Suomen kielessä on monia sanatyyppejä ja yksittäisiä sanoja, jotka kirjoitetaan vokaaliloppuisina, mutta äännetään niin, että lopussa on vielä seuraavan sanan alkukonsonantti. Kirjoitetaan esimerkiksi mene sinne, mutta lausutaan [menes sinne]. Ilmiön esiintymisestä ks. kohtaa Rajakahdennuksen esiintyminen.
Vanhoissa kieliopeissa ilmiöstä on käytetty monenlaisia nimityksiä, kuten (loppu)aspiraatio, loppuhenkonen ja jäännöslopuke. Vuonna 1953 Suomen Akatemian kielilautakunta päätti hyväksyä nimityksen jäännöslopuke. Tästä aiheutui kiistoja, joita lautakunta käsitteli vuonna 1969 ja päätyi hylkäämään ehdotuksen alkukahdennus, mutta totesi toisesta ehdotuksesta loppukahdennus, ettei voi ottaa kantaa sen ja sanan jäännöslopuke paremmuudesta, ”vaan nämä kaksi nimitystä jätettiin toistaiseksi kilpailemaan keskenään”. (Kiistoja kuvaa gradu Suomen jäännöslopukkeen fonologisesta kuvauksesta.)
PSK:ssa on päähakusanana jäännöslopuke, ja loppukahdennus on vain viittauksena siihen. KSK:ssa päähakusanana on rajakahdennus, ja loppu-kahdennus on viittauksena siihen, kun taas jäännöslopuke on merkitty vanhentuneeksi.
ISK:n kuvaus ilmiöstä käyttää termiä rajageminaatio ja kuvaa lyhyesti nimitysten historiaa, mutta ei edes mainitse sanaa loppukahdennus aiempien nimitysten joukossa. Se myös esittää, että kyse ei ole pelkästään nimityksistä: ”Termillä ᴊᴀ̈ᴀ̈ɴɴᴏ̈sʟᴏᴘᴜᴋᴇ on tarkoitettu geminaation laukaisevan muodon lopussa olevaa abstraktia morfofoneemia, joka edustuu äännetasolla eri tavoin”. Tähän sisältyy muun muassa se, että useissa murteissa esiintyy eräänlainen kaksois-konsonantti (glottaaliklusiili), kun sana kuuluu loppukahdennuksen yleensä aiheuttavien sanojen joukkoon, mutta seuraava sana alkaa vokaalilla, jolloin äänneasu on kirjoitus-asun mukainen useimmissa kielimuodoissa (esimerkiksi Anna olla!).
Tämän koosteen ensimmäinen versio on kirjoitettu 8.11.2015. Koostetta on muutettu viimeksi 29.4.2026.
Tämä sivu kuuluu Jukka ”Yucca” Korpelan avoimeen tietosivustoon Datatekniikka ja viestintä, osaan Ihmisten kielet.