Kuten useimmat järkevästi perustellut periaatteet, foneemiperiaate on helppo hyväksyä periaatteessa. Käytännössä sen toteuttamista pienissäkin asioissa saatetaan vastustaa eri perusteilla. Ennen näiden käsittelemistä tarkastelen lyhyesti yhtä perustetta, joka yksittäistapauksissa voi olla järkevä syy poiketa foneemiperiaatteesta.
Homonyymeillä tarkoitetaan sanoja, joilla on sama asu mutta eri merkitys, kuten suomen puuta tarkoittava kuusi ja lukusana kuusi. Tämä määritelmä on tarkoituksellisen väljä, sillä sana ”asu” on tietysti epämääräinen. Homonymiasta puhuttaessa saatetaankin tarkoittaa erilaisia asioita:
Homonymiatapaukset voidaan luokitella myös toisessa ulottuvuudessa: sanat voivat olla homonyymeja siten, että niiden kaikki taivutusmuodot ovat samat, tai ne voivat erota joissakin taivutusmuodoissa (esimerkiksi kuusi : kuusen, mutta kuusi : kuuden) taikka sitten sanat ovat yleensä aivan erilaiset mutta yhden sanan yksi taivutusmuoto sattuu olemaan sama kuin toisen sanan jokin taivutusmuoto (esimerkiksi metsä : metsästä ja metsästää : metsästä). Tällä erottelulla on mm. se merkitys, että satunnaisen homonymian mahdollisuus jää kirjoittajalta tai puhujalta varsin usein huomaamatta. Klassillinen esimerkki on tietysti lause Saako täällä aina kiljua?
Aiheemme kannalta homonymian jakaminen kolmia (täydelliseen, kirjoituksen ja puheen homonymiaan) on olennainen. Foneemiperiaatteen mukaan kirjoitettaessa tietysti vain täydellinen homonymia on mahdollinen. Käytännössä kirjoituksen tai puheen homonymia on varsin tavallista. Puheen homonymiaa käytetään usein perusteluna sille, että kirjoitus poikkeaa foneemiperiaatteesta.
Puheen homonyymien erottaminen kirjoituksessa toisistaan silloinkin, kun ääntämyksessä ei ole eroa, voi tuntua varsin tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Englannin lukeminen varmaankin vaikeutuisi, jos sanat seas, sees ja seize kirjoitettaisiin samalla tavalla. Toisaalta tällaiset sanat ovat joka tapauksessa hankalia puhutun kielen ymmärtämisessä. Kuulijaa kyllä saattavat auttaa äänenpainot ja -sävyt ja eleet, mutta toisaalta lukija voi epäselvissä tilanteissa lukea tekstin uudestaan ja myös palata tekstissä taaksepäin tai kurkistaa eteenpäin päätelläkseen sanan merkityksen asiayhteydestä. Lisäksi jos puheen homonyymeista tehtäisiin täydellisiä homonyymeja, niin kirjoittajat paremmin oivaltaisivat, että tekstin sanat ovat luettuina monitulkintaisia. Tämä voi ohjata muuttamaan sananvalintoja tai lauserakenteita niin, että teksti on helpompi ymmärtää oikein sekä luettuna että kirjoitettuna.
Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluu vain harvoja tapauksia, joissa on tarkoituksellisesti valittu erilainen kirjoitusasu puheen homonyymeille. Niitä ovat esimerkiksi sijan ja sian sekä haltija ja haltia. Tapauksia käsitellään tarkemmin jäljempänä. Tässä riittänee todeta, että täydellisiä homonyymeja on kielessä niin paljon, että kirjoitusasun erilaistaminen muutamassa tapauksessa merkitsee varsin vähän. Sen sijaan on runsaasti puheen homonymiaa, joka johtuu siitä, että kirjoitusasussa on säilytetty b, g tai suhu-s:n merkki mutta puheessa käytetään p:tä, k:ta tai s:ää. Esimerkiksi sana bussi ääntyy käytännössä pussi. Tähänkin aiheeseen palataan jäljempänä.
Yleisimmin foneemiperiaatetta ei vastusteta suoraan vaan epäsuorasti: puolustamalla sen vastaisia kirjoitusasuja. Tämä johtunee lähinnä siitä, että ei ajatella kirjoitusjärjestelmää ja foneemiperiaatetta kokonaisuutena vaan yksittäisiä kirjoittamisen kysymyksiä, jopa yksittäisiä sanoja.
Kielentutkija saattaa kuorruttaa vastustuksensa sivistyssanoilla ja tieteellisillä käsitteillä. Hän voi esimerkiksi nostaa esiin ns. etymologisen periaatteen ikään kuin se olisi jotakin, joka pitää ottaa puntaroinnissa huomioon painokkuudeltaan samaa luokkaa olevana kuin foneemiperiaate. Etymologinen periaate, jonka mukaan sana tai sananmuoto pitäisi kirjoittaa alkuperänsä tai sukulaissanojensa mukaan, esimerkiksi attribuutti-sana kaksois-t:llä r:n edellä taikka ruoka-sanan genetiivi ruoan, merkitsee sitä, että kirjoitetusta kielestä yritetään tehdä museo. Sellainen vaatimus, että lainasanojen kirjoitusasussa tulee säilyttää alkuperäisen asun vieraita kirjaimia (pizza, taxi, cesium) ”vierasperäisyyden merkkeinä”, on myös museointivaatimus; lisäksi se on epälooginen, koska sitä käytettäessä vain pieni osa uudehkoista lainasanoista leimautuu vierasperäisiksi. Etymologinen periaate merkitsee siis yritystä sisällyttää joidenkin sanojen kirjoitusasuun sellaista informaatiota, joka on sanojen viestintäkäytön kannalta aivan epäolennaista ja jonka oikea paikka on olla kiinnostuneiden luettavissa tietokirjoista. Hiukan vielä ilkeämmin sanottuna etymologinen periaate on oppineisuudella keikarointia: minäpä tiedän, mistä tämä sana tulee, ja siksi osaan kirjoittaa sen toisin kuin se sanotaan. Tämän kautta se liittyy toiseen keskeiseen syyhyn vastustaa foneemiperiaatetta: hienosteluun.
Hienostelu verhotaan yleensä ”perinteisyyden”, ”sivistyneisyyden” ja nykyisin ennen muuta ”kansainvälisyyden” kaapuun. Asia saatetaan esittää siihen sävyyn, että suomenkielistä tekstiä lukeva vieraskielinen tunnistaisi sanan attribuutti, mutta ei sanaa atribuutti tai atripuutti ja että sellaisella sanojen tunnistamisella olisi suurikin merkitys. Useammin perustellaan, että ”kansainväliset” kirjoitusasut (jotka tietysti ovat joidenkin kansallisten kielten kirjoitusasuja, jotka ovat levinneet muihin kieliin) helpottaisivat suomalaisten vieraiden kielten ja termien oppimista. Argumentti ei kuvasta kovin suurta suhteellisuudentajua. Hyvin usein ”kansainvälinen” kirjoitusasu on pelkkää kuvitelmaa; vähintäänkin kukin kieli mukauttaa sanojen loput omaan rakenteeseensa, ja monessa kielessä kansainväliset sanat kirjoitetaan kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Pitäisikö meidän muuten muuttaa Platonin ja Aristoteleen nimet kielessämme muotoon Plato ja Aristotle, koska ne lienevät tieteellisessä kirjallisuudessa yleisimmät ja siten kansainvälisimmät?
Järjellistä on toki vastustaa muutoksia vakiintuneeseen käytäntöön sillä perusteella, että muutokset vaativat työtä ja vaivaa sekä aiheuttavat siirtymäajan ongelmia. Se on järjellistä, jos ollaan valmiita asiallisesti punnitsemaan muutosten väistämättömiä haittoja niiden hyötyihin. Vastustaisiko Suomen kansa suurestikin sitä, että sanat kirjoitetaan niin kuin sanotaan? Minkä arvoinen on ”vakiintunut käytäntö”, jota pitää jatkuvasti pönkittää opettamalla joka ikäluokalle ”oikeinkirjoitussääntöjä”, jotka foneemiperiaatteen näkökulmasta ovat väärinkirjoitussääntöjä?
Suomen kielen kirjoituksen suhteellisen hyvän säännöllisyyden sanotaan usein johtuvan siitä, että kirjakielemme on muodostunut suhteellisen hiljattain. Yleisestihän kirjoitus muuttuu epäsäännöllisemmäksi siksi, että puhutun kielen muuttuessa kirjoitusasua ei muuteta. On kuitenkin huomattava, että alun perin suomen kirjoitus oli varsin kaukana foneemiperiaatteen mukaisesta ja että nykyinen tilanne on monien määrätietoisten uudistuspyrkimysten tulos.
Kieli kuitenkin muuttuu jatkuvasti vaikkakin osittain hitaasti. Puhekieli yleensä muuttuu selvästi nopeammin kuin kirjoitettu kieli. Tästä ja foneemiperiaatteesta seuraa, että oikeinkirjoituksen sääntöjä on jatkuvasti tarkistettava ääntämyksen muuttumisen mukaan. Jätän lukijan pohdittavaksi, miksi tämä ilmeinen päätelmä on niin harvoin tiedostettu saati mainittu, puhumattakaan siitä, että kielenhuoltajat sitä määrätietoisesti noudattaisivat. Mainitsen kuitenkin yhden mahdollisen syyn: maaginen kunnioitus kirjoitettua sanaa kohtaan.
Ehdotuksia muuttaa jonkin kielen kirjoitusjärjestelmää foneemiperiaatteen mukaisesti vastustetaan yleensä ankarasti. Vastustuksen syitä käsiteltiin jo edellä. Asiallisesti jossain määrin aiheellisia perusteita on lähinnä kaksi: kielen jatkuvuus ja ääntämyksen murre-erot.
Oikeinkirjoituksen muuttaminen toki rikkoo kielen jatkuvuutta. Usein mainitaan, että nykyenglantia osaava voi melko vaivattomasti lukea Shakespearea, vaikka puhuttu englanti on muuttunut suurestikin. Ehkäpä suomalaisillekin olisi parempi, että Agricolan oikeinkirjoitus olisi säilytetty, mieluiten vielä kirjasintyylikin, jolloin voisimme lukea hänen tekstiensä näköispainoksia vaivatta. Tietenkin kirjoitetun kielen pysyminen samana tekee jotkin asiat helpommiksi. Toisaalta puhutun kielen muuttuessa kuilu kirjoituksen ja ääntämisen välillä kasvaa kasvamistaan, mikä merkitsee, että oikeinkirjoituksen oppimisen työläys lisääntyy koko ajan. Kielen jatkuvuus voi myös olla kovin näennäistä: sanat näyttävät tutuilta, mutta äänneasun lisäksi on merkityskin voinut muuttua melkoisesti. Sanat siis ehkä ymmärretään helposti, mutta väärin.
Englannin kielen historia havainnollistaa, mitä seuraa, jos ei noudateta periaatetta oikeinkirjoituksen muuttamisesta ääntämyksen muuttumisen mukaan. Kun muutoksia ei tehdä vähitellen, muutostarpeet kasautuvat niin, että lopulta tarvittaisiin niin suuri reformi, että juuri kukaan ei pidä sitä mahdollisena. Niinpä kun opitaan englantia, äidinkielenä tai vieraana kielenä, joudutaan käytännössä usein opettelemaan kustakin sanasta erikseen kirjoitusasu ja äänneasu. Tähän kuluvan ihmisten ajan ja tarmon määrä on melkoinen, ja silti englantia kirjoitetaan miten sattuu.
Englannin kyseessä ollen murre-erot tai yleisemmin kielimuotojen erot muodostavat todellisen esteen kielen oikeinkirjoituksen uudistamiselle foneemiperiaatteen mukaiseksi. Jos jotkut kielenpuhuvat ääntävät wh-yhdistelmän samalla tavoin kuin w-kirjaimen ja jotkut samalla tavoin, niin pitäisikö soinniton ja soinnillinen w-äänne käsittää kahdeksi eri foneemiksi ja merkitä niitä kahdella eri kirjaimella? Niille, jotka ääntävät ne samalla tavoin, sellainen kirjoitustapa olisi epäluonnollinen. Vielä hankalampia tilanteita aiheuttavat etenkin vokaalien ja vokaaliyhdistelmien erilaiset ääntämistavat.
Jos vakiintunut foneemiperiaatteen vastainen kirjoitustapa halutaan säilyttää siitä syystä, että kirjoitettua kieltä ymmärtävät kaikki, niin voidaan joutua sellaiseen äärimmäisyyteen, että kirjoitus on olemukseltaan kuvakirjoitusta. Näinhän on kiinan kielessä: kirjoitusmerkki on symboli, jolla ei ole mitään säännönmukaista yhteyttä äänneasuun, vaan ääntämys voi eri kielimuodoissa olla aivan erilainen. Jos kirjoitus muutettaisiin edes suurin piirteen foneemiperiaatteen mukaiseksi kirjainkirjoitukseksi, kiinan eri murteiden tai ehkä oikeammin sanottuna eri kiinalaisten kielten käyttäjät eivät ymmärtäisi toistensa kieltä edes kirjoitettuna. Englannin kieli on varsin pitkällä samalla tiellä, joskin englantia opiskelevan kannattaa sentään vielä yrittää opetella joitakin yleisiä sääntöjä kirjoitus- ja äänneasun vastaavuudesta.
Jättäkäämme kuitenkin englannin ja kiinan ongelmat. Suomen kielessä murre-erot eivät ole foneemiperiaatteen noudattamisen este. Murteet eivät ole kansallis- tai paikalliskielen asemassa, ja käytännössä jokainen suomenpuhuja osaa myös suomen yleiskieltä. Meille ei myöskään ole syntynyt sellaista tilannetta, että sanat kirjoitettaisiin yleiskielen mukaisesti mutta luettaisiin murteen mukaan. Murteita kirjoitetaan niin kuin puhutaan ja tekstejä luetaan niin kuin ne on kirjoitettu. Pieniä poikkeuksia toki on. Esimerkiksi d-kirjain saatetaan lukea oman murteen ääntämyksen mukaan.