Suomen kielen normien muutoksia, luku 14 Ääntämys:

Rajakahdennus

Käsite ja sen nimitykset

Rajakahdennuksesta eli rajageminaatiosta eli loppukahdennuksesta, jota vanhoissa kieli­opeissa on kutsuttu kummallisilla nimillä, kuten (loppu)aspiraatio, loppu­henkonen ja jäännös­lopuke, ohjeet ja oppaat esittävät yleensä vain sen, että sitä ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa. Kirjoitetaan tulepa ja mene sinne, vaikka lausutaan tuleppa ja menes sinne.

Paljon vähemmälle on jäänyt kysymys, missä yhteyksissä rajakahdennus kuuluu yleis­kielen mukaiseen ääntämykseen. Kuitenkin sen esiintymisessä on paljon murre­vaihtelua. Kettusen murre­kartaston sivu 28 kuvaa vaihtelun pää­piirteet (noin vuoden 1940 tilanteen mukaan), ja vaihtelu on niin suurta, että on oikeastaan ihme, että raja­kahdennuksen esiintyminen ainakin julkisessa puheessa on sentään pääosin vakiintunutta, vaikka sitä ei juuri ole opetettu eikä normitettu,

Vanhat kuvaukset

E. N. Setälän Suomen kielioppi: äänne- ja sana­oppi (1898) ei esitä järjestelmällistä kuvausta raja­kahdennuksesta, josta se käyttää nimitystä aspiratsioni. Sen mukaan kirja­kielen oikein­kirjoituksessa ”aspiratsioni jätetään merkitsemättä, olipa se sitten erityisenä äänteenä tai seuraavan sanan alku­konso­nan­tin kaltaiseksi muuttuneena”, mutta se esittää myös, että jotkut merkitsevät konsonantin kahdentumisen sellaisissa ilmauksissa kuin ”ei tulekkaan” ja ”tuleppas”. Se lisää: ”huom. ei kahdennusta allatiivissa, kielteisessä konditsionaalissa, -nsa-sufflksin jäljessä eikä enimmäkseen partikkeleissa, joissa kohdin ääntäminen eri osissa maata on erilainen”. Se mainitsee erikseen, että itse ja kolme ovat ”aspirationi­loppuisia”. Sen mukaan imperatiivin yksikön 2. persoona (ja sen kaltainen verbin kielto­muoto) on yleisesti sellainen, mutta muoto älä tavallisesti ei. Esimerkeistä ilmenee, että sellainen on myös I in­fi­ni­tii­vin lyhyt muoto, kuten olla, samoin sellaiset substantiivien perus­muodot kuin terve.

Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos 1924) ei sekään esitä yhtenäistä kuvausta raja­kah­den­nuk­ses­ta. Siinä käsitellään sen esiintymistä liite­partikkelien pa, kin ja kaan yh­tey­des­sä ja kuvataan ensi­sijaisiksi kirjoitustavat, joissa kahdennusta ei merkitä kir­joi­tuk­ses­sa (ainekin pikemmin kuin ainekkin. Se ehdottaa, ettei raja­kahdennusta (”aspiratsionia”) merkitä kir­joi­tuk­ses­sa; selvästikään kirjoitus­asu ei ollut vielä vakiintunut. Tässä yhteydessä se esit­tää lyhyen kuvauksen raja­kahdennuksen esiintymisestä:

Sellaisia muotoja, joissa aspiratsioni — milloin yleisesti, milloin vain murteittain — loppu­äänteenä esiintyy, ovat: useiden kaksi­vartaloisten nominien konsonantti­vartalo (aine,’[po. aine’,] ori´), allatiivi­sija, akt. imperat. yks. 2:nen persoona (poikk. älä), verbien kielto­muodot, 1:sen infinitiivin lyhyempi muoto, -nsa’-suffiksinen muoto sekä -nne’- ja -sti’-päätteiset adverbit.

Esimerkeistä ilmenee, että verbin kielto­muodon käsite on tässä tarkoitettu laajaksi ja kattaa myös sellaiset tapaukset kuin menkö ja ei menisi. Lisäksi esimerkeissä on myös ”äläpä ∼ äläppä”, joten raja­kahdennusta älä-sanana kuitenkin pidetään mahdollisena. Luetteloa ei ole tarkoitettu kattavaksi, sillä esimerkeissä on myös adverbit kahda ja taa.

Vanha suppea normi

Rajakahdennuksen esiintymiseen puheessa ei oteta kantaa juuri missään kiis­tat­to­mas­ti suomen kielen normistoa määrit­te­le­väs­sä dokumentissa. Ainoa yleis­kannan­otto lienee SKS:n kieli­valio­kunnan 27.10.1937 tekemä pää­tös, joka sekin ottaa kantaa vain joukkoon kysymyksiä, esittämättä kokonais­kuvausta. Päätös on kuvattu teoksessa Kielenhuollon juurilla seuraavasti:

  1. Kurkunpäänklusiilin ääntämistä ei vaadita kantasuomen sanan­loppui­sen k:n ja h:n jatkajana vokaali­alkui­sen sanan seuratessa, mutta voi ääntää (esim. anna(’’)olla).
  2. Eräitä tapauksia, joissa on kanta­suomen loppu-k:n (e-tapauksissa loppu-t:n) jatkaja + seuraavan sanan alkukonsonantti:
    • ei assimilaatiota abessiivin jäljessä (lakitta päin)
    • assimilaatio allatiivin jäljessä (pienellep pojalle), myös alle- ja päälle-sanojen jäljessä
    • 3. pers. omistusliitteen jälkeen assimilaatio suotava (poikansak kanssa)
    • lti-adverbien (laajalti) seka kotia-, kahtia-tyyppisten lokatiiviadverbien jäljessä on vaadittava assimilaatiota (kotiappäin).
  3. Assimilaatiota ei pidä vaatia absoluuttisen paussin edellä.

Viimeinen kohta on outo. Sikäli kuin kyse on assimilaatiosta, sitä ei voi esiintyä ”absoluuttisen paussin” eli käytännössä selvän tauon edellä. Tässä on ehkä tarkoitettu assimilaation sijasta ”kurkun­pään­klusiilia”, joka sellaisessa tilanteessa olisi mahdollinen.

Kannanotossa ei mainita sellaisia hyvin tavallisia tapauksia kuin infinitiivi (olla) ja imperatiivi (ole). Syynä lienee se, että kannan­otossa käsitellään vain sellaisia tapauksia, joita pidettiin ongelmallisina tai eri­mie­li­syyt­tä aiheuttaneina. Kannan­otossahan on kohtia, joissa poiketaan Setälän kuvauksesta.

Erikoinen yhtä sanaa koskeva kannan­otto on kieli­lauta­kunnan vuonna 1954 tekemä päätös, joka selostetaan Kieli­kellossa 7 (1974) näin: ”Päätettiin, että kolme-sanasta hyväksytään sekä aspiraatiollinen että aspiraatio­ton ääntämys.” Aspiraatio tarkoittaa tässä raja­kahden­nus­ta. Kuten jäljempänä kuvataan, aiheesta on esitetty muitakin käsityksiä. NSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään merkintää siitä, että kolme-sanassa voisi esiintyä raja­kahdennus. (Murre­sana­kirjan kuvauksen mukaan sanassa on raja­kah­den­nus laajalti länsi­murteis­sa, paikoin itä­murteissa­kin.)

Rajakahdennuksen merkitseminen sanakirjoissa

KSK:n käyttöohjeiden kohdassa Ääntämisohjeet ja foneettiset merkit sanotaan: ”Jos sana äännetään toisin kuin kirjoitetaan, ääntämys on esitetty hakusanan jäljessä hakasulkeissa.” Sen mukaan rajakahdennus osoitetaan yläindeksi-x:llä, esimerkiksi [lieˣ]. Tällaista mer­kin­tää ei kuitenkaan näytä oleva missään sellaisessa sanassa, jossa esiintyy raja­kah­den­nus sanan tyypin perusteella, kuten verbien perusmuodoissa.

NSK:n ohjeissa asia on esitetty selvemmin: niiden mukaan rajakahdennus osoitetaan heittomerkillä, esimerkiksi ”lie [lie’]”, mutta ”sitä ei merkitä tapauksissa, joissa se kuuluu muototyyppiin kauttaaltaan”, ja tätä seuraa luettelo näistä tyypeistä. (Luettelo on otettu huomioon jäljempänä olevassa tiivistelmä­taulukossa, mukaan lukien se, että luettelon mukaan rajakahdennus esiintyy yleisesti ti-loppuisissa adverbeissa. NSK:ssa on myös loppukahdennuksellisia sanoja, joiden ei voine katsoa kuuluvan nykykieleen, kuten yhtiä sanassa yhtiäpäin.)

Kielenoppaiden ohjeita rajakahdennuksesta

Kielenoppaissa rajakahdennuksen esiintymistä on käsitelty vaihtelevassa määrin. Niiden kuvaukset ovat jopa yllättävän yhtenäisiä siihen nähden, että niiden linja ei vastaa johdon­mukaisesti minkään murteen kantaa.

Aarni Penttilän kirjassa ”Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi” (1948) kuvaa raja­kahdennuksen laajahkosti (s. 35–36) samaan tapaan kuin seuraavassa kuvattavat ohjeet. Siinä sanotaan niitä hiukan laajemmin, että ti-lop­pui­sis­sa adverbeissa raja­kahden­nus, mutta tämän kyseen­alaistaa se, että kirja mainitsee sanat irti ja kohti sellaisina, joissa loppu­kahdennus voi esiintyä tai olla esiintymättä. Lisäksi siinä mainitaan muutenkin sana­tyyppejä ja sanoja, joissa loppu­kahdennusta ”saatetaan kyllä pitää luvallisena, mutta tuskin välttämättömänä”: konditionaalin kielteinen muoto (esim. ei tekisi), passiivin 2. partisiipin perusmuoto (esim. tehty), verbin monikon 1. ja 2. persoonan muodot (esim. teemme, teette), monikon 1. ja 2. persoonan possessiivi­suffiksi (esim. talomme, talonne) ja eräät yksittäiset sanat. Mainituista tyypeistä useimpia ei ole otettu huomioon jäljempänä esi­tet­tä­väs­sä tiivistelmässä, nimittäin niitä, joita muut lähteet eivät mainitsekaan. Penttilä esittää sana­tyypeistä ilmeisesti tyhjentäväksi tarkoitetun luettelon, mutta yksittäisistä sanoista vain kuten-sanalla alkavan luettelon.

E. A. Saarimaan ”Kielenopas” esittää (6. pai­nok­ses­sa v. 1966 s. 9) melko selvän luettelon. Sen mukaan rajakahdennus esiintyy seuraavissa sanoissa:

  1. e-loppuisten nominien perusmuoto, esim. puhe, poikkeuksina ”sanat kaase ja nukke, sekä sellaiset erisnimet, joiden vartalossa e on lyhyt, esim. Kalle, Raahe”, kuitenkin niin, että sanoissa kolme ja viime rajakahdennus esiintyy vain ”tavallisesti”; kaase on kaaso-sanan rinnakkais­muoto, jonka tuskin voi sanoa kuuluvan nykyiseen yleis­kieleen
  2. allatiivimuodot, esim. merelle
  3. ns. prolatiivit, esim. meritse
  4. imperatiivin yksikön 2. persoona, esim. tule
  5. verbien kieltomuodot, esim. (en) tule, joista kuitenkin konditionaalin kieltomuodoissa, esim. (en) tulisi, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”
  6. verbin perusmuoto eli I infinitiivin lyhyt muoto, esim. tulla
  7. -nne-, -sti- ja -lti-loppuiset adverbit, esim. sinne
  8. ”joukko erilaisia muita partikkeleja: alle, päälle, ylle, asti, kiinni, luo, taa, lähemmä, peremmä, kaiketi, peräti, huoleti, ääneti, saati”.

Lisäksi kirja luettelee adverbeja kuten eli ja kai, joissa rajakahdennusta ”ei ole vaadittava”. Tämä tarkoittaa, että rajakahdennus on yleiskielessä sallittu, mutta ei pakollinen. Kirjan mukaan -nsa-loppuisissa omistusmuodoissa, esim. tahtonsa, rajakahdennus ”esiintyy vain eräissä murteissa”, mutta sen ”ääntämistä pidetään erittäin suotavana”.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja kuvaa (3. painoksessa 1992 s. 21–22) loppu­kah­den­nuk­sen esiintymisen pääosin samoin kuin Saarimaa, jopa lähes samassa järjestyksessä. 1. kohdassa se mainitsee poikkeuksina myös sanat nalle ja psyyke, mutta tällaisia luetteloita ei liene tarkoitettukaan tyhjentäviksi. Varsinaisia eroja ovat seuraavat:

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas kuvaa (4. painoksessa v. 2011 s. 40–41) rajakahdennuksen pääosin samoin kuin Ikola. Poikkeukset ovat vähäisiä, osittain vain vivahde-eroja:

ISK:n mukaan (§ 34) rajakahdennus esiintyy yleiskielessä eräissä muissakin sana­tyypeissä. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen tässäkään asiassa. Sen mukaan raja­kahdennusta esiintyy tu− ja ty-loppuisissa partisiipeissa (kuten saatu ja tehty) yleis­kielisessä puheessa, ”mutta ei yhtä säännöllisesti kuin edellä mainituissa muoto­ryhmissä [A-infinitiivi, verbin kielto­muoto, yks. 2. persoonan imperatiivi ja tuote-tyypin nominit] eikä kaikilla puhujilla”. Tämä antanee liioittelevan kuvan ilmiön yleisyydestä, vaikka sen mainitsee myös Kieli­kellon 4/2023 artikkeli Maistuisiko teillekkin hernekkeitto vai teillekin hernekeitto?, tosin vain ”satun­nai­sem­min” esiintyvänä.

Tiivistelmätaulukoita

Seuraaviin taulukkoihin on koottu eri kannanottoja, joita on osittain pyritty tulkitsemaan ilmeisen tarkoituksen mukaan, vaikka sanamuoto mahdollistaisi muitakin tulkintoja. Esi­mer­kik­si rajakahdennuksen esiintyminen e-loppuisissa nomineissa lienee kaikissa kannan­otoissa tarkoitettu samaksi. Lisäksi tässä on yhdistetty sävyltään erilaisia kannan­ottoja kannaksi ”voi olla”, joka tarkoittaa, että rajakahdennus on sallittu, mutta ei pakollinen. Ajatus­viiva (–) tarkoittaa raja­kah­den­nuk­sen puuttumista.

Ensimmäisessä taulukossa on sana­tyyppejä, toisessa aakkosjärjestyksessä yksittäisiä sanoja. NSK-sarakkeessa tyhjä kohta tarkoittaa, että NSK ei ota asiaan mitään kantaa. KSK ei esitä raja­kahdennuksesta yleisiä sääntöjä, ja siksi ensimmäisessä taulukossa ei ole KSK-saraketta. Yksittäisistä sanoistakin se esittää raja­kahdennus­tietoja vain vähän, lähinnä vain tapauksista, joissa sen mukaan voi raja­kahdennus esiintyä tai olla esiintymättä.

Rajakahdennuksen esiintyminen sanatyypeittäin eri kannanottojen mukaan
Sanatyyppi Penttilä Saarimaa Ikola Itkonen NSK
e-loppuinen nomini, jossa e pitenee taivutuksessa on on on on on
-lle-muodot (allatiivit), myös adverbit, kuten alle on on on on on
-tse-johdokset, kuten maitse on onon on on
imperat. yks. 2. pers., kuten tule (paitsi älä) on onon on
ko-loppuinen imperat. kieltomuoto, kuten tulko on on voi olla
verbien indikatiivin ja potentiaalin kieltomuodot on onon on
konditionaalin kieltomuodot, kuten (ei) tulisi voi olla murteissavoi olla voi olla
-mma-loppuiset adverbit, kuten alemma osin osin osin on
-sti-johtimiset adverbit, kuten pahasti on on on on on
-nne-loppuiset adverbit, kuten minne osin on on on on
muut -e-loppuiset adverbit, kuten luokse on on osin
-lti-loppuiset adverbit on on on voi olla on
-nsa-loppuiset omistusmuodot on voi olla voi ollavoi olla on
-ne-loppuiset komitatiivit, kuten suurine voi olla

Ryhmään ”muut e-loppuiset adverbit” (kuin tse- ja nne-loppuiset) kuuluvat lähinnä luokse ja taakse, NSK kuvaa ne raja­kahdennukseen loppuvina. Adverbissa toiste on Kieli­kellon 3/2013 kirjoituksen Toiste? mukaan (mutta ei sana­kirjojen mukaan) raja­kahdennus, koska se on muodostunut sanasta toisten. Substantiivi toiste on eri sana, ja siinä on tietysti raja­kahdennus.

Taulukossa ”osin” viittaa siihen, että lähde esittää mma-loppuisista sanoista vain muutamia, joissa sen mukaan on raja­kahdennus. Tällaisista sanoista useimmat ilmaisevat suuntaa, ja niiden rinnalla on usein ‑mmaksi- ja ‑mas-loppuinen adverbi; KSK:ssa on seuraavat tämän tyypin sanat: alemma, alimma, edemmä, etemmä, jäljemmä, kauemma, kauimma, keskemmä, lähemmä, myöhemmä, peremmä, sinnemmä, sisemmä, taaemma, taamma, taemma, tuonnemma, tännemmä, ylemmä, ylimmä. Toisen­tyyppisiä, verbikantaisia mma-adverbeja on KSK:ssa vain muutama: kuulemma, näemmä, näämmä (arki­kielinen); NSK:ssa on myös tiemmä (kansan­kieltä). Nämä tulkitaan sulaumiksi, jotka ovat kehittyneet sellaisista ilmauksista kuin ”näen mä” (ISK § 139), joten raja­kahdennuksen esiintyminen olisi outoa, ja on mahdollista, että Itkonen ei tarkoittanut viitata niihin.

ISK § 34:n mukaan konditionaalin kielto­muodot kuuluvat joukkoon ”harvinaisempia raja­gemi­naa­tiol­li­sia tapaus­ryhmiä, jotka ovat osin alueellisia ja suppea-alaisiakin mutta joskus myös yleis­kielisessä puheessa tavattavia”. Sellaisiksi se mainitsee myös translatiivin (esim. uudeksi) ja verbien monikon 1. persoonan muodot (esim. mietimme).

Edellä mainitut lähteet eivät mainitse abessiivia (esimerkiksi rahatta), vaikka sen on päätelty olleen alkujaan konsonantti­loppuinen ja vaikka vanhemmissa esityksissä saatetaan mainita se raja­kahdennukseen loppuvana. Gradussa Raja­geminaatio – yksi suomen kielen sandhi-ilmiöistä tavallisten kielen­käyttäjien näkö­kulmasta ar­vioi­daan, että raja­kahdennus ei yleensä toteudu abessiivin yhteydessä, mutta siinä ei ole tutkittu sen yleisyyttä.

Toisessa taulukossa on yksittäisiä sanoja aakkos­järjestyk­ses­sä. KSK-sarakkeessa tyhjä tarkoittaa, ettei sana lainkaan esiinny siinä.

Rajakahdennuksen esiintyminen yksittäisissä sanoissa eri kannanottojen mukaan
Sana Penttilä Saarimaa Ikola Itkonen NSK KSK
asti on on voi olla on on
eli voi olla voi olla voi olla voi olla
heti on on on
huoleti on on on on on voi olla
irti voi olla voi olla voi olla
itse on ononon on on
kahda on
kahtia on on on on
kai voi olla voi olla voi olla voi ollavoi olla
kaiketi on on on on on voi olla
kiinni on on on on on on
kiiru on on on
kohti voi olla voi olla voi olla on
kolme on voi ollavoi ollavoi olla
kolmia on on on
kotia on on on on on
lie on on on
luo on on on on on
mikäli voi olla voi olla on
olleti on on on voi olla
ori voi olla
perä(kanaa) on
saati on on voi olla voi olla on voi olla
sikäli voi olla voi olla on
taa on on on on on
tahi voi ollavoi olla
tai voi olla voi olla voi olla voi olla
toiste on on
tykö voi olla voi olla voi olla voi olla
tyynni on voi olla voi olla
vai voi olla voi olla voi olla voi olla
vaiti on voi olla voi olla
viime voi olla voi olla voi olla
yhä voi olla voi olla voi olla voi olla
ympäri voi olla voi olla voi olla voi olla
ääneti on on on on on

Missä tilanteissa rajakahdennus esiintyy

Rajakahdennus esiintyy, jos sen aiheuttavaa sanaa seuraa ilman selvää taukoa kon­so­nan­til­la alkava sana (joka voi olla yhdys­sanan jälki­osa) tai konsonantilla alkava liite, kuten kin. Tässä on kuitenkin murre-eroja, samoin kuin siinä, esiintyykö raja­kahdennus h-äänteen edellä.

ISK § 34 kuvaa raja­kahdennuksen esiintyvän myös johdinten lainen ja mainen edellä. Tällaista ei ole yleensä esitetty raja­kahdennuksen kuvauksissa, mutta varmaankin sitä esiintyy joillakin alueilla tai joidenkin ihmisten kielessä. (Penttilän kirjassa on esimerkki, jonka mukaan nestemäinen ääntyy [nestemmäinen].)