Kieliopeissa sanotaan sellaisia ilmauksia kuin laulaja-lauluntekijä rinnasteisiksi yhdyssanoiksi ja ohjataan kirjoittamaan tämän mukaisesti, mutta aina yhdysmerkkiä käyttäen. Tällainen ilmaus kuitenkin yleensä äännetään kahtena sanana.
Yhdysmerkki ei osoita sanaa välttämättä rinnasteiseksi, sillä yhdysmerkkiä käytetään myös muunlaisissa yhdyssanoissa, kuten kuu-ukko, Lego-palikka ja drag-artisti.
Rinnasteisiksi sanotaan yhdyssanoja, joiden osat ovat muodoltaan ja merkitykseltään rinnasteisia niin, että kumpikaan ei määritä toista, vaan ne yhdessä määrittävät jotain sanaa tai kuvaavat jotain käsitettä. Esimerkiksi ilmaus laulaja-lauluntekijä N. N. tarkoittaa samaa kuin laulaja, lauluntekijä N. N. tai laulaja ja lauluntekijä N. N..
Isossa suomen kieliopissa käytetään termiä summayhdyssana eli kopulatiivinen yhdyssana, joka vastaa vanhaa rinnasteisen yhdyssanan käsitettä. Sen mukaan sellainen sana tavallisesti kirjoitetaan yhdysmerkkiä käyttäen, tai joskus vinoviivaa, tai suoraan yhteen.
Rinnasteisen yhdyssanan käsite ei ole aivan selvärajainen, ja ohjeissa mainitaan useitakin sanatyyppejä, joiden osat ovat merkitykseltään rinnasteiset, mutta jotka silti kirjoitetaan suoraan yhteen. Tällaisia ovat yhdyssanat, joiden osat tulkitaan erimuotoisiksi, kuten afroaasialainen; ne ovat yleensä vierasperäisiä ja kokonaisuutena vieraasta kielestä lainattuja. Lisäksi on joukko sanoja, jotka ovat vakiintuneet suoraan yhteen kirjoittaviksi, kuten hapanimelä. Toisaalta tällaisia sanoja ei äännetä rinnasteisten yhdyssanojen tavoin, vaan tavallisina yhdyssanoina (toisen sanan alkutavulla on vain sivupaino) tai jopa yhdistämättömänä sanana, kuten Euraasia.
Koska varsinainen rinnasteinen yhdyssana ääntyy käytännössä kahtena sanana, olisi johdonmukaista kirjoittaa se sanaliitoksi: laulaja lauluntekijä. Suomen kielessä pääpainollisuus liittyy olennaisesti sanan ensimmäiseen tavuun, joten selvin ja ainoa tapa osoittaa tavu pääpainolliseksi on nykyisessä kirjoitusjärjestelmässä se, että se on erilleen kirjoitetun sanan alussa. Jostain syystä tähän ei kuitenkaan ole haluttu mennä.
Yksi mahdollisuus olisi käyttää jotakin erikoismerkkiä, jolle ei ole muuta käyttöä sanojen sisällä, kuten et-merkkiä: laulaja&lauluntekijä Tämä olisi kuitenkin foneemiperiaatteen kannalta perusteltua vain, jos rinnasteisten yhdyssanojen ääntämyksessa olisi jokin ominaispiirre, joka erottaa ne niin tavallisista yhdyssanoista kuin sanaliitoistakin.
Erilleen kirjoittaminen merkitsisi, että ilmaisua laulaja lauluntekijä ei käsitettäisikään yhdyssanaksi, vaan sanaliitoksi. Sama koskisi esimerkiksi ilmaisuja sini musta valkea, suomalais ruotsalainen ja Itävalta Unkari. (Sen sijaan esimerkiksi mustavalkoinen taitaa loogisesta rinnasteisuudestaan huolimatta olla vakiintunut ääntymään yhtenä sanana.)
Nykyisten kielioppien mukaan sellaiset muodot kuin suomalais eivät esiinny erillisinä sanoina, vaan vain yhdyssanan alkuosana. Niiden nimitys on nykyisin yleensä yhdysosamuoto tai yhdyssanamuoto, joten ehkä olisi parempi käyttää sanaa kompositiivi.
Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi on tähän asti käsitetty myös muun muassa kaksiosaiset sukunimet. Niitä otettiin aluksi käyttöön nimiä suomennettaessa, esimerkiksi Ahlqvist-Oksanen. Nykyisin ne ovat yleisiä siksi, että monet ottavat naimisiin mennessään puolisonsa sukunimen, mutta käyttävät omaa aiempaa sukunimeään sen edessä.
Sellaisten yhdistelmänimien kirjoitusasusta ei aiemmin ollut määräyksiä, mutta yleisesti ne kirjoitettiin yhdysmerkillisiksi yhdyssanoiksi, esimerkiksi Lahtinen-Virta. Käytännössä ne äännetään kaksisanaisina.
Nykyisten sääntöjen mukaan yhdistelmänimi voidaan kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi, kuten Lahtinen Virta, mutta asu on asianomaisen päätettävä nimeä käyttöön otettaessa. Tämä on luonut uuden epäsäännöllisyyden: nimen äänneasusta ei voi päätellä sen kirjoitusasua
Erilleen kirjoittamista on kai haluttu välttää siksi, että tuntuisi oudolta, että sukunimi koostuu useasta sanasta. Aina ei olisi edes selvää, mikä sana on etunimeä ja mikä sukunimeä. Ehkäpä takana on myös sellainen tunneseikka, että yhdysviivan voidaan kokea jotenkin yhdistävän nimet kuten avioliitto yhdistää ihmiset. Kielelliseltä kannalta asian pitäisi kuitenkin olla selvä: jos sanassa on pääpaino, se tulisi kirjoittaa itsenäiseksi sanaksi. Nyt asiaa ei kuitenkaan voisi hoitaa vain kielen normeja muuttamalla
Toisentyyppinen kaksoisnimi on sellainen aivan turhaan, mutta kielenhuoltajien tuella on kieleemme tuotu, kokonaisrakenteeseen sopimaton ilmaisumuoto Helsinki-Vantaan lentoasema. Sen luontevin tulkinta olisi, että Helsinki-Vantaa tarkoittaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä paikkaa tai aluetta, jossa sijaitsee lentokenttä. Tarkoitus on ollut sanoa, että kyseessä on Helsingin lentoasema, joka sijaitsee Vantaalla. Koska sana Vantaan on Ilmaisussa pääpainollinen, niin Helsinki-Vantaan pitäisi kirjoittaa kahdeksi eri sanaksi. Sitä ei varmaankaan haluta tehdä, koska ilmaisun omituisuus korostuisi. Kielellisesti oikea, vaikkakaan ei ehkä paras mahdollinen, nimitys olisi Helsingin Vantaan lentoasema. Peräkkäisillä genetiiveillä olisi toki eri merkitykset, mutta sellaista sattuu muutenkin, eikä se oikeuta korvaamaan ensimmäistä genetiiviä kielenvastaisella nominatiivilla. Nykyisin ilmeisesti aika usein puhutaan todella Helsinki-Vantaasta, mikä on valitettava, mutta ymmärrettävä seuraus virallisesta asusta. Jos ilmaisua pitää lyhentää, niin arkikäyttöön sopisi aivan hyvin Helsingin lentoasema tai vanha kunnon Seutula.
Kirjoitusasun sanotaan johtuvan lentoasemien nimeämisen kansainvälisestä käytännöstä. Käytäntö kuitenkin koskee lähinnä koodinomaisia ilmauksia, joita lentoalalla käytetään joissakin yhteyksissä. Teksteissä ja puheessa käytetään kuitenkin erilaisia muita ilmauksia, yleensä viitaten joko kaupunkiin tai lentoaseman sijaintipaikkaan, harvemmin molempiin yhdessä.
Edellä mainittiin, että selvästi rinnasteisten yhdyssanojen lisäksi on kielessä monia yhdyssanoja, joiden rinnasteisuus on tulkinnanvarainen. Esimerkiksi sinivalkoinen on merkitykseltään selvästi rinnasteinen, mutta ääntyvätkö molempien osien alkutavut pääpainollisina vai onko painotusrakenne samanlainen kuin sanoissa sinivihreä ja sinipunainen? Entä painottuuko sanan punakeltainen eri tavoin sen mukaan, tarkoittaako se ’oranssi’, jolloin sana lienee tulkittava normaaliksi yhdyssanaksi (lähinnä ’punertavan keltainen’), vai ’punaista ja keltaista (erikseen) sisältävä’, jolloin se on rinnasteinen? Näiden välille voisi tehdä eron kirjoituksessakin käyttämällä jälkimmäisessä tapauksessa asua puna keltainen.
Entä miten olisi tulkittava sellaiset ilmaisut kuin Suomi–Ruotsi-maaottelu? Rakennehan on selvästi sellainen, että pääsana on maaottelu ja sitä määrittää rinnasteinen ilmaus, jonka osat erotetaan nykysääntöjen mukaan ajatusviivalla. Painotus on kuitenkin sellainen, että se puoltaisi edellä esitettyjen ajatustemn mukaan kirjoitusasua Suomi Ruotsi maa-ottelu.
Asiallisesti rinnasteisia ovat myös osat puna ja viher yhdyssanassa punavihersokeus. On vaikea sanoa, mikä sanan painotus on ja miten se tulisi kuvata. Jos alkuosa tulkitaan rinnasteiseksi, se tulisi oikeastaan purkaa sanaliitoksi: puna viher ‑sokeus, mikä ei vaikuta oikein luontevalta, etenkään kun viher on
Sanaliiton upottaminen yhdyssanan osaksi tuottaa hankaluuksia. Suosituksena on sellainen kirjoitusasu kuin pro gradu -työ, mutta se ei oikein tunnu luontevalta, suosituksen vastaisesti kirjoitetaan melko usein, esimerkiksi pro gradu työ tai pro gradu- työ. On kai ilmeistä, että sanat pro ja gradu ovat molemmat pääpainollisia, ja taitaapa olla myös työ. Jos työ olisi yhdyssanamaisesti sivupainollinen, niin ilmaisu kuulostaisi siltä kuin se olisi kirjoitettu pro gradutyö. Näin saattaa joskus ollakin, ja se ehkä selittäisi sellaisten asujen kuin Antti Chydeniuksentie sitkeyden vastoin kielenhuollon suositusta.
Miksi sitten suositellaan asua pro gradu -työ mutta Antti Chydeniuksen tie? Ensin mainittu on periaatteessa yhdyssana, jälkimmäinen sanaliitto. Painotusrakenne lienee kuitenkin sama. Suositusten taustalla lienee kielenhuoltajien ymmärrettävä halu välttää sanaliittoja, joissa substantiivia määrittää nominatiivissa oleva substantiivi. Ne tuovat herkästi mieleen sellaiset ilmaisut kuin tarjous jauhe liha. Mutta kai tapauksilla on eroa? Suomen kielessä ei vanhastaan ollut yhdyssanoja, joissa määriteosa on sanaliitto. Ehkei niitä olisi ollut syytä kieleemme ottaakaan. Kyseessä on kuitenkin ilmaisutyyppi, joka ei sovi vanhoihin malleihin, joten se olisi voitu ja voitaisiin vieläkin vakiinnuttaa ääntämyksen mukaisesti sanaliittomuotoiseksi: pro gradu työ. Eihän siitä heti näe ilmaisun loogista rakennetta, mutta ei yhdysviivakaan sitä yksikäsitteisesti osoita eikä sitä korva kuule. Aivan eri juttu on, että olisi asiallista hyväksyä viralliseen kielenkäyttöönkin sana gradu ilman lisukkeita.
Sanan alussa olevasta yhdysmerkistä voitaisiin siis luopua. Entä sananloppuinen yhdysmerkki, esimerkiksi ilmaisussa maa- ja metsätalous? Senkin päätarkoitus lienee auttaa hahmottamaan ilmaisun looginen rakenne. On kuitenkin mahdollista, että maa- ääntyy eri tavalla kuin maa, koska puhuja ääntää sanan ikään kuin sanan maatalous alkuosana, jolloin voi olla eroa esimerkiksi sävelkulussa ja pitkän vokaalin pituudessa. Nykyinen kirjoitustapa olisi tällöin hyvä säilyttää, mutta kielen ääntämyksen kuvaukseen olisi liitettävä asianmukainen selostus.