Arvosteltava kirja on Kari A. Hintikan kirjoittama Internet - kalastusta tietoverkoilla, Painatuskeskus Oy (nyk. Edita), Helsinki 1994, ISBN 951-37-1471-3. Itse kirja on nykyisin luettavissa Webistä.
Kirjan mainonnassa väitetään sen olevan helppotajuinen, kattava esitys Internetin palveluista. Väite on tietysti mieletön jo siksi, että Internetiin tulee päivittäin lisää palveluita. Kirja ei suinkaan ole helppotajuinen. Kirjoittaja on ilmeisesti yrittänyt tehdä kirjasta sekä aloittelijalle sopivan opiskelupaketin että netin olemusta luotaavan ja siihen kantaa ottavan teoksen Internetiä jo käyttäville. Luultavasti vain jälkimmäisessä on onnistuttu kohtuullisesti, ja tavoitteiden ilmeinen ristiriitaisuus on vaikeuttanut sitä.
Arvokkainta kirjassa ovat siinä olevat monet kuvaukset ja kannanotot nettikulttuurista. Niitä ovat esimerkiksi nyyssien ("Netnews") luonteen selitys ja käyttäjien luokittelu (s. 71 - 74), Internetin kääntöpuoli (s. 82 - 84) sekä virtuaali-identiteetit ja -ryhmät (s. 135 - 141). Ne ovat tärkeitä asioita, joita ei juurikaan ole kuvattu kirjallisuudessa. Niiden oppiminen "luonnonmenetelmällä", siis vain nettiä käyttämällä, vie pitkän ajan ja voi tuottaa monia vaikeuksia. Kaikki eivät ehkä ollenkaan opi niitä, ellei niitä nimenomaisesti sanota, sillä emme aina oivalla ns. pelin henkeä vaikka pelaisimme paljonkin.
Aloittelijalle kirja tuskin avautuu kovinkaan hyvin. Noin viisikymmentä ensimmäistä sivua ovat sekalaista ja sekavaakin johdattelua, joka vilisee hienoja sanoja ja kuvaannollisia luonnehdintoja. Lukija, joka jaksaa kahlata ne läpi ja päästä meilin ("sähköpostin") käytön ohjeisiin, osaa luultavasti jo ennestään käyttää meiliä. Vaikka kirjailija saatesanoissa antaa ymmärtää yhdistäneensä atk-insinöörin tarkkuuden ja humanistin selkeyden, niin tarkkuudesta ei ole tietoakaan ja selkeyskin on - no, humanistin selkeyttä. Lisäksi kirjan viimeistely on jäänyt pahasti kesken, tai kokonaan aloittamatta: kirjassa on lukuisia sellaisia viittauksia kuin kts. xx, virkkeitä joista puuttuu sanoja tai joissa sanajärjestys on tolkuton (esim. Ted myös Nelsonin, s. 3) ja ennen muuta sellaista asioiden toistamista, joka tuskin on harkittu tehokeino. Tai ehkä olen ainoa lukija, jota häiritsee esim. se, että saman aukeaman sivuilla (32 ja 33) kuvataan kahdesti kirjan Unix-osuuden jakautuminen kahteen "jaksoon" - seikka, joka on vain kirjan itsensä rakennetta koskeva yksityiskohta.
Edellä sanottu merkitsee, että arvokkainta kirjassa on sellainen, jota siinä mainosten mukaan ei ole ollenkaan ja että siihen, mihin se mainosten mukaan on tarkoitettu, se lienee aivan kelvoton. Mutta siltä osin, kuin se esittää näkemyksen ja puheenvuoron Internetistä, se on lukemisen arvoinen jokaiselle kohtuullisen kokeneelle netteilijälle. Jatkokeskustelu varmaankin käydään netissä. Oma puheenvuoroni, joka ei ole kommentti Hintikan kirjaan vaan pääosin ennen sen lukemista kirjoittamani, on Internet muuttaa maailman 2, URL ./internet2.html.
Vaikka vain harvat lukijat yleensä lukevat esipuheita tai saatesanoja, on varmaankin aloittelijalle aika tyrmäävää lukea kirjan ensimmäisenä virkkeenä (saatesanojen mainiota mottoa lukuun ottamatta) sellainen abstraktisuudessaan kai ylittämätön luonnehdinta kuin Internet on maailmanlaajuinen tietoverkkojen tietoverkko. Sen jälkeen seuraa tukevasti irti maasta olevaa tarinaa globaalista mediakylästä ja audiovisuaalisesta virtuaalisesta tilasta. Tulee mieleen, että eiköhän tässä ole netteilijä kirjoittamassa netteilijöille yhteisen uskon vahvistamiseksi.
Varsin ärsyttävää on, että kirjoittaja käyttää jo saatesanoissa ja myöhemminkin s:lta 5 alkaen sanaa VIP-yhteys, josta hän s:lla 8 myöntää, että se "ei ole vakiintunutta kieltä". Oikeasti kyseessä varmaankin on kirjoittajan oma sepite, neologismi. Sivulta 10 löytyy jo jonkinlainen määritelmä - mutta sellainen, joka viittaa teknisiin käsitteisiin, joita ei ole siihen mennessä määritelty. Varsinainen määritelmä, joka sekään ei ole kovin hyvä, on vasta s:illa 25-26. Näin kirjoittaja tulee tehneeksi suunnilleen kaikki termien käytön perusvirheet. Termi sinänsä voisi olla sopivan hauska, mutta nyt hauskuus eli nimityksen assosioituminen lyhenteen VIP tuttuun merkitykseen on muuttunut ärsyttävyydeksi. Terminologista sekavuutta merkitsee myös käsitteiden etäkone, keskuskone, palvelin ja yhteyskone osalta. En usko, että ne kaikki ovat tässä yhteydessä tarpeellisia, enkä usko, että aloittelija pystyy pitämään niiden merkitykset ja erot mielessään, kun ei se minultakaan onnistunut.
Kirjoittaja korostaa saatesanoissa, että vanhemmissa kirjoissa esitetyt listat vanhenevat jo ennen kuin kirja ehditään viedä painoon ja että luettelotyyppiset tiedot ovat vapaasti kopioitavissa Internetistä. Kuitenkin kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo sisältää viittauksia vain painettuun aineistoon. Sen lopussa oleva maininta siitä, että on käytetty myös Internetin tietovarantoja, on verrattavissa siihen, että kirjallisuusluettelossa sanottaisiin, että tekijä on lukenut kirjoja. No, sehän kyllä usein onkin kirjallisuusluettelon varsinainen viesti. Muualla tekstissä kyllä onneksi esiintyy täsmällisiäkin viittauksia (kuten URLeja) Internetissä olevaan aineistoon. Valitettavan useinhan ihmiset kertovat, että jokin aineisto on saatavissa esim. FTP:llä mutta eivät vaivaudu mainitsemaan edes palvelinta saati hakemistopolkua ja tiedostonnimeä.
Kirjan ensimmäinen luku on sillisalaatti, jollaiseksi se on otsikoitukin. Yleensähän kirjoittaja tekee itselleen luonnoksia tekstiosuuksiksi, kokeilee niille erilaisia järjestyksiä ja lopuksi nivoo ne yhteen lukijan kannalta hyvin eteneväksi jutuksi. Nyt tuntuu siltä, että kirja on pantu painoon ensimmäisessä luonnosteluvaiheessa. Mikä lienee sillisalaatin merkitys vasta-alkajille - joille kirja takakannen tekstin mukaan on tarkoitettu?
Sillisalaattia ei oikein viitsi arvostella sisällöllisesti. Sen sijaan huomautan tässä, että sillisalaatista alkaen kirjoittaja käyttää sisennettyjä, pienemmällä kirjasinlajilla kirjoitettuja kappaleita erilaisten sivuhuomautusten tekoon. Tätä ei ymmärtääkseni missään selitetä, vaikka se poikkeaa tavallisemmasta käytännöstä, jossa sisennetty ja kirjasinlajiltaan poikkeava kappale on lainaus. Olen kyllä itsekin jossakin sortunut käyttämään pienempää kirjasinlajia sellaisiin teksteihin, joista en tiennyt, ottaako mukaan vai jättääkö. Silloin taustalla oli kustantajan vaatimus lyhyydestä - ehkä nytkin. Mutta lukijan kannalta nämä ekskursiotekstit voimistavat koko kirjan sillisalaattimaista vaikutelmaa. Joku voi ehkä lisäksi kysyä, onko silli unohtunut pois.
Käsitellessään hankalasti käsiteltävää kysymystä siitä, missä Internet sijaitsee, kirjoittaja tekee (s. 3) pahan virheen käyttäessään ilmaisua Kaikkialla missä on sähköä. Luullakseni kirjoittaja tietää fysiikasta ja tekniikasta sen verran, että pystyisi ymmärtämään ajatuksen mielettömyyden - vai ovatko ehkä taskulamput, sähkörauskut ja eläinten aivot myös Internetiä? Kirjoittaja vain on valitettavan yleisen sähkömystiikan vallassa - saman mystiikan, jota henkivät sellaiset ilmaisut kuin sähköposti (tai esim. s:lla 6 esiintyvä ilmaisu sähköiset artikkelit). Saattaahan sähkö fysikaalisena ilmiönä ja teknisenä välineenä olla mukana meilin käytön joissakin vaiheissa, mutta onko se mahdollinen sähköisyys asian olennainen puoli?
Pienenä yksityiskohtana sanojen käytöstä voisi ottaa esille s:lla 6 olevan sanan vakiotekstinkäsittelyohjelma. Jokaisen kirjoittajan pitäisi herätä kirjoitettuaan noin pitkän sanan ja tehdä sille jotain. Onkohan kyseessä ehkä ohjelma vakiotekstien käsittelyyn? Luultavammin on tarkoitettu vain tekstinkäsittelyohjelmaa, mutta kirjoittaja on halunnut ängetä ilmaisuun mukaan jonkin vastineen englannin sanalle favourite.
Atk-alan teksteissä on tunnetusti vaikea ongelma, miten kannattaa esittää luonteeltaan erilaiset tekstiosuudet kuten tavallinen teksti, tietokoneen tulostama teksti, käyttäjän kirjoittama teksti, tekstissä olevat muuttujanluonteiset sanat jne. Näiden lisäksihän olisi vielä tarvetta erilaisten kirjasinlajien käyttöön muihinkin tarkoituksiin kuten korostuksiin, lainauksiin jne. Toisaalta monien kirjasinlajien käyttö tekee helposti tekstistä hyvin levottoman ja sekavan näköisen. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää ja muistaa kunkin kirjasinlajin merkitys, eikä se aina ole helppoa kirjoittajallekaan (kuten esim. käsiteltävänä olevan kirjan sivuilta 46 ja 112 huomaa). Tämän vaikean pulman ratkomisessa kirjoittaja ei ole onnistunut kovinkaan hyvin. Sivulla 7 kerrotaan, millaisella kirjasinlajilla Internetistä päätelaitteen ruudulle tulostuvat tekstit on esitetty, ja kerrotaan myös, että käyttäjän kirjoittama on vastaavalla lihavoidulla kirjasinlajilla. Lihavointia ei kyllä kovinkaan selvästi huomaa, joten ratkaisu on epäonnistunut. Kursivoitujen kommenttitekstien lisääminen esimerkkeihin on puolestaan keino, jota joku voi pitää hyvänäkin - minä en. Selitys, joka puhuu universaaleista käytännöistä, on joka tapauksessa himmeä.
Edellä kuvattua aihetta sivuaa myös vaikea kysymys siitä, miten kuvat, esimerkit ja luettelot tulisi liittää tekstiin. Aivan liian usein näkee kirjallisia esityksiä, joissa on sivu tekstiä, sivu kuviota, sivu tekstiä, sivu pääteistuntoesimerkkiä, sivu tekstiä, sivu luetteloa esim. ohjelman käskyistä, sivu tekstiä, sivu tekstiä, kuvasivu, sivu tekstiä jne. Sellaisen lukeminen, jos sitä lukemiseksi voi sanoa, on hyvin rasittavaa, ja kokonaiskäsityksen muodostaminen kirjallisesta esityksestä saati sitten sen kuvaamasta asiasta voi olla aivan mahdotonta. Toisaalta tietysti nettiä esiteltäessä havainnollistukset ovat erityisen tarpeellisia. Niiden heittäminen liitteisiin on teknisesti helppo ratkaisu mutta luultavasti yleensä varsin huono. En todellakaan osaa esittää ratkaisua. Useimmat kirjoittajat eivät edes osaa esittää kysymystä itselleen. Hintikan kirjassa on pitkälti menty siihen, että esitystapa on kirjamainen, kuvia ja esimerkkejä on melko vähän. Tällöin ongelma ei ole kovin suuri, mutta esimerkkien ja käytännön ohjeiden vähyys ja suppeus on samalla itsessään ongelma. Ja silloin, kun tekijä menee yksityiskohtiin, tulos on valitettavasti hyvin tyypillinen. Esimerkiksi s:illa 62 - 70 olevat "Netnewsin käytön" ohjeet (ohjeet nyyssien käytöstä nn-ohjelmalla) ovat jo taitoltaankin erittäin sekavat, kuten sellaiset ohjeet lähes aika ovat.
Kuten edellä olevasta lainauksesta ilmeni, kirjoittaja käyttää sanaa päätelaite tarkoittamaan sitä laitetta, jonka ääressä käyttäjä työskentelee, olipa se pääte, mikro, työasema tai jokin muu. Tämä on hämäävää, koska kyllä päätteitäkin edelleen käytetään, ja erityisesti X-päätteet yleistyvätkin, ja tarpeettoman loppuosan -laite lisääminen sanaan pääte on terminologisesti kyseenalainen tapa muuttaa sanan merkitys yleisemmäksi. Kieltämättä olisi kömpelöä käytellä koko ajan sellaista ilmaisua kuin pääte, mikro, työasema tai vastaava, etenkin kun niiden eroilla ei useinkaan ole merkitystä Internetin käytössä. Nasevan termin tarve ei kuitenkaan saisi johtaa harhaanjohtavan termin käyttöön. Pitempi ilmaisu, esim. käyttämäsi laite, tuskin pidentäisi kirjaa ratkaisevasti.
Toinen tavallinen esittämisongelma on metasymbolien (muuttujien) käyttö. Sellainen rakenne kuin käyttäjä@koneen osoite voi tietysti johtaa harhaan: lukija olettaa välilyönnin olevan osa rakennetta (objektikieltä) eikä metakielen muuttujaa. Välilyönnin poisjättäminen lienee tavallisin ratkaisu ja mielestäni paras. Kirjoittaja on omaksunut ihan oman merkintätapansa, käyttäjä@koneenOsoite, jota hän ei taida missään erityisesti selittää tai perustella. Sitä tuskin voi kuitenkaan kritisoida objektiivisemmin kuin sanomalla, että se näyttää sangen oudolta. Toivon, että se ei yleisty.
Kirjoittaja käyttää usein nimiä, lyhenteitä ja käsitteitä, joita ei mitenkään tarkemmin selitetä ja joita ei voi pitää yleisesti tunnettuina. Esimerkiksi s:lla 11 on suluissa huomautus esim. Krol asiayhteydessä, josta ei voi päätellä, viittaako se viestinvälitysjärjestelmään vai ydiniskuun - eikä kai sillä liene väliäkään. Kun nimien mainitsemisella ei ole mitään järkiperäistä syytä, niin syynä lieneekin jonkinlainen nimimagia: nimen mainitseminen on maaginen toimitus, jolla lausuja saa valtaa nimen tarkoittaman asian ylitse, tai uskonnollinen toimitus, jolla lausuja osoittaa kunnioitusta nimen tarkoittamaa jumaluutta kohtaan. Jotkut nimitykset taas ovat sellaisia, että niiden merkityksen kyllä voisi päätellä mutta ei mitenkään välttämättä oikein. S:lla 47 käytetään selittelemättä sanaa flamewar, ja hakemiston kohdalla viitataan vain sivulle 47. Itse asiaa kyllä kuvaillaan aika hyvin - mutta käyttämättä sanaa flame tai fleimi. Tällaisista seikoista syntyy vaikutelma, että kirja on paljolti kirjoitettu vain niille, jotka jo tuntevat sen olennaisen sisällön.
Verkko-osoitteiden kuvauksessa kirjoittaja aivan oikein toteaa niiden olevan joskus hämäräperäisiä. Hän kuitenkin innostuu ilottelemaan tällä niin, että asia alkaa vaikuttaa paljon hämärämmältä kuin se onkaan. Itse asiassa hän tekee totuudelle väkivaltaa esimerkiksi seuraavilla virkkeillä: Nettiosoitteita on vaikea lukea verrattuina perinteisiin katuosoitteisiin. Internetin luonteen vuoksi osoitteenkirjoitustapoja ei ole standardoitu. Tottahan kirjoitustapa on standardoitu - toisin kuin katuosoitteiden. Sen sijaan ei aina ole selvää, mistä Internet-nimen jokin osa on peräisin, mutta se on aivan eri asia. Eihän katujen nimistäkään suinkaan aina tiedä, miksi kaduille on annettu sellaiset nimet kuin. Kirjoittaja ei myöskään anna yhtään havainnollistavaa esimerkkiä Internet-nimien epäloogisuuksista, vaikka niitä löytyisi varsin läheltä. Tarvitaanhan esimerkiksi aimo annos akateemista itsekeskeisyyttä, jotta sellaisten nimien kuin helsinki.fi ja oulu.fi nykyisiä merkityksiä voisi pitää loogisina.
Luku 2, Verkon kudonta, vaikuttaa tuulen ja sateen sotkemalta hämähäkinseitiltä, mutta kyllähän siitä huolellisesti lukemalla pääsee jotenkin perille asioista. Jos kuitenkin on ollut tarkoitus kirjoittaa aloittelijalle, niin miksi on esitetty ikään kuin samanarvoisina tai ainakin rinnasteisina erilaiset yhteysmahdollisuudet, joista modemiyhteys on yleensä ainoa realistinen toistaiseksi? Tai miksi (s:n 21 lopussa) kirjoitetaan (painovirhe on alkutekstissä): Mutta jos Intrnetiä haluaa käyttää vaivattomasti - mm. sotkeutumatta Unix-komentoihin - niin VIP-yhteyttä kannattaa harkita. Ei kai niiden muutaman hassun Unix-komennon, jota perusnetteilyssä tarvitaan, opetteleminen voi olla vaikeampaa kuin kaikki ne alkuhankaluudet, jotka liittyvät modemiyhteyksiin? Varsinkaan jos modemiyhteyksillä rakennetaan "VIP-yhteys". Sitä paitsi kirjoittaja väittää toisaalla (s. 31), että Unix on TCP/IP-yhteyskäytännön tavoin koko Internetin ydin, mikä on tietysti hölynpölyä. Kirjoittaja kyllä luonnehtii Unixia monin tavoin osuvasti, mutta aloittelija tuskin osaa erottaa jyviä akanoista. Mielestäni aloittelijalle tarkoitetussa tekstissä ei esimerkiksi saisi mainita man-komentoa varoittamatta sen antaman tiedon teknisestä luonteesta ja vaikeaselkoisuudesta. Lähes rikollista on väittää, että sillä saisi jokaisen Unix-komennon täydelliset käyttöohjeet.
Kirjoittaja myös sortuu asioiden taiteelliseen mystifiointiin, joka tuskin helpottaa aloittelijan elämää, muun muassa kirjoittaessaan liittymä kytkeytyy automaattisesti Internetiin, kun kyse on WWW-katseluohjelman käynnistämisestä.
Luku 3, Sähköinen viestintä, ei ole erityisen sähköinen vaan melko tavanomainen kuvaus meilin ja nyyssien käytöstä. Vaikka myös nyyssietikettiä käsitellään aika hyvin, pääpaino on niiden kahden ohjelman temppujen kuvauksella, jotka kirjoittaja on katsonut aiheelliseksi valita esiteltäviksi. Mitä valintoihin tulee, niin Pine on järkevä ja yleisen suuntauksen mukainen valinta, mutta nn on syvältä ja poikittain, ja sen suosittelemisesta aloittelijoille pitäisi rangaista ainakin kahden kuukauden netinkäyttökiellolla. Meilin käyttöön johdatellaan aika mukavasti, mutta kun päästään varsinaisiin käyttöohjeisiin, niin jopas sorrutaan atk-gurujen perisyntiin: luetellaan komentoja tai toimintoja aakkosjärjestyksessä taikka siinä järjestyksessä, jossa ne esiintyvät valikossa. Ei siis ole ajateltu, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää, eikä sitä, missä järjestyksessä asiat kannattaa oppia. Pinen osalta voin esittää konkreettisen vaihtoehdon eli itse kirjoittamani Pine-pikaohjeen (URL ./pine.html). Tekninen ja viitteellinen (aloittelijan ongelmille kintaalla viittaava) lähestymistapa korostuu kirjoittajan Elm- ja Mail-ohjeissa, jotka sinänsä lienevät tarpeettomat, mutta jos näistä ohjelmista jotain piti sanoa, niin kai jotain käytännöllisempää. Edes niitä komentoja, joilla kyseiset ohjelmat käynnistetään (elm ja mail pienellä kirjoitettuina), ei nyt mainita.
Viimeistään s:lla 55 lukijaa alkaa häiritä kuvatekstien puute. Sitä ennenkin on esiintynyt kuvanluonteisia esityksiä eli pitkähköjä käyttöesimerkkejä, joita niitäkin olisi ollut hyvä erottaa paremmin tekstistä ja varustaa selitysteksteillä. Mutta kun kuvan 3.1 yhteydessä ei ole kuvatekstiä ja kun siihen oleva viittaus tekstissäkään ei sano, mitä kuva todella esittää (Pinen aloitusruutua ja päävalikkoa eräässä käyttöympäristössä), niin on tehty kuvien käytön kardinaalivirhe n:ro 1.
Vaikka kirjoittaja tuo periaatteessa hyvin esille sen, että meilin ja nyyssien käyttöön on monia vaihtoehtoisia ohjelmia, niin kirjan rakenne voi käytännössä sotkea tämän. Nyt esimerkiksi (s:lta 62 alkavassa) kohdassa Netnewsin käyttö siirrytään noin vain yleisestä nyyssien käytön selittämisestä nn-ohjelman käynnistämiseen ja sitten taas (s. 69) hypätään niistä nyyssejä koskeviin yleisiin asioihin. Muutoinkin väliotsikoiden käyttö on kirjassa epäloogista ja liian vähäistä. Väliotsikot eivät myöskään kovin hyvin erotu leipätekstistä.
Melkoinen karhunpalvelus on s:lla 59 aloittelijalle esitetty kehotus aluksi käydä läpi mielivaltaisesti eri aihepiirejä. Onneksi kukaan tuskin noudattaa sitä. Toinen karhunpalvelus on (s:lla 60 esitetty ja myöhemmin toistettu) ajatus siirtyä nyyssien lukemisesta meilauslistojen kautta lähetettävien dokumenttien lukijaksi, kutsuen näitä dokumentteja erittäin harhaanjohtavasti sähköisiksi lehdiksi. Kirjoittaja ehkä on löytänyt muutamia hänelle tärkeiden alojen hyvin moderoituja meilauslistoja; olkoon onnellinen onnestaan, mutta ei siitä pidä päätellä, että meilauslistat yleisesti olisivat kovinkaan fiksu väline - saati ideaalinen, kuten s:lla 79 väitetään.
Nyyssiryhmien moninaisuuden esittely on tietysti asia, jonka jokainen tekee omalla tyylillään ja omista lähtökohdistaan. Mielestäni on kuitenkin selvä virhe, kun (s. 61) mainitaan kotimaisina ryhminä freenet- ja sfnet-ryhmät mutta ei finet-ryhmiä. Aivan hämäräksi jää virke Koska Sfnet on alunperin tarkoitettu kotimaiselle tiedeyhteisölle - -, niin puhtaasti tieteellisistä ryhmistä on erikseen maininta.
Kirjoittaja ylistää (esim. s:n 61 lopulla) graafisia liittymiä nyyssien käyttöön mutta ei mainitse tai kuvaa niitä. Lukijalle tulee aika outo tunne: on joitakin hienoja ohjelmia, joilla nyyssien käyttö on tosi makeeta, mutta B-kansalaisille niitä ei edes mainita, joskin heidän annetaan ymmärtää, miten surkeassa asemassa he ovat.
Aloittelijoille kirjoitettaessa ja toki muulloin olisi kohtuullista ilmaista, milloin kirjoittaja esittää arvion tai mielipiteen, josta muilla asiantuntijoilla on hyvin erilaisia käsityksiä. Etenkin s:lla 70 esitetty ohje suoralta kädeltä hylätä cedit, emacs ja vi on jotakin, josta varsin moni Unix-asiantuntija esittäisi painokelvottomia kommentteja. Pian sen jälkeen (s. 72) esitetään osuva kuvaus nyysseissä esiintyvästä fanaattisuudesta. Myös nyyssienkäyttäjien jako tyyppeihin (s. 73) on sekä hauska että asiallinen, mutta asiallista olisi ollut mainita, että siinä esitetyt nimitykset eivät ole yleisesti tunnettuja netissäkään.
Myös fakkien ("FAQ-listojen") esittely s. 77 - 79 on sekä hyödyllinen että kiinnostavasti kirjoitettu. Pari puutetta voisi kuitenkin mainita: Kirjassa ei kerrota, että fakkeja on varsin erityylisiä ja laajuisia, niinkin laajoja, että ne eivät enää ole aloittelijoille kovin hyödyllisiä; päinvastoin fakeista puhutaan "oppaina" ja "käsikirjastona". Ja kätevimmästä tavasta päästä käsiksi fakkeihin, WWW-katseluohjelmien ja sopivien URLien kautta, ei kerrota mitään.
Meilauslistojen kutsuminen sähköisiksi julkaisuiksi (s. 79) on aika outoa, varsinkin kun kirjoittaja tiennee, että netissä on julkaisuiksi tai lehdiksi luokiteltavia asioita ihan oikeastikin. Joku voi ehkä kutsua julkaisuksi mitä hyvänsä julkisuuteen saattamista juttujen ulkoasuun, laatuun ja toimitettuuteen katsomatta, mutta silloinkin meilauslistan ja sähköisen julkaisun samaistaminen olisi paha virhe.
Väite, jonka mukaan meilauslistat olisivat yleensä moderoituja eli toimitettuja, perustunee kirjoittajan kokemukseen muutamista meilauslistoista. Kirjoittaja on toki aivan oikeassa siinä, että toimitettua aineistoa todella tarvitaan ja että toimittamaton aineisto voi tuottaa pahoja pettymyksiä ja ajan haaskaantumista. Oikeastaan olisi ollut hyvä sanoa aika alussa, kuten minulla on ollut tapana sanoa netinkäyttökurssieni alussa, että ainakin 80 % kaikesta netissä on roskaa, kuten myös yleensä kaikesta tässä maailmassa. Mutta kun kirjoittaja esittää, kutsuen meilauslistoja lehdiksi, että moderoimaton lehti kannattaa kiertää kaukaa jos etsii vain uutisryhmiä eikä sosiaalista kokousaluetta, niin virkkeessä on todella muutakin vikaa kuin pilkun puuttuminen. Asioiden sekamelska on melkoinen, kun asioista puhutaan harhaanjohtavilla nimillä ja ne nimet vielä sekoitetaan keskenään. Kun sitten vielä (s. 79) innostutaan väittämään, että hyvin moderoitu sähköinen lehti on ideaalinen tiedonhankintamuoto, niin hiukankin kriittisen lukijan tekisi mieli heittää kirja seinään.
Käsitteiden sekavuus saavuttaa ehkä huippunsa s:lla 82, kun kirjoittaja otsikon Listat alla aloittaa näin: Internetin listat ovat Netille tyypillinen tapa jäsentää kyberavaruutta ja navigoida tiedon suossa. Suohon on todella jouduttu, kun Internetiä tunteva lukija joutuu ankarasti pohtimaan, mitä kumman listoja kirjoittaja oikein tarkoittaa; Internetiä tuntematon jäänee hämmennyksen valtaan. Kirjoittaja tarkoittanee listoilla tiedostoja, joihin on koottu erilaisia tietoja luettelon muotoon. Kyseessä on melkoisen tyhjä käsite, koska se viittaa mihinkään erityiseen tekniikkaan, palveluun tai käytäntöön vaan vain epämääräisesti informaation rakenteeseen. Missään tapauksessa luettelotiedot eivät ole perusta yhtään minkään avaruuden jäsentämiselle sen enempää kuin Helsingin seudun puhelinluettelo jäsentää seudun asujaimistoa ja elämää.
Otsikon Tehokas väline mutta mihin tarkoitukseen? alla (s. 82 - 84) kirjoittaja esittää tärkeitä näkökohtia. Harvinaista ja ilahduttavaa on, että vastakkaisia näkemyksiä mm. viestien salaamisesta selostetaan kiihkottomasti. Toki kirjoittajan oma mielipide tulee esiin. Tunnetustihan vastakkaisia näkemyksiä selostavan kannattaa jättää viimeiseksi sen näkemyksen kuvaus, joka vastaa hänen omia mielipiteitään.
Vaikka kirjoittaja monin paikoin arvosteleekin netti- ja tietokonemaailmassa käytettyjen nimien (tietokoneiden, tiedostojen ym. nimien) hämäryyttä, niin Archieen päästyä tuntuu kriittisyys haihtuneen. Archiesta väitetään (s. 94), että se on erittäin tehokas hakuohjelma, joka löytää minkä tahansa Internetin missä tahansa FTP-keskuskoneessa sijaitsevan tiedoston. Sen lisäksi, että lukija oudon sanajärjestyksen takia ensin alkaa ihmetellä, mitä tarkoittaa minkä tahansa Internetin, on väite rajusti yliampuva. Kaipa Archie löytää, jos kaikki on kunnossa, minkä tahansa tiedoston kunhan käyttäjä tietää tiedostonnimen tarkasti, jolloin etsimistehtävä jo onkin aika triviaali. Lisäksi kirjoittaja antaa ymmärtää, että Archien käyttö olisi kovinkin joustavaa, mainitsematta edes sitä perustyperyyttä, että Archien tulostettua koneiden ja tiedostojen nimiä käyttäjä joutuu näpyttelemään ne omin sormin, jos haluaa todella käyttää tietoja johonkin eli hakea tiedostoja. Päinvastoin kirjoittaja esittää, että käyttäjä vain valitsee sopivannäköisen tiedoston ja että nyt vain hakisimme - -. Ehkäpä tässä onkin kritiikki esitetty ironian muodossa?
Viidennessä luvussa Informaation hakeminen - heittokalastus tulee jo otsikossa vastaan tavallinen sanasekaannus: puhutaan hakemisesta, kun tarkoitetaan joskus etsimistä, joskus taas hakemista. Toki sanalla hakea voi olla etsimisenkin merkitys, mutta olisi paljon selvempää erottaa se, että etsiskellään löytyisikö tietoa, siitä että käväistään hakemassa se.
Vaikka kirjoittaja antaakin (s. 102) WWW:lle sen ansaitseman merkityksen, ei silti pitäisi väittää, että WWW sisältäisi tietokantaelementtejä. Eihän WWW:llä ja tietokannoilla ole mitään erityistä tekemistä keskenään. Jos niillä elementeillä tarkoitetaan hyperlinkkejä, mikä on ainoa mieleeni tuleva tulkinta, niin väite on suurin piirtein verrattavissa väitteeseen, että C on tietokantakieli, koska C:ssä on pointterit.
Lukijaa saattaa ruveta kovasti kiinnostamaan DIALOG, kun hän lukee, että Internetin tietopalvelut eivät ole vielä laadullisesti verrannollisia kaupallisiin tietopankkeihin, kuten DIALOG. Tästä oliosta, jonka siis annetaan ymmärtää olevan paljon mielenkiintoisempi kuin mikään kirjassa käsitelty asia, ei kuitenkaan kerrota yhtään mitään. Kirjoittajan aikomus lienee ollut sanoa, että Internet on erilainen kuin kaupalliset tietopankit, ja eroa hän kyllä luonnehtiikin sisennetyssä, pienemmällä kirjasinlajilla ladotussa kappaleessa. Tämä lienee pantava kirjan keskeneräisyyden tiliin: raakateksti, kirjoittajan itselleen tekemä muistiinpano, on otettu mukaan sellaisenaan ja sen eteen on kirjoitettu virke, joka yrittää tiivistää asian mutta osuvan luonnehdinnan sijasta on päädytty hämäräperäiseen muotoiluun.
Kirjoittaja viittaa usein nettikäsitteiden etymologiaan. Niin toki voi tehdä, vaikka selityksillä ei olekaan muuta merkitystä kuin oletetun uteliaisuuden tyydyttäminen, mutta jos selitetään niin selitettäköön oikein. Kirjoittaja väittää s. 104: Gopher tarkoittaa vaihtorottaa. Todellisuudessahan englannin sanalla gopher voidaan viitata useisiin erilaisiin eläinryhmiin, ja sillä ryhmällä, jota kirjoittaja tarkoittaa, eli Geomyidae-heimolla, on suomenkielisessä eläintieteellisessä nimistössä nimitys taskurotat. On kyllä mahdollista, että sana vaihtorotta on esiintynyt suomenkielisissä Aku Ankoissa.
Väite, jonka mukaan Gopherissa ei ole kaupallisten tai julkishallinnon tietokantojen tapaan esim. standardoitua indeksointihakua, on hyvin omituinen. Mikähän mahtaa olla sen standardin nimi ja ISO-koodi, jota kaupallisissa ja julkishallinnon tietokannoissa noudatetaan? Luulen, että kirjoittaja on seonnut käsitteisiin, varsinkin kun hän käyttää sanaa Gopher-tietokanta ilmeisestikin tarkoittamaan Gopherissa olevia tietoja (ja niiden hakemistorakennetta).
Sivulla 112 olevassa esimerkissä mainitaan kahdesti (miksi?), että WAIS löytää 20 nimikettä. Esimerkissäkin lukee "items: 20", mutta itse nimikkeiden numerot ovat 001:stä 017:ään - ehkä jossakin eksoottisessa lukujärjestelmässä? Pahempaa keskivertolukijalle on, että hänelle luultavasti jää yhtä hämäräksi kuin minulle, miksi avainsanoilla dog training löytyi tietoja vain aiheesta training, ei mitään koiriin liittyvää, ja miksi hakusanalla dog saadut nimikkeet eivät vaikuta nekään koiriin liittyviltä. Tämä on lyhyyden tavoittelussa pinnallisiksi jätettyjen kuvausten hinta: ne antavat kyllä jonkin vaikutelman aiheesta, mutta hyvin mahdollisesti vaikutelman jostakin sekavasta ja käsittämättömästä, ja tämä voi vaikeuttaa asioihin perehtymistä myöhemmin.
WWW:n esittely (s. 112 -) on suhteellisen asiallinen vaikka alkaakin kirjan (ja netistä kirjoittajien) yleiseen tapaan epäolennaisuuksilla (kuka kehitti, koska jne.) ja kyberkielisillä ilmaisuilla (käyttäjä siirtyy muutaman näppäimen painalluksesta - -), joita ymmärtävät edes suurin piirtein oikein vain ne, jotka eivät enää sellaisia kuvauksia tarvitse. WWW:n kehittämisen tausta ja WWW:n luonteen muuttuminen on kuitenkin kuvattu osuvasti. Myös ero itse WWW:n ja sen graafisten käyttöliittymien kuten Mosaicin välillä on kuvattu selkeästi ja samalla varoittaen siitä, että asiat kuitenkin sekoitetaan toisiinsa. Mutta graafisista käyttöliittymistä kertova kappale (s. 115) päättyy yllättäen megahuitaisuun, jonka mukaan WWW olisi toteuttanut Xanadu-ajatuksen. Unelmat eivät toteudu, vaan ne osaltaan vaikuttavat maailmaan ja jotakin niistä toteutuu. Jos jokin unelma täysin toteutuisi, se muuttuisi unelmana kuolleeksi eikä enää vaikuttaisi maailmaan; sama on tulos, jos ihmiset saadaan uskomaan, että jokin unelma on jo toteutunut vaikkei se olekaan.
Kirjoittajan terminologian epämääräisyyttä kuvastaa hyvin s:lla 117 esiintyvä sana URL-agentti, joka tuskin tarkoittaa muuta kuin URLia. Hienompaa ilmaisua tavoitellessaan kirjoittaja on lyönyt kirveensä kiveen, koska tietoliikennealallahan sanalla agentti on oma tekninen merkityksensä. Sen tunteva lukija hämääntyy tai ymmärtää asian aivan väärin, ja sitä tuntematon taas ihmettelee, mistä ihmeen agenttitarinasta on kyse.
HTML-kieltä kirjoittaja kuvaa aika mukavasti, lähtien yksinkertaisista ja ymmärrettävistä rakenteista eikä ns. man-tyyliin pläjäyttäen usean sivun aakkosellista luetteloa lukijan silmille. Valitettavasti kuvaus on aika suppea, ja lisäksi siinä on joitakin virheitä ja puutteita: Kirjoittaja esittää (s. 121), että HTML-tiedoston luomisessa kannattaa opetella tietty kaava mutta ei paljasta meille mitään kyseisestä kaavasta, joka ei todellakaan ole tietty (tiedetty); tokkopa kirjoittajalla on edes mielessään mitään yhtä kaavaa vaan vain ajatus siitä, että tarttis tehdä jotain HTML-dokumenttien rakenteen selkeyttämiseksi ja yhtenäistämiseksi. Kahteen kertaan (s. 122 ja 123) väitetään, että <p> aiheuttaa rivinvaihdon; sehän aiheuttaa nimenomaan kappaleenvaihdon, kun taas rivinvaihto saadaan aikaan käskyllä <br>. Tekstityyleistä mainitaan vain ns. fyysiset tyylit <b> ja <i>, joita useimmat HTML-asiantuntijat pitänevät harhaoppisena: olisi parempi osoittaa dokumentissa tekstin looginen luonne (looginen tyyli) sen sijaan, että käsketään näyttää se jollakin kirjasinlajilla. Kappaleenvaihdon, lihavoinnin ja kursivoinnin kutsuminen tehokeinoiksi on myös kyseenalaista. Niillä kai pitäisi tavoitella luettavuutta ja ymmärrettävyyttä, ei jotakin erityistä tehoa, vaikka käytännössä toki monet erehtyvät käyttämään muotoilukeinoja koristelun välineinä.
Tiedon etsintä on käytännössä paljolti harhailua ja seikkailua, kuten kirjoittaja selvästi tuo esille. Jotakin rajaa kuitenkin pitäisi olla arvontakeinojen suosittelussa. Erityisesti s:lla 128 ehdotettu keino kokeilla muotoa etunimi.sukunimi@etäkoneenTunnus olevia osoitteita on vastuuton. Eiköhän tilanne ole se, että useimmissa paikoissa sellaisia sähköpostialiaksia ei ole yleisessä käytössä, ja vaikka olisikin, on tietysti olemassa vaara, että aliaksen takaa ei löydy etsittyä ihmistä vaan hänen kaimansa. Tässä yhteydessä kirjoittaja myös saanut aikaan kappaleen, jossa on kohtuullisen hyvin muodostettuja virkkeitä, joilla ei kuitenkaan ole tekemistä toistensa kanssa. Kun kirjoitetaan peräkkäin virkkeitä siitä, mitä yleensä pitäisi tehdä Internetin kehittämiseksi, ja siitä, mitä yksittäinen käyttäjä voi tehdä omaa itseään varten, niin asioita ei ole ajateltu kovin selkeästi. Sitä paitsi jos virke Suomessa käyttäjä voi aloittaa listasta, jossa on kaikki Suomen Internet-yhteyskoneet syyskuussa 1994 liittyy edes löyhästi sitä edeltävään virkkeeseen, niin sen sisältö on kummallinen. Ei kai kukaan aloita oman puhelinmuistionkaan tekemistä listaamalla Suomen teleliikennealueet. Viittaus "yhteyskoneiden" listaan on myös outo. Aikamäärite vihjaa, että kirjoittaja oli aikonut liittää listan kirjaan, mutta lista jäi pois, teksti jäi korjaamatta. Ja jos tällaisia listoja mainitaan - niiden käyttökelpoisuuttahan usein liioitellaan - niin tärkeintä olisi kai kertoa, miten lista on haettavissa netistä.
Otsikon Tietotyökalujen alle (s. 128 -) kirjoittaja on kasannut erilaisia asioita. Toisaalta siinä taas vertaillaan Internetiä ja kaupallisia tietopankkeja, toisaalta esitetään "informaatikoiden" subjektiivinen luokittelu ja sitten vielä sovitetaan eräitä ohjelmia samaan luokitteluun. Aiheet ovat kiinnostavia, samoin kirjoittajan näkökohdat, mutta maailma ei kyllä mahdu kirjoittajan malleihin. Kun kuva väittää, että tiedon määrä ja tarkkuus ovat komplementaarisia ja kun vielä nyyssit, Gopher, WAIS ja kumppanit on sijoitettu siististi vähenevän määrän ja lisääntyvän tarkkuuden asteikolle, niin lukija on todella epäkriittinen, jos hälytyskellot eivät ala soida.
Kirjoittaja mainitsee Lycos-ohjelman kolmesti: s:lla 120 siitä käytetään arvostavia sanoja mutta tekstiin piilotettuna, ilman omaa otsikkoa, s:lla 133 kirjoittaja kertoo itse käyttävänsä sitä säännöllisesti ja s:lla 134 Lycos taas mainitaan kuin uutena asiana. Onneksi annetaan tieto (URL) siitä, mistä saa lisätietoja, mutta jos Lycos on niin tärkeä kuin tekijä antaa ymmärtää - kuten asia mitä ilmeisimmin nykyisin on - niin miksi kummassa siitä ei kerrota käytännöllisesti ja kuvan kera? Vertailun vuoksi: Archielle on uhrattu lähes neljä sivua.
Viiden luvun lopussa (s. 134) kirjoittaja varsin kritiikittömästi suosittelee NCSA:n kotisivun linkkiä What's New... Todellisuudessahan kyseinen uutuusluettelo sopii lähinnä esiteltäväksi WWW:hen tutustuville ihmisille havaintoesimerkiksi WWW:n kasvun nopeudesta ja monipuolisuudesta. Sen laajuuden takia sen säännöllinen lueskelu tuskin on suositeltavaa edes ammattinetteilijöille, puhumattakaan siitä, että sellainen uutisvirta olisi järkevä lähtökohta haettaessa tietoa netistä.
Luvussa Virtuaalinen olohuone kirjoittaja lienee omimmillaan. Niinpä siinä onkin paljon kiinnostavaa. Luku on kuitenkin jäsentymätön, hyppelehtivä, tuskin edes puolivalmis. Kirjoittaja ryhtyy omalta kannaltaan sujuvasti jutustelemaan virtuaalisen identiteetin merkityksestä. Lukija luultavasti kysyy itseltään, mikä himpskatti on virtuaalinen identiteetti. Vasta parin sivun jälkeen kirjoittaja alkaa kuvailla esimerkein, mitä hän tarkoittaa virtuaalisella identiteetillä. Varsinaista määritelmää ei tule missään vaiheessa. Niinpä joudun arvaamaan, tarkoittaako virtuaalinen identiteetti yleisesti ihmisen esiintymistä netissä jossakin roolissa vaiko jotakin erityisesti rakennettua roolihahmoa roolipelien tapaan, näyteltyä roolia. Epäilen jopa, että kirjoittaja käyttää käsitettä milloin yhdessä, milloin toisessa merkityksessä. Jotkin esimerkit (s. 137 -) antavat jopa ymmärtää, että virtuaalinen identiteetti olisi systemaattista valehtelua ja kuuluisi psykopatologian alaan.
Toivottavasti ja todennäköisesti on kyse vain onnettomasta sananvalinnasta, kun kirjoitetaan, että olemme lähestymässä klassisen Turingin testin ylittävää tilannetta (s. 136). Miten testin voi ylittää? Tarkoitettaneen testin selvittämistä, testissä pärjäämistä. Itse asiaväite on tietysti ylimalkainen. Olisi mielenkiintoista tarkastella, millaisissa yhteyksissä jokin ohjelma voi läpäistä Turingin testin ja mitä tällaisten ohjelmien ja tilanteiden yleistyminen tulee merkitsemään.
Virtuaaliyhteisö on ehkä netissä kymmenisen vuotta vanha idea, mutta vähänkin yleisemmin ajateltuna sekä idea että sen toteumat ovat yhtä vanhoja kuin ihmisen kyky viestiä toisilleen kirjallisesti. Kirjat, kirjeet, lehdet ja myöhemmin radio ja televisio ovat luoneet virtuaaliyhteisöjä ennenkuin kukaan tiesi netistä mitään. Tietenkin netti merkitsee hyvin paljon virtuaaliyhteisöjen ja niiden toiminnan lisääntymiselle, niin paljon, että kyse on kumouksellisesta muutoksesta. Mutta kaiken Internet-innostuksen keskellä kannattaa muistaa, että ihmiskunnalla oli älyllistä ja henkistä toimintaa ennen meitäkin.
Jutusteltuaan pitkähkösti (s:lta 136 alkaen) virtuaaliyhteisöistä kirjoittaja alkaa (s. 139) puhua niistä kuin ensi kertaa esiteltävästä asiasta: - - on kehittynyt - - kanssakäymisen muoto, jota kirjailija Howard Rheingold - - kutsuu virtuaaliyhteisöksi (VY). Vaikuttaa siltä, kuin kirjan kappaleet olisivat ladontavaiheessa menneet monella tavoin ihan uuteen järjestykseen.
Kirjoittaja ottaa virtuaali-identiteettejä käsitellessään kummalla tavalla esille finger-komennon väittäen, että sillä voidaan tarkistaa käyttäjän reaalitodellinen henkilöllisyys ja että se toimii ensisijaisesti digitaalisena sormenjälkien tunnistajana. Kummallakaan väitteellä ei ole todellisuuspohjaa. Käyttäjä voi mainiosti salata tai muuntaa totuutta taikka valehdella kirjoittaessaan fingeröitäviä tietoja, ja digitaalinen tunnistus perustuu aivan muihin asioihin.
Vakavimpiin erehdyksiin kuuluu kirjoittajan naiivin idealistinen asenne virtuaaliyhteisöjen luonteeseen. Hän luonnehtii (s. 140) niitä mm. sanomalla, että ne korostavat ihmisen omaa, todellista identiteettiä ja että jokainen jäsen on tasa-arvoinen, ovatpa ne toteutunut utopia tasa-arvoisesta kansalaisyhteiskunnasta. Mitään perusteluja ei esitetä, mutta se olisikin vaikeaa. Monet yhteisöt syntyvät yhteisen innostuksen vallassa eikä silloin ajatella valtasuhteita ja ihmisten erilaisia asemia, ja vasta myöhemmin huomataan todellisuus, mutta onhan netti sentään niin vanha ilmiö, että kaikille ihmisyhteisöille ominaiset mekanismit ja prosessit ovat kyllä havaittavissa jossain muodossa. Se, että useimmat nyyssiryhmät ovat moderoimattomia, luo tietysti vapauden illuusiota, mutta mistä kummasta tulee tasa-arvon illuusio? Tiedämmehän, että vain pieni vähemmistö nyyssien lukijoista kirjoittaa nyysseihin ja että sen vähemmistön sisälläkin aktiivisuus on hyvin eriasteista. Onko tasa-arvoa se, että jokainen voisi kirjoittaa? Mutta silloinhan olemme aina olleet tasa-arvoisia: olisinhan voinut milloin vain kirjoittaa kirjeen kelle hyvänsä maapallon ihmiselle - eri asia on, olisiko sitä luettu, mutta niinhän on nyysseissäkin.
Kirjoittaja tekee asialleen karhunpalveluksen groteskilla liioittelulla, joka on tyylillisesti samanlainen kuin hänen muu tekstinsä: Lukuisia ovat myös avioparit, jotka tapaavat toisensa ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa fyysisesti omissa häissään.
IRCistä tekijä kirjoittaa paljon, nelisen sivua (s. 141 - 144). Sen luonne, siis mitä siellä oikein tapahtuu, jää kuitenkin hämäräksi. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että mukana ei ole lyhyttäkään pätkää aidosta IRC-keskustelusta. Vaikka kirjoittaja epäilemättä tuntee IRCin sisältäpäin, hän kuvaa sitä erittäin ulkokohtaisesti, paperisestikin, paitsi esittäessään abstrakteja mainesanoja. Sama koskee muita "virtuaalisia ympäristöjä".
Viimeisessä luvussa Internetin kehitysnäkymät kirjoittaja käsittelee mm. tiedonsiirtotekniikan kehittymistä, kaupallistumista ja Internetin organisaatiokäyttöä. Kaupallistumisen ongelmista tekijä tuntuu pitävän pahimpana sitä, että mainonta voi tukkia netin. Ongelma on todellinen, joskin voi kysyä, eikö epäkaupallisen roskan kirjoittaminen ole jo tukkinut netin siinä mielessä, että hyötytiedon löytäminen voi olla tuskien takana. Ovatko kaupalliset mainokset jotenkin demonisempi uhka kuin esimerkiksi epäkaupalliset pornokuvat?
Myös tekijänoikeuskysymykset ovat todellakin tärkeitä ja vaikeita. Kirjoittajan kuvaus asiasta valitettavasti vaikeuttaa sen ymmärtämistä. Eihän ole olemassa mitään erityisiä "digitaalisia tekijänoikeuksia", vaan digitaalisessa muodossa olevaa aineistoa koskevat täsmälleen samat tekijänoikeuslait ja -sopimukset kuin esim. kirjoja. Ei myöskään ole laitonta myydä esim. CD-ROM-levyä, jonka sisältö on public domain -aineistoa. Mahdollisesti sitä voi pitää moraalittomana, jos hinta on kohtuuton, mutta miksi kokoamistyöstä ei saisi veloittaa? Samalla logiikalla voi kysyä, mitä kamalaa on kirjoittajan pelkäämässä liikeideassa myydä näitä ilmaistuotteita keskuskoneelta. Pikemmin voisi kysyä, miten kauan organisaatiot ja ihmiset viitsivät pitää esimerkiksi FTP-palvelimia muiden käytössä ilman että ne muut maksavat penniäkään.
Kirjoittaja pelkää, että edellä mainittu liikeidea tuhoaisi Internetin nykyisen kehitysmekanismin, joka perustuu kaikkia käyttäjiä hyödyttävään vapaaehtoisuuteen. Kun hän kuitenkin tiedostaa, että kaupallisuus on vahvasti tulossa mukaan, pitäisi kysymys asettaa näin: miten idealistinen vapaaehtoisuus ja kaupallinen toiminta voisivat elää rauhanomaisessa rinnakkainelossa, ehkäpä toisiaan hyödyttäenkin? Eikö ole hyvä, että ihminen voi käyttää samoja ilmaispalveluja kuin ennenkin ja sen lisäksi, jos haluaa käyttää maksullisia palveluja silloin, kun arvioi ne hintansa väärteiksi? Mutta todellinen pelko on tietysti se, että maksullisen tarjonnan lisääntyessä yhä useammat maksuttomien palvelujen tarjoavat rupeavat myös rahastamaan. Ehkäpä niin käy, mutta minkä sille voi? Saarnat eivät ainakaan auta; Richard Stallmanin perustama League for Programming Freedom -uskontokin tuntuu hiipuneen olemattomiin.
Kirjoittaja käsittelee lyhyehkösti myös varsinaisen, kolmiulotteisen virtuaalitodellisuuden tuloa Internetiin sekä agentteja. Kummastakin aiheesta sanotaan sen verran, että Internetiä tunteva arvaa, mistä suunnilleen on kysymys, ja kiinnostuu aiheesta, mutta hän jää kaipaamaan tietoa siitä, missä varsinaisesti olisi selkeää kokoomatietoa näistä teemoista.
Liitteisiin en tässä arvostelussani puutu muuta kuin toteamalla, että kovin monen liitteen (A - N) olemassaolo osoittaa, ettei kirjan sisältöä ole onnistuttu nivomaan selkeäksi kokonaisuudeksi.