Tietyn sanan käyttö voi olla sananmukaisesti kiellettyä jossakin tilanteessa, jopa laissa säädetyn rangaistuksen uhalla. Paljon tavallisempaa on, että sanan käyttö on arveluttavaa tai vaarallista. Tässä kohdassa käsitellään ensin sellaisia sanoja, jotka voivat olla vaarallisia niihin liittyvien mielleyhtymien takia, sitten sanoja, joiden käyttöä on säädelty laeissa ja määräyksissä.
Vahingollisimpia kielivirheitä ovat ne, joiden takia lukija loukkaantuu syvästi. Toisaalta loukkaantua voi niin monesta asiasta. Kirjoittajaa tuskin voi syyttää siitä, että lukija loukkaantuu jostakin aivan henkilökohtaisesta syystä, jota kirjoittaja ei voinut ennakoida. Mutta jotkin sanat voidaan yleisesti kokea loukkaaviksi.
Sanoja, jotka nykyisin voidaan kokea loukkaaviksi, ovat esimerkiksi ”neekeri” ja ”vanhus”. Niitä on aiemmin käytetty kuvailevina sanoina, joihin ei sisälly arvostuksia tai joihin voi sisältyä myönteinen arvostus. Toki niitä ovat usein käyttäneet nekin, jotka väheksyvät tai jopa halveksivat kyseisiä ihmisryhmiä. Toisaalta tämä heijastelee enemmänkin sellaisten asenteiden levinneisyyttä kuin itse sanojen sisältöä. Mutta moni kokee tällaiset sanat nykyisin automaattisesti leimaaviksi, jopa hyökkääviksi. Useinkaan loukkaantuja itse ei kuulu siihen ryhmään, jota hän kokee loukattavan.
On vaikea ennakoida, mitkä sanat voivat olla lukijoiden mielestä loukkaavia tai ärsyttäviä. Kieli muuttuu jatkuvasti, ja ennen aivan normaalit sanat voivat leimautua, ensin ehkä pienen vähemmistön, sitten muidenkin mielestä. Ongelma pyritään ratkaisemaan välttämällä sellaisia sanoja ja korvaamalla ne toisilla. Neekeristä tulee musta tai tummaihoinen, vanhuksesta ikäihminen tai seniori, lappalaisesta saamelainen, mustalaisesta romani.
Loukkaaviksi voidaan kokea muitakin sanoja kuin sellaisia, jotka tarkoittavat ihmisryhmää tai ihmisen ominaisuutta. Esimerkiksi ammattinimikkeiden muuttuminen johtuu osittain siitä, että vanhat nimikkeet (esim. ”siivooja”) on koettu halventaviksi.
Usein syntyy kierre, kun sana korvataan uudella, joka sitten myös leimautuu kielteiseksi. Tosin tämä ei ole vielä kovin tavallista suomessa, englannissa kylläkin. Suomen kielessäkään ei aina ole selvää, mikä vaihtoehdoista milloinkin on paras, tai vähiten huono. Onko parempi kirjoittaa ”invalidi” vai ”vammainen”? Pitäisikö kuuroja sanoa kuulovammaisiksi? Asiallisessa kielenkäytössä kuulovammainen on yleiskäsite, jonka alaan mahtuu eriasteisia kuulonalentumia lievästä huonokuuloisuudesta täydelliseen kuurouteen (ks. Kuuloliiton sivua Kuulovammat.
Myös kielten nimiä voidaan pitää loukkaavina tai ainakin sopimattomina, ja vakiintuneitakin kielten nimiä on haluttu korvata toisilla, yleensä nimellä, joka paremmin vastaa kielen puhujien itsensä käyttämää. Ongelmatapauksia ovat olleet mm. viro vai eesti, serbokroaatti (nykyisin jaettu serbiaksi ja kroaatiksi), flaami (hollannin kielen muodon tai lähisukukielen nimityksenä) ja gruusia, joka nykyisin korvataan nimellä georgia, joskus kartveli. Lisäksi nykyisin puhutaan jo paljon yleisemmin saamen kielistä kuin lapin kielestä tai kielistä. Enää ei myöskään yleensä puhuta mustalaisten kielestä vaan romanista eli romanikielestä.
Kielten nimien tällainen muuttaminen on melko uusi ilmiö. Aiemmin kielenhuolto vastusti vakiintuneiden nimien korvaamista. Esimerkiksi vuonna 1960 puolusti Veikko Ruoppila radiossa kielipakinassa Lappalainen vai saamelainen? (julkaistu SKS:n Kielivartio-kirjassa, Tietolipas 25) vahvasti vanhan nimityksen säilyttämistä, koska se on hyvin vakiintunut ja yleinen. Hän lisää: ”Jos taas lappalaisen vaihtamista saamelaiseen perustellaan sillä, että lappalaiset itse nimittävät itseään saamelaisiksi, ei ajattelumme pysy reaalisella pohjalla. Tällaisen periaatteen johdonmukainen soveltaminen veisi näet siihen, että meidän olisi vaihdettava toisiksi kymmeniä kieleemme jo vakiintuneita kansallisuuden nimityksiä.” Todellisuudessa vanhojen nimien korvaaminen ei olekaan johdonmukaista, vaan se kohdistetaan pieniin kansoihin ja kieliin, kun taas saksalaisten, ruotsalaisten, kreikkalaisten jne. nimitykset saavat olla rauhassa.
Usein tuntuu helpolta ratkaisulta se, että luovutaan leimaavaksi sanotusta sanasta ja korvataan se toisella, jota suositellaan. Mutta aina ei suositeltu sana ole kaikkien mielestä oikea sekään. Joskus se on jonkun mielestä jopa huonompi. Lisäksi uusi sana saattaa olla monille lukijoille aivan outo tai sen merkitys koetaan aivan muuksi kuin on tarkoitus.
Esimerkiksi sana ”musta” voidaan ymmärtää mustalaista eli romania tarkoittavaksi eikä sanan ”neekeri” korvaajaksi. Voidaanpa sen käsittää tarkoittavan mustatukkaista ihmistä. Joskus leimaavaksi sanotun sanan korvaaminen johtaa käsitesekaannuksiin. Kuulovammaisuus on eri asia kuin kuurous. Kuurot saattavat jopa loukkaantua, jos heitä sanotaan kuulovammaisiksi. Osa kuuroista haluaisi, että käytetään sanaa ”viittomakielinen”, mutta tämä taas ei varsinaisesti tarkoita samaa kuin ”kuuro”.
Usein pyritään korvaamaan leimautuneita tai leimautuvia sanoja sivistyssanoilla. Sokeritaudista tehtiin diabetes, ja samalla luotiin oikeinkirjoitusongelma. Sanan korvaaminen toisella merkitsee aina myös pitkähköä siirtymäkautta. Voi kestää kymmeniä vuosia, ennen kuin uusi sana tulee yhtä tunnetuksi kuin vanha.
Erikoistapaus sivistyssanoilla korvaamisesta on kansojen, kielten ja paikkojen nimien vaihtaminen ”omakielisiin”. Esimerkiksi ostjakit ja vogulit ovat nykyisin hanteja ja mansia. Eskimoita kutsutaan nykyisin yleisesti inuiiteiksi. Mutta asia on kiistanalainen, ja osa eskimoistakin on sitä mieltä, että ”eskimo” on parempi nimitys. Ks. myös edellä esitettyjä lisähuomautuksia ongelmallisista kielten nimistä.
Sanojen välttely voi myös johtaa kiusallisempaan huomion kiinnittymiseen kuin mikään ”epäkorrekti” sana konsanaan. Tämä on tavallisempaa puhekielessä kuin kirjoitetussa kielessä, koska huomiota kiinnittää erityisesti puhujan takeltelu, ilmeet yms. Mutta kirjoitetussa tekstissä saattaa esiintyä jopa sellainen ilmaisu kuin ”kansallispukuinen”, kun tarkoitus on todellisuudessa viitata johonkin muuhun kuin pukeutumiseen.
Vaarallisten sanojen ongelmaan ei ole yleispätevää ratkaisua. Periaatteessa lähtökohdaksi pitäisi ottaa se, mikä on lukijoille sekä ymmärrettävää että hyväksyttävää, mutta tämä ei yleensä anna yksiselitteistä vastausta. Yleistajuiseksi tarkoitetussa tekstissä on usein perusteltua mainita vanhat, monien mielestä ehkä leimaavatkin sanat ainakin selityksinä, jotta asia menee perille. Voidaan esimerkiksi aluksi käyttää ilmaisua ”romanit (eli mustalaiset)” ja sen jälkeen johdonmukaisesti romani-sanaa. Tilanteen arvioinnista riippuu, halutaanko samalla leimata vanha nimitys huonommaksi.
Sanalla mies on suomen kielessä vanhastaan myös merkitys ’ihminen’ useissa yhteyksissä, etenkin sanonnoissa, mutta myös sellaisissa ilmauksissa kuin jokamies ja miesmuistiin. Tältä pohjalta on pitkään käytetty sellaisia nimikkeitä kuin puhemies, virkamies ja esimies senkin jälkeen, kun tehtävissä on alkanut toimia myös naisia.
On kuitenkin esitetty myös, että esimerkiksi mies-loppuiset nimitykset olisi korvattava ”sukupuolineutraaleilla”. Toisaalta moniin tapauksiin ei ole löydetty ratkaisuja, jotka olisivat läheskään kaikkien mielestä sopivia. Joissakin tapauksissa on luonteva ratkaisu, kuten sähkömiehen korvaaminen sähköasentajalla, mutta esimerkiksi esihenkilöä on pidetty koomisenakin.
Tässäkin asiassa jokainen kirjoittaja joutuu valitsemaan linjansa, ellei sitten kirjoita esimerkiksi sellaisen organisaation palveluksessa, joka on valinnut oman linjansa.
Suomen kielen lautakunnan suositus sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi (vuodelta 2007) ottaa varsin pitkälle menevän periaatteellisen kannan ns. sukupuolineutraalisuuden puolesta.
Vanha nimitys jokamiehenoikeus, joka kirjoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan yhteen, mutta lakitekstissä yleensä erilleen (jokamiehen oikeus), on edelleen virallinen. Metsähallitus ryhtyi kuitenkin vuonna 2023 käyttämään sanaa jokaisenoikeudet.
Me luulemme tietävämme sanojen merkitykset. Sanakirjoihin tutustuminen tuottaa usein yllätyksiä, ja lisäksi sanoja käytetään muutenkin kuin sanakirjojen mukaan. Merkitykset myös vaihtelevat ammattialan, sosiaaliryhmän, asuinalueen ja monen muun asian mukaan. Esimerkiksi sanalla ”induktio” on eri aloilla kymmenkunta aivan erilaista merkitystä.
Opimme sanojen merkitykset lähinnä käyttämällä sanoja – ensin kuulemalla tai lukemalla, sitten puhumalla tai kirjoittamalla. Kun kuulen sanan ensimmäisen kerran, joudun arvaamaan asiayhteyden perusteella, mitä se tarkoittaa. Tämä voi antaa hyvin yksipuolisen käsityksen. Lisäksi sanan kirjoittaja tai sanoja on voinut ymmärtää sanan osittain väärin. Mutta kun kuulen sanan eri yhteyksissä, niin käsitykseni sen merkityksestä täsmentyy. Siksi pelkästään kirjallista tietä ja yhdestä lähteestä opittu sana on usein ymmärretty vähän väärin, tai kokonaan väärin.
Esimerkiksi sanaa ”ortodoksinen” käytetään toisaalta viittaamaan kristinuskon yhteen muotoon (josta ennen käytettiin nimitystä ”kreikkalaiskatolinen”), toisaalta merkityksessä ’oikeaoppinen, oikeanlainen’. Jos tämä sana on tullut tutuksi vain jälkimmäisessä, usein kevyessä merkityksessä, voi tulla yllätyksenä, että osa lukijoista loukkaantuu sen käytöstä. Tässä tapauksessa ei kieltä mitenkään köyhdytä se, että jätetään sana ”ortodoksinen” uskonnolliseen merkitykseen ja korvataan sen muu käyttö omaperäisillä sanoilla, kuten ”oikea”.
Asiatyylissä tietysti vältetään arkityyliä ja varsinkin alatyyliä – ylipäänsä kaikkea, mikä voisi hämmentää lukijan taikka nolostuttaa tai jopa loukata häntä. Tässä voidaan toisaalta mennä liiankin pitkälle.
Ehkäpä tyypillisin esimerkki on panna-verbi, jota on ruvettu kaikin keinoin välttämään. Sen on ajateltu olevan sopimaton, koska puhekielessä ”panna” tarkoittaa myös sukupuoliyhdyntää. Välttely on muodostunut niin laajaksi, että voi kysyä, onko panna-sana todella käynyt asiatyyliin sopimattomaksi. Esimerkiksi ”laittaa korvan taakse” ja ”pistää korvan taakse” ovat molemmat jo monta kertaa yleisempiä kuin ”panna korvan taakse”. Jos kaikki muut kirjoittavat pistämisestä tai laittamisesta, niin uskaltaako enää panna astioita pöydälle, rahaa pankkiin tai asioita järjestykseen? Varovaiselle kirjoittajalle lienee laittaa-verbi sopivin välttelysana. Tosin sekin saattaa häiritä sellaista lukijaa, joka on oppinut hokeman ”sikaa pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan”, vaikka se ei ole koskaan ollut kielenhuollon kanta. Suomen kielessä on vanhastaan pantu, laitettu, pistetty tai asetettu aika lailla sekaisin. Kielenhuolto on kyllä yrittänyt määritellä näille verbeille käyttöaloja (muun muassa kirjoituksessa Panna ei ole pannassa Kielikellossa 2/1992).
Silloin, kun todella kirjoitetaan sukupuolielämän asioista, on sivistyssanoille usein varsin tarpeellista käyttöä. Tavallisessa saati virallisessa asiatyylissä ei juuri voi kirjoittaa esimerkiksi sukupuolielimistä – vai pitäisikö sanoa ”genitaaleista”? – muuten kuin latinasta peräisin olevilla nimityksillä. Jos kuitenkin kyse on kansanvalistuksesta tai vastaavasta, on syytä vähintään selittää sanat hiukan tutummilla sanoilla.
Muita aiheita, joiden voidaan arvioida vaativan häveliäitä kiertoilmaisuja tai sivistyssanoja, ovat yleisemmin ihmisen anatomia ja ihmisruumiin toiminnot (kenties hikoileminenkin), kansallisuus- ja rotuerot ja uskonnolliset käsitykset. Niin sanotun ”poliittisen korrektiuden” vaatimukset vaihtelevat suuresti.
Kiertoilmaisujen käyttö on usein hankalaa, ja siitä on vaikea esittää yleisiä ohjeita. Tavallisesti kuitenkin sopii kirjoittaa siihen tyyliin, jota useimmat muutkin kirjoittavat – eikä siis olla ainakaan ensimmäisten joukossa kieltämässä sanoja.
Jotkin nimitykset ovat yleisyydestään huolimatta virheellisiä. Vaikka niiden käytöstä ei useinkaan seuraa mitään, huolellisuus ja varovaisuus ovat tarpeen muun muassa seuraavissa tapauksissa etenkin virallisissa tai kaupallisissa yhteyksissä:
Säädökset sinänsä koskevat lähinnä kaupallista toimintaa (mainontaa, myyntiä yms.), mutta niiden linjaa on järkevää noudattaa asiateksteissä. Ei ole järkevää käyttää tuotteesta eri nimeä kuin se, jolla sitä myydään. Jos käytetään sekaisin vaikkapa nimiä kauramaito ja kaurajuoma, syntyy väistämättä sekaannuksia, koska ei ole mitenkään selvää aina ja kaikille, että tarkoitetaan samaa. Kielikellon 4/2018 kirjoituksessa Kauramaito ja kaurajuoma otetaan toinen kanta: ”Yleiskielisissä teksteissä, kuten uutisissa, voi käyttää sanaa kauramaito tai kaurajuoma.”
Säädökset eivät estä käyttämästä esimerkiksi sellaista sanaa kuin magnesiamaito, vaikka ainetta ei ole valmistettu maidosta. Kyseessä on satoja vuosia vanha nimitys magnesiumhydroksidin ja veden seokselle, jota yhä käytetään lääkinnässä. Siksi voidaan pitää selvänä, ettei kyse ole maidosta. Olennaista on se, että kermaa, juustoa, jukurttia tms. jollain tavalla jäljittelevää tuotetta, jota ei ole valmistettu maidosta, ei saa mainostaa kermaan, juustoon, jukurttiin tms. viittaavilla sanoilla. Myös sellaisia väännelmiä kuin vuusto voidaan pitää kiellettyinä myynnissä, sillä asetuksen mukaan muiden kuin maitotuotteiden ”mainonnassa tai minkäänlaisessa esillepanossa ei saa käyttää väitteitä, ilmaisuja tai vihjeitä siitä, että kyseessä olisi maitotuote”.