Vanhassa kirjasuomessa käytettiin yleisesti x- ja z-kirjaimia. Niistä x merkitsi yhdistelmää ks. Sen sijaan z merkitsi erilaisia äänteitä ja äänneyhdistelmiä, mutta koetaan nykyisin ts:n merkiksi. Vaikka x:stä ja z:sta periaatteessa luovuttiin jo vuosisatoja sitten, ne elävät kumman sitkeästi sanojen alussa. Varsinkin z on tavallinen: vallitsevien normien mukaisia ovat zodiakki, zoologi ja zoomata. Kummallista kyllä z elää nimenomaan sananalkuisena: kirjoitetaan zoologia, mutta mesotsooinen. X-kirjain ei ole kuulunut suositeltuun kirjoitusasuun pitkiin aikoihin, paitsi sitaattilainoissa ja erisnimien johdoksissa (marxilainen), mutta esimerkiksi asua xylofoni käytetään yhä.
Erillinen ilmiö, jota tarkastellaan myöhemmin, on tuiki tavallisten sanojen kirjoittaminen sitaattilainojen tapaan: fax, pizzataxi.
Myös c-kirjainta käytetään joskus sanan alussa, esimerkiksi cerium, cesium. Pääosin c on korvattu ääntämyksenmukaisella kirjaimella eli yleensä s:llä tai k:lla. Sen säilyttäminen muutamissa sanoissa on sitä kummallisempaa.
Jos x:stä, z:sta ja c:stä johdonmukaisesti luovuttaisiin (paitsi selvissä sitaattilainoissa), muutos olisi käytännössä melko pieni mutta periaatteellisesti tärkeä. Eihän ole mitään järjellistä syytä roikuttaa muutamissa harvoissa sanoissa ilman mitään selkeä logiikkaa jäänteitä Agricolan ajan kirjoitustavoista..
Vaikka z:n ääntämys erikoislainoiksi katsottavissa sanoissa on [ts], z esiintyy sitaattilainoissa usein soinnillisen s:n merkkinä, esimerkiksi azeri, blazer, buzuki, zakuska. Eroa ei ilmaista kirjoituksessa, vaan on tiedettävä tai pääteltävä, kummantyyppisestä sanasta on kyse. Käytännössä soinnillinen s on lähinnä teoreettinen tai vain harvoin tuotettava ääntämys, ja yleensä äännetään tavallinen s. Monet tällaisista sanoista ovat kreikan tai venäjän sanoja siirtokirjoitettuina. Muunlaisissa sanoissa z:llisen muodon rinnalla saattaa olla suomeen mukautettu asu, kuten bleiseri, sakuska.