Š-kirjain – sokki ∼ šokki

Hattu-s:ää š on suositeltu jo yli sadan vuoden ajan, kuten Kielikellon 3/2000 artikkelissa Ortografian ikuisuuskysymys kuvataan. Sen käytön sääntöjä on kuitenkin useaan otteeseen muutettu. Silloin, kun š tai sh korvataan s:llä, kyseessä on periaatteessa myös äänneasun muutos: suhu-s:n korvaaminen tavallisella s:llä. Käytännössä suomea puhut­taes­sa ero suhu-s:n ja s:n välillä on yleensä pieni tai olematon ja vaihtelee tilanteen mukaan.

Muutoksissa on yleensä vähennetty käyttöä korvaamalla hattu-s tavallisella, mutta joissakin tapauksissa on palattu tai muuten siirrytty sh-asuun. Seuraava kuvaus perustuu vuoteen 1969 asti NSSK:n alussa olevaan selos­tuk­seen Vierasperäisten sanojen asu (joka on jossain määrin suppeampi kuin Kielikellossa julkaistu, ks. sivua Hattu-s š ohjeissa v. 1969 ja myöhemmin):

• Jo NSK omaksui s:n aiemmin käytetyn š:n tilalle ”eräisiin latinan sc:hen palautuviin tapauksiin, esim. desendentti, fluoresenssi, konvalesentti”.
• Kesken NSK:n toimitustyön päätettiin vaihtaa š s:ksi sananlopuissa -aaši, -eeši, -iiši, esimerkiksi montaasi ← montaaši.
• Vuonna 1968 suomen kielen lautakunta suositteli s:n käyttöä
  • ranskan -che-loppuisten sanojen vastineisiin, esimerkiksi apassi, fetissi, guassi, nissi, revanssi
  • sanoihin gulassi, borssi, tussi
  • sanoihin attasea, hasis, klisee, pinseri
  • eräisiin aiemmin tš-alkuisiin sanoihin: tsasouna, tsinuski, tsuhna
  • eräiden ”yleislainan asemaa lähenevien sanojen alkuun”, esimerkiksi sampoo, sortsit, saali, sakaali, srapnelli, sellakka, sifferi, snitseli (joista osa on s:llisiä jo NSK:ssa)
• Vuonna 1969 lautakunta ”päätti pysyä [NSSK:n] hakusanoissa entisellä kannalla, mutta ei pitänyt vastustettavana myöskään laajempaa š:n korvautumista s:llä”. Edellisessä kohdassa mainittujen muutosten lisäksi tapahtuivat NSSK:ssa ainakin muutokset šašlikki → saslik ja šifonki → sifonki.
• Myöhemmin on useissa sanoissa korvattu š s:llä tai sallittu molemmat vaihtoehdot, esimerkiksi sekki ∼ šekki, sokki ∼ šokki. Tämä on tapahtunut lähinnä sanakirjojen teossa tehdyillä päätöksillä.
• Sanakirjatyössä on myöhemmin tehty muitakin muutoksia. Esimerkkejä:
  • KSK:aan on asujen sokki ja šokki rinnalle otettu shokki.
  • Edellä mainittu sampoo on KSK:ssa vain asun shampoo rinnakkaismuoto, vaikka PSK:ssa ja KSK:n vuoden 2007 versiossa asua shampoo ei edes mainita. Ville Elorannan kirja ”125 myyttiä suomen kielestä” selittää muutosta näin: ”Hiusten­pesu­aineesta kehotettiin pitkään käyttämään muotoa sampoo – –, mutta pesu­aineiden valmistajat eivät koskaan huolineet sitä pullojensa kylkeen. Kieli­toimiston sana­kirjan uusissa versioissa onkin jo mukana shampoo.”
  • Sana sortsit on saanut PSK:ssa rinnakkais­muodon shortsit (joka on ainoa NSK:ssa mainittu asu).
  • Sana tsinuski on jo PSK:ssa merkitty sanan kinuski vanhentuneeksi asuksi.
  • Tekniikan ja lääketieteen termi suntti on KSK:ssa korvannut asun šuntti, joka esiintyy NSSK:ssa ja vielä ”Suomalaisessa tietosanakirjassa” (1988–1993).
• Kielitieteen termi švaa, joka tarkoittaa toisaalta neutraali­vokaalia, toisaalta konsonanttien väliin tullutta ”välivokaalia” (esim. murteiden kolome ’kolme’), on yleisesti kirjoitettu hattu-s:llä mm. NSSK:ssa. Kotuksen sivuilla olevissa murre­näyt­tei­den selityksissä esiintyy sekä švaa että svaa. Ilmeisesti on tulkittava, että svaa on nyt virallinen asu, koska sitä käytetään ISK:ssa (§ 33) ja Kotuksen uusissa julkaisuissa.

Kirjavuus on ollut suurempaa kuin edellä esitetystä voisi päätellä. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Šamaani, shamaani vai samaani? Suhuäänteet suomen oikeinkirjoituksessa on kuvattu sivistys­sana­kirjojen käytäntöä ja todettu horjuvuuden lisääntyneen.

Kotus esitti vuonna 1998 kannanoton Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Se sisältää muun muassa seuraavan: ”Koska suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain, on käytettävä merkkejä š ja ž, esimerkiksi šakki, šaahi, šeikki, šillinki, tšeremissi, šamaani; džonkki, maharadža.” Siinä mainituista sanoista šamaani on KSK:ssa vain asun samaani rinnakkaismuoto ja tšeremissi on ”marin aiempi nimitys”. Asu šillinki on esiintynyt sanakirjoissa johdonmukaisesti, joskin NSK:ssa sille on rinnakkais­muoto shillinki ja NSSK:ssa taas rinnakkainen sitaatti­laina­muoto shilling. Käytännössä shillinki on pysynyt selvästi yleisimpänä asuna.

Kielikellossa 3/2000 on provosoiva lukijan kirjoitus Naurettava š ja vastaus siihen. Vastauksessa sanotaan muun muassa:

Nykysuomessa on luontevaa kirjoittaa ja ääntää bolsevikki, samppanja, sekki, sokki, seriffi ja sovinismi, mutta halutessaan voi käyttää myös muotoja bolševikki, šekki ja šokki (šovinismi tai chauvinismi alkavat olla vanhentuneita kirjoitusasuja). Mitä vieraammasta käsitteestä on kyse, sitä herkemmin lainasana säilyttää äänteellisen erikoisuutensakin; siispä kirjoitetaan ja äännetään geiša, šaahi, šeikki ja šiialainen. Lainasanan š:ää ei siis automaattisesti korvata suomessa s:llä, vaan ratkaisu vaih­te­lee sanoittain.

Maininta samppanja-sanasta on harhaanjohtava, koska tässä sanassa on käytetty s:ää 1900-luvun alun Tietosanakirjasta alkaen. Sanalle sovinismi ei KSK enää mainitse rinnak­kais­muoto­ja. Sanalle seriffi taas ei ole rinnakkaismuotoa PSK:ssa, mutta kyllä KSK:ssa kaksikin: šeriffi ja sheriffi. Kuten japanin sanojen kuvauksessa mainitaan, asu geiša esitetään nykyisin asun geisha rinnakkaismuotona.

Erikoistapaus on šakkipelin nimi. Suositukset ovat ristiriitaisia:

• NSK sisältää vain asun šakki.
• Kielenhuollon käsikirja esittää: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä [eräissä lainasanoissa] ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.”
• PSK ja KSK esittävät päähakusanana muodon šakki, joskin ne mainitsevat asun shakki rinnakkaismuodoksi.
• KOP esittää vaihtelun šakki ∼ shakki yhtenä tapauksena useasta (”Muutamasta sanasta on käytössä sekä š:llinen että sh:llinen muoto”). Kohdan kaikki muut esimerkit ovat japanin sanoja kirjoitettuina toisaalta lainasanoina, toisaalta sitaattilainoina (esimerkiksi suši ∼ sushi).
• Edellä mainittu kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan šakki yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa ”on käytettävä” merkkiä š.

Suomen kielen lautakunnan suositus Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005 käsittelee vierasperäisiä erisnimiä eli vierasnimiä. Se mainitsee ”usein esiintyvinä” niminä esimerkit Tšaikovski, Tšehov, Šostakovitš, Puškin, Hovanštšina, Živago, Tšetšenia, Sotši, Taškent, Joškar-Ola, Tšad, Tadžikistan, Azerbaidžan, Tšuktšienmeri, Tšuvassia, Tšekki, Škoda, Kašmir, Hatšaturjan, Fidži, Kambodža.

Nimen Kašmir sijasta on aiem­min esiintynyt monissa hakuteoksissa, mm. NSSK:n liitteessä, asu Kashmir, joka on taas palannut suositelluksi asuksi. Sitä nimittäin käytetään Kotuksen julkaisuissa, mm. Eksonyymit-aineistossa. Toisaalta samaa alkuperää oleva villatyypin ja kielen nimi esiintyy asussa kašmir tai kašmiri.

Suosituksen esimerkeissä ei ole esimerkiksi japanin-, kiinan- tai arabian­kielisiä nimiä, joiden osalta nykyiset suositukset ja käytännöt ovat suurelta osin sh:n eivätkä š:n kannalla; ks. kohtaa Siirtokirjoitus.

Suhtautuminen š:n korvaamiseen sh:lla on vaihdellut:

• Alun perin kuvattiin vain š:n käyttö.
• Myöhemmin todettiin, että suosituksesta huolimatta käytetään laajasti sh:ta š:n tilalla.
• NSK:ssa on Š-kohdan alussa huomautus ”kirjoitetaan myös sh”.
• Vuoden 1969 kannanotossa kielilautakunta esittää: ”Myös on hyväksyttävää käyttää š:n merkkinä kirjaimia sh.” (Selostettu NSSK:ssa ja hiukan toisin sanoin Kielikellossa 2 v. 1969.)
• Kielikellon 3/1998 kohdassa Sirkumfleksi ja hattu ˆ , ˇ sanotaan: ”Hattu-s:n ja hattu-z:n sijasta ei suositeta käytettäväksi kirjainyhtymää sh ja zh.”

Myös š:n asema aakkostuksessa on vaihdellut. Yleensä se on aakkostettu kuten s-kirjain. Kuitenkin NSK:ssa se on omana kirjaimenaan muun muassa niin, että kaikki š-alkuiset sanat ovat omana ryhmänään s-alkuisten jälkeen.

Kielenhuollon juurilla -kirja sisältää laajahkon kuvauksen kysymyksen aiemmasta historiasta kohdassa 5.5 Vuosisadan kiista: š, ž vai sh, zh? Kirja mainitsee myös edellä mainitusta aakkostus­asiasta (s. 238), että siitä keskusteltiin kieli­valio­kunnan kokouksessa v. 1936, jolloin ”pidettiin selvänä, että š:n paikka on s:n jäljessä ja ž:n paikka z:n jäljessä”. Alaviitteessä se mainitsee, että NSK:ssa meneteltiin näin, mutta PSK:ssa palattiin yhteen aakkostamiseen.