa, joka on suurelle yleisölle paljon tutumpi. Yleensä vielä parempi on käyttää erityyppistä ilmausta.
”Osio” suomen uudissana, joka alkujaan sepitettiin merkitykseen ’moniosaisen kokeen, opetusohjelman tms. osatehtävä’. Tämä on sen ainoa merkitys Perussanakirjassa, kun taas Nykysuomen sanakirjassa sanaa ei ole lainkaan. Sana on kuitenkin sittemmin saanut aivan muuta käyttöä. Kielitoimiston sanakirjassa kuvaus onkin hyvin väljä: ”[jonkin] kokonaisuuden osa”.
Erityisesti se tarkoittaa verkkosivuston osaa ja yleisemmin jonkin kokonaisuuden suhteellisen itsenäistä osaa. Tässä merkityksessä sille tuntuu olevan selvä käyttötarve, kuten sen yleistyminen osoittaa. Se on jossain määrin täsmällisempi kuin ”osa”, joka voi tarkoittaa millaista osaa tahansa, pientä tai suurta, esimerkiksi mielivaltaisesti valittua osajoukkoa. Sen sijaan ”osio” tarkoittaa jotain, joka on tarkoitettu ja tehty rakenneosaksi, osakokonaisuudeksi. Se tuottaa joskus käännösongelmia, koska muissa kielissä ei ole vastaavaa sanaa. (Verkkosivustoista puhuttaessa englanninnokseksi sopii yleensä section, muissa yhteyksissä joskus module, joskus part, joskus jokin muu.)
Tästä voi seurata väärinkäsityksiäkin. Niinpä verkko-opetuksesta puhuttaessa saatetaan iloisesti puhua harjoitustehtävät-osiosta, täysin ohittaen sanan vanhan merkityksen. Ja jos joku puhuisi kokeen osiosta, niin mistä voi tietää, tarkoittaako hän tehtävää vai tehtävien joukkoa, osaa? Sellaisia tilanteita kannattaa siis välttää, ja osio-sanan alkuperäinen merkitys lienee jo syytä jättää historiaa. Kokeen osatehtävää voi sanoa ihan osatehtäväksi tai tehtäväksi.
Lisäksi sana ”osio” on paljolti jo tunkenut tilanteisiin, joihin aivan hyvin sopisi ”osa”. Jonkin toimintaohjelman ”osio” on todennäköisesti sellainen, mistä ennen olisi käytetty sanaa ”osa”. On kuitenkin hiukan eri asia sanoa esimerkiksi, että toimintaohjelman osana on se ja se, kuin sanoa, että se on toimintaohjelman osiona. Osana oleminen tarkoittaa vain sisältymistä, mahdollisesti ohjelman tai asiakirjan eri kohtiin hyvinkin moneen paikkaan, kun taas osiosta puhuminen tuo mieleen osan, johon on koottu jotain ja jolla tyypillisesti on oma nimi.
On kuitenkin syytä suosia ensisijaisesti sanaa ”osa” jo sen takia, että ”osio” on uudehko tulokas ja siis monille outo tai epäselvä.
Suomen kielen perussanakirjakin yrittää kovasti ohjata käyttämään sanaa ”perinteinen” aika suppeassa merkityksessä ja erottamaan sen sanasta ”perinnäinen”:
Kovin johdonmukainen ei sanakirja ole, sillä se esittää molemmille sanoille vastineeksi myös sivistyssanan ”traditionaalinen”. Uudempi Kielitoimiston sanakirja on samoilla linjoilla.
Käytännössä nämä sanat eivät pysy erossa toisistaan, ja ne ovat saaneet varsin epämääräisiä merkityksiä. Yleensä niiden tilalla voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin ”tavallinen” tai ”tavanomainen” tai ”vanhanaikainen”. Tällöin tulee paitsi merkitys myös haluttu sävy selvemmäksi. Luultavasti sana ”perinteinen” on yleisempi kuin ”perinnäinen” siksi, että monien mielestä ”perinteinen” on säilyttämisen arvoista ja ihailtua, mutta ”perinnäinen” vanhanaikaista ja uudistumatonta. Mutta ei ole ollenkaan selvää, että kaikki kokevat asian näin. Siksi on hyvä käyttää muita sanoja.
Sanan ”perinteinen” merkityksen kehitys on kuvaava esimerkki siitä, miten sanan käyttö laajenee. Alkujaanhan perinne on jotain, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Tästä on sitten johduttu puhumaan esimerkiksi opiskelijaelämän perinteistä, jotka siirtyvät ”polvelta” eli vuosiluokalta toiselle. Seuraavaksi kyse onkin esimerkiksi firman ”perinteestä”, jos pikkujoulussa on sama ohjelmanumero kuin viime vuonnakin. Tästä kehityksestä seuraa, että monille uusi, väljempi käyttö on jonkinasteinen kielivirhe.
Yleensä on siis parempi kirjoittaa vaikkapa tavallisesta tai tavanomaisesta kuin perinteisestä tai perinnäisestä. Jos todella on kyse vanhasta perinteestä, niin esimerkiksi ”perinteidemme mukainen” on kuvaava ilmaisu. Usein on hyvä kirjoittaa auki, mitä varsinaisesti tarkoitetaan.
Sanakirjat esittävät yleensä sanat ”suositella” ja ”suosittaa” samaa merkitsevinä. Päähakusanana on ”suosittaa”, ja sana ”suositella” kuvataan lähinnä viittauksella: ”= suosittaa”.
Kielessä on kuitenkin vain harvoin (jos koskaan) täysin samaa merkitseviä sanoja. Kielenkäyttäjät etsivät sanoille eri merkitystehtäviä, ja merkityseroja voidaan lukea sieltäkin, missä niitä ei ole tarkoitettu. Niinpä ei kannata käyttää samassa tekstissä sekä sanaa ”suositella” että sanaa ”suosittaa”.
Kumpaa sitten on parempi käyttää? Viralliset ohjeet eivät ota kantaa, mutta omassa kielenkäytössään ohjeet käyttävät selvästi useammin sanaa ”suosittaa”. Ne eivät siis suosittele suosittamista, mutta ne suosivat sitä! Sanakirjojen kuvailutapa voidaan sekin käsittää suositukseksi. Lisäksi tuntuisi luontevalta valita kahdesta vaihtoehtoisesta, samaa tarkoittavasta sanasta lyhyempi.
Kuitenkin ”suositella” on käytännössä paljon yleisempi ja siksi luontevampi. Se on luonteva sana, jota voisi hyvin käyttää arkisessa puhekielessäkin. Joku saattaisi pyytää ravintolan tarjoilijaa suosittamaan jotain ruokaa, mutta ystävältä kyllä taidettaisiin kysyä, voiko hän suositella jotain.
Google-haun tuloksia: suositella 90 500, suosittelee 84 600, suosittaa 22 400 (tämähän vastaa edellä olevia yhdessä, siis preesens- tai infinitiivimuoto). Ero on vielä rajumpi, jos verrataan yksikön 1. persoonan muotojen esiintymistä: suosittelen 112 000, suositan 208. Tämä johtuu siitä, että minämuotoisia ilmauksia käyttävä kielenkäyttö on luonnostaan luontevampaa.
Sana ”suositella” on sikälikin parempi, että se varmemmin ymmärretään selvää kannanottoa ilmaisevaksi. Se on selvää suomea, kun taas ”suosittaa” kuulostaa hiukan siltä, että se olisi teoreettisin perustein muodostettu lyhennelmä.
Muoto-opillisesti sanoissa on se ero, että sanassa ”suositella” on johdin -el(e)- (esim. suosittelen, suosittelimme), joka on yleensä merkitykseltään frekventatiivinen eli toistuvuutta ilmaiseva. Tämän voidaan kokea heijastavan sitä, että suosittelemisessa on kyse pysyvästä kannanotosta, joka aina kysyttäessä ja ehkä muutenkin toistetaan. Niinpä sana on yleensä säilynyt tällaisena, vaikka kielenhuolto on vuosikymmenten ajan suosinut sanaa ”suosittaa”.
Yleensä sanaa tai ei käytetä lauseessa, jossa on kieltoverbi, vaan sen tilalla on sana eikä sopivassa muodossa. Normia asiasta ei ole, mutta eikä-sanan käyttö on loogisempaa ja selvemmin kieltää kummankin vaihtoehdon.
Kielitoimiston sanakirjassa on tai-sanan käytöstä esimerkki ”Taajamat, joissa ei ole apteekkia tai [= eikä] lääkevarastoa” (hakasulkuhuomautus kirjassa itsessään). Nykysuomen sanakirja sanoo erisävyisesti ja selvemmin, mutta tuomitsematta ”kielt. yhteydessä tav:mmin eikä. | Kiväärin tukki ei saa kammeta t. puristaa piippua. Seudut, joissa ei ole kirkkoa t. rukoushuonetta.”
Pyrkimykset pitää sanat tallettaa ja tallentaa erossa toisistaan ovat epäonnistuneet. Hyvään tyyliin pyrittäessä voi kuitenkin tehdä eron. Tavallisemmin puhutaan tallentamista, esimerkiksi tietojen tallentamisesta levylle. Sen sijaan tallettaminen on jonkin aineellisen säilytettäväksi panemista tai antamista. Tosin nykyaikana rahaa talletetaan pankkiin myös pelkällä tilisiirrolla tai nettipankissa. Muutoinkin ero on osittain tulkinnanvarainen.
Sana taltioida on parasta jättää alkuperäismerkitykseen: se tarkoittaa asiakirjan alkuperäiskappaleen eli taltion panemista talteen (eli tallettamista), yleensä arkistoon.
Kielenhuollossa on usein pyritty eriyttämään sanoja eri merkityksiin. Esimerkiksi ”tarkastaminen” ja ”tarkistaminen” ovat hyvin samanlaisia sanoja, eivätkä useimmat varmaankaan tee eroa niiden välillä. Periaatteessa ne kuitenkin on pyritty yleiskielessä rajaamaan eri merkityksiin.
Useiden sanakirjojen ja ohjeiden mukaan ”tarkastaminen” tarkoittaa tutkimista asianmukaisuuden toteamiseksi tai virheiden löytämiseksi, kun taas ”tarkistaminen” sisältää lisäksi havaittujen virheiden ja puutteiden korjaamisen. Merkitysero ei aina ole täysin selvä. Esimerkiksi ”pöytäkirjan tarkastaminen” kokouksen esityslistassa tarkoittaa käytännössä tarkistamista, koska havaitut virheet toki korjataan. Toisaalta pöytäkirjantarkastajan tulee ilmoittaa havaitsemistaan virheistä, mutta hänellä ei ole oikeutta itse korjata niitä (muuttaa pöytäkirjaa).
Kun pyritään erityisen huoliteltuun kielenkäyttöön, voidaan edelleen tehdä edellä kuvattu ero. Tällöinkin voidaan törmätä kielikorvien eroihin. Kun ihmisillä on käsitys siitä, että ”tarkastaa” ja ”tarkistaa” tulee pitää erossa toisistaan, he eivät useinkaan tiedä tai muista, mikä niiden ero virallisesti on. Niinpä he saattavat keksiä eron, joka tuntuu heistä loogiselta. He esimerkiksi ajattelevat, että konkreettisia esineitä tarkastetaan, asioita tai ilmiöitä tarkistetaan. Tai sitten voidaan ajatella, että tarkastaminen on jonkinlaista virallista toimintaa, tarkistaminen epävirallista; tähän ehkä vaikuttaa se, että ”tarkastaja” on virkanimike. Monia muitakin erotteluja voitaisiin tehdä, ja ne voisivat olla sinänsä johdonmukaisia. Tuloksena on kaaos, kun yksi tekee eron yhdellä tavalla, toinen toisella, ja pahimmillaan kumpikin syyttää toista kielivirheestä.
Oman vivahteensa asiaan antaa sekin, että sana ”tarkistaa” on usein kiertoilmaisu. Ei haluta sanoa ”hintoja nostettiin”, vaan sanotaan ”hintoja tarkistettiin”.
Sellaiset sanat kuin laajennus tarkoittavat sekä laajentamista että sen tulosta. Tästä ei juuri koskaan synny ongelmia, sen enempää kuin vastaavista muista ilmiöistä muissa kielissä.
Nykyisin kuitenkin kielenhuolto suosittaa, että sanaa laajennus käytettäisiin vain laajentamisen merkityksessä. Laajentamisen tulosta tarkoittamaan pitäisi käyttää sanaa laajentuma tai sepitettyä sanaa laajennelma tai laajennos. Sellainen ei lisää selvyyttä, vaan aiheuttaa sekaannuksia. Joskus kuitenkin on kirjoitettava hyvin virallisesti tai on erikseen annettu ohjeeksi, että kielitoimiston ohjeita pitää noudattaa.
On muitakin tämäntapaisia tilanteita, joissa ohjeet vaativat eron tekemistä toiminnan ja tuloksen välillä. Joissakin tapauksissa se onnistuu melko luontevasti. Esimerkiksi väärennös on todellisessakin käytössä tarkoittamassa väärentämisen tulosta, jolloin väärennys jää vain toiminnan nimeksi. Tosin väärennys edelleenkin on tavallisempi sana puhuttaessa väärennetyistä esineistä.
Aiemmin sanaa ”ulkomainen” sopi käyttää adjektiivina ja sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina. Tämä on edelleen turvallisinta.
Nykyisin (v:sta 2001) kielenhuolto kuitenkin hyväksyy sanan ”ulkomaalainen” myös adjektiivikäyttöön. Voidaan siis puhua ulkomaalaisista työntekijöistä. Monista ”ulkomaalainen” sopii adjektiiviksi nimenomaan silloin, kun tarkoitetaan ihmistä. Sen sijaan puhutaan yleensä edelleen ulkomaisista (eikä ulkomaalaisista) omenista. Sanaa ”ulkolainen” ei pidetä hyväksyttävänä, vaikka se on melko yleinen. Ks. kuvausta suomen kielen lautakunnan kannanotosta: Ulkomainen ja ulkomaalainen.
Kannan muutos vaikuttaa hyvin perustellulta: suomessa ei muutoinkaan ole rajattu -maalainen-loppuisia sanoja vain substantiiviseen merkitykseen (vrt. esim. sanaan ”ahvenanmaalainen”), joten erottelu oli keinotekoinen. Se ei myöskään toiminut käytännössä.
Sana ”ulkolainen” ei edelleenkään ole hyväksyttävää kieltä, vaan sen tilalla pitäisi käyttää joko sanaa ”ulkomaalainen” tai sanaa ”ulkomainen”.
Toisaalta varovainen kirjoittaja tietysti ottaa – ainakin virallisimmassa kielenkäytössä – harkiten huomioon sen, että monet lukijat ovat kielitoimistollisempia kuin kielitoimisto itse. He saattavat paheksua sellaisiakin ilmauksia, jotka kielenhuolto on hyväksynyt jo vuosia, jopa kymmeniä vuosia sitten. Eihän synny mitään virhettä eikä epäselvyyttä siitä, että aiemman suosituksen mukaisesti käyttää sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina, koska ”ulkomainen” on ihan sopiva adjektiiviksi – ja se on kielilautakunnan mukaankin ensisijainen vaihtoehto adjektiiviksi.
Tästä vaihtelusta riippumatta kannattaa huomata, että merkitykseltään sana ”ulkomaalainen” tai ”ulkomainen” voi olla ongelmallinen. Sana on erityisen epäselvä silloin, kun Suomessa ja suomeksi puhutaan muiden maiden tapahtumista ja asioista. Jos esimerkiksi puhutaan Yhdysvalloissa tapahtuneen onnettomuuden ulkomaalaisista tai ulkomaisista uhreista, niin tarkoittaako se muita kuin yhdysvaltalaisia vai muita kuin suomalaisia?
Sellaiset sanat kuin keskinen, pohjoinen, itäinen jne. tarkoittavat keskellä, pohjoisessa, idässä olevaa. Ilmaus pohjoinen Suomi viittaa siis Suomeen kuvaten sen olevan pohjoisessa. Ilmausta käytetään kuitenkin myös tarkoittamaan Suomen pohjoista osaa. Väärinkäsityksen vaara on yleensä pieni, mutta Kielitoimiston sanakirjassa kuvataan sanat keskinen, pohjoinen, eteläinen, itäinen ja läntinen niin, että rajoittavissa merkityksissä nämä sanat on parempi korvata muilla ilmauksilla.
Sellaisia ilmauksia kuin Keski-Suomi saatetaan välttää sen takia, että niiden voi kokea viittaavan entiseen Keski-Suomen lääniin taikka Keski-Suomen nykymaakuntaan. Jos ajatellaan näin ja halutaan viitata muutoin määriteltyyn tai epämääräiseen alueeseen, sopivinta on puhua Suomen keskiosasta.
Myös väli-ilmansuuntien nimityksiä, kuten lounainen, sekä sanoja trooppinen, arktinen jne. on syytä käsitellä samoin: niitä ei käytetä rajaavassa merkityksessä.
Asiakirjoittamisessa erikoisalojen termien merkitykset ovat yleensä olennaisempia kuin yleiskielen sanojen tarkat merkityserot. Tekstin aihepiiriä tuntematon toimittaja, sihteeri tai kääntäjä joutuu usein vaikeuksiin, kun jollakin alalla käytetään samantapaisia sanoja eri merkityksissä. Tilannetta pahentaa, että termit merkityksineen saattavat olla oppiriitojen kohteina.
Esimerkiksi nimityksellä ”funktionalismi” voidaan tarkoittaa joko hyvinkin suppeasti rajattua arkkitehtuurin suuntausta, jota edustavat vain muutamat nimekkäät henkilöt rajattuna aikana, tai hyvin laveasti tyylipiirteitä, jotka ovat ominaisia kokonaisen aikakauden arkkitehtuurille. Lisäksi alan asiantuntijat saattavat olla jyrkästi eri mieltä siitä, mikä on ”oikeaa funktionalismia”. Asiaan vielä saattaa sekoittaa arkikieli, jossa sana ”funktionalismi” tai ”funkis” kuvastaa hyvin epämääräisiä maallikon käsityksiä arkkitehtuurista tai suunnittelusta.
Lisäksi sanojen sävyt vaihtelevat. Käytännössä sanat ovat eri tavoin sidoksissa mielipiteisiin ja arvostuksiin. Esimerkiksi taidesuunnan nimityksellä on erilainen merkitys sen ihailijoiden kuin sen arvostelijoiden kielenkäytössä. Ulkopuolisen on vaikea tietää sitäkään, milloin arkinen, lempinimeltä kuulostava vaihtoehto, kuten ”funkis” ilmentää myönteistä ja milloin kielteistä asennetta.
Erikoisalojen sanastot ovat tietenkin tärkeä tietolähde myös oikean sanan valinnassa eikä vain sanan oikeinkirjoituksessa. Epäselvissä tilanteissa kannattaa tarkistaa useasta lähteestä muun muassa siksi, että asiantuntijoiden näkemykset voivat erota toisistaan. Usein on syytä erikseen tekstissä tai sen liitteessä kuvata, missä merkityksissä eri termejä on käytetty.