Reality is just a cheap plastic imitation of Virtuality.
Oletko koskaan käynyt jossakin historiallisessa paikassa ja syvästi pettynyt siihen, että se on paljon arkisempi ja surkeampi kuin se kuva, jonka olet saanut siitä kirjoitetuista kuvauksista, kaunokirjallisuudesta ja rekonstruktiopiirroksista tai elokuvista?
Forum Romanum on surkea ilmestys, kuin pommin jäljiltä; Akropolis on sananmukaisesti pommin jäljiltä; Knossoksen palatsi on kiinnostava vain rekonstruktioiden antamien mielikuvien valossa; Hagia Sofia on vain iso tyhjä rakennus; Riemukaari on yksin kaupungin vilinän keskelle jätetty hyödytön rakennelma. Mutta tämä koskee tietysti vain näitä asioita todellisuudessa, ei virtuaalisuudessa.
Maailma sinänsä, Das Ding an sich, on kaiken havainnon ja päättelyn tavoittamattomissa. Me näemme siitä vain kuvia. Ihmissilmän luonnostaan näkemä kuva on yksi monista mahdollisista kuvista. Hyvin usein "keinotekoinen" kuva, esimerkiksi mikroskooppikuva, väärävärikuva tai röntgenkuva, kuvastaa kohdetta paljon paremmin, ainakin jonkin käyttötarkoituksen kannalta. "Luonnollisuus" voi siis olla vain teknisten mahdollisuuksien puutetta.
Takertuminen todellisuuteen on pakoa todell... siis virtuaalisuudesta. Ero "aidon" ja "epäaidon" välillä on keinotekoinen. Jos "väärennetty" postimerkki, "viljelty" helmi tai "synteettinen" konjakki on niin "aidon" kaltainen, että koulutettu asiantuntijakaan ei pysty tekemään eroa, niin mitä arvoa on "aitoudella"? Toki "epäaidot" tuotteet vielä yleensä eroavat "aidoista" sen verran, että huippuasiantuntija voi ne erottaa, mutta mitä kumman merkitystä asialla on tavallisille ihmisille, jotka eivät mitenkään pysty tekemään eroa?
Jos vaikkapa "arvokkaasta" postimerkistä on tehty niin täydellinen "väärennys", että kukaan muu kuin "väärentäjä" ei voi tietää sitä "väärennykseksi", niin miksi "aito" olisi arvokkaampi? Aiheuttaako eron vain se, että "väärennys" fyysisenä objektina ei ole sillä tavoin ja siihen aikaan tehty kuin "aito" vaikka asiaa ei voi mitenkään havaita? Vai aiheuttaako eron vain myyttinen tarrautuminen todellisuuteen - ja siihen menneeseen maailmanaikaan, jolloin todellisuus ei vielä ollut "väärennettävissä"?
Menkäämme askelta pitemmälle. Entäpä jos "väärennetty" postimerkki, "viljelty" helmi tai "synteettinen" konjakki ei olekaan "aidon" kaltainen vaan sitä parempi? Siis parempi niiden ominaisuuksien kannalta, joiden takia postimerkkejä, helmiä ja konjakkeja arvostetaan. Ei ole tietenkään mitään syytä ajatella, että "aito" konjakki olisi lajinsa huippu ja että synteettistä tietä ei voisi valmistaa parempaa, "konjakkimaisempaa" konjakkia. Toki jää jäljelle se seikka, että "aidot" asiat ovat usein harvinaisia ja juuri harvinaisuutensa takia arvostettuja. Selvimmillään tämä ilmenee postimerkkeilyssä, mutta epäilemättä myös helmiä ja konjakkeja hyvin pitkälti arvostetaan juuri siksi, että ne ovat harvinaisia ja kalliita. Miksi postimerkkeilijä haluaa mieluummin ajan kuluttaman merkin, jossa on nuhruinen leima ja josta puuttuu hampaita, kuin "väärennöksen", joka on yhtä hieno kuin vastaava "aito" merkki oli upouutena - tai hienompi?
Monet tulevat vielä kauan tarrautumaan todellisuuteen. Tulevaisuus on kuitenkin virtuaalisuuden. Postmodernismi on vain todellisuuteen juuttuneen ihmisen sekavaa hämmennystä virtuaalisuuden edessä.
Aitouden käsitteen häviäminen virtuaalisuudessa koskee myös ihmissuhteita. Jotkut ovat kovin huolestuneita siitä, että esimerkiksi "on ihmisiä, jotka korvaavat sosiaaliset kontaktinsa verkkoviestimillä", ikäänkuin "verkkoviestimissä" (siis netissä) ei voisi olla sosiaalisia kontakteja. Kumpi on mielekkäämpää: keskustelu netissä oman alan asiantuntijoiden tai harrastajien kanssa vai small talk -jutustelu kutsuilla? Kumpi onkaan halpa muovijäljitelmä? Kasvotusten puhumisessa voi olla etunsa, mutta siinä myös häiritsevät monet epäolennaiset seikat. Onko kaikissa ihmissuhteissa todellakin olennaista, että ollaan samassa huoneessa? Ulkonäkö, maneerit, äänen väri, ärsyttävä puhetapa taikka hien tai parfyymin haju ovat toki todellisia asioita - ja voivat vakavasti häiritä syvällistä ymmärtämistä ja myötäelämistä. Virtuaalisissa ihmissuhteissa ihmiset kohtaavat persoonina, eivät ulkokuorina.
Todellisuuden ihmiskontakteista osa on epäilemättä virtuaalisia, siis oikeita, ja osa vaatii fyysistä läheisyyttä ja koskettamista. Mutta suurin osa ei. Kun ihmiset puhuvat kasvoista kasvoihin, eivät heidän kasvonsa kosketa toisiaan. He näkevät toisensa, siis heidän silmänsä ja aivonsa reagoivat toisen kasvoista heijastuvaan valoon, mutta se ei ole periaatteellisesti mitenkään eri asia kuin nähdä kasvojen kuva kuvaruudulta. Virtuaalisuuden tekninen kehittymättömyys on eri asia, mutta kehitys on nopeaa, eikä ehkä mene kovinkaan kauaa siihen, että voimme nähdä keskustelukumppanin paremmin virtuaalisuudessa kuin todellisuudessa. Virtuaalisuudessahan voi tarvittaessa vaikkapa vaihtaa kuvakulmaa, tsuumata tai siirtyä infrapunaisen valon aallonpituuksille.
Jukka Korpela