Pronomineilla ja niistä johdetuilla sanoilla (pro-sanoilla), kuten ”se”, ”sellainen”, ”hän” ja ”joka”, voidaan usein ratkaisevasti vähentää sanojen ja lyhenteiden toistamista. Ilmaisusta tulee lyhyempi ja siten usein helpommin ymmärrettävä.
Selvimmin edut tulevat ilmi silloin, kun käsitellään pitkään jotakin esinettä tai muuta kohdetta. Silloin sana ”se” toistuu usein ja viittaa koko ajan samaan kohteeseen.
Pronominin edut korostuvat myös silloin, kun se viittaa pitkään sanaan tai monisanaiseen ilmaukseen.
Pronomini viittaa eri tilanteissa eri sanoihin tai asioihin. Jos sanon ”se putosi”, niin kuulija voi usein omista havainnoistaan – kuten rikkinäisestä maljakosta, jota näytän – päätellä, mihin se-sana tällä kertaa viittaa. Jos kyse on kirjoitetusta tekstistä, niin asian ratkaisee yleensä vain se, mitä tekstissä on aiemmin esitetty. Kirjoituksessa pitäisikin käyttää vähemmän pronomineja kuin puheessa.
Lukija tai kuulija joutuu aina etsimään pronominille korrelaatin eli sanan tai ilmauksen, johon se viittaa. Tämä on usein helppoa ja ongelmatonta, mutta usein lauserakenteen kannalta mahdollisia korrelaatteja on enemmän kuin yksi. Pronominien joustavuudessa on siis myös niiden suurin ongelma: aina ei ole ollenkaan selvää, mihin pronomini viittaa. Tekstin muotoilulla voi joskus vähentää tulkinnanvaraa, mutta usein on parempi olla käyttämättä pronominia. Jos pronomini olisi epäselvä tai et tiedä, mikä pronomini olisi oikea, käytä substantiivia.
Pronominit vaikeuttavat tekstin osien lukemista erikseen, katkelmina. Sekä paperilta että varsinkin verkkosivuilta luetaan tekstiä sieltä täältä, yksittäisiä kappaleita, jopa yksittäisiä lauseita. Jos tekstissä on käytetty paljon pronomineja, lukija ei edes pääse kärryille siitä, mistä on kyse. Myös tekstin ymmärrettävä lainaaminen vaikeutuu, ja lainaaja voi joutua lisäämään selittäviä huomautuksia.
Tämän takia pitäisi etenkin tärkeät lauseet, varsinkin lihavoinnilla tai muuten korostetut, kirjoittaa niin, että ne voidaan lukea itsenäisinä. Lauseesta tuskin tulee mieleen jäävää, toistettavaa iskulausetta, jos siinä on pronomineja, joiden takia sen sisältöä ei voi ymmärtää lukematta, mitä tekstissä on aiemmin. Kappaleenvaihdon pitäisi yleensä muodostaa raja, jonka yli pronominien viittaukset eivät kulje. Toisin sanoen kappaleessa ei pitäisi olla pronominia, joka viittaa johonkin aiemmassa kappaleessa mainittuun. Poikkeuksen muodostaa ehkä pronomini, joka viittaa aiemmin esitettyyn kokonaisuutena, kuten tämän kappaleen alussa ilmauksessa ”Tämän takia”. Parempi kuitenkin olisi, jos kokonaisuuden voisi jotenkin nimetä, esimerkiksi ”Erikseen luettavuuden helpottamiseksi”.
Vaikka pronomini olisi yksitulkintainen, se usein hidastaa lukemista ja saattaa häiritä keskittymistä. Jos lukija joutuu palamaan tekstissä taaksepäin nähdäkseen, mihin pronomini viittaa, lukeminen ei ole sujuvaa. Vielä pahempi on, jos hän joutuu lisäksi jäsentämään lauseita ja miettimään, mikä kielellisesti mahdollisista viittauksen kohteista on oikea.
On esitetty erilaisia arvioita ihmisen pikamuistin koosta eli siitä, paljonko asioita ihmisen mielessä on välittömästi läsnä. Arviot pikamuistin koosta vaihtelevat noin viidestä noin kymmeneen sanaan. Keskiarvo on ehkä seitsemän tienoilla, jos sanat ovat suhteellisen lyhyitä. Tästä voi saada jonkinlaisen säännön sille, miten kauas tekstissä taaksepäin pronomini saisi viitata.
Sellaisten pronominien kuin ”se” pitäisi yleensä viitata sanaan, joka on enintään 7 sanaa aiemmin. Muutoin lukija joutuu todennäköisesti erikseen etsimään viittauksen kohteen.
Kirjakielessä käytetään usein pronominaaleja eli sellaisia sanoja tai lyhenteitä, joilla on sama käyttötarkoitus kuin pronomineilla. Esimerkiksi sanoja ”edellä mainittu” tai niiden lyhennettä ”em.” käytetään usein silloin, kun puhekielessä sanottaisiin ”se”. Ehkäpä luullaan, että ”em.” on jotenkin täsmällisempi ja virallisempi.
Paperipronominaaleilla, kuten ”em.”, ”ao.” ja ”ko.”, on kuitenkin kaikki pronominien ongelmat ja lisäksi lyhenteiden ongelmat.
Jos lukija joutuu lainkaan kysymään, mihin se-sana viittaa, on usein parasta korvata se nimisanalla eli substantiivilla. Tämä merkitsee usein sanantoistoa. Sanantoistoa pelätään liikaa. Usein sanantoisto on enemmän eduksi kuin haitaksi, koska se muistuttaa lukijaa siitä, mistä on puhe. Asiaan toki vaikuttaa myös sanan pituus. Lyhyen sanan, kuten ”kone”, toistuminen on harvoin häiritsevää, kun taas sanan ”tietokone” tai ”sormitietokone” toistuminen alkaa rasittaa aika helposti.
Toisaalta runsas sanantoisto kyllä saattaa käydä rasittavaksi. Yksi mahdollisuus on käyttää synonyymeja, siis samaa tarkoittavia sanoja, jolloin saadaan vaihtelua. Tässä voi olla apua erityisistä synonyymisanastoista. Esimerkiksi Word-ohjelmassa voi maalata sanan hiirellä, napsauttaa hiiren kakkospainiketta ja valita avautuvan valikon kohdasta ”Synonyymit” jonkin sopivan vaihtoehdon.
Varsinkin ammattikielessä ja slangissa on usein monenlaisia (mm. leikillisiä) nimityksiä, joista valita. Esimerkiksi pakinatyyliin sellaiset sopivat.
Silloin kuitenkin muodostuu ongelmaksi, että kaikki lukijat eivät heti ymmärrä sanoja synonyymeiksi. Erityisesti selkokielessä on periaatteena, että samasta asiasta käytetään koko ajan samaa nimitystä. Kirjoittaja joutuu siis usein valitsemaan, asettaako hän etusijalle tyylikkyyden vai ymmärrettävyyden.
Kielenkääntämisessä aiheuttaa usein ongelmia se, että suomen pronomini ”hän” voi tarkoittaa niin miestä kuin naistakin. Jos tekstissä puhutaan miehestä ja naisesta, niin englannin kielessä tekee pronominien ”he” tai ”she” käyttö selväksi, kumpaa tarkoitetaan. Suomentaja joutuu käyttämään jotakin muuta tapaa. Nopeasti käännettäessä syntyy helposti epäselvyyksiä, koska suomentaja itsehän kyllä tietää, mitä ”hän” milloinkin tarkoittaa, koska hän on lukenut alkutekstin.
Paljon on kirjoitettu siitä, että joka-sanan viittaussuhde pitää saada selväksi, mieluiten niin, että se viittaa juuri edeltävään sanaan. Mutta se-sanan merkitys on paljon useammin todella epäselvä. Kirjoittajalle itselleen viittaussuhde on toki selvä, mutta ei lukijalle, jolle tekstin asiasisältö on uutta ja vaikeasti hahmotettavaa.
Mitä yleistajuisemmaksi ja helppolukuisemmaksi teksti halutaan, sitä varovaisempi kannattaa olla se-sanan käytössä. Monien kirjoittajien kannattaa käydä läpi omia tekstejään niin, että alleviivataan kaikki se-sanan esiintymät eri muodoissaan ja kysytään, onko täysin selvää, mihin kukin se-sana viittaa. Jos vastaus on kielteinen, voi kokeilla, kannattaisiko se-sanat korvata niillä sanoilla, joihin sen on tarkoitus viitata, vai onko parempi muotoilla virke toisin. Kun tätä on harrastanut jonkin verran, alkaa automaattisesti välttää epäselvää pronominien käyttöä.
Kielitoimiston ohjepankin sivu Pronominit: se taaksepäin viittaamassa esittää: ”Viittauksessa olennaista on se, että lukijalle on vaivatta selvää, mihin kulloinkin viitataan”. Aina ei kirjoittajan kuitenkaan ole helppo arvioida, mikä on lukijalle selvää.
Usein se-sanan käyttö rikkoo myös kielen virallisia sääntöjä siksi, että se-sanalla yritetään viitata esimerkiksi yhdyssanan alkuosaan taikka johonkin, johon on viitattu vain epäsuorasti. Normaalisti se-sanan tulisi liittyä sanaan, joka on esiintynyt aiemmin. Seuraavassa ei niin ole:
Tässä on se-sanaa käytetty kieliopillisesti väärin, koska sillä on tarkoitus viitata uusien teknisten apuvälineiden käyttöön, siis ilmaisuun, jota virkkeessä ei ole. Yleensä se-sanan pitäisi viitata tekstissä todella aiemmin olleeseen substantiiviin. Useinkin lukija voi päätellä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, mutta lukijaa ei pitäisi rasittaa sellaisella. Esimerkkitapauksessa voi ongelman välttää, kun korvaa lauseen ”sitä mukaa kuin se tulee mahdolliseksi” lyhyemmällä ilmaisulla, jossa ei ole pronominia: ”mahdollisuuksien mukaan”. Siitä ehkä jonkun mielestä puuttuu muutoksen, edistyksen tuntu, mutta virkkeessähän on jo sana ”uusia”.
Se-sanan kohteena voi olla kokonainen lause, jolloin viitataan lauseen koko sisältöön. Tällainen viittaus on selvä silloin, kun lauseessa ei ole muuta mahdollista viittauskohdetta, nimittäin yksikkömuotoista substantiivia.
Vaikka se-sana yleensä viittaa lähimpään mahdolliseen yksikkömuotoiseen substantiiviin, se voi viitata muuallekin. Lukija hahmottaa tilanteen sen mukaan, mihin se-sana hänen käsityksensä mukaan voi viitata. Seuraavan esimerkin lukija voi jäädä miettimään, viittaako se-sana sanaan ”tietokoneessasi” vai sanaan ”ohjelmaa”, kun taas viittaaminen sanaan ”oikeutta” ei varmaankaan tule mieleen – sanojen merkityksen takia. Vaikka miettimisen jälkeen luultavasti selviää sekä muodollisin perustein (se-sana viittaa yleensä lähimpään vaihtoehtoon) että asiasisältöä pohtimalla, että viitataan sanaan ”ohjelmaan”, niin tällainen mietiskely voi pahastikin katkaista lukemisen.
Usein esitetään, että tämä-sanaa voidaan käyttää se-sanan tilalla selvyyden vuoksi, koska tämä-sana selvemmin viittaa kahdesta vaihtoehdosta lähempään. Mutta tämä-sanan käyttö sellaiseen tarkoitukseen tekee tekstistä aika paperisen tuntuista. Parempi on yleensä toistaa sana. Edellisessä esimerkissä sen-sanan vaihtaminen tämän-sanaksi olisi keinotekoista, ja selvyyttä edistäisi paljon enemmän sen korvaaminen ohjelman-sanalla.
Yleensä se-sanalla ei pitäisi yrittää viitata genetiivimuotoiseen määritteeseen, koska se on syvällä lauseen rakenteessa ja siten lukijan hankalasti löydettävissä. Edellä mainittu ohje Pronominit: se taaksepäin viittaamassa esittää jopa seuraavan korjauksen:
Löysin uuden suklaakakun ohjeen. Aion leipoa sen vielä tänään.
→ Aion leipoa kakun vielä tänään.
On kyseenalaista, onko korjaus välttämätön tai edes parannus. On aivan selvää, että kyse on suklaakakun eikä ohjeen leipomisesta.
Yleensä joka-sanan pitäisi viitata aivan äsken mainittuun, tavallisesti edeltävään sanaan tai sanayhdistelmään. Silloin lukija ei joudu käymään tekstiä läpi taaksepäin, jotta löytäisi pronominin kohteen eli korrelaatin. Lisäksi väärien tulkintojen mahdollisuudet ovat sitä pienemmät, mitä lähempää pronominia löytyy ilmeinen viittauksen kohde.
Seuraavassa esimerkissä on täysin selvää, että joka-sana viittaa juuri mainittuun autoon:
Seuraavassa taas joka-sanan viittauksen kohteeksi tarjoutuu ensisijaisesti sana ”nelostiellä”. Lukija kyllä ymmärtää tämän tulkinnan mahdottomuuden ja hakee kohteen aiempaa. Lukija kuitenkin rasittuu aivan turhaan, ja virke on kielen sääntöjen vastainen.
Joskus syntyy todellisia epäselvyyksiä ja tulkinnanvaraisuuksia. Viittaako seuraavassa dokumenttielokuvan esittelyssä joka-sana yhteistyöhön vai kuvaukseen eli oliko ongelmia elokuvan kuvaamisessa vai siinä asiassa, jota se kuvaa?
Tällaisia ongelmia voi syntyä, jos on ensin kirjoitettu yksinkertainen virke, kuten ”Ohitimme Möttösten auton, jossa istui viisi henkeä”, ja sitten on päätetty lisätä siihen sana ”nelostiellä”. Tekstiä täydennettäessä pitäisi aina katsoa, miten hyvin lisäys sopii lauserakenteeseen.
Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Mihin ”joka” tai ”mikä” viittaa?
Jos lauseessa esiintyy verbin nominaalimuoto (infinitiivi, esim. tehdä, tai partisiippi, esim. tekevä), on syytä olla varovainen itse-sanan käytössä. Ellei ole merkityksen perusteella aivan selvää, viittaako itse-sana lauseen subjektiin vai liittyykö se nominaalimuodon tekijään, on parempi muotoilla asia toisin.
Itse-sanalla on monenlaista käyttöä, mutta ongelmia tuottaa lähinnä sen käyttö refleksiivisesti eli viittaamassa lauseessa aiemmin mainittuun henkilöön. Kumpaan se viittaa esimerkiksi lauseessa ”Maija käski Matin keittää itselleen kahvit”?
Asiaa ei juuri ole käsitelty kielenhuolto-ohjeissa. Auli Hakulisen kirjoitus Itse-sanan merkityksestä ja käytöstä sanoo lyhyesti: ”Refleksiivistä itse-pronominia käytetään samassa yksinkertaisessa lauseessa olevan subjekti-NP:n kanssa samaviitteisesti”. Tämä tarkoittaa lauseen kieliopillista subjektia. Sana ”yksinkertaisessa” ehkä kuitenkin merkitsee, että kuvaus ei koske sellaista lausetta, jossa on jonkinlainen lauseenvastike.
Nykysuomen sanakirjassa on itse-sanan refleksiivisen käytön kuvauksessa (merkitysryhmä B) seuraava kohta, jonka mukaan tulkinta voi olla muunkinlainen:
Viittaa joko lauseen t. siinä olevan nominaalimuodon subj:iin, temporaalirakenteessa kuitenkin aina sen subj.-persoonaan. – – Jos molemmat subj:t ovat samaa persoonaa, ’itse’ viittaa milloin toiseen, milloin toiseen; jos on epäselvyyttä syntyy, tällainen konstruktio siis on korvattava toisella. Partis.-rakenteessa ’itse’ aina viittaa partis:n subj.-persoonaan.
Tämä merkitsee, että jos itse-sana esiintyy lauseessa, jossa on lauseenvastike, niin
Jos partisiippi on substantiivin määritteenä, se ei muodosta partisiippirakennetta, jolla olisi subjekti. Tällöin se edellä esitetyn mukaisesti viittaisi aina lauseen subjektiin. Tämä on kuitenkin mahdoton tulkinta esimerkiksi lauseelle ”Hän osti itsensä sulattavan pakastimen”. Käytännössä itse-sana voi tällaisissa rakenteissa viitata partisiipin pääsanaan, ainakin jos viittaus lauseen subjektiin ei ole mielekäs mahdollisuus.
Nykysuomen sanakirjassa on merkitty epäselvyyden takia hylättäväksi esimerkki ”Vänrikki sai miehet luottamaan itseensä”. Tällainen kaksitulkintaisuus voidaan purkaa esimerkiksi korvaamalla lauseenvastike sivulauseella: ”Vänrikki sai aikaan, että miehet luottivat itseensä” tai ”Vänrikki sai aikaan, että miehet luottivat häneen”. Samantapainen korjaus tarvittaisiin edellä mainittuun lauseeseen ”Maija käski Matin keittää itselleen kahvit”. Jos tarkoitetaan, että kahvit piti keittää Maijalle, niin hän-sanan käyttö lienee yksiselitteistä: ”Maija käski Matin keittää hänelle kahvit”.
Kuitenkin Uusi kieliopas (3. painos) aloittaa itse-sanan kuvauksen esimerkillä, joka vastaa edellä mainittua Nykysuomen sanakirjan esimerkkiä, mutta esitetään yksitulkintaisena (hakasuljehuomautus lainatussa teoksessa):
opettaja kehotti poikia luottamaan itseensä ’opettaja kehotti, että pojat luottaisivat itseensä’ (vrt. opettaja kehotti poikia luottamaan häneen [opettajaan t. johonkuhun juuri puheena olleeseen])
Kielitoimiston sanakirja sanoo tässä tarkastellusta aiheesta näin:
Erik. nominaalimuodon sisältävissä lauseissa viittaamassa joko nominaalimuodon subjektipersoonaan t. lauseen subjektiin; epäselvissä tapauksissa paremmin toisin.
Tähän ei liity sellaista ohjetta temporaalirakenteen tulkinnasta kuin Nykysuomen sanakirjassa. Toisaalta esitetään sama esimerkki kaksitulkintaisuudesta, ja siihen liittyy korjausehdotuksia, mutta sitä ennen on samantapainen esimerkki, joka esitetään yksitulkintaisena:
Pekka saa kaikki tytöt rakastumaan itseensä [= Pekkaan]. Vänrikki sai miehet luottamaan itseensä paremmin joko ”Vänrikki sai miehet luottamaan häneen” tai ”Vänrikki sai miehiin itseluottamusta”.
Tässä pidetään mahdottomana ajatella, että Pekka saisi aikaan, että tytöt rakastuvat itseensä, kun taas vänrikin toimintaa koskeva lause voidaan mielekkäästi tulkita kahdella eri tavalla.
Korjauksissa, jossa itse-sana korvataan hän-sanalla, on joskus se ongelma, että myös hän-sana voi olla ongelmallinen: lause ”Vänrikki sai miehet luottamaan häneen” saattaisi olla tulkittavissa niinkin, että hän-sana viittaa johonkuhun jossain aiemmassa lauseessa mainittuun henkilöön. Siksi voi olla parempi säilyttää itse-sana ja muuttaa virkerakennetta niin, että lauseessa ei ole nominaalimuotoa.
Suomen kielessä relatiivipronominina on yleensä joka, mutta seuraavissa tapauksissa mikä:
Poikkeuksena ensimmäiseen sääntöön on, että jos relatiivipronominiin liittyy postpositio, käytetään joka-sanaa, vaikka korrelaattina on lause. Tosin myös mikä on tällöin mahdollinen, mutta harvinainen.
Kun korrelaattina on pronomini, riippuu relatiivipronominin valinta siis korrelaatin luonteesta. Sama pronominikin voi olla joissakin tilanteissa asiaa tarkoittava, jolloin käytetään mikä-sanaa, joissakin taas ihmistä, esinettä tms. tarkoittava, jolloin käytetään joka-sanaa.
Edellä oleva esitys noudattelee pääosin Uuden kielioppaan ohjeita (joka-sanan kuvauksessa). Kielitoimiston ohjepankin sivu Pronominit: joka vai mikä? on osittain epämääräisempi ja yrittää tiivistää asian niin, että ”joka on tavallinen silloin, kun viittauskohde edeltävässä lauseessa on konkreettinen, tarkkarajainen, täsmennetty”, kun taas ”mikä on tavallinen silloin, kun viittauskohteena on abstrakti asia (esimerkiksi edeltävän pronominin tai lauseen ilmaisema asia)”. Tämä voi auttaa hahmottamaan käyttöaloja, mutta voi myös johtaa harhaan. Esimerkiksi rakenne se asia, joka on oikein (korrelaattina on substantiivi asia, ei pronomini joka), vaikka ohjepankin ohje johtaisi ajattelemaan toisin.
Vaikka puhekielessä sanaa kuka käytetään usein ihmiseen viittaavana relatiivipronominina, se ei ole yleiskielessä yleensä hyväksyttyä. Tämä koskee myös pronominin taivutusmuotoja, jotka perustuvat ken(e)-vartaloon.
Yleiskielessä kuka on normaalisti vain kysymyspronomini, esimerkiksi Kuka sen teki? Se voi esiintyä myös alisteisessa kysymyslauseessa, esimerkiksi En tiedä, kuka sen teki. Sellaisten lauseiden sekoittuminen relatiivilauseisiin selittää osittain puhekielen käytäntöjä.
Poikkeuksen muodostaa kuitenkin tilanne, jossa relatiivipronominilta puuttuu korrelaatti. Käytännössä tämä merkitsee, että esimerkiksi ilmauksen se, joka sijasta käytetään pelkkää mikä-sanaa tai ihmisestä puhuttaessa kuka-sanaa (sopivassa sijamuodossa). Kielikellon 4/2011 kirjoitus Joka ja mikä: relatiivipronominin käytöstä kuvaa asian näin:
Jos korrelaatiksi ajateltava pronomini on jätetty mainitsematta, käytetään relatiivipronominia mikä (ja ihmiseen viitattaessa pronominia kuka):Saat, mitä haluat. [= Saat sen, mitä haluat.]
Työhön palkattiin, kenet parhaaksi katsottiin.
Jälkimmäisessä esimerkissä kenet tarkoittaa ’se (henkilö), joka’.
Kielitoimiston sanakirjan kuvauksessa kuka-sanasta on tästä myös esimerkki ”Kuka ei tottele, saa selkäänsä”. Sen esimerkissä ”Kuka osaa, se tekee” kuitenkin on korrelaatti (se), tosin poikkeuksellisesti relatiivilauseen jäljessä, ja esimerkissä ”Ei ole ketään, kehen t. keneen voisi luottaa” taas on korrelaattina ”ketään”. Nykysuomen sanakirjassa on hiukan laajemminkin esimerkkejä. On kuitenkin parempi olla pidättyväinen kuka-sanan käytössä relatiivipronominina; näissä laajemman käytön esimerkeissä olisi mahdollista ja ehkä kirjakielisemmän tuntuista käyttää joka-sanaa.
Paikkaan viittaava paikallissijassa oleva pronomini voi olla yhtä hyvin joka kuin mikä. Edellä mainittu Kielitoimiston ohjepankin sivu luonnehtii niiden eroa niin, että ”joka-ilmauksessa viittauskohde on tavallaan tarkkarajainen ja mikä-ilmauksessa epämääräisempi, rajoiltaan avoin”. Osuvampaa lienee kuitenkin sanoa, että joka viittaa jonkinlaiseen ”olioon” (kaupunkiin, maahan, taloon tms.) kuten relatiivipronomini yleensä, kun taas mikä-sanan muodot ovat tässä yhteydessä luonteeltaan paikan adverbeja (kuten sellaiset kuin täällä ja muualla).
Sellaisten sävyerojen olemassaolokin on kuitenkin kyseenalaista. Seuraavat esimerkit tarkoittavat samaa, ja lukija tuskin kokee jälkimmäistä tarkkarajaisemmaksi tai selvemmin ”olioon” (Vaasan kaupunkiin) viittaavaksi.
Tavallisimpia oikeakielisyyskorjauksia, joita ihmiset haluavat tehdä toistensa teksteihin, on joka-sanan muuttaminen mikä-sanaksi. Syynä on se, että on opittu, että asiaan viitataan mikä-sanalla. Tämä on sitten ymmärretty niin, että joka-sanaa käytetään vain ihmiseen viitattaessa, mikä-sanaa aina muulloin. Säännöt kuitenkin sanovat itse asiassa niin, että lauseeseen viitataan mikä-sanalla.
Ensimmäisessä esimerkissä mikä-sana viittaa lauseeseen ”myöhemmin alkoi sataa”. Toisessa taas pronomini viittaa sanaan ”sade”, joten oikea pronomini on ”joka”. Tosin tässä olisi vielä ajateltavissa, että viittauksen kohteena on lause ”illalla alkoi sade”, jolloin ”mikä” olisi oikein. Seuraavassa sen sijaan ”mikä” olisi selvästi väärin, koska ei tarkoiteta, että herääminen jatkuisi tunteja:
Joskus väärän relatiivipronominin käyttö muuttaa virkkeen merkityksen. Seuraava on eräästä säilöntäohjeesta.
Tässähän joka-sana viittaa ilmaa-sanan, joten virke sanoo, että ilma on käymisen kannalta tärkeää. Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että ilman poistaminen on tärkeää. Tässä ei joka-sanan korjaaminen mikä-sanaksi olisi riittävää, koska virke olisi edelleen mahdollista ymmärtää väärin, vaikka se on periaatteessa yksiselitteinen. Parempi olisikin muotoilla asia toisin, vaikka sitten näin:
Sana ”eräs” tarkoittaa vanhojen ohjeiden mukaan sellaista, jonka kirjoittaja hyvin tietää, mutta jota hän ei mainitse. Täten sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun asia on kirjoittajallekin epämääräinen, eikä silloin, kun samassa yhteydessä yksilöidään, mitä tarkoitetaan. Ensin mainitussa tapauksessa pitäisi käyttää esimerkiksi sanaa ”jokin” tai ”joku”, toisessa taas esimerkiksi sanaa ”yksi” tai ”muuan”.
Säännöt ovat kuitenkin väljentyneet (v. 1989) niin, että varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa hyväksytään eräs-sanan käyttö.
Sääntöjen väljentämiseen ei ollut hyvää syytä. Vanhojen sääntöjen mukaisessa käytössä eräs-sana kertoi jotain sellaista, jota yksi-sana ei voi kertoa. Se oli tavallaan lupaus siitä, että kirjoittaja voisi tarvittaessa yksilöidä, mistä tai kenestä on kyse. Tosin käytäntö ei koskaan ollut ihan sääntöjen mukaista, joten eräs-sanan merkitys saattoi jäädä epäselväksi.
Tilanne on sikäli erikoinen, että puhekielessä ei juurikaan käytetä eräs-sanaa, vaan sen tilalla on lukusana ”yksi” pronominin tapaan käytettynä. Ehkä juuri puhekielenomaisuuden välttämiseksi on tavallista aloittaa virke tyyliin ”Eräs kiinnostavimmista” eikä ”Yksi kiinnostavimmista”.
Koska osa lukijoista tuntee vain vanhan suosituksen, on turvallisinta käyttää eräs-sanaa yleensä vain vanhan säännön mukaisessa ahtaassa merkityksessä. Muihin tilanteisiin sopii tavallisesti yksi-sana. Usein voi asian muotoilla sujuvasti käyttämättä kumpaakaan.
Tätä puoltaa sekin, että kielenhuolto on aiemmin kehottanut välttämään ilmaisutyyppejä ”eräs kiinnostavimmista” ja ”yksi kiinnostavimmista”. Siksi ne saattavat vielä häiritä lukijan kielikorvaa. Lisäksi ne usein ovat sanonnan keinotekoista paisuttamista. Sekamuoto ”yksi kiinnostavimpia” taas on vähintäänkin kyseenalainen – ja tarpeeton.
Sana ”tietty” ei varsinaisesti ole pronomini, mutta sitäkin käytetään laajasti pronominin tavoin. Alkujaan se on lyhempi muoto sanasta ”tiedetty”, ja tiukimman oikeakielisyyden mukaan sitä pitäisikin käyttää vain tämän mukaisessa merkityksessä, siis sellaisesta, joka on yleisesti tiedettyä tai ainakin sekä kirjoittajan että lukijan tietämä.
Kuitenkin sanaa ”tietty” on laajasti käytetty tarkoittamaan, että kyse on jostakin yksilöstä tms., vaikka ei ehkä tiedetä mistä. Osittain sitä jopa käytetään epämääräisen artikkelin tehtävässä, siis kuten englannissa sanaa ”a”. Esiintyy jopa sellaisia ilmaisuja kuin ”jokin tietty”, joissa tietty-sanalla ei ole selvää merkityssisältöä.
Vaikka tietty-sanan väljään käyttöön on ruvettu suhtautumaan yhä sallivammin, se on useimmiten helposti korvattavissa ilmaisuilla, jotka ovat hiukan täsmällisempiä eivätkä loukkaa kenenkään kielikorvaa. Tosin joissakin tilanteissa täsmällisyyttä ehkä pidetään haittana.
Edellä olevista esimerkeistä ensimmäinen periaatteessa väittää, että järjestelyt jo ovat tiedossa, mutta käytännössä se on merkitykseltään epämääräinen. Toinen viittaa siihen, että kirjoittaja tietää järjestelyt, kolmas taas vihjaa, että ei ehkä vielä ole päätetty, millaisiin järjestelyihin ryhdytään. Neljäs on ehkä jonkun mielestä tyyliltään hiukan töksähtävä ja sävyltään tulkinnanvarainen.
Usein tietty-sana olisi korvattavissa jokin- tai joku-sanalla, mutta tätä vältetään, koska näitä sanoja pidetään epämääräisyyttä ilmaisevina. Esimerkiksi ”tietyn ajan kuluessa” ei useinkaan viittaa tiedettyyn aikaan, mutta ilmausta kuitenkin käytetään, koska pelätään, että ”jonkin ajan kuluessa” tarkoittaisi, ettei aikaa voida mitenkään tietää. Tällainen tilanne voisi syntyä esimerkiksi kirjoitettaessa, että aineen radioaktiivisuus puolittuu aineelle ominaisen ns. puoliintumisajan kuluessa: aika ei välttämättä ole tiedossa (ilman tutkimuksia), mutta ei se myöskään ole niin epämääräinen kuin ”jonkin” ehkä antaisi ymmärtää. Vanhemmassa kielessä tällainen ilmaisuongelma ratkaistiin usein käyttämällä ruotsista lainattua sanaa ”vissi”.
Kirjakielessä tehdään periaatteessa sellainen ero, että ”joku” viittaa ihmiseen, ”jokin” johonkin muuhun, kuten eläimeen, järjestöön, esineeseen tai asiaan. Puhekielessä ”joku” esiintyy usein kummassakin merkityksessä; yleisesti sanotaan esimerkiksi ”joku kirja”. Lisäksi kirjakielen säännötkin hyväksyvät esimerkiksi sellaisen ilmaisun kuin ”jonkun euron arvoinen”, jossa joku-sana ilmaisee pienehköä epämääräistä määrää.
Huolitelluimmassa kielessä on syytä käyttää sanoja ”joku” ja ”jokin” sääntöjen mukaan.
Tällöin on hyvä muotoilla lauseet niin, että niihin ei tule hankalimpia taivutusmuotoja. Varsinkin joku-sanan taivutus on monille hankala. Se taipuu ikään kuin yhdyssana, jonka osat ovat ”jo” ja ”ku” ja jossa molemmat osat taipuvat: joku, jonkun, jotakuta, jossakussa, joitakuita, joidenkuiden jne.
Tosin Kielitoimiston sanakirja sanoo, että joku-sanan ”nelitavuiset muodot korvataan vars[inkin] substantiivin t. muun nominin edellä vastaavalla jokin-pronominin muodolla”. Tätä ei siis leimata vääräksi tai arkikieliseksi, ja itse asiassa sitä eräät kielenhuoltajat jopa suosittelevat. Suomen kielen lautakunnan vuonna 2012 antama ohje on vielä sallivampi. Siinä on luovuttu tavulukuun perustuvasta säännöstä, ja siinä sallitaan joku- ja jokin-sanojen sekoittuminen kaikissa muissa kuin seuraavissa tapauksissa:
Täten esimerkiksi ilmaisun ”joistakuista osallistujista” voi korvata ilmaisulla ”joistakin osallistujista”. Vaarana on, että lukija pitää sitäkin virheellisenä, jos on oppinut perussäännön joku- ja jokin-sanojen erottamisesta. Kielikellossa 2/2012 huomautetaan artikkelissa Joku ja jokin:
Itsenäisesti käytetyn joku-sanan nelitavuisten taivutusmuotojen korvaaminen jokin-sanan muodoilla jakaa jonkin verran mielipiteitä. Kaikkien mielestä se ei ole tyyliltään täysin neutraalia.
Koska toisaalta sellaiset muodot kuin joistakuista tuntuvat usein hankalilta ja epäluontevilta, kannattaa taivutusongelma ehkä kiertää muotoilemalla lause toisin.
Myös sanan ”jokin” taivutus tuottaa ongelmia. Siinä on taipuvaa osaa vain ”jo”, johon siis pääte liitetään, ja päätteen jälkeen tulee muuttumattomana liite ”-kin”. Siis taivutetaan jokin, jonkin, jotakin, jollakin, joitakin, joissakin. Kuitenkin esiintyy hyvin yleisesti lopun ”-akin” tilalla ”-ain”, siis esimerkiksi jotain, jollain, joitain, joissain, ja tätä pidetään nykyisin täysin hyväksyttävänä. Aiemmin pidettiin pitempiä muotoja suotavina varsinkin monikossa. Joskus painotus- tai tyylisyyt voivat tehdä jommankumman muodon paremmaksi.
Sana tämä viittaa ajasta puhuttaessa nykyiseen, menossa olevaan. Näin on vanhastaan ollut ja sanakirjojen mukaan on edelleen, mutta nykyisin saatetaan sanoa maanantaina tänä perjantaina, koska ajatellaan, että ensi perjantaina tarkoittaisi ensi viikon perjantaita, eikä osata sanoa tulevana perjantaina.
Sellaisia ilmauksia kuin tänä perjantaina ei kannata käyttää, ei ehkä myöskään sellaisia kuin ensi perjantaina, koska ne voidaan tulkita kahdella tavalla. Yksiselitteisiä ovat tulevana perjantaina ja ensi viikon perjantaina.
Ilmaus tänä perjantaina olisi vanhojen sääntöjen mukaan mielekäs vain perjantaina käytettynä. Silloinkaan sitä ei tarvita, koska voi sanoa tänään tai – jos viikonpäivää on tarpeen korostaa – tänään perjantaina.
Vaikka kirjakielessä ihmiseen viittaava persoonapronomini on yleensä hän, rakenne se, joka on oikein, kun merkitys on suunnilleen ’sellainen ihminen, joka’. Rakenne hän, joka on harvinaisempi yleensä merkitykseltään toinen: siinä sivulause on luonteeltaan selittävä, ei rajoittava, ja tällöin hän viittaa tiettyyn, aiemmin mainittuun ihmiseen.
Eräänlaisena rajatapauksena voidaan pitää sellaista uskonnollisen kielen ilmausta kuin Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Sivulauseen voi ehkä tulkita selittäväksi, jolloin hän on paikallaan. Enemmänkin kyse lienee siitä, että tällaisessa yhteydessä on alettu kokea se-sana sopimattomaksi; vielä vuoden 1776 Bibliassa oli vastaavassa kohdassa se, joka.
Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pronominit: se joka vai hän joka? kuitenkin sanotaan laajemmin: ”Kun viitataan tilanteessa mainittuun tai muuten tiettyyn henkilöön tai olentoon, voidaan joskus käyttää ilmaustyyppiä hän joka”. Esimerkit ovat kuitenkin sellaisia, joissa viitataan Jumalaan tai Jeesukseen, paitsi Harry Potterista otettu lainaus hän joka jääköön nimeämättä.
Samat periaatteet tietysti koskevat myös monikollisia ilmauksia ne, jotka ja he, jotka. Niistä siis edellinen on normaali, jälkimmäinen lähinnä vain periaatteessa mahdollinen, jos viitataan tiettyihin mainittuihin ihmisiin.
Yleensä sanan ”hän” pitäisi huolitellussa yleiskielessä viitata johonkuhun aiemmin mainittuun ihmiseen. Sana ”he” puolestaan viittaa ihmisiin, jotka on aiemmin lueteltu tai mainittu monikollisella ilmaisulla.
Puhekielessä tilanne on yleisesti toinen: ihmisiin viitataan se-sanalla, paitsi eräissä erikoistilanteissa (ns. logoforinen käytto).
Nykyisin sallitaan myös he-sanan käyttö viittaamassa ihmisryhmään, joka on mainittu yksiköllisellä sanalla, kuten ”kansa” tai ”henkilöstö” tai ”aviopari”. Vaihtoehtona on tällöin se-sanan käyttö. Ks. kohtaa Voiko väki olla he?.
Aiemmin pidettiin hyväksyttävänä käyttää sanoja hän ja he eräissä tapauksissa. Nykyisissä ohjeissa (v:sta 2015 alkaen) tämä torjutaan, mutta monet silti käyttävät lemmikistään sanaa hän. Aihetta kuvaa verkkosivu Hän: voiko eläin olla hän?
Yhteydessä, jossa on mainittu kaksi tai useampia ihmisiä, vain yhteen heistä voidaan viitata sanalla hän. Kirjakielessä voidaan toisena mainitusta käyttää sanaa tämä; puheessa sellainen ei ehkä tunnu luontevalta, vaan käytetään kuvailevaa ilmausta tai erisnimeä. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Pronominit: tämä vai hän taaksepäin viittaamassa? on seuraava esimerkki:
Äiti lauloi lapselle unilaulua, ja lopulta tämä nukahti.
Puheessa, ja miksi kirjoituksessakin, olisi sujuvampaa käyttää sanan tämä sijasta sanaa lapsi. Tosin joku voisi sitten moittia sanantoistosta.
Oikeastaan Iso suomen kielioppi (kohta Kilpailevat korrelaatit) sanoo, että hän-sana voi viitata kahdesta mainitusta henkilöstä kumpaan tahansa, mutta viittaa yleensä subjektiin. Virke Äiti lauloi lapselle unilaulua, ja lopulta hän nukahti ei siis olisi muodollisesti virheellinen, mutta kaksitulkintainen.
Murteissa ja muussa puhekielessä esiintyy yleisesti sana ”ketä” myös merkityksessä ’kuka’, esimerkiksi ”Ketä on syyllinen?” Kirjakielessä se ei ole hyväksyttävää. Se herättää hämmennystä, vaikka yleensä ei varsinaista väärinymmärryksen vaaraa ole.
Kyse ei ole yleisestä puhekielisyydestä samassa mielessä kuin esimerkiksi sanan ”se” käyttö ihmiseen viitattaessa tai sana ”mä”. Pikemminkin ”ketä” merkityksessä ’kuka’ on samalla tavalla paikallisväritteinen kuin sana ”haastaa” merkityksessä ’puhua’ muuten murrevärittömässä arkipuheessa. Se voi pistää pahasti sellaisen korvaan, joka on kotoisin alueelta, jossa ilmiötä ei esiinny.
Yleiskielessä siis ”ketä” on vain partitiivimuoto, jota käytetään esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin ”Ketä pidät syyllisenä?”. Huolitellussa yleiskielessä se on vain yksikkömuoto, ja monikossa käytetään muotoa ”keitä”, esimerkiksi ”Keitä pidät syyllisinä?”
Nykyisin on hyväksyttävää käyttää tarvittaessa muotoa ”montaa”. Tässä ei varsinaisesti ole kyse sananvalinnasta, vaan sanan muodosta. Aihetta käsitellään kohdassa Saako sanoa ”montaa”?
Toisen persoonan pronominit ovat erikoisasemassa, koska ne eivät ole korvattavissa substantiiveilla ja koska valinta niiden välillä vaikuttaa myös sanojen päätteisiin. Valinta sinuttelun ja teitittelyn välillä ei aina sisällä pronominin valintaa lainkaan, vaan vain muotojen valinnan: ilmoita jäsennumerosi ∼ ilmoittakaa jäsennumeronne.
Kun käytetään toisen persoonan pronominia, on myös valittava, aloitetaanko se virkkeen sisällä versaalilla: sinä vai Sinä, te vai Te? Versaalin käyttö on vähentynyt ja vaikuttaa vanhahtavalta.
Sinuttelun ja teitittelyn perusero on tuttavallisuuden asteessa. Henkilökohtaisissa suhteissa sinuttelulla voi ilmaista tuttuutta. Kun vaaditaan yleistä sinuttelua, johon Ruotsissa on laajasti menty ja Suomessakin ollaan kai menossa, se merkitsee tuttuuden ilmaisemisen tavan häviämistä. Väite, että englannin kielessä sinuteltaisiin kaikkia, on siis perätön: englannin kielessä you ei tarkoita sinuttelua eikä teitittelyä, vaan se on neutraali toisen persoonan pronomini. Sinuttelua vastaa englannissa lähinnä etunimen käyttö puhuttelussa.
Teitittely taas ilmaisee tuttuuden tai tuttavallisuuden puuttumista. Silloin, kun tuntemattomien teitittely oli yleistä, se siis ei ilmaissut erityistä kohteliaisuutta, vaan lähinnä sitä, ettei olla ihan läheisiä tuttavia.
Tilanne on muuttunut, kun sinuttelu on yleistynyt, mutta teitittelyäkin vielä esiintyy paljon. Esimerkiksi työpaikoilla teitittely on käynyt harvinaiseksi. Teitittelyä esiintyy lähinnä silloin, kun puhutellaan tuntematonta asiakasta, joka ei ole kovin nuori.
Sekä sinuttelu että teitittely voi häiritä tai jopa loukata, joskin suurin osa suomalaisista suhtautunee asiaan melko välinpitämättömyys. Edes sinuttelun ja teitittelyn sekoittuminen (”palkkiosi lähetetään teille pian”) ei useinkaan herätä huomiota tai siihen suhtaudutaan ymmärtäväisesti, epävarmuuden oireena.
Vaikka valinta siis voi olla vaikea, se kannattaa yleensä tehdä, sen sijaan, että ongelma väistettäisiin käyttämällä aivan muuta ilmaisutapaa. Kieli tarjoaa kyllä monia väistelykeinoja, joilla vältetään suora toisen persoonan käyttö. Syntyy kuitenkin yleensä epäselvyyttä ja epävarmuutta, jos sanotaan esimerkiksi ”Nyt pitäisi – –” sen sijaan, että sanotaan ”Sinun pitäisi nyt – –” tai ”Teidän pitäisi nyt– –”.
Kirjoitetussa viestinnässä tilanne on paljolti toinen kuin puhutussa. Esimerkiksi erilaiset ohjeet ja käskyt esitetään yleensä sinuttelumuotoja käyttäen.
Yleisissä ohjeissa ja vastaavissa ei yleensä ole mitään tarvetta ilmaista tuttavallisuutta tai sen puutetta, etenkään kun kirjoittajan persoona ei mitenkään näy. Joukkokirjeet ja vastaavat ovat samantapaista viestintää. Ei kukaan odota saavansa tuttavallista kirjettä virastolta tai suuryritykseltä. Siksi sellaisessa kirjeessä olevaa sinuttelua ei ole aihetta kokea tuttavallisuudeksi, pikemminkin käytännöllisyydeksi. Toki siitä joku voi loukkaantua, mutta tilanne on silti toinen kuin vaikkapa se, että parikymppinen myyjä tai hoitaja sinuttelee satavuotiasta kaupan asiakasta tai sairaalan potilasta.
Seuraavat seikat puoltavat sinuttelumuotojen käyttöä: