Montreuxissa, Montreux’ssa vai Montreux’ssä?

Taivutuspäätteiden merkitsemisestä kirjoitettuihin vieraisiin nimiin (ja sitaatti­lainoi­hin) on eri aikoina annettu monimutkaisia ja keskenään ristiriitaisiakin suosituksia. Käytäntö on myös hyvin kirjava. Ongelmia tuottavat erityisesti ne nimet, joiden loppuosassa ääntämisen ja kirjoitusasun suhde on aivan erilainen kuin suomen kirjoitus­järjes­tel­mäs­sä, esimerkiksi siksi, että kirjoitusasun lopussa on mykkä konsonantti.

Vokaalisointu ääntämisen vai kirjoitusasun mukaan?

Vuonna 1962 Matti Sadeniemi esitti selkeän ohjeen: ”taivutuksen lähtökohtana on sanan ääntöasu, ei kirjoitusasu”. Sittemmin on kuitenkin otettu sellainen kanta, jonka mukaan usein kirjoitetaan takavokaaliset päätteet, vaikka äännetään etuvokaaliset. Syynä on kai ollut estetiikka: Maryllä tai campingissä ehkä näyttää omituisemmalta kuin Marylla tai campingissa. Ohjeistus on ollut vaihtelevaa ja vaikea­selkoista. Nyky­linja voitaneen tulkita niin, että tällaisissa tapauksissa sallitaan myös ääntämyksen mukainen pääyyeen kirjoitus­asu.

Vokaali- vai konsonanttiloppuinen?

Suositukset ovat periaatteessa yhdenmukaiset sen suhteen, että kirjoituksessa käytetään heittomerkkiä, jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin, esi­mer­kik­si Montreux’ssä, koska perus­muoto ääntyy suunnilleen [montröö]. Käytäntö ei ole ollenkaan yhtä johdonmukainen. Lisäksi käsitykset siitä, milloin kyseinen ehto toteutuu, ovat vaih­te­le­via. Esimerkiksi Versailles tulkittiin ennen vokaaliloppuiseksi (ääntämys: Versai), mutta nykyisin ilmeisesti konsonanttiloppuiseksi (ääntämys: Versaj), mikä tietysti merkitsisi sekä vakiintuneen ääntämistavan että melko vakiintuneen kirjoitusasun muuttamista: Versain → Versajin ja Versailles’n → Versaillesin.

Itse periaatetta heittomerkin käytöstä voidaan arvostella siltä kannalta, että siinä heitto­merkillä ei ole mitään äänteellistä vastinetta. Jos tavoitteena on selkeästi erottaa sanan perus­muoto päätteestä, niin vastaava tarve olisi monissa muissakin sanatyypeissä. Heitto­merk­kiä parempi merkki voisi olla kaksoispiste, jota käytetään myös liitettäessä päätteitä lyhenteisiin yms., esi­mer­kik­si m:iin, SDP:n. Tällöin kaksoispisteellä olisi selkeä tehtävä sanojen kirjoitusasussa: se erottaa toisistaan sellaisen osan, joka äänny normaalisti foneemiperiaatteen ja suomen kielen sääntöjen mukaan, sellaisesta osasta, joka ääntyy sillä tavoin.

Ongelmallinen illatiivi

Hankala kysymys on illatiivin päätteenä olevan vokaalin pidentymän ja n:n merkitseminen silloin, kun sanan kirjoitusasu ei pääty kirjaimeen, joka suomen kielen järjestelmän mukaan tarkoittaa kyseistä vokaalia. Koska Sydney ääntyy [Sidni] niin pitäisikö kirjoittaa Sydneyhyn, Sydneyhin, Sydneyyn, Sydneyin vai Sydneyiin? Kaikkia vaihtoehtoja voidaan jossakin määrin perustella. (Nyky­normien mukaan kirjoitetaan Sydneyyn eli kahdennetaan viimeinen vokaali­kirjain.) Mikään niistä ei ole foneemi­periaatteen mukainen, koska kun sanan äänne­asun loppu­vokaali esitetään suomen kirjoitus­järjestelmästä poikkeavasti, ei sen pidentymistä voi ilmaista normaalilla tavalla. Selvin vaihtoehto olisi tietysti omaksua suomen kieleen kirjoitusasu Sidni, mutta yleispätevä sellainen ratkaisu ei ole, koska kaikkien nimien kirjoitusasua ei liene järkevää suomalaistaa.

Jos nimen loppu on lyhyenä i:nä ääntyvä ee, illatiivin päätteeksi kirjoitetaan sääntöjen mukaan hin, mutta äännetään vokaalin pidennys ja n. Esimerkki: Toynbee [toinbi] : Toynbeehin [toinbiin].

Illatiivin päätteen merkitsemisessä havainnollistuu se edellä mainittu seikka, että pitkän vokaalin merkitseminen kahdella kirjaimella ei ole paras mahdollinen menettely. Kirjoitusasu Sydneyiin, jossa siis kirjoitetaan pidentynyt vokaali kokonaan, on sikäli epälooginen, että myös ey on i-äänteen merkki, joten tässä on kolme i:n merkkiä. Toisaalta asu on yhden­mukai­nen sellaisen kirjoitusasun kuin ”s:iin” (sekuntiin) kanssa: kun pääte alkaa vokaalin piden­nyk­sel­lä, kirjoitetaan koko pitkä vokaali näkyviin, vaikka lyhenne tarkoittaa sanan perus­muotoa, jonka lopussa kyseinen vokaali jo on lyhyenä.

Astevaihtelun merkitsemättömyys

Normien mukaan vieraisiin nimiin ei sovelleta aste­vaihtelua. (Tämä ei koska sovinnais­nimiä kuten Riika : Riika.) Käytännössä on kuitenkin hyvin tavallista, että kaksois­konsonantit ovat aste­vaihtelussa puheessa. Kirjoitetaan esimerkiksi Olivetti : Olivettin, mutta ääntämyksessä genetiivi lausutaan [olivetin]. Jossain määrin aste­vaihtelullinen ääntämys sallitaan ohjeissa.

Sitaattilainoissakin kaksoiskonsonanttien aste­vaihtelu on tavallista puheessa. Toisaalta niiden osalta saatetaan aste­vaihtelu esittää sallittuna niin, että se esiintyy sekä kirjoituksessa että puheessa, esimerkiksi ciabatta : ciabatan.

Muita poikkeamia

Muita tapauksia, joissa pääte kirjoitetaan toisin kuin äännetään, ovat seuraavat:

• Jos perusmuoto loppuu k-, p- tai t-äänteeseen, tämä äänne yleisesti kahdentuu ääntämyksessä, mutta ei kirjoituksessa, ikään kuin perus­muodon loppu olisi kki, ppi tai tti. Esimerkki: Falk : Falkia [falkkia]. Joskus myös g, b tai d käyttäytyy samoin.
• Usein sananloppuinen s-äänne tai muukin konsonantti kahdentuu etenkin perus­muodoltaan yksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi Hus : Husin [hussin].
• Perusmuodon lopussa oleva ääntymätön konsonantti ääntyy useissa sana­tyypeissä taivutus­muodoissa, esimerkiksi Baker [beikə] : Bakerin [beikərin].
• Jos perusmuoto loppuu ääntymättömään e-kirjaimeen, tämä kirjain säilytetään tai­vu­tet­taes­sa, mutta se voidaan lausua myös [i]. Esimerkki: Loire [luaar] : Loiren [luaaren ∼ luaarin]. Aiemmin käytettiin usein hankalamman näköistä, mutta ääntämyksen­mukaisempaa kirjoitustapaa, kuten Loire’in.
• Sanoihin, joiden lopussa on ey, joka ääntyy [ei], kirjoitetaan monikko­vartaloisiin muotoihin monikon tunnus i, vaikka se ei vaikuta ääntämykseen. Esimerkiksi yksikkö­muoto jockeylle ja monikko­muoto jockeyille lausutaan samoin: [jokkeille].

Tarkempia kuvauksia ja lisäesimerkkejä on Nykyajan kielen­oppaan kohdassa Eris­nimien ja vieraiden sanojen taivutus.

Päätteen merkitseminen kirjoitusasun mukaan?

Yksi vaihtoehto olisi, että vieraisiin nimiin merkitään taivutuspäätteet aina yksinomaan kirjoitusasun mukaan. Nimi ikään kuin taivutettaisiin kuvitellen, että se ääntyy suomen kielen järjestelmän mukaan, ja kirjoitettaisiin esi­mer­kik­si Montreuxissa, Sydneyhyn. Hyvänä puolena olisi, että äänneasua tuntematon ymmärtäisi, mistä taivutusmuodosta on kyse, mikä olisi käytännössä varsin tärkeää. Lisäksi kirjoittajan ei tarvitsisi selvittää nimen ääntämystä.

Ratkaisu olisi kuitenkin kirjoitus­järjestelmän periaatteille vieras ja johtaisi luultavasti epävakaaseen tilanteeseen: jotkut osaisivat käyttää kahdenlaista taivutusta, kirjoitettua ja puhuttua, mutta monet eivät osaisi tai eivät viitsisi. Tämä oletettavasti johtaisi siihen, että nimien lukeminen kirjoitusasun mukaan yleistyisi. Jos sitä pidetään hyvänä asiana, niin siihen kannattaisi mennä suoraan eikä epävakaan ja sekavan tilan kautta.

Toisaalta tällaista kirjoitustapaa noudatetaan melko yleisesti kaunokirjallisuudessa,