Rajakahdennus

Käsite ja sen nimitykset

Rajakahdennuksesta eli rajageminaatiosta eli loppukahdennuksesta, jota vanhoissa kieli­opeissa on kutsuttu kummallisilla nimillä, kuten (loppu)aspiraatio, loppu­henkonen ja jäännös­lopuke, ohjeet ja oppaat esittävät yleensä vain sen, että sitä ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa. Kirjoitetaan tulepa ja mene sinne, vaikka lausutaan tuleppa ja menes sinne.

Paljon vähemmälle on jäänyt kysymys, missä yhteyksissä rajakahdennus kuuluu yleis­kielen mukaiseen ääntämykseen. Kuitenkin sen esiintymisessä on paljon murre­vaihtelua. Kettusen murre­kartaston sivu 28 kuvaa vaihtelun pää­piirteet (noin vuoden 1940 tilanteen mukaan), ja vaihtelu on niin suurta, että on oikeastaan ihme, että raja­kahdennuksen esiintyminen ainakin julkisessa puheessa on sentään pääosin vakiintunutta, vaikka sitä ei juuri ole opetettu eikä normitettu,

Vanhat kuvaukset

E. N. Setälän Suomen kielioppi: äänne- ja sana­oppi (1898) ei esitä järjestelmällistä kuvausta raja­kahdennuksesta, josta se käyttää nimitystä aspiratsioni. Sen mukaan kirja­kielen oikein­kirjoituksessa ”aspiratsioni jätetään merkitsemättä, olipa se sitten erityisenä äänteenä tai seuraavan sanan alku­konso­nan­tin kaltaiseksi muuttuneena”, mutta se esittää myös, että jotkut merkitsevät konsonantin kahdentumisen sellaisissa ilmauksissa kuin ”ei tulekkaan” ja ”tuleppas”. Se lisää: ”huom. ei kahdennusta allatiivissa, kielteisessä konditsionaalissa, -nsa-sufflksin jäljessä eikä enimmäkseen partikkeleissa, joissa kohdin ääntäminen eri osissa maata on erilainen”. Se mainitsee erikseen, että itse ja kolme ovat ”aspirationi­loppuisia”. Sen mukaan imperatiivin yksikön 2. persoona (ja sen kaltainen verbin kielto­muoto) on yleisesti sellainen, mutta muoto älä tavallisesti ei. Esimerkeistä ilmenee, että sellainen on myös I in­fi­ni­tii­vin lyhyt muoto, kuten olla, samoin sellaiset substantiivien perus­muodot kuin terve.

Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos 1924) ei sekään esitä yhtenäistä kuvausta raja­kah­den­nuk­ses­ta. Siinä käsitellään sen esiintymistä liite­partikkelien pa, kin ja kaan yh­tey­des­sä ja kuvataan ensi­sijaisiksi kirjoitustavat, joissa kahdennusta ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa (ainekin pikemmin kuin ainekkin. Se ehdottaa, ettei raja­kahdennusta (”aspiratsionia”) merkitä kir­joi­tuk­ses­sa; selvästikään kirjoitus­asu ei ollut vielä vakiintunut. Tässä yhteydessä se esit­tää lyhyen kuvauksen raja­kahdennuksen esiintymisestä:

Sellaisia muotoja, joissa aspiratsioni — milloin yleisesti, milloin vain murteittain — loppu­äänteenä esiintyy, ovat: useiden kaksi­vartaloisten nominien konsonantti­vartalo (aine,’[po. aine’,] ori´), allatiivi­sija, akt. imperat. yks. 2:nen persoona (poikk. älä), verbien kielto­muodot, 1:sen infinitiivin lyhyempi muoto, -nsa’-suffiksinen muoto sekä -nne’- ja -sti’-päätteiset adverbit.

Esimerkeistä ilmenee, että verbin kielto­muodon käsite on tässä tarkoitettu laajaksi ja kattaa myös sellaiset tapaukset kuin menkö ja ei menisi. Lisäksi esimerkeissä on myös ”äläpä ∼ äläppä”, joten raja­kahdennusta älä-sanana kuitenkin pidetään mahdollisena. Luetteloa ei ole tarkoitettu kattavaksi, sillä esimerkeissä on myös adverbit kahda ja taa.

Vanha suppea normi

Rajakahdennuksen esiintymiseen puheessa ei oteta kantaa juuri missään kiis­tat­to­mas­ti suomen kielen normistoa määrit­te­le­väs­sä dokumentissa. Ainoa yleis­kannan­otto lienee SKS:n kieli­valio­kunnan 27.10.1937 tekemä pää­tös, joka sekin ottaa kantaa vain joukkoon kysymyksiä, esittämättä kokonais­kuvausta. Päätös on kuvattu teoksessa Kielenhuollon juurilla seuraavasti:

1. Kurkunpäänklusiilin ääntämistä ei vaadita kantasuomen sanan­loppui­sen k:n ja h:n jatkajana vokaali­alkui­sen sanan seuratessa, mutta voi ääntää (esim. anna(’’)olla).
2. Eräitä tapauksia, joissa on kanta­suomen loppu-k:n (e-tapauksissa loppu-t:n) jatkaja + seuraavan sanan alkukonsonantti:
   • ei assimilaatiota abessiivin jäljessä (lakitta päin)
   • assimilaatio allatiivin jäljessä (pienellep pojalle), myös alle- ja päälle-sanojen jäljessä
   • 3. pers. omistusliitteen jälkeen assimilaatio suotava (poikansak kanssa)
   • lti-adverbien (laajalti) seka kotia-, kahtia-tyyppisten lokatiiviadverbien jäljessä on vaadittava assimilaatiota (kotiappäin).
3. Assimilaatiota ei pidä vaatia absoluuttisen paussin edellä.

Viimeinen kohta on outo. Sikäli kuin kyse on assimilaatiosta, sitä ei voi esiintyä ”absoluuttisen paussin” eli käytännössä selvän tauon edellä. Tässä on ehkä tarkoitettu assimilaation sijasta ”kurkun­pään­klusiilia”, joka sellaisessa tilanteessa olisi mahdollinen.

Kannanotossa ei mainita sellaisia hyvin tavallisia tapauksia kuin infinitiivi (olla) ja imperatiivi (ole). Syynä lienee se, että kannan­otossa käsitellään vain sellaisia tapauksia, joita pidettiin ongelmallisina tai eri­mie­li­syyt­tä aiheuttaneina. Kannan­otossahan on kohtia, joissa poiketaan Setälän kuvauksesta.

Erikoinen yhtä sanaa koskeva kannan­otto on kieli­lauta­kunnan vuonna 1954 tekemä päätös, joka selostetaan Kieli­kellossa 7 (1974) näin: ”Päätettiin, että kolme-sanasta hyväksytään sekä aspiraatiollinen että aspiraatio­ton ääntämys.” Aspiraatio tarkoittaa tässä raja­kahden­nus­ta. Kuten jäljempänä kuvataan, aiheesta on esitetty muitakin käsityksiä. NSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään merkintää siitä, että kolme-sanassa voisi esiintyä raja­kahdennus. (Murre­sana­kirjan kuvauksen mukaan sanassa on raja­kah­den­nus laajalti länsi­murteis­sa, paikoin itä­murteissa­kin.)

Rajakahdennuksen merkitseminen sanakirjoissa

KSK:n käyttöohjeiden kohdassa Ääntämisohjeet ja foneettiset merkit sanotaan: ”Jos sana äännetään toisin kuin kirjoitetaan, ääntämys on esitetty hakusanan jäljessä hakasulkeissa.” Sen mukaan rajakahdennus osoitetaan yläindeksi-x:llä, esimerkiksi [lieˣ]. Tällaista mer­kin­tää ei kuitenkaan näytä oleva missään sellaisessa sanassa, jossa esiintyy raja­kah­den­nus sanan tyypin perusteella, kuten verbien perusmuodoissa.

NSK:n ohjeissa asia on esitetty selvemmin: niiden mukaan rajakahdennus osoitetaan heittomerkillä, esimerkiksi ”lie [lie’]”, mutta ”sitä ei merkitä tapauksissa, joissa se kuuluu muototyyppiin kauttaaltaan”, ja tätä seuraa luettelo näistä tyypeistä. (Luettelo on otettu huomioon jäljempänä olevassa tiivistelmä­taulukossa, mukaan lukien se, että luettelon mukaan rajakahdennus esiintyy yleisesti ti-loppuisissa adverbeissa. NSK:ssa on myös loppukahdennuksellisia sanoja, joiden ei voine katsoa kuuluvan nykykieleen, kuten yhtiä sanassa yhtiäpäin.)

Kielenoppaiden ohjeita rajakahdennuksesta

Kielenoppaissa rajakahdennuksen esiintymistä on käsitelty vaihtelevassa määrin. Niiden kuvaukset ovat jopa yllättävän yhtenäisiä siihen nähden, että niiden linja ei vastaa johdon­mukaisesti minkään murteen kantaa.

Aarni Penttilän kirjassa ”Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi” (1948) kuvaa raja­kahdennuksen laajahkosti (s. 35–36) samaan tapaan kuin seuraavassa kuvattavat ohjeet. Siinä sanotaan niitä hiukan laajemmin, että ti-lop­pui­sis­sa adverbeissa raja­kahden­nus, mutta tämän kyseen­alaistaa se, että kirja mainitsee sanat irti ja kohti sellaisina, joissa loppu­kahdennus voi esiintyä tai olla esiintymättä. Lisäksi siinä mainitaan muutenkin sana­tyyppejä ja sanoja, joissa loppu­kahdennusta ”saatetaan kyllä pitää luvallisena, mutta tuskin välttämättömänä”: konditionaalin kielteinen muoto (esim. ei tekisi), passiivin 2. partisiipin perusmuoto (esim. tehty), verbin monikon 1. ja 2. persoonan muodot (esim. teemme, teette), monikon 1. ja 2. persoonan possessiivi­suffiksi (esim. talomme, talonne) ja eräät yksittäiset sanat. Mainituista tyypeistä useimpia ei ole otettu huomioon jäljempänä esi­tet­tä­väs­sä tiivistelmässä, nimittäin niitä, joita muut lähteet eivät mainitsekaan. Penttilä esittää sana­tyypeistä ilmeisesti tyhjentäväksi tarkoitetun luettelon, mutta yksittäisistä sanoista vain kuten-sanalla alkavan luettelon.

E. A. Saarimaan ”Kielenopas” esittää (6. pai­nok­ses­sa v. 1966 s. 9) melko selvän luettelon. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy seuraavissa sanoissa:

1. e-loppuisten nominien perusmuoto, esim. puhe, poikkeuksina ”sanat kaase ja nukke, sekä sellaiset erisnimet, joiden vartalossa e on lyhyt, esim. Kalle, Raahe”, kuitenkin niin, että sanoissa kolme ja viime rajakahdennus esiintyy vain ”tavallisesti”; kaase on kaaso-sanan rinnakkais­muoto, jonka tuskin voi sanoa kuuluvan nykyiseen yleis­kieleen
2. allatiivimuodot, esim. merelle
3. ns. prolatiivit, esim. meritse
4. imperatiivin yksikön 2. persoona, esim. tule
5. verbien kieltomuodot, esim. (en) tule, joista kuitenkin konditionaalin kieltomuodoissa, esim. (en) tulisi, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”
6. verbin perusmuoto eli I infinitiivin lyhyt muoto, esim. tulla
7. -nne-, -sti- ja -lti-loppuiset adverbit, esim. sinne
8. ”joukko erilaisia muita partikkeleja: alle, päälle, ylle, asti, kiinni, luo, taa, lähemmä, peremmä, kaiketi, peräti, huoleti, ääneti, saati”.

Lisäksi kirja luettelee adverbeja kuten eli ja kai, joissa rajakahdennusta ”ei ole vaadittava”. Tämä tarkoittaa, että rajakahdennus on yleiskielessä sallittu, mutta ei pakollinen. Kirjan mukaan -nsa-loppuisissa omistusmuodoissa, esim. tahtonsa, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”, mutta sen ”ääntämistä pidetään erittäin suotavana”.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja kuvaa (3. painoksessa 1992 s. 21–22) loppu­kah­den­nuk­sen esiintymisen pääosin samoin kuin Saarimaa, jopa lähes samassa järjestyksessä. 1. kohdassa se mainitsee poikkeuksina myös sanat nalle ja psyyke, mutta tällaisia luetteloita ei liene tarkoitettukaan tyhjentäviksi. Varsinaisia eroja ovat seuraavat:

• Saarimaan 5. kohdan asiasta Ikola esittää, että konditionaalin kielto­muodoissa loppu­kahdennus ”ei ole välttämätön”, mutta tämä (pikemminkin kuin mur­teel­li­suus) saattaa hyvin olla Saarimaankin ajatuksena.
• Saman kohdan asioista Ikola esittää, että poikkeus koskee myös imperatiivin ko-loppuisia kieltomuotoja, kuten (älkää) tulko.
• Saarimaan 7. kohdan nne-loppujen sijasta Ikola mainitsee yleisemmin e-loppuiset adverbit. Esimerkkeinä tästä on Saarimaan 8. kohdan sanojen lisäksi luokse ja taakse.
• Saarimaan 8. kohdan adverbien lisäksi Ikola mainitsee sanat edemmä ja olleti. Toisaalta siinä sana saati on luettelossa, jossa rajakahdennus on sallittu, mutta ei pakollinen; tällaisia sanoja ovat Ikolan mukaan myös asti, eli, irti, kohti, tyynni, vaiti, kai, tai, vai, tykö, yhä, ympäri, sikäli, mikäli.
• Ikola sanoo nsa-liitteestä samaan tapaan, mutta ei aivan samoin kuin Saarimaa: Ikolan mukaan siinä rajakahdennus on ”suositeltava, joskaan ei välttämätön”,
• Ikolan mukaan h:n edellä rajakahdennuksen ääntäminen ei ole pakollista.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas kuvaa (4. painoksessa v. 2011 s. 40–41) rajakahdennuksen pääosin samoin kuin Ikola. Poikkeukset ovat vähäisiä, osittain vain vivahde-eroja:

• Itkosen mukaan sanasta kolme voi rajakahdennus jäädä poiskin, mutta sanassa viime ei tavallisesti esiinny rajakahdennusta, vaikka rajakahdenteinenkin ääntämys on mahdollinen
• Poikkeuksellisena e-loppuisena sanana Itkosella on myös joule, kun taas kaase puuttuu. Itkosen muotoilu puhuu ”seuraavan­tapaisista sanoista”, joten luetteloa ei selvästikään ole tarkoitettu tyhjentäväksi. Itkonen viittaakin siihen, että tällaiset sanat tunnistaa taivutuksesta, jossa esimerkiksi yksikön genetiivissä on lyhyt e (esim. nukke : nuken).
• Itkonen esittää rajakahdennuksellisina myös sanat kiiru ja ori, mutta sanoo jäl­kim­mäi­ses­tä, että se äännetään usein ilman rajakahdennusta, mikä heijastuu tai­vu­tuk­seen­kin (ori : orin). Kiiru on NSK:n mukaan etenkin kansan­kielinen, PSK:n ja KSK:n mukaan taas murteellinen.
• Itkonen esittää, että rajakahdennus esiintyy myös omistus­liitteettömissä komitatiivi­muodoissa kuten savisine (saappaineen), mutta niissä rajakahdennus ”ei ole vält­tä­mä­tön”.
• Itkosen mukaan rajakahdennus esiintyy myös verbinmuodossa lie. Kuten edellä mainittiin, NSK, PSK ja KSK ovat samalla kannalla. Saarimaa ja Ikola eivät tällaista mainitse, mikä on ilmeisesti tulkittava niin, että sanassa on loppukahdennus vain, kun se on kieltomuotona eli muodon liene lyhentymäksi tulkittavana (esimerkiksi lauseessa Se ei lie totta).
• Itkonen esittää kaikki e-, ia-, ti- ja mma-loppuiset partikkelit raja­kahdennuksellisina, kuitenkin niin, että lti-loppuisissa sekä sanoissa irti, kohti, saati, vaiti rajakahdennus ei ole välttämätön, vaikkakin tavallinen. Yleiskielessä ia-loppuisia adverbeja lienevät vain kahtia ja kolmia.
• Itkosen mukaan ko-loppuisissa imperatiivin kieltomuodoissa on loppukahdennus, mutta se voi jäädä poiskin.
• Itkosen mukaan nsa-liitteessä esiintyy rajakahdennus, mutta se voi jäädä poiskin; hän ei siis esitä varsinaista suositusta.
• Itkonen esittää rajakahdennuksellisina vielä sanat kiinni, luo, taa sekä valinnaisesti (rajakahdennus on ”tavallinen muttei välttämätön”) sanat eli, kai, mikäli, sikäli, tai, tykö, tyynni, yhä, ympäri ja sanan perä yhdyssanassa peräkanaa.

ISK:n mukaan (§ 34) rajakahdennus esiintyy yleiskielessä eräissä muissakin sana­tyypeissä. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen tässäkään asiassa. Sen mukaan raja­kahdennusta esiintyy tu− ja ty-loppuisissa partisiipeissa (kuten saatu ja tehty) yleis­kielisessä puheessa, ”mutta ei yhtä säännöllisesti kuin edellä mainituissa muoto­ryhmissä [A-infinitiivi, verbin kielto­muoto, yks. 2. persoonan imperatiivi ja tuote-tyypin nominit] eikä kaikilla puhujilla”. Tämä antanee liioittelevan kuvan ilmiön yleisyydestä, vaikka sen mainitsee myös Kieli­kellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto?, tosin vain ”satun­nai­sem­min” esiintyvänä.

Tiivistelmätaulukoita

Seuraaviin taulukkoihin on koottu eri kannanottoja, joita on osittain pyritty tulkitsemaan ilmeisen tarkoituksen mukaan, vaikka sanamuoto mahdollistaisi muitakin tulkintoja. Esi­mer­kik­si rajakahdennuksen esiintyminen e-loppuisissa nomineissa lienee kaikissa kannan­otoissa tarkoitettu samaksi. Lisäksi tässä on yhdistetty sävyltään erilaisia kannan­ottoja kannaksi ”voi olla”, joka tarkoittaa, että rajakahdennus on sallittu, mutta ei pakollinen. Ajatus­viiva (–) tarkoittaa raja­kah­den­nuk­sen puuttumista.

Ensimmäisessä taulukossa on sana­tyyppejä, toisessa aakkosjärjestyksessä yksittäisiä sanoja. NSK-sarakkeessa tyhjä kohta tarkoittaa, että NSK ei ota asiaan mitään kantaa. KSK ei esitä raja­kahdennuksesta yleisiä sääntöjä, ja siksi ensimmäisessä taulukossa ei ole KSK-saraketta. Yksittäisistä sanoistakin se esittää raja­kahdennus­tietoja vain vähän, lähinnä vain tapauksista, joissa sen mukaan voi raja­kahdennus esiintyä tai olla esiintymättä.

Ryhmään ”muut e-loppuiset adverbit” (kuin tse- ja nne-loppuiset) kuuluvat lähinnä luokse ja taakse, NSK kuvaa ne raja­kahdennukseen loppuvina. Adverbissa toiste on Kieli­kellon 3/2013 kirjoituksen Toiste? mukaan (mutta ei sana­kirjojen mukaan) raja­kahdennus, koska se on muodostunut sanasta toisten. Substantiivi toiste on eri sana, ja siinä on tietysti raja­kahdennus.

Taulukossa ”osin” viittaa siihen, että lähde esittää mma-loppuisista sanoista vain muutamia, joissa sen mukaan on raja­kahdennus. Tällaisista sanoista useimmat ilmaisevat suuntaa, ja niiden rinnalla on usein ‑mmaksi- ja ‑mas-loppuinen adverbi; KSK:ssa on seuraavat tämän tyypin sanat: alemma, alimma, edemmä, etemmä, jäljemmä, kauemma, kauimma, keskemmä, lähemmä, myöhemmä, peremmä, sinnemmä, sisemmä, taaemma, taamma, taemma, tuonnemma, tännemmä, ylemmä, ylimmä. KSK (ja jo PSK) esittävät ne ilman merkintää raja­kahdennuksesta, kun taas NSK:ssa raja­kahdennus on merkitty (hakusanojen kohdalle, ei luetteloon muoto­tyypeistä, joissa raja­kahdennus esiintyy kauttaaltaan). Toisen­tyyppisiä, verbikantaisia mma-adverbeja on KSK:ssa vain muutama: kuulemma, näemmä, näämmä (arki­kielinen); NSK:ssa on myös tiemmä (kansan­kieltä). Nämä tulkitaan sulaumiksi, jotka ovat kehittyneet sellaisista ilmauksista kuin ”näen mä” (ISK § 139), joten raja­kahdennuksen esiintyminen olisi outoa, ja on mahdollista, että Itkonen ei tarkoittanut viitata niihin.

ISK § 34:n mukaan konditionaalin kielto­muodot kuuluvat joukkoon ”harvinaisempia raja­gemi­naa­tiol­li­sia tapaus­ryhmiä, jotka ovat osin alueellisia ja suppea-alaisiakin mutta joskus myös yleis­kielisessä puheessa tavattavia”. Sellaisiksi se mainitsee myös translatiivin (esim. uudeksi) ja verbien monikon 1. persoonan muodot (esim. mietimme).

Edellä mainitut lähteet eivät mainitse abessiivia (esimerkiksi rahatta), vaikka sen on päätelty olleen alkujaan konsonantti­loppuinen ja vaikka vanhemmissa esityksissä saatetaan mainita se raja­kahdennukseen loppuvana. Gradussa Raja­geminaatio – yksi suomen kielen sandhi-ilmiöistä tavallisten kielen­käyttäjien näkö­kulmasta ar­vioi­daan, että raja­kahdennus ei yleensä toteudu abessiivin yhteydessä, mutta siinä ei ole tutkittu sen yleisyyttä.

Toisessa taulukossa on yksittäisiä sanoja aakkos­järjestyk­ses­sä. KSK-sarakkeessa tyhjä tarkoittaa, ettei sana lainkaan esiinny siinä.

Mikään mainituista lähteistä ei käsittele sanaa sivu post­positiona tai adverbina, vaikka se lienee sellaisessa käytössä (esimerkiksi puhua sivu suunsa) alkujaan sivu‑substantiivin konsonantti­loppuinen johdos. ISK mainitsee kohdassa sen Eräitä suuntaa merkitseviä adverbeja ”raja­geminaatiollisena ja tulo­sija­merkityksisenä”, mutta niin, että raha­kahdennuksen merkki on sulkeissa: sivu^(x).

ISK mainitsee em. kohdassa myös sanan alasti sellaisena, että siinä on raja­kahdennus. Tämä olisi sikäli luonnollista, että alku­perältään sana on ilmeisesti sti‑johdos.

Missä tilanteissa rajakahdennus esiintyy

Rajakahdennus esiintyy, jos sen aiheuttavaa sanaa seuraa ilman selvää taukoa kon­so­nan­til­la alkava sana (joka voi olla yhdys­sanan jälki­osa) tai konsonantilla alkava liite, kuten kin. Tässä on kuitenkin murre-eroja, samoin kuin siinä, esiintyykö raja­kahdennus h-äänteen edellä.

ISK § 34 kuvaa raja­kahdennuksen esiintyvän myös johdinten lainen ja mainen edellä. Tällaista ei ole yleensä esitetty raja­kahdennuksen kuvauksissa, mutta varmaankin sitä esiintyy joillakin alueilla tai joidenkin ihmisten kielessä. (Penttilän kirjassa on esimerkki, jonka mukaan nestemäinen ääntyy [nestemmäinen].)