Sisällysluettelo
Kirjoitin tämän alkuvuodesta 1995, ja maaliskuun 1995 jälkeen olen tehnyt siihen vain teknisiä muutoksia. Olen päättänyt olla enää kehittämättä tätä dokumenttia, vaan annan sen vanheta ja vertailen, miten maailma ympärilläni ja omat näkemykseni siitä muuttuvat. Jos keksin jotain olennaista uutta sanottavaa, teen uuden jutun (Internet muuttaa maailman 2½?) ja panen tähän linkin siihen.
Tämän kirjoituksen aihepiiriä sivuaa osittain varsin läheisesti kirjoittamani Visio tietojenkäsittelystä TKK:ssa vuonna 2000 (joka on toki vielä vanhentuneempi nyt).
Tämä kirjoitus on jatkoa minun ja Elina Kallin kirjoitukselle Internet muuttaa maailman Tekolan Sanomien numerossa 2/94. Alun perin kyseisen artikkelin oli tarkoitus olla laajempi ja enemmän sentyyppinen kuin tämä kirjoitus, mutta hyvin yllättäen Tekolan Sanomien kyseisen numeron aineisto tuli valmiiksi varsin nopeasti, joten artikkelin kehittelyyn ei ollut aikaa. Lisäksi Elina ei ollut kaikista asioista samaa mieltä kanssani, joten pidin parempana esittää omalla nimelläni nämä näkemykset, jotka varmaankin ovat monen mielestä huuhaata - kunnes todellisuus aikanaan muuttaa heidän käsityksensä.
Tämä kirjoitus on tarkoitettu ihmisille, joilla on jonkinlainen
käsitys
Internetin
tarjoamista palveluista.
Tavoitteena on esittää näkemyksiä siitä, mitä nämä palvelut tulevat
merkitsemään ihmiskunnalle, eri organisaatioille ja yksityisille ihmisille
sekä miten ne tulevat kehittymään.
Palveluiden yksityiskohtia ja käyttöä en käsittele; niistä on
tietoa muun muassa
TKK:n
atk-keskuksen
julkaisemassa oppaassa
Tietoliikenteen käyttö TKK:ssa.
Yleistajuiseksi tarkoitetussa kirjoittelussa Internetistä puhutaan usein ikäänkuin se olisi jonkinlainen paikka tai organisaatio, johon yksilöt liittyvät, tai jokin, jonka käyttöön haetaan erityinen lupa samaan tapaan kuin hankitaan lupa Unix-tietokoneeseen. Ei ole harvinaista, että asiakas tulee atk-keskukseen "hakemaan sähköpostitunnusta". Vaikka tällaisilla sanonnoilla saattaa jossakin mielessä joskus olla todellisuuspohjaa, ne luultavasti hämäävät suurta yleisöä. Tietenkin Internet on virtuaalisessa mielessä paikka tai tila, johon mennään, mutta virtuaalisen tilan käsite hahmottuu ihmisen mieleen luonnollisella tavalla vähitellen, kun hän käyttää Internetin palveluita.
On tapahtunut sellaistakin, että asiakas, jolla on jo käyttäjätunnus johonkin Internetissä olevaan koneeseen, tulee atk-keskuksesta kysymään, millä komennolla hän pääsee Internetiin. Ihmisten voi olla vaikea mieltää, että Internet ei ole yksi selkeästi määriteltävissä oleva palvelu tai toiminta vaan joukko erilaisia palveluita ja toimintoja. Ehkäpä asiaa auttaisi, jos hyväksyttäisiin ihmisen pyrkimys hahmottaa Internet jonkinlaiseksi olioksi ja tuettaisiin nykyistä enemmän sellaisia käyttöliittymiä, jotka vastaavat tällaista ajattelutapaa. Tämä tarkoittaisi valikkopohjaisia tai graafisia käyttöliittymiä, joista voisi helposti valita Internetin keskeisiä palveluita.
Tärkeää olisi tuoda esiin, että Internet on joukko toimintamahdollisuuksia, jotka ihminen saa kokonaan tai osittain käyttöönsä joillakin menettelyillä, jotka vaihtelevat tapauksen mukaan paljonkin. Jätettäköön vain mainosnikkarien höpinäksi puheet siitä, että jonkin tietokoneen mukana tulee Internet. Tärkeää on myös tuoda esiin, että ihmisen kannalta "Internetiin liittymisessä" ei ole kyse jostakin kertakaikkisesta tapahtumisesta, jonka jälkeen "ollaan Internetissä", vaan toimintamahdollisuuksien (palvelujen) käytön aloittamisesta ja kehittämisestä vähitellen.
Seuraavassa tarkastelen aluksi kriittisesti edellä mainittuja nettipalveluita. Sen jälkeen seuraa visioita siitä, mihin netti on meitä viemässä.
Meiliä on kyllä käytetty moniin muihinkin tarkoituksiin, kuten laajojen dokumenttien ja ohjelmien jakeluun sekä keskusteluihin, joihin osallistuu suuri määrä ihmisiä. Näihin tarkoituksiin olisi parempiakin välineitä (esim. FTP, Veb ja nyysit), mutta niitä ei osata tai haluta käyttää.
Ihmiset käyttävät meiliä hyvin monenlaiseen viestintään. Erityisesti ihmiset, jotka työnsä puolesta vastaavat meilitse esitettyihin kysymyksiin ja pyyntöihin, törmäävät seuraavaan ongelmaan: kun he ovat pidempään poissa tai vaihtavat työpaikkaa, olisi järkevää kääntää suoranaisesti työhön liittyvät meilit toiselle ihmiselle samassa organisaatiossa. Tämä on tietysti mahdollista, mutta silloin kaikki meilit kääntyvät. Lisäksi voi hyvin olla, että ihmiset työtehtävät eivät suinkaan kaikki siirry suoraan sijaiselle tai seuraajalle vaan eri ihmisille. Yksi tapa yrittää hoitaa tämä ongelma on, että määritellään palveluosoitteita, jotka on nimetty palvelun eikä sitä hoitavan ihmisen mukaan ja joihin lähetetty posti voidaan ohjata tehtäviä kulloinkin hoitavalle henkilölle. Käytännössä on kyllä aika vaikea opettaa ihmisiä käyttämään palveluosoitteita.
Tulevaisuudessa ehkä mennäänkin siihen, että ihmisillä on useita netti-identiteettejä siinä mielessä, että hänellä on useita meiliosoitteita eri tarkoituksiin. Oletettavaa on, että niin meilissä kuin muussakin nettiviestinnässä tuodaan nykyistä selvemmin esille se, missä roolissa ihminen kulloinkin esiintyy. Esimerkiksi opiskelija saattaa hyvin olla työsuhteessa korkeakouluun, ja olisi järkevää, että hänen meileistään näkyisi selvästi, mikä hattu hänellä milloinkin on päällä ja että muut voisivat hänelle meiliä lähettäessään ilmaista, onko kyseessä opiskelija NN vai tuntiassistentti NN.
Hyvin tunnettu meiliin liittyvä ongelma on, että ei ole olemassa mitään yleispätevää tapaa saada selville toisen ihmisen meiliosoite. Jotkut uskovat, että X.500 ratkaisee ongelman, jotkut taas ajattelevat, että tietosuojan takia ongelmaa ei pitäisikään ratkaista. Itse pidän luultavana, että ratkaisuksi muodostuu Veb-kotisivujen tapainen järjestelmä, johon käyttäjät itse kirjoittavat itsestään sen, minkä haluavat kertoa julkisuuteen. Kestänee kuitenkin aikansa, ennenkuin Veb-kotisivujen tekeminen ja ylläpitäminen on yhtä yleistä kuin meilin käyttö.
Toinen keskeinen ongelma on meilien hallinta. Jos meilejä tulee kymmeniä tai satoja päivässä ja niistä merkittävä osa halutaan tallettaa, alkaa niiden käsittely käydä varsin hankalaksi. Vaikka meilimäärä ei olisikaan kovin suuri, niin voi olla vaikeaa löytää meilejä myöhemmin. Meiliohjelmat kyllä usein mahdollistavat jonkinlaisen luokittelun esim. niinsanottuihin meilikansioihin käyttäjän haluamalla tavalla. Mutta tehtiinpä luokittelu millä perusteilla hyvänsä ja olipa se automaattista tai käsin tehtävää, ollaan vaikeuksissa. Joskus halutaan etsiä meiliä, joka on tullut tiettynä päivänä, joskus sellaista, joka on tullut tietystä osoitteesta, joskus otsikon mukaan, joskus meilin tekstiin sisältyvän merkkijonon mukaan. Mikään yksinkertainen luokitus ei ratkaise näitä ongelmia, päinvastoin voi vaikeuttaa niiden ratkaisemista. Tulevaisuuden ratkaisu on luultavasti meiliohjelmien kehittyminen sellaisiksi, että ne tallettavat meilit tietokantaan, josta voidaan tehdä hakuja mitä erilaisimmilla kriteereillä.
Meilauslistan kiistämätön etu modernimpiin ryhmäviestinnän muotoihin verrattuna on se, että listalle osallistuminen vaatii vain meiliyhteyden, ei täyttä Internet-yhteyttä. Tämän seikan merkitys tulee tietysti pienenemään Internetin laajetessa.
Meilauslistoja voikin suositella vain nyysien rinnalle siten, että meilauslista on linkitetty nyysiryhmään. Silloin ne, jotka ovat Internetissä, voivat seurata ryhmää, ja muut voivat liittyä meilauslistalle.
Lupaavin kehityssuunta on se, että yhä useammassa Veb-käyttöliittymässä on myös nyysien käytön tuki, johon vähitellen tulee jonkinlaista järkevää rakenteista lähestymistapaa. Mutta nyysiohjelmien ongelmat johtuvat suureksi osaksi myös nyysien itsensä rakenteesta tai pikemminkin rakenteettomuudesta.
Nimi news johtaa harhaan, koska kyse on varsin harvoin uutisten välittämisestä. Moni aloitteleva nyysien käyttäjä pettyy pahemman kerran huomatessaan, että valtaosa nyyseistä on hälyä ja pauhua, esimerkiksi
Nyysejä, kuten meiliäkin, käytetään paljon sellaisten asioiden hoitamiseen, joihin olisi parempiakin välineitä. Esimerkiksi ohjelmien, laajojen dokumenttien tai kuvien välittäminen nyysien kautta on varsin alkeellinen menettely. Ajatellaanpa vaikka seuraavaa tilannetta, joka valitettavasti ei ole kuviteltu: Opettajalla on kirjallista aineistoa, joka on tehty Latex-järjestelmällä; se on eräs tekstinkäsittely- ja ladontajärjestelmä. Opettaja lähettää aineiston nyyseihin Latex-kielisenä. Sitten ehkä sadat opiskelijat tekevät kukin itse seuraavat toimenpiteet, jos osaavat: etsivät kyseisen artikkelin nyyseistä; tallentavat sen tiedostoon; editoivat tiedostosta häiritsevät otsikko- yms. tiedot pois; käsittelevät tiedoston Latex-ohjelmalla, joka tuottaa ns. DVI-tiedoston; toisella ohjelmalla tuottavat DVI-tiedostosta Postscript-tiedoston; tulostavat sen laserkirjoittimella (tai ehkä joskus katselevat sitä kuvaruudulta). Jossakin mielessä tämä on tietysti teknisesti kehittyneempi tapa kuin kopiokoneen käyttö, ja mahdollisesti opiskelijoille maksuton. Aineiston jakelua varten kuitenkin Veb olisi paljon kätevämpi väline: Vebiin voidaan panna valmis Postscript-tiedosto (ja lisäksi vaikkapa DVI- ja Latex-tiedosto, jos halutaan).
Nyysien ongelmat johtuvat suureksi osaksi itse nyysijärjestelmän luonteesta. Nyysejä voisi verrata toimittamattomaan sanomalehteen. Tätä ns. sensuurin puutetta pidetään myös nyysien vahvuutena. Lisäksi artikkelit poistuvat vanhimmasta päästä varsin nopeasti, usein jo viikon kuluessa, useimmiten viimeistään kuukauden kuluttua. Niinpä on mahdotonta itse nyyseistä selata, olisiko viime kuussa joku jo kysynyt asiaa, jota minä aion kysyä.
Fakkeja on hyvin paljon, eikä kukaan liene edes pinnallisesti tutustunut kaikkiin. Uskallan kuitenkin väittää, että yleisesti ottaen fakit ovat asiantuntevia ja luotettavia. Tietenkään ne eivät ole samalla tasolla kuin esimerkiksi tiedeyhteisön tarkan arviointiprosessin läpikäyneet tieteelliset alkuperäisjulkaisut. Niiden rooli on toinen, käytännöllisempi. Jossakin mielessä voisi sanoa, että fakkien olemassaolo on vastapaino sille, että nyysit eivät ole toimituksellisesti käsiteltyä aineistoa. Fakin tekijähän suhtautuu nyysiryhmän sisältöön suunnilleen samoin kuin lehden toimittaja hänelle lähetettyyn raaka-aineistoon.
Fakit on tarkoitettu muun muassa vastaamaan aloittelijoiden kysymyksiin, jotta nyyseissä vähemmän kysyttäisiin ns. tyhmiä kysymyksiä ja enemmän keskityttäisiin vaativampiin asioihin. Varmasti näin on käynytkin, mutta valitettavasti ne, jotka fakkeja eniten tarvitsisivat, eivät useinkaan edes tiedä niiden olemassaolosta.
Fakkia tyypillisesti päivitetään, ja uusi versio lähetetään ryhmään kerran kuukaudessa. Järjestely on sikäli erittäin epämukava, että fakin löytäminen satojen, jopa tuhansien artikkelien joukosta on hankalaa. Onneksi nykyisin Vebistä löytyy fakkien lista.
Suurin osa fakeista on toistaiseksi ns. raakaa tekstiä, koska listat on ainakin alun perin tarkoitettu nyyseihin lähetettäviksi, eikä tällöin voi käyttää edes esim. otsikoiden lihavointeja tai erilaisia kirjasinlajeja. Jotkin fakit ovat kuitenkin jo hypertekstimuotoisia, mikä helpottaa olennaisen tiedon etsimistä.
Odotettavissa on, että fakit alkavat elää omaa, nyyseistä osittain erillistä elämäänsä. Niistä muodostuu eri aihepiirien nettikoosteita. Saattaa syntyä kilpailevia fakkeja. Osittain niitä ehkä otetaan jonkin arvovaltaisen yhteisön puoliviralliseen tai viralliseen kontrolliin. Tuloksena voi olla dokumentteja, jotka tiedeyhteisökin ehkä hyväksyy päteviksi referensseiksi mutta joita tieteen toisinajattelijat kritisoivat ankarastikin. Ihmiskunnan kehitykselle tämä on mielestäni eduksi: jos jonkin tieteenalan (tai muun aihepiirin) "yleisesti hyväksytyt perusteet" esitetään kirjallisessa muodossa, niistä on helpompi keskustella asiallisen kriittisesti.
Nyyseissä on keskusteltu siitä, onko viittaus fakkiin hyväksyttävä referenssi opinnäytetyössä tai tieteellisessä julkaisussa. Keskustelu lähti kai osittain siitä virheellisestä ajatuksesta, että kirjallisuusviitteen päätarkoitus olisi perustella kirjoittajan väitteitä auktoriteetteihin vetoamalla. Päätarkoituksenhan pitäisi olla yksinkertaisesti viitata lähteeseen, jossa kyseistä aihetta käsitellään. Samalla tietysti kirjoittaja, joka on omaksunut ajatuksen muualta ja ehkä suoraan siteeraa sitä, antaa asianmukaisen kunnian sille, jolle kunnia kuuluu. Viittauksen tekninen muoto on toissijainen ja riippuu tietysti siitä, millaiseen dokumenttiin viitataan.
Kari Hintikka on esittänyt kirjassaan Internet - kalastusta tietoverkoilla (josta muuten olen kirjoittanut laajahkon arvostelun) hauskan ja osuvan netinkäyttäjien luokituksen, joka sopii erityisesti nyysien käyttäjiin. Erityisen kiinnostavia ovat mielestäni luokat newbie eli aloittelija, saint eli pyhimys ja guru.
Tyypillistä nyysienkäyttäjän "uraa" voidaan kuvata seuraavasti.
Aluksi jokainen meistä on aloittelija. Useimmat aluksi vain lukevat nyysejä eivätkä ehkä koskaan rupea kirjoittamaan nyyseihin kuin aivan satunnaisesti. Hankalimpia muille ovat ne aloittelijat, jotka eivät ymmärrä tai myönnä olevansa aloittelijoita; he saattavat ruveta kirjoittamaan nyyseihin juttuja osaamatta nyysienkäytön tekniikkaa, tuntematta netikettiä ja usein myös ilman kunnollista asiaa ja asian hallitsemista. Tyypillisempi aloittelija kirjoittaa ns. tyhmiä kysymyksiä usein vääriin ryhmiin ja esittämättä asiaansa kovinkaan selkeästi. Näitä ongelmia vähentäisi, jos kaikki käyttäjät saisivat nyysien ja yleensä netin käytöstä kunnollisen koulutuksen, joka käsittelisi paitsi tekniikkaa myös netikettiä, fakkien käyttöä ja nyysiryhmien luonnetta. Mutta joka tapauksessa aloittelijoita tulee aina olemaan. Osa aloittelijoista saattaa pahastikin masentua ja ehkä luopua nyysien käytöstä saatuaan liian monia tai liian pahoja fleimejä.
Ne, jotka kehittyvät aloittelijan asteelta eteenpäin, rupeavat usein pyhimyksiksi, jotka ottavat Avualiaan Aatun asenteen aloittelijoihin ja usein pitävät itseään perusteettomastikin aloittelijavaiheen ohittaneina. Pyhimys saattaa kirjoittaa hyvinkin ystävällisiä ja perusteellisia vastauksia aloittelijoiden epäselviin kysymyksiin. Ääritapauksessa pyhimys voi kokea velvollisuudekseen vastata kaikkiin hänelle tärkeissä ryhmissä esitettyihin kysymyksiin, joista hän tietää jotain. Nettiyhteisölle pyhimykset ovat tärkeitä auttaessaan aloittelijoita. Ystävällisen, avuliaan asenteen merkitys voi tällöin olla paljon suurempi kuin annettujen konkreettisten tietojen. Muistikuva konkreettisesta avusta haihtuu nopeasti, mutta mielikuva auttamisenhalusta voi jäädä pysyvästi mieleen. Tietysti on olemassa sellaisiakin pyhimyksiä, jotka tekevät aloittelijoille karhunpalveluksia vastatessaan avuliaasti mutta väärin.
Pyhimyksenä olo vie paljon aikaa ja energiaa. Vaikka se kehittää myös asianomaista itseään, koska se vaatii omien tietojen täydentämistä, useimmat siirtyvät pyhimysluokasta toiseen luokkaan muutaman kuukauden kuluttua. Joistakin pyhimyksistä tulee fakkien ylläpitäjiä, mutta tavallisempaa on, että pyhimys keskittyy johonkin erityisaiheeseen, jota hän ennestään tuntee hyvin. Vähitellen hänestä voi tulla guru, joka vain aivan satunnaisesti vastaa aloittelijoille tai puuttuu nyysiryhmän yleiseen keskusteluun mutta esittää hyvinkin perusteellisia vastauksia oman erikoisalansa kysymyksiin.
Guruja on tietysti monentasoisia ja monenlaisia. Guru ei välttämättä ole huippupätevä omalla erikoisalallaan, mutta hän voi silti olla hyödyllinen nettiyhteisölle, jos tuntee alaansa paremmin kuin muut ja pyrkii koko ajan kehittymään. Valitettavasti gurusta usein tulee ylimielinen ja hyökkääväkin: jos joku muu esittää gurun erikoisalaan liittyvistä asioista jotakin, joka ei ole tismalleen oikein tai joka ei ole gurun mielipiteen mukaista, voi seurata mahtava fleimisota. Guruthan yleensä enemmän tai vähemmän tietoisesti haluavat, että heitä arvostetaan ja heidän asiantuntemuksensa tunnustetaan; siksi he voivat loukkaantua verisesti, jos joku väittää vastaan tai suorastaan kiistää heidän auktoriteettinsa.
Hyvin harvoin kysytään, miksi ihmiset rupeavat pyhimyksiksi, fakkien ylläpitäjiksi ja guruiksi. Miksi ihmiset auttavat toisiaan? Eikö ihminen olekaan perusluonteeltaan itsekäs? Eihän pyhimys tai guru saa mitään vastapalveluksia sen takia, että auttaa muita, puhumattakaan siitä, että hänelle maksettaisiin. Ehkäpä tulevaisuudessa ainakin jotkut rupeavatkin tarjoamaan apuaan maksullisena palveluna kun netti yleisesti kaupallistuu. Mutta toistaiseksi ja luullakseni paljolti myös vastedes ihmiset näyttävät auttavan toisiaan netissä pyyteettömästi hyvin paljon.
Pyyteetön auttaminen ei ole vain nettiin rajoittuva ilmiö. Kun ihminen kysyy tietä vieraassa kaupungissa, on varsin harvinaista, että häntä ei haluta auttaa, jos vain kielivaikeudet eivät ole esteenä. Päinvastoin ihmiset saattavat olla hyvin innokkaita neuvomaan tietä ja muutoin opastamaan, saattaapa turistin ympärille kerääntyä iso lauma ihmisiä, jotka antavat neuvoja - usein aivan erisuuntaisia. Ja jossakin mielessähän netin käytön aloittelija on turisti nettimaassa. Toisaalta harva meistä viitsisi neuvoa turisteja jatkuvasti, kuten vain harva viitsii olla pitkään pyhimyksenä nyyseissä.
Pyyteettömällä auttamisella on monia syitä. Yksi motiivi on puhdas auttamisen halu. Tämän voi ehkä sanoa niinkin, että ihmiset pitävät joissakin oloissa auttamista moraalisena velvollisuutena, jonka täyttäminen on mieluisaa ja tuottaa mielihyvää. Mutta olisi aivan liian sinisilmäistä luulla, että tämä on koko totuus. Auttajan kokeman moraalisen tyydytyksen yksi puoli voi olla tunne siitä, että on tiedoiltaan ja taidoiltaan ylempänä kuin autettava. Yksi mahdollinen motiivi voi olla sekin, että auttaja ajattelee, että hän itse joskus tarvitsee vastaavanlaista apua. Tällainen abstrakti vastapalvelusten odottaminen tuskin on kuitenkaan kovin merkittävää. Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta projektiosta, jossa auttaja sielunsa silmin näkee itsensä autettavan asemassa. Toisin sanoen auttaja jossain mielessä auttaakin itseään toisessa ihmisessä; tämän takia kiittäminen on tärkeää, koska kiitollisuuden osoittaminen sallii auttajan kokea autettavan tunteen omana tunteenaan.
Näennäisesti pyyteettömän auttamisen takana on useimmiten (aina?) myös pätemisen tarve. Jostakin syystä ihmiset haluavat kilpailla ja olla hyviä tai ainakin parempia kuin muut, ja he pyrkivät valitsemaan jonkin alan, jolla se onnistuu. Pätemisen tarpeen voimakkuus ja luonne vaihtelevat suuresti; siihen voi liittyä vahva tarve saada muilta tunnustusta ja arvostusta tai se voi olla halua päteä ennen muuta omissa silmissään. Joka tapauksessa kyseessä on todellinen ja merkittävä tarve, jota ei kannata kieltää. Se tuottaa monia ongelmia, mutta se myös on ihmiskunnalle hyväksi, koska se kannustaa ihmisiä, usein voimakkaamminkin kuin taloudelliset motiivit.
Pätemisen tarpeen muistaminen auttaa myös ymmärtämään, sietämään ja ehkä vähentämäänkin nettihäiriköintiä. Häiriköintiä on monenlaista: vuolassanaista kirjoittelua, joka ei kiinnosta ketään muita, siis nettimonologeja; kitkerää, usein pikkuasioihin tarttuvaa kritisointia; omien mielipiteiden julistamista absoluuttisena totuutena; kiihkeitä fleimisotia, joita jatketaan, vaikka kellään ei voine olla epäilystä siitä, että kumpikaan osapuoli ei muuta kantaansa piirun vertaa. Häiriköinti palvelee aina joitakin tarpeita - ainakin häirikön omien patoutumien ja turhautumien purkamista. Nettihäirikkö, kuten häiriköt yleensäkin, haluavat ennen muuta huomiota osakseen. Jos joku haluaa olla nettipyhimys, joka auttaa nettihäiriköitä, niin julkinen kommentointi nyyseissä on lähes aina huonoin vaihtoehto. Häirikkö kyllä saa sitä, mitä haluaa, eli huomiota, mutta muiden kannalta se vain pahentaa ongelmia, koska se yllyttää jatkamaan. Asialliset henkilökohtaiset viestit, joissa kunnioitetaan häirikköä ihmisenä vaikka ehkä arvostellaankin hänen toimintaansa, voivat ehkä joskus johtaa johonkin myönteiseen. Silloin pitäisi osata etsiä häirikkönä etsivän ihmisen tiedoista ja mielipiteistä myönteisiä puolia ja pikemminkin kannustaa järkeviin toimintatapoihin (esim. sanoman tiivistäminen, nyysiryhmän parempi valinta) kuin kieltää jatkamasta entiseen malliin. En tiedä, onko kukaan yrittänyt jotain näin pyhimysmäistä; mutta jos sellainen joskus onnistuu, tulos voi olla hyvin myönteinen, koska netissä häiriköivillä ihmisillä on kykyjä ja potentiaalia paljoonkin - heidät pitäisi vain saada käyttämään niitä paremmin.
Ircin tausta on Earn-Bitnet-verkon Relay-Chat-järjestelmässä, ja nimi "Irc" johtuukin sanoista "Internet Relay Chat". Tässä mielessä kyseessä on melko vanha järjestelmä. Se on silti edelleenkin lähes yksinomaan rupattelukäytössä, vaikka se periaatteessa tarjoaisi moniin tilanteisiin mainion välineen. Se voisi olla tehokkaampikin väline kuin paljon enemmän kaistanleveyttä vaativa videokonferenssi, sillä eiköhän olennaisempaa ole, mitä ihmisillä on sanottavanaan, kuin se, että he näkevät toistensa kasvot ja kuulevat toistensa äänen?
Yksi ilmeinen syy hyötykäytön kehittymättömyyteen on se, että Irc on leimautunut pulinaboksin tasoiseksi, eikä sitä myöskään ole aktiivisesti mainostettu esim. tutkijoille. Lisäksi se ei kai juuri missään kuulu nettipalvelujen tarjoajien (esim. atk-keskusten) virallisesti tukemiin järjestelmiin. Teknillisen korkeakoulun atk-keskuksessa käytiin syksyllä 1994 lyhyehkö keskustelu ehdotuksesta, jonka mukaan atk-keskus ryhtyisi tarjoamaan neuvontapalveluja Irc-kanavalla. Ehdotuksen vastaanotto oli viileä, luullakseni paljolti edellä mainituista syistä. Eräs kommentti (henkilöltä, joka kyllä olisi ollut valmis osallistumaan toimintaan) viittasi siihen, miten vaikeaa oli aikoinaan päästä irti irkkailusta, kun opiskelujen alussa oli jäänyt koukkuun.
Infopalvelujen edeltäjiä olivat eri keskuskoneiden help-järjestelmät, jotka olivat yleensä hierarkkisia (valikkopohjaisia) ja tarjosivat tietoa lähinnä kyseisen koneen käyttöön liittyvistä seikoista. Sellaisille järjestelmille oli tyypillistä, että niitä pystytettiin suuren innostuksen vallassa, mutta innostus hiipui ja tietosisältö rämettyi. Aivan sama vaara on tietysti nettipohjaisissa infopalveluissakin. Käyttäjälle ei ole kovin mukavaa, että hän kyllä löytää bussiaikatauluja taikka lukuvuoden tenttijärjestyksen mutta ne ehkä ovat muutaman vuoden takaisia ilman, että asiasta on mitään mainintaa.
Aivan esimerkinomaisesti sanottuna infopalvelussa voi olla tarjolla korkeakoulujen opetusohjelmia, eri alojen tutkimusraportteja, lainsäädäntöä ja sopimuksia sekä karttoja ja kuvakokoelmia.
Infopalvelujen käyttöön liittyy se ongelma, että käyttäjän voi olla vaikea saada selville, missä tietokoneessa olevassa tietoaineistossa hänen etsimänsä tieto on. Tämän helpottamiseksi on tehty toisen tason infopalveluja eli ohjelmia, joilla voi etsiä tietoa siitä, missä on jotakin aihetta koskevia tietoja. Sellaisia ovat mm. WAIS, Veronica ja Archie. Tämä ala kehittyy nopeasti mutta usealla eri rintamalla, ja tavallisen käyttäjän voi olla tosi vaikea saada selville, mikä etsintäjärjestelmä sopisi hänen tarpeisiinsa. Niinpä erityisesti Vebin yhteydessä käytettäviä etsintävälineitä syntyy kuin sieniä sateella, ja niissä on lupaavia piirteitä. (Tänään Lycos lienee niistä se, jota voi suositella tavallisille käyttäjille; huomenna jokin toinen.) Lisäksi on alkanut syntyä kolmannen tason infopalveluja kuten välineitä, joilla voi tehdä hakuja samaan aikaan useilla erilaisilla etsintäjärjestelmillä.
Etsintäjärjestelmät eivät kuitenkaan voi korvata tiedon hyvää jäsentämistä dokumenttien ja niiden välisten yhteyksien tasolla. Vanhat infojärjestelmät, jollaisina esim. FTP-palvelimiakin on syytä pitää, eivät tarjonneet suuriakaan mahdollisuuksia järkevään jäsentämiseen, eikä niitä vähiäkään mahdollisuuksia yleensä hyödynnetty. Timo Kiravuo lainaa eräässä matkakertomuksessaan osuvaa luonnehdintaa, joka liittyy Archieen mutta sopisi vielä paremmin FTP:hen: Peter Deutsch totesi italiankielisestä ruokalistasta: This is a like Archie. I know there is something I might like, but I don't know what it is called. Jos dokumentin ainoa tunnistetieto on tiedostonnimi, ollaan todellakin vaikeuksissa.
Nykyisen Vebin tukema dokumenttirakenne on vielä varsin alkeellinen. Käyttäjän näkökulmasta ja tarpeista riippuu, mitä puutteita pidetään pahimpina, mutta ainakin kannattaa mainita se, että toistaiseksi taulukkoesityksiä ja matemaattisia kaavoja ei tueta. Niitä kyllä saa mukaan dokumentteihin, mutta vain kuvamuodossa eikä dokumentin varsinaisina osina.
Tietojen sijoittamisessa Vebiin vallitsee melkoinen tyylien sekamelska. Tiedon etsijälle tilanne on hämäävä ja hankala. Hyvin monien Veb-palvelimien pystyttämisessä näyttää päätavoite olleen saada aikaan jotain näyttävää eikä jotain käyttökelpoista. Kuvia käytetään koristelun ja hienostelun vuoksi, ja todellista informaatiota sisältävät kuvat ovat harvinaisuuksia. Kun menen lukemaan jonkin organisaation Veb-sivuja, minulla ei yleensä ole harmainta aavistusta siitä, millä tavoin löytäisin nopeimmin niitä keskeisiä tietoja, jotka minua kiinnostavat. Organisaation kotisivu on useammin hieno paraatiovi kuin infotiski. Veb kyllä teknisesti mahdollistaisi senkin, että organisaatiolla on useita erilaisia kotisivuja eri tarkoituksiin, esim.
Tämän toteuttaminen ei olisi kovin suuri työ, koska kyseessä olisi vain muutama Veb-dokumentti, eivät erilliset infojärjestelmät. Tietysti niissä olisi linkkejä toisiinsa sekä organisaatiota koskevaan informaatioon, mutta linkit viittaisivat tietokokonaisuuksiin eivätkä juurikaan muuttuisi, vaikka itse tiedot muuttuvat.
On tuskin kovin luultavaa, että syntyy mitään maailmanlaajuista periaatekonsensusta saati standardia Vebiin sijoitettavan informaation jäsentämisestä. Jotain ehkä kuitenkin voidaan saada aikaan, ainakin kansallisesti ja luonteeltaan samantyyppisten organisaatioiden kesken. Jos rakenne mietittäisiin yhdessä, siitä luultavasti tulisi parempi kuin minkään mukana olevan organisaation yksinään väsäämä, ja rakenteen yhtenäisyys sinänsä helpottaisi tiedon etsimistä.
Vebin dokumenttien teknisen rakenteen kehittämistä koskevissa keskustelussa tuntuvat olevan vastakkain lähinnä seuraavat näkökulmat:
Monia muitakin vaikeita kysymyksiä tulee esille Vebin yleistyessä ja kehittyessä. Mainitsen vain muutamia:
Teknisten ongelmien lisäksi edessämme onkin tiedon tuotannon ja tarjonnan järjestäminen. Mikään tekninen järjestely ei voi taata sitä, että ihmiset pitävät tärkeitäkään dokumentteja ajan tasalla, että tietojärjestelmien rakenne on mielekäs ja että tarpeellista tietoa on tarjolla. Toisaalta välttämätön järjestely ja valvonta tulisi hoitaa niin, että sillä ei tukahduteta ihmisten intoa ja luovuutta, jotka ovat netin tärkein voimavara. Toisin sanoen tarvitaan kontrollia, jota sen kohteena olevat ihmiset eivät koe kontrolliksi.
Erityisesti tietojen ajan tasalla pitäminen ja tiedontarjonnan kattavuus ovat mahdollisia vain, jos ihmiset yleisesti oppivat uudenlaisia työtapoja ja rutiineja. Netteily on kivaa, mutta toimivat järjestelmät vaativat myös toimivia rutiineja. Rutiini voi olla vaikkapa sellainen, että joistakin virallisista dokumenteista vastuussa oleva ihminen käy ne kaikki läpi kerran kuussa tarkistaen, onko niissä korjattavaa tai täydennettävää. Tämän lisäksi hänen tulisi uhrata hetkinen ajastaan Veb-dokumenttien muutostarpeen miettimiselle, kun hänen tietoonsa tulee uusia asioita, jotka ehkä liittyvät hänen vastuullaan olevissa dokumenteissa oleviin seikkoihin. Kumpikaan rutiini, siis säännöllinen tarkistaminen ja muun työn ohessa tehtävät päivitykset, ei yksinään riitä. Ainakin jos muutoksia tulee usein, säännöllinen tarkistaminen käy vastenmielisen isoksi puuhaksi, eikä siinä huomata kaikkia pieniä asioita; ja toisaalta pelkät pikkutarkistukset eivät takaa sitä, että dokumentti kokonaisuutena pysyy kunnossa.
Lisäksi kannattaa mainita muutama käytännöllinen seikka, joiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä mutta jotka hyvin harvoin otetaan huomioon:
Lisäksi dokumentit tyypillisesti tehdään kirjoittajan omalla mikrolla, eivätkä ne ole laajemmin luettavissa. Niiden saattaminen saman yksikön muiden ihmistenkin luettavaksi mikroverkon kautta voi vaatia lisätoimenpiteitä, joita ei viitsitä tai ehditä tehdä. Tässä on yksi syy siihen, miksi paperittomaan yhteiskuntaan siirtymisestä tuli lähinnä vitsi. Kun dokumentit eivät ole kätevästi saatavilla kuvaruudulle milloin vain, niistä otetaan paperikopioita. (Sitä oikeaa paperia ei tietenkään yleensä löydy A4-saasteen seasta juuri silloin, kun sitä tarvittaisiin.)
Mikä olisikaan luonnollisempaa nykyaikana kuin se, että vaikkapa jonkin laitoksen muistiot, pöytäkirjat ja muut dokumentit olisivat kaikkien luettavissa sopivassa palvelimessa? Paperikopioita otettaisiin vain todella tarvittaessa, ei varmuuden vuoksi, ja tiedon löytämiseen olisi käytettävissä tehokkaita välineitä - ainakin jokin yksinkertainen hakukäsky. Tärkeistä pöytäkirjoista voisi myös koota aiheenmukaisia indeksejä, joiden kautta voisi hakea tietoa asiasisällön mukaan paremmin, jos ei tiedä tai muista, milloin asiaa on käsitelty. Esimerkiksi pöytäkirjojen lähettäminen meilauslistan kautta on tähän verrattuna tosi alkeellista ja kömpelöä.
Koska tekstinkäsittely yleensä tehdään mikroilla, järjestely vaatisi, että dokumentit erikseen siirretään palvelimeen, ja tässä yhteydessä joudutaan yleensä tekemään tiedon esitysasun muunnoksia. Toinen vaihtoehto on, että mikrot toimivat palvelimina, mutta tämä ei ole käytännössä kovin toimiva ratkaisu. Siirto- ja konversiotyötä voidaan epäilemättä automatisoida pitkälle. Automatisointi vaatii kuitenkin sekä työkaluohjelmia että esitystapastandardeja, jotta konversio esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelman sisäisestä esitysmuodosta Veb-muotoon sujuisi automaattisesti. Ihanteellista olisi, että kun dokumentti on valmis, kirjoittaja antaa yhden komennon tai siirtää dokumentin ikonin sopivaan laatikkoon, ja dokumentti kopioituu palvelimeen. Tosin tämä pitäisi muistaa tehdä myös silloin, kun dokumenttia muutetaan.
Voidaan myös ajatella, että nettijulkaisemisen paineet tulevat muuttamaan työtapoja ja ajattelua niin, että tekstinkäsittely siirtyy mikroista "keskuskoneisiin", siis sellaisiin monen käyttäjän koneisiin, jotka toimivat myös Veb-palvelimina tai jotka käyttävät samoja levyjä kuin Veb-palvelin. Mahdollista on toki sekin, että palvelimien levyjä mauntataan mikroihin.
Toinen kehityssuunta on, että tekstinkäsittelyssä tai yleensä dokumenttien tuottamisessa käytettävä tiedon sisäisen esitysmuodon täytyy konvergoida. Ratkaisevaa ei niinkään ole se, voidaanko dokumentteja siirtää toiseen tekstinkäsittelyohjelmaan, kuin se, voidaanko ne vaivatta siirtää nettiin. Tällä hetkellä SGML-esitysmuoto ja sen konkretisoitumana HTML-muoto näyttäisi olevan se, jota kohti täytyy konvergoida, mutta ensi vuonna tilanne voi olla toinen.
Olennaista on, että varsin pian "irrallisella" mikrolla tehtävä tekstinkäsittely nähdään alkeellisena menettelynä, lähes yhtä alkeellisena kuin kirjoituskoneen käyttö.
Asiakirjojen laittoman salassapidon yksi motiivi on viranomaisten halu taata oma työrauhansa. Toinen on se, että sisäisiä dokumentteja ei haluta julkaista, koska niille naurettaisiin. Pelko on varmaan usein aiheellinen. Pelätään myös sitä, että jos tiedetään asiakirjojen menevän julkisuuteen, niissä ei uskalleta sanoa asioita suoraan, ja tiedonkulku häiriytyy. Muuan aiheesta lukemani kommentti on: Jos liikaa ruvetaan miettimään mitä ja miten voidaan sanoa, ei sitten kohta ehkä sanota mitään. Hyvä tekosyy tietysti on sekin, että esimerkiksi joidenkin sisäisten palaverien pöytäkirjat eivät kuitenkaan kiinnosta ulkopuolisia tai he eivät ymmärtäisi niitä, koska ne on kirjoitettu lähinnä muistioiksi asioiden käsittelyyn osallistuneille, jotka ymmärtävät asiat puolesta sanastakin. Jonkin verran tässä toki on perääkin, mutta pitääkö virkamiehen päättää maailman kaikkien muiden ihmisten puolesta, mikä heitä saattaisi joskus sattua kiinnostamaan? Ja eikö sisäiset muistiotkin kannattaisi kirjoittaa vähemmän sisäpiirimäisiksi ja vähemmän viitteellisiksi, jotta asianosaiset itsekin muistaisivat vielä seuraavalla viikolla, mitä tekstissä oikein tarkoitetaan?
Organisaatioiden yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi esitetään hyvin usein se, että "tieto ei liiku". Tällöin ilmeisesti tieto ymmärretään mystiseksi olioksi, joka pitäisi jotenkin aktivoida liikkumaan. Harvemmin asia ymmärretään niin, että organisaation ihmisten pitäisi muuttaa toimintatapojaan niin, että itse kukin tiedottaa tekemisistään. Sisäistenkin pöytäkirjojen, muistioiden, dokumenttien työversioiden yms. julkaiseminen netissä tai oikeammin sanottuna kirjoittaminen nettiin auttaisi asiaa aika paljon. Tietysti sen lisäksi tarvitaan aktiivista tiedottamista: itse kunkin pitäisi miettiä, mikä hänen hommissaan on muille erityisen tärkeää tietää.
On luonnollista, että korkeakouluissa ja julkisissa tutkimuslaitoksissa toimivat ihmiset antavat tuottamiaan tai kokoamiaan tietoja ja dokumentteja nettiin julkisesti ja maksutta saataville. Sehän on heidän työtään, osa sitä toimintaa, josta heille maksetaan. On myös luonnollista, että jostakin aihepiiristä innostuneet ihmiset kirjoittelevat dokumentteja siitä odottamatta saavansa maksua siitä.
Mutta julkisissa opetus- ja tutkimustehtävissä toimivat sekä innokkaat vapaaehtoiset muodostavat vain pienen osan ihmiskunnasta. Suuremman osan he muodostavat siitä joukosta ihmisiä, joilla on muita kiinnostavaa kirjallista tai kuvallista informaatiota, mutta silti selvän vähemmistön. Lisäksi yhä useammat ihmiset alkavat toivoa rahallista korvausta. Tutkijakin saattaa ajatella, että kirjoittaessaan vanhanaikaiseen lehteen eikä nettiin hän voi odottaa kustantajan sekkiä, ja innokas jonkin alan harrastaja voi ajatella, että harrastuksen muututtua raa'aksi työksi olisi kohtuullista, että muut harrastajat hiukan maksaisivat siitä.
Onkin ilmeistä, että netissä oleva tieto on osittain muuttumassa kaupalliseksi. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että se, jolla on tekijänoikeus kirjalliseen teokseen, haluaa korvauksen sen antamisesta nettiyhteisön käyttöön. Rahan haluaja voi tietysti olla paitsi ihminen myös organisaatio. Käytännössä saatetaan päätyä esimerkiksi siihen, että jotakin aihetta käsittelevä informaatio on netistä luettavissa maksutta vain siihen määrään asti, että aiheesta todella kiinnostunut vasta innostuu ja haluaa lisää - ja se sitten maksaa. Esimerkiksi kirjasta saattaa olla luettavissa laajahko esittely mutta ei itse kirjaa, vaan se pitää ostaa. Vastaavasti ohjelmista saattaa olla maksuttomassa nettijakelussa demoversio, jolla pääsee ohjelman käytön makuun, mutta saadakseen toimivan, täydellisen ja tuetun version pitää maksaa.
Monet pitävät kaupallistumista sinänsä pahana asiana. Toinen mahdollinen ajattelutapa on, että esimerkiksi kirjojen ja ohjelmien esittelyt netissä ovat hyödyksi kuluttajille, koska heidän ei tarvitse ostaa sikaa säkissä vaan he voivat ennen ostopäätöstä tutustua tuotteeseen kunnolla - ainakin kunnollisemmin kuin vanhanaikaisemmassa kaupankäynnissä.
Itse pidän ongelmallisena maksullisuuden toteuttamista, en maksullisuutta sinänsä. Toteutusvaihtoehtoja on kyllä useita, mutta niillä kaikilla on huonot puolensa:
Myyntikanavana netti olisi monessa mielessä mainio. Voidaan tarjota hyvinkin yksityiskohtaisia tuoteluetteloita ja hinnastoja, joista asiakkaat voivat etsiä tietoa juuri heitä kiinnostavista tuotteista ja tilata niitä netin kautta. Tuotteiden toimitus tietysti täytyy hoitaa perinteisemmin menetelmin, ellei kyse ole informaatiosta.
Nettimyynti saattaakin paljolti korvata perinteisen postimyynnin ja TV-myynnin joustavuutensa ansiosta. Onkin sitten muista kulttuuri-ilmiöistä riippuvaa, saadaanko tavaroiden toimittaminen asiakkaalle kehittyneemmäksi. Onhan tavaroiden toimittaminen asiakkaan kotiin lähes hävinnyt ilmiö, vaikka moni luultavasti olisi valmis maksamaan siitä, että saa jauhot ja sokerit kotiovelleen. Palvelujen rappiotilasta ehkä joskus noustaan, ja siinä netillä on ehkä jotain merkitystä. Kun ihmiset oppivat, että monia kauppa-asioita voi kätevimmin hoitaa netin kautta, he kenties rupeavat ihmettelemään, miksi asiakkaan pitää raahata itsensä kauppaan ja tavarat kaupasta kotiin - etenkin kun tavaran valinta, ostopäätös ja maksaminenkin on hoidettu tuolilta nousematta.
Tiedon pysyvyys on tietysti suhteellista. Olennaista on, että hyvin usein tiedotteissa on paitsi asioita, jotka ovat kiinnostavia vain lyhyen aikaa, myös tietoja, jotka ovat voimassa toistaiseksi ja joita lukijat voivat tarvita milloin hyvänsä myöhemmin. On epätarkoituksenmukaista, että tiedon tarvitsija joutuu miettimään, missä tiedotuslehden numerossa olikaan tietoa aiheesta, joka hänelle juuri nyt on tärkeä. Pahimmassa tapauksessa hän sattuu löytämään jonkin numeron, jossa kyseistä tietoa on - mutta uudemmassa numerossa olisi uudempaa tietoa.
Kun tiedotuslehdet siirtyvät Vebiin, pitäisi työtapoja muuttaa ainakin seuraavasti:
Esimerkiksi FTP on nettipalvelu, jonka käyttöliittymä on kömpelö, komentopohjainen ja lisäksi eri koneissa turhan erilainen. FTP:n käyttö Veb-klaienttien kautta on jo vähemmän kömpelöä, mutta sitä ei vielä monikaan ole ruvennut käyttämään.
Edellä jo mainittiin nyysiryhmien nimet. Kuten pelkän tiedostonnimen käyttö dokumentin nimenä nekin merkitsevät alkeellista rajoittumista jonkin teknisen nimeämiskäytännön asettamiin rajoituksiin.
Vaikka uusia mielenkiintoisia Veb-klaientteja tulee jatkuvasti uusia, jäämme kuitenkin odottamaan todella hyvää käyttöliittymää. Ratkaisevaa on, pystyvätkö ne, jotka osaisivat sellaisia tehdä, vapautumaan omasta atk-keskeisyydestään. Atk-papistolle voi olla henkisesti raskasta hyväksyä se, että useimmille ihmisille hienot atk-tekeleet ovat pelkkiä välineitä, joiden he haluaisivat olevan yhtä helppoja käyttää kuin mikroaaltouuni tai teeveen kaukosäädin - mieluummin helpompia. Joskus on perusteltuja syitä, joiden takia nettipalvelut eivät voi olla kovin helppoja käyttää. Niitä syitä on kuitenkin paljon vähemmän, kuin atk-gurut väittävät.
Netti tuo mukanaan kirjalliset huhut, jotka leviävät paljon tehokkaammin ja voivat säilyttää informaatiosisältönsä. Todenperäisyys on toki vaikeampi kysymys, mutta kirjallinen huhu on paremmin kumottavissa kuin suullinen.
Nettihuhut leviävät usein erittäin nopeasti muun muassa siksi, että niillä on monia leviämisteitä: nyysit, irkkailu, meili ja tietysti myös kaikki muut viestintämuodot. Yhdeksi netin käytön opetuksen keskeisistä tavoitteista pitäisikin asettaa kriittinen suhtautuminen netissä esitettyihin väitteisiin: onko kyseessä urbaanin legendan nykymuoto, nettihuhu? Tämä toivon mukaan synnyttää muutakin oikeaa kriittisyyttä: hyvältä nettikaveriltakin saatu ohjelma voi sisältää viruksen.
Televisio on myös todellisuutta luova sekä todellisen ja kuvitteellisen rajoja sotkeva asia. Ajatellaanpa vain sitä, miten monet ihmiset puhuvat saippuaoopperoiden esittämistä ihmisistä kuin todellisista ja tutuista henkilöistä, tai Hyvien herrojen suosiota.
Tuleeko ehkä "netistä tutuista" asioista ja ihmisistä samanlaisia ilmiöitä kuin "teeveestä tutut" ovat nykyisin?
Joku voi kyllä sanoa, että nettielämälle ja TV-elämälle on yhteistä se, että ne ovat todellisen elämän korvikkeita ja varjoja. Totta on, että nettielämä houkuttelee puoleensa erityisesti sellaisia ihmisiä, joille perinteisemmin muodoin toteutuvat ihmissuhteet ja itsensä ilmaiseminen ovat vaikeita. Eri asia on, onko tämä valitettavaa vaiko uudenlainen, myönteinen terapian muoto. Lisäksi suurin osa netteilijöistä lienee sosiaalisilta taidoiltaan ns. normaaleja. Voidaan myös perustellusti kyseenalaistaa ns. todellisen elämän todellisuus.
Tietenkin ihmisten vuorovaikutus netissä on monin tavoin erilaista kuin esimerkiksi kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus. Tämä ei merkitse, että se olisi väistämättä pinnallisempaa, teknisempää ja epätodellisempaa. Kun kohtaamme kasvokkain, viestimme kyllä toisillemme monilla muillakin tavoilla kuin sanoin - pääasiassa tiedostamattamme. Voimme myös välittömästi havaita toisissa aiheuttamiamme reaktioita ja tarkistaa omaa käyttäytymistämme niiden takia. Nettiviestinnässä tilanne on toinen, ja juuri välittömän palautteen puuttumisesta tai sen luonteesta (vain sanalliset viestit) johtuneekin, että nettikirjoittelussa ihmiset niin helposti loukkaantuvat toisiinsa, vaikka kenenkään tarkoitus ei olisi loukata. Ja loukkaantunut ihminen saattaakin sitten jo loukata tarkoituksellisesti, ja kierre syntyy.
Mutta nettiviestintään pätee myös, mitä muinaiset roomalaiset sanoivat kirjallisesta viestinnästä: Kirje ei punastu. Varsinkin silloin, kun kirjoitamme ihmiselle, jota emme ole koskaan tavanneet "oikeasti", tai kun kirjoitamme nettiyleisölle esim. nyyseissä, sanomme herkemmin, mitä todella tunnemme ja ajattelemme. Kasvokkain tapahtuvassa viestinnässähän toimintaamme rajoittavat monet sosiaaliset säännöt, joista osaa noudatamme tietoisesti, mutta suurinta osaa tiedostamatta ja tavan voimasta. Tässä mielessä voidaan sanoa, että nettiviestintä voi olla paljon aidompaa enemmän ihmisen sisimmästä lähtevää kuin se, joka tapahtuu fyysisesti kasvokkain mutta käytännössä sosiaalisten naamarien takaa.
Nettiviestintään tulee epäilemättä muodostumaan omia sosiaalisia sääntöjään, mutta kehitys vie aikaa. Niinsanotusta netiketistä puhutaan paljon, mutta sen noudattaminen on harvinaisempaa. Mitään yhtenäistä netikettiä ei edes ole olemassa, on vain joukko kirjoituksia, joita asioita pohtineet ihmiset ovat kirjoittaneet ja joissa toki on paljon samoja periaatteita.
Nettielämä mahdollistaa sen, että ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa ihminen itse todella valitsee tuttavansa. Tähän asti valtaosa ihmissuhteista on kohdannut ihmistä puolipakolla. Ystävät on voinut valita, mutta aitoja ystävyyssuhteita on ihmissuhteistamme pieni vähemmistö. Luokkatoverit, työkaverit, naapurit ja vapaa-ajan harrastuksista tutut ihmiset eivät ole itse valitsemiamme sanan varsinaisessa merkityksessä, sukulaisista puhumattakaan.
Sillä, että voin todella itse valita, keiden kanssa olen päivittäin tekemisissä, on hyvin suuri merkitys elämälleni. Jos en pidä jostakusta tai siitä, mitä hän esittää tai miten hän sen esittää, niin netissä voin yksinkertaisesti jättää hänen juttunsa lukematta. Tämä on ratkaisevasti toisenlainen asia kuin kieltäytyä rupattelemasta työkaverin kanssa. Tosin monet vielä tuovat nettiin vanhanaikaisen ihmissuhteiden hoitamisen taakkoja, esim. ilmaisevat yksityisesti tai jopa julkisesti, että panevat jonkun kill-tiedostoonsa.
On vaikea sanoa, mitä kaikkea nettielämästä voi versoa. Eräässä keskustelussa Raija Kukkonen heitti - ehkä kokonaan, ehkä vain puoliksi leikillään - sanan nettiadoptio. Maisteltuani ajatusta hetken olen päätynyt siihen, että on hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että ihmiset rupeavat jossain mielessä adoptoimaan itselleen lapsia netistä. En tarkoita vain opetuslasten, oppilaiden ottamista, sillä sellaistahan tapahtuu kaikkialla missä ihmiset toimivat, vaan nuorempien netinkäyttäjien ottamista aivan erityisen huolenpidon ja mielenkiinnon kohteiksi näiden suostumuksella - ehkä jopa nettiklaanin hyväksymänä ja virallistamana toimenpiteenä.
Yhteiskunnassamme työnteko on useimmiten säännölliseen vuorokausi- ja viikkorytmiin perustuvaa ja vielä niin, että useimmat ihmiset tekevät työnsä suunnilleen samaan aikaan. Tilanne on oikeastaan aika kummallinen. Virastot, toimistot, monet kaupat yms. ovat avoinna noin kahdeksasta neljään eli silloin, kun useimmat muutkin ihmiset eli asiakkaat ovat työssä. Tyypillistä on sekin, että lafka suljetaan ennen kuin sen työntekijöiden työaika päättyy, jotta he ehtivät tehdä sellaisia askareita, joita ei voi tehdä asiakkaiden läsnäollessa - niin ainakin uskotaan.
Työn luonne voi tietysti asettaa omia vaatimuksiaan työajoille. Hyvin harva työ kuitenkin lienee sellainen, että sitä on tehtävä kahdeksasta neljään. Lähinnä tulevat mieleen sellaiset hommat, jotka on tehtävä päivänvalossa, mutta Suomessa kunnollisen päivänvalon aika ei suinkaan ole kiinteästi kahdeksasta neljään ympäri vuoden. Ja suurin osa työvoimasta on muunlaisissa hommissa.
Täten olisi netistä ja etätyöstä aivan riippumattakin järkevää se, että työajat olisivat nykyistä erilaisempia ja että ihmisillä olisi suurempi vapaus itse valita työajat, jos työn luonne ei muuta vaadi. (Ns. joustava työaika, joka merkitsee vapautta valita töihintuloaika esim. aikaväliltä 8 - 9, on varsin suppeaa vapautta.) Tällöin kuitenkin törmätään tavoitettavuuden ongelmaan: jos työ vaatii paljon vuorovaikutusta työtoverien ja yleensä muiden ihmisten kanssa, pidetään tarpeellisena, että kaikki ovat samaan aikaan töissä. Käytännössä tavoitettavuus ei nykyisin ole kovinkaan suuri, kuten helposti huomaa yrittäessään järjestää kokousta aamukahdeksaksi, vaikka osallistujien virallinen työaika alkaisi kello 8.00, tai yrittäessään tavoittaa valtion virastosta ihmisiä lounasaikaan. Tavoitettavuutta tarkastelen tarkemmin jäljempänä.
Jos työelämä nykyistä paremmin järjestetään niin, että työajat voivat vaihdella paljon, niin etätyö lisää työntekijöiden todellisia mahdollisuuksia valita heille sopivat työajat. Tämä voi tarkoittaa esim. omaan vuorokausirytmiin sopivaa säännöllistä työaikaa, mikä se itse kullekin lieneekin, tai epäsäännöllisesti yksityiselämän, mielialan tai inspiraation mukaan määräytyvää työaikaa. Etätyössä erityisesti voin päättää, että yhtäjaksoinen, esim. kahdeksan tuntia päivässä kestävä työaika ei sovi minulle vaan teen pidän välillä pitkän siestan mutta jatkan iltapäivällä pitempään taikka teen vielä illalla erillisen työrupeaman. Tosiasiahan on, että varsinkaan ns. henkistä työtä harvoin jaksaa tehdä kahdeksaa tuntia putkeen. On usein tehokkaampaa, jos välillä puuhaa jotain muuta. Säännöllisessä kahdeksasta neljään työssä tämän voi yrittää järjestää siten, että sijoittaa luovien työrupeamien väliin rutiinihommia, mutta rutiinihommatkin väsyttävät. Voisi olla tehokkaampaa tehdä rutiinihommat eri päivinä kuin luova työ.
Luulisin, että luovaa ajattelua vaativassa työssä työrupeaman pari ensimmäistä tuntia ovat ehdottomasti tehokkaimmat. Työn jatkaminen väkisin sen jälkeen voi olla lähinnä ajan tappamista; pahimmillaan se tuottaa haittaa eikä hyötyä, koska henkisesti väsynyt ihminen voi sählätä ja söhertää piloille sen, mitä on vireänä ja inspiroituneena saanut aikaisseksi.
Vaikka etätyöstä on puhuttu jo kauan, se on käytännössä melko harvinaista ja ongelmalliseksi koettua. Yksi syy ongelmallisuuteen lienee se, että etätyötä ovat ryhtyneet tekemään ja kokeilemaan paljolti sellaiset ihmiset, joille tavanomaiset työnteon muodot ovat eri syistä vaikeita tai mahdottomia tai jotka ovat luonteeltaan jotenkin poikkeuksellisia. Tällöinhän etätyössä tulee esiin sellaisiakin ongelmia, jotka eivät suinkaan johdu etätyöstä itsestään vaan aivan muista syistä.
Mutta etätyö (ja etäopiskelu) itsessäänkin on monin tavoin ongelmallista. Se tuleekin yleistymään merkittävästi vasta sitä mukaa, kuin netti muuttaa elämäämme muutoinkin. Etätyön ongelmista voidaan mainita ainakin seuraavat:
Tavoitettavuuden ongelmaa tulisi tarkastella siitä näkökulmasta, että ihmisten tulisi olla virtuaalisesti tavoitettavia. Jos asia on senlaatuinen, että fyysistä tapaamista ei välttämättä tarvita, niin on tärkeämpää jotenkin saada ihminen kiinni kuin se, onko hän istumassa työhuoneessaan. Jos hän vastaa puhelimeen tai meiliin saman tien ja tekee sen, mitä häneltä pyydetään, hän on virtuaalisesti hyvin tavoitettavissa. Etätyötä tekevä ihminen saattaa olla virtuaalisesti tavoitettavissa 365 tai 366 päivää vuodessa ja 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka hän ei liikahtaisi kotoaan. Eri asia on, miten laaja tavoitettavuus on järkevää ja millä tavoin suostuminen laajaan tavoitettavuuteen tulisi ottaa huomioon palkkauksessa.
Netti on mahdollistanut aivan uudentyyppisten sosiaalisten ryhmien syntymisen: ihmiset voivat ryhmittyä hyvinkin suppeiden aihepiirien ympärille maantieteellisten esteiden häiritsemättä. Etäisyyden mittayksikköhän ei ole enää metri vaan bittiä sekunnissa (ja käytettävissä olevien nettipalvelujen valikoima). Aihepiiri, olipa se esimerkiksi tutkimusala tai vapaa-ajan harrastus, jota harrastaa vain muutama ihminen koko maailmassa, voi silti synnyttää sosiaalisen ryhmän nettiyhteisöön, nettiklaanin. Myös yhteisten ongelmien kuten sairauksien ympärille syntyy nettiklaaneja.
Tulevaisuudessa ihmisten sosiaalisen elämän yksi tärkeä piirre onkin kuuluminen ja osallistuminen nettiklaaneihin, jotka eivät yleensä koskaan tapaa niinsanotussa todellisuudessa mutta elävät ehkä hyvinkin kiinteässä yhteydessä keskenään virtuaalisuudessa. Kuten kaikkiin kiinteisiin ihmisyhteisöihin, nettiklaaneihin syntyy omia tapoja, moraalisääntöjä ja symboleita. Luonnollisestikin syntyy myös kilpailevia nettiklaaneja ja nettiklaanien yhteenliittymiä.
Nettiklaaneja tai klaanien ituja on jo hyvin paljon. Niiden toiminta tapahtuu teknisesti yleensä meilauslistoilla, nyysiryhmissä tai irkkailuna mutta Veb ja nettilehdeto ovat nopeasti tulossa mukaan kuvaan.
Poliittisten puolueiden, ammattijärjestöjen ja monien muiden vastaavien yhteisöjen kuihtuminen nopeutuu, sillä vaikka jotkut niistä ensin yrittävät ruveta toimimaan netissä, niin niiden onttous ja turhuus paljastuvat verrattaessa niitä klaaneihin, joiden peruslähtökohtana on todellinen asialinja. Tämä tietysti tulee edellyttämään poliittisen järjestelmän vaihtamista käytännössä vaikkakaan ei ehkä muodollis-oikeudellisesti.
Nettiklaanien merkityksen kasvaessa saattavat sukulaiset, naapurit ja tuttavat jäädä vähemmälle, mikä jossain mielessä on valitettavaa. Mutta nettiklaanit tarjoavat ihmisille paljon sisällyksekkäämmän, todelliseen yhteiseen kiinnostukseen perustuvat sosiaalisen ryhmän. Ne vievät niin paljon aikaa, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ehdi hoitaa sosiaalisia velvollisuuksiaan vaan ylläpitävät vain sellaisia kontakteja, joista todella saavat jotakin. Optimisti voisi ajatella, että sukulaisvierailuista, yhteydenpidosta naapurien kanssa ja tuttavuussuhteista jää henkiin vain se, mikä niissä on arvokasta, ja siihen jopa käytetään enemmän aikaa kuin nykyisin, kun juoruaminen, kerskailu, maailmanmenon päivittely ja omasta elämästä raportointi jäävät pois.
Koska nettiklaani on yhteisö, johon ei synnytä vaan liitytään, sen on elääkseen hankittava uusia jäseniä ja otettava heidät yhteisöön. Tähän tulee sisältymään sekä mainostusta että initiaatioriittejä. Monet pitävät nettiä ihanteellisena avoimena yhteisönä, ehkä jopa tasa-arvon toteutumana ja kaikesta vallankäytöstä ja byrokratiasta vapaana. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Mitä aikaisemmin nettiklaanit rupeavat organisoitumaan, kehittämään sääntöjä, hierarkioita, byrokratioita ja johtokuntia, sen parempi. Jokaiseen ihmisyhteisöön nimittäin muodostuu näitä anarkistin vihaamia ilmiöitä, ja julkilausumattomat "sinunhan pitää ymmärtää" -säännöt, salaiset mutta hyvin todelliset hierarkiat, piilotetut byrokratiat ja vallankäyttö kaiken julkisuuden ja kontrollin ulkopuolella ovat pahempi asia kuin bysanttilaisinkaan julkinen organisoituminen.
Onneksi netin mukanaan tuoma luokkajako ei ole lainkaan kiinteä ja ennaltamäärätty. Se ei ole esimerkiksi vanhemmilta perittyjen ominaisuuksien tai omaisuuksien määräämä, eikä keskiluokkaan tai edes yläluokkaan pääsy edellytä korkeaa älykkyyttä tai koulutustasoa.
Keskiluokkaan pääseminen vaatii suunnilleen sitä, että ryhtyy käyttämään nettiä säännöllisesti. Tämä edellyttää tyypillisesti noin viiden minuutin opastusta, jos ihmisellä on ennestään hiukan hajua tietokoneen hyväksikäytöstä. Muutaman tunnin tai ehkä päivänkin kurssi voi olla eduksi, samoin sopivien oppaiden lukeminen, mutta ne eivät korvaa omaa netin käyttöä.
Yläluokkaan nouseminen on jo vaativampaa eikä yleensä onnistu, jos se on nimenomaisena tavoitteena. (Hiukan niinkuin orgasmi: jos yrität nimenomaan ja tietoisesti tavoitella sitä, seurauksena on todennäköisesti epäonnistuminen.) Jos sen sijaan
Edellä esittämäni ajatus uudesta luokkajaosta on joskus ymmärretty niin, että väittäisin sen olevan ratkaisevin luokkajako yhteiskunnassa, Luokkajako isolla alkukirjaimella. Väitän päinvastoin, että yhteiskunnassa on lisääntyvä määrä erilaisia luokkajakoja. Riippuu ihmisen asemasta ja tilanteesta, mikä kunkin luokkajaon merkitys kulloinkin on. Esimerkiksi vasta viime vuosina on luokkajako työsuhteen luonteen (pysyvä työsuhde, periaatteessa pysyvä mutta käytännössä yrityksen tilanteesta riippuva työsuhde, tilapäinen työsuhde, vain keikkahommia, ei mitään työsuhdetta) mukaan muodostunut monissa suhteissa todella merkittäväksi.
Nettiluokkajaosta on nopeasti muodostumassa erittäin tärkeä ainakin tutkijoille mutta myös yleensä akateemisen koulutuksen saaneille. Jos joku on nyt vaikkapa oman alansa kansainvälisesti tunnettu huippututkija, hän saattaa hyvin pian huomata putoavansa arvoasteikossa akateemisessa maailmassa, jos hän ei julkaise tutkimuksiaan netissä eikä hyödynnä netin tarjoamia mahdollisuuksia tiedonhankintaan ja yhteyksiin muiden tutkijoiden kanssa. Koulujen ja muiden oppilaitosten opettajista moni on jo nyt huomannut, että oppilailla on netistä paljon paremmat tiedot ja laajempi kokemus kuin opettajilla. Vaikka onkin syytä hylätä se käsitys, että opettajalla pitäisi olla omalta alaltaan aina paremmat tiedot ja taidot kuin oppilailla, niin kokonaan nettitaidoton opettaja voi hyvin pian huomata olevansa inhottavassa tilanteessa.
Niiden ihmisten joukko, jotka kielen puolesta voivat ymmärtää netissä olevan jutun, on ehdottomasti suurin silloin, kun juttu on kirjoitettu englanniksi, mieluiten välttäen vaikeita sanontoja ja idiomeja.
Netti on aiheuttanut sen, että perusluonteeltaan kansallisiakin tekstejä lukevat myös vieraskieliset. Tämän takia on selvää painetta kirjoittaa niitä englanniksi. Esimerkiksi Suomen korkeakouluissa tilanne on se, että lähes kaikki osaavat kohtuullisesti englantia ja toisaalta merkittävä vähemmistö (ulkomaalaiset opiskelijat ja tutkijat) ei osaa suomea. Tämän takia voi tuntua luonnolliselta käyttää englantia, ja kun aika (ja joissakin yhteyksissä, esim. tietokoneiden systeemiviesteissä, käytännössä myös tila) on rajallinen, ei suomenkielistä versiota ehkä lainkaan kirjoiteta. Tällainen menettely on kyllä aiheuttanut urputusta, ja monet ovat sitä mieltä, että jos olet Suomessa, sinun on opeteltava suomea. Mutta sen lisäksi, että suomen opettelun vaatiminen esim. muutaman kuukauden Suomessa oleilevalta tutkijalta lienee kohtuutonta, on huomattava, että kirjoittamistamme jutuista saattavat olla kiinnostuneita myös sellaiset netin käyttäjät, jotka eivät aio koskaan Suomessa käydäkään (paitsi virtuaalisesti).
Esimerkiksi tutkimusraportin kirjoittaminen englanniksi on monella alalla itsestäänselvyys, koska raportista mahdollisesti kiinnostuneita ihmisiä on muualla maailmassa paljon enemmän kuin Suomessa ja koska kaikki siitä kiinnostuneet suomalaiset epäilemättä osaavat englantia. Sopii tietysti kysyä, miten pitkälle kannattaa mennä muunlaisissa teksteissä siinä, että ne kirjoitetaan ainakin ensisijaisesti englanniksi.
Netti siis aivan ilmeisesti vahvistaa englannin ylivaltaa ainakin toistaiseksi. Liian vähän on kiinnitetty huomiota siihen, mitä englannin merkityksen kasvu vaikuttaa niiden ihmisten elämään, jotka eivät osaa englantia tai osaavat sitä vain vähän. Monille lapsille ja nuorille netti on tärkeä, ehkä tärkeinkin, englannin oppimisen kanava. Ne vanhemman polven ihmiset, jotka eivät ole oppineet englantia koulussa tai jotka ovat unohtaneet koulussa oppimansa, voivat kokea tilanteensa vaikeaksi.
Toisaalta pitkässä juoksussa... eikun pitemmän päälle ehkä juuri netti on se asia, joka saattaa murtaa englannin ylivallan.
Englannin valta-asema tunnetusti perustuu alun perin Brittiläisen imperiumin laajuuteen ja myöhemmin Yhdysvaltain taloudelliseen ja poliittiseen merkitykseen. Ja kun jokin kieli kerran on saavuttanut merkittävän aseman, asema alkaa vahvistaa itseään: koska kaikki käyttävät englantia, meidänkin on opeteltava ja käytettävä sitä.
Englannin kieli on sisäisiltä ominaisuuksiltaan kaikkea muuta kuin ihanteellinen kieli kansainväliseen viestintään. Siinä on erittäin epäsäännöllinen kirjoitusjärjestelmä, suuri määrä perusmerkitykseltään samoja mutta tyyliarvoltaan erilaisia synonyymeja, lukemattomia vaikeasti opittavia idiomeja sekä sellainen sanasto, jossa merkitykseltään toisiinsa liittyvät sanat eivät yleensä ole toisistaan säännöllisesti johdettuja tai yhdistettyjä vaan muista kielistä lainattuja. Lisäksi englannin kieli, kuten kaikki luonnolliset kielet, soveltuu huonosti asioiden täsmälliseen, loogiseen ilmaisemiseen.
Jokaiselle ajattelevalle ihmiselle lienee selvää, että olisi paljon parempi, jos olisi olemassa jokin selkeästi suunniteltu ja säännöllinen kieli, jota kaikki osaisivat ja käyttäisivät kansainväliseen viestintään. Jokaiselle lienee myös tuttua, että ehdotuksia sellaisiksi kieliksi on tehty hyvin suuri määrä ja että niistä vain muutamat ovat levinneet pienen piirin ulkopuolelle. Suurin osa suunnitelluista kielistä lienee sellaisia, ettei niitä ole opetellut kukaan muu kuin niiden tekijä eli niitä ei ole koskaan käytännössä kokeiltu missään määrin. (Kielen kokeileminenhan vaatii vähintään kaksi ihmistä, jotka osaavat kieltä.) Uuden keinotekoisen kielen suunnittelu lienee varmimpia tapoja leimautua kylähulluksi.
Mutta onko tämä tilanne lopullinen? En tiedä. Sen sijaan olen varma siitä, että jos tilanne muuttuu, se muuttuu juuri netin ansiosta. Netti mahdollistaa sekä ideoista keskustelun että niiden levittämisen maailmanlaajuisesti. Jos jokin suunniteltu kieli joskus alkaa valloittaa maailmaa, niin ensimmäinen vaihe on epäilemättä se, että sillä kirjoitetaan tiivistelmiä tärkeistä dokumentista ja muuta aineistoa Vebiin - tai siihen järjestelmään, joka on tullut Vebin tilalle.
Voidaan myös ajatella, että ohjelmistoihin liitetään automaattinen kielenkääntäminen niin, että käyttäjä voi itse valita, millä kielellä hän lukee tekstit. Jotta käyttö olisi mukavaa, pitäisi kääntämisen tapahtua huomaamattomana taustatoimintona, riittävän nopeasti ja täysin automaattisesti. Kestänee kuitenkin varsin kauan, ennenkuin tavallisia tekstejä voidaan kääntää automaattisesti tarpeeksi hyvin. Ehkä se ei edes ole järkevä tavoite. Sen sijaan jos utopia suunnitellun, loogisen kielen yleisestä käytöstä joskus toteutuu, niin automaattinen kääntäminen siitä luonnollisiin kieliin voisi olla täysin mahdollinen ja oikea tavoite.
Tarvitsemme myös sellaisia ihmisiä, jotka suhtautuvat hyvin kriittisesti sellaisiin näkyihin kuin se, jonka olen edellä esittänyt, ja pitävät niitä rajusti yliampuvina. He ovat tietysti väärässä, mutta kritiikki on silti hyödyksi. Näkynikin on tietysti väärä, koska minäkään en ymmärrä muutoksen laajuutta ja syvyyttä.
Kritiikki voi kohdistua paitsi tulevaisuudennäkymien realistisuuteen myös niiden toivottavuuteen: joku voi olla sitä mieltä, että näkymä netin merkityksen valtavasta kasvusta on kyllä uskottava ja mahdollinen, jopa todennäköinen, mutta pelottava ja vastustettava. Tämä kritiikki ansaitsisi oman käsittelynsä, jota olen hiukan yritellyt kirjoituksessani Virtuaalinen on todellista. Mutta jos pitäisi esittää lyhin mahdollinen vastaus, sanoisin näin: koneiden käyttö välineinä ei tee ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta mekaanista vaan ihmiset itse. Vaikka kuinka asiat hoidettaisiin kasvokkain, voi vuorovaikutus silti olla tasolla - Hyvää päivää! - Nimi?. Itse asiassa juuri rutiiniasioiden hoitaminen ihmisten välisenä välittömänä vuorovaikutuksena saattaa olla asia, joka tekee ihmisistä mekaanisia.
Kriitikot esittävät usein sen huomautuksen, että netin yleistyminen koskee vain kehittyneimpiä maita ja niissäkin vain osaa ihmisistä. Tottahan on, että nettiä käyttää nykyisin alle sadasosa ihmiskunnasta. Mutta kaikki muutokset ovat syntyneet jossakin ja koskeneet aluksi vain hyvin pientä vähemmistöä. Aika keksinnön tekemisestä sen käytön leviämiseen maailmanlaajuiseksi ja kaikkiin ihmisiin vaikuttavaksi oli aluksi hyvin pitkä - ajatellaanpa vain maanviljelyn hidasta leviämistä. Mutta edellä mainitut kumoukselliset muutokset ovat merkinneet myös metamuutosta: ne ovat luoneet edellytykset muutosten nopealle leviämiselle. Kaikkien muutosten leviämistä rajoittaa tietysti se, että suurin osa ihmiskunnasta elää maissa, jotka eivät ole vielä joutuneet kirotun materialistis-kaupallisen länsimaisen kulttuurin uhreiksi.
Netti merkitsee myös metamuutosta. Tällöin ei olennaista ole se, että se nopeuttaa ja tehostaa viestintää, sillä vanhemmatkin tietoliikennemuodot mahdollistavat sen, että tieto uudesta keksinnöstä leviää päivässä koko maailmaan. Olennaista on, että nettiklaanit muodostavat uudentyyppisiä yhteisöjä, joissa ideoita kehitetään yhdessä ja joissa uudet ideat voivat hyvin nopeasti saada tuekseen määrätietoisen etujoukon. Tätä voisi verrata yliopistojen syntyyn - paitsi että nettiklaaneihin tulevat kuulumaan kaikki ihmiset. Ehkä eivät kuitenkaan ihan kaikki, koska jotkut ryhtyvät tietoisesti askeeteiksi netin suhteen, kuten on olemassa ihmisiä, joilla ei ole televisiota.
Usein ja aiheellisesti puhutaan siitä, miten nykyajan ihmiset joutuvat sopeutumaan hyvin suuriin ja nopeisiin muutoksiin. Vielä olennaisempaa on sopeutuminen metamuutokseen - siihen, että kumouksellisia muutoksia tulee yhä enemmän ja nopeammin. On aivan eri asia elää maailmassa, jossa elämän perusasetelmat eivät muutu ihmisiän aikana, kuin maailmassa, jossa ne muuttuvat monta kertaa ihmisiässä. Pieni osa tätä on tietenkin se, että modernisuutta ei enää ihannoida eikä ihmetellä. Suurempi merkitys on sillä, että ei riitä sopeutua yksittäisiin muutoksiin vaan on sopeuduttava muuttuvaisuuden tilaan.
Tulevaisuudessa tätä aikaa, jota nyt elämme, tullaan luultavasti pitämään aikana, jolloin ihmislaji muuttui toiseksi: Homo sapiens muuttuu lajiksi Homo mutabilis, muuttuvainen ihminen. Tämä ei ole vertauskuvallista puhetta: meistä tulee biologisesti uusi laji, koska geenitekniikalla muutamme itse itsemme geneettisestikin.