Pääpaino

Pääpaino yleensä alkutavulla

Suomen kielessä perussääntö sanojen painotuksesta on hyvin yksinkertainen: pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä on merkittävää ainakin seuraavista syistä:

• Ensimmäisen tavun painottaminen on meille hyvin luontaista, noudatammehan sitä myös lainasanoissa, toisin kuin virolaiset, ja käytännössä useimmiten myös vieraissa nimissä ja sitaattilainoissakin. Siksi meillä on vahva taipumus painottaa ensi tavua myös vieraita kieliä puhuessamme, jolloin puheemme voi kuulostaa oudolta, jopa käsittämättömältä, koska monissa kielissä painolla on sanojen merkityksiä erotteleva tehtävä.
• Pääpainosäännön muistaminen helpottaa sanojen oikeaa yhteen tai erikseen kir­joit­ta­mis­ta. Useimmiten ilmaisun äänneasun ajatteleminen johtaa oikeaan tulokseen: jos jäl­kim­mäi­sel­lä sanalla on pääpaino, kirjoitetaan erikseen, mutta jos sillä on vain sivu­paino, kirjoitetaan yhteen
• Pääpainosäännön yksinkertaisuus on aiheuttanut sen, että sivupainoon kiinnitetään liian vähän huomiota sekä kielentutkimuksessa ja -opetuksessa että käytännön puheessa. Sivupainolla voi olla huomattava merkitys sille, että kuulija heti hahmottaa sanan oikein. Joskus sivupainolla on jopa foneeminluonteinen, sanojen merkityksiä erottava tehtävä.

Poikkeuksellisia pääpainoja

Aivan poikkeukseton ei pääpainosääntö ole. Vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa voi pää­paino joskus olla alku­kielen mukainen. Ne eivät kuitenkaan ole varsinaisia poikkeuksia suomen kielen painotukseen. Varsinaisia poikkeuksia ovat seuraavat:

• Lyhyt sana voi jäädä kokonaan vaille pääpainoa. Erityisesti tämä koskee sellaisia yksi­tavui­sia sanoja, jotka ovat luonteeltaan kieliopillisia, esi­mer­kik­si se, on, mä (minä), et (että), ku (kuin).
• Joissakin sanoissa voi pääpaino olla poikkeuksellisella paikalla erilaisista tunnesyistä. Esimerkiksi sana eläköön erillisenä huudahduksena ääntynee aina siten, että pääpaino on lopputavulla. Usein kyseessä on muoti-ilmiö, kuten sanan kiitos painottaminen niin, että pääpaino on viimeisellä tavulla.
• Joissakin harvoissa sanoissa voi pääpaino olla muulla kuin ensimmäisellä tavulla. Esimerkiksi paraikaa ääntyy usein niin, että pääpaino on toisella tavulla. Normaalisti painotettu muunnelma on myös mahdollinen ja lienee tavallisempikin.
• Pääpaino voidaan antaa jollekin muulle tavulle kuin ensimmäiselle siksi, että halutaan korostaa sanan jotakin osaa, etenkin taivutus- tai johtopäätettä, jotta sana eroaisi selvemmin sitä muistuttavasta sanasta. Tällöin sanan ensimmäinen tavu yleensä saa sivupainon. Saatetaan esimerkiksi sanoa työnantajat ja työntekijät siten, että kum­mas­sa­kin sanassa pääpaino on jälkimmäisen yhdysosan ensi tavulla.
• Rinnasteisissa yhdyssanoissa kuten suomalais-ruotsalainen lienee yleensä pääpaino kummankin tai jokaisen yhdysosan ensi tavulla. Ääntämys vastaa kirjoitusta sikäli, että tätä ilmiötä ei ole, jos yhdyssana on rinnasteinen sisällöltään mutta ei muodoltaan, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä, esi­mer­kik­si anglosaksi, indoeurooppalainen. Toisaalta yhdys­merk­kiä käytetään muissakin kuin rinnasteisissa yhdyssanoissa, joten se ei suinkaan varmasti osoita yhdys­sanaa rinnasteiseksi.
• Monet kahden (tai useamman) sanan yhdistelmät, jotka sääntöjen mukaan kirjoitetaan erilleen, ääntyvät (ainakin useimmiten) yhtenä sanana, esimerkiksi niin kuin [niiŋkuin]. Tällöin siis ilmaus kirjoitetaan kahdeksi sanaksi, mutta jälkimmäisen alku­tavulla ei ole pääpainoa.
• Monet kahden (tai useamman) sanan yhdistelmät, jotka sääntöjen mukaan kirjoitetaan yhteen, ääntyvät (ainakin useimmiten) kahtena eri sanana, esimerkiksi Punainenmeri [punainen meri]. Tällöin siis ilmaus kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, mutta siinä on kaksi pää­painoa.

Pääpainon merkitseminen

Suomen kielen kirjoitus­järjestelmään ei ole otettu mitään tapaa ilmaista, että pääpaino sijaitsee poikkeuksellisesti muulla tavulla kuin ensimmäisellä. Jos tavallisessa kirjoituksessa on tarvetta sellaiseen, akuutti aksenti pääpainollisen vokaalin päällä lienee käytännöllisin ratkaisu. Esimerkiksi kirjoitus­asulla ”kiitós” voitaisiin osoittaa painon sijaitseminen lopputavulla.

Muitakin merkintätapoja on käytetty, kuten pää­pai­nol­li­sen tavun kursivointi tai lihavointi, esimerkiksi ”kiitos” tai ”kiitos”.