Kieli on vain hyvin harvoin täysin täsmällistä ja yksitulkintaista. Sanoilla on monia merkityksiä, ja lauserakenteetkin voi usein ymmärtää usealla tavalla.
Silloinkin, kun tekstin voi teoriassa tulkita eri tavoin, useimmiten asiayhteys ja terve järki ohjaavat lukijan oikeaan suuntaan. Ongelmia syntyy, kun ne eivät riitä.
Lisäksi vaikka monitulkintaisuus yleensä poistuu, kun lukija ajattelee asiaa, ajatteleminen rasittaa. Lukija joutuu miettimään tekstin jäsentämisen vaihtoehtoja, ei asiasisältöä. Häntä voi myös jäädä mietityttämään, tulkitsiko hän varmasti oikein.
Ilmeisintä monitulkintaisuutta on se, että sanoilla on eri merkityksiä. Kyse ei ole vain niistä merkityksistä, jotka sanakirjat kuvaavat, vaan vivahteista, mielleyhtymistä ja ”koetuista merkityksistä”. Esimerkiksi sana ”susi” voi tarkoittaa paitsi eläintä myös valmistusvikaista esinettä. Mutta vaikka olisi selvää, että se tarkoittaa eläintä, eri ihmiset liittävät siihen aivan erilaisia käsityksiä.
Sanalla on usein suuri joukko sellaisia erilaisia merkityksiä, jotka voidaan tulkita yhden merkityksen alalajeiksi. Esimerkiksi ”verkko” tarkoittaa alkujaan tietynlaista kalastusvälinettä, sitten yleisemmin verkkomaista kuviota tai rakennelmaa, esimerkiksi sähköverkkoa. Merkitykset voivat edetä kauas alkuperäisestä, esim. ”valheiden verkko”. Riippuu asiayhteydestä ja lukijakunnasta, miten selvä eri sanojen merkitys on. Jos tavallisessa tekstissä ruvetaan yhtäkkiä puhumaan verkoista, lukija voi joutua ymmälle tai sitten hän ehkä oman kokemusmaailmansa pohjalta olettaa, millaisista verkoista on kyse. Useinkin on syytä määritteillä tai lisäselityksillä selventää asioita.
Jotkin verbit, kuten vuokrata ja lainata, ovat kaksisuuntaisia: esimerkiksi lainasin voi viitata sekä lainaksi saamiseen että lainaksi antamiseen. Yleensä lauseyhteys ja asiasisältö rajaavat todelliset tulkintavaihtoehdot yhteen. Kuitenkin vain käytännön kokemuksesta voidaan tietää esimerkiksi se, että ilmoituksissa sana Vuokrataan tarkoittaa vuokralle tarjoamista ja ilmaus Vuokrata halutaan taas sitä, että halutaan ottaa vuokralle. Ensin mainitun sijasta voisi sanoa Vuokralle tarjotaan, ja se olisi selvempää.
Sana voidaan usein tulkita kahdella aivan eri tavalla, kahdeksi eri alkuperää olevaksi sanaksi. Esimerkiksi ”kuusi” voi tarkoittaa puuta tai se voi olla lukusana. Tämä aiheuttaa suhteellisen harvoin todellista monitulkintaisuutta, koska yleensä sanat ovat merkitykseltään ja käytöltään niin erilaiset, että ne on melko helppo erottaa toisistaan. Sanaleikkejä ja kompakysymyksiä tällaisista tapauksista toki saa aikaan.
Usein eri sanojen jotkin taivutusmuodot lankeavat yhteen. Esimerkiksi ”pala”, ”palo” ja ”palko” ovat selvästi eri sanoja, mutta muodossa ”paloissa” niillä ei ole eroa. Yleensä asiayhteys (lauseen merkitys) auttaa ratkaisemaan, mikä tulkinta on oikea. Hämmennystä kuitenkin syntyy, jos monitulkintainen sananmuoto on virkkeen alkupuolella, etenkin silloin, kun edeltävä tekstikään ei ohjaa oikeaan tulkitaan. Sanajärjestyksen muuttaminen tai tarkentavan sanan lisääminen voi auttaa, mutta usein on selvintä muotoilla ilmaisu niin, että monitulkintaisuus vältetään.
Lisäksi voi käydä niin, että saman sanan eri taivutusmuodot lankeavat yhteen. Esimerkiksi menneen ajan muoto ”kirjoitti” eroaa nykyajan ja tulevan ajan muodosta ”kirjoittaa”, mutta ”ohjelmoi” voi tarkoittaa kumpaa tahansa aikamuotoa – ja lisäksi vielä käskymuotoa. Joskus tästä syntyy kaksitulkintaisuus, joka on hyvä poistaa esimerkiksi valitsemalla toinen verbi tai muotoilemalla lause uudestaan.
Muotojen monitulkintaisuutta aiheuttavat myös ns. omistusliitteet. Esimerkiksi muodot ”talo”, ”talon” ja ”talot” muuttuvat kaikki muotoon ”talosi”, kun niihin liitetään yksikön 2. persoonan liite. Tämä on kirjakielelle ominainen ongelma, koska puhekielessä omistusliitteitä käytetään vain harvoin. Toisaalta kaikki monitulkintaisuus ei ole haitallista. Jos sanotaan ”Hän ilmoitti koiransa kilpailuun”, onko merkitystä sillä, että lauseesta ei ilmene, ilmoittiko hän yhden koiran vai useampia? Jos on, joudutaan usein lisäämään lauseeseen asiasisältöä, jopa erikseen mainitsemaan lukumäärä.
Joskus monitulkintaisuus on suorastaan eduksi. Esimerkiksi lomakkeessa oleva kehotus ”Valitse matkustuspäivä tai -päivät” (kun on valittava yksi päivä tai kaksi päivää sen mukaan, onko kyse yksi- vai kaksisuuntaisesta matkasta) voidaan muuttaa liitteen avulla sujuvammaksi: ”Valitse matkustuspäiväsi”.
Tavallisimmin monitulkintaisuus kuitenkin syntyy siitä, että lause voidaan jäsentää eri tavoin. Yksinkertainen ja tavallinen esimerkki on se, että sanan voidaan tulkita määrittävän eri sanoja.
Liittyykö esimerkin hyvin-sana sitä edeltävään vai seuraavaan sanaan? Siis kuuluuko ”havaita hyvin” yhteen, vai kuuluuko ”hyvin esitetystä” yhteen? Tässä tapauksessa ei ehkä asiayhteyden ja asian sisällön hyväkään tunteminen auta päättelemään, kumpaa tulkintaa kirjoittaja on tarkoittanut. Ongelma olisi vältetty muotoilemalla teksti toisin, esimerkiksi jommallakummalla seuraavista tavoista sen mukaan, kumpaa tarkoitetaan:
Usein monitulkintaisuuden aiheuttaa juuri yhden sanan, tyypillisesti adverbin, sijainti sellaisessa kohdassa, että se voi kieliopillisesti liittyä joko aiempaan tai seuraavaan ilmaukseen. Joskus myös pitemmän ilmauksen liittymä on tulkinnanvarainen:
Ilmaiseeko ”neljä kertaa”, montako kertaa pinta on noussut normaalia korkeammalle? Vai kertooko se, paljonko korkeammalle pinta on noussut?
Erityisesti kun on peräkkäin adjektiivi ja kaksi substantiivia, jotka ovat kaikki genetiivissä, voi adjektiivi määrittää kumpaa tahansa substantiiveista. Jos on tarkoitus, että se määrittää jälkimmäistä, lauseen voi korjata yksiselitteiseksi vaihtamalla substantiivien järjestyksen. Muutoin on parempi muotoilla lause toisin.
Esimerkki on uutisesta, jossa tarkoitettiin julkisivun luvatonta purkamista. Teksti on kuitenkin helppo lukea toisin, sillä yleensä lukija olettaa määritteen liittyvän lähimpään mahdollisista vaihtoehdoista, ellei tekstin sisältö selvästi ohjaa muuhun.
Joskus kielellinen muoto ei kerro subjektin ja objektin eroa. Useimmiten suomessa kyllä objekti tunnistetaan sijamuodon perusteella, esimerkiksi lauseessa ”Maija voitti Liisan” n-päätteestä. Seuraavassa esimerkissä kuitenkin subjekti ja objekti ovat samassa muodossa, t-päätteisessä monikon nominatiivissa, joten on erikseen pääteltävä, kumpi joukkue voitti. Ellei asiayhteydestä muuta johdu, voidaan tällaisessa tapauksessa lähteä siitä, että normaalipainotteisessa suomen lauseessa subjekti on ennen objektia.
Monitulkintaisuutta aiheuttavat monet muutkin seikat. Vaikka jokainen sana ja lauserakenne ymmärrettäisiin tarkoitetulla tavalla, voidaan itse viesti ymmärtää väärin. Jos esimerkiksi taideteoksen arvostelija luettelee suuren joukon puutteita, moni tulkitsee, että hän tarkoittaa, että teos on huono. Todellisuudessa arvostelija ehkä pitää teosta loistavana, mutta pitää tätä niin itsestään selvänä, ettei mainitse sitä.
Professori Osmo A. Wiio on muotoillut eräitä viestinnän ”lakeja”, jotka kuvailevat ihmisten välisen viestinnän perusongelmia. Yksi Wiion laeista on seuraava: ”Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.”
Yleensä kirjoittaja ei huomaa, että hänen lauseensa voidaan lukea kahdella tai useammallakin eri tavalla. Lukijat kuitenkin saattavat ymmärtää sen muillakin tavoilla. Usein tavat ovat sellaisia, joita kirjoittaja ei ole osannut ajatella ja joihin hän siten ei ole voinut varautua. Wiion ”laki” muotoilee tämän kärjekkäästi.
Tästä voidaan johtaa seuraava ohje: kysy, mikä viestin mahdollisista tulkinnoista on haitallisin, ja pyri torjumaan se uudelleenmuotoilulla. Haitallisuutta voidaan arvioida samojen perusteiden mukaan kuin kielivirheiden haittoja. Haitallisimpia ovat siis mahdollisuudet sellaisiin tulkintoihin, jotka
Esimerkiksi sana ”ensi” tarkoittaa suomen kielessä vanhastaan ’lähinnä seuraava’. Esimerkiksi ”ensi viikko” on kuluvaa viikkoa seuraava viikko. Ilmeisesti englannin vaikutuksesta on kuitenkin ruvettu käyttämään esimerkiksi ilmaisua ”ensi torstai” merkityksessä ’seuraavasta torstaista seuraava torstai’, siis usein ’ensi viikon torstai’. Tällöin käytetään seuraavasta torstaista nimitystä ”tämä torstai” (ja siis ”tänä torstaina” jne.). Tilanne on hankala, koska lyhyt ilmaisu ”ensi torstai” on ehkä monimielisyytensä takia käynyt käyttökelvottomaksi. Se täytynee siis korvata pidemmillä ilmaisuilla.
Monitulkintaisuutta syntyy helposti silloin, kun erikoiskäytössä ollut ilmaus leviää eri aloille. Ilmauksen käyttäjät eivät tunne alkuperäistä merkitystä tai eivät välitä siitä, vaan käyttävät sitä tuntuman, jopa vain tunteiden perusteella. Tällöin merkitys usein kehittyy eri suuntiin niin, että voi olla mahdotonta tietää, mitä kukin sillä tarkoittaa.
Tyypillinen hämärtynyt ilmaus on H-hetki. Se on alkujaan sotilastermi, jonka merkitykseksi voidaan määritellä ”hyökkäyksessä tulen ja liikkeen tahdittamiseen määrätty hetki, jolloin iskuporras aloittaa tunkeutumisen vihollisen ryhmitykseen” (lähde: Facta-tietosanakirja). Se ei siis suinkaan ole sama kuin hyökkäyksen alku, joka saattaa alkaa esimerkiksi pommituksilla päiviä ennen H-hetkeä. Nykykielessä H-hetkellä kuitenkin tarkoitetaan usein alkuhetkeä tai tärkeää tai ratkaisevaa hetkeä. Nämä ovat keskenäänkin eri asioita. Kampanjoista puhuttaessa taas H-hetki useinkin tarkoittaa vielä muuta asiaa: hetkeä, jolloin kampanja tuodaan yleisön tietoisuuteen. Joten mistä kukaan enää voi tietää, mitä toinen tarkoittaa, kun sanoo ”H-hetki”? Koska näin voi syntyä hyvinkin hankalia väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä, on parempi välttää koko sanaa H-hetki ja korvata sen esimerkiksi edellä mainituilla selvemmillä sanoilla.
Jopa lakiteksti on usein monitulkintaista. Syynä voi olla sanojen monitulkintaisuus tai epämääräisyys, mutta tavallisemmin se, ettei ole selvää, mihin jokin määrite liittyy.
Säädettäessä järjestyslakia vuonna 2003 oli eduskunnan käsittelyssä esitys, jossa oli seuraava kohta:
Eduskunta kuitenkin halusi sallia sen, että kuntopolulla ja muulla juoksuradalla saa juosta koiran kanssa, kunhan koira on kytkettynä. Selvintä olisi ollut lisätä tästä erillinen poikkeus omana virkkeenään pykälän myöhempään kohtaan. Lakikielessä kuitenkin usein vältetään sellaista, koska pelätään sisällön hajoavan eri kohtiin. Ratkaisuksi otetaan lisäysten ja poikkeusten liittäminen jo muutenkin mutkikkaisiin virkkeisiin. Tästä sitten seuraa useinkin paljon pahempi ongelma kuin se, joka yritettiin välttää.
Tässä tapauksessa eduskunta lisäsi sanan ”juoksuradalle” jälkeen sanan ”kytkemättömänä”. Tarkoituksena oli, että se liittyy vain ilmaisuun ”kuntopolulle tai muulle sen kaltaiselle juoksuradalle”. Mutta kielellisesti mahdollinen on myös tulkinta, että se liittyy koko siihen aiempaan tekstiin, joka alkaa sanoista ”yleiselle uimarannalle”, siis siihen, joka on seuraavassa alleviivattu:
Monet jopa esittivät, että tämä on sanamuodon oikea tulkinta ja että lain soveltamisessa pitää noudattaa sitä. Tämä on aika kaukaa haettua. Kas kun ei kukaan keksinyt, että vastaavasti sana ”toriaikana” määrittää koko seuraavaa ilmaisua ”torille, kuntopolulle tai muulle – –”.
Kirjoittajan kannattaa siis katsoa, mihin mikin määrite viittaa. Erityisesti tämä koskee tilanteita, joissa tekstiä täydennetään tai muuten muutetaan. Silloin nimittäin ei useinkaan enää lueta ilmaisua kokonaisuutena, vaan vain etsitään kohta, johon lisäys tai muutos tehdään. Jos tekstiin pitää lisätä jokin uusi asia, on monesti parempi kirjoittaa se omaksi virkkeekseen kuin sivulauseeksi tai vain lauseen osaksi.
Kielenhuolto on jo pitkään kiinnittänyt huomiota sellaisten ilmaisujen epäloogisuuteen kuin ”tuotantokatkos aiheutui puuttuvasta sähkövirrasta”. Eihän puuttuva, olematon sähkövirta katkosta aiheuttanut, vaan sähkövirran puute, sähkövirran katkeaminen. Useimmiten on helppoa korjata ilmaisut tässä suhteissa loogisemmiksi, jos ongelma vain on huomattu.
Toisaalta lukija lähes aina ymmärtää oikein, kun teksti käsittelee esimerkiksi puuttuvia ympäristöselvityksiä. Joissakin tyylilajeissa tällainen epälooginen ilmaisu valitaan havainnollisuutensa vuoksi. Monien toimittajien mielestä on iskevämpää kirjoittaa ”missiura katkesi puuttuviin senttimetreihin” kuin ”kilpailija karsiutui lyhyytensä takia”.
Todellisia väärinkäsityksiä tai todellista monitulkintaisuutta eivät yleensä aiheuta sellaiset ilmaisut, joissa puhutaan puuttuvista asioista, vaan sellaiset, joissa puhutaan vähyydestä tai pienuudesta. Ilmaisu ”vähäinen liikunta” tarkoittaa yleensä sitä, että joku liikkuu vain vähän, ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Usein se jopa viittaa siihen, että ei harrasteta liikuntaa lainkaan. Mutta joskus se voisi tarkoittaa myös sananmukaisesti liikuntaa, jota harjoitetaan vähän. Esimerkiksi seuraava lause on kaksitulkintainen:
Useimmiten tarkoitetaan liikunnan vähäisyyttä tai puutetta. Tällöin asia olisi hyvä sanoa selvemmin, kenties jopa niin, että koko ajatuksen ilmaisu muutetaan kielteisestä myönteiseksi:
Joskus kuitenkin tilanne voisi sellainen, että liikuntaa, vähäistäkin, todellakin pitää välttää toipumisen jossakin vaiheessa. Tällöin pieni liite ”-kin” selventää asiaa. Vielä enemmän asiaa selventää tässäkin tapauksessa sen ilmaiseminen suoremmin:
Vaikka asiayhteys useimmiten auttaa päättelemään, kumpi kahdesta mahdollisesta tulkinnasta on oikea, tähän kuluu aikaa ja vaivaa. Useinkin teksti on puhuttuna selvempää kuin luettuna, koska puheen äänenpainot ja tauot auttavat jäsentämisessä.
Lukemista vaikeuttaa, jos virkettä joutuu lukemaan pitkälle, ennen kuin sen alussa olevat sanat saavat yksiselitteisen ja oikean tulkinnan. Tekstin vaativuutta voidaankin arvioida sen mukaan, kuinka paljon asiayhteyttä on otettava huomioon tulkinnassa. Usein lukija ensin lukee virkkeen alun, tulkitsee sen yhdellä tavalla ja sitten huomaa, että tulkintaa pitääkin muuttaa. Toisin sanoen kyse on tilanteesta, jossa tekstin alku on monitulkintainen, mutta jatkosta voidaan päätellä, mikä tulkinta on oikea. Jos virke alkaa sanoilla
niin ilmaisu on sinänsä yksikäsitteinen. Mutta voi käydä niin, että luettuaan aluksi sanan ”Muista” lukija ehkä ajattelee sen muistaa-sanan käskymuodoksi. Luettuaan eteenpäin hän huomaa tulkinnan vääräksi ja joutuu palaamaan taaksepäin. Tämä hidastaa lukemista ja ehkä ärsyttääkin. Parempi olisi siis ehkä kirjoittaa seuraavasti:
Esimerkkitapauksemme ei ole kovinkaan vakava, mutta pahimmissa tapauksissa lukija voi joutua palaamaan pitkällekin taaksepäin huomattuaan, että on tulkinnut alussa jonkin sanan väärin. Kirjoittaja ei suinkaan aina huomaa tällaisia tilanteita, koska hänellähän on alusta alkaen mielessään vain yksi mahdollinen tulkinta – se oikea.
Monitulkintaisuuden suurin ongelma on, että kirjoittaja ei havaitse sitä. Kirjoittajan itsensä mielessä on vain yksi tulkinta, se oikea. Vaikka hän huomaisi, ehkä jonkun huomautuksesta, että toinenkin tulkinta on mahdollinen, hän saattaa ajatella, että eihän kukaan voi ymmärtää asiaa sillä tavoin. Kirjoittajalle syntyy näköharha, koska hän tuntee asiasisällön paljon paremmin kuin useimmat lukijat ja siksi tietää, että muut tulkinnat ovat mahdottomia.
Monitulkintaisuuksia voi yrittää havaita seuraavilla tavoilla:
Esimerkki -sti-loppuisen sanan aseman kaksitulkintaisuudesta:
Tarkoitetaanko tässä, että kannattaa seurata jatkuvasti vai että tilanteen muuttuminen on jatkuvaa?
Seuraavassa esimerkissä voi pelkästään-sanan aseman tulkita kahdella eri tavalla:
Tarkoitus on ollut sanoa, että myös pelkkä Internet-sivujen selaaminen voi tuoda tietokoneeseen haittaohjelman. Virkkeen kielellisen rakenteen perusteella olisi yhtä mahdollinen tulkinta se, että haittaohjelmat eivät voi levitä mitenkään muuten kuin Internet-sivuja selattaessa. Asiaa ennestään tuntemattomalle tämä antaisi aivan virheellisen käsityksen.
Esimerkin virke on kyseenalainen myös siksi, että se oikeastaan sanoo, että haitalliset ohjelmat selaavat Internet-sivuja (ks. kohtaa Lauseenvastikkeet), mutta tätä ei todellisuudessa tarkoiteta.
Useinkin jokin pikkusana on asemassa, jossa se voisi liittyä joko edelliseen tai seuraavaan, kuten aiemmin mainitussa esimerkissä ”Tämä voidaan havaita hyvin esitetystä näytelmästä” Ongelma saattaa olla varsin helppo ratkaista, kunhan se vain on ensin huomattu. Kenties riittää sanajärjestyksen muuttaminen. Seuraavassa ensimmäinen vaihtoehto on kaksitulkintainen: tarkoitetaanko valuvia mattoja vai kaikkia mattoja?
Valuvien pyykkien ja mattojen kuivaaminen
kielletty.
Mattojen ja valuvien pyykkien kuivaaminen kielletty.
Joskus pitää muuttaa muotoilua, esimerkiksi korvata lauseenvastike sivulauseella.
Tämä voidaan helposti havaita esitetystä näytelmästä.
Tämä voidaan havaita näytelmästä, joka oli hyvin esitetty.
Tarkastellaan seuraavaa esimerkkiä, joka on suora lainaus eräästä virallisesta asiakirjasta (kirjoitusvirhettä myöten – ”lukuun ottamatta” tulisi kirjoittaa kahdeksi sanaksi).
Tämä voitaisiin tulkita kahdella eri tavalla, jotka voidaan esittää lisäämällä virkkeeseen pilkkuja:
Vain se, joka jo tuntee kuvattavan asiaintilan, voi varmasti tietää, kumpi kahdesta aivan eri tulkinnasta on oikea. Ilmaisu on helpointa korjata niin, että lukuunottamatta-sana korvataan paitsi-sanalla ja lauserakenteeseen tehdään vastaavat muutokset. Arkiset, tavalliset sanat johtavat usein luonnostaan yksiselitteisempään ilmaisuun kuin kirjakielisemmät vastineensa.
Tässä on myös hiukan epäselvää, mitä sanaa ”uusia” määrittää, ”eläinsuojia” vai ”säännöksiä”. Kirjoittaja on ehkä halunnut välttää sellaisia ilmaisuja kuin ”säännöksiä eläinsuojista”, koska jotkut kielenhuoltajat ovat suhtautuneet niihin hiukan torjuvasti.
Hyvin usein monitulkintaisuuden voi välttää valitsemalla tarkemman sanan tai sanonnan. Usein itse sanassa ei ole mitään vikaa, se vain ei sovi asiayhteyteen. Synonyymin käyttö voi auttaa.
Esimerkiksi kun-sanan käyttö syytä ilmaisemassa on kielen sääntöjen mukaista, mutta usein on parempi korvata se koska-sanalla etenkin virkkeen alussa. Silloin lukija näkee heti virkkeen alkua lukiessaan, että nyt puhutaan syystä eikä ajasta.
Eräs sanomalehtiuutinen kertoi:
Ilmaisu voisi viitata kirkon vaikeuksiin tai sen johtajan vaikeuksiin. Itse asiassa on mahdotonta sanoa, kumpaa tässä tapauksessa tarkoitettiin. Joka tapauksessa lukijat tulkitsevat lauseen eri tavoilla. Ehkäpä kirjoittaja halusikin näin käyvän?
Kaksitulkintaisuuden korjaaminen ei aina ole helppoa. Esimerkkilauseessa on haluttu yhdistää tieto kirkon johtajan näkemisestä ja viittaus kirkon tai johtajan vaikeuksiin. Viittaus on tehty lauseeseen upotetulla määritteellä, tässä tapauksessa lauseenvastikkeella. Jos tarkoitetaan kirkon johtajan vaikeuksia, voidaan korvata lauseenvastike sivulauseella.
Tyyli kuitenkin muuttuu tällöin. Viittaus vaikeuksiin korostuu, kun se esitetään erillisenä joka-lauseena. Jos tarkoitetaan kirkon vaikeuksia, ei joka-lause ole käyttökelpoinen ratkaisu. Yksiselitteiseksi ilmaisu saadaan toisenlaisella lauseella, mutta tämä nostaa vaikeudet esille vielä selvemmin. Jos käytettäisiin erillistä virkettä, muuttuisi tyyli jo alkeelliseksi, kömpelöksi.