Usein sanotaan, että suomessa sanajärjestys on vapaa. Oikeampaa olisi sanoa, että suomessa sanajärjestyksellä ilmaistaan yleensä vivahteita ja painotuksia ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu. Sen sijaan esimerkiksi ruotsissa sanajärjestyksen muuttaminen voi muuttaa toteavan lauseen kysymykseksi.
Sanajärjestys ei siis ole yhdentekevä. Normaalipainotteisessa lauseessa järjestys on suomessa ns. SVO-järjestys eli subjekti, verbi, objekti, siis esimerkiksi ”Pekka sai ison kalan”. Siitä poikkeaminen herättää huomiota ja saattaa varsin paljonkin muuttaa painotuksia. Esimerkiksi lause ”Ison kalan sai Pekka” voisi kuvastaa hämmästelyä (jos paino on sanoilla ”ison kalan”) tai se voitaisiin sanoa tilanteessa, jossa puhutaan tunnetusta kalasta ja kerrotaan, että juuri Pekka sai sen (jos paino on sanalla ”Pekka”).
Esimerkistä ilmenee, että sanajärjestys useinkin toimii yhdessä puheen painotusten kanssa. Siksi sanajärjestyksellä ei kirjoitetussa kielessä voi ilmaista vivahteita kovinkaan luotettavasti. Sillä voidaan kuitenkin ehkä selventää merkitystä ja tehdä ilmaisu sujuvammaksi.
Kohdassa Lauseen eri jäsennystavat kuvataan, miten sanajärjestystä muuttamalla voi usein poistaa moniselitteisyyden. Seuraavassa esimerkissä ensimmäinen lause jättää epäselväksi, sanotaanko siinä maineikkaaksi Helsingin yliopistoa vai professori von Wrightiä (vaiko ehkä Helsinkiä?).
Vanhoissa kielenoppaissa on usein varoiteltu matkimasta ruotsin sanajärjestyssääntöjä. Esimerkiksi sivulauseen jälkeisessä päälauseessa on ruotsissa käänteinen sanajärjestys, siis predikaatti ennen subjektia. Vanhassa kirjasuomessa sitä matkittiin paljon: ”Kun hän oli sen sanonut, lähti hän – –”. Yleensä suomessa on luontevampaa käyttää suoraa sanajärjestystä, eli subjekti on ennen predikaattia (SVO-järjestys: subjekti, verbi, objekti): ”Kun hän oli sen sanonut, hän lähti – –”.
Ohjeet on kuitenkin usein ymmärretty väärin, ikään kuin käänteinen sanajärjestys olisi kielletty. Kielentarkistajat saattavat täysin tarpeettomasti korjailla lauseiden sanajärjestystä sen sijaan, että kunnioittaisivat kunkin kirjoittajan tyyliä ja harkintaa.
Nykyisiä ohjeita kuvailee Kielitoimiston ohjepankin sivu Sanajärjestys: suora ja käänteinen sanajärjestys.
Käänteinen sanajärjestys tekee ilmaisusta usein kevyemmän etenkin silloin, kun predikaatti on lyhyt ja painoton ja subjekti on pitkä. Tällöin predikaatti, esimerkiksi on tai teki, myös antaa jo lauseen lukemisen varhaisessa vaiheessa vihjeen siitä, mistä teosta tai tapahtumasta siinä on puhe.
Sanajärjestyksen valintaan voi vaikuttaa sekin, viittaako subjekti johonkin aiemmin mainittuun vai onko se uutta asiaa. Etenkin jos subjektin tarkoittamasta kohteesta on tekstissä juuri ollut puhe, on suora sanajärjestys yleensä luontevampi. Jos taas subjekti viittaa johonkin aiemmin mainitsemattomaan, voi käänteinen sanajärjestys sopia paremmin. Jos edellisen esimerkin teksti olisi ensimmäinen viittaus kyseiseen puolueeseen, suora sanajärjestys voisi olla jopa outo: lukija voisi ruveta ihmettelemään, olikos tästä puolueesta ollut puhetta aiemmin.
Kun predikaatti on liittomuoto, voi ilmausta usein keventää sijoittamalla apuverbin (olla-verbin) ennen subjektia. Vertaa seuraavia:
Käänteinen sanajärjestys on tavallinen lainauksen jälkeisessä johtolauseessa, joka kertoo, kuka puhui tai kirjoitti. Erityisen luonteva se on silloin, kun henkilö on aiemmin mainitsematon ja lukijalle ehkä tuntematon; tätä saatetaan korostaa mainitsemalla titteli, ikä tms.
Vaikka sivulauseen jälkeisessä päälauseessa ei pidäkään kaavamaisesti käyttää käänteistä sanajärjestystä, se usein selventää virkkeen rakennetta. Predikaatti osoittaa subjektia selvemmin siirtymisen uuteen lauseeseen. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa sivulause loppuu sanaan, joka on samassa taivutusmuodossa (yleensä perusmuodossa) kuin päälauseen subjekti.
Jos teksti menee kielentarkistukseen, on kuitenkin syytä varautua siihen, että tarkistaja saattaa ”korjata” kaikki ”epäsuomalaiset” tai ”tarpeettomat” käänteiset sanajärjestykset.
Suomen kielessä on yleisenä periaatteena, että uutena mainittava asia sijaitsee lauseen loppupuolella. Erityisesti tämä koskee lauseita, jotka ilmaisevat, mitä on löytynyt tai mitä on sattunut jollekin.
Uutisotsikoinnissa on kuitenkin jo pitkään käytetty yleisesti sanajärjestystä, jossa tärkeä asia on aivan alussa, vaikka se viittaakin johonkin uuteen. Syynä on, että otsikon halutaan herättävän lukijan kiinnostuksen heti ensimmäisillä sanoilla.
Niinpä otsikossa saatetaan kirjoittaa ”Kultakoru löytyi roskakasasta”, kun tarkoitetaan ennen tuntemattoman korun löytymistä. Vaikka tämä on uutistoimittajien kielessä tavallista, siitä ei kannata ottaa mallia. Uutisissakin tällainen sanajärjestys kannattaa rajoittaa otsikoihin.