Vieraat erisnimet

Sitaattiperiaate

Periaatteellisena normina kielessämme on, että vieraat erisnimet kirjoitetaan ja äännetään alkukielen mukaan. Suomen­kielisessä tekstissä siirrytään tällöin toisen kielen järjestelmään.

Tosin käytännössä ääntämys usein poikkeaa alkukielisestä esi­mer­kik­si siten, että suomelle vieraat äänteet korvautuvat tutummilla. Esi­mer­kik­si sanassa Barcelona äännetään c-kirjain s-äänteenä eikä espanjan yleiskielen mukaan ja o äännetään täyspitkänä, mutta vain sivupainollisena. Horjuvuutta aiheuttaa se, että edellä mainittu ääntämyksen mukauttaminen suomen kieleen voi olla eriasteista, osittain sen mukaan, miten hyvin puhuja tuntee kyseistä vierasta kieltä. Toisaalta melko yleisesti vieraat nimet äännetään ”niin kuin kirjoitetaan” eli lukien kirjoitusasu suomen kielen ääntämissääntöjen mukaisesti, esi­mer­kik­si Cannes luetaan kannes eikä kan ja sioux luetaan siouks eikä suu.

Erisnimien kirjoittaminen ja ääntäminen alkukielen mukaan merkitse tietysti usein poikkeamista foneemiperiaatteesta, kun alkukieltä ei kirjoiteta foneemiperiaatteen mukaan tai foneemien merkit ovat erilaisia kuin suomessa. Yksi perustelu tälle on, että usein erisnimiä käytetään vain kirjoituksessa eikä sen enempää kirjoittaja kuin lukijakaan tiedä, miten ne luetaan, eikä heidän tarvitsekaan tietää. Toinen perustelu, joka ei ole ihan yhtä asiallinen, on kunnioitus nimiä ja varsinkin henkilönnimiä kohtaan: ajatellaan, että ihminen ikään kuin omistaa oman nimensä.

Voisiko vieraat nimet kirjoittaa suomen mukaan?

Voitaisiinko vieraat nimet kirjoittaa täysin suomen kielen sääntöjen mukaisesti? Ajatus tuntunee oudolta, mutta mitään periaatteessa mahdotonta siinä ei ole. Tähän sisältyisi tietysti se, että suomessa esiintymättömät äänteet korvattaisiin lähinnä vastaavilla tai – jos ne halutaan säilyttää – niiden merkitsemiseen otettaisiin omat kirjaimensa.

Esimerkiksi venäjän kielessä vieraat nimet kirjoitetaan lähes aina kyrillisin kirjaimin ääntämyksen mukaisesti eikä suinkaan siten, että kirjain kirjaimelta korvattaisiin latinalaiset kirjaimet kyrillisillä. Sellaisten kielten välillä, joiden kirjoittamiseen käytetään perusteiltaan samaa aakkostoa, mainittu menettely ei ehkä kuitenkaan ole järkevä, vaikka sitä käytetään muun muassa latviassa, liettuassa ja turkissa.

Vaihtoehtona lukeminen kirjoitustavan mukaan

Usein vieraat nimet lausutaan kirjoitus­asun mukaisesti oman kielen sääntöjen mukaan muutenkin kuin arkipuheessa, etenkin jos vieras kieli ei ole tuttu. Tämä ratkaisee omalla tavallaan risti­riidan kirjoitus- ja äänne­asun välillä. Esimerkiksi Lech Wałęsan sukunimi tuli lausuttuna tutuksi muodossa Valesa tai Valeesa, ja sekaannusta aiheutti, kun jotkut uutisten­lukijat alkoivat lausua sen ”oikein” eli siten kuin se Puolassa lausutaan. Jos pidämme kieltä ja nimiä ja niiden lukemista välineinä emmekä päämäärinä, olisi kai parasta sopia, että nimet ”luetaan niin kuin kirjoitetaan”, ellei kyseessä ole Suomessa melko yleisesti tunnettu ja puhuttunakin melko tuttu kieli kuten ruotsi, englanti tai saksa. Silloin puolaa osaamatonkin ymmärtäisi, että uutistenlukija kertoo samasta Walesasta kuin aamun sanomalehti.

Entä uudet sovinnaisnimet?

Jos vierasperäinen paikannimi tai vastaava on Suomessa yleisesti käytetty ja sille on vakiintunut tai vakiintumassa yhtenäinen ääntämys, niin vastaavan kirjoitusasun yleinen käyttö edistäisi kielen yhtenäisyyttä ja ymmärrettävyyttä. Näin on siitä riippumatta, missä määrin mainittu ääntämys vastaa alkukielen ääntämystä. Kun kielessämme on vanhastaan sellaisia nimiä kuin Tukholma, Hampuri ja Lontoo, sopii kysyä, miksei vastaavaa mukaut­ta­mis­ta voisi harkiten soveltaa myös muihin paikannimiin ja vastaaviin. Ovathan sellaiset kaupungit kuin Viin, Firentse ja Mantsester sekä Nyy Jook, Los Andselesja Maijami varsin tunnettuja, ja niiden nimet ovat puheessa tuttuja ja aika vakiintuneita, vaikkakaan eivät välttämättä ihan samoja kuin niiden asukkaiden käyttämät. Ja esimerkiksi maannimi Kazahstan on vaikea ääntää, ja lähes aina se ääntyykin suunnilleen Kasakstan tai Kasastan.

Useissa muissa kielissä vieraiden maiden paikannimet esiintyvät paljon yleisemmin asussa, joka sekä kirjoitusasultaan että ääntämykseltään poikkeaa alkuperäisestä. Kun esimerkiksi Geneven nimi on eri kielessä usein varsin erilainen, miksi suomen kielessäkin ei voisi olla sille omaa nimeä? Jos kerran saksalaiset käyttävät nimeä Genf ja italialaiset nimeä Ginevra, niin miksi suomessa ei voitaisi kirjoittaa ja lausua reilusti Keneve?

Esimerkiksi olympiakisojen paikkojen nimet ovat erittäin yleisessä käytössä kisojen alla ja aikana ja melko yleisessä niiden jälkeen, joten niiden äänne- ja kirjoitusasut olisi järkevää tarpeen mukaan suomalaistaa. Esi­mer­kik­si asu Soul (eikä Söul, jota aikoinaan käytettiin) oli melko lailla vakiinnutettu ennen Soulin olympialaisia, mutta esimerkiksi nimeä Barcelona ei suomalaistettu asuun Barseloona (tai Parseloona).

Kielenhuolto suhtautuu kuitenkin varsin torjuvasti uusien sovinnais­nimien muo­dos­ta­mi­seen. Se on pyrkinyt jopa jo vakiintuneiden sovinnais­nimien korvaamiseen ”oma­kieli­sil­lä”, esimerkiksi Moldau → Vltava. Tämä on omiaan lisäämään poikkeamia foneemi­periaatteesta.

Samalla tavoin vaikuttavat siirto­kirjoituksen sääntöjen muutokset, koska niissä on tyy­pil­li­ses­ti siirrytty suomeen sopivammasta, ehkä erityisesti suomeen sovitetusta järjes­tel­mäs­tä jonkin maan omaan järjestelmään. Esimerkiksi nyky­kreikan siirto­kirjoitukseen Koti­maisten kielten keskus suosittaa Kreikan eikä Suomen standardia, ja niinpä vaikkapa nimi Hania on ruvettu kirjoittamaan Chania, jonka lukemiseksi pitäisi tuntea Kreikan järjestelmän erikoinen tapa käyttää ch-yhdistelmää h-äänteen merkkinä.